Foorumiarkisto

Nyt olen saanut mukavan innostuksen alkaa kirjoittamaan omanlaista "sarjaa", joka on oikeastaan vain yksi pitkä pätkä novelleja. Nimeä en ole vielä keksinyt, johtuen enimmäkseen siitä, että tämän "sarjan" edetessä tulee jatkuvasti uusia käänteitä ja juonikuvioita. Tarina ei todennäköisimmin tule missään vaiheessa liittymään painiin, vaan ensin lähdetään lievästä kauhusta/jännityksestä ties mihin. Enempää en paljasta, koska saatte sitten lukea itse.. Mutta sitten hiukan tästä synnystä ja kaikesta muusta hiukan.

Idea lähti siitä, kun äidinkielestä sain aineestani erittäin hyvät arvostelut. Arvosana oli muistaakseni luokan paras, ja aineeni luettiin luokan edessä. Siitä sain inspiraation lähteä laajentamaan tarinaa pidemmäksi ensin pidentämällä alkukuvioita, keksiä väliin kaikenlaista ja jatkaa tarinaa siitä edelleen. Todennäköisesti jo huomenna saadaan ensimmäinen osa tänne topiciin, jos jaksisin kirjoittaa. Tämä tulee myös jatkumaan pidempään, kuin tuo minun WSW-Diary tuolla Diaryt-osiossa, koska tälläistä on helpompi ja mielenkiintoisempi kirjoittaa.

Luonnollisesti toivoisin palautetta, sekä positiivista että negatiivista. tietenkin mieluummin negatiivista, jotta tiedän, missä kehittyä. Mutta älkää postailko mitään yhden tai kahden sanan kehumisviestejä, vaan perustelkaa myös, miksi olette juuri sitä mieltä tästä tarinasta. Juonikuvioehdotuksia otetaan myös mietittäväksi, mutta ne mieluummin privana. Toivottavasti alatte lukemaan tätä tarinaa, edes aluksi, jotta näkisin, että alkaako tämä tästä lähtemään liikkeelle. En myöskään laittanut tätä Diaryihin, vaan Muuhun keskusteluun. Tämä sillä perusteella, että ajattelin Diaryt-oison olevan pelkästään wrestling-aiheisille diaryille. Kiitos jo valmiiksi.

Osa 1

Harvinaisen kirkas aamu sarasti Floridan lähellä sijaitsevassa pienessä kylässä. Oli tulossa jälleen aurinkoinen syyspäivä. Kate makasi sängyssä puoliunessa. Hiljaa, hitaasti liikkuen, hymyillen hän yritti saada vielä unen päästä kiinni, mikä tuntui lähes mahdottomalta, ja enemmänkin työltä. Se sai hänet huvittuneena luopumaan ajatuksesta. Kate oli kolmikymppinen yksineläjä. Hän oli unelmoinut joskus mennä naimisiin, ja hankkia lapsia, mutta hänen sanojensa mukaan se oikea ei vielä ole tullut kohdalle, vaikka hän oli lapsia kovasti toivonutkin. Kate oli edellisenä iltana jäänyt sairaanhoitajan hommistaan ansaitulle viikon lomalle. Hän oli suorastaan huokaissut helpotuksesta lähtiessään eilen töistä. Oli hän joutunut tekemään tuplavuoron, koska eilen rattijuoppo oli ajanut bussin kylkeen valtatiellä.
Katella on kellertävät, olkapäille ulottuvat hiukset. Hän on keskikokoinen, melko solakka Floridassa asuva nainen. Hän nousee hitaasti ja päättäväisesti ylös sängystä, hänen silmänsä ovat edelleen erittäin väsyneet, ja niiden auki pitäminen on työlästä ikkunasta paistavan auringon takia. Hän riisuu pyjamansa, ja pukee päälleen samettiset, mustat housut, punaisen villapaidan ja jalkaansa mustat kengät. Pienten haukottelujen jälkeen hän kävelee hitaasti silmiään hieroen keittiöön. Hän laittaa radion päälle, jossa uutistenlukija kertoo päivän kuumimmat puheenaiheet. Hän avaa jääkaapin, ja ottaa maitopurkin, ja juo siitä hieman. Katsoessaan ulos hänen silmänsä liimautuvat siihen näkyyn. Hän katseli pienten lasten potkivan palloia ulkona. Lähes huumaantuneena hän katseli tuota ihanaa näkyä, kuunnellen noiden pienten lasten naurua, katsellen heidän hymyään, tuntien heidän ilonsa ja riemunsa. Uutiset loppuvat ja radiosta tulee musiikkia. Mutta Kate ei edes huomaa sitä. Yhtäkkiä susi hyökkää lasten kimppuun. Kate huutaa, mutta ei edes itse kuule omaa ääntään. Susi lähestyy lapsia ja on melkein saavuttanut heidät..melkeinb..vielä vähän matkaa..

