Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

[Rico]

Hienoa työtä Kenitys! Varsinkin tämä viimeisimpäsi oli todella mielenkiintoista luettavaa. Eipä näistä mitään huonoa pysty sanomaan

[Supermac]

Haluaisin antaa kovin jonkinlaista palautetta Kenityksen arvosteluista, sillä ne ovat ehdottomasti paras asia tällä foorumilla, mutta en taaskaan saa mitään fiksua aikaiseksi. Sori. :/ Ehkä saan kommentoitua sitten paremmin, kun itse pääsen näissä arvosteluissani samoihin vuosiin. Siihen tosin mennee hetki.

Huomaamatta se aika on taas kulunut ja edellisestä arvostelusta on aikaa melkeinpä puolitoista kuukautta. Ja kuten olettaa sopii, niin tietenkin katsoin tämän Summerslamin jo silloin, joten kaikki ei ole enää aivan kirkkaana mielessä. Huomasin muuten, että nyt on kulunut aika tarkalleen vuosi siitä, kun tämän projektin aloitin. Tällä aikavälillä on katsonut ja arvostellut 29 PPV:tä. Jos tahti jatkuu seuraavan vuoden aikana samanlaisena, niin ensi marrakuussa samoihin aikoihin olen kirjoitamassa Royal Rumble 1997:n arvostelua. Ei noihin Kenityksen vuosiin pääsemisessä ehkä kuitenkaan niin kauaa menekään!


Selotuspuuhissa olivat Vince McMahon ja Bobby "The Brain" Heenan.


"The Bad Guy" Razor Ramon vs. "The Million Dollar Man" Ted DiBiase
Openerina nähtiin tietyssä mielessä todella merkittävä ottelu. Jo pitkään yleisön suuressa suosiossa ollut, mutta vasta kesällä virallisesti hyvikseksi kääntynyt, Razor Ramon sai vastaansa Ted DiBiasen, jolle tämä ottelu oli hänen hienon WWF-uransa viimeinen. Hän on ollut ehdottomasti yksi merkittävimmistä painijoista näiden vuosien aikana, mitä tämän projektin aikana on tullut kahlattua läpi. Hän oli välillä suuressa ja välillä vähän pienemmässä roolissa, mutta aina kun hän saapui kehään, oli se ainakin varmaa, että yksi painija antaa kehässä kaikkensa. Hieno mies ja hieno ura! Tämän ottelun jälkeen DiBiase paini vielä jonkin aikaa Japanissa, kunnes seuraavan vuoden alussa palasi WWF:ään kommentaattorin ja managerin hommissa. Tämä Razorin ja MDM:n ottelun taustana oli se, että Ramon hävisi rookielle nimeltä The 1-2-3 Kid, jonka jälkeen DiBiase (sekä I.R.S.) alkoi tietenkin kettuilemaan Ramonille tästä. Tämä johti siihen, että Ramon alkoi tiimailemaan yhdessä Kid'n kanssa DiBiasea ja Schysteria vastaan, joka taas johti tähän otteluun ja myöhemmin nähtävään toiseen koitokseen. Ottelu oli painillisesti ihan jees ja varmasti oikea valinta openeriksi. Ei yhtään hullumpi tapa jättää jäähyväiset WWF:lle, vaikka varmasti DiBiasesta hieman enemmänkin olisi vielä voinut saada irti.
07:32
**½


WWF Tag Team Championship
The Steiner Brothers (c) vs. The Heavenly Bodies
Show'n toinenkin ottelu on tavallaan varsin merkittävä tapaus, sillä siinä kohtasivat kahden federaation tag-mestarit. Steinerit olivat tietenkin WWF:n mestarit ja heidän vastustajansa The Heavenly Bodies pitivät hallussaan Smokey Mountain Wrestlingin mestaruusvöitä. SMW:hän oli Jim Cornetten vuosina '91 - '95 pyörittämä Tennesseen ja Kentuckyn alueilla toiminut promootio, joka oli aloittanut jokin aika sitten yhteistyön WWF:n kanssa. Melkeinpä parasta tässä yhteistyössä oli se, että myös itse Jim Cornettea nähtiin WWF:n lähetyksissä. Siinä vasta hieno mies! Ja voisi tätä matsiakin kyllä melkeinpä hienoksi sanoa. Olin itse asiassa unohtanut kuinka hyviä Heavenly Bodies, eli Jimm Del Rey ja Tom Prichard, todella olivatkaan. He vetivät hemmetin kovaa settiä ja Steineritkin olivat vielä elämänsä iskussa. Tätä olisi katsellut vielä toisetkin kymmenen minuuttia.
09:28
***


WWF Intercontinental Championship
"The Heartbreak Kid" Shawn Michaels (c) vs. Mr. Perfect
Shawn Michaels vs. Mr. Perfect? Oh, yeah! Ennakkoon ajateltuna tästä ei juuri matsi juuri voisi 90-luvun alun WWF:ssä parantua. Näin ajattelivat myös WWF:n mainosmiehet, sillä tätä hypetettiin ennakkoon kaikkien aikojen IC-mestaruusotteluna. Valitettavasti lopputulos oli kuitenkin yksi kaikkien aikojen flopeista. On aika vaikea käsittää, että miten kaksi näin taitavaa ja kiinnostavaa painijaa pystyivät ottelemaan näin heikkotasoisen ottelun. Toki tylsähkön painin (siis verrattaessa nimenomaan näiden miesten normaaliin tasoon) lisäksi myös matsin buukkaus oli varsin syvältä. Kestoa ei ollut kuin reilut kymmenen minuuttia ja lopetus oli persiistä. Tämä jäi Perfectin viimeiseksi PPV-otteluksi WWF:ssä melkeinpä yhdeksään vuoteen.
11:20
**+

The 1-2-3 Kid vs. Irwin R. Schyster
Ja tässä sitten se toinen osa tuota openerissa mainittua feudia. Mutta toisin kuin avausmatsi, tämä ei ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Sen lisäksi, ettei tämä ollut erityisen viihdyttävä, oli se buukkauksellisesti varsin outo. 1-2-3 Kid, joka teki tässä PPV-debyyttinsä, oli ennen tätä matsia hemmetin kuumaa kamaa, mutta tällä hänen momentuminsa onnistuttiin kyllä tuhoamaan aika totaalisesti. Yllätykset ovat toki monesti ihan kivoja, mutta tämän matsin olisin kyllä halunnut menevän niin kuin kaikki varmasti olettivat.
05:44
*+


Bret "The Hitman" Hart vs. Doink The Clown
Bret Hart kruunattiin vuoden 1993 kehän kuninkaaksi historian ensimmäisessä KOTR-PPV:ssä, mutta juhlat jäivät varsin lyhytaikaisiksi, sillä Jerry "The King" Lawler hyökkäsi hänen kimppuunsa show'n päätteeksi. Syy tähän hyökkäykseen oli lähinnä se, että Lawler oli omasta mielestään WWF:n oikea kuningas. KOTR:n ja Summerslamin välillä feudi yltyi todella henkilökohtaiseksi, kun Jerry muunmuassa hyökkäsi Bretin perheenjäsenten kimppuun. Niinpä lopulta tähän 'Slamiin buukattiin ottelu The Hitmanin ja Lawlerin välille, jotta saataisiin selvyys kuka todella on WWF:n kiistaton kuningas. Mutta kun Bret oli jo saapunut kehään ottelua varten, saapui Lawler kainalosauvojen kanssa ringsidelle ja ilmoitti, että ei pysty ottelemaan, koska on ollut auto-onnettomuudessa. The King oli kuitenkin löytänyt korvaajan, joka oli Doink The Clown. Matsi oli mukavan intensiivinen ja kaikesta oli aistittavissa, että Bret on nyt oikeasti vihainen. Viihdyttävää settiä.
09:05
**½


Bret "The Hitman" Hart vs. Jerry "The King" Lawler
Yllätys yllätys, Lawler ei ollutkaan oikeasti loukkaantunut! Hän nimittäin hyökkäsi Bretin kimppuun kainalosauvansa kanssa ja näytti olevansa täydessä iskussa. WWF:n presidentti Jack Tunney kuitenkin saapui paikalle ja ilmoitti, että Hart vs. Lawler käydään nyt, tai Jerry saa ikuisen bannin WWF:ään. Jos edellinen ottelu oli intensiivinen, niin tämä oli kyllä sitä vielä enemmän. Todella mainiota menoa, jossa yleisö oli täysillä mukana. Lawler oli kaikinpuolin niin loistava heel, että ei sitä voi kuin ihailla. Ottelun buukkaus hipoi täydellisyyttä.
06:32
***


Ludvig Borga vs. Marty Jannetty
Ja sitten oli vuorossa suuri ottelu näin suomalaisittain, kun suuri ja mahtava Ludvig Borga teki PPV-debyyttinsä. Kyllä tämän matsin katsominen joka kerta herättää sellaisia fiiliksiä, joita on vaikea kuvailla. Siinä se suomalainen kaveri nyt kävelee WWF-kehään, Maamme-laulun soidessa taustalla. Outoa, niin outoa. Ja oudommaksi vain menee, kun tämä suomalainen pieksee entistä Intercontinental-mestaria miten sattuu. Ihan ilman suomirillejäkin voi sanoa, että oli Borga kyllä varsin vakuuttavan oloinen ilmestys. Hän ei ollut todellakaan mikään tekniikkataituri ja hänen WWF-paininsa oli vielä rajoittuneempaa, kuin mitä hän Japanissa esitti, mutta kyllä hän kaikesta huolimatta oli oikein mainio heel. Hieman vaikea tätä matsia on mitenkään selväjärkisesti arvostella, mutta olihan tämä nyt sentään viihdyttävämpää menoa, kuin monien muiden monsterheelien squashit.
05:15
*


Rest in peace match
Giant Gonzales vs. The Undertaker
The Undertaker ja Giant Gonzales kohtasivat toisensa Wrestlemaniassa yhdessä kaikkien aikojen kauheimmista otteluista, ja nyt oli odotetun uusintaottelun aika! Ögh. Siis oikeasti, miksi tätä feudia jatkettiin!? Joo, eipä kukaan varmasti uskonut, että 'Taker ja GG enää yhtään huonompaa matsia saisivat kasaan, mutta eipä olisi kannattanut kokeilla. Tämä nimittäin oli huonompi kuin se ensimmäinen kohtaaminen. Yleensä sitä nyt sentään löytää jotain positiivista kaikista matseista, mutta tästä ei kyllä tule mitään mieleen. Kahdeksan minuuttia täyttä pashaa.
08:04
DUD


Bam Bam Bigelow & The Headshrinkers vs. Tatanka & The Smoking Gunns
Ennen pääottelua nähtiinkin sitten periaatteessa illan paras varsinainen painiottelu (Lawler vs. Bret oli jossain määrin enemmänkin angle). Yksitoista minuuttia varsin viihdyttävää painia oli oikein mukava juttu tuon edellisen hirvityksen jälkeen. Kaikki painijat vetivät hyvää settiä ja erityisesti Bam Bam tuntui olevan liekeissä. Tatanka oli kyllä tässä vaiheessa varsin outo tapaus. Hän oli edelleen yli puolentoista vuoden jälkeenkin voittamaton, mutta silti hänen suosionsa oli jo pikkuhiljaa kääntynyt laskuun. WWF ei selvästikään tiennyt, että mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä, ja niinpä hänen voittoputkeaan vain venytettiin ja venytettiin.
11:15
***


WWF Championship
Yokozuna (c) vs. "The All-American" Lex Luger
Edellisen PPV:n aikaan Lex Luger oli vielä itserakas kusipää, mutta kaikki muuttui heinäkuun 4. päivä. Tuolloin Yokozuna järjesti Bodyslam Challengen, jossa kaikenmaailman urheilijat ja muut heebot yrittivät saada tehtyä hänelle bodyslamin. Kukaan ei tietenkään onnistunut. Paitsi Lex Luger. Ja niin hän oli hetkessä muuttunut babyfaceksi. Tätä seurasi vielä hieno juttu nimeltään Lex Express, joka tarkoitti sitä, että Luger kiersi ympäri Amerikkaa tapaamassa faneja ja parkumassa sitä, että hän tahtoo mestaruusmatsin. Ja nyt hän sitten sen sai. Lähtökohdat eivät olleet kovinkaan hyvät, sillä kumpikaan näistä herroista ei nyt varsinaisesti ollut mikään loistava worker. Molemmista oli toki mahdollista saada hyvä matsi irti, mutta ei tämä kuitenkaan kovinkaan lupaavalta vaikuttanut. Niinpä tämä olikin lopulta varsin positiivinen yllätys. Ihan semiviihdyttävä ottelu, jossa varsinkin Yokozuna tuntui antavan kaikkensa. Ottelun lopetus ja jälkimainingit kuuluvat kyllä historian typerimpiin.
17:58
**

*** Jerry Lawler
** Bret Hart
* The Heavenly Bodies

Ihan positiivinen fiilis tästä show'sta jäi, vaikka ME:n lopetus ja Gonzales vs. 'Taker aika tehokkaasti yrittivätkin huonolle tuulelle saada. Mitään yhtä huippumatsia ei nähty, mutta tasaisen viihdyttävää settiä (melkein) koko PPV.

PPV Ranking (1993 - 1994)
1. Summerslam 1993 (Hyvä, 2,05)
2. King of the Ring 1993 (Ok, 1,92)
3. Royal Rumble 1993 (Heikko, 1,90)
4. Wrestlemania IX (Heikko, 1,89)

[Supermac]

Selostushommissa Vince McMahon ja Bobby Heenan, sekä yhdessä ottelussa Gorilla Monsoon ja Jim Ross. Tämä jäi Heenanin viimeiseksi PPV-esiintymiseksi WWF:ssä 90-luvulla.


Adam Bomb, Diesel, I.R.S. & Rick Martel vs. Marty Jannetty, Randy Savage, Razor Ramon & The 1-2-3 Kid
Illan ensimmäisessä eliminointiottelussa oli taustalla kaksi feudia. Kuten jo Summerslam-arvostelussa kerroin, niin I.R.S:llä meni kesällä sukset hyvin pahasti ristiin 1-2-3 Kid'n ja Razor Ramonin kanssa, eikä tuo vihanipito ollut vieläkään historiaa. Tässä Summerslamin ja Seriesin välissä Ramon oli muunmuassa aiheuttanut Schysterille nolon tappion PJ Polacoa vastaan. Toinen feudi oli taistelu Intercontinental-mestaruudesta, johon olivat sekaantuneet Diesel, Shawn Michaels, Mr. Perfect ja Marty Jannetty. Alkuperäinen suunnitelma oli saada nämä kaikki neljä ottelijaa tähän matsiin, mutta sen verran tuli mutkia matkalle, että eipä se onnistunut. Mr. Perfectilla oli nimittäin selkä jälleen rikki ja hän oli itse asiassa häippässyt koko firmasta. Ja Michaels sen sijaan jouduttiin siirtämään Lawlerin tilalle Hart-otteluun. Tämä oli Adam Bomb'n sekä Dieselin kehädebyytti PPV:ssä. Ennen ottelun alkua Razor Ramon ilmoitti, että Randy Savage, joka ei ollut esiintynyt PPV:ssä sitten Royal Rumblen, korvaa Mr. Perfectin. Tämä oli kokonaisuutena erittäin toimiva eliminointiottelu. Kaikkien painijoiden vahvuuksia käytettiin oikealla tavalla hyväksi, buukkaus ei sisältänyt juurikaan mitään aivopieruja ja kestoa oli riittävästi. Muutamaan otteeseen tuli toki sellaisia jaksoja, jolloin matsi vähän seisoi paikallaan, mutta niistä onneksi päästiin nopeasti yli. Matsin viime hetket olivat rautaa.
26:58
***½


The Hart Family (Bret Hart, Owen Hart, Bruce Hart & Keith Hart) vs. Shawn Michaels and His Knights (Shawn Michaels, The Red Knight, The Blue Knight & The Black Knight)
Tämän matsin oli tarkoitus olla looginen jatkumo Bret Hartin ja Jerry Lawlerin veriselle feudille, mutta koska Jerrylla oli lain kanssa hieman ongelmia, niin Shawn Michaels korvasi hänet. Vaikka HBK kaikinpuolin loistava olikin, niin kyllähän Lawlerin puuttuminen teki tästä matsista aikamoisen pannukakun. Michaelsin tiimissä olleiden ritarien henkilöllisyydet eivät selvinneet kayfabessa missään vaiheessa, mutta todellisuudessa he olivat Barry Horowitz, Greg Valentine ja Jeff Gaylord. Ottelu sisälsi erittäin tasokasta menoa, kun kehässä olivat Michaels ja Owen tai Bret. Harmi vain, että HBK:n ritarien ollessa kehässä, meno oli erittäin tylsää, suorastaan hirveää. Bruce ja Keith vetivät osansa ihan mukiinmenevästi. He eivät loistaneet, mutta eivät myöskään tuhonneet matsia. Kestoa ottelulla oli aivan liikaa. Tuosta puolesta tunnista olisi voinut helposti ottaa vaikka puolet pois. Matsin jälkimainingit sen sijaan olivat rautaa ja yleisö sai jo hieman esimakua seuraavan vuoden kovimmasta feudista.
30:57
*½


SMW Tag Team Championship
The Rock 'n' Roll Express (c) vs. The Heavenly Bodies
Survivor Seriesissa nähtiin ainoastaan yksi mestaruusottelu ja siinäkään panoksena ei ollut WWF:n mestaruusvyöt, vaan Smokey Mountain Wrestlingin. Tämä oli siinä mielessä ihan merkittävä ottelu, että RnRE otteli ensimmäistä ja samalla myös viimeistä kertaa WWF:n PPV:ssä. Vaikka he olivatkin jo nähneet parhaat päivänsä, niin oli joka tapauksessa erittäin mukavaa nähdä yksi 80-luvun kovimmista joukkueista WWF-kehässä. Paikalla ollut yleisö ei tosin ollut samaa mieltä, sillä se oli tämän matsin ajan totaalisen kuollut. SMW:n puolellahan tätä feudia oli käyty jos ties kuinka pitkään ja se oli siellä hemmetin kova juttu, mutta sama kuumuus ei sitten kuitenkaan ollut välittynyt WWF-yleisölle. Todella harmi, sillä tämä matsi sisälsi erittäin hyvää painia. Ottelussa olisi ollut aineksia vieläkin parempaan, mutta tympääntynyt yleisö vei siitä palasen pois. Painijat yrittivät tehdä kaikkensa, jotta yleisö lähtisi mukaan, mutta kun ei niin ei.
13:41
***+


The Four Doinks (The Bushwhackers & Men on a Mission) vs. The Headshrinkers, Bastion Booger & Bam Bam Bigelow
Laadukkaasta ottelusta päästiinkin sitten suoraan sinne toiseen ääripäähän. Tässä on ottelu, joka on hyvin vahva voittakandidaatti, kun lähdetään hakemaan Survivor Seriesin historian huonointa ottelua. Matsin lähtökohtana oli Bam Bam Bigelow'n ja Doink The Clownin välinen feudi. Doink'han oli kääntynyt hyvikseksi sitten viime PPV:n, eikä pellenaamion takana enää ollut Matt Borne. Tästä lähtikin sitten kyseisen hahmon valtava alamäki. Mutta niin, Doink The Clown'han ei itse tässä matsissa paininut. Jaa että miksi? Nii-i, sen kun tietäisi. Toisessa joukkueessa PPV-debyyttinsä teki hieno hahmo nimeltä Bastion Booger - isomahainen ja ruma mies, jolla oli aina nälkä. Headshrinkers ja Bam Bam yrittivät pitää jonkinlaista tasoa yllä, mutta eivät siinä kovinkaan hyvin onnistuneet. Huonoa huumoria ja vielä huonompaa painia yli kymmenen minuuttia. Ei hyvä, ei todellakaan.
10:58
DUD


The All-Americans (Lex Luger, The Undertaker & The Steiner Brothers) vs. The Foreign Fanatics (Yokozuna, Crush, Ludvig Borga & Quebecer Jacques)
Summerslamissahan nähtiin mestaruusottelu Yokozunan ja Lex Lugerin välillä, jonka haastaja Luger voitti uloslaskulla. Erittäin hauskan tuosta 'Slamin lopusta teki se, että kukaan ei missään vaiheessa maininnut sitä, että Yoko oli edelleen mestari. Kaikki vain keskittyivät juhlimaan Lugerin mahtavaa voittoa. Tuon matsin jälkeen Luger aloittikin sitten feudin LUDVIG BORGAN kanssa. Vaikka Lugerilla ja Yokolla toki edelleen oli oma vihanpitonsa, niin kyllä melkeinpä tuo Luger vs. Borga se suurin juttu tässä matsissa oli. Toinen merkittävä feudi tässä matsissa oli Steinereiden ja The Quebecersien välillä. Tämä uusi kanukkitiimihän koostui Jacquesista (aka. The Mountie / Jacques Rougeau) ja Pierresta. Jälkimmäisenä mainittu ei kuitenkaan voinut osallistua matsiin, koska Luger teloi hänet sairauslomalle, joten Crush korvasi hänet. Myös toisessa tiimissä suoritettiin viime hetkellä muutoksia, kun The Undertaker korvasi Tatankan, jonka Borga ja Yokozuna olivat teloneet sairaalakuntoon. Itse matsista ei hirveästi mitään voi kertoa, sillä se oli niin perusmenoa kuin vain uskoa saattaa, kuuman yleisön kera. Aikalailla tällaista matsia kaikki varmasti odottivatkin, kun varsinkaan heel-joukkueessa ei ollut yhtään sellaista todellista workeria, joka pitäisi tason korkealla. Parhaiten tästä jäi Borgan suoritusten lisäksi mieleen se, että 'Taker sai jälleen yhden ison äijän feudikaveriksiin, Kamalan ja Giant Gonzalesin jatkoksi.
27:59
**

*** The Heavenly Bodies
** The Rock 'n' Roll Express
* Razor Ramon

Vaikka kyseessä onkin Survivor Series, niin olisin kyllä edes sitä yhtä singles-matsia kaivannut johonkin väliin. Kolme about puolen tunnin eliminointiottelua tuntuu aika raskaalta. Mutta joo, kaksi hyvää matsia nähtiin ja feudeja aloitettiin tulevaa vuotta varten oikein urakalla, mutta en tätä kokonaisuutena siltikään ihan hirveän korkealle voi arvostaa.

PPV Ranking (1993 - 1994)
1. Summerslam 1993 (Hyvä, 2,05)
2. Survivor Series 1993 (Ok, 2,05)
3. King of the Ring 1993 (Ok, 1,92)
4. Royal Rumble 1993 (Heikko, 1,90)
5. Wrestlemania IX (Heikko, 1,89)

[Supermac]

Jälleen on aika polkaista uusi PPV-vuosi käyntiin. Vuotta 1994 voidaan pitää yhden aikakauden loppuna, sillä seuraavana vuonna PPV:itä alkoi olla jo iso kasa enemmän. Selostajina show'ssa toimivat Vince McMahon ja Ted DiBiase, sekä yhdessä ottelussa Jim Ross ja Gorilla Monsoon.


Bam Bam Bigelow vs. Tatanka
Royal Rumblen openerina oli alunperin tarkoitus nähdä Tatanka vs. Ludvig Borga, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Borga loukkaantui (tai "loukkaantui") juuri ennen tapahtumaa. Tatankalle kuitenkin löydettiin varsin helposti uusi vastustaja, sillä hänellä ja Bam Bam Bigelow'lla oli ollut feudintynkää jo kesällä '93. Matsi oli niin perusmenoa kuin vain voi olla. Molemmat vetivät ne omat perusjuttunsa ja sitten kahdeksan minuutin jälkeen ottelu oli ohi. Odotin tältä hieman enemmän.
08:12
**-


WWF Tag Team Championship
The Quebecers (c) vs. Bret & Owen Hart
The Quebecers-kaksikko teki WWF-debyyttinsä kesällä 1993, eikä mennyt kovinkaan kauaa, kun he jo pitivät hallussaan joukkumestaruusvöitä. Tammikuussa he lainasivat viikon verran mestaruuksia 1-2-3 Kid'lle ja Marty Jannettylle. Hieman outoa ajatella, että Quebecers voitti lyhyessä ajassa kaksi kertaa vyöt, kun sen sijaan Jacquesin ex-joukkue The Fabulous Rougeaus, jota itse pidän selvästi parempana joukkueena, ei voittanut koskaan mestaruuksia. Bretilla ja Owenilla oli aikamoisia riitoja Survivor Seriesin jälkeen, mutta he päättivät kuitenkin yhdistää voimansa ja voittaa tag-mestaruudet. Olin aikalailla totaalisesti unohtanut kuinka hyvä tämä oli ihan otteluna, sillä yleensähän tästä muistetaan vain ne viimeiset hetket sekä matsin jälkeiset tapahtumat. Ottelun tarinankerronta hipoo täydellisyyttä ja kaikki painijat vetävät roolinsa mainiosti. Ja yleisö oli menossa täysillä mukana.
16:48
****


WWF Intercontinental Championship
Razor Ramon (c) vs. I.R.S.
Razor Ramonin ja Irwin R. Schysterin feudi oli jatkunut jo ties kuinka kauan ja nyt oli viimein aika ratkaista se lopullinen paremmuus. Kaksikon vihanpito oli ennen Rumblea siirtynyt uudelle tasolle, kun I.R.S. meni ja varasti Ramonin kultakorut. Jotenkin tämä kohtaaminen tuntui hieman vaisulta tuon tag-mestaruusottelun jälkeen, mutta ihan ok-menoahan tämä kuitenkin oli. Ei tämä nyt siltikään miltään puolen vuoden feudin loippuhuipennukselta tuntunut. Tunnelma muuttui kuitenkin aivan erilaiseksi, kun Shawn Michaels kävi tekemässä pienoisen sekaantumisen otteluun. Jo toisessa ottelussa peräkkäin rakennettiin loistavasti tulevaa Wrestlemaniaa!
11:30
**½


Casket match for the WWF Championship
Yokozuna (c) vs. The Undertaker
Kuten olen jo aikaisemminkin näissä arvosteluissa kertonut, niin The Undertakerin ura sen ensimmäisen mestaruuskauden jälkeen oli todella pitkään vain feudaamista isojen könsikkäiden kanssa. Nyt tämä sama meininki jatkui, mutta nyt kyseessä oli normaalia isommat panokset, sillä pelissä oli Yokozunan hallussa pitämä WWF:n mestaruus. Tämä feudi sai alkunsa Survivor Seriesissa, jossa The Undertaker nousi ylös kaikista Yokozunan tekemistä iskuista, jopa Banzai Drop'sta. Tätä ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut, mutta meno jatkui samanlaisena myös PPV:n jälkeen. Casket-ottelu tästä tuli, koska Yokozunan managerit, James E. Cornette ja Mr. Fuji, olivat vaatineet että jos 'Taker häviää tämän ottelun, ei hän saa uutta uusintaottelua, niin piti Paul Bearerin saada myös vaatia jotain. Ennen Royal Rumblea paljastettiin myös sellainen fakta, että Yokozuna pelkää arkkuja. Heidenreich ei siis ollut ainoa! Matsin buildaus oli erittäin toimivaa, mutta kuten olettaa saattaa, niin matsi olikin sitten jotain aivan muuta. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, niin Yokozunan ja 'Takerin painissa ei sinällään ollut mitää vikaa, mutta matsin buukkaus sukkasi hyvin pahasti. En nyt ole aivan yhtä kriittinen kuin jotkut muut, mutta kyllä tässä mentiin nyt hieman liikaa sen kuuluisa ylibuukkauksen puolelle. Ei hyvä.
14:20
*


Royal Rumble Match
Royal Rumble-ottelut olivat tähän mennessä olleet aika vaihtelevan tasoisia. Vuoden 1992 on tietenkin se kaikkien aikojen paras RR, vuonna 1990 nähtiin erittäin hyvä vääntö, kuten myös vuotta aiemmin, mutta sitten taas '88, '91 ja '93 eivät olleet mitään erityisen tasokkaita matseja. Tämä olikin jotain noiden väliltä, eli hyvin pitkälti sellainen mukava kolmen tähden matsi. Todellisia voittajaehdokkaitahan tässä ei ollut kuin kolme, mutta ei kuitenkaan mielestäni ollut tässä tapauksessa mikään ongelma. Ottelun lopetus on vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta Rumblen luonteeseen ei sovi tuollainen lopetus, mutta tällä kuitenkin saatiin hieno kuvio WrestleManiaan.
55:08
***

*** Owen Hart
** Bret Hart
* The Quebecers

Quebecers vs. Bret & Owen oli upea ottelu ja RR viihdyttävä, muista matseista ei mitään erityistä käteen jäänyt, paitsi siis 'Takerin matsin hirveä buukkaus. Wrestlemaniaa rakennettiin mainiosti.

PPV Ranking (1993 - 1994)
1. Summerslam 1993 (Hyvä, 2,05)
2. Royal Rumble 1994 (Hyvä, 2,45)
3. Survivor Series 1993 (Ok, 2,05)
4. King of the Ring 1993 (Ok, 1,92)
5. Royal Rumble 1993 (Heikko, 1,90)
6. Wrestlemania IX (Heikko, 1,89)

[enska]

Heh, mielipiteemme Undertakerin ja Yokozunan arkkuottelusta ovat hieman erilaiset. Muuten kyllä tähdet osuivat aika lailla samoihin, vaikka olinkin hieman vähemmän kriittinen avausmatsia kohtaan.

[Nodachi]

Perjantai-illat/yöt kipeänä suorastaan huutavat ulkoisen kovon syövereiden kaivamista, ja sieltä on löytynyt muutamia hassunhauskoja painitapahtumia. Voisi heittää arvostelun yhdestä, jota en ole koskaan ennen edes katsonut: nimittäin TNA:n ensimmäisestä tapahtumasta.


NWA: Total Nonstop Action (PPV)
19.06.2002 – Huntsville, Alabama – Von Braun Center

Mukavasti oli katsojia saatu paikalle Von Braun Centeriin ja homma potkaistiin käyntiin kornilla "Total Nonstop Action!"-huudolla kesken pyrotulituksen, jonka jälkeen iki-ihana Don West teki sisääntulonsa. Loistava tapa avata promootion ensimmäinen show, eikö? West sitten esitteli seuraavaksi Ed Ferraran, joka vuorostaan esitteli jo selostajainpöydän takana istuneen professori Mike Tenayn. Kolmikko hehkutti hetken lafkan perustamista, jonka jälkeen ilmoittivat illan pääottelun olevan NWA World Heavyweight -mestaruudesta käytävä "Gauntlet for the Gold"-ottelu, jonka säännöt kertaan sitten kun on itse ottelun aika. Jos jaksan. Luultavasti en jaksa.

Oli miten oli, itse (TOTAALISEN PYSÄHTYMÄTÖN) toiminta aloitettiin National Wrestling Alliancen <s>vanhojen pierujen</s> legendojen kunnioitusseremonialla, jossa papparaiset – mm. Harley Race, 'Bullet' Bob Armstrong ja Dory Funk Jr. – astelivat vuorotellen esiin tekohampaat suussaan ja rollaattorit valmiusasennossa. Lopulta esiin tuli Ricky 'The Dragon' Steamboat, joka kantoi mukanaan NWA World Heavyweight -titteliä (joka on muuten aivan uskomattoman arvokas mestaruusvyö!). Hän asteli kehään ja alkoi muistella kuinka aikoinaan voitti kyseisen (perinteikkään, suorastaan loisteliaan!) tittelin, ja kuinka tässä bisneksessä jokaisen miehen unelma on voittaa NWA:n maailmanmestaruus (onhan se sentään aivan upea, rikkaan historiaan omaava ja arvostettu mestaruus!).

Okei, pakko myöntää tähän väliin, että meinasin repeillä tuolle niin imelältä maistuneelle yritykselle myydä NWA World Heavyweight -titteliä yhä yhtenä painimaailman tärkeimmistä mestaruusvöistä. Luultavasti siksi, että mielessäni pyöri koko paasauksen ajan loopilla Shane Douglas räkimässä aivolimat kys. vyön päälle. Ken tietää. Takaisin asiaan:

Kesken herra lohikäärmeen puheiden ilmestyi muuan Jeff Jarrett stagelle huutelemaan ties mitä törkeyksiä, jolloin joku niistä papparaisista pisti hanttiin, mutten tiedä mitä hän sanoi koska hän pudotteli mikkiään jatkuvasti napansa korkeudelle. Double-J:n kitinän keskeytti MAAILMAN VAARALLISIN MIES, Ken Shamrock, mutten muista mitä hän sanoi (vaikka katsoin tuon kymmenisen minuuttia sitten). Jarrettin ja Shamrockin kukkoilun keskeytti yleisön keskelle ilmestynyt Scott Hall, joka sanoi "Hey yo" ja jotain muuta yhtä tärkeää. Kolmikon puheista muistan vaan sen, että jokainen totesi illan pääottelun (eli sen Gauntletin) olevan anaalista. Hyvä tapa markkinoida omaa tuotetta.

Tästä jatkettiin jonkun bimbon orkestroimalla backstage-haastattelulla, jossa haastateltavana oli muuan Hornswogglea häiritsevästi muistuttanut kääpiö. Vaahtosammutin ärisi ja murisi jostain kääpiöpainin loistavuudesta, samalla kun Jeff Jarrett angstasi taustalla elämän julmuutta potkimalla roskiksia kumoon, jonka jälkeen alkoi kirjoittaa rakkausrunoa BFMV:n tahtiin.

AJ Styles, Low Ki & Jerry Lynn vs. The Flying Elvises
Alkuhumpuukien jälkeen päästiin todistamaan itse kehätoimintaa, kun lentävät elvarit – Jorge Estrada, Sonny Siaki & Jimmy Yang – kohtasivat miehet, joista kaksi kuuluivat muutaman vuoden päästä TNA:n ehdottomaan parhaimmistoon. Ottelu oli hauskaa spottihoroilua, jolla saatiin X-Divisioonalle vähän tulta persuksen alle. Jokainen jannu pääsi näyttämään osaamistaan juuri sopivasti samalla kun Don West oli saada slaagin jokaisesta dropkickistä. Oivoi. Muutama hölmö kohta ottelussa nähtiin, kun energiaa täynnä ollut Low Ki esimerkiksi kuritti jotakuta elvareista stiffeillä potkuillaan, mutta iskettyään viimeisen hän putosi kanveesiin kuin olisi juuri juossut cooperissa viisi kilometriä ja joutui ryömimään nurkkaukseensa tekemään hot tagin. Whaaat? Parista pikku mokasta huolimatta tämä ajoi asiansa ja oli sopivan lennokas opener, joka nostatti yleisön mieltä ja sai Don Westin mustat bokserit vitivalkoisiksi.
Arvosana: ***, Kesto: 06:27

Hollywood vs. Teo – Midget Match
Okei, homma oltiin vihdoinkin saatu kunnolla käyntiin ja sitten Jeremy Borash ilmoittaa seuraavan ottelun olevan... kääpiöottelu. Meinasin jo kirjoittaa ettei ketään kiinnosta mikään hiton kääpiöpaini, kunnes n. 3,000 idioottia Von Braun Centerin sisällä todistivat argumenttini vääräksi – he nimittäin antoivat illan toistaiseksi kovimman popin sanoille "Midget Match". Teo ja Hollywood (en erottanut heitä toisistaan, joten en tiedä kumpi oli kumpi) onnistuivat botchaamaan ottelun ensimmäisen liikkeen, joten alku oli varsin lupaava, mutta kyllä he onnistuivat oikeasti pari ihan hauskahkoa liikettä kehässä vääntämään. Paskaahan tämä oli, mutta se pidettiin onneksi lyhyenä.
Arvosana: DUD, Kesto: 02:49

Kääpiöistä päästiin naisiin, joita tuotiin roppakaupalla kehään Don Westin ja Ed Ferraran esittelemänä. Oli sellaisia nimiä kuin Francine, Daffney, Elektra, Alexis Laree (aka Mickie James, jonka rintavarustus kasvoi maagisesti muutamalla kuppikoolla WWE-diilin myötä) ja kasa muita turhia hupakkoja, jotka kaikki tulevat esiintymään TNA:n seuraavan viikon PPV-lähetyksessä "Lingerie Battle Royal"-ottelussa. Francine alkoi sitten hehkuttamaan olevansa parempi kuin muut, koska on "The Queen of Extreme" ja niin edelleen, jolloin Elektra alkoi kuittailla takaisin sanomalla, että Francine ajoi ECW:n omin avuin konkurssiin... Whaaaat? No, siitä seurasi tietysti vanhojen ECW-akkojen kissatappelu joka olisi selkeästi vaatinut Joey Stylesin selostamon puolelle.

