Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Kenitys, alahan laittaa se vuoden yhteenveto esille!
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Haha, no käskystä ollos hyvä :)
Noniin, se on sitten taas vuoden kokoavan postauksen aika.
Vuoden 1998 kahlasin läpi aika haipakkaa, koska siinä kesti yhteensä vain 5 ja puoli kuukautta. Nyt ei ihan sama tahti pysynyt yllä, mihin on useampiakin syitä. Suurin niistä ovat (yllättäen) työ ja muut kiireet, jotka sitten pistivät minut tähän maksimissaan arvostelu per viikko -tahtiin. Niinpä kun postasin vuoden 1998 kokoelman tänne 25.4.2010, tähän vuoden 1999 katseluun meni aikaa yhteensä noin 7 ja puoli kuukautta. Saa nähdä, miten käy ensi vuonna, kun en edes yritä enää mahduttaa tiukaan aikatauluun yhden viikottaisen katsomista jokaiselta kuukaudelta.
Viime vuoden päätösviestin alussa pohdin vähän sitä, miksi minua ylipäätänsä kiinnostaa katsoa näitä vuosia vanhoja jenkkiläisiä ppv:itä, jotka eivät kuitenkaan ole edes old schoolia ja jotka ovat vieläpä tasoltaan monin paikoin aikamoista paskaa. Tällä kertaa ajattelin vähän tähän pohjustukseksi pohtia siitä, millaista paskaa tarkalleen nämä tähän asti näkemäni vuodet ovat olleet.
1995 on tässä projektissani hieman jämävuosi, koska ensinnäkään en ole kyseisen vuoden tapahtumista kirjoittanut tänne arvosteluita ja koska en vuonna '95 katsonut kuin WWF:n ppv:t. Koko idea tähän projektiin lähti aikoinaan siitä, että olin aina halunnut katsoa näitä ensimmäisiä In Your House -ppv:itä, joita ei tuntunut löytyvän mistään. Lopulta löysin ne kaikki ja päätin alkaa katsoa niitä. Pian laajensin idean kaikkiin WWF-ppv:eiden katsomiseen, ja vuoden '96 alussa päätin alkaa postailla tapahtumista arvioita tänne ja ottaa mukaan kaikki amerikkalaisten promootioiden ppv:t. Joka tapauksessa vuosi '95 oli WWF:ltä tosi heikkoa. IC-kuviot olivat pitkälti vuoden pelastus, sillä siellä pyöri Shawn Michaelsin ja Razor Ramonin tapaisia kavereita. Muuten vuodessa ei ole paljon kehuttavaa. Bret Hartkin rämpi yli puolet vuodesta jostain käsittämättömästä syystä turhissa midcard-kuvioissa, ja ME-otteluissa heiluivat Dieselin, Mabelin ja Sycho Sidin kaltaiset nimet. Siis ottelemassa toisiaan vastaan.
1996 oli sitten jo paljon mielenkiintoisempi vuosi jo pelkästään WCW:n mukaantulon takia. Alkuvuosi ennen nWo:ta oli aikamoista paskaa Hoganin superhallinnan takia, mutta ne pari kuukautta kokonaan ilman Hogania olivat hyvää menoa, ja loppuvuodesta löytyy sitten nWo:n ja Cruiserweight-divisioonan perustamisen takia muutamia oikein hyviä helmiä. Kokonaisuudessaan vuosi oli ihan jees WCW:lle. WWF:lle vuosi oli selvästi edellistä parempi. ME:seen nousivat Bret Hart, Shawn Michaels ja British Bulldog, ja ehtivät siellä käväistä huippukunnossa ollut Vader, Mankind ja Sycho Sidkin, joka otteli HBK:n kanssa uransa parhaat ottelut. Muutenkin vuonna '96 WWF:ssä nähtiin monia huipputason otteluita ja mm. Steve Austinin ja Rocky Maivian WWF-debyytit.
1997 oli tähän mennessä projektin paras vuosi. Ensinnäkin ECW aloitti ppv-lähetyksensä, ja vaikka taso olikin hieman ailahteleva, niin erityisesti Barely Legal oli kovaa kamaa. WWF puolestaan tarjosi koko tämän projektin parhaan ppv:n tähän mennessä, kun Canadian Stampede kohtasi päivänvalon. Muutenkin WWF:ssä nähtiin vuoden aikana kaksi *****-ottelua (Austin vs. Hart ja Michaels vs. Undertaker), ja muutenkin meno oli juuri Attitude Eran alla tosi kovaa, vaikka loppuvuodesta taso pikkaisen tippui. Myös WCW:ssä nWo jaksoi kantaa meininkiä varsinkin vielä alkuvuodesta, ja vaikka ME-otteluiden taso ei päätähuimannutkaan, niin alemman kortin erityisesti CW-menoissa nähtiin tosi hyvää meininkiä. WCW:llekin siis ihan ok vuosi, josta olisi voinut jäädä vielä parempikin maku suuhun, jos Starrcadea ja sen ME:tä Sting vs. Hogania, eli koko vuoden suurinta feudia, ei olisi kustu niin pahasti.
1998 oli WWF:lle Attitude Eran alkuaikaa, ja erityisesti Austin vs. McMahon-feud jaksoi kantaa lähes läpi koko vuoden. WWF:lle tämä oli aika vahvaa aikaa. Otteluiden osalta ei nähty ihan niin kultaista menoa kuin vuonna '97 tai '96, mutta yleisesti vuosi oli silti varsin viihdyttävä, vaikka taas loppuvuosi alkoi olla laiskempaa meininkiä. ECW tarjosi vuonna '98 tämän projektin toistaiseksi toisen parhaan ppv:n. Heat Wave oli aivan mahtavaa kamaa, mutta muuten vuosi ei ollut kovin erityinen ECW:lle - vaikkei nyt varsinaisesti huonokaan. WCW:n parasta aikaa oli vuoden '98 alku, jossa WCW:ltä nähtiin monta oikeasti hyvää ppv:tä putkeen. Sitten syöksykierre kuitenkin alkoi, ja koko loppukevät, kesä, syksy ja pitkälti alkutalvikin olivat aikamoista sontaa. Kuviot alkoivat toistaa itseään, ja Bischoffin ideat olivat pahan kerran lopussa. Jää niukasti vuoden '96 taakse.
1999 on sitten ollut aikamoisen heikko. WWF on anniltaan tippunut lähes vuoden '95 tasolle, sillä pääosin onnistuneet ME-kuviot eivät yksinään jaksa kannatella aikamoisen sekavaa Attitude Era -pakkaa. Paikoitellen midcardistakin löytyi toki kultakimpaleita, mutta monin osin meno oli aikamoisen heikkoa. Vuosi '99 on ehdottomasti huonompi vuosi kuin varmaan mikään sen jälkeen tullut. No ok, ehkä joku 2006 menee ohi. WCW:ltä vuosi puolestaan oli vielä synkempää paskaa. Koko vuoden aikana nähtiin tasan yksi Ok ppv. Kaikki muut olivat sitä huonompia. Ensin bookkausvastuussa oli väsynyt Bischoff, sitten satunnainen buukkaustiimi, joka ei tiennyt mitä tehdä, ja lopulta kamalaksi paljastunut Vince Russo. Ei hyvää päivää. Onneksi meillä oli kuitenkin ECW, joka tarjosi vuonna '99 timanttista tavaraa kuukaudesta toiseen kaikista ongelmistaan huolimatta. ECW:n ansiosta tämä vuosi menee vielä vuoden '95 edelle. Siitäkin huolimatta, että tähän vuoteen mahtui myös legendaarinen Heroes of Wrestling -tapahtuma.
Kokonaisuudessaan siis rankkaisin näkemäni vuodet näin:
1. 1997
2. 1996
3. 1998
4. 1999
5. 1995
Näillä eväin onkin sitten hyvä lähteä uudelle vuosituhannelle. Sitä ennen kuitenkin vielä tämän vuoden 1999 parhaat (ja pahimmat) palat.
Vuodelta 1999:kään en katsonut mitään muuta kuin kaikki amerikkalaisten promootioiden (WWF:n, WCW:n, ECW:n ja HOW:n) ppv:t ja lisäksi yhteensä kuusi tv-show'ta, kunnes totesin homman liian työlääksi. Yhtään indy- tai japanilaispainishow'ta en katsonut nytkään, enkä tulevaisuudessakaan katso, ennen kuin niistä tulee amerikkalaisten promootioiden ppv:itä. Tiedän kyllä, että ne olisivat varmasti tarjonneet aivan toisenlaisen näkökulman vuoden '99 tilaan. Tiedostan siis, että näkemykseni vuodesta '99 on varsin suppea. Tämän alla olevan kokoelman ei ole siis tarkoituskaan edustaa koko painivuotta 1999, vaan pelkästään omia fiiliksiäni katsomiseni perusteella.
Aluksi pari tilastotietoa vuoden ppv-tarjonnasta:
- Vuonna 1999 nähtiin yhteensä 33 WWF:n, ECW:n, WCW:n ja HOW:n ppv:tä. Näistä 14 oli WWF:n (1 enemmän kuin vuonna '98), 12 WCW:n (saman verran kuin vuonna '98), 6 ECW:n (2 enemmän kuin vuonna '98) ja 1 HOW:n (ei ppv:itä ollenkaan vuonna '98).
- Vuoden aikana nähtiin 2 Hienoa ppv:tä, 4 Hyvää ppv:tä, 6 Ok:ta ppv:tä, 11 Kehnoa ppv:tä, 9 Surkeaa ppv:tä ja 1 arvostelematon (eli Over The Edge).
- Vuoteen '98 verrattuna nähtävissä on pari eroa. Vuonna '98:han nähtiin 1 Loistava ppv, 1 Hieno ppv, 6 Hyvää ppv:tä, 7 Ok:ta ppv:tä, 12 Kehnoa ppv:tä ja 2 Surkeaa ppv:tä. Toisin sanoen vuonna '99 ei ollut yhtään Loistavaa ppv:tä, ja Hyviä ja Ok:itakin oli vähemmän. Kehnojakin oli kyllä yksi vähemmän kuin vuonna '98, mutta se ei paljoa lohduta, kun Surkeiden määrä yli nelinkertaistui. Ei liene epäselvää, kumman vuoden taso oli heikompi.
Sitten vuoden 15 parasta ottelua:
15. Chris Benoit & Perry Saturn (c) vs. Diamond Dallas Page & Kanyon - WCW Tag Team Championship - ***½ (WCW The Great American Bash 1999)
14. Impact Players (Justin Credible & Lance Storm) vs. Rob Van Dam (c) & Jerry Lynn - **** (ECW Heat Wave 1999)
13. Super Crazy vs. Yoshihiro Tajiri - **** (ECW Guilty As Charged 1999)
12. Rob Van Dam (c) (c) vs. Lance Storm - ECW Television Championship - **** (ECW Guilty As Charged 1999)
11. Mankind (c) vs. The Rock - 'I Quit' Match for the WWF Championship - **** (WWF Royal Rumble 1999)
10. Steve Austin (c) vs. The Rock - Special Referee: Shane McMahon - No Holds Barred Match for the WWF Championship - **** (WWF Backlash: In Your House 28)
9. Lance Storm vs. Jerry Lynn - **** (ECW Anarchy Rulz 1999)
8. Triple H (c) vs. Steve Austin - No Holds Barred Match for the WWF Championship - **** (WWF No Mercy 1999)
7. Little Guido vs. Yoshihiro Tajiri vs. Super Crazy - **** (ECW Anarchy Rulz 1999)
6. The Rock (c) vs. Steve Austin - No DQ Match for the WWF Championship - **** (WWF WrestleMania XV)
5. Rob Van Dam (c) (c) vs. Jerry Lynn - ECW Television Championship - **** (ECW Living Dangerously 1999)
4. Edge & Christian vs. The Brood - Ladder Match - **** (WWF No Mercy 1999)
3. Rob Van Dam (c) vs. Jerry Lynn - ECW Television Championship - **** (ECW Hardcore Heaven 1999)
2. Mike Awesome (c) vs. Masato Tanaka - ECW World Heavyweight Championship - ****½ (ECW November To Remember 1999)
..
1. Taz (c) vs. Masato Tanaka vs. Mike Awesome - ECW World Heavyweight Championship - ****½ (ECW Anarchy Rulz 1999)
Kyllä, vuoden ykkösottelu voi olla aikamoinen yllätysvalinta, mutta karu totuus on se, ettei vuonna '99 ollut mitään huikean mahtavaa ykkösottelua. RVD vs. Lynnit olivat ehdottomasti vuoden kovin ottelusarja, mutta niistäkään otteluista ppv:ssä yksikään ei yltänyt yli neljän tähden kaikenlaisten pienten ongelmien takia. Niinpä loppuvuoden ECW:n päämestaruusottelut olivat ainoat neljä tähteä ylittäneet ottelut, ja niistä selvästi kovin oli Anarchy Rulzissa nähty kolminottelu ECW-mestaruudesta, jossa Tazin mestaruuskausi sai päätöksen. Jonkin aikaa mietin, voiko tuo ottelu todella olla vuoden paras, mutta sitten tajusin, että todellakin voi. Olihan tuossa ottelussa kunnossa lähes tulkoon kaikki. Paini oli mahtavaa, jännitys oli huipussaan ja ennen kaikkea tunnelma oli aivan järkyttävän kova ennen ottelua, ottelun aikana ja vielä ottelun jälkeenkin. Tässä ottelussa oli sitä jotain suuruuden tuntua. Silti täytyy todeta, että eihän tämä ottelu minään aikaisempana vuotena olisi ollut vuoden kovin koitos. Loistavia ****-otteluita vuoden aikana löytyi kyllä paljon, mutta yhtään selvää ykkösottelua ei ollut tarjolla.
Vuonna '98 WCW hieman yllätti minut tarjoamalla promootioista eniten huippuotteluita. Tänä vuonna ei ollut pelkoa siitä, koska koko vuoden aikana WCW:ssä ei nähty yhtään minun mielestäni ****:n arvoista ottelua. Lähimpänä sitä oli The Great American Bashin Chris Benoit & Perry Saturn vs. Diamond Dallas Page & Bam Bam Bigelow, joka sitten saikin säälipaikan top 15 -listan 15. sijalta ja oli siis ainut WCW:n ottelu koko listalla. WWF:kään ei tänä vuonna juhlinut listalla, sillä siltäkin otteluita huippupaikoille pääsi vain 5. Sen sijaan ECW oli tänä vuonna rautaa: peräti 9 ottelua 15:stä vuoden parhaasta nähtiin ECW:ssä.
WWF edustaa listalla tutusti päämestaruusotteluillaan. Viidestä huippuottelustaan neljä oli WWF-mestaruudesta, ja se yksi muu oli sitten Edgen ja Christianin ja Hardy Boyzien Ladder Match. Näiltä kannattaa odottaa paljon vuonna 2000. Mutta siis muuten WWF:n suurin valtti on jo vuosien ajan ollut ME-kuviot, mikä on asia, josta WCW:n kannattaisi ottaa oppia. Toki WCW:ltä nähtiin muutamia hyviä koitoksia esim. IC-mestaruudesta (lähinnä loppuvuodesta), mutta ei ihan mitään huippukamaa. ECW puolestaan osui jokaisella osa-alueella: oli huippulaatuista LHW-painia, mahtavia ME-otteluita ja upeita Television-mestaruuskoitoksia. Tästä voisi ottaa mallia sitten WWF:kin. WCW:n paras valtti vuonna '99 oli joukkuedivari, kun CW-divari upposi vuoden aikana syvään paskaan. Joukkuedivarissa nähtiinkin parhaat ottelut varsinkin keväällä '99. Lisäksi Chris Benoit herätti loppuvuodesta henkiin myös US-mestaruuskuvioita, joinne hän pääsi pyörimään.
Eniten huippuotteluita painivat Rob Van Dam ja Jerry Lynn, jotka olivat mukana neljässä listalla pääseessä ottelussa. Kahdessa niistä he painivat toisiaan vastaan, yhdessä joukkueena ja yhdessä Lance Stormia vastaan 1 on 1 -ottelussa. Hehe. Kolmeen otteluun pääsivät The Rock, Steve Austin ja Lance Storm.
Ja sitten jälleen awardsit vuoden parhaimmille ja huonoimille. Jokaisen palkitun kohdalla on mainittu myös aikaisemmat voittajat, joiden osalta muistutan jälleen, että vuodelta '95 katsoin vain WWF:n ppv't.
WORST OF THE YEAR
WORST TAG TEAM OF THE YEAR
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)
1996 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1997 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1998 - Disciples of Apocalypse (Skull & 8-Ball)
1999: Da Baldies - Angel & DeVito & Vito & News (ECW)
Tämä on tämän projektin historian ensimmäinen ECW:lle annettu "paskapalkinto". Tähän asti huonoimman joukkueen palkinto oli mennyt kaksi kertaa Godwinsseille ja kaksi kertaa Harris Brotherseille (jotka siis painivat vuonna '95 WWF:ssä Blu Brotherseina ja vuonna '98 8-Ballina ja Skullina). Nyt heidän kaltaisiaan surkeita kaksikkoja ei ollut tarjolla (paitsi Harrisit ihan loppuvuodesta), joten tämän palkinnon valinta oli yllättävän vaikeaa. Vuosi '99 oli ihan oikeasti onnistuneen joukkuepainin aikaa kaikissa kolmessa vakavasti otettavassa promootiossa, joten ihan mitään äärettömän huonoja tapauksia ei ollut tarjolla. WWF:ssä heikointa tarjontaa edustivat Mideon ja Viscera, mutta he eivät olleet kovin aktiivinen joukkue. WCW:ssä oli puolestaan First Family (Brian Knobbs ja Hugh Morrus), mutta minun täytyy myöntää pitäneeni joistain heidänkin otteistaan. Niinpä jäljelle jäi Da Baldies, joka veti kyllä todella lyhyen stintin ECW:ssä, mutta jätti minulle silti niin hölmistyneen fiiliksen, että palkinto annettakoon heille. Miksi ihmeessä ECW:ssä päätettiin pistää pystyyn neljän aika painitaidottoman ison ja kaljun kaverin joukkue/stable? Jotenkin ymmärtäisin tämän vaikkapa WCW:ssä, mutta ECW:ssä tässä ei ole mitään logiikkaa. Baldies ei tarjonnut yhtään mitään promootion tuon hetkisessä tilanteessa, ja onneksi se kohtasikin loppunsa varsin nopeasti, vaikka sitä vielä vuonna 2000:kin nähtäisiin.
WORST WRESTLER OF THE YEAR
1995 - Bertha Faye
1996 - Loch Ness
1997 - Steve McMichael
1998 - The Warrior
1999: Fabulous Moolah (WWF)
Tämän palkinnon voittajista alkaa kertyä jo varsin pelottava lista. Nyt kokoelma saa toisen naisvoittajansa, sillä minun on yksinkertaisesti pakko antaa tämä palkinto Fabulous Moolahille. Harkitsin kyllä kamapäistä Jake Robertsia ja väsynyttä Dennis Rodmania, mutta he olivat mukana vain yhdessä show'ssa eivätkä ehtineet jättää mitenkään järkyttäviä muistoja. Fabulous Moolah sen sijaan heilui WWF Women's-mestaruuskuviossa koko loppuvuoden, ja hänet jopa buukattiin voittamaan tuo helkkarin mestaruus. Moolahin saapuminen kuvioihin aiheutti Women's-mestaruuskuvioiden tason todellisen romahtamisen, ja sitä ei ihan hetkessä paikattukaan. Ei WWF, ikivanhat naiset pieksemässä 30 vuotta nuorempia leidejä ei ole hauskaa tai muutenkaan viihdyttävää.
WORST GIMMICK OF THE YEAR
1995 - Dean Douglas
1996 - The Executioner
1997 - Rockabilly
1998 - Scott Hall
1999: nWo B-Team (WCW)
Jos tämän palkinnon antaminen meinasi osoittautua vaikeaksi jo vuonna '98, ennen kuin muistin kännisen Scott Hallin, niin nyt se oli jo oikeasti todella vaikeaa. Pitäisikö minun olla iloinen siitä, etteivät paskimmat gimmickit pääse edes ppv:seen vai olla kenties huolestunut siitä, etten enää tunnista paskoja gimmickejä paskoiksi vaan nautin niistä ilomielin? Meinasin kyllä antaa tämän palkinnon Oklaholmalle, mutta mies tuli kuvioihin vasta niin loppuvuodesta, ettei ehtinyt olla vielä ainakaan ihan älyttömän ärsyttävä. Wrestling Observer antoi palkinnon Powers That Be'lle, mutta ei minua ärsyttänyt pelkästään heidän gimmick vaan koko älytön buukkauskuvio, ja sille ei tässä ole mitään palkintoa. Niinpä minun täytyy antaa palkinto tälle nWo B-Teamille, joka oli nWo:n loppuajan surkeuden huipentuma. Samalla kun (toistaiseksi) viimeisessä nWo:n uudelleenherättelyssä nWo Wolfpackista luotiin huikea eliittiryhmä, niin nWo Hollywoodista (tai siis Black & Whitestä) tuli kasa turhia jobbereita, jotka silti jatkoivat kaikenlaisten nWo-sloganeiden (4 Real, We're taking over) huuteluita, vaikka todellisuudessa he vain jobbailivat kaikille ja tappelivat keskenään. Todellista nWo-nimen väärinkäyttöä. Samalla tämä palkinto voi toimia häpeäpalkintona WCW:lle siitä, etteivät he koko ylipitkän nWo-venyttelyn jälkeen ymmärtäneet edes päättää stablen toimintaa mihinkään huikeaan otteluun vaan antoivat sen vain hajota itsestään. Ei näin. Ei j******ta näin.
WORST FEUD OF THE YEAR
1995 - Diesel vs. Sycho Sid
1996 - Big Bubba vs. John Tenta
1997 - Steve McMichael vs. Jeff Jarrett
1998 - nWo Hollywood vs. nWo Wolfpack
1999: Ric Flair vs. Roddy Piper (WCW)
Kieltäydyn antamasta tätä Big Bossman vs. Big Show'lle tai Big Bossman vs. Al Snow'lle, jotka olivat IWC:n mielestä täyttä sontaa mutta minusta vain hupaisia. Sen sijaan tämä Ric Flairin ja Roddy Piperin feud oli järkyttävää kuraa. Ensinnäkin siinä oli paskaa jo lähtöasetelma. Ensin yleisön suureksi suosikiksi noussut Ric Flair käännettiin aivan yhtäkkiä kusipäiseksi heeliksi ja liitettiin samalla yhteen poikansa kanssa, vaikka David oli puukottanut isäänsä selkään juuri kaksi kuukautta aiemmin. Paskaa oli myös koko feudin rakentelu ja feudin kohtaamiset ppv:ssä, jotka eivät juuri rakentelun takia kiinnostaneet yhtään, vaikka ottelut itsessään eivät pahinta kuraa olleet. Todellinen syy tämän palkinnon ansaitsemiselle on kuitenkin feudin lopetus. Miten j******ta kenestäkään voi olla hyvä idea päättää tämä feudi siihen, että yhtäkkiä hullun tappelun jälkeen Roddy Piper lyöyttäytyykin Flairin kanssa yhteen ja alkaa piestä Piperin apuna ollutta Buff Bagwellia? Mitä perkelettä? Onneksi Flairin ja Piperin yhteistä terrorikautta ei kestänyt kauaa, koska se vasta kuraa olikin.
WORST MATCH OF THE YEAR
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)
1996 - The Alliance To End Hulkamania (Ric Flair (c) & Arn Anderson & The Taskmaster & Lex Luger (c) (c) & Meng & The Barbarian & Z-Gangsta & The Ultimate Solution) vs. Randy Savage & Hulk Hogan - Doomsday Cage Match @ Uncensored
1997 - Hollywood Hogan (c) vs. Roddy Piper - Steel Cage Match @ Halloween Havoc
1998 - Team WCW (Diamond Dallas Page & Roddy Piper & The Warrior) vs. Team Hollywood (Bret Hart (c) & Stevie Ray & Hollywood Hogan) vs. Team Wolfpack (Sting & Lex Luger & Kevin Nash) - War Games Match @ Fall Brawl
1999: Iron Sheik & Nikolai Volkoff vs. Luke & Butch @ Heroes of Wrestling (HOW)
Ensimmäinen Heroes of Wrestlingin palkinto. Aikaisempiin niitä ole vaikea tarjota, koska promootio järjesti Luojan kiitos vain yhden ppv:n, joten esimerkiksi feudien kaltaista jatkuvuutta ei ollut tarjolla. Sen sijaan tähän ja seuraavaan palkintoon ei mikään muu kuin tämän onnettoman surkean promootion tarjonta kelpaa. Harkitsin kyllä hetken vuoden huonoimmaksi otteluksi myös Survivor Seriesin naisten ottelua, mutta ei se vetänyt vertoja tälle tai saman show'n ME:lle. Lopulta pitkän mietinnän jälkeen taivuin kuitenkin tähän, koska kaikessa paskuudessaan ME oli kuitenkin tavallaan surkuhupaisa Jake Robertsin änkyrähumalan takia. Tämä sen sijaan oli vain ihan järkyttävää sontaa. Ei näistä yksikään tiennyt enää edes, mitä tehdä kehässä. Iron Sheik -markkina oli todella surkeaa katsoa, millaiseen jamaan Sheik oli ajautunut. Jonkun pitäisi pistää Iron Sheik nöyräksi.
WORST PPV OF THE YEAR
1995 - WWF In Your House 2 (The Lumberjacks)
1996 - WCW Uncensored
1997 - WWF Survivor Series
1998 - WCW Fall Brawl
1999: Heroes of Wrestling
En ihan oikeasti tahdo enää kirjoittaa tästä järkyttävän kamalasta show'sta tai koko promootiosta yhtään mitään. Jos tahdotte tietää enemmän, lukekaa se arvosteluni tästä tapahtumasta. Löytyy sivulta 21. Ei tätä paskuutta voi tiivistää muutamaan lauseeseen, enkä edes tahdo yrittää vaan unohtaa vain tämän olemassaolon mahdollisimman nopeasti. WCW saa kiittää niin paljon HOW:ää siitä, etteivät he päässeet tämän kategorian voittajaksi. Vuoden 10:stä huonoimmasta tapahtumasta 7 oli WCW:n.
'CLASS B' AWARDS
BEST GIMMICK
1995 - Goldust
1996 - nWo
1997 - D-Generation X
1998 - Al Snow
1999: Chris Jericho (WWF)
Tähän olikin tänä vuonna vaikeampi keksiä voittajaa, koska minä en kelpuuta tämän voittajaksi mitään Wrestling Observer -tyylisiä Steve Austineita tai The Rockeja. Tiedän kyllä, että heidänkin hahmonsa ovat gimmickejä ja sinänsä pirun toimivia, mutta minusta tämän palkinnon voittajalla pitää oikeasti olla jotenkin joko erityisen näkyvä suuri gimmick (esim. nWo, DX) tai sitten vain tosi erikoinen gimmick (Goldust, Al Snow). Niinpä en ollut ihan varma, voinko kelpuuttaa "Y2J" Chris Jerichoakaan tähän kategoriaan, mutta lopulta päätin, että tämä Y2J-problemin hehkutus ja "WWF:n pelastaminen" menevät tuohon ensimmäiseen kategoriaan. Oli tämä kuitenkin sen verran mainio, näyttävä ja ennen kaikkea tyylikäs tapa aloittaa Jerichon loistava WWF-ura. Toimi Jericholle kuin nenä päähän ja sai hänet näyttämään vielä paljon paremmalta kuin WCW:ssä. Ja pitäähän vuonna '99 joku palkinto antaa Jerichollekin, kun muut menevät niukasti sivu suun. Meinasin antaa tämän ensin West Texas Redneckseille, koska tuo stable onnistui kaikella Rap Is Crap -meiningillään saamaan minut nauramaan joka kerta, mutta he jäivät kuitenkin hiuksenhienosti Jericholle.
BEST TELEVISION ANNOUNCER
1995 - Jerry Lawler
1996 - Bobby Heenan
1997 - Joey Styles
1998 - Bobby Heenan
1999: Joey Styles (ECW)
Eikä vieläkään palkintoa Jim Rossille, vaikka nyt se oli jo todella lähellä. Tahdoin kuitenkin antaa palkinnon vielä Stylesille, koska on hän vain niin hiton kova selostaja. Lisäksi Styles paransi selostustaan todella paljon vuodesta '98, jolloin Joeyn yksinpuhelu alkoi käydä jo tylsäksi. Cyrus The Viruksen liittäminen Stylesin pariksi teki tässä tapauksessa todellakin terää. Jim Rossin ja Stylesin lisäksi vuoden onnistujiin kuuluvatkin siis myös Cyrus ja pienellä varauksella Jerry Lawler sekä Mike Tenay. Mitäänsanomattomia olivat Michael Cole, Scott Hudson ja selvästi tasoaan laskenut Bobby Heenan. Kamalaa paskaa oli Tony Schiavone.
ROOKIE OF THE YEAR
1995 - Ahmed Johnson
1996 - Rocky Maivia
1997 - Bill Goldberg
1998 - Sable
1999: Kurt Angle (WWF)
Minä niin tiedän, että tämän palkinnon antaminen pitäisi lopettaa, kun en heti alussa tajunnut rajata tätä koskemaan kaikkia vuoden aikana ppv-debyyttinsä tekeviä. Nyt sitten pitää tutkia sitä, ketkä ihan oikeasti ovat tehneet debyyttinsä painimaailmassa vuoden aikana ja päässeet vielä ppv:henkin, eikä heitä paljoa ole. Kurt Anglen lisäksi tarjolla olisi ollut ainakin Blitzkrieg, mutta annan silti palkinnon Anglelle. Angle kuitenkin esiintyi kahdessa ppv:ssä (Blitzkrieg vain yhdessä) ja sai myös ensimmäisen top 3 -tähtensäkin. Toki paljon on kiittämistä myös siitä, että tiedän, millainen stara Anglesta tulevina vuosina tulee, mutta sellaista se on.
MOST UNDERRATED & MOST OVERRATED
1995 - Hakushi & Sycho Sid
1996 - Owen Hart & Hollywood Hogan
1997 - Vader & nWo
1998 - Chris Benoit & Hollywood Hogan
1999: Eddie Guerrero (WCW) & Lex Luger/The Total Package (WCW)
Chris Benoit pääsi vuonna '99 pahimmasta koirankopistaan, mutta hänen paikalleen sinne joutui Eddie Guerrero. Tiedän kyllä, että Eddie oli suuren osan vuodesta poissa vakavan autokolarin takia, mutta tämä palkinto tuleekin siitä, miten WCW:llä ei ollut minkäänlaista ymmärrystä tehdä Guerrerosta tuon jälkeen sankarimaista selviytyjää ja nostaa häntä ME- tai edes US-kuvioihin. Sen sijaan Eddie upotettiin kaiken maailman stablesotkuihin, ja Vince Russon saavuttua Eddien buukkaamiseen ei näytetty käytettävän yhtään aikaa tai vaivaa. Hitto, WCW:llä oli käsissään todellinen kultakimpale, ja he päättivät luovuttaa sen kiltisti WWF:lle. No, eipä siinä.
Lex Lugerin valinta yliarvostetuimmaksi voi olla pieni ylläri, kun tarjolla olisi esimerkiksi Kevin Nashia tai Sid Viciousta, mutta mielestäni joku muu näitä tapahtumia arvostellut puki tämän palkitsemisen takana olevan idean hienosti sanoiksi. Esim. Nashia ja Hogania buukattiin aivan liian korkealle vuonna '99, mutta siihen oli kuitenkin joku syy, koska he olivat olleet vuosien ajan todella isoja nimiä, ja yleisö tietyllä tavalla tahtoi nähdä heitä isoissa kuvioissa. Lex Luger oli sen sijaan jo vuosien ajan ollut aivan turha tapaus, eikä varmaan ketään kiinnostanut nähdä häntä painimassa enää vuonna '99. Silti hänelle kehiteltiin loppuvuodesta uusi gimmick ja hänet pistettiin ensimmäisenä painijana maailmassa laittamaan Bret Hart luovuttamaan (joojoo Shawn Michaels). Siis mitä hemmettiä? Joo, toki Luger ansaitsi tämän ennemmin kuin vaikkapa yllä mainittu Guerrero.
BEST FLYING WRESTLER
1995 - Hakushi
1996 - Rey Mysterio Jr.
1997 - Ultimate / Ultimo Dragon
1998 - Juventud Guerrera
1999: Rob Van Dam (ECW)
Kuinka surkuhupaisaa, että totesin vuoden '98 Guerreran palkitsemistekstissä näin: "Tämän palkinnon saamista kannattaa selvästi välttää, koska viime vuoden voittaja Ultimo Dragon ei tänä vuonna paininut kuin parissa ppv:ssä ja oli vain varjo edellisvuotisesta. Hiukan samoin kuin siis Mysterio Jr:lle kävi." Ja kuinkas sitten kävikään? Guerrera esiintyi vuoden aikana kahdessa ppv:ssä, joista jälkimmäinen oli Spring Stampede. Loppuvuodesta miehestä ei ollut mitään tietoa. Hienoa työtä WCW. Vuonna '99 WCW:n CW-tarjonta romahti muutenkin, kuten on jo monesti tullut sanottua, ja ainoat varteen otettavat ehdokkaat taitavat olla Kidman ja Rey Mysterio Jr. WWF:ssä ei ole senkään vertaa ehdokkaita, joten tänä vuonna palkinnon saaminen jää ECW:n harteille. Tarjolla olisi ollut vaikkapa Tajiria, Super Crazya tai Jerry Lynniä, mutta annan tämän silti Rob Van Damille. Hän ei ehkä ole kaikkein perinteisin lentävä painija mutta on siinä sitten kokoonsa nähden sitäkin parempi. Aivan huikea vuosi RVD:lle, mutta palkinnon kirous sen kuin jatkuu, sillä vuosi 2000 jää Van Damilta lähes kokonaan väliin loukkaantumisen takia.
BEST BRAWLER
1995 - The Undertaker
1996 - Mankind
1997 - Mankind/Dude Love
1998 - Mankind/Dude Love/Cactus Jack
1999: Mike Awesome (ECW)
Lähellä oli, ettei palkinto olisi mennyt jo neljättä kertaa peräkkäin Mankindille, mutta sen verran heikompaa oli Foleyn esiintymisen taso loppuvuodesta, että päätin vihdoin siirtää soihdun eteenpäin. Päätöksentekoa helpotti kummasti se, että Mike Awesome pääsi vihdoin esittämään ECW:ssä enemmän taitojaan ottelemalla kaksi aivan huikeaa ottelua ja nousemalla aivan ansaitusti firman uudeksi päämestariksi. Hitto, tälläisiä super heavyweightejä tämä laji kaipaisi enemmän. RIP Mike Awesome.
BEST TECHNICAL WRESTLER
1995 - Bret Hart
1996 - Dean Malenko
1997 - Eddie Guerrero
1998 - Chris Benoit
1999: Chris Benoit (WCW)
Ei voi mitään. Pakko on antaa palkinto toista vuotta putkeen Benoit'lle, sillä olihan tämä vuosi aivan järkyttävän kova Benoit'lle. Monin paikoin Crippler oli oikeasti ainut tyyppi, joka pystyi tarjoamaan WCW:n ppv:eissä edes sen yhden hienon ottelun ja repimään sen kasaan oikeastaan ketä tahansa vastaan. Ei tätä Benoit'n kehotaitoa voi kuin ihailla. Ja silti WCW päätti luopua miehestä vuoden 2000 alussa.
MOST CHARISMATIC
1995 - Shawn Michaels
1996 - Shawn Michaels
1997 - Steve Austin
1998 - Steve Austin
1998: The Rock (WWF)
Aivan epäilemättä Rock. Toki Austinkin oli yhä mahtava, mutta ei Rockin karismaa voi kuin ihailla. Yleisö suorastaan rakasti syödä miehen kädestä, ja syttyi ihan mihin tahansa otteluun, jossa Rock oli edes jollain tapaa mukana. Uskomaton karisma. Ei voi kuin ihailla. Rockin ja Austinin kaksikkoa on tässä kohtaa hankala päihittää, vaikka toki ECW:stä ja WCW:stäkin löytyy joitakin hienosti mukaansa tempaavia painijoita.
BEST ON INTERVIEWS
1995 - Razor Ramon
1996 - Steve Austin
1997 - Steve Austin
1998 - Chris Jericho
1999: Triple H (WWF)
Tämä olikin hieman vaikeampi. Vaikka Austinilla ja Rockilla olikin aivan uskomaton karisma ja molemmat hallitsivat myös mikin käsittelyn nerokkaasti, niin molempien miesten jutut toistivat jonkun verran aikaisempien vuosien litanjaa. Erityisesti tämä heikkous oli havaittavissa joissain Rockin promoissa. Samoin esim. taitavana mikkikäsittelijänä tunnetut DDP ja Flair alkoivat turvautua turhaan catchphraseihinsa ja tarjosivat aika vähän uutta. Meinasinki jo antaa tuplavoiton Chris Jericholle, mutta viime hetkellä muistin todelliseksi ME-nimeksi vuonna '99 nousseen Triple H:n, joka tarjosi myös ensiluokkaisen kovia promoja. Vielä ei oltu jumiuduttu "I am the game"-akselille (koska HHH kehitti koko lauseen vasta tänä vuonna), ja sen sijaan tarjolla oli nerokkaita, intenssiivisiä, vihaisia ja ennen kaikkea vihattavia heel-promoja. Viimeistään HHH:n promottelua katsoessaan tajusi sen, miksi tästä miehestä tuli seuraava WWF:n huippunimi.
MOST IMPROVED
1995 - Hunter Hearst Helmsley
1996 - Diamond Dallas Page
1997 - Hunter Hearst Helmsley/HHH
1998 - Rocky Maivia/The Rock
1999: Shane McMahon (WWF)
Haha, teki mieli antaa palkinto taas Triple H:lle, mutta en minä sitä kolmatta kertaa voi antaa miehelle, kun edelleenkin jostain ihmeen syystä olen antanut tämän palkinnon vuonna '95 hänelle. Niinpä palkinnon saajaksi valikoutui Shane McMahon, joka kieltämättä teki kehädebyyttinsä vasta tänä vuonna, mutta juuri siinä se kehitys piileekin. Vielä vuonna '98 Shane oli vain isänsä hännystelijä, mutta tänä vuonna hänestä kuoriutui ensinnäkin hemmetin toimiva vihattava authority-hahmo, ja lisäksi hän vieläpä osoitti pystyvänsä painimaan varsin viihdyttäviä otteluita ja ennen kaikkea ottamaan hurjaa bumppia. Shane osoitti vuoden '99 aikana, ettei ole vain isänsä poika vaan oikea mies.
BEST OF THE YEAR
PPV OF THE YEAR
1995 - WWF Survivor Series
1996 - WWF Survivor Series
1997 - WWF In Your House 16: Canadian Stampede
1998 - ECW Heat Wave
1999: ECW Anarchy Rulz
ECW tarjosi siis toisen vuoden putkeen vuoden parhaan ppv:n Anarchy Rulzillaan. Yleisesti vuoden '99 ppv:eiden taso oli siis varsin onneton, mutta onneksi meillä oli välissä piristämässä ensiluokkainen tapahtuma, joka oli niin lähellä Loistavaa kuin voi olla pääsemättä kuitenkaan tuohon korkeimpaan kategoriaan. Yhtä kaikki, kiitos taas ECW:lle.
MATCH OF THE YEAR
1995 - Diesel (c) vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series
1996 - Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels - 60 Minute Iron Man Match @ WrestleMania XII
1997 - Bret Hart vs. Steve Austin - Submission Match (Special Referee: Ken Shamrock) @ WrestleMania 13
1998 - The Rock (c) vs. Triple H - Ladder Match @ SummerSlam (WWF)
1999: Taz (c) vs. Masato Tanaka vs. Mike Awesome @ Anarchy Rulz (ECW)
Ensin täytyy sanoa, että tarkoituksenani on ollut katsoa tuo lokakuinen Chris Benoit vs. Bret Hart Nitrosta. Se voisi hyvinkin nousta tälle MOTY-paikalle, mutta ajattelin kuitenkin olla huomioimatta tv-ohjelmia ollenkaan näissä palkinoissa ja muussa yhteenvedossa, kun en sitä yhtä jaksoa kuukaudessa lopulta jaksanut katsoa. Varmasti siis jossain vaiheessa katson tuon Hart/Benoit'n, mutta se ei silti nouse tämän kategorian voittoon. Muuten perustelinkin Taz/Tanaka/Awesomin voittoa jo yllä. Karu totuus vain on se, ettei vuodelta '99 löytynyt yhtään ihan täysin nappiin mennyttä klassikko-ottelua. Tarjolla oli toki muun muassa Rock/Austineita ja RVD/Lynnejä, mutta niissä kaikissa oli pienet ongelmansa. Tässä niitä ongelmia ei ollut käytännössä ollenkaan, ja tunnelmakin oli yhden aikakauden päättyessä aikamoisen huikea.
TAG TEAM OF THE YEAR
1995 - Two Dudes With Attitudes (Shawn Michaels & Diesel)
1996 - The Outsiders (Kevin Nash & Scott Hall)
1997 - Dudley Boyz (D-Von & Buh Buh Ray Dudley)
1998 - New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn)
1999: The Jersey Triad - Diamond Dallas Page & Bam Bam Bigelow & Kanyon (WCW)
Tänä vuonna vuoden joukkueen valinta olikin hankalampi homma, koska kaikkien kolmen promootion joukkuedivisioona oli varsin kovatasoinen, mutta toisaalta yhdessäkään firmassa ei ollut mitään ylivoimaista superjoukkuetta vaan paljon hyviä joukkueita taistelemassa tasaväkisesti. WWF:n nousevien joukkueiden, kuten E&C:n ja Hardyjen, aika ei ole vielä ja toisaalta NAO ei taas enää vuonna '99 loistanut ihan edellisvuoden tapaan. Tarjolla olisi toki esimerkiksi Kanen ja X-Pacin tai Jeff Jarrettin ja Owen Hartin joukkuetta. Meinasin antaa palkinnon jo hienon vuoden vetäneille Impact Playerseille, mutta lopulta päädyin hiuksenhienosti kuitenkin tähän jerseyläiseen kolmikkoon, joka vakuutti minut tyystin. Ensin en nimittäin uskaltanut odottaa näiltä kolmelta mitään, mutta heidän yhteispelinsä toimikin hiton hyvin. Muistoja saattaa kullata hieman sekin, että kolmikko oli esillä juuri WCW:n joukkuedivarin kaikkein parhaana aikana ja että joukkueeseen kuuluu suosikeistani DDP ja Bam Bam Bigelow.
FEUD OF THE YEAR
1995 - 1-2-3 Kid vs. Razor Ramon
1996 - nWo vs. WCW
1997 - Hart Foundation vs. Steve Austin
1998 - Steve Austin vs. Vince McMahon
1999: Rob Van Dam vs. Jerry Lynn (ECW)
Lähellä oli, ettei Austin vs. Vince/Austin vs. Corporation olisi voinut olla tämänkin vuoden paras feud. Homma alkoi kuitenkin mennä lopussa jo hieman toistoksi, ja lisäksi Vince ystävystyi Austinin kanssa loppuvuodesta, joten jätetään palkinto antamatta sinne. Muuten feudien osalta tämä vuosi ei ollut mitenkään älyttömän hyvä. Osittain vuoden heikko taso näkyy juuri tässä: vaikka WWF:lläkin oli monia hyviä ME-otteluita, niin mikään ME-kuviokaan ei noussut erityisen kultaisesti esille. Niinpä palkinto menee ECW:ssä nähdylle äärimmäisen simppelille mutta samalla tajuttoman toimivalle Rob Van Damin ja Jerry Lynnin keskinäisestä paremmuudesta ja Television-mestaruudesta käydylle taistelulle, joka jatkui lähes koko vuoden '99 ajan. Tämä oli aina taatusti viihdyttävää seurattavaa.
WRESTLER OF THE YEAR
1995 - Bret Hart
1996 - Shawn Michaels
1997 - Bret Hart
1998 - Mankind/Dude Love/Cactus Jack
1999: Steve Austin (WWF)
Lähes kaikkiallahan jo vuoden '98 parhaaksi painijaksi valittiin Steve Austin, mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että miehen uran heikoin jakso osui juuri tuon vuoden viimeiselle neljännekselle, joten en millään voinut hänelle tuota palkintoa antaa, kun samalla Mick Foley veti uskomattoman kovan vuoden ollessaan kaikkialla ja piestessään kaikkia hiton viihdyttävästi. Tänä vuonna palkinto menee kuitenkin sitten Austinille selvästi. Toki WWF:n ME-nimistä The Rock ja Triple H vetivät kovan vuoden, ja muista promootioista periaatteessa esimerkiksi Tazia, Rob Van Damia tai vaikka Chris Benoit'ta olisi voinut harkita tähän palkintoon, mutta mielestäni vuoden painijan pitää ensinnäkin tarjota loistavia otteluita mutta toiseksi olla myös mukana suurimman osan vuodesta todella kiinnostavissa kuvioissa. Austin pystyy molempiin. Vaikka feud McMahonin kanssa ei enää loppuvuodesta ollut kaikkein tuoreinta, niin silti kaikki siihen liittyvät yhteenotot olivat hiton viihdyttävää katsottavaa, ja toisaalta tuo feud osattiin päättää myös sopivan tyylikkäästi. Lisäksi Austin hallitsi myös WWF-mestaruuskenttää sopivan ajan vuodesta (ei liikaa) ja myös äärimmäisen toimivasti. Monia kovia ME-otteluita, monia kovia promoja ja monia kovia kuvioita. Kun tähän lisätään se, että WWF sai kuukausitolkulla rakennella ME-kenttäänsä niin, että he voivat päästää Austinin tämän pitkään kaipaamalle sairaslomalle, niin ei miehen tärkeyttä voi kuin arvostaa. Ja kunnioitettavaa on tosiaan sekin, että Austin paini loppuvuodesta huippuottelunsa (erityisesti vs. Triple H No Mercyssä) varmasti kovien kipujen alla. Hieno mies. Hieno painija. Ansaitsee päästä tässä projektissa jonain vuonna vuoden painijaksi.
Sitten vielä muutaman nippelitilaston kärkitiivistelmät. Olen taas jokaisen ppv:n lopussa postannut aina, ketkä ovat mielestäni ansainneet kyseisen ppv:n kohdalla kolme, kaksi tai yhden tähden. Vuonna '99 selvästi eniten noita "tähtipisteitä" sai Chris Benoit hurjalla 29 pisteen määrällä. Jaetulla toisella sijalla ovat The Rock ja Triple H (16), neljännellä sijalla Steve Austin (14) ja viidennellä Mankind (11). Lisäksi edelleen kokoan tilastoa siitä, ketkä painijat ovat koko projektin aikana eniten saaneet niitä "tähtipisteitä". Tässä top 5. Tässäkin pitää muistaa se häikkä, että vuoden '95 WCW ei ole mukana.
1. Shawn Michaels (WWF) - 60
2. Steve Austin (WWF) - 53
3. Bret Hart (WWF/WCW) - 46, Chris Benoit (WCW) - 46
5. The Rock / Rocky Maivia (WWF) - 41, Mankind / Dude Love (WWF) - 41
Edellisenkin vuoden päätteeksi kärjessä oli Michaels (60). Toisena oli tuolloin vielä Hart (43), kolmantena Austin (39), neljäntenä Mankind (30) ja viidentenä Chris Jericho (28). Nyt viiden kärjestä tippui Jericho, mutta Benoit nousi jaetulle kolmannelle sijalle kakkospaikalta tippuneen Bret Hartin seuraksi.
Lisäksi kärkiviisikko eniten näinä vuosina huippuotteluita painineista painijoista:
1. Bret Hart (WWF/WCW) - 13
2. Shawn Michaels (WWF) - 11
3. Steve Austin / The Ringmaster (WWF) - 10
4. The Undertaker (WWF) - 8
5. Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF) - 7
Edelleenkin kokonaistilastot ovat yllättävän vahvasti projektin alkuvuosien superkaksikon Michaels & Hartin hallintaa, vaikka Michaelsin eläköitymisestä on jo puolitoista vuotta, ja Hartinkin ura päättyi muutenkin varsin katkonaisen vuoden '99 päätteeksi. Saa nähdä, kuinka moni ylipäätänsä pääsee heidän ohi tässä projektissa.
Lisäksi tähän loppuun tämmöinen uusi tilastoknoppiosio. Olen karmeana tilastofriikkinä koonnut kaikkien muiden tietojen lisäksi joka vuodelta tiedot siitä, ketkä painijat ovat esiintyneet eniten mestareina vuoden ajan. Kyseessä ei ole siis mestaruuskausien tai mestaruusvoittojen mittauksesta vaan siitä, kuinka monta kertaa painija on esiintynyt ppv:issä jonain mestarina. Jos kantaa samassa ppv:ssä kahta vyötä, saa toki huomiot molemmista. Tämä tilasto-osuus ei varmaan kiinnosta ketään, mutta laitan tähän silti kaikki yli 20 mestarina esiintymistä koko projektin aikana saaneet. Tavallaan nämä kertovat kyllä sekä mielenkiintoista että kuvaavaa tietoa vuosien pushausmeiningistä.
30 - Kevin Nash / Diesel - WWF CHAMPION (9) & WCW TAG TEAM CHAMPION (17) & WCW WORLD HEAVYWEIGHT CHAMPION (4)
27 - Hollywood Hogan / Hulk Hogan - WCW WORLD HEAVYWEIGHT CHAMPION
25 - Steve Austin / The Ringmaster - MILLION DOLLAR CHAMPION (3) & WWF TAG TEAM CHAMPION (5) & WWF INTERCONTINENTAL CHAMPION (4) & WWF CHAMPION (13)
25 - Scott Hall / Razor Ramon - WWF INTERCONTINENTAL CHAMPION (5) & WCW TAG TEAM CHAMPION (17) & WCW US HEAVYWEIGHT CHAMPION (2) & WCW TELEVISION CHAMPION (1)
24 - Billy Gunn / Rockabilly / Mr. Ass - WWF TAG TEAM CHAMPION (23) & WWF HARDCORE CHAMPION (1)
23 - Shawn Michaels - WWF INTERCONTINENTAL CHAMPION (4) & WWF CHAMPION (14) & WWF TAG TEAM CHAMPION (1) & WWF EUROPEAN CHAMPION (4)
23 - Owen Hart / Blue Blazer - WWF TAG TEAM CHAMPION (16) & WWF INTERCONTINENTAL CHAMPION (6) & WWF EUROPEAN CHAMPION (1)
21 - Booker T - WCW TAG TEAM CHAMPION (12) & WCW TELEVISION CHAMPION (9)
Tässä siis tämä, ja palataan taas uuden vuoden ja vuosituhannen parissa. Aion kuitenkin aloittaa vuoden 2000 käsittelyn vasta vuodenvaihteen jälkeen paristakin syystä. Yksi niistä on se, että saan nähdä samalla, kuinka pitkälle tarkalleen pääsen tässä projektissani, kun aloitan uuden vuoden käsittelyn tammikuun alussa :)
Ja nyt voi antaa ihan vapaasti palautetta kaikkeen projektiin liittyvästä. Kommentteja, kehuja, haukkuja, parannus- tai huononnusehdotuksia. Mitä vain.
Noniin, se on sitten taas vuoden kokoavan postauksen aika.
Vuoden 1998 kahlasin läpi aika haipakkaa, koska siinä kesti yhteensä vain 5 ja puoli kuukautta. Nyt ei ihan sama tahti pysynyt yllä, mihin on useampiakin syitä. Suurin niistä ovat (yllättäen) työ ja muut kiireet, jotka sitten pistivät minut tähän maksimissaan arvostelu per viikko -tahtiin. Niinpä kun postasin vuoden 1998 kokoelman tänne 25.4.2010, tähän vuoden 1999 katseluun meni aikaa yhteensä noin 7 ja puoli kuukautta. Saa nähdä, miten käy ensi vuonna, kun en edes yritä enää mahduttaa tiukaan aikatauluun yhden viikottaisen katsomista jokaiselta kuukaudelta.
Viime vuoden päätösviestin alussa pohdin vähän sitä, miksi minua ylipäätänsä kiinnostaa katsoa näitä vuosia vanhoja jenkkiläisiä ppv:itä, jotka eivät kuitenkaan ole edes old schoolia ja jotka ovat vieläpä tasoltaan monin paikoin aikamoista paskaa. Tällä kertaa ajattelin vähän tähän pohjustukseksi pohtia siitä, millaista paskaa tarkalleen nämä tähän asti näkemäni vuodet ovat olleet.
1995 on tässä projektissani hieman jämävuosi, koska ensinnäkään en ole kyseisen vuoden tapahtumista kirjoittanut tänne arvosteluita ja koska en vuonna '95 katsonut kuin WWF:n ppv:t. Koko idea tähän projektiin lähti aikoinaan siitä, että olin aina halunnut katsoa näitä ensimmäisiä In Your House -ppv:itä, joita ei tuntunut löytyvän mistään. Lopulta löysin ne kaikki ja päätin alkaa katsoa niitä. Pian laajensin idean kaikkiin WWF-ppv:eiden katsomiseen, ja vuoden '96 alussa päätin alkaa postailla tapahtumista arvioita tänne ja ottaa mukaan kaikki amerikkalaisten promootioiden ppv:t. Joka tapauksessa vuosi '95 oli WWF:ltä tosi heikkoa. IC-kuviot olivat pitkälti vuoden pelastus, sillä siellä pyöri Shawn Michaelsin ja Razor Ramonin tapaisia kavereita. Muuten vuodessa ei ole paljon kehuttavaa. Bret Hartkin rämpi yli puolet vuodesta jostain käsittämättömästä syystä turhissa midcard-kuvioissa, ja ME-otteluissa heiluivat Dieselin, Mabelin ja Sycho Sidin kaltaiset nimet. Siis ottelemassa toisiaan vastaan.
