TOP Listat

[MR.Off Topic]

Tämä topic on tarkoitettu niin sanotusti kaikennäköisten painiin liittyvien listojen tekemiseen. Tänne voi heittää ne omasta mielestään parhaat painijat taikka joltain rajatulta jaksolta ne parhaat painijat. Esimerkkinä otetaan, vaikka tämän vuoden viisi parasta painijaa taikka tämän kuukauden kuumimmat painijat. Painijat voivat olla parhaita niin kokonaisuudessaan tai voit nimetä parhaita promottajia tai muuten vain markituksessasi ylimpänä olevia. Toki voit tehdä listan jostain muustakin aiheesta, miten olisi viisi parasta promootiota? Tai viisi parasta painijoiden internet showta? Parhaat juonikuviot? Huonoimmat juonikuviot? Surkeimmat painijat about ikinä? Isoimmat hossit? Eli toisinsanoen mitä vain, mikä liittyy jollain tavalla painiin.

Tämä topic ei ole kuitenkaan tarkoitettu älyttömään listaukseen, jossa vain heitellään nimiä sen kummemmin perustelematta. Oli perustelut sitten yhden lauseen mittaisia tai 18 virkkeen mittaisia, perustelut on oltava. Keskustelu listoista on myös hyvin suositeltavaa. Listataanpa vielä muutamia listoja joita voi väsätä, jos ei jaksa aikaansa kuluttaa niiden mietintään.

Lista Esimerkkejä:

Power [insertnumber] (Tarkoituksena listata kuukauden parhaat/liekeissä olleet painijat)
Parhaat Matsit (Parhaat matsit valitulta ajan jaksolta)
Parhaat Gimmickit (Ei varmaan tarvitse selitystä)
Parhaat Feissit/Heelit
Huonoimmat Painijat
Parhaat Gimmick Matsit (Esimerkiksi voi listata, että mikä on paras tikapuuottelu tai ihan vain listata mistä matsi muodoista tykkää eniten)
Aliarvostetuimmat/Yliarvostetuimmat Painijat
Paras GM/Commissioner

Tuossa nytten muutama, joissa varmasti riittää tekemistä. Toki kuten sanoin voi listata kaikkea muutakin. Itse tulen tänään tähän jonkinnäköisen listan heittämään.

[Supermac]

Hehe, juuri sopivasti tuossa pari päivää sitten laitoin sekä WWE:n että TNA:n rosterin paremmuusjärjestykseen. Ihan omaksi ilokseni listat tein, mutta kaipa voisin ne tännekin postata, tai ainakin tuon WWE-listan. Kyseessä ei ole siis mikään markituslista, vaan yritin jokseenkin objektiivisesti järjestyksen muodostaa. Toki ne omat mieltymykset aina jonkin verran vaikuttavat. Voisin vaikka kymmenen painijan nipuissa tätä listaa pudotella. Ja tätä ei sitten kannata ottaa liian vakavasti.

WWE Top-50

50. David Otunga
David Otunga on yksinkertaisesti huono - niin kehässä kuin sen sen ulkopuolellakin. Toki hänellä on vielä mahdollisuus kehittyä, kun on vasta ollut pari vuotta mukana bisneksessä, mutta tuskinpa hänestä koskaan tulee edes ok-tason painijaa.

49. Hornswoggle
Minun ei pitänyt edes ottaa Hornswogglea mukaan tähän listaan, koska ei häntä nyt varsinaisena painijana voi pitää, mutta top-50 kuulostaa paljon hienommalta kuin top-49.

48. Mason Ryan
Mason Ryan on kehässä Otungaa huonompi, mutta hänellä on kuitenkin se Batista-look, joten sija on hieman korkeampi. Ja Ryanissa on hyvin paljon enemmän potentiaalia kuin Otungassa.

47. Brodus Clay
Brodusta ei ole vähään aikaan näkynyt, enkä voi sanoa, että olisi ollut kovinkaan suuri ikävä. Tavallaan tykkäsin hänestä Del Rion bodyguardina, mutta ei hänestä varsinaiseksi painijaksi kyllä taida olla.

46. Vladimir Kozlov
Minusta vähän tuntuu, että Kozlovin aika WWE:ssä alkaa olla loppumassa. Uskottavaa painijaa hänestä ei enää saa millään, eikä Santinon kanssa sekoilutkaan enää oikein toimi. Kehässä Kozlov on ollut koko ajan hyvin heikko.

45. Jinder Mahal
Mahalin sijoittaminen tälle listalle on vaikeaa, sillä en ole nähnyt häneltä oikeastaan mitään hänen Smackdown-esiintymisten lisäksi. Ja SD:ssä hänestä ei ole vielä oikein saanut minkäänlaista kuvaa. Todennäköisesti hänen pitäisi olla hieman korkeammalla, mutta olkoon nyt sitten tässä.

44. JTG
JTG on kaikessa "kai ihan ok", mutta ei todellakaan hyvä missään. Cryme Time oli ihan jees tiimi, mutta yksinään JTG ei vain tunnu toimivan.

43. Johnny Curtis
Johnny Curtis on ollut minulle valtava pettymys WWE:ssä. Farmissa tykkäsin hänestä erittäin paljon, mutta NXT:ssä hän ei enää tuntunut ollenkaan olevan se sama kaveri. Kehässä hän on hyvä, mutta muuten esiintyminen on erittäin väkinäistä.

42. Ezekiel Jackson
Eze ei todellakaan ole mikään suosikkipainijani, mutta jollakin tavalla tykkään hänestä. Kehässä on hyvin pitkälti sitä luokkaa miltä hän näyttääkin, eikä hän muutenkaan erityisen hyvä esiintyjä ole, mutta on hänessä ainakin pikkuriikkisen verran "sitä jotain".

41. Goldust
En ole koskaan pitänyt Goldustia erityisen hyvänä, mutta on hän kuitenkin ihan jees lisä ollut midcardiin. Vuonna 2011 hänen paikkansa ei kuitenkaan enää taida olla WWE:ssä, ainakaan painijana.

[Static]

Painijat, joita markitan eniten (TOP 3):

1. Drew McIntyre

Tämä Skotlannin kasvatti on ollut ylivoimaisesti eniten pitämäni painija jo pidemmän aikaa. En oikein ottanut tuntumaa herran toimiin hänen saapuessaan WWE:hen, mutta kun hän oli muutaman kuukauden kuvioissa pyörinyt, niin kiinnostukseni alkoi pikkuhiljaa nousemaan. SmackDownissahan Drew oli mukana siinä varsin hyvässä feudissa, johon liittyi olennaisena osana myös Teddy Long. Voi niitä aikoja.

Tähän väliin mainittakoon, että McIntyre on tehnyt kiitettävää parannusta kehäotteidensa suhteen tässä lähiaikoina. Yhteen aikaanhan hänen matsinsa olivat pelkkää hakkaamista ja potkimista.

Nyt Drew on kuitenkin hautautunut hieman liikaa sinne Superstarsin puolelle, ja muistan jotenkin hämärästi kuulleeni joskus joltain, että hemmo olisi itseasiassa pistetty koirankoppiin. En sitten tiedä, että pääsikö jo pois sieltä, vai mikä on homman nimi, mutta joka tapauksessa toivoisin WWE:n oikeasti tajuavan McIntyren potentiaalin lähitulevaisuudessa. Suuri osa ihmisistä, joiden kanssa keskustelen painista, tuntuvat halveksuvan Drew'ta melko paljon (Moi Mr. OffTopic!), mutta itse vaan näen hänessä jotain suurta.

2. CM Punk

Oli kyllä saamarin vaikea päättää tämän kärkikaksikon kohdalla, että kumpi ottaa kumman paikan, mutta lopulta päädyin sitten tähän järjestykseen. Pakko se on kuitenkin myöntää, että Punk on Drew'ta parempi lähes jokaisella osa-alueella, mutta silti pidän jäbistä melkeinpä täsmälleen yhtä paljon.

Kun Punk saapui tuplavee-tuplavee-eehen, en seurannut hänenkään uraa heti kovinkaan aktiivisesti, mutta samalla tavalla kuin McIntyren kohdalla, pienen ajan jälkeen kiinnostus pongahti esiin. Voinkin sanoa, että Punk on ollut niitä ensimmäisiä tyyppejä, joihin on oikeasti tullut iskettyä silmänsä, kun painia on katsellut.

En jaksa sen kummemmin alkaa paasaamaan Punkin mahtavuudesta, sillä se on varmaan melkein kaikilla jo tiedossa.

3. The Miz

Miz on oikeastaan alkanut kiinnostamaan vasta vajaa vuosi sitten. Muistan toki hänen hyvät tag team -aikansa, kun hän taggaili Morrisonin kanssa. Herrojen Dirt Sheet -show oli myös varsin repäisevää materiaalia, ja useaan otteeseen tulikin vietettyä pitkiä aikoja koneen äärellä, kun selailin YouTubesta lähes kaikki show'n episodit läpi.

Mizin single-uran alku on meikällä hieman pimennossa, mutta sitten siinä vaiheessa, kun hän voitti viime vuoden MITB-PPV:ssä RAW'n salkun, niin kiinnostus nousi heti miljoona astetta ylemmäs. Varsinainen kukkaan puhkeaminen oli tietysti se ikimuistoinen ilta, kun Mike cashasi salkkunsa ja vei Randy Ortonilta WWE Championshipin. Ei saakeli sitä kylmien väreiden määrää kun kyseinen asia tapahtui.

Nyt Miz on kuitenkin ollut hieman laskusuhdanteessa hänen feudatessa Alex Rileyn kanssa, mutta kuulemani mukaan heidän feudin lopputtua Mizanin olisi aloittelemassa feudia Mysterion kanssa. Katsellaan mitä tuleman pitää...

[MR.Off Topic]

Suuri osa ihmisistä, joiden kanssa keskustelen painista, tuntuvat halveksuvan Drew'ta melko paljon (Moi Mr. OffTopic!), mutta itse vaan näen hänessä jotain suurta.

Itseasiassa tässä joskus kaiketi olen alkanut pitämään about jonkin verran Drewsta, mutta en kylläkään kovinkaan paljoa. Sanotaanko näin, että miehellä on melko hyvä look ja hän osaa puhua mikkiin jopa oikeinkin hyvin. Hän on kuin WWE:n Magnus vain huonommilla kehätaidoilla, mutta paremmalla lookilla. Tosin olen sitä mieltä, että joku William Reagal voisi ottaa Drewn muutamaksi kuukaudeksi vähintäänki käsittelyyn.