The Johnson (w/ Mortimer Plumtree) vs. Psicosis & James Storm
Ennen ottelua näimme Mortimer Plumtreen heittämässä jäätävää promoa backstagella, kertoen Johnsonien olevan hänen vanhoja koulukiusaajia joiden elämää hän tätä nykyä kontrolloi. He pukeutuvat miten hän käskee, he eivät puhu ilman hänen lupaa, he ottavat häntä takaapäin vain kun hän erikseen pyytää, ja lista jatkuu. Ainiin, Johnsonit (jotka esiintyivät myöhemmin WWE:ssä Gymini-nimellä) olivat pukeutuneet kokovartalosukkahousuilta näyttäviin asusteisiin. Nice. Itse ottelu oli kuivaa meininkiä, jossa varsin nuori ja 'vihreä' James Storm yritti esiintyä edukseen, eikä oikein onnistunut. Stormin ottelun suurin hetki oli eräs nätti liike, joka oltiin kuitenkin nähty jo illan avausottelussa – ja vielä paremmin toteutettuna. Psicosis oli vetelä kuin darrapaska ja Johnsonit eivät rujoista ruumiinrakenteistaan huolimatta näyttäneet ollenkaan vahvoilta tai dominoivilta. Ei hyvä.
Arvosana: DUD, Kesto: 04:49

Seuraavaksi kehään asteli joku NASCAR-homo ja yleisön reaktiosta näki jälleen millaisessa junttilassa tämä tapahtuma järkättiin. Tai sitten olen ottanut liikaa vaikutteita South Parkin NASCARille vittuilevasta "Poor And Stupid"-jaksosta. Mene ja tiedä. Tuota NASCAR-homoa kuitenkin haastateltiin NASCAR-homoilusta ("miksi vitussa?" olisi hyvä kysymys tähän väliin), kunnes K-Krush/K-Kwik/Ron Killings/R-Truth tuli keskeyttämään hänet toteamalla olevansa kyllästynyt kuuntelemaan paskanjauhantaa jostain NASCAR-homoilusta. Kiitos, K-Krush. Hän sanoi olevansa oikea atleetti, kun taas se NASCAR-homo istuu autossa ja ajaa ympyrää. Kiitos taas, K-Krush. Yhtäkkiä kehässä ollut NASCAR-homo #2 alkoi kukkoilla K-Krushille tämän vaatetuksesta, sanoen ettei kukaan voi ottaa häntä todesta urheilijana... sanoo huonoryhtinen mies keilailupaidassa ja liian isoissa farkuissa. Oi, tätä ironiaa. "Apparently you don't know just who we are--" Hyvä, en minäkään. Painukaa siis helvettiin painikehästä. "-- but there are a lot of NASCAR fans in Huntsville, Alabama!" Good for you, fellas. "And they know we're real athletes!" He tietävät myös, että G.W. Bush on MAAILMAM PARAS PRESIDENTTI ja terroristit suunnittelevat iskua heidän kotikylän Wal-Martiin. Kukkoilu jatkui ja K-Krush repi paitansa pois ja nappasi NASCAR-homo #2:ta riveleistä kiinni, jolloin Brian Lawler (aka Grand Master Sexay) rynnisti kehään jeesaamaan NASCAR-homoja. Lopulta NASCAR-homot viskasivat K-Krushin köysien yli ulos kehästä Don Westin huutaessa "DON'T TELL ME THEY'RE NOT REAL ATHLETES, THEY DRIVE RACE CARS 200 MILES PER HOUR!" ja putos :DDD

Christian York & Joey Matthews vs. The Dupps (w/ Fluff Dupp)
Tahattoman komiikan riemujuhlan jälkeen jatkettiin taas painimisella. Bo ja Stan Dupp (joista jälkimmäinen tunnetaan paremmin Trevor Murdochina (joka oli muuten aivan hiton laiha)) ovat hillbilly-veljeksiä, jotka ovat molemmat kimpassa serkkunsa Fluffin kanssa. Ihastuttavaa, eikö? Vastaansa he saivat ECW:ssä vuonna 2000 vaikuttaneen Christian Yorkin ja Joey Matthewsin joukkueen, joten kiinnostusaste oli korkealla – York ja Matthews kun pistivät pystyyn todella viihdyttäviä otteluita ECW:ssä. Nyt ei kuitenkaan päästy lähellekään niiden otteluiden tasoa ja suurimpana syynä oli se, että ottelulle annettiin aikaa vain neljä minuuttia. Ihan hauskan pläjäyksen pojat onnistuivat kuitenkin siinä ajassa järjestämään ja eipä tästä mitään valittamisen aihetta jäänyt – muttei myöskään mitään muisteltavaa.
Arvosana: *½, Kesto: 03:39

Joku hikinen kantriartisti Toby Keith tuli laulamaan Ameriikan Yhdysvalloista ja siitä, kuinka Ameriikan Yhdysvallat ovat maailman hienoin maa. Herkkää. Jeff Jarrett kuitenkin tuli kuin enkeli taivaalta pelastamaan meidät kaikki tuuppaamalla Tobyn pois tieltään, päättäen tämän balladit salaman nopeudella! "Nobody wants to hear you, nobody wants to hear you sing, nobody wants to hear that damn song!" Kiitos, Jeff! Sääli ettei tämä Huntsvillen yleisö ymmärrä, että kaikki nämä ns. pahikset toimivat oikeasti hyvän asian puolesta.

20 Wrestlers: Apollo, Buff Bagwell, Bruce, Brian Lawler, Steve Corino, Del Rios, Scott Hall, Chris Harris, Jeff Jarrett, Konnan, K-Krush, Ken Shamrock, Lash LeRoux, Prince Justice, Slash, Malice, Norman Smiley, Rick Steiner, Devon Storm, Vampire Warrior – Gauntlet for the Gold
Jarrett jäi kehään ja oli aika aloittaa illan pääottelu, jonka säännöt kuuluivat seuraavasti: kehässä aloittaa kaksi painijaa ja aina 90 sekunnin välein uusi painija tulee mukaan leikkiin. Eliminoinnit tapahtuvat Royal Rumble -tyyliin viskaamalla kaverin köysien yli ulos kehästä, ja kun on enää kaksi jäljellä, muuttuu touhu tavalliseksi singles-otteluksi. Että näin. Kestoa tällä oli puolisen tuntia ja homma pysyi mielenkiintoisena uusien painijoiden sisääntulojen ansiosta, aivan kuten missä tahansa muussakin tällaisessa ottelussa. Alkupuolella nähtiin idioottimaista bookkausta, kun esimerkiksi Painija A:ta oltiin eliminoimassa Painija B:n toimesta, jolloin Painija C päättääkin käydä B:n kimppuun kesken kaiken, estäen eliminoinnin. Maalaisjärki oli tainnut jäädä kotiin. Perusvirheitä siis nähtiin, mutta kyllä tuo puoli tuntia silti aika vikkelästi vierähti. Apollo jäi parhaiten mieleen kokonsa, näkönsä ja taitojensa puolesta ja esimerkiksi Steve Corinon, Rick Steinerin ja Buff Bagwellin kaltaisia jannuja oli hauska nähdä. Sitä kantrihomo Toby Keithiä ei tosin ollut hauska nähdä, kun hän tuli ja eliminoi Jeff Jarrettin ottelusta – yleisö oli kylläkin eri mieltä. Oli miten oli, viihdyttävää katsottavaahan tämä oli ja joudun nyt spoilaamaan ketkä olivat kaksi viimeistä kehässä...
Arvosana: ***, Kesto: 30:55

Ken Shamrock vs. Malice – NWA World Heavyweight Championship
... Koska seuraavaksi oli vuorossa Shamrockin ja Malicen välinen tavallisilla säännöillä käytävä mestaruusottelu. Malice oli mielestäni yksi tylsimmistä ja kankeimmista painijoista tuossa Gauntletissa, mutta silti hänelle annettiin liekkiä perseen alle toden teolla sekä bookkauksen että selostajien puolesta. Ei ymmärrä. No, tämä ottelu toisti yhtä ja samaa kaavaa periaatteessa alusta loppuun saakka, eikä se ollut erityisen viihdyttävää katsottavaa. Lopetus nyt oli ihan ok, mutta kieltämättä tämä oli huono tapa päättää reilun puolen tunnin (tai no, koko show'n pituinen) odotus. Ed Ferraran ottelun jälkeinen mauton letkautus selostamon puolelta tosin pelasti hieman.
Arvosana: ½, Kesto: 06:22

Meininki ei kuitenkaan ollut vielä ohi, koska Jeff Jarrettillä oli hieman asiaa. Hän tuli jälleen kitisemään kuinka naurettavaa on ratkaista mestaruuden kohtalo tuon Gauntletin kaltaisessa typerässä battle royalessa. Kamoon, Double-J, eikö se tapahtuman alussa kuultu mollaus riittänyt? Jarrett alkoi sitten käymään käsiksi Harley Raceen, Dory Funk Jr.:iin ja muihin NWA-pappoihin kunnes – yllätys, yllätys – Toby Keith tuli paikalle turvamiesten ympäröimänä. Oli siinä se mikkiään navan korkeudella pitävä Jackie Fargokin mukana ja tällä kertaa hänen puheesta sai jotain selvää: hän bookkasi ottelun ensi viikon PPV:hen Jarrettin ja Toby Keithin välille! My God! ... Tai näin ainakin luulin, kunnes Jarrett ensin kyseli miksei tuo ottelu tapahtuisi jo tänään, jolloin joku alkoi yhtäkkiä huutamaan kermat kalsareissa "Scott Hall! Scott Hall!", ja sieltähän se vanha juoppo tuli. Jarrett tepasteli jostain syystä uuden verivihollisensa Toby Keithin ohi muina miehinä ja alkoi brawlaamaan Hallin kanssa Mike Tenayn kiljuessa selostamosta "HALL VERSUS JARRETT NEXT WEEK ON T-N-AAAAAAA--" ja pay-per-view lähetys loppui siihen.

Whaaaaat?

Hauska tätä oli katsoa, mutta aika järkyttävää paskaahan se loppupeleissä oli. Uskomatonta, että promootio joka aloitti tällaisella sekasorrolla ei ole oikeastaan oppinut virheistään vielä kertaakaan (tosin DW ei taida enää selostaa?). Oli miten oli, NASCAR-homosegmentti jäi parhaiten mieleeni aivan hulvattoman tahattoman komiikan vuoksi (teidän on pakko nähdä/kuulla se), kun taas painitarjonnasta parasta viihdettä tarjosi illan openerina toiminut 6-Man Tag Team -ottelu.

[Merovingi]

Ylläoleva arvostelu on paras arvostelu tässä ketjussa tähän mennessä.

[Supermac]

Kiva, että rakas ihQdachimmekin on ainakin jossain määrin palannut takaisin keskuutemme. Varsin hyvän arvostelutkin raapustit, vaikkei se nyt muistaakseni ihan noin p**ka show ollutkaan.

Ja sitten omaan projektiin, jossa vuorossa on jo kymmenes Wrestlemania:


Selostushommissa herrat McMahon ja Lawler.


Bret Hart vs. Owen Hart
Bretin ja Owenin feudi sai alkunsa Survivor Series 1993:ssa, jossa he ottelivat samalla puolella elimiointiottelussa. Veljesten välille tuli pieni kommunikaatiokatkos, jonka johdosta Owen eliminoitiin matsista ulos. Tämän jälkeen Owen alkoi kiukutella veljelleen ja haastoi tämän jopa otteluun, jotta heidän välinen paremmuus saataisiin selville. Bret ei kuitenkaan suostunut ottelemaan omaa veljeään vastaan, vaan hän ehdotti, että he yrittäisivät voittaa yhdessä tag-mestaruudet. Owen suostui tähän ja niinpä veljekset lähtivät tavoittelemaan mestaruuksia Royal Rumblessa The Quebecers-kaksikkoa vastaan. Ottelu ei kuitenkaan mennyt täysin putkeen, vaan tuomari joutui keskeyttämään ottelun, koska Bretin jalka oli telottu niin huonoon kuntoon tag-mestareiden toimesta. Owenille tämä oli liikaa siitä syystä, että Bretilla oli mahdollisuus vaihtaa Owen kehään, mutta hän ei tehnyt tätä, vaan halusi lukita vastustajansa Sharpshooteriin. Ottelun jälkeen vihainen Owen katseli kuinka hänen puolijalkainen veljensä taisteli itsensä ylös matosta, ja sitten, sitten se tapahtui - Owen potkaisi isoveljeään jalkaa ja tämä kaatui takaisin mattoon. Yksi ainoa potku, ei mitään muuta. Tämä kaikki riitti. Owen oli samantien melkeinpä koko firman ykkösheeli ja veljesten välinen feudi käsittämättömän kuumaa kamaa. Aina ei tarvita mitään sekavia ja monimutkaisia kuvioita, vaan tämänkaltainen yksinkertaisuus olisi monesti se paras vaihtoehto. Tämän tempun jälkeen Owen veti loistavan promon, jossa hän haukkui veljeään itsekkääksi. Bret Hart teki kuitenkin vielä samana iltana Royal Rumble-ottelussa aikamoisen ihmeen ja voitti sen yhdessä Lex Lugerin kanssa. Tämä johti siihen, että sekä Luger että Bret saisivat mestaruusottelut Wrestlemanissa. Mutta koska Luger sai kohdata Yokozunan ensin, piti Bretille myös saada toinen ottelu Wrestlemaniaan, ja hän halusi kohdata nimenomaan Owenin.

Kaikkien aikojen parhaan matsin valitseminen on lähes mahdoton tehtävä, mutta tämä Hartin veljesten kohtaaminen on minun kirjoissani hyvin lähellä tuota titteliä. Otteluun johtanut feudi oli jo jotain uskomattoman hienoa ja itse matsi hyvin pitkälti täydellinen. Tässä matsissa on kaikki mitä vain hyvässä ammattipainiottelussa voi olla. Teknisesti upeasti suoritettuja liikkeitä, täydellistä tarinankerrontaa, kuuma yleisö, superyllättävä lopetus, ja niin edelleen. Vaikka olen nähnyt tämän ottelun ties kuinka monta kertaa, niin kyllä se vain joka kerta imaisee sisälleen tavalla johon mikään muu ottelu ei pysty. Kaikki tuntuu niin aidolta, että se on jotain aivan uskomatonta. Lisäksi Jerry Lawlerin ja Vince McMahonin selostus tuo loistavan lisän otteluun. McMahon ei varsinkaan ottelun alussa jaksa millään uskoa Owenin mahdollisuuksiin, mutta hänen mielipiteensä muuttuvat vähitellen ottelun aikana. Ja Lawler vetää Bret-hater-roolinsa tavalla, johon vain The King pystyi. En tiedä mitä muuta sanoa. Minä rakastan tätä ottelua enemmän kuin mitään muuta ammattipainiottelua.
20:21
*****


Mixed Tag Team Match
Bam Bam Bigelow & Luna Vachon vs. Doink The Clown & Dink The Clown
Ja sitten olikin aika palata siihen hieman perinteisempään WWF-painiin. Tuntuipa hienolta tuon Owenin ja Bretin ottelun jälkeen! Tämän ottelun takanahan oli Bam Bam Bigelow'n ja Doink The Clow'n välinen feudi, joka alkoi syksyllä 1993. Tuolloin Doink hassutteli kaikenlaista Bam Bam'n kustannuksella, josta BBB ei tietenkään tykännyt. Jostain syystä WWF ei kuitenkaan buukannut Bigelow'n ja Doink'n välille singles-ottelua (en kyllä tiedä olisiko se yhtään parempi ollut), vaan mukaan tungettiin ensinmainitun tyttöystävä ja sen toisen kääpiökaveri. Sääntöjen mukaan Bam Bam sai vain otella Doinkia vastaan, ja Luna Dinkia. Itse asiassa tämä ei ollut niin huono, kuin voisi kuvitella, vaan ihan semi-hauska matsihan tämä loppujen lopuksi oli. Ei tästä kuitenkaan hirveästi jälkipolville jäänyt kerrottavaa.
06:09
*½


Falls Count Anywhere Match
Crush vs. "Macho Man" Randy Savage
Tämän kaksikon otteluun johtanut feudi oli todella pitkä, sillä se oli alkanut jo kesällä 1993. Tai itse asiassa tuolloin Crush ja Savage olivat vielä melkeinpä bestiksiä, mutta syksyn aikana tapahtui kaikenlaista, joka sitten johti heidän välirikkoonsa. En siitä sen enempää jaksa kirjoitella. Mutta tämä matsi jaksaa kyllä ihmetyttää minua monessa mielessä:

- Savage vs. Crush. Siis Randy Savage vs. Crush? En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin tämä on edelleen minun mielestä hyvin outo ottelupari. Tykkäsin kyllä tavallaan Crushista, mutta... really? Savagen WWF-uran viimeisenä PPV-vastustajana Crush... REALLY?

- Ottelun säännöt. Stipulaationa oli siis Falls Count Anywhere, mutta oikeasti säännöt olivat jotain aivan muuta. Selätys oli mahdollista suorittaa kehässä tai kehän ulkopuolella, mutta jos se tapahtui kehässä, piti selätetty heittää ulos kehästä. Tällöin pinnatulla kaverilla oli minuutti aikaa selviytyä takaisin kehään.

- Matsin rakenne. En pitänyt yhtään siitä, että ottelu oli lähes täysin Savagen hallintaa. Olisi ollut paljon fiksumpaa antaa Crushin edes jossain kohtaa hallita pidempi jakso, jonka jälkeen Macho Man olisi voinut sitten tehdä sen hienon paluunsa.

Ei tämä nyt varsinaisesti huono ottelu ollut, mutta eivät myöskään ne aivan parhaat mahdolliset jäähyväiset Randy Savagelle. Fiksummilla säännöillä tästä olisi varmasti saatu paljon enemmän irti.
09:49
**-


WWF Women's Championship
Alundra Blayze (c) vs. Leilani Kai
Hmm, ottelu naistenmestaruudesta? Sitä ei ollutkaan nähty PPV-lähetyksissä sitten Royal Rumble 1989:n, jolloin Rockin' Robin puolusti vyötään onnistuneesti Judy Martinia vastaan. Syynä oli toki osittain se, että WWF:ssä ei ollut koko vyötä käytössä 90-luvun alkuvuosina. Alundra Blayzesta oli ilmeisesti tarkoitus tehdä tämän uuden naisten divisioonan keulakuva. Hänhän on siis se sama naikkonen, joka siirtyi vuoden '95 lopulla WCW:hen ja heitti siellä tv-lähetyksessä tämän samaisen WWF Women's Championship-vyön roskikseen. Noh, onneksi hän sentään sai siitä palkaksi hienon WCW-uran! Mutta joo, Blayzen vastustajana toimi siis Leilani Kai, joka otteli historian ensimmäisessä Wrestlemaniassa mestaruusottelussa. Ilmeisesti tällä matsilla oli vain tarkoitus esitellä henkiinherätettyä divisioonaa sekä antaa yleisölle vähän kasarifiiliksiä Kain muodossa, kun aikaa tälle annettiin sen verran vähän. Ihan viihdyttävää menoa nämä kolme minuuttia kuitenkin oli. Leilani Kai vaikutti olevan ihan hyvässä iskussa, mutta eipä hän tämän jälkeen enää WWF:ssä jatkanut.
03:20
*½


WWF Tag Team Championship
The Quebecers (c) vs. Men on a Mission
En ole tainnut noissa aikaisemmissa arvosteluissa edes mainita sitä, että The Quebecersien managerina toimi hieno mies nimeltä Johnny Polo aka. Raven. Hän oli tuossakin roolissa varsin mainio. Mutta joo, Jacquesin ja Pierren vastustajina tässä mestaruusottelussa toimivat siis miehet, joilla oli tehtävä. Ja nyt kun aloin miettimään, että mikäs se Mabelin ja Mo'n tehtävä oli, niin oli pakko käydä tarkistamassa se Wikipediasta. He siis ilmeisesti halusivat tehdä positiivisa muutoksia naapurustossaan. En oikeasti tiennyt tuota aikaisemmin. Luulin, että heidän tehtävänsä oli painia jokaisen show'n huonoin ottelu tai jotain. Tämä oli kuitenkin positiivinen yllätys, sillä se oli tähän mennessä koko show'n toiseksi viihdyttävin matsi. Ja tämä oli täysin The Quebecersien ansiota. He tekivät ottelussa aivan hemmetisti työtä, kun Mo ja Mabel sen sijaan vain löntystelivät tyhminä ympäri kehää. Ottelun lopetus ja jälkimainingit olivat taas vähän niin ja näin.
07:41
**


WWF Championship
Yokozuna (c) vs. Lex Luger
Ja sitten olikin illan ensimmäinen päämestaruusottelun aika. Kuten jo tuossa openerissa kerroin, niin tässä Wrestlemaniassa todellakin oteltiin kaksi kertaa WWF:n mestaruudesta. Tämä johtui siitä, että Bret Hart ja Lex Luger jakoivat Royal Rumble-otelun voiton. Oikeastihan Lugerin jalat olivat selkeästi ensin osuneet maahan, tai näin ainakin eturivissä istuneet fanit olivat kertoneet. Ottelussa toimi tuomarina Mr. Perfect, jonka kanssa Lugerilla oli aikaisemmin ollut paljonkin ongelmia. Perfect oli ilmeisesti jälleen palaamassa painikehiin, mutta tästä ottelusta alkanut feudi ei ikinä johtanut mihinkään. Tämä oli Yokon ja Lugerin toinen PPV-kohtaaminen. Ensimmäinenhän tapahtui Summerslam 1993:ssa ja se olikin oiken positiivinen yllätys. Tämä sen sijaan oli hyvin syvältä. Aivan helevetin tylsä ottelu itse asiassa. Noin neljäsosa ottelusta esimerkiksi kului siihen, että Yokozuna piti Lugeria jonkinlaisessa lukossa. Ja tuokaan tilanne ei lopulta johtanut yhtään mihinkään. Onneksi WWF teki oikean päätöksen sen suhteen, että kuka Wrestlemaniasta poistuu mestarina.
14:40
½


Adam Bomb vs. Earthquake
Tämän matsin oli ilmeisesti alunperin tarkoitus olla Ludvig Borga vs. Earthquake, mutta koska suomalainen supertähti ei ollut kykeneväinen painimaan, korvattiin hänet Adam Bomb'lla. Tämä oli Earthquaken paluuottelu, sillä häntä ei ollut juurikaan WWF:ssä nähty sitten tammikuun 1993. Eikä häntä sitten juuri tämän jälkeen taas pitkiin aikoihin nähty. Eiköhän ottelun kesto kerro tästä kaiken tarvittavan.
00:32
DUD


Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship
Razor Ramon (c) vs. Shawn Michaels
Shawn Michaelsilta stripattiin Intercontinental-mestaruusvyö pois syksyllä 1993, koska kayfabessa hän ei ollut puolustanut mestaruuttaan riittävän usein. Todellisuudessahan HBK oli ilmeisesti kärähtänyt jostain aineista, eikä hän ollut kovinkaan innokas pudottamaan vyötään. Niinpä Raw'ssa järjestettiin Battle Royal, jonka kautta Razor Ramon lopulta nousi uudeksi IC-mestariksi. Mutta kun Shawn Michaels teki paluunsa, oli hänellä edelleen vyötäröllään IC-vyö. Niinpä tässä WWF:n historian ensimmäisessä televisioidussa ladder-ottelussa katosta roikkuivat molempien herrojen mestaruusvyöt ja tämän ottelun voittaja kruunattiin kiistattomaksi mannertenväliseksi mestariksi. Ja kyllähän Razor ja Shawn laittoivat sellaisen show'n pystyyn, että se olisi lähes kaikissa muissa PPV:issä ollut kiistatta show'n paras matsi, mutta tällä kertaa tämä jäi kuitenkin tavallaan openerin varjoon. Jotkut toki voivat tätä pitää Owenin ja Bretin vääntöä parempana, mutta itse olen kyllä vahvasti eri mieltä. Mutta siis, joka tapauksessa aivan hemmetin upea ottelu, joka jopa jollain tavalla muutti suuntaa mihin World Wrestling Federation oli tuolloin menossa. Jollekin pelkästään nykypainiin tutustuneelle ottelun spotit voivat tuntua hieman vaisuilta, kun nykyään kaikissa ladder-matseissa nähdään vaikka minkälaista temppuilua, mutta tuolloin nämä tikkailla kaatumiset sun muut olivat jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Ja kyllähän ne edelleenkin paljon loogisemmilta tuntuvat, kuin nykymatsien spotit, joissa liikkeen suorittaja selkeästi ottaa enemmän damagea kuin vastustaja. Tämä on klassikko, joka teki lopullisesti sekä Shawn Michaelsista että Razor Ramonista tähtiä.
18:47
*****-


WWF Championship
Yokozuna (c) vs. Bret Hart
Ja sitten oli vuorossa illan pääottelu, joka oli itse asiassa uusinta edelliseltä vuodelta. Joku voisi sanoa, että tässä matsissa tapahtui se mitä olisi jo vuosi sitten kuulunut tapahtua. Tavallaan tuntuu, että WWF mokasi yhden kokonaisen vuoden Bretin kanssa, koska vyö piti jostain syystä edellisessä 'Maniassa saada Hoganille. Molemmat olivat siis jo otelleet kertalleen aikaisemmin tässä show'ssa, joten ottelua hypetettiin kahden väsyneen miehen taisteluna. Yokozuna taisi aivan aikuisten oikeasti olla jo väsynyt, Bret ei niinkään. Joka tapauksessa kaksikko otteli jälleen ihan mukavan ottelun, kuten edellisenäkin vuonna. Itse kuitenkin ehkä tykkäsin siitä WM IX:n matsista pikkuriikkisen enemmän. Tosin tämän ottelun jälkeiset tapahtumat miellyttivät hyvin paljon enemmän kuin sen edellisen kohtaamisen. Itse asiassa tämän Wrestlemanian päätös on hyvin lähellä kaikkien aikojen hienointa.
10:38
**+

*** Bret Hart
** Owen Hart
* Shawn Michaels

Pakko tälle on lätkäistä arvosanaksi loistava, kun kaksi tuon luokan matsia kerran samassa show'ssa nähtiin. Molemmmat kuuluvat WWF:n historian kovimpiin otteluihin. Lisäksi show päättyi hienoihin tunnelmiin, josta tulee ehdottomasti plussaa.

PPV Ranking (1993 - 1994)
1. Wrestlemania X (Loistava, 2,14)
2. Summerslam 1993 (Hyvä, 2,05)
3. Royal Rumble 1994 (Hyvä, 2,45)
4. Survivor Series 1993 (Ok, 2,05)
5. King of the Ring 1993 (Ok, 1,92)
6. Royal Rumble 1993 (Heikko, 1,90)
7. Wrestlemania IX (Heikko, 1,89)

[Kenitys]

Pakko sanoa, että aivan loistavia arvosteluja jälleen tullut paljon Supermacilta. Loistavaa ja viihdyttävää luettavaa, varsinkin kun olen itsekin suurimman osan tapahtumista nähnyt ja ainakin kaikki painijat ovat tuttuja :) Tuosta SurSerin openerista täytyy sanoa, että se on yksi all-time suosikkejani kun puhutiin ppv'eiden avausotteluista. Jotenkin se oli vain todella hienosti vedetty ja siinä oli kaikki kunnossa, antaisin varmaankin itse arvosanaksi ****.

RR:n Quebeckers vs. Owen & Bretin olen taas nähnyt vain kerran, ja ilmeisesti en sitten ole katsonut sitä kunnolla, koska se on jäänyt mieleeni lähinnä juuri tuon lopun takia, vaikka yleensä kyllä muistan jos kamppailu olisi laadultaan jotenkin erityinen ollut. Pitää kai joskus tässä katsoa se uusiksi. WM X on yksi suosikki-WrestleManioistani, vaikka se lähinnä kahden ottelun show onkin. Silti jotenkin todella hyvät muistot tuosta ppv'stä.

Ainiin! Hienoa nähdä myös ihkudachiamme taas painikirjoitushommissa <3 Toivottavasti meinaat tulevaisuudessa kirjoittaa lisää vastaavaa tänne ;)

Ja kuten sanoin, ei minun projektiani saa tapettua millään. Katsottuna vuodet '95-'97 (joista ensimmäisestä vain WWF ja niistäkään ei arvosteluja täällä) ja eteenpäin mennään. Alkaa vuosi 1998, jolloin moni asia muuttui: uusi sukupolvi nousi nyt viimeistään WWF:ssä pääkuvioihin Bret Hartin ja myös Shawn Michaelsin poistuessa.. Ja samalla myös WWF sitten ajaa ohi WCW:n, joka on vuoden '96 kesästä lähtien dominoinut painimaailmaa. WCW:n tuhon alkusävelet on jo sovitettu, ja jatkoa seuraa..


ROYAL RUMBLE 1998

..Mutta nuo kaikki ovat vielä vasta tulossa myöhemmin. Ensin nimittäin pitää edes päästä alkuun vuoden '98 osalta.. Ja mitenpä sen aloitus sujuisi paremmin kuin perinteisellä Royal Rumblella? Vuorossa oli siis jo kaikkien aikojen 11. Royal Rumble, ja tapahtuman kohokohtana olevan Rumble-ottelun pääkuviona oli tällä kertaa se, että Steve Austin oli tapahtumaan mennessä onnistunut raivostuttamaan koko WWF:n rosterin, eikä taatusti kukaan halunnut miehen voittoa. Kuinkas sitten kävikään? Selostajinamme jälleen JR ja King.


The Artist Formerly Known As Goldust w/ Luna Vachon vs. Vader
Rakastan TAFKA Goldustia. Yleisesti kai kaikkien Todellisen Painin Rakastajien piireissä tuota gimmickiä kai pidetään pahimpana asiana heti viipaloimattoman leivän ja luentopäiväkirjojen jälkeen, mutta minä en voi olla pitämättä siitä. Pidän paljon Goldustista, joten totta mooses pidän paljon myös siitä, kun Goldust vuoden '97 lopussa kääntyi heeliksi, dumppasi vaimonsa Marlenan (ja jätti samalla lapsensa Marlenan hoidettavaksi), julisti olevansa nyt vapaa ensimmäistä kertaa vuosiin, sekosi totaalisesti, lyöttäytyi yhteen WWF:ään palanneen Luna Vachonin kanssa ja hävitti entisen kehänimensä myötä myös kaikki vanhat ring-attirensa ja alkoi saapua joka viikko show'heihin toinen toistaan hullummissa asuissa. Tämän kaiken ohella TAFKA Goldust oli myös onnistunut suututtamaan Vaderin aina siitä lähtien kun hän jätti tämän yksin SurSerissä taistelemaan Team USA:n puolesta. Nyt Rocky Mountain Monster tahtoi kostonsa.

Vaikka rakastan TAFKA Goldustia, ei minun tarvinne rakastaa kaikkia miehen otteluita, kuten vaikkapa tätä. Ei tämäkään nyt siis erityisen huono ottelu ollut, mutta ei kyllä millään tavalla säväyttävä. Vaderin parhaat vuodet olivat kyllä tässä vaiheessa jo viimeistään virallisesti takana, eikä se Dustinkaan nyt mikään varsinainen kanvaasien mattoveitsi koskaan ollut. Kaksikko sai aikaan tv-ottelun tasoisen ei huonon mutta ei hyvänkään ottelun, jossa yleisökään ei ollut kauhean kummoisesti mukana. Ehdottomasti parasta oli varsin näyttävä lopetus.
** (7:47)


Batallion & Tarantula & El Torito vs. Nova & Mosaic & Max Mini - Special Referee: Sunny
Kuten Nodachin arvostelusta hieman ylempänä kävi jo esille, mehän kaikki rakastamme kääpiöpainia. Erityisesti sitä rakastaa kääpiöfetissinen Vince McMahon, joka oli jo vuoden '97 loppukesästä lähtien alkanut tunkea katsojien kurkusta alas Midget Wrestlingiä, vaikka samalla firmaan yritettiin rakentaa vakavastiotettavaa kevytdivisioonaakin. Sama homma jatkui edelleenkin. LH-mestari TAKA Michinokun sijaan saimme nähdä kuusi iloista kääpiötä ja (Luojan kiitos) Sunnyn. Onneksi sentään kukaan ei ole niin tyhmä, että buukkaisi ikinä koskaan ketään kääpiötä light heavyweight/cruiserweight-divisioonan mestariksi.. Eikun.

Mitä tästä nyt hirveästi voi sanoa? Sunny oli törkeän hyvän näköinen, ja kääpiötkin esittivät edes vähän hauskempia temppuja kuin edellisellä kerralla. Erityisesti markkasin jättiläismäistä kääpiötä nimeltään Batallion (se armeijaheppu). Miksi WWF ei ikinä buukannut Sgt. Slaughter vs. Batallion -ottelua? Siitä minäkin olisin innostanut. Tästä en. Kääpiöiden liikkeet olivat kyllä monin paikoin tosi näyttäviä, mutta ei vain jaksa kiinostaa. Heikko ottelu, mutta parempaan ei näillä edellytyksillä pystyne.
*½ (7:49)


Rocky Maivia (c) vs. Ken Shamrock - WWF Intercontinental Championship
Rockya kai voisi tässä vaiheessa jo turvallisesti kutsua ihan The Rockiksi, mutta menköön nyt tämän ppv'n kohdalla vielä näin. Niin viime ppv'hän päättyi siihen, että Ken Shamrock oli lähellä pistää WWE-mestari Shawn Michaelsin luovuttamaan Ankle Lockiinsa, mutta ottelu keskeytyi, kun HHH hyökkäsi Shamrockin kimppuun. Looginen jatkumo WWE-mestarin DQ-voittamisesta edellisessä ppv'ssä on siirtyä haastamaan firman kakkosmestari. Ei, älkää kysykö miksi. En tiedä. Todellinen syy oli kaiketi se, että WWF alkoi tajuta, ettei Shamrockista ole täyttämään niitä saappaita, joita hänen jalkaansa oli urheasti yritetty tunkea. IC-kuvioissa mies tuntui sen sijaan olevan selvästi enemmän kotonaan, ja yleisökin oli voimakkaammin Shamrockin puolella. Ottelun taustatarinana oli lähinnä Shamrockin ja Nation of Dominationin jo kuukausia vuonna '97 jatkunut feud, jonka huipentuma nähtiin SurSerissä. Nyt sitä heräteltiin uusiksi, ja ennen RR:ää Shamrock oli pistänyt koko NOD:n pakettiin edeltävissä Raw'issa.

Ottelu oli yllättävän hyvä. Ei siinä mitään räjäyttävän erikoista nähty, mutta kokonaisuutena Rock ja Shamrock pistivät pystyyn kyllä varsin onnistuneen taistelun. Molemmat selkeästi tekivät töitä ottelun onnistumisen puolesta ja esittivät varsin tyylikkäästi osaamistaan. Aikaakin ottelulla oli kohtuullisesti, ja ihan hyvä rakennekin tähän oli saatu kasaan.. Mutta ei tämä nyt kuitenkaan enempää ollut kuin hyvä ottelu. Ei näillä kahdella nyt vain yhdessä mihinkään erikoisempaan oikein ollut edellytyksiä. Melkeinpä ppv'n parasta antia tämä oli, ja vaikka en yleensä tämäntyyppisistä lopetuksista pidäkään, tässä se toimi yllättävän hyvin.
*** (10:53)


New Age Outlaws (c) vs. Legion of Doom - WWF Tag Team Championship
Noniin, nyt olivat "Bad Ass" Billy Gunn ja Road Doggkin saaneet joukkueelleen nimen, joka tultaisiinkin sitten muistamaan vielä kun äänestetään 2000-luvun parasta joukkuetta, vaikka joukkue ei tuolla nimellä kyseisellä vuosituhannella paininutkaan käytännössä ollenkaan. Feud NAO:n ja LOD:n välillä ei ollut kehittynyt paljoakaan sitten D-Generation X:n. NAO oli voittanut LOD:n kyseisessä ppv'ssä onnenkantamoisesti diskauksella, ja tämän jälkeen heel-mestarit jatkoivat ex-mestareiden pakoilemista. Nyt LOD:lla oli toinen paikka hankkia vyönsä takaisin.

Yhtä lailla kuin feud ei tarjonnut mitään uutta, ei sitä tehnyt myöskään tämä ottelu. Jälleen tämä oli ihan kivaa ja mukavahkoa katseltavaa, mutta ei sitten yhtään sen kummempaa. LOD osaa hoitaa dominoivan facen roolin hyvin ja NAO pelkurimaisen heelin roolin hyvin, mutta painin puolelta ei tässä ottelussa mitään riemukarkeloita nähty. Ihan viihdyttävää joukkuepainia kuitenkin kaikin puolin, ja ennemmin tätä katselee kuin turpiinsa ottaa tai Godwinnejä katsoo enää yhdessäkään joukkuemestaruusottelussa. Lopetus oli (jo toisessa ppv'ssä putkeen) typerä.
**½ (07:56)


30 Man Royal Rumble Match
Ei, tämä ei tosiaan ollut tapahtuman Main Event tänäkään vuonna: sama oli käynyt niin '96 kuin '97 Rumbleissakin. Rumblen päätarina tosiaan näkyykin aika hyvin jo tapahtuman posterissa. WWF:n pahin SOB Steve Austin oli suututtanut Rumbleen tultaessa koko WWF:n rosterin, joten ottelussa ei taatusti ollut ketään, joka olisi halunnut Austinin voittavan.

Itselle tulee tästä ottelusta mieleen aina se, kuinka Mick Foley esiintyy samassa Rumble-ottelussa niin Cactus Jackina, Dude Lovena kuin Mankindinäkin. Tämän muiston perusteella sitten odotinkin tästä varsin hienoa Rumble Matchia, mutta sellaista en kyllä saanut. Oikeastaan juuri tuon Foleyn kolmen persoonan esiintyminen kertookin kaiken tarpeellisen tästä ottelusta: tämä Rumble Match on yksi pahimpia tapauksia star-powerin puutteen osalta. Tässä ottelussa ei ihan oikeasti ollut varteenotettavia voittajaehdokkaita käytännössä kuin yksi (kyllä, juuri se). Sitten oli muutamia semmoisia aika isoja midcard-nimiä, joita tuskin kukaan kuitenkaan näki Rumble-voittajana. Ok, olihan Austin voittanut edellisen vuoden Rumblen juuri samanlaisena "aika isona midcard-nimenä", mutta eivät nämä tapaukset olleet nyt tällä kertaa mitään vastaavia. Muuten ottelu olikin sitten ikävän paljon täynnä tylsiä ja turhia painijoita, kuten Headbangersit, Godwinssit, edustajia DOA:sta, Nation of Dominationista jne. Sitten nämä sankarit heiluivat kehässä useita kymmeniä minuutteja, eikä paljon mitään tapahtunut.

