Foorumiarkisto

Showpaini tunnetaan viihteenä, joka toimii, on toiminut ja tulee toimimaan tietyllä kaavalla. Kaikki perustuu pohjimmiltaan mestaruusvöihin ja niiden tavoittelemiseen, mutta metallisten lantiokoristeiden lisäksi show tarvitsee sankareita ja pahiksia toimiakseen koukuttavana viihteenä. Showpainissa – ihan niin kuin kaiken maailman saippuasarjoissakin – hahmot ystävystyvät toisiinsa, oppivat vihaamaan toisiaan, kääntävät selkänsä toisilleen ja joskus jopa rakastuvat toisiinsa. Tämä hahmojen räjähdysherkkä dynaamisuus – sekä tietysti se, mihin hahmojen erimielisyydet huipentuvat (varsinaiset ottelut) – on se sydän, joka pitää yllä painifanien mielenkiintoa showpainia kohtaan ja joka ikävä kyllä mahdollistaa sen happaman faktan, että käsikirjoittajat voivat bookata samanlaisia kuvioita vuodesta toiseen käyttämättä erityisesti mielikuvitustaan ja päästä pälkähästä sillä perusteella että kuvioissa on uudet hahmot taikka uudet hyvis- ja pahisasetelmat. Bookkaus jumittuu vanhoihin muotteihinsa ja se muuttuu konventionaaliseksi. Samaa vanhaa paskaa, sanovat.

Miettikäämme tarkemmin, miten bookkaus toistaa itseään. Ehkä selvin kaava on se, miten painija x nousee ykköshaastajaksi painija y:n omistamaan mestaruusvyöhön. Äksä voittaa ykköshaastajuusmatsin, alkaa yhtäkkiä vihata yytä, ja pian ää ja yy ovat viikosta toiseen toistensa kurkuissa kiinni kunnes ottelevat PPV:ssä, jossa äksä (joka toimii tässä esimerkissä hyviksenä) on niskan päällä mutta saa käsiinsä vain diskausvoiton yyn (joka toimii tässä esimerkissä pahiksena) hankittua itselleen diskaushäviön vyönsä säilyttämisen vuoksi. Seuraavina viikkoina viha yltyy niin kovaksi, että auktoriteettiasemaisen henkilön on pakko bookata äksä ja yy johonkin hardcorevivahteiseen matsimuotoon seuraavaan PPV:hen, jossa äksä vie vyön tai yy voittaa jonkun kolmannen osapuolen (olkoon nyt vaikka zetan) sotkettua näppinsä peliin yyn hyväksi. Taas saadaan kaksi uutta feudiparia, kun äksä tahtoo nylkeä zetan elävältä, ja yy saa riesakseen uuden ykköshaastajan. Kierto voi jatkua käytännössä loputtomiin.

Tällaisten yleiskaavalla toimivien feudien lisäksi myös niitä hieman erikoisempia juonikuvioita on alettu kierrättää. Esimerkiksi John Cenan tämänhetkistä Nexus-kuviota voisi ihan hyvin verrata pari vuotta sitten RAW'ssa pyörineeseen kuvioon, jossa Shawn Michaels joutui toimimaan vasten tahtoaan JBL:n apurina ja tekemään täten asioita joita ei olisi kuuna päivänä tahtonut tehdä. Totta, kuvioilla on ihan eri lähtöasemat, eivätkä Cenan ja HBK:n ristiretket nyt muutenkaan täysin identtisiä ole, mutta sama keskeinen ajatus se molempia kuitenkin yhdistää: herkutellaan sillä, että paha pahis saa pompotella yleisön palvomaa hyvistä mielensä mukaan, eikä hyviksellä ole varaa sanoa vastaan. Kaiken lisäksi on selvää, että Cenan ahdinko tulee päättymään samanlaiseen auringonpaisteeseen kuin Michaelsinkin teki – paha saa nimittäin aina palkkansa, mikä on yksi niistä showpainin kirjoittamattomista säännöistä, joita bookkajasedät kiltisti tottelevat.

