Foorumiarkisto

Yritän välttää spoilereita. Valitan, jos joku pääsee lipsahtamaan... (en enää ole oikein tietoinen, missä Suomessa mennään...)

Olen selvästi tavallista WWE-markkia vanhempi. Tämänkin foorumin käyttäjissä ei ole montaa (/ketään) minua vanhempaa. Minun iässäni pitäisi keskittää enemmän aikaa uran kehittämiseen ja perheen kasvattamiseen (molemmat ovat kyllä työn alla...) ja unohtaa urheiluviihde. Toisaalta, miksi h**vetissä? WWE on ehkä viime vuosina ollut roskaa, mutta se on edelleen usein viihdyttävää. Mielestäni tämäkään ei kuitenkaan riitä. Puhtaana viihteenä, esim. Tripping the Rift, Studio Julmahuvi, Black Adderit, Monty Python, South Park ja vaikka mikä muu jättää tämän helposti jälkeensä. Pro Wrestling osaa kuitenkin yhden jutun, jota harvemmin tapahtuu missään komediasarjassa... eli 'Marking Out'.

Ehkäpä Black Adder mark minussa heräsi, kun Black Adder Goes Forthin Plan F - Goodbyeee Adder ei enää vetäydykään, vaan lähtee mukaan hyökkäykseen tai kun Millenium Spesiaalissa Black Adderien suku viimein saavuttaa tavoitteensa... mutta tämä menee aiheen sivuun.

Aina silloin tällöin WWE saa sen vanhan markin sisälläni heräämään. Puhun nyt siitä pikkupojasta, joka aidosti oli peloissaan, kun Jake the Snake kaivoi käärmeen esiin säkistään (hei tuossa ei ollut mitään kaksimielistä)... mutta samalla olin innoissani.

Nykyään olen paljon kyynisempi versio itsestäni ja minun herättämiseni on paljon vaikeampaa kuin aikoihin. Katie Vick, keskeytyneet homojen häät, Al Wilson... en odottanut enää kovin paljoa WWEltä.. Viime ja tänä vuonna olen kuitenkin jälleen markittanut useasti. Mainitsin asiasta jo USA-osiossa, mutta kerrattakoon tapaukset nyt tässä:

1) Ric Flair haastaa Triple H:n mestaruudesta... en ollut lukenut spoilereita, joten en tiennyt mitä tapahtuisi. Muistan Stone Coldin antaneen vaihtoehdot HHHlle... yksi vanha mestari: Kane, HBK, Jericho tai Diesel (okei, olen ehkä unohtanut jonkun). HHH on kuitenkin ovelampi ja muistaa vielä yhden vanhan mestarin... Tiesin, että tästä tulee jotain hienoa. Kun myöhemmin Flair sitten otteli mestaruudesta... jotain mitä en olisi enää odottanut tapahtuvan, hän osoitti edelleen olevansa se vanha kettu, jota myös Nature Boyksi kutsutaan. Flair sai Hunterinkin näyttämään paremmalta kuin pitkään aikaan (kukaan ei voi näyttää kovin hyvältä Dieseliä tai Steineria vastaan). Istuin nojatuolini reunalla jo kun ottelu alkoi. Jossain vaiheessa Flair sai minut jopa uskomaan, että hänellä olisi mahdollisuuksia... tietenkään hänellä ei ollut, mutta hän sai markin minusta esiin.

2) Mick Foley palasi... Austin piti taas jotain surkeaa promoa ja olin selin jääkaapilla, kun kuulin kahden auton törmäävän... en ollut uskoa korviani...

3) Mick Foley - Hardcore Legend -seremonia ... tämä olisi voinut olla parempikin, mutta tässä vaiheessa täytyy myöntää, että kyynel pääsi vierähtämään tämänkin vanhan (s)markin silmäkulmaan... hei tämä menee aivan varmasti Denis Learyn miehekkyyssääntöjen piiriin.. .ja niissä sallitaan yksittäinen kyynel tässä tilanteessa.

4) 60 Minute Iron Man Match... Kaksi alan huippua, teknisesti ja miksei muutenkin, ottivat mittaa toisistaan tavalla, johon harvat pystyvät edes osallistumaan... Hieno tarina matsin aikana ja lopussa huusin Anglelle ohjeita... onneksi kukaan rapussani ei ollut silloin kotona...

