Muutama kommentti Raistista:
Pidin hänestä erittäin paljon lukiessani kuutta ensimmäistä Dragonlance kirjaa joskus teinivuosinani, mutta sitten roolipelaajat jotenkin pilasivat hänet täysin. Jokaisen hahmon (missä tahansa) tekee mielenkiintoiseksi heikkoudet. Jos heikkoudet ovat typeriä, myös hahmo on typerä (esim. Teräsmiehen kykenemättömyys kestää kryptoniittia, säälittävää), mutta jos hahmolla on todellisia heikkouksia (kuten Raistin heikko terveyden tila ja suhde Caramoniin), hänestä saa paljon enemmän irti.
No, mitäpä TSR teki hänelle? He päättivät, että pistävätkin Raistille normaalin Strengthin (muistaakseni 10) ja Constitutionin (muistaakseni 11), joten he käytännössä ottivat pois sen ainoan asian, joka hänestä teki mielenkiintoisen. Ehkä useimmille teineille jonkinlainen kaikkivoipa hahmo on parempi, mutta se ei ole kestävää. Sellainen vain tekee kaikesta ennalta-arvattavaa.
(Todennäköisesti vain Bush ymmärsi tuon merkityksen... Siis, AD&Dssä tai D&Dssä ominaisuudet määritellään tyypillisesti väliltä 3-18, jolloin 9-12 vastaa melko lailla normaalia ihmistä, itse olisin antanut Raistille ehkä enintään 6, eli normaalijakauman mukaan todella vähän, kumpaankin ominaisuuteen.)
Vaikea sanoa kuitenkaan kirjallisuudesta hahmoja, joista olisin erityisesti pitänyt... Gaimanilta niitä löytyy, mutta koska en halua korostaa häntä liikaa, jätetään ne tuonne alas sarjakuvaosioon...
But first... ns. toitotan omaa torveani tms...
Pidän Cornelius Simmsistä... tiedän, että hän on oma hahmoni ja että tavallaan hän on uskomaton stereotypia, joka on ottanut vaikutteita miljoonasta eri Bruce Willis/Clint Eastwood/jopa Mel Gibson -hahmosta (kusipäisyys potenssiin 10) ja Mathilda on ehkä aika paha rippaus Headista, mutta unohdetaan sellaiset... Pidän hänestä ja hänen tavastaan selvitä kaikesta mahdollisesta jonkinlaisen kieron ja aika pitkälti vaistonvaraisen viekkauden, sekä tietenkin uskomattoman, peräänantamattoman sitkeyden avulla. Hänelläkin on heikkoutensa, etenkin kykenemättömyys luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä ja uskomaton tarve todistaa olevansa paras. Tavallaan hän on hyvin lähellä opettajaansa Alexander Vaughania, mutta Alex on kehittänyt iän mukana kyvyn käyttää muita ihmisiä hyväkseen ja samalla menettänyt nopeuttaan, voimaansa ja kestävyyttään (toki ainakin viimeistä löytyy ihan tarpeeksi vieläkin). Tarkoitus olisi jatkaa tuosta opettaja-oppilas suhteesta vielä mukavan kierolla tavalla ensi vuoden puolella...
"Cornelius Simms Elastic Manateen (jossa Gooding kuoli) jälkeisessä Mozzarellassa" kirjoitti:
Kuka? Kenestä sinä puhut? Alan Edward Goodyear? Ei sano mitään, en ole kuullutkaan. Ai joku kuoli sunnuntaina? Sen mellakan aikanako? Hei, jos yritätte syyttää minua jostain, niin puhukaa kädelle vain. Minä en aio ottaa syitä niskoilleni mistään. Puhukaa Hyppyselle ja hänen surkeille turvatoimilleen. Ai minkä matsin? Luuletteko tosiaan, että katson sitä p***aa, jota tämä promootio tuottaa? Tässä promootiossa on vain yksi tähti ja häntä ei kiinnosta kuin mahdolliset kilpailijat ja tuosta Goodyearista tuskin olisi siihen. Ai Gooding? Mikä nimi se on olevinaan? 'Gooding'. Kuulostaapa typerältä.
