Foorumiarkisto

Vaihteeksi vähän vakavampi aihe. Otsikkohan kertoo kaiken, eli nyt on syytä vakavasti miettiä, pystyisitkö kuolemaan jonkun sijaan.

Omalla kohdallani ensireaktio oli "en", mutta tarkemmin ajatellen vastaan kyllä. Ne kaksi ihmistä ovat molemmat vanhempani. Siskoni puolesta en itseäni uhraisi, en ystävieni, en muiden sukulaisteni, vain vanhempieni. Toisaalta, vanhempani eivät taatusti haluaisi että tekisin niin, mutta teksin silti. Onhan tässäkin tiettyä itsekkyyttä taustalla, eli haluaisin välttyä itse siltä läheisten menettämisen tuskalta. On myös toinen syy "ei" vastaukseen, vanhempanihan ovat tietysti minua vanhempia, joten he ovat saaneet elää kauemmin ja kokea enemmän. Olisikin siis varsin sääli päättää elämänsä neljätoistavuotiaana. Mutta kaikesta huolimatta, vastaan kyllä.

Sitten kun vanhempani ovat ~65v, asiantola muuttuisi, mutta silloin minulla on jo varmaan lapsia, joiden takia edelleen voisin kuolla.

Tällä hetkellä en. Äiti sanoi kerran erittäin hienosti meille, että hän vaikka kuolisi omien lastensa puolesta jos semmoinen tilanne tulisi. Itse en haluan nähdä vanhempien kuolemaa vielä moneen kymmeneen vuoteen. He ovat minulle niin tärkeät ihmiset.

Tulevaisuudessa varmaan omien lasteni vuoksi kuolisin.

Ainoa vastaus jonka voin rehellisesti antaa: En voi millään tietää.

Minä en ole ollut koskaan edes lähellä kuolemaa, minulla ei ole aavistustakaan siitä miltä se tuntuu kun kuolema on lähestymässä. Siksi en uskalla mennä totuutena sanomaan tekisinkö sen jonkun muun puolesta. Haluaisin sanoa että tuntisin montakin ihmistä joiden vuoksi voisin kuolla mutta ennen kuin kyseisen laatuinen tilanne tulee eteen, minä en voi tietää voisinko tehdä niin.

Toisaalta en hirveästi valittaisi vaikka en koskaan saisikaan tietää varmasti...

Hyvähän se tässä on luvata ,mutta luulen että voisin uhrautua kaikkein lähëisimpie puolesta kuten vanhempien ja sisarusteni. Tulevaisuudessa vaimon ja lasten. Pahinhan sen on olla jonka läheinen on kuollut.

Niin no, riippuu vähän. Aika monen puolesta voisin kuolla. Jos se kuoleminen olisi esimerkiksi sitä, että joku ampuu aseella ja siihen hyppää eteen, niin totta kekkosessa tekisin sen. Pistää jo ajatuskin, että menettäisin läheiseni/läheisen.

Vanhempien ja lapsien puolesta ehkä. Mutta niin kuin on jo sanottu, vanhempani ovat jo vanhohkoja, joten en minä sitä varmaan tekisi, koska he ovat nähneet niin paljon maailmaa. Tosin jos olisin jotain 50 vuotta, ja lapseni olisi syövässä, kuolisin hänen puolestaan. En ole kyllä ihan varma.

Samaa mieltä Sillyn kanssa, en voi tietää.

Pitänee muistaa, että kuolema on joka tapauksessa suuri menetys eloon jääville, kun taas kuolleen voinee olettaa olevan melko välinpitämätön omasta kohtalostaan. Jos tuota ajatuskulkua haluaa jatkaa oikein pitkälle, voisi ajatella säästävänsä toisen kaipauksen tuskalta antamalla hänen kuolla. Tietysti niin tehdäkseen pitäisi tietää, onko rakkaus/kiintymys sitten niin suurta, että se kannattaisi, tai onko sellaista ylipäänsä olemassa (epäilen, mutta jotkut eivät epäile).