(tämä vuosi)

1) Benoit voittaa Rumblen... siinä vaiheessa, kun Angle lähti, voittaja oli selvä, eihän Show tällaista koskaan voisi voittaa. Siinä vaiheessa, kun Benoit repii jaloillaan Show'ta alas kehästä, en enää pystynyt istumaan aloillani...

2) Eddie Guerrero voittaa mestaruuden... vaikka se Eddien musiikki on syvältä, niin eihän vanha mark voi muuta kuin iloita... Jos olen aivan rehellinen, niin mielestäni Guerrero oli ensimmäinen todella ansaitseva mestari sitten Mankindin...

3) on to the WMXX... eipäs mainita täällä...


... mutta en halua tästä yksinpuhelua... mikä saa teidät markittamaan?

"Ares" kirjoitti:

Ehkäpä Black Adder mark minussa heräsi, kun Black Adder Goes Forthin Plan F - Goodbyeee Adder ei enää vetäydykään, vaan lähtee mukaan hyökkäykseen tai kun Millenium Spesiaalissa Black Adderien suku viimein saavuttaa tavoitteensa... mutta tämä menee aiheen sivuun.

Black Adder - parasta brittiviihdettä ikinä. Rowanin sarkastinen huumori saa meikäläisen nauramaan aina. Luojan kiitos että hankin Black Adderin DVD-boksin tässä taannoin Jyväskylästä, loistavaa viihdettä totta tosiaan. Millenium Spesiaalissa todellakin Black Adder sai ansionsa mukaan.

"Ares" kirjoitti:
Aina silloin tällöin WWE saa sen vanhan markin sisälläni heräämään. Puhun nyt siitä pikkupojasta, joka aidosti oli peloissaan, kun Jake the Snake kaivoi käärmeen esiin säkistään (hei tuossa ei ollut mitään kaksimielistä)... mutta samalla olin innoissani.

Minulle WWE ei ikinä tarjonnut tuollaista innostuksen puuskaa. Ainoastaan WCW ennen Russon aikaa pystyi melkein aina tarjoamaan sellaista viihdettä, että oli pakko katsoa seuraava Nitro/Saturday Night/PPV. Kaikista hauskinta tässä onkin se että olen seurannut WCW:n huippu hetkiä tietokoneen ruudulta; monia vuosia myöhemmin, kuin ne esitettiin Yhdysvalloissa. Vaikka kuvanlaatu on persiistä, ja ääni ei kuulu hyvin silti nautin WCW:n katsomisesta, ja se saa vieläkin oloni jännittyneeksi, vaikka suunnilleen tiedän mitä ohjelmassa tulee tapahtumaan. Tähän ei WWE ole ikinä pystynyt. Mutta nyt voidaankin mennä viime vuosien parahaimpiin otteluihin/angleihin:

"Ares" kirjoitti:

1) Ric Flair haastaa Triple H:n mestaruudesta...

Tämä oli tosiaan upea hetki: Flair teki kaikkensa että ottelusta tulisi katsottava. Uskoin jo tovin etttä WWE olisi antanut Flairille mestaruuden, niin vakuuttavaa meno siellä ringissä oli. Upeinta kuitenkin oli Raw'n jälkeen järjestetty juhlatilaisuus Flairille, jossa jokainen oikeasti kunnoitti elävää legendaa. Kruunaa hienon ottelun. Kyseinen tilaisuus oli muuten hieno ekstra Flairin ultimaattisessa DVD-kokoelmassa.

2) Flairin puhe viimeisessä Nitrossa. Mr. NWA/WCW jätti viimeiset hyvästit yhtiölle, ja jopa minulle tuli kyynel silmään.

3) Shane McMahon Nitrossa. Tämä yllätti minut edemmän, kuin nWo konsanaan. Shane veti isäänsä höplästä, ja jo se sai minut katsomaan mitä Raw'ssa tapahtuu. Mainittakoon vielä että jopa InVasion-storyline oli mielestäni loistava, vaikka mm. WrestleCrap on hieman enemmän kriittinen sen suhteen.