1996 oli sitten jo paljon mielenkiintoisempi vuosi jo pelkästään WCW:n mukaantulon takia. Alkuvuosi ennen nWo:ta oli aikamoista paskaa Hoganin superhallinnan takia, mutta ne pari kuukautta kokonaan ilman Hogania olivat hyvää menoa, ja loppuvuodesta löytyy sitten nWo:n ja Cruiserweight-divisioonan perustamisen takia muutamia oikein hyviä helmiä. Kokonaisuudessaan vuosi oli ihan jees WCW:lle. WWF:lle vuosi oli selvästi edellistä parempi. ME:seen nousivat Bret Hart, Shawn Michaels ja British Bulldog, ja ehtivät siellä käväistä huippukunnossa ollut Vader, Mankind ja Sycho Sidkin, joka otteli HBK:n kanssa uransa parhaat ottelut. Muutenkin vuonna '96 WWF:ssä nähtiin monia huipputason otteluita ja mm. Steve Austinin ja Rocky Maivian WWF-debyytit.
1997 oli tähän mennessä projektin paras vuosi. Ensinnäkin ECW aloitti ppv-lähetyksensä, ja vaikka taso olikin hieman ailahteleva, niin erityisesti Barely Legal oli kovaa kamaa. WWF puolestaan tarjosi koko tämän projektin parhaan ppv:n tähän mennessä, kun Canadian Stampede kohtasi päivänvalon. Muutenkin WWF:ssä nähtiin vuoden aikana kaksi *****-ottelua (Austin vs. Hart ja Michaels vs. Undertaker), ja muutenkin meno oli juuri Attitude Eran alla tosi kovaa, vaikka loppuvuodesta taso pikkaisen tippui. Myös WCW:ssä nWo jaksoi kantaa meininkiä varsinkin vielä alkuvuodesta, ja vaikka ME-otteluiden taso ei päätähuimannutkaan, niin alemman kortin erityisesti CW-menoissa nähtiin tosi hyvää meininkiä. WCW:llekin siis ihan ok vuosi, josta olisi voinut jäädä vielä parempikin maku suuhun, jos Starrcadea ja sen ME:tä Sting vs. Hogania, eli koko vuoden suurinta feudia, ei olisi kustu niin pahasti.
1998 oli WWF:lle Attitude Eran alkuaikaa, ja erityisesti Austin vs. McMahon-feud jaksoi kantaa lähes läpi koko vuoden. WWF:lle tämä oli aika vahvaa aikaa. Otteluiden osalta ei nähty ihan niin kultaista menoa kuin vuonna '97 tai '96, mutta yleisesti vuosi oli silti varsin viihdyttävä, vaikka taas loppuvuosi alkoi olla laiskempaa meininkiä. ECW tarjosi vuonna '98 tämän projektin toistaiseksi toisen parhaan ppv:n. Heat Wave oli aivan mahtavaa kamaa, mutta muuten vuosi ei ollut kovin erityinen ECW:lle - vaikkei nyt varsinaisesti huonokaan. WCW:n parasta aikaa oli vuoden '98 alku, jossa WCW:ltä nähtiin monta oikeasti hyvää ppv:tä putkeen. Sitten syöksykierre kuitenkin alkoi, ja koko loppukevät, kesä, syksy ja pitkälti alkutalvikin olivat aikamoista sontaa. Kuviot alkoivat toistaa itseään, ja Bischoffin ideat olivat pahan kerran lopussa. Jää niukasti vuoden '96 taakse.
1999 on sitten ollut aikamoisen heikko. WWF on anniltaan tippunut lähes vuoden '95 tasolle, sillä pääosin onnistuneet ME-kuviot eivät yksinään jaksa kannatella aikamoisen sekavaa Attitude Era -pakkaa. Paikoitellen midcardistakin löytyi toki kultakimpaleita, mutta monin osin meno oli aikamoisen heikkoa. Vuosi '99 on ehdottomasti huonompi vuosi kuin varmaan mikään sen jälkeen tullut. No ok, ehkä joku 2006 menee ohi. WCW:ltä vuosi puolestaan oli vielä synkempää paskaa. Koko vuoden aikana nähtiin tasan yksi Ok ppv. Kaikki muut olivat sitä huonompia. Ensin bookkausvastuussa oli väsynyt Bischoff, sitten satunnainen buukkaustiimi, joka ei tiennyt mitä tehdä, ja lopulta kamalaksi paljastunut Vince Russo. Ei hyvää päivää. Onneksi meillä oli kuitenkin ECW, joka tarjosi vuonna '99 timanttista tavaraa kuukaudesta toiseen kaikista ongelmistaan huolimatta. ECW:n ansiosta tämä vuosi menee vielä vuoden '95 edelle. Siitäkin huolimatta, että tähän vuoteen mahtui myös legendaarinen Heroes of Wrestling -tapahtuma.
Kokonaisuudessaan siis rankkaisin näkemäni vuodet näin:
1. 1997
2. 1996
3. 1998
4. 1999
5. 1995
Näillä eväin onkin sitten hyvä lähteä uudelle vuosituhannelle. Sitä ennen kuitenkin vielä tämän vuoden 1999 parhaat (ja pahimmat) palat.
Vuodelta 1999:kään en katsonut mitään muuta kuin kaikki amerikkalaisten promootioiden (WWF:n, WCW:n, ECW:n ja HOW:n) ppv:t ja lisäksi yhteensä kuusi tv-show'ta, kunnes totesin homman liian työlääksi. Yhtään indy- tai japanilaispainishow'ta en katsonut nytkään, enkä tulevaisuudessakaan katso, ennen kuin niistä tulee amerikkalaisten promootioiden ppv:itä. Tiedän kyllä, että ne olisivat varmasti tarjonneet aivan toisenlaisen näkökulman vuoden '99 tilaan. Tiedostan siis, että näkemykseni vuodesta '99 on varsin suppea. Tämän alla olevan kokoelman ei ole siis tarkoituskaan edustaa koko painivuotta 1999, vaan pelkästään omia fiiliksiäni katsomiseni perusteella.
Aluksi pari tilastotietoa vuoden ppv-tarjonnasta:
- Vuonna 1999 nähtiin yhteensä 33 WWF:n, ECW:n, WCW:n ja HOW:n ppv:tä. Näistä 14 oli WWF:n (1 enemmän kuin vuonna '98), 12 WCW:n (saman verran kuin vuonna '98), 6 ECW:n (2 enemmän kuin vuonna '98) ja 1 HOW:n (ei ppv:itä ollenkaan vuonna '98).
- Vuoden aikana nähtiin 2 Hienoa ppv:tä, 4 Hyvää ppv:tä, 6 Ok:ta ppv:tä, 11 Kehnoa ppv:tä, 9 Surkeaa ppv:tä ja 1 arvostelematon (eli Over The Edge).
- Vuoteen '98 verrattuna nähtävissä on pari eroa. Vuonna '98:han nähtiin 1 Loistava ppv, 1 Hieno ppv, 6 Hyvää ppv:tä, 7 Ok:ta ppv:tä, 12 Kehnoa ppv:tä ja 2 Surkeaa ppv:tä. Toisin sanoen vuonna '99 ei ollut yhtään Loistavaa ppv:tä, ja Hyviä ja Ok:itakin oli vähemmän. Kehnojakin oli kyllä yksi vähemmän kuin vuonna '98, mutta se ei paljoa lohduta, kun Surkeiden määrä yli nelinkertaistui. Ei liene epäselvää, kumman vuoden taso oli heikompi.
Sitten vuoden 15 parasta ottelua:
15. Chris Benoit & Perry Saturn (c) vs. Diamond Dallas Page & Kanyon - WCW Tag Team Championship - ***½ (WCW The Great American Bash 1999)
14. Impact Players (Justin Credible & Lance Storm) vs. Rob Van Dam (c) & Jerry Lynn - **** (ECW Heat Wave 1999)
13. Super Crazy vs. Yoshihiro Tajiri - **** (ECW Guilty As Charged 1999)
12. Rob Van Dam (c) (c) vs. Lance Storm - ECW Television Championship - **** (ECW Guilty As Charged 1999)
11. Mankind (c) vs. The Rock - 'I Quit' Match for the WWF Championship - **** (WWF Royal Rumble 1999)
10. Steve Austin (c) vs. The Rock - Special Referee: Shane McMahon - No Holds Barred Match for the WWF Championship - **** (WWF Backlash: In Your House 28)
9. Lance Storm vs. Jerry Lynn - **** (ECW Anarchy Rulz 1999)
8. Triple H (c) vs. Steve Austin - No Holds Barred Match for the WWF Championship - **** (WWF No Mercy 1999)
7. Little Guido vs. Yoshihiro Tajiri vs. Super Crazy - **** (ECW Anarchy Rulz 1999)
6. The Rock (c) vs. Steve Austin - No DQ Match for the WWF Championship - **** (WWF WrestleMania XV)
5. Rob Van Dam (c) (c) vs. Jerry Lynn - ECW Television Championship - **** (ECW Living Dangerously 1999)
4. Edge & Christian vs. The Brood - Ladder Match - **** (WWF No Mercy 1999)
3. Rob Van Dam (c) vs. Jerry Lynn - ECW Television Championship - **** (ECW Hardcore Heaven 1999)
2. Mike Awesome (c) vs. Masato Tanaka - ECW World Heavyweight Championship - ****½ (ECW November To Remember 1999)
..
1. Taz (c) vs. Masato Tanaka vs. Mike Awesome - ECW World Heavyweight Championship - ****½ (ECW Anarchy Rulz 1999)
Kyllä, vuoden ykkösottelu voi olla aikamoinen yllätysvalinta, mutta karu totuus on se, ettei vuonna '99 ollut mitään huikean mahtavaa ykkösottelua. RVD vs. Lynnit olivat ehdottomasti vuoden kovin ottelusarja, mutta niistäkään otteluista ppv:ssä yksikään ei yltänyt yli neljän tähden kaikenlaisten pienten ongelmien takia. Niinpä loppuvuoden ECW:n päämestaruusottelut olivat ainoat neljä tähteä ylittäneet ottelut, ja niistä selvästi kovin oli Anarchy Rulzissa nähty kolminottelu ECW-mestaruudesta, jossa Tazin mestaruuskausi sai päätöksen. Jonkin aikaa mietin, voiko tuo ottelu todella olla vuoden paras, mutta sitten tajusin, että todellakin voi. Olihan tuossa ottelussa kunnossa lähes tulkoon kaikki. Paini oli mahtavaa, jännitys oli huipussaan ja ennen kaikkea tunnelma oli aivan järkyttävän kova ennen ottelua, ottelun aikana ja vielä ottelun jälkeenkin. Tässä ottelussa oli sitä jotain suuruuden tuntua. Silti täytyy todeta, että eihän tämä ottelu minään aikaisempana vuotena olisi ollut vuoden kovin koitos. Loistavia ****-otteluita vuoden aikana löytyi kyllä paljon, mutta yhtään selvää ykkösottelua ei ollut tarjolla.
Vuonna '98 WCW hieman yllätti minut tarjoamalla promootioista eniten huippuotteluita. Tänä vuonna ei ollut pelkoa siitä, koska koko vuoden aikana WCW:ssä ei nähty yhtään minun mielestäni ****:n arvoista ottelua. Lähimpänä sitä oli The Great American Bashin Chris Benoit & Perry Saturn vs. Diamond Dallas Page & Bam Bam Bigelow, joka sitten saikin säälipaikan top 15 -listan 15. sijalta ja oli siis ainut WCW:n ottelu koko listalla. WWF:kään ei tänä vuonna juhlinut listalla, sillä siltäkin otteluita huippupaikoille pääsi vain 5. Sen sijaan ECW oli tänä vuonna rautaa: peräti 9 ottelua 15:stä vuoden parhaasta nähtiin ECW:ssä.
WWF edustaa listalla tutusti päämestaruusotteluillaan. Viidestä huippuottelustaan neljä oli WWF-mestaruudesta, ja se yksi muu oli sitten Edgen ja Christianin ja Hardy Boyzien Ladder Match. Näiltä kannattaa odottaa paljon vuonna 2000. Mutta siis muuten WWF:n suurin valtti on jo vuosien ajan ollut ME-kuviot, mikä on asia, josta WCW:n kannattaisi ottaa oppia. Toki WCW:ltä nähtiin muutamia hyviä koitoksia esim. IC-mestaruudesta (lähinnä loppuvuodesta), mutta ei ihan mitään huippukamaa. ECW puolestaan osui jokaisella osa-alueella: oli huippulaatuista LHW-painia, mahtavia ME-otteluita ja upeita Television-mestaruuskoitoksia. Tästä voisi ottaa mallia sitten WWF:kin. WCW:n paras valtti vuonna '99 oli joukkuedivari, kun CW-divari upposi vuoden aikana syvään paskaan. Joukkuedivarissa nähtiinkin parhaat ottelut varsinkin keväällä '99. Lisäksi Chris Benoit herätti loppuvuodesta henkiin myös US-mestaruuskuvioita, joinne hän pääsi pyörimään.
Eniten huippuotteluita painivat Rob Van Dam ja Jerry Lynn, jotka olivat mukana neljässä listalla pääseessä ottelussa. Kahdessa niistä he painivat toisiaan vastaan, yhdessä joukkueena ja yhdessä Lance Stormia vastaan 1 on 1 -ottelussa. Hehe. Kolmeen otteluun pääsivät The Rock, Steve Austin ja Lance Storm.
Ja sitten jälleen awardsit vuoden parhaimmille ja huonoimille. Jokaisen palkitun kohdalla on mainittu myös aikaisemmat voittajat, joiden osalta muistutan jälleen, että vuodelta '95 katsoin vain WWF:n ppv't.
WORST OF THE YEAR
WORST TAG TEAM OF THE YEAR
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)
1996 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1997 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1998 - Disciples of Apocalypse (Skull & 8-Ball)
1999: Da Baldies - Angel & DeVito & Vito & News (ECW)
Tämä on tämän projektin historian ensimmäinen ECW:lle annettu "paskapalkinto". Tähän asti huonoimman joukkueen palkinto oli mennyt kaksi kertaa Godwinsseille ja kaksi kertaa Harris Brotherseille (jotka siis painivat vuonna '95 WWF:ssä Blu Brotherseina ja vuonna '98 8-Ballina ja Skullina). Nyt heidän kaltaisiaan surkeita kaksikkoja ei ollut tarjolla (paitsi Harrisit ihan loppuvuodesta), joten tämän palkinnon valinta oli yllättävän vaikeaa. Vuosi '99 oli ihan oikeasti onnistuneen joukkuepainin aikaa kaikissa kolmessa vakavasti otettavassa promootiossa, joten ihan mitään äärettömän huonoja tapauksia ei ollut tarjolla. WWF:ssä heikointa tarjontaa edustivat Mideon ja Viscera, mutta he eivät olleet kovin aktiivinen joukkue. WCW:ssä oli puolestaan First Family (Brian Knobbs ja Hugh Morrus), mutta minun täytyy myöntää pitäneeni joistain heidänkin otteistaan. Niinpä jäljelle jäi Da Baldies, joka veti kyllä todella lyhyen stintin ECW:ssä, mutta jätti minulle silti niin hölmistyneen fiiliksen, että palkinto annettakoon heille. Miksi ihmeessä ECW:ssä päätettiin pistää pystyyn neljän aika painitaidottoman ison ja kaljun kaverin joukkue/stable? Jotenkin ymmärtäisin tämän vaikkapa WCW:ssä, mutta ECW:ssä tässä ei ole mitään logiikkaa. Baldies ei tarjonnut yhtään mitään promootion tuon hetkisessä tilanteessa, ja onneksi se kohtasikin loppunsa varsin nopeasti, vaikka sitä vielä vuonna 2000:kin nähtäisiin.
WORST WRESTLER OF THE YEAR
1995 - Bertha Faye
1996 - Loch Ness
1997 - Steve McMichael
1998 - The Warrior
1999: Fabulous Moolah (WWF)
Tämän palkinnon voittajista alkaa kertyä jo varsin pelottava lista. Nyt kokoelma saa toisen naisvoittajansa, sillä minun on yksinkertaisesti pakko antaa tämä palkinto Fabulous Moolahille. Harkitsin kyllä kamapäistä Jake Robertsia ja väsynyttä Dennis Rodmania, mutta he olivat mukana vain yhdessä show'ssa eivätkä ehtineet jättää mitenkään järkyttäviä muistoja. Fabulous Moolah sen sijaan heilui WWF Women's-mestaruuskuviossa koko loppuvuoden, ja hänet jopa buukattiin voittamaan tuo helkkarin mestaruus. Moolahin saapuminen kuvioihin aiheutti Women's-mestaruuskuvioiden tason todellisen romahtamisen, ja sitä ei ihan hetkessä paikattukaan. Ei WWF, ikivanhat naiset pieksemässä 30 vuotta nuorempia leidejä ei ole hauskaa tai muutenkaan viihdyttävää.
WORST GIMMICK OF THE YEAR
1995 - Dean Douglas
1996 - The Executioner
1997 - Rockabilly
1998 - Scott Hall
1999: nWo B-Team (WCW)
Jos tämän palkinnon antaminen meinasi osoittautua vaikeaksi jo vuonna '98, ennen kuin muistin kännisen Scott Hallin, niin nyt se oli jo oikeasti todella vaikeaa. Pitäisikö minun olla iloinen siitä, etteivät paskimmat gimmickit pääse edes ppv:seen vai olla kenties huolestunut siitä, etten enää tunnista paskoja gimmickejä paskoiksi vaan nautin niistä ilomielin? Meinasin kyllä antaa tämän palkinnon Oklaholmalle, mutta mies tuli kuvioihin vasta niin loppuvuodesta, ettei ehtinyt olla vielä ainakaan ihan älyttömän ärsyttävä. Wrestling Observer antoi palkinnon Powers That Be'lle, mutta ei minua ärsyttänyt pelkästään heidän gimmick vaan koko älytön buukkauskuvio, ja sille ei tässä ole mitään palkintoa. Niinpä minun täytyy antaa palkinto tälle nWo B-Teamille, joka oli nWo:n loppuajan surkeuden huipentuma. Samalla kun (toistaiseksi) viimeisessä nWo:n uudelleenherättelyssä nWo Wolfpackista luotiin huikea eliittiryhmä, niin nWo Hollywoodista (tai siis Black & Whitestä) tuli kasa turhia jobbereita, jotka silti jatkoivat kaikenlaisten nWo-sloganeiden (4 Real, We're taking over) huuteluita, vaikka todellisuudessa he vain jobbailivat kaikille ja tappelivat keskenään. Todellista nWo-nimen väärinkäyttöä. Samalla tämä palkinto voi toimia häpeäpalkintona WCW:lle siitä, etteivät he koko ylipitkän nWo-venyttelyn jälkeen ymmärtäneet edes päättää stablen toimintaa mihinkään huikeaan otteluun vaan antoivat sen vain hajota itsestään. Ei näin. Ei j******ta näin.
WORST FEUD OF THE YEAR
1995 - Diesel vs. Sycho Sid
1996 - Big Bubba vs. John Tenta
1997 - Steve McMichael vs. Jeff Jarrett
1998 - nWo Hollywood vs. nWo Wolfpack
1999: Ric Flair vs. Roddy Piper (WCW)
Kieltäydyn antamasta tätä Big Bossman vs. Big Show'lle tai Big Bossman vs. Al Snow'lle, jotka olivat IWC:n mielestä täyttä sontaa mutta minusta vain hupaisia. Sen sijaan tämä Ric Flairin ja Roddy Piperin feud oli järkyttävää kuraa. Ensinnäkin siinä oli paskaa jo lähtöasetelma. Ensin yleisön suureksi suosikiksi noussut Ric Flair käännettiin aivan yhtäkkiä kusipäiseksi heeliksi ja liitettiin samalla yhteen poikansa kanssa, vaikka David oli puukottanut isäänsä selkään juuri kaksi kuukautta aiemmin. Paskaa oli myös koko feudin rakentelu ja feudin kohtaamiset ppv:ssä, jotka eivät juuri rakentelun takia kiinnostaneet yhtään, vaikka ottelut itsessään eivät pahinta kuraa olleet. Todellinen syy tämän palkinnon ansaitsemiselle on kuitenkin feudin lopetus. Miten j******ta kenestäkään voi olla hyvä idea päättää tämä feudi siihen, että yhtäkkiä hullun tappelun jälkeen Roddy Piper lyöyttäytyykin Flairin kanssa yhteen ja alkaa piestä Piperin apuna ollutta Buff Bagwellia? Mitä perkelettä? Onneksi Flairin ja Piperin yhteistä terrorikautta ei kestänyt kauaa, koska se vasta kuraa olikin.
WORST MATCH OF THE YEAR
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)
1996 - The Alliance To End Hulkamania (Ric Flair (c) & Arn Anderson & The Taskmaster & Lex Luger (c) (c) & Meng & The Barbarian & Z-Gangsta & The Ultimate Solution) vs. Randy Savage & Hulk Hogan - Doomsday Cage Match @ Uncensored
1997 - Hollywood Hogan (c) vs. Roddy Piper - Steel Cage Match @ Halloween Havoc
1998 - Team WCW (Diamond Dallas Page & Roddy Piper & The Warrior) vs. Team Hollywood (Bret Hart (c) & Stevie Ray & Hollywood Hogan) vs. Team Wolfpack (Sting & Lex Luger & Kevin Nash) - War Games Match @ Fall Brawl
1999: Iron Sheik & Nikolai Volkoff vs. Luke & Butch @ Heroes of Wrestling (HOW)
Ensimmäinen Heroes of Wrestlingin palkinto. Aikaisempiin niitä ole vaikea tarjota, koska promootio järjesti Luojan kiitos vain yhden ppv:n, joten esimerkiksi feudien kaltaista jatkuvuutta ei ollut tarjolla. Sen sijaan tähän ja seuraavaan palkintoon ei mikään muu kuin tämän onnettoman surkean promootion tarjonta kelpaa. Harkitsin kyllä hetken vuoden huonoimmaksi otteluksi myös Survivor Seriesin naisten ottelua, mutta ei se vetänyt vertoja tälle tai saman show'n ME:lle. Lopulta pitkän mietinnän jälkeen taivuin kuitenkin tähän, koska kaikessa paskuudessaan ME oli kuitenkin tavallaan surkuhupaisa Jake Robertsin änkyrähumalan takia. Tämä sen sijaan oli vain ihan järkyttävää sontaa. Ei näistä yksikään tiennyt enää edes, mitä tehdä kehässä. Iron Sheik -markkina oli todella surkeaa katsoa, millaiseen jamaan Sheik oli ajautunut. Jonkun pitäisi pistää Iron Sheik nöyräksi.
WORST PPV OF THE YEAR
1995 - WWF In Your House 2 (The Lumberjacks)
1996 - WCW Uncensored
1997 - WWF Survivor Series
1998 - WCW Fall Brawl
1999: Heroes of Wrestling
En ihan oikeasti tahdo enää kirjoittaa tästä järkyttävän kamalasta show'sta tai koko promootiosta yhtään mitään. Jos tahdotte tietää enemmän, lukekaa se arvosteluni tästä tapahtumasta. Löytyy sivulta 21. Ei tätä paskuutta voi tiivistää muutamaan lauseeseen, enkä edes tahdo yrittää vaan unohtaa vain tämän olemassaolon mahdollisimman nopeasti. WCW saa kiittää niin paljon HOW:ää siitä, etteivät he päässeet tämän kategorian voittajaksi. Vuoden 10:stä huonoimmasta tapahtumasta 7 oli WCW:n.
'CLASS B' AWARDS
BEST GIMMICK
1995 - Goldust
1996 - nWo
1997 - D-Generation X
1998 - Al Snow
1999: Chris Jericho (WWF)
Tähän olikin tänä vuonna vaikeampi keksiä voittajaa, koska minä en kelpuuta tämän voittajaksi mitään Wrestling Observer -tyylisiä Steve Austineita tai The Rockeja. Tiedän kyllä, että heidänkin hahmonsa ovat gimmickejä ja sinänsä pirun toimivia, mutta minusta tämän palkinnon voittajalla pitää oikeasti olla jotenkin joko erityisen näkyvä suuri gimmick (esim. nWo, DX) tai sitten vain tosi erikoinen gimmick (Goldust, Al Snow). Niinpä en ollut ihan varma, voinko kelpuuttaa "Y2J" Chris Jerichoakaan tähän kategoriaan, mutta lopulta päätin, että tämä Y2J-problemin hehkutus ja "WWF:n pelastaminen" menevät tuohon ensimmäiseen kategoriaan. Oli tämä kuitenkin sen verran mainio, näyttävä ja ennen kaikkea tyylikäs tapa aloittaa Jerichon loistava WWF-ura. Toimi Jericholle kuin nenä päähän ja sai hänet näyttämään vielä paljon paremmalta kuin WCW:ssä. Ja pitäähän vuonna '99 joku palkinto antaa Jerichollekin, kun muut menevät niukasti sivu suun. Meinasin antaa tämän ensin West Texas Redneckseille, koska tuo stable onnistui kaikella Rap Is Crap -meiningillään saamaan minut nauramaan joka kerta, mutta he jäivät kuitenkin hiuksenhienosti Jericholle.
BEST TELEVISION ANNOUNCER
1995 - Jerry Lawler
1996 - Bobby Heenan
1997 - Joey Styles
1998 - Bobby Heenan
1999: Joey Styles (ECW)
Eikä vieläkään palkintoa Jim Rossille, vaikka nyt se oli jo todella lähellä. Tahdoin kuitenkin antaa palkinnon vielä Stylesille, koska on hän vain niin hiton kova selostaja. Lisäksi Styles paransi selostustaan todella paljon vuodesta '98, jolloin Joeyn yksinpuhelu alkoi käydä jo tylsäksi. Cyrus The Viruksen liittäminen Stylesin pariksi teki tässä tapauksessa todellakin terää. Jim Rossin ja Stylesin lisäksi vuoden onnistujiin kuuluvatkin siis myös Cyrus ja pienellä varauksella Jerry Lawler sekä Mike Tenay. Mitäänsanomattomia olivat Michael Cole, Scott Hudson ja selvästi tasoaan laskenut Bobby Heenan. Kamalaa paskaa oli Tony Schiavone.
ROOKIE OF THE YEAR
1995 - Ahmed Johnson
1996 - Rocky Maivia
1997 - Bill Goldberg
1998 - Sable
1999: Kurt Angle (WWF)
Minä niin tiedän, että tämän palkinnon antaminen pitäisi lopettaa, kun en heti alussa tajunnut rajata tätä koskemaan kaikkia vuoden aikana ppv-debyyttinsä tekeviä. Nyt sitten pitää tutkia sitä, ketkä ihan oikeasti ovat tehneet debyyttinsä painimaailmassa vuoden aikana ja päässeet vielä ppv:henkin, eikä heitä paljoa ole. Kurt Anglen lisäksi tarjolla olisi ollut ainakin Blitzkrieg, mutta annan silti palkinnon Anglelle. Angle kuitenkin esiintyi kahdessa ppv:ssä (Blitzkrieg vain yhdessä) ja sai myös ensimmäisen top 3 -tähtensäkin. Toki paljon on kiittämistä myös siitä, että tiedän, millainen stara Anglesta tulevina vuosina tulee, mutta sellaista se on.
MOST UNDERRATED & MOST OVERRATED
1995 - Hakushi & Sycho Sid
1996 - Owen Hart & Hollywood Hogan
1997 - Vader & nWo
1998 - Chris Benoit & Hollywood Hogan
1999: Eddie Guerrero (WCW) & Lex Luger/The Total Package (WCW)
Chris Benoit pääsi vuonna '99 pahimmasta koirankopistaan, mutta hänen paikalleen sinne joutui Eddie Guerrero. Tiedän kyllä, että Eddie oli suuren osan vuodesta poissa vakavan autokolarin takia, mutta tämä palkinto tuleekin siitä, miten WCW:llä ei ollut minkäänlaista ymmärrystä tehdä Guerrerosta tuon jälkeen sankarimaista selviytyjää ja nostaa häntä ME- tai edes US-kuvioihin. Sen sijaan Eddie upotettiin kaiken maailman stablesotkuihin, ja Vince Russon saavuttua Eddien buukkaamiseen ei näytetty käytettävän yhtään aikaa tai vaivaa. Hitto, WCW:llä oli käsissään todellinen kultakimpale, ja he päättivät luovuttaa sen kiltisti WWF:lle. No, eipä siinä.
Lex Lugerin valinta yliarvostetuimmaksi voi olla pieni ylläri, kun tarjolla olisi esimerkiksi Kevin Nashia tai Sid Viciousta, mutta mielestäni joku muu näitä tapahtumia arvostellut puki tämän palkitsemisen takana olevan idean hienosti sanoiksi. Esim. Nashia ja Hogania buukattiin aivan liian korkealle vuonna '99, mutta siihen oli kuitenkin joku syy, koska he olivat olleet vuosien ajan todella isoja nimiä, ja yleisö tietyllä tavalla tahtoi nähdä heitä isoissa kuvioissa. Lex Luger oli sen sijaan jo vuosien ajan ollut aivan turha tapaus, eikä varmaan ketään kiinnostanut nähdä häntä painimassa enää vuonna '99. Silti hänelle kehiteltiin loppuvuodesta uusi gimmick ja hänet pistettiin ensimmäisenä painijana maailmassa laittamaan Bret Hart luovuttamaan (joojoo Shawn Michaels). Siis mitä hemmettiä? Joo, toki Luger ansaitsi tämän ennemmin kuin vaikkapa yllä mainittu Guerrero.
BEST FLYING WRESTLER
1995 - Hakushi
1996 - Rey Mysterio Jr.
1997 - Ultimate / Ultimo Dragon
1998 - Juventud Guerrera
1999: Rob Van Dam (ECW)
Kuinka surkuhupaisaa, että totesin vuoden '98 Guerreran palkitsemistekstissä näin: "Tämän palkinnon saamista kannattaa selvästi välttää, koska viime vuoden voittaja Ultimo Dragon ei tänä vuonna paininut kuin parissa ppv:ssä ja oli vain varjo edellisvuotisesta. Hiukan samoin kuin siis Mysterio Jr:lle kävi." Ja kuinkas sitten kävikään? Guerrera esiintyi vuoden aikana kahdessa ppv:ssä, joista jälkimmäinen oli Spring Stampede. Loppuvuodesta miehestä ei ollut mitään tietoa. Hienoa työtä WCW. Vuonna '99 WCW:n CW-tarjonta romahti muutenkin, kuten on jo monesti tullut sanottua, ja ainoat varteen otettavat ehdokkaat taitavat olla Kidman ja Rey Mysterio Jr. WWF:ssä ei ole senkään vertaa ehdokkaita, joten tänä vuonna palkinnon saaminen jää ECW:n harteille. Tarjolla olisi ollut vaikkapa Tajiria, Super Crazya tai Jerry Lynniä, mutta annan tämän silti Rob Van Damille. Hän ei ehkä ole kaikkein perinteisin lentävä painija mutta on siinä sitten kokoonsa nähden sitäkin parempi. Aivan huikea vuosi RVD:lle, mutta palkinnon kirous sen kuin jatkuu, sillä vuosi 2000 jää Van Damilta lähes kokonaan väliin loukkaantumisen takia.
BEST BRAWLER
1995 - The Undertaker
1996 - Mankind
1997 - Mankind/Dude Love
1998 - Mankind/Dude Love/Cactus Jack
1999: Mike Awesome (ECW)
Lähellä oli, ettei palkinto olisi mennyt jo neljättä kertaa peräkkäin Mankindille, mutta sen verran heikompaa oli Foleyn esiintymisen taso loppuvuodesta, että päätin vihdoin siirtää soihdun eteenpäin. Päätöksentekoa helpotti kummasti se, että Mike Awesome pääsi vihdoin esittämään ECW:ssä enemmän taitojaan ottelemalla kaksi aivan huikeaa ottelua ja nousemalla aivan ansaitusti firman uudeksi päämestariksi. Hitto, tälläisiä super heavyweightejä tämä laji kaipaisi enemmän. RIP Mike Awesome.
BEST TECHNICAL WRESTLER
1995 - Bret Hart
1996 - Dean Malenko
1997 - Eddie Guerrero
1998 - Chris Benoit
1999: Chris Benoit (WCW)
Ei voi mitään. Pakko on antaa palkinto toista vuotta putkeen Benoit'lle, sillä olihan tämä vuosi aivan järkyttävän kova Benoit'lle. Monin paikoin Crippler oli oikeasti ainut tyyppi, joka pystyi tarjoamaan WCW:n ppv:eissä edes sen yhden hienon ottelun ja repimään sen kasaan oikeastaan ketä tahansa vastaan. Ei tätä Benoit'n kehotaitoa voi kuin ihailla. Ja silti WCW päätti luopua miehestä vuoden 2000 alussa.
MOST CHARISMATIC
1995 - Shawn Michaels
1996 - Shawn Michaels
1997 - Steve Austin
1998 - Steve Austin
1998: The Rock (WWF)
Aivan epäilemättä Rock. Toki Austinkin oli yhä mahtava, mutta ei Rockin karismaa voi kuin ihailla. Yleisö suorastaan rakasti syödä miehen kädestä, ja syttyi ihan mihin tahansa otteluun, jossa Rock oli edes jollain tapaa mukana. Uskomaton karisma. Ei voi kuin ihailla. Rockin ja Austinin kaksikkoa on tässä kohtaa hankala päihittää, vaikka toki ECW:stä ja WCW:stäkin löytyy joitakin hienosti mukaansa tempaavia painijoita.
BEST ON INTERVIEWS
1995 - Razor Ramon
1996 - Steve Austin
1997 - Steve Austin
1998 - Chris Jericho
1999: Triple H (WWF)
Tämä olikin hieman vaikeampi. Vaikka Austinilla ja Rockilla olikin aivan uskomaton karisma ja molemmat hallitsivat myös mikin käsittelyn nerokkaasti, niin molempien miesten jutut toistivat jonkun verran aikaisempien vuosien litanjaa. Erityisesti tämä heikkous oli havaittavissa joissain Rockin promoissa. Samoin esim. taitavana mikkikäsittelijänä tunnetut DDP ja Flair alkoivat turvautua turhaan catchphraseihinsa ja tarjosivat aika vähän uutta. Meinasinki jo antaa tuplavoiton Chris Jericholle, mutta viime hetkellä muistin todelliseksi ME-nimeksi vuonna '99 nousseen Triple H:n, joka tarjosi myös ensiluokkaisen kovia promoja. Vielä ei oltu jumiuduttu "I am the game"-akselille (koska HHH kehitti koko lauseen vasta tänä vuonna), ja sen sijaan tarjolla oli nerokkaita, intenssiivisiä, vihaisia ja ennen kaikkea vihattavia heel-promoja. Viimeistään HHH:n promottelua katsoessaan tajusi sen, miksi tästä miehestä tuli seuraava WWF:n huippunimi.
MOST IMPROVED
1995 - Hunter Hearst Helmsley
1996 - Diamond Dallas Page
1997 - Hunter Hearst Helmsley/HHH
1998 - Rocky Maivia/The Rock
1999: Shane McMahon (WWF)
Haha, teki mieli antaa palkinto taas Triple H:lle, mutta en minä sitä kolmatta kertaa voi antaa miehelle, kun edelleenkin jostain ihmeen syystä olen antanut tämän palkinnon vuonna '95 hänelle. Niinpä palkinnon saajaksi valikoutui Shane McMahon, joka kieltämättä teki kehädebyyttinsä vasta tänä vuonna, mutta juuri siinä se kehitys piileekin. Vielä vuonna '98 Shane oli vain isänsä hännystelijä, mutta tänä vuonna hänestä kuoriutui ensinnäkin hemmetin toimiva vihattava authority-hahmo, ja lisäksi hän vieläpä osoitti pystyvänsä painimaan varsin viihdyttäviä otteluita ja ennen kaikkea ottamaan hurjaa bumppia. Shane osoitti vuoden '99 aikana, ettei ole vain isänsä poika vaan oikea mies.
BEST OF THE YEAR
PPV OF THE YEAR
1995 - WWF Survivor Series
1996 - WWF Survivor Series
1997 - WWF In Your House 16: Canadian Stampede
1998 - ECW Heat Wave
1999: ECW Anarchy Rulz
ECW tarjosi siis toisen vuoden putkeen vuoden parhaan ppv:n Anarchy Rulzillaan. Yleisesti vuoden '99 ppv:eiden taso oli siis varsin onneton, mutta onneksi meillä oli välissä piristämässä ensiluokkainen tapahtuma, joka oli niin lähellä Loistavaa kuin voi olla pääsemättä kuitenkaan tuohon korkeimpaan kategoriaan. Yhtä kaikki, kiitos taas ECW:lle.
MATCH OF THE YEAR
1995 - Diesel (c) vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series
1996 - Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels - 60 Minute Iron Man Match @ WrestleMania XII
1997 - Bret Hart vs. Steve Austin - Submission Match (Special Referee: Ken Shamrock) @ WrestleMania 13
1998 - The Rock (c) vs. Triple H - Ladder Match @ SummerSlam (WWF)
1999: Taz (c) vs. Masato Tanaka vs. Mike Awesome @ Anarchy Rulz (ECW)
Ensin täytyy sanoa, että tarkoituksenani on ollut katsoa tuo lokakuinen Chris Benoit vs. Bret Hart Nitrosta. Se voisi hyvinkin nousta tälle MOTY-paikalle, mutta ajattelin kuitenkin olla huomioimatta tv-ohjelmia ollenkaan näissä palkinoissa ja muussa yhteenvedossa, kun en sitä yhtä jaksoa kuukaudessa lopulta jaksanut katsoa. Varmasti siis jossain vaiheessa katson tuon Hart/Benoit'n, mutta se ei silti nouse tämän kategorian voittoon. Muuten perustelinkin Taz/Tanaka/Awesomin voittoa jo yllä. Karu totuus vain on se, ettei vuodelta '99 löytynyt yhtään ihan täysin nappiin mennyttä klassikko-ottelua. Tarjolla oli toki muun muassa Rock/Austineita ja RVD/Lynnejä, mutta niissä kaikissa oli pienet ongelmansa. Tässä niitä ongelmia ei ollut käytännössä ollenkaan, ja tunnelmakin oli yhden aikakauden päättyessä aikamoisen huikea.
TAG TEAM OF THE YEAR
1995 - Two Dudes With Attitudes (Shawn Michaels & Diesel)
1996 - The Outsiders (Kevin Nash & Scott Hall)
1997 - Dudley Boyz (D-Von & Buh Buh Ray Dudley)
1998 - New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn)
1999: The Jersey Triad - Diamond Dallas Page & Bam Bam Bigelow & Kanyon (WCW)
Tänä vuonna vuoden joukkueen valinta olikin hankalampi homma, koska kaikkien kolmen promootion joukkuedivisioona oli varsin kovatasoinen, mutta toisaalta yhdessäkään firmassa ei ollut mitään ylivoimaista superjoukkuetta vaan paljon hyviä joukkueita taistelemassa tasaväkisesti. WWF:n nousevien joukkueiden, kuten E&C:n ja Hardyjen, aika ei ole vielä ja toisaalta NAO ei taas enää vuonna '99 loistanut ihan edellisvuoden tapaan. Tarjolla olisi toki esimerkiksi Kanen ja X-Pacin tai Jeff Jarrettin ja Owen Hartin joukkuetta. Meinasin antaa palkinnon jo hienon vuoden vetäneille Impact Playerseille, mutta lopulta päädyin hiuksenhienosti kuitenkin tähän jerseyläiseen kolmikkoon, joka vakuutti minut tyystin. Ensin en nimittäin uskaltanut odottaa näiltä kolmelta mitään, mutta heidän yhteispelinsä toimikin hiton hyvin. Muistoja saattaa kullata hieman sekin, että kolmikko oli esillä juuri WCW:n joukkuedivarin kaikkein parhaana aikana ja että joukkueeseen kuuluu suosikeistani DDP ja Bam Bam Bigelow.
FEUD OF THE YEAR
1995 - 1-2-3 Kid vs. Razor Ramon
1996 - nWo vs. WCW
1997 - Hart Foundation vs. Steve Austin
1998 - Steve Austin vs. Vince McMahon
1999: Rob Van Dam vs. Jerry Lynn (ECW)
Lähellä oli, ettei Austin vs. Vince/Austin vs. Corporation olisi voinut olla tämänkin vuoden paras feud. Homma alkoi kuitenkin mennä lopussa jo hieman toistoksi, ja lisäksi Vince ystävystyi Austinin kanssa loppuvuodesta, joten jätetään palkinto antamatta sinne. Muuten feudien osalta tämä vuosi ei ollut mitenkään älyttömän hyvä. Osittain vuoden heikko taso näkyy juuri tässä: vaikka WWF:lläkin oli monia hyviä ME-otteluita, niin mikään ME-kuviokaan ei noussut erityisen kultaisesti esille. Niinpä palkinto menee ECW:ssä nähdylle äärimmäisen simppelille mutta samalla tajuttoman toimivalle Rob Van Damin ja Jerry Lynnin keskinäisestä paremmuudesta ja Television-mestaruudesta käydylle taistelulle, joka jatkui lähes koko vuoden '99 ajan. Tämä oli aina taatusti viihdyttävää seurattavaa.
WRESTLER OF THE YEAR
1995 - Bret Hart
1996 - Shawn Michaels
1997 - Bret Hart
1998 - Mankind/Dude Love/Cactus Jack
1999: Steve Austin (WWF)
Lähes kaikkiallahan jo vuoden '98 parhaaksi painijaksi valittiin Steve Austin, mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että miehen uran heikoin jakso osui juuri tuon vuoden viimeiselle neljännekselle, joten en millään voinut hänelle tuota palkintoa antaa, kun samalla Mick Foley veti uskomattoman kovan vuoden ollessaan kaikkialla ja piestessään kaikkia hiton viihdyttävästi. Tänä vuonna palkinto menee kuitenkin sitten Austinille selvästi. Toki WWF:n ME-nimistä The Rock ja Triple H vetivät kovan vuoden, ja muista promootioista periaatteessa esimerkiksi Tazia, Rob Van Damia tai vaikka Chris Benoit'ta olisi voinut harkita tähän palkintoon, mutta mielestäni vuoden painijan pitää ensinnäkin tarjota loistavia otteluita mutta toiseksi olla myös mukana suurimman osan vuodesta todella kiinnostavissa kuvioissa. Austin pystyy molempiin. Vaikka feud McMahonin kanssa ei enää loppuvuodesta ollut kaikkein tuoreinta, niin silti kaikki siihen liittyvät yhteenotot olivat hiton viihdyttävää katsottavaa, ja toisaalta tuo feud osattiin päättää myös sopivan tyylikkäästi. Lisäksi Austin hallitsi myös WWF-mestaruuskenttää sopivan ajan vuodesta (ei liikaa) ja myös äärimmäisen toimivasti. Monia kovia ME-otteluita, monia kovia promoja ja monia kovia kuvioita. Kun tähän lisätään se, että WWF sai kuukausitolkulla rakennella ME-kenttäänsä niin, että he voivat päästää Austinin tämän pitkään kaipaamalle sairaslomalle, niin ei miehen tärkeyttä voi kuin arvostaa. Ja kunnioitettavaa on tosiaan sekin, että Austin paini loppuvuodesta huippuottelunsa (erityisesti vs. Triple H No Mercyssä) varmasti kovien kipujen alla. Hieno mies. Hieno painija. Ansaitsee päästä tässä projektissa jonain vuonna vuoden painijaksi.
Sitten vielä muutaman nippelitilaston kärkitiivistelmät. Olen taas jokaisen ppv:n lopussa postannut aina, ketkä ovat mielestäni ansainneet kyseisen ppv:n kohdalla kolme, kaksi tai yhden tähden. Vuonna '99 selvästi eniten noita "tähtipisteitä" sai Chris Benoit hurjalla 29 pisteen määrällä. Jaetulla toisella sijalla ovat The Rock ja Triple H (16), neljännellä sijalla Steve Austin (14) ja viidennellä Mankind (11). Lisäksi edelleen kokoan tilastoa siitä, ketkä painijat ovat koko projektin aikana eniten saaneet niitä "tähtipisteitä". Tässä top 5. Tässäkin pitää muistaa se häikkä, että vuoden '95 WCW ei ole mukana.
1. Shawn Michaels (WWF) - 60
2. Steve Austin (WWF) - 53
3. Bret Hart (WWF/WCW) - 46, Chris Benoit (WCW) - 46
5. The Rock / Rocky Maivia (WWF) - 41, Mankind / Dude Love (WWF) - 41
Edellisenkin vuoden päätteeksi kärjessä oli Michaels (60). Toisena oli tuolloin vielä Hart (43), kolmantena Austin (39), neljäntenä Mankind (30) ja viidentenä Chris Jericho (28). Nyt viiden kärjestä tippui Jericho, mutta Benoit nousi jaetulle kolmannelle sijalle kakkospaikalta tippuneen Bret Hartin seuraksi.
Lisäksi kärkiviisikko eniten näinä vuosina huippuotteluita painineista painijoista:
1. Bret Hart (WWF/WCW) - 13
2. Shawn Michaels (WWF) - 11
3. Steve Austin / The Ringmaster (WWF) - 10
4. The Undertaker (WWF) - 8
5. Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF) - 7
Edelleenkin kokonaistilastot ovat yllättävän vahvasti projektin alkuvuosien superkaksikon Michaels & Hartin hallintaa, vaikka Michaelsin eläköitymisestä on jo puolitoista vuotta, ja Hartinkin ura päättyi muutenkin varsin katkonaisen vuoden '99 päätteeksi. Saa nähdä, kuinka moni ylipäätänsä pääsee heidän ohi tässä projektissa.
Lisäksi tähän loppuun tämmöinen uusi tilastoknoppiosio. Olen karmeana tilastofriikkinä koonnut kaikkien muiden tietojen lisäksi joka vuodelta tiedot siitä, ketkä painijat ovat esiintyneet eniten mestareina vuoden ajan. Kyseessä ei ole siis mestaruuskausien tai mestaruusvoittojen mittauksesta vaan siitä, kuinka monta kertaa painija on esiintynyt ppv:issä jonain mestarina. Jos kantaa samassa ppv:ssä kahta vyötä, saa toki huomiot molemmista. Tämä tilasto-osuus ei varmaan kiinnosta ketään, mutta laitan tähän silti kaikki yli 20 mestarina esiintymistä koko projektin aikana saaneet. Tavallaan nämä kertovat kyllä sekä mielenkiintoista että kuvaavaa tietoa vuosien pushausmeiningistä.
30 - Kevin Nash / Diesel - WWF CHAMPION (9) & WCW TAG TEAM CHAMPION (17) & WCW WORLD HEAVYWEIGHT CHAMPION (4)
27 - Hollywood Hogan / Hulk Hogan - WCW WORLD HEAVYWEIGHT CHAMPION
25 - Steve Austin / The Ringmaster - MILLION DOLLAR CHAMPION (3) & WWF TAG TEAM CHAMPION (5) & WWF INTERCONTINENTAL CHAMPION (4) & WWF CHAMPION (13)
25 - Scott Hall / Razor Ramon - WWF INTERCONTINENTAL CHAMPION (5) & WCW TAG TEAM CHAMPION (17) & WCW US HEAVYWEIGHT CHAMPION (2) & WCW TELEVISION CHAMPION (1)
24 - Billy Gunn / Rockabilly / Mr. Ass - WWF TAG TEAM CHAMPION (23) & WWF HARDCORE CHAMPION (1)
23 - Shawn Michaels - WWF INTERCONTINENTAL CHAMPION (4) & WWF CHAMPION (14) & WWF TAG TEAM CHAMPION (1) & WWF EUROPEAN CHAMPION (4)
23 - Owen Hart / Blue Blazer - WWF TAG TEAM CHAMPION (16) & WWF INTERCONTINENTAL CHAMPION (6) & WWF EUROPEAN CHAMPION (1)
21 - Booker T - WCW TAG TEAM CHAMPION (12) & WCW TELEVISION CHAMPION (9)
Tässä siis tämä, ja palataan taas uuden vuoden ja vuosituhannen parissa. Aion kuitenkin aloittaa vuoden 2000 käsittelyn vasta vuodenvaihteen jälkeen paristakin syystä. Yksi niistä on se, että saan nähdä samalla, kuinka pitkälle tarkalleen pääsen tässä projektissani, kun aloitan uuden vuoden käsittelyn tammikuun alussa :)
Ja nyt voi antaa ihan vapaasti palautetta kaikkeen projektiin liittyvästä. Kommentteja, kehuja, haukkuja, parannus- tai huononnusehdotuksia. Mitä vain.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Tyhmempi olisi olettanut että vuoden feudi olisi Austin-Rocky. Toisaalta se taisi olla vaan palanen tuota Austin-Corporation tarinaa... Noista palkinnoista on hankala sinällään lähteä kiistelemään, kun on yhden tai kahden ppv:n tuolta vuodelta nähnyt joskus kauan sitten. Anglen tulokas-valinnalle ehdottomasti iso peukku.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Austin-Rock ei mielestäni ollut millään "vuoden feud", vaikka se legendaarinen taistelupari olikin. Miesten välinen välienselvittely alkoi vasta helmikuun IYH:n jälkeen, kun Rock oli voittanut WWF-mestaruuden. Ensisijainen syykin miesten feudiin oli juuri Austinin ykköshaastajus eikä keskinäiset kaunat. Toki miehillä oli ollut Corporation-Austinin osalta aikaisemminkin erimielisyyksiä, mutta ei mitään suurta. Lisäksi feud oli lyhyt, sillä se päättyi jo Backlashiin, jonka jälkeen Rock kääntyi faceksi. Ei siis riitä vuoden feudiksi, vaikka muuten klassikkomatskua olikin.
EDIT: Niin ja itse asiassa yhtä palkintoa aloin miettiä uudestaan. Ajattelin, olisiko sittenkin Most Improved pitänyt antaa parrasvaloihin tosissaan vuonna '99 nousseelle Jerry Lynnille, mutta pysytään kuitenkin Shanessa. Lynn oli kuitenkin loistava jo ennen vuotta '99, joten ei hän itse sinänsä niin paljon kehittynyt.
EDIT: Niin ja itse asiassa yhtä palkintoa aloin miettiä uudestaan. Ajattelin, olisiko sittenkin Most Improved pitänyt antaa parrasvaloihin tosissaan vuonna '99 nousseelle Jerry Lynnille, mutta pysytään kuitenkin Shanessa. Lynn oli kuitenkin loistava jo ennen vuotta '99, joten ei hän itse sinänsä niin paljon kehittynyt.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Alunperin ajattelin aloittaa vuoden 2011 vasta vuonna 2012, mutta mitäpä näitä panttaamaan, kun on jo pari arvostelua "varastossakin." TNA:lla avataan, selostajina edelleen Mike Tenay & Taz. Tästä muuten tuli pisin ppv-arvosteluni koskaan, mutta se on vaan TNA:n erikoisen bookkauksen syytä.
Sunnuntai 9. Tammikuuta 2011
Impact Zone, Orlando, Florida
X-Division Championship Match
Jay Lethal © VS. Kazarian
Vuoden ensimmäisessä ppv-ottelussa oteltiin ei-niin-yllättäen X-mestaruudesta, jonka Lethal oli ilmeisesti jossain Impactissa voittanut Robbie E:ltä takaisin Final Resolutionin jälkeen. Suurempia taustoja tällä ei ollut. Kazarian edusti Immortalia, jonka johtohahmo Eric Bischoff oli taannut ja vannonut, että Genesiksen jälkeen Immortalilla on kaikki mestaruusvyöt hallussaan. Vuosikaupalla tämä kaksikko on otellut toisiaan vastaan juurikin tästä samasta vyöstä. Joskus vuonna 2007 olisi ollut helppo ennustaa että kumpikin olisi vuonna 2011 jo isommissa kuvioissa. Mutta niin se urakehitys on vaan kummankin kohdalla jäänyt paikalleen, vaikka välillä onkin ollut yritystä miehiä nostaa ylemmäksi.
Kaz & Lethal olivat tosiaan jo menneisyydessä vetäneet meneviä matseja, ja sellainen oli tämäkin. Kuinkas muutenkaan. Mitään suurta painin riemujuhlaa tämä ei ollut, eikä yhtä lailla lennokasta menoa kuin silloin vuosia sitten, mutta yhtä kaikki asiansa ajanut avausmatsi. Perusnäppärää painia, jossa nähtiin muutamia varsin komeita liikkeitä. Kuuluisalle ”seuraavalle tasolle” ei noustu, mutta kyllä tämä sellainen vajaan kolmen tähden rykäisy oli. Ei yllättänyt, ei pettänyt. Positiivista oli, että tämä loppui puhtaasti, ilman ulkopuolista häirintää jota tässä tapahtumassa tultaisiin näkemään melkein jokaisessa ottelussa.
Arvosana: ***-
Knockout's Championship Match
Mickie James VS. Madison Rayne ©
Bound For Gloryn alla TNA:han saapunut Mickie oli kuta kuinkin saanut asiansa selvitettyä Taran kanssa Impactissa käydyn häkkimatsin jälkeen, ja kykeni suuntaamaan keskittymisensä ultimaaliseen tavoitteeseensa, mestaruuden voittamiseen.
Kuten Turning Point- ja Final Resolution arvosteluissa sanoin, toi Mickie hieman piristystä mälsään naisten divariin. Tämä jopa ihan tuntui mestaruusmatsilta, eikä miltään vitsiltä kuten monet naisten matsit ennen Mickietä. Ei tämä sinne FR:n Tara-Mickien tasolle yltänyt, mutta siltikin ihan katsottava naisten ottelu. Kovasti Mickie töitä paiskii aina kun kehään astuu, ja sitä on pakko kunnioittaa. Lopetukseen liittyi ulkopuolista häirintää, mutta tässä se oli ihan loogista, enkä viitsi valittaa.