Uusia faneja bookkauksen vanhat kaavat eivät häiritse. Miksipä häiritsisivätkään? Eiväthän he ole nähneet sitä, kuinka jokin suuri ja uhkaava joukkio aikoi vallata promootion (vrt. Nexus ja nWo), kuinka entinen fanien lellikki muuttui inhottavan itserakkaaksi egoistiksi (vrt. Batista ja The Rock), kuinka perinteiseen painiasuun pukeutuva nilkkalukkospesialisti oli välillä uskottava kuin klovni ja välillä ihan oikeasti varteenotettavaa maailmanmestariainesta (vrt. Jack Swagger ja Kurt Angle), kuinka dominoiva monsteri raivasi jokaisen esteen tieltään ja omasi todella vaikuttavan voittoputken (vrt. Samoa Joe ja Goldberg) taikka kuinka periksiantamaton punaniska ei suostunut ikinä olemaan ottamatta osaa otteluun – näyttivät asetelmat ennakkoon sitten miten pahalta tahansa (vrt. Mr. Anderson ja Steve Austin). Listausta voisi jatkaa loputtomiin, sillä samanlaisia vastaavaisuuksia löytyy showpainin historiasta lohduttoman paljon. Uuden polven faneille nämä nexukset, batistat, swaggerit, joet ja andersonit ovat kuitenkin uusinta uutta, minkä vuoksi heidät käsikirjoitus pystyy pitämään otteessaan. Samaan aikaan uppoavan laivan kuitenkin jättää moni vanhan koulukunnan vapaapainifani, joka on viimeinkin saanut tarpeekseen niistä ainaisista pelkuripahiksista, kierrätettävistä kaavoista ja paikalla pysymisen tunteista. Lisätään päälle uusi PG-aikakausi, ottelut ilman verta ja hooceeta ja parvi uusia painijoita, jotka eivät millään vedä vertoja entisaikojen michaelseille ja hitmaneille, ja yhä useampi solmii vanhan harrastuksensa paksuun hirttoköyteen.

Ja kyllähän se nakertaa, kun joka kerta mitä tahansa show'ta katsoessaan osaa kuin minkäkin poppamiehen lailla ennustaa, mitä jaksossa tulee tapahtumaan. Cena, Orton taikka Nexus avaa RAW'n, Bryan ottelee jotakuta midcarderia vastaan, Miz aukoo lärviään julkkisvieraalle, diivat ottelevat jonkin hikisen joukkueottelun ja show'n päätteeksi on luvassa jokin dramaattinen tilanne, johon liittyvät aina ne samat main eventer -nimet. SmackDownissa Edge saa maistaa Kanen kuristusjunttaa ja Kane Edgen puskua, Alberto Del Rio joutuu 619:n uhriksi ja Big Show squashaa jonkun jobberin leveästi hymyillen ja pissakakkahuumoria viljellen. PPV:idenkin kohdalla kristallipallo osuu oikeaan: ne ja ne painijat voittavat ottelunsa, ja tässä kohtaa on luvassa sen painijan promo ja seuraavan ottelun hypevideo. Joskus tuntuu, että WWE:n lähetyksiä on yhtä vaikea ennakoida kuin VR:n junan kulkua Vammalasta Helsinkiin. Se käy näin: juna kulkee Vammalasta Tampereelle, jossa tehdään vaihto ja pian saavutaan Helsinkiin. PPV:ssä ennakointi käy näin: suositut facepainijat eivät ikinä häviä puhtaasti, ja jokaiseen heelpainijan voittoon liittyy jonkinasteista vilunkia.

Viime vuosina on ihan oikeasti yritetty, mutta yritykseksi se on useimmiten jäänytkin. Esimerkiksi Money in the Bank -salkku toi (ja tuo jossain määrin yhä) arvaamattomuutta päämestaruuskuvioihin, mutta pian siitäkin imettiin kaikki hohto pois tukeutumalla kaavamaisiin tapoihin salkusta toiseen. Vai voitteko te väittää, etteivätkö salkku ja sen lunastaminen olisi kokeneet minkäänmoista inflaatiota, kun vertaa vaikkapa Edgen ensimmäistä – ja miksei vielä toistakin – käshäystä tuoreimpaan lunastukseen, joka tapahtui tämän vuoden Money in the Bank -PPV:ssä? Salkkuesimerkin lisäksi bookkausta on muutenkin koetettu värittää vähemmän kaavamaisemmaksi muun muassa todella lyhyin mestaruuskausin ja uusin PPV-formaatein, mutta aina se yllätyksellisyys ei kuitenkaan korreloi viihdyttävän show'n kanssa.