[MR.Off Topic]

Viisi eniten markittamaani TNA tähteä tällä hetkellä

5. Bully Ray
- Bully Ray oli vähän niin ja näin, että otanko listalle vai en. Tähän viiennelle paikalla olisi ainaki voinut olla Daniels, Gunner, Steiner, Angle, Abyss, Samoa Joe... Melkein kuka tahansa rosterista, mutta Bully Ray pääsee tälle sijalle uskomattoman hyvien promojen, sekä laihdutuksen jälkeisen matsien vuoksi. Vaikka matsit ei mitään viiden tähden klassikoita tule olemaan jatkossakaan, niin kyllähän Bully on hyvin vetänyt. Ehdottomasti kiinnostavin Immortal jäsen tällä hetkellä.

4. Mr.Anderson
- Oli varsinki kuukausi pari sitten ihan liekeissä, mutta mestaruuden voitettuaan mies on hieman tylsistynyt. Tavallisesti aina toimittaa promoissa, eikä viime aikoinakaan ole ollut valittamista, mutta toisaalta Anderson ei ole näyttänyt mitään kovin erikoistakaan. Hieman siis tällainen niin ja näin tapaus Anderson tällä hetkellä. Toivonpa, että Anderson nousee kuitenki lentoo taas välistä.

3. Sting
- Stinger pääsee listalle tämän uuden gimmickin vuoksi. Rautaista esiintymistä viikosta toiseen, jossa ollaan saatu loistavia promoja niin huumoriarvoltaan, että ihan puhtaan eeppisyydenki vuoksi. Stinger osaa kyllä loistavasti esittää tuollaista Jokermaista sekopäätä, mutta Sting saa hyvin sotkettua oman itsensä mukaan niin ettei tämä vaikuta täydeltä ripoffilta. Loistavuutta.

2. Austin Aries
- Aivan mahtavuutta ollut näissä viimeisissä kahdessa matsissaan. Lisäksi koko gimmick toimii ja kaikin puolin Aries on täydellinen painija. Ensi Impactista odotan ehkä eniten Ariesin esiintymistä! Tähän en tämän pidempiä perusteluita laita.

1. AJ Styles
- Loistavuutta kehässä ja toimii hyvin mikissä. Ehdoton se mies, jonka haluan nähdä taas maailmanmestarina lähitulevaisuudessa ja jos totta puhutaan, niin minusta AJ Styles on tällä hetkellä se viihdyttävin painija maailmassa kehässä tällä hetkellä. Oikeastaan TNA:n rosterissa on vain muutama joka voi taistella siitä tittelistä ja muualta en löydä kuin Richardsin, Danielsonin, Punkin, Heron ja Roderick Strongin, jotka pystyvät vastaamaan haasteeseen. Aika moni varmaan unohtui ja en katso japanilaistapainia niin niistä en tiedä. AJ Styles on muutenki ehkä eniten markittamani painija ikinä.

[The Blasterpiece]

Tein Top 20 Invasion -listan, jossa on 20 nimeä, mitkä muistan erityisen hyvin niiltä ajoilta. Oli vuosi 2001 ja SubTV alkoi näyttämään "smäkdaunia". Jäin samantien koukkuun ja edelleenkin satunnaisesti seuraan painiuutisia..

20. Raven
Eihän Ravenia paljon töllössä näkynyt, mutta nimi ja miehen ulkonäkö jäi jo silloin pysyvästi mieleen.

19. Billy Kidman
Pienien painijoiden tähdistöä bakintödeis. Shooting Star Press oli ihan älyttömän siisti silloin - ja onhan se yhä tyylikäs liike, vaikka internetin painismarkit ovatkin vuosia dissanneet Kidmania ja sen "paskaa" SSP:tä verrattuna ihq RoH-tyyppi Paul Londonin vastaavaan.

18. Kanyon
Kanyonilla meni yllättävän lujaa vuonna 2001 WWE:ssä.

17. Hardy Boyz
Hardy Boyziakaan ei loppujen lopuksi hirveästi näkynyt SubTV:llä, mutta ensimmäinen vapaapainiottelu, jonka näin oli juurikin Jeff Hardy vastaan Rob Van Dam RVD:n Hardcore-mestaruudesta. Otteluhan päättyi siihen, kun Hardy hyppäsi tikapuilta pöytään, kun RVD kerkesi väistämään. Sitten jengi oli niin huolissaan, että mitäköhän tuolle urhealle Team WWF:n jäsenelle nyt kävi. Tämä ottelu oli siis ensimmäinen ottelu ikinä, jonka olin nähnyt ja jäin heti koukkuun.

Pian tuon jakson jälkeen pelasin serkun luona legendaarista WWF SmackDown! 2: Know Your Role -peliä, ja jostain syystä sain käsityksen, että tuo ottelu olisi ollut RVD vastaan Road Dogg, koska se toinen painija näytti minusta silloin Road Doggilta. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, koska Road Dogg'han ei ollut enää firmassa Invasion-tarinan aikoihin. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että mitäköhän helvettiä olen ajatellut.

16. Scotty 2 Hotty
Scotty 2 Hotty vastaan Steve Austin. Kävi oikein sääliksi, kun iso ja paha Austin haukkui innokkaan Scottyn lyttyyn.

15. Shawn Stasiak
Stasiak oli hyvä huumorihahmo.

14. Dudley Boyz
Allianssin kantavia voimia. Hardcore, pöydät ja kummastelut siitä, että miten noi kaks voi olla veljeksiä - eihän ne näytä toisiltaan yhtään.

13. Stephanie McMahon
Miten niin kaunis ihminen voi olla niin ilkeä omaa vanhempiaan kohtaan?

12. The Rock
Rocky jäi vähän taka-alalle Invasionin aikoihin, enkä SubTV:n kautta näkemistäni jaksoistani pystynyt vuonna 2001 tajuamaan, että kuinka iso stara oikeasti The Rock oli. Rocky vastaan Book -feudi oli mielenkiintoinen, ja näin jälkeenpäin ajateltuna siinäkin feudissa oli potentiaalia paljon isompaan.

11. Paul Heyman
Kusipää!

10. William Regal
Britillä oli vekkuli sisääntulomusiikki. Näin jo ennen kääntymistä jotain todella hämärää Regalissa, joten hänen kääntymisensä WWF:ää vastaan oli ennustettavissa. Oli varmaankin ensimmäinen tapaus minun painiseuraamisen aikana, kun tuli tunne: "miä tiesin, et näin käy"

9. Edge & Christian / Edge vs Christian
Oliko jossain niissä ekoissa SD!-jaksoissa, jota täällä näkyi sellainen tapaus, että Edge aiheutti tappion King of the Ring -pokaalillaan Christianille? Vai oliko se toisinpäin, kun Christian tykkäsi pitää hallussaan Edgen pokaalia? Tämäkin feudi suututtaa näin jälkeenpäin ajateltuna, koska tämä teki Edgestä tähden ja sai Christianin sellaiseen valoon, että se oli ihan p**ka painija ja koko E&C:n menestys oli Edgen ansiota, koska Edge oli paras, nätti ja se osasi hymyillä. Christianhan taisi olla viimeinen painija, joka siirtyi WWF:stä Alliancen puolelle.

Lisäksi tässä vaiheessa on taas avauduttava viime vuotisesta. Siitä, kun Edge ja Christian tapasivat SmackDown!:ssa ja puhuivat toisistaan lapsuudenystävinä. Mitä helvettiä? Näinkö meitä pitempiaikaisia katsojia taas kohdellaan ja unohdetaan menneisyys kokonaan? Silloin kun minä aloin seuraamaan vapaapainia, Edge ja Christian olivat veljeksiä. E&C:n hajoamiseenkin vaikutti Edgen ja Christianin "äiti", kun Christian huijasi Edgeä, että heidän äidinsä on joutunut sairaalaan, ja sitten Edgen kimppuun käytiikin backstagella. Miten WWE selittää tämän tapahtuman minulle nyt?

8. Tazz
Tazz ärsytti.

7. Chris Jericho
Ensimmäisen kerran näin Jerichon kehässä Steve Austinia vastaan WWF:n mestaruudesta. No eihän Y2J ottelua voittanut, mutta teki minuun vaikutuksen jo silloin. Chris Jericho ja Steve Austin ovat edelleen minun Top 3:ssa, kun puhutaan minun suosikkipainijoistani.

6. Test
Test oli nuori, iso ja paha. Ennustin silloin, että tuosta kaverista vielä tulee WWF-mestari. Eihän Testistä loppujen lopuksi mitään tullut, ja nykyisin lepääkin mullan alla jo. Silloin Test kuitenkin vaikutti "The Next Big Thingiltä".

5. Booker T w/ Shane McMahon
Five times.. Five times.. Five times.. Five times.. Five times.. Booker T ja WCW:n pomo Shane McMahon oli mainio parivaljakko, mutta tappio The Rockille käänsi kaiken. Booker T oli sitä ennen iso nimi, sen jälkeen Bookerin valo himmeni pikku hiljaa. Ikimuistettavin Booker T -hetki tapahtui kuitenkin vasta Invasion-storylinen jälkeen SmackDown!:ssa, kun Steve Austin ja Booker T tappelivat kaupassa. Good times!

4. Brothers of Destruction (Kane & Undertaker)
Ihan s****nan isot veljekset. Toisella maski, toisella prätkä. Kukapa ei oikeasti tuosta joukkueesta pitänyt vuonna 2001? Eihän ne voinut hävitä!

3. Rob Van Dam
RVD oli poikkeuksellinen tapaus Alliancen joukkueessa. Hän oli ensinnäkin oikeastaan ainoa kunnollinen ECW-edustaja tiimissä, lisäksi hän oli yleisön silmissä hyvis ja oli Alliance-johtaja Steve Austinille tikku perseessä, koska kaikki pitivät Rob Van Damista. Ja kuten aikaisemmin tuli ilmi, RVD oli tosiaan ensimmäisessä ottelussa, jonka näin. RVD on minulle ykkönen, kun puhutaan Hardcore-mestareista. On aika käsittämätöntä, kuinka kauan meni siihen, että Rob Van Dam voitti firman arvostetuimman vyön. Se olisi hyvin voinut tapahtua jo 2002-2003.

1.-2. Kurt Angle ja Stone Cold Steve Austin
Steve Austin heitti Detroitissa Kurt Anglen mitalit veteen. Eihän niin saa tehdä! Paskoi Kurt Anglen niskan heittämällä tämän paljaalle betonille kehän vieressä, mutta Kurt Angle palasi myöhemmin iltana niska tuettuna ja Austinia pelotti. Kurt Angle oli suuri sankari, kuuma nimi ja Austin oli täysi paskapää. Angle oli minun suosikkini, kunnes..

.. eräänä synkkänä lauantai-iltana aloin katsomaan SubTV:ltä PPV:n jälkeistä SmackDown!:ia. Kurt Angle oli yhtäkkiä Austinin rinnalla. Angle oli pahis. Sankari oli kuollut. BlasterMaster oli kiukkuinen. Se oli elämäni suurin järkytys silloin, pihisin kiukusta kyseisen SmackDown!:n jälkeen omassa huoneessa. En pystynyt ymmärtämään, että miten olympiasankari pystyi pettämään Vince McMahonin ja kaikki faninsa. Mutta lopultahan Angle pelasti WWF:n, mutta yleisön suosikiksi Angle ei palannut. Ei oikeastaan enää koskaan.