Arvosana: **
World Tag Team Championship Match
Motor City Machine Guns © VS. Beer Money
Katson mieluusti Gunsien ja Beer Moneyn otteluita vaikka seitsemänä päivänä viikossa, mutta kyllähän tämän ottelun bookkaaminen kieli joukkuedivarin alkavasta alamäestä. Vuonna 2010 nämä tiimit ottelivat valehtelematta kymmenkunta matsia, ja kun uusia varteenotettavia tiimejä ei ollut tarjolla niin päätettiin faneille antaa vielä kerran tätä herkkua. Eipä siellä joukkuedivarissa tähän aikaan ollut näiden lisäksi kuin umpitylsä Ink Inc, Generation Me (joiden kanssa Gunsit olivat juuri FR:issa saaneet feudin päätökseen) ja... nii-in.
Olihan tämä jälleen kerran huipputasokas joukkueottelu, selkeästi koko ppv:n parasta antia. Sellaista best of 5-sarjan aikaista kiimaa tässä ei enää ollut, mutta kyllä tämä nelikko silti antoi koko rahan edestä. Jälleen kerran nämä tiimit onnistuivat luomaan nahkansa, eikä tämä ollut liiaksi kopio yhdestäkään aiemmasta kohtaamisesta. Tämä ei ollut sellaista ”all out” tykitystä kellosta kelloon, vaan sellaista perinteisempää, hieman hitaampaa joukkuepainia. Sellainen täysin leuat auki loksauttava klassikko tämä ei ollut, mutta h**vetin hyvä joukkuematsi silti. Nähtiin hyvää painia, muutamia hienoja pikkuspotteja, tuliset loppuhetket ja melkeinpä kaikkea mitä vain voi pyytää. Ainoa heikkous oli tosiaan se, että ottelupari alkoi olla jo niin kovin nähty, jonka vuoksi yleisökään ei menneen kesän tavalla syttynyt. Vuoden ensimmäinen neljän tähden matsi.
Arvosana: ****
Singles Match
Brother Devon VS. Bully Ray
Legendaarinen Team 3D oli tässä vaiheessa lopullisesti hajonnut. Marraskuun Turning Pointissa 3D otteli ”viimeisen” ottelunsa Gunseja vastaan, ja seuraavassa Impactissa he tulivat sanomaan hyvästinsä. Tämä päättyi siihen, että Ray löi Devonia takaapäin ja koko painimaailma pyöritteli silmiään. Eihän tämä oikeastaan ketään kiinnostanut. Feudi oli alusta saakka hyvin puuduttavaa settiä, ja junnasi pahasti paikallaan jokaisen segmentin päättyessä siihen, että Ray löi Devonia vyön alle. Sittemmin Bully Ray on noussut yhdeksi TNA:n kärkiheeleistä, jota pidän kyllä pienenä ihmeenä.
Odotusarvot tälle olivat nollissa, joten sen vuoksi tämä pääsi hieman yllättämään. Tämä alkoi kuten tämäntyyppisen ”grudge” matsin pitääkin, eli tappelulla jo ennen kellonsoittoa. Tässä nähtiin se melkeinpä pakollinen yleisön läpi brawlaussessio, jossa ECW-tyyliin käytettiin aseina fanien antamia tavaroita kuten vesipulloja ja kenkiä. Ei mitään uutta ja ennennäkemätöntä, mutta kiva lisä silti. Kaiken kaikkiaan tästä välittyi mukavasti se miesten viha toisiaan kohtaan. Joten alhaisiin odotusarvoihin nähden voi tämän sanoa olleen onnistunut koitos. Kehuista huolimatta ei tämä ottelu hyvä ollut, eikä millään muotoa muistettava. Sellainen hieman tv-matsia parempi hc-painotteinen rymistely.
Arvosana: ** ½
Television Championship Match
Douglas Williams © VS. Abyss
Final Resolutionissa Williams ja AJ Styles ottelivat samasta vyöstä neljän tähden matsin, ja nostivat vyön arvon hetkellisesti ihan huippulukemiin. Tämän piti olla AJ:n ja Douglasin uusintamatsi, mutta epäonnekaasti AJ oli telonut jalkansa juuri tapahtuman alla ja hätäratkaisuna hänen tilalleen otettiin toinen Immortal-tyyppi Abyss. Se siitä neljän tähden mattopainiklassikosta.
Williams selviytyi raskaasta tehtävästään kohtuullisen hyvin. Vähän kuin edeltäväkin ottelu, ei tämä millään muotoa muistettava tapaus ollut, mutta ei myöskään niin kamala kuin pahimmissa kauhukuvissa. Perinteinen iso mies vs pieni mies kaavahan tässä oli käytössä, ja se toimikin ihan hyvin. Nopeaa tai erityisen näyttävää painia tämä ei ollut, mutta kyllä tämä jonkin verran viihdytti. Lopussa sitten nähtiin sekaantuminen, joka hieman pisti ärsyttämään, mutta jonkinlainen logiikka siinä oli kuitenkin takana.
Arvosana: ** ½
Singles Match
Rob Van Dam VS. Mystery Opponent Matt Hardy
Lokakuusta lähtien RVD oli hamunnut hänelle selkänsä kääntänyttä Jeff Hardya käsiinsä, mutta niin kauan kuin Eric Bischoff olisi johdossa, ei RVD:n toive tulisi toteutumaan. Juuri ennen tämän ottelun alkua Van Damin aukoessa jälleen päätä Bischoffille, Eric tulistui ja lupasi antaa Hardyn tänä iltana. Mutta kuten valveutuneimmat katsojat varmasti arvasivatkin, ei kyseessä ollut Jeff, vaan TNA-debyyttinsä tässä rastahiuksiensa kanssa tehnyt Matt.
Pakkohan se on myöntää, että aika läskissä kunnossa Matt tässä oli, mutta ei se tuntunut liiaksi miestä hidastavan. Netissä kunnon paskavyöryn youtube-avautumistaan saanut Matthew osoitti, että kyllä hän vielä painia osaa. Väkisinkin tästä tuli flashbackeja RAW:hon vuosilta 2003-04, jolloin samat miehet hieman nuorempina temmeltivät WWE:n keskikortissa. Mutta enpä tiedä oliko tuo välttämättä huono asia. Nyt on pakko käyttää tätä vihattua ”solid” termiä, sillä sellainen tämä ottelu oli. Ei mitään erityisen hienoa, mutta kivasti tämä rullasi eteenpäin ilman että siihen kyllästyi missään vaiheessa. Kyllä tämä ihan ppv-tasoinen matsi oli, muutama oikein hieno muuvikin nähtiin. Lopetus sitten oli jälleen typerä Jackson James/Garet Bischoff pannukakku, mutta muutoin ottelu oli ihan pätevää menoa.
Arvosana: ***
MMA Exhibition
Jeff Jarrett w./Team Jarrett VS. Kurt Angle
Tässä elettiin niitä päiviä, kun Jarrett oli saanut harhakuvitelman siitä, että on jonkin sortin MMA-mestari. Tästä kehkeytyi miehelle gimmick, joka vietiin niin pitkälle että Jarrett veti matsinsakin vapaaottelushortseissa paljain jaloin, ja hänellä oli aina mukanaan oma ”tiiminsä” johon kuuluivat mm. Immortalin henkilökohtaiset turvamiehet Gunner & Murphy. Double J oli edellisvuoden lopulla brutaalisti telonut Anglen niskan ja tämän jälkeen alkanut solvata Kurtia ja käyttää hänen nilkkalukkoansa. Noh, Angle totta kai palasi pienen tauon jälkeen kuvioihin, ja vaikka virallista matsia hänelle ei annettu, niin mikään ei estänyt tällaiseen ”MMA-näytösotteluun” osallistumista.
Otteluselostuksen voin tiivistää kolmeen sanaan: ”voi v***u TNA.” Painiyleisö ei halua nähdä kirjoitettuja muka-vapaaottelumatseja. Koititte sitä AJ Stylesin ja Frank Triggin kanssa 2007 ja mokasitte surkeasti. Ette kuitenkaan uskoneet, vaan pilasitte Final Resolutionin Joe-Jarrettin typerällä MMA-leikillänne. Kaikesta huolimatta jatkatte päänne hakkaamista seinään tällä ottelulla, joka on jaettu kolmeen kahden minuutin erään. Niille jotka ovat edes muutaman aidon vapaaottelumatsin katsoneet teidän touhunne näyttää äärimmäisen nololta. Ihmiset jotka tämänkin ppv:n olivat tilanneet halusivat varmasti nähdä Anglen ja Jarrettin painivan painiottelun, eikä tällaista naurettavaa semishoot- leikkiä. Ja sitten vielä keksitte jonkin aivan järkyttävän paskan lopun, Jarrettin kirvelevän taikavoiteen, joka sokaisee Anglen ja muuttaa homman mauttomaksi verilöylyksi. Hohhoi. Enpä olisi kuuna päivänä uskonut että kaikkien aikojen suosikkini Kurt Angle on toisena osapuolena DUD-arvosanan ottelussa, mutta kiitos TNA:n bookkauksen näyttää tällainenkin olevan mahdollista.
Arvosana: DUD
#1 Contender's Match
Mr. Anderson VS. Matt Morgan
Kiitos TNA:n uskomattamien bookkauspäätösten, on tästä ottelusta spoilaamatta kirjoittaminen täysi mahdottomuus. Tämä oli tosiaan ppv:n mainostettu pääottelu, mutta tämän jälkeen nähtiinkin vielä yllärimatsi, jossa tämän ottelun voittaja oli mukana. Taustatarina tälle meni niin, että Morganilta oli kahdessa edellisessä ppv:ssä kusetettu mestaruusvoitto, ja Anderson oli myös jonossa mestaruusmatsille, koska Jeff Hardy oli tälle ylistiffillä tuoliniskullaan aiheuttanut aidon aivotärähdyksen.
Eipä tämä sellainen suuri ja mahtava ja himoittu pääottelu ollut. Anderson & Morgan ovat kuitenkin suuria suosikkejani, joten minua tämä luultavasti kiinnosti enemmän kuin montaa muuta. Tämä oli vähän sellainen nelosvaihteen matsi. Vaihdelaatikko temppuili, ja vitosta ei saatu silmään, mutta silti päästiin perille. Pääotteluksi pieni pettymys, mutta kyllä tämä ihan ppv-tasoinen veto oli. Kyllä tämä hieman parempi oli kuin kahden edellisen ppv:n pääottelut. Jotenkin ei ole tästä hirveästi enempää sanottavaa.
Arvosana: ***
Välittömästi ottelun päätyttyä alkoi melkoinen sekasotku. Eric Bischoff tuli kehään ilmoittamaan, että tänä iltana nähtäisiin sittenkin mestaruusottelu Jeff Hardyn ja uuden ykköshaastajan Andersonin välillä. Tässä vaiheessa minun pinna vielä kesti. Itse asiassa tuohan oli vain varsin näppärä Immortalin juoni, jossa Andersonilta kusetettaisiin matsinsa, ja hän joutuisi uudestaan raapimaan itsensä huipulle ja lopulta miehen voittaessa vyön se tuntuisi todella suurelta jutulta. Niinpä Jeff Hardy saapui areenalle. Jos jotain hyvää pitää sanoa, niin Hardyn entrance oli yksi cooleimmista mitä olen nähnyt. Jeff lompsi paikalle katuvaatteissaan, jointtia poltellen ja raajojaan venytellen. Mutta siihen se hyvä loppuikin.
World Heavyweight Championship Match
Mr. Anderson VS. Jeff Hardy ©
Katuvaatteissa ollut Hardy tosiaan nousi kehään ja ensi töikseen pamautti Twist Of Haten ja selätti Andersonin. Näin sen olisi pitänyt mennä, mutta jostain käsittämättömästä syystä Super-Anderson potkaisi irti kahdesta TOH:ista ja jopa Swantonista. Liekö Hulkamania valloittanut Andersonin ruumiin, mutta tässä hän oli sellainen yli-ihminen, jota ei yksinkertaisesti pystynyt voittamaan, vaikka hän oli juuri äsken otellut yli 15 minuuttia Matt Morganin kanssa. Sen sijaan koko illan vain chillaillut Hardy oli mystisesti heikentynyt ja Super-Andersonin superiskut tekivät aivan valtavaa damagea maailmanmestarille. Ja jos tuo ei ollut tarpeeksi, niin ottelun kulkuun sekaantui puoli rosteria. Morgan, Bischoff, Flair, Foley ja lopulta koko Immortalin sakki oli suu auki ihmettelemässä meininkiä. Aivan täydellinen pannukakku. Itse olin tässä vaiheessa fanittanut Andersonia yli 5 vuotta ja koko sen ajan himoiten odottanut sitä ensimmäistä mestaruusvoittoa. Olin varma, että siitä tulee sellainen hieno hetki, vuoden kohokohta joka saa ihon kananlihalle. Tämä toteutus oli kuitenkin niin ala-arvoinen suoritus, että tuo himoittu hetki muuttui karvaaksi pettymykseksi. Täytyy kyllä sanoa, että heti vuoden ensimmäisessä ppv:ssä tapahtui koko vuoden vituttavin bookkauspäätös.
Arvosana: DUD
*** MCMG
** Beer Money
* Matt Hardy
Yhteenveto: Yleensä koitan välttää tuota DUD-arvosanan antamista kuin ruttoa, ja antaa sitten vaikka säälistä puolikkaan. Nyt niitä tuli samaan tapahtumaan kaksi. Kurt Angle vs. Jeff Jarrett ja Mr. Anderson vs. Jeff Hardy ovat paperilla varsin herkullisia otteluita, joilla olisi mahdollisuudet vaikka mihin. Mutta aivan käsittämättömillä bookkauspäätöksillä tuollaisetkin otteluparit saadaan vedettyä pöntöstä alas. Todella huono maku jäi tästä ppv:stä. Onneksi sentään joukkueottelu oli rautaa, mutta mitään muuta hyvää asiaa tästä ei jäänyt mieleen. Ilman sitä tämä olisi ollut totaalinen katastrofi. Ei se kyllä kaukana ollut nyttenkään.
Matsien keskiarvo: 2,19
Sunnuntai 9. Tammikuuta 2011
Impact Zone, Orlando, Florida
X-Division Championship Match
Jay Lethal © VS. Kazarian
Vuoden ensimmäisessä ppv-ottelussa oteltiin ei-niin-yllättäen X-mestaruudesta, jonka Lethal oli ilmeisesti jossain Impactissa voittanut Robbie E:ltä takaisin Final Resolutionin jälkeen. Suurempia taustoja tällä ei ollut. Kazarian edusti Immortalia, jonka johtohahmo Eric Bischoff oli taannut ja vannonut, että Genesiksen jälkeen Immortalilla on kaikki mestaruusvyöt hallussaan. Vuosikaupalla tämä kaksikko on otellut toisiaan vastaan juurikin tästä samasta vyöstä. Joskus vuonna 2007 olisi ollut helppo ennustaa että kumpikin olisi vuonna 2011 jo isommissa kuvioissa. Mutta niin se urakehitys on vaan kummankin kohdalla jäänyt paikalleen, vaikka välillä onkin ollut yritystä miehiä nostaa ylemmäksi.
Kaz & Lethal olivat tosiaan jo menneisyydessä vetäneet meneviä matseja, ja sellainen oli tämäkin. Kuinkas muutenkaan. Mitään suurta painin riemujuhlaa tämä ei ollut, eikä yhtä lailla lennokasta menoa kuin silloin vuosia sitten, mutta yhtä kaikki asiansa ajanut avausmatsi. Perusnäppärää painia, jossa nähtiin muutamia varsin komeita liikkeitä. Kuuluisalle ”seuraavalle tasolle” ei noustu, mutta kyllä tämä sellainen vajaan kolmen tähden rykäisy oli. Ei yllättänyt, ei pettänyt. Positiivista oli, että tämä loppui puhtaasti, ilman ulkopuolista häirintää jota tässä tapahtumassa tultaisiin näkemään melkein jokaisessa ottelussa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***-
Knockout's Championship Match
Mickie James VS. Madison Rayne ©
Bound For Gloryn alla TNA:han saapunut Mickie oli kuta kuinkin saanut asiansa selvitettyä Taran kanssa Impactissa käydyn häkkimatsin jälkeen, ja kykeni suuntaamaan keskittymisensä ultimaaliseen tavoitteeseensa, mestaruuden voittamiseen.
Kuten Turning Point- ja Final Resolution arvosteluissa sanoin, toi Mickie hieman piristystä mälsään naisten divariin. Tämä jopa ihan tuntui mestaruusmatsilta, eikä miltään vitsiltä kuten monet naisten matsit ennen Mickietä. Ei tämä sinne FR:n Tara-Mickien tasolle yltänyt, mutta siltikin ihan katsottava naisten ottelu. Kovasti Mickie töitä paiskii aina kun kehään astuu, ja sitä on pakko kunnioittaa. Lopetukseen liittyi ulkopuolista häirintää, mutta tässä se oli ihan loogista, enkä viitsi valittaa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
World Tag Team Championship Match
Motor City Machine Guns © VS. Beer Money
Katson mieluusti Gunsien ja Beer Moneyn otteluita vaikka seitsemänä päivänä viikossa, mutta kyllähän tämän ottelun bookkaaminen kieli joukkuedivarin alkavasta alamäestä. Vuonna 2010 nämä tiimit ottelivat valehtelematta kymmenkunta matsia, ja kun uusia varteenotettavia tiimejä ei ollut tarjolla niin päätettiin faneille antaa vielä kerran tätä herkkua. Eipä siellä joukkuedivarissa tähän aikaan ollut näiden lisäksi kuin umpitylsä Ink Inc, Generation Me (joiden kanssa Gunsit olivat juuri FR:issa saaneet feudin päätökseen) ja... nii-in.
Olihan tämä jälleen kerran huipputasokas joukkueottelu, selkeästi koko ppv:n parasta antia. Sellaista best of 5-sarjan aikaista kiimaa tässä ei enää ollut, mutta kyllä tämä nelikko silti antoi koko rahan edestä. Jälleen kerran nämä tiimit onnistuivat luomaan nahkansa, eikä tämä ollut liiaksi kopio yhdestäkään aiemmasta kohtaamisesta. Tämä ei ollut sellaista ”all out” tykitystä kellosta kelloon, vaan sellaista perinteisempää, hieman hitaampaa joukkuepainia. Sellainen täysin leuat auki loksauttava klassikko tämä ei ollut, mutta h**vetin hyvä joukkuematsi silti. Nähtiin hyvää painia, muutamia hienoja pikkuspotteja, tuliset loppuhetket ja melkeinpä kaikkea mitä vain voi pyytää. Ainoa heikkous oli tosiaan se, että ottelupari alkoi olla jo niin kovin nähty, jonka vuoksi yleisökään ei menneen kesän tavalla syttynyt. Vuoden ensimmäinen neljän tähden matsi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****
Singles Match
Brother Devon VS. Bully Ray
Legendaarinen Team 3D oli tässä vaiheessa lopullisesti hajonnut. Marraskuun Turning Pointissa 3D otteli ”viimeisen” ottelunsa Gunseja vastaan, ja seuraavassa Impactissa he tulivat sanomaan hyvästinsä. Tämä päättyi siihen, että Ray löi Devonia takaapäin ja koko painimaailma pyöritteli silmiään. Eihän tämä oikeastaan ketään kiinnostanut. Feudi oli alusta saakka hyvin puuduttavaa settiä, ja junnasi pahasti paikallaan jokaisen segmentin päättyessä siihen, että Ray löi Devonia vyön alle. Sittemmin Bully Ray on noussut yhdeksi TNA:n kärkiheeleistä, jota pidän kyllä pienenä ihmeenä.
Odotusarvot tälle olivat nollissa, joten sen vuoksi tämä pääsi hieman yllättämään. Tämä alkoi kuten tämäntyyppisen ”grudge” matsin pitääkin, eli tappelulla jo ennen kellonsoittoa. Tässä nähtiin se melkeinpä pakollinen yleisön läpi brawlaussessio, jossa ECW-tyyliin käytettiin aseina fanien antamia tavaroita kuten vesipulloja ja kenkiä. Ei mitään uutta ja ennennäkemätöntä, mutta kiva lisä silti. Kaiken kaikkiaan tästä välittyi mukavasti se miesten viha toisiaan kohtaan. Joten alhaisiin odotusarvoihin nähden voi tämän sanoa olleen onnistunut koitos. Kehuista huolimatta ei tämä ottelu hyvä ollut, eikä millään muotoa muistettava. Sellainen hieman tv-matsia parempi hc-painotteinen rymistely.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Television Championship Match
Douglas Williams © VS. Abyss
Final Resolutionissa Williams ja AJ Styles ottelivat samasta vyöstä neljän tähden matsin, ja nostivat vyön arvon hetkellisesti ihan huippulukemiin. Tämän piti olla AJ:n ja Douglasin uusintamatsi, mutta epäonnekaasti AJ oli telonut jalkansa juuri tapahtuman alla ja hätäratkaisuna hänen tilalleen otettiin toinen Immortal-tyyppi Abyss. Se siitä neljän tähden mattopainiklassikosta.
Williams selviytyi raskaasta tehtävästään kohtuullisen hyvin. Vähän kuin edeltäväkin ottelu, ei tämä millään muotoa muistettava tapaus ollut, mutta ei myöskään niin kamala kuin pahimmissa kauhukuvissa. Perinteinen iso mies vs pieni mies kaavahan tässä oli käytössä, ja se toimikin ihan hyvin. Nopeaa tai erityisen näyttävää painia tämä ei ollut, mutta kyllä tämä jonkin verran viihdytti. Lopussa sitten nähtiin sekaantuminen, joka hieman pisti ärsyttämään, mutta jonkinlainen logiikka siinä oli kuitenkin takana.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Singles Match
Rob Van Dam VS. Mystery Opponent Matt Hardy
Lokakuusta lähtien RVD oli hamunnut hänelle selkänsä kääntänyttä Jeff Hardya käsiinsä, mutta niin kauan kuin Eric Bischoff olisi johdossa, ei RVD:n toive tulisi toteutumaan. Juuri ennen tämän ottelun alkua Van Damin aukoessa jälleen päätä Bischoffille, Eric tulistui ja lupasi antaa Hardyn tänä iltana. Mutta kuten valveutuneimmat katsojat varmasti arvasivatkin, ei kyseessä ollut Jeff, vaan TNA-debyyttinsä tässä rastahiuksiensa kanssa tehnyt Matt.
Pakkohan se on myöntää, että aika läskissä kunnossa Matt tässä oli, mutta ei se tuntunut liiaksi miestä hidastavan. Netissä kunnon paskavyöryn youtube-avautumistaan saanut Matthew osoitti, että kyllä hän vielä painia osaa. Väkisinkin tästä tuli flashbackeja RAW:hon vuosilta 2003-04, jolloin samat miehet hieman nuorempina temmeltivät WWE:n keskikortissa. Mutta enpä tiedä oliko tuo välttämättä huono asia. Nyt on pakko käyttää tätä vihattua ”solid” termiä, sillä sellainen tämä ottelu oli. Ei mitään erityisen hienoa, mutta kivasti tämä rullasi eteenpäin ilman että siihen kyllästyi missään vaiheessa. Kyllä tämä ihan ppv-tasoinen matsi oli, muutama oikein hieno muuvikin nähtiin. Lopetus sitten oli jälleen typerä Jackson James/Garet Bischoff pannukakku, mutta muutoin ottelu oli ihan pätevää menoa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
MMA Exhibition
Jeff Jarrett w./Team Jarrett VS. Kurt Angle
Tässä elettiin niitä päiviä, kun Jarrett oli saanut harhakuvitelman siitä, että on jonkin sortin MMA-mestari. Tästä kehkeytyi miehelle gimmick, joka vietiin niin pitkälle että Jarrett veti matsinsakin vapaaottelushortseissa paljain jaloin, ja hänellä oli aina mukanaan oma ”tiiminsä” johon kuuluivat mm. Immortalin henkilökohtaiset turvamiehet Gunner & Murphy. Double J oli edellisvuoden lopulla brutaalisti telonut Anglen niskan ja tämän jälkeen alkanut solvata Kurtia ja käyttää hänen nilkkalukkoansa. Noh, Angle totta kai palasi pienen tauon jälkeen kuvioihin, ja vaikka virallista matsia hänelle ei annettu, niin mikään ei estänyt tällaiseen ”MMA-näytösotteluun” osallistumista.
Otteluselostuksen voin tiivistää kolmeen sanaan: ”voi v***u TNA.” Painiyleisö ei halua nähdä kirjoitettuja muka-vapaaottelumatseja. Koititte sitä AJ Stylesin ja Frank Triggin kanssa 2007 ja mokasitte surkeasti. Ette kuitenkaan uskoneet, vaan pilasitte Final Resolutionin Joe-Jarrettin typerällä MMA-leikillänne. Kaikesta huolimatta jatkatte päänne hakkaamista seinään tällä ottelulla, joka on jaettu kolmeen kahden minuutin erään. Niille jotka ovat edes muutaman aidon vapaaottelumatsin katsoneet teidän touhunne näyttää äärimmäisen nololta. Ihmiset jotka tämänkin ppv:n olivat tilanneet halusivat varmasti nähdä Anglen ja Jarrettin painivan painiottelun, eikä tällaista naurettavaa semishoot- leikkiä. Ja sitten vielä keksitte jonkin aivan järkyttävän paskan lopun, Jarrettin kirvelevän taikavoiteen, joka sokaisee Anglen ja muuttaa homman mauttomaksi verilöylyksi. Hohhoi. Enpä olisi kuuna päivänä uskonut että kaikkien aikojen suosikkini Kurt Angle on toisena osapuolena DUD-arvosanan ottelussa, mutta kiitos TNA:n bookkauksen näyttää tällainenkin olevan mahdollista.
- Spoiler: näytä
Arvosana: DUD
#1 Contender's Match
Mr. Anderson VS. Matt Morgan
Kiitos TNA:n uskomattamien bookkauspäätösten, on tästä ottelusta spoilaamatta kirjoittaminen täysi mahdottomuus. Tämä oli tosiaan ppv:n mainostettu pääottelu, mutta tämän jälkeen nähtiinkin vielä yllärimatsi, jossa tämän ottelun voittaja oli mukana. Taustatarina tälle meni niin, että Morganilta oli kahdessa edellisessä ppv:ssä kusetettu mestaruusvoitto, ja Anderson oli myös jonossa mestaruusmatsille, koska Jeff Hardy oli tälle ylistiffillä tuoliniskullaan aiheuttanut aidon aivotärähdyksen.
Eipä tämä sellainen suuri ja mahtava ja himoittu pääottelu ollut. Anderson & Morgan ovat kuitenkin suuria suosikkejani, joten minua tämä luultavasti kiinnosti enemmän kuin montaa muuta. Tämä oli vähän sellainen nelosvaihteen matsi. Vaihdelaatikko temppuili, ja vitosta ei saatu silmään, mutta silti päästiin perille. Pääotteluksi pieni pettymys, mutta kyllä tämä ihan ppv-tasoinen veto oli. Kyllä tämä hieman parempi oli kuin kahden edellisen ppv:n pääottelut. Jotenkin ei ole tästä hirveästi enempää sanottavaa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
Välittömästi ottelun päätyttyä alkoi melkoinen sekasotku. Eric Bischoff tuli kehään ilmoittamaan, että tänä iltana nähtäisiin sittenkin mestaruusottelu Jeff Hardyn ja uuden ykköshaastajan Andersonin välillä. Tässä vaiheessa minun pinna vielä kesti. Itse asiassa tuohan oli vain varsin näppärä Immortalin juoni, jossa Andersonilta kusetettaisiin matsinsa, ja hän joutuisi uudestaan raapimaan itsensä huipulle ja lopulta miehen voittaessa vyön se tuntuisi todella suurelta jutulta. Niinpä Jeff Hardy saapui areenalle. Jos jotain hyvää pitää sanoa, niin Hardyn entrance oli yksi cooleimmista mitä olen nähnyt. Jeff lompsi paikalle katuvaatteissaan, jointtia poltellen ja raajojaan venytellen. Mutta siihen se hyvä loppuikin.
World Heavyweight Championship Match
Mr. Anderson VS. Jeff Hardy ©
Katuvaatteissa ollut Hardy tosiaan nousi kehään ja ensi töikseen pamautti Twist Of Haten ja selätti Andersonin. Näin sen olisi pitänyt mennä, mutta jostain käsittämättömästä syystä Super-Anderson potkaisi irti kahdesta TOH:ista ja jopa Swantonista. Liekö Hulkamania valloittanut Andersonin ruumiin, mutta tässä hän oli sellainen yli-ihminen, jota ei yksinkertaisesti pystynyt voittamaan, vaikka hän oli juuri äsken otellut yli 15 minuuttia Matt Morganin kanssa. Sen sijaan koko illan vain chillaillut Hardy oli mystisesti heikentynyt ja Super-Andersonin superiskut tekivät aivan valtavaa damagea maailmanmestarille. Ja jos tuo ei ollut tarpeeksi, niin ottelun kulkuun sekaantui puoli rosteria. Morgan, Bischoff, Flair, Foley ja lopulta koko Immortalin sakki oli suu auki ihmettelemässä meininkiä. Aivan täydellinen pannukakku. Itse olin tässä vaiheessa fanittanut Andersonia yli 5 vuotta ja koko sen ajan himoiten odottanut sitä ensimmäistä mestaruusvoittoa. Olin varma, että siitä tulee sellainen hieno hetki, vuoden kohokohta joka saa ihon kananlihalle. Tämä toteutus oli kuitenkin niin ala-arvoinen suoritus, että tuo himoittu hetki muuttui karvaaksi pettymykseksi. Täytyy kyllä sanoa, että heti vuoden ensimmäisessä ppv:ssä tapahtui koko vuoden vituttavin bookkauspäätös.
- Spoiler: näytä
Arvosana: DUD
*** MCMG
** Beer Money
* Matt Hardy
Yhteenveto: Yleensä koitan välttää tuota DUD-arvosanan antamista kuin ruttoa, ja antaa sitten vaikka säälistä puolikkaan. Nyt niitä tuli samaan tapahtumaan kaksi. Kurt Angle vs. Jeff Jarrett ja Mr. Anderson vs. Jeff Hardy ovat paperilla varsin herkullisia otteluita, joilla olisi mahdollisuudet vaikka mihin. Mutta aivan käsittämättömillä bookkauspäätöksillä tuollaisetkin otteluparit saadaan vedettyä pöntöstä alas. Todella huono maku jäi tästä ppv:stä. Onneksi sentään joukkueottelu oli rautaa, mutta mitään muuta hyvää asiaa tästä ei jäänyt mieleen. Ilman sitä tämä olisi ollut totaalinen katastrofi. Ei se kyllä kaukana ollut nyttenkään.
Matsien keskiarvo: 2,19
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Kun on kerran vauhtiin päästy, niin spämmätään samalla koko foorumi täyteen paskaa. Vuorossa vuoden 2011 ensimmäinen WWE:n ppv. Vielä tässä tapahtumassa selostajina oli kolmikko Cole-Lawler-Striker, seuraavassa ppv:ssä pöydän takana istui jo uusia naamoja. Jos Genesiksen arvostelu oli pitkä, niin tämä taasen on erityisen lyhyt, koska kortissa oli ainoastaan neljä ottelua.
Sunnuntai 30. Tammikuuta 2011
TD Garden, Boston, Massachusetts
World Heavyweight Championship Match
Edge © VS. Dolph Ziggler w./Vickie Guerrero
Teddy Longin oltua sairaslomalla Smackdownin tj:n tehtävistä sydänongelmiensa vuoksi oli Vickie Guerrero noussut väliaikaiseksi bossiksi ja yllättäen suurin hyötyjä tästä oli Vickien poikaystävä Ziggler, joka oli noussut ykköshaastajaksi Edgen mestaruudelle. Kaikkihan varmasti muistavat Edgen ja Vickien yhteisen menneisyyden, joten tässä kolmiofeudissa oli myös henkilökohtaisuuksia mukana. Jotta kaikki oddsit saataisi varmasti Edgeä vastaan, oli Vickie myös mestaruustappion uhalla kieltänyt Reunaa käyttämästä Spearia ottelussa.
Tiedätte varmasti kuinka paljon Ziggleriä markitan, ja muistan kannustaneeni Dolphia ”livenä” katsoessani kuin mikäkin 8v. Mysterio-fani. Muistikuvat ottelusta olivatkin oikein hyvät. Niinpä olinkin vähän pettynyt kun ottelu alkoi hitaasti ja tylsästi, eikä yleisökään kovin suurta ääntä aluksi jaksanut pitää. Jossain vaiheessa meno kuitenkin muuttui ja matsi tempasi katsojan täysillä mukaansa, ja todisti etteivät ruusuiset muistikuvani suinkaan väärässä olleet. Ehdottomasti Edgen viimeisen runin (tammikuu 2010-huhtikuu 2011) parhaita matseja, ellei jopa paras. Dolphin saadessa ZigZagin perille, tunnelma oli suorastaan huumaava, ja se olikin varmasti koko vuoden 2011 mehevimpiä near fall-tilanteita. Huolimatta hitaista ja kuivahkoista alkuminuuteista tämä ottelu onnistui tempaamaan mukaansa ja nousemaan melko muistettavaksi WHC-matsiksi. Hieno matsi, hieno tapa avata ppv-tarjonta uudelle vuodelle. Ainakin minulle tämä osoitti kiistattomasti että Ziggler toimii mainiosti myös ylemmän kortin kahinoissa.
Arvosana: ****
WWE Championship Match
Randy Orton VS. The Miz © w./Alex Riley
”Awesome One” oli selättänyt Ortonin RAW:ssa 22. marraskuuta rahapankkisalkkunsa avulla ja joulukuun TLC:ssä hän säilytti mestaruutensa ”yllättäen” hieman epäselvissä tunnelmissa. Näinpä uusintaottelu olikin paikallaan. Oikeastaan mitään muuta erikoista kerrottavaa feudista ei olekaan.
Valitsin Ortonin vuoden 2010 yliarvostetuimmaksi painijaksi, koska hän roikkui koko vuoden mestaruuskuvioissa mukana, vaikka suurin osa hänen otteluistaan oli varsin keskinkertaisia. Eipä vuoden vaihtuminen ollut mitään muuttanut, vaan edelleenkin saatiin tatuoitua kyykäärmettä mestaruuskuvioissa katsella. Negatiivinen ennakkoasenne alkoi kuitenkin ottelun kuluessa karista pois, sillä tämähän oli yllättävän hyvä matsi. Paljon parempi kuin se TLC:n pöytämättö. Tämä alkoi sähäkämmin kuin Edge-Ziggler, eikä tahti oikeastaan laantunut missään vaiheessa. Rest hold-halailut pystyttiin välttämään ja ottelu pysyi mielenkiintoisena koko ajan, ja Alex Rileyn presenssi toi siihen oman lisämausteensa. Loppumähinät tulevat ihan puskista, mutta samalla siinä kylvettiin siemen eräällä Wrestlemania-feudille. Ehkä pientä yliarvosteluakin aistittavissa, mutta tämä iski yllättävänkin kovaa eikä loppujen lopuksi jäänyt paljonkaan Edge-Ziggleriä huonommaksi. Aika lailla nappisuoritus Randylta ja Mikelta, tuskinpa heidän taitonsa paljon parempaan matsiin keskenään riittäisivätkään.
Arvosana: *** ½
Fatal 4-Way Diva's Championship Match
Natalya © VS. Michelle McCool VS. Layla VS. Eve
Tässä WWE vetäisi jäniksen hatustaan, sillä alunperin tämän piti ottelu 2 vs. 1 tasoitusottelu Natalyan ja LayCoolin välillä. Juuri ennen kellonsoittoa RAW:n anonyymi johtaja ilmoitti Michael Colen suulla ottelun muuttuneen tällaiseksi.
Parempi näin kuin kertaalleen jo nähty, ja täysin flopannut handicap. Ei tämäkään mikään mestariteos ollut, mutta vakaasti uskon että parempi kuin tuo alkuperäinen. Muutamia kivoja liikkeitä, pientä kiusoittelua LayCoolin välisellä feudilla ja varsin komea lopetus. Kyllä tämä asiansa ajoi välipalana isojen matsien keskellä, mutta ei juurikaan muisteltavaa jättänyt. Hyvin perustason naisten ottelu.
Arvosana: * ½
40 Man Royal Rumble Match
Kortissa ei tosiaan ollut kuin 4 ottelua, koska Rumblea oli lihotettu kymmenellä miehellä. Ei varmaan koskaan aikaisemmin ole näin vähäistä ottelumäärää ppv:ssä nähty. Voittaja WrestleManiaan jne.
Rumble-matsit ovat niin oma maailmansa, ettei niitä pysty ihan samoilla kriteereillä arvostelemaan kuin tavallisia kohtaamisia. Tärkeintä näissä on se, että äksöni ei hyydy missään vaiheessa ja kehässä on koko ajan ainakin yksi mielenkiintoinen painija. Tämän vuoden versiossa tässä onnistuttiin melko hyvin. Toki kun ottelijoita oli entistä enemmän, niin mukaan mahtui myös tylsiä jobbereita, mutta heidän osuudet osattiin pitää sopivan ytimekkäinä. Ja toinenkin kompastuskivi vältettiin, sillä Mark Henryn, Big Show'n ja Great Khalin kaltaiset mörssärit eivät liian pitkiä aikoja päässeet dominoimaan tylsällä hossauksellaan. Oli tässä matsissa tosin yksi selkeästi heikompi jakso, kun Cena & Hornswoggle dominoivat kehää minuuttitolkulla. Okei, se oli hauskaa vähän aikaa, mutta vitsi kerkesi väljähtää koska se jatkui liian pitkään. Jokaisessa Rumblessa muutama tyyppi nousee ylitse muiden, ja tässä mainittavia olivat numeroilla 1 ja 2 sisään tulleet CM Punk ja Daniel Bryan. John Morrisonin hämähäkkimies-stuntti oli upea ja kyllä se John Cenankin reilusti yli puoli tuntia kestänyt suoritus ansaitsee maininnan. Ylipäätään meno oli hyvää, ja sitten kun siihen päälle saatiin pankin räjäyttäneet Booker T:n ja Dieselin yllätysvierailut, tuliset loppuhetket ja pitkästä aikaa tuore naama voittamaan koko p**ka niin kyllä tämä kehut ansaitsee. Vuoden 2008 Rumblea pidän mittatikkuna, ihan sille tasolle tämä ei yltänyt, mutta ei kovin kauas jäänyt. Erittäin hyvä (mutta ei täydellinen)
Arvosana: ****
*** Dolph Ziggler
** CM Punk
* Edge
Yhteenveto: Kyllä tämä jätti hymyn huulille. Suuri suosikkini Ziggler sai ensimmäisen shottinsa isommissa kuvioissa, Miz ja Orton vetivät niin hyvän matsin kuin suinkaan pystyivät ja itse Rumble ei myöskään pettänyt. Naisten matsi nyt oli mitä oli, mutta sen tarkoitus nyt ei ollut mitään muuta kuin olla tuollainen välipala. WWE:n vuoden 2010 päätös ei ollut mikään paras mahdollinen, mutta tämä vuosi alkoi hyvällä rytinällä. Vähäinen ottelumäärä kyllä jokseenkin helpottaa hyvän keskiarvon saamista, mutta ei se nyt vääryyskään ole. Oikein hyvä ppv, eikä kaduta että jopa tuhlasin tähän rahaa ostamalla aidon dvd:n.
PPV Ranking 2011
Sunnuntai 30. Tammikuuta 2011
TD Garden, Boston, Massachusetts
World Heavyweight Championship Match
Edge © VS. Dolph Ziggler w./Vickie Guerrero
Teddy Longin oltua sairaslomalla Smackdownin tj:n tehtävistä sydänongelmiensa vuoksi oli Vickie Guerrero noussut väliaikaiseksi bossiksi ja yllättäen suurin hyötyjä tästä oli Vickien poikaystävä Ziggler, joka oli noussut ykköshaastajaksi Edgen mestaruudelle. Kaikkihan varmasti muistavat Edgen ja Vickien yhteisen menneisyyden, joten tässä kolmiofeudissa oli myös henkilökohtaisuuksia mukana. Jotta kaikki oddsit saataisi varmasti Edgeä vastaan, oli Vickie myös mestaruustappion uhalla kieltänyt Reunaa käyttämästä Spearia ottelussa.
Tiedätte varmasti kuinka paljon Ziggleriä markitan, ja muistan kannustaneeni Dolphia ”livenä” katsoessani kuin mikäkin 8v. Mysterio-fani. Muistikuvat ottelusta olivatkin oikein hyvät. Niinpä olinkin vähän pettynyt kun ottelu alkoi hitaasti ja tylsästi, eikä yleisökään kovin suurta ääntä aluksi jaksanut pitää. Jossain vaiheessa meno kuitenkin muuttui ja matsi tempasi katsojan täysillä mukaansa, ja todisti etteivät ruusuiset muistikuvani suinkaan väärässä olleet. Ehdottomasti Edgen viimeisen runin (tammikuu 2010-huhtikuu 2011) parhaita matseja, ellei jopa paras. Dolphin saadessa ZigZagin perille, tunnelma oli suorastaan huumaava, ja se olikin varmasti koko vuoden 2011 mehevimpiä near fall-tilanteita. Huolimatta hitaista ja kuivahkoista alkuminuuteista tämä ottelu onnistui tempaamaan mukaansa ja nousemaan melko muistettavaksi WHC-matsiksi. Hieno matsi, hieno tapa avata ppv-tarjonta uudelle vuodelle. Ainakin minulle tämä osoitti kiistattomasti että Ziggler toimii mainiosti myös ylemmän kortin kahinoissa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****
WWE Championship Match
Randy Orton VS. The Miz © w./Alex Riley
”Awesome One” oli selättänyt Ortonin RAW:ssa 22. marraskuuta rahapankkisalkkunsa avulla ja joulukuun TLC:ssä hän säilytti mestaruutensa ”yllättäen” hieman epäselvissä tunnelmissa. Näinpä uusintaottelu olikin paikallaan. Oikeastaan mitään muuta erikoista kerrottavaa feudista ei olekaan.
Valitsin Ortonin vuoden 2010 yliarvostetuimmaksi painijaksi, koska hän roikkui koko vuoden mestaruuskuvioissa mukana, vaikka suurin osa hänen otteluistaan oli varsin keskinkertaisia. Eipä vuoden vaihtuminen ollut mitään muuttanut, vaan edelleenkin saatiin tatuoitua kyykäärmettä mestaruuskuvioissa katsella. Negatiivinen ennakkoasenne alkoi kuitenkin ottelun kuluessa karista pois, sillä tämähän oli yllättävän hyvä matsi. Paljon parempi kuin se TLC:n pöytämättö. Tämä alkoi sähäkämmin kuin Edge-Ziggler, eikä tahti oikeastaan laantunut missään vaiheessa. Rest hold-halailut pystyttiin välttämään ja ottelu pysyi mielenkiintoisena koko ajan, ja Alex Rileyn presenssi toi siihen oman lisämausteensa. Loppumähinät tulevat ihan puskista, mutta samalla siinä kylvettiin siemen eräällä Wrestlemania-feudille. Ehkä pientä yliarvosteluakin aistittavissa, mutta tämä iski yllättävänkin kovaa eikä loppujen lopuksi jäänyt paljonkaan Edge-Ziggleriä huonommaksi. Aika lailla nappisuoritus Randylta ja Mikelta, tuskinpa heidän taitonsa paljon parempaan matsiin keskenään riittäisivätkään.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
Fatal 4-Way Diva's Championship Match
Natalya © VS. Michelle McCool VS. Layla VS. Eve
Tässä WWE vetäisi jäniksen hatustaan, sillä alunperin tämän piti ottelu 2 vs. 1 tasoitusottelu Natalyan ja LayCoolin välillä. Juuri ennen kellonsoittoa RAW:n anonyymi johtaja ilmoitti Michael Colen suulla ottelun muuttuneen tällaiseksi.
Parempi näin kuin kertaalleen jo nähty, ja täysin flopannut handicap. Ei tämäkään mikään mestariteos ollut, mutta vakaasti uskon että parempi kuin tuo alkuperäinen. Muutamia kivoja liikkeitä, pientä kiusoittelua LayCoolin välisellä feudilla ja varsin komea lopetus. Kyllä tämä asiansa ajoi välipalana isojen matsien keskellä, mutta ei juurikaan muisteltavaa jättänyt. Hyvin perustason naisten ottelu.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ½
40 Man Royal Rumble Match
Kortissa ei tosiaan ollut kuin 4 ottelua, koska Rumblea oli lihotettu kymmenellä miehellä. Ei varmaan koskaan aikaisemmin ole näin vähäistä ottelumäärää ppv:ssä nähty. Voittaja WrestleManiaan jne.
Rumble-matsit ovat niin oma maailmansa, ettei niitä pysty ihan samoilla kriteereillä arvostelemaan kuin tavallisia kohtaamisia. Tärkeintä näissä on se, että äksöni ei hyydy missään vaiheessa ja kehässä on koko ajan ainakin yksi mielenkiintoinen painija. Tämän vuoden versiossa tässä onnistuttiin melko hyvin. Toki kun ottelijoita oli entistä enemmän, niin mukaan mahtui myös tylsiä jobbereita, mutta heidän osuudet osattiin pitää sopivan ytimekkäinä. Ja toinenkin kompastuskivi vältettiin, sillä Mark Henryn, Big Show'n ja Great Khalin kaltaiset mörssärit eivät liian pitkiä aikoja päässeet dominoimaan tylsällä hossauksellaan. Oli tässä matsissa tosin yksi selkeästi heikompi jakso, kun Cena & Hornswoggle dominoivat kehää minuuttitolkulla. Okei, se oli hauskaa vähän aikaa, mutta vitsi kerkesi väljähtää koska se jatkui liian pitkään. Jokaisessa Rumblessa muutama tyyppi nousee ylitse muiden, ja tässä mainittavia olivat numeroilla 1 ja 2 sisään tulleet CM Punk ja Daniel Bryan. John Morrisonin hämähäkkimies-stuntti oli upea ja kyllä se John Cenankin reilusti yli puoli tuntia kestänyt suoritus ansaitsee maininnan. Ylipäätään meno oli hyvää, ja sitten kun siihen päälle saatiin pankin räjäyttäneet Booker T:n ja Dieselin yllätysvierailut, tuliset loppuhetket ja pitkästä aikaa tuore naama voittamaan koko p**ka niin kyllä tämä kehut ansaitsee. Vuoden 2008 Rumblea pidän mittatikkuna, ihan sille tasolle tämä ei yltänyt, mutta ei kovin kauas jäänyt. Erittäin hyvä (mutta ei täydellinen)
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****
*** Dolph Ziggler
** CM Punk
* Edge
Yhteenveto: Kyllä tämä jätti hymyn huulille. Suuri suosikkini Ziggler sai ensimmäisen shottinsa isommissa kuvioissa, Miz ja Orton vetivät niin hyvän matsin kuin suinkaan pystyivät ja itse Rumble ei myöskään pettänyt. Naisten matsi nyt oli mitä oli, mutta sen tarkoitus nyt ei ollut mitään muuta kuin olla tuollainen välipala. WWE:n vuoden 2010 päätös ei ollut mikään paras mahdollinen, mutta tämä vuosi alkoi hyvällä rytinällä. Vähäinen ottelumäärä kyllä jokseenkin helpottaa hyvän keskiarvon saamista, mutta ei se nyt vääryyskään ole. Oikein hyvä ppv, eikä kaduta että jopa tuhlasin tähän rahaa ostamalla aidon dvd:n.
PPV Ranking 2011
1. WWE - Royal Rumble 3,25
2. TNA - Genesis 2,19
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Jouluna oli liikaa tyhjää aikaa, joten tuli joka päivä katsottua yksi ppv ja arvostelu kirjoitettua. Nyt niitä alkaakin olla varastossa niin paljon että näen viisaammaksi alkaa purkamaan tätä sumaa julkaisemalla parin viikon ajan kaksi arvotelua/viikko tahdilla. Jossain vaiheessa luultavasti tulee sitten pidempi pätkä jolloin ei riitä aikaa ppv:iden katsomiseen ja palataan kerran viikossa-tahtiin. Mutta suunnataan pidemmittä puheitta katseet jälleen Floridan lämpimään osavaltioon ja kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivotaan, että TNA ei kuse tätäkin ppv:tä. Selostajina yllätysyllätys Tenay & Taz.
Sunnuntai 13. Helmikuuta 2011
Impact Zone, Orlando, Florida
X-Division Championship Match
Robbie E. w./Cookie VS. Kazarian ©
Alkuperäisen suunnitelman mukaan tässä tapahtumassa ei olisi pitänyt tätä matsia nähdä vaan kolminottelu ykköshaastajuudesta Robbien ja Generation Me:n veljesten kesken. Matkustusongelmien vuoksi GenMe:n äijät eivät paikalle päässeet, joten pienen promottelun jälkeen tämä ottelu polkaistiin käyntiin.
Olisin ehkä ennemmin halunnut nähdä tuon kolminottelun, mutta ihan ok lohdutuspalkinto tämä oli. Hieman tässä ehkä näkyi se, ettei ottelua ollut aikaa kauheasti valmistella, vaan miehet vetivät melko lailla perussettinsä läpi. Ajoittain ihan mukavaa ja intensiivistä äksöniä, mutta kokonaisuus jäi vääjämättä vähän vajaaksi. Eikä tälle aikaakaan kyllä kauheasti suotu. Ihan siedettävä avaus tapahtumalle.
Arvosana: **
6-Man Tag Team Match
Immortal (Gunner, Murphy & Rob Terry) VS. Fortune (Beer Money & Scott Steiner)
Hoganin & Bischoffin TNA:n ehkäpä paras bookkauspäätös oli nähty helmikuun alussa, kun AJ Stylesin, Beer Moneyn ja Kazin muodostama Fortune irrottautui Immortalista ja samalla koko poppoo kääntyi faceiksi. Tähän kuvioon liittyen myös Impact Zonen ja Wrestlingalertin suursuosikki Scott Steiner oli tehnyt paluunsa, ja tämä olikin hänen ensimmäinen ottelunsa sitten loppuvuoden 2009.
Harmi vaan että pahisten puolella oli koko Immortalin kolme turhinta jätkää, joten lähtökohtaisesti tämä ei kauheasti kiinnostanut. Iso peukku Steinerille joka näytti että pystyy edelleen painimaan ihan hyvällä tasolla ja ennen kaikkea sytyttämään Impact Zonen. Hänen ja Rob Terryn väliset posettelut olivat hauskaa katsottavaa, Rooden ja Stormin huolehtiessa sitten laadukkaammasta painista. Mitään loistavaa settiä tämä ei tarjonnut, mutta olihan koko ottelu tällainen aika pienen luokan kohtaaminen, josta loistavuutta ei tohtinut edes odottaa. Muutamia hyviä hetkiä ja etenkin Steinerin kehäosuuksien aikana hyvää tunnelmaa tästä löytyi. Oli tämä avausmatsia vähän parempi, mutta pitkälti samaa linjaa noudatteli. Ei hyvä, ei huono.
Arvosana: ** ½
Singles Match
Samoa Joe w./Okada VS. 'The Pope' D'Angelo Dinero
Tämän takana oli mielestäni varsin epäonnistunut feudi. Joku alkoi seurailla Popea ympäri pitäjiä kameran kanssa, ja samalla paljastui että Pope ei ollutkaan sellainen katujen pyhimys kuin väitti, vaan hassasi rahojaan mieluummin strippiklubeille kuin kodittomille lapsille. Myöhemmin paljastui, että Popea seurannut tyyppi oli Joen japanilainen sidekick Okada. Näiden seurauksena Pope mielestäni täysin turhaan käännettiin heeliksi.
Storyline oli ehkä kehnoa, mutta kyllähän tältä kaksikolta sentään oli lupa odottaa hyvää matsia. Olihan? Ehkä ei olisi kannattanut, sillä tämä oli paha pettymys. Toiminta alkoi ihan liian hitaasti, ja sitten kun homma alkoi näyttää vähän paremmalta niin ottelu loppuikin ihan seinään. Toki after matchissa sitten mähinöitiin ja tehtiin selväksi että feudi jatkuu vielä, mutta se ei itse ottelua keskinkertaisuudelta pelastanut. Noh, muistaakseni jossain tulevassa ppv:ssä Pope & Joe vetivät paremmin.
Arvosana: **
Knockout's Championship Match (Last Knockout Standing)
Madison Rayne © VS. Mickie James
Viime aikoina Madison oli napannut voittoja tililleen tyrmäämällä vastustajansa ladatulla hansikkaallaan, jonka vuoksi ottelun stipulaationa oli että sen pystyi voittamaan ainoastaan tyrmäyksellä. Tuolla tavalla Madison oli säilyttänyt vyönsä Mickietä vastaan myös Genesiksessä, ja nyt oli revanssin paikka.
Ehkä se on vaan niin, että Madison Rayne ei loppujen lopuksi ole mitenkään kummoinen painija. Genesiksen ottelu oli aika peruspullaa, ja samoin tämäkin. Mickietä vastaan paremman tason matsin painiminen ei luulisi olevan mahdoton tehtävä. Esimerkiksi Mickien ja Taran matsit olivat sellaisia, joissa rimaa saatiin nostettua. Tämä ottelu oli liian yksipuolinen, sillä koko ajan vain haettiin tyrmäystä sillä ladatulla hansikkaalla, vaikka kätevämpää olisi ollut käydä vaikka terästuoli ja kietoa se vastustajan pään ympärille. Tapahtuman kolme ensimmäistä ottelua olivat olleet varsin keskinkertaisia, ja sama tuttu linja jatkui.
Arvosana: **
Singles Match
Matt Hardy VS. Rob Van Dam
Genesiksessä vanhempi Hardy teki debyyttinsä, ja kiistanalaisesti voitti RVD:n, tuomari Jackson Jamesin laskiessa hartiat mattoon vaikka Van Damin jalka oli päivänselvästi köysien alla. Mitään ihmeellisempää taustaa tällä ei ollut, RVD vaan halusi uusintaottelun edellisen päätyttyä hassusti.