Ja sitten on
Symeon, joka esiintyy Kiirastulessa, tulee esiintymään Lohikäärmeen vuodessa ja mahdollisesti jopa elämänkerrassani (jossa tulee olemaan paljon omituisia elementtejä).
Symeon on vanha, viisas korppi, jonka tausta on vielä toistaiseksi pidetty salassa, mutta hän ei ole syntynyt aivan tavallisesti, vaan on itse asiassa vuosisatojen risteyttämisten ja jalostuksen tulos. Kuten Simmsilläkin, Symeoniin liittyy monta selvää esikuvaa. Tärkein oli varmasti Matthew, josta Gaiman kirjoitti jotain tämän tapaista: "Matthew on aina ollut sellainen fiktiivinen hahmo, johon kirjailija voi luottaa." Suunnilleen samoin tunsin Symeonia kohtaan Kiiratulta kirjoittaessani. Hänen osuutensa oli alkuperäisten suunnitelmien mukaan paljon laajempi, mutta se jäi melko sivuhahmoksi, mutta eipä Symeon ole koskaan valittanut. Hän vain norkoili paikalla aina ja sotkeutui tilanteeseen, jos oli tarvetta. Muita vaikutteita olivat ehdottomasti Hugin ja Muninn eli Odinin korpit, joilta Symeon on ehkä perinyt omituisen suhteensa ihmiskuntaan.
"Symeon (toistaiseksi julkaisematon)" kirjoitti:
Joskus minä en vain ymmärrä teitä ihmisiä. Joskus en myöskään ole oikein varma, että kannattaako teitä edes yrittää opettaa kaikkien muiden lajien kustannuksella. Onhan se nyt melko selvää, että peltohiiret tai.. tai vaikka nämä sudet tässä, hallitsisivat tätä maailmaa niin paljon paremmin kuin te. No, jostain syystä te nyt olette täällä ja sen kanssa täytyy vain elää.
No, niin... omien hahmojen mainostaminen ohi hetkeksi...
Kirjallisuudesta on vaikea löytää hahmoa, johon voisi samaistua lukematta pitkiä sarjoja, koska yhden kirjan jälkeen hahmoon on vielä pitkä matka kunnon samaistumiseen. Siksi tähän on melko vaikea heittää hahmoja, mutta jotain tulee kyllä mieleen.
Nuorempana pidin erittäin paljon hahmosta nimeltä Shadowspawn Thieves Worldistä. Oikeastaan huomioni kiinnitti sivun mittainen lyhyt kuvaus, jossa joku kertoi huhuja Shadowspawnin tyypillisestä varustuksesta. Koskaan ei paljastu, oliko kyseessä ihan vain tarinaa, mutta hän joka tapauksessa luettelee pitkän listan piilopaikkoja, joissa 'Spawnilla on piilossa jonkinlainen tikari (ei mitään sellaista kuitenkaan, hyi teitä). Näin vanhempana hahmo vaikuttaa melko yksipuoliselta ja turhalta, mutta silloin aikoinaan hänessä oli jotain jännittävää.
Thomas Covenant oli aikoinaan myös kova äijä. Eräässä Inquestissä (en tiedä kuinka moni teistä sitä on koskaan lukenut, mutta suosittelen) oli humoristisia kuvauksia erilaisten fiktiivisten hahmojen välisistä otteluista (kuten esim. Puff the Magic Dragon vs. Smaug... arvatkaa kumpi sen voitti..., sitten oli Conan vs. Tarzan, Odin vs. Zeus - joka päättyi kolikon heittoon sen jälkeen kun suunnilleen koko maailma oli ensin tuhoutunut, Chtulhu (sori asusta, en jaksa tarkistaa) vs. Sauron, jne.). Yksi otteluista oli Thomas Covenant vs. joku turha tusinasankari, joka meni suunnilleen näin:
Turha tusinasankari: Tuhoan sinut valkean valon (tjsp.) voimillani!