Puhelin soi. Puhelimen pirinä palauttaa hänet todellisuuteen. Kun hän katsoo nyt uudestaan ulos, yhden lapsen isä käy vain hakemassa lastansa aamiaiselle. Hymyillen hän vastaa puhelimeen.
- Kate, enkai herättänyt sinua, kysyi Katen äiti puhelimessa.
Katen silmistä paistoi epätoivo heti, kun hän kuuli tuon äänen. Teki mieli lopettaa puhelu ja paiskata puhelin ikkunasta ulos. Mutta päättäväisesti hän kuitenkin hillitsi itsensä ja yritti kuulostaa edes hiukan ystäväliseltä.
- Et, vaikka kello onkin aika vähän. Mikä saa sinut soittamaan minulle?
- Ajattelin vaan soittaa, että olemme isäsi kanssa päättäneet tulla täältä kanadasta sinun luoksesi vierailulle viikoksi.
Kate painui suureen vihaan kuullesssaan tuon. Hän vain ei voinut uskoa tuota.
- Mutta..mutta..
- Mikä hätänä, kultaseni?
- E-ei mikään..jutellaan myöhemmin, minun pitää nyt mennä.

Kate katkaisee puhelun hyvin äkkipikaisesti ja lähtee ulos. Kevyt tuulenhenkäys heiluttaa hänen hiuksiaan leikkisästi. Hän astuu nopeasti hopeiseen Volvoonsa, ja lähtee todella nopeasti ajamaan pihasta. Kohta hän on jo pikkuisella, pitkällä suoralla tiellä, ja hän nostaa puhelimen korvaansa.

Jatkuu huomenna..

Tarinassa oli hyvä kerronta. Ihan hyvää tekstiä, vaikka olisit joitain tapauksia voinut vähän selventää.

EDIT: Mietin vielä sellaista, että saisinko laittaa tähän topiciin omaa tekstiäni? Koen olevani äidinkielellisesti melko lahjakas, aina 9 todistuksessa. Ja tekstiä suoltaa ulos hyvää vauhtia, kun inspis iskee. Kirjoittaisin tähän vain yhden pätkän ja jos se ottaa tuulta purjeisiinsa ja porukka tykkää, jatkan.

Ihan mukava tarinan alku, en ole pitkään aikaan lukenut tarinaa, joka olisi kirjoitettu preesens-muodossa, eikä mitenkään negatiivisessa mielessä, hyvinhän tuo sujui.
Kerronta oli hyvää, ja voin sanoa näin alustavasti, että kyllä osaat kirjoittaa. Kate on mielenkiintoinen hahmo, kiva nähdä mitä olet hänestä kehitellyt... Pistähän jatkoa.

Yhtyy Mosse0:n kyssään... Saako laittaa omia, kun on tullut kirjoteltua muutama.

Kielessä on paljon paikkaamista. Jotenkin harkitsematon rakenne. Yhdessä kappaleessa: "Katella on kellertävät, olkapäille ulottuvat hiukset. Hän on keskikokoinen, melko solakka Floridassa asuva nainen. Hän nousee hitaasti ja päättäväisesti ylös sängystä, hänen silmänsä ovat edelleen erittäin väsyneet, ja niiden auki pitäminen on työlästä ikkunasta paistavan auringon takia." Tai ehkä siinä on rivinvaihto, mutta eipä sillä väliä... tuo Katen kuvaus tulee hyvin töksähtäen. Se olisi pitänyt ujuttaa paremmin muun tekstin sekaan.

Noin lyhyessä pätkässä tapahtuu myös aivan liian paljon, eikä mihinkään oikein millään tapaa tartuta. Kaikki vain soljuu nopeasti eteenpäin.

Jenkkilässä hoitsut eivät tienaa mitenkään hyvin, joten todennäköisesti heillä ei ole kännyköitä, jotka ovat edelleen osittain ylellisyystuote uudella mantereella.

"Marizki" kirjoitti:
Ihan mukava tarinan alku, en ole pitkään aikaan lukenut tarinaa, joka olisi kirjoitettu preesens-muodossa

Aika jännä, kyllä täällä päin ainakin nimittäin kirjoitetaan kaikki koulu- ynnä muut tarinat aina preesensissä..

Ja sitten vastailemaan..

Tarinassa oli hyvä kerronta. Ihan hyvää tekstiä, vaikka olisit joitain tapauksia voinut vähän selventää.

Kiitos palautteesta, pidän tuon myöhemmin mielessä.

Yhtyy Mosse0:n kyssään... Saako laittaa omia, kun on tullut kirjoteltua muutama.