Jos MH vain saisi muun elämänsä kuosiin, niin hänellä olisi vielä annettavaa lajille. Tämä oli nimittäin toinen peräkkäinen viihdyttävä kolmen tähden matsi. Ja tässä näytti siltä, että osa siitä läskistä oli muuttunut lihakseksi. Ottelu rullasi mukavasti eteenpäin, ja nähtiin pari hienoa spottia, kun RVD muutti Rolling Thunderin lennosta Standing Moonsaultiksi ja Hardykin veti Moonsaultin yläköydeltä. Joten ei pahemmin moittimista. Ei tämä erityisen hienoksi otteluksi noussut, mutta ajoi kyllä asiansa keskikortissa. Illan ensimmäinen onnistunut esitys.
Arvosana: ***
3 on 1 Handicap Street Fight
Terrence, Terrell & Devon VS. Bully Ray
Ketkä ihmeen Terrence & Terrell? He ovat Devonin kaksi teini-ikäistä poikaa, jotka olivat viime viikkojen aikana sekaantunet kehätapahtumiin auttaen isipappaansa ilkeätä Kiusaajaa vastaan. Edellisessä Impactissa Devon oli adrenaalinihöyryissään suostunut Rayn toivomukseen sisällyttää pojat otteluun, mutta perui kuitenkin tämän aiemmin AAO-lähetyksen aikana. Niinpä ottelu muutettiin singlesmatsiksi, kunnes se sitten TNA:maisesti kuitenkin lopussa muutettiin takaisin handicapiksi. Hohhoh.
Tätä pohjustettiin illan aikana bäkkärihaastatteluilla ja hypevideoilla, ja ellen olisi tätä projektia tekemässä, niin olisi sormi varmaankin lipsahtanut sinne kelausnapin puolelle. Ei tämä nimittäin jaksanut innostaa siinä määrin mitä sitä hypetettiin. Pari ensimmäistä minuuttia olivat mukavan intensiivistä brawlia, mutta sitten kun teinit sekaantuivat otteluun niin homma alkoi mennä alamäkeen. Sitten kun ottelun jälkikahinat kestivät ihan liian pitkään ja olivat ylidramaattista shaibaa, niin oksennusreaktio ei ollut kaukana. Hyvällä tahdollakaan ei voi kehua, ja kaiken kaikkiaan tämä Rayn ja Devonin feudi on ollut kaukana mielenkiintoisesta.
Arvosana: * ½
Singles Match
Jeff Jarrett w./Karen VS. Kurt Angle
Genesiksen MMA-pelleilyä ei kannata muistella, mutta nyt oli eri ääni kellossa. Jarrett oli pudottanut tuon gimmickin ja lisäksi tuonut kuvioon mukaan Karenin. Jeffin nykyisen, Kurtin ex-vaimon. Lisäksi ottelussa oli aivan absurdit stipulaatiot. Mikäli Angle voittaisi, saisi hän lastensa Kyran ja Codyn huoltajuuden. Mikäli Jarrett voittaisi, joutuisi Kurt saattaamaan Karenin alttarille 3. maaliskuuta Impactissa kun Jarrettit uusivat häävalansa. Vähän ehkä noissa stipulaatioissa vedettiin överiksi kun ajattelee kuinka henkilökohtainen tämä feudi ihan oikeasti oli, mutta en antanut asian häiritä.
Nyt kun Anglen ja Jarrettiin annettin painia normaali ottelu, niin tulos oli sen mukainen. Kaiken kaikkiaan matsi oli erittäin tasokas. Nähtiin mattovääntöä, heittoja, jännittäviä near falleja ja tämä tuntui aika isolta matsilta TNA:n mittakaavassa. Oli tässä toki heikkouksiakin, johtuen jatkuvasta Karenin sekaantumisesta ja sen seurauksena tuomari vaikutti ihan idiootilta kun ei olevinaan nähnyt mitään mitä kehässä tapahtui ja toisekseen ei häätänyt Karenia bäkkärille, vaikka se olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä jo parin minuutin jälkeen. Tuo asia ärsytti todella paljon, eikä se tosiaan johtunut siitä että heel teki työnsä hyvin, vaan kyse oli vääränlaisesta ”real life heatista.” Tuosta huolimatta ottelu oli tosiaan hyvä, ja ilman noita epäloogisuuksia tämä olisi voinut nousta vaikka kuinka hyväksi. Kyllä se Angle vaan on painikone.
Arvosana: *** ½
TNA World Heavyweight Championship (Ladder Match)
Mr. Anderson © VS. Jeff Hardy
Genesiksen äärimmäisten typerien loppuhetkien vuoksi Anderson oli tosiaan mestari, mutta tokihan Hardylle revanssi kuului. Ja jotta kaikki oddsit saataisi Assholea vastaan oli Bischoff bookannut tikasottelun, joissa Hardy on vuosien mittaan osoittautunut erityisen eteväksi kaveriksi.
Tästä täytyy antaa pisteet TNA:lle. Monesti hyvätkin ppv:t on pilattu kehnoilla pääotteluilla, jotka on myrkytetty käsittämättömillä bookkauksellisilla aivopieruilla, mutta tässä niitä ei nähty. Olikin todella piristävää nähdä rehti pääottelu ilman ainuttakaan sekaantumista tai sverweä. Ei tässä oikeastaan nähty mitään, mitä ei olisi ennenkin nähty tikasmatseissa, mutta miksi korjata jotain, joka ei ole rikki? Kyllä tässä tikkaiden kanssa mukavasti leikittiin, ja etenkin Hardyn tikkailta tekemä Sunset Flip Powerbomb oli maukas spotti, vaikka niitä vuosien mittaan on nähtykin. Ainakin vaikutti siltä että ottelijat vetivät täysillä ja siitä ehdottomasti plussaa. Vähän harmillista oli että ottelun loppuspotti botchattiin, ja sen jälkeen se varsinainen päätös tuntui vähän valjulta, mutta tuollaisia nyt vaan sattuu eikä niille oikein mahda mitään. Hyvä pääottelu, mutta koska tässä ei mitään uutta ja mullistavaa nähty, niin huippuarvosanaa en tohdi tälle antaa. Kuitenkin selkeästi paras TNA:n pääottelu moneen kuukauteen.
Arvosana: *** ½
*** Mr. Anderson
** Jeff Hardy
* Kurt Angle
Yhteenveto: Vaikka tässä nähtiin monta mitäänsanomatonta noin kahden tähden matsia, niin tapahtumasta jäi kuitenkin positiivinen maku. Kerrankin TNA onnistui rakentamaan nousujohteisen tapahtuman, jossa kaksi viimeistä matsia olivat myös kaksi parasta, kuten pitääkin. Noiden tähdillä palkittujen painijoiden lisäksi nähtiin pirteitä suorituksia myös Scott Steinerilta, Matt Hardylta ja miksei myös Jeff Jarrettilta. Suurempiin hurraa-huutoihin ei ole aihetta, mutta kyllä tämä selkeästi Genesistä pirteämpi tapaus oli.
PPV Ranking 2011
Sunnuntai 13. Helmikuuta 2011
Impact Zone, Orlando, Florida
X-Division Championship Match
Robbie E. w./Cookie VS. Kazarian ©
Alkuperäisen suunnitelman mukaan tässä tapahtumassa ei olisi pitänyt tätä matsia nähdä vaan kolminottelu ykköshaastajuudesta Robbien ja Generation Me:n veljesten kesken. Matkustusongelmien vuoksi GenMe:n äijät eivät paikalle päässeet, joten pienen promottelun jälkeen tämä ottelu polkaistiin käyntiin.
Olisin ehkä ennemmin halunnut nähdä tuon kolminottelun, mutta ihan ok lohdutuspalkinto tämä oli. Hieman tässä ehkä näkyi se, ettei ottelua ollut aikaa kauheasti valmistella, vaan miehet vetivät melko lailla perussettinsä läpi. Ajoittain ihan mukavaa ja intensiivistä äksöniä, mutta kokonaisuus jäi vääjämättä vähän vajaaksi. Eikä tälle aikaakaan kyllä kauheasti suotu. Ihan siedettävä avaus tapahtumalle.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
6-Man Tag Team Match
Immortal (Gunner, Murphy & Rob Terry) VS. Fortune (Beer Money & Scott Steiner)
Hoganin & Bischoffin TNA:n ehkäpä paras bookkauspäätös oli nähty helmikuun alussa, kun AJ Stylesin, Beer Moneyn ja Kazin muodostama Fortune irrottautui Immortalista ja samalla koko poppoo kääntyi faceiksi. Tähän kuvioon liittyen myös Impact Zonen ja Wrestlingalertin suursuosikki Scott Steiner oli tehnyt paluunsa, ja tämä olikin hänen ensimmäinen ottelunsa sitten loppuvuoden 2009.
Harmi vaan että pahisten puolella oli koko Immortalin kolme turhinta jätkää, joten lähtökohtaisesti tämä ei kauheasti kiinnostanut. Iso peukku Steinerille joka näytti että pystyy edelleen painimaan ihan hyvällä tasolla ja ennen kaikkea sytyttämään Impact Zonen. Hänen ja Rob Terryn väliset posettelut olivat hauskaa katsottavaa, Rooden ja Stormin huolehtiessa sitten laadukkaammasta painista. Mitään loistavaa settiä tämä ei tarjonnut, mutta olihan koko ottelu tällainen aika pienen luokan kohtaaminen, josta loistavuutta ei tohtinut edes odottaa. Muutamia hyviä hetkiä ja etenkin Steinerin kehäosuuksien aikana hyvää tunnelmaa tästä löytyi. Oli tämä avausmatsia vähän parempi, mutta pitkälti samaa linjaa noudatteli. Ei hyvä, ei huono.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Singles Match
Samoa Joe w./Okada VS. 'The Pope' D'Angelo Dinero
Tämän takana oli mielestäni varsin epäonnistunut feudi. Joku alkoi seurailla Popea ympäri pitäjiä kameran kanssa, ja samalla paljastui että Pope ei ollutkaan sellainen katujen pyhimys kuin väitti, vaan hassasi rahojaan mieluummin strippiklubeille kuin kodittomille lapsille. Myöhemmin paljastui, että Popea seurannut tyyppi oli Joen japanilainen sidekick Okada. Näiden seurauksena Pope mielestäni täysin turhaan käännettiin heeliksi.
Storyline oli ehkä kehnoa, mutta kyllähän tältä kaksikolta sentään oli lupa odottaa hyvää matsia. Olihan? Ehkä ei olisi kannattanut, sillä tämä oli paha pettymys. Toiminta alkoi ihan liian hitaasti, ja sitten kun homma alkoi näyttää vähän paremmalta niin ottelu loppuikin ihan seinään. Toki after matchissa sitten mähinöitiin ja tehtiin selväksi että feudi jatkuu vielä, mutta se ei itse ottelua keskinkertaisuudelta pelastanut. Noh, muistaakseni jossain tulevassa ppv:ssä Pope & Joe vetivät paremmin.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
Knockout's Championship Match (Last Knockout Standing)
Madison Rayne © VS. Mickie James
Viime aikoina Madison oli napannut voittoja tililleen tyrmäämällä vastustajansa ladatulla hansikkaallaan, jonka vuoksi ottelun stipulaationa oli että sen pystyi voittamaan ainoastaan tyrmäyksellä. Tuolla tavalla Madison oli säilyttänyt vyönsä Mickietä vastaan myös Genesiksessä, ja nyt oli revanssin paikka.
Ehkä se on vaan niin, että Madison Rayne ei loppujen lopuksi ole mitenkään kummoinen painija. Genesiksen ottelu oli aika peruspullaa, ja samoin tämäkin. Mickietä vastaan paremman tason matsin painiminen ei luulisi olevan mahdoton tehtävä. Esimerkiksi Mickien ja Taran matsit olivat sellaisia, joissa rimaa saatiin nostettua. Tämä ottelu oli liian yksipuolinen, sillä koko ajan vain haettiin tyrmäystä sillä ladatulla hansikkaalla, vaikka kätevämpää olisi ollut käydä vaikka terästuoli ja kietoa se vastustajan pään ympärille. Tapahtuman kolme ensimmäistä ottelua olivat olleet varsin keskinkertaisia, ja sama tuttu linja jatkui.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
Singles Match
Matt Hardy VS. Rob Van Dam
Genesiksessä vanhempi Hardy teki debyyttinsä, ja kiistanalaisesti voitti RVD:n, tuomari Jackson Jamesin laskiessa hartiat mattoon vaikka Van Damin jalka oli päivänselvästi köysien alla. Mitään ihmeellisempää taustaa tällä ei ollut, RVD vaan halusi uusintaottelun edellisen päätyttyä hassusti.
Jos MH vain saisi muun elämänsä kuosiin, niin hänellä olisi vielä annettavaa lajille. Tämä oli nimittäin toinen peräkkäinen viihdyttävä kolmen tähden matsi. Ja tässä näytti siltä, että osa siitä läskistä oli muuttunut lihakseksi. Ottelu rullasi mukavasti eteenpäin, ja nähtiin pari hienoa spottia, kun RVD muutti Rolling Thunderin lennosta Standing Moonsaultiksi ja Hardykin veti Moonsaultin yläköydeltä. Joten ei pahemmin moittimista. Ei tämä erityisen hienoksi otteluksi noussut, mutta ajoi kyllä asiansa keskikortissa. Illan ensimmäinen onnistunut esitys.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
3 on 1 Handicap Street Fight
Terrence, Terrell & Devon VS. Bully Ray
Ketkä ihmeen Terrence & Terrell? He ovat Devonin kaksi teini-ikäistä poikaa, jotka olivat viime viikkojen aikana sekaantunet kehätapahtumiin auttaen isipappaansa ilkeätä Kiusaajaa vastaan. Edellisessä Impactissa Devon oli adrenaalinihöyryissään suostunut Rayn toivomukseen sisällyttää pojat otteluun, mutta perui kuitenkin tämän aiemmin AAO-lähetyksen aikana. Niinpä ottelu muutettiin singlesmatsiksi, kunnes se sitten TNA:maisesti kuitenkin lopussa muutettiin takaisin handicapiksi. Hohhoh.
Tätä pohjustettiin illan aikana bäkkärihaastatteluilla ja hypevideoilla, ja ellen olisi tätä projektia tekemässä, niin olisi sormi varmaankin lipsahtanut sinne kelausnapin puolelle. Ei tämä nimittäin jaksanut innostaa siinä määrin mitä sitä hypetettiin. Pari ensimmäistä minuuttia olivat mukavan intensiivistä brawlia, mutta sitten kun teinit sekaantuivat otteluun niin homma alkoi mennä alamäkeen. Sitten kun ottelun jälkikahinat kestivät ihan liian pitkään ja olivat ylidramaattista shaibaa, niin oksennusreaktio ei ollut kaukana. Hyvällä tahdollakaan ei voi kehua, ja kaiken kaikkiaan tämä Rayn ja Devonin feudi on ollut kaukana mielenkiintoisesta.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ½
Singles Match
Jeff Jarrett w./Karen VS. Kurt Angle
Genesiksen MMA-pelleilyä ei kannata muistella, mutta nyt oli eri ääni kellossa. Jarrett oli pudottanut tuon gimmickin ja lisäksi tuonut kuvioon mukaan Karenin. Jeffin nykyisen, Kurtin ex-vaimon. Lisäksi ottelussa oli aivan absurdit stipulaatiot. Mikäli Angle voittaisi, saisi hän lastensa Kyran ja Codyn huoltajuuden. Mikäli Jarrett voittaisi, joutuisi Kurt saattaamaan Karenin alttarille 3. maaliskuuta Impactissa kun Jarrettit uusivat häävalansa. Vähän ehkä noissa stipulaatioissa vedettiin överiksi kun ajattelee kuinka henkilökohtainen tämä feudi ihan oikeasti oli, mutta en antanut asian häiritä.
Nyt kun Anglen ja Jarrettiin annettin painia normaali ottelu, niin tulos oli sen mukainen. Kaiken kaikkiaan matsi oli erittäin tasokas. Nähtiin mattovääntöä, heittoja, jännittäviä near falleja ja tämä tuntui aika isolta matsilta TNA:n mittakaavassa. Oli tässä toki heikkouksiakin, johtuen jatkuvasta Karenin sekaantumisesta ja sen seurauksena tuomari vaikutti ihan idiootilta kun ei olevinaan nähnyt mitään mitä kehässä tapahtui ja toisekseen ei häätänyt Karenia bäkkärille, vaikka se olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tehdä jo parin minuutin jälkeen. Tuo asia ärsytti todella paljon, eikä se tosiaan johtunut siitä että heel teki työnsä hyvin, vaan kyse oli vääränlaisesta ”real life heatista.” Tuosta huolimatta ottelu oli tosiaan hyvä, ja ilman noita epäloogisuuksia tämä olisi voinut nousta vaikka kuinka hyväksi. Kyllä se Angle vaan on painikone.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
TNA World Heavyweight Championship (Ladder Match)
Mr. Anderson © VS. Jeff Hardy
Genesiksen äärimmäisten typerien loppuhetkien vuoksi Anderson oli tosiaan mestari, mutta tokihan Hardylle revanssi kuului. Ja jotta kaikki oddsit saataisi Assholea vastaan oli Bischoff bookannut tikasottelun, joissa Hardy on vuosien mittaan osoittautunut erityisen eteväksi kaveriksi.
Tästä täytyy antaa pisteet TNA:lle. Monesti hyvätkin ppv:t on pilattu kehnoilla pääotteluilla, jotka on myrkytetty käsittämättömillä bookkauksellisilla aivopieruilla, mutta tässä niitä ei nähty. Olikin todella piristävää nähdä rehti pääottelu ilman ainuttakaan sekaantumista tai sverweä. Ei tässä oikeastaan nähty mitään, mitä ei olisi ennenkin nähty tikasmatseissa, mutta miksi korjata jotain, joka ei ole rikki? Kyllä tässä tikkaiden kanssa mukavasti leikittiin, ja etenkin Hardyn tikkailta tekemä Sunset Flip Powerbomb oli maukas spotti, vaikka niitä vuosien mittaan on nähtykin. Ainakin vaikutti siltä että ottelijat vetivät täysillä ja siitä ehdottomasti plussaa. Vähän harmillista oli että ottelun loppuspotti botchattiin, ja sen jälkeen se varsinainen päätös tuntui vähän valjulta, mutta tuollaisia nyt vaan sattuu eikä niille oikein mahda mitään. Hyvä pääottelu, mutta koska tässä ei mitään uutta ja mullistavaa nähty, niin huippuarvosanaa en tohdi tälle antaa. Kuitenkin selkeästi paras TNA:n pääottelu moneen kuukauteen.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
*** Mr. Anderson
** Jeff Hardy
* Kurt Angle
Yhteenveto: Vaikka tässä nähtiin monta mitäänsanomatonta noin kahden tähden matsia, niin tapahtumasta jäi kuitenkin positiivinen maku. Kerrankin TNA onnistui rakentamaan nousujohteisen tapahtuman, jossa kaksi viimeistä matsia olivat myös kaksi parasta, kuten pitääkin. Noiden tähdillä palkittujen painijoiden lisäksi nähtiin pirteitä suorituksia myös Scott Steinerilta, Matt Hardylta ja miksei myös Jeff Jarrettilta. Suurempiin hurraa-huutoihin ei ole aihetta, mutta kyllä tämä selkeästi Genesistä pirteämpi tapaus oli.
PPV Ranking 2011
1. WWE - Royal Rumble 3,25
2. TNA - Against All Odds 2,50
3. TNA - Genesis 2,19
-
MR.Off Topic
- Viestit: 3971
- Liittynyt: Ke 22.08.2007 17:34
- Paikkakunta: GODLAND
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Otin projektiksi tuossa aiemmin tänä vuonna katsella vuoden 1998 WCW:n PPV:t ja tietenki arvostella ne. Lähdin kuitenki sillä mielin, että en väkisin yritä katsoa kaikkia tai ainakaan arvostella vaan julkaisen sitten ne mitä sain aikaisiksi. Noh, eihän se into hirveän kauoa riittänyt vaan kolme sain arvosteltua ja neljä olen yhteensä katsonut. Main eventin otteluiden taso on kyllä välillä niin kuraa, että se vähensi ainaki omaa intoa huomattavasti. Neljännen PPV:n taisin katsoa neljässä osassa ja arvostelun kirjoittamisesta ei tullut yhtään mitään. Julkaisen kuitenkin nuo kolme arvosteluani tässä muutaman päivän aikana. Aloitetaan Souled Out 1998:sta.
SOULED OUT 1998
January 24, 1998 in Dayton, OH
Hara Arena drawing 5,486 ($133,750)
Shown live on PPV (1.02)
Juventud Guerrera, Super Calo, Lizmark Jr., & Chavo Guerrero Jr. vs. La Parka, Psicosis, Silver King, & El Dandy - Lucha Rules 8-man Tag Match:
Tämä oli sitten ilmeisesti näitä jokseenki, jopa kuuluisia WCW:n hyviä openereita. Taustoista en tiedä mitään, koska tämä ilmiselvästi oli oikeastaan ensimmäisiä WCW:n PPV:tä joita olen katsonut. Pari olen tainnut tätä ennen katsoa ihan sattumanvaraisesti. Itse ottelun asetelmat kuitenki näyttivät varsin hyviltä, sillä tiesen Juventudin, Chavon, La Parkan ja Psicosisin olevan erinomaisia painijoita. Muista ottelijoista minulla ei sitten ollut hajuakaan, mutta oli lupa odottaa, että he varsin hyviä ovat, kun kuitenki meksikolaisia ovat.
Itse ottelu oli sitten varsin hyvä opener, mutta juuriki opener sillä tämä oli melkoinen spotfest. Miinusta täytyy oikeastaan antaa siitä, että matsi oli suurimman osan ajasta varsin sekava miesten mennessä, miten sattuu kehään ja vaihtosäännöistä ei piitattu yhtään. Ei siis edes niistä tässä otteluissa voimassa olleista eli vaihdon saisi myös suorittaa sillä tavalla, että jos joukkuetoverisi tippuu pois kehästä saa hänet heti korvata. Nyt tyypit vain juoksi kehään miten sattuu, mutta onneksi paini oli hyvää suurimmaksi osaksi silloin, kun kaksi miestä ihan reilusti kohtasi kehässä. Lopun alkuun nähdyt spotit spottien perään olivat varsin makoisat. Lopetus tuntui jotenki hieman löysältä, mutta kelpasi ainaki itselleni ihan hyvin. Pituutta oli openeriksi ihan kivasti, mutta pari minuuttia lisää ei olisi pahaa tehnyt. Loppu hälinät oli ihan kivat.
Pituus: 9:30
***+
Raven vs. Chris Benoit - Single Match:
Seuraavasta ottelusta näki heti ottelijoista lähtien, että jotain suhtkoht hyvää vähintäänki tullaan näkemään. Lisäksi selostajat kävivät taustoja sen verran hyvin, että itse pääsin niistä myös perille varsin hyvin. Ravenin gimmick oli ilmeisesti olla jonkinlainen laatikon ulkopuolelta toimiva tyyppi joka ei taivu yhteiskunnan sääntöihin. Hän oli sitten ilmeisesti pieksenyt Flockinsa kanssa kerta toisensa jälkeen Chris Benoittia, mutta ottelua kaksikon välille ei ollut bookattu. Viimein ottelu saatiin aikaan ja Flock bännättiin areenalta pois jo ennen ottelun alkua. Raven sitten pietti ihan kivan promon, minkä sanoma lähinä oli, että hän pärjää myös yksin.
Odotin hyvää matsia ja sen myös sain. Ei tästä mitään klassikkoa kuitenkaan kuoriutunut, vaikka mitään yksittäistä tekijää tästä ei kuitenkaan sen kummemmin puuttunut. Paini oli hyvää, HC-paini oli hyvää, mutta ehkä kaiken olisi pitänyt olla vielä astetta korkeammalla, että tästä olisi timantti kuoriutunut. Ottelu oli kuitenki rakennettu varsin hyvin ja mielenkiinto osattiin pitää ylhäällä oikeastaan koko ottelun ajan. Samoin kuin edellisessä ottelussa eli tätä olisi voinut katsoa, vaikka minuutin pari pidempäänki. Lopetus ja loppuhälinät olivat mieleeni.
Pituus: 10:36
***½
Chris Jericho(c) vs. Rey Misterio, Jr. - Single Match For WCW Cruiserweight Championship:
Tästä jäi taas kerran taustatarina vähän hämärän peittoon, mutta kaiketi sillä oli jotain tekemistä Jericho turnin ja gimmickin vaihdoksen kanssa. Näin ainaki olettaisin. Odotukset kasvo kyllä huikeiksi tätä ottelua kohtaan, kun näin ottelukaksikon ja piti oikeasti miettiä, että mikä se valitus on WCW:n paskuudesta, mutta tottakai tajusin, että kaikki ottelut tähän mennessä oli aika varmoja bookkauksia ja yleisesti arvostettujen miesten välisiä. Paskaa kuitenki lupailtiin kovasti selostajien toimesta myöhemmin illalle.
Ottelu kuitenkaan ei ihan vastannut odotuksiani ja sillä oli pitkälti tekemistä ottelun tarinan kanssa. Rey Mysteriolla oli siis polvi ilmeisesti ainaki storylinessa paskana (luultavasti myös oikeasti?) ja tätä sitten rakennettiin niin, että Jericho hyökkäsi miehen jalan kimppuun ja selostajat ihmettelivät, miten Mysterio pystyy tekemään liikkeitään yhdellä jalalla. Jerichon heel työskentely oli kuitenki läpi ottelun aivan loistavaa, joka kantoi matsia aikapitkälle. Myös muutama todella kiva spotti lämmitti mieltäni. Lopetus oli loistava ja tuli itselleni aivan puskista ja myös se tuli puskista kuinka lyhyeksi ottelu jäikään. Ottelun jälkeiset tapahtumat toimivat myös varsin hyvin.
Pituus: 8:22
***
Tähän väliin nähtiin illan ainoa segmentti, joka tuntui aika typerältä. Segmentissä siis selvittelivät maailmanmestaruuden kohtaluutta Roddy Piper, Hogan, Sting, Bischoff, Scott Hall ja oisko ollut Gene Okerlund ja joku WCW:n omistajaukkeli tai joku semmonen. Itse en päässyt kärryille siitä, miksi maailmanmestaruus oli vacatoitu, mutta ei sillä oikeen mitään merkitystä tuntunut olevan. Samat miehet siitä vissiin edelleenki taistelivat. Suurimmat asiat tässä kai oli, että Scott Hall ikään kuin hylkäsi Hulksterin ja Bischoffin, Hoganin ja Stingin välille bookattiin maailmanmestaruusottelu seuraavaan PPV:hen ja mestaruusvyö oli pesty. Soli varmaan ollu hirveän likainen ennen tätä.
Booker T (c) vs. Rick Martel - Single Match For WCW TV Title Match:
WCW:n hyvien otteluiden putki ei tuntunut loppuvan, kun Booker T ja Rick Martel astelivat kehään. Bookerin tottakai tunnen paremmin ja tiesin hänen olevan luultavasti huomattavasti paremmassa kunnossa, kun itselleni tutuksi tullut Booker, vaikka lookki oli kyllä typerän näköinen. Rick Martelista olen kuullut muutaman hyvän jutun ja tainnut yhden tai kaksi ottelua nähdä, joten odotin myös hänen olevan varsin hyvä. Selvää oli kuitenki, että Martel oli niin sanottu jäähdyttelevä veteraani.
Itse ottelu sitten jatkoiki laatuottelujen sarjaa. Ei tässäkään mihinkään hämmästyttävän hyvään päästy, mutta peruspaini miehillä toimi hyvin ja ottelu oli rakennettu varsin mukavasti, vaikka se hieman hidas tempoinen oliki. Lyhyitä nopeita osuuksia nähtiin ja ne olivat varsin toimivia. Siksipä olisin ainaki yhden pidemmän nopean counteria counterin perään osuuden halunnut nähdä. Ottelussa tuli myös huomattua, että Bookerin liikesetti oli aika näyttävä, kun siellä oli nuo muutamat hienot potkut ja tietysti finisheri on siisti. Martel toimitti hyvin oman osuutensa, vaikka hämmästelinki hänen heel asennettaan ottelun aikana, vaikka miestä tunnuttiin enemmän facena tarjoavan ennen ottelua. Lopetus ilmeisesti vähän botchattiin, mutta ei se aina niin justiinsa ole. Pituutta oli aikalailla juuri sopivasti!
Pituus: 10:50
***
Scott Hall (w/ Louie Spicolli) vs. Larry Zbysko (w/ Dusty Rhoder) - Single Match:
En oikein odottanut tältä mitään. Larry kuitenki oli jo vanha mies ja vaikka joskus olisiki pystynyt hyvään otteluun ei sitä enää häneltä voinut odottaa. Scott Hall enemmän tai vähemmän cooli oma itsensä. Hall on kyllä oikeasti painimaailman oma Fonzie. Kulmauksissa ottelussa oli joku random nWo tyyppi ja Larry Zbyskon huikeaksi ja mysteeriseksi partneriksi paljastui huikean lihava ”American Dream” Dusty Rhodes.
No itseasiassa tämä ottelu yllätti itseni. Odotin suunnilleen jotain DUD-meininkiä, mutta varsinki alussa oli ihan kivaa painia. Tykkäsin jotenki tuosta, että teknisesti parempi Zbysko jallitti Hallia kunnes Hall otti homman haltuun voimalla. No loppuottelu ei sitten ollut mitenkään ihmeellisen hyvä ja lopetus oli mitä oli. Luultavasti tuo oli kuitenki paras tapa päättää tämä ottelu. Mittaa oli tarpeeksi vähän, että ei kovin pahasti kerennyt kyllästymään. Ottelun jälkeiset tapahtumista oli saatu vahingossa varsin hauskat ja ilman tuota tahatonta huumoria ne olisiki olleet varsin p****estä. Yllätyin kyllä pahasti tästä ottelusa, mutta ei tämä nyt kovin huikeaksi noussut kuitenkaan.
Pituus: 8:09
*½
Ray Traylor, Rick & Scott Steiner vs. Konnan, Scott Norton, & Buff Bagwell - 6-Man Tag Team Match:
Taas tuli ottelu vastaan, jonka taustatarina ei kyllä ihmeemmin hahmottunut itselleni. Ilmeisesti se liittyi jotenki Steiner Brothersien riitoihin ja Scott Steinerin egon kasvuun. Sitä en tiedä, miten nWo:n memberit tähän liittyi, mutta toisaalta kyllähän tämä enteili vahvasti Steinerin turnia. Naamajoukkueesta tuttuja jollainlailla olivat Rick ja Scott ja vastaavasti kantapääjoukkueesta Buff Bagwell ja Konnan. Scott Nortonista olen kai joskus jotain kuullut. Ray Traylor vaikutti ulkoisilta ominaisuuksiltaan aika perus hossilta eikä hänestä oikein mitään muuta paljastunutkaan.
Itse ottelu ei kovinkaan huikeaksi yltynyt, mutta ei tämä silti huono ollut. Buff ja Konnan olivat varsin hauskoja ärsyttäessään Rick Steineriä. Paini ei mitään päätä huimannut varsinkaan, kun naamajoukkue ei halunnut päästää ego boostin saanutta Scott Steineriä kehään, joka kuitenki ottelun loppu puolella heitti ne viihdyttävimmät setit. Konnan veti ihan hyvin oman osuutensa, Buff toimi omalla tavallaan ja Norton ei ollut huono. Rick ja Ray sitten olivat varmaan matsin huonoimmat ja koska he olivat ottelussa suurimman osan ajasta kehän sisällä vetivät he myös arvosanaa mukanaan kaivoon. Lopetus oliki ottelun parasta antia. Pari minuuttia ottelusta pois ja enemmän Scottia niin ottelusta olisi voinut kehkeytyä ihan laadukas.
Pituus: 12:20
**
The Giant vs. Kevin Nash - Single Match:
Sitten oli luvassa illan mainostetuin ottelu, jonka odottelin päättävän shown, mutta toisaalta tämän jälkeen olisi sitten ollut se toinen looginen vaihtoehto shown päättäjäksi. No sekään ei päättänyt showta, mutta siitä myöhemmin lisää. Kaksi isoa körmyä, joista toinen on Kevin Nash. Mitä on odotettevissa? Ei juuri mitään. Kuitenki jaksoin uskoa, että The Giant aka Big Show olisi ollut tähän aikaan uraansa vielä varsin hyvässä vireessä ja täten myös odotin matsilta jotain.
Jotain sainkin, sillä tämä ei ihan paskaksi osoittautunut vaan nautin jopa ison osan ajasta. Painillisesti ei mitään hip hip hurraa huutoja aiheuttanut ja aika paljon nähtiin samoja liikkeitä, joista varmaan eniten big bootteja. Lisäksi miehet tuntuivat yrittävän kovasti, jonka huomasi siitä, että Nash yritti kehäköysien yli loikkaa The Giantin päälle. Tämä spotti kusi vähän siihen, että Nashin jalat takertuivat köysiin, mutta Nash kuitenki suunnitellusti joutui pienen säätämisen jälkeen Giantin syliin. Peukku pystöön tuosta kuitenki. Nash sitten botchasi ottelussa vielä toisen kerran pahemmin niitatessaan Giantin jackknife powerbombilla suoraan niskoilleen. Oli varsin pelottava tilanne. Lopetus oli aikamoinen sekasotku, mutta kaikessa monimutkaisuudessaan ihan ok. Ei mitään hirveää ripulia, mutta ei mitään mistä kovin innoissani olisin. Kovasta yrityksestä plussa.
Pituus: 10:47
**+
Bret Hart vs. Ric Flair - Single Match:
Sitten illan toiseksi hypetetyin ottelun ja kaiken järjen mukaan se ottelu, jonka olisi pitänyt päättää tämä tapahtuma. Kuitenki Hart ilmeisesti nyt debytoitiin kehässä ja se oli kuitenki ottelu Flairia vastaan. Tarinaa ei kai mitään sen kummempaa tällä ollut vaan juuriki tuo Hartin debytoiminen taisi olla pääasia koko ottelussa. Kunnia oli panoksena. Odottelin tästä MOTN-matsia.
Sen myös sain. Eihän miehet tainneet enää ihan huippu kunnossa olla ja varsinki Flairista näki jo vanhuuden puskevan läpi. Miehet kuitenki osasivat tarinan kerronnan jalon taidon ja tekivät sellaisia liikkeitä, jotka osasivat hyvin. Hart dominoi aika pitkälti ottelun alkupuolta ja tästä sai juuriki sen kuvan, että Hart oli ohittanut Flairin niin teknisen osaamisen puolella, että tietenki myös fysiikaltaan. Flair kuitenki oli kokemukseltaan parempi ja otti ottelun lopulta hallintaansa normaaliin ”Dirties Player Of The Game” tapaansa. Siitä täytyy Flairia kiitellä paljon, että hän onnistui pistämään Hartin overiksi aika hemmetin hyvin tässä ottelussa ja Brett sai tästä heti melkoisen päänahkansa WCW-urallensa. Täytyy kyllä iso käsi antaa Hartin debytoimisesta tällä tavalla, mutta jos oikein muistan niin tämän jälkeen miehen bookkaus on vissiin aika paskaa. Lisäksi tätä debyyttiä taidettiin viivytellä jostain syystä aika pitkään. Tämä oli tapahtuman ensimmäinen oikeasti pitkä ottelu ja samalla myös illan MOTN. Tapahtuma olisi ehdottomasti pitänyt päättää tähän.
Pituus: 18:06
****
Lex Luger vs. Randy Savage - Single Match:
Tapahtuman kuitenki päätti tämä ottelu, jota ei ollut taidettu edes koko tapahtuman aikana mainita kertaakaan. Lisäksi, kun mielipiteeni Lex Lugerista on aikalailla se, että mies ei olisi kuulunut ikimaailmassa mihinkään lähelle painikehää. Tyyppi esimerkki miehestä, joka menestyy koska hänellä on lihaksia. Eikös Luger ollut joku entinen kehonrakentaja tai jotain sinnepäin. Painitunteja olisi voinut ottaa abouttiarallaa 2000 tuntia lisää vähintään. Randy Savage taisi olla myös ottelun aikaan jo huomattavan vanha, joten siltä osastoltakaan ei mitään ihmeellistä kannattanut odottaa. Ottelun tarina perustui ilmeisesti siihen, että Randy Savagella oli useiden nWo partnereidensa kanssa jotain ongelmia. Lex Luger ei ainakaan liittynyt mitenkään koko ottelun tarinaan ja en usko, että Savagella ja Lugerilla edes olisi ollut aiemmin mitään kärhämää. Aika random matsi siis vissiin, kun ei selostajatkaan tästä oikein mitään kertoneet.
Paini oli itseasiassa yllättävän hyvää niin kauon, kun Savage sitä hallitsi. Hänellä ainaki riitti yritystä kantaa Luger jonkinmoiseen otteluun, mutta ei tästä oikein mitään kehkeytynyt. Luger oli umpisurkea sen ajan, mitä sai hyökkäävämmässä osassaan olla ja koko ottelu tuntui olevan vain pohjusta sen jälkimainingeille, mitkä olivat mielestäni TV-ohjelma tavaraa enemmänki kuin mitään PPV:hen kuuluvaa. Lyhyin ottelu, huono lopetus ja huonoa painia. ME oli samalla myös illan surkein ottelu.
Pituus: 7:07
*
Tapahtumasta jäi yleisesti ottaen ihan hyvä fiilis, vaikka bookkaus oliki loppua kohti päin p***että. Alku toimi, keskivälissä mentiin huonommaksi, nostettiin tasoa Hart vs. Flairilla, jonka jälkeen oli ihan p**ka main event, joka oli sijoitettu typerästi korttiin.
Tapahtuman arvosana: 3/5
SOULED OUT 1998
January 24, 1998 in Dayton, OH
Hara Arena drawing 5,486 ($133,750)
Shown live on PPV (1.02)
Juventud Guerrera, Super Calo, Lizmark Jr., & Chavo Guerrero Jr. vs. La Parka, Psicosis, Silver King, & El Dandy - Lucha Rules 8-man Tag Match:
Tämä oli sitten ilmeisesti näitä jokseenki, jopa kuuluisia WCW:n hyviä openereita. Taustoista en tiedä mitään, koska tämä ilmiselvästi oli oikeastaan ensimmäisiä WCW:n PPV:tä joita olen katsonut. Pari olen tainnut tätä ennen katsoa ihan sattumanvaraisesti. Itse ottelun asetelmat kuitenki näyttivät varsin hyviltä, sillä tiesen Juventudin, Chavon, La Parkan ja Psicosisin olevan erinomaisia painijoita. Muista ottelijoista minulla ei sitten ollut hajuakaan, mutta oli lupa odottaa, että he varsin hyviä ovat, kun kuitenki meksikolaisia ovat.
Itse ottelu oli sitten varsin hyvä opener, mutta juuriki opener sillä tämä oli melkoinen spotfest. Miinusta täytyy oikeastaan antaa siitä, että matsi oli suurimman osan ajasta varsin sekava miesten mennessä, miten sattuu kehään ja vaihtosäännöistä ei piitattu yhtään. Ei siis edes niistä tässä otteluissa voimassa olleista eli vaihdon saisi myös suorittaa sillä tavalla, että jos joukkuetoverisi tippuu pois kehästä saa hänet heti korvata. Nyt tyypit vain juoksi kehään miten sattuu, mutta onneksi paini oli hyvää suurimmaksi osaksi silloin, kun kaksi miestä ihan reilusti kohtasi kehässä. Lopun alkuun nähdyt spotit spottien perään olivat varsin makoisat. Lopetus tuntui jotenki hieman löysältä, mutta kelpasi ainaki itselleni ihan hyvin. Pituutta oli openeriksi ihan kivasti, mutta pari minuuttia lisää ei olisi pahaa tehnyt. Loppu hälinät oli ihan kivat.
Pituus: 9:30
***+
Raven vs. Chris Benoit - Single Match:
Seuraavasta ottelusta näki heti ottelijoista lähtien, että jotain suhtkoht hyvää vähintäänki tullaan näkemään. Lisäksi selostajat kävivät taustoja sen verran hyvin, että itse pääsin niistä myös perille varsin hyvin. Ravenin gimmick oli ilmeisesti olla jonkinlainen laatikon ulkopuolelta toimiva tyyppi joka ei taivu yhteiskunnan sääntöihin. Hän oli sitten ilmeisesti pieksenyt Flockinsa kanssa kerta toisensa jälkeen Chris Benoittia, mutta ottelua kaksikon välille ei ollut bookattu. Viimein ottelu saatiin aikaan ja Flock bännättiin areenalta pois jo ennen ottelun alkua. Raven sitten pietti ihan kivan promon, minkä sanoma lähinä oli, että hän pärjää myös yksin.
Odotin hyvää matsia ja sen myös sain. Ei tästä mitään klassikkoa kuitenkaan kuoriutunut, vaikka mitään yksittäistä tekijää tästä ei kuitenkaan sen kummemmin puuttunut. Paini oli hyvää, HC-paini oli hyvää, mutta ehkä kaiken olisi pitänyt olla vielä astetta korkeammalla, että tästä olisi timantti kuoriutunut. Ottelu oli kuitenki rakennettu varsin hyvin ja mielenkiinto osattiin pitää ylhäällä oikeastaan koko ottelun ajan. Samoin kuin edellisessä ottelussa eli tätä olisi voinut katsoa, vaikka minuutin pari pidempäänki. Lopetus ja loppuhälinät olivat mieleeni.
Pituus: 10:36
***½
Chris Jericho(c) vs. Rey Misterio, Jr. - Single Match For WCW Cruiserweight Championship:
Tästä jäi taas kerran taustatarina vähän hämärän peittoon, mutta kaiketi sillä oli jotain tekemistä Jericho turnin ja gimmickin vaihdoksen kanssa. Näin ainaki olettaisin. Odotukset kasvo kyllä huikeiksi tätä ottelua kohtaan, kun näin ottelukaksikon ja piti oikeasti miettiä, että mikä se valitus on WCW:n paskuudesta, mutta tottakai tajusin, että kaikki ottelut tähän mennessä oli aika varmoja bookkauksia ja yleisesti arvostettujen miesten välisiä. Paskaa kuitenki lupailtiin kovasti selostajien toimesta myöhemmin illalle.
Ottelu kuitenkaan ei ihan vastannut odotuksiani ja sillä oli pitkälti tekemistä ottelun tarinan kanssa. Rey Mysteriolla oli siis polvi ilmeisesti ainaki storylinessa paskana (luultavasti myös oikeasti?) ja tätä sitten rakennettiin niin, että Jericho hyökkäsi miehen jalan kimppuun ja selostajat ihmettelivät, miten Mysterio pystyy tekemään liikkeitään yhdellä jalalla. Jerichon heel työskentely oli kuitenki läpi ottelun aivan loistavaa, joka kantoi matsia aikapitkälle. Myös muutama todella kiva spotti lämmitti mieltäni. Lopetus oli loistava ja tuli itselleni aivan puskista ja myös se tuli puskista kuinka lyhyeksi ottelu jäikään. Ottelun jälkeiset tapahtumat toimivat myös varsin hyvin.
Pituus: 8:22
***
Tähän väliin nähtiin illan ainoa segmentti, joka tuntui aika typerältä. Segmentissä siis selvittelivät maailmanmestaruuden kohtaluutta Roddy Piper, Hogan, Sting, Bischoff, Scott Hall ja oisko ollut Gene Okerlund ja joku WCW:n omistajaukkeli tai joku semmonen. Itse en päässyt kärryille siitä, miksi maailmanmestaruus oli vacatoitu, mutta ei sillä oikeen mitään merkitystä tuntunut olevan. Samat miehet siitä vissiin edelleenki taistelivat. Suurimmat asiat tässä kai oli, että Scott Hall ikään kuin hylkäsi Hulksterin ja Bischoffin, Hoganin ja Stingin välille bookattiin maailmanmestaruusottelu seuraavaan PPV:hen ja mestaruusvyö oli pesty. Soli varmaan ollu hirveän likainen ennen tätä.
Booker T (c) vs. Rick Martel - Single Match For WCW TV Title Match:
WCW:n hyvien otteluiden putki ei tuntunut loppuvan, kun Booker T ja Rick Martel astelivat kehään. Bookerin tottakai tunnen paremmin ja tiesin hänen olevan luultavasti huomattavasti paremmassa kunnossa, kun itselleni tutuksi tullut Booker, vaikka lookki oli kyllä typerän näköinen. Rick Martelista olen kuullut muutaman hyvän jutun ja tainnut yhden tai kaksi ottelua nähdä, joten odotin myös hänen olevan varsin hyvä. Selvää oli kuitenki, että Martel oli niin sanottu jäähdyttelevä veteraani.
Itse ottelu sitten jatkoiki laatuottelujen sarjaa. Ei tässäkään mihinkään hämmästyttävän hyvään päästy, mutta peruspaini miehillä toimi hyvin ja ottelu oli rakennettu varsin mukavasti, vaikka se hieman hidas tempoinen oliki. Lyhyitä nopeita osuuksia nähtiin ja ne olivat varsin toimivia. Siksipä olisin ainaki yhden pidemmän nopean counteria counterin perään osuuden halunnut nähdä. Ottelussa tuli myös huomattua, että Bookerin liikesetti oli aika näyttävä, kun siellä oli nuo muutamat hienot potkut ja tietysti finisheri on siisti. Martel toimitti hyvin oman osuutensa, vaikka hämmästelinki hänen heel asennettaan ottelun aikana, vaikka miestä tunnuttiin enemmän facena tarjoavan ennen ottelua. Lopetus ilmeisesti vähän botchattiin, mutta ei se aina niin justiinsa ole. Pituutta oli aikalailla juuri sopivasti!
Pituus: 10:50
***
Scott Hall (w/ Louie Spicolli) vs. Larry Zbysko (w/ Dusty Rhoder) - Single Match:
En oikein odottanut tältä mitään. Larry kuitenki oli jo vanha mies ja vaikka joskus olisiki pystynyt hyvään otteluun ei sitä enää häneltä voinut odottaa. Scott Hall enemmän tai vähemmän cooli oma itsensä. Hall on kyllä oikeasti painimaailman oma Fonzie. Kulmauksissa ottelussa oli joku random nWo tyyppi ja Larry Zbyskon huikeaksi ja mysteeriseksi partneriksi paljastui huikean lihava ”American Dream” Dusty Rhodes.
No itseasiassa tämä ottelu yllätti itseni. Odotin suunnilleen jotain DUD-meininkiä, mutta varsinki alussa oli ihan kivaa painia. Tykkäsin jotenki tuosta, että teknisesti parempi Zbysko jallitti Hallia kunnes Hall otti homman haltuun voimalla. No loppuottelu ei sitten ollut mitenkään ihmeellisen hyvä ja lopetus oli mitä oli. Luultavasti tuo oli kuitenki paras tapa päättää tämä ottelu. Mittaa oli tarpeeksi vähän, että ei kovin pahasti kerennyt kyllästymään. Ottelun jälkeiset tapahtumista oli saatu vahingossa varsin hauskat ja ilman tuota tahatonta huumoria ne olisiki olleet varsin p****estä. Yllätyin kyllä pahasti tästä ottelusa, mutta ei tämä nyt kovin huikeaksi noussut kuitenkaan.
Pituus: 8:09
*½
Ray Traylor, Rick & Scott Steiner vs. Konnan, Scott Norton, & Buff Bagwell - 6-Man Tag Team Match:
Taas tuli ottelu vastaan, jonka taustatarina ei kyllä ihmeemmin hahmottunut itselleni. Ilmeisesti se liittyi jotenki Steiner Brothersien riitoihin ja Scott Steinerin egon kasvuun. Sitä en tiedä, miten nWo:n memberit tähän liittyi, mutta toisaalta kyllähän tämä enteili vahvasti Steinerin turnia. Naamajoukkueesta tuttuja jollainlailla olivat Rick ja Scott ja vastaavasti kantapääjoukkueesta Buff Bagwell ja Konnan. Scott Nortonista olen kai joskus jotain kuullut. Ray Traylor vaikutti ulkoisilta ominaisuuksiltaan aika perus hossilta eikä hänestä oikein mitään muuta paljastunutkaan.
Itse ottelu ei kovinkaan huikeaksi yltynyt, mutta ei tämä silti huono ollut. Buff ja Konnan olivat varsin hauskoja ärsyttäessään Rick Steineriä. Paini ei mitään päätä huimannut varsinkaan, kun naamajoukkue ei halunnut päästää ego boostin saanutta Scott Steineriä kehään, joka kuitenki ottelun loppu puolella heitti ne viihdyttävimmät setit. Konnan veti ihan hyvin oman osuutensa, Buff toimi omalla tavallaan ja Norton ei ollut huono. Rick ja Ray sitten olivat varmaan matsin huonoimmat ja koska he olivat ottelussa suurimman osan ajasta kehän sisällä vetivät he myös arvosanaa mukanaan kaivoon. Lopetus oliki ottelun parasta antia. Pari minuuttia ottelusta pois ja enemmän Scottia niin ottelusta olisi voinut kehkeytyä ihan laadukas.
Pituus: 12:20
**
The Giant vs. Kevin Nash - Single Match:
Sitten oli luvassa illan mainostetuin ottelu, jonka odottelin päättävän shown, mutta toisaalta tämän jälkeen olisi sitten ollut se toinen looginen vaihtoehto shown päättäjäksi. No sekään ei päättänyt showta, mutta siitä myöhemmin lisää. Kaksi isoa körmyä, joista toinen on Kevin Nash. Mitä on odotettevissa? Ei juuri mitään. Kuitenki jaksoin uskoa, että The Giant aka Big Show olisi ollut tähän aikaan uraansa vielä varsin hyvässä vireessä ja täten myös odotin matsilta jotain.
Jotain sainkin, sillä tämä ei ihan paskaksi osoittautunut vaan nautin jopa ison osan ajasta. Painillisesti ei mitään hip hip hurraa huutoja aiheuttanut ja aika paljon nähtiin samoja liikkeitä, joista varmaan eniten big bootteja. Lisäksi miehet tuntuivat yrittävän kovasti, jonka huomasi siitä, että Nash yritti kehäköysien yli loikkaa The Giantin päälle. Tämä spotti kusi vähän siihen, että Nashin jalat takertuivat köysiin, mutta Nash kuitenki suunnitellusti joutui pienen säätämisen jälkeen Giantin syliin. Peukku pystöön tuosta kuitenki. Nash sitten botchasi ottelussa vielä toisen kerran pahemmin niitatessaan Giantin jackknife powerbombilla suoraan niskoilleen. Oli varsin pelottava tilanne. Lopetus oli aikamoinen sekasotku, mutta kaikessa monimutkaisuudessaan ihan ok. Ei mitään hirveää ripulia, mutta ei mitään mistä kovin innoissani olisin. Kovasta yrityksestä plussa.
Pituus: 10:47
**+
Bret Hart vs. Ric Flair - Single Match:
Sitten illan toiseksi hypetetyin ottelun ja kaiken järjen mukaan se ottelu, jonka olisi pitänyt päättää tämä tapahtuma. Kuitenki Hart ilmeisesti nyt debytoitiin kehässä ja se oli kuitenki ottelu Flairia vastaan. Tarinaa ei kai mitään sen kummempaa tällä ollut vaan juuriki tuo Hartin debytoiminen taisi olla pääasia koko ottelussa. Kunnia oli panoksena. Odottelin tästä MOTN-matsia.
Sen myös sain. Eihän miehet tainneet enää ihan huippu kunnossa olla ja varsinki Flairista näki jo vanhuuden puskevan läpi. Miehet kuitenki osasivat tarinan kerronnan jalon taidon ja tekivät sellaisia liikkeitä, jotka osasivat hyvin. Hart dominoi aika pitkälti ottelun alkupuolta ja tästä sai juuriki sen kuvan, että Hart oli ohittanut Flairin niin teknisen osaamisen puolella, että tietenki myös fysiikaltaan. Flair kuitenki oli kokemukseltaan parempi ja otti ottelun lopulta hallintaansa normaaliin ”Dirties Player Of The Game” tapaansa. Siitä täytyy Flairia kiitellä paljon, että hän onnistui pistämään Hartin overiksi aika hemmetin hyvin tässä ottelussa ja Brett sai tästä heti melkoisen päänahkansa WCW-urallensa. Täytyy kyllä iso käsi antaa Hartin debytoimisesta tällä tavalla, mutta jos oikein muistan niin tämän jälkeen miehen bookkaus on vissiin aika paskaa. Lisäksi tätä debyyttiä taidettiin viivytellä jostain syystä aika pitkään. Tämä oli tapahtuman ensimmäinen oikeasti pitkä ottelu ja samalla myös illan MOTN. Tapahtuma olisi ehdottomasti pitänyt päättää tähän.
Pituus: 18:06
****
Lex Luger vs. Randy Savage - Single Match:
Tapahtuman kuitenki päätti tämä ottelu, jota ei ollut taidettu edes koko tapahtuman aikana mainita kertaakaan. Lisäksi, kun mielipiteeni Lex Lugerista on aikalailla se, että mies ei olisi kuulunut ikimaailmassa mihinkään lähelle painikehää. Tyyppi esimerkki miehestä, joka menestyy koska hänellä on lihaksia. Eikös Luger ollut joku entinen kehonrakentaja tai jotain sinnepäin. Painitunteja olisi voinut ottaa abouttiarallaa 2000 tuntia lisää vähintään. Randy Savage taisi olla myös ottelun aikaan jo huomattavan vanha, joten siltä osastoltakaan ei mitään ihmeellistä kannattanut odottaa. Ottelun tarina perustui ilmeisesti siihen, että Randy Savagella oli useiden nWo partnereidensa kanssa jotain ongelmia. Lex Luger ei ainakaan liittynyt mitenkään koko ottelun tarinaan ja en usko, että Savagella ja Lugerilla edes olisi ollut aiemmin mitään kärhämää. Aika random matsi siis vissiin, kun ei selostajatkaan tästä oikein mitään kertoneet.
