Hieno mies. Trout Mask Replica jostakin lautaselle pyörimään.
Musiikkimakunne??? vol 2.
Kappas. Itselleni on tuttu vain Safe as Milk -levy, joka lienee seuraajiaan suoraviivaisempaa kamaa, mutta onpa silti koukuttavaa bluesjyräystä. Pyöräytetään nyt läpi. Ja kuten monien muiden kuolleiden artistien kanssa, lupaan ottaa Beefheartin tuotannon parempaan syyniin. Kevyet mullat.
Steve Roachin tuotantoa on tullut taas kahlailtua usean vuosikymmenen ajalta, ja täytyy sanoa että miehen runsanskätinen julkaisulista on antanut paljon ambientille. Vaikka ei edes puhuttaisi mittavista kollaboraatioista muiden ambient- ja tribaalimuusikoiden kanssa, ovat miehen kokeilut liikkuneet melkein jokaisessa aika-avaruuden sfäärissä mitä kuvitella voisi, alkukantaisista "Early Manista" ja "Originsista" futuurisiin "Destination Beyondiin" ja "The Magnificient Voidiin".
Nyt viime päivien aikana on kuitenkin noussut esiin yksi ylitse muiden, ehkä voisi melko hyvällä syyllä sanoa että Roachin magnum opus: "Mystic Chords & Sacred Spaces". Neljä levyä ja viisi tuntia käsittävä trippi, joka alkaa jostain ulkoavaruuden tyhjyydestä ja sukeltaa sieltä ihmiskunnan historian alkutaipaleiden kautta kautta ihmispsyykkeen syövereihin ja henkisiin ulottuvuuksiin. Pelkkänä rauhoittavana kuuntelukokemuksena jo nautinto, aivoverenkierron liikekannallepanijana ja meditaatiomusiikkina vielä parempaa.
Nyt viime päivien aikana on kuitenkin noussut esiin yksi ylitse muiden, ehkä voisi melko hyvällä syyllä sanoa että Roachin magnum opus: "Mystic Chords & Sacred Spaces". Neljä levyä ja viisi tuntia käsittävä trippi, joka alkaa jostain ulkoavaruuden tyhjyydestä ja sukeltaa sieltä ihmiskunnan historian alkutaipaleiden kautta kautta ihmispsyykkeen syövereihin ja henkisiin ulottuvuuksiin. Pelkkänä rauhoittavana kuuntelukokemuksena jo nautinto, aivoverenkierron liikekannallepanijana ja meditaatiomusiikkina vielä parempaa.
Olen kuunnellut reggaeta jo jokusen vuoden ja rakastunut sen optimistiseen ja luonnonläheiseen sanomaan. Toinen tärkeä tekijä on musiikin rentous ja iloinen fiilis jonka se aiheuttaa.
Reggaen ohella olen kuunnellut varmaankin päivästä 1 myös räppiä. Ihan laidasta laitaan on tullut popitettua vähän kaiken sorttista riimittelyä. No tässä jokin aika sitten törmäsin artistiin nimeltä Juno. Tuo rastapäinen paskianinen teki jotain, jota en ollut ikinä ennen kuullut. Hän yhdisti reggaen evankeliumin sekä leppoisuuden räpin riimittelyn kanssa. Arvatkaa kaksi kertaa olinko myyty? Olen kuitenkin jo aikapäivät sitten kuluttanut suurimman osan tuon artistin tuotannosta. Nyt kun raja on tullut vastaan, tahdon lisää. Onko kenelläkään foorumilaisella tiedossa toista samankaltaista reggaen ja räpin yhdistävää muusikkoa?
Reggaen ohella olen kuunnellut varmaankin päivästä 1 myös räppiä. Ihan laidasta laitaan on tullut popitettua vähän kaiken sorttista riimittelyä. No tässä jokin aika sitten törmäsin artistiin nimeltä Juno. Tuo rastapäinen paskianinen teki jotain, jota en ollut ikinä ennen kuullut. Hän yhdisti reggaen evankeliumin sekä leppoisuuden räpin riimittelyn kanssa. Arvatkaa kaksi kertaa olinko myyty? Olen kuitenkin jo aikapäivät sitten kuluttanut suurimman osan tuon artistin tuotannosta. Nyt kun raja on tullut vastaan, tahdon lisää. Onko kenelläkään foorumilaisella tiedossa toista samankaltaista reggaen ja räpin yhdistävää muusikkoa?
Vuosi lähenee loppuaan, joten arvostellaanko parhaita levyjä? Niitä jokaiselle varmasti on...
2010 sato oli hyvä ja riittoisa, nyt onkin korkea aika korjata kypsimmät kappaleet arviointiin. Jokaisesta pieni lyhyt arvio, mutta pisteitä en anna, koska genrejä on vaikea suhteuttaa toisiinsa, mikä vain vaikeuttaa rankkausta. Alkakaamme.
Arcade Fire – The Suburbs
Kanadalaisen indiepoppoon kolmas täyspitkä pääsi yllättämään kavalasti selän takaa. Bändiin tutustuin alkukesästä ja jo kahden ensimmäisen levyn (joista muuten Neon Bible on parempi; repikää siitä) sulattelussa meni niin kauan, ettei aikaakaan kun massiivinen Suburbs kolkutteli portteja. Levy on selvästi kunnianhimoisinta materiaalia AF:lta tähän saakka, jossa ei nyansseja, epiikkaa ja keskiluokan raivoa säästellä, mutta 64 minuutin kestosta huolimatta pitää tiukasti otteessaan. Erityismainintana levyn toiseksi viimeinen biisi Sprawl II (Mountains Beyond Mountains), jossa bändin popahtava melodiantaju pääsee täysiin oikeuksiinsa Régine Chassagnen johtaessa upealla äänellään elektrosävytteistä biisiä. Biisistä ei suinkaan tule vähiten tämän seikan vuoksi mieleen toinen hieno bändi; Blondie ja hittinsä Heart of Glass. Ei ole epäilystä, etteikö Suburbs nousisi rock-tuplalevyjen kunniakaartiin tämän myötä tulevaisuudessa. Jopa niin paljon potentiaalia on tähän varautunut, että seuraavan levyn on osoitettava radikaalia tyyliinvaihdosta tai floppauksen vaara on suuri.
Black Mountain – Wilderness Heart
Black Mountain teki lähes käänteiset verrattuna Arcade Fireen. In the Future levyn mahtipontisuus vaihtui Wilderness Heartilla huomattavasti virtaviivaisempaan jenkkirockiin. Tämä ei ole koskaan huono asia, sillä yksinkertaisella materiaalilla on pienempi riski ajautua hallitsemattomiin karikoihin. Black Mountainia kuulemattomille: pelin nimi on reipas, mutta tunnelmallinen retro-rock ja tällä levyllä 70-lukulaiset vaikutteet ovat entistä selvempinä joskin aiempien levytysten Black Sabbathia apinoivasta raskaudesta on luovuttu. Deep Purplea, Supertrampia, Led Zeppeliniä ja kumppaneita muistellaan silti hyvässä hengessä läpi levyn keston. Ensin mainittua etenkin maukkaalla Jon Lord -henkisellä Hammondin huudattamisella. Erityismainintana nopea riffijyrä Let Spirits Ride sekä röyhkeästi eteenpäin tallaava, stemmavoittoinen Old Fangs. Korvakarkkia, eipä muuta.
Eels – End Times
Mark “E” Everett on saapunut tiensä päähän. Ei nyt aivan, sillä tänä vuona ilmestyi vielä uudempi levy Eelsiltä, joka ei kuitenkaan vedä vertoja pohjattoman melankoliselle End Timesille. Levyn teemana on laulaja/lauluntekijän suhteen loppuminen, yksinäisyys ja ikääntyminen, josta lohduton pappa kansikuvassa antaa viitteitä. Pääosin hidasta tavaraa sävytetään parilla nopeammalla, joskaan ei iloisemmalla rallilla. Hitaasti maalailevien kappaleiden välissä tällainen sähköinen rockabilly on erittäin toimiva ratkaisu, jota olisi kaivannut myös The Nationalin uusimmalle levylle. Alakuloisuudestaan huolimatta E tokaisee levyn päättävän biisin On My Feet alussa “I’m a man in great pain over great beauty… but I’m pretty sure I’ve been through worse, I’m sure I can take the hit”. Jaloilla ollaan taas ja seuraavat vastoinkäymiset voidaan ottaa vastaan, sillä kyllähän sitä on huonompiakin päiviä koettu. End Times on mainio levy, joka sopii hiljaisiin iltoihin tuopin kanssa nautittavaksi.