Tuota noin..tässä kohtaa kysyisin modeilta sellaista, että nyt kun tälläistä kiinnostusta on, niin olisiko mahdollista perustaa tälläisille oma alue, jonne kaikki voisivat kirjoittaa omia tekstejään? Vaikka diaryt-alueen alapuolelle?

Ei. //Hyppy

Niin ja yrittäkää laittaa palautetta privanakin, jotta tämä topic ei täyttyisi pelkistä kommenteista.

Osa 2

Puhelin piippaa muutaman kerran, ja kohta miehen ääni kuuluu toisesta päästä. Miehen tervehtiessä ja sanoessa nimensä Kate huokaisee helpotuksesta ja alkaa puhumaan.

- Jonathan, kiitos kun vastasit. Minun on pakko päästä käymään vastaanotollasi.
- Näetkö taas niitä näkyjä, mies vastasi osittain huolestuneena.
- Kyllä, eilen näin susilauman hyökkäävän leikkivien lasten kimppuun. ja asiaa ei helpota se, että vanhempani aikovat tulla katsomaan minua tänne, hän sanoi huolestuneena.
- Kuule, tule käymään tänään siinä parin tunnin kuluttua, niin jutellaan lisää.

Kate katkaisee puhelun ilman vastausta. Hän alkaa laittamaan puhelintaan käsilaukkuunsa. Hän kuulee valtavan torven äänen, jonka ääni lähestyy häntä uhkaavasti. Hän nostaa päätään. Hän näkee rekan lähestyvän häntä. Yhtäkkiä hän huomaa ajelehdittuaan toiselle kaistalle. Hän alkaa hädissään kääntämään rattia, mutta liian myöhään. Rekka tulee suoraan kohti, kuitenkin melkein ihmeen kaupalla hän saa auton vinoon. Auton toinen sivu lennähtää rekan kylkeen, ja tämä valtava törmäys heittää auton katuojaan. Tulee hetken hiljaisuus-hiljaisuus on lähes kaunista, ruman siitä tekee tuo ojassa oleva romuttunut auto. Kohta Kate puolitajuissaan kuulee miehen huutavan jotain.

- Soittakaa ambulanssi, joku nainen on ajanut kolarin.

Hänen naama on ruhjeilla, kun hän makaa puoliksi etupenkillä, pääpuoli mennyt tuulilasista läpi. Hän yrittää liikkua, mutta turhaan. Yhtäkkiä hän tuntee, kuinka tuska ja kärsimys yhtäkkiä katoaa. Hänen silmänsä alkavat ensin hämärtyä, sitten hitaasti mennä kiinni, aivan kuin hän ei olisi nukkunut viikkokausiin. Viimeinen asia, jonka hän kuulee on se, kun ambulanssi saapuu onnettomuuspaikalle. Sitten hän vaipuu syvään tajuttomuuteen, rauhalliseen uneen, josta hän ei ehkä enää koskaan tulisi nousemaan hereille.

-------------------------

Jonathan opastaa vanhaa, rintakivuista kärsivää naista pois hoitohuoneesta. Hän antaa tälle naiselle kipulääkepurkin, ja saattaa tämän ovelle.

- Muistakaa syödä lääkkeenne, rouva Carter. Niistä ei muuten ole apua.
- Yritän tohtori, yritän.
- Ja tulkaa vastaanotolle, jos rintakivut vielä palaavat.

Ennen kuin hän huomasikaan, nainen oli jo kadonnut näkyvistä. Jonathan mietti, miten nainen saattoi kadota hänen silmistään noin nopeasti. Hetken hymyiltyään vastaanottopöydällä oleva puhelin soi.

- Jonathan Lopez puhelimessa.
- Täällä hoitaja Maria kunnansairaalasta.
- Teidän potilaanne Kate Winston on täällä jouduttuaan onnettomuuteen.

Jonathan katkaisee heti puhelun, ottaa takkinsa ja säntää ovesta soitettuaan itselleen tuuraajan. Hän menee autoonsa, ja lähtee ajamaan kohti sairaalaa. Hän joutuu välillä pyyhkimään tuskanhikeään pois, ja hän miettii, mitä Katelle on mahtanut tapahtua.