Sitten kirjallisuusaiheisia viittauksia jotka eivät kannusta kuolemaan muiden puolesta (onhan niillä jotain pohjaa tosielämässäkin):
Romeo ja Julia - toinen ei kestä elää ilman toista ja tappaa itsensä heti perään.
Kauppamatkustajan kuolema - jälkeenjääneet arvostelevat ja pitävät tekoa typeränä ja tarpeettomana.

Vaikea kysymys. Ai, ja tätä pohdittiin muuten täälläkin.

Loppujen lopuksi itsekkyyskysymys: en usko että pystyisin elämään sen kanssa että minulla olisi ollut mahdollisuus säästää toisen elämä, paitsi jos se henkilö olisi joku tajuton mulkero.

Tällöin ainoita kärsijöitä olisi läheiseni, mutta heidän oloaan varmasti helpottaisi se että he voisivat muistella minua sankarina.

Aika paha sanoa tässä meinaan se riippuu monestakin tekijästä pää asiassa siitä minkälaiset välit on toiseen meinaan tuskin kukaan uhraa itseään viha miehensä takia, mutta jos välittää oikeasti kuoleman vaarassa olevasta niin tilanne on jo toinen.
Vatasin tuohon äänestykseen kuitenkin kyllä, kun ei ollut vaihtoehtona 'en tiedä'.

"Hyppynen" kirjoitti:
Loppujen lopuksi itsekkyyskysymys: en usko että pystyisin elämään sen kanssa että minulla olisi ollut mahdollisuus säästää toisen elämä, paitsi jos se henkilö olisi joku tajuton mulkero.

Loppujen lopuksi ei ehkä kuitenkaan tuo ole itsekkyys kysyms meinaan kumpi olisi itsekästä se, että pelstaisi toisen ja menehtyisi itse eikä tarvitsisi elää sen kanssa, että olisi voinut pelastaa toisen ihmisen vai se, että säästäisit itsesi ja joutuisit elämään sen kanssa, että olisi voinut pelastaa jonkun.

No way in hell. Ehkä aikanaan lasteni puolesta (tai mahdollisesti naisen puolesta, joka kantaa lastani), mutta ei muuten. On olemassa ihmisiä, joiden puolesta olisin valmis ottamaan vastaan luodin tai menettämään raajan, mutta en kuolemaan. Olen päätynytkin ottamaan turpaan muiden puolesta, mutta onnekseni en koskaan kovin pahasti.

Toki tuohon voi liittää vaikka minkälaisia muka-filosofisia kysymyksiä (Mitä, jos tiedät, että kuoleva henkilö olisi aikanaan parantanut syövän?), mutta pohjimmiltaan kysymys on kuitenkin siitä, että en ole valmis uhraamaan itseäni. Meillä pitää olla ensisijaisesti velvollisuus pitää huolta itsestämme, koska muuten emme voi pitää huolta muista.

Antaisin tuon jätkän mennä.

En uhrautuisi.
Ihminen on luotu tekemään mitä tahansa henkensä puolesta, ja siksi ihmisessä on eräs asia joka pitää viime tipassa ihmisen hengissä.
ADRENALIINI.
Te sanotte että uhrautuisitte toisen puolesta. Tosin tämä on todella tunteellista, mutta loppujen lopuksi kaikille meille tulisi paskat housuun kun hetki koittaisi, eikä voitaisi uhrautua tahallaan.

Tämä on totta.

Antaisin tuon jätkän mennä.

Whatever. Epäilen vahvasti, että et olisi valmis kuolemaan kenenkään muun puolesta. Ei ole mitään syytä leikkiä mitään sankaria tuollaisen aiheen suhteen. Yritätkö kerätä noin säälittävällä tavalla pisteitä joltain?

Tiedetään varsin hyvin, että vain tehokkaasti aivopestyt ihmiset ovat noin vain valmiita kuolemaan jonkun toisen tai jonkin aatteen tai mitälie puolesta. Siihen pitää liittyä lupaus jostain paremmasta tai sitten vain jauhettu tarpeeksi kauan jossain 'koulutuksessa' asiaa. Velo on poikkeuksellisen oikeassa kannanotossaan.