Thomas Covenant: Selvisin leprasta ja nyt sinä aiot voittaa minut valolla?
ja sitten tuota jatkui aika pitkään... joka tapauksessa, Covenant oli mies, joka oli elämänsä aikana menettänyt suunnilleen kaiken ja oli kuolemassa spitaaliin ennen kuin hän syystä tai toisesta (en muista) päätyi jonkinlaiseen toiseen ulottuvuuteen, jossa hän sitten päätyi olemaan sankari. Tosin, hän ei ollut sitä aivan alusta asti... kun hän heräsi siihen, että spitaali oli tiessään ja hän kykeni saamaan erektion ensimmäisen kerran vuosikausiin, hän raiskasi 14-vuotiaan tytön... sellaista... ja tällaista kirjallisuutta löytyy todennäköisesti teidänkin kirjastojenne lastenosastoilta (Berek Puolikäden paluu).
"Thomas Covenant" kirjoitti:
As long as you have some idea what's happening to you "real" and "unreal" doesn't matter. You have to stand up for what you care about; if you don't you lose control of who you are.
Hiukan kornia, mutta eipäs löytynyt mitään parempaakaan juuri nyt....
Ja sitten tuossa edellä mainittu Odin... Jumala, joka oli valmis uhraamaan mitä vain saadakseen kaiken. Hänen piti käytännössä kuolla roikuttuaan yhdeksän päivää maailmanpuussa hirtettynä ja keihäällä lävistettynä oppiakseen magian salaisuudet. Hän uhrasi silmänsä saadakseen mahdollisuuden nähdä minne vian ja oppiakseen sitä kautta kaikki maailman salaisuudet. Sellaista pientä kivaa... Gaimanin tapa käyttää häntä American Godsissakin oli hyvä ja mielenkiintoinen. Teki mielestäni hyvin oikeutta legendojen Odinille, vaikka se ei ehkä aivan vastaakaan sarjakuvista tuttua versiota...
Mutta sitten sarjakuviin... Mielestäni näihin hahmoihin on huomattavasti helpompi samaistua ja oppia pitämään, koska niiden kanssa saattaa olla tekemisissä vuosikausia (on a monthly basis). Tässä kategoriassa nousee kaksi kirjoittajaa selvästi yli muiden: Neil Gaiman ja Frank Miller, jotka osaavat molemmat luoda mielenkiintoisia hahmoja (tosin Millerin mielenkiintoiset hahmot ovat tavallaan melko yksipuolisia, mutta siitä lisää alla).
Ensimmäisenä mainittakoon Gaimanin Sandman. Sandman on yksi 'Ikuisista' (engl. Endless), jotka ovat tavallaan jumalia jumalille, eli kyseessä ei siis ole mitään ihan tavallisia olentoja... Heitä on seitsemän (engl. koska en muista kaikkien käännöstä): Destiny, Death, Dream, Destruction, Desire, Despair ja Delirium. Kaikki seitsemän ovat syntyneet tuossa järjestyksessä eli ensisijassa tarpeeseen (Kohtalo syntyi samalla kuin maailmankaikkeus, koska maailmankaikkeudellakin on kohtalo, Kuolema seurasi Kohtaloa heti kun ensimmäinen asia kuoli, Uni tuli mukaan kuvaan kun ensimmäiset olennot alkoivat uneksia, uneksiminen johti tarpeisiin eli Intohimoon ja kun osa tarpeista jäi saavuttamatta, syntyi Epätoivo, joka taas johti mielenterveysongelmiin eli Houreeseen... valitettavasti en muista mihin kohtaan Tuho tarkasti sijoittuu, mutta hänelläkin oli looginen paikka). Näistä siis Uni oli Sandman-sarjan kiinnekohta. Suunnilleen jokaisella kulttuurilla on hänestä jokin versio, kuten kreikkalaisten Morpheus (millä nimellä häneen viitataan usein) tai länsimainen Sandman.
Sandman on ulkomuodoltaan melko karu: iho täysin valkea, mustat silmät ja hiukset, täysin musta pukeutuminen, joka on usein hyvin goottimainen. Hän on melko hiljainen, lähinnä vain laukoen omituisia ja hankalasti ymmärrettäviä ajatuksia, täysin tietoinen omasta asemastaan oman valtakuntansa hallitsijana ja samalla täysin tietoinen omista velvollisuuksistaan sitä kohtaan. Unimaailma on sinänsä täynnä mielenkiintoisia hahmoja (kuten edellä mainittu Matthew, Korinttolainen, Cain ja Abel, Lucien jne.), mutta Sandman itse on niistä paras.