Konventionaalisuuden vastakohta – russoismi

...mitä tukee Total Nonstop Actionin meno. On todella piristävää, että Russo ja kumppanit yrittävät luoda show'ta, joka ei kaadu mielikuvituksettomiin kuvioihinsa ja kangistuneisiin kaavoihinsa, mutta muistetaanpa nyt kuitenkin että kaikella on rajansa. Jos joka viikko nähdään pseudodramaattisia juonenkäänteitä, jotka kulminoituvat midcarder x:n ja midcarder y:n hyvis- tai pahismuutoksiksi ja joissa ei loppujen lopuksi tunnu olevan päätä eikä häntää vaikka bookkaajat kuinka yrittäisivätkin selittää toilailujaan viikkoja jälkikäteen, alkaa touhusta haihtua maku. WWE:n vahvuus on siinä, että siellä osataan luoda elämää suurempia hahmoja, joiden mahdolliset muutokset (~ kääntymiset heeliksi tai faceksi yms.) ovat todella suuria hetkiä juuri sen vuoksi, että katsojat välittävät hahmoista ja niiden sielunvaelluksista, mutta TNA:ssa millään ei ole mitään väliä. Esimerkiksi Samoa Joe on kääntynyt ties kuinka monesti pahikseksi ja sieltä takaisin hyvikseksi, minkä takia hahmon kiinnostavuus on pakkasrajan alapuolella. Sama pätee myös muun muassa AJ Stylesiin, Kurt Angleen, Jeff Jarrettiin ja lukuisiin muihin janttereihin, joiden hahmot on tuhottu jatkuvilla sielunmuutoksilla niin perusteellisesti, ettei niitä kykene enää pelastamaan.

Hahmojen pilaamisen lisäksi russoismissa on monta muuta ärsyttävää tekijää. Ehkäpä eniten raivostuttaa se, että bookkauksen kroonisena vikana on yrittää yllättää ja shokeerata katsojakuntaa keinolla millä hyvänsä – tuntui se sitten kuinka epäloogiselta tahansa. Jokaiseen show'hun on istutettava vähintään kolmekymmentä pommia, mikä luo katsojalle sellaisen fiiliksen, etteivät käsikirjoittajat anna faneilleen – vaiko uhreilleen? – yhden ainoan sekunninkaan mittaista hengähdystaukoa keskellä armotonta paukutustaan, joka laukkaa eteenpäin ravihevosen lailla. Kun koko ajan sattuu ja tapahtuu eivät katsojat kykene millään pysymään kehityksen perässä ja tekemään sitä, mikä olisi bookkauksen onnistumisen suhteen tärkeintä: asettumaan hyviksien puolelle ja olemaan perillä siitä, miksi niin tulisi tehdä. On vain näitä hyviksiä, jotka olivat pari viikkoa sitten pahiksia ja tulevat mitä ilmeisimmin kääntymään vielä tämän vuoden puolella takaisin pahiksiksi, sekä näitä päättömiä juonenkäänteitä, joissa se, kenen orastava muutos faceksi tai heeliksi on ajatuksena kaikista järjettömin, muuttuu takuuvarmasti ihan erilaiseksi hahmoksi lähitulevaisuudessa. Mistään ei saa kiinni, ja vaikka saisikin, niin pian sitä ollaan taas puilla paljailla.