"Ares" kirjoitti:
Epäilen vahvasti, että et olisi valmis kuolemaan kenenkään muun puolesta.

Kuten tässäkin, tuollaisessa tilanteessa tulisi varmaan myös nopeasti mieleen loppuelämän syyllisyydentunto mikä ei kuulosta ollenkaan houkuttelevalta. Kutsu sitä sitten mukavuudenhaluksi tai liialliseksi järkeilyksi tai miksi vaan, mutta en usko että olisi mitenkään mahdotonta että uhrautuisin.

Yritätkö kerätä noin säälittävällä tavalla pisteitä joltain?

Joo, jatkuvasti. Painifoorumilta heruu.

"Hyppynen" kirjoitti:
Kuten tässäkin, tuollaisessa tilanteessa tulisi varmaan myös nopeasti mieleen loppuelämän syyllisyydentunto mikä ei kuulosta ollenkaan houkuttelevalta. Kutsu sitä sitten mukavuudenhaluksi tai liialliseksi järkeilyksi tai miksi vaan, mutta en usko että olisi mitenkään mahdotonta että uhrautuisin.

Et oikein ymmärrä tätä asiaa. Jos tilanne on paniikinomainen, ihminen ei jää miettimään sitä, että tunteeko seuraavana päivänä tai kolmenkymmenenneljän vuoden päästä syyllisyydentuntoa, vaan ihminen toimii. Ilman kunnon ehdollistamista, sellaisessa tilanteessa toimitaan vahvimman vaiston mukaan... Yllätys, yllätys, se vahvin vaisto on itsesuojelu.

Sitten toisaalta, oletko nähnyt kun jotain tilannetta, jossa esim. jotain kiusataan koulussa ja olisit voinut tehdä asialle jotain, mutta etpä tehnytkään? Kärsitkö siitä hirvittäviä tunnontuskia? Siinä tilanteessa ei ollut varmaan edes henkesi kyseessä, mutta jotenkin järkeilet, että ei sinun tarvinnut mitään tehdä. Jos kyseessä olisi ollut elämäsi, olisiko vastaava järkeily vaikeampaa?

No joo. Velo saattaa olla aika oikeassa, mutta kyllä kuolisin ainakin lapsien ja vaimon puolesta.

"Hyppynen" kirjoitti:
he voisivat muistella minua sankarina.

Hyppynen sankarina....

Areksen kanssa olen suurin piirtein samaa mieltä, eli en missään nimessä uhraisi itseäni toisen puolesta. Jos ottamalla turpiin saisin pelastettua yhden ihmisen hengen niin se kävisi, mutta oma elämä on sen verran tärkeä juttu, ettei siitä noin vain luovuta.

Oletetaan nyt, että minulla on vaimo raskaana ja hän on hengenvaarassa.
Kaksi vaihtoehtoa:

a) Uhraan itseni, eli kuolen. Lapseni kasvaa ilman isää ja kun äiti suree puolisonsa kuolemaa niin hän luultavasti ajautuu masennuslääkkeiden kautta huumeisiin ja alkoholiin. Tällöin lapsestanikin tulisi ties mikä nuorisohuligaani.

b) En uhraa itseäni. Menetän siis vaimon ja lapsen yhdellä iskulla, mutta saan itse elää. Ja elämä on täynnä mahdollisuuksia, surut haihtuvat ajan kanssa ja muutamien vuosien sisällä minulla luultavasti olisi jo uusi perhe. Siihen saattaisi ehkä mennä vuosikymmeniäkin. Sehän riippuu ihmisestä kuinka nopeaa hän pääsee jonkin traagisen tapahtuman yli.