Sandman on todella omituinen hahmo. Hänen päätöksiään ja ajtuksiaan on vaikea seurata, koska yleensä hän tietää tilanteesta huomattavasti enemmän kuin kukaan muu, eikä yleensä suostu paljastamaan motiivejaan tai taustalla olevia ajatuksia. Hän on aito mysteeri ja sellaisena hänet pitäisikin nähdä. Toisaalta, hän on hyvin inhimillinen ja humaani. Hän haluaa auttaa ihmiskuntaa ja tekeekin sitä usein antamalla ihmisille unelmia joita seurata. Lisäksi hän on ainakin kerran hakenut ihmisten parista ystävää (Hob Gadling).
Kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen hahmo ja hyvin erilainen kuin voisi ehkä kuvitella.
"Sandman (Luciferille)" kirjoitti:
What power would hell have if those imprisoned here would not be able to dream of heaven?
Hänen vastakohtansa (ja toinen hyvä hahmo) on Kuolema. Kuolema on ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin veljensä (eli valkoinen iho, goottivaatteet, jne), mutta nainen. Siinä missä hänen veljensä on synkkä, Kuolema on joviaali ja avoin henkilö. Hän ottaa työnsä vakavasti, mutta ei niin vakavasti, että ei voisi nauttia siitä. Hän ei siis nauti sinänsä kuolemasta, vaan lähinnä pitää siitä, että saa tavata uusia ihmisiä (vaikkakin usein hiukan heikossa tilanteessa) ja ohjata heitä heidän ensiaskeleillaan kuoleman jälkeen.
"Death @ Dreamlands" kirjoitti:
I'm not blessed, or merciful. I'm just me. I've got a job to do, and I do it. Listen: even as we're talking, I'm there for old and young, innocent and guilty, those who die together and those who die alone. I'm in cars and boats and planes; in hospitals and forests and abbatoirs. For some folks death is a release, and for others death is an abomination, a terrible thing. But in the end, I'm there for all of them.
Kaksi hahmoa ovat melko lailla täydelliset vastakohdat toisilleen, mutta seitsemästä sisaruksesta juuri nämä kaksi tulevat parhaiten toimeen keskenään. He ovat myös hyvin erilaisia kuin mitä voisi odottaa sen tyyppisiltä hahmoilta. Yleensä Kuolema on uskomattoman vakava ja Unen voisi olettaa olevan enemmän tai vähemmän leikittelevä. Gaiman on valinnut täysin erilaisen näkökulman kumpaankin hahmoon.
Kahden hahmon välillä käydään erittäin koskettava kohtaaminen Sandman-sarjan loppupuolella, missä Kuolema joutuu noutamaan veljensä. Luonnollisesti sarjaa on paha jatkaa sen jälkeen kun sen päähenkilö on kuollut, mutta sen jälkeen nähdään kyllä sitten vielä hautajaiset ja uuden Unen valtakauden alku.
Olen tämän jo varmasti maininnutkin, mutta Gaiman on edelleen tämän hetken paras tarinankertoja ja hän loi Sandmanin noin 7 vuoden runin aikana melkoisen joukon mielenkiintoisia hahmoja, joiden luetteleminen olisi aika turhaa. Hän myös käytti useaa vanhaa DCn hahmoa omituisilla tavoilla.
Sitten Millerin pariin (tästäkin olen jo jossain kirjoittanut)... Miller osaa tehdä hahmojensa suhteen yhden asian hyvin: Hänen 'kovat' hahmonsa ovat oikeasti Kovia. Tästä pari esimerkkiä:
Batman (Millerin versio The Dark Knight Returnsista ja The Dark Knight Strikes Backista) on jo keski-iän ylittänyt mies, joka oli jo ehtinyt olla kymmenen vuotta eläkkeellä ennen paluutaan. Uusi Batman on viisaampi, kokeneempi, älykkäämpi, mutta samalla fyysisesti heikompi ja käytännössä etsii hyvää tapaa kuolla. Toisaalta, hän kokee myös, että häntä tarvitaan, eikä aio jättää omaa kaupunkiaan tai omia ihmisiään pulaan. Hän on selvästi psykoottisempi kuin muut versiot Batmanista (jotka olivatkin jo menossa erittäin huonoon suuntaan). Erittäin hyvin uuden hahmon määrittelee mielestäni Strikes Backin kohtaus, jossa saa sydänkohtauksen, mutta vastaa siihen lähinnä kiroilemalla ("Älä nyt vielä lopeta, niin paljon tekemistä vielä. Ei saa jättää hommaa kesken", tjsp).