------------------------

Kate kävelee utuisessa metsässä. Ensin hän itsekin hämmästyy sitä, mutta se tuntuu niin aidolta. Ilma on niin viileä, että hän näkee oman hengityksensä. Yhtäkkiä synkkä pimeys peitti koko metsän, aivan niinkuin ihmisen varjo pienen muurahaisen. Hän kävelee hitaasti eteenpäin. Oksat ratisevat katki hänen allaan, ja hän on puoliksi kauhuissaan. Kohta hänen eteensä tuli kullanruskea susi, jolla oli kirkkaat, siniset silmät. Se katsoi häntä ensin hiljaa. Kate katsoo tuota eläintä suoraan silmiin. Sitten susi alkaa murista. Kate lähtee juoksemaan karkuun paniikissa, eläin lähtee perään. Kate kompastuu maahan. Sutta ei näy, mutta eläimen hitaasti voimistuva murina saa hänet yhä suurempaan paniikkiin. Kate näkee edessään puukon, joka loistaa terävyyttään, aivan kuin se olisi vasta äsken teroitettu. Kate ottaa sen käteensä, joka tärisee niin, että veitsi juuri ja juuri pysyy hänen kädessään. Hän kääntyy veisti sojottaen pystyyn, susi tulee juuri silloin häntä kohti. Ennenkuin kate ehtii huomata mitään, veitsi sojottaa suden vatsassa. Hän nousee seisomaan hitaasti. Hänen hengityksensä on raskasta, ja hänen naamansa on kalpea kuin lakana järkytyksestä.

Hän ottaa veitsen ulos suden vatsasta, ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan. Susi nappaa häntä nilkasta niin lujaa, että hän kaatuu, ja hänen nilkkansa melkein vääntyy katki. Hän katsahtaa suteen, ja se on muuttunut ihmissuden näköiseksi olioksi. Se alkaa vetämään häntä puoleensa hullun lailla, mutta hän yrittää laittaa kaikin voimin vastaan. Pedon takana avautuu valtavan kokoinen musta-aukko, joka laajenee laajenemistaan. Peto vetää häntä sitä kohti, mutta hän laittaa henkensä edestä vastaan. Kuitenkin kohta hän imeytyy mustaan aukkoon. Seuraa hetken tyhjyys ja tiedottomuus. Kohta hän avaa silmänsä, ja huomaa olevansa sairaalavuoteella. Hän miettii itsekseen, miksi näkee niin järkytttäviä unia, jotka tuntuvat pelottavan todellisilta. Mitä jos jossain vaiheessa unet tulevat toteen. Hän makaa hiljaa paikallaan sdairaalavuoteellaan, samalla yrittäen keksiä, miksi joutui sairaalaan.

Huomasin muuten tuossa, ettet käytä juurikaan lauseenvastikkeita. Niitä käyttämällä saisi tekstistä tietynlaista kankeutta pois.

"Tzei-em" kirjoitti:
Huomasin muuten tuossa, ettet käytä juurikaan lauseenvastikkeita. Niitä käyttämällä saisi tekstistä tietynlaista kankeutta pois.

Yritän ottaa asian huomioon tulevaisuudessa.

Osa 3

Yhtäkkiä oven toisella puolella kuului koputusta. Pyysin koputtajaa tulemaan huoneeseen. Yllättäen näin lääkärini astelevan hitaasti minua kohti. Hänen silmistään huomasi sen valtavan huolen, mitä onnettomuuteni oli aiheuttanut. Hei, nyt muistin. Olin joutunut auto-onnettomuuteen ajettuani rekkaa päin. Mutta oliko se metsäjuttu todella vain pahaa unta...

- Olin valtavan huolissani, miten voit, kyseli huolestuneella äänellä tuo tummatukkainen mies, joka oli nyt ottanut paikan tuolilta, joka oli vuoteeni vieressä.
- I-ihan hyvin. Kiitos, kun tulit katsomaan minua. Minun päiväni ei ole ollut kamalan hyvä, hän naurahti tuskistaan huolimatta.
- Noh, pakkohan minun oli sinua tulla katsomaan. Kyselin äsken lääkäriltäsi, niin pääset ehkä jo huomenna täältä pois. Sitten jatkotarkastukset hoidetaan minun vastaanotollani.

Kate alkoi hymyilemään leveästä, kun kuuli olevansa pienen ihastuksensa hoidettavana. Hän oli katsellut tuon melko lihaksikkaan lääkärin perään jo kuukausia, uskaltamatta sanoa mitään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän alkoi puhumaan lempeällä äänellä.

- Tuo oli hyvä kuulla. Ajattelin, että ehkä voisimme pohtia huomenillalla tulevaa hoitosuunnitelmaa vaikka illallisen parissa, hän kysyi toiveikkaasti, sen sanottuaan ihmetellen, miten sai kysyttyä tuollaista tuosta vain, hän oli pelännyt kysyä sitä viime kuukaudet.
- Oliko tuo kutsu treffeille, lääkäri katsoi häntä hymyillen leikkisästi.
- E-en minä..kyllä, kyllä se oli.

Vihdoin..vihdoin hän sai sen sanottua suoraan, ja odotti toiveikkaana vastausta. Kuitenkin mielessä kävi vastaus, jota ei olisi halunnut ajatellakaan.