Kyllä minä siihen B:hen kallistun.

b) En uhraa itseäni. Menetän siis vaimon ja lapsen yhdellä iskulla, mutta saan itse elää. Ja elämä on täynnä mahdollisuuksia, surut haihtuvat ajan kanssa ja muutamien vuosien sisällä minulla luultavasti olisi jo uusi perhe. Siihen saattaisi ehkä mennä vuosikymmeniäkin. Sehän riippuu ihmisestä kuinka nopeaa hän pääsee jonkin traagisen tapahtuman yli.

No jaa.. Et ottanut huomioon, että voisit tässä tapauksessa itse ajautua masennuslääkkeitten maailmaan. Voisit itse surevana ajautua masennuslääkkeitten kautta alkoholiin / huumeisiin.

Ja kaikki surut ei haihdu. Ja sitäpaitsi saattaisit vain ajatella, että oli sinun syysi, että vaimosi ja vauva kuoli, koska et pelastanut jne.

"BlasterMaster" kirjoitti:
No jaa.. Et ottanut huomioon, että voisit tässä tapauksessa itse ajautua masennuslääkkeitten maailmaan. Voisit itse surevana ajautua masennuslääkkeitten kautta alkoholiin / huumeisiin.

Bah. En ole niin heikkomielinen, jos se on oikea sana tähän asiaan. Enkä varmasti syyttäisi itseäni vaimoni ja lapseni kuolemasta. Ylipäätänsä en ymmärrä ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta pahasta itseään.

Paniikinomaisessa tilanteessa homman nimi saattaisi tietysti olla toinen, mutta minä ajoinkin tässä takaa vähän eritapaista tilannetta. Otetaan vaikka sellainen esimerkki, että sinut, ja elämäsi tärkein ihminen on kidnapattu. Vaihtoehdot ovat ne, että joko sinä tai hän. Tuollaisessa tilanteessa, olen jopa varma tästä, pystyisin itse kuolemaan.

Emt, ehkä en ehkä joo, kun kukana tuskin täällä tuossa tilanteessa on ollut joten ei sitä tuskin voi tietää, velocity oli sinänsä oikeassa siinä olisi sne verran paniikissa että voisit säästää itsesi...

Paha sanoa, pystyisinkö uhraamaan elämäni toisen puolesta. Varmaan ainoa ihminen, jonka vuoksi sen tekisin, on rakas isosiskoni. Arse kuitenkin puhui viksuja eli totta on, että ei se itsesuojeluvaisto niin helpolla hellitä, että sitä voisi noin vain heittäytyä leijonan kitaan toisen puolesta. Asiaan vaikuttaisi monet tekijät, enkä kyllä halua edes ajatella tilannetta, jossa joutuisin punnitsemaan itseni ja toisen elämän väliltä.

Kun näin miettii niin kyllähän sitä tässä voi lupailla vaikka mitä, mutta on erittäin vaikea vastata yhtään mitään. Jotain muuta voisin uhrata, ehkä. Paha sanoa, ja toivon että minulle ei koskaa moista tilannetta tule vastaan. Meille kerran pidettiin tästä kerran ajatuksia herättävä päivänavaus. Sitä voisi luvata vaikka pikkusormensa, mutta kun sitten tulee se aika niin ei siitä millään raaskisi luopua.

"Ares" kirjoitti:
Et oikein ymmärrä tätä asiaa. Jos tilanne on paniikinomainen, ihminen ei jää miettimään sitä, että tunteeko seuraavana päivänä tai kolmenkymmenenneljän vuoden päästä syyllisyydentuntoa, vaan ihminen toimii.

Jos tilanne on paniikinomainen... silloinkin päätöstä voisi auttaa vastapuolen kauhusta vääristyneet kasvot ja muu vastaava. Jos taas annettaisiin edes vähän miettimisaikaa olisin aika varma päätöksestäni.

I think not.

Jos asia on tosiaan näin, niin voin viedä saman tien unesi koko loppuelämäksesi.

Tällä hetkellä maan sairaaloissa makaa lukuisia ihmisiä, joilla olisi käyttöä munuaiselle, maksalle tai muille osillesi. Jos uhraisit itsesi, esim. iskemällä veitsen silmäsi läpi aivoihin, voisit mahdollisesti pelastaa puoli tusinaa tai enemmän ihmistä.