Kultaista keskitietä etsimässä

Hienointa olisi tietysti se, jos jokin promootio osaisi ripotella lähetyksiinsä konventionaalista ja russomaista bookkausta sopivissa määrin, niin että molempia olisi tarpeeksi muttei kuitenkaan liikaa. (Voi toki olla, että tällaisia promootioita löytyy jokaisen indynurkan takaa, mutta minä en ehdi seuraamaan muita kuin TNA:ta ja WWE:tä, joten pysyttelen vain niiden käsittelyssä.) Esimerkkinä moisesta kultaisesta keskitiestä toimii kaiketi se kaikkien ylistämä attituden aikakausi, jona nähtiin paljon turneja ja yllättäviä juonenkäänteitä mutta jonka aikana bookkaus oli kuitenkin mieluisan johdonmukaista ja jonka aikana hahmot selviytyivät potentiaalisista raiskausvaaroistaan naarmuitta, joskaan eipä sekään mitään ylimaallista herkkua ollut: attituden aikakautena (etenkin tv-lähetyksien) ottelut olivat lyhyitä ja juonikuviot liian usein varsin mauttomia. Nyky-WWE:ssä nähdään pitempiä otteluita ja rauhallisempia juonikuvioita (huomattavasti vähemmän turneja, uusia ystävyyssuhteita, räikeitä hahmoja jne.), mikä tuntuu sinänsä hyvältä mutta mikä jättää kaikessa kuivuudessaan kuitenkin pienoisen kaihon russoismia – siis sen hyviä puolia – kohtaan. Tietyissä asioissa ollaan oikeilla jäljillä (esimerkiksi Daniel Bryanin ja Michael Colen tilanne, uusien tähtien esiin nostaminen ja mielenkiintoisten hahmojen luominen, vrt. esim. Santino Marella), mutta kaikkea mahdollista potentiaalia ei kuitenkaan jakseta tai raaskita tai yksinkertaisesti viitsitä käyttää, minkä vuoksi turvaudutaan vanhojen luottostarojen maineella ratsastamiseen ja muuhun ennalta arvattavaan juonenkehitykseen.

Sanotaan nyt loppuun vielä sen verran, että perkule sentään kuinka minä nautinkaan tämän vuoden HBK–Undertaker-feudista. Siinä oli kuvio, joka pesi kaiken maailman attitudet ja muut painin kulta-ajat leikiten ja jossa oli ihan kaikki kohdallaan. Ihan kaikki – rakentelu, historia, panokset, itse ottelu ja niin edelleen. Itse asiassa 'Taker–Michaels taitaa olla viiden tähden veroinen malliesimerkki kultaisesta keskitiestä. Sekä pohjustuksensa että varsinaisen kehätoiminnansa puolesta.

Oho, tulipahan jaariteltua. Tähän lankaan sopisi tulla keskustelua siitä, millaisesta bookkauksesta te tykkäätte. Kumpi on enemmän teidän mieleenne: WWE:n vai TNA:n tapa bookata? Muistakin promootioista saa toki esittää mielipiteitään.

Millaista on ideaalinen bookkaus?

enska kirjoitti:
Millaista on ideaalinen bookkaus?

Ideaalinen bookkaus rakentuu muutamien perusseikojen ympärille, ja ne ovat loogisuus, hyvän ja pahan kamppailu, osallisten vahvuuksien ja heikkouksian huomiointi ja yllätyksellisyys. Ja juuri tuossa tärkeysjärjestyksessä. Vaikka kayfabe on kuollut, bookkaajan pitäisi silti leikkiä että se mikä tapahtuu on totta ja todenmukaista, eli siis loogista. Vastaavasti tarvitaan selkeitä hyviksia ja selkeitä pahiksia. Tweener on surkein keksintö ikinä koko lajin historiassa, sillä hyviskin voi tehdä vaikka minkälaista pahaa ja olla silti hyvis. Se on kirjoittajista kiinni hyväksyvätkö fanit hyviksen teot vai ei, eli niiden on oltava loogisia ja pohjimmiltaan hyväksyttäviä hahmon kannalta.

Jokaisella painijalla on myös vahvuuksia ja heikkouksia ja niiden hyväksyminen on elintärkeää bookkaukselle. Jos joku on kyvytön mikissä niin ei anneta tälle mikkiaikaa vaan korvataan se jollain muulla, tai jos joku on surkeampi kehässä niin pidetään se sieltä ulkona niin paljon kuin mahdollista jne. Yllätykset ovat olleet osa tätä lajia jo vaikka kuinka pitkään, mutta niitäkin täytyy osata käyttää oikein ja niidenkin tulee olla loogisia.