"Batman" kirjoitti:
Tonight I AM the law!"
Mutant Gang Leader: Face me fool! I KILL you! I show you who rules Gotham City!
Batman: Okay, Boy. Show me.
"Batman" kirjoitti:
Kauhun kylväminen. Homman paras puoli.
Etsivä Hartigan on samaa tyyppiä. Hän on jo siirtymässä eläkkeelle poliisivoimista, kun päätyy tilanteeseen, jossa hän suojelee pientä tyttöä mielipuolelta. Hän tietää, että mielipuolen isä on senaattori ja hyvin vaikutusvaltainen sellainen (onnistunut jo peittämään useita aikaisempia rikkomuksia). Hän ottaa tietoisesti luodin vastaan, jotta tyttö saisi mahdollisuuden paeta. Tilanteen jälkeen alkaa peittely ja siitä johtuen Hartigan saa syytteen niskoilleen kidnappauksesta ja alaikäisen raiskauksesta. Hän istuu kahdeksan vuoden tuomion, minä aikana hänen vaimonsa jättää, hänet eristetään täysin ja häntä kidutetaan eri tavoin, ihan vain sen takia, että tyttö olisi turvassa (vaikea selittää lukekaa Keltainen äpärä). Päästyään vapaaksi, hän hiukan mokaa ja päästää 'pahan voimat' tietoisiksi tytöstä, joten hän päätyy lopulta siihen tulokseen, että hän on itse riski tytön turvallisuuden kannalta ja niinpä hän ampuu itsensä. Sellaista. Huono selitys, lukekaa tosiaan tuo edellä mainittu graafinen romaani.
"Hartigan" kirjoitti:
Peitä silmäsi, Nancy. En halua, että katsot tätä.
"Hartigan (ajattelee)" kirjoitti:
Eliminoin hänen aseensa. Molemmat aseet. (ampui raiskaajaa ensin käteen, sitten haarojen väliin)
... ja sitten samasta Sin City sarjasta peräisin oleva Marv. Marv on hiukan hidas, lähes eläimellinen. Jossain sanotaan, että jos hän olisi syntynyt pari tuhatta vuotta sitten sopivan barbaarisiin aikoihin, hän olisi ollut puolijumala, mutta 20. vuosisadan lopulla hänestä tuli väkisinkin mielipuoleksi leimattu luuseri. Hän nappaili jatkuvasti rauhoittavia pitääkseen itsensä toimintakykyisenä. Uskomattoman nopea ja isokokoinen äijä, jolle ei kannata todellakaan vittuilla. Parhaiten hänen 'kovuuttaan' kuvaa ehkä graafisen romaanin loppu, jossa hän on päätynyt sähkötuoliin (vrt. vanha avatarini), mutta ensimmäinen isku ei riitäkään, vaan hän lähinnä taunttii teloittajaa. Toinen isku toimii, mutta jättää ivallisen hymyn hänen kasvoilleen.
Tällainen juttu tuli mieleen Millerin kommenteista (ja viitaten samalla Gaimaniin tuolla ylempänä): "Sin Cityn piti olla alunperin lyhyt ja ytimekäs 48 sivun tarina, mutta sitten Marv alkoi omaan tapaansa määräillä minua ja koko homma pääsi täysin riistäytymään käsistäni."
Siinä muutamia.... oli tarkoitus tehdä töitäkin tänä aamuna, mutta jäipä sitten väliin, kun tämän kirjoittamiseen näytti menevän aivan liikaa aikaa... Damn you Sarppi!
Post Scriptum: Onhan noissa selvästi yhteneväisyyksiä... pitäisi varmaan kehittää joku paikkaamaan hiukan tuota, jotta ei näytä liian yksipuoliselta, vaikka tosin Kuolema kantaa aika pitkälle.
EDIT: Lisää juttua Marvista... ja lisäilen quoteja kun muistan... ehkä.
EDIT 2 & 3: Quoteja... ja PS.