[Darien Fawks]

Top 3 -painijat, joita markitin eniten joskus silloin kun aloitin painin seuraamisen.

Edge – hän sitten breikkasikin. Oli se hienoa.
Randy Orton – samoin Randystä tuli iso stara.
JBL – hieno mies promoineen; kannatus palkittiin pitkällä mestaruuskaudella.

[Saimou]

Hauska ketju, joka on lupaavan alun jälkeen hiljentynyt. Itse olen aina tykännyt kaikenlaisista listauksista, ja päässäni on pyörinyt useita ideoita kuinka ottaa osaa ketjuun. Tulen siis mahdollisesti tekemään pienimuotoisen sarjan erilaisia "top 5–10"listauksia (paino sanalla mahdollisesti tuntien intoni pakertaa tällaisia projekteja), mutta ainakin nyt tämä ensimmäinen näkee päivänvalon. Listani on rakennettu omalta "aktiivikatseluajaltani", eli n. 2003–nykypäivä.

"Varmat tulevat maailmanmestarit"

Toisten kohdalla se sanotaan ääneen, toisten kohdalla kaikki, tai ainakin suuri joukko, ovat vain hiljaisen yksimielisiä asiasta. Joka tapauksessa joistain poikkeuksellisista talenteista, tai tavasta jolla heidät meille esitetään, vain näkee, että he tulevat vielä jonain päivänä kantamaan maailmanmestaruutta, todennäköisemmin ennemmin kuin myöhemmin. Aivan kuten Alberto Del Rion kohtalo on nousta pyramidin huipulle, myös seuraavat kymmenen nimeä olivat vääjäämättä matkalla kohti "sitä ensimmäistä" – jota ei koskaan tullutkaan.

Lista on tehty Wikipediasta historiaa plaraamatta muistini varassa: jos siis joku mielestäsi ilmeinen kaveri puuttuu, ole hyvä ja muistuta meitä kaikkia hänen olemassaolostaan. Toisaalta voisi ajatella, että nämä miehet ovat myös ne (ainakin minulle) selvimmät, koska ne ekana tulivat mieleen. Listalta on jätetty pois kaikki ne, joilla vielä on (teoreettinen) mahdollisuus nousta mestariksi, vaikkei tällä hetkellä niin hyvältä näyttäisikään (Ted DiBiase Jr., Drew McIntyre, D'Angelo Dinero...). TNA:n kohdalla ylipäänsä kenenkään muistaminen oli jo haastavaa, koska filosofia on ollut omien kasvattien pushaamista enemmän "future endeavoursien" hyödyntämisen kannalla, mutta kyllä jotkut muutkin kuin Styles ja Joe ovat saaneet vuosien varrella jopa pienimuotoista ME-pushia. Seuraavassa TNA:n top 4, ja toisessa osassa WWE:n top 6.

TNA

4. Frankie Kazarian

Rikonpa saman tien tuota "teoreettinen mahdollisuus" -sääntöäni, sillä tämä on jo liian selvä tapaus. Vaikeahan sitä on tänä päivänä uskoa, mutta Fortunen täytejäsen ja perusvarma x-divarijyrä oli vuonna 2007 todella kuumaa kamaa, ja otteli useampaan otteeseen maailmanmestaruudesta. Kaz ponnahti yläkorttiin jobber-stablesta odottamattomasti ja nopeasti, ja oikeastaan yksi ottelu teki hänestä selkeän maailmanmestaruuskandidaatin: erittäin mainio ykköshaastajuustikapuuottelu Christian Cagea vastaan. Tuon ottelun jälkeen Kaz hävisi täpärästi mestari Anglelle Impactissa, ja ellei nyt ihan varma mestari, niin ainakin uusi ME-nimi oli syntynyt.

Kaz ei kuitenkaan ihan onnistunut sementoimaan uutta asemaansa, vaan seilaili seuraavat kuukaudet midcard- ja x-kuvioissa, nousten aina välillä takaisin maailmanmestaruuskahinoihin. Kaikki näyttikin vielä hyvältä, kunnes uraa lähdettiin kohottamaan uudelleen feikkilopettamisella ja uudella tulemisella surullisenkuuluisana Suicidena.

Suicide oli siis mainostemppu TNA:n videopelille, jonka tarina aloitettiin samaisella tuntemattomalla painijalla. Tämä "lyhyt run" venyi kuitenkin uskomattomasti kiitos loukkaantumisten ja bookkauksen kadonneen otteen, ja Kazarian oli poissa ruudusta 1½ vuotta. Sanomattakin lienee selvää, että kaikki momentum oli tuossa ajassa kadonnut, ja Kaz palasi Hogan-Bischoff-TNA:han x-division-konkariksi. Sen korkeammalle hän tuskin myöskään tulee enää koskaan nousemaan.

3. Chris Harris

Samaisena kohtalon vuonna 2007 Chris Harris oli matkalla kunniaan ja maineeseen. Takana oli voitokas feudi ex-AMW-pari James Stormia vastaan, ja vaikka yleisesti juuri Stormia pidettiin joukkueen parempana osapuolena, sai Harris myös feudin päälle kunnian ottaa Jeff Jarrettin paikan Slammiversaryn King of the Mountain -mestaruusottelussa. Harris saatiin näyttämään tuossa ottelussa todelliselta supertähdeltä, ja "TNA:n oman pojan" mestaruuslähtölaskenta oli alkanut.

Feudi Christian Cagea vastaan oli lupaava jatko, mutta epäonnekseen Harris joutui toiseksi osapuoleksi "pahan Goldustin", Black Reignin debyyttifeudiin, ja oikeastaan koko Wildcatin loppu-ura meni tuon myötä päin helvettiä. Harris ei siis ollut mikään painijumala (tuskin edes maailmanmestaritasoa), ja feudi paljon viimeisintä WWE-runiaan huonommassa kunnossa ollutta Dustin Rhodesia vastaan oli kamala. Tämän jälkeen Harris katosi tv:stä, ja alkoi esiintyä vähän myöhemmin random-backstagepätkissä valittaen asiasta, ihmetellen pitäisikö nimi olla Angle jotta saa naamansa ruutuun. Täyttä heel-turnia mahdollisesti tosielämästä vaikutteita saaneeksi whiny bitchiksi ei kuitenkaan koskaan nähty, sillä Harris koki ansaitsevansa parempaa ja lähti lätkimään firmasta.

Ja niinhän hän myös sai, WWE-sopimuksen muodossa. Harrisista ainut sopiva tapa juhlistaa unelmasopparia oli lihottaa itsensä kelvottomaan kuntoon, ja WWECW-debyytti kuutta kuukautta ja kahtakymmentä kiloa myöhemmin näytti ensihetkistä lähtien fiaskolta. WWE-run kesti kunnioitettavan kuukauden, Harris katosi vuosiksi, ja palasi vihdoin TNA:han muutama kuukausi sitten – edelleen läskinä paskana. Yllättäen TNA ei ollut kiinnostunut näillä näytöillä tuomaan Harrisia takaisin firmaan, mutta hei, naamasta päätellen johtoportaan ei kannata menettää yöuniaan Chris-pojan jokapäiväisestä leivästä murehtien.

2. Monty Brown

Monty Brown ei ollut maailman taitavin tai karismaattisin painija, mutta TNA:n me-kalusto oli todella ohut 2004–2005-vaihteessa. Jarrett piti vyötä itsevaltiaan lailla, narkkis-Hardya ei kiinnostanut, Raven ei ollut riittävän hyvässä kunnossa ja AJ oli x-divarissa. Satunnaisia vanhoja WCW-nimiä, kuten DDP, kävi välillä me-kahinoissa, mutta Brownin tie mestaruuteen näytti jotakuinkin selvältä. Hän oli koviten pushattu TNA:n "oma tähti", näkyvässä roolissa ja otteli mestaruudesta. Tuolloin ei kuitenkaan mestaruutta tippunut, vaan hänet käännettiin varsin järjettömästi heeliksi ja Jarrettin kumppaniksi. Brown oli firmassa aina vuoteen 2006 saakka, mutta samanlaista momentumia hän ei enää koskaan saavuttanut, etenkään, kun firmaan tuli noiden vuosien aikana liuta uusia, häntä parempia me-painijoita (Christian Cage, Sting, Rhino, Samoa Joe ja viime hetkillä Angle). Brown esiintyi TNA:n jälkeen noin vuoden WWECW:ssä Marquis Cor Vonina, jäi tauolle perhesyistä, eikä enää koskaan palannut.

1. Desmond Wolfe

Listan ylivoimaisesti lyhyin TNA-ura, mutta silti selvin tapaus. Desmond Wolfen debyytti oli ikimuistoinen: en ollut katsonut spoilereita, edellinen uutinen jonka Nigel McGuinnessista olin lukenut oli hänen WWE-developmental-sopimuksensa, ja yhtäkkiä TNA:n kotisivuilla Impactin top story: Desmond Wolfe arrives. Wolfe / Nigel nousi siis debyytissään suoraan huipulle, tehden tappelussa selvää Kurt Anglesta. Nigel on myös näistä listan neljästä nimestä sekä paras painija että paras mikkimies, joten tämän "complete packagen" ykkössija on selviö. Kun vielä kyseessä oli TNA:n bookkauksen maaginen marras-joulukuu 2009, jolloin yhtäkkiä keskityttiin painiin ja maailmanmestaruudesta taistelivat AJ, Daniels ja Joe, näytti selvältä, että Desmond Wolfe olisi TNA World Heavyweight Champion vielä vuonna 2010.

Sitten jotakuinkin kaikki mahdollinen meni Wolfen kannalta päin p***että. Hogan ja Bischoff tulivat valtaan, juuri aloitettu selkeä linja unohdettiin ja show meni vuoden päiviksi sekavaksi mössöksi. "Oikeita" main eventereitä ja vähän muitakin "suuruuksia" tuotiin firmaan hurjalla tahdilla, ja pian 09-tähdet löysivät itsensä pienemmistä kuvioista, poissa tv:stä tai jopa ulkona koko lafkasta. Desmond soljui siellä sun täällä, veti ikimuistoisen tappiokkaan feudin "American Made" Abyssiä vastaan, päätyi lopulta tag-divariin, ja kun lopulta sitä kautta olisi voinut olla uutta nostetta luvassa, ilmeni TNA:llekin syy hänen WWE-sopimuksensa kariutumiseen lääkärintarkastuksessa. Wolfea ei nähty melkein vuoteen, huhut kertoivat hepatiitti c:stä, ja pari kuukautta sitten kaveri sai lopulta fudut firmasta. Samalla loppui luultavasti koko painiura.

Listauksen kakkososassa – joka toivottavasti tulee nopeammin kuin Supermacin listauksen tai Phenomenonin top 10:n jatko – tarkastellaan WWE:n top kuutosta samasta aiheesta.