"Ares" kirjoitti:
Mick Foley - Hardcore Legend -seremonia ... tämä olisi voinut olla parempikin, mutta tässä vaiheessa täytyy myöntää, että kyynel pääsi vierähtämään tämänkin vanhan (s)markin silmäkulmaan... hei tämä menee aivan varmasti Denis Learyn miehekkyyssääntöjen piiriin.. .ja niissä sallitaan yksittäinen kyynel tässä tilanteessa.

Sinäpä sen sanoit tähän minulla ei ole muuta lisättävää. Upeinta tilaisuudessa oli se että Foley näytti hienoa huumorintajua, myös herr. McMahonin ilme oli katsomisen arvoinen, kun Foley halasi häntä.

"Ares" kirjoitti:
1) Benoit voittaa Rumblen... siinä vaiheessa, kun Angle lähti, voittaja oli selvä, eihän Show tällaista koskaan voisi voittaa. Siinä vaiheessa, kun Benoit repii jaloillaan Show'ta alas kehästä, en enää pystynyt istumaan aloillani...

Ei Benoit voi voittaa Rumblea; Vince vihaa häntä, hän on aivan liian pieni mestariksi. Sitten McMahonille iski dementia ja antoi Benoitin voittaa, vaikka Rikishille sitä glooriaa piti antaa.

"Ares" kirjoitti:
2) Eddie Guerrero voittaa mestaruuden... vaikka se Eddien musiikki on syvältä, niin eihän vanha mark voi muuta kuin iloita... Jos olen aivan rehellinen, niin mielestäni Guerrero oli ensimmäinen todella ansaitseva mestari sitten Mankindin...

Nimenomaan, Guerrero todellakin ansaitsi mestaruuden, ja viimenkin pitkää kummiteelut muka-fakta että Vince haluaa mahdollisimman jättiläisiä mestareiksi saa mennä historiaan. Ehkäpä näemme joskus Reyn WWE:n mestarina. Kuten aiemmin sanoin evoluutio on alkanut.

3) Dra.. öö, eipäs mainita sitä täällä.

Sekalaisia angleja jotka ovat jääneet mieleen:

1) Yksi hauskimmista angleista/otteluista oli aikoinaan Dude Loven ja Hunterin kohtaaminen. Hunter odottaa kehässä malttamattomana Chynan kanssa, mutta yhtäkkiä Dude ilmestyy Titantronille, ja valittaa ettei pääse matsaamaan Hunterin kanssa. Tämän jälkeen Mankind astuu kuvaan, ja kummatkin hettavät rentoa läppää kunnes... he esittelevät Cactus Jackin, joka ilmestyykin Tronille roskapönttö kädessä ja mitä sitten tapahtuu... Upea matsi Hunterin kanssa.

2) Triple H on loistava koomikko, ja mieleeni on jäänyt eräs hauska video jossa Mankind yrittää hankkia töitä, ja meneekin työttömyystoimistoon töitä hakemaan, mutta ilkeä virkamies (Triple H) on armoton, eikä anna töitä Mankind raukalle. Hauskan tästä videosta tekee Mankindin anelut, ja Hunterin "teksasilainen" murre.

3) Kuka muistaa vielä, kun Ultimaattinen Warrior puki Heenanin näätä-asuun. Jostain kumman syystä tämä sai meikäläiseen nauramaan ensi kerran kun näin kyseisen pätkän

EDIT: Lisää tavaraa.

Joo... Näyttää siltä, että vanhoja partoja "kiihdyttää" samat setit.

Eli viime aikojen sykähdyttävin kokemus oli ehdottomasti Ric Flairin ja Triple H:n mestaruusmatsi. Trips sanoi Natulle, että mene selälleen ja otetaan 1,2,3 siitä, mutta Flair osoitti olevansa vielä ylpeä painija ja antoi Hunterille koko rahan edestä...

Foleyn Desire. Ehdottomasti. Staindin It´s been awhile toimi kuin tauti...

Jostain syystä mulle kolahti Survivors Seriesin Team Austin vs. Team Bischoff, ja HBK:n taistelu SCSA:n työpaikan puolesta. Naama verillä tiputti äijän kerrallaan ja selvis kaikista koiruuksista ennen Batistan naulaa arkkuun... Siinä kävin tosi punaisena kun katoin sitä ja hetken uskoinkin, että HBK selviää ottelusta voittajana.

WMXX... Juu, aivan. Tiedän mistä puhutte.