- Sopii minulle. Tavataan huomenna illallisella. Haen sinut täältä sairaalasta ja varaan jonkun hyvän ravintolan.

Hän alkoi jälleen hymyilemään vaikka se kovien pääkipujen takia olikin normaalia vaikeampaa. Mutta rakkauden takia hän oli valmis kärsimään vaikka kuinka kovia tuskia. Yllättäen Hänen oikea lääkärinsä astui huoneeseen. Lääkärit tervehtivät toisiaan, ja sairaalan lääkäri pyysi omalääkäriäni lähtemään tutkimusten ajaksi.

- Nähdään huomenna, Jonathan, sanoin hymyillen ja vilkuttaen hänen peräänsä.

Jonathan ei ollut hyvä hyvästien kanssa; Hän vain lähti huoneesta nostaen kätensä vilkutuksen merkiksi. Sitten lääkäri tuli puolestaan viereeni, siirsi tuolin sivuun ja otti kansion alkaen lukemaan sitä pienellä mielenkiinnolla.

- Kate Johnson, otaksun.

Lääkärillä oli melkoisen tietäväinen ilme, muuten tuo vaikutti melko mukavalta.

- Kyllä se olen minä, vastasin hieman epäröiden. Kai hieman mietin, oliko lääkärillä oikeasti syytä miettiä hänen nimeään, vai kuuluuko se hänen toimenkuvaansa.
- Tohtori Matthews. Muistatteko, mitä eilen tapahtui?
- Taisin ajaa rekkaa päin..
- Muisti ainakin pelaa. Teen nyt muutamia tutkimuksia, jonka jälkeen mennään käymään pään kuvauksissa.

Koko tutkimusten ajan mielessäni pyöri se komea lääkäri, jonka luona olin tottunut käymään hoidossa. Ennen en ole tuntenut niin suurta intohimoa ketään kohtaan, edes ihastuksen kohdetta kohtaan. Kuitenkin olin ollut ihastunut häneen jo ikuisuuksien ajan. Katsonut hänen kauniita silmiään, hienoa lääkärintakkiaan, kiinteää takamustaan..

- Jahas, sitten lähdetään röntgeniin. Sitten hoitajat tuovat sinulle lounasta, ja jos päässä ei näy mitään, sitten pääset huomenna kotiin.

Lääkäri työnsi minut röntgeniin. Kuitenkin koko matkan ajan minulla tietenkin pyöri vain yksi asia mielessäni. Jos se, mistä olen pitkään uneksinut, vihdoinkin toteutuisi..

-----------------------

Jonathanin ajaessa vastaanotolle, hän ajatteli suurimmaksi osaksi Katea. Kate oli ollut vastustamattoman mukava potilas. Hän ajatteli Katen upeaa hymyä; olihan se melkoisen valloittava. Vastaanotolle päästyään hän huomasi, että se oli suljettu. Hitto, tuuraajani ei sitten tullutkaan, hän ajatteli. Hän pysäköi auton, avasi ovet ja laitettuaan valot päälle hän meni huoneeseensa. Hän tunsi pientä kipua jaloissaan, ja päätti istua tuolilleen. Hänen silmiinsä osui nopeasti Katen kuva, joka lojui pöydällä. Hän ei saanut mielestään tuota salaperäistä ja kaunista naista, joka jälleen valloitti hänen pään sisällön. Juuri tuo nainen sai hänet tuntemaan iloa. Hän ei malttanut odottaa huomista päivää. Hän halusi vain viedä tämän naisen ravintolaan ensitreffeille. Hänen piti aluksi itse pyytää tuota naista syömään kanssaan, mutta hänellä ei ollut rohkeutta siihen. Yhtäkkiä aavistamatta itsekään hän nukahti omaan työtuoliinsa. Hän nukkui niin sikeästi, että häntä ei olisi herättänyt edes atomipommin armoton isku, vaikka se olisi pamauttanut kaiken maan tasalle.

Seuraava osa on sellainen, joka ei sovellu välttämättä ihan nuorimmille lukijoille! Ja yrittäkää laittaa palautetta mieluummin privana.

Tälläinen asia vielä. Älkää ihmetelkö, nimittäin tätä tarinaa ei tule lauantaisin, eikä sunnuntaisin. Joskus saattaa tulla lauantaisin lyhyelti lisää.
Sitten toinen asia. Olen nyt suunnitellut hieman eteenpäin (vielä joku kolme/neljä jaksoa), mutta jos teillä on ideoita uusista henkilöistä tai juonikuvioista, niin laittakaa ihmeessä PRIVANA, jotta muut eivät saisi liikaa tietoa tulevaisuuden tapahtumista. En niitä tietenkään sellaisinaan kaikkia laita, mutta ottaisin huomioon tarinaa jatkaessani. Lisäksi kiitos palautteesta, jota olen saanut ja sitä saa toki laittaa lisääkin. Näyttää siltä, että tätä myös luetaan, joten kiitos myös siitä. Ja loppuun vielä huomautus, että mielellään kaikki palaute ja kommentit ja muut privana, jotta tämä topic ei täyttyisi niistä.