[Supermac]

Listauksen kakkososassa – joka toivottavasti tulee nopeammin kuin Supermacin listauksen tai Phenomenonin top 10:n jatko – tarkastellaan WWE:n top kuutosta samasta aiheesta.

Kyllä se minun listaukseni jossain vaiheessa jatkuu. Tosin, nyt on mielessä kaikenlaisia muitakin listauksia, että katsoo nyt mitä sitä seuraavaksi kirjoittelee.

Varsin mukavaa luettavaa oli tuo sinun listauksesi. Itse aikoinaan noista neljästä pidin Monty Brownia selkeästi varmimpana tulevana maailmanmestarina. On edelleenkin aika käsittämätöntä, että hän ei koskaan sitä vyötä lopulta voittanut. Ei sillä, että Monty olisi ollut paras painija TNA:n rosterissa, mutta häntä kuitenkin pushattiin valtavasti ja oli AJ:n jälkeen eniten TNA:n "oma poika". Itse olisin kyllä hyvin paljon mielummin katsellut Brownia mestarina kuin Double J:tä.

Frankie Kazariania itse en kyllä edes silloin vuonna 2007 ajatellut tulevana maailmanmestarina. Häneltä puuttui silloin ja puuttuu edelleenkin "se jokin". Eihän sen puuttuminen tietenkään ole aina mestaruuden saamiseen vaikuttanut, mutta ihan rehellisesti sanottuna en koskaan uskonut Kaz'n voittavan sitä suurinta vyötä.

[MR.Off Topic]

Hitto tää ketju on vähän kuollut lupaavan alun jälkeen. Noh, itseltä pitäisi ainaki tässä tulevaisuudessa tulla ulos "Top 10: WWE:n Nuoret Talentit", "Parhaat Entrance Musat" ja ehkä "Parhaat Finisherit/Signaturet" ja "Parhaat Gimmickit (Of All Time or 2000-->). Saapi nyt nähä, jos ensi viikolla ku koulut alkaa. Tuo ensimmäinen on melkein siinä kunnossa, että julkaisin 10. - 6. sijat.

[ColdBlood]

Tein tämmösen pikaisen Top-10 Suosikki-WWE/WWF Painijat


10.Triple H
Ei kuulu välittömiin suosikkeihini, vaikka onkin kuuluisimpia ja parhaita painijoita maailmassa.

9.Ludvig Borga
Ainoa suomalainen WWF:ssä, oli heeli, jota kaikki jenkit vihasivat.
Niitti silloin painijoita kuin heinää, ja mielestäni on harmi, ettei paininut WWF:ssä kauemmin.
Olisi myös ansainnut sen Intercontinental.championshipin Razor Ramonia vastaan, mutta minkäs teet..

8.The Undertaker
WWE:n yksi legendaarisimmista painijoista, jolla on monia mestaruuksia ja voittamaton 19-0 voittoputki WrestleManiassa. Oli varmaan yksi lemppareitani kun aloin katsomaan WWE:tä.
Kakarana oli yksi parhaista painijoista

7.CM Punk
Aikas uusi tuttavuus, tullut siinä kun itse lopetin WWE:n katsomisen.
Tykkään tyypistä, mahtava gimmick.
Viime viikkoiset tapahtumat on tultu katsottua netistä, ja on pakko myöntää, että vihdoin WWE on oikeille raiteilleen.Money In The Bank 2011 kohautti koko painimaailmaa ja on sanottava, että se on suurimmaksi osaksi CM Punkin ansiota

6.The Miz
Ihan hyvä painija, nyt ei ole enää suurimpia suosikkeja, mutta oli ehkä silloin, kuin voitti Randy Ortonilta WWE-Championshipin.The Miz siis sijalla 6

5.Batista
Okei, eli Batista. Oli yksi näitä Revolutionin jätkiä, ja tämä tyyppi on jäänyt mieleen sellaisena mitä hän joskus oli:Elukkana.
"The Animal" on kiistatta yksi lempipainijoistani ikinä WWE:ssä.

4.Rob Van Dam
Parhaita painijoita koskaan. Kamppailulaji-ekspertti, todella paljon ilmalentoja ja todella taitava painija. Lisäksi aivan loistava entrance, jota tuli pentuna kytättyä ihan fiiliksissä.
ROB-VAN-DAM!

3.Mr. Kennedy/b]
Loistava mikkityöskentelijä ja heeli. Sitä tunnetta kun se oli mikissä, ja lateli oman sisääntulonsa,haukku vastustajaa yms.
FFFROM GREEEEN BAY, WISCONSSSAAAHH
WEIGHTING 245 POUNDS...................
MMMMIISTTTEERRRRRRR KENNNEDDDYYYY..............KENNEDDYYYYHHHH

2.Edge
Entinen ammattipainija ja ikuisesti mielessä tämä jätkä. Oli todella kauan heelinä milloin Undertakeria, milloin John Cenaa vastaan.
Pentuna ärsytti tämä jätkä suunnattomasti, mutta nyt ei voi muuta sanoo kun että loistava painija,moninkertainen WorldHeavyweightChampion ja WWE-Champion. Onneksi sai lopettaa facena.

1.Kurt Angle
"The Wrestling Machine" on kaikkein paras painija omalla kohdallani.
Mahtavat finisherit ja tauntit, monta upeaa matsia WWE-urallaan.(The Undertaker vs Kurt Angle,Kurt Angle vs The Rock vs The Undertaker)Upeaa oli myös se, miten yleisö chanttasi "YOU SUCK" Anglen entrancen tahtiin. Jossain taphtumassa Kurt käski yleisöä ottamaan uudestaan, kunnes he osoittavat vähän respectiä. Se otettiin uudestaan, mutta yleisö ei suostunut olemaan huutamatta "YOU SUCK". Kurt Angle, kaikkien aikojen oma suosikki WWE-painijani.

"I WILL BREAK YOUR FRIGGIN`ANKLE!!!!!!!!!"

[TupsuVeitikka]

3. Punk
2. Edge
1. Angle

Ei mulla muuta.

[BustUout]

Okei, eli Batista. Oli yksi näitä Revolutionin jätkiä

[Static]

Okei, eli Batista. Oli yksi näitä Revolutionin jätkiä

Hyvä sun on siinä nauraa.

[Darien Fawks]

Parhaat perusliikkeet top 3 (mitä nyt tuli mieleen just nyt... ei järjestyksessä):

1. Spinebuster - Tehokas ja visuaalisesti vaikuttava liike, joka pakottaa vastaanottajan bumppaamaan lujaa!

2. Powerbomb - Sama juttu kuin Spinebusterissa. Harmillisen vähän tätä nykypäivänä kuitenkaan näkee...

4. Chop - Tempaisee aina mukaansa ja sattuu varmasti.

Edit: Pahoitteluni! Oikeassa olette. Editoin perustelua.

[MR.Off Topic]

Aloituspostiin muistaakseni kirjoitin, että perustelut pitää olla, vaikka sitten yhden lauseen mittaset, mutta yrittäkää nyt edes. Ei kellään kiinnosta ainakaan sellaiset listat, jossa on jokku kolme neljä nimeä peräkkäin.

[Kenitys]

Jepjep, joku taso tähän ketjuun tai lukko alkaa kilkattelemaan. Jos ei ole mitään järkevää listattavaa ja tulee humalassa kaverin häistä, ei ole pakko postata mitään.

[BustUout]

Älkää plz laittako lukkoon, multa on tulossa top 100 lista joka on jo työn alla

Tosin se tulee sisältämään pelkkiä tilastoja, jotka on kuitenkin itse poimittu

[Saimou]

Messias tulee ja pelastaa teidät lukolta: "vähän" venynyt listaukseni toinen osa on vihdoin valmis. Etenkin nuo historiikinomaiset sepustukset lähtivät kasvamaan, toivottavasti tällä foorumilla on nyt riittävästi kuvittelemiani "uudempia faneja", joille näiden kavereiden urat eivät ole itse nähtyä ja tuttua tavaraa.

"Varmat tulevat maailmanmestarit"


WWE

6. Carlito

Moni kyllä piti Carlitoa "ikuisena midcarderina", mutta oli myös niitä, joiden mielestä Carlitoa odotti varmasti paikka firman huipulla. Itse sijoituin turvalliseen keskikastiin: mahdollisuudet maailmanmestariksi olivat olemassa, mutta minään takuuvarmana ennusteena en sitä pitänyt.

Carlito (Caribbean Cool) teki WWE-debyyttinsä vuonna 2004 SmackDownissa. Viikkoja jatkuneiden hypevideoiden jälkeen tuuheatukkainen puertoricolainen teki shokkidebyytin voittamalla John Cenan US-mestaruuden. Carlito pysyi kovana midcard / upper midcard nimenä SmackDown-runinsa ajan, ja hän voitti mm. feudin Big Showta vastaan änkyttävä Matt Morgan henkivartijanaan.

Vuonna 2005 Carlito draftattiin yhtiön lippulaivaan (jota aina voi pitää merkkinä joko suunnitellusta pushista tai sitten ylipakattuun keskikorttiin hautaamisesta), ja hän aloitti Raw-uransa tutulla tavalla voittaen ensimmäisessä ottelussaan IC-mestaruuden. Saman vuoden kesänä Carlitolla oli muistaakseni pienimuotoinen feudi WWE-mestari Cenaa vastaan Rawssa, ja näytti siltä, että pian olisi edessä main eventin ovien kolkuttelu (vrt. US-mestari Mizin tv-feudi Cenaa vastaan). Lähinpänä maailmanmestaruutta hän kävikin vuoden 2006 tammikuussa, ollen viimeinen mies Cenan kanssa Elimination Chamberissa. Edge kuitenkin otti "uuden me-heelin" aseman itselleen samaisessa PPV:ssä, ja Carlito tippui tag-runin kautta takaisin IC-kahinoihin, lopulta taas tag-divariin, eikä enää koskaan korkeammalle noussutkaan.

Miksi sitten näin kävi? Carlito oli alusta asti karismaattinen ja hyvä puhuja, sekä kehittyi kehässä koko WWE-runinsa ajan (taas tulee väkisinkin mieleeni vertaus Miziin, sillä erotuksella, ettei Carlito ollut koskaan yhtä huono kuin Miz alkuaikoina, eikä myöskään yhtä hyvä kuin Miz nykyään). Toki vuonna 2006 Carlito joutui kesken uuden noususuhdanteen tappiokkaaseen feudiin pahamaineista Randy Ortonia vastaan, mutta enpä minä jaksa tuota "hautausta" huonosta loppu-urasta syyttää. Sen sijaan kohtaloksi koitui nähdäkseni kaksi seikkaa: "kaikki mulle heti nyt" -asenne backstagella, sekä se, ettei Carlito vain lopulta ollut riittävän hyvä, ainakaan rosterin aikalaisiinsa nähden.