Ei tämä Rumble Match silti ole huono, vaan miellän itse tämän hyväksi otteluksi, mutta heikoksi Rumble-otteluksi. Tämä johtuu siitä, että minä vain tykkään niin pirusti Rumble Matcheista itsestään. Lisäksi oli tässä ihan oikeasti paljon hyvääkin. Varsinkin The Rockin suoritus ottelussa oli hienoa katsottavaa, ja kyllähän erityisesti alku oli buukattu aivan upeasti (kunnes meno hiljeni). Kehuja täytyy antaa myös juurikin Foleyn upealle suoritukselle, Owen Hartin onnistuneelle ottelun piristämiselle, Kurrganin upealle esiintymiselle ja tietenkin sille Austinillekin. Kokonaisuudessaan siis viihdyttävä kamppailu, mutta ei yhtään sen enempää. Niin paljon liikaa oli sitä tylsää ja turhaa välikamppailua, että tämä voisi saada yhtään paremman arvosanan.
*** (55:24)


Shawn Michaels (c) w/ Triple H & Chyna vs. The Undertaker - Casket Match for the WWF Championship
Sitten oli sen tapahtuman varsinaisen Main Eventin vuoro. WWF:n historian kontroversiaalisin mestari Shawn Michaels oli siis DX:n avulla onnistunut säilyttämään vyönsä vuoden viimeisessä ppv'ssä Ken Shamrockia vastaan. Seuraavaksi Michaelsin tielle sitten asettuikin jo muutamaa astetta hankalampi haastaja, kun The Undertaker kiinnitti huomionsa jälleen WWF-mestaruuteen. WWF pääsi jälleen suhteellisen helpolla ottelun rakentelussakin, koska Michaelsilla ja Undertakerilla oli ollut takanaan valtaisa feud vuoden '97 kesällä ja syksyllä, ja se ei ollut saanut vakavastiotettavaa päätöstä ikinä, koska miesten HIAC Match oli päättynyt 'Takerin veljen Kanen debyyttiin. Nytkin ppv'hen tullessa suurempi murhe oli UT:lle Kane, ja DX olikin leikkinyt mielileikkejä UT:n kanssa väittäen Kanen liittyneen DX:ään. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkansa, ja kaikkien järkyteksi RR:ää edeltävässä Raw'ssa Kane saapuikin pelastamaan veljensä DX:n beatdownilta, ja yhdisti voimansa veljensä kanssa, vaikka oli tähän asti janonnut kostoa 'Takerista. Mitä ihmettä?

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että kyllä: tämä oli se ottelu, jossa Michaels otti kohtalokkaan iskun selkäänsä osuen ilkeästi arkkuun epäonnistuneen spotin päätökseksi. Tämä sitten pakottikin Michaelsin lopettamaan uransa pari kuukautta myöhemmin niin, että hän pystyi palaamaan painikehiin vasta vuonna 2002. Nyt ei kuitenkaan olla vielä siellä, vaan tässä ottelussa. Ottelu oli kyllä kieltämättä show'n parasta antia, mutta silti siinä jäi harmittamaan jokin. Ehkä se jokin sitten oli se, että ei tässä ollut enää sitä samaa hurjaa intenssiivistä tunnelmaa kuin miesten edellisen vuoden kamppailuissa. Lisäksi ei tämä enää sen HIAC:n jälkeen tarjonnut mitään uutta, ja muutenkin Casket-stipulaatio tuntui tässä vain hidastavan menoa turhan paljon. Kaikista näistä haittatekijöistä huolimatta WWF:n käytännössä kaksi suurinta nimeä saivat aikaan todella viihdyttävän kamppailun. Onhan se vain totta, että ei näiden kahden painista nyt vain olla nauttimatta. Paljon enemmän nautin vielä ottelun lopetuksesta ja ennen kaikkea jälkimeiningeistä. Niitäkin voi olla varmaan montaa mieltä, mutta oma mielipiteeni on, että se oli loistavaa buukkausta. Vuoden '98 yksi parhaista feudeista jatkaa kehittymistään.
***½ (20:37)

Hmm, oli tämä kyllä kokonaisuudessaan harmittavan laimea tapa aloittaa vuosi 1998. Siitä huolimatta, että ppv tarjosi yhden ***½-ottelun, ei tästä jäänyt kyllä mitenkään kummoinen fiilis. Se ainut ***½-ottelukin oli osaltaan pettymys, ja samoin oli toinen tapahtuman kahdesta ***-ottelusta. Parhaan olon jättikin oikeasti hyvin onnistunut Shamrock vs. Rock. Muuten taas ei alakortista kauheammin kehuttavaa löydykään. RR on yleensä suosikkitapahtumiani, mutta tämä jäi harmittavan laimeaksi. Arvosanalla Kehno aloitetaan siis vuosi 1998.

Voisin tästä lähtien julkistaa ne antamani kolme tähteä aina myös täällä.

*** Rocky Maivia
** Shawn Michaels
* Steve Austin

1. WWF Royal Rumble - Kehno

Seuraavaksi WCW:n vuoden avaus: Souled Out.

[Kenitys]

Ja jatketaan kun vauhtiinkin kerran päästiin (ja muidenkin hommien taakka alkaa helpottaa).


SOULED OUT 1998

Souled Out nähtiin ensimmäisen kerran vuonna '97, ja silloin sen idea oli toimia nWo:n omana ppv'nä. nWo oli siis hankkinut WCW:ltä oikeuden järjestää oman ppv'nsä omilla ehdoillaan. Jokainen tuon ppv'n ottelu oli nWo vs. WCW -teemainen, ja muutenkin tunnelma oli ehkä hiukan erilainen kuin muissa WCW:n ppv'issä. Ideana tuo vielä kuulostaa hyvältä, mutta lopputuloksena oli silti lähes tulkoon huonoin ppv edelliseltä vuodelta. Virheistään oppineena (ihan oikeasti! WCW harjoitti tätä aina välillä) seuraavana vuonna Souled Out oli muutettu normaaliksi ppv'ksi. Selostajinamme Tony, Dusty ja Luojan kiitos myös Bobby Heenan. Mike Tenaykin sai taas paljon ääntänsä kuuluville, vaikkei parin ottelun aikana selostamossa ollutkaan.



Juventud Guerrera & Super Calo & Lizmark Jr. & Chavo Guerrero Jr. vs. La Parka & Silver King & Psychosis & El Dandy
Tämän ottelun taustatarina? En tiedä. Joku WCW:n buukkaustiimissä oli kaiketi saanut vain harvinaisen hyvän idean siitä, että kun rosterissa on tosiaan tusinallinen meksikolaispainijoita, voisi ne taas päästää taas välissä ppv'henkin painimaan. Viimeeksi samanlainen väläys oli tainnut käydä BATB '97:ssa.

Jälleen kerran minun painiymmärtämättömyyteni paljastuu, kun en ihan tajua, miksi tämä ottelu on saanut kaikilta arvostelijoilta niin valtavat kehut. Älkää käsittäkö nyt väärin. Oli tämä minustakin todella hienoa, viihdyttävää ja vauhdikasta spotti-menoa, mutta itse en nähnyt tällä mitään eroa pariin edellisen vuoden WCW-ppv'issä nähtyihin vastaaviin spottiotteluihin, jotka eivät läheskään samanlaista hypetystä ole saanut. Yhtälailla tässä oli ongelmana se, ettei aikaa ollut kauheasti, eikä tämän takia kaikki ottelussa mukana olleet päässeet näyttämään taitojaan niin kuin olisin toivonut. Ja olivat ne spotit tässä tosiaan näyttäviä, mutta niin olivat olleet kaikissa muissakin. Ottelun rakennekaan ei ollut mitenkään erityisen mahtava. Oikein hyvä ottelu ja hieno tapa avata show tämä siis kaikesta kritiikistäni huolimatta oli, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen tapaus WCW:n osalta. Joten ei, ei tämä mikään Barely Legalin japsiottelua vastaava ollut. Erityismaininta täytyy antaa ottelussa ja sen jälkeen huikeasti loistaneelle La Parkalle.
***½ (9:30)


Raven vs. Chris Benoit - Raven's Rules Match
Ravenin ja The Flockin kitkerä feud Chris Benoit'n kanssa oli jatkunut jo edelisen vuoden viimeisiltä kuukausilta asti. Ennen Starrcadea Chris Benoit oli jo kohdannut lähes tulkoon jokaisen Flockin jäsenen, jonka Raven oli tätä vastaan lähettänyt, koska hän ei itse Benoit'ta tahtonut kohdata. Miesten oli lopulta tarkoitus kohdata Starrcadessa, mutta loogisesti WCW ei tietenkään tuota herkkuottelua ruvennut turhaan vuoden suurimmassa tapahtumassaan katsojille tarjoamaan, vaan muutti sen viime hetkellä Saturn vs. Benoit'ksi ja säästi ottelun vuoden 1998 pikkuppv'hen. Hienoa toimintaa.

Tämä ottelu oikeastaan vain pahensi ärtymystäni Starrcadea kohtaan. Tiesin kyllä odottaa, että Benoit ja Raven pystyvät todella viihdyttävään otteluun, mutta kun nyt todistin asian todella olevan näin, saatoin ymmärtää entistä huonommin, miksei miesten ottelua käyty jo Starrcadessa. Ottelu oli tosiaan oikein viihdyttävä ja kaikin puolin onnistunut. Jotkut ovat innostuneet antamaan tälle jopa ****-arvosanan, mutta ei tämä nyt minusta kyllä ihan niin hyvä ollut, koska jotain kuitenkin puuttui. Lähellä oltiin silti, koska tässä oli yhdistelty sopivasti hardcorea, hienoa myymistä, tyylikästä liikkeiden suorittamista ja ennen kaikkea tarinaa kehän sisällä. Ottelun lopetus oli loistokas. Vähän pidempää kamppailua jäin vain kaipailemaan. Ottelun jälkeiset kuviot olivat ihan kiinnostavia.
***½ (10:36)


Rey Mysterio Jr. (c) vs. Chris Jericho - WCW Cruiserweight Championship
Vuoden '97 alkusyksystä Chris Jericho oli ollut vielä taitava, vauhdikas ja rakastettava CW-painija, joka onnistui pari kertaa nappaamaan mestaruudenkin. Kaikki kuitenkin muuttui vuoden loppuun mennessä, kun tästä Blue Chipperistä alkoi kuoriutua ulos omahyväinen ja äärimmäisen rasittava hyypiö, joka menetti hermonsa hetkessä ja alkoi aina valittaa kokemastaan kohtelustaan. Tämän muutoksen myötä Chris Jericho kääntyi myös entistä ystäväänsä Rey Mysterio Jr:ää vastaan ja kävi useaan otteeseen hyvin aggressiivisesti tämän kimppuun. Kun Mysterio Jr. monien Starrcaden jälkeisten mestaruudenvaihdoksien jälkeen sai vyön itselleen, kiinnostui Jerichokin jälleen tuosta kultakimpaleesta ja alkoi havitella sitä itselleen.

Harmillista kyllä, tämä kamppailu ei ollut vielä klassinen Mysterio vs. Jericho -ottelu, joita myöhemmin (vielä yli 10 vuoden päästä) tulisi riittämään. Ongelma oli se, että Rey ei oikeasti ollut tähän otteluun tullessaan täydessä ruumiin voimissa, vaan miehen toinen polvi oli aika pahasti loukkaantunut. Siitäkin huolimatta Mysterio Jr. veti urhollisesti läpi lyhyehkön, mutta oikein onnistuneen kamppailun. Jericho puolestaan vakuutti viimeistään tässä ottelussa, kuinka loistava heel hän todella on vetäen koko ottelun ajan rooliaan aivan uskomattomasti. Ehdottomasti tämä kahdeksanminuuttenkin oli siis hyvä ja viihdyttävä kamppailu, mutta ei lähellä sitä, mihin nämä kaksi pystyvät parhaimmillaan. Tämänkin ottelun lopetus muuten rokkasi lujaa.
*** (8:28)

Tässä välissä nähtiin sitten äärimmäisen mielenkiintoista tyhjänlätinää liittyen WCW World Heavyweight -vyöhön. Koska Starrcaden Sting vs. Hogan oli päätetty Hoganin egosta johtuen niin huonosti kuin minkään ppv'n (puhumattakaan sitten vuoden suurimmasta ppv'stä) ME voidaan päättä, oli vyö nyt vakatoitu. Tuossa ottelussahan kävi siis niin, että Hogan selätti Stingin Nick Patrickin laskemalla "nopealla" 3-countilla (joka ei oikeasti näyttänyt mitenkään nopealta), kunnes Bret Hart (jolla ei pitäisi olla mitään valtaa otteluiden uudelleenkäynnistämiseen) saapui paikalle ja käski aloittaa ottelun uudelleen. Tämän jälkeen Sting voitti vyön täysin arvottomalla tavalla. Tätä asiaa olivat nyt puimassa JJ Dillion, Gene Okerlund, Roddy Piper, Hogan, Hall, Bischoff ja Sting. Segment koostui lähinnä Dillionin, Okerlundin ja Piperin egobuustailusta, ja lopulta jostain syystä taas vaihteeksi päätäntävallassa ollut Piper päätti, että asia ratkaistaan SuperBrawl VIII:ssä uusintaottelulla Sting vs. Hogan. Ketä enää kiinnostaa?


Booker T (c) vs. Rick Martel - WCW Television Championship
WCW:n TV-divisioona on kyllä yksi mielenkiintoisimmista tapauksista, koska sieltä saattaa löytää ihan kenet tahansa. Vuonna '96 vyötä piti suurimman osan vuodesta heelin ja facen rajamailla pyörinyt Lex Luger. Vuonna '97 alkuvuodesta vyöstä kamppailivat mm. Lord Steven Regal, Prince Iaukea ja Ultimate Dragon ja loppuvuodesta Disco Inferno ja Saturn. Nyt divarin huipulla olivat Harlem Heatin shawnmichaels Booker T (HH ei kyllä ollut vielä hajonnut) ja ehkäpä Supermacin arvosteluista paremmin tunnettu WWF:ssä '90-luvun alussa uransa huipulla käynyt Rick Martel. Mitään kummempaa tarinaa en tämän ottelun takaa tiedä.

Olivatpa TV-divisioonan nimet miten omituisia tahansa, yllättävän hyvää menoa mestaruusottelut silti tarjosivat. Niin kävi myös tässä tapauksessa, kun Booker T ja Rick Martel rehellisesti sanottuna yllättivät minut vetämällä varsin hyvän ottelun. Yleisö ei kovin kummoisesti ollut ottelussa mukana, mutta se ei miehiä haitannut. Booker T oli tässä vaiheessa aikalailla uransa kunnossa ja niin kaukana siitä kankeasta 2000-luvun lopun King Bookerista kuin joku vain saattoi olla. Martel taas oli ollut ehkä joskus paremmassakin kunnossa, mutta kyllä mies veteraaninakin edelleen sen verran hyvin painin salat taisi, että ei ole mitään valitettavaa. Ottelu oli siis hyvä, mutta ei se kuitenkaan mitään kamalan säväyttävää tai ikimuistettavaa tarjonnut, joten sen korkeammalle ei tämäkään kohtaaminen yltänyt - eikä sen ehkä tarvinnutkaan. Hoiti hommansa enemmän kuin kunnialla.
*** (10:50)


Scott Hall (c) w/ Louie Spicolli vs. Larry Zbyszko w/ Dusty Rhodes
Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tämä jäi vuoden '97 lopulla WCW:hen Scott Hallin apurin rooliin saapuneen Louie Spicollin viimeiseksi ppv-esiintymiseksi: hän kuoli vajaa kuukausi myöhemmin huumeiden yliannostukseen. WWF-miehenä muistan Spicollin parhaiten vuonna '95 WWF:ssä esiintyneenä Rad Radfordina. Tämä tarina olikin oikeastaan paljon tärkeämpi kuin itse ottelun taustatarina, joka oli puhdasta paskaa. "Living Legend" Larry jatkoi siis dominointiaan painikehissä voitettuaan Eric Bischoffin Starrcadessa, ja nyt hänen haarukassaan oli jo kuukausia Larrya raivostuttanut Scott Hall, joka oli ohimennen sanottuna noussut jälleen joukkuemestariksi. Ketään tuskin enää kiinnosti miehen temppuilut kehässä, mutta niinpä hän vain saapui painimaan Hallia vastaan - eikä hän ollut yksin, vaan hän oli hankkinut ringsidelleen WCW:n selostaja Dusty Rhodesin. Mitä apuvoimia!

Hyvät uutiset: ottelu oli lyhyempi kuin Starrcaden Eazy-E vs. Larry, Scott Hall veti roolinsa sen verran hyvin kuin tässä ottelussa nyt pystyi ja ottelun lopetus sekä jälkimainingit olivat äärettömän hauskoja, mikä ei kylläkään varmasti ollut niiden tarkoitus. Surkuhupaisuus on joskus hyväksi. Huonot uutiset: ottelu oli kuraa. Yksi tähti hyvistä uutisista (erityisesti loppumeiningeistä).
* (8:09)


Scott Norton & Buff Bagwell & Konnan w/ Vincent vs. Steiner Brothers & Ray Traylor w/ Ted DiBiase
Tämä on sitten aika suora uusinta Starrcaden turhasta väliottelusta, jossa tosin Bagwellin ja Konnanin paikoilla olivat Vincent ja Randy Savage. Muuten mikään ei ollut muuttunut.. Paitsi että niin tosiaan: Steinerit olivat menettäneet joukkuevyönsä Outsiderseille ennen kaikkea Scottin egon kasvamisen takia. Scott kun oli alkanut Steinerien joukkueotteluissa yrittänyt hoitaa kaiken yksin, koska hän nyt on vain niin pirun hyvä. Ei ole kovin vaikea arvata, mihin tämä tulee johtamaan.

Ottelu oli periaatteessa aika selkeä uusinta siitä Starrcaden kamppailusta, mutta laadullisesti tämä oli vielä astetta heikompi. Mukana ei ensinnäkään ollut persoonana mielenkiintoista Randy Savagea, ja muutenkin ottelun painillinen puoli oli vielä heikompaa. Pääasiassa kamppailu oli tylsää, puuduttavaa meininkiä, jossa yhtä miestä piestiin ja yhden miehen kehäänpääsyä odotettiin. Parasta ottelussa oli viimeinen reilu minuutti, jossa Scotty Steiner oli aivan liekeissä esittäen todella viihdyttävää menoa. Siltikin aikamoisen heikko ottelu. Ilmankin oltaisiin pärjätty.
*½ (12:20)


Kevin Nash (c) w/ Hollywood Hogan & Eric Bischoff vs. The Giant
Minä odotin, että tämä olisi ollut Souled Outin Main Event, koska tämä oli ppv'n "aloitusvideossakin" pääroolissa (..tai oikeastaan ainoassa roolissa, ei siinä muista puhuttukaan). Toisin kuitenkin kävi. Ei se minua suuresti silti haitannut, koska en minä tätä ottelua pahemmin ollut odottanut. Tämänkin piti tapahtua jo Starrcadessa, mutta jälleen WCW oli järkevästi päättänyt, että turha näitä suuria feud-endereitä on vuoden päätapahtumaan tunkea. Starrcaden jälkeen tähän kahden WCW:n suurimman miehen feudiin oli tuotu mukaan sekin, ettei Nash enää voi paeta ottelusta Giantia vastaan, jos Giant ei koske Nashiin ennen Souled Outia. Giant onnistui, ja vihdoin ottelukin siis saatiin järjestettyä.

Jos Royal Rumblen Main Event oli tunnettu siitä yhdestä ikävästä botchista ja pahasta loukkaantumisesta, sitä on myös tämä ottelu. Varmaan aika monet ovatkin nähneet videoklipin siitä, kun Nash yrittää tehdä Giantille Jackknife Powerbombinsa, mikä päättyy siihen, että Giant tippuu lähes tulkoon niskoilleen kanveesiin. Onni onnettomuudessa on se, ettei tiputus ollut aivan niskoilleen, joten Giant vältti halvaantumisen ja palasi painimaankin jo saman vuoden aikana. Ainiin.. Ottelun arvostelu. Se oli oikeastaan yllättävän hyvä. Ihan oikeasti, tämä ei ollut läheskään niin kehno kuin olin odottanut. Nyt pitää sitten taas muistaa, etten ollut odottanut tältä mitään, joten tuommoinen aika laimea mutta katseltavakin ottelu on tässä kohtaa hyvä. Peukkuja pitää antaa siitä, että molemmat miehet näyttivät yrittävän ihan tosissaan tässä ottelussa, ja kaiken huipuksi ottelu oli buukattukin vielä järkevästi. Hienoa WCW!
** (10:47)


Ric Flair vs. Bret Hart
Koska edellinen ottelu ei ollutkaan Main Event, oletin kaiken järjen mukaan sen olevan sitten tämä, koska tämä oli se toiseksi eniten hehkutettu ottelu.. Olin jälleen väärässä. Tästä kohtaa lisää. Mutta siis: Bret Hart teki tässä ottelussa vihdoin in ring -debyyttinsä WCW:ssä, ja eihän ottelulla sen kummempaa feudia tai mitään ollut takana. WCW vain tajusi, että varsin oivallinen tapa debytoida Hart kehässä on pistää hänet samaan otteluun legendaarisen ja yhä loistavan Flairin kanssa. Kyseessä oli siis puhdas kamppailu maineesta ja kunniasta. Mitä muuta tämä tarvitsisikaan?

Kyseessä oli jo tosiaan vuosi 1998. Ei enää esimerkiksi vuosi 1992, jolloin nämä kaksi olivat painineet WWF:ssä sen kuuluisan mestaruusottelunsa. Kumpikaan ei ehkä ollut enää elämänsä parhaassa vedossa (varsinkaan Flair), mutta kyllä kumpikin edelleen huippuotteluita osasi painia.. Ja tässä he sen jälleen todistivat. Siltikään tämä ei ollut nyt IHAN mitään MOTY-kamaa, koska silti aavistuksen sitä kuuluisaa Jotain jäi puuttumaan. Kunnossa oli kyllä tarinankerronta, myyminen, liikkeiden suoritus, ottelun tahti ja kaikki muukin, mutta jotenkin silti olisin voinut toivoa jotain parempaakin tältä.. Ehkä yksi juttu on turhan nopeasti tullut lopetus. Tämän enempää ei tätä silti voi dissata, koska kyllähän tätä katsoessa todella paljon viihtyi, ja kaikin puolin ottelu olisi ollut hieno tapa päättää ppv.
**** (18:06)


Randy Savage w/ Miss Elizabeth vs. Lex Luger
TÄMÄ oli se tapahtuman viimeinen ottelu sitten. Kyllä, tämä! Asianhan olisi voinut jotenkin edes pelastaa (tai no, mitä helkkaria höpisen.. ei kyllä olisi, ei tämä ottelupari voi ketään kiinnostaa enää vuonna '98), jos tällä kamppailulla olisi ollut takana edes jotain feudia, mutta ei! Selostajatkaan eivät tuntuneet tietävän, miksi tämä ottelu edes käydään (eivätkä he olleet koko ottelua edes maininneet kertaakaan ennen kuin se koitti), ja he tyytyivät höpisemään jostain "klassisesta WCW vs. nWo" -kamppailusta. Ei se nWo ole enää niin kuuma juttu vuonna '98, että pelkästään sen olemassaololla voitaisiin buukata ME.

Pääottelun roolin hoitamista ei mitenkään parantanut se, että tämä oli tapahtuman lyhyin ottelu, eikä yleisökään tuntunut homma paljon kiinnostavan. Tapahtuma oli käytännössä päättynyt Hart vs. Flairiin, ja tämä oli enää joku Dark Match. Hauskaahan tässä on muuten se, että laadullisesti kamppailu ei ollut läheskään niin kamala kuin olin odottanut. Varsinkin Savage tuntui olevan ihan kunnon liekeissä, ja ehkä juuri ottelun lyhyyden takia Vanhat Sedätkin jaksoivat vetää koko ottelun läpi ihan kunnolla liikkuen ja intenssiivisesti toisiaan vastaan taistellen ilman mitään turhia rest holdeja. Ottelun lopetus nyt oli odotetusti aika huono (mutta se olikin ainut tapahtumassa oikeasti huono lopetus, aika hieno saavutus), mutta muuten tämä turha ottelu oli ihan siedettävä tapaus.. Vaikka olihan tämä nyt siis oikeasti painillisesti aikamoisen heikko, mutta parempaa tuskin kukaan voisi vaatiakaan.
*½ (7:07)

*** Bret Hart
** Chris Jericho
* Ric Flair

Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että muutin ppv'eiden kokonaisarvosanataulukkoa näin vuoden alkuun. Tämä ihan siitä syystä, että se vaati mielestäni uudistuksen, koska noin 90% vuoden ppv'istä olivat aina Ok:ita, ja tuon arvosanan sisällä oli todella suuria erojakin ppv'eiden välillä, eikä se siis arvosanana kertonut tarpeeksi ppv'n tasosta. Tästä lähtien asteikko on seuraava:

1. Loistava (*****) - Tämän saava ppv on oikeasti aivan huippukamaa, eikä siitä löydy mitään moitittavaa. Jättänyt kaikin puolin loistavan fiiliksen ja voisi koska tahansa katsoa uudelleen. Näitä on hyvällä tuurilla yksi vuodessa, mutta ei aina sitäkään.
2. Hieno (****) - Erityisen hyvä ja poikkeuksellisen viihdyttävä ppv, jossa todella moni asia on toiminut ja useimmiten tämäkin on tarjonnut vähintään yhden aivan huippuottelun. Näitä on vuodessa ehkä parisen kappaletta.
3. Hyvä (***) - Onnistunut ppv, jossa ollaan nähty paljon hyvää menoa. Satunnaisista huonoista hetkistä huolimatta ppv'stä on jäänyt kaikin puolin hyvä maku suuhun. Näitä on jo selkeästi enemmän.
4. Ok (**) - Ihan kiva ppv, jossa on ollut omat hyvät ja onnistuneet hetkensä. Toisaalta tästä löytyy jo enemmän sitä parantamisen varaa, eikä tätä hirveästi myöhemmin jaksa muistella. Toivottavasti näitä on vähemmän kuin Hyviä.
5. Kehno (*) - Selkeästi heikompaa tavaraa, jossa olisi paljon parantamisen varaa. Välistä voi löytyä myös hetkittäisiä oikein hyviäkin kohtia, mutta pääasiassa ppv on silti jättänyt pahasti kylmäksi, eikä sen uudelleenkatsominen tulisi mieleen. Näitä en toivoisi olevan vuodessa paria enempää.
6. Surkea (DUD) - Pääasiassa täyttä paskaa, josta ei löydy mitään hyvää sanottavaa. Loistava esimerkki Surkeasta ppv'stä on vuoden 2009 TNA Victory Road. Näitäkin ikävä kyllä löytyy usein yksi vuodessa.

Juuri tuon Hyvän lisääminen selkeyttää tätä hommaa (toivottavasti), ja olen itsekin vielä vuoden lopulla selvillä, mihin kohtaan mikäkin ppv kuuluu. WCW:n Souled Out olikin nyt oikein hyvä esimerkki juuri Hyvästä, koska tämä yllätti ehdottoman positiivisesti. Olin jo varautunut siihen, ettei WCW:ltä paljon enää onnistunutta tavaraa tule, mutta toisin oli. Ppv'n ensimmäinen reilu tunti oli päämestaruusanglea lukuun ottamatta todella hienoa tavaraa, ja pääotteluistakin löytyi sitten vielä MOTN Hartin ja Flairin tarjoamana. Huomauttaa täytyy myös, että esim. Nash vs. Giant oli yllättävän hyvä, ja vaikka tapahtuman viimeinen ottelu olikin äärimmäisen outo Main Event, ylitti sekin painillisesti itsensä. Kiva, että vielä vuonna '98:kin WCW pystyi yllättämään myös positiivisesti. Saa nähdä, kuinka usein sama tapahtuu vielä myöhemmin.

1. WCW Souled Out - Hyvä
---------------
2. WWF Royal Rumble - Ok

Uuden asteikon myötä Rumble muuttui siis Ok:ksi. Seuraavana vuorossa No Way Out of Texas: In Your House 20. Rakastan pitkiä ppv-nimiä <3

[nWo-Sting]

Hyviä arvesteluja tulee tiuhaan tahtiin tässä ketjussa joten päätin kehua Kenitystä ja muitakin näistä mainioista arvioista.

tuon WCW Souled out 1998 olen joskus vuosia sitten katsonut ja mieleen jäi että tapahtuma oli ihan ok mutta ei parasta WCW:tä

niin ja erityis kiitos teille jotka arvostette In your house tapahtumia.
Tarkoitukseni on kerätä tässä kun aina pystyy niin nämä DVD:lle tagged classicina. Tällä hetkellä kokoelmasta löytyy In your houset 1,2,5,6,14,15,17,18,27,28

[Kenitys]

Kiitosta nWo-Stingille :) Samaa mieltä olen siitä, ettei Souled Out '98 todellakaan parasta WCW:tä ole, vaikka osa kriitikoista on intoutunut kehumaan sitä hullun lailla. Oli kai se sitten aikakauteen nähden hyvä tapahtuma, muttei nyt mikään maailmaamullistava.

Ja sitten eteenpäin.


NO WAY OUT OF TEXAS: IN YOUR HOUSE 20

Ja näin oli tullut aika kaikkien aikojen 20. In Your House -tapahtuman. Vuodesta 2000 eteenpäin No Way Outista tuli sitten vuosittainen ppv, joka jatkui aina WWE:n "nimetään ppv't mahdollisimman tylsiksi ja persoonattomaksi" -aikakauteen asti. Tällä kertaa se kuitenkin nähtiin ensimmäistä kertaa, ja lisänimenä oli huomio, että tapahtuma todella käytiin Teksasissa. Teksasilaisia faneja täytyy kehua: olivat aivan uskomattoman hienosti mukana, mikä jo itsessään paransi paljon katselunautintoa. Selostajinamme rakastettavat höppänä-JR ja ilkeilijä-King.


Marc Mero & The Artist Formerly Known As Goldust w/ Luna Vachon vs. The Headbangers
Yksi suuri syyni odottaa vuotta '98 oli tieto siitä, että WWF:n paskimmat joukkueet, kuten Headbangersit ja hirvittävät Godwinssit, alkoivat vihdoin olla menneen talven lumia, eikä heitä tarvitsisi enää paljoa ppv'issä katsella. Vielä ei kuitenkaan ollut WWF:n mielestä tuon onnen aika: kahdesta pahesta pienempi, eli Headbangersit, pläjäytettiin näytölleni heti openerissa. Tarinana ei ollut niinkään toisiaan vastaan taistelleiden joukkueiden feud, vaan TAFKA Goldustin ja Marc Meron managereiden feud. Itsekkääksi heeliksi kääntynyt Mero oli jatkuvasti katkerampi näyttävän Sablen saamista huomioista, ja niin oli myös Meron uuden ystävän TAFKA Goldustin (tässä ppv'ssä Marilyn Manson Dust) manageri Luna Vachon. Heelimäisesti Mero oli alkanutkin näiden naisten välienselvittelyissä asettumaan Lunan puolelle, ja tätäkin ottelua ennen hän käski Sablen takaisin backstagelle, ettei Lunalle tulisi paha mieli.

Tältä ottelulta en mitään kummempaa ollut odottanut: kukaan kehässäolijoista ei nimittäin ollut tullut tunnetuksi mitenkään erityisemmin toisten kantajana hienoihin otteisiin, vaikka heidät ihan hyviin otteluihin olikin mahdollista kantaa. Niinpä yllätyin, kun nämä neljä yltivät vieläpä aika pitkässä ottelussa aika viihdyttävään menoon! Ei tämä toki painillisesti mitään riemujuhlaa ollut, mutta ottelu oli ensinnäkin buukattu todella hyvin, ja toiseksikin yleisö oli hienosti ottelussa mukana. Ei pidä myöskään unohtaa, että kaikki neljä kyllä selvästi yrittivät parhaansa saadakseen aikaan hyvän ottelun. Kokonaisuutena varsin mukava avaus show'lle, vaikkei painillisen vajaavuuden takia nyt mitenkään merkittävän hyvä ottelu ollutkaan. Jälkimeiningit olivat hyviä, Sable oli kuuma <3 Luna ei ihan niin paljon.
**½ (13:54)


TAKA Michinoku (c) vs. Pantera - WWF Light Heavyweight Championship
Jee! Ensimmäinen LHW-mestaruuden puolustus ppv'ssä. Kyllä tätä vain katselee niin miljoona kertaa mielummin kuin kääpiöpainia. Välillä vuoden '98 aikana näytti, että Vincekin olisi ymmärtänyt sen.. Mutta ei sitten kuitenkaan. Tämän ottelun taustalla oli ennemminkin edelleen jatkuva feud TAKAn ja Brian Cristopherin välillä. Cristopher tulikin ottelun ajaksi selostamaan kamppailua. Pantera taas oli Cristopherin uusi kaveri, joka haastoi TAKAn nyt mestaruudesta, koska "Jerry's Kid" Brian oli yrityksessä jo epäonnistunut.

Panterahan siis on meksikolainen lucha-painija, joka debytoi vuonna '85 ja on ilmeisesti edelleenkin aktiivinen. Kokemusta löytyi kiitettävästi siis jo vuonna '97, ja se näkyi myös ottelun laadussa. TAKA buukattiin ottelussa jälleen suurimman osan ottelun aikaa iskujen vastaanottajaksi, joten Pantera sai esittää osaamistaan, ja siinä mies tosiaan onnistui oikein hienosti. Perinteisestä lucha-ottelusta poiketen kamppailussa nähtiin myös onnistunut psykologinen rakenne, joka huipentui lopussa. Ottelu sai yllättävän hyvin aikaakin, ja kun ottelun loppuminuutit olivat aivan huikeaa menoa, ja homman laatua vielä paransi (tästä voisi esim. Goner olla kanssani aika eri mieltä) Jerryn ja Brianin yhteisselostus, niin kyllä tämä oli show'n parhaimpia hetkiä.
***½ (10:11)


The Quebecers (Jacques Rougeau & Jean-Pierre Lafitte) vs. The Godwinns
Ei. Voi. Olla. Totta. Tässä ottelussa oli niin moni asia pielessä, kuin voi vain olla. 1) Godwinnssit olivat syvältä, 2) Quebecersit olivat siis tehneet paluunsa WWF:ään (käytyään välissä, viimeksi vuonna '96, painimassa WCW:ssä Amazing French Candiansianeina), mutta heillä ei ollut ulkonäöllisesti tai imagollisesti tallessa enää mitään siitä '90-luvun alun hehkusta, 3) Godwinssit nyt olivat vain aivan paskoja, 4) Molemmat joukkueet olivat heelejä, 5) Godwinssit olivat heelejä JA surkeita JA surkeita heelejä, 6) Tällä ottelulla ei ollut taustalla mitään muuta kuin parin viikon B-show-feud ja sitten se tungettiin ppv'hen ja 7) Godwinssit imivät paskaa.

Okei, täytyy myöntää, ettei ottelussa ollut ihan kaikki pilalla. Laadullisesti tämä ei nyt mikään aivan hirvitys ollut, vaikka olin odottanut semmoista. Toisaalta, kyllä tämä todella vaisu ja heikko ottelu oli, mutta ei sentään ihan DUD. Quecersit eivät ehkä olleet elämänsä kunnossa, mutta varsinkin Jacques kyllä tuntui yrittävän kovasti. Godwinssit eivät yrittäneet. Tämä oli ainut ottelu, jossa yleisöäkään ei olisi voinut kiinnostaa vähempää. Lopputuloksena kehno ottelu, jota vähän piristi kuvitelma Quebecers-nostalgiasta. Ja miksi tämä oli pidempi kuin äskeinen?
*½ (11:14)


Jeff Jarrett (c) vs. Bradshaw - NWA North American Championship
Rakastan tuota Bradshaw'n hattua (vaikka se harmillisen huonosti näkyykin kuvassa). Minulla ei ole oikeastaan hajua, mitä mieltä IWC oli yleisesti tästä WWF:n NWA-kuviosta, mutta voisin kuvitella, että ei se siihen kovin positiivisesti suhtautunut. No, ei se mitään: minä tykkäsin. Lyhyestihän tarina oli se, että vuoden '98 alussa WWF keksi tavan ratsastaa vanhan kunnon NWA:n muistolla (NWA:n ollessa käytännössä unhoitettu WCW:n ja ECW:n eroamisten jälkeen), kun Jim Cornette alkoi vaalia NWA:n muistoa WWF:n lähetyksissä. Tammikuussa hän järjesti ottelun vakatoidusta NWA North American -mestaruudesta Jeff Jarrettin ja Blacjack Windhamin välille, ja auttoi sitten Jarrettin voittoon tuossa ottelussa. Hieman myöhemmin NWA Tag Team -mestarit Rock 'n' Roll Express teki myös debyyttinsä WWF:ssä, ja tämä nelikko (Cornette, Jarrett ja R'n'R Express) alkoi toimia tuhoa kylvävänä NWA-stablena. Hieman myöhemmin Blacjack Bradshaw lähti vastustamaan Jarrettin hirmuvaltaa, mutta hänen ystävänsä ja entinen NWA-naama Windham kääntyikin tässä taistossa Bradshaw'ta vastaan ja liittyi myös NWA-stableen. Tätä seurasi monta brrrrrrrutaalia beatdownia ja viimein historian ensimmäinen kerta, kun NWA-mestaruutta puolustettiin WWF:n ppv'ssä.