Jos tosiaan ajattelet noin kuin ajattelet, niin miksi et tekisi sitä?

Okei, en minäkään sitä tekisi ihan kenen tahansa puolesta, haluaisin edes tuntea ne ihmiset. Eikä tässä ole pakotusta mukana.

En myöskään iskisi veistä silmän läpi aivoihin, on varmasti mukavampiakin tapoja häipyä.

"Hyppynen" kirjoitti:
Okei, en minäkään sitä tekisi ihan kenen tahansa puolesta, haluaisin edes tuntea ne ihmiset. Eikä tässä ole pakotusta mukana.

Hetkinen? Et tuntisi tunnontuskia, jos joku kuolisi takiasi, vain koska et satu tuntemaan häntä? Missä sitten on raja? Käykö joku, joka sattui olemaan ala-asteen ensimmäisellä rinnakkaisluokalla, mutta muutti sitten ennen joulua Laihialle vai pitääkö sinun oikein muistaa nimikin?

En myöskään iskisi veistä silmän läpi aivoihin, on varmasti mukavampiakin tapoja häipyä.

On, mutta tuo tapa takaa, että et tuhoa jollain epämääräisellä huumeella munuaisiasi, joille olisi käyttöä.

Ihanaa jeesustelua täällä... Joka tapauksessa, olen aivan sataprosenttisen varma että en itse antaisi henkeäni kenenkään puolesta. En yksinkertaisesti pystyisi siihen. Ei sillä ole mitään väliä siinä tilanteessa, haluaisinko tehdä sitä. Olen pelännyt kuolemaa koko ikäni niin paljon että mieleeni ei edes tulisi kuolla kenenkään puolesta. Eipä sillä, ei tällä hetkellä ole yhtään ihmistä olemassakaan, jotka olisivat kuolemisen arvoisia. sitäpaitsi, kuinka voisin olla varma että kuolemani pelastaisi toisen ihmisen? Entä jos se kidnappaaja tappaisi sen toisen siitä huolimatta? Miksi ihmeessä luottaa ihmiseen joka kykenisi tappamaan minut? Niinpä.

Kaikkista rakkaimpieni puolesta pystyisin uhrautumaan, mutta saas nähä sitten tosi tilanteessa....jota toivottavasti ei tavallaan tule...

"Ares" kirjoitti:
Missä sitten on raja? Käykö joku, joka sattui olemaan ala-asteen ensimmäisellä rinnakkaisluokalla, mutta muutti sitten ennen joulua Laihialle?

No varmasti.

Välineeksi minulle sopisi varmaan parhaiten pyssy. Hukkumista kammoan enkä hyppäisi mistään koska siinä olisi vaara että jäisinkin kasvikseksi. Ehkä voisin myös viiltää jonkin valtimon auki, jos siitä on tuloksena rauhallinen tajuttomuuteen vaipuminen veren valuessa poistoon.

Oikeasti paras menetelmä on itse asiassa paleltuminen: Hermosolut, jotka aistivat kylmää kuolevat melko nopeasti, jolloin lopputuloksena on tuskaton kuolema, joka vieläpä takaa, että elimet ovat jälkikäteen käyttökelpoisia.

Ares, ajattelet aina jotain taloudellista.... Osasi voitaisiin käyttää joskus toiste...

Pahan Henkka meni ja heitti. Mutta silti:
En.
Olen itsekäs, tunteeton kus*pää, miksi uhrautuisin? Olen jo menettänyt isäni, tiedän miltä tuntuu elää ilman jotakin tärkeää ihmistä elämästään. No jos minulla joskus olisi lapsia, kuten suurin osa taisi omasta puolestaan jo sanoa, tai ihana mies, saattaisin. Riippuisi hieman. Tässä vaiheessa elämää haluaa elää, nähdä mitä itsestä tulee ja mitä tapahtuu. Mutta jos elämä tuntuu olevan rappiolla, miksi ei kuolisi jonkun rakkaan ihmisen puolesta? Paha sanoa.