Seuraava on toki enemmän henkilökohtainen mieltymys ja siksi ei ole mukana listauksessa, mutta se on tittelit. Elämää suuremmat hahmot eivät tarvitse titteleitä ollakseen kiinnostavia. Cena ei tarvitse vyötä, 'Taker ei tarvitse vyötä, Triple H ei tarvitse vyötä, väittäisin jopa että Ortonkaan ei tarvitse vyötä. Miksi buukata vyö sellaiselle joka vetää mielenkiintoa ja katsojia ilmankin sitä kun samalla joku muu voisi mestaruusvyön avulla nostaa mielenkiintoaan ja arvoaan. Miksi pitää vyötä Ortonilla tai Cenalla kun samaan aikaan vaikkapa Sheamus tai Miz saisivat siitä jotain plussaakin?

Yksi tärkeä elementti on toki kärsivällisyys. Hiljaa hyvä tulee, paljon parempi kuin nopeasti ja hätiköiden. Se antaa yleisölle aikaa tottua ja kasvaa hahmojen mukana. Se että joka jaksossa tapahtuu jotain kaiken kääntäväiä mullistuksia vain etäännyttää katsojat hahmoista. Esimerkiksi Nexus-kuvion aikana on Barrettista luotu onnistunut heel-hahmo, ja siitä kuuluu kiitos vain ja ainoastaan sille että WWE:n kirjoittajat ovat malttaneet kuvionsa kanssa. Tämä koskee muitakin Nexuksen jäseniä, hittolainen, jopa sysipaskalla Slaterillä on jonkinlainen hahmonalku näkyvissä. Eräs toinen firma olisi varmaan lopettanut juonikuvion kuukausia sitten Summer Slamiin.

Ja viimeisimpänä, täytyy kuunnella yleisöä. Hyvin harvalla TV-alan tekijöillä on kritiikki välittömästi paikalla, painissa se on näin ja sitä pitäisi hyödyntää. Yleisö on se joka tekee tähdet, ei mikään bookkaustiimi. Bookkaajat voivat heitellä yleisölle täkyjä, mutta jos yleisöä ei nappaa niin niitä ei todellakaan nappaa. Hyvä bookkaus vaatii myös rohkeutta lähteä rakentamaan yleisön yllätyssuosikkeja, ja myös nöyryyttä hyväksyä se että tämä politikoinnilla nostettu kaveri ei yleisöä nyt sitten kiinnostanutkaan. Ja itseasiassa tähän kulminoituu koko lajin mainstream-ongelmat nykyään. Yleisön ääntä ei kuunnella, väärän jätkän overiksi tuleminen on takahuoneessa syntiä, vaikka sen pitäisi olla bookkaajalle vain hyvästä.

Noh, siinä oli nyt pääpiirteittän millaisena itse näen hyvän bookkauksen.

Pakko tarttua pariin kohtaan, mutta myöhemmin tulee varmasti kirjoiteltua laajemmin omista bookkausmieltymyksistä, vaikka Enska ja Riveni aika tyhjentävästi asiasta kirjoittivatkin.

Riveni kirjoitti:
Tweener on surkein keksintö ikinä koko lajin historiassa, sillä hyviskin voi tehdä vaikka minkälaista pahaa ja olla silti hyvis. Se on kirjoittajista kiinni hyväksyvätkö fanit hyviksen teot vai ei, eli niiden on oltava loogisia ja pohjimmiltaan hyväksyttäviä hahmon kannalta.

Olen hieman erimieltä. Tweener on typerä keksintö hahmolle, joka on täysissä järjen voimissaan, mutta toimii mielestäni psykoottisilla hahmoilla. Hahmoilla, jotka voivat tehdä ihan mitä tahansa sen kummemmin miettimättä asiaa. Esimerkiksi toisella viikolla vetää pataan superhyvistä ja seuraavalla viikolla auttaa tätä. Hahmosta tulee kiinnostava, kun ei koskaan tiedä mitä se tekee. Tweenerin ööö.. roolitusta käyttäminen jollekkin "täysissä järjen voimissa" olevalle hahmolle on niin ja näin, kun silloin henkilöä ei saada milläänlailla loogiseksi.