Ainahan sitä voi puhua varmaan jostain muiston päälle pissimisestä, mutta minä nautin tästä hommasta. Bradshaw'kin näytti mielenkiintoiselta ensimmäistä kertaa urallaan kaikkien Justin "Hawk"- ja Blackjack-gimmickien jälkeen. Ottelussakin isokokoinen Bradshaw oli oikein vetreä ja kantoi Jeff Jarrettiin kivaan väliotteluun. Jarrett oli kyllä taas oma vaisu itsesnsä, mutta ei siitä kannata välittää. Bradshaw loisti, ja lopputuloksena oli siis ihan hyvä ottelu. Ei kuitenkaan sen enempää, koska ei se Layfieldin pojukaan nyt mikään painitaituri ollut, eikä tämä niitä kortin merkittävimpiä kamppailuja ollut. Hoiti silti oman hommansa kortissa hienosti.
**½ (8:59)



Nation of Domination (Faarooq & D-Lo Brown & Kama Mustafa & Mark Henry & Rocky Maivia (c)) vs. Ken Shamrock & Ahmed Johnson & Disciples of the Apocalypse - The War of Attrition
VOI olla mahdollista, että 8-Ballin ja Skullin kuvissa on sama mies, mutta onko sillä mitään väliä, kun miehet ovat kuitenkin identtiset kaksoset? Ei minusta. Niin kuin ei ole oikeastaan tämän feudin kertaamisellakaan. Ken Shamrock on feudannut NOD:n kanssa syksystä '97. DOA on feudannut NOD:n kanssa kesästä '97. Ahmed Johnson on feudannut NOD:n kanssa kesästä '96. Siinäpä se. Lisäksi nyt NOD:n omat välitkin olivat alkaneet rakoilla, kun Rocky Maivia oli IC-mestarina mieltänyt itsensä poppoon johtajaksi, vaikka virallinen johtaja oli Faarooq.

Samoin kuin ottelun tarina ei tarjonnut mitään uutta, ei sitä tehnyt ottelukaan. Ei tämä missään tapauksessa huono kamppailu ollut, mutta aika merkityksetön. Mitään uutta ei tapahtunut, ja varmasti aivan hyvin ilman tätäkin olisivat kaikki feudit pärjäilleet. Toisaalta kyllähän tästä koko ppv'n kortista on tähänkin mennessä hohkanut vahva väli-ppv-fiilis. Täytyy kyllä sen verran kehua, että ottelussa oli koko ajan hyvä ja energinen meno päällä, ja monet painijoista tuntuivat yrittävän paljon: erityisesti loistivat Rock, Faarooq ja Shamrock. Kiva ottelu, mutta ei sen enempää.
**½ (13:46)


Vader vs. Kane w/ Paul Bearer
Tämä sitten alkoikin olla varmaan Vaderin viimeisimpiä isompia kuvioita WWF:ssä. Surullista. Eikä tämäkään niin erityinen kuvio ollut: Vader vain asettui WWF:n fanien viimeiseksi toivoksi pysäyttää mielipuolinen Kane. Syksyllä '97 debytoinut Kane oli kylvänyt kauhua alusta lähtien tavoitteenaan päästä ottelemaan vihaamaansa veljeä Undertakeria vastaan. Vuoden '98 alussa Kane oli jo hetken teeskennellyt ystävystyneensä UT:n kanssa, mutta totuus oli toinen. RR:ssä Kane saapui Michaels vs. Undertaker -lopussa paikalle ja fanien shokiksi kääntyi taas 'Takeria vastaan auttaen HBK:ta säilyttämään vyönsä. Ottelun jälkeen nähtiin sitten se kuuluisa segmentti, kun Kane poltti Paul Bearerin kanssa arkun, johon 'Taker oli lukittu.. Ja tämän jälkeen Haudankaivajaa ei oltukaan nähty missään. Niinpä Vaderin oli astuttava UT:n saappaisiin tehtävässään pysäyttää Kane.

Minä tykkäsin tästä. Vaikka Vaderiltakin oli ehkä ne parhaat vuodet jo menneet, oli mies siltikin yksi taidokkaimmista isoista miehistä. Kane puolestaan oli edelleen ehkä vähän vihreä (tai no en minä tiedä, olihan Jacobs paininut WWF:n ppv'ssä jo vuonna '95), mutta oikein viihdyttävä brawler myös. Niinpä kyllä nämä kaksi saivat aikaan varsin intenssiivisen, viihdyttävän ja jopa hieman brutaalin brawlin. Keskikohta oli paikoitellen ehkä vähän turhan hidasta, mutta muuten oli kyllä sen verran onnistunutta menoa, että tämä minusta oli ehdottomasti hyvä ottelu. Parasta oli tietenkin Vadersault ja Kanen aina yhtä vakuuttava dominointi.
*** (10:59)



New Age Outlaws (c) & HHH & Savio Vega w/ Chyna vs. Owen Hart (c) & Cactus Jack & Chainshaw Charlie & Steve Austin - Non-Sanctioned Match
Ja näin oli aika illan Main Eventin. Ensimmäisenä ottelun osallistujista paistaa varmastikin silmään Savio Vega. Ei, Savion ei alun perin ottelussa tosiaan pitänyt olla, vaan siinä piti tietenkin olla WWF-mestari Shawn Michaels. Austinin kanssa RR:stä lähtien feudannut Michaels oli kuitenkin loukkaantunut sen verran pahasti, ettei hän tähän otteluun päässyt osallistumaan, ja koko tämän ppv'n ajan selostajat, haastattelijat ja kaikki hehkuttivat HHH:n ja NAO:n salaista partneria.. joka oli lopulta Savio Vega. Mikä antikliimaksi. Muutenhan ottelun taustat olivat aika selvät: Owen Hart oli feudannut Montreal Screwjobin jälkeen tekemästä paluustaan lähtien HHH:ta vastaan ja vienyt mieheltä jo tämän European-mestaruudenkin. New age Outlaws oli puolestaan ottanut LOD:n jälkeen seuraavaksi pappakerhokohteekseen Cactus Jackin ja Chainshaw Charlien, alias Terry Funkin. Jo ennen ppv'tä olivat Road Dog ja Billy Gunn mm. heittäneet hardcore-legendat roskiksessa sisääntulorampilta alas.

Tämä oli tosiaan Non-Sanctioned Match, mikä pelastikin paljon ottelusta. Muutenhan tämä ei storylinellisesti tai painillisesti olisi varmasti mitään uutta tarjonnut, mutta juuri tällä ratkaisulla Attitude-eraa lähestyvä WWF erottui taas selkeästi kilpakumppanistaan. Käytännössä WWF buukkasi Main Eventikseen kahdeksan miehen hardcore-mätön, jossa käytettiin apuvälineenä kaikkea roskapöntön kansista piikkilankaan. Tämä ei tosiaan vielä tässä vaiheessa ollut mitenkään erityisen yleistä. Lisäksi kaikki (Saviota lukuun ottamatta, mies ei kuulunut tähän kyllä yhtään) vetivät homman todella tyylikkäästi: jokainen antoi kaikkensa, ja vaikka kamppailu varsinkin alkupuolella oli välillä aika sekavaa, viihtyi hommaa katsoessa silti suuresti. Sen verran onnistuneita bumppeja/spotteja nähtiin. Loppupuolen rauhallisempi painiosuus oli myös loistava lisä, ettei ottelu ollut pelkkää yleistä heiluntaa. Lopun Cactus Jackin piikkilankataistelu oli todella karunnäköistä. Kaikin puolin ottelu oli mielestäni todella onnistunut, äärettömän viihdyttävä, ja vaikkei se tarjonnutkaan mitään uutta, toimi se täydellisesti WM:n otteluita hypettävänä ME-otteluna.
**** (17:41)

*** Steve Austin
** Rocky Maivia
* Owen Hart

Oikein onnistuneesta ME:stä huolimatta täytyy sanoa, että tätä ppv'tä parhaillen kuvaillee se, että tämä on koko katseluaikanani (vuoden '95 alusta) ensimmäinen WWF:n ppv, jossa päämestari ei esiinny ollenkaan. WCW:n puolella tuo nyt oli varsinkin vuonna '97 aika yleistäkin, mutta WWF:ssä ei. Vaikka tuo poissaolo pitkälti johtuikin loukkaantumisesta, oli tämä silti kyllä kaikella tapaa aivan väli-ppv. Vaikka osa otteluista (kuten juuri ME) onnistuikin hehkuttamaan tulevia WM:n otteluita hienosti, mitään uutta tai edes mainittavaa käännöstä juonikuvioihin ei tapahtunut ppv'n aikana. Mikään ei olisi feudeissa tai missään muuttunut, vaikka koko tätä ppv'tä ei oltaisi käyty. Ehkä sen hehkuttamisen pitäisi kuitenkin olla enemmän tv-show'n hommia. Kritiikistä huolimatta täytyy muistaa, että ppv tarjosi yhden todella hyvän kamppailun, yhden ***½- ja yhden ***-tasoisen ottelun. Eivätkä loputkaan (sitä Godwinns-pierua lukuun ottamatta) olleet huonoja, vaan ennemminkin positiivisia yllätyksiä. Niinpä kyllä tämä Hyvä ppv minusta oli, eli parannusta Rumbleen, vaikka vielä vähemmän mitään jännittävää tässä tapahtui. Joskus jokun, joka ei ole yhtään ihmeellistä, voi ollakin aika hyvätasoista. Tämän kun muuan TNA:kin tajuaisi.

1. WCW Souled Out - Hyvä
2. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
3. WWF Royal Rumble - Ok

Seuraavaksi SuperBrawl VIII ja kaikkien aikojen odotetuin ME.. Right.

[Kenitys]

Eteenpäin.


SUPERBRAWL VIII

Kaikkien aikojen kahdeksannen SuperBrawlin hehkutus keskittyi pitkälti siis "kaikkien aikojen odotetuimpaan rematchiin" Stingin ja Hoganin välillä. ME:n odotettavuudesta voi toki olla montaa mieltä, mutta onneksi tämä jo varsin perinteikäs ppv tarjosi myös muuta sisältöä. Selostajinamme Tony Schiavone, Bobby Heenan ja Mike Tenay, eli paras mahdollinen WCW-selostajakolmikko, kun siitä Tonysta ei kerran voitu luopua. Dusty Rhodesin puuttuminen selittyy sillä, että mies oli kääntynyt Souled Outissa (kyllä, tämä oli se surkuhupaisa kuvio, joka oli Hall vs. Zbyszko -ottelun paras anti) heeliksi liittyen nWo:hon ja järkyttäen Tony Schiavonen pahemmin kuin koskaan. Aivan mahtavaa :D


Rick Martel (c) vs. Booker T - WCW Television Championship
Tällä kertaa WCW:n ppv ei alkanutkaan CW-painilla, mutta ei tämäkään ottelu ollut huono vaihtoehto siihen hommaan. Sitten Souled Outin, jossa Booker T oli säilyttänyt TV-vyönsä Rick Martelia vastaan, oli Martel vihdoin toteuttanut jo tuossa ppv'ssä vahvasti vihjaillun heel-turninsa ja voittanut Bookerilta tämän TV-vyön SuperBrawlia edeltävässä Nitrossa. Alun perin Bookerin piti puolustaa vyötään SB:ssä Saturnia vastaan, mutta Martelin voiton jälkeen tilanne muuttui. Booker T halusi rematchinsa heti ppv'ssä, joten ensin Martel joutui puolustamaan vyötään entistä mestaria vastaan, ja sitten tuon ottelun voittaja kohtaisi tuoreen ja energisen Saturnin toisessa mestaruusottelussa.

Kuten Souled Outinkin ottelu oli tämä solidia actionia. En oikeastaan tiedä, mistä tuo solid-termi tuli mieleeni, mutta jotenkin vain tuli mielikuva, että se sopisi kuvaamaan näiden kahden SO:n ja SB:n otteluita, kun jotkut viisaat painifanit ennen ainakin tuntuivat tuota sanaa käyttävän tosi paljon kuvaamaan juuri semmoista hyvää, mutta ei kuitenkaan mitään huippuottelua. Voinkin siis tästä lähtien korvata aina arvosteluissani tuon toistamani litanjan solid-sanalla, ja samalla kuulostan paljon fiksummalta. Solidsolidsolid. Niin siis, ottelu oli hyvä. Alku oli ehkä vähän kankeampaa kuin edellinen, mutta loppua kohti meno parani selkeästi (vaikka itse asiassa lopussa Martel loukkaantui niin pahasti, että miehen hieno paluu painikehiin ja samalla koko painiura päättyi siihen). Tykkäsin tästä TV-divisioonasta aika paljon.
*** (10:23)


Booker T (c) vs. Saturn - WCW Television Championship
Ja kuten jo edellisen ottelun kohdalla sanoin, oli myöhemmin illalle luvassa edellisen ottelun voittajan ja Saturnin kamppailu TV-mestaruudesta. Sitä ei tosin missään vaiheessa mainittu, että ottelu käytäisiin heti edellisen perään, joten Saturnin ryntääminen kehään oli pieni shokki. Ja joo, spoilasin nyt edellisen ottelun voittajan, mutta tätä olisi jotenkin niin tyhmä arvostella, jos puhuisin vain siitä toisesta osanottajasta..

..Sitä paitsi lukemani villit internet-huhut kertovat, että Martelin olisi kai alun perin pitänyt voittaa tuo ensimmäinen (ja myös tämä) ottelu, mutta miehen loukkaantuminen muutti homman täysin. Jos näin todella oli, täytyy minun nostaa harvinaisen suuri hattu Bookerille ja Saturnille, koska siinä tapauksessa miehet vetivät täysin improna hemmetin onnistuneen ottelun. Aluksi epäilin, ettei ottelu kestä kuin minuutin tai pari, mutta sen sijaan tämä oli melkein viisitoistaminuuttinen hieno kamppailu TV-mestaruudesta. Ottelu oli vielä astetta parempi kuin edellinen: tässä oli vielä vähän enemmän jännitystä, vähän enemmän tyylikkäitä liikkeitä ja vähän enemmän muutenkin onnistunutta menoa. Todella loistava suoritus siis Bookerilta ja Saturnilta.. Erityisesti Bookerilta, joka käytännössä paini putkeen melkein puoli tuntia kovalla sykkeellä ja intenssiteetillä. Hankala uskoa, kun katsoo Bookerin 2000-luvun lopun menoa.
***½ (14:23)


La Parka vs. Disco Inferno
Tämä on juuri yksi niistä syistä, miksi nautin suuresti tämänkin aikakauden WCW:n katsomisesta. Kaiken paskan seassa oli tarjolla välillä positiivisesti yllättäviä tapahtumia ja otteluita, joita ei uskoisi ikinä näkevänsä. La Parka pääsee painimaan singles-ottelun ppv'ssä, upeaa! Parkahan oli Souled Outissa kerännyt huomiota pieksemällä kaikki muut 8 miehen joukkueottelun osanottajat terästuolilla ja vetämällä perään vielä oman villin tanssinsa. Tämän jälkeen "Chairman of WCW" olikin alkanut kerätä huomiota tuolillaan ja villillä tanssiliikkeillään, mistä WCW:n alkuperäinen tanssivillitsijä Disco Inferno ei tykännyt ollenkaan. Voiko parempaa syytä feudaamiseen tai ppv-otteluun ollakaan?

Kolmas oikein onnistunut ottelu jo putkeen - WCW oli jälleen yllättänyt minut ppv'nsä hienolla alulla. Ei tämä Parkan ja Infernon ottelu ihan edellisen ottelun tasolle yltänyt, mutta ei se siitä kovin kauskaan jäänyt. Molemmat saivat näyttää omia vahvoja puoliaan, ja Parka vakuutti minua vain lisää tässä ottelussa. Erityisesti ne pari diveä kehästä ulos olivat perhanan näyttäviä. Kaiken lisäksi ottelussa oli jopa jonkun verran oikein hyvää tarinan kerrontaa, ja loppuratkaisutkin olivat toimivia. Vähän toki olisi enemmän psykologiaa ja muutakin ei ennen nähtyjä juttuja olisi voinut jäädä kaipaamaan, mutta hommansa tämä ottelu hoiti tarjoamalla tasokkaan alakortin ottelun katsojille.
*** (11:41)


Brad Armstrong vs. Bill Goldberg
Tuskin yllättää ketään, ettei näiden kahden välillä ollut mitään feudia. Tämä ottelu oli itse asiassa "Unadvertised Special Hypehype Extra Trivial Bonus PPV Match" tai jotain, ja kyllähän kaikki tiesivät heti Brad Armstrongin kävellessä kehään, mitä olisi odotettavissa. Vuoden '97 kuolevainen ja Mongo McMichaelin kanssa feudannut heel-Goldberg oli siis historiaa, ja tilalle oli astunut voittamaton, bad ass -tyylinen ja voimakas face-Goldberg, joka jätti viikko toisensa perään tuhoa jälkeensä kasvattaen Win-Loss -recordiaan. Vielä ei tosin kuultu legendaarista "Who's next" -lainia.

Huge spoiler:

Spoiler: näytä

Goldberg voitti

. Semmoista. Kyllähän se Goldy osoitti tässä osaavansa toteuttaa muutaman todella näyttävän liikkeen, parhaiten jäi mieleen jonkinlainen Pump-Handle Suplex, jonka Armstrong vieläpä myi hiton hyvin. Ihan hyvä maku tästä jäi suuhun, koska en tältä olisi osannut enempää odottaakaan kuin muutaman harvinaisen näyttävän power-liikkeen näkemistä.
* (2:23)


Chris Jericho (c) vs. Juventud Guerrera - Title vs. Mask Match for the WCW Cruiserweight Championship
Jo toinen Mask-ottelu WCW:n ppv'issä puolen vuoden sisään. Chris Jericho oli siis Souled Outissa voittanut CW-mestaruuden Rey Mysterio Jr:ltä ja tuhonnut samalla tämän jalan niin pahasti, että ex-mestari joutui pitkälle sairaslomalle (Reyllä oli siis oikeasti ongelmia jalkansa kanssa). Niinpä uudeksi haastajaksi nousi Juventud Guerrera, joka oli ollut jo CW-mestari hetken aikaa vuoden vaihteen aikana tapahtuneessa hulluttelussa, jossa parin viikon aikana CW-mestaruutta ehti pitää varmaan 4 eri tyyppiä. Nyt yleisön suosikki Guerrera oli niin varma siitä, että hän voittaisi mestaruuden takaisin ylimieliseltä Jericholta, että hän pisti oman maskinsa ja identiteettinsä peliin saadakseen mestaruusottelun.

Hemmetin kovatasoinen kamppailuhan tämä oli. Ei voi kuin rakastaa tätä tämän ajan heel-Jerichoa, joka oli kaikessa esiintymisessään ja kehätoiminnassaan aivan uskomaton tapaus. Kaiken tarpeellisen kertonee se, ettei ylimielinen Jericho suostunut ottelun alussa riisumaan mestaruutta vyötäisiltään, kunnes Juventud potkaisi suoraan miehen vyöhön, jolloin Jericho tuskissaan riisui vyön. Muuten tarjolla oli vajaa 15 minuuttia ensiluokkaista CW-painia, jossa kaksikko esitti sekä huikeita high flying -liikkeitä että hyvää tarinanrakentelua ja teknistäkin osaamista. Viimeiset minuutit olivat varsinkin jännittävää huippukamaa, ja lopetus oli erinomainen. Paljon parempaan ei näin rajatussa ajassa varmaan voi pystyä.
**** (13:29)


Steve McMichael vs. British Bulldog
En tiedä, oliko McMichael nyt mitenkään virallisesti heel, mutta ei se minua voisi kyllä vähempää kiinnostaakaan. Mongo, mene pois. British Bulldog oli siis lähtenyt WWF:stä Montreal Screwjobin jälkeen ja teki nyt ppv-debyyttinsä WCW:ssä (mielenkiintoinen huomio on se, että Bret Hartia sen sijaan ei koettu tarpeeksi valovoimaiseksi kaveriksi, että hänelle olisi ottelua tapahtumaan buukattu ollenkaan). Tarinana on varmasti jotain turhaa "Mongo on katkera uusille tulokkaille" tai "Mongo haluaa testata, kumpi kahdesta voimanpesästä on parempi". Bulldog lepppoisana kaverina toki oli haasteeseen suostunut. Kiva juttu.

Itse ottelu ei minun silmiini näyttänyt niin huonolta kuin olin pelännyt, mutta ehkä siihen saattoivat vaikuttaa päässäni olleet Bulldogin fanilasit, jotka olivat peittäneet jopa yleensä pahasti näköpiiriä kaventavat Mongon antifanilasini. Joka tapauksessa tykkäsin Bulldogin työskentelystä ottelussa paljon, ja erityisesti nautin siitä, että hän yritti jopa rakentaa järkevää tarinaa ja psykologista etenemistä. McMichael tyytyi olemaan oma vanha itsensä. Siltikin oli tämä ihan ok brawl - kiitos Bulldogin ja sopivan napakan pituuden takia. Tiivis ja jopa hiukan intenssiivinen ottelu ovelalla lopetuksella, josta tykkäsin tosi paljon ja jonka kylläkin vähän pilasi McMichaelin jälkiriehumiset. Pahempaa siis pelkäsin, mutta sainkin ihan katsottavan tapauksen eteeni.
** (6:10)


Diamond Dallas Page (c) vs. Chris Benoit - WCW United States Heavyweight Championship
Jostain syystä DDP:tä ei näkynyt Souled Outissa ollenkaan, mutta nyt mies oli palannut puolustamaan US-mestaruuttaan. Häntä vastaan asettui mies, jonka kanssa Page oli viime aikoina taggaillutkin. Ilmeisesti silkasta kunnioituksesta DDP oli antanut jo eräässä Nitrossa Benoit'lle mahdollisuuden otella häntä vastaan US-mestaruudesta, mutta tuon ottelun oli pilannut Benoit'n vanha kiistakumppani Raven. Niinpä ensimmäisen yrityksen mennessä mönkään Benoit sai vielä toisenkin mahdollisuuden voittaa US-mestaruus itselleen ppv-tason ottelussa.

Tämä oli illan paras ottelu. Sama arvosana kuin Jericho-Guerreralle, mutta oli tämä vielä piirun verran parempi. Ehkä se sitten vain johtuu siitä, etten Benoit'sta huolimatta ollut osannut odottaa näin viihdyttävää PAINIottelua DDP:n matsilta, vaikka olin kyllä Pagelta tottunut viihdyttäviä otteita näkemään ennenkin. Tai ehkä se vain johtui siitä, että tämä sai pari minuuttia enemmän aikaa. Oli miten oli, tämä oli upeasti rakennettu ottelu, jossa nähtiin todella monipuolisia ja näyttäviä liikkeitä (tietenkin erityisesti Benoit'n osalta), monia jännittäviä hetkiä ja juuri oikeanlaista tarinankerrontaa. Minä tykkäsin tästä todella paljon. Ottelu jäi kaipaamaan ainoastaan vähän lisää aikaa ja sitä, että tässä olisi ollut jokin suurempikin tarina takana. Silti tämmöisenäkin tosi hieno ottelu, joka sytytti yleisönkin huimasti mukaan ottelun aikana.
**** (15:46)


Randy Savage w/ Miss Elizabeth vs. Lex Luger - No DQ Match
Mielellään edelleen ihmettelisin, miksi nämä kaksi ottelivat edellisen ppv'n ME:ssä ilman mitään järkevää syytä, mutta ehkä minun pitää mennä eteenpäin. Sitten Souled Outin Savagelle oltiin alettukin rakentaa suurempaa kuviota, ei tietenkään miehen vastustajan, Lugerin vaan nWo:n johtajan Hollywood Hoganin välille. Joten kuten entuudestaankin toistensa tuntevien Hoganin ja Savagen välit olivat alkaneet vuoden '98 alussa tulistua samalla kun nWo:n sisällä oli alkanut muutenkin jälleen suuremmin kuohua. Savage ei ilmeisemmin enää pahemmin perustanut Hoganin toimintatavasta ja siitä, että koko muun nWo:n pitäisi alistua miehen palvelemiseen, vaikkei Hogan ollut enää päämestari. Lisäksi Savage oltiin nähty ppv'tä edeltävissä Nitroissa keskustelemassa kahdenkeskeisesti jopa Lex Lugerin kanssa, joten ppv'hen tullessa oli hyvin epäselvää, kuuluuko "wrestlingin vaarallisimmaksi ja arvaamattomimmaksi" tituuleeraattu Savage enää nWo:hon ja otteleeko hän edes Lugeria vastaan ppv'ssä.

Vastaus jälkimmäiseen: ikävä kyllä oteltiin. NO DQ -stipulaatiosta huolimatta tämä oli vähemmän intenssiivinen kamppailu kuin Souled Outin. Luger näytti tässä ihan hemmetin vanhalta, ja hommaa vain korosti se, että miehen piti "vammojensa" (kts. kuva) takia esittää ilmeisesti pelkkää möykkyä suurimman osan ottelusta. Muuten siis astetta heikompi ottelu kuin SO:n vastaava, mutta saman arvosanan annan silti Savagen lisäksi siksi, että oli suhteellisen hulvatonta, kun yleisö tarjosi ottelun alussa huikeat "Luger sucks!"-chantit ja oli täysin hiljainen huippuhetkeksi kaavaillun Lugerin ilmiömäisen comebackin aikana. Kyllä sitä ennenkin osattiin. Oma tarinansa oli kokonaan myös ottelun nWo-kuviot, niistä joskus tulevaisuudessa.
*½ (7:26)


Steiner Brothers (c) w/ Ted DiBiase vs. The Outsiders w/ Dusty Rhodes - WCW Tag Team Championship
Steinerien ongelmat olivat vuoden alussa kärjistyneet jo hyvin pahaksi erimielisyyksistä (kts. Souled Out -raportti), mutta SO:ssa napatun voiton jälkeen veljesten välit olivat alkaneet jo jälleen parantua, ja he olivat onnistuneet voittamaan Tag Team -mestaruutensakin takaisin ikuisilta vihamiehiltään Outsiderseiltä. Ex-mestareina Outsiderseillä oli silti oikeus uusintaotteluun, ja niinpä tämä vihdoin koko pari vuotta kestäneen feudin viimeinen huipennusottelu joukkuemestaruuksista tarjottiin SuperBrawl VIII:ssä.

Tästä nyt on hankala sanoa paljoakaan mitään spoilaamatta oikeastaan koko ottelua. Dusty heelinä oli jotenkin edelleen aivan hulvaton yhtälö. Hommassaan ottelu toimi oikein hyvin, ja painijoiden roolisuoritukset olivat hyviä.. ja niin. Pari ihan näyttävää liikettä. Enemmän angle kuin ottelu.
* (4:16)


Hollywood Hogan vs. Sting - WCW World Heavyweight Championship
Siinä se sitten on. "Historian odotetuin rematch".. Ainakin WCW:n mielestä. Todellisuudessahan WCW paskoi koko sen aluksi huikean ja tahallisen pitkittämisen takia jo vähän tai vähän enemmän (riippuen keneltä kysyy) tylsäksikin käymään ehtineen feudin päälle sillä surkuhupaisalla vuoden suurimman tapahtuman lopetuksella, josta kaiken tarpeellisen jo kirjoitin Souled Outin raportissa. Tuon ottelun piti olla se, jossa katsojat vihdoin repevät riemuun, kun Sting päihittää pahuuden ikonin Hoganin, mutta tuopa ei käynytkään Terry Bollean egolle, ja ottelun lopetuksesta tehtiin yksi sekametelisoppa, jossa kukaan ei kunnolla voittanut. Surkeaa. Niinpä epäselvyyksien takia mestaruus vakatoitiin, ja Roddy Piper tuotiin takaisin vain sen takia, että "Rowdy" sai kertoa, että Sting ja Hogan kohtaavat uusintaottelussa SuperBrawlissa. Mitään uutta feudin osalta ei enää ollut tapahtunut pitkään aikaan.

Tämä oli pidempi ottelu kuin Starrcaden vastaava, mutta se ei kyllä ollut kovin positiivinen asia. Starrcaden ottelu oli vielä tuore ja Hoganin otteluksi temmoltaan yllättävän nopea ja painilliseltakin anniltaan ihan katsottava. Oli tämäkin sitä paikoitellen (pääasiassa Stingin työn ansiosta), mutta pituuden ja Hoganin pitkien hallintajaksojen takia paikoitellen tämä oli selkeästi tylsempää, perinteistä Hogan-ottelu-meininkiä. Ei siis jälleen mitenkään nautinnollinen Main Event. Sting piti kuitenkin tietynlaista kiinnostavuutta yllä, ja vaikka loppumeiningit olivatkin jälleen tietynlaista pahaa sähellystä, oli ehdoton plussa ottelulle, että tälle saatiin jollain tavalla järkevä lopetus. Samalla myös muutkin kuviot etenivät ihan kivasti. Kokonaisuutena siis askel parempaan storylinellisesti ja askel taaksepäin painillisesti, eli kokonaisuutena sama arvosana.
*½ (16:32)

*** Chris Benoit
** Chris Jericho
* Booker T

SuperBrawl VIII oli yksinkertaisesti sanottuna Hyvä tapahtuma. Selkeästi edistystä kahteen edelliseen SuperBrawliin. Täytyy kyllä sanoa, että tähän mennessä vuosi '98 on ollut WCW:ltä roimasti parempi, kuin mitä olin odottanut. Tarjolla ei olekaan ollut pelkkää roskaa, vaan alakortti on ollut niin Souled Outissa kuin erityisesti tässä todella kovaa kamaa. Nyt nähtiin jo kaksi ****-ottelua, joten kyllä tämänkaltaisia ppv'itä on oikein ilo seurata. ME-puolesta voisi toki sanoa paljonkin, mutta jätän nyt kuitenkin sanomatta, koska sen heikkous ei enää mikään yllätys tässä vaiheessa ollut. Ja saatiinpa nyt edes jotenkin järkevä lopetus ME:hen. Vuoden alussa WCW on siis tarjonnut selkeästi paremmat ppv't kuin WWF, mikä on aika jännä juttu. Saa nähdä, miten vuosi jatkuu.

1. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
2. WCW Souled Out - Hyvä
3. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
4. WWF Royal Rumble - Ok

Seuraavaksi ECW:n vuoden ensimmäinen ppv, eli Living Dangerously.

[Kenitys]

Ja sitten ECW:tä.


LIVING DANGEROUSLY 1998

Living Dangerously oli siis ECW:n ensimmäinen ppv vuonna '98. Selostajana jälleen kerran Joey Styles yksin, missä ei tietenkään mitään vikaa ollut. Ennen ensimmäistä matsia Joey vetää lyhyesti tutun promonsa keskellä kehää hehkuttaen illan tapahtumaa.


FBI w/ Tommy Rich vs. Chris Chetti & Jerry Lynn
Edellisen vuoden marraskuussa järjestetyn November To Rememberin aikaan FBI oli vielä joukkuemestari. Nyt ei. Harmi sinänsä, tykkäsin tosi paljon FBI:stä, jonka siis tähän aikaan muodostivat Little Guido ja Tracy Smothers. Chris Chetti oli ensimmäinen ECW:n painikoulun House of Hardcoren valmistunut kasvatti, ja nyt tämä nuorukainen teki ppv-debyyttinsä Jerry Lynnin parina. Note to self: muista tämä vuoden lopussa Rookie of the Yearia valitessa. Mitään sen kummempaa tarinaa ei varmaankaan tällä ottelulla ollut.

Odotin ehkä ottelulta vähän turhan paljon, koska tykkään kaikista ottelun painijoista. Lopputulos ei nimittäin ollut niin erikoinen kuin se olisi voinut olla, vaikka ei ottelu toki mitenkään huono ollut. Kaikin puolin ihan kiva perus-opener, jossa Chetti pääsi näyttämään myymistaitojaan ja lopussa sitten vähän omia liikkeitäänkin. FBI veti oman roolinsa ruutininomaisesti kunnialla läpi. Oikeastaan rutiininomainen juuri kuvaakin tätä ottelua hyvin: ihan hyvä, mutta ei yhtään sen enempää. Ehkä ppv-tasolla voisi olla lupa näiltä vähän enemmänkin toivoa.
**½ (8:19)


Doug Furnas w/ Lance Wright vs. Masato Tanaka
Tämän piti olla alun perin kahden FMW-painijan W*ing Kanumuran ja Masato Tanakan välinen ottelu, jossa täysin vanhentunutta ja merkityksensä menettänyttä "WWF-työntekijä"-gimmickiä vetänyt minulle tuntematon ja aika huonosti esiintynyt Lance Wright olisi ollut Kanumuran nurkkauksessa. Jostain syystä Kanumura ei kuitenkaan paikalle tullut, joten Wright saapui paikalle Doug Furnasin kanssa ja ilmoitti Furnasin korvaavan Kanumuran tässä ottelussa. Grrrreat. Tämä oli kai siis mukamas jotain jatkoa WWF vs. ECW -feudilla, mutta.. Niin.

Tältä ottelulta olisi kai voinut odottaa ihan jonkun verran, koska Tanaka on todella hyvä kehässä, eikä se Furnaskaan mitenkään kamala ole. Lopputulos oli kuitenkin aika laimea, vaikka itse en henkilökohtaisesti ihan ymmärrä, miten tätä on arvosteltu ihan paskatasolle. Kyllä, ottelun lopetus kusi aika pahasti ollen todella botchatun ja heikon näköinen, ja ottelu oli muutenkin lyhyt ja vaisuhko, mutta oli tässä omasta mielestäni hyviäkin hetkiä. Erityisesti alku oli oikein vahvaa ja lopussakin erityisesti Tanaka väläytti parikin kertaa. Mutta siis, oli tämä kyllä paljon heikompi kuin olisin odottanut. Semmoista "ihan ok" -kamaa, jota ei ppv'hen toivoisi.
** (5:46)


Rob Van Dam w/ Bill Alfonso vs. 2 Cold Scorpio
"Mr. Monday Night" Rob Van Dam oli taas ilmeisestikin tippunut joksikin aikaa tyhjän päälle olematta oikein missään kuviossa, kun ECW vs. WWF -storylinessäkään ei ollut enää mitään mieltä. Niinpä RVD buukattiin tähän ppv'hen toista high flyeria, eli 2 Cold Scorpiota, vastaan. WWF-sopimuksella ollut Scorpio ei ollut enää pitkään aikaan saanut minkäänlaista näkyvyyttä Flash Funkina WWF:ssä, joten lienee ihan luonnolista, että hänetkin "treidattiin" ECW:hen.

Jälleen kai odotin turhaan liikaa. Tykkäsin Scorpion otteista ja RVD nyt on oma all-time suosikkini. Lisäksi kun molemmat olivat tähän aikaan oikein lennokkaita kavereita, olin valmistautunut näkemään jo MOTYC-tasoisen kamppailun, jos vain ottelu saisi tarpeeksi aikaa. No, aikaa tämä kyllä sai. Lähestulkoon puoli tuntia, vaikka ei se kyllä niin paljolta katsoessa tuntunut, mikä on tietenkin ihan positiivinen juttu. Ei tämä siis missään tapauksessa huono ottelu ollut, vaan kuului show'n parhaimpiin hetkiin tarjoillen oikein tyylikästä ja näyttävää high flying -painia. Ongelma vain oli, että RVD ja Scorpio eivät kai sitten "klikanneet", koska vaikka nämä kaksi kuinka kovasti tuntuivat yrittävän, ei tästä tullut semmoista ottelua, jota vuoden lopussa muistelisi. Ei edes, vaikka ottelu pidettiin aika pitkälti puhtaana, ja Bill Alfonsokin ymmärsi pysyä sivussa. Kaikki edellytykset huippuottelulle oli, mutta kyllä tässä nyt jäätiin vain oikein hyvän tasolle. Harmi.
***½ (27:10)


Dudley Boyz w/ Joel Gertner, Sign Guy Dudley & Big Dick Dudley vs. Axl Rotten & Balls Mahoney vs. New Jack & Spike Dudley
Muistatteko edellisen ECW-ppv'n (N2R) neljän joukkueen eliminointiottelun Dudleys vs. Axl & Mahoney vs. Gangstanators vs. FBI? No, tässä oli varmaan aikalailla yhtä paljon tarinaa, eli ei ilmeisestikään mitään kummoisempaa. Nyt ei ollut edes joukkuemestaruuksia pelissä. Kunhan nyt vain nämä eri joukkueet eivät yleisesti tykänneet toisistaan ja tahtoivat siksi mäiskiä toisiaan. Hyvällä tuurilla voittaja olisi vähän lähempänä mestaruusottelua. Oma juttunsa on tietenkin Spiken välit muiden Dudleyiden kanssa.

Muistatteko edellisen ECW-ppv'n (N2R) neljän joukkueen eliminointiottelun Dudleys vs. Axl & Mahoney vs. Gangstanators vs. FBI? No, tämä oli aika pitkälti samantyyppinen ottelu. Itse nautin tästä ECW:n garbage-painipuolestakin, koska se oli hyvin toteutettua ja mielenkiintoista roskapainia toisin kuin joidenkin muiden promootioiden välillä tarjoama vanhojen fabujen väsynyt roskapaini. Ja ei, en tarkoita tällä nyt WWF:n Cactus Jackia ja Chainshaw Charlieta vaan esim. WCW:n Nasty Boysseja. Mutta siis, ottelu oli ihan viihdyttävä ja siinä nähtiin muutama todella näyttävä spotti, joista oma ehdoton suosikkini oli kun New Jack ja Spike hyppäsivät ylätasanteelta katsomon keskelle pöydän päälle maanneiden Buh Buhin ja D-Vonin päälle. Helkkarin näyttävä ja raju spotti. Ottelun lopetuskin oli hyvä ja tuore. Hyvää roskapainia, mutta ei sen enempää.
*** (13:25)


Justin Credible w/ Jason & Nicole Bass vs. Tommy Dreamer
Justin Credible oli noussut vauhdilla ECW:n kuvioihin pysyen pitkään voittamattomana, kunnes alkuperäinen underdog Mikey Whipwreck voitti Crediblen November To Rememberissä. Tästä Credible suivaantui täysin ja alkoi kerätä mainettaan entistä kyseenalaisemmin ja tuhoisammin keinoin. Ensin Credible tuhosi Mikeyn jalan miesten uusintaottelussa ja seuraavaksi loukkaantumislistalle lisättiin Crediblen voittama Great Sasuke. Tämäkään ei ollut Crediblelle tarpeeksi, vaan hän nousi vielä korkeammalle tasolle ottaen kohteekseen ECW-legenda Tommy Dreamerin. Ensin Credible halvensi Dreamerin kuolleen isoisän muistohetkeä keskeyttämällä hiljaisen hetken, jota kunnioitti koko muu ECW:n roster. Vähän myöhemmin Credible ja tämän manageri Jason lisäsivät bensaa liekkeihin ilmoittaen, että Dreamerin manageri ja naisystävä Beulah oli vaihtanut Dreamerin Credibleen. Kukaan tuskin tahtoi uskoa tarinan olevan totta, mutta ainakaan Beulah ei saapunut Dreamerin kanssa ppv'hen.