Oishan noita muitakin, lisäillään kun jaksetaan.

Eräs ajatus tähän vielä. Tosiaankin, kun on aikansa seurannut WWE-viihdettä niin juonikuvioista tulee ennalta arvattavia ja tosi harvoin tulee yllätetyksi. Näissäkin esimerkeissä Foleyn desireä lukuunottamatta on käynyt niin että vaikka tulos itsessään on ollut selvä, sen on voinut "unohtaa" vahvan tarinallisen latauksen johdosta. Flairin viimeinen joutsenlaulu oli sen verran historialla latautunut ottelu, että vaikka lopputuloksen tiesi, niin pystyi unohtamaan sen, koska tunne ajoi järjen edellä. Ikävä kyllä näin ei ollut esim. Eddien ja Brockin mestaruusottelussa, jossa ajattelin jo etukäteen, että "Brockiin täytyy matsata Goldbergia vastaan, ja se ei oo mestaruusottelu joten..."

Tiivistettynä siis... Harvoin juonikuvio on niin hyvä että pääsisi ohi sen "näinhän siinä täytyy käydä"-ajattelun JA VIELÄ HARVEMMIN juonikuvio oikeasti osaa yllättää. Muutaman kerran näinkin on käynyt ja Red Bull tölkki on tipahtanut syliin. Tosin osaksi näistä asioista voi syyttää nettiä (ja itseään kun täällä pitää kaikki tonkia selville). Mutta onneksi olen päässyt DC:n ja BitTorrentin maailmaan, joten varoitusajat ovat lyhentyneet huomattavasti.

Vielä sen verran, että tästä näyttää muodostuvan "vanhojen pierujen" tilitys ja muistelutopic... Noloa.

Tosin parempi näin kuin että kane ja undertaker tulis tänne kertoon omia sävähdyttävimpiä kokemuksiaan...

Aika samoilla linjoilla ollaan. Mick Foleyn seremonia oli todella liikuttava ja kaiken kruunasi vielä se kun hän halasi Vincea. Hardcore vyö oli hyvä kunnianosoitus Foleylle.

Ric Flair vs. HHH, ehdottomasti klassinen hetki. Jälkiseremoniassa olivat jo kyyneleet silmissä minullakin. Siitä jäi todella hyvä muisto.

HBK:n paluu, ottelu Summerslam 2002:ssa ja mestaruuden voitto MSG:ssa olivat myös hienoja hetkiä. Vaikka olikin lähes ennalta arvattavaa, että HBK voittaa mestaruuden, jokin minussa ei silti tahtonut sitä uskoa.

Muutkin suurimmat mark out hetket on jo mainittu (Eddien mestaruusvoitto ja Benoit'n rumblevoitto) joten ei niistä sen enempää. Saa nähdä, mitä WWE tarjoaa tulevaisuudessa.

Monet aiheet ovat saaneet minut liikuttuneeksi lähi aikoina(ei, en tarkoita bar room brawlia).
Ehdottomasti Eddien mestaruus ja Benoitin Rumble voitto nyt päälimmäisenä mielessä ja tietenkin WM.

Paljon parannusta näkynyt WWE:ssa, mutta niistä en ala puhumaan enempää, koska ne on käyty jo useasti läpi.

Mutta parannettavaakin löytyy. Monia erittäin taitavia painijoita sorretaan. Esimerkkeinä nyt Lance Storm, Chris Jericho, Tommy Dreamer jne.
Toiset saavat pushia aivan käsittämättömistä syistä ja ilman, että sitä ansaitsisivat. Esim. Goldberg, Too Cool, APA list goes on...

Parempaan suuntaan ollaan ehdottomasti menty, mutta niin paljon on vielä asioita joita minä korjaisin.

Wrestling ei saa aikaan sitä tunnetta enään mikä pikkupoikana oli katsellessa Hoganin ja Warriorin feudia. Joko se johtuu siitä, että WWE on mennyt alaspäin tai siitä, että en ole enää pikkupoika. Tai molempia.
Ehkä minustakin on tullut kyynisempi.

NoDQ.com tarjoaa muutaman klipin Backlashista ja hyvältä näyttää...