En jaksa lainata seuraavaa kohtaa, mitä kommentoin, joten sanon, että se on kohdasta, jossa Riveni puhui kärsivällisyydestä. Itse tekstiin ei ole mitään lisättävää, mutta täytyi tarttua TNA:n osilta tähän kyseiseen "ominaisuuteen". Kuinkahan paljon parempi TNA olisi, jos heillä olisi kärsivällisyyttä? TNA:ssa tehdään paljon päätöksiä, jotka näyttävät hätiköidyiltä ja jotka on tehty hetken mielijohteesta. Jos kuvioita ja hahmoja rakennettaisiin kärsivällisemmin, nähtäisiin se, että mitkä tai ketkä uppoavat yleisöön ja näin heitä tai niitä osattaisiin myös viedä järkevästi eteepäin. Ainoastaan yhdessä kuviossa TNA on ollut kärsivällinen ja siinä taidettiin olla kärsivällisiä vain siksi, että ei tiedetty mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Kuviohan oli siis tämä "they" kuvio.

Nostetaan vielä esille suunnitteleminen. Se on aika tärkeää bookkauksessa, koska asiat saattavat mennä hieman epäloogisiksi ja voidaan tehdä hyvin hätiköityjä päätöksiä, jos ei ole minkäänlaista suunnitelmaa. Otetaan nyt esimerkkinä tämä "they" -kuvio. Kuviota pidetään ilmoilla pitkään ja sitten loppuratkaisu on se mitä ilmeisin, jos Hardya ei oteta huomioon, ja jokseenkin epälooginen. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tämä olisi ollut alkuperäinen suunnitelma, mutta itselle ainakin tuli tunne, että tämä ratkaisu tehtiin lähinä siksi, että ei ketään parempaakaan sakkia löytynyt "they" -porukaksi.

Vaikka 'restlingissä onkin tärkeää, että reagoidaan yleisön reagointiin, olisi kuitenkin hyvä jos olisi joku pidemmän tähtäimen suunnitelma myös kuvion takana. Esimerkiksi hahmon kehittämisessä tämä olisi todella järkevää, että ei jannua vain heitetä yleisön eteen johonkin feudiin ja sen jälkeen, kun hänet on saatu overiksi, niin ei kaverille olekkaan enää mitään jatkosuunnitelmia. Esimerkkinä Desmond Wolfe. Kaveri tuodaan ensin Kurt Anglea vastaan ja pistetään todella overiksi, mutta feudin jälkeen Wolfe jääkin sitten tyhjän päälle. Häntä jobataan ympäriinsä ja heitetään täytteeksi stableen ja keksitään välillä jotain lyhyitä kuvioita. Silti kaveri äänestetään yleisö äänestyksessä maailmanmestaruusotteluun. No TNA ei päättänyt herätä tähänkään vaan päätti jatkaa kaverin jobbaus putkea ja lopulta vetää TV:stä pois kunnes kaveri unohdetaan kokonaan.

Täällä on jo tullut niin hyvät vastaukset hyvän bookkauksen peruselementeistä etten keksi mitään lisättävää, mutta joitain asioita haluan kommentoida pidemmälle: ihan vain sillä, että eräästä sisälläni kiehuneesta rantista on tulossa niin monen topicin hybridi etten tiedä miten sen kirjoittaa ja mihin sen sijoittaa, ellen sitten jaa sitä osiin.

Riveni kirjoitti:
yllätyksellisyys

Yllätyksellisyyttä paremmin bookkauksen peruspilariksi sopisi mielestäni "tuoreus", jonka yksi osa siis yllätyksellisyys hyvin käytettynä on (kuten sinäkin oikeastaan rivien väliin kirjoitit). Tarkoitan tällä nyt sitä, että esimerkiksi tuossa tapaus "Immortalissa" Jeff Hardyn, Hoganin ja Bischoffin kääntyminen oli kaikella logiikalla yllättävää - eihän heistä ollut aiemmin pahikseksi vihjailtu kuin Bischoffia, joka aina sen jälkeen oli todistanut hyvyytensä - mutta kuviona tuo uuden jättistablen muodostuminen oli jo niin moneen kertaan nähty, että ainakin allekirjoittanut pudisteli päätään. Sitten taas esimerkiksi Rawssa Mizin mestaruusvoitto ei sinänsä ollut niin suuri yllätys, mutta tuoreutta ja uusiutumista henkinyt ratkaisu kuitenkin.