5. Shelton Benjamin

Shelton Benjamin, ROH:n tag-mestari ja entinen WWE:n midcard-jyrä. Seitsemän vuotta sitten – ja voi veljet kun tunnen itseni vanhaksi miettiessäni että siitä on jo seitsemän vuotta – tilanne oli kuitenkin toinen, Sheltonin näyttäessä Anglen ja Benoitin manttelinperijältä "best pure athlete" main-event-slotissa.

Sheltonin WWE-uran ensimmäiset vuodet olivat melkoista tykitystä. Debyytti Anglen oppipoikana Team Anglessa, tag-mestaruudet lähes heti vyötäisille ja SmackDownin tag-divarin dominoinnin jatkaminen World's Greatest Tag Teamina. Siirto Rawhon vuonna 2004 oli kuitenkin se, mikä teki Sheltonista todella kuuman tähden: voitto itsestään Triple H:sta Raw-debyytissä, jota seurasi tv-feudi ja kaksi lisävoittoa. HHH ei noihin aikoihin paljoa jobbaillut, joten näytti selvältä, että Sheltonin varalle oli suuria suunnitelmia.

Melko nopeasti Benjamin kantoikin IC-mestaruutta, ja reign oli lopulta etenkin WWE-standardeilla todella pitkä. Kuitenkin jo tuon mestaruuskauden aikana kunnianhimoisten painijoiden ruton lailla pelkäämä termi, "ikuinen midcarder", alkoi hiipiä skeptisimpiin mieliin: mitä pidemmälle kausi meni, sitä tylsemmäksi se muuttui, eikä Shelton oikein tuntunut pystyvän vääntämään itseään huonommista ottelijoista kiinnostavaa ottelua. Fanit ehtivät jo innostua kun Shelty näytti vyön (Carlitolle tämän Raw-debyytissä) hävittyään aloittavan feudin Shawn Michaelsin kanssa, mutta kuvio ottikin ylimääräisen mutkan, HBK-ottelu sivuutettiin ja sen sijaan heel-turn kulminoitui Benjaminin "äidin" tullessa tämän manageriksi. Shelton's Mommasta voisi kirjoittaa ihan oman juttunsa, mutta vaikka lyhyt managerointi johti toiseen IC-mestaruusvoittoon, ei se tehnyt kauhean hyvää Sheltonin "pistän kaikki nippuun kehässä" -uskottavuudelle.

Loppu-uran WWE:ssä voisikin tiivistää menneen tuuliajolla. Useita midcard-mestaruuksia, välissä reunion Haasin kanssa ja run tag-divarissa, gimmickinpoikanen WWECW:ssä ja hyppimistä showsta toiseen. Vaikka sinänsä mestaruuksia ja muita tunnustuksia kertyikin, ei Sheltonin varalle näyttänyt oikein olevan mitään suunnitelmaa, ja hän soljui semi-yhdentekevänä vuodesta toiseen. Lähtö WWE:stä tuli lopulta vuoden 2010 keväällä, unelma WWE:n mestaruudesta oli kuollut jo kauan aiemmin.

Miksi Benjamin on oikeastaan main eventeriksi paremmin muovattavissa ollutta Carlitoa korkeammalla sijalla? Siinä missä Carliton kohdalla luovuttiin "tulevaisuuden main eventer" -puheista viimeistään sen jälkeen kun mies muodosti joukkueen Chris Mastersin kanssa (2007 alussa), oli tietyillä tahoilla uskoa Sheltonin vääjäämättömään nousuun hamaan loppuun saakka. ECW-siirron ja "Gold Standard" -gimmickin (joka lopulta jäi blondattuun tukkaan ja kultaisiin uikkareihin) piti olla varma merkki uudesta noususta, ja vielä potkujenkin tullessa jaksettiin tehdä selväksi, että WWE päästi vuosikymmenen kultakimpaleen menemään. Karu totuus kuitenkin on, ettei Benjaminissa vain ollut "sitä jotain": kehäkarismaa, joka teki esimerkiksi Sheltoniakin kehnommasta puhujasta, Chris Benoitista, supertähden.

4. MVP

MVP ei ollut mikin varressa Carliton eikä kehässä Benjaminin veroinen, mutta em. kavereiden heikommassa osaamisessa heitä selkeästi parempi. MVP oli siis tasaisempi ja parempi pakettiratkaisu, ja ainakin minä näin hänet hyvin potentiaalisena upper midcard / occasional main eventer -jamppana.

Alku-urastaan MVP vaikutti lähinnä hoopolta astuessaan areenalle entrance-teltastaan ihmeellisessä trikooasussaan, mutta feudi Benoitia vastaan kehitti häntä valtavasti. Oikeastaan koko kolmivuotinen SmackDown-ura oli kehityksen aikaa, ja entisestä kusipääheelistä saatiin jopa hyvin sympaattinen face tappioputken avulla. MVP näytti siis myös kykenevänsä hoitamaan kummatkin roolit kunnialla, joten nousu main eventiin sinibrändissä ei näyttänyt mahdottomalta.

MVP joutui kuitenkin jokakeväisen momentumintappajan, draftin, uhriksi. Tuttuun tapaan kaikki vähääkään overimmat midcarderit ympättiin lippulaivashowhun, ja MVP:n epäkiitollinen kohtalo oli olla se, joka tipahti punabrändissä tyhjän päälle. Nojoo, olihan sillä ikimuistettava joukkue Mark Henryn kanssa ja feudi Miziä vastaan US-mestaruudesta, mutta uskallan väittää että turnin tuoma momentum olisi kantanut häntä paljon näkyvämpään rooliin sinishowssa. MVP palasi vielä vuoden kuluttua SmackDowniin, mutta oli jo "supplemental draft" ylijäämätavaraa, ja jätti firman vuoden 2010 päätteeksi.

MVP:llä oli uransa alusta lähtien kannattajansa, jotka näkivät hänet vielä vuonna 2010 potentiaalisena main eventerinä (muistelisin ainakin foorumin bookert:n ajaneen asiaa), ja sitten taas oli vähemmän vakuuttuneet, joiden mielestä MVP oli vain yksinkertaisesti tylsä läpi koko WWE-runinsa. Kun itse muistelen muutamaa viime vuotta olisi MVP päämestarina jotenkin kummallinen ajatus, "eihän se ollut niin hyvä", mutta toisaalta kun yritän muistella mitä MVP:stä olin tuolloin mieltä, tulee sellainen fiilis, että pidin MVP:tä heel-kautensa huipulla lähestulkoon varmana nousijana kortissa. Ei siis mikään maailmanmestaruutta vyötäisilleen huutanut jamppa, mutta hänestä oltaisiin saatu rakennettua riittävän hyvä vyötä kantamaan.

Kolme ensimmäistä kaveria olivat melko tasaisia midcard-jyriä, kärkikolmikon kanssa tuleekin selkeä hyppy astetta kovemmalle tasolle.

3. Muhammad Hassan

Muhammad Hassan jää WWE:n historiaan enemmän tai vähemmän kääntämättömänä korttina. Italialaista sukua oleva amerikkalaismies Mark Copani keksi käyttää vuonna 2003 hieman arabimaisen ulkonäkönsä hyväkseen, ja hänestä tuli painikehissä Muhammad Hassan, arabiamerikkalainen joka kohtasi päivittäin ennakkoluuloja ja vihaa 9/11:n jälkeen. Paperillahan tuon kuulostaa suorastaan sympaattiselta face-roolilta, mutta todellisuudessa Hassan oli debyytistään alkaen tulikuuma heel.

Hassanin "todellista tasoa" ei oikein ehditty nähdä hänen lyhyen uransa takia, mutta promot saivat aikaan heattia ja kehätoiminta parantui jatkuvasti. Toki muistikuvat vuosilta 2004–2005 ovat melko hataria ja muistinvirkistys olisi varmasti paikallaan, mutta se, mikä on oikeastaan jäänyt päällimmäisenä mieleen, oli fiilis "WWE:n tulevasta ykkösheelistä". Buuakset olivat varmoja kun "aa-lei-li-aaa" katkaisi facen promon, ja Hassan oli lähes jatkuvasti mukana isohkoissa kuvioissa, feudaten mm. Shawn Michaelsia ja Hulk Hogania vastaan, voittaen maailmanmestari Batistan diskauksella sekä melkein vieden Shelton Benjaminin IC-mestaruuden.

Draftaus SmackDowniin näyttikin lopullisen läpimurron mahdollistavalta siirrolta, ja ensimmäisenä sinishowssa asettui vastaan itse Undertaker. Hassanin gimmick otti tämän feudin merkeissä myös askeleen räväkkäämpään suuntaan: Takerin squashattua Daivarin SmackDownissa alkoi Hassan "rukoilla" sisääntulorampilla, ja naamioidut terroristit tulivat tekemään Undertakerista muusia. Kuvio olisi jo valmiiksi ollut melko uskalias (ja taatusti lisäheattia tuova), mutta ajoitus oli wrestlingin lähihistorian epäonnisin, Lontoon terrori-iskujen tapahtuessa vain tunteja ennen SmackDownin USA:n lähetystä. Segment näytettiin (ei tosin näytetty siellä missä show tuli myöhemmin, kuten Euroopassa), hemmetinmoinen kalabaliikki nousi, tuolloin SmackDownia lähettänyt UPN ei halunnut olla gimmickin kanssa missään tekemisissä, Undertaker tappoi Hassanin Great American Bashissa, ja koska toisella gimmickillä paluukin olisi ollut mahdotonta Copani lähti WWE:stä. Painimista Copani ei halunnut jatkaa, ja uran piti jatkua miehen omien sanojen mukaan Hollywoodissa. Siirrytään ajassa kuusi vuotta eteenpäin, ja miehen jonka olisi pitänyt olla painimaailman suurin heel jo monen vuoden ajan opettaa historiaa yläasteella. Niin se vain joskus menee.

2. Mr. Kennedy

Kyllä, Mr. Kennedy ei ole listan ykkönen. Tämä tarinahan on tälläkin foorumilla muisteltu jo ties kuinka moneen kertaan, ja aika ajoin (kuten viime viikolla) siitä herää taas uudelleen keskustelu, joten tarkka historiikki tuskin lienee tarpeen. Jotkut sanoivat, että Kennedy oli vain tylsä painija, jonka suosion salaisuus oli yksi ainoa hauska temppu, itsensä kuuluttaminen kehään. Minusta tuo kritiikki kuitenkin kertoo kaiken oleellisen kaverista: hänen yhteytensä yleisöön oli niin hyvä, että hän nousi pirun overiksi jo pelkästään yhdellä catchphrasenomaisella maneerilla. Miksipä ei siis WWE olisi näin karismaattista kaveria pushannut.