Osa 4

Priing Priing...Priing Priing..Jonathan herää tuohon ääneen. Silmien aukaiseminen on vaikeaa, koska ammuaurinko paistaa silmiin. Hän nappaa puhelimen työpöydältään, ja väsyneenä vastaa puhelimeen.

- Kate täällä, enkai herättänyt? Kate sanoo toisessa päässä pirteän oloisena.
- Et et..mikäs sinut näin aikaisin saa soittamaan? Pääset sairaalasta vasta iltapäivällä, hän sanoo samalla haukotellen.
- Jos herra ei ole sattunut huomaamaan, kallo on jo melkein kaksi päivällä. Ja olen odottanut sairaalassa melkein tunnin että arvoisa lääkäri tulisi hakemaan minut täältä, hän sanoi kovalla mutta samalla leikkisällä äänellä puhelimeen.

Jonathan sulkee samantien puhelimen. Hän nousee ylös tuoliltaan, ja menee aulaan. Hänen apuhoitajansa Susan on aulassa keittänyt kahvia.

- Kahvia, tohtori, kysyi hoitaja mukavalla äänellä.
- Kiitos, mutta ei kiitos, Jonathan vastasi kiireissään.
- Tänään ei ole muita potilaita, kuin rouva Dickinson sitten kahdeksalta illalla.
- Voisitko soittaa rouvalle ja siirtää ajan huomiseksi, kun minulla on menoa tänään illalla.
- Tietenkin, tohtori. Sopiiko yhdeltätoista huomenna aamulla?
- Mahtavasti. Mutta minun pitää nyt joutua. Soita, jos jotain syytä tulee.
- Teen sen.

Jonathan juoksee ovesta ulos, ja ajaa autollaan polkua pitkin valtatielle, suuntaa kunnansairaalaan.

------------------------

Kate on juuri vaihtanut omat vaatteensa päälle, kun hoitaja astelee huoneeseen Katen puhelin kädessään.

- Teille soitettiin, neiti Winston.

Kate nappaa puhelimen, ja vastaa, toivoen että Jonathan olisi tuo soittaja.

- Kate Winston puhelimessa.
- Kate täällä Mary, äitisi.

Mary kuulostaa todella surulliselta ja poissaolevalta, mikä saa Katen huolestumaan ja miettimään, olisiko jotain voinut tapahtua.

- Äiti, onko jokin hätänä? Kuulostat erikoiselta.
- Kate..isäsi..isäsi nukkui viime yönä pois.

Kate ei pysty vastaamaan tuohon. Hän vain tuijottaa tyhjyyteen ja yrittää käsittää, mitä tapahtui. Hän laittaa puhelimen takaisin korvalleen, ja yrittää keksiä jotain sanottavaa.

- Mi-miten se tapahtui? Oliko isä tuskissaan?
- Ei, hän nukkui yön aikana pois, eikä tuntenut mitään kipua.
- Mitä nyt sitten?
- Hautajaiset pidetään viikon päästä täällä Kanadassa. Tietenkin toivon sydämestäni että tulet tänne silloin.
- Tietenkin tulen, siitä ei ole epäilystäkään.

Ovella kuuluu koputus, ja ovesta astelee hiljaa sisään Jonathan. Hän hymyilee, eikä tiedä mitään tapahtuneesta.

- Minun pitää nyt mennä, mutta soitan myöhemmin sinulle, Kate sanoi epätoivoisesti puhelimeen.
- Selvä, lapseni. Yritä selvitä.
- Sinä myös, äiti. Rakastan sinua.

Kate lopettaa puhelun, ja katsoo Jonathaniin. He katsovat hetken toisiaan. Yhtäkkiä Kate painaa itsensä Jonathaniin kiinni, ja alkaa itkeä valtavalla voimalla. Jonathan yrittää lohduttaa parhaansa mukaan.

- Isäni on kuollut, Kate huutaa raivolla itkun seasta.

Jonathan vain on hiljaa, ja katsoo syvälle Katen silmiin. Yhtäkkiä hitaasti Katen itku loppuu. Hitaalla vauhdilla Katen silmät kohtaavat myös Jonathanin silmät. Hetken katselun jälkeen he suutelevat toisiaan, ja halaavat syvään. Kate tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevan turvassa kaikelta pahalta. He lähtevät Jonathanin autolle, ja lähtevät ajamaan pois sairaalasta. Kuitenkin Katen mielessä pyörii tuo järkyttävä tragedia, joka sattui hänen kohdalleen.