Kemmuru – Meiltä puuttuu kaikki
Kemmuru on tämän hetken kovin nimi suomiräpissä. Toki itse olen huono sanomaan, koska olen verrattain märkäkorva koko underground-skenen suhteen. Koko tutustuminen Kemmuruun lähtikin keväällä kun Meiltä puutuu kaikki julkaistiin ilmaisena palana Monsp Recordsin sivuilla täydessä laadussaan. Lisäksi jokaiselle lataajalle oli räätälöity oma miksauksensa levystä. Tällaiselle toiminnalle annan ison käden. Puhuttelevat ja samalla hauskat lyriikat, vaivaton flow ja todella hulppeat taustat luovat mukavan ilmapiirin levylle ja vastakohdan synkemmille soittolistoilleni. Innolla odottelen seuraavaa levyä ja keikalla täytyy ehdottomasti päästä käymään.
Neil Young – Le Noise
Vanha mestari palasi areenalle. Olen aika huonosti kuunnellut Niilon tämän vuosituhannen levyjä, mutta yksikään ennen Le Noisea ei ole sieltä napannut yhtä tehokkaasti mukaan. Kaikki Youngin musiikin tunnusmerkit ovat tallella nasaalilaulua ja rynnäköivää sähkökitaraa myöten. Myös tuotanto on timanttista jälkeä antaen tilavemmille akustisille biiseille niiden vaatimaa pysäyttävyyttä. Ei ole liioiteltua sanoa, että tämä on parasta Youngia sitten herran Crazy Horse -aikojen. Päätösveisu Rumblin’ on ainakin yhtä hieno kuin mikään siltä ajalta.
The Gaslight Anthem – American Slang
TGA:han minulla on ollut ristiriitainen suhde. Jokin bändin aiemmassa levyssä on tökkinyt pahasti, mutta samalla muutamat biisit ’59 Soundilta ovat olleet melkein parasta ikinä. Tällainen asetelma on jättänyt bändistä vaikutelman hyvin epätasaisena Pomo -tribuuttina. American Slang on kuitenkin tasainen. Alusta loppuun nautinnollinen paketti sydänmaan rockia bändiltä, joka on riisunut karheat punk rock -vaikutteensa ilmaisustaan ja keskittynyt kypsempään ilmaisuun. Helppoa kuunneltavaa, johon ei kyllästy, sillä kestokin on niin optimi reilut puoli tuntia. Parhaimmillaan lenkkeilymusiikkina kesäkaupungissa.
Uusi Fantasia – Heimo
Vuoden toinen kotimainen yllättäjä (toinen oli Palefacen Helsinki Shangri-La). Uusi Fantasia on mielenkiintoisin vaihtoehtomusiikin superkokoonpano Suomessa tällä hetkellä ja onkin hyvä, että levy on saanut jonkin verran mainintaa mediassa. Levyn vierailevat artistit täydentävät hienosti eksentristä elektropop/jazz -musiikkia, joista kiistatta parhaimmat ovat PMMP:n Paula Vesalan feattaama Growing Pain ja sitten on… Freemanin feattaama Liian Myöhään -hitti! Onko tykimpää biisiä kuultu? Lyriikat kuin suoraan omasta arjestani, taustat erittäin tanssittavat ja yleinen fiilis muutenkin kutakuinkin napakymppiä. Toinen bändi, jota on ehdottomasti päästävä näkemään livenä, toivottavasti kuulen vielä heistä ennen kuin on liian myöhä.
Poikkeuksellinen vuosi siinä mielessä, ettei koskaan aiemmin ole tullut vastaan uusia bändejä, jotka tuottaisivat vielä samana vuonna vuoden kovinta musiikkia. Suunta on hyvä ja näillä mennään vielä pitkälle ensi vuoteen asti.
P.S. Koittakaa kestää isohkoja kuvia.
2010 sato oli hyvä ja riittoisa, nyt onkin korkea aika korjata kypsimmät kappaleet arviointiin. Jokaisesta pieni lyhyt arvio, mutta pisteitä en anna, koska genrejä on vaikea suhteuttaa toisiinsa, mikä vain vaikeuttaa rankkausta. Alkakaamme.
Arcade Fire – The Suburbs
Kanadalaisen indiepoppoon kolmas täyspitkä pääsi yllättämään kavalasti selän takaa. Bändiin tutustuin alkukesästä ja jo kahden ensimmäisen levyn (joista muuten Neon Bible on parempi; repikää siitä) sulattelussa meni niin kauan, ettei aikaakaan kun massiivinen Suburbs kolkutteli portteja. Levy on selvästi kunnianhimoisinta materiaalia AF:lta tähän saakka, jossa ei nyansseja, epiikkaa ja keskiluokan raivoa säästellä, mutta 64 minuutin kestosta huolimatta pitää tiukasti otteessaan. Erityismainintana levyn toiseksi viimeinen biisi Sprawl II (Mountains Beyond Mountains), jossa bändin popahtava melodiantaju pääsee täysiin oikeuksiinsa Régine Chassagnen johtaessa upealla äänellään elektrosävytteistä biisiä. Biisistä ei suinkaan tule vähiten tämän seikan vuoksi mieleen toinen hieno bändi; Blondie ja hittinsä Heart of Glass. Ei ole epäilystä, etteikö Suburbs nousisi rock-tuplalevyjen kunniakaartiin tämän myötä tulevaisuudessa. Jopa niin paljon potentiaalia on tähän varautunut, että seuraavan levyn on osoitettava radikaalia tyyliinvaihdosta tai floppauksen vaara on suuri.
Black Mountain – Wilderness Heart
Black Mountain teki lähes käänteiset verrattuna Arcade Fireen. In the Future levyn mahtipontisuus vaihtui Wilderness Heartilla huomattavasti virtaviivaisempaan jenkkirockiin. Tämä ei ole koskaan huono asia, sillä yksinkertaisella materiaalilla on pienempi riski ajautua hallitsemattomiin karikoihin. Black Mountainia kuulemattomille: pelin nimi on reipas, mutta tunnelmallinen retro-rock ja tällä levyllä 70-lukulaiset vaikutteet ovat entistä selvempinä joskin aiempien levytysten Black Sabbathia apinoivasta raskaudesta on luovuttu. Deep Purplea, Supertrampia, Led Zeppeliniä ja kumppaneita muistellaan silti hyvässä hengessä läpi levyn keston. Ensin mainittua etenkin maukkaalla Jon Lord -henkisellä Hammondin huudattamisella. Erityismainintana nopea riffijyrä Let Spirits Ride sekä röyhkeästi eteenpäin tallaava, stemmavoittoinen Old Fangs. Korvakarkkia, eipä muuta.
Eels – End Times
Mark “E” Everett on saapunut tiensä päähän. Ei nyt aivan, sillä tänä vuona ilmestyi vielä uudempi levy Eelsiltä, joka ei kuitenkaan vedä vertoja pohjattoman melankoliselle End Timesille. Levyn teemana on laulaja/lauluntekijän suhteen loppuminen, yksinäisyys ja ikääntyminen, josta lohduton pappa kansikuvassa antaa viitteitä. Pääosin hidasta tavaraa sävytetään parilla nopeammalla, joskaan ei iloisemmalla rallilla. Hitaasti maalailevien kappaleiden välissä tällainen sähköinen rockabilly on erittäin toimiva ratkaisu, jota olisi kaivannut myös The Nationalin uusimmalle levylle. Alakuloisuudestaan huolimatta E tokaisee levyn päättävän biisin On My Feet alussa “I’m a man in great pain over great beauty… but I’m pretty sure I’ve been through worse, I’m sure I can take the hit”. Jaloilla ollaan taas ja seuraavat vastoinkäymiset voidaan ottaa vastaan, sillä kyllähän sitä on huonompiakin päiviä koettu. End Times on mainio levy, joka sopii hiljaisiin iltoihin tuopin kanssa nautittavaksi.