Kennedy voitti uransa alkupuolella useita entisiä maailmanmestareita, ja otti tämän myös leveilyn kohteeksi promoissaan. Kennedy feudasi Undertakeria vastaan. Mikä tärkeintä, Kennedy voitti Money in the Bankin. Kennedy oli siis itsekin matkalla maailmanmestaruuteen. Maailmanmestaruus olisi tullut WrestleMania 24:ssä, jossa Kennedy lupasi salkun cashaavansa, ja wwe.comissa oli jo pitkälti yli 300:aa näyttävä päivälaskuri mestaruusotteluun. Maailmanmestaruus olisikin tullut jo tuota aiemmin, koska SmackDownin mestari Undertaker loukkaantui, ja MitB oli helpoin ja nopein tapa vaihtaa mestaria ja siirtää samalla SD:iin tähtivoimaa Rawsta menetetyn Takerin tilalle. Kennedy vain sattui olemaan itsekin juuri tuolloin loukkaantunut, ja täten hänen salkkunsa siirrettiin pikavauhtia Rawssa Edgelle joka sitten lähti dominoimaan sinishowta. Toinen tilaisuus, iso kuvio Vincen poikana, kärähtäminen aineista h-hetkellä, kuvion hautaaminen. Pahamaineinen selkkau Randy Ortonin kanssa, muutenkin maine vähän vaikeana kaverina, useita loukkaantumisia jotka eivät näyttäneet parantuvan millään, ja Kennedyn kaikki momentum oli poissa. Ehti käydä tekemässä Rawssa face-turnin, joka sekin tuntui uppoavan yleisöön hyvin. Piti jo ryhtyä OVW:n kouluttajaksi loukkaantumisten takia, mutta palasi vielä Rawhon... ja sai potkut heti perään. Huono tuuri + oma hölmöily + huonoon saumaan sattunut loukkaantumisten suma (tai sitten kroppa ei vain olisi muutenkaan kestänyt WWE:n tahtia) -> menetetty lupaus. Tai no, menetetty ja menetetty, veti juuri elämänsä runin TNA:ssa (nyt taas hiipumaan päin), mutta eihän se sama asia ole kuin isossa E:ssä breikkaaminen. Valitettavasti.

1. Bobby Lashley

Bobby Lashleyn debyytti SmackDownissa vuonna 2005 sai ainakin minut heti varpailleen: äijä esiteltiin ties kuinka monta "amatööripainimestaruutta" voittaneena painikoneena, ja Simon Dean sai näyttävästi turpaansa. Ja kyseessä ei ollut mikään "limetinvihreä OVW:sta nostettu hoss tuhoaa local jobberin tylsässä squashissa", vaan jotain parempaa. Ei Bobby mikään painijumala ollut, mutta hemmetin räjähtävä liikkeissään (harmi kun luopui Dominatorista finisherinä), ja mikä tärkeintä, hänessä oli sellaista goldbergmaista "örh tuhoan teidät kaikki AAAAARGH" -kehäkarismaa. "Lashnar" nousikin SmackDownissa nopeasti mutta kuitenkin askel kerrallaan isompiin kuvioihin, kantaen US-mestaruutta lyhyen aikaa (jonka muuten voitti JBL:ltä) ja otellen ensimmäistä kertaa maailmanmestaruudesta SD-runinsa päätteeksi, vain vuotta debyyttinsä jälkeen.

Joku voisi toki sanoa Lashleyn voittaneen urallaan maailmanmestaruuden, sillä hän siirtyi loppuvuodesta 2006 hetki sitten käynnistettyyn WWECW:hen, ja voitti välittömästi ECW:n mestaruuden Big Showlta "ikimuistoisessa" December to Dismember PPV:ssä. Koska ECW-mestaruus sitten lakkasi olemasta maailmanmestaruus ja muuttui midcard-vyöksi? Yleensä rajana pidetään Vengeancea kesäkuussa 2007, kun mestaruusvoiton jälkeen Morrisoniksi muuttunut Johnny Nitro voitti vyön, ja mestaruuden nimestäkin tippui "World Heavyweight Champion" muutamaa viikkoa myöhemmin. Oman näkemykseni mukaan ECW-mestaruus oli Lashleyn voittohetkellä vielä kolmas, selvästi kahta muuta alempana oleva maailmanmestaruus, joka muuttui midcard-vyöksi Lashleyn kauden aikana: ensin mestarina oli lyhyen aikaa Vince McMahon, ja vyö jäi lopulta vacantiksi, kun mestaruuden takaisin voittanut Lashley (jossain vaiheessa etunimi katosi, olisikohan ollut juuri tuon ECW-siirron aikoihin) piti draftia Rawhon ECW:n mestaruutta arvokkaampana. Kaikesta tästä tulen siihen päätelmään, ettei Lashley varsinaisesti koskaan ollut WWE:ssä maailmanmestari, vaan häntä vain koulittiin siihen rooliin c-shown ykkösnimenä.

Ei sillä, etteikö Lashley olisi ollut lähellä WWE-mestariksi nousemista. ECW-runilla tuli tukku voittoja ja iso feudi itseään Mr. McMahonia vastaan, ja Rawhon siirryttyään Lashley ei aloittanut enää mistään pyramidin pohjalta, vaan siirtyi heti mestaruuskuvioihin "supermies"-runinsa keskellä ollutta John Cenaa vastaan. Lashley hävisi Cenalle Great American Bashissa, mutta vasta yläköydeltä tehdyn FU:n jälkeen, ottelussa jossa oli "titaanien taisto" -luokan tunnelmaa. Näytti selvältä, että Lashley palaisi kiusaamaan Cenaa...

...Mutta Lashley loukkaantui. No, pieni takaisku vain, ja WWE:n sivuilla olikin jo laskuri Lashleyn paluuseen. Samaan aikaan kuitenkin SD:ssa vaikuttanut Lashleyn vaimo Kristal kieltäytyi ryhtymästä Edgen on-screen-rakastajattareksi, sai potkut, Bobby ei vaimonsa potkuista pitänyt, ja lähti itsekin menemään. Varma tuleva maailmanmestari olikin yhtäkkiä pois lafkasta, syystä joka ei edes suoraan johtunut hänestä, vähän siis kuin Hassaninkin tapauksessa. Lashley siirtyi MMA:n maailmaan, ja käväisi myös vetämässä TNA:ssa vakuuttavan voittoputken, mutta jokin taika äijästä oli iäksi kadonnut.

Kyllähän Lashleytäkin kritisoitiin: hänen mikkitaitonsa olivat jotakuinkin olemattomat, ja toiset sanoivat, ettei nallekarhumaisia kasvoja voinut ottaa tosissaan. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään väliä, koska ketteryys ja voima kehässä yhdistettynä testosteronia tihkuvan maskuliiniseen tuhokone-karismaan oli takuuvarma coctail menestykseen, ja bookkaus tuki tätä näkemystä hyvin vahvasti. Harmi myös, ettei TNA:ssa väläytettyä "Lashleyn vaimo on ilkeä ämmä joka manipuloi hyväntahtoisen nallekarhun pahoihin tekoihin" mahdollisuutta nähty koskaan täydessä toiminnassa, sillä se näytti toimivan hyvin. Tosin kokonaan ilman tuota ilkeää ämmää Lashley olisi varmaan edelleen WWE:ssä, useita maailmanmestaruuksia voittaneena kesto-me-nimenä.

Ensi kerralla jotain kevyempää ja vähemmän kronikkamaista luettavaa: voisinpa ottaa syyniin vaikkapa x-määrän typerimpiä gimmick-otteluita. Olettaen siis, ettei tähän kirjoitusteni väliin osu mitään valtavaa hääsesonkia. Onneksi 11.11.11:een on vielä aikaa.

[ColdBlood]

Listasin tässä Top-3 oudoimmat ja hassuimmat kehänimet ikinä.

3.Häijy-Heimo Ukonselkä

Okei, jos tiedät mitään Fight Club Finlandista, tiedät myös melko varmaan tämän tyypin; Häijy-Heimo Ukonselän. Kaksinkertainen FCF.n mestari ja yksi kokeneimmista ja menestyneimmistä painijoista.
On niittänyt ukkoa niin Saksassa, Puolassa, Norjassa ja Japanissa. Mestyksekäs suomalainen painija, mutta pakko myöntää, että kun ensimmäisen kerran kuulin tästä tyypistä, en oikeastaan edes halunnut tietää enempää pelkän nimen perusteella. Mutta oikeastaan hän vetää roolinsa oikein mallikkaasti.


2.KKK-Pukki

KKK-Pukki, ei niin tunnetun S.O.B-Wrestlingin yksi painijoista.
S.O.B-Wrestling oli tuntemattomampi suomalainen vapaapainifederaatio, joka tarjosi enemmän tai vähemmän hardcore-henkistä painia. Ryhmään kuului mm. Judas Kalashnikov,KKK-Pukki, VPW:stä tuttu Amon,PWF:n Pit Dog ja nykyisinkin vielä painiva The Saint.
KKK-Pukki oli joulupukki-asuinen painija S.O.B-Wrestlingistä, joka ei ole paininut missään muussa fedeissä kuin SOB:issa.KKK-Pukki ansaitsee kyllä aikas hyvän sijan listaltani.

1. Ugalabugala

Tuntematon painija, joka paini aikanaan toimineessa Pro Wrestling Finlandiassa vuonna 2006.
Pakkohan tuo on myöntää, että painijalle aikas epäuskottava nimi ja siksi hän löytyykin listan kärjestä: UGALABUGALA.

[Static]

Herätelläänpäs ketjua hieman laittamalla tänne tämmöinen pieni listaus. Eli homman nimi on:

Kaikkien aikojen TOP 4 entrance-biisit

1. CM Punk (Killswitch Engage - This Fire Burns)

Yleisesti en tykkää lainkaan tuollaisista hardcore-karjumisjutuista, mutta jostain syystä tuo Killswitchin kappale on toiminut pienenä poikkeuksena jo usemman vuoden aikana. Kyseinen biisihän on toiminut Punkin tunnarina lähestulkoon niin kauan kuin olen häntä fanittanut, eli jostain sieltä vuodesta 2008 asti. Nyt tietty muutama viikko sitten käyttöön tuli Living Colourin Cult Of Personality, joka ei kuitenkaan omissa kirjoissani vedä ihan vertoja tuolle vanhalle musalle.

This Fire Burnsissa on iskevä kertosäe ja se on muutenkin sellainen biisi joka saa adrenaliinin virtaamaan melko vauhdikkaasti.

2. Stone Cold Steve Austin

Lasi rikki ja sitten menoks. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että tämäkin theme on vaan niin upea ja mieleen painuva. Yleisökin repeää liitoksistaan joka kerta kun biisi pamahtaa soimaan. Sitten kun esiin astelee vielä niinkin karismaattinen ilmestys kuin Steve Austin, niin eipä siinä voi sanoa muuta kuin että onnistuttu on.

Vaikka en ollutkaan seuraamassa Austinin uran kulta-aikoja, jolloin tätä biisiä soitettiin paljon useammin, niin kyllä sitä silti on oppinut nostamaan tämän kappaleen sen ansaitsemaan arvoon.