Ja juuri tässä piileekin yksi TNA:n strategian suurimmista heikkouksista WWE:n verrattuna. En usko että kukaan on sellainen ihmemies, että pystyy yksin bookkaamaan tuoreelta tuntuvaa ohjelmaa viikosta toiseen monta vuotta putkeen. Aikanaan tämä oli tapana ratkaista sillä, että territorioilla oli bookkauskomiteat, esimerkiksi kuusi henkilöä, joista yksi oli aina vuorollaan pääbookkausvuorossa, ja roolia vaihdettiin tasaisin väliajoin ennen kuin ideat loppuivat. WWE:llä on ties kuinka laajat kirjoitusosastot, joista parhaat ideat valikoituvat ohjelmaan arvovaltaisempien esimiesten kautta.

Entäs sitten TNA? Heillä on ollut vuosien varrella pieniä muutoksia kokenut viiden hengen bookkaustiimi, jota on johtanut yli viisi vuotta putkeen Vince Russo. Ja aivan kuin ohjelman bookkaaminen viisi vuotta putkeen ei olisi tarpeeksi, on Russosta lypsetty parhaat ideat tunnetusti jo joskus 90-luvun lopussa. Tämä johtaa siihen, että sitä yllätyksellisyyttä pitää väen väkisin yrittää keksiä, ilman, että on oikeasti mitään tuoreita ideoita, mikä johtaa väistämättä paskaan bookkaukseen.

No, mitä tekee Dixie Carter kun ohjelma näyttää junnaavan paikallaan eikä liikkuvan oikein mihinkään? No palkkaa lisää niitä alan tunnetuimpia nimiä, toisin sanoen bookkauksen hasbeenejä. Vaikka Russo on vieläkin virallisesti pääbookkaaja, on valta siirtynyt ainakin ohjelmasta päätellen oikeasti muuan Eric Bischoffille. Jälleen kerran kaverille, jonka näytöt ovat jostain 90-luvun lopusta, ja silloinkin seuraukset olivat lopulta katastrofaaliset. Bischoffilta olisi voinut jopa odottaa jotain tuoreita ideoita, eihän hän kuitenkaan ollut bookannut painiohjelmaa vuosiin - mutta niin vain kuviot päätyvät väistymättä uusintoihin hänen "mestariteoksistaan". Seuraava liike meinasi olla syksyllä taas uusi vallanvaihto ja yleisesti bookkauksen jumalana pidetyn Paul Heymanin palkkaaminen, mutten tiedä, olisiko sekään ollut lopulta niin edistyksellinen ratkaisu.

Tästä päästäänkin sulavasti kysymykseen, joka on minua vaivannut siitä lähtien kun tätä asiaa aloin miettimään: missä ovat bookkauksen 2000-luvun supertähdet? WWE:n työnjaosta ja -tekijöistä tuolla saralla en tiedä juuri mitään, paitsi sen että haukut saa aina Vince tai joskus aiemmin myös Stephanie, backstage-valtaa on ties kuinka monella painijalla ja muulla työntekijällä, ja onnistuneista tuotoksista kiitellään vain "WWE:n käsikirjoittajia / bookkaustiimiä". TNA taas on luottanut edellämainitulla tavalla noihin 90-luvulla maineensa ansainneisiin kavereihin. 90-luvusta on kuitenkin jo yli kymmenen vuotta ja painijat ovat jo suurimmaksi osaksi vaihtuneet - miksei kulissien takana ole tullut samanlaista muutosta?