Kemmuru – Meiltä puuttuu kaikki
Kemmuru on tämän hetken kovin nimi suomiräpissä. Toki itse olen huono sanomaan, koska olen verrattain märkäkorva koko underground-skenen suhteen. Koko tutustuminen Kemmuruun lähtikin keväällä kun Meiltä puutuu kaikki julkaistiin ilmaisena palana Monsp Recordsin sivuilla täydessä laadussaan. Lisäksi jokaiselle lataajalle oli räätälöity oma miksauksensa levystä. Tällaiselle toiminnalle annan ison käden. Puhuttelevat ja samalla hauskat lyriikat, vaivaton flow ja todella hulppeat taustat luovat mukavan ilmapiirin levylle ja vastakohdan synkemmille soittolistoilleni. Innolla odottelen seuraavaa levyä ja keikalla täytyy ehdottomasti päästä käymään.
Neil Young – Le Noise
Vanha mestari palasi areenalle. Olen aika huonosti kuunnellut Niilon tämän vuosituhannen levyjä, mutta yksikään ennen Le Noisea ei ole sieltä napannut yhtä tehokkaasti mukaan. Kaikki Youngin musiikin tunnusmerkit ovat tallella nasaalilaulua ja rynnäköivää sähkökitaraa myöten. Myös tuotanto on timanttista jälkeä antaen tilavemmille akustisille biiseille niiden vaatimaa pysäyttävyyttä. Ei ole liioiteltua sanoa, että tämä on parasta Youngia sitten herran Crazy Horse -aikojen. Päätösveisu Rumblin’ on ainakin yhtä hieno kuin mikään siltä ajalta.
The Gaslight Anthem – American Slang
TGA:han minulla on ollut ristiriitainen suhde. Jokin bändin aiemmassa levyssä on tökkinyt pahasti, mutta samalla muutamat biisit ’59 Soundilta ovat olleet melkein parasta ikinä. Tällainen asetelma on jättänyt bändistä vaikutelman hyvin epätasaisena Pomo -tribuuttina. American Slang on kuitenkin tasainen. Alusta loppuun nautinnollinen paketti sydänmaan rockia bändiltä, joka on riisunut karheat punk rock -vaikutteensa ilmaisustaan ja keskittynyt kypsempään ilmaisuun. Helppoa kuunneltavaa, johon ei kyllästy, sillä kestokin on niin optimi reilut puoli tuntia. Parhaimmillaan lenkkeilymusiikkina kesäkaupungissa.
Uusi Fantasia – Heimo
Vuoden toinen kotimainen yllättäjä (toinen oli Palefacen Helsinki Shangri-La). Uusi Fantasia on mielenkiintoisin vaihtoehtomusiikin superkokoonpano Suomessa tällä hetkellä ja onkin hyvä, että levy on saanut jonkin verran mainintaa mediassa. Levyn vierailevat artistit täydentävät hienosti eksentristä elektropop/jazz -musiikkia, joista kiistatta parhaimmat ovat PMMP:n Paula Vesalan feattaama Growing Pain ja sitten on… Freemanin feattaama Liian Myöhään -hitti! Onko tykimpää biisiä kuultu? Lyriikat kuin suoraan omasta arjestani, taustat erittäin tanssittavat ja yleinen fiilis muutenkin kutakuinkin napakymppiä. Toinen bändi, jota on ehdottomasti päästävä näkemään livenä, toivottavasti kuulen vielä heistä ennen kuin on liian myöhä.
Poikkeuksellinen vuosi siinä mielessä, ettei koskaan aiemmin ole tullut vastaan uusia bändejä, jotka tuottaisivat vielä samana vuonna vuoden kovinta musiikkia. Suunta on hyvä ja näillä mennään vielä pitkälle ensi vuoteen asti.
P.S. Koittakaa kestää isohkoja kuvia.
Hmjaa. No mainitaanpa tässä sitten myös muutama verraton levykäinen. Järjestys on aina yhtä epäjärjestelmällinen, mutta äänitteiden erittäin laadukas sisältö taattu.
Joanna Newsom - Have One On Me
Kalifornialainen harpisti-laulaja-lauluntekijä on vienyt tuotantoaan levy levyltä suureellisempaan suuntaan. The Milk-Eyed Mender oli vielä melko pienieleinen mutta hieno levy, Ys taas orkestroitu lähempänä kamarimusiikkia oleva viiden kappaleen teos. Have One On Me yhdistää nämä molemmat maailmat kolmen levyn, 17 kappaleen ja kahden tunnin mittaiseksi järkäleeksi. Tämän levyn maailmaan olen kadonnut uudestaan ja uudestaan menneen vuoden aikana, enkä vieläkään ole kolunnut sen kaikkia paikkoja. Huikean upea matka Newsomin tajunnanvirtaan satumaisten, mutta välillä myös hyvin henkilökohtaisten tarinoidenkin myötä.
The National - High Violet
Tästä levystä onkin tullut otteeseen jos toiseenkin foorumilla kirjoitettua. Sekin on kulkenut mukanani tehokuuntelussa toukokuusta asti, eikä ole Have One On Me'n tavoin menettänyt vieläkään upeudestaan juuri mitään. Mielenkiintoista sinänsä, että ennen High Violetia The National oli minulle vain yksi "The"-alkuinen bändi muiden joukossa, mutta jo ensikuuntelun myötä oivalsin kyseessä olevan jotain suurta. Surumielistä melankoliaa mutta lämpimän lohdullisia soundeja, nerokkaita orkesterisovituksia ja Matt Berningerin vaikuttavaa tulkintaa. Hengästyttävä hypetys on ansaittu, ja The National saakin nousta 2000-luvun suurten bändien joukkoon.
Ville Leinonen - Majakanvartijan uni
Ville Leinosen ura alkoi industriaalisella tomwaits-räminällä Raastinlauluja-kasetin myötä. Sittemmin mies profiloitui Suomen rock-uskottavimmaksi iskelmäprinssiksi, muttei - rock-toimittajien puffauksesta huolimatta - koskaan noussut kiintotähdeksi. Majakanvartijan unella hän puolestaan tuo esiin taas kokeellisempaa puoltaan. Hämyisä teemalevy on kollaasinomainen ja surrealistinen tarina, jossa päähenkilö majakanvartija on majakalleen linnoittautuneena yrittävä pelastamaan "muovipellettibabyloniaksi" muuttuneen maailman tuholta. Levy on niin musiikillisesti kuin rakenteellisestikin melkoinen antiteesi Leinosen aiemmille levyille, ja konseptiin kuuluikin myös äärimmäisen hämmentävää musiikkiteatteria ja dadaistista performanssia sisältänyt livekiertue. Majakan soittokunnan keikka Korjaamolla viime maaliskuussa olikin vuoden kovimpia.
Circle - Rautatie
2010 oli Circlelle erikoinen vuosi. Vaikka mihinkään valtavirtamenestykseen ei (taaskaan) ylletty, nousi bändi Dagens Nyheterin kuuluisan Roskilde-artikkelin ("Circle on maailman paras bändi") myötä esiin yllättävissäkin yhteyksissä. Kaikkein hupaisinta oli huomata Rautatien löytyvän myös Ilta-Sanomien vuoden parhaiden levyjen listalta. Itselleni Rautatie ei ole mitenkään poikkeuksellisen kova levy Circle-kaanonissa, mutta onpahan silti taas kerran poikkeuksellinen, hassu ja yllättävä. Tuttu, junnaava, NWOFHM-pohjavire löytyy taustalta, mutta rakenteellisesti biisit ovat yllättävänkin monimutkaisia, suorastaan progressiivisia. Rätön sanoitukset ovat tällä kertaa melkoista dadaa, mutta matkaaminen on levyllä jonkinlaisena teemana alusta loppuun. Toisaalta Circlen levyissä onkin se juju, että ne eivät välttämättä yksinäisinä albumeina avaudu, vaan on nähtävä niiden muodostama jatkumo. Siinä jatkumossa Rautatie on enemmän kuin paikallaan.