Hohhoijaa. Pystyisinkö? Kyllä. Uhrautuisinko? En.

Typerää.

En voi tietää. Riippuu tilanteesta ja riippuu siitä, kuka olisi kyseessä. Vanhempieni takia en vielä itseäni uhraisi, mutta minulla on tärkeitä ystäviä, joiden vuoksi sen hengen voisin menettää. Isoveljeni vuoksi voisin henkeni menettää. Tietysti tuossa Henkan mainitsemassa kidnappaustilanteessa. Aseen eteen en hyppäisi.

Mutta, minä olen ollut melko lähellä kuolemaa. Ajoin ensimmäistä kertaa mikroautolla, ja kuinka ollakaan, taitavana kuskina pistelin päin aitaa ja jos ratti ei olisi ollut suoraan rintaani kohti, se olisi murskannut rintalastani. Siinä vaiheessa tuntui, että en olisi voinut hypätä eteen tjsp.

Miksi uhrautua jonkun takia turhaan? Jos tietäisin että joku henkilö voisi pelastaa ihmiset vaikka joltakin kamalalta sairaudelta, sodalta yms. kyllä voisin harkita asiaa. Jos uhrautumisestani olisi todella hyötyä maailmalle niin kyllä, muuten vaikea mennä sanomaan.

Mitä hyötyä siitä on minulle jos kuolen itse ja pelastan jonkun muun? En saa kunniaa mukaani kun kuolen, en saa (välttämättä) tietää arvostettaisiinko uhrautumistani mitenkään, en voi olla varma oliko tämä henkilö jonka puolesta olisin uhrautunut sen arvoinen?

Muistakaa toki että ihmisen taloudellinen arvo on mitattu ja se ei muistaakseni ole kuin vähän päälle 1000 markkaa, joten eipä ihmisen ruumis paljoa maksa. Totta on myös että ihmisen henki on mittaamattoman arvokas niin kauan, kunnes ihminen voidaan luoda keinotekoisesti tai kloonata.

Ja jos kerta ihmisen suurin vaisto/tunne on itsesuojelu vaisto niin miksi ihmiset uhrautuvat aina silloin tällöin jonkun puolesta? Kenties hetken huumaa, alkoholi, huumeet tai joku muu mieleen vaikuttava tekijä? Areksen mainitsema tajunnan manipulointi, aivo pesu yms. kuullosta aika pitkä aikaiselta prosessilta. Pitäisi olla altistettuna pienille vihjauksille ja viesteille pitkään jotta voisi uhrautua jonkun puolesta tämän teorian mukaan.


Mietimpä vaan mistä tämä toisen puolesta uhrautuminen on sitten alkanut? Jokin perheeseen ja rakkauteen tai yms. harha luuloihin se kumminkin liittyy. Mutta niin kauan kuin minä elän täällä en viitsi uhrata henkeäni kenenkään puolesta ellen tiedä mitä siitä seuraa minulle ja muille.

"Stone Cold Steve Allu" kirjoitti:
Ja jos kerta ihmisen suurin vaisto/tunne on itsesuojelu vaisto niin miksi ihmiset uhrautuvat aina silloin tällöin jonkun puolesta?

Itsesuojelu saattaa olla suurin vaisto muuta suurimmaksi tunteeksi minä laskisin rakkauden. Kumpi sitten vaikuttaa enemmän ihmisen käyttäytymiseen? Uskomattoman paha mennä sanomaan.

Ja mitä aivopesuun tulee, minä lasken Areksen siihen ihmisjoukkoon joita minä kutsun kyynikoiksi. Todennäköisesti hänellä on minulle vähintään yhtä halventava ihmisryhmä johon laskea, mutta se ei loppupeleissä liity aiheeseen.