Ensinnäkin kun HBK saa Sharpshooterin Benoit'lle ja yleisö aloittaa 'You screwed Bret!' -chantin ja sittemmin kun Benoit pakottaa HBK:n luovuttamaan kanadalaisten edessä Sharpshooterille... YEAH!

Hyvää jatkoa WMXXlle... toivottavasti tämä on kuitenkin nyt ohi ja triple threateja ei enää nähdä. Veikkaanpa, että tänään HBK tekee lopullisen turnin (USAssa se tuskin onnistuisi) ja feudaa vyöstä Benoit'n kanssa, joka pitelee vyötä lämpimänä SSlamiin asti Hunterille.

Joka tapauksessa pari mark out momenttia lisää... reaktio saattaa vielä voimistua, kun katson koko PPVn ja ne asettuvat kontekstiin.

Minut saavat ''markittamaan'' tälläiset pienet yksityiskohdat ennen ottelua.

Esim.

1. Triple Hn Entrance WM XXssä, iso areena, paljon ihmisiä jotka huutavat (kyseisessä tapahtumassa buuassivat, muuta mitäs sitten) , Iso setti laitettu valmiiksi ja mikä parasta Wrestlemanian kahdeskymmenes syntymäpäivä ja Gamen musiikki pärähtää soimaan. Oi onnea!

2. Foleyn HC- seremonia oli todellakin jotakin sellaista, mikä saa minut taas toivoman WWEn puolesta ja muistelemaan vanhoja hyviä aikoja.

3.Ric Flair vs HHH.. tämä ottelu oli sitä jotakin, ehkäpä se pieni piristysruiske harmaaseen arkeen. Kaikki lajia seuranneet tietänevät mistä puhun.

4. Ja nyt ihan näitä viimeisimpiä.. HHH vs HBK HIAC... Voisikohan tästä puhua sitten feudin lopettamisena. Vetosi minuun todellakin.

5. Viimeisenä muttei vähäisempänä.. Shawn ja HHH, melkein kättelivät, siinä oli tunnelmaa ja jotakin minkä olisin halunnut nähdä loppuun, mutta mielestäni miehien Feudi voisi vielä jatkua jonkin aikaa, vaikka se onkin loppuunkulutettu se vetoaa minuun todella.. Aina kun PPVn MEssä lukee Shawn vs HHH jään odottamaan innolla sitä sunnuntaita jolloin pääsee taas näkemään näiden kahden miehen välien selvittelyä.


Että tällaista tälläkertaa.

Lisäisin näihin vielä Hogan vs The Rock WM18. Ilmasto oli sähköinen ja yleisö oli upeasti mukana. Itse matsihan ei ollut mikään äkyhuippu, mutta se oli kuitenkin paras Hulkilta minkä minä olen nähnyt.

Itse tässä olen jo pidemmän aikaa yrittänyt miettiä jotain, mikä oikein kunnolla sykähdytti.
Ei niitä sykähdystapahtumia montaa mieleen tullut.

The-Pain mainitsi yhden niistä eli Triple H ja HBK: Melkein kättely.
Jännitys kyllä kasvoi hetki hetkeltä miesten tuijottaessa toisiaan tuimasti. Toinen puoli huusi minussa että " Kätelkää!" ja toinen huusi tasan päinvastaista. Unohdin varmaan hengittääkin tuon kohtauksen aikana.

Toinen, mikä kyllä tuntui melkein silmäkulmassa asti, oli Benoitin nousu mestariksi Wrestlemaniassa. Katsoa Benoitin ilmettä ja reaktioita, kun se vyö hänelle ojennettiin...
Se oli kertakaikkisen hieno tunne. Enpä sitä kovin paljoa voi selitellä. Eiköhän jokainen vanhempi mies tältä laudalta tiedä, miltä tuntuu, kun kyynel pyrkii väkisillä silmäkulmasta ulos ja sitä pitää yrittää vielä pidätellä. Vaikka yksin kämpässä on... Suomalainen mentaliteetti.

Nyt, kun olen saanut lopultakin lopetettua nuo spoilereiden lukemiset, The Rockin vierailut ovat aina nannaa. Oltiinpa miehestä mitä mieltä tahansa, minä pidän. Se Rockmainen karisma nyt vain ei ole korvattavissa. Ja kyllä täällä ainakin selkä suoristuu joka kerta penkissä, kun The Rockin musa kajahtaa esille.