Paini oli itseasiassa yllättävän hyvää niin kauon, kun Savage sitä hallitsi. Hänellä ainaki riitti yritystä kantaa Luger jonkinmoiseen otteluun, mutta ei tästä oikein mitään kehkeytynyt. Luger oli umpisurkea sen ajan, mitä sai hyökkäävämmässä osassaan olla ja koko ottelu tuntui olevan vain pohjusta sen jälkimainingeille, mitkä olivat mielestäni TV-ohjelma tavaraa enemmänki kuin mitään PPV:hen kuuluvaa. Lyhyin ottelu, huono lopetus ja huonoa painia. ME oli samalla myös illan surkein ottelu.
Pituus: 7:07
*
Tapahtumasta jäi yleisesti ottaen ihan hyvä fiilis, vaikka bookkaus oliki loppua kohti päin p***että. Alku toimi, keskivälissä mentiin huonommaksi, nostettiin tasoa Hart vs. Flairilla, jonka jälkeen oli ihan p**ka main event, joka oli sijoitettu typerästi korttiin.
Tapahtuman arvosana: 3/5
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Whatin arvosteluja on ollut mielenkiintoista lukea, kun voi vertailla mielipiteitä omiin :) Hyvin pitkälti samoilla linjoilla ollaan oltu. Itse olen kyllä sitä mieltä, että Hardy vs. RVD oli paljon parempi Against All Oddsissa kuin Genesiksessä. AAO:n ottelulle taisin antaa kolme tähteä, Genesiksen koitokselle kaksi.
Mielenkiintoista lukea myös jonkun muun arvosteluita '90-luvun loppuvuosien WCW-meiningistä, joten jään innolla odottelemaan Offarin muitakin arvosteluita :) Harmi, ettei nostalgia kiskaissut sinua mukaan samalla tavalla mukaan tähän paskan katsomiseen kuin minua. Sinänsä on tietenkin ihan hyvä hetki lopettaa homman katsominen, jos vuoden '98 ensimmäiset ppv:t eivät koukuttaneet, koska ne ovat oikeastaan parasta WCW:tä koko tässä oman projektini ajalta.
Mutta nyt on vuosi vaihtunut, ja aloittelen itse uutta vuotta ja uutta vuosituhatta. Tästä lähtien yritän sitten jokaisena sunnuntaina (ei ole tarkoitus hypätä Whatin tontille, mutta kun 1.1. nyt sattuu olemaan sunnuntai, niin tätä päivää on hyvä jatkaa) laittaa seuraavan arvostelun tulemaan. Jossain vaiheessa tulee kyllä niin kiire, etten tiedä, ehdinkö, mutta yritetään.
Ikuisuusprojektin uusi vuosi saakoon alkunsa.
GUILTY AS CHARGED 2000
ECW oli järjestänyt edellisenä vuonna ensimmäistä kertaa Guilty As Charged -nimisen ppv:n heti vuoden alussa. GAC oli tuolloinkin vuoden ensimmäinen ppv. Tällä kertaa se oli jopa vuosituhannen ensimmäinen ppv. Koska vuosi 2000 oli vielä aivan alussaan, ei ECW:ssä ollut paria pienempää muutosta lukuun ottamatta tapahtunut vielä suuremmin kummia, mutta vuosi 2000 tulisi olemaan hyvin vaikea tälle sinnikkäälle promootiolle. Selostajinamme jälleen Joey Styles ja Cyrus.
Mikey Whipwreck vs. C.W. Anderson w/ Bill Wiles & Lou E. Dangerously
Suurimmat roster-muutokset tulivatkin esille heti tässä show'n openerissa. Mikey Whipwreck oli siis palannut ECW:hen varsin epäonnistuneelta WCW:n jaksoltaan ja teki nyt ppv-comebackinsa. C.W. Anderson puolestaan teki ppv-debyyttinsä uuden Dangerous Alliancen jäsenenä. Tuota uutta stablea johti ennen Dudleyn suvun hiljaisena vesana tunnettu Sign Guy Dudley, joka oli vuodenvaihteen aikoihin alkanut puhua ja muuttanut nimensä Paul Heymanin WCW- (ja varhaista ECW-)aikaista gimmickiä parodioivaksi Lou E. Dangerouslyksi. Nimen lisäksi Dangerously muistutti aikoinaan Paul E. Dangerouslynä tunnettua Heymania todella paljon myös ulkonäöllisesti. Gimmickin lisäksi Lou E. ryösti myös aikoinaan Heymanin WCW:ssä johtaman Dangerous Alliance -stablen. Lou E. siis perusti kyseisen stablen uudestaan ECW:hen. Mukana ei tosin ollut yhtään alkuperäisjäsentä, mutta "Enforcer" C.W. Anderson toimi alkuperäisessä stablessa olleen Arn Andersonin korvikkeena ja "Beautiful" Bill Wiles Bobby Eatonin korvikkeena. Yhtä kaikki, tämä uusi Dangerous Alliance ei ollut onnistunut toistaiseksi voittamaan yhtään ottelua. Nyt Anderson sai koettaa onneaan moninkertaista mestaria Mikey Whipwreckiä vastaan.
Harmi, että taas opener oli niin lyhyt, että tästä ei millään ehtinyt tulla niin hyvää kuin olisi kenties voinut tulla. Se reilu 4 minuuttia, mitä tämä ehti kestää, oli nimittäin mielestäni oikein hyvän ja vauhdikkaan oloista painia. Whipwreck on osannut aina painia hyvin, eikä C.W. Andersonkaan näyttänyt tässä ollenkaan huonolta. Lupaili siis hyvää koitosta, mutta ajanpuutteen takia jäi vain kivan tv-ottelun tasoiseksi matsiksi.
** (4:41)
Voittaja:
Simon Diamond & Danny Doring & Roadkill w/ Mitch & Elektra vs. Nova & Kid Kash & Jazz
Heelien kehän laidalla ollut Mitch oli Simon Diamondin uusi hännystelijä, hänen oma kehäkuuluttajansa. Elektra oli puolestaan uusi paljastavissa asusteissa esiintyvä povipommi, joka oli tehnyt debyyttinsä Doringin ja Roadkillin valettina. Tämä ottelu oli kai lähtenyt ensisijaisesti Novan ongelmista Doringin ja Roadkillin kanssa. Doring ja Roadkill olivat hankkineet otteluun avuksi Simon Diamondin, ja Nova puolestaan ppv-debyyttinsä tässä tehneen Kid Kashin ja pitkään Diamondin kanssa feudanneen Jazzin. Novan oman joukkueparin Chris Chetti piti olla yhä loukkaantunut, joten siksi Nova ei voinut valita häntä joukkueeseensa.
Tämä oli hauska vaikkakin osittain aika sekava koitos. Alkuottelusta nähtiin viihdyttävää, vauhdikasta ja toimivaa kuuden tyypin joukkuepainia. Sitten puolet painijoista lähti pois, ja homma muuttui Handicap Matchiksi, kunnes alun perin otteluun edes kuulumaton henkilö saapui yksin jääneen tyypin avuksi ja paini tämän kanssa loppuottelun perus joukkueotteluna. Saattaa kuulostaa hyvin kummalliselta, mutta näin homma ECW:ssä oli aina toiminut. Ei ollut ihan niin tarkkaa, miten ottelun osanottajasäännöt oikein menevät. Sekoilu ei siis sinänsä haitannut, mutta ei tästä kaikkien hieman katkonaisten vaiheiden takia mitään erityisen hyvää ottelua ehtinyt rakentua, vaikka ihan kiva koitos saatiinkin aikaiseksi. Kid Kash vakuutti debyytissään hienoilla high flying -liikkeillään, Nova oli oma loistava itsensä ja ottelun tuomari väläytti upealla hypyllä yli kehäköysien. Kyllä, luitte oikein. Ottelun tuomari.
**½ (9:58)
Voittajat:
Yoshihiro Tajiri & Super Crazy w/ Steve Corino vs. Little Guido & Jerry Lynn w/ Big Sal E. Graziano
Yoshihiro Tajirin ja Super Crazyn ikuinen taistelu keskimäisestä paremmuudesta oli jatkunut nyt noin vuoden ajan. Tässä ppv:ssä miesten oli tarkoitus kohdata toisensa joukkueottelussa, jossa he saavat valita itselleen joukkueparit. Homma meni kuitenkin aivan uusiksi, kun Tajirin kanssa yhteistyötä tekevä Steve Corino ilmoittikin valinneensa Tajirin joukkuepariksi Super Crazyn! Hetken aikaa kukaan ei tiennyt, mitä tästä seuraisi, kunnes paikalle ilmaantui Little Guido valittamaan siitä, ettei Corino valinnut häntä Tajirin pariksi. Corino ilmoitti, ettei häntä kiinnosta Guidon valitus, sillä hän johtaa show'ta täällä, ja että Guidolla ei olisi ottelua tänä iltana. Tällöin paikalle saapui Paul Heyman, joka kutsui Corinoa mulkuksi ja muistutti häntä siitä, että Heyman on yhä tämän firman johdossa. Tämän sanottuaan Heyman ilmoitti, että Guidolla olisi hyvinkin ottelu tänään, koska Guido ottelisi yhdessä Jerry Lynnin kanssa Tajirin ja Crazyn joukkuetta vastaan.
Noniin, nyt oltiin tultu tässä ECW:n LHW-divisioonan keskinäisissä taisteluissa siihen vaiheeseen, että kaikki neljä firman parasta näissä kuvioissa pyörivää ottelua oli laitettu samaan otteluun. Ei tosin ihan siihen perinteiseen joukkueotteluun, sillä ottelijaparit olivat varsin hullunkuriset. Yhtä kaikki, ottelu itsessään oli jälleen kovaa kamaa, kuten sopi odottaakin. Kaikki neljä esittivät taas taitojaan parhaalla mahdollisella tavalla, ja eihän lopputuloksena voinut olla muuta kuin jännittävää ja näyttävää kevyensarjan painia. Juuri tämä ECW:ssä osattiin hiton hyvin. Olisin voinut antaa muuten tälle jopa huippuarvosanan, mutta ensimmäisenä ongelmana oli se, ettei ottelu kuitenkaan kestänyt kuin reilut 12 minuuttia. Isompana ongelmana oli se, että ottelun lopetus oli yksinkertaisesti typerä ja ainakin minulle iso pettymys. Harvoin joudun näin sanomaan ECW:stä, mutta nyt ei voi mitään. Niinpä tämä sai "vain" kolme ja puoli tähteä.
***½ (12:37)
Voittaja:
Angel w/ DeVito & Grimes vs. New Jack
New Jackin feud kaljujen Da Baldiessien kanssa jatkui yhä. November To Rememberissä jengin johtaja Angel oli onnistunut selättämään New Jackin, vaikka Jack, Axl Rotten ja Balls Mahoney olivat hallinneet suurinta osaa ottelusta. Tuon jälkeen Jack oli piessyt Viton ja Newsin pois ECW:stä, mutta heidän tilalleen porukkaan oli liittynyt (Vic) Grimes. Yhtä kaikki nämä Baldiessit olivat onnistuneet tekemään sen, mitä lähes kukaan ei ECW:n historiassa ollut saanut aikaan. He olivat suututtaneet New Jackin pahan päiväisesti. Sen he olivat onnistuneet tekemään hyökkäämällä viikko toisensa jälkeen Jackin kimppuun pelkurimaisesti. Viimeisimpänä temppunaan Angel oli muun muassa iskenyt konenitojalla New Jackia p*****seen. Nyt New Jack oli saanut tarpeekseen kaikesta tästä ja tahtoi päästä toden teolla kostamaan Angelille.
Olen jo useasti kirjoittanut siitä, kuinka nämä New Jackin iänikuiset roskapainiottelut eivät enää pidempään aikaan olleet tarjonneet varsinaisesti mitään uutta, mutta sanotaan se nyt vielä kerran, sillä niinhän asia vain on. Ei sillä, tietynlaisena roskapainifanina aina jaksan katsoa nämä, ja tässäkin oli pari aika karun näköistä bumppia plus tietenkin jälleen aivan uskomattoman korkea loikka New Jackilta. On hankala ymmärtää, miten mies pystyy pistämään kehonsa tuolla tavalla likoon. Tämän ottelun suurin ongelma oli kuitenkin buukkaus, sillä muuten viihdearvoltaan tv-ottelua muistuttavaa ottelua ei tosiaankaan parantanut se, että lopetus oli tässä(kin, mikä ECW:tä vaivaa?) täysin epälooginen ja typerrystä aiheuttava.
*½ (8:48)
Voittaja:
Rob Van Dam (c) w/ Bill Alfonso vs. Sabu w/ Bill Alfonso - ECW Television Championship
Haa, vihdoin oli tämän kaksikon välienselvittelyn huipennuksen aika. Ensin pitää kuitenkin todeta, kuinka harmillista oli kuunnella RVD:n promoa siitä, että vuosi 2000 tulisi olemaan Van Damin vuosi, sillä katsojat tulisivat näkemään häntä joka viikko tv:ssä. Niin ei tosiaan ollut, vaan Van Dam jäi pian tämän ppv:n jälkeen koko loppuvuodeksi pois pahan loukkaantumisen takia. Rob Van Damin ja Sabun erimielisyyksien rakenteluhan oli ollut yksi ECW:n ikuisuusprojekti, ja homma oli saanut alkunsa jo vuonna '97, kun kaksikko liitti voimansa yhteen ja Bill Alfonso alkoi manageroida molempia kavereita. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että RVD:tä ei ollut egonsa vuoksi tarkoitettu tiimipelaajaksi, ja niinpä hän muisti jatkuvasti korostaa sitä, kuinka hän on joukkuekaveriansa parempi. Ensimmäisen kerran Sabu kyllästyi tähän keväällä '98, jolloin he ottivat yhteen ratkaisemattomaksi jääneessä TV-mestaruusottelussa, jota Bill Alfonso yritti parhaansa mukaan estää. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun RVD ja Sabu voittivat joukkuemestaruudet ja alkoivat puolustaa vöitään aktiivisesti. Samalla RVD alkoi nousta järkyttävän suureksi yleisön suosikiksi, ja molemmat kaksikosta tekivät face-turnin. RVD jatkoi pitkin vuotta '99 piikittelyään siitä, kuinka Sabu oli heidän joukkueessaan aina heikompi. Keväällä he pitivät vielä joukkuemestaruuksia, mutta joutuivat sittemmin luopumaan niistä. Sabu oli myös useamman kuukauden ajan pois loukkaantumistensa takia, mutta lopulta hän palasi loppuvuodesta ja oli vihdoin valmis kohtaamaan Rob Van Damin. Nyt oli aika vihdoin ja viimein selvittää se, kumpi näistä kahdesta oli todella parempi ja RVD:n kantaman TV-mestaruuden arvoinen. Sabu oli luvannut lopettaa uransa, jos hän häviäisi tämän ottelun.
Tämä ottelu oli loistava. RVD:n ja Sabun keskinäisistä otteluista on aina voitu olla monta mieltä, ja tiedän, etteivät kaikki arvostele tuota Wrestlepalooza '98:nkaan kohtaamista yhtä korkealle kuin minä. Annoin tuolle ottelulla arvosanaksi siis ***½, koska ottelu päättyi varsin laimeasti. Nyt en ole enää ihan varma, olisinko antanut tuotakaan, sillä monista huippuhetkistä huolimatta ottelussa oli omat heikkoutensa sujuvuuden kanssa. Tässä ei sen sijaan ollut minkäänlaisia sujuvuusongelmia. Kaksikko oli parantanut selvästi keskinäistä kemiaansa, ja lopputuloksena oli upea ottelu. Ei tämäkään toki mikään täydellinen koitos ollut, sillä ei tästäkään tullut ihan sellaista mahtavaa fiilistä, mutta eivät nämä kaksi keskenään ikinä mitään *****-ottelua painikaan. Hyvin harvat painijat painivat. Tämä oli kuitenkin jo ehdottomasti huippulaatua kaikessa jännittävyydessään, vauhdikkuudessaan ja huikeiden spottien tarjoavaisuudessaan. Kaikin puolin upea tapa päättää upea storyline. Kiitos RVD ja Sabu.
**** (18:40)
Voittaja:
Tommy Dreamer & Raven (c) w/ Francine vs. Impact Players w/ Jason & Dawn Marie - ECW Tag Team Championship
Voi olla aika väärin merkitä Ravenia faceksi, mutta kun ei hän tässä ottelussa osoittanut mitään heelin merkkejä vaan toimi ihan rehdisti Dreamerin joukkueparina heel-kaksikkoa vastaan, niin en nähnyt mitään syytä häntä heeliksikään merkitä. Impact Players oli siis feudannut joukkuemestarikaksikkoa Dreameria ja Ravenia vastaan usean kuukauden ajan puhtaasti sen takia, että he halusivat nuo mestaruusvyöt itselleen. Toki Dreamerilla oli ollut aikoinaan omat pitkät feudinsa Crediblen kanssa, mutta tässä oli kyse puhtaasti bisneksestä. Impact Players tahtoi nousta ECW:n huipulle voittamalla joukkuemestaruusvyöt, jotka sattuivat olemaan ECW-legendojen Dreamerin ja Ravenin hallussa.
Tämä oli hyvä ja toimiva joukkuemestaruuskamppailu, mutta ei mitään sen erityisempää. Tällaiset ottelut ovat juuri sellaisia, joita katselee mielellään ppv:issä, koska näistä ei jää varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa. Ei ottelu tosiaan ollut mitään huippulaatua, jota pääsisi vuoden koostepostauksessa muistelemaan, mutta oman osuutensa tämä hoiti oikein mallikkaasti ja tarjosi katsottavaksi viihdyttävän taiston joukkuemestaruuksista. Kaikki neljä hoitivat roolinsa oikein hyvin. Hyvää työtä.
*** (10:38)
Voittajat:
Mike Awesome (c) w/ Judge Jeff Jones vs. Little Spike Dudley - ECW World Heavyweight Championship
Hoho, kyllä vain. "Giant Killer" Little Spike Dudley oli totta tosiaan ECW:n ppv:n Main Eventissä päämestaruuden haastajana. Eikä tämä ollut mikään vitsi vaan totisinta totta, jonka ECW oli vieläpä buukannut ihan uskottavasti. Mike Awesome oli hallinnut ECW:n Main Event -kenttää tehokkaasti mestaruusvoitostaan lähtien (vaikka hän hävisikin joulukuun aikana mestaruutensa viikon ajaksi Masato Tanakalle ennen kuin voitti sen takaisin), ja yhtäkkiä hänen haastajakseen nousi Dudley-perheen ainoaksi edustajaksi jäänyt Spike Dudley, joka uskoi pystyvänsä päihittämään Awesomen. Dudley oli voittanut urallaan muun muassa One Man Gangin, Mabelin ja Bam Bam Bigelowin, joten hän uskoi myös Awesomin voittamisen olevan mahdollista. Awesome ei osannut suhtautua LSD:hen vakavasti otettavana haastajana, kunnes eräässä ECW:n show'ssa Awesome teki Clotheslinen Dudleyn uudelle tyttöystävälle. Clotheslinen takia Dudleyn tyttöystävän kasvot täyttyivät suusta pulppuavasta verestä, kun hänen etuhampaansa irtosivat kokonaan. Awesome ei tietenkään tuntenut minkäänlaista sääliä Dudleyn naista kohtaan, ja tämä kaikki herätti Dudleyn sisällä pedon. Dudley oli käynyt tuosta lähtien aivan raivona, ja mestaruusvoiton sijaan hän janosi ennen kaikkea sitä, että pääsee antamaan selkäsaunan melkein puolet isommalle Awesomelle. Tämä Little Spike Dudley ei ollut leikkisä ja hauska kaveri vaan puhtaasti Mike Awesomelle tuskaa toivova painija.
Aluksi vaikutti siltä, ettei tästä ottelusta tule mitään todellista vaan että tämä jää pelkäksi squashiksi. Niin ei kuitenkaan käynytkään, vaan ottelua alettiin rakennella yllätyksekseni ihan tosissaan. Aluksi tuo rakentelu hieman ontui muutaman harmillisen botchin takia, mutta vähitellen tästä kuoriutui aivan yllättäen oikeasti jännittävä päämestaruusottelu. Yhtäkkiä huomasin olevani tilanteessa, jossa en ollut ollenkaan varma siitä, kumpi tämän todella voittaisi. Jännittävyyden lisäksi tämä oli vieläpä painillisestikin varsin hyvä ottelu, sillä molemmat painijat ottivat hurjaa bumppia ja tarjosivat todella näyttäviä hetkiä. Kovan kamppailun päätteeksi ottelu päättyi myös hienoon lopetukseen. Alun heikkouden takia tämä ei ole enempää kuin hyvä mutta se on hyvä suoritus silti näin erikoiselta kuulostavalta Main Eventiltä.
*** (14:22)
Voittaja:
** Sabu
* Super Crazy
Kokonaisarvio Guilty As Chargedilta: Vuoden avaavia ppv:itä on aina aika vaikea arvostella, koska kunnollista vertailupohjaa ei ole tarjolla. Silti minun täytyy todeta, että ECW ei ainakaan vuosituhannen avaus-ppv:ssän yltänyt huippuvuoden '99 tasolle. Oli tämä laadullisesti hitusen edellisen vuoden Heat Wavea parempia mutta ikävä kyllä kaikkia muita heikompi. RVD:n ja Sabun ottelu oli huipputasoa ja neljän LHW:n joukkueottelu oikein hyvä koitos, mutta muuten mikään ei ollut mitenkään hirveän erityistä. Toki kaksi viimeistäkin ottelua hoitivat hommansa hyvin mutta varsinkin ME hyvyydestään huolimatta jätti hieman huonolla tavalla oudon fiiliksen. Toki uudet kasvot ME:ssä ovat aina hyvästä, mutta... Spike Dudley? Todella jännä valinta. No, eipä siinä. Alakortti oli tuota joukkueottelua lukuun ottamatta aika vaisua tai ei ainakaan mitään hirveän erityistä. Silti täytyy huomioida, että missään vaiheessa show'ta ei nähty oikeasti huonoa ottelua ja että kyllä tämän katsoi oikein mielellään. Oli tämä siis ehdottomasti Ok ppv eikä jäänyt hirveän kauas hyvästäkään. Ihan kiva aloitus siis ECW:ltä kaikesta kritiikistä huolimatta. Ehdin vain vuonna '99 tottua ECW:ltä parempaan. Saa nähdä, kuinka harvinaiseksi Ok:t ppv:t jäävät todella vuonna 2000.
1. ECW Guilty As Charged - OK
Seuraavaksi tarjolla on WCW:n uuden vuosituhannen avaus Souled Outin merkeissä.
Mielenkiintoista lukea myös jonkun muun arvosteluita '90-luvun loppuvuosien WCW-meiningistä, joten jään innolla odottelemaan Offarin muitakin arvosteluita :) Harmi, ettei nostalgia kiskaissut sinua mukaan samalla tavalla mukaan tähän paskan katsomiseen kuin minua. Sinänsä on tietenkin ihan hyvä hetki lopettaa homman katsominen, jos vuoden '98 ensimmäiset ppv:t eivät koukuttaneet, koska ne ovat oikeastaan parasta WCW:tä koko tässä oman projektini ajalta.
Mutta nyt on vuosi vaihtunut, ja aloittelen itse uutta vuotta ja uutta vuosituhatta. Tästä lähtien yritän sitten jokaisena sunnuntaina (ei ole tarkoitus hypätä Whatin tontille, mutta kun 1.1. nyt sattuu olemaan sunnuntai, niin tätä päivää on hyvä jatkaa) laittaa seuraavan arvostelun tulemaan. Jossain vaiheessa tulee kyllä niin kiire, etten tiedä, ehdinkö, mutta yritetään.
Ikuisuusprojektin uusi vuosi saakoon alkunsa.
GUILTY AS CHARGED 2000
ECW oli järjestänyt edellisenä vuonna ensimmäistä kertaa Guilty As Charged -nimisen ppv:n heti vuoden alussa. GAC oli tuolloinkin vuoden ensimmäinen ppv. Tällä kertaa se oli jopa vuosituhannen ensimmäinen ppv. Koska vuosi 2000 oli vielä aivan alussaan, ei ECW:ssä ollut paria pienempää muutosta lukuun ottamatta tapahtunut vielä suuremmin kummia, mutta vuosi 2000 tulisi olemaan hyvin vaikea tälle sinnikkäälle promootiolle. Selostajinamme jälleen Joey Styles ja Cyrus.
Mikey Whipwreck vs. C.W. Anderson w/ Bill Wiles & Lou E. Dangerously
Suurimmat roster-muutokset tulivatkin esille heti tässä show'n openerissa. Mikey Whipwreck oli siis palannut ECW:hen varsin epäonnistuneelta WCW:n jaksoltaan ja teki nyt ppv-comebackinsa. C.W. Anderson puolestaan teki ppv-debyyttinsä uuden Dangerous Alliancen jäsenenä. Tuota uutta stablea johti ennen Dudleyn suvun hiljaisena vesana tunnettu Sign Guy Dudley, joka oli vuodenvaihteen aikoihin alkanut puhua ja muuttanut nimensä Paul Heymanin WCW- (ja varhaista ECW-)aikaista gimmickiä parodioivaksi Lou E. Dangerouslyksi. Nimen lisäksi Dangerously muistutti aikoinaan Paul E. Dangerouslynä tunnettua Heymania todella paljon myös ulkonäöllisesti. Gimmickin lisäksi Lou E. ryösti myös aikoinaan Heymanin WCW:ssä johtaman Dangerous Alliance -stablen. Lou E. siis perusti kyseisen stablen uudestaan ECW:hen. Mukana ei tosin ollut yhtään alkuperäisjäsentä, mutta "Enforcer" C.W. Anderson toimi alkuperäisessä stablessa olleen Arn Andersonin korvikkeena ja "Beautiful" Bill Wiles Bobby Eatonin korvikkeena. Yhtä kaikki, tämä uusi Dangerous Alliance ei ollut onnistunut toistaiseksi voittamaan yhtään ottelua. Nyt Anderson sai koettaa onneaan moninkertaista mestaria Mikey Whipwreckiä vastaan.
Harmi, että taas opener oli niin lyhyt, että tästä ei millään ehtinyt tulla niin hyvää kuin olisi kenties voinut tulla. Se reilu 4 minuuttia, mitä tämä ehti kestää, oli nimittäin mielestäni oikein hyvän ja vauhdikkaan oloista painia. Whipwreck on osannut aina painia hyvin, eikä C.W. Andersonkaan näyttänyt tässä ollenkaan huonolta. Lupaili siis hyvää koitosta, mutta ajanpuutteen takia jäi vain kivan tv-ottelun tasoiseksi matsiksi.
** (4:41)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Simon Diamond & Danny Doring & Roadkill w/ Mitch & Elektra vs. Nova & Kid Kash & Jazz
Heelien kehän laidalla ollut Mitch oli Simon Diamondin uusi hännystelijä, hänen oma kehäkuuluttajansa. Elektra oli puolestaan uusi paljastavissa asusteissa esiintyvä povipommi, joka oli tehnyt debyyttinsä Doringin ja Roadkillin valettina. Tämä ottelu oli kai lähtenyt ensisijaisesti Novan ongelmista Doringin ja Roadkillin kanssa. Doring ja Roadkill olivat hankkineet otteluun avuksi Simon Diamondin, ja Nova puolestaan ppv-debyyttinsä tässä tehneen Kid Kashin ja pitkään Diamondin kanssa feudanneen Jazzin. Novan oman joukkueparin Chris Chetti piti olla yhä loukkaantunut, joten siksi Nova ei voinut valita häntä joukkueeseensa.
Tämä oli hauska vaikkakin osittain aika sekava koitos. Alkuottelusta nähtiin viihdyttävää, vauhdikasta ja toimivaa kuuden tyypin joukkuepainia. Sitten puolet painijoista lähti pois, ja homma muuttui Handicap Matchiksi, kunnes alun perin otteluun edes kuulumaton henkilö saapui yksin jääneen tyypin avuksi ja paini tämän kanssa loppuottelun perus joukkueotteluna. Saattaa kuulostaa hyvin kummalliselta, mutta näin homma ECW:ssä oli aina toiminut. Ei ollut ihan niin tarkkaa, miten ottelun osanottajasäännöt oikein menevät. Sekoilu ei siis sinänsä haitannut, mutta ei tästä kaikkien hieman katkonaisten vaiheiden takia mitään erityisen hyvää ottelua ehtinyt rakentua, vaikka ihan kiva koitos saatiinkin aikaiseksi. Kid Kash vakuutti debyytissään hienoilla high flying -liikkeillään, Nova oli oma loistava itsensä ja ottelun tuomari väläytti upealla hypyllä yli kehäköysien. Kyllä, luitte oikein. Ottelun tuomari.
**½ (9:58)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Yoshihiro Tajiri & Super Crazy w/ Steve Corino vs. Little Guido & Jerry Lynn w/ Big Sal E. Graziano
Yoshihiro Tajirin ja Super Crazyn ikuinen taistelu keskimäisestä paremmuudesta oli jatkunut nyt noin vuoden ajan. Tässä ppv:ssä miesten oli tarkoitus kohdata toisensa joukkueottelussa, jossa he saavat valita itselleen joukkueparit. Homma meni kuitenkin aivan uusiksi, kun Tajirin kanssa yhteistyötä tekevä Steve Corino ilmoittikin valinneensa Tajirin joukkuepariksi Super Crazyn! Hetken aikaa kukaan ei tiennyt, mitä tästä seuraisi, kunnes paikalle ilmaantui Little Guido valittamaan siitä, ettei Corino valinnut häntä Tajirin pariksi. Corino ilmoitti, ettei häntä kiinnosta Guidon valitus, sillä hän johtaa show'ta täällä, ja että Guidolla ei olisi ottelua tänä iltana. Tällöin paikalle saapui Paul Heyman, joka kutsui Corinoa mulkuksi ja muistutti häntä siitä, että Heyman on yhä tämän firman johdossa. Tämän sanottuaan Heyman ilmoitti, että Guidolla olisi hyvinkin ottelu tänään, koska Guido ottelisi yhdessä Jerry Lynnin kanssa Tajirin ja Crazyn joukkuetta vastaan.
Noniin, nyt oltiin tultu tässä ECW:n LHW-divisioonan keskinäisissä taisteluissa siihen vaiheeseen, että kaikki neljä firman parasta näissä kuvioissa pyörivää ottelua oli laitettu samaan otteluun. Ei tosin ihan siihen perinteiseen joukkueotteluun, sillä ottelijaparit olivat varsin hullunkuriset. Yhtä kaikki, ottelu itsessään oli jälleen kovaa kamaa, kuten sopi odottaakin. Kaikki neljä esittivät taas taitojaan parhaalla mahdollisella tavalla, ja eihän lopputuloksena voinut olla muuta kuin jännittävää ja näyttävää kevyensarjan painia. Juuri tämä ECW:ssä osattiin hiton hyvin. Olisin voinut antaa muuten tälle jopa huippuarvosanan, mutta ensimmäisenä ongelmana oli se, ettei ottelu kuitenkaan kestänyt kuin reilut 12 minuuttia. Isompana ongelmana oli se, että ottelun lopetus oli yksinkertaisesti typerä ja ainakin minulle iso pettymys. Harvoin joudun näin sanomaan ECW:stä, mutta nyt ei voi mitään. Niinpä tämä sai "vain" kolme ja puoli tähteä.
***½ (12:37)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Angel w/ DeVito & Grimes vs. New Jack
New Jackin feud kaljujen Da Baldiessien kanssa jatkui yhä. November To Rememberissä jengin johtaja Angel oli onnistunut selättämään New Jackin, vaikka Jack, Axl Rotten ja Balls Mahoney olivat hallinneet suurinta osaa ottelusta. Tuon jälkeen Jack oli piessyt Viton ja Newsin pois ECW:stä, mutta heidän tilalleen porukkaan oli liittynyt (Vic) Grimes. Yhtä kaikki nämä Baldiessit olivat onnistuneet tekemään sen, mitä lähes kukaan ei ECW:n historiassa ollut saanut aikaan. He olivat suututtaneet New Jackin pahan päiväisesti. Sen he olivat onnistuneet tekemään hyökkäämällä viikko toisensa jälkeen Jackin kimppuun pelkurimaisesti. Viimeisimpänä temppunaan Angel oli muun muassa iskenyt konenitojalla New Jackia p*****seen. Nyt New Jack oli saanut tarpeekseen kaikesta tästä ja tahtoi päästä toden teolla kostamaan Angelille.
Olen jo useasti kirjoittanut siitä, kuinka nämä New Jackin iänikuiset roskapainiottelut eivät enää pidempään aikaan olleet tarjonneet varsinaisesti mitään uutta, mutta sanotaan se nyt vielä kerran, sillä niinhän asia vain on. Ei sillä, tietynlaisena roskapainifanina aina jaksan katsoa nämä, ja tässäkin oli pari aika karun näköistä bumppia plus tietenkin jälleen aivan uskomattoman korkea loikka New Jackilta. On hankala ymmärtää, miten mies pystyy pistämään kehonsa tuolla tavalla likoon. Tämän ottelun suurin ongelma oli kuitenkin buukkaus, sillä muuten viihdearvoltaan tv-ottelua muistuttavaa ottelua ei tosiaankaan parantanut se, että lopetus oli tässä(kin, mikä ECW:tä vaivaa?) täysin epälooginen ja typerrystä aiheuttava.
*½ (8:48)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Rob Van Dam (c) w/ Bill Alfonso vs. Sabu w/ Bill Alfonso - ECW Television Championship
Haa, vihdoin oli tämän kaksikon välienselvittelyn huipennuksen aika. Ensin pitää kuitenkin todeta, kuinka harmillista oli kuunnella RVD:n promoa siitä, että vuosi 2000 tulisi olemaan Van Damin vuosi, sillä katsojat tulisivat näkemään häntä joka viikko tv:ssä. Niin ei tosiaan ollut, vaan Van Dam jäi pian tämän ppv:n jälkeen koko loppuvuodeksi pois pahan loukkaantumisen takia. Rob Van Damin ja Sabun erimielisyyksien rakenteluhan oli ollut yksi ECW:n ikuisuusprojekti, ja homma oli saanut alkunsa jo vuonna '97, kun kaksikko liitti voimansa yhteen ja Bill Alfonso alkoi manageroida molempia kavereita. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että RVD:tä ei ollut egonsa vuoksi tarkoitettu tiimipelaajaksi, ja niinpä hän muisti jatkuvasti korostaa sitä, kuinka hän on joukkuekaveriansa parempi. Ensimmäisen kerran Sabu kyllästyi tähän keväällä '98, jolloin he ottivat yhteen ratkaisemattomaksi jääneessä TV-mestaruusottelussa, jota Bill Alfonso yritti parhaansa mukaan estää. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun RVD ja Sabu voittivat joukkuemestaruudet ja alkoivat puolustaa vöitään aktiivisesti. Samalla RVD alkoi nousta järkyttävän suureksi yleisön suosikiksi, ja molemmat kaksikosta tekivät face-turnin. RVD jatkoi pitkin vuotta '99 piikittelyään siitä, kuinka Sabu oli heidän joukkueessaan aina heikompi. Keväällä he pitivät vielä joukkuemestaruuksia, mutta joutuivat sittemmin luopumaan niistä. Sabu oli myös useamman kuukauden ajan pois loukkaantumistensa takia, mutta lopulta hän palasi loppuvuodesta ja oli vihdoin valmis kohtaamaan Rob Van Damin. Nyt oli aika vihdoin ja viimein selvittää se, kumpi näistä kahdesta oli todella parempi ja RVD:n kantaman TV-mestaruuden arvoinen. Sabu oli luvannut lopettaa uransa, jos hän häviäisi tämän ottelun.
Tämä ottelu oli loistava. RVD:n ja Sabun keskinäisistä otteluista on aina voitu olla monta mieltä, ja tiedän, etteivät kaikki arvostele tuota Wrestlepalooza '98:nkaan kohtaamista yhtä korkealle kuin minä. Annoin tuolle ottelulla arvosanaksi siis ***½, koska ottelu päättyi varsin laimeasti. Nyt en ole enää ihan varma, olisinko antanut tuotakaan, sillä monista huippuhetkistä huolimatta ottelussa oli omat heikkoutensa sujuvuuden kanssa. Tässä ei sen sijaan ollut minkäänlaisia sujuvuusongelmia. Kaksikko oli parantanut selvästi keskinäistä kemiaansa, ja lopputuloksena oli upea ottelu. Ei tämäkään toki mikään täydellinen koitos ollut, sillä ei tästäkään tullut ihan sellaista mahtavaa fiilistä, mutta eivät nämä kaksi keskenään ikinä mitään *****-ottelua painikaan. Hyvin harvat painijat painivat. Tämä oli kuitenkin jo ehdottomasti huippulaatua kaikessa jännittävyydessään, vauhdikkuudessaan ja huikeiden spottien tarjoavaisuudessaan. Kaikin puolin upea tapa päättää upea storyline. Kiitos RVD ja Sabu.
**** (18:40)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Tommy Dreamer & Raven (c) w/ Francine vs. Impact Players w/ Jason & Dawn Marie - ECW Tag Team Championship
Voi olla aika väärin merkitä Ravenia faceksi, mutta kun ei hän tässä ottelussa osoittanut mitään heelin merkkejä vaan toimi ihan rehdisti Dreamerin joukkueparina heel-kaksikkoa vastaan, niin en nähnyt mitään syytä häntä heeliksikään merkitä. Impact Players oli siis feudannut joukkuemestarikaksikkoa Dreameria ja Ravenia vastaan usean kuukauden ajan puhtaasti sen takia, että he halusivat nuo mestaruusvyöt itselleen. Toki Dreamerilla oli ollut aikoinaan omat pitkät feudinsa Crediblen kanssa, mutta tässä oli kyse puhtaasti bisneksestä. Impact Players tahtoi nousta ECW:n huipulle voittamalla joukkuemestaruusvyöt, jotka sattuivat olemaan ECW-legendojen Dreamerin ja Ravenin hallussa.
Tämä oli hyvä ja toimiva joukkuemestaruuskamppailu, mutta ei mitään sen erityisempää. Tällaiset ottelut ovat juuri sellaisia, joita katselee mielellään ppv:issä, koska näistä ei jää varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa. Ei ottelu tosiaan ollut mitään huippulaatua, jota pääsisi vuoden koostepostauksessa muistelemaan, mutta oman osuutensa tämä hoiti oikein mallikkaasti ja tarjosi katsottavaksi viihdyttävän taiston joukkuemestaruuksista. Kaikki neljä hoitivat roolinsa oikein hyvin. Hyvää työtä.
*** (10:38)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Mike Awesome (c) w/ Judge Jeff Jones vs. Little Spike Dudley - ECW World Heavyweight Championship
Hoho, kyllä vain. "Giant Killer" Little Spike Dudley oli totta tosiaan ECW:n ppv:n Main Eventissä päämestaruuden haastajana. Eikä tämä ollut mikään vitsi vaan totisinta totta, jonka ECW oli vieläpä buukannut ihan uskottavasti. Mike Awesome oli hallinnut ECW:n Main Event -kenttää tehokkaasti mestaruusvoitostaan lähtien (vaikka hän hävisikin joulukuun aikana mestaruutensa viikon ajaksi Masato Tanakalle ennen kuin voitti sen takaisin), ja yhtäkkiä hänen haastajakseen nousi Dudley-perheen ainoaksi edustajaksi jäänyt Spike Dudley, joka uskoi pystyvänsä päihittämään Awesomen. Dudley oli voittanut urallaan muun muassa One Man Gangin, Mabelin ja Bam Bam Bigelowin, joten hän uskoi myös Awesomin voittamisen olevan mahdollista. Awesome ei osannut suhtautua LSD:hen vakavasti otettavana haastajana, kunnes eräässä ECW:n show'ssa Awesome teki Clotheslinen Dudleyn uudelle tyttöystävälle. Clotheslinen takia Dudleyn tyttöystävän kasvot täyttyivät suusta pulppuavasta verestä, kun hänen etuhampaansa irtosivat kokonaan. Awesome ei tietenkään tuntenut minkäänlaista sääliä Dudleyn naista kohtaan, ja tämä kaikki herätti Dudleyn sisällä pedon. Dudley oli käynyt tuosta lähtien aivan raivona, ja mestaruusvoiton sijaan hän janosi ennen kaikkea sitä, että pääsee antamaan selkäsaunan melkein puolet isommalle Awesomelle. Tämä Little Spike Dudley ei ollut leikkisä ja hauska kaveri vaan puhtaasti Mike Awesomelle tuskaa toivova painija.
Aluksi vaikutti siltä, ettei tästä ottelusta tule mitään todellista vaan että tämä jää pelkäksi squashiksi. Niin ei kuitenkaan käynytkään, vaan ottelua alettiin rakennella yllätyksekseni ihan tosissaan. Aluksi tuo rakentelu hieman ontui muutaman harmillisen botchin takia, mutta vähitellen tästä kuoriutui aivan yllättäen oikeasti jännittävä päämestaruusottelu. Yhtäkkiä huomasin olevani tilanteessa, jossa en ollut ollenkaan varma siitä, kumpi tämän todella voittaisi. Jännittävyyden lisäksi tämä oli vieläpä painillisestikin varsin hyvä ottelu, sillä molemmat painijat ottivat hurjaa bumppia ja tarjosivat todella näyttäviä hetkiä. Kovan kamppailun päätteeksi ottelu päättyi myös hienoon lopetukseen. Alun heikkouden takia tämä ei ole enempää kuin hyvä mutta se on hyvä suoritus silti näin erikoiselta kuulostavalta Main Eventiltä.
*** (14:22)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
** Sabu
* Super Crazy
Kokonaisarvio Guilty As Chargedilta: Vuoden avaavia ppv:itä on aina aika vaikea arvostella, koska kunnollista vertailupohjaa ei ole tarjolla. Silti minun täytyy todeta, että ECW ei ainakaan vuosituhannen avaus-ppv:ssän yltänyt huippuvuoden '99 tasolle. Oli tämä laadullisesti hitusen edellisen vuoden Heat Wavea parempia mutta ikävä kyllä kaikkia muita heikompi. RVD:n ja Sabun ottelu oli huipputasoa ja neljän LHW:n joukkueottelu oikein hyvä koitos, mutta muuten mikään ei ollut mitenkään hirveän erityistä. Toki kaksi viimeistäkin ottelua hoitivat hommansa hyvin mutta varsinkin ME hyvyydestään huolimatta jätti hieman huonolla tavalla oudon fiiliksen. Toki uudet kasvot ME:ssä ovat aina hyvästä, mutta... Spike Dudley? Todella jännä valinta. No, eipä siinä. Alakortti oli tuota joukkueottelua lukuun ottamatta aika vaisua tai ei ainakaan mitään hirveän erityistä. Silti täytyy huomioida, että missään vaiheessa show'ta ei nähty oikeasti huonoa ottelua ja että kyllä tämän katsoi oikein mielellään. Oli tämä siis ehdottomasti Ok ppv eikä jäänyt hirveän kauas hyvästäkään. Ihan kiva aloitus siis ECW:ltä kaikesta kritiikistä huolimatta. Ehdin vain vuonna '99 tottua ECW:ltä parempaan. Saa nähdä, kuinka harvinaiseksi Ok:t ppv:t jäävät todella vuonna 2000.
1. ECW Guilty As Charged - OK
Seuraavaksi tarjolla on WCW:n uuden vuosituhannen avaus Souled Outin merkeissä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Jaahas, Kenitys on palannut. En ole arvostelua vielä kerennyt lukea, mutta nostan jo valmiiksi peukun ylös.
Vaikka olo on edelleen ihan kamala, niin pidetään nyt kiinni lupauksesta ja läimäistään arvostelu esille. Tässä tapahtumassa sitten alkoi tuo ruletti selostajien kanssa, joka jatkui pitkälti koko vuoden. Matt Striker oli sivuutettu kokonaan selostustiimistä ja Jerry Lawlerin otellessa ppv:ssä, oli myös hän sivussa. Booker T nähtiin tässä ensimmäistä kertaa ppv:ssä selostajan tuolilla ja hänellä oli kavereinaan Michael Cole ja Josh Mathews. Pakko on muuten kehaista Mathewsia. Tykkäsin todella paljon hänen selostuksestaan tässä tapahtumassa ja yleensäkin. Tässä kaverissa voisi olla potentiaalia seuraavaksi ykkösselostajaksi. Mutta itse tapahtumaan.
Sunnuntai 20. Helmikuuta 2011
Oracle Arena, Oakland, California
Singles Match
Alberto Del Rio w./Ricardo Rodriguez VS. Kofi Kingston
Royal Rumble-voittonsa jälkeen Del Rio siis todella otteli tällaisessa aika hätäisenoloisesti kasaan parsitussa fillerinomaisessa koitoksessa midcarder-Kingstonia vastaan. Kovinkaan luovasta bookkauksesta ei tämän ottelun kohdalla kyllä pystynyt puhumaan.
Mielikuvitukseton bookkaus ei ole tosin ennenkään estänyt ottelemasta viihdyttävää matsia, ja sellainen tämä oli. Vaikka tuskin kukaan ennakolta kauheasti jännitti ottelun lopputulosta, niin kyllä tässä oli hetkiä, jolloin näytti siltä että Kingston nappaa jättiyllärivoiton. Kaikin puolin ottelu oli siis varsin hyvä, ja mielestäni tällaisella pienemmän kokoluokan kohtaamisella oli parempi aloittaa ppv kuin suoraan kammiomatsilla. Kingstonin ilmava Cross Body jäi hyvin mieleen, ja nähtiin tässä muitakin varsin komeita muuveja. Myös pituus oli juurikin sopiva, joten kyllä tämä asiansa ajoi ja vähän enemmänkin.
Arvosana: ***
World Heavyweight Championship Match (Elimination Chamber)
Edge © VS. Wade Barrett VS. Kane VS. The Big Show VS. Rey Mysterio VS. Drew McIntyre
Maailmanmestari oli saanut kärhämänsä Dolph Zigglerin ja Vickie Guerreron kanssa päätökseen. Edellisessä Smackdownissa Edge oli itse asiassa menettänyt vyönsä Zigglerille, kiitos Vickien. Hommaan tuli kuitenkin käänne, kun Theodore Long teki paluunsa ja Edge voitti salamannopeasti vyönsä takaisin. Samalla Long antoi potkut Zigglerille, joka oli vastuussa Teddyn sairaalahoitoon vieneestä hyökkäyksestä. Näin ollen Big Show otti Dolphsterin paikan tässä ottelussa. Ottelun muista osallistujista Barrettilla ja Big Show'lla oli ollut vuoden alusta saakka kärhämää keskenään.
Ottelu alkoi vähän hitaahkosti, sillä Edgen & Mysterion aloitussessio ei tarjonnut ihmeitä ja heidän jälkeensä kammioon astuneet Barrett ja Kane eivät myöskään saaneet matsia kunnolla syttymään. Sitten kuin sormia napsauttamalla homma muuttui McIntyren päästessä boksistaan. Hän avasi sen Stone Coldin aikanaan lanseeraaman ”perseenpieksentäpurkin” ja ukkoja alkoi lennellä lasien läpi. McIntyrelta erittäin vahva suoritus tässä matsissa, pitää vaan toivoa ettei WWE ole miestä täysin unohtanut. Tuon jälkeen matsi olikin silkkaa timanttia. Isoja liikkeitä alettiin näkemään yksi toisensa jälkeen ja mikä parasta tässä nähtiin aivan loistava useampia minuutteja kestänyt lopputaistelu, jonka aikana useaan otteeseen uskoin Rey Mysterion voittavan mestaruuden. Vähän kaksijakoinen ottelu. Alku ei suuria lupaillut, mutta noin puolivälin paikkeilla homma muuttui todella intensiiviseksi ja sen ansiosta tämä nousi lähes motyc-tasolle. Ei aivan, mutta niin lähellä kuin olla ja voi. Hieno matsi, illan paras.
Arvosana: ****+
WWE Tag Team Championship Match
Santino Marella & Vladimir Kozlov © VS. The Corre (Heath Slater & Justin Gabriel) w./Ezekiel Jackson
Joukkuepaini ei tosiaan alkuvuodesta 2011 ollut uljaimmassa loistossaan. Kozlovin & Santinon huumorijoukkue oli ollut jo pitkään mestareina, puolustaen vöitään viikottain Corren / Nexuksen jobbereita vastaan, kuten tässäkin.
Viikottaismatsi tämä oli, ei pääse yli eikä ympäri. Sinällään ihan positiivista että myös joukkuepaini oli jollain tavalla ppv:ssä esillä, mutta eipä tämä hurraa-huutoja aiheuttanut. Kaiken kaikkiaan aika mitätön ja yhdentekevä ottelu, joten enempää sanottavakaan ei ole.
Arvosana: * ½
WWE Championship Match
Jerry 'The King' Lawler VS. The Miz © w./Alex Riley
Kyllä, 61-vuotias värikommentaattori todella otteli WWE-mestaruudesta ppv-tasolla. Taustalla oli kuitenkin niin vahva kolmiodraama Lawlerin-Mizin ja Michael Colen välillä, että tämän ottelun oli pakko tapahtua. Joulukuussa RAW:ssa Lawler oli vienyt Mizin ”rajalle” TLC-ottelussa, ja olisi voittanutkin mestaruuden ellei Michael Cole olisi sekaantunut otteluun. 40-vuotisen uran tehnyt Lawler oli urallaan voittanut yli 140 eri mestaruutta, mutta se kirkkain kruunu vielä uupui. Nyt Lawler sai vielä yhden tilaisuuden, kuin Rocky Balboa konsanaan.
Odotusarvo ottelulle ei ollut kovin korkea, sillä Miz ei ole mikään kehävelho ja Lawler oli tosiaan 61-vuotias. Noihin faktoihin nähden tämä olikin positiivinen yllätys. Ottelun taustatarina oli vahva, ja Oaklandin yleisökin syttyi tähän hyvin. Vaikka lopputuloksen kannalta ei paljoa jännitystä ollut, niin tarjosi tämä hyviä hetkiä, joista kirkkaimpana se kun Lawler heitti Mizin Michael Colen syliin. Kokonaisuutena voikin sanoa että tämä oli ihan siedettävä välipuolustus ennen WrestleManiaa. Rispektit Kingille, mainio suoritus.
Arvosana: ***-
RAW Elimination Chamber Match (#1 Contender's Match)
Sheamus VS. Randy Orton VS. John Cena VS. John Morrison VS. R-Truth VS. CM Punk
Panoksia riitti, sillä ottelun voittajalle oli luvassa ensimmäisen luokan lippu WrestleManian WWE-mestaruusmatsiin. Sheamuksella ja Morrisonilla oli loppuvuodesta 2010 ollut kova kärhämä, jonka ansiosta jopa Morrisonia voitiin ennalta pitää voittajasuosikkina. Muista ottelijoista Cenalla ja Punkilla feat. New Nexus oli alkuvuodesta ollut RAW:ssa pahoja erimielisyyksiä.
Hyvä ottelu oli tämäkin, ja tässä tapahtumat etenivät jokseenkin loogisemmin kuin tuossa Smackdownin kammiossa. Sellaisia intensiivisiä ja tulisia hetkiä tässä oli hieman vähemmän, jonka vuoksi tämä ei samalle tasolle yltänyt. Morrison esitteli parkour-taitojaan sekä Punkin ja Ortonin Mania-feudia rakennettiin todella paljon ottelun aikana. Muutenkin Punk oli jälleen liekeissä, sai hurrauksia ja jopa bookattiin vahvaksi. Ainoastaan R-Truth oli ottelussa mukana vain täytteenä, kenen tahansa muun olisi voinut uskoa tämän vievän. Ei mikään henkeäsalpaava ottelu, mutta vahva esitys silti. Tämän ottelun jälkeen WrestleManian kortti isompien matsien osalta alkoi olla aika selvillä. Monien mielestä tämä oli parempi kahdesta EC:stä, mutta jotenkin en itse tähän samalla tavalla syttynyt kuin ensimmäiseen. Ehkäpä se oli täpäriä near falleja sisältävän lopputaistelun puuttuminen. Joka tapauksessa jälleen todella hyvä ppv-pääottelu WWE:ltä.
Arvosana: *** ½
*** Rey Mysterio
** CM Punk
* Edge
Yhteenveto: Jälleen erittäin hyvä, joskin hieman ennalta-arvattava ppv lopputuloksien kannalta. Kummatkin kammiomatsit olivat hyviä, pappaiässä oleva Jerry Lawler venyi hyvään suoritukseen kirkkaiden valojen alla ja lisäbonuksena Christian teki paluunsa puolen vuoden tauon jälkeen. Ainoastaan tuo joukkueottelu oli huono, tosin ei sekään mikään sysipaska. Ei vetänyt vertoja Royal Rumblelle, mutta hyvä ppv silti.
PPV Ranking 2011
Vaikka olo on edelleen ihan kamala, niin pidetään nyt kiinni lupauksesta ja läimäistään arvostelu esille. Tässä tapahtumassa sitten alkoi tuo ruletti selostajien kanssa, joka jatkui pitkälti koko vuoden. Matt Striker oli sivuutettu kokonaan selostustiimistä ja Jerry Lawlerin otellessa ppv:ssä, oli myös hän sivussa. Booker T nähtiin tässä ensimmäistä kertaa ppv:ssä selostajan tuolilla ja hänellä oli kavereinaan Michael Cole ja Josh Mathews. Pakko on muuten kehaista Mathewsia. Tykkäsin todella paljon hänen selostuksestaan tässä tapahtumassa ja yleensäkin. Tässä kaverissa voisi olla potentiaalia seuraavaksi ykkösselostajaksi. Mutta itse tapahtumaan.