Pekko Käppi - Vuonna '86
Jouhikon eri ominaisuuksia hyvin kunnianhimoisesti läpi uransa tutkinut Pekko Käppi julkaisi viime keväänä uransa eriskummallisimman äänitteen. Vuonna '86 ei sisällä juurikaan sitä harmoniaa ja tunnelmaa mitä hänen erinomainen esikoisensa, Jos ken pahoin uneksii. Sen sijaan Vuonna '86 kuulostaa hyvinkin paljon siltä, miltä sen nimikin. Teollista, äänekästä ja paikoin väkivaltaiseksikin yltyvää jylhän kolkkoa äänikudelmaa. Kaiken kolinan keskellä on kuitenkin herkkää ja kaunistakin tulkintaa, unohtamatta Käpin pehmeän narisevaa ääntä, jossa soivat tuhatvuotiset perinteet. Kansanmusiikkia hyvinkin, mutta mistä? Kuulostaisiko meidän nykyinen koneistettu maailmamme tältä Väinämöisen korvissa? Vuonna '86 tuo keskusteluetäisyydelle niin postmodernin sivistyksen kuin ikivanhan kolmikielisen jousisoittimen soinnissa kaikuvat kansantarut.
Tuulenkantajat - Koirankuria
Jyväskyläläinen Tuulenkantajat on omanlaisensa legenda suomalaisessa kansanmusiikissa, mutta se on aina edustanut jonkinlaista ulkorinkiä, sillä bändissä ei soita yhtään Sibelius-Akatemian kasvattia, johon nykykansanmusaskene on vahvasti profiloitunut. Mainittakoon toki, että bändi esiintyi vuonna 85 Roskildessa ainoana suomalaisnimenä. 16 vuotta ehti kulua He! -levyn jälkeen, ennen kuin bändi teki toisen tulemisensa kansallisaarteen, Helmilevyt-lafkan, avustuksella. Koirankuria on loistelias comeback, jonka sisältämä "kokeellinen kansanmusiikki" on toki perinnetietoista, mutta silti niin paljon oivaltavampaa kuin suuri osa aikalaistensa tuotannosta. Sävellykset ovat taidokkaita mutta silti leikkisiä, tuleepa välillä mieleen jonkinlainen tuohivirsuihin puettu Frank Zappa.
Swans - My Father Will Guide Me Up A Rope To The Sky
Swansin paluu tuli Godspeed You! Black Emperorin tavoin täysin puskista. Michael Giran johtaman sekalaisen seurakunnan piti olla kuollut ja kuopattu, mutta 12 vuoden tauon jälkeen Swans herätettiin uudelleen henkiin. Paluu on täysin perusteltu, sillä comeback-levy ei todellakaan ole mitään väsähtänyttä lätkyttelyä, vaan kahdeksan biisin verran tylyä, painostavaa ja päällekäyvää messuamista. Siitäkin huolimatta, ettei levyllä juurikaan särökitaroita kuulla. Levyllä on enemmänkin aistittavissa jonkinlainen synkähkö kabareetunnelma, torvineen kaikkineen. Samalla se on myös niin painostava, että sen kuunteleminen kysyy suorastaan voimia. Vaikka väliin mahtuu pari rauhallisempaakin biisiä, pysyy salakavalan jännitteinen tunnelma levyllä Giran yksin laulamiin viimeisiin säkeisiin asti. Erittäin vahva osoitus veteraanibändin voimasta.
Neil Young - Le Noise
Neil Young jaksaa tehdä levyjä ja samalla koetella faniensa, kriitikkojen - no, yksinkertaisesti kaikkien kärsivällisyyttä. Ja se jos mikä tekee hänestä hienon taiteilijan. Youngin työskentelytapa alkaa muistuttaa jo melkeinpä Circleä, sillä Jussi Lehtisalon tavoin myös Neil Young pitää musiikkia leikkikenttänään ja tuo jatkuvasti uudenlaisia musiikillisia ratkaisuja kuultaviksi. Le Noise taasen on Youngin ensimmäinen ambientlevy. Toki sillä on tunnistettavat särökitaravallit, herran vuosi vuodelta korkeammalle kipuava lauluääni sekä tarinat, mutta tällä kertaa levy luottaa myös hyvin vahvasti erikoiseen tunnelmaansa. Kyseessä on mies ja kitara -levy sanan joka merkityksessä. Sähkökitaran ääntä miksaillaan, väännellään ja efektoidaan välillä jopa tunnistamattomaksi, sekä Youngin laulu on melkein kaikissa sähköisissä biiseissä vahvasti kaiutettu. Väliin mahtuu myös kaksi akustista vetäisyä, mutta nekin on tuotettu hyvin epätavallisesti. Le Noiselta ei löyty Youngin orgaanista folkrock-soundia, mutta toimiipa tämä koleampi ja eteerisempi ilmaisukin hienosti.
Suomalainen skene on tosiaan ollut suuremmin itselläni katsannon alla, joskin ehkä kovimmat yksittäiset levyt tulivat tänä vuonna Ameriikan maalta, Nationalin ja Newsomin toimesta. Määrällisesti vuosi oli poikkeuksellisen rikas, sillä hyvinkin moni mielenkiintoinen bändi sai levynsä ulos. Suurta osaa niistä en ole vielä ehtinyt edes kummemmin tsekkaamaankaan.
Minä ja Ville Ahosen ja K-X-P:n debyytit kuulostavat oikein lupaavilta. Current 93:n ja The Fallin levyt vaativat taasen hieman enemmän syventymistä. Helsinki-Shangri-La'n kanssa olen vähän kahden vaiheilla. Jossain vaiheessa kyllästyin siihen, mutta kun viime viikolla levyä pitkästä aikaa kuulostelin, se kuulostikin taas melko mainiolta. Uuden Fantasian Heino on taas vähän sekava kokonaisuus, mutta sisältää muutaman loistavankin biisin, kuten Razormanin mainitsema Liian myöhään. Mutta Kanye West ei edelleenkään kolise, joskin tietyllä tapaa arvostankin miehen suuruudenhullua kokeilua. Neljän biisin verran levy jaksaa innostaa, mutta loppulevy on aika mitäänsanomatonta uhoamista. Ja mitä suurudenhulluuteen tulee, on esimerkiksi Sufjan Stevens hoitanut tuon puolen aina mallikkaammin. Hänen uutukaisensa taasen on vielä tsekkaamatta.
Joka tapauksessa, mielenkiintoinen musiikkivuosi takana, josta riittää varmasti tutkittavaa vielä pitkälle ensi vuoden puolellekin. Toisaalta, vaikka Spotify onkin kiva keksintö, tuottaa se myös tietynlaista ähkyä. Ennen kun kuluvina vuosina ilmestyneiden levyjen kuuntelu rajoittui ehkä pariinkymmeneen, on Spotifyn kautta tullut kahmittua levykaupalla menneen vuoden tarjontaa. Tämän kautta olenkin vain oivaltanut, että mieluummin sitä pitäytyy vain niiden kaikkein kiinnostavimpien levyjen äärellä, sen sijaan että yrittäisi väkisin pakottaa itseään kuuntelemaan jokaisen hipsterpumpun edesottamuksia.
Joanna Newsom - Have One On Me
Kalifornialainen harpisti-laulaja-lauluntekijä on vienyt tuotantoaan levy levyltä suureellisempaan suuntaan. The Milk-Eyed Mender oli vielä melko pienieleinen mutta hieno levy, Ys taas orkestroitu lähempänä kamarimusiikkia oleva viiden kappaleen teos. Have One On Me yhdistää nämä molemmat maailmat kolmen levyn, 17 kappaleen ja kahden tunnin mittaiseksi järkäleeksi. Tämän levyn maailmaan olen kadonnut uudestaan ja uudestaan menneen vuoden aikana, enkä vieläkään ole kolunnut sen kaikkia paikkoja. Huikean upea matka Newsomin tajunnanvirtaan satumaisten, mutta välillä myös hyvin henkilökohtaisten tarinoidenkin myötä.