Tuo Ric Flair Vs. Triple H....Mitäpä siitä voisi sanoa? Minua lähinnä otti päähän koko matsi. Mutta toisaalta kaikki Triple H:n matsit ottaa minua päähän enemmän tai vähemmän, riippuu päivästä.
Mutta on niitäkin ihmeitä nähty, että Triple H ei ole ottanut minua päähän hetkeäkään. Ihmismieli on ailahtelevainen.
Anteeksi, liioittelin. HBK Vs. Triple H: Nämä matsit kyllä tulee katsottua aika intensiivisesti. Miesten kemia on kyllä loistava ja sen takia varmaan unohdan sen faktankin, että kehässä on nimenomaan se Triple H.

Anteeksi, off-topik.

Mick Foley on tarjonnut niin monia mark out-momentteja ettei mitään rajaa, oli sitten kyseessä WWF, ECW tai Japani. Lähes joka kerta kun "Bang Bang!"-tauntti tulee, jokin pieni osa minua nousee seisomaan ja heiluttelee lippua Foleyn kunniaksi. Parhaiten on mieleen jäänyt IWA Japanista eräs ottelun jälkeinen promo, jossa hengästynyt ja verille hakattu Foley vetäisee TODELLA tunteellisen promon sekä Tarzan Gotoa että Terry Funkia vastaan (prkl, tuon kyllä upin tänään, se on niin mahtava)

"So Goto, enjoy your victory... from your friend, Cactus Jack... bang bang..."

Toinen "OMGOMGOGM :O"-momentti oli tämän vuoden King Of The Death Match-turneessa, kun Corporal Robinson kuristi itselleen turnausvoiton "Mr. Insanity" Toby Kleinistä. Mies joka oli jo neljään aikaisempaan turnaukseen osallistunut ja aina hävinnyt sai nyt vuorostaan kohottaa pokaalia, ja Robinson-fanilla kihosi kyynel silmäkulmaan.

Minulla tuo HBK vs HHH HiaC oli niin uskomaton Markittamis hetki, ettei mitään rajaa. Jännitin joka sekunnin ennen Bad Bloodia, ja sitten kun matsi tapahtui, en spoilannut itseäni, vaan odotin, että saan sen käsiini. Sitten, kun matsi vihdoinkin pyörähti käyntiin tietokoneen näytölläni, oli se tunne jotain mahtavaa, jotain mitä en ollut wrestlingissä ennen kokenut. Kun Trips oli iskenyt kolmannen Pedigreensä, huusin yksin kämpässäni Shawnille, "Nouse. NOUSE!":roll:. Seurasin koko ottelun niin tunteella, että sen jälkeen minun oli katsottava se vielä toistamiseen, tällä kertaa arvostelevana smarkkina. Se oli loistava ottelu.

Toinen hetki, jota en markittanut aivan niin paljon, mutta selvästi kuitenkin markitin, oli Benoitin voitto WM XX:ssä. Vaikka kuinka ja paljon toivon Shawnille sitä voittoa, niin kyllä sen myöskin Benoitille ilomielin soin.

Myöskin se Michaelsin ja Tripsin kättelytilaisuus, oli markitusta parhaimmillaan, ja kirosin Kanen jonnekkin kauas pois, kun tämä tuli pilaamaan kaiken.

Siinähän niitä.

"Bushmeister" kirjoitti:

Toinen "OMGOMGOGM :O"-momentti oli tämän vuoden King Of The Death Match-turneessa, kun Corporal Robinson kuristi itselleen turnausvoiton "Mr. Insanity" Toby Kleinistä. Mies joka oli jo neljään aikaisempaan turnaukseen osallistunut ja aina hävinnyt sai nyt vuorostaan kohottaa pokaalia, ja Robinson-fanilla kihosi kyynel silmäkulmaan.

off-topic: Bush, kerro nyt edes sinä mistä KOTDM04'n voi ladata?

Ultimate Warrior vs. Hulk Hogan, WMVI, WWF Championship Match.

Ottelu itsessään oli korkeintaan ** tähteä, jotka nekin se ansaitsi tunnelmastaan. Kaksi facea ei yleensä toimi, mutta tässä ottelussa yleisö suorastaan söi miehien käsistä.