Sunnuntai 20. Helmikuuta 2011
Oracle Arena, Oakland, California
Singles Match
Alberto Del Rio w./Ricardo Rodriguez VS. Kofi Kingston
Royal Rumble-voittonsa jälkeen Del Rio siis todella otteli tällaisessa aika hätäisenoloisesti kasaan parsitussa fillerinomaisessa koitoksessa midcarder-Kingstonia vastaan. Kovinkaan luovasta bookkauksesta ei tämän ottelun kohdalla kyllä pystynyt puhumaan.
Mielikuvitukseton bookkaus ei ole tosin ennenkään estänyt ottelemasta viihdyttävää matsia, ja sellainen tämä oli. Vaikka tuskin kukaan ennakolta kauheasti jännitti ottelun lopputulosta, niin kyllä tässä oli hetkiä, jolloin näytti siltä että Kingston nappaa jättiyllärivoiton. Kaikin puolin ottelu oli siis varsin hyvä, ja mielestäni tällaisella pienemmän kokoluokan kohtaamisella oli parempi aloittaa ppv kuin suoraan kammiomatsilla. Kingstonin ilmava Cross Body jäi hyvin mieleen, ja nähtiin tässä muitakin varsin komeita muuveja. Myös pituus oli juurikin sopiva, joten kyllä tämä asiansa ajoi ja vähän enemmänkin.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
World Heavyweight Championship Match (Elimination Chamber)
Edge © VS. Wade Barrett VS. Kane VS. The Big Show VS. Rey Mysterio VS. Drew McIntyre
Maailmanmestari oli saanut kärhämänsä Dolph Zigglerin ja Vickie Guerreron kanssa päätökseen. Edellisessä Smackdownissa Edge oli itse asiassa menettänyt vyönsä Zigglerille, kiitos Vickien. Hommaan tuli kuitenkin käänne, kun Theodore Long teki paluunsa ja Edge voitti salamannopeasti vyönsä takaisin. Samalla Long antoi potkut Zigglerille, joka oli vastuussa Teddyn sairaalahoitoon vieneestä hyökkäyksestä. Näin ollen Big Show otti Dolphsterin paikan tässä ottelussa. Ottelun muista osallistujista Barrettilla ja Big Show'lla oli ollut vuoden alusta saakka kärhämää keskenään.
Ottelu alkoi vähän hitaahkosti, sillä Edgen & Mysterion aloitussessio ei tarjonnut ihmeitä ja heidän jälkeensä kammioon astuneet Barrett ja Kane eivät myöskään saaneet matsia kunnolla syttymään. Sitten kuin sormia napsauttamalla homma muuttui McIntyren päästessä boksistaan. Hän avasi sen Stone Coldin aikanaan lanseeraaman ”perseenpieksentäpurkin” ja ukkoja alkoi lennellä lasien läpi. McIntyrelta erittäin vahva suoritus tässä matsissa, pitää vaan toivoa ettei WWE ole miestä täysin unohtanut. Tuon jälkeen matsi olikin silkkaa timanttia. Isoja liikkeitä alettiin näkemään yksi toisensa jälkeen ja mikä parasta tässä nähtiin aivan loistava useampia minuutteja kestänyt lopputaistelu, jonka aikana useaan otteeseen uskoin Rey Mysterion voittavan mestaruuden. Vähän kaksijakoinen ottelu. Alku ei suuria lupaillut, mutta noin puolivälin paikkeilla homma muuttui todella intensiiviseksi ja sen ansiosta tämä nousi lähes motyc-tasolle. Ei aivan, mutta niin lähellä kuin olla ja voi. Hieno matsi, illan paras.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****+
WWE Tag Team Championship Match
Santino Marella & Vladimir Kozlov © VS. The Corre (Heath Slater & Justin Gabriel) w./Ezekiel Jackson
Joukkuepaini ei tosiaan alkuvuodesta 2011 ollut uljaimmassa loistossaan. Kozlovin & Santinon huumorijoukkue oli ollut jo pitkään mestareina, puolustaen vöitään viikottain Corren / Nexuksen jobbereita vastaan, kuten tässäkin.
Viikottaismatsi tämä oli, ei pääse yli eikä ympäri. Sinällään ihan positiivista että myös joukkuepaini oli jollain tavalla ppv:ssä esillä, mutta eipä tämä hurraa-huutoja aiheuttanut. Kaiken kaikkiaan aika mitätön ja yhdentekevä ottelu, joten enempää sanottavakaan ei ole.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ½
WWE Championship Match
Jerry 'The King' Lawler VS. The Miz © w./Alex Riley
Kyllä, 61-vuotias värikommentaattori todella otteli WWE-mestaruudesta ppv-tasolla. Taustalla oli kuitenkin niin vahva kolmiodraama Lawlerin-Mizin ja Michael Colen välillä, että tämän ottelun oli pakko tapahtua. Joulukuussa RAW:ssa Lawler oli vienyt Mizin ”rajalle” TLC-ottelussa, ja olisi voittanutkin mestaruuden ellei Michael Cole olisi sekaantunut otteluun. 40-vuotisen uran tehnyt Lawler oli urallaan voittanut yli 140 eri mestaruutta, mutta se kirkkain kruunu vielä uupui. Nyt Lawler sai vielä yhden tilaisuuden, kuin Rocky Balboa konsanaan.
Odotusarvo ottelulle ei ollut kovin korkea, sillä Miz ei ole mikään kehävelho ja Lawler oli tosiaan 61-vuotias. Noihin faktoihin nähden tämä olikin positiivinen yllätys. Ottelun taustatarina oli vahva, ja Oaklandin yleisökin syttyi tähän hyvin. Vaikka lopputuloksen kannalta ei paljoa jännitystä ollut, niin tarjosi tämä hyviä hetkiä, joista kirkkaimpana se kun Lawler heitti Mizin Michael Colen syliin. Kokonaisuutena voikin sanoa että tämä oli ihan siedettävä välipuolustus ennen WrestleManiaa. Rispektit Kingille, mainio suoritus.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***-
RAW Elimination Chamber Match (#1 Contender's Match)
Sheamus VS. Randy Orton VS. John Cena VS. John Morrison VS. R-Truth VS. CM Punk
Panoksia riitti, sillä ottelun voittajalle oli luvassa ensimmäisen luokan lippu WrestleManian WWE-mestaruusmatsiin. Sheamuksella ja Morrisonilla oli loppuvuodesta 2010 ollut kova kärhämä, jonka ansiosta jopa Morrisonia voitiin ennalta pitää voittajasuosikkina. Muista ottelijoista Cenalla ja Punkilla feat. New Nexus oli alkuvuodesta ollut RAW:ssa pahoja erimielisyyksiä.
Hyvä ottelu oli tämäkin, ja tässä tapahtumat etenivät jokseenkin loogisemmin kuin tuossa Smackdownin kammiossa. Sellaisia intensiivisiä ja tulisia hetkiä tässä oli hieman vähemmän, jonka vuoksi tämä ei samalle tasolle yltänyt. Morrison esitteli parkour-taitojaan sekä Punkin ja Ortonin Mania-feudia rakennettiin todella paljon ottelun aikana. Muutenkin Punk oli jälleen liekeissä, sai hurrauksia ja jopa bookattiin vahvaksi. Ainoastaan R-Truth oli ottelussa mukana vain täytteenä, kenen tahansa muun olisi voinut uskoa tämän vievän. Ei mikään henkeäsalpaava ottelu, mutta vahva esitys silti. Tämän ottelun jälkeen WrestleManian kortti isompien matsien osalta alkoi olla aika selvillä. Monien mielestä tämä oli parempi kahdesta EC:stä, mutta jotenkin en itse tähän samalla tavalla syttynyt kuin ensimmäiseen. Ehkäpä se oli täpäriä near falleja sisältävän lopputaistelun puuttuminen. Joka tapauksessa jälleen todella hyvä ppv-pääottelu WWE:ltä.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
*** Rey Mysterio
** CM Punk
* Edge
Yhteenveto: Jälleen erittäin hyvä, joskin hieman ennalta-arvattava ppv lopputuloksien kannalta. Kummatkin kammiomatsit olivat hyviä, pappaiässä oleva Jerry Lawler venyi hyvään suoritukseen kirkkaiden valojen alla ja lisäbonuksena Christian teki paluunsa puolen vuoden tauon jälkeen. Ainoastaan tuo joukkueottelu oli huono, tosin ei sekään mikään sysipaska. Ei vetänyt vertoja Royal Rumblelle, mutta hyvä ppv silti.
PPV Ranking 2011
Pitää tuossa viikolla postata seuraava, surullisenkuuluisa Victory Road. Ensi viikon (tai ainakin sitä seuraavan) jälkeen sitten palataan yksi arvostelu/viikko tahtiin.1. WWE - Royal Rumble 3,25
2. WWE - Elimination Chamber 3,00
3. TNA - Against All Odds 2,50
4. TNA - Genesis 2,19
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Koitetaanpa epätoivoisesti kalastella ääniä vuoden projekti-palkintoon. Vuorossa siis se surullisenkuuluisa tapahtuma, jossa selostajina tutusti Mike Tenay & Taz.
Sunnuntai 13. Maaliskuuta 2011
Impact Zone, Orlando, Florida
Falls Count Anywhere Match
Bully Ray VS. Tommy Dreamer
Välipysäkki matkalla Lockdowniin aloitettiin tällä ECW-mehustelulla. (Ihan kuin sitä ei olisi TNA:ssa aiemminkin ihan tarpeeksi nähty.) Tässä vaiheessa Bully Ray alkoi löytää itsensä, ja ennen matsia miehen pitämä pikkupromo oli pientä esimakua tulevasta.
Englanninkielisellä sanonnalla ”been there, done that” voisi kuvailla tätä matsia. Sinällään ihan ok-tason roskapainia, mutta ei yhtikäs mitään uutta ja mielenkiintoista. Kyllähän ne kendosauva- ja roskapönttöiskut sekä yleisössä brawlaaminen ihan mukavia juttuja ovat, mutta kun ottelu ei sisällä juurikaan muuta, niin ei sitä hyväksi voi kehua. Plussaa kuitenkin Bully Rayn sinällään hyvästä heeltyöskentelystä ja ottelun näyttävästä lopetuksesta.
Arvosana: **+
Knockout's Tag Team Championship
Rosita & Sarita VS. Angelina Love & Winter ©
Winter oli onnistuneesti saanut sekoitettua Angelinan ja Velvetin välit. Hän oli onnistunut ystävystymään Angelinan kanssa, sekä puolivahingossa voittanut myös joukkuemestaruuden. Velvet kuitenkin aavisti että Winterillä on vain pahat aikeet mielessä, eikä suostunut luottamaan tähän. Niinpä meneillään oli ihan jopa mielenkiintoinen kolmiodraama Velvetin, Angelinan ja Winterin välillä.
Mikä taas ei ollut kovinkaan mielenkiintoisesta oli itse matsi. Aika onnetonta räpellystä, vaikka mukana olikin kaksi verrattain taitavaa naispainijaa, Sarita ja Winter. Tässä ei tapahtunut mitään muistettavaa, ellei surkeasti botchattuja loppuhetkiä lasketa. Ei tällä olisi ollut mitään asiaa ppv-korttiin, todella heikko jopa naisten otteluksi.
Arvosana: ¾
First Blood Match
Matt Morgan VS. Hernandez
Voi ei, parahdin! Vuonna 2010 nämä miehet ottelivat useamman puuduttavan tylsän ppv-matsin, mutta silti vain tämä feudi oli lämmitetty uudelleen. Meksikon reissultaan palannut Supermex oli ensitöikseen kääntynyt heeliksi, liittynyt Immortaliin, ja palveluksena Bischoffille (sekä hyvityksenä vuoden takaisista asioista) maksanut Morganille mestaruuden ottelussa Jeff Hardya vastaan. Odotetusti Morgan ei kovinkaan suopeasti näihin tapahtumiin suhtautunut, vaan janosi kostoa. Tilanne oli äitynyt jo niin henkilökohtaiseksi, että otteluun oli lisätty ensiveri-stipulaatio.
Kamala ottelu, jälleen. Morgan on hyvä painija, ja kykenee todistetusti hyviin otteluihin, mutta jokin Hernandezin kanssa vaan ei klikkaa. Olisi luullut bookkaustiiminkin jo tässä vaiheessa tajunneen. Koko ottelu oli umpitylsää brawlausta, ja loppuun vielä perus-TNA tyylinen aivan idioottimainen lopetus, joka kieli että feudi vaan jatkuu ja jatkuu....PPV:n aloitus oli kyllä huonoimpia miesmuistiin.
Arvosana: *
Ultimate X Match (X-Division Champiosnhip)
Kazarian © VS. Robbie E. VS. Max Buck VS. Jeremy Buck
Jonkinlaista tasonnostoa oli onneksi tiedossa kun kehän ympärille viriteltiin tutut vaijerit ja 24. kertaa historiassa oteltiin Ultimate X. Mitään kovin messevää taustaa tällä matsilla ei ollut, luultavasti syynä ottelun bookkaamiseen oli se, että toivottiin tämän tuovan muutaman ppv-oston lisää. Tiedä sitten. Generation Me:n välit olivat tosin alkaneet viime viikkoina rakoilla vanhemman veljen Maxin alkaessa käyttäytyä kuin egoistinen p**ka, ja ennen ottelua haastattelussa hän totesikin että Jeremy on mukana vain auttaakseen häntä voittamaan ottelun.
Vasta tämä illan neljäs ottelu oli sellainen, jonka voi hyvällä omallatunnolla sanoa olleen ppv-tasoa. Kaukana olivat AJ:n, Danielsin ja Joen UX-klassikot, mutta kyllä tässä pistettiin kroppaa likoon ja tarjoiltiin vauhdikkaita liikkeitä ja kivoja spotteja. Ehkä vähän liiaksikin keskityttiin Maxin ja Jeremyn tulehtuneiden välien ruotimiseen, sillä koko angle oli mielestäni idioottimainen, koska heillä olisi ollut käyttöä riutuvassa joukkuedivisioonassa. Itse asiassahan koko angle kerettiin haudata ennen kuin GenMe sitten irtisanottiin lopullisesti. Mutta se on toinen tarina. Vaikka tämä UX-matsien heikompaa antia onkin, niin kyllä tämä nosti pieniä toiveita että ppv lähtisi nousujohteiseen suuntaan karmean alun jälkeen.
Arvosana: ***
World Tag Team Championship
Beer Money © VS. Ink Inc.
Eipä ollut alkuvuosi kummassakaan promootiossa joukkuepainin aikaa. WWE:ssä Santinon ja Kozlovin huumoritiimi hallitsi. TNA:lla oli toki maailman paras tiimi, Beer Money, mutta heille ei tuntunut varteenotettavia haastajia löytyvän. Niinpä tämä Shannon Mooren ja Jesse Nealin pitkäikäinen, mutta umpitylsä tiimi sai tilaisuutensa.
VR:ia edeltävinä viikkoina Shannon Moore oli alkanut käyttäytyä varsin heelmäisesti, eikä osoittanut minkäänlaista kunnioitusta Beer Moneyta kohtaan, toisin kuin partnerinsa Neal. Niinpä ottelun aikana Roode & Storm targetoivat ylimielistä Moorea mieluummin kuin Nealia. Olenko muuten koskaan avautunut siitä, kuinka huono Shannon Moore on? Ok, mies osaa tehdä Hurricanranan ja Moonsaultin, mutta värikkäistä gimmickeistä huolimatta hänellä ei ole minkäänlaista persoonaa, ja koko mies on ihan turha kapistus painiskenessä. Karisman puute estää menestymisen isoissa promootioissa, ja kehätaitojen keskinkertaisuus menestymisen indyissä. Tokkopa mies olisi pitkään kuvioissa ollut ilman bestistään Jeff Hardya. Mutta tosiaan olihan tässä Beer Money mukana, joten ei tämä ottelu huono ollut. Kehnonlaisista vastustajistaan Roode & Storm repivät irti sen mikä revittävissä oli ja onnistuivat jopa huudattamaan Impact Zonen (jälleen kerran) aneemista yleisöä. Noh, oli Moorella ja Nealillakin yritystä, mutta minkäs tekee jos taidot loppuvat kesken.
Arvosana: ***+
Singles Match
AJ Styles VS. Matt Hardy w./Ric Flair
Fortunen tehtyä päätöksensä irtautua Immoralista ja kääntyä faceiksi alettiin arvuuttelemaan kenen puolella Fortunen alkuperäinen isä Ric Flair olisi. Flair nimittäin ei ollut kuvioissa mukana tuohon aikaan. Against All Oddsin jälkeisessä Impactissa Flairin päätös tuli harvinaisen selväksi kun hän kusetti AJ:ta ottelussa juurikin Matt Hardya vastaan. Pelin likaisin mies oli iskenyt jälleen.
Matt Hardy oli parissa edellisessä ppv:ssä otellut ihan ok-tasoiset matsit RVD:ia vastaan ja nyt kun vastassa oli Van Damia vielä muutamaa astetta etevämpi kehävelho, niin tältä saattoi jopa odottaa jotakin. Eikä tarvinnut pettyä. Ottelu oli hyvä, selvästi koko ppv:n paras. Stylesin käännyttyä takaisin faceksi oli kehäotteisiin tullut ihan uutta lentoa kun ei tarvinnut enää varoa miellyttämästä yleisöä liiaksi. AJ esittelikin liikesetistään suuren osan, ja Hardy koitti pysyä perässä. Paini oli ylipäätään ihan näppärää ja loppuun saatiin vielä tulisia near falleja ja Flairin sekaantumisia sekä komea lopetus niin kyllä tämä hyvä ottelu oli. AJ:lta täyden kympin suoritus (yllättikö?) ja Matt teki kaikkensa pysyäkseen nuoremman, nopeamman ja paremman Stylesin perässä. Eikä voi sanoa että hän olisi siinä epäonnistunut pahemmin. Ei noussut ihan sinne maagiselle neljän tähden tasolle, mutta erittäin vahva esitys silti.
Arvosana: ****-
# 1 Contender's Match
Mr. Anderson VS. Rob Van Dam
Taustaa riitti. Van Dam ei ollut vieläkään saanut rehtiä revanssiaan maailmanmestaruudesta Abyssin teurastuksen jälkeen, ja Anderson itki myös revanssinsa perään hävittyään vyön takaisin Jeff Hardylle Against All Oddsissa. Nyt itkulle pistettäisiin kuitenkin stoppi ja voittaja haastaisi mestarin Lockdownin kirkkaiden valojen alla.
Ottelu alkoi erittäin sähäkästi, ja nosti toiveita siitä että kaksikko yltäisi jopa koko show'n varastavaan esitykseen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, mutta tästä ei voi syyttää ottelijoita vaan bookkausta. Matsi eteni erittäin ”smoothisti” ja oli kivaa katsottavaa. Mutta sitten kun olisi pitänyt alkaa läiskimään niitä signatureja ja finishereitä sekä alkaa luomaan jännittäviä near falleja, niin ottelu loppui kuin seinään todella mälsällä tavalla. Tälle ei edes annettu mahdollisuutta nousta sinne ”seuraavalle tasolle.” Kummaltakin sinällään ihan hyvä veto, jossa yritystä riitti, mutta ei taloa saa rakennettua jos elementtejä puuttuu.
Arvosana: ***
World Heavyweight Championship (No DQ)
Sting © VS. Jeff Hardy
Kevättalvella liikkui paljon hurjia huhuja Stingin siirtymisestä WWE:hen ja WrestleMania-ottelusta Undertakeria vastaan. Lisää löylyä kiukaalle toivat WWE:n ohjelmissa nähdyt mystiset vignettet, joissa oli skorpioneja ja muita Sting-viittauksia. Sting kuitenkin katkaisi huhuilta siivet 3. maaliskuuta ilmestyen Impactiin ja samantien kuin sormia napsauttamalla voittaen mestaruuden yllättyneeltä Hardylta. Nyt Jeff saisi reilun mahdollisuuden voittaa lapsuuden idolinsa.
TNA:n historian tunnetuimpia otteluita. Mutta vääristä syistä. Tämä on juuri se matsi, johon Jeff Hardy ilmestyi ties missä pöllyssä, eikä painimisesta tullut oikein mitään. Missään jäätävässä kunnossa Jeff ei ollut, mutta kuitenkin sen verran pihalla ettei tätä ottelua pystytty normaalisti viemään läpi. Eric Bischoff koitti pelastaa mitä pelastettavissa oli käymällä kertomassa lisätystä No DQ-stipulaatiosta. (tosi asiassa Bischoff kävi kertomassa Stingille ja tuomarille miten homma hoidetaan nopeasti alta pois.) Hardyn uran ehdoton ”low point” ja kyllä Stingin naamaltakin pystyä lukemaan vaikka minkälaisia tunteita. Tämän katastrofin jälkeen Hardy sitten vetäytyikin puoleksi vuodeksi sivuun kuvioista.
Arvosana: DUD
*** AJ Styles
** Matt Hardy
* Beer Money
Yhteenveto: Ei näin. Hardy-incident on oma luku sinänsä, mutta ei tämä ppv muutenkaan hyvä ollut. Ray-Dreamer, Rosita & Sarita-Angelina & Winter, Morgan-Hernandez olivat sanalla sanoen huonoja otteluita, jotka olisivat saattaneet Impactissa menetellä. Illan ainoa onnistuja oli Matt Hardy-AJ Styles, joka ei sekään miksikään klassikoksi noussut. Yhdellä sanalla kuvattuna: huono. TNA:n kolmesta ensimmäisestä ppv:stä vain AAO on ollut siedettävä. Genesis ja tämä todella heikkoja.
PPV Ranking 2011
Sunnuntai 13. Maaliskuuta 2011
Impact Zone, Orlando, Florida
Falls Count Anywhere Match
Bully Ray VS. Tommy Dreamer
Välipysäkki matkalla Lockdowniin aloitettiin tällä ECW-mehustelulla. (Ihan kuin sitä ei olisi TNA:ssa aiemminkin ihan tarpeeksi nähty.) Tässä vaiheessa Bully Ray alkoi löytää itsensä, ja ennen matsia miehen pitämä pikkupromo oli pientä esimakua tulevasta.
Englanninkielisellä sanonnalla ”been there, done that” voisi kuvailla tätä matsia. Sinällään ihan ok-tason roskapainia, mutta ei yhtikäs mitään uutta ja mielenkiintoista. Kyllähän ne kendosauva- ja roskapönttöiskut sekä yleisössä brawlaaminen ihan mukavia juttuja ovat, mutta kun ottelu ei sisällä juurikaan muuta, niin ei sitä hyväksi voi kehua. Plussaa kuitenkin Bully Rayn sinällään hyvästä heeltyöskentelystä ja ottelun näyttävästä lopetuksesta.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **+
Knockout's Tag Team Championship
Rosita & Sarita VS. Angelina Love & Winter ©
Winter oli onnistuneesti saanut sekoitettua Angelinan ja Velvetin välit. Hän oli onnistunut ystävystymään Angelinan kanssa, sekä puolivahingossa voittanut myös joukkuemestaruuden. Velvet kuitenkin aavisti että Winterillä on vain pahat aikeet mielessä, eikä suostunut luottamaan tähän. Niinpä meneillään oli ihan jopa mielenkiintoinen kolmiodraama Velvetin, Angelinan ja Winterin välillä.
Mikä taas ei ollut kovinkaan mielenkiintoisesta oli itse matsi. Aika onnetonta räpellystä, vaikka mukana olikin kaksi verrattain taitavaa naispainijaa, Sarita ja Winter. Tässä ei tapahtunut mitään muistettavaa, ellei surkeasti botchattuja loppuhetkiä lasketa. Ei tällä olisi ollut mitään asiaa ppv-korttiin, todella heikko jopa naisten otteluksi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ¾
First Blood Match
Matt Morgan VS. Hernandez
Voi ei, parahdin! Vuonna 2010 nämä miehet ottelivat useamman puuduttavan tylsän ppv-matsin, mutta silti vain tämä feudi oli lämmitetty uudelleen. Meksikon reissultaan palannut Supermex oli ensitöikseen kääntynyt heeliksi, liittynyt Immortaliin, ja palveluksena Bischoffille (sekä hyvityksenä vuoden takaisista asioista) maksanut Morganille mestaruuden ottelussa Jeff Hardya vastaan. Odotetusti Morgan ei kovinkaan suopeasti näihin tapahtumiin suhtautunut, vaan janosi kostoa. Tilanne oli äitynyt jo niin henkilökohtaiseksi, että otteluun oli lisätty ensiveri-stipulaatio.
Kamala ottelu, jälleen. Morgan on hyvä painija, ja kykenee todistetusti hyviin otteluihin, mutta jokin Hernandezin kanssa vaan ei klikkaa. Olisi luullut bookkaustiiminkin jo tässä vaiheessa tajunneen. Koko ottelu oli umpitylsää brawlausta, ja loppuun vielä perus-TNA tyylinen aivan idioottimainen lopetus, joka kieli että feudi vaan jatkuu ja jatkuu....PPV:n aloitus oli kyllä huonoimpia miesmuistiin.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *
Ultimate X Match (X-Division Champiosnhip)
Kazarian © VS. Robbie E. VS. Max Buck VS. Jeremy Buck
Jonkinlaista tasonnostoa oli onneksi tiedossa kun kehän ympärille viriteltiin tutut vaijerit ja 24. kertaa historiassa oteltiin Ultimate X. Mitään kovin messevää taustaa tällä matsilla ei ollut, luultavasti syynä ottelun bookkaamiseen oli se, että toivottiin tämän tuovan muutaman ppv-oston lisää. Tiedä sitten. Generation Me:n välit olivat tosin alkaneet viime viikkoina rakoilla vanhemman veljen Maxin alkaessa käyttäytyä kuin egoistinen p**ka, ja ennen ottelua haastattelussa hän totesikin että Jeremy on mukana vain auttaakseen häntä voittamaan ottelun.
Vasta tämä illan neljäs ottelu oli sellainen, jonka voi hyvällä omallatunnolla sanoa olleen ppv-tasoa. Kaukana olivat AJ:n, Danielsin ja Joen UX-klassikot, mutta kyllä tässä pistettiin kroppaa likoon ja tarjoiltiin vauhdikkaita liikkeitä ja kivoja spotteja. Ehkä vähän liiaksikin keskityttiin Maxin ja Jeremyn tulehtuneiden välien ruotimiseen, sillä koko angle oli mielestäni idioottimainen, koska heillä olisi ollut käyttöä riutuvassa joukkuedivisioonassa. Itse asiassahan koko angle kerettiin haudata ennen kuin GenMe sitten irtisanottiin lopullisesti. Mutta se on toinen tarina. Vaikka tämä UX-matsien heikompaa antia onkin, niin kyllä tämä nosti pieniä toiveita että ppv lähtisi nousujohteiseen suuntaan karmean alun jälkeen.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
World Tag Team Championship
Beer Money © VS. Ink Inc.
Eipä ollut alkuvuosi kummassakaan promootiossa joukkuepainin aikaa. WWE:ssä Santinon ja Kozlovin huumoritiimi hallitsi. TNA:lla oli toki maailman paras tiimi, Beer Money, mutta heille ei tuntunut varteenotettavia haastajia löytyvän. Niinpä tämä Shannon Mooren ja Jesse Nealin pitkäikäinen, mutta umpitylsä tiimi sai tilaisuutensa.
VR:ia edeltävinä viikkoina Shannon Moore oli alkanut käyttäytyä varsin heelmäisesti, eikä osoittanut minkäänlaista kunnioitusta Beer Moneyta kohtaan, toisin kuin partnerinsa Neal. Niinpä ottelun aikana Roode & Storm targetoivat ylimielistä Moorea mieluummin kuin Nealia. Olenko muuten koskaan avautunut siitä, kuinka huono Shannon Moore on? Ok, mies osaa tehdä Hurricanranan ja Moonsaultin, mutta värikkäistä gimmickeistä huolimatta hänellä ei ole minkäänlaista persoonaa, ja koko mies on ihan turha kapistus painiskenessä. Karisman puute estää menestymisen isoissa promootioissa, ja kehätaitojen keskinkertaisuus menestymisen indyissä. Tokkopa mies olisi pitkään kuvioissa ollut ilman bestistään Jeff Hardya. Mutta tosiaan olihan tässä Beer Money mukana, joten ei tämä ottelu huono ollut. Kehnonlaisista vastustajistaan Roode & Storm repivät irti sen mikä revittävissä oli ja onnistuivat jopa huudattamaan Impact Zonen (jälleen kerran) aneemista yleisöä. Noh, oli Moorella ja Nealillakin yritystä, mutta minkäs tekee jos taidot loppuvat kesken.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***+
Singles Match
AJ Styles VS. Matt Hardy w./Ric Flair
Fortunen tehtyä päätöksensä irtautua Immoralista ja kääntyä faceiksi alettiin arvuuttelemaan kenen puolella Fortunen alkuperäinen isä Ric Flair olisi. Flair nimittäin ei ollut kuvioissa mukana tuohon aikaan. Against All Oddsin jälkeisessä Impactissa Flairin päätös tuli harvinaisen selväksi kun hän kusetti AJ:ta ottelussa juurikin Matt Hardya vastaan. Pelin likaisin mies oli iskenyt jälleen.
Matt Hardy oli parissa edellisessä ppv:ssä otellut ihan ok-tasoiset matsit RVD:ia vastaan ja nyt kun vastassa oli Van Damia vielä muutamaa astetta etevämpi kehävelho, niin tältä saattoi jopa odottaa jotakin. Eikä tarvinnut pettyä. Ottelu oli hyvä, selvästi koko ppv:n paras. Stylesin käännyttyä takaisin faceksi oli kehäotteisiin tullut ihan uutta lentoa kun ei tarvinnut enää varoa miellyttämästä yleisöä liiaksi. AJ esittelikin liikesetistään suuren osan, ja Hardy koitti pysyä perässä. Paini oli ylipäätään ihan näppärää ja loppuun saatiin vielä tulisia near falleja ja Flairin sekaantumisia sekä komea lopetus niin kyllä tämä hyvä ottelu oli. AJ:lta täyden kympin suoritus (yllättikö?) ja Matt teki kaikkensa pysyäkseen nuoremman, nopeamman ja paremman Stylesin perässä. Eikä voi sanoa että hän olisi siinä epäonnistunut pahemmin. Ei noussut ihan sinne maagiselle neljän tähden tasolle, mutta erittäin vahva esitys silti.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****-
# 1 Contender's Match
Mr. Anderson VS. Rob Van Dam
Taustaa riitti. Van Dam ei ollut vieläkään saanut rehtiä revanssiaan maailmanmestaruudesta Abyssin teurastuksen jälkeen, ja Anderson itki myös revanssinsa perään hävittyään vyön takaisin Jeff Hardylle Against All Oddsissa. Nyt itkulle pistettäisiin kuitenkin stoppi ja voittaja haastaisi mestarin Lockdownin kirkkaiden valojen alla.
Ottelu alkoi erittäin sähäkästi, ja nosti toiveita siitä että kaksikko yltäisi jopa koko show'n varastavaan esitykseen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, mutta tästä ei voi syyttää ottelijoita vaan bookkausta. Matsi eteni erittäin ”smoothisti” ja oli kivaa katsottavaa. Mutta sitten kun olisi pitänyt alkaa läiskimään niitä signatureja ja finishereitä sekä alkaa luomaan jännittäviä near falleja, niin ottelu loppui kuin seinään todella mälsällä tavalla. Tälle ei edes annettu mahdollisuutta nousta sinne ”seuraavalle tasolle.” Kummaltakin sinällään ihan hyvä veto, jossa yritystä riitti, mutta ei taloa saa rakennettua jos elementtejä puuttuu.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
World Heavyweight Championship (No DQ)
Sting © VS. Jeff Hardy
Kevättalvella liikkui paljon hurjia huhuja Stingin siirtymisestä WWE:hen ja WrestleMania-ottelusta Undertakeria vastaan. Lisää löylyä kiukaalle toivat WWE:n ohjelmissa nähdyt mystiset vignettet, joissa oli skorpioneja ja muita Sting-viittauksia. Sting kuitenkin katkaisi huhuilta siivet 3. maaliskuuta ilmestyen Impactiin ja samantien kuin sormia napsauttamalla voittaen mestaruuden yllättyneeltä Hardylta. Nyt Jeff saisi reilun mahdollisuuden voittaa lapsuuden idolinsa.
TNA:n historian tunnetuimpia otteluita. Mutta vääristä syistä. Tämä on juuri se matsi, johon Jeff Hardy ilmestyi ties missä pöllyssä, eikä painimisesta tullut oikein mitään. Missään jäätävässä kunnossa Jeff ei ollut, mutta kuitenkin sen verran pihalla ettei tätä ottelua pystytty normaalisti viemään läpi. Eric Bischoff koitti pelastaa mitä pelastettavissa oli käymällä kertomassa lisätystä No DQ-stipulaatiosta. (tosi asiassa Bischoff kävi kertomassa Stingille ja tuomarille miten homma hoidetaan nopeasti alta pois.) Hardyn uran ehdoton ”low point” ja kyllä Stingin naamaltakin pystyä lukemaan vaikka minkälaisia tunteita. Tämän katastrofin jälkeen Hardy sitten vetäytyikin puoleksi vuodeksi sivuun kuvioista.
- Spoiler: näytä
Arvosana: DUD
*** AJ Styles
** Matt Hardy
* Beer Money
Yhteenveto: Ei näin. Hardy-incident on oma luku sinänsä, mutta ei tämä ppv muutenkaan hyvä ollut. Ray-Dreamer, Rosita & Sarita-Angelina & Winter, Morgan-Hernandez olivat sanalla sanoen huonoja otteluita, jotka olisivat saattaneet Impactissa menetellä. Illan ainoa onnistuja oli Matt Hardy-AJ Styles, joka ei sekään miksikään klassikoksi noussut. Yhdellä sanalla kuvattuna: huono. TNA:n kolmesta ensimmäisestä ppv:stä vain AAO on ollut siedettävä. Genesis ja tämä todella heikkoja.
PPV Ranking 2011
Sunnuntaina sitten se vuoden suurin ja kaunein.1. WWE - Royal Rumble 3,25
2. WWE - Elimination Chamber 3,00
3. TNA - Against All Odds 2,50
4. TNA - Genesis 2,19
5. TNA - Victory Road 2,13
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Suurin ja kaunein. Selostajina aloittivat Michael Cole, Josh Mathews ja Jerry Lawler. Lopputapahtuman selostuksesta vastasi legendaarinen JR & King kaksikko.
Sunnuntai 3. Huhtikuuta 2011
Georgia Dome, Atlanta, Georgia
Perinteiden mukaan vuoden mahtavin painijuhla avattiin tällä kertaa Keri Hilsonin esittämällä ”America The Beatiful” laulunluikautuksella ja messevillä hypevideoilla. Kehä-äksöni ei kuitenkaan alkanut vielä noiden jälkeen, vaan illan isäntä The Rock kävi huudattamassa valtavaa 74 000:n ihmisen liveyleisöä. Rockylla nyt ei ollut varsinaisesti mitään tärkeää sanottavaa, hän vain kävi heittämässä catch phrasejaan ja viihdyttämässä yleisöä. Peräti 17 minuuttia ohjelma-ajasta oli käytetty kun illan ensimmäisen ottelun sisääntuloja alettiin kuuluttaa.
World Heavyweight Championship Match
Edge © w./Christian VS. Alberto Del Rio w./Ricardo Rodriguez & Brodus Clay
Del Rio oli ansainnut paikkansa luonnollisesti voittamalla historian suurimman Rumblen tammikuussa. Helmikuun Elimination Chamberissa juoni tiheni, kun Alberton käsissä rintalihaksensa hajottanut Edgen bestis Christian teki paluunsa puolen vuoden jälkeen. Monet arvelivatkin, että ottelu saatettaisi muuttaa triple threatiksi, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Christian oli mukana ainoastaan kehän laidalla Edgen tukena.
WWE:llä on useasti ollut tapana yllättää ottelujärjestyksellä, ja yllätys tämä todella oli, mutta ei mikään mukava sellainen. Ei tämä mielestäni avausmatsiksi soveltunut. Tätä seurannut Mysterio-Rhodes olisi ehdottomasti ollut paras ja loogisin openervalinta. Mutta se siitä aiheesta. Matsi oli hyvä. Tosin en tiedä riittääkö ”hyvä” WrestleManian maailmanmestaruusottelulle. Ottelun alku ei mikään maaginen ollut, mutta kyllä se siitä parani. Muutamia mukavia vastaliikkeitä ja parikin jännittävää near fallia, jolloin luulin jo ottelun päättyvän. Myöskään kehän laidalla heilunut kolmikko ei ärsyttänyt, sillä heidän osuutensa hoidettiin ihan mallikkaasti. Ja tosiaan tämä oli Edgen uran viimeinen ppv-tason ottelu, jota kukaan ei aikanaan osannut aavistaa. Kelpo päätös hienolle uralle.
Arvosana: ***+
Singles Match
Rey Mysterio VS. Cody Rhodes
Tarina alkoi tammikuisessa Smackdownissa, jossa miesten välinen ottelu päättyi Mysterion 619:iin, joka murskasi Rhodesin kasvot. ”Dashing” Cody Rhodesille kaikki kaikessa oli hänen komea ulkonäkönsä, ja niinpä tästä alkoikin melkein koko vuoden kestänyt angle. Rhodes jäi viikoiksi pois ohjelmistosta, ja lopulta palatessaan oli niin häpeissään kasvoistaan että peitti ne maskilla. Josta tosin pystyi näkemään läpi
Samalla Codyn mielenterveys alkoi järkkyä, ja hän alkoi käyttäytyä yhä sairaammalla ja aggressiivisemmalla tavalla, ainoana tavoittenaan kostaa Reylle tämän katala teko tammikuulta.
Toimiva alakortin ottelu. Vaikka Rhodesiin en vieläkään ole täysin syttynyt, niin pakko minunkin on myöntää miehen kehitys siitä Hardcore Hollyn tagpari-ajoista. Captain Americaksi tänä vuonna pukeutunut Mysterio ja mieleltään järkkynyt naamioitu Rhodes tarjosivatkin sähäkän 12-minuuttisen, johon mahtui yksi todella upea spotti nimeltään Delayed Vertical Superplex. Rakastan tuota liikettä, ja nyt kun se tehtiin vielä yläköydeltä niin kyseessä oli yksi tämän WrestleManian hienoimpia hetkiä. Mitään varsinaista moitittavaa tästä en keksi, mutta ei tämä klassikkotasolle noussut verrattain pienen profiilinsa ja lyhyen kestonsa vuoksi. Illan pirteimpiä esityksiä kuitenkin.
Arvosana: *** ½
8-Man Tag Team Match
The Corre (Wade Barrett, Ezekiel Jackson, Heath Slater & Justin Gabriel) VS. The Big Show, Kane, Santino Marella & Kofi Kingston
Jep, täysin tyylipuhdas täyteottelu. Big Show'lla oli vuoden alusta saakka ollut probleemansa Corren kanssa, ja hän oli hankkinut kolme frendiä rinnalleen Maniaan. Siinä ottelun tausta kaikessa lyhykäisyydessään. Hassua, että vielä TLC:ssä main eventissä otellut Barrett oli kerennyt pudota näinkin alas neljässä kuukaudessa. Otteluselostukselle en pyhitä edes omaa kappaletta, koska tästä ei riitä kerrottavaa. Matsi oli täysi vitsi, ja ilmeisesti ainoa syy tämän olemassaololle oli, että saatiin kerralla 8:lle miehelle mahdollisuus näyttää naamaansa jättiyleisölle.
Arvosana: ½
Singles Match
Randy Orton VS. CM Punk
Tälle oli kylvetty siemen jo kauan sitten Unforgiven ppv:ssä vuonna 2008. Silloin ensimmäistä kertaa maailmanmestarina ollut CM Punk ei saanut edes mahdollisuutta puolustaa vyötään, koska Randy Orton (juuri perustetun Legacy-ryhmänsä kanssa) pieksi Punkin bäkkärillä ottelukelvottomaan kuntoon. Punk oli hautonut asiaa mielessään 2,5 vuotta, ja kosti sen maksamalla Ortonille mestaruuden Royal Rumblessa. Tämän jälkeen feudi olikin kehittynyt aika henkilökohtaiselle tasolle. Punk veti Ortonin perheen mukaan ja vastineeksi Orton potki koko New Nexus-jobberilauman saikkulistalle WrestleManian alla. Ottelun tarina oli kuitenkin Ortonin jalka, jota Punk oli targetoinut vain kuusi päivää aiemmin.
Läpi ottelun Punk kohdisti käytännössä kaiken hyökkäyksensä Randyn jalkaan, ja ottelu pyöri täysin tuon raajan ympärillä. Aina välillä Orton adrenaliinin hyökyaallon vallatessa kyykärmemäisen ruumiinsa kykeni pistämään Punkille kampoihin, mutta hyvin nopeasti palasi aina maan pinnalle Punkin iskiessä koipeen. Joten tämä ottelu kyllä kertoi hienon tarinan, ja itse tarinankerronnan mestari Bret Hartkin oli tätä tuoreeltaan kehunut. Mutta samalla kaiken keskittyessä Ortonin jalkaan, jäi jotain puuttumaan. Sen takia ottelun tahti oli kovin hidas, eikä sellaista tulisuutta ollut kunnolla missään vaiheessa. Etenkin viimeiset pari minuuttia olivat kovin tylsiä, ennen isoa loppuspottia. Ajoi asiansa alakortin WM-matsina, mutta ei tämä show'n varastaneeksi mestarinäytökseksi noussut.
Arvosana: *** ½
Singles Match (Special Referee ”Stone Cold” Steve Austin)
Jerry 'The King' Lawler VS. Michael Cole w./Jack Swagger
Koko v***n illan Cole oli lasikuutiostaan lässyttänyt tästä ottelusta, ja tämän ainoa hyvä puoli olikin se, että tämän jälkeen Cole ei enää palannut selostamaan lopputapahtumaa. Tämän ottelun selostajakolmikko oli Booker T-Josh Mathews ja Jim Ross, joista T ja Mathews hoideltiin after matchissa Stunnereilla loppuillaksi sivuun, mahdollistaen sen, että legendaarinen King & JR kaksikko sai selostaa Manian päätökseen.
Tämä olisi voinut toimia sellaisena max. 5 minuutin mättönä, jossa King ja Austin olisivat antaneet niljakkaalle Colelle isän kädestä. Mutta ei. Sen sijaan tätä pitkitettiin ja pitkitettiin ja yleisöstä saatiin revittyä ”boring” ja ”bullshit” chantteja Michael Colen aivan ylipitkällä hallintaosuudella. ”Paini” osuuden lisäksi alku- ja jälkimähinät kestivät todella pitkään, joten tähän saatiin tuhlattua lähemmäs puoli tuntia aikaa. Matsin bookkaus oli kyllä sieltä alhaisimmasta onkalosta. Noh, annan kuitenkin säälipuolikkaan sillä Austin oli kehässä ja ottelun alku jossa Lawler kävi hakemassa Colen kuutiostaan oli ihan hauska. Muuten aivan jäätävää paskaa.
Arvosana: ½
No Holds Barred Match
The Undertaker VS. Triple H
WrestleMania-historian ehkä huonoimmasta ottelusta yhteen kaikkien aikojen parhaista. Undertaker ja Triple H palasivat pitkiltä tauoiltaan samana iltana 21. helmikuuta. Sanaakaan ei tarvinnut sanoa, vilkaisu WrestleMania-kylttiin riitti, ja tämä kahden viimeisen lainsuojattoman eeppinen kohtaaminen oli lyöty lukkoon. Estradi oli suurin ja mahtavin mahdollinen, miesten sisääntuloissa ei oltu dollareita säästetty ja selostajana oli tunnelman luomisen mestari Jim Ross. Kaikki puitteet klassikolle olivat olemassa, ja sellainen tästä saatiin.
Skeptikot varmasti epäilivät, että kuinka paljon näillä kahdella papalla olisi enää annettavaa? Olisivatko he valmiita laittamaan kroppaansa likoon kuin 10 vuotta sitten? Vastaus tähän oli saatu ottelun ensimmäisen 8:n minuutin aikana. Tuossa ajassa Colen lasikuutiokoppi oli hajotettu Spearilla, Triple H oli ottanut helvetillisen pudotuksen selostajanpöydältä suoraan lattialle, espanjalaisten pöytä oli tuhottu Spinebusterilla ja Undertaker oli tehnyt vuosittaisen ilmalentonsa köysien yli lattialle. Sen jälkeen mentiin kehään, ja alettiin painia.
Ottelun ainoa heikkous oli sen keskiosa, jossa paukutettiin finishereitä toisensa perään. Alku oli uskomatonta rytinää, ja loppu kaikessa symboliikassaan painihistorian hienoimpia. Kummatkin (odotetusti) selviytyivät toistensa finishereistä leikiten, Undertaker jopa kolmesta (3!) Pedigreestä. Sitten nähtiinkin yksi koko vuoden komeimmista spoteista, joka sai kaikki haukkomaan henkeään. Voimaton Undertaker tarttui Triple H:ia kurkusta kiinni, mutta Game leikiten irrotti heikon otteen, pyöritti päätään ja teki Undertakerin kurkunleikkauseleen. Kolmen Pedigreen, kahden Spinebusterin, päähän kohdistuneen tuoliniskun ja kaiken muun päälle Triple H iski Tombstone Piledriverin ja putki oli ohi. Ei sittenkään, vaan Undertaker potkaisi irti ja HHH hivuttautui epäuskoinen ilme kasvoillaan kauemmas tuosta kuolemattomasta hirviöstä, jonka kanssa kehässä oli. Ja se matsin todellinen lopetus oli sitten yhtä hieno, ja sisälsi vaikka minkälaista syvempää symboliikkaa. Aivan uskomaton esitys 46-vuotiaalta Undertakerilta ja 41-vuotiaalta Triple H:lta. Ehdoton klassikko, ja tämä on se ottelu mistä WrestleMania 27 tullaan ikuisesti muistamaan.
Arvosana: **** ½ (MOTYC)
6-Person Tag Team Match
John Morrison, Trish Stratus & Snooki VS. Dolph Ziggler, Michelle McCool & Layla w./Vickie Guerrero
Vuorossa WrestleManian lähestulkoon pakollisen julkkismatsin aika. Tässä tuossa roolissa oli Jersey Shore-sarjassa bilettämällä ja pippeliä imemällä kuuluisuteen noussut lihava kääpiö Nicole ”Snooki” Polizzi. Samalla Trish Stratus teki paluunsa WrestleManiaan viiden vuoden tauon jälkeen.
Illan kolmas vitsimatsi. Tämä ei kuitenkaan ollut yhtä ärsyttävä kuin 8-man tag tai Cole-Lawler. Sellainen kolmen minuutin pieraisu tämä oli, mutta se oli vain positiivinen asia. Ihan turhaa tästä olisi ollut väkisin vääntämällä yrittää muka-klassikkoa kuten Cole-Lawlerista. Nyt tässä ei kerennyt tylsistyä, ja olivathan ne Snookin voltit varsin komeata katsottavaa. Täytti minimaalisen odotusarvonsa.
Arvosana: *
WWE Championship Match
John Cena VS. The Miz © w./Alex Riley
Monet varmasti odottivat Undertaker-HHH:n päättävän illan, ja jälkiviisaana se olisikin ollut parempi ratkaisu. Tämän ottelun ehdottomasti parasta antia oli Mizin mahtava ”hate me now” hypevideo. Taustaahan tällä oli sen verran, että Miz oli eliminoinut Cenan Rumble-matsista (vaikkei ollut edes ottelussa mukana) välttääkseen tämän kohtaamisen. Mizin toive kuitenkin murskaantui, kun Cena voitti Elimination Chamberin ja raivasi tiensä matsiin. Lisämaustetta feudiin oli tuonut helmikuussa WWE:hen palannut The Rock, jolla tuntui olevan biiffiä kummankin ottelijan kanssa.
Tämä ottelupari ei toiminut. Yleisö ei halunnut kannustaa hirveätä heeliä Miziä, eikä yhtään sen enempää täysin Rockyn suosion varjoon jäänyttä Cenaa. Ilman Rockyn paluuta yleisö olisi jopa saattanut asettua Cenan puolelle, mutta nyt näin ei tapahtunut. Kumpaakaan ei haluttu kannustaa, ja ainoat hetket jolloin jengistä lähti ääntä olivat kun kehässä paukkuivat finisherit.
Lähimuistin heikoimpiin WrestleMania-pääotteluihin tämä ikävä kyllä lukeutuu. Toki joku Hoganin ME aikoinaan on varmasti ollut painillisesti heikompaa, mutta niissä kuitenkin oli aina sitä maagista tunnelmaa mukana, jota tästä uupui. Kumpikin veti aika lailla vain perussettinsä läpi, eikä minkäänlaista erityistä suuruuden tuntua onnistuttu luomaan. Sitten kun ottelu vielä päättyi antikliimaksiseen tuplauloslaskuun ja The Rockin käynnistettyä ottelu uudestaan se kesti enää puoli minuuttia, niin eipä tästä muistelemista jäänyt. Osasyy ottelun nopealle ja kevyehkölle lopetukselle tosin saattoi olla Mizin kärsimä aivotärähdys, mutta siltikin aika valjua. Noh, ensi vuonna on sitten tiedossa kovan tason pääottelu, mutta eipä se tässä vaiheessa paljoa lohduttanut.
Arvosana: ** ½
*** The Undertaker
** Triple H
* Cody Rhodes
Yhteenveto: Yksi klassikko, kolme hyvätasoista matsia ja kolme surkeaa matsia. Nyt kun puhutaan siitä show'sta, jossa kaikkien pitäisi antaa kaikkensa ja mitä pidetään painimaailman suurena loppunäytöksenä niin väkisinkin jää vähän petetty olo. Kahdeksasta ottelusta kolme olivat täysiä vitsejä, pääottelu floppasi pahasti ja lisäksi kaikenmaailman Hornswogglen, Pee Wee Hermanin ja Mae Youngin bäkkärisegmentit vain raivostuttivat. Puitteet olivat kyllä majesteettiset, hypevideot messeviä ja legendaarinen JR & King-kaksikko selostamassa tapahtuman jälkimmäinen puoliskon, joten kyllä tälle voi sen neljäsosan ”hyvänmielen lisän” antaa. Ei taida siltikään kovin korkealle rankingissa sijoittua.
PPV Ranking 2011
The Undertaker VS. Triple (No Holds Barred) / WWE WrestleMania XXVII
Seuraavana sitten Lockdown. Toinen niistä kahdesta illasta, jolloin myös TNA:lta voi laatua odottaa.
Sunnuntai 3. Huhtikuuta 2011
Georgia Dome, Atlanta, Georgia
Perinteiden mukaan vuoden mahtavin painijuhla avattiin tällä kertaa Keri Hilsonin esittämällä ”America The Beatiful” laulunluikautuksella ja messevillä hypevideoilla. Kehä-äksöni ei kuitenkaan alkanut vielä noiden jälkeen, vaan illan isäntä The Rock kävi huudattamassa valtavaa 74 000:n ihmisen liveyleisöä. Rockylla nyt ei ollut varsinaisesti mitään tärkeää sanottavaa, hän vain kävi heittämässä catch phrasejaan ja viihdyttämässä yleisöä. Peräti 17 minuuttia ohjelma-ajasta oli käytetty kun illan ensimmäisen ottelun sisääntuloja alettiin kuuluttaa.
World Heavyweight Championship Match
Edge © w./Christian VS. Alberto Del Rio w./Ricardo Rodriguez & Brodus Clay
Del Rio oli ansainnut paikkansa luonnollisesti voittamalla historian suurimman Rumblen tammikuussa. Helmikuun Elimination Chamberissa juoni tiheni, kun Alberton käsissä rintalihaksensa hajottanut Edgen bestis Christian teki paluunsa puolen vuoden jälkeen. Monet arvelivatkin, että ottelu saatettaisi muuttaa triple threatiksi, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Christian oli mukana ainoastaan kehän laidalla Edgen tukena.