The National - High Violet
Tästä levystä onkin tullut otteeseen jos toiseenkin foorumilla kirjoitettua. Sekin on kulkenut mukanani tehokuuntelussa toukokuusta asti, eikä ole Have One On Me'n tavoin menettänyt vieläkään upeudestaan juuri mitään. Mielenkiintoista sinänsä, että ennen High Violetia The National oli minulle vain yksi "The"-alkuinen bändi muiden joukossa, mutta jo ensikuuntelun myötä oivalsin kyseessä olevan jotain suurta. Surumielistä melankoliaa mutta lämpimän lohdullisia soundeja, nerokkaita orkesterisovituksia ja Matt Berningerin vaikuttavaa tulkintaa. Hengästyttävä hypetys on ansaittu, ja The National saakin nousta 2000-luvun suurten bändien joukkoon.
Ville Leinonen - Majakanvartijan uni
Ville Leinosen ura alkoi industriaalisella tomwaits-räminällä Raastinlauluja-kasetin myötä. Sittemmin mies profiloitui Suomen rock-uskottavimmaksi iskelmäprinssiksi, muttei - rock-toimittajien puffauksesta huolimatta - koskaan noussut kiintotähdeksi. Majakanvartijan unella hän puolestaan tuo esiin taas kokeellisempaa puoltaan. Hämyisä teemalevy on kollaasinomainen ja surrealistinen tarina, jossa päähenkilö majakanvartija on majakalleen linnoittautuneena yrittävä pelastamaan "muovipellettibabyloniaksi" muuttuneen maailman tuholta. Levy on niin musiikillisesti kuin rakenteellisestikin melkoinen antiteesi Leinosen aiemmille levyille, ja konseptiin kuuluikin myös äärimmäisen hämmentävää musiikkiteatteria ja dadaistista performanssia sisältänyt livekiertue. Majakan soittokunnan keikka Korjaamolla viime maaliskuussa olikin vuoden kovimpia.
Circle - Rautatie
2010 oli Circlelle erikoinen vuosi. Vaikka mihinkään valtavirtamenestykseen ei (taaskaan) ylletty, nousi bändi Dagens Nyheterin kuuluisan Roskilde-artikkelin ("Circle on maailman paras bändi") myötä esiin yllättävissäkin yhteyksissä. Kaikkein hupaisinta oli huomata Rautatien löytyvän myös Ilta-Sanomien vuoden parhaiden levyjen listalta. Itselleni Rautatie ei ole mitenkään poikkeuksellisen kova levy Circle-kaanonissa, mutta onpahan silti taas kerran poikkeuksellinen, hassu ja yllättävä. Tuttu, junnaava, NWOFHM-pohjavire löytyy taustalta, mutta rakenteellisesti biisit ovat yllättävänkin monimutkaisia, suorastaan progressiivisia. Rätön sanoitukset ovat tällä kertaa melkoista dadaa, mutta matkaaminen on levyllä jonkinlaisena teemana alusta loppuun. Toisaalta Circlen levyissä onkin se juju, että ne eivät välttämättä yksinäisinä albumeina avaudu, vaan on nähtävä niiden muodostama jatkumo. Siinä jatkumossa Rautatie on enemmän kuin paikallaan.
Pekko Käppi - Vuonna '86
Jouhikon eri ominaisuuksia hyvin kunnianhimoisesti läpi uransa tutkinut Pekko Käppi julkaisi viime keväänä uransa eriskummallisimman äänitteen. Vuonna '86 ei sisällä juurikaan sitä harmoniaa ja tunnelmaa mitä hänen erinomainen esikoisensa, Jos ken pahoin uneksii. Sen sijaan Vuonna '86 kuulostaa hyvinkin paljon siltä, miltä sen nimikin. Teollista, äänekästä ja paikoin väkivaltaiseksikin yltyvää jylhän kolkkoa äänikudelmaa. Kaiken kolinan keskellä on kuitenkin herkkää ja kaunistakin tulkintaa, unohtamatta Käpin pehmeän narisevaa ääntä, jossa soivat tuhatvuotiset perinteet. Kansanmusiikkia hyvinkin, mutta mistä? Kuulostaisiko meidän nykyinen koneistettu maailmamme tältä Väinämöisen korvissa? Vuonna '86 tuo keskusteluetäisyydelle niin postmodernin sivistyksen kuin ikivanhan kolmikielisen jousisoittimen soinnissa kaikuvat kansantarut.
Tuulenkantajat - Koirankuria
Jyväskyläläinen Tuulenkantajat on omanlaisensa legenda suomalaisessa kansanmusiikissa, mutta se on aina edustanut jonkinlaista ulkorinkiä, sillä bändissä ei soita yhtään Sibelius-Akatemian kasvattia, johon nykykansanmusaskene on vahvasti profiloitunut. Mainittakoon toki, että bändi esiintyi vuonna 85 Roskildessa ainoana suomalaisnimenä. 16 vuotta ehti kulua He! -levyn jälkeen, ennen kuin bändi teki toisen tulemisensa kansallisaarteen, Helmilevyt-lafkan, avustuksella. Koirankuria on loistelias comeback, jonka sisältämä "kokeellinen kansanmusiikki" on toki perinnetietoista, mutta silti niin paljon oivaltavampaa kuin suuri osa aikalaistensa tuotannosta. Sävellykset ovat taidokkaita mutta silti leikkisiä, tuleepa välillä mieleen jonkinlainen tuohivirsuihin puettu Frank Zappa.
Swans - My Father Will Guide Me Up A Rope To The Sky
Swansin paluu tuli Godspeed You! Black Emperorin tavoin täysin puskista. Michael Giran johtaman sekalaisen seurakunnan piti olla kuollut ja kuopattu, mutta 12 vuoden tauon jälkeen Swans herätettiin uudelleen henkiin. Paluu on täysin perusteltu, sillä comeback-levy ei todellakaan ole mitään väsähtänyttä lätkyttelyä, vaan kahdeksan biisin verran tylyä, painostavaa ja päällekäyvää messuamista. Siitäkin huolimatta, ettei levyllä juurikaan särökitaroita kuulla. Levyllä on enemmänkin aistittavissa jonkinlainen synkähkö kabareetunnelma, torvineen kaikkineen. Samalla se on myös niin painostava, että sen kuunteleminen kysyy suorastaan voimia. Vaikka väliin mahtuu pari rauhallisempaakin biisiä, pysyy salakavalan jännitteinen tunnelma levyllä Giran yksin laulamiin viimeisiin säkeisiin asti. Erittäin vahva osoitus veteraanibändin voimasta.
Neil Young - Le Noise
Neil Young jaksaa tehdä levyjä ja samalla koetella faniensa, kriitikkojen - no, yksinkertaisesti kaikkien kärsivällisyyttä. Ja se jos mikä tekee hänestä hienon taiteilijan. Youngin työskentelytapa alkaa muistuttaa jo melkeinpä Circleä, sillä Jussi Lehtisalon tavoin myös Neil Young pitää musiikkia leikkikenttänään ja tuo jatkuvasti uudenlaisia musiikillisia ratkaisuja kuultaviksi. Le Noise taasen on Youngin ensimmäinen ambientlevy. Toki sillä on tunnistettavat särökitaravallit, herran vuosi vuodelta korkeammalle kipuava lauluääni sekä tarinat, mutta tällä kertaa levy luottaa myös hyvin vahvasti erikoiseen tunnelmaansa. Kyseessä on mies ja kitara -levy sanan joka merkityksessä. Sähkökitaran ääntä miksaillaan, väännellään ja efektoidaan välillä jopa tunnistamattomaksi, sekä Youngin laulu on melkein kaikissa sähköisissä biiseissä vahvasti kaiutettu. Väliin mahtuu myös kaksi akustista vetäisyä, mutta nekin on tuotettu hyvin epätavallisesti. Le Noiselta ei löyty Youngin orgaanista folkrock-soundia, mutta toimiipa tämä koleampi ja eteerisempi ilmaisukin hienosti.