Minusta tämä ottelu oli hyvä, vaikka mielipiteeni ei kai taaskaan ole yleisesti kauhean jaettu. En oikeastaan tiedä miksi. Tämä oli minusta juuri semmoinen hyvä intenssiivinen, energinen ja vauhdikas ECW-tappelu, jossa molemmat haluavat piestä toisen pahasti ja esittävät siinä ohessa tyylikkäitä liikkeitä. Ainut ottelun heikko puoli oli se, että tämä kesti aivan liian vähän aikaa. Tälle olisi voinut huoletta tarjota osan siitä RVD vs. Scorpio -ottelun ajasta. Joka tapauksessa, viihdyttävä kamppailu, mutta aikapuutteen takia ei sen enempää.
*** (8:58)


Taz (c) vs. Bam Bam Bigelow - ECW Television Championship
November To Rememberiin tullessa Bam Bam oli siis hylännyt Triple Threat -porukan, voittanut ECW World -mestaruuden joukkion johtajalta Shane Douglasilta ja kääntynyt faceksi. N2R:ssä Douglas kuitenkin voitti vyön takaisin Bigelowilta, mutta Bam Bam jatkoi Triple Threatia vastaan taisteluaan. Erään pahan beatdownin jälkeen Bam Bam päätti pyytää apua Tazilta Triple Threatin päihittämiseen. Omat ongelmasa tuon porukan kanssa omannut Taz ei ensin suostunut yhteistyöhön Bam Bamin kanssa, mutta lopulta hyväksyi pitkin hampain idean siitä, että hän painii Bigelowin kanssa yhden joukkueottelun Douglasia ja Candidoa (?) vastaan. Tuossa ottelussa sitten paljastui, että koko homma olikin ollut kusetusta: juuri kun Taz oli pelastanut Bam Bamin Douglasin tuoliniskulta ja viskannut tämän Belly to Bellyllä ulos kehästä, löi Bigelow TV-mestaria tuolilla selkään ja aloitti rajun beatdownin! Näin Bam Bam oli liittynyt takaisin Triple Threatiin ja nyt hän janosi mainetta miehenä, joka pysäytti "Human Suplex Machinen". Taz taas.. no, hän tahtoi kostonsa.

Heti aluksi: Kyllä, tämä on se ottelu, jossa nähtiin tämä hetki, jonka varmaan jokainen yhtään ECW-kokoelmapätkää nähnyt painifani tietää. Positiivinen juttu on se, että tämä ottelu ei kuitenkaan ollut vain tuo yksi spotti, vaan tässä oli myös paljon muuta. Osasin odottaakin tältä hyvää ottelu tietäen Tazin ja Bam Bamin taidot, ja nyt minun ei tarvinnut pettyä läheskään niin pahasti kuin muutaman muun ottelun kohdalla. Tässäkin suurin ongelma oli vähän turhan lyhyt pituus, mutta positiivista oli sitten todella intenssiivinen ja näyttävä brawl, jota kaksikko veti alusta loppuun. Tuon videolla olevan bumpin lisäksi tässä nähtiin muutama tosi muukin tyylikäs bumppi, kuten hetki kun Taz heitti Bam Bamin sisääntulorampilta Tazplexillä katsomoon. Kaikin puolin siis hieno kamppailu hyvällä lopetuksella, mutta huippuottelun pitäisi kyllä olla vähän pidempi. MOTN.
***½ (13:37)


The Sandman vs. Sabu w/ Bill Alfonso - Dueling Canes Match
Taustalla edelleen ihan sama feud kuin November To Rememberinkin kohdalla. En tiedä, oliko kuvio jotenkin erityisesti syventynyt tms. sen jälkeen, mutta ainakin ppv'ssä kaikki näytti olevan aika lailla ennallaan.

Tämä ottelu oli oikeasti painittu jo ennen show'n ensimmäistä ottelua, koska (kayfabessa) sensorit ja ppv-yhtiöt eivät olleet tahtoneet tätä brutaalia kamppailua ppv'hen liiallisen brutaaliuden takia. Tätä Joey Styles sitten muisti hehkuttaa useammankin kerran ppv'ssä, kunnes Bam Bamin ja Tazin ottelun jälkeen aivan yllättäen löytyikin sopiva tauko, kun kehää piti korjata, ja Paul Heyman soitti Joey Stylesille ja käski kaikesta huolimatta pyöräyttää käyntiin Sabu-Sandmanin. Otteluhan ei sitten alkuunkaan vastannut mitään huikeita brutaalius-hehkutuksia, koska tämä oli selvästi lyhyempi ja vähemmän raju kuin miesten kohtaaminen N2R:ssä. Itse asiassa tämä vaikutti lähinnä perinteiseltä hc-ottelulta, jossa toisaalta Sandman ja Sabu botchasivat poikkeuksellisen vähän ja varsinkin Sabu esitti oikein näyttäviä lentelyitä ja otti hyvää bumppia. Oli tämä siis ihan hyvä ottelu, mutta teknisestä paremmuudesta (jos näin tämän ottelun kohdalla kehtaa kirjoittaa) huolimatta tunnelma ja meno ei silti ollut enää sama kuin N2R:ssä, joten kyllä tämä sitä heikompi oli.
**½ (9:21)


Triple Threat (Chris Candido (c) & Shane Douglas (c)) w/ Francine vs. Lance Storm (c) & ??? w/ Sunny
Vielä N2R:n aikaanhan Triple Threatin muodostivat Shane Douglas, Chris Candido ja Lance Storm, kun Bigelow oli ringistä potkittu pihalle. Kuten jo aikaisemmin kävi ilmi, oli Bigelow palannut Triple Threatiin.. ja samalla Lance Storm oli lähtenyt pois. Storm oli siis ajautunut pahoihin erimielisyyksiin entisten stable-kavereidensa ja erityisesti joukkueparinsa Chris Candidon kanssa. Niin ja näin ohimennen sanottuna, Candido ja Storm olivat yhä ECW:n joukkuemestarit, vaikkeivät mihinkään yhteistyöhön enää kyenneet. Niinpä LD:n ME:ksi olikin buukattu miesten joukkueottelu niin, että molemmat saavat valita itselleen joukkueparin. Candido oli valinnut parikseen oletetusti Triple Threat -johtajan ja ECW World -mestarin Shane Douglasin. Lance Stormin joukkuepari sen sijaan pysyi mysteriinä ottelun alkuun asti..

..Ja oikeastaan vielä vähän sen jälkeenkin. En kuitenkaan enempää sano, etten spoilaa tästä mitään. Tämän ottelun osalta tilanne onkin aika sama kuin SB VIII:n Steiners vs. Outsiders - paljon mitään ei voi sanoa spoilaamatta koko ottelua. Yhtäläisyyksiä edellämainitun ottelun kanssa on myös suurinpiirtein yhtä lyhyt kesto ja se, että tämä nyt oli enemmänkin angle kuin ottelu. Antaisin muuten saman arvosanan siis kuin Steiners vs. Outsiderseille, mutta lisäpuolikas tulee siitä, että harvoin on ppv'n ME painittu reikäisellä kehällä.
*½ (4:49)

*** Bam Bam Bigelow
** Taz
* Rob Van Dam

Kyllä, tuohon otteluun päättyi ECW:n vuoden ensimmäinen ppv. Paljon omituisempaa tapaa ei varmaan olisi voitukaan keksiä ppv'n päätteeksi. Ei siis mitään kunnon huikeaa ME-taistoa vaikkapa päämestaruudesta tai vastaavaa, vaan pelkkä reikäisen kehän angle-ottelu. Eikö tämmöiset nyt kuuluisi enemmän tv-show'hun? Jonkinlainen semmoinen kun ECW:llä kai tänäkin aikana oli. Muutenkin oikeastaan koko show'sta hehkui semmoinen tv-show-meininki: ehkä lähinnä Bam Bam vs. Tazissa tuntui siltä, että promootio edes yritti pistää parastaan ppv'n kunniaksi. Tämä on sinänsä aika outo ilmiö, koska viimeisenä minä odotin ECW:n ppv'n tämmöisiä fiiliksiä herättävän. Näin se kuitenkin on. Oli tämä ihan kiva ppv, jossa oli paikoitellen oikein hyviäkin hetkiä, mutta ei tämä kyllä nyt taas ollut ollenkaan sitä, mitä olisi ECW:ltä voinut toivoa. Toki joo parhaat vuodet olivat ehkä jo menneet, mutta kyllä ECW nyt viimeiseen asti tarjosi oikein Hyvää, Hienoa tai Loistavaa matskua. Tämä oli vain Ok. Harvoin yhdyn Scott Keithin mielipiteisiin, mutta nyt kaveri kyllä tuossa vuonna 2002 kirjoittamassaan raportissaan tiivisti koko show'n osuvasti yhteen lauseeseen.

Better than a kick in the pants

Ei mikään ihme, että tämä ppv muistetaan vain tuosta Taz vs. Bam Bamin lopusta.

1. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
2. WCW Souled Out - Hyvä
3. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
4. ECW Living Dangerously - Ok
5. WWF Royal Rumble - Ok

Seuraavaksi WCW:n Uncensored.

[The Jigsaw]

Uutta arvostelua kehiin:

One Night Stand 2008:


Kyseessä siis oli One Night Stand, nykyiseltä nimeltään Extreme Rules vuosimallia 2008. Aikoinaan nautin koko PPV:stä täysin siemauksin ja kovatasoinen se oli nytkin. Jokainen ottelu oli hyvä ja PPV:n taso oli alusta loppuun tasaisen hyvä.
Yksi kyseisen vuoden parhaita.

Falls Count Anywhere match:
Jeff Hardy vs. Umaga
Tapahtuman openerina toimi TNA:han pompanneen Jeff Hardyn ja edesmenneen Umagan Falls Count Anywhere- ottelu, joka ennen tunnettiin Hardcore- otteluna ennen PG- eraa. Joka tapauksessa ottelu oli erittäin hyvä. Alku oli nopea tempoinen ja pysyi sellaisensa alusta loppuun. Hardyn temppuilut toivat hymyn huulille ja Umagagaan ei koko aikaa dominoinut. Ainoa miinus oli lopetus, joka oli liian feikin näköinen. Kova aloitus PPV:lle, joka asetti riman korkealle muille otteluille.
Arvosana: ***1/2

Singapore Cane match to determine the 1. Contender to the ECW- championship:
Big Show vs. Tommy Dreamer vs. John Morrison (w. The Miz) vs. Chavo Guerrero (w. Bam Neely) vs. CM Punk
Seuraavana otteluna toimi WWE:ssä yllättävänkin oudohko ottelu- tyyppi, joka oli Singapore Cane. Itse en ikinä ole pitänyt kyseisestä ottelusta. Idea vain ei ole kovinkaan toimiva. Ottelu toki oli erittäin viihdyttävä. Big Show'n dominointi (toisin kuin nykyään) oli mukavaa katsottavaa ja muutkin ottelijat kantoivat hyvin kortensa kekoon, etenkin CM Punk.
Nyky- hetkeen kun vertaa niin vuosi 2008 oli todella kummallinen vuosi. Morrison oli heel ja Punk oli face. PPV:n arvoinen ottelu ehdottomasti.
Arvosana: ***

First Blood match:
John Cena vs. JBL
Cenan ja JBL:n feudi oli yksi 2008- vuoden huonoimmista, ja tämä ottelukaan ei ollut sen parempi. Aseilla ei toki liikaa mässäilty, mikä oli odotettavaa pääottelua odotellessa. Lopetus oli oikein näppärä ja voittajakin kaiketi oikea. PPV:n toinen huono ottelu.
Arvosana: **+

I Quit match for the Women's championship:
Beth Phoenix(c) vs. Melina
Valovuodet edellä muihin naisten otteluihin tämä oli erittäin kova ottelu, mutta ei kuitenkaan missään nimessä kovinkaan hyvä. I Quit- stipulaatio toi otteluun positiivisen lisän ja Beth on aina ollut ilo silmälle kehässä ja Melinakin on yksi tämän hetken parhaista. Oikea voittaja, melko huono ottelu.
Arvosana: **1/2 (parempi kuin Cenan ottelu!

Stretcher match:
Shawn Michaels vs. Batista
Huhhei, mikä ottelu! Jos Edgen ja Undertakerin TLC- ottelua ei olisi ikinä käyty niin voisin väittää tätä illan parhaaksi. Batista oli liekeissä, vaikkakin oli vielä tylsä face ja Shawn nyt oli Shawn, joka saisi hyvän ottelun vaikka tyynyn kanssa. Batistan piestessä Shawnia sai oikein huokaista järkytyksestä, sillä koko ottelu oli niin aidon tuntuinen. Tuttu ja turvallinen spinebuster portaillekkin nähtiin, ja herra Jericho toi oman lisänsä otteluun.
Arvosana: ****!!!!

Last Man Standing match for the WWE- championship:
Triple H(c) vs. Randy Orton
Triple H vs. Randy Orton Last Man Standing osa. 2 samoilla asetelmilla. Ensimmäinen otteluista oli aiemman vuoden parhaimmistoa, ja tämä jai pahasti sen varjoon. lku toki oli hyvää katseltavaa ja ottelu parani vanhetessaan, mutta tässä oli se Ortonin pahamaineinen solisluun murtuminen ja ottelu jouduttiin lopettamaan äkkiä ja siitä miinusta. Muihin miesten otteluihin verrattuna kuitenkin loistavaa settiä!
Arvosana: ***+

Tables, Ladders & Chairs match for the vacant World Heavyweight championship:
The Undertaker vs. Edge
2008- vuoden parhaaseen feudiin lukeutuva ottelu oli kyseessä ja se oli niistä monista toiseksi paras. Taker siis voitti No Way Outissa Smackdownin Elimination Chamberin ja sitä kautta ansaitsi ottelun Edgeä vastaan Wrestlemaniassa. Odotetusti Taker voitti (myös Backlashissa), mutta raskaan sarjan mestaruus päätyi lopulta ilman kantajaa Vickie Guerreron kiellettyä Takerin Hell's Gate otteen ja sama meno jatkui Judgment Dayssakin ja lopulta päädyttiin tähän ottelluun. Tämä oli ehdottmasti yksi parhaista TLC- otteluista mitä olen nähnyt! Molemmilta miehiltä nähtiin aivan uusia spotteja, kuten se loistava Last Ride kahden pöydän läpi ja Edgen pöytä spotit. Ottelun ainoa miinus, pitkä sellainen tulee Familia- stablen sekaantumisesta, josta en pitänyht yhtään, sillä Taker laittoi neljä miestä maihin alta aikayksikön. Ottelun lopetus kuitenkin korjasi epäkohdat, vaikka olikin liian perinteinen mukaan lukien (E&C vs. Dudley Boys vs. Hardy Boys Summerslamista ja Michaels vs. Triple H:n Armageddonista). Klassikko- materiaalia kyseiseltä hienon hienolta vuodelta 2008!
Arvosana: ****1/2

KA: 3,28...!

[Rocky]

Falls Count Anywhere- ottelu, joka ennen tunnettiin Hardcore- otteluna ennen PG- eraa.

[Nitpicking] FCA-matsi ei automaattisesti takaa no DQ-sääntöjä ja HC matseissa yleensä kehä ja sen ympäristö on täytetty ties millä aseilla. Lisäksi FCA-ottelu ei ole PG-eran keksintö.[/Nitpicking]

Siitä en sitten tiedä onko WWE kieltänyt Hardcore-nimen käytön otteluissa, mutten kyllä usko.

[The Jigsaw]

Falls Count Anywhere- ottelu, joka ennen tunnettiin Hardcore- otteluna ennen PG- eraa.

[Nitpicking] FCA-matsi ei automaattisesti takaa no DQ-sääntöjä ja HC matseissa yleensä kehä ja sen ympäristö on täytetty ties millä aseilla. Lisäksi FCA-ottelu ei ole PG-eran keksintö.[/Nitpicking]

Siitä en sitten tiedä onko WWE kieltänyt Hardcore-nimen käytön otteluissa, mutten kyllä usko.

Kappas en tullutkaan ajatelleeksi. Oletin vain kun FCA- matseja alkoi ilmestymään enemmän vasta HC- matsien jäätyä huomattavasti vähemmälle.

[Supa]

Falls Count Anywhere on oikeastaan todella vanha ottelumuoto. Joskin se on ollut hyvin erilainen aikakausien vaihdellessa. Esimerkiksi '94 vuoden Wrestlemania X:ssä Randy Savage ja Crush ottelivat kyseisellä stipulaatiolla. Jekkuna oli vain se että selätyksen jälkeen vastustaja piti pitää ulkona kehästä minuutin verran. Hardcore -ottelun kanssa kyseisellä stipulaatiolla on hyvin vähän tekemistä näin periaatteessa.

[Kenitys]

^ Tuo Savagen ja Crushin FCA-ottelu oli kaikessa hassuudessaan minusta ihan kiva. Toki siinä oli.. pieniä epäkohtia, jotka Supermac arvostelussaan toi hyvin esille, mutta ei se mitään :-) Ennemmin minä katsoisin kymmenen kertaa Crush vs. Savagen WM X:stä kuin seuraavaksi arvostelemani ppv'n ME:n enää kertaakaan uudestaan. Vähän pitää kiristää tahtia tässä kohtaa arvostelujen kanssa, koska joululomalla tulee sitten taukoa - ja haluan joskus vielä päästä projektissani uudelle vuosituhannelle!


UNCENSORED 1998

Minusta on aika hulvatonta, että WCW oli tässä vaiheessa tavallaan ruvennut hyödyntämään Uncensoredin IWC:n keskuudessa vallitsevaa järkyttävää paskamainetta promotessaan UC:tä "vuoden erikoisimpana ppv'nä". Sitä kai se todella oli: UC:n historian jokainen ME tähän mennessä oli ollut vähintäänkin outo ja oikeastaan myös aikamoista roskaa. Pahin tapaus oli vuoden '96 ME, legendaarinen Tower of Doom Match, eikä kaukana ole vuoden '95 ME (Vader vs. Hogan in Strap Match), joka tunnetaan painihistorian typerimmästä lopetuksesta. Vuoden '95 ja '96 UC olivat Wrestling Observerin mukaan vuoden huonoimpia tapahtumia, ja vuodelta '96 sai UC minunkin end of the year -awardseissa kunnian olla vuoden huonoin ppv. Tämän vakuuttavan CV:n ansiosta odotin innolla, mitä vuoden '98 Uncensored tarjoaisi. Selostajina Tony, Bobby ja Mike.


Booker T (c) vs. Eddie Guerrero w/ Chavo Guerrero Jr. - WCW Television Championship
Tässä ottelussa taustalla ei ollut niinkään feudia TV-mestari Booker T:n ja haastaja Eddie Guerreron, vaan Eddien ja tämän veljenpojan Chavon välillä. Guerreron suvun nuori vesa (3 vuotta setäänsä nuorempi) Chavo oli viime aikoina alkanut nousta enemmän esillä WCW:ssä, vaikka oli yhtiön leivissä ollutkin jo vuodesta 1996. Samalla Chavoa oli alkanut iljettää hänen setänsä halpamainen käytös painikehässä ja sen ulkopuolella, ja hän tahtoi tehdä siitä lopun. Nämä erimielisyydet sukulaismiesten välillä huipentuivat Thunderissa käytyyn otteluun miesten välillä. Jos Chavo voittaisi, pitäisi Eddien alkaa jälleen kunnioittaa Guerreron suvun mainetta. Jos Eddie voittaisi, joutuisi Chavo tulemaan hänen nurkkaukseensa Uncensoredin otteluun, jossa Eddie pyrki jälleen lisäämään yhden uuden mestaruusvyön voittamiensa mestaruuksien kokoelmaan. Ei tarvinne kertoa, kumpi voitti, kun kumpi ja kampi tappelivat.

Chavon osuudeksi jäi Guerreron suvun kampena katsella sivusta Eddien ja Booker T:n painia. Ottelu oli hyvä, mutta ei kylläkään ihan niin hyvä, kuin olin odottanut. Viime kuukausina Booker T oli säväyttänyt todella viihdyttävillä otteillaan, joista parhain esitys nähtiin edellisen kuukauden SuperBrawlissa. Niinpä olin odottanut, että loistokkaan Eddien kanssa Booker saisi aikaan todella kovan ottelun, mutta kyllä tämä jäi hyvän tasolle. Eniten harmitti lopussa loistanut totaalinen myynnin puuttuminen Bookerilta, mikä söi aikalailla koko ottelun aikaisemman tarinan. Eipä silti, vauhdikas, viihdyttävä ja lennokas ottelu tämäkin oli. Oikein toimiva tapa avata show.
*** (11:08)


Konnan vs. Juventud Guerrera
Kuten kuvasta näkyy, oli Juventud Guerrera hävinnyt Chris Jericholle SuperBrawlin Mask vs. Title -ottelun. Uransa lopettamisen tai julkisen häpeän sijaan Juventud saikin tästä vain piristettä uralleen jatkaen painimista entistä vahvempana. Tämä taas oli meksikolaisen nWo-jäsen Konnanin mielestä täydellinen häpäisy koko meksikolaiselle painiperinteelle, ja niinpä hän päätti auttaa Juventudia lopettamaan hänen painiuransa, kun Guerrera ei tätä tajunnut itse tehdä.

Tämäkin ottelu oli hyvä. Oikeastaan tämä oli jopa hitusen openeria parempi näin omasta näkökulmastani, vaikka mielipiteeni ei varmaan yleisesti kovin jaettu olekaan. Ehkä se vain johtui siitä, etten odottanut tältä paljoakaan (niin kuin en ikinä Konnanin otteluilta), mutta tämä yllätti minut ihan positiivisesti. Juventud sai myynnillään Konnanin power-liikkeet näyttämään todella vakuuttavilta, eikä se Konnan itsekään mitenkään huono ollut. Ottelussa oli jopa järkevä rakenne, ja Juventud esitti omina hallintahetkinään tyylikkäitä liikkeitä. Kokonaisuudessa siis hyvä ottelu, mutta kyllä tästä semmoinen huippuottelun fiilis ja jotenkin erityisyys puuttui.
*** (10:21)


Chris Jericho (c) vs. Dean Malenko - WCW Cruiserweight Championship
Ah. Tämä oli SE feud, jonka tietävät monet, jotka eivät ole koskaan edes tämän aikakauden WCW:tä katsoneet (kuten allekirjoittanut.. paitsi, että nyt siis olen kyllä tämän aikakauden WCW:tä katsonut, mutta pointti lienee selvä). Eli siis, Dean Malenkon lempinimihän oli "Man of the 1,000 Holds". Chris Jericho oli puolestaan edelleenkin WCW:n Cruiserweight-mestari ja sen ansiosta varma siitä, ettei kukaan voisi olla häntä parempi millään osa-alueella. Niinpä Jericho alkoikin kutsua itseään "Man of the 1,004 Holds"iksi väittäen, että hän tietää taatusti 4 liikettä enemmän kuin Dean Malenko. Näinkin yksinkertaiselle asialle, Jerichon loistaville mikkitaidoille ja Dean Malenkon ammattimaiselle vakavuudelle voi saada rakennettua hienon feudin.

Täytyy alkuun sanoa, että tämän ottelun aikana Bobby Heenan muistutti miljoonannen kerran, miksi hän on minun all-time suosikki-colour commentatorini.

Heenan: "C'mon, Jericho! You know four holds more than Malenko!"
Schiavone: "Brain, please. Do you REALLY believe that?"
Heenan: "No!.. Not! ...Maybe two. Or three. But four? Noooo."

Minä tykkäsin ottelusta hitosti. Kyllähän tätä on yleisestikin pidetty oikein hyvänä otteluna, mutta ei näin hyvänä, kuin miten itse rankkaan tämän. En vain silti voi pitää neljää tähteä tälle yhtään yliarvosteluna, koska tässä vain toimi kaikki. Tässä oli 15 minuuttia vauhdikasta, taidokasta ja teknistä painia sekoitettuna pienellä mutta näyttävällä määrällä high flyingiä. Lisäksi tarinankerronta ottelun aikana oli hienoa, ja erityisesti Jericho pääsi jälleen loistamaan huutaen esimerkiksi yhden Hammerlockinsa jälkeen "That was number.. jotain". Malenko taas nyt hoiti hommansa kehässä yhtä vakuuttavasti kuin aina, joten en minä tästä löydä mitään muuta moitittavaa, kuin että aikaa tämä olisi vaatinut lisää. Lisäksi vähän enemmän olisi ehkä voinut sitä high flying -puolta voinut ainakin Jericho näyttää, niin tämä olisi voinut olla vuoden parhaimpia. Hieno kamppailu tämmöisenäkin.
**** (14:42)


Scott Steiner vs. Lex Luger
Scott Steiner oli tosiaan vihdoin tehnyt sen heel-turninsa kääntyen edellisessä ppv'ssä veljeään vastaan ja aiheuttaen näin hallussa pitämiensä mestaruusvöiden siirtymisen Outsiderseille. Scott oikein ojensi vyöt suoraan Nashille ja Hallille ottelun jälkeen. Miten niin järjetöntä? Steiner oli siis samalla liittynyt virallisesti nWo:hon ja ensimmäiseksi vastustajakseen hän saikin Lex Lugerin, joka oli Tony Schiavonen mukaan ollut hyvin kaikkein läheisin Rickin ja Scottin ystävä, ja näin oli luonnollista, että hän järkytyttyään todella pahasti haastoi Scottin otteluun jopa ennen omaa veljeä. Harmi, ettei tätä loogisuutta täydentävää ystävyyttä oltu aikaisemmin ppv'issä tuotu mitenkään esille.

No eipä sillä ottelun taustatarinalla ollut oikeastaan edes mitään väliä, koska loppujen lopuksi tämä oli vain pariminuuttinen pieru, jonka tarkoitus oli lähinnä pohjustaa sitä jossain hamassa tulevaisuudessa tapahtuvaa veljesten kohtaamista. Yksi tähti ihan sille, että oli se heel-Scott kyllä aika vakuuttavan oloinen tässä.. ja Luger alkoi olla tippunut vähitellen oikealle paikalleen kortissa. Ainiin! Ottelun lopetus oli hupaisin pitkään aikaan. Antaisin siitä plussan, mutta en anna niitä arvosteluissa. Harmi.
* (3:53)


Diamond Dallas Page (c) vs. Raven vs. Chris Benoit - Triple Jeopardy Match for the WCW United States Heavyweight Championship
Tämän ottelun taustalla oli monimutkainen, -puolinen ja pitkä feud. Pisimpään oli jatkunut Ravenin ja Benoit'n feud, jota oli selvitelty esimerkiksi Souled Outin Raven's Rules Matchissa. DDP:n ja Ravenin välillä oli vallinnut pidemmän aikaan myös omat erimielisyydet, koska Raven kaiken muun ohella himoitsi myös DDP:n US-mestaruutta omakseen. DDP ei myöskään pahemmin perustanut Ravenista tai tämän Flockista. DDP:n ja Benoit'n välit olivat puolestaan viime aikoina kiristyneet Ravenin ovelien mind gamesien ansiosta pahasti, vaikka alun perin Benoit ja Page olivat oikein hyviä ystäviä otellen yhdessä Flockia vastaan. Niinpä nyt nämä kolme pistettiin nyt toisiaan vastaan yhteen otteluun, jossa oli panoksena DDP:n arvokas US-mestaruus.

Hemmetti mikä ottelu! Oikeasti. Olin todella positiivisesti yllättynyt jo DDP:n ja Benoit'n ottelusta, ja sen ansiosta uskalsin odottaa aika paljon tältä. Odotuksien korkeudesta huolimatta tämä siltikin onnistui ylittämään ne. Tämä kuuluu taatusti vuoden '98 parhaimpiin ppv-otteluihin ja tulee taatusti olemaan siellä top 15:ssä. Ei tämä nyt siis ihan täydellinen ottelu ollut, mutta huippukamaa silti. Otteluun oli sopivasti sekoitettu brawlia, teknistä painia ja hardcorea. Lisäksi kaikki kolme tekivät todella kovaa töitä ottelun aikana, myivät hienosti ja väläyttivät tyylikkäitä kolmen miehen kamppailuhetkiä, joita tähän aikaan ei vielä oltu paljon nähty. Esimerkiksi kolmen miehen lock upit alussa olivat hieno tapa aloittaa ottelu. Kyllä tässä minusta toimi melkeinpä kaikki. En oikeastaan osaa selittää, miksi tämä ei nyt sitten ollut vaikka ihan *****-ottelu, mutta ei tämä nyt vain missään vaiheessa täysin ainutlaatuiselta ottelulta tuntunut, mitä edellytän *****-arvosanalta. Mutta siis, muuten kyllä huippukamaa.
****½ (17:09)


Kevin Nash vs. The Giant
Jatkoa "WCW:n kahden isoimman miehen feudille", jolle oli hetkellisesti tullut jo varsin ilkeä stoppi. Miesten kamppailu Souled Outissa nimittäin päättyi varsin ilkeästi, kun Nash botchasi Jackknife Powerbomin pahemman kerran niin, että Giant tippui siitä lähes tulkoon niskoilleen. Giant saikin kiittää itseään onnesta, ettei hänen koko ura päättynyt tuohon, vaan hän pystyi palaamaan jo nyt kehiin tavoitteenaan tietenkin kostaa Nashille kaikki, mitä hän oli joutunut kokemaan. WCW oli tuon Nashin botchin jälkeen päättänyt kayfabessa kieltää koko liikkeen käytön, mutta Giantin vaatimuksesta tässä ottelussa sen käyttö taas sallittiin.

Souled Outin ottelusta sanoin, että se yllätti jopa positiivisesti. Tämä sen sijaan ei. Giant ei nyt varmaan ollut sataprosenttisessa kunnossa, mutta toisaalta alkoi mies tässä vaiheessa uraansa olla muutenkin niin kookkaassa kunnossa (mikä varmaan myös vaikutti tuohon Jackknife-botchiin), että eipä mitään kovin vauhdikasta liikkumista häneltä sopinut odottaa. Nash taas oli tässä oma itsensä. Niinpä ottelu jäikin lopulta aika tylsäksi ja turheaksi pyörähtelyksi kehässä joillain ok:illa hetkillä. Tietenkin otteluun oli taas pakko sekoittaa puolet nWo:sta. Viimeinenkin sympatiani otteluun lähti siitä, ettei Jackknifen salliminen ottelussa näkynyt mitenkään. Heikkoa, mutta onneksi lyhyttä.
* (6:36)


Curt Hennig w/ Rick Rude vs. Bret Hart
Bret Hartin saapuminen WCW:hen oli ollut asti ikävä tilanne nWo:lle. Aluksi ryhmä yritti tehdä kovasti töitä, että he saisivat Hartin liittymään riveihinsä, mutta perinteiden puolesta liputtava ja rehellinen Hart ei hommaan lähtenyt mukaan, vaan valitsi Starrcadessa WCW:n puolen. Tämän jälkeen Hollywood Hogan oli useammankin kerran ollut hermona Hartin vakuuttavasta WCW-uran alusta, kunnes nWo:n Curt Hennig lupasi hoitaa Hartin Hoganin puolesta. Hennig, joka oli Hartin tapaan toisen sukupolven supertähti, oli varma, että Rick Ruden avulla hän lähettäisi Hartin WCW:stä pois yhtä nopeasti kuin tämä sinne tulikin.

Jälleen mielipiteeni eroaa pahasti esimerkiksi Scott Keithin kanssa. Keithin mukaan tämä oli vain **-ottelu, mutta samalla hän kuitenkin arvosteli Souled Outin Hart vs. Flairin lähes yhtä hyväksi kuin minä. Omasta mielestäni näissä kahdessa (Hart vs. Flair & Hart vs. Hennig) -otteluissa oli laadullisesti paljon samaa, vaikka toisessa oli toki mukana heel vs. face -tarina. Se ei toisaalta ollut missään tapauksessa huono asia tämän ottelun kannalta. Vaikkei tämä nyt yltänytkään enää miesten kultavuosien otteluiden (kuten KOTR 1993) tasolle, oli tämä ehdottomasti oikein hyvä ottelu. Rauhallinen, järkevä rakentelu. Molemmat pääsivät esittämään hyvin taitojaan. Yleisö oli hyvin mukana. Hart myi jälleen kerran aivan upeasti - paitsi, että lopussa jostain syystä lopetti myymisen kokonaan. Ei siis mielestäni todellakaan tylsä, vaan vuosi huomioon ottaen onnistunut tekninen kamppailu. Eniten häiritsi hieman lyhyt aika ja Hartille epätyypillinen täysi no-sellaus tuossa lopussa.
***½ (13:51)


Sting (c) vs. Scott Hall w/ Dusty Rhodes - WCW World Heavyweight Championship
Pieni hiljainen hetki tähän alkuun tämän historiallisen ottelun kunniaksi. Kyseessähän on sitten vuoden 1996 The Great American Bashin ensimmäinen ppv'ssä nähty WCW World Heavyweight -mestaruusottelu, jossa Hollywood Hogan EI paini. Lähes kaksi vuotta. Kunnioitettava suoritus, Hulk. Eipä silti, ei tämä ottelu nyt sentään tapahtuman Main Event ollut. Siellä oli jälleen täysin oikeutetusti Hogan. Tämän ottelun taustatarina on lähinnä se, että Scott Hall oli voittanut World War 3 Battle Royalin edellisen vuoden lopuilla, ja tuon voiton olisi pitänyt taata hänelle päämestaruusottelu SuperBrawliin. Kaikenlaisten Hogan-sotkujen jälkeen tuo ottelu ei kuitenkaan toteutunut SuperBrawlissa, mutta nyt oli sen aika. Sting inhosi Hogania, mutta ei hän muistakaan nWo-janareista tykännyt, joten ei Iconillakaan ollut syytä ottelusta kieltäytyä.

Tämä oli kyllä nyt niin perus tv-ottelutyylinen kamppailu kuin vain voi olla. Sekä Sting että Hall osasivat hommansa kyllä tähän aikaan vielä hyvin (vaikka Hallilla omat henkilökohtaiset ongelmansa olikin), joten olin odottanut tältä aika paljon. Ensinnäkin olen toivonut, että tämä olisi ollut ME, mutta se nyt osoittautui täysin turhaksi toiveeksi. Sitten olisin odottanut edes kunnolla aikaa, mutta sitäkään ei tälle viitsitty tarjota. Niinpä lopputuloksena oli ihan ok, katsottava ottelu, jossa ei tässä ajassa ehtinyt tapahtua mitään erityistä - varsinkaan kun Dusty Rhodes vei tuostakin ajasta hävyttömän suuren osuuden. Mutta siis, ihan ok kamppailu, mutta ei sen enempää.. Siitä huolimatta, että aineksia olisi voinut olla muuhunkin. Tuntuipa päämestaruus taas vaihteeksi turhalta.
** (8:28)


Hollywood Hogan vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - Steel Cage Match
Ei, minulta ei mennyt numerot sekaisin. Kyseessä on tosiaan vuosi 1998, eikä 1989. Kovasti toivoisin kyllä, että näin olisi. WM V:ssähän nämä kaksi ottelivat vielä oikeasti vakuuttavan, ainutlaatuisen ja hienosti buildatun ottelun. Tämä taas.. no, palataan siihen kohta. Ottelun backstorya kävin jo jonkun verran SuperBrawlin kohdalla läpi. Macho Man alkoi siis olla kypsynyt Hoganin yksinoikeutettuun asemaan nWo:n johtajana, koska omasta mielestään hän olisi paljon parempi tuohon hommaan. Tämän seurauksena miesten välit tulehtuivat täysin, ja Savagen epäiltiin jo eroavan nWo:sta. SuperBrawlissa Hogan ja nWo aiheutti Savagelle tappion Lugeria vastaan, ja myöhemmin samana iltana Savage vastasi auttamalla Stingin voittoon Hogania vastaan. Siltikään Savage ei mitenkään virallisesti ollut face, ja hän kuului yhä myös nWo:hon. Savage vain nyt inhosi ryhmänsä johtajaa yhtä paljon kuin kaikkia WCW:läisiäkin. Hienoa.

Aluksi jopa näytti, ettei tämä ole ihan kamalaa roskaa. Hogan ja Savage vetivät ikäänsä ja taitoihinsa nähden katsottavaa brawlia, jossa molemmat intoutuivat jopa bleidaamaankin. Ottelun kohokohta oli oikeasti tyylikäs bumppi, kun Savage juoksi köysiin nojaavaa Hogania kohtaan, ja Hogan heittikin tämän Back Body Dropilla suoraan häkkiä päin. Tuossa kohtaa olin jopa hieman innostunut. Onneksi kaikki onnistuttiin sitten pilaamaan sillä, että ottelua ensinnäkin venytettiin tuon huippukohdan jälkeen aivan tolkuttomasti, vaikka se olisi pitänyt lopettaa pian sen jälkeen (silloin olisin ehkä antanut arvosanaksi jopa *½).