3. Drew McIntyre (Lyhentämätön versio)

Ei hemmetti, tämä on yksi niistä biiseistä, joita ei kovin usein pääse kuulemaan WWE:n TV-ohjelmissa, mutta sitten kun se soi niin AI ETTÄ millaiset kylmät väreet ja upeat fiilikset siitä tuleekaan kun musa pääsee soimaan. Tämä biisi on myös ihan sellainen, jota voisi kuunnella muutenkin kuin painin yhteydessä.

4. Mr. Anderson (Eli siis herran TNA-theme)

Tässä biusassa ei ole edes mitään kummempia kikkailuja, mutta jotenkin on vaan niin menevä ralli, että väkisinkin alkaa jalka vispaamaan ja sormet naputtamaan pöydän reunaa. Tässä on sama juttu kuin Austin kanssa, eli Anderson on myös niin karismaattinen mies, että kun hän spawnaa siihen lavalle, niin tulee hieno tunnelma.

Tämä lista:

Kiinnosti [ ]
Ei kiinnostanut [ ]
Matti Nykänen [x]

hehevanhavitsi.

[SkullCrushingFinale]

Onhan noita kovia biisejä. Jos nyt tähän pikasesti omaa top vitosta virittäisi...

5. Christian - WWE

Erilainen kappale kuin perinteiset teemabiisit, mutta tämä oli vain oma osansa sitä tiettyä Captain Charisma-gimmickin "mystiikkaa". Mies teki asiat omalla tyylillään ja toivon todellakin, että herra ottaisi tämän käyttöön nyt 2011-heel runillaankin! Uusi versio ei ole huono, mutta tämä oli jotain aivan taivaallista. Voitti juuri ja juuri klassisen Flair-teeman viidennen sijan kamppailussa.

4. Kurt Angle

Ei sanan sanaa, mutta kun tavara on tätä luokkaa, en edes kaipaa sanoja. Täydellinen Anglelle! Mitään ei puutu, eikä mitään ole liikaa. Yksi kaikkien aikojen osuvimpia teemabiisejä.

3. Goldberg - WCW/WWE

Sen verran kova veistos tämäkin, ettei montaa haastajaa löydy. Alku pelkästään herätti sellasen fiiliksen, että nyt on h****tti irti. Räjähteet ja "Gooooldbeeeeerg"-chantti messiin ja olipahan yksi kaikkien aikojen komeimmista entranceista!

2. AJ Styles - TNA

Get ready to fly! Onhan tää aivan huikea biisi, aktiivipainin ykkönen! Fiilis naksahtaa kattoon joka kerta uskomattoman kertosäkeen iskiessä päälle! Se vielä siihen lisää, että biisi ei ole vain joku random kesähitti mallia ysikolme, vaan nimenomaan AJ'lle tehty. Joskus vielä koemme AJ'n painelemassa alas WrestleMania-ramppia tuo soimassa taustalla. Ainakin unissa, jollei muuten

1. Chris Benoit - WWE

Kiistaton kuningas. Jotain niin huikeata, sanoituksista melodiaan! Ei yhden yhtä heikkoa kohtaa! Tähän vielä se jokaisen painifanin verkkokalvoon painunut kuva, Benoitista ja Guerrerosta juhlimassa kyynel silmäkulmassa WrestleMania 20'n jälkimaininkeja tämän soidessa taustalla, aijai. There's no holding me back...

[MR.Off Topic]

5. Batista - Monster
- Tämä on se paras theme minusta Batistalla, vaikka "I Walk Alone" toimii lähes yhtä hyvin. Alusta tietää heti kuka tulee kehään ja sen jälkeen alkaa tuo, jopa hieman pelottava osa. Tuommoinen "pelottava" musiikki sopi erinomaisesti tuollaiselle lihaskimpulle ja varsinki heelinä tämä musiikki toimii hiton hyvin. Naamana "I Walk Alone" oli sitten ehkä se parempi biisi Batistalle. Hiton hyvä tää kuites on.

4. Mick Foley
- Tunnistettava. Alussa tietenki tuo autokolari ja sen jälkeinen musa jotenki mielestäni sopii hyvin Mick Foleyn hahmoon. Tykkään kyllä TNA:n themen alustaki, mutta kyllähän tuo autokolari kolahtaa alussa vaan niin hiton hyvin!

3. Kings Of Wrestling - KoW (Kings)
- Rakastuin tähän biisiin ekan kerran jälkeen heti. Tehty Kingseille yksin omaa, sekä tämä tietysti sisältää tuon osan, jota on helppo laulaa/chantata musiikin tahdissa. Muutenki biisi toimii harvinaisen hyvin, vaikka joskus itselläni oli vaikeaa saada selvää tuosta "K, O, W, Kings" kohdasta. Tietysti biitti taustalla toimii hiton hyvin.

2. Edge - Metalingus
- WWE:ssä kuuluista themeistä paras ikinä koskaan. Alusta asti tietää kuka saapuu kehään ja tietysti parhaillaanhan tämä oli, kun Edge ja Lita saapuivat savun keskeltä. Ei mulla oikeen mitään sen kummempia perusteluita ole kuin, että tämä on hiton kova biisi.

1. Sandman - Enter Sandman
- Videosta löytyy täydelliset perustelut. 'nuff said.

[What]

2009 loppupuolella skriivailin top 50-listan painijoista, joka tietysti löytyy vanhalta foorumilta. Tänä keväänä sitten mietin, että onpas aika paljon muutoksia tullut. Toki kärjessä on osa samoja ikisuosikkeja edelleen, mutta muuten pakka sijoilla 10-50 on mennyt aika lailla totaalisesti uusiksi, ja on sinne kärkikymmeniköönkin vähän vaihtelua tullut. Niinpä tuossa yksi ilta aloin leikittelemään ajatuksella, että tekisi listan uusiksi ja aloin Wordin ripoff-versioon heitellä satunnaisesti nimiä. 50 nimeä sinne löytyikin heittämällä, liian moni jäi ulkopuolelle. Näin ollen olenkin päättänyt tehdä sen, jonka moni on aloittanut, mutta harva saattanut loppuun. Nimittäin listata sata suosikkipainijaani. Markitukseen pohjautuen tietysti, mutta jonkinlaisen objektiviisuuden kuitenkin säilyttäen. Projektin potkaisen käyntiin maanantaina tai viimeistään tiistaina. Olisihan se ihan kiva, jos joku muukin innostuisi näitä listaamaan, niin saataisi mahdollisesti aktiivisuutta ja keskustelua foorumille aikaiseksi.

[Saimou]

Onneksi 11.11.11:een on vielä aikaa.

...Yllättävän paljon vähemmän kuin tuolloin ajattelin. No mutta, olen minä kuitenkin aktiivisemmin liikkeellä kuin Supermac...

Tosiaan pitkin syksyä on muistunut mieleeni että listauksen tänne joskus lupasin, ja kaiken lisäksi olin siitä pari kohtaa jo valmiiksi kirjoittanutkin. No, nyt sitten kun tehtävä mieleeni taas pitkästä aikaa juolahti, päätin rykäistä listauksen loppuun. Kaikkihan sitä ovat varmaan kärsimättöminä odottaneet aina elokuusta saakka.

Typerimmät gimmick-ottelut

Vuosien varrella on tullut todistettua ties minkälaisia otteluviritelmiä, ja melko suuri osa niistä on varmasti myös painunut (ansaitusti) unholaan. Jotkin ovat kuitenkin olleet liian kovaa kamaa kadotakseen koskaan mieleni sopukoista, ja tässä niistä top 5. Listalle päässeet ottelut ja järjestys on määräytynyt jonkinlaisena yhtälönä itse konseptin typeryydestä, ottelun merkityksestä, sekä siitä, kuinka suurena juttuna ottelumuotoa kohdeltiin. Tämän vuoksi esimerkiksi reverse battle royal jäi listan ulkopuolelle (vaikka nyt kunniamaininnan saikin): sääntöjensä puolesta ottelumuoto oli aivopieru pahimmasta päästä, mutta koska ottelu ja toteutus oli varsin harmiton, ei se ole jäänyt kalvamaan. Aikajänteenä listauksessa taas oma aktiivikatseluaikani väliltä 2003-nykypäivä, joten WCW:n sijaan listaus on vähemmän yllättäen TNA-painotteinen.

5. Elevation X

2007 oli gimmick-otteluiden kulta-aikaa TNA:lle. Siinä missä nykyään shokkiarvoa yritetään luoda jatkuvilla turneilla ja pääotteluiden sotketuilla lopetuksilla, oli vuoden 2007 vastaava kikka pakonomainen tarve bookata gimmick-otteluita, ja mieluiten keksiä uusia. Destination X PPV oli jo tuolloin tunnettu jokavuotisena Ultimate X:n areenana, mutta kyseinen ottelutyyppi oli jo niin nähty ja peruskauraa, että tarvittiin jotain uutta. Syntyi Elevation X.

Elevation X:n idea oli perin yksinkertainen: korkealla kehän yläpuolella oli X:n mallinen metallihäkkyrä (käytetty myöhemmin Ultimate X:n tukirakenteena), ja ottelijat yrittivät pudottaa toisensa sen päältä alas kehään. Ken putosi ensin, hävisi. Huimapäinen konsepti, korkea loukkaantumisvaara, todella extremeä.

Siinä se ongelma olikin se. Se oli liian extremeä. Eihän kukaan selväjärkinen tekisi yhtäkään painiliikettä niin korkealla, riski pakkolaskusta olisi liian suuri. Ensimmäisessä Elevation X:ssä AJ Styles sentään vielä uskalsi tippua rakennelman päältä selälleen kehään, toisessa (Rhino vs. Storm) kasattiin ottelun aluksi rakennelman alapuolelle pöytiä ja nysvättiin sitä putoamista viimeiseen asti ettei vain sattuisi. Eikä siinä mitään etteivät painijat halua tieten tahtoen loukkaannuttaa itseään, heillä on siihen täysi oikeus. Mutta miksi sitten luoda alunperinkään tällaista ottelua, joka ei vain voi toimia kamppailun lailla?

Elevation X:iä nähtiin siis kaksi kappaletta, peräkkäisissä Destination X:issä vuosina 2007 ja 2008. Ensimmäinen, Rhino vs. AJ Styles, kantoi vielä itsensä shokkiarvollaan, mutta toinen, Rhino vs. James Storm, oli todella onneton esitys. Tämän jälkeen virhe onneksi tajuttiin, eikä ottelua sen koommin nähty.

4. Punjabi Prison

Pääseepä WWE:kin tälle listalle. Great Khali debytoi vuonna 2006 SmackDownissa todellisena monsterina, joka ensi töikseen möyhensi The Undertakerin ja squashasi ottelussa silloisen maailmanmestarin Rey Mysterion. Ja mikä olisikaan parempi tapa sementoida ulkomailta tulleen hirviöjättiläisen asema sadistisena antikristuksena kuin oma ottelumuoto, Punjabi Prison.