Suomalainen skene on tosiaan ollut suuremmin itselläni katsannon alla, joskin ehkä kovimmat yksittäiset levyt tulivat tänä vuonna Ameriikan maalta, Nationalin ja Newsomin toimesta. Määrällisesti vuosi oli poikkeuksellisen rikas, sillä hyvinkin moni mielenkiintoinen bändi sai levynsä ulos. Suurta osaa niistä en ole vielä ehtinyt edes kummemmin tsekkaamaankaan.
Minä ja Ville Ahosen ja K-X-P:n debyytit kuulostavat oikein lupaavilta. Current 93:n ja The Fallin levyt vaativat taasen hieman enemmän syventymistä. Helsinki-Shangri-La'n kanssa olen vähän kahden vaiheilla. Jossain vaiheessa kyllästyin siihen, mutta kun viime viikolla levyä pitkästä aikaa kuulostelin, se kuulostikin taas melko mainiolta. Uuden Fantasian Heino on taas vähän sekava kokonaisuus, mutta sisältää muutaman loistavankin biisin, kuten Razormanin mainitsema Liian myöhään. Mutta Kanye West ei edelleenkään kolise, joskin tietyllä tapaa arvostankin miehen suuruudenhullua kokeilua. Neljän biisin verran levy jaksaa innostaa, mutta loppulevy on aika mitäänsanomatonta uhoamista. Ja mitä suurudenhulluuteen tulee, on esimerkiksi Sufjan Stevens hoitanut tuon puolen aina mallikkaammin. Hänen uutukaisensa taasen on vielä tsekkaamatta.
Joka tapauksessa, mielenkiintoinen musiikkivuosi takana, josta riittää varmasti tutkittavaa vielä pitkälle ensi vuoden puolellekin. Toisaalta, vaikka Spotify onkin kiva keksintö, tuottaa se myös tietynlaista ähkyä. Ennen kun kuluvina vuosina ilmestyneiden levyjen kuuntelu rajoittui ehkä pariinkymmeneen, on Spotifyn kautta tullut kahmittua levykaupalla menneen vuoden tarjontaa. Tämän kautta olenkin vain oivaltanut, että mieluummin sitä pitäytyy vain niiden kaikkein kiinnostavimpien levyjen äärellä, sen sijaan että yrittäisi väkisin pakottaa itseään kuuntelemaan jokaisen hipsterpumpun edesottamuksia.
Konntinent - Opal Island
Tässäpä vaikka yksi uusi levy, joka on avautunut ihanasti muutamalla kuuntelukerralla. Äänimaisemat ovat herkkiä ja kauniita, ja pienet yksityiskohdat lisäävät yllättävän paljon syvyyttä ja mielekkyyttä usein monotonisiin melodioihin. Liikutaan ajattomissa tunnetiloissa. Tämän albumin soundi ei vanhene, joten uskon että kuuntelen vuosienkin jälkeen, ja etenkin silloin.
Nyt Bushin suosittelemana tutustun lähemmin Steve Roachiin.
Tässäpä vaikka yksi uusi levy, joka on avautunut ihanasti muutamalla kuuntelukerralla. Äänimaisemat ovat herkkiä ja kauniita, ja pienet yksityiskohdat lisäävät yllättävän paljon syvyyttä ja mielekkyyttä usein monotonisiin melodioihin. Liikutaan ajattomissa tunnetiloissa. Tämän albumin soundi ei vanhene, joten uskon että kuuntelen vuosienkin jälkeen, ja etenkin silloin.
Nyt Bushin suosittelemana tutustun lähemmin Steve Roachiin.
The Rocker kirjoitti:
Gary Moore on kuollut.
http://www.bbc.co.uk/news/uk-northern-ireland-12377862
Kevyet mullat.
Eiks tää ole se jätkä, joka teki coverin siitä nightwishin biisistä
Gary no more.
http://www.musicradar.com/totalguitar/vote-for-the-greatest-metal-guitarist-ever-368970
Syy miksi rock/metallijulkaisuja ei kannata ottaa vakavasti. Eihän tuossakaan listassa ole mitään järkeä. Listalla on muutama kitaristi joka sinne kuuluu (Dimebag, Petrucci) kun taas kitaristeja jotka eivät sinne kuulu on aivan suhteettomasti (Mick Thompson, Alexi Laiho, Michael Amott). No eipä tästä pidä suuttua odotan vain sitä kun Iltalehti julkaisee uutisen siitä kuinka Alexi Laiho äänestettiin maailman parhaaksi metallikitaristiksi.
Syy miksi rock/metallijulkaisuja ei kannata ottaa vakavasti. Eihän tuossakaan listassa ole mitään järkeä. Listalla on muutama kitaristi joka sinne kuuluu (Dimebag, Petrucci) kun taas kitaristeja jotka eivät sinne kuulu on aivan suhteettomasti (Mick Thompson, Alexi Laiho, Michael Amott). No eipä tästä pidä suuttua odotan vain sitä kun Iltalehti julkaisee uutisen siitä kuinka Alexi Laiho äänestettiin maailman parhaaksi metallikitaristiksi.
The Rocker kirjoitti:http://www.iltalehti.fi/popstars/200903269305029_ps.shtml ?
http://www.musicradar.com/totalguitar/vote-for-the-greatest-metal-guitarist-ever-368970
Syy miksi rock/metallijulkaisuja ei kannata ottaa vakavasti. Eihän tuossakaan listassa ole mitään järkeä. Listalla on muutama kitaristi joka sinne kuuluu (Dimebag, Petrucci) kun taas kitaristeja jotka eivät sinne kuulu on aivan suhteettomasti (Mick Thompson, Alexi Laiho, Michael Amott). No eipä tästä pidä suuttua odotan vain sitä kun Iltalehti julkaisee uutisen siitä kuinka Alexi Laiho äänestettiin maailman parhaaksi metallikitaristiksi.
Ihmine kirjoitti:The Rocker kirjoitti:http://www.iltalehti.fi/popstars/200903269305029_ps.shtml ?
http://www.musicradar.com/totalguitar/vote-for-the-greatest-metal-guitarist-ever-368970
Syy miksi rock/metallijulkaisuja ei kannata ottaa vakavasti. Eihän tuossakaan listassa ole mitään järkeä. Listalla on muutama kitaristi joka sinne kuuluu (Dimebag, Petrucci) kun taas kitaristeja jotka eivät sinne kuulu on aivan suhteettomasti (Mick Thompson, Alexi Laiho, Michael Amott). No eipä tästä pidä suuttua odotan vain sitä kun Iltalehti julkaisee uutisen siitä kuinka Alexi Laiho äänestettiin maailman parhaaksi metallikitaristiksi.
Juurikin tuohon tapaan.
The Rocker kirjoitti:
http://www.musicradar.com/totalguitar/vote-for-the-greatest-metal-guitarist-ever-368970
Syy miksi rock/metallijulkaisuja ei kannata ottaa vakavasti. Eihän tuossakaan listassa ole mitään järkeä. Listalla on muutama kitaristi joka sinne kuuluu (Dimebag, Petrucci) kun taas kitaristeja jotka eivät sinne kuulu on aivan suhteettomasti (Mick Thompson, Alexi Laiho, Michael Amott). No eipä tästä pidä suuttua odotan vain sitä kun Iltalehti julkaisee uutisen siitä kuinka Alexi Laiho äänestettiin maailman parhaaksi metallikitaristiksi.
Jeff Loomiksen, Michael Keenen, Adam Darskin ja Dave Mustainen puuttuminen on jo anteeksiantamaton teko. Mutta tuo lista onkin tarkoitettu 14-v Bodompojille joten vetäkää kuivat.
Perinteinen suomalainen ajattelutapa. Joku meikäläinen on päässyt johonkin hyvään kerhoon; "mitä vittua se tuolla tekee?". Tämä kansa ei tule koskaan saavuttamaan mitään, jossei osata olla ylpeitä omien saavutuksista.
EDIT: Vaikka hassu listahan tuo.
EDIT: Vaikka hassu listahan tuo.