WWE:llä on useasti ollut tapana yllättää ottelujärjestyksellä, ja yllätys tämä todella oli, mutta ei mikään mukava sellainen. Ei tämä mielestäni avausmatsiksi soveltunut. Tätä seurannut Mysterio-Rhodes olisi ehdottomasti ollut paras ja loogisin openervalinta. Mutta se siitä aiheesta. Matsi oli hyvä. Tosin en tiedä riittääkö ”hyvä” WrestleManian maailmanmestaruusottelulle. Ottelun alku ei mikään maaginen ollut, mutta kyllä se siitä parani. Muutamia mukavia vastaliikkeitä ja parikin jännittävää near fallia, jolloin luulin jo ottelun päättyvän. Myöskään kehän laidalla heilunut kolmikko ei ärsyttänyt, sillä heidän osuutensa hoidettiin ihan mallikkaasti. Ja tosiaan tämä oli Edgen uran viimeinen ppv-tason ottelu, jota kukaan ei aikanaan osannut aavistaa. Kelpo päätös hienolle uralle.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***+
Singles Match
Rey Mysterio VS. Cody Rhodes
Tarina alkoi tammikuisessa Smackdownissa, jossa miesten välinen ottelu päättyi Mysterion 619:iin, joka murskasi Rhodesin kasvot. ”Dashing” Cody Rhodesille kaikki kaikessa oli hänen komea ulkonäkönsä, ja niinpä tästä alkoikin melkein koko vuoden kestänyt angle. Rhodes jäi viikoiksi pois ohjelmistosta, ja lopulta palatessaan oli niin häpeissään kasvoistaan että peitti ne maskilla. Josta tosin pystyi näkemään läpi
Samalla Codyn mielenterveys alkoi järkkyä, ja hän alkoi käyttäytyä yhä sairaammalla ja aggressiivisemmalla tavalla, ainoana tavoittenaan kostaa Reylle tämän katala teko tammikuulta. Toimiva alakortin ottelu. Vaikka Rhodesiin en vieläkään ole täysin syttynyt, niin pakko minunkin on myöntää miehen kehitys siitä Hardcore Hollyn tagpari-ajoista. Captain Americaksi tänä vuonna pukeutunut Mysterio ja mieleltään järkkynyt naamioitu Rhodes tarjosivatkin sähäkän 12-minuuttisen, johon mahtui yksi todella upea spotti nimeltään Delayed Vertical Superplex. Rakastan tuota liikettä, ja nyt kun se tehtiin vielä yläköydeltä niin kyseessä oli yksi tämän WrestleManian hienoimpia hetkiä. Mitään varsinaista moitittavaa tästä en keksi, mutta ei tämä klassikkotasolle noussut verrattain pienen profiilinsa ja lyhyen kestonsa vuoksi. Illan pirteimpiä esityksiä kuitenkin.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
8-Man Tag Team Match
The Corre (Wade Barrett, Ezekiel Jackson, Heath Slater & Justin Gabriel) VS. The Big Show, Kane, Santino Marella & Kofi Kingston
Jep, täysin tyylipuhdas täyteottelu. Big Show'lla oli vuoden alusta saakka ollut probleemansa Corren kanssa, ja hän oli hankkinut kolme frendiä rinnalleen Maniaan. Siinä ottelun tausta kaikessa lyhykäisyydessään. Hassua, että vielä TLC:ssä main eventissä otellut Barrett oli kerennyt pudota näinkin alas neljässä kuukaudessa. Otteluselostukselle en pyhitä edes omaa kappaletta, koska tästä ei riitä kerrottavaa. Matsi oli täysi vitsi, ja ilmeisesti ainoa syy tämän olemassaololle oli, että saatiin kerralla 8:lle miehelle mahdollisuus näyttää naamaansa jättiyleisölle.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ½
Singles Match
Randy Orton VS. CM Punk
Tälle oli kylvetty siemen jo kauan sitten Unforgiven ppv:ssä vuonna 2008. Silloin ensimmäistä kertaa maailmanmestarina ollut CM Punk ei saanut edes mahdollisuutta puolustaa vyötään, koska Randy Orton (juuri perustetun Legacy-ryhmänsä kanssa) pieksi Punkin bäkkärillä ottelukelvottomaan kuntoon. Punk oli hautonut asiaa mielessään 2,5 vuotta, ja kosti sen maksamalla Ortonille mestaruuden Royal Rumblessa. Tämän jälkeen feudi olikin kehittynyt aika henkilökohtaiselle tasolle. Punk veti Ortonin perheen mukaan ja vastineeksi Orton potki koko New Nexus-jobberilauman saikkulistalle WrestleManian alla. Ottelun tarina oli kuitenkin Ortonin jalka, jota Punk oli targetoinut vain kuusi päivää aiemmin.
Läpi ottelun Punk kohdisti käytännössä kaiken hyökkäyksensä Randyn jalkaan, ja ottelu pyöri täysin tuon raajan ympärillä. Aina välillä Orton adrenaliinin hyökyaallon vallatessa kyykärmemäisen ruumiinsa kykeni pistämään Punkille kampoihin, mutta hyvin nopeasti palasi aina maan pinnalle Punkin iskiessä koipeen. Joten tämä ottelu kyllä kertoi hienon tarinan, ja itse tarinankerronnan mestari Bret Hartkin oli tätä tuoreeltaan kehunut. Mutta samalla kaiken keskittyessä Ortonin jalkaan, jäi jotain puuttumaan. Sen takia ottelun tahti oli kovin hidas, eikä sellaista tulisuutta ollut kunnolla missään vaiheessa. Etenkin viimeiset pari minuuttia olivat kovin tylsiä, ennen isoa loppuspottia. Ajoi asiansa alakortin WM-matsina, mutta ei tämä show'n varastaneeksi mestarinäytökseksi noussut.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
Singles Match (Special Referee ”Stone Cold” Steve Austin)
Jerry 'The King' Lawler VS. Michael Cole w./Jack Swagger
Koko v***n illan Cole oli lasikuutiostaan lässyttänyt tästä ottelusta, ja tämän ainoa hyvä puoli olikin se, että tämän jälkeen Cole ei enää palannut selostamaan lopputapahtumaa. Tämän ottelun selostajakolmikko oli Booker T-Josh Mathews ja Jim Ross, joista T ja Mathews hoideltiin after matchissa Stunnereilla loppuillaksi sivuun, mahdollistaen sen, että legendaarinen King & JR kaksikko sai selostaa Manian päätökseen.
Tämä olisi voinut toimia sellaisena max. 5 minuutin mättönä, jossa King ja Austin olisivat antaneet niljakkaalle Colelle isän kädestä. Mutta ei. Sen sijaan tätä pitkitettiin ja pitkitettiin ja yleisöstä saatiin revittyä ”boring” ja ”bullshit” chantteja Michael Colen aivan ylipitkällä hallintaosuudella. ”Paini” osuuden lisäksi alku- ja jälkimähinät kestivät todella pitkään, joten tähän saatiin tuhlattua lähemmäs puoli tuntia aikaa. Matsin bookkaus oli kyllä sieltä alhaisimmasta onkalosta. Noh, annan kuitenkin säälipuolikkaan sillä Austin oli kehässä ja ottelun alku jossa Lawler kävi hakemassa Colen kuutiostaan oli ihan hauska. Muuten aivan jäätävää paskaa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ½
No Holds Barred Match
The Undertaker VS. Triple H
WrestleMania-historian ehkä huonoimmasta ottelusta yhteen kaikkien aikojen parhaista. Undertaker ja Triple H palasivat pitkiltä tauoiltaan samana iltana 21. helmikuuta. Sanaakaan ei tarvinnut sanoa, vilkaisu WrestleMania-kylttiin riitti, ja tämä kahden viimeisen lainsuojattoman eeppinen kohtaaminen oli lyöty lukkoon. Estradi oli suurin ja mahtavin mahdollinen, miesten sisääntuloissa ei oltu dollareita säästetty ja selostajana oli tunnelman luomisen mestari Jim Ross. Kaikki puitteet klassikolle olivat olemassa, ja sellainen tästä saatiin.
Skeptikot varmasti epäilivät, että kuinka paljon näillä kahdella papalla olisi enää annettavaa? Olisivatko he valmiita laittamaan kroppaansa likoon kuin 10 vuotta sitten? Vastaus tähän oli saatu ottelun ensimmäisen 8:n minuutin aikana. Tuossa ajassa Colen lasikuutiokoppi oli hajotettu Spearilla, Triple H oli ottanut helvetillisen pudotuksen selostajanpöydältä suoraan lattialle, espanjalaisten pöytä oli tuhottu Spinebusterilla ja Undertaker oli tehnyt vuosittaisen ilmalentonsa köysien yli lattialle. Sen jälkeen mentiin kehään, ja alettiin painia.
Ottelun ainoa heikkous oli sen keskiosa, jossa paukutettiin finishereitä toisensa perään. Alku oli uskomatonta rytinää, ja loppu kaikessa symboliikassaan painihistorian hienoimpia. Kummatkin (odotetusti) selviytyivät toistensa finishereistä leikiten, Undertaker jopa kolmesta (3!) Pedigreestä. Sitten nähtiinkin yksi koko vuoden komeimmista spoteista, joka sai kaikki haukkomaan henkeään. Voimaton Undertaker tarttui Triple H:ia kurkusta kiinni, mutta Game leikiten irrotti heikon otteen, pyöritti päätään ja teki Undertakerin kurkunleikkauseleen. Kolmen Pedigreen, kahden Spinebusterin, päähän kohdistuneen tuoliniskun ja kaiken muun päälle Triple H iski Tombstone Piledriverin ja putki oli ohi. Ei sittenkään, vaan Undertaker potkaisi irti ja HHH hivuttautui epäuskoinen ilme kasvoillaan kauemmas tuosta kuolemattomasta hirviöstä, jonka kanssa kehässä oli. Ja se matsin todellinen lopetus oli sitten yhtä hieno, ja sisälsi vaikka minkälaista syvempää symboliikkaa. Aivan uskomaton esitys 46-vuotiaalta Undertakerilta ja 41-vuotiaalta Triple H:lta. Ehdoton klassikko, ja tämä on se ottelu mistä WrestleMania 27 tullaan ikuisesti muistamaan.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **** ½ (MOTYC)
6-Person Tag Team Match
John Morrison, Trish Stratus & Snooki VS. Dolph Ziggler, Michelle McCool & Layla w./Vickie Guerrero
Vuorossa WrestleManian lähestulkoon pakollisen julkkismatsin aika. Tässä tuossa roolissa oli Jersey Shore-sarjassa bilettämällä ja pippeliä imemällä kuuluisuteen noussut lihava kääpiö Nicole ”Snooki” Polizzi. Samalla Trish Stratus teki paluunsa WrestleManiaan viiden vuoden tauon jälkeen.
Illan kolmas vitsimatsi. Tämä ei kuitenkaan ollut yhtä ärsyttävä kuin 8-man tag tai Cole-Lawler. Sellainen kolmen minuutin pieraisu tämä oli, mutta se oli vain positiivinen asia. Ihan turhaa tästä olisi ollut väkisin vääntämällä yrittää muka-klassikkoa kuten Cole-Lawlerista. Nyt tässä ei kerennyt tylsistyä, ja olivathan ne Snookin voltit varsin komeata katsottavaa. Täytti minimaalisen odotusarvonsa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *
WWE Championship Match
John Cena VS. The Miz © w./Alex Riley
Monet varmasti odottivat Undertaker-HHH:n päättävän illan, ja jälkiviisaana se olisikin ollut parempi ratkaisu. Tämän ottelun ehdottomasti parasta antia oli Mizin mahtava ”hate me now” hypevideo. Taustaahan tällä oli sen verran, että Miz oli eliminoinut Cenan Rumble-matsista (vaikkei ollut edes ottelussa mukana) välttääkseen tämän kohtaamisen. Mizin toive kuitenkin murskaantui, kun Cena voitti Elimination Chamberin ja raivasi tiensä matsiin. Lisämaustetta feudiin oli tuonut helmikuussa WWE:hen palannut The Rock, jolla tuntui olevan biiffiä kummankin ottelijan kanssa.
Tämä ottelupari ei toiminut. Yleisö ei halunnut kannustaa hirveätä heeliä Miziä, eikä yhtään sen enempää täysin Rockyn suosion varjoon jäänyttä Cenaa. Ilman Rockyn paluuta yleisö olisi jopa saattanut asettua Cenan puolelle, mutta nyt näin ei tapahtunut. Kumpaakaan ei haluttu kannustaa, ja ainoat hetket jolloin jengistä lähti ääntä olivat kun kehässä paukkuivat finisherit.
Lähimuistin heikoimpiin WrestleMania-pääotteluihin tämä ikävä kyllä lukeutuu. Toki joku Hoganin ME aikoinaan on varmasti ollut painillisesti heikompaa, mutta niissä kuitenkin oli aina sitä maagista tunnelmaa mukana, jota tästä uupui. Kumpikin veti aika lailla vain perussettinsä läpi, eikä minkäänlaista erityistä suuruuden tuntua onnistuttu luomaan. Sitten kun ottelu vielä päättyi antikliimaksiseen tuplauloslaskuun ja The Rockin käynnistettyä ottelu uudestaan se kesti enää puoli minuuttia, niin eipä tästä muistelemista jäänyt. Osasyy ottelun nopealle ja kevyehkölle lopetukselle tosin saattoi olla Mizin kärsimä aivotärähdys, mutta siltikin aika valjua. Noh, ensi vuonna on sitten tiedossa kovan tason pääottelu, mutta eipä se tässä vaiheessa paljoa lohduttanut.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
*** The Undertaker
** Triple H
* Cody Rhodes
Yhteenveto: Yksi klassikko, kolme hyvätasoista matsia ja kolme surkeaa matsia. Nyt kun puhutaan siitä show'sta, jossa kaikkien pitäisi antaa kaikkensa ja mitä pidetään painimaailman suurena loppunäytöksenä niin väkisinkin jää vähän petetty olo. Kahdeksasta ottelusta kolme olivat täysiä vitsejä, pääottelu floppasi pahasti ja lisäksi kaikenmaailman Hornswogglen, Pee Wee Hermanin ja Mae Youngin bäkkärisegmentit vain raivostuttivat. Puitteet olivat kyllä majesteettiset, hypevideot messeviä ja legendaarinen JR & King-kaksikko selostamassa tapahtuman jälkimmäinen puoliskon, joten kyllä tälle voi sen neljäsosan ”hyvänmielen lisän” antaa. Ei taida siltikään kovin korkealle rankingissa sijoittua.
PPV Ranking 2011
Vuoden matsi ehdokkaat1. WWE - Royal Rumble 3,25
2. WWE - Elimination Chamber 3,00
3. WWE - WrestleMania XXVII 2,66
4. TNA - Against All Odds 2,50
5. TNA - Genesis 2,19
6. TNA - Victory Road 2,13
The Undertaker VS. Triple (No Holds Barred) / WWE WrestleMania XXVII
Seuraavana sitten Lockdown. Toinen niistä kahdesta illasta, jolloin myös TNA:lta voi laatua odottaa.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Taas on Whatilta tullut kaksi oikein rautaisaa arvostelua. WrestleManiasta olen oikeastaan kaikesta samaa mieltä. Ei pidä kuin toivoa, että tänä vuonna tulee paljon parempi show ;)
Sitten viikon arvostelun aika. Vuoden ensimmäinen ppv on takana. Seuraavaksi on tarjolla WCW:n versio uuden vuosituhannen avaamisesta.
SOULED OUT 2000
Control is everything!
WCW järjesti ensimmäisen Souled Outinsa vuonna 1997, jolloin ppv liittyi tiukasti nWo-storylineen. Souled Out oli vuonna '97 nWo:n "kaappaama" ppv. Ideana tuo vielä kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos oli kaikkea muuta. Souled Out '97 oli yksi huonoimmista ppv:istä. Niinpä seuraavina vuosina Souled Outistakin tuli ihan normaali WCW-ppv, vaikka joka vuosi tähän oli liittynyt jokin merkittävä nWo-piirre. Vuonna '98 selviteltiin Starrcaden fiaskon jälkimainingeissa vakatoidun päämestaruuden kohtaloa ja vuonna '99 ppv-debyyttinsä teki uusi ja vahvempi nWo Elite. Niin vain tässä historian viimeisessäkään Souled Outissa ei unohdettu nWo:tta, sillä New World Order 2000 oli tehnyt debyyttinsä heti Starrcaden jälkeen. Tästä lisää myöhemmin. Selostajinamme Tony Schiavone, Bobby Heenan ja Luojan kiitos pitkästä aikaa Mike Tenay. Tenay oli selostuksessaan terässä, mutta Heenanin kommenteista loisti poikkeuksellisen selvästi miehen turhautuminen WCW:n tilaan.
Souled Outin kortti koki viime hetkellä aika radikaaleja muutoksia, sillä uusi vuosituhat ei ollut käynnistynyt erityisen valoisesti WCW:ssä. Juuri ennen ppv:tä WCW:lle selvisi päämestari Bret Hartin aivotärähdyksen vakavuus, ja niinpä mestaruus vakatoitiin ja Hart vedettiin kortista pois. Hart ei palannut kehiin enää koskaan WCW:ssä. Samoin US-mestari Jeff Jarrett kärsi aivotärähdyksen ppv:tä edeltävässä Nitrossa ja joutui jäämään pois ppv:stä. Alun perin Jarrettin piti puolustaa mestaruuttaa Chris Benoit'ta vastaan illan aikana nähtävässä kolmen ottelun sarjassa, ja Hartin piti otella päämestaruusottelussa Sid Viciousta vastaan. Näitä otteluita ei siis nähty, ja tilalle kyhättiin hätäisesti uusi kortti.
Kidman vs. Dean Malenko - Catch As Catch Can Match
Tässä heti ensimmäinen maistiainen kortin uudistuksesta. Alun perin ppv:ssä piti olla Filthy Animalsien Kidmanin, Konnanin ja Mysterio Jr:n ottelu Revolutionin Dean Malenkoa, Perry Saturnia ja Shane Douglasin valitsemaa yllätyspartneria vastaan. WCW kuitenkin päätti, että yleisön oli saatava kolmen ottelun sarja, joka heille oli luvattu, ja kun Jeff Jarrettista ei ollut ottelemaan sitä, pistettiin Kidman tuohon hommaan. Niinpä kayfabessa Revolution pieksi ennen ppv:n alkua sekä Mysterion että Konnanin, ja niinpä Kidman joutuisi yksin saman illan aikana kohtaamaan niin Malenkon, Saturnin kuin tuon Douglasin valitseman yllärinkin. Ensimmäisenä vastassa oli Dean Malenko Catch As Catch Can Matchissa, jonka voisi voittaa selätyksellä, luovutuksella tai siten, että vastustajan jalat koskettavat maata ringside-alueella.
Dean Malenkon ja Kidmanin välinen ottelu ppv:n openerina kuulostaa kuin parhaista vuosien '97-'98 openereista repäistyltä idealta. Ottelun alku vaikuttikin juuri niin hyvältä kuin sopi odottaa, ja olin jo innostumassa kotisohvallani siitä, kuinka Russokin oli vihdoin tajunnut CW-divisioonan potentiaalin. Sitten ottelu loppui. Sitä oli ehditty käydä noin kolme minuuttia, kun se päättyi aivan tyhjästä aivan seinään. Todella surkeaa. WCW:llä oli valtava potentiaali avata show kunnon ilotulituksella, ja he päättyivät tyytyä tähän. Alku oli toki hienoa katseltavaa, joten pisteet Malenkolle ja Kidmanille. Järkyttävän suuret miinukset buukkaajille.
*½ (2:36)
Voittaja:
Vampiro vs. David Flair (c) w/ Daffney vs. Crowbar (c)
Hohoo. Jollain sairaalla tavalla olen oikeasti alkanut pitää tästä David Flairin täysin mielipuolisesta hahmosta. Aluksi Flair oli siis vain DDP:lle ja Kimberlylle kostoa janonnut face, mutta lopulta hän kaikessa sekopäisyydessään alkoi käydä kaikkien kimppuun sorkkarautansa (crowbar) avulla ja kääntyi heeliksi. Starracaden DDP vs. Flair -ottelun jälkeen teki debyyttinsä Flairin tyttöystäväksi paljastanut vajaamielinen Daffney (kyllä, sama kuin myöhemmin TNA:ssa). Starrcadea seuranneessa Nitrossa Flair ja Daffney saivat avukseen isokokoisen miehen, joka ilmoitti, että ystävät kutsuvat häntä Crowbariksi. Niinpä Flair yhdisti voimansa tämän Crowbarin (joka indie-maailmassa tunnettiin Devon Stormina) kanssa, ja he voittivat joukkuemestaruudet vuodenvaihteen tienoilla, kun uuden nWo:n kanssa feudannut Arn Anderson auttoi kummipoikansa joukkueen voittamaan vyöt pois uuden nWo:n käsistä. Avusta huolimatta David ilmoitti, ettei kaipaa tukea kummisedältään, ja seuraavina viikkoina olikin tarjolla yhteenottoja Arnin ja sekopääkolmikon välillä. Ppv:tä edeltävässä Nitrossa Arn hyökkäsi Crowbarin kimppuun, mutta David ja Daffney eivät jääneetkän auttamaan kaveriaan vaan poistuivat paikalta. Arn Andersonin lisäksi tämän kaksikon huolena olivat myös Vampiro ja Vampiron kanssa liikkuvat Misfitsit. Alun perin tämän pitikin olla joukkuemestaruusottelu, johon Vampiro olisi saanut valita joukkueparin vapaasti. Tämä kuitenkin muuttui, koska Flair ja Crowbar hyökkäsivät ennen ppv:tä Vampiron kimppuun, ja Vampiro ilmoitti tahtovansa kohdata kaksikon yksin.
Taustatarina kuulostaa kaikin puolin aika järjettömältä, eikä siinä tule edes paras osuus ilmi. Parasta on nimittäin seurata, kuinka upeasti David Flair, Crowbar ja Daffney oikeasti esittävät olevansa aivan järkensä menettäneitä. Tältä ottelulta en uskaltanut etukäteen odottaa mitään, ja niinpä oli mahtavaa huomata, että tästähän kuoriutui varsin kohtuullinen ottelu. Ei tämä siis millään tasolla ollut erityisen hyvä ottelu, mutta ihan mukavaa spottailua tämä kaikessa yksinkertaisuudessaan oli. Kunnon tarina, kehäpsykologisuus ja järkevyys tästä kyllä puuttuivat välillä aika pahasti, mutta niiden vastapainona nähtiin oikeasti tosi tyylikkäitä liikkeitä ja muutenkin mukavan vauhdikasta ja energistä menoa. Kyllä tämä kolmen miehen rymistely siis oman osuutensa kortissa hoiti kunnialla.
**½ (10:32)
Voittaja:
The Harris Boys (Don & Ron) vs. The Mamalukes (Big Vito & Johnny The Bull) w/ Disco Inferno
Tässä on taas yksi loistava esimerkki täysin idioottimaisesta buukkauksesta. Tällä ottelulla ei ole mitään taustatarinaa, eikä tätä ottelua pitänyt edes alun perin olla tässä kortissa, mutta jostain täysin käsittämättömästä syystä WCW ilmeisesti päätti, että edellä mainittujen uudelleen järjestelyjen takia kortissa on liian vähän otteluita (vain 11), joten se kaipaa ehdottomasti yhtä heel vs. heel -joukkueottelua. Harris Boys tunnettiin siis pari viimeisintä kuukautta Creative Controlina, mutta Starrcaden jälkeen he olivat liittyneet nWo 2000:een ja alkaneet painia omilla nimillään ja bad ass -gimmickillä. Mamalukes oli puolestaan Starrcadessa nähdyn openerin jälkeen kaapannut Disco Infernon, ja seuraavien viikkojen aikana Tony Marinara oli koulinut Infernosta uuden jäsenen heidän mafiooso-stableensa. Inferno ei tosin ollut kovin innoissaan päästessään kannustamaan Vitoa ja Johnny The Bullia voittoon.
Tämä ottelu oli yksinkertaisesti huono. Harriksen veljeksistä ei ole ikinä ollut mihinkään, eivätkä kaiken rehellisyyden nimissä Johnny The Bull tai Big Vitokaan ole olleet koskaan mitään Wrestler of the Year -kandidaatteja. Niinpä lopputuloksena oli varsin kuivaa ja mitäänsanomatonta brawlausta. Ei tämä missään kohtaa ollut varsinaisesti jotenkin järkyttävää kuraa, ja erityisesti mafioosokaverukset kyllä tuntuivat yrittävän kehässä kovasti, mutta sillä ei vain hirveän pitkälle päästy. Plussaa pitää myös antaa Infernon ilmeistä ottelun aikana. Kokonaisuudessaan minun on kuitenkin äärettömän vaikea ymmärtää sitä, miksi tällaisia otteluita buukataan ppv:hen.
* (9:33)
Voittajat:
Madusa (c) w/ Spice vs. Oklaholma - WCW Cruiserweight Championship
Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli CW-mestaruusottelu ja... Ei j******ta. Siinä vaiheessa, kun WCW:n selostajatkin toteavat CW-divisoonan tulleen pitkän matkan klassikko-ottelupäivistään, voi turvallisesti todeta, että tämä divari oli tällä hetkellä aivan täyttä paskaa. Madusa oli siis voittanut CW-mestaruuden Evan Karagiakselta, kun Karagiaksen uusi tyttöystävä Spice kääntyi "shokeeraavasti" Evania vastaan ja liittyi Madusan puolelle. Pian tämän jälkeen uuden mestarin ensimmäiseksi haastajaksi nousi Ed Ferraran esittämä Jim Rossia parodioiva Oklaholma! Kyllä, luitte aivan oikean. CW-mestaruuden haastajaksi nousi WWF-selostajan pilaversio. Totesin vahingossa Evan vs. Madusan kohdalla, että kyseessä oli köyhän miehen Jarrett vs. Chyna, mutta todellisuudessa se olikin vasta tässä. Oklaholma vietti nimittäin seuraavat viikot promoamalla siitä, kuinka paljon parempia miehet ovat kuin naiset. Uljas selostajahahmomme intoutui lopulta jopa hyökkäämään Madusan kimppuun ja varastamaan mestaruusvyön tältä. Jippii.
Jos ottelun taustatarina oli täyttä paskaa, niin samaa sontaa oli itse ottelukin. Annan tälle puoli tähteä ihan vain Madusan takia. Ensinnäkin minun käy sääliksi tätä oikeasti lahjakasta naispainijaa. Miksi hän ei vain jäänyt WWF:ään? Tässäkin ottelussa Madusa tuntui epätoivoisesti yrittävän kaikkensa painiessaan todellisuudessaa siis bookkaajana toimivaa Ed Ferraraa vastaan. Paljon tuosta yrityksestä ei ollut apua, mutta tuskin edes Chris Benoit olisi saanut näistä lähtökohdista aikaiseksi mitään järkevää. Miten oikeasti kenenkään WCW:läisen mielestä CW-divisioonan hukuttaminen tällaiseen roskaan saattoi kuulostaa millään tasolla hyvältä idealta? Ottelun lopetus oli kaiken huippu.
½ (2:56)
Voittaja:
Brian Knobs (c) vs. Norman Smiley vs. Fit Finlay vs. Meng - Hardcore Match for the WCW Hardcore Championship
WCW:n HC- ja CW-divisioonalla oli yksi ratkaiseva ero. CW-divisioonasta oli tullut viimeisten kuukausien aikana täyttä paskaa, mutta HC-divari ei ollut koskaan ollutkaan mitään muuta. En edelleenkään voi ymmärtää, miksi Russon mielestä WCW edes tarvitsi hardcore-divaria, kun sen kärkipainijat tosiaan koostuivat näistä neljästä nimestä. Viimeisin kuvio mestaruuden ympärillä oli ollut tosiaan se, kuinka Fit Finlay oli ottanut Brian Knobsin (kirjoitetaan taas jostain älyttömästä syystä yhdellä b:llä) koulutukseensa pian sen jälkeen, kun Knobs oli hävinnyt Mayhemissa mestaruusottelun Smileylle. Pian Knobsin look muistuttikin täysin Finlayta, ja miehet olivat muutenkin kuin samasta puusta veistettyjä. Starrcaden mestaruusottelussa Finlay ja Knobs hyökkäsivät Mengin kimppuun, ja Norman Smiley säilytti mestaruutensa kuin vahingossa. Pian Starrcaden jälkeen Knobs lopulta voittikin mestaruuden itselleen ja ajautui samalla ongelmiin myös kouluttajansa Finlayn kanssa. Näin Knobsin mestaruutta janosivat samaan aikaan entinen mestari, entinen valmentaja ja entinen ykköshaastaja. Kovaa kilpailua.
Mitä tästä ottelusta nyt voi hirveästi sanoa? Tarjolla oli taas kahmokaupalla roskapönttöjä, terästuolia ja teräsputkia, ja kyllä mukaan näytti mahtuvan pari pöytääkin. Mikään näistä elementeistä ei kuitenkaan tuonut otteluun mitään kiinnostavaa tai mitään HC-maista meininkiä, jota ei oltaisi nähty jo miljoona kertaa aikaisemmin WWF:ssä, ECW:ssä ja WCW:ssä itsessäänkin. Turha, tylsä ja kaikin puolin vaisuudessaan epäonnistunut HC-mäiskintä, jollaisia en enää 2000-luvulla tahtoisi nähdä. Tähän verrattuna New Jack on todella innovatiivinen.
* (6:11)
Voittaja:
Kidman vs. Perry Saturn - Bunkhouse Brawl Match
Kidmanin ottelusarja Revolutionia vastaan jatkuu. Ensimmäisessä Kidman kohtasi siis Dean Malenkon Catch As Catch Can Matchissa. Toisessa ottelussa vastassa olisi Perry Saturn Bunkhouse Brawlissa, eli perus HC-ottelussa. Niitä kun on nykyisin WCW:ssä liian vähän muuten tarjolla. Tässä vaiheessa voi olla myös paikallaan pohtia sitä, mikä tämän ottelusarjan idea edes oli, koska kyseessä ei ollut mikään 'Best of 3' Series, eikä panoksena ollut yhtään mitään. Kidman suostui siis ihan muuten vain ottelemaan kolme kertaa saman show'n aikana.
Illan ensimmäinen hyvä ottelu, ja sitä tältä sopi odottaakin. Kieltämättä Saturnin otteista saattoi hieman huomata, että kyseessä oli miehen viimeinen WCW-ottelu (samoin kuin oli Malenkolla), eikä motivaatio varsinaisesti ollut enää huipussaan. Silti hän veti Kidmanin kanssa rutiinilla tuommoisen 10-minuuttisen oikein viihdyttävän rymistelyn. Ei mitään erikoista eikä mitään holy shit -hetkiä, mutta kokonaisuutena oikein toimivaa painia. WCW voisi koettaa tällaista useamminkin.
*** (10:05)
Voittaja:
Booker T vs. Stevie Ray
Noniin, johan tätä ottelua saatiinkin ppv-tasolla odotella. Ensimmäisen kerran veljeskaksikko Stevie Rayn ja Booker T:n muodostama joukkue hajosi vuonna 1998. Tuolloin sekalaisesta riidasta ja hajoamisesta ei kuitenkaan koskaan kehkeytynyt niin kunnollista feudia, että siitä oltaisiin saatu oikea ottelu ppv:hen. Buukkaustiimillä oli tärkeämpääkin hommaa, kuten iänikuisen nWo-kuvin jatkaminen. Vuoden '99 aikana Harlem Heat sitten palautettiin yhteen, kuten kaikki muutkin vuoden '98 aikana hajotetut joukkueet, kunnes Russon astuessa puikkoihin suuntaviivat muuttuivat jälleen. Harlem Heat hävisi voittamansa joukkuemestaruudet, ja yhtäkkiä Stevie Rayn ja Booker T:n välillä kehiteltiin taas kunnon välienselvittely. Starrcadessa Stevie Ray ei saapunut ottelemaan Bookerin ja Bookerin Harlem Heatiin mukanaan tuoman voimakkaan naisen Midnightin kanssa, ja tämän takia Booker ja Midnight hävisivät ottelunsa. Seuraavina viikkoina Stevie Ray syytti Bookeria mm. siitä, kuinka tämä oli menestyshuumassa unohtanut kotitaustansa. Lopultakin nämä kaksi pääsivät selvittämään välinsä kehässä.
Ei tämä brother vs. brother -ottelu ollut ihan Bret vs. Owen -tasoa, mutta minun silmiinä tämä oli kaikin puolin ok ottelu. Ei missään osa-alueessa erityisemmin hyvä, mutta kyllä tämän ongelmitta katsoi. Tässäkin taas näki Bookerin suuren potentiaalin ja sen, kuinka oikeasti taidokas kaveri hän WCW-vuosinaan oli. Stevie Ray oli aivan armotta veljeskaksikon heikompi lenkki, mikä näkyi tässä, kun Booker liikkui kehässä tuplasti veljeään luontevammin. Yleensä minua ärsyttää WCW:n ottelun ratkaisuissa kaikki sekaantumiset, koska ne ovat niin turhia ja merkityksettömiä ja huonosti buukattuja, mutta nyt kerrankin interference-lopetus oli minusta ihan hyvä. Ehkä se jätti tästä ottelusta vähän tv-ottelumaisen maun, mutta tv-ottelumainen tämä oli tasoltaan muutenkin. Ei hyvä, ei huono.
** (6:30)
Voittaja:
Tank Abbott vs. Jerry Flynn - Shoot Fight Match
Kohtuullisesti toimivista feudeista onkin hyvä siirtyä aivan turhiin ja mitäänsanomattomiin kuvioihin. Koska WCW:llä oli niin pirusti rahaa, ja firma teki ihan järjettömästi voittoa, oli sillä varaa älyttömän kalliisiin ja epävarmoihin riskisijoituksiin, kuten MMA-taistelija Tank Abbottin palkkaamiseen... Ei. Abbotthan oli käynyt lyhyesti WCW:ssä jo kesällä '99 Steinereiden apuna, mutta sittemmin häntä ei ollut näkynyt, kunnes vuodenvaihteen aikaan hän teki paluunsa ja samalla pysyvämmän sisääntulonsa WCW:n rosteriin. WCW ihan tosissaan ajattelin, että kohtuullista nimeä UFC-kentillä saanut ja kaikki isoimmat ottelunsa hävinnyt Abbott istuttaisi jotenkin erityisesti uusia katsojaperseitä penkkiin. Varsinkin kun tässä otetaan huomioon vielä se, ettei UFC tai MMA ollut läheskään yhtä iso juttu vielä 2000-luvun alussa kuin se nyt on. No, nyt Abbott oli kuitenkin tehnyt debyyttinsä ja aloittanut samalla jonkun yhdentekevän feudin WCW:n virallisen isokokoisen ja täysin karismaatittoman Jerry Flynnin kanssa. Jässikät olivat muun muassa tapelleet toistensa niin kauan, että olivat päätyneet selliin, jossa he olivat vain jatkaneet tappelua. Ei kiinnosta. Nyt he kohtasivat Shoot Fight Matchissa, jonka saattoi voittaa vain tyrmäyksellä tai luovutuksella.
Ottelu oli turha mutta Luojan kiitos lyhyt eikä siis näin ollen vienyt paljoa aikaa tärkeämmiltä otteluilta. Annan puoli tähteä ihan vain Abbottin suht näyttävälle nyrkinpamautukselle. Muuten jään syvästi toivomaan, ettei Abbott tunkisi rumaa naamaansa eteeni tulevien WCW-ppv:eiden kohdalla. Ja heittäkää nyt se Flynn ihan oikeasti jo pihalle firmasta. Teillä on jobbereiksikin niin paljon parempia kavereita tarjolla.
½ (1:39)
Voittaja:
Diamond Dallas Page vs. Buff Bagwell - Last Man Standing Match
Diamond Dallas Page oli feudannut Starrcadeen asti ensin Ric Flairin ja sitten tämän pojan Davidin kanssa. Starrcaden jälkeen DDP siirtyi feudaamaan Buff Bagwellin kanssa. Bagwell oli ollut tuuliajolla WCW:ssä useiden kuukausien ajan, eikä Curt Hennigin voittaminen Retirement Matchissakaan tuonut mitään muutosta Bagwellin (taikka Hennigin) uralle. Yhtä kaikki nyt DDP oli varma, että Bagwell oli yrittänyt vietellä hänen naisensa Kimberlyn. Viikko tolkulla pakkomielteinen DDP vainosi Bagwellia ja syytti tätä Kimberlyn viekottelusta, ja Bagwell kiisti syytteet omalla buffmaisella tyylillään. Ppv:tä edeltävinä viikkoina nähtiin rajuja yhteenottoja, joihin jopa Kimberly puuttui. Kimberly itse ei ollut missään vaiheessa kommentoinut sitä, onko DDP:n esittämissä rajuissa väitteissä jotain perää. DDP oli varma, että niissä oli, ja sen takia hän tahtoi päästä takomaan Bagwellia kunnolla turpaan tässä LMS-ottelussa. Jostain kumman syystä WCW:n Last Man Satnding Matchissa kymmeneen laskeminen tehtiin vain, jos miehet makasivat maassa kehässä.
Ottelumuodon tyylin typeryyden lisäksi tässä kamppailussa huonointa oli tosi vaisu lopetus. Muuten Bagwellin ja DDP:n kohtaaminen oli selvästi parempi kuin odotin. Jälleen kerran Diamond Dallas Page todisti minulle, että hän ihan oikeasti oli WCW:n ME-kaluston ehdottomasti tasokkaimpia nimiä ja että hän pystyi kiskomaan monista kehnommanpuoleisista vastustajista, kuten Buff Bagwellista, omalla entertainment-tyylillään ihan hyviä otteluita. DDP saa niskaansa aivan liikaa lokaa. Ei tämä ottelu siis tosiaan ollut mikään mestariteos, mutta ihan mukava ja viihdyttävä HC-tyylinen brawlaus antiklimaattisella lopetuksella höystettynä.
**½ (11:00)
Voittaja:
Kidman vs. The Wall w/ Shane Douglas - Steel Cage Match
Illan kolmas ottelu tässä Kidmanin Triple Threater -sarjassa. Shane Douglas oli luvannut, että Kidmanin kolmas vastustaja oli yllätysnimi, koska hän ei itse edelleenkään ollut painikunnossa. Yllätysnimeksi paljastui lopulta Wall, joka oli tehnyt WCW-debyyttinsä viime syksynä Berlynin henkivartijana. Sittemmin WCW oli päättänyt luopua oikeasti lahjakkaan ja juuri samana syksynä uudella ja jopa ihan toimivalla Berlyn-gimmickillä debytoineen Alec Wrightin pushaamisesta, ja tällöin oli oikea hetki nostaa turha ja mitäänsanomaton järkäle The Wall pushattavaksi. Nyt Wall saapui tuhoamaan Kidmanin tässä Steel Cage Matchissa, jossa häkki oli aivan samankokoinen kuin WWF:n Hell In A Cell Matcheissa. Sitä ei tietenkään hypetetty taikka myöskään hyödynnetty mitenkään. Perus-Russo. Oli vain pakko saada se HIAC-häkki kehiin.
Itse ottelu oli varsin mitäänsanomaton. Ei tämä mitenkään hirveän pitkä ollut eikä mitenkään erityisen kamalakaan, mutta tässä ei vain ehtinyt tapahtua paljon mitään. Kidman väläytti pari aika nättiä liikettä, ja Wall ei onnistunut olemaan aivan onnettoman tontun oloinen, mutta kokonaisuudessaan tästä jäi lähinnä turha fiilis. Häkkiä ei käytetty hyödyksi paljon mitenkään, ja minulle ei auennut ollenkaan se, miksi tämän edes piti olla joku Steel Cage Match. Kidman hoiti tässäkin hommansa ihan kunnialla, mutta hirveästi muuta hyvää sanottavaa tästä ei ole.
*½ (5:03)
Voittaja:
Kevin Nash vs. Terry Funk - Hardcore Match
Noniin, sitten pääsemme uusien kuvioiden ytimeen. Kuten Nashin kuvasta näkyy, nWo oli tehnyt paluunsa. Samoin oli tehnyt Terry Funk. WCW:n voimasuhteet olivat heittäneet Starrcaden jälkeen häränpyllyä, kun Powers That Be oli poistettu WCW:n johdosta. Samalla Terry Funk teki WCW-comebackinsa aloittaessaan WCW:n uutena comissionerina. Funk toi mukanaan johtolinjaukseen taas enemmän perinteistä tyyliä, ja muun muassa Arn Anderson alkoi auttaa Funkia tämän tehtävissä. Double A:n apua tarvittiinkin ihan kunnolla, koska WCW:n uudeksi ongelmaksi oli kehkeytymässä nWo 2000, joka sai alkunsa Starrcaden jälkeen. Starrcadessa Bret Hart oli säilyttänyt WCW World Heavyweight -mestaruutensa, kun ottelun lopussa Roddy Piper saapui mysteerisesti paikalle ottelun special refereeksi. Piper käski toimitsijaa soittamaan kelloa, kun Bret Hart oli lukinnut Goldbergin Sharpshooteriin, vaikka Goldberg ei ollut luovuttanut. Seuraavassa Nitrossa Piper selitti, että Powers That Be oli pakottanut hänet tekemään tuon tempun, ja hän pyysi anteeksi tekosiaan Goldbergiltä. Samaisessa Nitrossa nähtiin Goldbergin ja Hartin välinen uusintaottelu nyt vakatoidusta päämestaruudesta. Tuo ottelu päättyi, kun Jeff Jarrett, Kevin Nash ja Scott Hall saapuivat auttamaan Bret Hartin voittoon siitä huolimatta, että Piper yritti auttaa Goldbergiä. Kaikkien yllätykseksi Hart ei vastustellutkaan heel-kolmikon apua vaan lyöttäytyi heidän kanssaan yhteen, ja näin Hall ja Nash julistivat nWo:n saaneen uuden alkunsa. Yhdeksi tämän uuden nWo 2000:n suurimmaksi vastustajaksi nousi saman tien comissioner Funk, joka yritti päättää nWo:n uuden taipaleen ennen kuin se alkaisikaan kunnolla. Niinpä lopulta viikkojen yhteenottojen jälkeen Funk buukkasi Souled Outiin Hardcore Matchin hänen ja nWo-johtaja Kevin Nashin välille. Jos Funk voittaisi, nWo hajotettaisiin. Jos Nash voittaisi, hänestä tulisi WCW:n uusi comissioner.
Taas yksi HC-ottelu. Tämä ei etukäteenkään kuulostanut erityisen jännittävältä, eikä tämä sitä myöskään ollut. Joo Terry Funk bleidasi taas sillä tavalla, että hän suurin piirtein kylpi omassa veressään, mutta se ei vielä tee ottelusta erityisen hyvää. Täytyy myöntää, että tässä oli pari tosi näyttävää bumppia, mutta suurin osa koko ottelusta oli vain Funkin epätoivoista ja jopa oikeasti vähän huolestuttavan näköistä ryömintää, jota ei ollut mitenkään kiva katsoa. Niinpä en sanoisi tätä erityisen hyväksi HC-otteluksi, kun ei tämä ollut mikään tasaväkinen suurtaisto vaan enemmän vain yksipuolista rymistelyä. Kyllä tämän katsoi, mutta aika heikoksi jäi kokonaisfiilis.
*½ (7:59)
Voittaja:
Chris Benoit vs. Sid Vicious - Special Referee: Arn Anderson - WCW World Heavyweight Championship
Jo kolmas WCW:n ppv putkeen, jossa päämestaruusottelu on face vs. face. Ensin oli Bret Hart vs. Chris Benoit, sitten Hart vs. Goldberg ja nyt Benoit vs. Sid Vicious. Alun perinhän tämän piti siis olla suurkoitos heeliksi kääntyneen ja nWo:hon liittyneen päämestarin Bret Hartin ja nWo:ta vastaan tiukasti taistellen Sid Viciouksen välillä. Samaan aikaan toisen nWo-soturin Chris Benoit'n piti otella Triple Threater -sarjassa nWo:n jäsentä ja US-mestaria Jeff Jarrettia vastaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun sekä Jarrett että Hart joutuivat jättäytymään ppv:stä pois, ja molempien mestaruudet vakatoitiin. US-mestaruuden kohtalo jätettiin tässä ppv:ssä kokonaan avoimeksi, mutta päämestaruudelle päätettiin hankkia uusi omistaja Chris Benoit'n ja Sid Viciouksen välisessä ottelussa. Alun perin Arn Andersonin piti olla ottelun erikoistuomarina sen takia, että hän vahtisi, ettei nWo sekaannu otteluun. Nyt tuota taakkaa ei ollut niskassa, mutta Arn tuomaroi ottelun silti ihan muuten vain.
Shawn Michaels on toistaiseksi ainut mies, joka on pystynyt kiskomaan Sidistä lähes tulkoon neljän tähden ottelun (ainakin tämän projektin aikana, enkä usko että heitä kovin montaa on muutenkaan). WCW oli hehkuttanut tätä ottelua niin isona WCW:n kahden suurimman facen kohtaamisena, jota koko pukuhuone saapui katsomaan sisääntulorampille, että toivoin kovasti Chris Benoit'n olevan toinen kaveri, joka kykenisi samaan temppuun. Kaikki oli periaatteessa kunnossa. Suuri hype. Uuden mestarin kruunaus. Jännittävä tunnelma.
Harmi vain, että se ei riittänyt. Benoit kyllä teki hienoa työtä ja kiskoi Sidistä irti hyvän ottelun, mutta ei tästä mitään klassikkomateriaalia tullut. Edellytykset kyllä olivat kaikin puolin kunnossa, mutta ei tämä vain missään vaiheessa tuntunut erityisen hienolta ottelulta. Silti täytyy huomauttaa, että tämä oli kuitenkin hyvä ottelu, mikä on jo aikamoinen saavutus WCW:n päämestaruuskamppailuilta. Lisäksi tämä jätti ihan oikeasti hyvän fiiliksen minulle, joten en lähde morkkaamaan tätä mitenkään suuremmin. Hyvää painia, jossa oli pari jännittävää kohtaa. Lopetus oli aikamoisen laimea, mutta kaikkea ei voi saada. Tällaiseen Main Eventiin, joka ei tuota suurempaa pettymystä, pitää olla WCW:n kanssa jo tosi tyytyväinen.
*** (14:50)
Voittaja:
** Kidman
* Perry Saturn
Kokonaisarvio Souled Outista: Annoin Guilty As Chargedilla arvosanaksi Ok:n, mutta huomautin, että se oli niin lähellä Hyvää kuin voi vain olla olematta sitä. Samoin minun täytyy huomauttaa, että Souled Out oli todella lähellä Surkeaa, mutta ei kuitenkaan aivan tarpeeksi lähellä, joten tämä yltää jopa Kehnoksi. Se lienee WCW:lle jopa saavutuksenpoikanen, kun sen vuoden '99 ppv:istä 7 oli Surkeita. Huhtikuun jälkeen tasan yksi (Fall Brawl) ylitti Surkean. Tämäkään tapahtuma ei arvosanojensa puolesta ole Surkeaa parempi, mutta minulle ei kuitenkaan jäänyt tästä sellainen samanlainen p**ka fiilis kuin suurimmasta osasta WCW:n edellisen vuoden ppv:itä, ja en tosiaankaan tahdo antaa tuota Surkeaa arvosanaa kuin oikeasti tuollaisissa selvissä tapauksissa, vaikka sitä tulikin edellisenä vuonna jaettua oikein kunnolla tuon yleisen järjettömän paskuuden takia. Ehkä tämä vuosi oli hieman parempi. Ehkä? Jooko? Joka tapauksessa tässäkin ppv:ssä erityisen alkupuoliskon turhat ottelut olivat todella heikkoa tasoa, mutta joukosta löytyi muutamia oikein positiivisia yllätyksiä (Flair vs. Vampiro vs. Crowbar ja Bagwell vs. DDP) ja pari hyvää ottelua, joista yksi oli jopa Main Event! Juuri ME:n hyvyys jätti tästä ihan siedettävän fiiliksen. Muutenkin monet noista heikosti rankatuista otteluista (Kidman vs. Malenko, Kidman vs. Wall, Nash vs. Funk) eivät olleet perinteisesti paskoja vaan ajanpuutteen tai muiden syiden takia varsin mitäänsanomattomia.
Tl;dr. Ei tämä ollut tosiaankaan lähellä mitään hyvää tasoa, mutta WCW:n tämänhetkinen tilanne huomioon ottaen tähän täytyy varmaan olla tyytyväinen.
1. ECW Guilty As Charged - Ok
---------------
2. WCW Souled Out - Kehno
Seuraavana sitten WWF näyttää, miten se avaa vuotensa Royal Rumblen merkeissä.
Sitten viikon arvostelun aika. Vuoden ensimmäinen ppv on takana. Seuraavaksi on tarjolla WCW:n versio uuden vuosituhannen avaamisesta.
SOULED OUT 2000
Control is everything!
WCW järjesti ensimmäisen Souled Outinsa vuonna 1997, jolloin ppv liittyi tiukasti nWo-storylineen. Souled Out oli vuonna '97 nWo:n "kaappaama" ppv. Ideana tuo vielä kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos oli kaikkea muuta. Souled Out '97 oli yksi huonoimmista ppv:istä. Niinpä seuraavina vuosina Souled Outistakin tuli ihan normaali WCW-ppv, vaikka joka vuosi tähän oli liittynyt jokin merkittävä nWo-piirre. Vuonna '98 selviteltiin Starrcaden fiaskon jälkimainingeissa vakatoidun päämestaruuden kohtaloa ja vuonna '99 ppv-debyyttinsä teki uusi ja vahvempi nWo Elite. Niin vain tässä historian viimeisessäkään Souled Outissa ei unohdettu nWo:tta, sillä New World Order 2000 oli tehnyt debyyttinsä heti Starrcaden jälkeen. Tästä lisää myöhemmin. Selostajinamme Tony Schiavone, Bobby Heenan ja Luojan kiitos pitkästä aikaa Mike Tenay. Tenay oli selostuksessaan terässä, mutta Heenanin kommenteista loisti poikkeuksellisen selvästi miehen turhautuminen WCW:n tilaan.
Souled Outin kortti koki viime hetkellä aika radikaaleja muutoksia, sillä uusi vuosituhat ei ollut käynnistynyt erityisen valoisesti WCW:ssä. Juuri ennen ppv:tä WCW:lle selvisi päämestari Bret Hartin aivotärähdyksen vakavuus, ja niinpä mestaruus vakatoitiin ja Hart vedettiin kortista pois. Hart ei palannut kehiin enää koskaan WCW:ssä. Samoin US-mestari Jeff Jarrett kärsi aivotärähdyksen ppv:tä edeltävässä Nitrossa ja joutui jäämään pois ppv:stä. Alun perin Jarrettin piti puolustaa mestaruuttaa Chris Benoit'ta vastaan illan aikana nähtävässä kolmen ottelun sarjassa, ja Hartin piti otella päämestaruusottelussa Sid Viciousta vastaan. Näitä otteluita ei siis nähty, ja tilalle kyhättiin hätäisesti uusi kortti.
Kidman vs. Dean Malenko - Catch As Catch Can Match
Tässä heti ensimmäinen maistiainen kortin uudistuksesta. Alun perin ppv:ssä piti olla Filthy Animalsien Kidmanin, Konnanin ja Mysterio Jr:n ottelu Revolutionin Dean Malenkoa, Perry Saturnia ja Shane Douglasin valitsemaa yllätyspartneria vastaan. WCW kuitenkin päätti, että yleisön oli saatava kolmen ottelun sarja, joka heille oli luvattu, ja kun Jeff Jarrettista ei ollut ottelemaan sitä, pistettiin Kidman tuohon hommaan. Niinpä kayfabessa Revolution pieksi ennen ppv:n alkua sekä Mysterion että Konnanin, ja niinpä Kidman joutuisi yksin saman illan aikana kohtaamaan niin Malenkon, Saturnin kuin tuon Douglasin valitseman yllärinkin. Ensimmäisenä vastassa oli Dean Malenko Catch As Catch Can Matchissa, jonka voisi voittaa selätyksellä, luovutuksella tai siten, että vastustajan jalat koskettavat maata ringside-alueella.
Dean Malenkon ja Kidmanin välinen ottelu ppv:n openerina kuulostaa kuin parhaista vuosien '97-'98 openereista repäistyltä idealta. Ottelun alku vaikuttikin juuri niin hyvältä kuin sopi odottaa, ja olin jo innostumassa kotisohvallani siitä, kuinka Russokin oli vihdoin tajunnut CW-divisioonan potentiaalin. Sitten ottelu loppui. Sitä oli ehditty käydä noin kolme minuuttia, kun se päättyi aivan tyhjästä aivan seinään. Todella surkeaa. WCW:llä oli valtava potentiaali avata show kunnon ilotulituksella, ja he päättyivät tyytyä tähän. Alku oli toki hienoa katseltavaa, joten pisteet Malenkolle ja Kidmanille. Järkyttävän suuret miinukset buukkaajille.
*½ (2:36)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Vampiro vs. David Flair (c) w/ Daffney vs. Crowbar (c)
Hohoo. Jollain sairaalla tavalla olen oikeasti alkanut pitää tästä David Flairin täysin mielipuolisesta hahmosta. Aluksi Flair oli siis vain DDP:lle ja Kimberlylle kostoa janonnut face, mutta lopulta hän kaikessa sekopäisyydessään alkoi käydä kaikkien kimppuun sorkkarautansa (crowbar) avulla ja kääntyi heeliksi. Starracaden DDP vs. Flair -ottelun jälkeen teki debyyttinsä Flairin tyttöystäväksi paljastanut vajaamielinen Daffney (kyllä, sama kuin myöhemmin TNA:ssa). Starrcadea seuranneessa Nitrossa Flair ja Daffney saivat avukseen isokokoisen miehen, joka ilmoitti, että ystävät kutsuvat häntä Crowbariksi. Niinpä Flair yhdisti voimansa tämän Crowbarin (joka indie-maailmassa tunnettiin Devon Stormina) kanssa, ja he voittivat joukkuemestaruudet vuodenvaihteen tienoilla, kun uuden nWo:n kanssa feudannut Arn Anderson auttoi kummipoikansa joukkueen voittamaan vyöt pois uuden nWo:n käsistä. Avusta huolimatta David ilmoitti, ettei kaipaa tukea kummisedältään, ja seuraavina viikkoina olikin tarjolla yhteenottoja Arnin ja sekopääkolmikon välillä. Ppv:tä edeltävässä Nitrossa Arn hyökkäsi Crowbarin kimppuun, mutta David ja Daffney eivät jääneetkän auttamaan kaveriaan vaan poistuivat paikalta. Arn Andersonin lisäksi tämän kaksikon huolena olivat myös Vampiro ja Vampiron kanssa liikkuvat Misfitsit. Alun perin tämän pitikin olla joukkuemestaruusottelu, johon Vampiro olisi saanut valita joukkueparin vapaasti. Tämä kuitenkin muuttui, koska Flair ja Crowbar hyökkäsivät ennen ppv:tä Vampiron kimppuun, ja Vampiro ilmoitti tahtovansa kohdata kaksikon yksin.
Taustatarina kuulostaa kaikin puolin aika järjettömältä, eikä siinä tule edes paras osuus ilmi. Parasta on nimittäin seurata, kuinka upeasti David Flair, Crowbar ja Daffney oikeasti esittävät olevansa aivan järkensä menettäneitä. Tältä ottelulta en uskaltanut etukäteen odottaa mitään, ja niinpä oli mahtavaa huomata, että tästähän kuoriutui varsin kohtuullinen ottelu. Ei tämä siis millään tasolla ollut erityisen hyvä ottelu, mutta ihan mukavaa spottailua tämä kaikessa yksinkertaisuudessaan oli. Kunnon tarina, kehäpsykologisuus ja järkevyys tästä kyllä puuttuivat välillä aika pahasti, mutta niiden vastapainona nähtiin oikeasti tosi tyylikkäitä liikkeitä ja muutenkin mukavan vauhdikasta ja energistä menoa. Kyllä tämä kolmen miehen rymistely siis oman osuutensa kortissa hoiti kunnialla.