Jos et lue yksityisviestillä saamaasi palautetta, on turha pyytää sitä.

"Sarppi" kirjoitti:
Jos et lue yksityisviestillä saamaasi palautetta, on turha pyytää sitä.

Mitä tarkoitat? Tottakai luen palautetta, jota lähetetään. Aika vaan ei riitä vastaamaan kaikkiin, silti olen siihenkin pyrkinyt.

Tänään ja ehkä huomenna ei tule jatkoa kokeiden takia, mutta viimeistään keskiviikkona jatkuu.

Niin. Se vastaaminen vie niin rutkasti aikaa. Ainakin minuutin [size=9]Hankin heel pisteitä.[/size]

Kiitos (sarkastinen) niille, jotka ovat yksityisviestillä kirosaoja käyttäen haukkuneet tätä tarinaa ja minua henkilökohtaisesti. Enpä taida enää kirjoittaa tätä tänne. Kiitos ja näkemiin. Vaikka tuskin tätä kukaan suurella innolla lukikaan. Tälläinen kysymys: Onko mun WSW painidiary ollut parempi kuin tämä? Suurimmassa innossa voisin jatkaa WSW:tä, jos joku jaksaisi sitä alkaa lukemaan.

"JeffHardy87" kirjoitti:
Kiitos (sarkastinen) niille, jotka ovat yksityisviestillä kirosaoja käyttäen haukkuneet tätä tarinaa ja minua henkilökohtaisesti. Enpä taida enää kirjoittaa tätä tänne. Kiitos ja näkemiin. Vaikka tuskin tätä kukaan suurella innolla lukikaan. Tälläinen kysymys: Onko mun WSW painidiary ollut parempi kuin tämä? Suurimmassa innossa voisin jatkaa WSW:tä, jos joku jaksaisi sitä alkaa lukemaan.

Aika helpolla sinä tämän lopetat..

Kiitos & näkemiin!

Hei, hei, eipä leimata minua huonosti käyttäytyväksi ihmiseksi! Palaute oli asiallista, mutta sitten oli huono päivä kun tulin tätä seuraavan kerran lukemaan ja tuli sanottua turhankin ilkeästi. Tarkoitin vaan sitä, että tuntui kuin et olisi lukenut koko kommenttia, kun samat "tyylivirheet" toistuivat.
Pahoittelen ja toivon että jatkat kirjoittamista ainakin omaksi huviksesi, ei tällaisen takia tarvitse lopettaa.

Hei, hei, eipä leimata minua huonosti käyttäytyväksi ihmiseksi! Palaute oli asiallista, mutta sitten oli huono päivä kun tulin tätä seuraavan kerran lukemaan ja tuli sanottua turhankin ilkeästi. Tarkoitin vaan sitä, että tuntui kuin et olisi lukenut koko kommenttia, kun samat "tyylivirheet" toistuivat.
Pahoittelen ja toivon että jatkat kirjoittamista ainakin omaksi huviksesi, ei tällaisen takia tarvitse lopettaa.

Niin mikä heel-turn? Hah, I knew it.

Sisälläni asuu pieni, kiltti ihminen, joka rakastaa maailmaa ja kaikkia sen ihmisiä. En vaan kestä sitä, että minusta ei pidetä.

Uskottavuus, kuka siitä välittää...
..
...
........
........... antakaa minulle vielä tilaisuus!!!!!!

Watch and learn from those who are heels at heart:

antakaa minulle vielä tilaisuus!!!!!!

Ei tipu. Haa-haa.

Sinun olisi pitänyt vielä antaa ensin vielä hiukan toivoa ja vasta sitten repäistä se pois. That is the way of the True Heel. Jossain South Parkin jaksossa Chef selittää asian tyylikkäästi. Olisikohan ollut Kenny Dies.

EDIT: Oli...

"http://www.twiztv.com/scripts/southpark/season5/southpark-513.htm" kirjoitti:
Chef: [approaches] Hello there, children.
Stan: Hey Chef.
Chef: How's it goin'?
Stan: Bad.
Chef: Yeah. Things have been better.
Stan: Why would God let Kenny die, Chef? Why? Kenny's my fr-f-f-friend. Why can't God take someone else's f-f-friend?
Chef: [sighs] Stan, sometimes God takes those closest to us, because it makes him feel better about himself. He is a very vengeful God, Stan. He's all pissed off about something we did thousands of years ago. He just can't get over it, so he doesn't care who he takes.Children, puppies, it don't matter to him, so long as it makes us sad. Do you understand.
Stan: But then, why does God give us anything to start with?
Chef: Well, look at it this way: if you want to make a baby cry, first you give it a lollipop. Then you take it away. If you never give it a lollipop to begin with, then it would have nothin' to cry about. That's like God, who gives us life and love and help just so that he can tear it all away and make us cry, so he can drink the sweet milk of our tears. You see, it's our tears, Stan, that give God his great power. [pause]
Stan: I thnk I understand.