Velocity kirjoitti:The Rocker kirjoitti:
http://www.musicradar.com/totalguitar/vote-for-the-greatest-metal-guitarist-ever-368970
Syy miksi rock/metallijulkaisuja ei kannata ottaa vakavasti. Eihän tuossakaan listassa ole mitään järkeä. Listalla on muutama kitaristi joka sinne kuuluu (Dimebag, Petrucci) kun taas kitaristeja jotka eivät sinne kuulu on aivan suhteettomasti (Mick Thompson, Alexi Laiho, Michael Amott). No eipä tästä pidä suuttua odotan vain sitä kun Iltalehti julkaisee uutisen siitä kuinka Alexi Laiho äänestettiin maailman parhaaksi metallikitaristiksi.
Jeff Loomiksen, Michael Keenen, Adam Darskin ja Dave Mustainen puuttuminen on jo anteeksiantamaton teko. Mutta tuo lista onkin tarkoitettu 14-v Bodompojille joten vetäkää kuivat.
Juurikin näin. Ja Hetfield mutta ei Hammettia. Todella outo listaus. Ja tähän:
Perinteinen suomalainen ajattelutapa. Joku meikäläinen on päässyt johonkin hyvään kerhoon; "mitä v**tua se tuolla tekee?". Tämä kansa ei tule koskaan saavuttamaan mitään, jossei osata olla ylpeitä omien saavutuksista.
Kyllähän Laiho on hyvä kitaristi mutta en kyllä mitenkään saa hänestä parempaa kuin esim. Hammetista tai Mustainesta. Toisaalta minulla on myös jonkinnäköisiä Bodom antipatioita jotka saattavat vaikuttaa asiaan. Myös Kerry Kingin mukana olo on melko outoa, mutta ei samalla tavalla rikollista kuin vaikkapa Mick Thompsonin mukana olo.
EDIT. Tai lisätäänpä sen verran että kun kyseessä on kaikkien aikojen lista niin voi kysyä mikseivät Trey Azagoth tai Chuck Schuldiner ole mukana. Molemmat kuitenkin aivan huikeita death metal kitaristeja. Tai kitaristeja ylipäätään.
The Rocker kirjoitti:
Hammetista tai Mustainesta
Holy overrating, batman!
The Rocker kirjoitti:
Juurikin näin. Ja Hetfield mutta ei Hammettia. Todella outo listaus.
wah wah wah!
Mick Thompsonin mukana oloa ei voi kyllä käsittää. Ei Slipknot kyllä ole mikään kitarabändi, ei ole koskaan ollut sen suuremmin.
Ja Laihosta sen verran että kyllä minä tyytyväinen olen että ollaan suomalaista saatu mukaan tuonne kaikesta huolimatta, ja muutenkin Laihoa kenties pidetään vähän eri tyyppinä ulkomailla. Kuten koko Bodomia. Bodom kun on niin halveksittu "teinihevareiden bändi" näillä päin, kun taas ulkomaillahan bändi on erittäin hyväksytty (korjatkaa jos olen väärässä).
Ja ei, en oikeastaan kuuntele Bodomia, mutta en myöskään halveksi.
Ja Laihosta sen verran että kyllä minä tyytyväinen olen että ollaan suomalaista saatu mukaan tuonne kaikesta huolimatta, ja muutenkin Laihoa kenties pidetään vähän eri tyyppinä ulkomailla. Kuten koko Bodomia. Bodom kun on niin halveksittu "teinihevareiden bändi" näillä päin, kun taas ulkomaillahan bändi on erittäin hyväksytty (korjatkaa jos olen väärässä).
Ja ei, en oikeastaan kuuntele Bodomia, mutta en myöskään halveksi.
Sanokaas sitten joku definite total-truth niistä kitaristien top 20:sta. Noita listoja ei voi ikinä tehdä ilman rutisijoita. Joku haluaa enemmän bluesmiehiä, joku kaipaa Petruccia, joku ei halua yhtään tiluttajia, joku haluaa vain Dragonforce-miehiä. Yritä siinä nyt sitten jotain raapia kasaan. Ja Jimi Hendrix ei ole maailman paras kitaristi. Innovatiivisin ehkä.
Kaikki tuollaiset listat ovat turhia. Turhia.
Levyrankkauksissa on sentään jonkinmoinen mielenkiinto, mutta kitaralistat ovat kyllä täysin turhaa runkkausta.
np. The Feelies - The Boy With The Perpetual Nervousness
Feeliesin debyytti on kovinta hektistä uuden aallon kolinaa, pl. Talking Heads.
EDIT:
Uutta materiaalia tulossa bändiltä 20 vuoden tauon jälkeen. Tuossa linkki uuteen biisiin: http://pitchfork.com/news/41343-new-feelies-should-be-gone/
Kivalta kuulostaa.
np. The Feelies - The Boy With The Perpetual Nervousness
Feeliesin debyytti on kovinta hektistä uuden aallon kolinaa, pl. Talking Heads.
EDIT:
Uutta materiaalia tulossa bändiltä 20 vuoden tauon jälkeen. Tuossa linkki uuteen biisiin: http://pitchfork.com/news/41343-new-feelies-should-be-gone/
Kivalta kuulostaa.
http://www.ilosaarirock.fi/2011/bandit/aphex_twin.php
Ilosaari vetää taas pisimmän korren.
Wankie kirjoitti:
http://www.ilosaarirock.fi/2011/bandit/aphex_twin.php
Ilosaari vetää taas pisimmän korren.
:tu:
Ilosaareen ollaan kyllä menossa, eikä pelkästään Aphex Twinin takia. Iced Earth ja Steven Wilsonin Blackfield ovat myös hyvin näkemisen arvoisia.
kertooko joku mulle mitä vittua Hooded Menace siellä tekee
Sielun Veljet myös aika mukava ylläri.
Onko Hooded Menace Ilosaaressa? Vau.
Onko Hooded Menace Ilosaaressa? Vau.
Nyt voisi kyllä ihan oikeasti lähteä tuonne. Siekkarit, Red Sparowes, Aphex Twin, Melt-Banana ja Buzzcocks. Hooded Menace on kova kans, Kvelertak taas kuuluu Baronessin kera ryhmään "siistit kannet, tylsää musaa". Tai emmätiä, toisaalta joku Darkthrone teki tuon black'n'roll-jutun paremmin jo muutama vuosi sitten eivätkä ne tyypit näytä geneerisiltä metalcore-pelleiltä. Kvelertak ei kuitenkaan mikään sysipaska ole, sen musa ei ala pännimään, toisin kuin 99% muusta tuon tyyppisestä meiningistä.
Ja todennäköisesti tuo esiintyjälista vielä laajenee vuoden mittaan, eli paljon muutakin mielenkiintoista voinee olla odotettavissa. Ilosaari tekee tänäkin vuonna kaikki muut rokkifestarit turhiksi (pl. Flow, tosin se ei ole koskaan mainostanut itseään sellaiseksi).
Ja todennäköisesti tuo esiintyjälista vielä laajenee vuoden mittaan, eli paljon muutakin mielenkiintoista voinee olla odotettavissa. Ilosaari tekee tänäkin vuonna kaikki muut rokkifestarit turhiksi (pl. Flow, tosin se ei ole koskaan mainostanut itseään sellaiseksi).
Metallilehti Revolverin Golden Gods 2011 äänestyksessä mukana kaksi suomalaista: Alexi Laiho ja...
http://www.revolvermag.com/beta/goldengods/voting
http://www.revolvermag.com/beta/goldengods/voting
Most metal athlete: The Miz :lol: . Ei jotenkin näytä metallia kuuntelevalta jätkältä. Mutta kai tuossa jotain perääkin on.
oikeastaan the miz on tasan niin "metalli" kuin kaikki muutkin tuossa äänestyksessä esiintyvät nimet, kategoriasta riippumatta
Lisää festarihehkutusta, Ruisrockiin The National, Fleet Foxes ja Primus! Jos nuo kolme ovat samana päivänä (tai edes National ja FF), niin tuonnehan pitäisi mennä. Tai oikeastaan vain Fleet Foxes on PAKKO nähdä, koska Nationalia tulee todistettua viikon päästä. Kaiken lisäksi voisi mennä paikan päälle näyttämään Hurtsille ja sen paskuudelle persettä ja keskaria yhtä aikaa. Harva bändi nimittäin on pistänyt lähiaikoina yhtä pahoin iljettämään.