**½ (10:32)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
The Harris Boys (Don & Ron) vs. The Mamalukes (Big Vito & Johnny The Bull) w/ Disco Inferno
Tässä on taas yksi loistava esimerkki täysin idioottimaisesta buukkauksesta. Tällä ottelulla ei ole mitään taustatarinaa, eikä tätä ottelua pitänyt edes alun perin olla tässä kortissa, mutta jostain täysin käsittämättömästä syystä WCW ilmeisesti päätti, että edellä mainittujen uudelleen järjestelyjen takia kortissa on liian vähän otteluita (vain 11), joten se kaipaa ehdottomasti yhtä heel vs. heel -joukkueottelua. Harris Boys tunnettiin siis pari viimeisintä kuukautta Creative Controlina, mutta Starrcaden jälkeen he olivat liittyneet nWo 2000:een ja alkaneet painia omilla nimillään ja bad ass -gimmickillä. Mamalukes oli puolestaan Starrcadessa nähdyn openerin jälkeen kaapannut Disco Infernon, ja seuraavien viikkojen aikana Tony Marinara oli koulinut Infernosta uuden jäsenen heidän mafiooso-stableensa. Inferno ei tosin ollut kovin innoissaan päästessään kannustamaan Vitoa ja Johnny The Bullia voittoon.
Tämä ottelu oli yksinkertaisesti huono. Harriksen veljeksistä ei ole ikinä ollut mihinkään, eivätkä kaiken rehellisyyden nimissä Johnny The Bull tai Big Vitokaan ole olleet koskaan mitään Wrestler of the Year -kandidaatteja. Niinpä lopputuloksena oli varsin kuivaa ja mitäänsanomatonta brawlausta. Ei tämä missään kohtaa ollut varsinaisesti jotenkin järkyttävää kuraa, ja erityisesti mafioosokaverukset kyllä tuntuivat yrittävän kehässä kovasti, mutta sillä ei vain hirveän pitkälle päästy. Plussaa pitää myös antaa Infernon ilmeistä ottelun aikana. Kokonaisuudessaan minun on kuitenkin äärettömän vaikea ymmärtää sitä, miksi tällaisia otteluita buukataan ppv:hen.
* (9:33)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Madusa (c) w/ Spice vs. Oklaholma - WCW Cruiserweight Championship
Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli CW-mestaruusottelu ja... Ei j******ta. Siinä vaiheessa, kun WCW:n selostajatkin toteavat CW-divisoonan tulleen pitkän matkan klassikko-ottelupäivistään, voi turvallisesti todeta, että tämä divari oli tällä hetkellä aivan täyttä paskaa. Madusa oli siis voittanut CW-mestaruuden Evan Karagiakselta, kun Karagiaksen uusi tyttöystävä Spice kääntyi "shokeeraavasti" Evania vastaan ja liittyi Madusan puolelle. Pian tämän jälkeen uuden mestarin ensimmäiseksi haastajaksi nousi Ed Ferraran esittämä Jim Rossia parodioiva Oklaholma! Kyllä, luitte aivan oikean. CW-mestaruuden haastajaksi nousi WWF-selostajan pilaversio. Totesin vahingossa Evan vs. Madusan kohdalla, että kyseessä oli köyhän miehen Jarrett vs. Chyna, mutta todellisuudessa se olikin vasta tässä. Oklaholma vietti nimittäin seuraavat viikot promoamalla siitä, kuinka paljon parempia miehet ovat kuin naiset. Uljas selostajahahmomme intoutui lopulta jopa hyökkäämään Madusan kimppuun ja varastamaan mestaruusvyön tältä. Jippii.
Jos ottelun taustatarina oli täyttä paskaa, niin samaa sontaa oli itse ottelukin. Annan tälle puoli tähteä ihan vain Madusan takia. Ensinnäkin minun käy sääliksi tätä oikeasti lahjakasta naispainijaa. Miksi hän ei vain jäänyt WWF:ään? Tässäkin ottelussa Madusa tuntui epätoivoisesti yrittävän kaikkensa painiessaan todellisuudessaa siis bookkaajana toimivaa Ed Ferraraa vastaan. Paljon tuosta yrityksestä ei ollut apua, mutta tuskin edes Chris Benoit olisi saanut näistä lähtökohdista aikaiseksi mitään järkevää. Miten oikeasti kenenkään WCW:läisen mielestä CW-divisioonan hukuttaminen tällaiseen roskaan saattoi kuulostaa millään tasolla hyvältä idealta? Ottelun lopetus oli kaiken huippu.
½ (2:56)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Brian Knobs (c) vs. Norman Smiley vs. Fit Finlay vs. Meng - Hardcore Match for the WCW Hardcore Championship
WCW:n HC- ja CW-divisioonalla oli yksi ratkaiseva ero. CW-divisioonasta oli tullut viimeisten kuukausien aikana täyttä paskaa, mutta HC-divari ei ollut koskaan ollutkaan mitään muuta. En edelleenkään voi ymmärtää, miksi Russon mielestä WCW edes tarvitsi hardcore-divaria, kun sen kärkipainijat tosiaan koostuivat näistä neljästä nimestä. Viimeisin kuvio mestaruuden ympärillä oli ollut tosiaan se, kuinka Fit Finlay oli ottanut Brian Knobsin (kirjoitetaan taas jostain älyttömästä syystä yhdellä b:llä) koulutukseensa pian sen jälkeen, kun Knobs oli hävinnyt Mayhemissa mestaruusottelun Smileylle. Pian Knobsin look muistuttikin täysin Finlayta, ja miehet olivat muutenkin kuin samasta puusta veistettyjä. Starrcaden mestaruusottelussa Finlay ja Knobs hyökkäsivät Mengin kimppuun, ja Norman Smiley säilytti mestaruutensa kuin vahingossa. Pian Starrcaden jälkeen Knobs lopulta voittikin mestaruuden itselleen ja ajautui samalla ongelmiin myös kouluttajansa Finlayn kanssa. Näin Knobsin mestaruutta janosivat samaan aikaan entinen mestari, entinen valmentaja ja entinen ykköshaastaja. Kovaa kilpailua.
Mitä tästä ottelusta nyt voi hirveästi sanoa? Tarjolla oli taas kahmokaupalla roskapönttöjä, terästuolia ja teräsputkia, ja kyllä mukaan näytti mahtuvan pari pöytääkin. Mikään näistä elementeistä ei kuitenkaan tuonut otteluun mitään kiinnostavaa tai mitään HC-maista meininkiä, jota ei oltaisi nähty jo miljoona kertaa aikaisemmin WWF:ssä, ECW:ssä ja WCW:ssä itsessäänkin. Turha, tylsä ja kaikin puolin vaisuudessaan epäonnistunut HC-mäiskintä, jollaisia en enää 2000-luvulla tahtoisi nähdä. Tähän verrattuna New Jack on todella innovatiivinen.
* (6:11)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Kidman vs. Perry Saturn - Bunkhouse Brawl Match
Kidmanin ottelusarja Revolutionia vastaan jatkuu. Ensimmäisessä Kidman kohtasi siis Dean Malenkon Catch As Catch Can Matchissa. Toisessa ottelussa vastassa olisi Perry Saturn Bunkhouse Brawlissa, eli perus HC-ottelussa. Niitä kun on nykyisin WCW:ssä liian vähän muuten tarjolla. Tässä vaiheessa voi olla myös paikallaan pohtia sitä, mikä tämän ottelusarjan idea edes oli, koska kyseessä ei ollut mikään 'Best of 3' Series, eikä panoksena ollut yhtään mitään. Kidman suostui siis ihan muuten vain ottelemaan kolme kertaa saman show'n aikana.
Illan ensimmäinen hyvä ottelu, ja sitä tältä sopi odottaakin. Kieltämättä Saturnin otteista saattoi hieman huomata, että kyseessä oli miehen viimeinen WCW-ottelu (samoin kuin oli Malenkolla), eikä motivaatio varsinaisesti ollut enää huipussaan. Silti hän veti Kidmanin kanssa rutiinilla tuommoisen 10-minuuttisen oikein viihdyttävän rymistelyn. Ei mitään erikoista eikä mitään holy shit -hetkiä, mutta kokonaisuutena oikein toimivaa painia. WCW voisi koettaa tällaista useamminkin.
*** (10:05)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Booker T vs. Stevie Ray
Noniin, johan tätä ottelua saatiinkin ppv-tasolla odotella. Ensimmäisen kerran veljeskaksikko Stevie Rayn ja Booker T:n muodostama joukkue hajosi vuonna 1998. Tuolloin sekalaisesta riidasta ja hajoamisesta ei kuitenkaan koskaan kehkeytynyt niin kunnollista feudia, että siitä oltaisiin saatu oikea ottelu ppv:hen. Buukkaustiimillä oli tärkeämpääkin hommaa, kuten iänikuisen nWo-kuvin jatkaminen. Vuoden '99 aikana Harlem Heat sitten palautettiin yhteen, kuten kaikki muutkin vuoden '98 aikana hajotetut joukkueet, kunnes Russon astuessa puikkoihin suuntaviivat muuttuivat jälleen. Harlem Heat hävisi voittamansa joukkuemestaruudet, ja yhtäkkiä Stevie Rayn ja Booker T:n välillä kehiteltiin taas kunnon välienselvittely. Starrcadessa Stevie Ray ei saapunut ottelemaan Bookerin ja Bookerin Harlem Heatiin mukanaan tuoman voimakkaan naisen Midnightin kanssa, ja tämän takia Booker ja Midnight hävisivät ottelunsa. Seuraavina viikkoina Stevie Ray syytti Bookeria mm. siitä, kuinka tämä oli menestyshuumassa unohtanut kotitaustansa. Lopultakin nämä kaksi pääsivät selvittämään välinsä kehässä.
Ei tämä brother vs. brother -ottelu ollut ihan Bret vs. Owen -tasoa, mutta minun silmiinä tämä oli kaikin puolin ok ottelu. Ei missään osa-alueessa erityisemmin hyvä, mutta kyllä tämän ongelmitta katsoi. Tässäkin taas näki Bookerin suuren potentiaalin ja sen, kuinka oikeasti taidokas kaveri hän WCW-vuosinaan oli. Stevie Ray oli aivan armotta veljeskaksikon heikompi lenkki, mikä näkyi tässä, kun Booker liikkui kehässä tuplasti veljeään luontevammin. Yleensä minua ärsyttää WCW:n ottelun ratkaisuissa kaikki sekaantumiset, koska ne ovat niin turhia ja merkityksettömiä ja huonosti buukattuja, mutta nyt kerrankin interference-lopetus oli minusta ihan hyvä. Ehkä se jätti tästä ottelusta vähän tv-ottelumaisen maun, mutta tv-ottelumainen tämä oli tasoltaan muutenkin. Ei hyvä, ei huono.
** (6:30)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Tank Abbott vs. Jerry Flynn - Shoot Fight Match
Kohtuullisesti toimivista feudeista onkin hyvä siirtyä aivan turhiin ja mitäänsanomattomiin kuvioihin. Koska WCW:llä oli niin pirusti rahaa, ja firma teki ihan järjettömästi voittoa, oli sillä varaa älyttömän kalliisiin ja epävarmoihin riskisijoituksiin, kuten MMA-taistelija Tank Abbottin palkkaamiseen... Ei. Abbotthan oli käynyt lyhyesti WCW:ssä jo kesällä '99 Steinereiden apuna, mutta sittemmin häntä ei ollut näkynyt, kunnes vuodenvaihteen aikaan hän teki paluunsa ja samalla pysyvämmän sisääntulonsa WCW:n rosteriin. WCW ihan tosissaan ajattelin, että kohtuullista nimeä UFC-kentillä saanut ja kaikki isoimmat ottelunsa hävinnyt Abbott istuttaisi jotenkin erityisesti uusia katsojaperseitä penkkiin. Varsinkin kun tässä otetaan huomioon vielä se, ettei UFC tai MMA ollut läheskään yhtä iso juttu vielä 2000-luvun alussa kuin se nyt on. No, nyt Abbott oli kuitenkin tehnyt debyyttinsä ja aloittanut samalla jonkun yhdentekevän feudin WCW:n virallisen isokokoisen ja täysin karismaatittoman Jerry Flynnin kanssa. Jässikät olivat muun muassa tapelleet toistensa niin kauan, että olivat päätyneet selliin, jossa he olivat vain jatkaneet tappelua. Ei kiinnosta. Nyt he kohtasivat Shoot Fight Matchissa, jonka saattoi voittaa vain tyrmäyksellä tai luovutuksella.
Ottelu oli turha mutta Luojan kiitos lyhyt eikä siis näin ollen vienyt paljoa aikaa tärkeämmiltä otteluilta. Annan puoli tähteä ihan vain Abbottin suht näyttävälle nyrkinpamautukselle. Muuten jään syvästi toivomaan, ettei Abbott tunkisi rumaa naamaansa eteeni tulevien WCW-ppv:eiden kohdalla. Ja heittäkää nyt se Flynn ihan oikeasti jo pihalle firmasta. Teillä on jobbereiksikin niin paljon parempia kavereita tarjolla.
½ (1:39)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Diamond Dallas Page vs. Buff Bagwell - Last Man Standing Match
Diamond Dallas Page oli feudannut Starrcadeen asti ensin Ric Flairin ja sitten tämän pojan Davidin kanssa. Starrcaden jälkeen DDP siirtyi feudaamaan Buff Bagwellin kanssa. Bagwell oli ollut tuuliajolla WCW:ssä useiden kuukausien ajan, eikä Curt Hennigin voittaminen Retirement Matchissakaan tuonut mitään muutosta Bagwellin (taikka Hennigin) uralle. Yhtä kaikki nyt DDP oli varma, että Bagwell oli yrittänyt vietellä hänen naisensa Kimberlyn. Viikko tolkulla pakkomielteinen DDP vainosi Bagwellia ja syytti tätä Kimberlyn viekottelusta, ja Bagwell kiisti syytteet omalla buffmaisella tyylillään. Ppv:tä edeltävinä viikkoina nähtiin rajuja yhteenottoja, joihin jopa Kimberly puuttui. Kimberly itse ei ollut missään vaiheessa kommentoinut sitä, onko DDP:n esittämissä rajuissa väitteissä jotain perää. DDP oli varma, että niissä oli, ja sen takia hän tahtoi päästä takomaan Bagwellia kunnolla turpaan tässä LMS-ottelussa. Jostain kumman syystä WCW:n Last Man Satnding Matchissa kymmeneen laskeminen tehtiin vain, jos miehet makasivat maassa kehässä.
Ottelumuodon tyylin typeryyden lisäksi tässä kamppailussa huonointa oli tosi vaisu lopetus. Muuten Bagwellin ja DDP:n kohtaaminen oli selvästi parempi kuin odotin. Jälleen kerran Diamond Dallas Page todisti minulle, että hän ihan oikeasti oli WCW:n ME-kaluston ehdottomasti tasokkaimpia nimiä ja että hän pystyi kiskomaan monista kehnommanpuoleisista vastustajista, kuten Buff Bagwellista, omalla entertainment-tyylillään ihan hyviä otteluita. DDP saa niskaansa aivan liikaa lokaa. Ei tämä ottelu siis tosiaan ollut mikään mestariteos, mutta ihan mukava ja viihdyttävä HC-tyylinen brawlaus antiklimaattisella lopetuksella höystettynä.
**½ (11:00)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Kidman vs. The Wall w/ Shane Douglas - Steel Cage Match
Illan kolmas ottelu tässä Kidmanin Triple Threater -sarjassa. Shane Douglas oli luvannut, että Kidmanin kolmas vastustaja oli yllätysnimi, koska hän ei itse edelleenkään ollut painikunnossa. Yllätysnimeksi paljastui lopulta Wall, joka oli tehnyt WCW-debyyttinsä viime syksynä Berlynin henkivartijana. Sittemmin WCW oli päättänyt luopua oikeasti lahjakkaan ja juuri samana syksynä uudella ja jopa ihan toimivalla Berlyn-gimmickillä debytoineen Alec Wrightin pushaamisesta, ja tällöin oli oikea hetki nostaa turha ja mitäänsanomaton järkäle The Wall pushattavaksi. Nyt Wall saapui tuhoamaan Kidmanin tässä Steel Cage Matchissa, jossa häkki oli aivan samankokoinen kuin WWF:n Hell In A Cell Matcheissa. Sitä ei tietenkään hypetetty taikka myöskään hyödynnetty mitenkään. Perus-Russo. Oli vain pakko saada se HIAC-häkki kehiin.
Itse ottelu oli varsin mitäänsanomaton. Ei tämä mitenkään hirveän pitkä ollut eikä mitenkään erityisen kamalakaan, mutta tässä ei vain ehtinyt tapahtua paljon mitään. Kidman väläytti pari aika nättiä liikettä, ja Wall ei onnistunut olemaan aivan onnettoman tontun oloinen, mutta kokonaisuudessaan tästä jäi lähinnä turha fiilis. Häkkiä ei käytetty hyödyksi paljon mitenkään, ja minulle ei auennut ollenkaan se, miksi tämän edes piti olla joku Steel Cage Match. Kidman hoiti tässäkin hommansa ihan kunnialla, mutta hirveästi muuta hyvää sanottavaa tästä ei ole.
*½ (5:03)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Kevin Nash vs. Terry Funk - Hardcore Match
Noniin, sitten pääsemme uusien kuvioiden ytimeen. Kuten Nashin kuvasta näkyy, nWo oli tehnyt paluunsa. Samoin oli tehnyt Terry Funk. WCW:n voimasuhteet olivat heittäneet Starrcaden jälkeen häränpyllyä, kun Powers That Be oli poistettu WCW:n johdosta. Samalla Terry Funk teki WCW-comebackinsa aloittaessaan WCW:n uutena comissionerina. Funk toi mukanaan johtolinjaukseen taas enemmän perinteistä tyyliä, ja muun muassa Arn Anderson alkoi auttaa Funkia tämän tehtävissä. Double A:n apua tarvittiinkin ihan kunnolla, koska WCW:n uudeksi ongelmaksi oli kehkeytymässä nWo 2000, joka sai alkunsa Starrcaden jälkeen. Starrcadessa Bret Hart oli säilyttänyt WCW World Heavyweight -mestaruutensa, kun ottelun lopussa Roddy Piper saapui mysteerisesti paikalle ottelun special refereeksi. Piper käski toimitsijaa soittamaan kelloa, kun Bret Hart oli lukinnut Goldbergin Sharpshooteriin, vaikka Goldberg ei ollut luovuttanut. Seuraavassa Nitrossa Piper selitti, että Powers That Be oli pakottanut hänet tekemään tuon tempun, ja hän pyysi anteeksi tekosiaan Goldbergiltä. Samaisessa Nitrossa nähtiin Goldbergin ja Hartin välinen uusintaottelu nyt vakatoidusta päämestaruudesta. Tuo ottelu päättyi, kun Jeff Jarrett, Kevin Nash ja Scott Hall saapuivat auttamaan Bret Hartin voittoon siitä huolimatta, että Piper yritti auttaa Goldbergiä. Kaikkien yllätykseksi Hart ei vastustellutkaan heel-kolmikon apua vaan lyöttäytyi heidän kanssaan yhteen, ja näin Hall ja Nash julistivat nWo:n saaneen uuden alkunsa. Yhdeksi tämän uuden nWo 2000:n suurimmaksi vastustajaksi nousi saman tien comissioner Funk, joka yritti päättää nWo:n uuden taipaleen ennen kuin se alkaisikaan kunnolla. Niinpä lopulta viikkojen yhteenottojen jälkeen Funk buukkasi Souled Outiin Hardcore Matchin hänen ja nWo-johtaja Kevin Nashin välille. Jos Funk voittaisi, nWo hajotettaisiin. Jos Nash voittaisi, hänestä tulisi WCW:n uusi comissioner.
Taas yksi HC-ottelu. Tämä ei etukäteenkään kuulostanut erityisen jännittävältä, eikä tämä sitä myöskään ollut. Joo Terry Funk bleidasi taas sillä tavalla, että hän suurin piirtein kylpi omassa veressään, mutta se ei vielä tee ottelusta erityisen hyvää. Täytyy myöntää, että tässä oli pari tosi näyttävää bumppia, mutta suurin osa koko ottelusta oli vain Funkin epätoivoista ja jopa oikeasti vähän huolestuttavan näköistä ryömintää, jota ei ollut mitenkään kiva katsoa. Niinpä en sanoisi tätä erityisen hyväksi HC-otteluksi, kun ei tämä ollut mikään tasaväkinen suurtaisto vaan enemmän vain yksipuolista rymistelyä. Kyllä tämän katsoi, mutta aika heikoksi jäi kokonaisfiilis.
*½ (7:59)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Chris Benoit vs. Sid Vicious - Special Referee: Arn Anderson - WCW World Heavyweight Championship
Jo kolmas WCW:n ppv putkeen, jossa päämestaruusottelu on face vs. face. Ensin oli Bret Hart vs. Chris Benoit, sitten Hart vs. Goldberg ja nyt Benoit vs. Sid Vicious. Alun perinhän tämän piti siis olla suurkoitos heeliksi kääntyneen ja nWo:hon liittyneen päämestarin Bret Hartin ja nWo:ta vastaan tiukasti taistellen Sid Viciouksen välillä. Samaan aikaan toisen nWo-soturin Chris Benoit'n piti otella Triple Threater -sarjassa nWo:n jäsentä ja US-mestaria Jeff Jarrettia vastaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun sekä Jarrett että Hart joutuivat jättäytymään ppv:stä pois, ja molempien mestaruudet vakatoitiin. US-mestaruuden kohtalo jätettiin tässä ppv:ssä kokonaan avoimeksi, mutta päämestaruudelle päätettiin hankkia uusi omistaja Chris Benoit'n ja Sid Viciouksen välisessä ottelussa. Alun perin Arn Andersonin piti olla ottelun erikoistuomarina sen takia, että hän vahtisi, ettei nWo sekaannu otteluun. Nyt tuota taakkaa ei ollut niskassa, mutta Arn tuomaroi ottelun silti ihan muuten vain.
Shawn Michaels on toistaiseksi ainut mies, joka on pystynyt kiskomaan Sidistä lähes tulkoon neljän tähden ottelun (ainakin tämän projektin aikana, enkä usko että heitä kovin montaa on muutenkaan). WCW oli hehkuttanut tätä ottelua niin isona WCW:n kahden suurimman facen kohtaamisena, jota koko pukuhuone saapui katsomaan sisääntulorampille, että toivoin kovasti Chris Benoit'n olevan toinen kaveri, joka kykenisi samaan temppuun. Kaikki oli periaatteessa kunnossa. Suuri hype. Uuden mestarin kruunaus. Jännittävä tunnelma.
Harmi vain, että se ei riittänyt. Benoit kyllä teki hienoa työtä ja kiskoi Sidistä irti hyvän ottelun, mutta ei tästä mitään klassikkomateriaalia tullut. Edellytykset kyllä olivat kaikin puolin kunnossa, mutta ei tämä vain missään vaiheessa tuntunut erityisen hienolta ottelulta. Silti täytyy huomauttaa, että tämä oli kuitenkin hyvä ottelu, mikä on jo aikamoinen saavutus WCW:n päämestaruuskamppailuilta. Lisäksi tämä jätti ihan oikeasti hyvän fiiliksen minulle, joten en lähde morkkaamaan tätä mitenkään suuremmin. Hyvää painia, jossa oli pari jännittävää kohtaa. Lopetus oli aikamoisen laimea, mutta kaikkea ei voi saada. Tällaiseen Main Eventiin, joka ei tuota suurempaa pettymystä, pitää olla WCW:n kanssa jo tosi tyytyväinen.
*** (14:50)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
** Kidman
* Perry Saturn
Kokonaisarvio Souled Outista: Annoin Guilty As Chargedilla arvosanaksi Ok:n, mutta huomautin, että se oli niin lähellä Hyvää kuin voi vain olla olematta sitä. Samoin minun täytyy huomauttaa, että Souled Out oli todella lähellä Surkeaa, mutta ei kuitenkaan aivan tarpeeksi lähellä, joten tämä yltää jopa Kehnoksi. Se lienee WCW:lle jopa saavutuksenpoikanen, kun sen vuoden '99 ppv:istä 7 oli Surkeita. Huhtikuun jälkeen tasan yksi (Fall Brawl) ylitti Surkean. Tämäkään tapahtuma ei arvosanojensa puolesta ole Surkeaa parempi, mutta minulle ei kuitenkaan jäänyt tästä sellainen samanlainen p**ka fiilis kuin suurimmasta osasta WCW:n edellisen vuoden ppv:itä, ja en tosiaankaan tahdo antaa tuota Surkeaa arvosanaa kuin oikeasti tuollaisissa selvissä tapauksissa, vaikka sitä tulikin edellisenä vuonna jaettua oikein kunnolla tuon yleisen järjettömän paskuuden takia. Ehkä tämä vuosi oli hieman parempi. Ehkä? Jooko? Joka tapauksessa tässäkin ppv:ssä erityisen alkupuoliskon turhat ottelut olivat todella heikkoa tasoa, mutta joukosta löytyi muutamia oikein positiivisia yllätyksiä (Flair vs. Vampiro vs. Crowbar ja Bagwell vs. DDP) ja pari hyvää ottelua, joista yksi oli jopa Main Event! Juuri ME:n hyvyys jätti tästä ihan siedettävän fiiliksen. Muutenkin monet noista heikosti rankatuista otteluista (Kidman vs. Malenko, Kidman vs. Wall, Nash vs. Funk) eivät olleet perinteisesti paskoja vaan ajanpuutteen tai muiden syiden takia varsin mitäänsanomattomia.
Tl;dr. Ei tämä ollut tosiaankaan lähellä mitään hyvää tasoa, mutta WCW:n tämänhetkinen tilanne huomioon ottaen tähän täytyy varmaan olla tyytyväinen.
1. ECW Guilty As Charged - Ok
---------------
2. WCW Souled Out - Kehno
Seuraavana sitten WWF näyttää, miten se avaa vuotensa Royal Rumblen merkeissä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Benoit siis voitti maailmanmestaruuden ppv:n päätteeksi? Mutta virallisista historiankirjoista moista voittoa ei taida löytyä? 
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Miksi tuota ei löytyisi? Koska seuraavana päivänä Benoit luovutti vyön ja siirtyi WWE:n leipiin? Vai koska WWE on pyyhkinyt Benoit'n historiankirjoista? Vai tapahtuiko tuolloin jotain muuta epäselvää?
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Olen aina elänyt siinä käsityksessä että WrestleMania XX oli Benoit'n ensimmäinen ja ainoa päämestaruusvoitto.Japeet kirjoitti:Miksi tuota ei löytyisi? Koska seuraavana päivänä Benoit luovutti vyön ja siirtyi WWE:n leipiin? Vai koska WWE on pyyhkinyt Benoit'n historiankirjoista? Vai tapahtuiko tuolloin jotain muuta epäselvää?
-
DeadManWalking
- WrestlingAlertin johtava jääkiekkoanalyytikko
- Viestit: 8632
- Liittynyt: Ke 13.07.2005 13:51
- Paikkakunta: Kuopio + Oulu/Manchester
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
En oikein tiedä, että miten tuo tilanne virallisissa kirjoissa menee. Benoit kyllä voitti mestaruuden vuonna 2000, mutta luopui vyöstään heti tämän jälkeen. Joistakin lähteistä Benoitin nimi kyllä löytyy, kun taas jostain muualta se on pyyhitty pois. On toki varmasti täysin mahdollista, että Benoit piti itse "ensimmäisenä ja ainoana" voittonaan tuota WrestleMania XX:n voittoa.What kirjoitti:Olen aina elänyt siinä käsityksessä että WrestleMania XX oli Benoit'n ensimmäinen ja ainoa päämestaruusvoitto.Japeet kirjoitti:Miksi tuota ei löytyisi? Koska seuraavana päivänä Benoit luovutti vyön ja siirtyi WWE:n leipiin? Vai koska WWE on pyyhkinyt Benoit'n historiankirjoista? Vai tapahtuiko tuolloin jotain muuta epäselvää?
En tiedä miten se virallisesti menee, joku asioista perillä oleva toivottavasti voi täsmentää. WCW:n kaikki sekoilu tuohon aikaan toki varmasti edesauttaa aika erinomaisesti sitä, että miksi tuota mestaruusvoittoa ei välttämättä niin helposti tunnusteta.
Four passes break any defenseRiveni kirjoitti:Tämä ei tosin auta siihen että joku Naarajärveläinen luulee olevansa Oulusta (Ja Manchesterista). Eihän sieltä olekkaan kuin se 400 kilometriä Ouluun, vaikka tämän pahamaineisen JYPin kotokunnille on alle 100 kilometriä.
-
SkullCrushingFinale
- Viestit: 1527
- Liittynyt: Ma 02.08.2010 15:04
- Paikkakunta: Turku
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Benoit oli WCW World Heavyweight Champion saapuessaan WWF:n riveihin. Vinnieähän on monesti kritisoitu siitä, ettei herra osaa ottaa irti hyötyä siitä työstä, jonka juuri palkatun painijan ex-promootio on tehnyt. Tämä nähtiin case Flairissa, WCW-Invasionissa ja juuri tässä tapauksessa - tuosta olisi saanut vaikka kuinka komean WCW Champion vs. WWF Champion-kuvion aikaiseksi, mutta Hunter squashasi Benoit'n tämän RAW-debyytissä ja mies putosi mid-cardiin.DeadManWalking kirjoitti:En oikein tiedä, että miten tuo tilanne virallisissa kirjoissa menee. Benoit kyllä voitti mestaruuden vuonna 2000, mutta luopui vyöstään heti tämän jälkeen. Joistakin lähteistä Benoitin nimi kyllä löytyy, kun taas jostain muualta se on pyyhitty pois. On toki varmasti täysin mahdollista, että Benoit piti itse "ensimmäisenä ja ainoana" voittonaan tuota WrestleMania XX:n voittoa.What kirjoitti:Olen aina elänyt siinä käsityksessä että WrestleMania XX oli Benoit'n ensimmäinen ja ainoa päämestaruusvoitto.Japeet kirjoitti:Miksi tuota ei löytyisi? Koska seuraavana päivänä Benoit luovutti vyön ja siirtyi WWE:n leipiin? Vai koska WWE on pyyhkinyt Benoit'n historiankirjoista? Vai tapahtuiko tuolloin jotain muuta epäselvää?
En tiedä miten se virallisesti menee, joku asioista perillä oleva toivottavasti voi täsmentää. WCW:n kaikki sekoilu tuohon aikaan toki varmasti edesauttaa aika erinomaisesti sitä, että miksi tuota mestaruusvoittoa ei välttämättä niin helposti tunnusteta.
Hiukan eksyin aiheesta, mutta kyllä, Benoit oli päämestari. WrestleMania XX-voitto oli uran toinen, mutta syystä x WWE antaa fanien olettaa sen olleen ensimmäinen, kenties WCW-mestaruutta ei lasketa - ironista sinänsä, että World Heavyweight Championship on lähes identtinen tuon WCW-vyön kanssa.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Mielenkiintoinen hetki Benoit'lta lähteä WCW:stä. Juuri päämestaruuden voittaneena. Ei sillä etteikö se kaikesta huolimatta oikea ratkaisu olisi ollut, mutta kyllähän tuo kummalliselta kuulostaa.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
WCW oli täysin sekaisin tuolloin ja Benoit hyvinkin tiesi, että mestaruusvoitto ei tiedä hänelle pysyvää paikkaa Main Eventissä. Hogan oli jo tuossa vaiheessa Bischoffin kanssa backstagella bashannut Benoit'a, Malenkoa, Saturnia ja niin edelleen, että he ovat "vanilla midgettejä", jotka eivät tuon pennin jeniä WCW:lle.What kirjoitti:Mielenkiintoinen hetki Benoit'lta lähteä WCW:stä. Juuri päämestaruuden voittaneena. Ei sillä etteikö se kaikesta huolimatta oikea ratkaisu olisi ollut, mutta kyllähän tuo kummalliselta kuulostaa.
Benoit tiesi varmasti, että WCW ei ole se paikka, jonne kannattaa jäädä. Olit mestari tai ei, sillä politikointi oli mennyt täysin yli ja WCW:n johto oli myös aivan sekaisin. Chris Jericholta kysyttiin eräässä haastattelussa, että olivatko WCW:n loppuajat oikeasti niin hulluja kuin väitetään - Jericho kertoi tässä vaiheessa tarinan, miten WCW lähetti hänelle Torontoon asti 50 dollaria maksaneen FedEx-paketin, joka oli tyhjä ja miten hän sai tietää vastustajansa Nitrossa minuuttia ennen ottelua ja voittajastakin oli epäselvyyksiä. Kaiken huippuna hänellä ei ollut mitään feudia tuon tyypin kanssa, voitto olisi tapahtunut jonkinlaisella sekaantumisella ja sekaantujilla ei olisi ollut mitään tekemistä Jerichon tai hänen vastustajansa kanssa. Varmaan tarpeetonta sanoa, että Jerichon vastaus kysymykseen WCW:n loppuaikojen hulluudesta oli myönteinen.
Benoit'n päätös oli erittäin fiksu. WCW:n tila oli surkea ja se oli täydessä alamäessä. Lisäksi Benoit ei saanut minkäänlaista arvostusta WCW:ltä, joten oli parempi jättää uppoava laiva ja lähteä jo WWF:ään.
WCW muuten tiesi Benoit'n lähdöstä käsittääkseni, mutta antoi hänen silti voittaa mestaruuden, missä ei ole mitään järkeä. Benoit olisi suostunut häviämään tittelin Nitrossa kenelle tahansa, mutta WCW päätti vain hyllyttää mestaruuden. Ei kyllä näe tuossakaan päätöksessä mitään järkeä, ei sitten mitään..
Tuosta WCW Champion vs. WWF Champion feudista olen sitä mieltä, että parempi kun ei tapahtunut. Benoit oli mestarina päivän eikä se riitä mihinkään isoon boastailuun ja hän ei ollut vakiinnuttanut asemaansa Main Eventissä. Feudilla ei olisi ollut mahdollisuuksia menestyä.
hevosen k**pä
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Muuten voin kyllä allekirjoittaa koko viestin, mutta tuo lihavoitu kohta ei pidä paikkaansa. Jos nyt puhutaan näistä WWF:iin loikanneista ja siellä tähdiksi nousseista "pienemmistä" miehistä niin kyllähän Benoit heistä selkeästi eniten pushia WCW:ssä sai. Oli isoa roolia Hevosmiesten kanssa ja maailmanmestariksi bookkaaminen edes yhdeksi päiväksi tarkoittaa kyllä jonkinlaista arvostusta. Muutenkin Benoit'ta bookattiin raskassarajalaisena ja armottomana "Canadian Cripplerinä", siinä missä Eddie, Jericho ja Malenko leimautuivat täysin keskisarjan tyypeiksi. Tai no, olihan se Eddiekin välillä osa US-divaria, mutta sieltä CW-divarin puolelta hänet kuitenkin useimmiten löysi.Merovingi kirjoitti:Benoit'n päätös oli erittäin fiksu. WCW:n tila oli surkea ja se oli täydessä alamäessä. Lisäksi Benoit ei saanut minkäänlaista arvostusta WCW:ltä, joten oli parempi jättää uppoava laiva ja lähteä jo WWF:ään.
Edelleenkään, ei sillä etteikö Benoit'n lähtö kaikin puolin paras ratkaisu olisi ollut. Maailmanmestari tai ei. My gosh, aina oppii jotain uutta!
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Ja noin mestaruusvoitto pyyhittiin virallisista historiankirjoista WCW:ssä (ellei sitten lähde ole täyttä potaskaa, mutta jotain tuollaista muistelinkin). WWF/E:ssäkään Benoit ei koskaan ollut "former World Champion" (tai ei ainakaan ~2003 eteenpäin asiaa koskaan mainittu), mutta en osaa kyllä yhtään sanoa että miksi. Se nyt tietenkin ettei WCW:n kaltaisen roskakasan mestaruutta haluttu pitää minkäänlaisessa arvossa, mutta silloinkin efekti olisi ollut vain voimakkaampi, jos "Former World Champ" olisi ensitöikseen ottanut turpaan ylivoimaiselta WWF-tähdeltä.Joku Googlella löytynyt foorumi kirjoitti:Basically, Benoit was out of contract/incredibly pissed off and decided to leave. WCW Management tried everything to get him to stay, including giving Benoit the World Title.
But Benoit wasn't having any of it and still left. WCW then came up with a shitty story about Sid's foot being under the rope so the title change shouldn't have happened. As Double A was the special ref, they got him to 'admit' he made the wrong call.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Noniin, aika pitkältihän tässä on jo kaikkeen vastattu, mutta täsmennetään vielä hiukan:
Chris Benoit siis tosiaan voitti ihan puhtaasti mestaruuden tuossa ottelussa, ja on kaiken järjen mukaan siis entinen WCW World Heavyweight -mestari. Ongelma vain on se, että tuo ottelu jäi Benoit'n viimeiseksi WCW:ssä, sillä mies oli lähdössä yhdessä ystäviensä Malenkon, Saturnin ja Guerreron kanssa WWF:ään. WCW oli ilmeisesti hyvinkin perillä tästä (kai hekin sentään jotain osasivat), mutta päättivät silti buukata Benoit'n mestariksi. Miksi? Tietenkin siksi, että kyseessä on WCW. Ei tästä promootiosta kannata edes yrittää löytää mitään järjenhäivää. Lisäksi Vince Russo (pahimman luokan smark itse) piti ilmeisesti ihan oikeasti Benoit'sta ja olisi jopa halunnut pushata tätä (tai näin siis huhut kertovat), joten ei sinänsä mikään ihme, että Russon saapumisen jälkeen Benoit olikin ollut korkeammissa kuvioissa ja jopa maailmanmestaruusotteluissa. Ehkä joku osa Russosta toivoi, että päämestaruusvoitto saisi Benoit'n jäämään WCW:hen... Tiedä sitten.
Joka tapauksessa, kuten jo tuossa arvostelussa sanoin, ottelun lopetus oli buukattu WCW:lle tyypilliseen tyyliin aivan idioottimaisesti. Itse asiassa minun se piti tuossa voittotapaselostuksessa kertoa, mutta unohdin sitten. Benoit siis tosiaan pisti Sidin luovuttamaan Crippler Crossfaceen, vaikka Sidin jalka oli selvästi kehäköyden alla. Hieman juuri ennen tätä tuomarina toiminut Double A oli keskeyttänyt Sidin selätysyrityksen, kun Benoit'n jalka oli ollut kehäköyden alla. Niinpä Souled Outia seuranneessa Nitrossa uusi comissioner Kevin Nash ilmoitti, ettei Benoit'n voitto ollut virallinen, sillä oikeasti ottelun ei olisi pitänyt päättyä tuohon Crippler Crossfaceen. Näin ollen mestaruus palautettiin vakantiksi, ja uusi ottelu mestaruudesta buukattiin samalle illalle. Se on kuitenkin jo kokonaan toinen tarina, ja siihen palaan SuperBrawlin kohdalla.
Mitä tulee Benoit'n kauden virallisuuteen, niin hyvin luultavaa on, ettei WCW tosiaan tuota kautta koskaan todistanut viralliseksi. Sinänsä se on ymmärrettävää, koska Benoit loikkasi heti mestaruusvoiton jälkeen kilpailevaan promootioon, joten Souled Outin ME:n oli helppo painaa kokonaan unholaan. Ainoaksi kysymykseksi jääkin siis vain se, että miten ihmeessä kenenkään WCW:läisen mielestä saattoi olla hyvä idea buukata ppv:n ME niin, että sillä ei ole mitään merkitystä seuraavassa show'ssa ja että itse asiassa koko ottelun tapahtumat pyyhitään historiankirjoista. Aargh. Joka tapauksessa Benoit on entinen WCW World Heavyweight -mestari, vaikka siitä ei koskaan ole taidettu WWF/E:ssä puhua.
Mitä tulee Benoit'n käyttöön WCW:ssä, niin rohkenen olla eri mieltä Whatin kanssa siitä, että miestä olisi buukattu hyvin. On ehkä totta, että ajoittain (lähinnä vuonna '99) Benoit sai parempaa huomiota kuin Malenko, Saturn ja Eddie. Sitten taas on totta, että aikaisemmin ('96-'98) oli aikoja, jolloin Saturn, Malenko ja Eddie saivat enemmän huomiota. Malenkon parasta aikaa olivat vuodet '96-'97, Eddiellä vahvin vuosi oli '97 ja Saturnilla varmaankin '98. Loppua kohden heidän kohtelunsa muuttui tosiaan heikommaksi, ja erityisesti Eddie ja Malenko unohdettiin tyystin, mutta ei se helppoa ollut Benoit'llakaan, jota käytännössä pissittiin silmään koko WCW-uran ajan. Ensin suurin ongelma oli buukkaustiimissä mukana ollut Kevin Sullivan, jolla oli henkilökohtaisia kaunoja Benoit'ta kohtaa, koska tämä oli... no, sattunut viemään Sullivanin naisen.
Ehkä Sullivanin katkeruus on tavallaan siis ymmärrettävää, mutta en silti voi tajuta, kuinka mies ehdoin tahdoin piti ensin Benoit'ta ikuisuuden ajan paikalleen junnanneessa feudissa itseään (Sullivania) vastaan. Lopulta kun tuo feud päättyi, ja Benoit pääsi muihin kuvioihin, ei mitään muita kuvioita ollutkaan tarjolla. Benoit'ta käytettiin US- ja TV-mestaruuksien jatkuvana haastajana, mutta kuukaudesta toiseen hänet buukattiin aina häviämään mestaruusottelunsa. Ensimmäisen kunnollisen singles-mestaruutensa Benoit voitti kesällä 1999. Esimerkiksi vuosi '98 kului Benoit'lla ensin US- ja TV-mestaruusotteluissa jobbailemalla ja loppuvuodesta kokonaan poissa ppv:stä pysymällä. Ei kovin kivaa. Kaikkea ei voi toki laittaa Sullivanin niskaan, vaan suuria osasyyllisiä olivat tietenkin Eric Bischoff, Hulk Hogan ja muut, jotka kaikella backstage-politikoinnillaan aiheuttivat juurikin sen, että Benoit'n, Eddien ja Jerichon kaltaiset tyypit eivät ikinä päässeet päämestaruusotteluihin.
Benoit'n loppu-ura WCW:ssä saattoi siis näyttää ihan kivalta, kun mies kaikkien vuosien jälkeen lopulta sai pitää US-mestaruutta ja pääsi myös päämestaruusotteluihin, mutta uskon, että todellisuudessa siinä vaiheessa Benoit'n motivaatio täysin sekaisin olevassa yhtiössä (kuten Merovingi edellä kuvaili) työskentelemiseen oli jo aika lailla nollissa. Ei ihme, että WWF kuulosti houkuttelevalta, vaikka siellä Triple H:lle joutuikin jobbaamaan. Sitä paitsi voittihan Benoit ensimmäisen kuukautensa aikana kuitenkin The Rockin ;)
Mitä tulee tuohon WCW-mestari vs. WWF-mestari kuvioon, niin olen vähän samoilla linjoilla siinä, että on ihan hyvä, ettei tuota toteutettu. Benoit ei kuitenkaan suuren osan WWF-yleisön silmissä ollut mikään huikea Main Event -kaveri tyyliin Goldberg, joten ei olisi ollut luontevaa iskeä häntä saman tien päämestaruusotteluihin. Se on eri asia, että tarvitsiko sen päämestaruusotteluihin pääsemisen kestää 4 vuotta, mutta hitaampi aloitus Radicalsien (mahtava stable) kanssa oli minun mielestäni parempi juttu.
Chris Benoit siis tosiaan voitti ihan puhtaasti mestaruuden tuossa ottelussa, ja on kaiken järjen mukaan siis entinen WCW World Heavyweight -mestari. Ongelma vain on se, että tuo ottelu jäi Benoit'n viimeiseksi WCW:ssä, sillä mies oli lähdössä yhdessä ystäviensä Malenkon, Saturnin ja Guerreron kanssa WWF:ään. WCW oli ilmeisesti hyvinkin perillä tästä (kai hekin sentään jotain osasivat), mutta päättivät silti buukata Benoit'n mestariksi. Miksi? Tietenkin siksi, että kyseessä on WCW. Ei tästä promootiosta kannata edes yrittää löytää mitään järjenhäivää. Lisäksi Vince Russo (pahimman luokan smark itse) piti ilmeisesti ihan oikeasti Benoit'sta ja olisi jopa halunnut pushata tätä (tai näin siis huhut kertovat), joten ei sinänsä mikään ihme, että Russon saapumisen jälkeen Benoit olikin ollut korkeammissa kuvioissa ja jopa maailmanmestaruusotteluissa. Ehkä joku osa Russosta toivoi, että päämestaruusvoitto saisi Benoit'n jäämään WCW:hen... Tiedä sitten.
Joka tapauksessa, kuten jo tuossa arvostelussa sanoin, ottelun lopetus oli buukattu WCW:lle tyypilliseen tyyliin aivan idioottimaisesti. Itse asiassa minun se piti tuossa voittotapaselostuksessa kertoa, mutta unohdin sitten. Benoit siis tosiaan pisti Sidin luovuttamaan Crippler Crossfaceen, vaikka Sidin jalka oli selvästi kehäköyden alla. Hieman juuri ennen tätä tuomarina toiminut Double A oli keskeyttänyt Sidin selätysyrityksen, kun Benoit'n jalka oli ollut kehäköyden alla. Niinpä Souled Outia seuranneessa Nitrossa uusi comissioner Kevin Nash ilmoitti, ettei Benoit'n voitto ollut virallinen, sillä oikeasti ottelun ei olisi pitänyt päättyä tuohon Crippler Crossfaceen. Näin ollen mestaruus palautettiin vakantiksi, ja uusi ottelu mestaruudesta buukattiin samalle illalle. Se on kuitenkin jo kokonaan toinen tarina, ja siihen palaan SuperBrawlin kohdalla.
Mitä tulee Benoit'n kauden virallisuuteen, niin hyvin luultavaa on, ettei WCW tosiaan tuota kautta koskaan todistanut viralliseksi. Sinänsä se on ymmärrettävää, koska Benoit loikkasi heti mestaruusvoiton jälkeen kilpailevaan promootioon, joten Souled Outin ME:n oli helppo painaa kokonaan unholaan. Ainoaksi kysymykseksi jääkin siis vain se, että miten ihmeessä kenenkään WCW:läisen mielestä saattoi olla hyvä idea buukata ppv:n ME niin, että sillä ei ole mitään merkitystä seuraavassa show'ssa ja että itse asiassa koko ottelun tapahtumat pyyhitään historiankirjoista. Aargh. Joka tapauksessa Benoit on entinen WCW World Heavyweight -mestari, vaikka siitä ei koskaan ole taidettu WWF/E:ssä puhua.
Mitä tulee Benoit'n käyttöön WCW:ssä, niin rohkenen olla eri mieltä Whatin kanssa siitä, että miestä olisi buukattu hyvin. On ehkä totta, että ajoittain (lähinnä vuonna '99) Benoit sai parempaa huomiota kuin Malenko, Saturn ja Eddie. Sitten taas on totta, että aikaisemmin ('96-'98) oli aikoja, jolloin Saturn, Malenko ja Eddie saivat enemmän huomiota. Malenkon parasta aikaa olivat vuodet '96-'97, Eddiellä vahvin vuosi oli '97 ja Saturnilla varmaankin '98. Loppua kohden heidän kohtelunsa muuttui tosiaan heikommaksi, ja erityisesti Eddie ja Malenko unohdettiin tyystin, mutta ei se helppoa ollut Benoit'llakaan, jota käytännössä pissittiin silmään koko WCW-uran ajan. Ensin suurin ongelma oli buukkaustiimissä mukana ollut Kevin Sullivan, jolla oli henkilökohtaisia kaunoja Benoit'ta kohtaa, koska tämä oli... no, sattunut viemään Sullivanin naisen.
Ehkä Sullivanin katkeruus on tavallaan siis ymmärrettävää, mutta en silti voi tajuta, kuinka mies ehdoin tahdoin piti ensin Benoit'ta ikuisuuden ajan paikalleen junnanneessa feudissa itseään (Sullivania) vastaan. Lopulta kun tuo feud päättyi, ja Benoit pääsi muihin kuvioihin, ei mitään muita kuvioita ollutkaan tarjolla. Benoit'ta käytettiin US- ja TV-mestaruuksien jatkuvana haastajana, mutta kuukaudesta toiseen hänet buukattiin aina häviämään mestaruusottelunsa. Ensimmäisen kunnollisen singles-mestaruutensa Benoit voitti kesällä 1999. Esimerkiksi vuosi '98 kului Benoit'lla ensin US- ja TV-mestaruusotteluissa jobbailemalla ja loppuvuodesta kokonaan poissa ppv:stä pysymällä. Ei kovin kivaa. Kaikkea ei voi toki laittaa Sullivanin niskaan, vaan suuria osasyyllisiä olivat tietenkin Eric Bischoff, Hulk Hogan ja muut, jotka kaikella backstage-politikoinnillaan aiheuttivat juurikin sen, että Benoit'n, Eddien ja Jerichon kaltaiset tyypit eivät ikinä päässeet päämestaruusotteluihin.
Benoit'n loppu-ura WCW:ssä saattoi siis näyttää ihan kivalta, kun mies kaikkien vuosien jälkeen lopulta sai pitää US-mestaruutta ja pääsi myös päämestaruusotteluihin, mutta uskon, että todellisuudessa siinä vaiheessa Benoit'n motivaatio täysin sekaisin olevassa yhtiössä (kuten Merovingi edellä kuvaili) työskentelemiseen oli jo aika lailla nollissa. Ei ihme, että WWF kuulosti houkuttelevalta, vaikka siellä Triple H:lle joutuikin jobbaamaan. Sitä paitsi voittihan Benoit ensimmäisen kuukautensa aikana kuitenkin The Rockin ;)
Mitä tulee tuohon WCW-mestari vs. WWF-mestari kuvioon, niin olen vähän samoilla linjoilla siinä, että on ihan hyvä, ettei tuota toteutettu. Benoit ei kuitenkaan suuren osan WWF-yleisön silmissä ollut mikään huikea Main Event -kaveri tyyliin Goldberg, joten ei olisi ollut luontevaa iskeä häntä saman tien päämestaruusotteluihin. Se on eri asia, että tarvitsiko sen päämestaruusotteluihin pääsemisen kestää 4 vuotta, mutta hitaampi aloitus Radicalsien (mahtava stable) kanssa oli minun mielestäni parempi juttu.
-
The Blasterpiece
- Viestit: 544
- Liittynyt: Ti 29.06.2004 12:04
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Minulle tuli ihan yllätyksenä, että jengi ei ollut tietoinen Benoit'n mestaruusvoitosta viimeisessä WCW-ottelussaan.
Jyystä apinareikääni. Olen apina.
-
The Rocker
- Viestit: 3325
- Liittynyt: Ma 20.08.2007 20:54
- Paikkakunta: Parkano
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Et muuten ole ainoa.The Blasterpiece kirjoitti:Minulle tuli ihan yllätyksenä, että jengi ei ollut tietoinen Benoit'n mestaruusvoitosta viimeisessä WCW-ottelussaan.
Benoit oli heti jo kesällä vahvasti mestaruuskuvioissa mukana ja "voitti" WWF-mestaruuden kahteen kertaan mutta ottelujen lopputulokset käännettiin saman illan aikana joten merkkausta ei tapahtunut. Tähän kun lisätään se että Benoit oli kokonaisen vuoden poissa 2001-2002 välillä niin ei liene ihme. Ja siinä 2001 olisi täytynyt mennä Kurt Anglen, Takerin, The Rockin, Austinin, Triple H:n ja Chris Jerichon ohi. Unohtamatta tietysti Kanea, Big Showta, Booker T ja muita melko overeita hahmoja. IC kuvioissa oli oikein hyvin tilaa. Ylipäätänsä ennen brand splittiä ei tainnut olla sopivaa ajankohtaa nostaa Benoitia ME-kuvioihin. Noh saihan hän uransa huipentuman sitten Wrestlemania 20.Kenitys kirjoitti:Benoit'n loppu-ura WCW:ssä saattoi siis näyttää ihan kivalta, kun mies kaikkien vuosien jälkeen lopulta sai pitää US-mestaruutta ja pääsi myös päämestaruusotteluihin, mutta uskon, että todellisuudessa siinä vaiheessa Benoit'n motivaatio täysin sekaisin olevassa yhtiössä (kuten Merovingi edellä kuvaili) työskentelemiseen oli jo aika lailla nollissa. Ei ihme, että WWF kuulosti houkuttelevalta, vaikka siellä Triple H:lle joutuikin jobbaamaan. Sitä paitsi voittihan Benoit ensimmäisen kuukautensa aikana kuitenkin The Rockin
Mitä tulee tuohon WCW-mestari vs. WWF-mestari kuvioon, niin olen vähän samoilla linjoilla siinä, että on ihan hyvä, ettei tuota toteutettu. Benoit ei kuitenkaan suuren osan WWF-yleisön silmissä ollut mikään huikea Main Event -kaveri tyyliin Goldberg, joten ei olisi ollut luontevaa iskeä häntä saman tien päämestaruusotteluihin. Se on eri asia, että tarvitsiko sen päämestaruusotteluihin pääsemisen kestää 4 vuotta, mutta hitaampi aloitus Radicalsien (mahtava stable) kanssa oli minun mielestäni parempi juttu.
"The only time success comes before work is in the dictionary."
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.