Seuraava suurempi aivopieru pörähti, kun häkkiottelun säännöt unohdettiin kesken kamppailun jälleen täysin molempien pompatessa häkistä ulos jatkamaan tappelua. Sitten hommaan piti sekoittaa Savagen pakolliset, vaisut loikat häkin katolta ja paluunsa tehnyt Brutus Beefcake - eikun, anteeksi.. The Disciple.. Tai oikeastaan Ed Lesliellä ei ollut ilmeisesti mitään nimeä, koska koko selostustiimi teeskenteli, ettei tunne firmassa vuodesta '94 ollutta jannua. Kaikkein kamalin osuus oli kuitenkin vasta tulossa - ja se alkoi siitä, kun Sting laskeutui täysin ilman syytä häkkiin. Loppua en viitsi kertoa, etten spoilaa yhtä idioottimaisimmasta swerveistä ja ppv'n ME:n lopetuksista (voittaa taatusti SummerSlamin '93, Supermac). Antaisin mielelläni tälle DUD:n, mutta se Back Body Drop oli minusta vain sen verran kiva, että sille on pakko antaa puolikas. Siitä huolimatta loistava suoritus WCW:ltä - perinteikkään hirveää linjaa jatkettiin jälleen UC:n ME:issä.
½ (16:21)

*** Chris Benoit
** Raven
* Chris Jericho

Jos ME olisi jätetty pois, ja sen tilalla olisi ollut tuplasti aikaa saanut ja järkevästi bookattu kamppailu Stingin ja Hallin välillä, tämä olisi voinut olla jo Hieno ppv. Ehkä minulla on myös vähän liikaa luottoa Stingin ja Hallin otteluun, koska eiväthän hekään nyt rehellisyyden nimissä enää olleet uransa parhaassa kunnossa, mutta olisi lopputulos tuolla reseptillä ollut silti varmasti tätä parempi. Nyt harmittaa suuresti, että ppv tuntui pitkään jo todella hyvältä - erityisesti tietysti sen Triple Jeopardy Matchin jälkeen. Oli tämä tällaisenaankin ehdottomasti Hyvä ppv, koska oli tässä sen verran vahva undercard (jossa oli kyllä omat pahat nWo-heikkoutensa myös). Sen verran ppv'n loppu kuitenkin pilasi, ettei tämä SB:n tasolle yllä. Kaikesta huolimatta undercard pelasti taas - WCW jatkaa hyvin alkanutta vuotta '98, vaikka ME-linja jatkuu yhtä onnettomana. Seuraavana olikin edessä se tosiasia, että jo ennen seuraavaa WCW:n ppv'tä WWF olisi voittanut WCW:n viikottaisessa rating-sodassa ensimmäistä kertaa yli puoleentoista vuoteen. Herättäisikö se vihdoin WCW:n tekemään jotain ME-puolensa piristämiseksi? Historia kertonee jo kaiken tarpeellisen, mutta katsotaan silti.

Täytyy muuten tässä kohtaa vielä lyhyesti rantata siitä, että WCW:llä oli tosiaankin tähän aikaan aivan liian iso roster. Se olisi saanut helposti kasaan vaikka kaksi brandia, jos vain brand splittiä oltaisiin jo tähän aikaan osattu hyödyntää. En tiedä, olisiko sekään pelastanut firmaa sen vääjäämättömältä tuholta, mutta olisi se nyt kiva, ettei aina tarvitsisi jättää joitain nimiä pois ppv-kortista, jos haluaa toiset tilalle.

1. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
2. WCW Uncensored - Hyvä
3. WCW Souled Out - Hyvä
4. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
5. ECW Living Dangerously - Ok
6. WWF Royal Rumble - Ok

Seuraavaksi WWF:n WrestleMania XIV. Vihdoinkin.

[Kenitys]

Jees, vielä yksi ennen joulua, kun viime viikolla tuli tuo WM katsottua.


WRESTLEMANIA XIV

Mitäs sitä nyt WrestleManiasta näin alkuun sanoa? 13 aikaisempana kertana oli jo nähty kaikentasoisia WrestleManioita, joten vuoden suurimmalta painitapahtumalta saattoi odottaa ihan mitä tahansa. Tälläkään kertaa alussa ei nähty mitään America The Beautifuleja tai muita, vaan ensimmäinen ottelu alkoi heti, mikä on minusta aika harmi. Ei, en ole erityinen jenkkipatrionismin fani, mutta jotenkin se vain luo semmoisen juhlallisen WM-fiiliksen. Suoraan ensimmäisen ottelun alkaminen on jotenkin niin.. normi-ppv:tä. WM XIV:stä itse olen aikaisemminkin pitänyt, kun olen sitä katsonut, ja yksi syy siihen on taatusti se, että tämä on tavallaan se "virallinen" Attitude Eran alkupiste. Pari viikkoa tämän jälkeen WWF:n Raw voitti ensimmäisen kerran noin puoleentoista vuoteen Nitron rating-taistoissa. Selostajinamme good ol' JR & King.


15 Team Battle Royal - WWF Tag Team Championship Title Shot
En ollut kauhean innostunut siitä, ettei WM:n alussa luotu tunnelmaa America The Beautifuleilla tai vastaavilla, mutta vähän huonoa fiilistä laimensi se, että tämä WM avattiin kyllä harvinaisen poikkeuksellisella tavalla. Ei tämä nyt ehkä painillisesti tai laadullisesti paras tapa ollut, mutta jotenkin silti tykkäsin tästä. Positiivinen poikkeus. Lähinnä tässä taustatarinana oli show'ssa uudella lookilla ja managerilla (Sunny) varustetun LOD:n paluu noin kuukauden tauolta hajoamisen partaalta, vautsivau! Muuten mukana mm. Los Boricuas, DOA, NOD, Truth Comission, New Midnight Express sekä rakastamani Godwinssit.

Painillisesti tästä ei nyt ole kauheasti sanottavaa. Harvoin syntyy mitään kamalan kaunista jälkeä, kun yhteen kehään ängetään samalla hetkellä 30 miestä. Varsinkin siis alun pyöriskelyt olivat lähinnä epämääräistä ryminää, ja rajallinen aika taas esti minkään muun pidemmän tai laadukkaamman syntymisen. Toisaalta tämä toimi omasta mielestäni ihan hyvin tämmöisenä lyhyempänä show'n aloittajana, jossa varsinkin lopussa yleisö syttyi oikein hyvin mukaankin. Hyvä roolissaan, mutta painillisesti aika turhake. Oli tässä kyllä mukana muutama hassu hetki, kuten Kurrganin sekaantuminen soppaan.
*½ (08:19)


TAKA Michinoku (c) vs. Aguila - WWF Light Heavyweight Championship
TAKA Michinoku oli siis säilyttänyt Light Heavyweight -mestaruutensa edellisessä ppv'ssä Panteraa vastaan ja jatkoi nyt menestyksellistä kauttaan WWF:n ensimmäisenä kevyensarjan mestarina. Nyt häntä vastaan asettui 19-vuotias meksikolainen nuorukainen Aguila. Mitään tarinaa ei tällä taustalla ollut. WWF vain jatkoi vielä tällä yleisön lämmittelyä ennen tosiotteluiden alkua, mikä oli sinänsä ihan kiva idea. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Light Heavyweight -vyötä puolustettiin WM:ssä - ja samalla myös viimeinen.

Olihan tämä aikamoisen lyhyt, ja varmaan samanlaisia, lyhyehköjä otteluita nähtiin useinkin vaikka ihan WCW:n Nitrossa. Silti minä tykkäsin tästä kovasti. Sekä TAKA että Aguila vetivät ihan täysillä koko kuusiminuuttisen, mikä sitten kyllä toisaalta tarkoitti aika armotonta no-sellaustakin. En antanut sen kuitenkaan liikaa häiritä, koska kaksikko veti sen verran upeita high flying -liikkeitä tässä, että jopa aluksi ihan hiljaa ollut yleisökin syttyi hurraamaan. Tässä täytyy myöntää, että arvosanassani on vähintään puolikas yliarviointia, mutta minä vain aina uudestaan nautin tämän katsomisesta, että tämä on mielestäni hyvä ottelu, vaikkei ihan sitä normaalilla asteikollani olisikaan. On vain niin kivaa nähdä rehti, taidokas ja hyvää fiilistä tuottava light heavyweight -ottelu kivoilla jälkifiilistelyilläkin WM:ssä :-)
*** (05:57)

Tässä (?) välissä nähtiin lyhyt The Rockin haastattelu, joka oli huippukamaa. Perinteisen ylimielinen ja äärettömän viihdyttävä Self Proclaimed "People's Champion" Rock kertoi muun muassa, kuinka häntä eivät köyhät haittaa niin kauan, kun he eivät tule Rockin pihalle Miamissa.


HHH (c) w/ Chyna vs. Owen Hart - WWF European Championship
Kahden lämmittelyottelun jälkeen päästiin tositoimiin tämän ottelun ansiosta. HHH:n ja Owenin kohtaamisen taustatarinahan alkaa jo muuan Montreal Screwjobista, jonka jälkeen kaikki Hartin läheiset ja pari muutakin jättivät WWF:n - lukuun ottamatta Owen Hartia, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä WWF:ään. Niinpä Owen teki paluunsa ruutuun IYH 19:ssä, jossa hän hyökkäsi ME:n jälkeen Shawn Michaelsin kimppuun. Kun Owen oli kalistellut peitsiä hetken MSJ-pääpirun kanssa, siirtyi Owen tappelemaan DX:n toisen jäsenen, eli HHH:n, kanssa. Miehet ottivat rajusti yhteen esim. Royal Rumblessa, ja jossain helmikuisessa Raw'ssa Owen ryösti HHH:n European-vyön. HHH kuitenkin voitti mestaruuden pari viikkoa ennen WM:ää takaisin, koska DX oli jo aikaisemmin tuhonnut Owenin jalan, ja tuossa ottelussa Chyna teloi kipsissä olevaa jalkaa lisää, minkä takia Owenin oli pakko luovuttaa. Owen oli luopunut kipsistään juuri ennen tätä ottelua päästäkseen pieksemään lopullisesti verivihollisena, mutta ei hän silti sataprosenttisessa kunnossa ollut. Vastapainoksi Chyna oli tässä ottelussa käsiraudattu Comissioner Slaughteriin, jotta ottelu pysyisi rehtinä 1 on 1 -kamppailuna.

Tykkäsin todella paljon tästä feudista, sillä WWF kyllä osasi hyödyntää MSJ:tä tässä oikein hyvin. Tämän avulla Owenilla olisi oikeastaan ollut viimeistäänkin mahdollisuus ponnistaa tähteyteen, mutta kyllähän me kaikki tiedämme, kumpi näistä kahdesta sinne ponnisti. No, ottelu oli kuitenkin hyvä. Owen paini tyyliinsä uskollisesti oikein hyvin, ja Hunterkin teki paljon töitä, vaikkei nyt ihan samalla tasolla ollutkaan. Kuitenkin kaikin puolin vauhdikas, intenssiivinen ja hyvin feudiin sopiva ottelu. Korkeampaa arvosanaa en kuitenkaan voi antaa, vaikka haluaisin, koska ottelussa ärsytti a) se, ettei Owenin jalkaa hyödynnetty kunnolla, vaikka se olisi ollut todella toimiva rakenne ottelulle, b) ottelun lopetus oli aika laimea ja c) aikaa olisi saanut olla enemmän. Muuten hyvä ottelu.
*** (11:29)


The Artist Formerly Known As Goldust & Luna vs. Marc Mero & Sable - Mixed Tag Team Match
Näinhän tässä oli käynyt. No Way out of Texasissahan Sable oli openerin päätteeksi rynnännyt kehään ja hyökännyt ensin Lunan kimppuun. Meron saarnatessa tästä sitten Sablelle, löi Sable ensimmäistä kertaa kuukausia häntä aliarvioinutta miestään - ja yleisö rakasti tätä. Tämän jälkeen homma riistäytyi käsistä, kun Luna ja Sable olivat useammankin kerran toistensa kimpussa, ja Mero ja Goldust saivat olla erottamassa näitä. Mero ei kuitenkaan tykännyt siitä, kun Goldust tarttui Sableen ja heitti tämän kauemmas, sillä hän ilmeisesti itse saa olla ainut, joka kohtelee vaimoaan huonosti. Mero ei myöskään innostunut Lunan kasvaneesta kiinnostuksesta häntä kohtaan. Niinpä hän sanoutui irti yhteistyöstä Goldustin ja Lunan kanssa hyökkäämällä Goldustin kimppuun. Tätä sitten seurasi erinäisiä yhteenottoja pariskuntien välillä, kunnes TAFKA Goldust ja Luna haastoivat Meron ja Sablen tähän otteluun. Sable sai vain toivoa, että hänen miestään kiinnostaisi tulla paikalle.

Ensimmäisen kerran kun katsoin tämän ottelun (siitä on jo muutama vuosi aikaa), en odottanut tältä yhtään mitään. Tämä nelikko ei ole ihan semmoinen, jolta mitään kummoista ottelua odottaisi. Niinpä olikin aikamoinen järkytys silloin minulle, että tämä oli ihan oikeasti viihdyttävä kamppailu. Ja niin se oli vielä kolmannellakin katsomiskerralla! Ei tämä nyt painillisesti mitään erityisen huippukamaa ollut, mutta tämä oli oikeasti bookattu todella hyvin, ja yleisö kävi aivan kuumana Sableen, joka vieläpä veti kehäosuutensa oikeasti hyvin - eivätkä huonosti työskennelleet tässä muutkaan. Kaikilla oli WM-draivi päällä, ja se näkyi. Lopetuskin toimi. Viihdyttävä kamppailu siis, mutta painillisen vajaavuuden takia ei kuitenkaan tämän enempää. Ei tältä olisi yhtään enempää silti voinutkaan odottaa. Ainiin, TAFKA Goldust näytti ihanan rumalta tässä.
**½ (09:11)


The Rock (c) w/ Kama Mustafa, D-Lo Brown & Mark Henry vs. Ken Shamrock - WWF Intercontinental Championship
Huomattavaa, että Faarooq ei saapunut Rockin ringsidelle otteluun. Tämä feudihan oli oikeastaan vielä pidempi kuin HHH:n ja Owenin. Kaikki alkoi jo edellisen vuoden syksyllä, jolloin Shamrockin ja Nationin välille alkoi kehittyä feudia. Sitten SurSerissä Shamrock ja Rock olivat joukkueidensa viimeiset miehet, ja tuolloin Shamrock laittoi Rockin taputtamaan Ankle Lockissa. Seuraavan vuoden alussa Rock voitti itselleen IC-mestaruuden, ja Shamrock haastoi hänet siitä Royal Rumblessa, jossa Shamrock oli jo selättänyt Rockin Belly to Belly Suplexin jälkeen. Ottelun lopputulos kuitenkin käännettiin, kun Rock valitti Shamrockin käyttäneen hyväksi nyrkkirautoja, jotka Rock oli aikaisemmin tunkenut Shamrockin housuihin. Näin Rock oli yhä IC-mestari. No Way out of Texasissa Nation ja Shamrockin porukka kohtasi jälleen, ja nyt oli aika kenties ratkaisevalle välienselvittelylle.

Harmi vain, ettei tämä ratkaiseva välienselvittely kestänyt ajallisesti viittä minuuttiakaan. Itse asiassa ottelun aftermatch-meiningit olivat varmaan tuplasti itse ottelua pidemmät - eivätkä ne edes tarjonneet mitään kamalan jännää. Eipä siinä, tämä ottelu oli ihan kiva sen aikaa mitä se kesti, mutta ei alle viidessä minuutissa vielä nyt kummoista ottelua saada aikaan (ainakaan ilman sydäntälämmittäviä lentelyjä). Rock myi lopussa todella hyvin ja miehen verenvuoto suusta näytti oikeasti todella pahalta. Aika tv-ottelumainen kamppailu kaikin puolin.
** (04:49)


New Age Outlaws (c) vs. Cactus Jack & Chainshaw Charlie - Dumpster Match for the WWF Tag Team Championship
NAO oli alkuvuodesta saanut ajettua Legion of Doomin jo eläköitymisen partaalle, ja seuraavaksi heidän haarukkaansa joutui toinen pappaduo, eli Cactus Jack ja Chainshaw Charlie. Nämä kaksi hardcore-friikkiä eivät NAO:n mielestä kuuluneet enää millään tavalla vuoden '98 kalustoon, ja niinpä muuan Raw'ssa ennen No Way Out of Texasia Road Dogg ja Billy Gunn ahtoivat Mick Foleyn ja Terry Funkin isoon roskalavaan ja työnsivät sitten tuon lavan sisääntulorampilta alas. Tämän Jack ja Charlie kostivat NAO:lle pieksemällä heidät pahasti IYH:n Main Eventin Non-Sanctioned Matchissa. Tämän jälkeen tämä hyvin brutaali ja ruma feud täysin erilaisten joukkueiden välillä jatkui aina siihen asti, että heidän välille buukattiin WM:ään ottelu, jonka voi voittaa vain saamalla molemmat vastustajan jäsenet sisälle roskikseen.

Ah, juuri tämmöisten otteluiden takia minä tykkään niin paljon Attitude Erasta <3 ..Ja juuri tämmöisten otteluiden takia toiset eivät taas siitä paljoakaan tykkää. Eihän tämäkään nyt painillisesti ollut paljon mitään, mutta oli se vain jälleen niin hienoa nähdä Foley ja Funk mätkimässä vastustajia kaikella, mikä käteen sattui, ja ottamalla vastaan hurjaa bumppia. Erityisesti Foley kunnostautui jälkimmäisessä hyppäämällä esim. Rolling Sentonilla suoraan roskista päin ja tiputtautumalla kehässä olleista tikkaista suoraan ringsidellä olleeseen roskikseen Billy Gunnin kanssa. Kaikin puolin minua suuresti viihdyttänyt HC-mättö, jossa lähinnä harmitti vähän puskista tullut tylsähkö lopetus, vaikka siinä ovela idea kyllä olikin. Aikakin oli jälleen vähän rajallinen. Mutta siis, hyvä ottelu. Muutamalla muutoksella olisi voinut olla kuitenkin vielä vähän parempi.. Ehkä.
*** (10:01)


Kane w/ Paul Bearer vs. The Undertaker
Noniin. Tämä ottelu jos mikä oli WM-tason kamppailu. Ensimmäistä kertaa ikinä veljekset Kane ja Undertaker ottelevat toisiaan vastaan. Tässä vaiheessa feud oli vähän tuoreempi kuin 12 vuotta myöhemmin - ja monet tykkäsivät siitä vielä nytkin! Lyhyesti feud tässä: Paul Bearer uhosi monta kuukautta vuoden '97 aikana, että Undertakerin veli Kane onkin elossa. Undertaker ei uskonut. Olisi kannattanut, sillä Kane teki IYH Badd Bloodissa debyyttinsä kesken HIAC-ottelu. Kane tahtoi otella Undertakeria vastaan. Undertaker ei (siis Kanea vastaan, ei itseään). Kane (tai siis, Bearer) uhosi tuhoavansa koko WWF:n rosterin, kunnes Undertaker suostuu. Kane tuhosi Mankindin. UT ei suostunut silti. Kane esitti hetken UT:n ystävää, mutta petti tämän Rumblessa. Tuohon pettämiseen kuului semmoinen pikkuhetki, kun Kane poltti arkun, jonka sisällä UT oli. 'Taker teki paluun pian IYH NWO:n jälkeen. Kane ja Undertaker molemmat iskivät toisiaan salamilla (ei sillä makkaralla) ja leikkivät muitakin mind gameseja. Lopulta UT suostui otteluun kohtaamaan veljensä painikehässä.

Minä tykkäsin tästä ottelusta aika paljon. Olihan tämä paikoitellen hiukan hitaanoloista, mutta jotenkin se vain sopi tähän otteluun: tässä oli ensimmäisestä sekunnista viimeiseen hetkeen asti todella huikea big match -feeling. Molemmat rakentelivat ottelua oikeasti todella järkevästi. Tämän lisäksi tässä nähtiin molemmilta myös muutamia todella tyylikkäitä liikkeitä ja yksi ehdottoman hieno bumppi, kun UT syöksyi suoraan ulos kehästä köysien yli selostuspöydän läpi. En minä tästä osaa muuta sanoa, kuin että tämä on osoitus siitä, että paikoitellen hitaampikin brawlaus (josta joku Scott Keith tietenkin nillittää) voi olla oikeassa hetkessä oikein viihdyttävää. Erityisesti hieno tässä oli lopetus, joka oli samaan aikaan puhdas ja sai molemmat näyttämään vahvoilta. Feudiin sopiva ottelu.
***½ (16:58)


Shawn Michaels (c) w/ HHH & Chyna vs. Steve Austin - Special Enforcer: Mike Tyson - WWF Championship
Sitten SE ottelu. Tällä kertaa voidaan jopa puhua ihan oikeasti WrestleManian Main Eventistä ja jättää se viimevuotinen aivopieru ikuisesti unholaan. Ennennäkemätön kohtaaminen firman overeimman facen ja vihatuimman heelin välillä. Voiko olla parempaa? Harmi vain, ettei Shawn Michaels ollut tässä nyt enää täydessä kunnossa, sillä se RR:ssä tullut paha loukkaantuminen (jonka takia tämä jäi miehen viimeiseksi otteluksi neljään vuoteen) vaivasi tässäkin suuresti. Tarina oli yksinkertainen: Austin oli voittanut Rumblen, ja siitä asti Biggest SOB oli ollut ylimielisen HBK:n perässä. HBK taas oli tehnyt pilkkaa Austinista sen minkä kerkesi. Lisäksi hommaan oli sekoitettu Mike Tyson, jonka Vince McMahon oli palkannut alun perin Special Refereeksi, mutta sittemmin muutti tämän aseman Special Enforceriksi. Muutettu asema johtui Tysoniin kohdistuneista epäilyksistä. Ne saivat lisäpuhtia, kun kaikkien shokiksi Tysonin ja HBK:n välienselvittely päättyi siihen, että Tyson paljasti päältään DX-paidan ja liittyi näin D-Generation X:ään! Austin oli siis ajautunut eräänlaiseen Handicap-tilanteeseen.

Olen tämän, kuten kaikki muutkin ottelut siis tästä tapahtumasta, nähnyt jo pariin otteeseen, ja aikaisempien muistojen perusteella olen pitänyt tästä todella paljon. Siltikään en kauheasti muista, mitä tässä tapahtui, jos ei lasketa mukaan aivan viimeisiä sekunteja ja niitä ottelun jälkimeininkejä. Niinpä oli jälleen ilo katsella Michaelsin ja Austinin loistavaa, sopivan rauhallista ja samalla silti intenssiteetillä ja vihalla varustettua ottelua, joka oli vieläpä rakenneltukin todella hienosti. Michaels oli selvästi puolikuntoisen oloinen liikkuen välillä pelottavan hitaasti ja pidellen koko ajan selkäänsä - tai sitten mies vain myi upeasti. Siltikin HBK otti näyttävää bumppia ja veti kaikki odotetut spotit hienosti. Eipä tälle nyt muuta miinusta keksi kuin, että loppu tuli vähän tylsällä tavalla äkkiä, vaikka ei yllättävissä lopuissa sinänsä mitään vikaa ole. Hieno ottelu silti ja hieno tapa päättää vuoden suurin show.
**** (20:02)

*** Shawn Michaels
** Steve Austin
* The Undertaker

Alussa ei saatu America The Beautifulia tai muuta, mutta loppujen lopuksi kyllä tämä tuntui ihan oikealta WrestleManialta. Huippuotteluita ei Main Eventin lisäksi ollut muita, mutta sitäkin enemmän oli hyviä, onnistuneita ja positiivisesti yllättäneitä kamppailuja. Kokonaisuutena tästä WrestleManiasta jä oikeasti hyvä maku suuhun, ja tämä tapahtuma oli kiva katsoa jälleen kerran uudestaan. Silti WM:iltä toivoisin aina vähän enemmän ja ihan ne kaikkein mahtavimmat hetket jäivät puuttumaan, joten ei tämä hyvästä kokonaisfiiliksestä huolimattakaan silti ole muuta kuin se Hyvä. Kaukana ei silti Hienosta olla enää, koska kyllä tämä ehdottomasti kymmenen parhaan WM:n joukkoon kuuluu minun listoillani yhä. Hyvä osoitus taas kokonaisuutena todella vahvasta ppv'stä, josta ei p**ka-ME-WCW:llä ollut mitään tietoa.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. WCW Souled Out - Hyvä
5. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
6. ECW Living Dangerously - Ok
7. WWF Royal Rumble - Ok

Hiuksen hienosti nyt WM meni SuperBrawlinkin ohi, vaikka pitkään mietin järjestystä, mutta hyvin ovat kyllä WCW:nkin ppv't onnistuneet - ja voisivat olla ihan Hienoa laatua, jos ME:tkin onnistuisivat WWF:n tapaan. Seuraavaksi taas WCW:tä, Spring Stampede.

[Kenitys]

Ja sitten taas lisää.


SPRING STAMPEDE 1998

Vuoden '98 Spring Stampede oli WCW:n ensimmäinen ppv sen jälkeen, kun Raw oli pari viikkoa aikaisemmin voittanut ensimmäistä kertaa Nitron katsojaluvuissa sitten vuoden 1996 kesäkuun. WM:n jälkeen tilanne WCW:n ja WWF:n sodassa alkoi siis todellakin kääntyä, ja WCW:n ylivoima edelliseltä vuodelta oli mennyttä. Näistä lähtökohdista voisikin odottaa, että Spring Stampede tarjoaisi vähintäänkin yhtä rautaisen undercardin kuin vuoden '98 aikaisemmat WCW-ppv't ja kenties jotain oikeasti tuoretta ME-kuvioihin. Kuinkas sitten kävikään? Selostajinamme Tony, Bobby ja Mike.


Saturn w/ Kidman vs. Goldberg
Tässä vaiheessa uraansa voimakas, voittamaton ja uskomaton Goldberg oli saanut taakseen jo suuren yleisön suosion. Lisäksi hänen voittoputkensa oli kasvanut yli 60 ottelun pituiseksi, mikä kasvatti samalla kateellisten määrää. Billillä alkoi olla monia vihamiehiä, jotka mielellään katkaisivat tämän aivan liian pitkäksi venyneen voittoputken. Erityisesti Goldbergin pysäyttämisestä haaveili alhainen Raven's Flock ja sen jäsen Saturn. Avukseen Spring Stampeden taisteluun oli Saturn ottanut ringsidelle toisen Flock-jäsenen, eli (Billy) Kidmanin.

Pidin tätä sisääntulojen aikaan todella omituisena tapana avata show. Saturn ei ollut WCW:ssä mikään Brad Armstrongin tapainen jobber, joten ihmettelin, avataanko ppv todella sillä, että hänet syötetään Goldbergille. Mitään kummoista en laadullisesti tältä osannut odottaa. Niinpä ottelu yllättikin minut täysin, kun se oli ihan normaalin alakortin ottelun pituinen (vähän alle 10 minuuttia) ja laadullisesti oikein hyvä. Saturn teki hemmetisti työtä esittäen tyylikkäitä liikkeitään ja saaden kaikella työskentelyllään sekä itsensä että Goldbergin näyttämään hyvältä. Lisäksi ottelussa oli toimiva rakenne, ja kyllä se Goldbergkin hoiti osuutensa niin hyvin kuin osasi räjäyttämällä pari todella näyttävää power-liikettä. Varmaan aikalailla niin hyvä ottelu kuin näillä asetelmilla voi toivoa.
*** (8:10)


Chavo Guerrero Jr. w/ Eddie Guerrero vs. Ultimo Dragon
Tämä oli jatkoa Chavon ja Eddien kuviolle, eikä siis Chavon ja Dragonin välillä ollut minkäänlaista feudia. Aika harmi, että WCW oli tässä vaiheessa unohtanut täysin Dragonin, joka oli minun mielestäni viime vuoden paras high flyer ollen koko vuoden liekeissä. Viime ppv'ssä Eddie oli hävinnyt Bookerille TV-mestaruusottelun, mikä ei tietenkään miestä ilahduttanut. Niinpä Eddie purki vihansa entistä enemmän Chavoon mollaten tätä epäonnistumisista ja surkeudesta. Tätä kaikkea hän kutsui veljenpoikansa kouluttamiseksi, "though love"ksi. Tähän otteluun tullessa Chavolla oli suuri apina harteillaan, koska Eddie oli luvannut, että jos Chavo voittaa ottelun, päästää hän Chavon vapaaksi. Jos Chavo taas häviää, kohtelee Eddie sukulaistaan kahta julmemmin.

Minä tykkäsin ottelusta suuresti. Kahden taidokkaan face-cruiserweightin ottelu voi parhaimmillaan olla juuri tätä, eli säväyttävän taidokasta high flying -painia. Molemmat näyttivät ottelun aikana osaamistaan, ja Dragon osoitti taas, miksi hänet juuri edellisen vuoden parhaaksi high flyeriksi valitsin. Hienon lisän otteluun toi myös ringsidellä seisonut Eddie, joka kommentoi sekä sanallisesti että eleellisesti kaikkea Chavon toimintaa kehässä. Myös ottelun lopetus oli buukattu hyvin. Huippuotteluksi tämä ei noussut, koska ei tämä millään tavalla ainutlaatuiselta tai erityisen mahtavalta ottelulta tuntunut. Todella onnistunut kamppailu silti.
***½ (11:49)


Booker T (c) vs. Chris Benoit - WCW Television Championship
Jo toinen face vs. face -ottelu peräkkäin. Chris Benoit oli viime kuukaudet taistellut siis US Heavyweight -divisioonassa mutta ei ollut onnistunut voittamaan mestaruutta. Benoit olikin kehittänyt itselleen kyseenalaisen kunnian WCW:n rosterissa, sillä hän oli firman paras painija, joka ei ollut koskaan kantanut mestaruusvyötä WCW:ssä. Niinpä hän alkoi US-kamppailujen epäonnistuttua tavoittelemaan Booker T:n kantamaa TV-vyötä. Kaksikko oli otellut Nitrossa kaksi kertaa, ja molemmat ottelut olivat päättyneet ajan loppumiseen. Niinpä tässä miesten kolmannessa ottelussa ei ollut aikarajaa ollenkaan.

Aivan kuin äskeisestäkin face-face-ottelusta, tykkäsin tästäkin kovasti. Booker T oli todellakin tässä vaiheessa uransa huippukunossa pystyen kuukaudesta toiseen esittelemään ppv'issä tuoreita, piristäviä ja vakuuttavia otteita. Kun häntä vastaan vieläpä asettui Chris Benoit'n tasoinen painitaituri, oli laatu taattua. Nautin siis suuresti ottelusta, mutta joku tässä jäi vähän häiritsemään niin, ettei tämä ihan huippuottelu ollut. Ehkä se oli aika (toisaalta, tämä oli tapahtuman pisin ottelu) tai ehkä paikoittainen päämäärättömyys rakenteessa. Silti jälleen oikein mainio kamppailu, jossa erityisesti loppuhetkillä tarjottiin kunnon jännitysnäytelmä. Tykkään suuresti TV-divisioonan tämän ajan tasosta.
***½ (14:11)


British Bulldog w/ Jim Neidhart vs. Curt Hennig w/ Rick Rude
Tämä oli jälleen osa Hart Familyn ja nWo:n, erityisesti Curt Hennigin, välistä sotaa. Hollywood Hogan oli siis kaikkea muuta kuin ilahtunut, kun Bret Hart saapui WCW:hen. nWo:n Curt Hennig, joka tunsi Hartin ennestäänkin, lupasi Hoganille hoidella Hartin pois kuvioista. Uncensoredissa Hennig ja tämän manageri Rick Rude olivatkin edenneet tavoitteessan hyvin, kun he pieksivät Hartin pahasti sen jälkeen, kun Hennig oli luovuttanut Hartin Sharpshooterissa. Niinpä tämän jälkeen Bret saikin tukea sukulaisiltaan British Bulldogilta ja Jim Neidhartilta, joista ensimmäinen otteli nyt Hennigiä vastaan. Lisästipulaationa ottelussa oli, että ringsidellä olleet Rude ja Neidhart oli isketty toisiinsa kiinni käsiraudoilla.

Tästä ottelusta nyt ei kamalasti ole sanottavaa laadun osalta, koska tämä oli niin lyhyt. Ensimmäiset neljä minuuttia olivat kyllä oikein viihdyttävää ja psykologisesti järkevää painia. Sitten alkoi armoton ylibuukkaaminen, ja meille tarjottiin nopea ja typerähkö lopetus. Harmi, koska tästä olisi voinut tulla oikein hyvä ottelu. Nyt tämä oli enemmänkin pelkkä angle - vieläpä aika typerästi loppuva semmoinen.
*½ (4:48)


Chris Jericho (c) vs. Prince Iaukea - WCW Cruiserweight Championship
Prince Who? Niin, vielä vuosi aiemmin Prince Iaukea oli TV-divisioonan ykkösnimi, ja oikeastaan juuri edellisen vuoden Spring Stampedessa hän hävisikin TV-mestaruutensa Steven Regalille. Pian tämän jälkeen Iaukea loukkaantui, eikä paluunsa jälkeen palannut enää samalle tasolle ollenkaan. Pahat kielet väittävät, että se johtui Iaukean suhteesta WCW:n booking teamin jäsenen vaimoon. Tähänkin mestaruusotteluun Iaukea nousi vain osana Jerichon ja Dean Malenkon feudia. Tappio Jericholle edellisessä ppv'ssä oli ollut yleensä viilipyttynä pysyvälle Malenkolle niin kova pala, että hän ilmoitti lähtevänsä kotiin, eikä häntä oltu tämän jälkeen nähty. Jericholle tämä kävi, sillä hän aloitti Nitroissa viikosta toiseen jatkuvan Malenkon dissaamisen, jota ei vastustanut kukaan ennen Prince Iaukeaa. Malenko Wrestling Schoolin kasvatti Iaukea nousi siis puolustamaan kouluttajansa kunniaa, ja niinpä pääsemmekin tähän otteluun.

Muistin kyllä, että Iaukea oli otellut edellisenäkin vuonna vauhdikkaita ja viihdyttäviä otteluita taidokkaiden vastustajien, kuten Rey Mysterio Jr:n ja Steven Regalin, kanssa. Silti en tiennyt varmaksi, mitä odottaa tältä ottelulta, ja jälleen minut yllätettiin positiivisesti. Tämä ottelu oli minusta todella vauhdikas ja erittäin näyttävä. Niin Jericho kuin Iaukeakin näyttivät tässä hyvältä, ja ottelussa nähtiin muutama oikeasti yllättävä spotti, kuten molempien karu tippuminen top-ropelta suoraan ringsidelle. Muutenkin ottelu oli hyvin buukattu, ja ainut suurempi ongelma huippuottelu-tason tiellä oli vajaavainen aika. CW-divari ei pettänyt taaskaan.
***½ (9:55)


Scott Steiner & Buff Bagwell vs. Rick Steiner & Lex Luger w/ Ted DiBiase
Tämän ottelun taustoja tuskin tarvinnee paljoa selitellä. Scott Steiner oli siis SuperBrawlissa kääntynyt vihdoin veljeään Rickiään vastaan. Uncensoredissa Rickin kunniaa asettui puolustamaan Steinerin veljesten läheinen ystävä Luger ottelussa, johon Rick sekaantui. Scott ei vieläkään ollut suostunut kohtaamaan veljeään rehdissä kasvokkain käydyssä ottelussa, vaan hän oli aina vain hyökännyt pelkurimaisesti takaapäin Rickin kimppuun. Tästäkin ottelusta Buff ja Steiner pyrkivät luistamaan Bagwellin keksityllä loukkaantumisella, mutta aina yhtä ihailtava JJ Dillion pakotti rehellisyyden miehenä tämän ottelun käytävän nyt.

Tämä ottelu oli tasoltaan aika perus tv-ottelukamaa. Se ei silti ole mitenkään huono suoritus, kun katsoo osallistujalistaa. Luger oli varsinkin jo todella kankea, eivätkä Steineritkaan parin vuoden takaisella tasolla - Buffista nyt puhumattakaan. Karismaa silti erityisesti Buffilta ja Scottilta löytyi, ja ottelun buukkauksen avulla juuri nämä hyvät puolet tuotiinkin heiltä esiin. Lopussa taas facet pääsivät esittelemään vahvuuksiaan juuri sen aikaa, ettei se käynyt tylsäksi. Rakenne oli siis ottelussa todella toimiva ja pituus juuri sopiva. Juuri siksi tämä olikin ok. Ei kuitenkaan yhtään sen enempää.
** (5:58)


La Parka vs. Psychosis
En nyt mene taaskaan vannomaan Psychosisin face-statuksen puolesta, koska reaktioiden perusteella hän vaikutti enemmänkin heeliltä. Muuten käytös oli taas ehkä hiukan facemaista, mutta tiedä sitten. Taustalla oli kuitenkin feud, vaikka tämä ottelu olikin ylimääräinen bonusextrahypeottelu. Parka ja Psychosis olivat ennen olleet joukkueparit, mutta sen jälkeen, kun La Parkasta tuli "Chairman of WCW", joka pieksi tuolillaan kaikkea liikkuvaa, oli kaksikon joukkuekin kuihtunut kokoon. Tämän jälkeen he olivatkin otelleet paljon eri puolilla 6 Man Tag Team Matcheissa, joissa Parka ei ollut osoittautunut kovin luotettavaksi pariksi.