"Punjabi Prison" oli kaksiosainen bambuhäkkirakennelma. Sisemmessä, pienemmessä häkissä oli neljä ovea, jotka saatettiin avata yksi kerrallaan minuutiksi ottelijan pyynnöstä. Minuutin jälkeen ovi laitettiin kiinni munalukolla. Mikäli kaikki ovet olisivat menneet kiinni ja ottelijat jääneet häkin sisälle, olisi heidän pitänyt kiivetä pois bambupiikkien yli. Tämän jälkeen oli vielä korkeampi, piikitön ja kahdeksankulmainen bambuhäkki, josta ensi ulos kiivennyt voitti ottelun. Häkkien välissä oli bambuaseita. Kaikki tämä bambun määrä olisi varmasti tehnyt pandan jos toisenkin hyvin onnelliseksi.

WWE on luonut historiansa aikana loistokkaita häkkikonsepteja (Hell in a Cell, Elimination Chamber), mutta tämä oli hutilyönti. Konseptina kuin WCW:n ja TNA:n villeimmistä unelmista, toteutukseltaan tylsä, kankea ja kehno. Ja aivan kuin tämä ei olisi riittänyt, kohtasi se myös suurta epäonnea: ensimmäinen Punjabi Prison käytiin legendaarisessa vuoden 2006 Great American Bashissa, joka on ainakin omaan muistiin tallentunut nimellä "Great Liver Bash". Kyseisessä PPV:ssä useampi ottelu muuttui lennosta, koska monilla ottelijoilla, Khali mukaanlukien, olivat maksa-arvot korkealla. Punjabin tuhokonetta (kukaan olisi tuskin arvannut tittelin muuttuvan parin vuoden kuluttua "playboyksi") ei siis edes nähty nimikko-ottelussaan, vaan Undertakeria vastaan asettui Big Show, mikä vain latisti tunnelmaa entisestään. Elevation X:n tapaan tätäkin päätettiin kokeilla uudelleen vuotta myöhemmin, ja tällä kertaa Khali jopa pääsi itse otteluun Batistaa (jolle oli juuri hävinnyt maailmanmestaruuden) vastaan. Ottelu ei "yllättäen" vakuuttanut, ja jäi luultavasti viimeiseksi Punjabin vankilaksi jonka koskaan näemme (ellei sitten ottelua kaiveta esiin tämän uuden intialaisen pushaamiseksi, mikä lienee kovin epätodennäköistä ottaen huomioon Mahalin nykytilanteen). Tämä oli myös viimeinen kerta, kun Khali nähtiin main event -kaliiberin ottelussa PPV:ssä. Double good riddance.

3. Knockout's Lockbox Challenge

Tämä ottelu ansaitsisi varmaan puhtaasti konseptinsa puolesta listauksen ykkössijan, mutta koska kyse oli kohtuullisen merkityksettömästä ottelusta (harmi että naisten mestaruus oli tuolloin nykyistäkin enemmän sitä) lienee kolmas sija sopiva kompromissi. Lockbox Challenge nähtiin Impactin pahimpiin häröilyaikoihin 5.4.2010: uusi maanantai-iltojen sota oli juuri aloitettu, ja TNA:n käsitys kilpavarustelusta oli pistää televisioon viikosta toiseen "shokeeraavampia" jaksoja, toisin sanoen Impact tarjosi viikottaisen annoksen sekavaa ja todellakin mielen rajoja koettelevaa paskaa. Kuvaavaa tuon ajan tasosta on, että Lockbox Challengen kanssa samassa jaksossa nähtiin legendaarinen segment, jossa Orlando Jordan haastoi Rob Terryn otteluun spruittaamalla valkoista eritettä pitkin kasvojaan ja rintaansa. Itse asiassa YouTubesta löytyy edelleen legendaarinen neljän minuutin tiivistelmä koko jaksosta, mikäli joku ei ole ennen tästä nauttinut.

Lockbox Challengessa oli kahdeksan ottelijaa. Jos X selätti Y:n, poistuivat kummatkin ottelusta, X voittajana ja Y häviäjänä. Ottelussa oli siis neljä voittajaa, ja kukin sai voitostaan sattumanvaraisesti yhden neljästä ennalta määrätystä palkinnosta.

Kuulostaako typerältä? Jo kahdeksan naisen ottelu neljällä voittajalla aiheuttaisi pään raapimista, mutta jotain vielä parempaa olivat palkinnot: Knockout-mestaruus (kyllä, mestari saattoi hävitä mestaruutensa vaikka voittaisi ottelun, ja niin myös kävi), title shot naisten singles tai joukkuemestaruuteen, Taran hämähäkki (mitä helvettiä kukaan muu kuin Tara tekisi hänen ällöttävällä lemmikillään? Ja Tara oli luonnollisesti otteluun lähdettäessä vielä mestari) sekä pakollinen strippaus (niin, yksi "voittaja" joutuisi strippaamaan shown päätteeksi). Kuka keksii näin nerokkaita konsepteja? Älkää minulta kysykö, mutta veikkaan Vince Russoa.

2. Blindfold Steel Cage

Lockdown, TNA:n trademark-PPV jossa kaikki ottelut otellaan häkissä, pidettiin vuonna 2007 kolmatta kertaa. Kuten jo sanottu, 2007 oli villien gimmick-otteluiden aikaa TNA:lle, ja oli selvää, etteivät tavalliset häkkimatsit enää riittäneet: tarvittiin brutaaleja tuunauksia, jotta shokkiarvo säilyisi. Syntyi piinaavan jännittävä loistokkaiden ottelumuotojen prinssi, blindfold steel cage.

Blindfold match on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä miltä se kuulostaakin: ottelijat ottelevat normaalin painiottelun, mutta twist tulee siitä, että he joutuvat tekemään sen silmät sidottuina. Konsepti on siis jotakuinkin typerin mahdollinen lähtökohtaisesti, eikä sen yhdistäminen häkkiin sitä ainakaan paranna – päinvastoin, se vain tekee normaalisti intensiivisestä häkkimatsista kurapaskaa.

Olihan ottelussa tarinaa takana, ja tarinassa myös ottelumuoto selitettiin. AMW oli juuri hajonnut, ja James Storm iskenyt signature olutpullonsa brutaalisti Chris Harrisin kasvoihin, vammauttaen Chrisin silmää (storyline). Viikkoja sitten spekuloitiin kykeneekö Harris ottelemaan Lockdownissa, kunnes tasoittaja keksittiin: jos Harris ei näe kunnolla, ei näe Stormkaan. Mikäpä olisikaan parempi tapa polkaista käyntiin todella henkilökohtainen ja aggressiivinen feudi kuin sokea hapuilu ja wrestling-ottelun irvikuva?

Sanomattakin lienee selvää, että ottelu oli aivan kamala. Tämä mestariteos on varmaan edelleen se vertailukohta jota käytän, kun törmään johonkin todella paskaan otteluun. Ainut vain, ettei mitään läheskään vastaavaa juuri koskaan pääse todistamaan, ja tämä "legendaarinen" grudge match on jäänyt muistoihini jotakuinkin huonoimpana koskaan näkemänäni otteluna. Ei tämä nyt varmaan taas "absoluuttisesti" mitattuna niin huono ole kuin jokin Hornswogglen hassuttelu, mutta lähtökohdat huomioon ottaen anteeksiantamaton fiasko. En halua verestää muistoja katsomalla uudestaan, ja muistan lähes elävästi sen pelon, että tämä jäisi feudin anniksi eikä sitä kunnollista ottelua pystyttäisi tämän jälkeen enää vetämään. Onneksi Harris ja Storm pääsivät kuitenkin matsaamaan erittäin maukkaan Texas Death Matchin kuukautta myöhemmin Sacrificessa, ja tämä pökäle on hyvin pitkälle painunut sinne minne kuuluukin ¬– unohduksiin.

1. Electrified Steel Cage

Ulkomuistista olin aivan varma että ottelut oltaisiin nähty eri vuosina, mutta niin vain tuli Lockdown 2007:lle tuplavoitto listauksessa. Team 3D:n ja LAX:n kohtaaminen ei sinänsä otteluna yltänyt samanlaiseen tuskan aiheuttamiseen kuin Harris vs. Storm, mutta puhtaasti naurettavimmalla konseptillaan se kiilaa ansaitulle paikalleen listan huipulle. Vai onko kehää ympäröivän häkin "sähkölataus" jostakusta myös ottelun ja yleisön sähköistävä elementti?

Team 3D:n ja LAX:n ottelu nähtiin siis sähköistetyn häkin sisällä. "Sähköistys" toimi niin, että häkkiä päin heitetty painija tärisi kuin sähköiskun saamista esittävä henkilö normaalisti tärisee, ja huikeaa efektiä vahvistettiin areenan välkkyvillä valoilla. Toteutus oli siis juuri niin tökerö kuin ideakin. Jossain sinisen savun ja taikauurnan Undertaker-feudissa tuo voisi vielä jotenkin mennä, mutta tilannetta pahensi entisestään se, että TNA yritti tuolloin(kin) tarjoilla vakavampaa ja aikuisempaan makuun suunnattua viihdettä. Ja olisihan se sähköhäkki ollut hevosrattaiden ja ajatuksen voimasta romahtavien kehienkin maailmassa jäätävää kuraa.

Nyt ei pidä ymmärtää asiaa niin, että olisin lähtökohtaisesti hassuja ideoita vastustava tosikko. Itse asiassa olen esimerkiksi attituden ja hardcore-mestaruuden henkisten "falls count anywhere -trukkirallien" suuri ystävä riittävän pienissä annoksissa nautittuna, vaikkei niissä realistisesta näkökulmasta mitään järkeä olekaan. Pystyn myös pitämään esimerkiksi Eric Youngin totaalisen hooposta kehätoiminnasta. Sähköhäkki oli vain täysin väärässä promootiossa ja feudissa: jonain DDT:n tai Chikaran hullutteluna häkkiä vasten sätkivät sankarit voisi olla hulvatonta katseltavaa, mutta vakavasti otettavana ja "brutaalina" sitä ei pysty myymään. Ja sitä TNA vuonna 2007 toden totta yritti, vaikka varmaan jopa Hulk Hogan sanoisi, että huono idea. Tämän jälkeen nähdään varmaan sähköhäkin paluu ensi vuoden Lockdownissa, Garett Bischoffin ja Hulksterin ottelussa tietenkin. Sitä odotellessa tämä "valitettavasti" ainokaiseksi jäänyt electrified steel cage on täysin ansaitusti typerin gimmick-ottelu jonka olen omana aktiivikatseluaikanani nähnyt, eikä se kyllä paljoa "all time" listauksissakaan WCW:n kolmikerroshäkeille kalpene.