Ruisrock on toistaiseksi ihan okei. Kolmen yllämainitun lisäksi Prodigy putkahtaa paikanpäälle ja poikien livesetti oli oikein mojova (ainakin) pari vuotta sitten. Niin joo, suuret pojot myös Robynille... joka kylläkin alkaa jo olla liian perusfestarikauraa. Ehkä tässä kumminkin vielä odotellaan sitä ykköstykkiä. Ei kai se nyt oikeasti mikään Prodigy voi olla?
http://www.levykauppax.fi/artist/von_hertzen_brothers/stars_aligned/#cd-t-paita-1
Vink vink, kaikilla varmaan jo ennakkotilaukset jemmassa?
Vink vink, kaikilla varmaan jo ennakkotilaukset jemmassa?
Wankie kirjoitti:
http://www.levykauppax.fi/artist/von_hertzen_brothers/stars_aligned/#cd-t-paita-1
Vink vink, kaikilla varmaan jo ennakkotilaukset jemmassa?
ei ole eikä tule olemaan
mitäs meinasit homo tehdä asialle
saat turpaas homo
sit ku mun oikee koukku osuu nii kirkon kellot soi
sit ku mun oikee koukku osuu nii kirkon kellot soi
Wankie kirjoitti:
saat turpaas homo
sit ku mun oikee koukku osuu nii kirkon kellot soi
sun onnekses mä oon niin lihava et mikään organisaatio ei sanktioi tätä matsia
vittu sulta läski tummus muuten
mun läski ei tummu ku oon neekeri
musta silmä myös mahdottomuus
hajoo siihen
homo
musta silmä myös mahdottomuus
hajoo siihen
homo
Wankie kirjoitti:
mun läski ei tummu ku oon neekeri
musta silmä myös mahdottomuus
hajoo siihen
homo
no sit mut on kyllä lyöty jo lähtökuopissa et
ei mulla varmaan sit muuta ollutkaan :(
ei ni tai muuten tulee koko suku päälle
nähdää stadin rauta tie asemalla
homo
nähdää stadin rauta tie asemalla
homo
Wankie kirjoitti:
ei ni tai muuten tulee koko suku päälle
nähdää stadin rauta tie asemalla
homo
hyppynen jo kerran sai mut tohon halpaan
en mee enää toiste
Devin Townsend Project, Electric Wizard, At The Gates, Meshuggah, Church Of Misery, Jex Thoth, Hooded Menace, Cause For Effect...Ja tärkeimpänä, kesäloma. Liput Tuskaan hommattu, tällä kertaa ei mene vituiksi. Aijai!
Näin Devinin (ja ihanaisen Anneken <3) livenä Oulun Teatrialla torstaina.
Oli aivan mahtava keikka ja kokemus. Pääsin kättelemään Jumalaa ja sain Brian Waddellin plektran. Loppuhuipennuksena vielä Bend It Like Bender! ja olen vieläkin aivan täpinöissäni.
Devin on loistava esiintyjä, veti todella hauskaa settiä lavalla ja otti yleisön todella hyvin haltuunsa. Pisti yleisön huutamaan BALLSia, ilmoitti haluavansa hipelöidä erään turvamiehen kaljua (loppuvaiheessa keikkaa meni soittamaan kitaraa hänen taakseen ja kurottelemaan kaljua :D), pyyhki perseensä miehen alushousuihin persepuolella (ne olivat vielä miehen, Daven, jalassa jolta ostin bändipaitani) ja pisti yleisön huutamaan Davea alasti lavalle. Ei tullut. Petyin. Heitti jatkuvasti hauskoja välispiikkejä, en jaksa edes kirjoittaa kaikkia. Rispektit vielä Ziltoid FM:lle jossa soi Abbaa ja 90-luvun diskobiisejä ennen keikkaa.
Addicted
Supercrush
Numbered
Kingdom
Deadhead
Truth
Om
By Your Command!
Hyperdrive
Life
Earth Day
Bad Devil
//
Color Your World
The Greys
Deep Peace
//
Bend It Like Bender
Bad Devil, Earth Day, By Your Command, Bend It Like Bender, Addicted, Numbered ja Supercrush olivat parhautta. Viimeiset neljä etenkin Anneken äänen ansiosta, jota valitettavasti en kuullut kunnolla, vaikka olin eturivissä. Tulpat korvissa vaikuttivat varmaan asiaan.
Kuitenkin aivan loistava keikka. Välillä polvet tutisivat basson voimakkuudesta ja vaikka Anneken ääntä ja jotkin soittimet kuuluivat vähän vaimeina oli lopputulos ehdottomasti 10+.
Houkuttelisi hemmetisti tulla Tuskaan ihan vain Devinin takia..
Loppuun vielä biisi Devin Townsend Projectin kesällä ilmestyvästä Ghost -levyltä: Devin Townsend Project - Feather
Oli aivan mahtava keikka ja kokemus. Pääsin kättelemään Jumalaa ja sain Brian Waddellin plektran. Loppuhuipennuksena vielä Bend It Like Bender! ja olen vieläkin aivan täpinöissäni.
Devin on loistava esiintyjä, veti todella hauskaa settiä lavalla ja otti yleisön todella hyvin haltuunsa. Pisti yleisön huutamaan BALLSia, ilmoitti haluavansa hipelöidä erään turvamiehen kaljua (loppuvaiheessa keikkaa meni soittamaan kitaraa hänen taakseen ja kurottelemaan kaljua :D), pyyhki perseensä miehen alushousuihin persepuolella (ne olivat vielä miehen, Daven, jalassa jolta ostin bändipaitani) ja pisti yleisön huutamaan Davea alasti lavalle. Ei tullut. Petyin. Heitti jatkuvasti hauskoja välispiikkejä, en jaksa edes kirjoittaa kaikkia. Rispektit vielä Ziltoid FM:lle jossa soi Abbaa ja 90-luvun diskobiisejä ennen keikkaa.
Addicted
Supercrush
Numbered
Kingdom
Deadhead
Truth
Om
By Your Command!
Hyperdrive
Life
Earth Day
Bad Devil
//
Color Your World
The Greys
Deep Peace
//
Bend It Like Bender
Bad Devil, Earth Day, By Your Command, Bend It Like Bender, Addicted, Numbered ja Supercrush olivat parhautta. Viimeiset neljä etenkin Anneken äänen ansiosta, jota valitettavasti en kuullut kunnolla, vaikka olin eturivissä. Tulpat korvissa vaikuttivat varmaan asiaan.
Kuitenkin aivan loistava keikka. Välillä polvet tutisivat basson voimakkuudesta ja vaikka Anneken ääntä ja jotkin soittimet kuuluivat vähän vaimeina oli lopputulos ehdottomasti 10+.
Houkuttelisi hemmetisti tulla Tuskaan ihan vain Devinin takia..
Loppuun vielä biisi Devin Townsend Projectin kesällä ilmestyvästä Ghost -levyltä: Devin Townsend Project - Feather
Luin myös raportin Imperiumista tuosta keikasta, vaikutti aika mahtavalta. Onneksi viimein pääsee livenä tämänkin herran näkemään kesällä, ellei nyt sitten lähde perumaan tuota keikkaa. Tai jotain omaa estettä jostain syystä tule.
Oijoi, kuulostaapa hyvältä tuo Ghost näyte! Aika paljon tulee Ki levy mieleen, joskin ei ihan niin miettivää musiikkia, mutta silti yhtä raikkaan kuuloista. Pitäisi herran tuottamistyyliä moittivienkin kuunnella Ki levy ja näköjään myös tämä, ei ole tukkoisuudesta/ähkystä tietoakaan. Odotukset todella korkealla.
Oijoi, kuulostaapa hyvältä tuo Ghost näyte! Aika paljon tulee Ki levy mieleen, joskin ei ihan niin miettivää musiikkia, mutta silti yhtä raikkaan kuuloista. Pitäisi herran tuottamistyyliä moittivienkin kuunnella Ki levy ja näköjään myös tämä, ei ole tukkoisuudesta/ähkystä tietoakaan. Odotukset todella korkealla.
Äsken soi suomi-tanska -ottelun tauolla "Written in the stars" :D