En toki lopeta kirjoittamista, vaan jatkan kirjoittamista jossain toisessa paikassa. Sain vaan yleisen käsityksen siitä, että tätä tarinaa ei haluta tänne, tyylivirheitä tai ei.

Tuli tässä pari päivää sitten inspiraatio kirjoitella tällaisia mietelmän tai runojen tapaisia kirjoitelmia, ja ajattelin, että olisi kiva lukea, jos joku muu on samantapaisia tehnyt. Nämä kaksi, mitkä laitan, ovat saaneet inspiraation omasta elämästäni, ikävä kyllä. No lukekaa tai älkää, ja laittakaa ihmeessä omianne tai arvostelkaa, ihan sama.

........KUOLEMA........
Näen, kuinka arkku lasketaan maan uumeniin.
Siihen heitetään hiekkaa, multaa.
Näen elämäni, sen hienon lapsuuden, tuskaisen nuoruuden.
Näen itseni masentuneena.
Itkuisena murheen ja ikävän ympäröivänä.
Pillerit.....
Otin niitä, epäonnistuin, elämä jatkuu.
Olen henkisesti kuollut, turvaudun jälleen pillereihin.
Pyytäen rauhaa, tunnetta ettei minulla ole huolia.
Se onnistui, näen itseni rentoutuneena, onnellisena.
Pääsin viimein siihen, mitä todella halusin.
Vain pelkkä hiljaisuus......Olen onnellinen.
Ennenkuin jätän lopullisesti tämän, annan itseni itkeä...
...viimeisen kerran.
Oman, niin kauniin arkkuni vieressä.

On elämä hurjaa hakuammuntaa.
Epäonnistumisen pistooli ohimolla varoittamassa vääristä valinnoista.
Pelkään huomista, jolla on totuus mukanaan.
En haluaisi kaiken taas särkyvän,
Sillä minulla ei ole enää voimia rakentaa.

----------------------------------------------

Latoinkin vaan tämän yhden, koska toinen oli myös aika pitkä, ehkä julkaisen sen joskus. Haluan vielä sanoa, että tämä ei tosiaankaan ole kopioitu mistään, jos joku niin luulee.

........Sulle, jota kaipaan.........
On sunnuntai, istun huoneessani.
Mankasta kuuluu hitaita, ne tuovat mieleeni muistoja.
Muistot taas tuskan ja surun,
haluisin itkeä pois tän pahan olon.
Jos sä olisit nyt tässä, ottaisit mut syliin ja lohduttaisit mut,
niin ei tapahdu.
Sä jätit mut, eikä se mua silloin hetkauttanut.
Yhdentekevää, mäkin olin kyllästynyt.
Mut nyt jälkeenpäin mä oon ajatellut,
kyllä sä merkitset.
Kun mä näin sut eilen toisen kanssa, mua koski todella.
Vaikka mä olin vannonut, et se on yhdentekevää,
En tajunnu kuinka raskaaksi käy ikävä tää.
Nyt mä itken, ei oo ketään joka vois lohduttaa,
Ketä vois tätä tuskaa jakaa.
Onks mut tehty vaan jätettäväks?

Toivottavasti sä muistat musta jotai hyvää,
Jos sul paha olo tulee, ajattele sitä kipinää.
Joka meidän välillä oli joskus.
Se kipinä loisti kuin keväinen ruusu valkealla pellolla.
Nyt se on kuihtunut kuin tuulen repimät oksat.
Ehkä se joskus elpyy kuin luonto talven tieltä,
jotta voisin kanssas loppuelämän viettää.

-------------------------------------------------------------------------------------

........Kaipaavat kyyneleet........

Taas kaipaavat kyyneleet.
Ainoa asia, jota rakastan, olet mennyt.
Pakenen unelmiini, jossa minulle hymyilet.
Todellisuus särkisi sydämeni,
tule takaisin, ja kokoa sydämeni.
Minua ei uskota, mutta tiedän itse,
tulen rakastamaan sinua aina, kuolemaan asti.

En kestä menetettyjä hetkiä, kadonnutta aikaa.
Päivät ovat jo pitkään olleet samanlaisia.
En voi aloittaa uutta aikaa,
kun vanhakaan ei ole vielä takana.