Minä uskon että valmiudessa antaa henkensä toisen ihmisen puolesta on mukana muutakin kuin aivopesua ja kuten aiemmin olen ilmaissut haluaisin uskoa että elämässäni on useampiakin ihmisiä joiden vuoksi olisin valmis antamaan henkeni. Mutta en pysty sanomaan varmasti.

Kuten ei kukaan muukaan joka ei ole ollut lähellä kuolemaa, puoleen sun toiseen.

Lasteni puolesta, empimättä. Toivottavasti en ikinä joudu siihen tilanteeseen. Koputan puuta.

"Silly Cow" kirjoitti:
Ja mitä aivopesuun tulee, minä lasken Areksen siihen ihmisjoukkoon joita minä kutsun kyynikoiksi.

Jos se nyt on niin hirvittävän kyynistä, niin sinä ja kaikki muutkin täällä, jotka ovat sitä mieltä, että voisivat kuolla jonkun toisen puolesta, voittekin varmaan osoittaa jonkin tapahtuman, jossa niin on päässyt käymään. Jos niin 'rakastavia' ihmisiä tosiaan on, niin tuon ei pitäisi olla vaikeaa.

Tuon Stingerin halukkuuden kuolla omien lasten puolesta vielä ymmärrän, mitään muuta mahdollisuutta en oikeastaan näe.

Hmm... Tosiiaankin riippuisi tilanteesta ja ihmisestä. Joissain tapauksissa saattaisi jopa riippua _iästä_. En missään nimessä tappaisi itseäni noin vain vaan tekisin sen ...pakosta. Teinit niinkuin minä eivät välttämättä uhrautuisi kenelläkkään, mutta sitten vähän vanhemmat miehet eli n. 25 v saattaisivat jopa tehdä sen. Kuin näimme Star Warssissa ( mikä oli fiktiota ) oli siinäkin jotain totuuspohjaa. Jos välittää erittäin paljon jostain ihmisestä on valmis tekemään melkein mitä vain hänen puolestaan, ehkä jopa muuttumaan Sith Lordiksi.

Toi vika oli joke

"Ares" kirjoitti:

Antaisin tuon jätkän mennä.

Whatever. Epäilen vahvasti, että et olisi valmis kuolemaan kenenkään muun puolesta. Ei ole mitään syytä leikkiä mitään sankaria tuollaisen aiheen suhteen. Yritätkö kerätä noin säälittävällä tavalla pisteitä joltain?

Tiedetään varsin hyvin, että vain tehokkaasti aivopestyt ihmiset ovat noin vain valmiita kuolemaan jonkun toisen tai jonkin aatteen tai mitälie puolesta. Siihen pitää liittyä lupaus jostain paremmasta tai sitten vain jauhettu tarpeeksi kauan jossain 'koulutuksessa' asiaa. Velo on poikkeuksellisen oikeassa kannanotossaan.

Noinhan se menee, mutta on yksi noitakin suurempi voima, mikä laittaisi ainakin minut oletettavasti heittäytymään vaikkapa sen luodin eteen.

Ikivanha rakkaus.

Yksi nainen löytyy, eli exäni ja taitaapa olla taas nykyiseni. Äiti ja lapsuudenystäväni myös tähän ryhmään kuuluu.

Kolme henkilöä siis, ihan vain rakkauden takia. Ja jos oletettu tuollainen tilanne tulisi ja en tekisi mitään, mä en oikein usko, että mun moraali antaisi mulle paljon enää mahdollisuuksia nauttia elämästä. Enkä siihen varmasti kykenesikään ilman noita kolmea lähimmäistä ihmistä.

Ja mun elämänhalu ei tunnetusti muutenkaan ole niin hirvittävän kova, tosin se vaihtelee. Asiat vaikuttaa asioihin, luonnollisesti, ja tällä hetkellä voisin sanoa jopa olevani aika tyytyväinen. Harvinaista ja outoa. Seuraavaksi onkin sit luvassa jälleen se kuuluisa aallonpohja. Kunnon vuoristorataa.
Menee off-topikkiin, jatkakaa