Kovista nimistä 2000-luvulla tulee mieleeni ainoastaan Gabe Sapolsky, jonka aikanaan ylistetty ROH jäi sekin junnaamaan paikoilleen yhden miehen ideoiden loputtua, sekä Scott D'Amore. En pysty vieläkään ymmärtämään, kuinka TNA on voinut kahdesti päästää tämän Kanadan lahjan käsistään: aikanaan pääbookkaajana hän toi mm. Christianin ja Samoa Joen firmaan, ja myöhemmällä runillaan nosti Knockoutit niin suosituiksi, että heille suunniteltiin jopa omaa ohjelmaa. Ehkäpä D'Amoren kaltaisella tuoreella nimellä voisi olla myös oikeasti tuoretta annettavaa tälle bisnekselle ja enemmän ymmärrystä nykypäivän painifanien mieltymyksistä, toisin kuin Hoganilla ja Bischoffilla.

En kuitenkaan ole äkillisten vallanvaihtojen kannattaja, koska ne rikkovat usein jatkuvuuden ja loogisuuden. Ehkäpä TNA:n kokoiselle firmalle toimisi nykypäivänäkin vanha resepti: viisi vuotta johdossa ollut Russo huilaamaan kirjoitushommista muihin tehtäviin, joku muu nykyisestä bookkauskomiteasta johtoon ja yksi uusi nimi sisään. Tällaisella hiljattaisella rotaatiolla show pysyisi jatkuvana ja tuoreena ideaalisessa mallissa hamaan loppuun saakka.

Riveni kirjoitti:
osallisten vahvuuksien ja heikkouksian huomiointi -- ja viimeisimpänä, täytyy kuunnella yleisöä

Näihin liittyy Raw-topicissa viikko takaperin herännyt keskustelu sports entertainmentin ja urheilullisuuden suhteesta, josta täytyy yksilöiden ja etenkin maailmanmestaruuksien ohella tehdä myös jonkinnäköinen päälinjaus, ja siinä täytyy kuunnella yleisöä. Itsekin aloin tämän ottamista pääperiaatteeksi kyseenalaistaa kun tätä on esimerkiksi WWE:n tapauksessa vaikea arvioida - se kun on yleensä tuottanut huipputasolla kumpaakin - mutta parhaiten tämä käy ilmi, kun siinä epäonnistutaan.

Esimerkiksi voidaan ottaa taas, yllätys yllätys, TNA. Reilu vuosi sitten TNA otti yhtäkkiä aivan uuden suunnan, ja käänsi shown periaatteessa päälaelleen: yleisön kestosuosikki, "midcardin indyuikkari" Daniels nousi main eventtiin, päämestaruuden perään pistettiin myös pitkään paitsiossa ollut Samoa Joe, Desmond Wolfe tuotiin ryminällä sisään ja elämää suuremmat screwjobit jätettiin hetkeksi taka-alalle. En muista koska viimeksi tälläkin foorumilla oltaisiin oltu niin innoissaan TNA:n tuotteesta, mutta jo parin kuukauden tuluttua Hogan ja Bischoff ajettiin sisään, ja tämä uusi linjaus loppui lähes välittömästi. Ja juuri tässä kustiin täysin fanien silmille: H&B ei ottanut millään lailla huomioon TNA:n fanbasea, joka koostuu kuitenkin suurelta osin minun kaltaisistani pikkunilkeistä, jotka luulevat tietävänsä kaiken ja uhraavat päivästään vaikka tunnin kirjoittaakseen, miksi jokin asia wrestling-showssa on perseestä. Koska kaiken lisäksi samat tyypit ovat yleensä niitä, jotka tiedostavat WWE:n ylivertaisuuden sports entertainmentin tuottamisessa ja kaipaisivat indytaustaiselta TNA:lta sille jotain enemmän hyvään painiin painottuvaa vastinetta, sai saman vanhan nWo-paskan tunkeminen kurkusta alas aikaan vain katkeria reaktioita.

Taas kerran piti kirjoittaa lyhyet kommentit, mutta en minä vain osaa. Rivien välistä voikin jo lukea ketä minä pidän koko wrestling-maailman vastenmielisimpänä henkilönä tällä hetkellä, ja hänestä seuraa rantti vielä joskus tulevaisuudessa, mikäli saan samanalaisen hehkun päälle.