Tämä oli taas sitten ottelu, jolta odotin enemmän, mutta sain paljon vähemmän. Kyllähän nämä kaksi tietävät, mitä tehdä kehässä, ja väläyttivät paikoitellen todella tyylikkäitä lucha-liikkeitä ja muitakin ihan hauskoja otteita kehässä. Paikoitellen homma tuntui kuitenkin etenevän lucha-otteluksi ihmeellisen jähmeästi ja kankeasti, ja jonkin verran häiritsevää botchailuakin oli havaittavissa. Silti oli tämä ihan hyvä ottelu juuri lennokkaiden ja näyttävien otteiden takia, mutta en silti ole yllättynyt, ettei yleisö reagoinut tähän läheskään samalla tavalla kuin useimpiin ppv'eissä nähtyihin lucha-otteluihin.
**½ (6:59)


Kevin Nash & Hollywood Hogan vs. Roddy Piper & The Giant - Bat Match
Bat Match oli siis käytännössä Baseball Bat on a Pole Match, gottalove WCW <3 Ensinnäkin tämän ottelun taustalla oli tietenkin pitkään jatkunut vihanpito kahden jätin, Giantin ja Nashin, välillä sekä ikuisuuden jatkunut vihanpito Hollywood Hoganin ja Roddy Piperin, joka storylinessä kuului kai johonkin WCW:n johtoportaaseen, mutta kävi silti taas vierailemassa kehässä. Mielenkiintoisin (tai no.. ainakin tuorein) kuvio tähän otteluun tullessa oli kuitenkin se, että nWo:n välit olivat alkaneet rakoilla entisestään. Hoganin ja Savagen vihamielisyyksien lisäksi myös Kevin Nash oli alkanut kyseenalaistaa Hoganin asemaa poppoon johtajana. Miehet olivatkin ennen tätä ottelua olleet jo pahoissa erimielisyyksissä, ja olipa Nash jopa antanut lausunnon, että mailan saadessaan hän saattaa mätkiä kumoon kaikki kolme ottelun muuta osanottajaa. Jaa-a.

Kukaan jakomielisinkään kaveri tuskin odotti tältä ottelulta paljon mitään painillisesti, eikä tämä paljoa tarjonnutkaan. Silti se vähänkin oli hiukan enemmän, mitä odotin. Ottelussa nähtiin muutamia oikeasti puhtaasti huvittavia kohtia, vaikka niitä ei varmasti oltukaan tarkoitettu sellaisiksi. Ensinnäkin Giant nappasi Hoganin ottelun aikana polvensa päälle ja antoi tälle perinteiseen malliin läimäyksiä persaukselle.. Oikeasti. Kannattaa nähdä. Toinen hieno hetki oli, kun Giant ja Nash tekivät samaan aikaan toisilleen Big Bootit. Varsin vaikuttava spotti. Muuten ottelu oli perusrymistelyä, mutta kaikessa hupaisuudessaan pitkälti ihan hauskaa. Roddy oli jopa yllättävän virkeässä kunnossa ottelun aikana. Lopetus oli mitä oli, eikä tämä taas kovin shokkiedistys ME-kuvioille ollut. Heikko ottelu, mutta plussaa silti hauskoista hetkistä ja Piperistä.
*½ (13:23)


Diamond Dallas Page (c) vs. Raven - Raven's Rules Match for the WCW United States Heavyweight Championship
Kuten jo Uncensoredin US-mestaruusottelun kohdalla sanoin, oli myös DDP:n ja Ravenin sekä tämän Flockin välillä pitkään vallinnut suuria erimielisyyksiä. Ravenin ansiota oli myös se, että DDP:n ja Benoit'n välit olivat tulehtuneet pahasti. Niinpä nyt oli DDP:n aika päästä pieksemään kunnolla Ravenia ja Ravenin aika saada oma mahdollisuutensa US-mestaruudesta ppv-tason 1 vs. 1 -ottelussa. Raven saapui kylläkin otteluun jo kantaen DDP:n US Heavyweight -vyötä, koska oli tämän Pagelta aiemmin ryöstänyt.

Tämä ottelu oli aika hardcore-painotteinen, ja semmoisenaan ihan viihdyttävä, mutta ei kyllä lähelläkään kahden edellisen ppv'n US Heavyweight -otteluita. Benoit'n puute näkyi tässä ottelussa nyt vahvasti, koska paikoitellen homma alkoi vaikuttaa vähän tylsältä. DDP ei koskaan mikään innovatiivisin ja taidokkain painija ole ollut, ja vaikka Raven tähän aikaan olikin oikein taidokas kaveri, ei hänkään mikään superkantaja ollut. Lisäksi ei ottelun bookkauskaan mitenkään loistanut, koska nyt puuttuneet Benoit'n lennot ja taidokkaat painiliikkeet oli korvattu Flockin miljoonalla sekaantumiselle. Kyllä minä tästä silti tykkäsin, sillä ottelun alku oli todella energinen, hc-osuus oli oikein vakuuttava ja erityisesti Raven hoiti roolinsa taas hienosti. Nyt olivat odotukset vain tämän ottelun saavuttamattomissa edellisten US-mestaruusotteluiden takia.
*** (11:52)


Sting (c) vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - No DQ Match for the WCW World Heavyweight Championship
Oi kyllä, tällä kertaa hoganiton päämestaruusottelu oli jo päässyt ppv'n ME:ksi. Uncensoredissahan ME:n valtasivat Hogan ja Savage, ja oikeastaan siihen tämä ottelu liittyikin. SuperBrawlissahan Savage oli auttanut Stingin voittoon Hoganista. Niinpä monet pitivät kaksikkoa jo ystävinä, kunnes kesken Uncensoredin ME:n Sting laskeutui ilman mitään syytä katosta häkkiin seisomaan Savagen viereen, ja yhtäkkiä Savage teki ylläripyllärisuperhypersverwet ja iski Stingin maahan. Savage poistui häkistä ja jätti Hoganin ihmettelemään no contestiin päättynyttä ottelua. Wuhuu! Tämän jälkeen Sting tietenkin janosi kostoa, ja Savage janosi Stingin mestaruutta. Savagella oli vieläpä ollut ennen ottelua Schiavonen mukaan loukkaantuminen jokaisessa ruumiinosassa (siltä se ainakin kuulosti), mutta silti tämä Mad Man halusi tästä ottelusta No DQ:n. Only where the big boys play, I can tell yah!

Tämäkin ottelu onnistui viihdyttämään osittain sillä samalla huvittavuudella, millä aikaisempi Bat Match. Jonkun verran vähemmän tässä oli kuitenkin sitä huvittavuutta, mutta toisaalta taas vähän enemmän ihan sitä oikeaa painia (kiitos Stingin) ja hardcorea, joten samaan arvosanaan päädytään. Ottelun hupaisuuspuolesta oikeastaan vastasi yksi suuri HÄRDKÖRE-spotti, jossa Sting löi Savagea heinäpaalilla! Oi kyllä. Hieno hetki. Kannattaa katsoa. Parasta siinä oli, että Schiavone otti hommakseen vakuutella oikein urakalla, että tuo isku oli lähes tulkoon tappava: heinäthän saattavat vaikka mennä hengitysteihin. Rakastan sinua, Tony Schiavone. Ottelu vaikutti paikoitellen jo oikeasti vähän paremmalta kuin Bat Match, kunnes se sitten lopussa pilattiin aivan armottomalla overbookingilla ja typerällä lopetuksella - jälleen kerran. Toivoni oli turhaa, tappio WWF:lle ei ollut muuttanut ME-tasoa millään lailla.
*½ (10:08)

*** Chris Jericho
** Chris Benoit
* Saturn

Tämä ppv oli selkeästi askel taaksepäin aikaisemmista ppv'istä, vaikka tämänhän olisi nimen omaan pitänyt olla se vuoden paras ppv tähän mennessä niin, että WCW olisi osoittanut olevansa WWF:ää parempi. Jotain tosin WCW teki ilmeisesti oikein, koska SS:n jälkeisen maanantain rating-sodan vei taas Nitro.. Kunnes Raw taas otti voiton seuraavalla viikolla. Kyllähän minun täytyy myöntää, että show'n alkupuoli oli oikein viihdyttävä: alakortissa nähtiin neljä oikein hyvää ottelua. Lisäksi kyllä se DDP:n ja Raveninkin koitos oli hyvä. Muutamia positiivisia yllätyksiäkin mahtui mukaan. Silti tästä show'sta loistivat poissaolollaan ne alakortin huippuottelut (****), eikä ME-kamppailutkaan taas valloittaneet painillisesti kuin storylinellisestikään. Hyvien otteluidensa ansiosta tämä oli minusta selkeästi Ok, mutta ei silti sen enempää.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. WCW Souled Out - Hyvä
5. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
6. ECW Living Dangerously - Ok
7. WCW Spring Stampede - Ok
8. WWF Royal Rumble - Ok

Seuraavaksi Unforgiven: In Your House 21.

[Goner]

Ihmettelin tuossa joitakin kuukausia sitten kun wrestlingobserver.comin pollissa New York äänestettiin kaikkien aikojen parhaaksi painikaupungiksi maailmassa. Tai ei se yllätys ollut, mutta voisi sitä äänestäneiden mieli muuttua, jos joutuisivat katsomaan tapahtumia New Yorkista oikeasti kaikilta ajoilta. Tuon innoittamana uhrauduin itse katsomaan show'n Madison Square Gardenista 70-luvulta. Oikeastaan teki mieli kirjoitella arvostelua jo noin vuosi sitten kun katsoin vastaavan show'n vuodelta 1978, mutta se ajatus tuli mieleen vasta pari viikkoa myöhemmin ja show oli niin hirveän huono, että en viitsinyt uudestaan katsoa. Onneksi tuli vastaan toinen show, jossa card oli täynnä kiinnostavia nimiä. Tai no ainakin puolillaan.

Jakelen tähtiä, mutta ei arvosanoissa aina hirveästi järkeä ole, koska painillisten ansioiden lisäksi ja etenkin niiden puuttuessa otan huomioon muut kiinnostavat seikat.


WWWF MADISON SQUARE GARDENISSA 25.10.1976

Tätä meille uskaltaa näyttää WWE Classics on demand. Show alkaa suoraan ensimmäisen matsin kuulutuksilla painijoiden ollessa jo kehässä. Valitettavasti Howard Finkel tuli kuvioihin vasta seuraavana vuonna, joten kuuluttajana on mies, jota ei kutsuta WWE:n muisteloshoweihin 2000-luvulla. Selostajana on mies, joka ei ollut yhtään parempi, mutta on silti aina paikalla.


Manuel Soto vs. "The Unpredictable" Johnny Rodz
Rodzin lempinimi on yksi painihistorian suurimmista kusetuksista, koska yleensä show'n ennalta-arvattavin asia on Rodzin tappio. Hänen uransa ennalta-arvaamattomin saavutus tapahtui vasta vuonna 1996, kun hänet valittiin WWF:n Hall of Fameen. Rodz ei ole ihmeellinen painija, mutta kuitenkin ihan pätevänä pahiksena yrittää pelastaa tämän ottelun heel-tempuillaan ja koomisella myynnillään. En kehtaa Sotoa hirveästi haukkua, joten mainitsen vain yhden vian hänessä. Hän on niin uskomattoman tylsä, että kenelläkään ei pitäisi olla mitään syytä kannustaa häntä. Eikä tässä kukaan kannustakaan, vaan reagoi ainoastaan Rodzin touhuihin. Ahdistavan tyypillistä WWWF:ää hitaudessaan, kankeudessaan ja tylsyydessään tämä. Pakko kuitenkin olla armollinen arvosanan kanssa, koska pahempaa on varmasti luvassa.
*1/2


Bobo Brazil vs. Gashouse Gilbert
Gashouse Gilbert oli minulle uusi tuttavuus ja viekin heti sydämeni olemalla iso mies, joka tulee kehään loikkaamalla yläköyden yli, näyttämällä käsillään yleisölle ensin voiton merkkejä ja sitten keskisormia. Vastustajana on etenkin 60-luvulla suurimpien tähtien joukkoon kuulunut Bobo Brazil, jonka legendaarisuus ei nykykatsojaa lohduta, koska hän ei edes parhaina vuosinaan ollut hyvä painija. Pian ottelun alettua sitä alkaakin kummasti arvostaa Soto vs. Rodzin vauhtia. Gilbertissä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, koska hän näyttää varsin ketterältä juostessaan kulmaukseen, hypätessään toiselle köydelle ja tehdessään siitä heti dropkickin. Tämä hetkellinen riemu loppuu kuitenkin lyhyeen kun Bobo tanssii muistaessaan supertehokkaan lopetusliikkeensä Coco buttin (head butt), jonka voi näköjään tehdä kuin tyhjästä, joten on sääli kun hän ei tajunnut tehdä sitä jo alussa tylsän rannelukkoilun aikana. Gilbert voisi olla mainio hyvän vastustajan kanssa, mutta häntä en ole muualla nähnyt ja WWWF:ssä kaikki hyvät painijat olivat myös heelejä.
*


Tor Kamata vs. Jose Gonzales
Tor Kamata on mahdollisimman tyypillinen japanilaisheel. Hän kumartelee, heittelee suolaa, tekee sumoliikkeitä ja karateiskuja sekä mikä tärkeintä, on oikeasti Havaijilta eikä Japanista. Face/heel-asetelma on tässä ihan pielessä. Yleisö buuaa Kamatalle, vaikka hän on hyvin pukeutunut, hymyilee kauniisti ja vaikuttaa hirveän mukavalta. Babyface Gonzales taas murhasi Bruiser Brodyn 12 vuotta myöhemmin.

Alussa Kamata haluaa tehdä rituaalinsa, mutta Gonzales meinaa tökerösti tulla päälle. He koskevat toisiinsa ensimmäisen kerran, kun ottelua on kulunut tasan kolme minuuttia ja jo siinä vaiheessa tämä olikin tähän mennessä show'n paras matsi. Kaikesta huolimatta Gonzalesia on kehuttava sen verran, että häntä voi WWWF-mittapuulla sanoa erittäin ketteräksi. Eihän tässä loppujen lopuksi tapahtunut lähes mitään, mutta Gonzalesin ketteryys, dropkickit ja ennen kaikkea Kamatan mahtava persoona saivat minut tykkäämään tästä.
**1/2


Ivan Putski vs. Stan Hansen (tuomarina Gorilla Monsoon)
Stan Hansen oli puolisen vuotta aiemmin tuhonnut Bruno Sammartinon niskan ja feudasi tässäkin vaiheessa vielä Brunon kanssa, mutta katsojaa kiusataan nyt laittamalla Putski Hansenin vastustajaksi. Hansen on sen verran kuuma nimi, että saa heti selvästi kovimmat heatit. Ottelussa siis kohtaavat kaksi isoa miestä, joista Putski on aika pieni. Pienuuttaan hän on aina piilotellut olemalla hirveän lihaksikas, mutta tässä hän yrittää piilotella lihaksikkuuttaan kasvaneella vatsalla. Ottelun alku on mahtavaa brawlausta, sitten Putski ottaa headlockin ja sitten... ei kovin paljon muuta enää tapahdukaan. Karkeasti sanottuna ensimmäiset kolme minuuttia ***** ja toiset kolme minuuttia DUD. Seuraavassa MSG-show'ssa Hansenin kohtalona oli kohdata ehkä puljun hirvein painija, kun tuomari Monsoon bookattiin vastustajaksi. Onneksi Hansen tajusi olevansa väärässä paikassa, kun jätti WWWF:n pari kuukautta myöhemmin. Putski ei sitä iloa katsojille suonut moneen vuoteen.
**1/2


WWWF HEAVYWEIGHT CHAMPIONSHIP - Bruno Sammartino w/ Arnold Skaaland vs. Nicolai Volkoff w/ Lou Albano
Ollaan jo vahvasti cardin loppupuolella, joten tähän väliin on saatava main event. Tähän aikaan Volkoff oli Siperiasta ja hänellä oli selässään aika komea karvatalja. Tästä ottelusta tuli niin nostalgiset fiilikset, että täytynee joskus tutkia vanhoja valokuvia, koska muistaakseni meillä oli kotona vähän samankaltainen mattona joskus 20 vuotta sitten. Ottelu alkaa mattoähellyksellä (kuitenkin ilman tätä Volkoffin mattoa), jossa kumpikaan ei ole kovin hyvä. Onneksi sen aikana WWE kokee tarpeelliseksi ilmoittaa ruutugrafiikalla, että Alicia Silverstone sattui syntymään lokakuussa 1976, jolloin tämä ottelu käytiin. Sitä taas WWE ei kerro, että seuraavana päivänä syntyi Miikka Kiprusoff. Melko käänteisteknisen ähellyksen jälkeen siirrytään lyönteihin, potkuihin ja jännittävään voimaintestaukseen. Hyvä loppuhuipennus voisi pelastaa paljon, mutta mitään huipennusta ei ole, vaan touhu on sitten hetkessä ohi. Ei tämä kuitenkaan niin huono matsi ole, vaan yleisön ääntely ja hetkittäin intensiivinen meno auttaa paljon. Bruno on ehkä maailman hienoin mies, mutta ei nykykatsoja tai muiden promootioiden taitaviin tähtiin tottunut saa hänestä paljonkaan irti.
**


Victor Rivera vs. Baron Scicluna
Selostaja-Vinnietä kiinnosti liittoutuminen jo tässä vaiheessa uraansa niin vähän, että kertoi kuinka näyttävät MSG-tapahtumien lisäksi kanavalla parhaita painijoita National Wrestling Associationista, vaikka Association kuoli vuosikymmeniä aiemmin ja WWWF oli tässä vaiheessa löyhästi Alliancen jäsen. Tämä oli matsin jännittävin juttu. Itse ottelu oli lähinnä Sciclunan lusikanpiilotusleikkiä. Hän siis käytti lusikkaa jatkuvasti aseenaan ja tuomari ei sitä mitenkään löytänyt. Tuo ei toimi tv-katsojan näkökulmasta ollenkaan niin hyvin kuin paikanpäällä ja siihen kyllästyy nopeasti. Itseasiassa Scicluna kyllästyi lopulta tuohon itsekin ja heitti lusikan nurkkaan viime keväänä. Riverasta ei jäänyt mitään mielikuvaa, mutta Scicluna on hirveä painija ja luonnollisesti WWE:n hall of famer.
DUD


3 OUT OF 5 FALLS - Andre the Giant & Chief Jay Strongbow & Billy White Wolf vs. Bruiser Brody & The Executioners (I & II) [Killer Kowalski & John Studd]
Myös Brody feudasi tässä vaiheessa Sammartinon kanssa, mutta hänet on tällä kertaa sotkettu tag-kuvioihin mestarijoukkueen rinnalle. Andre taas hengaili tähän aikaan useamminkin tuon intiaanitiimin kanssa. Tai no Strongbow tajusi olevansa intiaani vasta 70-luvun alussa WWWF:ään mennessään ja White Wolf vai pitäisikö sanoa Adnan Bin Abdulkareem Ahmed Alkaissy El Farthie oli vielä vuoden 1976 alussa irakilainen. Mutta nyt he ovat intiaaneja ja vieläpä hyvin suosittuja sellaisia. N. 48-vuotias Strongbow näyttää kymmenisen vuotta ikäistäänkin vanhemmalta ja kymmenisen vuotta häntä nuorempi White Wolf vaikuttaa Strongbow'takin vanhemmalta. No eihän tuo minua haittaisi, mutta kun he ovat hirveän huonoja.

Ottelu koostui lähinnä siitä, että heelit yrittivät aina eristää Strongbow'n ja White Wolfin nurkkaansa, kunnes Andre pääsi kehään pelastamaan tilanteen. Enkä tarkoita vain, että pelastamaan joukkuetoverinsa, vaan tekemään ottelusta hetkellisesti mahtavan. Kehään pääsi monesti livahtamaan useampikin painija kerrallaan, mutta muuten tämä oli tyypillinen WWWF-matsi siinä mielessä, että mitään mainitsemisen arvoista ei tapahtunut. Järkyttävintä oli kuitenkin se, että vielä aika kokematon Brody erehtyi myymään intiaanien surkean näköisiä iskuja. Sittemmin hän oppi virheistään, mutta WWWF jäi taakse jo muutaman kuukauden päästä.
**

Järkevä katsoja osaa tämän tapahtuman perusteella vältellä WWWF:ää jatkossa, mutta minä varmaan kokeilen jotain toistakin show'ta lähiaikoina ja ehkä kirjoittelenkin siitä.

[Kenitys]

Mielenkiintoista lukea Gonerin arvostelua, vaikka en voisikaan väittää paljon tuon ajan painista tietäväni :) Joka tapauksessa ehdottomasti lisää tuota tänne.

Kiva olla lomalla Tampereella kaikkien ollessa jossain ihan muualla, joten vapaa-ajan voinee käyttää hyödyksi katsomalla painia ja arvostelemalla sitä.


UNFORGIVEN: IN YOUR HOUSE 21

WrestleManian jälkeen WWF oli siis astunut "virallisesti" Attitude Eralleen, mikä näkyy jo posterin WWF-logossakin. Samalla taistelu WCW:n kanssa oli virallisesti tasoittunut, ja Raw oli ehtinyt jo päihittääkin Nitron ensimmäistä kertaa sitten vuoden '96 kesän. Uudet tuulet puhaltelivat siis monin paikoin uuteen taistoon heränneessä promootiossa, mutta selostajinamme pysyivät onneksi edelleen JR ja King.


Nation of Domination (The Rock (c) & D-Lo Brown & Mark Henry) w/ Kama Mustafa vs. Faarooq & Ken Shamrock & Steve Blackman
WrestleManian jälkeen oli tapahtunut se, mitä monet olivat odottaneet jo pitkään. Faarooq ja The Rock eivät enää mahtuneet samaan stableen. Jo WM:ssä Faarooq oli osoittanut halveksintansa Rockia kohtaan, kun kesken IC-mestaruusottelun Faarooq juoksi ringsidelle, muttei tullutkaan auttamaan mestaria vaan tyytyi nauramaan tälle päin naamaa. Seuraavassa Raw'ssa Rock vastasi samalla mitalla hyläten Faarooqin joukkueottelussa Shamrockia ja Blackmania vastaan, ja pian tämän jälkeen koko Nation kääntyi Faarooqia vastaan piesten entisen johtajansa pahanpäiväisesti. Näin Faarooq kääntyi faceksi ja liittoutui entisten vihamiestensä Shamrockin ja Blackmanin kanssa uutta Nationia vastaan.

Itse odotin tältä ottelulta vähintäänkin aika viihdyttävää ryminää, jollainen meille tarjottiin No Way Out of Texasissa. Sen sijaan tämä ottelu oli selvästi asteen hitaampi ja muutenkin tylsähkömpi. Ehkä se johtui siitä, ettei yleisö ollut yhtään mukana tässä.. Tai sitten yleisö ei vain ollut mukana, koska mitään sen arvoista ei heistä tässä tapahtunut. Faarooq ei ainakaan ollut saavuttanut vielä face-asemaa katsojien silmissä. Ottelun tähti oli jälleen Rock, joka veti oman osuutensa kyllä upeasti. Oli tämä muutenkin ihan ok:ta tv-ottelutasoista painia, mutta ei mitään sen erityisempää. Vähän harmi.
** (13:07)

Tässä välissä WWF-mestari Steve Austin kävi tekemässä selväksi time keeperille, että jos hän on yhteistyössä Vince McMahonin kanssa hänen kusettamissuunitelmassa, on tämän työpaikasta huolehteminen siinä vaiheessa täysin turhaa. Tämä sai yleisön innostumaan 10 kertaa enemmän kuin painillinen opener.


HHH (c) w/ Chyna vs. Owen Hart - WWF European Championship
WrestleManian jälkeen oli Nationin lisäksi johtajapaikka vaihtunut myös D-Generation X:ssä. Shawn Michaels hävisi siis mestaruutensa WM:ssä Austinille, otti turpiinsa takkinsa DX:lle kääntäneeltä Mike Tysonilta ja seuraavassa Raw'ssa häntä ei enää nähtykään (syynä oikeasti loukkaantuminen, jonka takia Michaels palasi painikehiin vasta vuonna 2002). Niinpä HHH ilmoitti, ettei Michaels enää kuulu D-Generation X:ään tyrittyään päämestaruushomman täysin. HHH nousi näin itse DX:n johtoon ja hankki porukkaan kolme uutta jäsentä, eli New Age Outlawsin ja WCW:stä WWF:ään hypänneen Syxxin, WWF-nimeltään X-Pacin. Silti tämä uusikaan DX ei tullut yhtään paremmin toimeen Owen Hartin kanssa, ja koska WM:ssä HHH oli säilyttänyt mestaruutensa rankalla Chynan avustuksella, sai Owen tässä ppv'ssä rematchin. Tällä kertaa Chyna nostettiin häkissä kehän yläpuolelle.

Koska WM:n ottelussa oli omat sekaantumisensa siitä huolimatta, että Chyna oli käsiraudoin kiinni Comissioner Slaughterissa, odotin tältä vielä asteen parempaa ottelua Chyna-stipulaation takia. Sekaantumisia tässä ottelussa olikin toiveideni vastaisesti kaksinkertaisesti, eikä ottelu ehkäpä juuri sen takia ollut edes ihan niin hyvä kuin WM:n ottelu. Kyllä minä tästäkin tykkäsin, ja saman arvosanan tämä minulta saa kuin WM:n koitos, mutta ihan hitusen verran tultiin jo taaksepäin, mikä ei ollut toivottavaa. Tältä kaksikolta olisi nimittäin voinut toivoa ihan huippuottelua. Liiallisten sekaantumisten lisäksi häiritsi vähän se, ettei HHH koko ajan tuntunut oikein tietävän, miten edetä omilla hallintaosuuksillaan. Onneksi Owen tiesi vetäen taas homman hienosti kotiin.
*** (12:38)


New Midnight Express (Bombastic Bob & Bodacious Bart) (c) w/ Jim Cornette vs. The Rock 'n' Roll Express - NWA World Tag Team Championship
Sitten edellisen IYH:n oli tämä uusi NWA-kuvio muuttunut aika paljon, enkä minäkään enää tämän vaiheen puolesta niin paljon liputa, vaikka toki Bombastic Bob & Bodacious Bart olikin ihan parhautta. NWA North American -mestaruus oli otettu pois WWF:stä ja samalla Jeff Jarrett oli siirtynyt muihin kuvioihin. Lisäksi Rock 'n' Roll Express oli kääntynyt faceksi ja Cornette oli tuonut uusiksi suojateikseen New Midnight Expressin, jolla ei ollut nimen lisäksi mitään yhtäläisyyttä tuohon klassikkojoukkueeseen. Uuden ME:n muodostivat siis Bob Holly ja Bart Gunn, ihanaa. Lisäksi he olivat voittaneet yhä WWF:ssä pyörivät NWA:n joukkuemestaruudet ja feudasivat jollain tasolla NWA-kuviota vastaan kääntyneitä Ricky Mortonia ja Robert Gibsonia vastaan.

Näyttävätpä muuten Morton ja Gibson paljon tuossa kuvassa Nasty Boysseilta.. Tai sitten minulle tulee tästä vain Nasty-vibat puhtaasti sen takia, ettei R'n'R Express todellakaan ollut tällä WWF-runillaan enää vanhojen aikojen loistossaan. Ikä alkoi painaa miehiä, ja se näkyi tässäkin ottelussa. Ei tämä minusta nyt mikään kamala ottelu vaan ihan katsottava tv-tasoinen kamppailu, mutta ei yhtään sen enempää. Erityisesti Gunn ja Holly tuntuivat yrittävän kovasti, ja oman hauskan lisänsä otteluun toi myös Jim Cornetten ja Tim Whiten 1 vs. 1 -taisto kesken ottelun. Mutta joo, kyllä tämä NWA-homma alkoi olla taputeltu.
** (7:20)


Luna w/ The Artist Formerly Known As Goldust vs. Sable - Evening Gown Match
Oi, kyllä. Tämä feud jatkui siis vielä WrestleManian jälkeen, mutta nyt tästä oli riistetty kaikki WM:ssä vallinneet positiiviset puolet ja jäljellä oli vain historian rumin naispainija ja lähes painitaidoton Sable toisiaan vastaan WWF:n ensimmäisessä Evening Gown -ottelussa. Näiden naisten täytyi todella vihata toisiaan, koska tässä ottelussa voittaja oli se, joka sai revittyä toisen päältä tämän iltapuvun niin, että jäljellä ovat vain alusvaatteet! Marc Mero ei ollut Sablen ringsidellä, koska ei tahtonut osallistua tähän typeryyteen. Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin, Marc.

Hyvät puolet ottelussa: se ymmärrettiin pitää sopivan lyhyenä. Huonot puolet ottelussa: se ei ollut painia. Tästä ei ole oikeastaan mitään muuta sanottavaa, koska olihan tämä nyt täysin turhaa. Annan puolikkaan ihan vain sille, että Sablen tissit näyttivät koko ajan siltä, että ne meinaavat pullahtaa liiveistä ulos. Eivät pullahtaneet.
½ (02:35)


New Age Outlaws (c) vs. LOD 2000 w/ Sunny - WWF Tag Team Championship
DX:n uudet jäsenet ja edelleenkin joukkuemestarit Road Dogg ja Billy Gunn saivat siis jälleen vastaansa vanhan vihamiesjoukkueen Legion of Doomin. LOD oli siis ehtinyt hetkeksi jo poistua tv:stä, mutta he tekivät paluunsa WM:ssä uudella lookilla ja managerilla ja ansaitsivat vielä yhden mestaruusottelun. Uusi nimikin kehiteltiin pian paluun jälkeen, kun tämä paljon "modernimpi" versio LOD:sta kastettiin LOD 2000:ksi. Kieltämättä Animal shortseissa ja Hawk ilman mohawkia paksulla parralla näytti aika hauskalta, ja yleisökin oli jälleen miesten puolella, kun he yrittivät vielä kerran onnistua tavoitteessa voittaa NAO.

Tämä ottelu ei ollut kyllä enää ihan samalla tasolla aikaisempien LOD vs. NAO -otteluiden kanssa. Eivät nekään olleet mitään mestariteoksia, mutta toimivat vielä yleisön reaktioiden ja onnistuneen bookkauksen ansiosta ihan hyvin. Vaikka yleisö oli tässäkin kohtuullisesti mukana, toisti bookkaus lähinnä vanhaa. Oli tämä kuitenkin muuten ihan hyvä ottelu, mutta lopullisesti tunnelmani latisti kamppailun täysin idioottimainen lopetus. Katsottava joukkuemestaruuskamppailu, mutta ei sen enempää. NWA:n tavoin LOD:kin aika alkoi Attitude Eran myötä olla vähitellen ohi.
** (12:13)

Sanoin jo aikaisemmin, että Jeff Jarrett oli siirtynyt NWA-hommista jo muihin kuvioihin.. Mihinkö? No, Jarrett oli palannut vanhaan kunnon vuosina 1995-1996 hoitamaansa country singer -gimmickiin, mikä oli varmaan huonoin päätös ikinä. Tosin, eipä se Jarrett minua kiinnostanut millään gimmickillä. Samalla Jarrett oli hankkinut uuden managerin Tennesee Leen (WCW:ssä Col. Robert Parker), ja tässä ppv'ssä Jarrett kulutti ruutuaikaa kymmenisen minuuttia laulamalla country singer Sawyer Brownin kanssa Some Girls Don. Go Jeff! Minussa on aina elänyt pieni country-fani, mutta Jarrett oli yhä Jarrett. Musiikin jälkeen Steve Blackman hyökkäsi Jarrettin kimppuun, ja osapuilleen nollaa prosenttia yleisöstä kiinnosti.


Kane w/ Paul Bearer vs. The Undertaker - Inferno Match
Tämä oli se shocker-ottelu, jonka avulla tätä väli-ppv'tä oltiin suurimmalti osalti mainostettu. Ppv'n avausvideokin, joka oli muuten varsin tyylikäs, hypetti yksin tätä ottelua. WM:ssä Undertaker oli siis voittanut Kanen, mutta sota ei suinkaan ollut ohi. Ottelun jälkeen Kane tarjosi veljelleen beatdownin, ja seuraavissa Raw'issa homma vain paheni. Kane tahtoi kohdata veljensä toisen kerran ja saadakseen tahtonsa läpi, halvensi Kane veljesten vanhempia sytyttämällä ensin näiden hautakivet tuleen. Seuraavassa jaksossa mukaan tuotiin jo vanhempien hauta-arkut, joihin Kane Chokeslammasi Undertakerin. Rakastettavia juonikuvioita, täytyy myöntää. Ottelumuoto syntyi sen ansiosta, että Paul Bearer oli nähnyt tästä unta, ja hänen mielestään tämä olisi paras tapa varmistaa Undertakerin uran päätös. Kyseessä oli siis historian ensimmäinen Inferno Match.

Minä en ollut muuten nähnyt tätä ottelua koskaan, kuten en monia muitakaan tämän vuoden "kaikki ovat nähneet" -otteluita. Niistä lisää myöhempien ppv'eiden kohdalla. Tämä ottelu oli kuitenkin minusta hyvä. Kai tätä voi haukkua monestakin syystä, mutta itse tykkäsin tästä. Ensinnäkin koko Inferno-tunnelma oli huikea ja hienosti toteutettu: katsojalle välittyi todella helvetillinen tunnelma kun niin Bearer, JR kuin Kingkin pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja liekit roihusivat kehän reunalla jokaisen isomman liikkeen jälkeen. Muutenkin ottelun rakenne oli toimiva ja Kane ja UT vetivät jälleen hyvää brawlia, vaikka se asteen verran tylsempää paikoitellen olikin kuin WM:ssä. Lopussa nähty UT:n loikka oli myös todella näyttävän näköinen. Miinusta tulee myös laimeasta lopetuksesta, mutta kyllä minä tästä silti tykkäsin.
*** (15:57)


Steve Austin (c) vs. Dude Love - WWF Championship
WrestleManian jälkeen oli alkanut myös koko Attitude Eran tunnetuin ja paras feud, eli kamppailu Bad Ass -mestari Stone Coldin ja WWF:n omistaja Mr. McMahonin välillä. Kaikki alkoi siitä, että Vince McMahon oli kauhuissaan, minkälaisen imagon Stone Coldin kaltainen mestari luo WWF:lle. Austin ei kuitenkaan tästä välittänyt tippaakaan, vaan haistatti pitkät McMahonin yrityksille saada Austinista "Corporate Champion". Niinpä McMahonille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin käydä avoimeen sotaan Austinia vastaan, ja jo ennen tätä ppv'tä käydyssä Raw'ssa oli tarkoitus nähdä ottelu Austinin ja McMahonin välillä. Tämä kuitenkin keskeytyi, kun Austinin entinen joukkuepari Dude Love saapui paikalle ja hyökkäsi McMahonin kimppuun, kunnes paljastikin todellisen luonteensa ja pieksi Vincen kanssa yhdessä Austinin maanrakoon! Niinpä McMahon julisti Duden vieläpä päämestaruuden uudeksi ykköshaastajaksi, ja ilmoitti, että tässä ppv'ssä nähdää jotain järkyttävää. Ei vaatinut kovin paljon päättelynlahjoja, että McMahonin tarkoituksena olisi toistaa temppunsa Montrealista ja viedä mestaruus pois halveksimaltansa mestarilta. Tällä kertaa Austinilta sell-out Dude Lovelle.

Tämä ottelu oli siis kokonaisuudessaan Attitude Eraa puhtaimmillaan. Ottelukin oli vauhdikasta, jännittävää ja rajua brawlia kahden homman hienosti osaavan miehen välillä. Suurin osa ottelusta oli todella viihdyttävää menoa, kun miehet pieksivät toisiaan sen minkä ehtivät niin kehässä kuin sen ulkopuolella. Ringsideä ja muutakin ympäristöä käytettiin hienosti hyväksi bumpeissa, esimerkiksi siinä kun Austin teki Lovelle Suplexin suoraan teräsportaiden päälle. Ainut suuri miinus ottelulle tuli siitä, että loppupuolella mukaan tullut Vince McMahon söi kyllä ottelulta viihdyttävyyttään, vaikka olikin storylinellisesti ihan toimivaa. Myös lopetus oli harmittavan sekava, mutta kyllä minä tämän jälkeen jäin paljon enemmän odottamaan jatkoa kuin Spring Stampeden ME:n ja olisin varmasti tuonaikaisena jenkkikatsojana varmasti katsonut seuraavana maanantaina Raw'n. Show'n paras ottelu, mutta miinuksien takia ei silti ihan huipputasoa.
***½ (18:52)

*** Steve Austin
** Dude Love
* Owen Hart

Olihan tämä kyllä aika vaisu ppv WWF:ltä. Vaikka kyseessä kuinka In Your House olikin, olisi silti WM:n jälkeiseltä show'lta odottanut jotain suurempaa. Ei sitten. Siinä missä No Way Out of Texas oli puhtaasti väli-ppv sen takia, ettei siinä tapahtunut mitään juonikuvioita muuttavaa, mentiin tässä jossain paikoin sentään eteenpäin (eniten ME:ssä), mutta painillinen taso oli kyllä selvästi asteen heikompaa kuin edellisessä IYH:ssa. Vain yksi ottelu oli yli kolmen tähden, ja sekin oli lievä pettymys lopussa tapahtuneen tason laskun takia. Sen lisäksi nähtiin kaksi ***-ottelua, jotka nekään eivät olleet feudien parasta antia ja kaikki muu olikin parhaimmillaan tv-ottelutasoa. Kyllä tämä tippui nyt Kehnon puolelle.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. WCW Souled Out - Hyvä
5. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
6. ECW Living Dangerously - Ok
7. WCW Spring Stampede - Ok
8. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
9. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno

Seuraavaksi taas ECW:tä, Wrestlepalooza.

[Kenitys]

Vuoden ensimmäinen.


WRESTLEPALOOZA 1998

Wrestlepalooza oli ECW:n toinen ppv vuonna 1998. Tämä on ensimmäinen ECW-ppv, jonka olen katsonut kokonaan. Siitä on kyllä jo hyvin aikaa, mutta silti tämä on jäänyt elävästi mieleen. Se saattaa myös hieman vääristää käsitystäni tämän tapahtuman tasosta, mutta siitä enemmän arvostelun lopussa. Selostajanamme edelleen Joey Styles.