Voittaja taisi olla yleisölle aivansama, joten se antaa jo vähän osviittaa, miten kaksi facea pystyy kyllä otteluun, kunhan molemmat ovat vain tarpeeksi over. WM:n jälkeenhän tapahtui se tälläkin foorumilla paljon mielipiteitä saanut homma, eli, Warriorin kiinnostus alkoi laskea, koska hän oli mestari. Warrior oli aina kiinnostavampi haastajana.

Mitenköhän, olisiko Warriorin annettu voittaa jos Hulk ei olisikaan vetäytynyt sivuun WM:n jälkeen?

Tämän vuoden huippuhetket: Lyhyen ajan sisällä sekä Chris Benoit että Eddie Gurerro nousevat mestareiksi. Melkein huusin ääneen anteeksi epäilyjäni siitä, etteivät "pienikokoiset" (ts. vain niukasti yli satakiloiset) painijat saisi koskaan ansaitsemaansa arvostusta WWE:ssä.

On se kiva huomata, kuinka WWE saa vielä nykyäänkin tällaisen vanhan pierun innostumaan. Aina toisinaan.

"theGame" kirjoitti:
Tämän vuoden huippuhetket: Lyhyen ajan sisällä sekä Chris Benoit että Eddie Gurerro nousevat mestareiksi. Melkein huusin ääneen anteeksi epäilyjäni siitä, etteivät "pienikokoiset" (ts. vain niukasti yli satakiloiset) painijat saisi koskaan ansaitsemaansa arvostusta WWE:ssä.

On se kiva huomata, kuinka WWE saa vielä nykyäänkin tällaisen vanhan pierun innostumaan. Aina toisinaan.

Noiden kaverusten kohtaaminen WMXX:n main eventin jälkeen kosketti kyllä allekirjoittanutta. Vanhat kaverit, joita ollaan aina haukuttu liian pieniksi pärjätäkseen painibisneksessä halaavat kaikkien aikojen suurimman painishow'n jälkeen ja molemmilla vielä maailmanmestaruusvyöt olallaan. Hieno hetki.

SSeriesin ottelu Team Austinin ja Team Bischoff välillä on ikimuistoinen. Eritoten HBK:n taistelu lopussa, ja ne JR:n huudot, kun hän anelee Michaelsia nousemaan Batistan Powerbombin jälkeen. Tuollaisissa tilanteissa JR on parhaimmillaan, Good Ol' JR osaa luoda tunnelmaa pirun hyvin.

UT:n sisääntulo WMXX:ssä oli sellainen joka, sai minut innostumaan(vaikka en herrasta juuri pidäkään), silloin tuli taiteltua tuolin reunalla ettei vain menettänyt yhtään hetkeä tuosta kieltämättä varsin maagisesta tapauksesta.

Tripsun paluu vuonna 2002 loukkaantumisen jälkeen oli todellinen mark out -moment. Motörhead pärähti soimaan ja Hunter palasi entistä ehompana.

"Genghis Khan" kirjoitti:


SSeriesin ottelu Team Austinin ja Team Bischoff välillä on ikimuistoinen. Eritoten HBK:n taistelu lopussa, ja ne JR:n huudot, kun hän anelee Michaelsia nousemaan Batistan Powerbombin jälkeen. Tuollaisissa tilanteissa JR on parhaimmillaan, Good Ol' JR osaa luoda tunnelmaa pirun hyvin.

True. Tämä oli toinen samantapainen übermarkitus-hetki kuin tuo uusin HiaC. Ainoa miinus oli se, että matsia koneelta katsoessani tiesin lopputulokse. HiaC:n lopputulosta en tiennyt, joten se oli vielä jännempää. Enivei, tuo SS oli hieno. Oli mukavaa katsoa kun ikuinen suosikkipainija taistelee "henkensä edestä" yleisön suosikin työpaikan turvatakseen. Se epäonnistunut(?) bleidaus toi siihen vielä oman mausteensa. Niinkuin totesit, JR oli loistava.

Nuo kaksi matsia ovat ainoat näkemäni matsit joita katsoessa menee kylmiä väreitä selkää pitkin.

PS: Mukava huomata, että muitakin HBK-markkeja on myös täällä, eikä vain VP.comissa.

EDIT: Sekavaa, sekavaa...