FBI w/ Tommy Rich vs. Super Nova & Blue Meanie
bWo oli ja meni, ja viimeistään Big Stevie Coolin lähdettyä WCW:hen (tosin mies kyllä lähti sieltä melkein yhtä nopeasti kuin tulikin) jäivät Nova ja Meanie vähän tyhjän päälle. Myöhemmin vuonna '97 he liittyivät järkensä menettäneen Al Snow'n joukkoihin muodostaen lähinnä koomisen tag teamin. Tracy Smothersin ja Little Guidon joukkue ei pyrkinyt samanlaiseen koomisuuteen, vaan entiset ECW:n joukkuemestarit hakivat edelleen nostetta uralleen ppv'n openereissa painimalla. Novalle ja Meanielle tämä ottelu oli todellinen näytön paikka, sillä tämä oli heidän ensimmäinen ppv-ottelunsa.

Minä tykkäsin tästä ottelusta paljon. Ensinnäkin tässä nähtiin oikein hyvää, vauhdikasta ja jännittävää painia, josta kiitos kuuluu Novan, Guidon ja Smothersin kaltaisille oikeasti todella taidokkaille painijoille. Meanie oli puolestaan bookattu tässä ottelussa niin hyvin, että hänkin pääsi näyttämään lähinnä vahvuuksiaan, kuten aina yhtä upean Meaniesaultin. Paini oli siis aika hyvää, mutta ei nyt mitään sävähdyttävän erikoista, mutta lisäplussaa tälle ottelulle tuo se, että tätä ei oltu bookattu ollenkaan liian tosissaan, vaan juuri sopivan ECW:mäisen humoristisesti. Tykkäsin kaikista ottelun vitsiosuuksista, kuten tuomarin osallistumisesta otteluun. Lisäksi en voi olla pitämättä jokaisesta ottelusta, jossa Nova on mukana, joten kyllä tämä toimi oikein hienosti openerina - vaikka toki ei mikään painin superteos nyt millään lailla ollutkaan.
*** (9:27)


Justin Credible w/ Jason & Chastity vs. Mikey Whipwreck
Hassutteotteluista vakavaan bisnekseen. Justin Credible oli vakuuttanut kaikki ECW:ssä heti ensi otteluistaan asti, sillä hän saavutti firmassa alkutaipaleellaan pitkän voittoputken. Se katkesi vasta November To Remember 1997:ssa, kun ECW:n virallinen underdog Mikey Whipwreck onnistui voittamaan Crediblen. Mikey uusi temppunsa vielä seuraavan viikon show'ssakin, mikä teki Crediblen niin vihaiseksi, että miesten kolmannessa ottelussa Credible paskoi Whipwreckin jalan täysin ja otti lopulta voiton tästä. Mikey ei palannut ennen Living Dangerouslya, jossa kesken Crediblen ja Dreamerin ottelun Whipwreck saapui auttamaan Dreameria. Tämän jälkeen Credible on yrittänyt useamman kerran tuhota Whipwreckin jalan lopullisesti, mutta ei ole onnistunut siinä. Todellinen Grudge Match siis kyseessä.

Minä tykkäsin tästä ottelusta todella paljon. Tätä oli rakenneltu upeasti, ja myös ottelu oli juuri niin intenssiivinen kuin tämän piti ollakin. Kumpi veti alusta loppuun homman ihan täydellä vaihteelle. Sekaisin oli sopivasti hardcorea, muutama isompi bumppi ja myös ihan kunnon painia. Ainut heikkous oli lopun sekaantumiset ja se, ettei aikaa tullut edes ihan kymmentä minuuttia, mutta itse en kyllä tajua, miten tätä voi sanoa hitaaksi tai muuksikaan. Hieno lopetus (?) hienolle feudille.
***½ (9:54)


Chris Candido & Lance Storm (c) vs. Axl Rotten & Balls Mahoney - ECW Tag Team Championship
Chris Candido ja Lance Storm olivat siis yhä joukkuemestareita, vaikka he inhosivat toisiaan. Tässä on juuri se hassu ero vaikkapa ECW:n ja WCW:n välillä. ECW yrittää luoda jonkinlaista arvostusta mestaruuksilleen sillä, ettei kumpikaan näistä halua luopua saamastaan joukkuemestaruudestaan vain sen takia, että se toisen vyön omistaja sattuukin olemaan nykyinen vihamies. Samalla WCW:ssä Scott Steiner aiheutti SuperBrawlissa veljensä mutta myös oman tappionsa ottelussa, jossa oli panoksena heidän kantamat joukkuevyöt. Ottelun jälkeen Scott vielä oikein ripusti joukkuevyöt Nashin ja Hallin lanteisille suu virneessä. Nii-in. Ainiin, tämä ottelu. Axl ja Balls olivat jo jonkin aikaa kamppailleet mestareiden kanssa ja ottaneet voiton 1 vs. 1 -ottelussa Candidoa vastaan, mutta mestaruusottelua ei heille silti ollut tippunut. Niinpä he tulivat kesken ppv'n vaatimaan sitä itse - ja niin myös saivat sen.

Minusta tämä oli ihan oikeasti hyvä ottelu. Candido ja Stormhan nyt ovat kumpikin todella taidokkaita painijoita, ja kun heille annetaan aikaa yli 10 minuuttia ja vastustajat, jotka eivät ole ihan mitään paskasäkkejä (tästä voi varmaan olla kanssani eri mieltäkin Ballsin ja Axlin tapauksessa), saavat he ihan jo kahdestaankin aikaan hyvän ottelun. Tähän kun lisätään se, että yleisö oli todella kuumana tässä hurraten Chair Swingin' Freakseille ja että ottelussa nähtiin muutama erityisen sävähdyttävä hetki, minä ostin tämän ottelun ihan täysin. Ei tietenkään painihistorian klassikko, mutta kaikin puolin toimiva joukkuemestaruuskamppailu.
*** (12:04)

Tässä välissä nähtiin parikin anglea. Ensin videopätkää aikaisemmin illalta, kun ECW oli järjestänyt samassa hallissa jälleen yhdet "Extreme"-legendojen kokoontumisajot. Paikalla olivat kaikki Georgian omat ylpeydet, eli Jynkyard Dog, "Dirty" Dick Slater, Masked Superstar ja "Bullet" Bob Armstrong. Bullet näytti yhtä nuorekkaalta kuin kymmenen vuotta myöhemmin.

Tuon hienon hetken jälkeen palattiin ppv'ssä takaisin nykypäivään ja ECW-mestari Shane Douglasiin. Douglas promosi siitä, kuinka tapahtuman ME tulee olemaan hänen viimeinen ottelunsa toviin, koska hänen pitää ottelun jälkeen leikkauttaa kätensä. Tämän jälkeen yleistä yaddayaddaa miehen WWF-ajasta, aidosta vihasta Shawn Michaelsia ja Ric Flairia kohtaan ja jotain muuta. Ei siinä, ihan hyvin se Douglas promoaa, mutta ei kyllä mitään uutta. Tämän sitten keskeytti tässä vaiheessa systeemiin täysin kyrpiintynyt FTW-Taz, joka alkoi leipoa mestaria nassuun ihan urakalla. Homma meni entistä mielenkiintoisemmaksi, kun Taz talutettiin väkipakolla areenalta pois. Tykkäsin anglesta ja tykkäsin erityisesti siitä, miten Tazia buukattiin.


Bam Bam Bigelow vs. New Jack
Bam Bam voitti Tazilta ECW TV-mestaruuden Living Dangerouslyssa mutta oli ehtinyt hävitä sen jo eteenpäin tähän ppv'hen tultaessa. Niinpä Triple Threatin jäsen Bigelow kohtasikin tässä ppv'ssä New Jackin syystä, joka jäi minulle täysin mysteeriksi. Eipä se mitään, ei tässä ottelussa muutenkaan se tarinankerronta ihan huipussaan ollut..

..Mutta minä tykkäsin tästä silti. Tietenkin tämän pitää olla DUD, kun eihän tässä nähty edes yhtään oikeaa painiliikettä (sitäpaitsi oikeasti kyllä nähtiin, mutta ei se kritiikkiä silti vähennä)! Mitäs sitten? Minä nautin juuri tästä ECW:n tarjoamasta täysin puhtaasta garbage-painista, jota ei vielä missään muualla nähty, kun HC-vyökään ei ollut WWF:ssä vielä debytoinut. Tämä kuuluu siis minusta aivan hyvin samaan kategoriaan edellisissä ECW:n ppv'issä nähtyjen monen joukkueen otteluiden kanssa sillä erotuksella, että tässä paini vain kaksi miestä. Kun ottelussa nähdään sen kaltaisia huikeita spotteja kuin lyönti jääkiekkomailalla haaroväliin, johon on aseteltu Godzilla-lelu, ja Diving Guitar Shot yläkatsomoparvekkeelta toisen päälle, en voi kuin nauttia. Viihdyttävä välipala, vaikkakin siis täysin torso miltään painilliselta kannalta.
**½ (8:48)


Dudley Boyz w/ Sign Guy Dudley, Big Dick Dudley & Joel Gertner vs. Tommy Dreamer & The Sandman w/ Beulah McGillicutty
Kiitokset ensinnäkin ECW:n kameratiimille, joka ei koko ppv'n aikana tarjonnut yhtään lähikuvaa Dudleyn veljeksistä. Tämän ottelun taustalla oli nyt lähinnä se, että sitten Living Dangerouslyn Dudleyt olivat jostain syystä ottaneet kohteekseen kaksi ECW-legendaa, eli Sandmanin ja Dreamerin. Tämä oli johtanut mm. muuan brutaaliin beatdowniin, jonka päätteeksi Sandman oli jouduttu kuskaamaan sairaalaan. Sandman ei ollut toipunut vieläkään tuosta hyökkäyksestä, mutta ei paljon paskaakaan välittänyt vammoistaan ja saapui silti hakemaan tästä ottelusta revanssia.

Tämä oli kyllä varmaankin se suurin pettymys illan show'ssa. Odotin näillä painijoilla varustetun ottelun olevan parhaimmassa tapauksessa huippuluokan rähinämäinen HC-mättö, mutta aika peruskauraksi tämä jäi. Mitään erityisempää tai ihmeellistä ei tässä nähty, eikä ottelun buukkauskaan tässä kohtaa helpottanut ottelun onnistumista, kun Sandman piti kesken kaiken kuskata ottelusta pois, ja tilalle tuotiin Spike Dudley. Ihan kiva ja viihdyttävä ryminä, mutta ei sen enempää. Harmi, koska potentiaalia olisi kyllä ollut parempaankin.
**½ (11:19)


Rob Van Dam (c) w/ Bill Alfonso vs. Sabu w/ Bill Alfonso - ECW Television Championship
Noniin. Nyt oli ECW edennyt tähän yhteen klassisista feudeistaan. Rob Van Dam ja Sabu olivat olleet siis pitkään ylimmät ystävykset ja muodostaneet tuhoisan Bill Alfonson manageroiman heel-kaksikon. Keväällä miehille alkoi kuitenkin kehittyä erimielisyyksiä ja käsirysykin oli pari kertaa pelottavan lähellä. Homma meni vain pahemmaksi, kun RVD voitti Sabun tahattomalla avustuksella Bam Bam Bigelowin TV-mestaruuden, jonka ykköshaastajuuden Sabu oli aikaisemmin voittanut. Tämä syvensi erityisesti Sabun inhoa ylimielistä virnuilijaa RVD:tä kohtaan, ja viimeinen niitti oli, kun Van Dam esti Sabun voiton ottelussa Al Snow'ta vastaan. Ainoastaan Bill Alfonson, joka toimi edelleenkin molempien managerina, väliintulo oli estänyt sen, ettei Sabu ollut hyökännyt RVD:n kimppuun jo ennen tätä ppv'ssä käytävää mestaruusottelua.

Tämä oli outo ottelu. Todella outo. Muistin jo ensimmäisen katselun perusteella, että jokin minua tässä häiritsi. En vain muistanut, että se häiritsevä asia oli, että meille tarjottiin täydet 30 minuuttia RVD:n ja Sabun puolihardcore-spottailua. En oikeastaan ihan tiedä, mitä mieltä minun pitäisi olla tästä. Paikoitellen nautin tästä aivan törkeästi, kun miehet esittivät parastaan ja yllättivät minut toiminnallaan kehässä ja sen ulkopuolella, ja kun RVD veti kerrassaan upeasti sitä ylimielisen heelin rooliaan. Paikoitellen koko homma taas ärsytti, kun varsinkin Sabu tuntui säheltävän tavallista enemmän juuri niissä kohdissa, joissa ei olisi pitänyt. Lisäksi ei tässä mitään tarkkaa psykologista etenemistä todellakaan ollut (mitä melkein näin pitkältä ottelulta pitäisi edellyttää), mutta selkeä tarina kyllä minun silmiini paistoi: RVD ei voinut uskoa, että Sabu todella tahtoi taistella häntä vastaan. Oman soppansa toi myös Bill Alfonson hyppiminen bandwagonista toiseen, joka oli tavallaan hauskaa mutta tavallaan häiritsevää. Lopetuskin oli tavallaan kiva ja tavallaan taas ei yhtään. Todella erikoinen ottelu, mutta kyllä minä tästä silti aika paljon pidin, ja kyllä tämä ihan vain mielenkiinnon vuoksi kannattaa ainakin katsoa. Ei silti heikkouksiensa takia tosiaan mikään klassikko.
***½ (30:00)


Shane Douglas (c) w/ Francine vs. Al Snow w/ Head - ECW World Heavyweight Championship
Kyllä, show'n Main Eventissä Douglasin haastoi päämestaruudesta sekopäinen Al Snow. Snow oli vieläpä buukattu varteenotettavaksi haastajaksi (tietysti todelliset painitietätäjät sanovat, ettei siinä oltu onnistuttu, vaan Snow oli pelkkä ikuinen midcarder - tästä kohta lisää), sillä hän oli edellisen ppv'n ME:ssä saapunut Lance Stormin yllätyspariksi ja selättänyt tuossa ottelussa Douglasin Snow Plow'nsa jälkeen. Tämän jälkeen Al Snow ja Head olivat olleet piikki Douglasin lihassa niin kauan, kunnes oli tämän ottelun aika. Voisiko aivan huikeaa yleisön suosiota nauttiva Al Snow todella viedä mestaruuden Douglasilta?

Kun katsoin tämän ottelun silloin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa, uskoin Snow'n voittoon aivan täysillä. Kaikki show'n hypetysvideot, Douglasin promo ja ottelun rakenne oltiin luotu niin, että olin varma siitä, että Al Snow poistuisi tapahtumasta ECW-mestarina. Minun silmissäni siis tämä "ikuinen midcarder" oli tässä vaiheessa täysin varteenotettava ME-player. Ehkä siksi juuri tykkäsin tästä ottelusta vieläkin, sillä eihän tämä painillisesti nyt mikään superottelu ollut (ihan hyvä, viihdyttävä kamppailu kylläkin), mutta todellinen ottelun loisto oli juuri tuossa tunnelmassa. Vielä näin toisellakin kertaa katsottaessa tuntui, että jännitin koko ottelun ajan, ja kun lopussa kaikki ECW:n painijat saapuivat ringsidelle katsomaan tätä jännitysnäytelmää, oli tunnelmani yhtä katossa kuin paikan päällä olleilla katsojilla. Ihan hyvä ja viihdyttävä kamppailu (mutta ei kuitenkaan painilliselta anniltaan mitenkään erityisesti säväyttävä) yhdistettynä loistavaan tunnelmaan tekee tästä ottelusta minun silmissäni ehdottomasti hyvän. Sanokoot muut mitä vain.
*** (13:05)

*** Rob Van Dam
** Mikey Whipwreck
* Al Snow

Tämä on kuulemma yleisesti hyväksytyn mielipiteen mukaan huonoin ECW:n ppv ikinä. Eipä siis mikään yllätys, että minä tykkäsin tästä aika paljon. Toki tässä tykkäämisessä on varmasti osansa sillä, että tämä on tosiaan se ensimmäinen näkemäni kokonainen ECW-ppv, ja minulla on vain todella hyvät muistot tästä. Tähän kun lisätään se, ettei ppv'ssä nähty yhtään oikeasti huonoa ottelua vaan kaksi ***½-kamppailua, kolme ***:n arvoista ja kaksi ihan kivaa **½-välipalaa, on tämä minusta Hyvä. Minulle tästä jäi kokonaisuutena oikeasti oikein hyvä maku suuhun, ja vaikkei mitään klassikoita ollutkaan tarjolla, kaikki nähty upposi minuun kuin nyrkki... silmäkulmaan. Toki ei tämä nyt mitään ihan huippukamaakaan ollut, mutta vaikkapa selkeästi parempaa kuin edeltävä Living Dangerously.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä'
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. ECW Living Dangerously - Ok
8. WCW Spring Stampede - Ok
9. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
10. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno

Seuraavaksi sitten WCW:n Slamboree.

[Kenitys]

Ja sitten taas jatkoa.


SLAMBOREE 1998

Slamboree oli myös näitä WCW:n välitapahtumia ennen suurempia ppv'itä, kuten seuraavassa kuussa odottavaa The Great American Bashia. Tämä Slamboree oli siinä mielessä merkittävä, että se oli ensimmäinen ppv sen jälkeen, kun new World order oli hajonnut kahteen leiriin, Hollywood Hoganin johtamaan mustavalkoiseen heel-nWo Hollywoodiin ja Kevin Nashin johtamaan punamustaan facemaiseen nWo Wolfpackiin. Tämä jako ja siitä seurannut taistelu nWo:n sisällä oli siis se WCW:n kehittelemä suuri vastaus WWF:n nousulle, ja sitä pidetään yleisesti täysin epäonnistuneena ja jopa WCW:n lopun alkuna.


Fit Finlay (c) vs. Chris Benoit - WCW Television Championship
Sitten Spring Stampeden oli TV-mestaruusdivisioonassa ehtinyt tapahtua paljon. Chris Benoit ei vieläkään ollut mestaruutta voittanut, mutta sen sijaan paluunsa WCW:n aktiivirosteriin tehnyt irlantilainen Fit Finlay voitti Booker T:ltä tämän vyön juuri ennen Slamboreeta käydyssä Nitrossa. Benoit oli jo voittanut ykköshaastajuuden TV-vyöhön, joten hän sitten haastoikin tässä ppv'ssä Finlayn TV-vyöstä, ja Booker sai jäädä odottamaan vuoroaan toiseen kertaan.

Finlayn ja Benoit'n yhteenotot WWE-ajalta nähneenä uskalsin odottaa tältä todella paljon, koska tässä herrat olivat ihan yhtä taidokkaita ja vielä nuorempia. Eikä tämä kyllä pettänytkään: illan opener oli laadullisesti myös illan paras ottelu (tämä nyt ei tosin pelkästään hyvä asia tässä tapauksessa ollut). Tämä oli sopivan pitkä ja tarjosi sekä vauhdikasta että teknistä painia. Kaikin puolin juuri siis semmoinen kuin openerin pitäisi ollakin, sillä sai tämä yleisönkin hyvin mukaan. Mutta silti, ei tämä huipputasolle yltänyt. Ensinnäkin ottelun lopetus ärsytti itseä pahasti, ja sitten jotain erityisempää tarinaa tai vastaavaa jäin tässä vähän kaipailemaan. Silti kyllä tätä katsoessa viihtyi kovasti, ja Finlayta oli hauska nähdä.
***½ (14:52)


Brian Adams w/ Vincent vs. Lex Luger
Tämä ottelu oli jatkoa Scott Steinerin ja Rick Steinerin feudille. Kyllä, luitte oikein. nWo Hollywoodia edustavan Brian Adamsin, eli paremmin WWF:stä Crushina tunnetun heppulin, ja Lex Lugerin feud jatkoi Steinerin veljesten feudia, loogista! Syy tähän oli se, että Scott Steinerin stable-kaveri Brian Adams oli pari viikkoa aikaisemmin pistänyt Rick Steinerin luultavasti monta kuukautta kestävälle sairaslomalle. Lex Lugerhan taas oli nyt jo hyvin tunnetusti ollut Steinereiden lähin ystävä, ja hän oli entistä järkyttyneempi tästä feudin uusimmasta käänteestä. Niinpä hän jälleen jatkoi Rick Steinerin kunnian puolesta painimista ja haastoi Rickin loukkaantumisen aiheuttaneen Adamsin otteluun Slamboreehen.

Brian Adamsin ja Lex Lugerin kohtaaminen ppv'ssä ei todellakaan miltään unelmaottelulta kuulostanut, ja siihen nähden tämä oli jopa ihan siedettävä ottelu. Ei nyt tietenkään mikään hyvä, mutta katsottavampi kuin olisi voinut pahimmillaan olla. Ensinnäkin tämä ymmärrettiin pitää sopivan lyhyenä, ettei kummankaan todella rajalliset painitaidot tai kyvyttömyys kantaa toista millään tavalla ehtineet tulla esiin. Lisäksi yleisö oli aika hyvin mukana tässä, ja molemmat ehtivät näyttää vähän sitä... parasta osaamistaan. Siedettävä, mutta siltikin aikamoisen heikko kohtaaminen - ei kai kukaan nyt muuta odottanutkaan.
*½ (5:05)


15 Cruiserweight Battle Royal - WCW Cruiserweight Championship Title Shot
Viime kuussa Jericho oli päihittänyt Prince Iaukean, jonka Dean Malenko oli kouluttanut. Malenkohan oli siis kadonnut WCW:stä hävittyään Jericholle mestaruusottelussa, ja Jericho oli tämän jälkeen jatkanut hänen solvaamista. Nyt hän oli sitä mieltä, että hän pystyy voittamaan kenet CW-painijan tahansa. Niinpä WCW järjesti tähän ppv'hen 15 cw-painijan battle royalin, jonka voittaja kohtaisi Jerichon heti tämän jälkeen mestaruusottelussa. Ottelun osanottajissa oli mukana mm. lähes kaikki WCW:n lucha-painijat, The Flockin (Billy) Kidman, myöhempinä vuosina 3 Countista tunnetuksi tuleva Evan Karagias ja muuan martyjanetty.

Ottelun parasta antia oli ensinnäkin sen sisääntulot, sillä Chris Jericho saapui kuuluttamaan kaikkien mahdollisten vastustajiensa sisääntulot David Penzerin sijaan. Jericho pääsi taas osoittamaan todelliset mikkitaitonsa tuossa hulvattomassa muutaman minuutin kestävässä hetkessä. Toiseksi parasta tässä ottelussa oli sen loppuratkaisu ja siihen liittyvä loistava buukkaus. Itse ottelu nyt oli aika perus battle royal, eikä siinä nähty kauheasti mitään erikoista - paria näyttävää liikettä lukuun ottamatta.
** (8:27)


Chris Jericho (c) vs. ??? - WCW Cruiserweight Championship
En nyt tällä kertaa sitten viitsinyt paljastaa tässä tuota edellisen ottelun voittajaa, koska se aikalailla olisi myös ollut koko tuon edellisen ottelun jännityksen ja tuon hehkuttamani kuvion pilaamista samalla. Jos joku haluaa siis katsoa ja jännittää niin tehtäköön nyt näin, vaikka yleensä näissä jatko-otteluissa kyllä paljastan samalla vähän tahtomattani edellisten otteluiden voittajat.

Tämä itse ottelu ei ollut hirveän pitkä, eikä siksi myöskään ollenkaan niin hyvä kuin mitä Jericho ja tämän vastustaja parhaimmillaan pystyisivät tarjoamaan. Silti yleisö oli tässäkin todella hienosti mukana, ja kyllä tässä hyvää painia nähtiin, joten kyllä tämä ehdottomasti viihdytti. Lisäksi oikeastaan tässä tilanteessa tätä ottelua ei olisi voinutkaan buukata paljon onnistuneemmin, vaikka se sitten samalla vähän tarkoitti, että ottelu oli laadullisesti "vain" hyvä. Ja tässäkin arvosanassa saattaa olla hiukan plussaa bookkauksesta.
*** (7:02)


Diamond Dallas Page vs. Raven w/ Riot Squad - Bowery Death Cage Match
Spring Stampedessahan DDP ja Raven ottelivat US-mestaruusottelussa. Tuolloin DDP, joka oli pitänyt vyötä Starrcadesta asti, hävisi mestaruuden Ravenille. Raven joutui kuitenkin heti seuraavan päivän Nitrossa puolustamaan mestaruuttaan Goldbergiä vastaan, ja arvaten hän hävisi tuon ottelun. Niinpä US-vyö ei ollut enää kummallakaan näistä miehistä, mutta heidän kuukausia jatkunut ja hyvin henkilökohtaiselle tasolle edennyt feud ei todellakaan ollut ohi. Viimeinen koitos oli vielä näkemättä, ja se meille tarjottiin tässä Ravenin ideoimassa Bowery Death Cage Matchissa. Käytännössä ottelu oli Steel Cage Match, paitsi että a) häkin päällä oli katto, b) katosta roikkui kaksi roskapönttöä täynnä aseita ja c) ottelun pystyi voittamaan vain LMS-säännöllä.

Minä tykkäsin tästä ottelusta - ainakin jonkin verran. En tiedä, onko se kuinka väärin, mutta minusta tämä oli samaan aikaan vauhdikasta, viihdyttävää ja vähän hauskaakin hardcore-mättöä. Lisäksi tältä en miesten edellisen ottelun jälkeen odottanutkaan enää mitään huippukamppailua, joten en pettynyt. Siltikin minua harmitti, että ottelun loppupuoli oli pitänyt taas ylibuukata niin pahasti, koska ilman sitä tämä olisi voinut olla vieläkin parempi. Silti minä viihdyin tätä katsoessa: hyvää myymistä, näyttäviä liikkeitä ja harvoin nähtyjä HC-hetkiä, kuten lyönti oikealla videonauhurilla suoraan toisen kalloon. Kyllä tälläistä mielellään ainakin yhden ottelun verran katsoo, vaikka mihinkään historiallisiin vääntöihin ylletäkään. Ottelun jälkimeiningit oli aika skeidaa.
*** (14:35)


Ultimo Dragon vs. Eddie Guerrero w/ Chavo Guerrero Jr.
Ja näin jatkuu myös Eddie Guerreron ja tämän veljenpojan Chavon storyline. Viime kuun Spring Stampedessahan Chavo otteli Ultimo Dragonia vastaan ottelussa, jonka voittamalla Chavo olisi vapautunut Uncle Eddien rääkkimäisestä "koulutuksesta". Chavo kuitenkin hävisi tuon ottelun, ja Eddien tough love -tyylinen koulutus vain paheni entisestään. Chavon ppv-vastustajaa Ultimoa alkoi tämän nuoremman Guerreron kohtalo säälittämään, ja niinpä päätti itse asettua Eddietä vastaan, kun Chavo ei sukulaismiestään itse pystynyt takomaan. Niinpä Dragon haastoi Eddien Slamboreehen otteluun, jonka panoksena oli jälleen Chavon vapautuminen Eddien huostasta.

Jos Ravenin ja DDP:n ottelu ei tällä kertaa enää ollut mikään pettymys, vaikkei huipputasolle yltänytkään, tämä kyllä sitten oli sitä. En minä nyt mitään mahtavaa kamppailua odottanut, mutta kun itse CW-mestaruusottelu jäi enemmän storylinen jatkamisen tasolle, olisin odottanut, että tällä ottelulla sitten tarjotaan myös huippucruiserweight-painia. Näin ei kuitenkaan ollut, koska kyllä tämäkin aika pitkälti tarinan edistämisen tasolle jäi, vaikka siinä se toimikin lopetusta lukuun ottamatta hienosti. Eddie veti roolinsa taas mahtavasti. Lisäksi täytyy huomauttaa, että valituksesta huolimatta tämä oli asteikollani hyvä ottelu, koska kyllä nyt vuoden '98 Eddie ja Ultimo siihen pystyvät minä päivänä tahansa ollessaan samaan aikaan kehässä. Silti parempaankin olisi ollut edellytykset, ja lopetus sekä ottelun jälkimeiningit jäivät harmittamaan.
*** (11:09)


Goldberg (c) vs. Saturn - WCW United States Heavyweight Championship
Goldberg oli tosiaan feudannut jo pidemmän aikaa The Flockin, ja erityisesti Saturnin, kanssa. Feudille oli kuitenkin tullut sitten Spring Stampeden lisää tarinaa, kun SS:n jälkeisessä Nitrossa Goldberg voitti Flock-johtaja Ravenilta tämän US-mestaruuden. Alun perin tässä ppv'ssä piti nähdä Gauntlet Match, jossa kaikki Flockin jäsenet pääsisivät ottelemaan Goldbergin US-mestaruudesta, mutta Flockin toinen isompi nimi Saturn promosi tapahtuman alkupuolella, ettei mitään Gauntlet-ottelua tulla näkemään, sillä hän on Flockin ainut jäsen, joka on US-mestaruuden arvoinen. Niinpä vuorossa oli sittenkin uusintaottelu Spring Stampedesta.

Harmi vain, ettei tämä ottelu ollut enää niin hyvä kuin Spring Stampeden vastaava. Osittain se johtui varmastikin siitä, että kaikki suurimmat temput ja ihmeet Saturninkin osalta oli jo nähty Spring Stampeden osalta, eikä tässä nähty enää kamalasti mitään uutta. Lisäksi tämä oli lyhyempi ja epätasaisempi, eikä tässä muutenkaan ollut sammalaista jännitettä tai jännitystä. Tästä huolimatta ei tämä nyt siis ollut kuin asteen huonompi, koska oli tämä yhä vieläkin ihan hyvä ja viihdyttävä kamppailu, mutta kolmatta ppv-ottelua en näiden välillä tahdo enää nähdä.
**½ (7:01)


Eric Bischoff vs. Vince McMahon
...Eh. nWo:n hajottamisen lisäksi TÄMÄ oli siis WCW:n toinen suuri vastaus WWF:n uhkaavalle nousulle. Kaikessa luovuudessaan WCW:n creative team sai siis hieman ennen ppv'tä idean, että Eric Bischoff voisi haastaa WWF-omistaja Vince McMahonin Nitrossa todelliseen 1 vs. 1 -tappeluun Slamboreehen! Tätä sitten pohjustettiin kaikilla angleilla siitä, kuinka WCW oli valmistautunut Vince McMahonin saapumiseen ja (oi, kyllä vain) ppv-aikaammekin käytettiin aika ruhtinaallisesti näihin täysin turhiin ja paikoillaan junnaaviin "saapuukohan Vince sittenkin paikalle" -hypetyksiin.

No, ei saapunut. Eikä tämä siis mikään ottelu ollut, kunhan nyt laitoin näin, kun kerran WCW:kin tämän viralliseksi otteluksi laskee :---) Otteluun oli siis hankittu ihan oikea tuomari, ja kun Vince McMahon ei - yllättäen - saapunut paikalle, aloitti tuomari Count Outin, ja Eric Bischoff oli näin virallisesti voittanut pahimman kilpakumppaninsa painiottelussa! ...Ai ettei siinä ole mitään järkeä? Nii-in. Toivottavasti tämä oli tässä.
DUD


Bret Hart vs. Randy Savage - Special Referee: Roddy Piper
Tämä oli viimeistäänkin Bret Hartin uran huippuhetkien lopun alku ja samalla osoitus siitä, ettei Bretistä tule koskaan mitään huipputähteä WCW:ssä. Voidaan olla toki useaa mieltä, oliko se pelkästään huono asia, sillä olivathan ne Bretin parhaat vuodet ehdottomasti jo takana. Toisaalta minä tykkäsin yhä Bretin otteista, kuten kohta tulee esille. Mutta siis, tästä ottelusta. Randy Savage oli voittanut Stingiltä WCW WHW-mestaruuden Spring Stampedessa, mutta seuraavassa Nitrossa hän ajautui puolustamaan vyötään nWo-vihollistaan Hollywood Hogania vastaan. Tuon ottelun lopussa Bret Hart sitten shokeerasi kaikki auttamalla oman vihakumppaninsa, Hoganin, voittoon Savagesta tuossa mestaruusottelussa. Syystäkö että? Jaa-a... Miksi hyvällä turnilla pitäisi olla syytä? Niinpä kun nWo jakautui kahtia, liittyi Savage nWo Wolfpackiin ja Bret nWo Hollywoodiin. Savage oli tietenkin raivoissaan Bretille mestaruutensa menetyksestä, ja niinpä homman turvaamiseksi mukaan tuotiin vielä Roddy Piper tuomaroimaan tätä ottelua. Ihme kyllä, mutta Roddy oli yhä face.

Minä jopa tykkäsin tästä ottelusta jonkin verran. En tiedä, johtuiko se sitten vain, että minulla olisi tiedostamattani päässäni pakottava tunne, että minun on tykättävä Bretin otteluista, mutta minusta tämä oli ihan hyvä. Ei nyt siis todellakaan mikään mestariteos tai edes Hyvä isolla H:lla, mutta ihan kiva ottelu. Ainakin parempi kuin WCW:n kortin viimeisimmät ottelut keskimäärin. Tämä sai aikaakin hyvin (eniten kortista), eikä edes käynyt mitenkään tylsästi. Välillä homma oli ihan hyvinkin vauhdikasta, ja mukana oli sopivasti psykologiaa ja myymistä. Randykin näytti taas tuoreemmalta, kun sai olla puhtaasti face. Suurimmat ongelmat menivät sitten taas bookkauksen ja ottelun lopetuksen puolelle, koska nehän olivat oletetusti aikamoista kuraa. Mutta silti, ihan mukava ottelu. Pahempaa odotin.
**½ (16:38)


Scott Hall & Kevin Nash (c) w/ Dusty Rhodes vs. The Giant & Sting - WCW World Tag Team Championship
Tämä oli tapahtuman Main Event. Hassua, että heti kun päämestaruus oli taas kerran siirtynyt Hoganille, katosivat ppv-mestaruusottelut kummallisesti. En edes ala enää kirjoittamaan mitään siitä, mitä tämä minun silmissäni tekee mestaruuden arvolle. Hassua on myös tämän ottelun face/heel-jakauma, koska Giant ja Nash, joiden pitkälle feudille tämäkin ottelu oikeastaan pohjautui, olivat vaihtaneet alignmenteja kesken feudin. nWo Wolfpackin synnyn myötä oli Nashista tullut face, ja koska Giant oli yhä raivoissaan Nashille, jatkoi hän tämän kanssa feudaamista ja "shokeerasi" kaikki liittymällä takaisin nWo:hon (Hollywoodiin) ennen ppv'tä. Mielenkiintoisia (tai vähemmän mielenkiintoisia) seikkoja tässä ottelussa olivat myös, saapuuko Scott Hall ollenkaan paikalle (sillä miestä ei ollut näkynyt Uncensoredin jälkeen paljon ollenkaan) ja liittyykö myös Sting nWo:hon, koska tämän tag-pari Giant oli tälle jo tarjonnut nWo-paitaa.

Kuten kuvasta näkyy, Scott Hall saapui paikalle tähän erittäin merkitykselliseen (...tai ehkä sittenkin merkilliseen) mestaruusotteluun. Joukkuemestaruudetkin olivat tosiaan aivan huimassa arvossa, koska sitten SuperBrawlin, jossa Scott Steiner oikein väkisin aiheutti joukkueelleen mestaruustappion ja ripusti entisen mestaruusvyönsä kaimansa vyötäisille, eivät Nash tai Hall olleet tehneet vöillä käytännössä mitään. Hall näytti pelottavan humalaiselta erityisesti sisääntulonsa ja promonsa aikana. Ottelu sinänsä ei nyt ihan kamala ollut. Ainakin Sting, joka ei kyllä myöskään kovin hyvässä kunnossa ollut, yritti piti siitä huolen, ja paikoitellen myös Giant näytti ihan kivaa liikkumista. Plussaa täytyy antaa siitä myös, ettei ottelu tuntunut läheskään niin pitkältä, mitä se kesti, eikä siis missään vaiheessa varsinaisesti tylsistättänyt. Heikko ottelu todella heikolla lopetuksellahan tämä oli, mutta olisi voinut olla pahempikin. ME:n rooliin tämä ei kyllä sopinut millään lailla.
*½ (16:38)

*** Chris Jericho
** Jerichon vastustaja
* Chris Benoit

Kaikesta päätellen tämä ppv oli ehdottomasti Kehno. Uncensoredista alkanut WCW:n alamäki ppv'eiden laadun osalta vain jatkuu, ja minua alkaa pelottaa, tuleeko sille ollenkaan stoppia. Aikaisemmissa ppv'eissä on ollut pari astetta enemmän hyvää menoa undercardissa, mutta tässä sekään ei kamalasti pelastanut. Suurimmat valopilkut oli illan ainut ***½-ottelu, eli opener Benoit'n ja Finlayn välillä, ja cruiserweight-mestaruusottelu. Oli siellä pari muutakin hyvää ottelua, mutta niissäkin oli omat ongelmansa erityisesti lopetuksen ja jälkimeininkien takia, miksi nekin sitten jättivät vähän pahan maun suuhun. Vince McMahon-kuvio oli aika roskaa, eikä tuo ME:kään loistanut. Savagen ja Hartin ottelu oli jonkinasteinen positiivinen yllätys sentään. Kokonaisuudessaan silti kyllä tämä heikoksi jäi, mutta kolme ***-ottelua, yksi ***½-ottelu ja pari oikein hyvää buukkauksellista ratkaisua pelastivat pahimmalta. Ainakin vielä tällä kertaa.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä'
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. ECW Living Dangerously - Ok
8. WCW Spring Stampede - Ok
9. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
10. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
11. WCW Slamboree - Kehno

Seuraavaksi WWF:ää ja Over The Edge: In Your House 22 (ei se OTE).