Yleinen Painiblogi

[MR.Off Topic]

En tiiä muista, mutta onpa tämä paini vaikeaa nautittavaa, kun pitää miettiä noin pirun paljon. Ite yritän vain nauttia ihan perinteisellä katselutavalla. Toki se on suureksi osaksi vain mahdollista NXT:n ja WWE:n ulkopuolisten tuotteiden kohdalla.

Tuossa lihavoimassasi kohdassa menet mielestäni metsään. Eikö perinteinen katselutapa ole se, että kannattaa aina hyviksiä ja vastustaa pahiksia? Mikäli pystyt katsomaan ohjelmia tällä kaikkein perinteikkäimmällä tavalla, niin mikäs siinä – sehän se toimiessaan on se tyypillisin ja kenties jopa nautinnollisin vaihtoehto. Toisaalta taas WWE:n käsikirjoitus ei ole niin loogista, että tämä olisi edes helppoa. Jos kannatit Cesaroa Wrestlemanian aikaan, niin lopetitko kannatuksesi siinä vaiheessa, kun hänet paritettiin Heymanin kanssa? Tällä perinteikkäimmällä kayfabe-ajattelullahan näin olisi pitänyt tapahtua.

En nyt varmaksi mene sanomaan, mutta melkein voisin kuvitella "perinteisen katselutavan" tarkoittavan sitä urheilupuolta ja jättävän kaiken maailman narratiivit omaan arvoonsa. Tiiäks silleen että kannustaa omia suosikkejaan ja vastustaa inhokkejaan.

Tämä ja se, että oikeasti nautiskelen painista miettimättä hirveämmin, että kuinka kusipää se Vince on. Siksipä en varmaankaan koskaan lue dirt sheettejä vaan suurin painitietouteni tulee täältä, wikipedia/cagematch -selailuilla ja parin blogin lukemisella, jotka perustuvat arvostelemisiin. Olen se fani, joka yleisössä mieluusti chanttaisi "both these guys", jos vain siltä tuntuisi. Toisaalta olen suuri Adam Cole fani, mutta lähinnä koska kaveria on pirun hauska vihata. Niimpä nautin miehen matseista, kun häntä kehoitetaan imemään munaa, suurella todennäköisyydellä naisen "munaa".

Pistän paljon arvoa urheilulliselle kyvyille sekä tarinan kerronnalle kehän sisällä. Sen jälkeen kaikelle muulle töllössä tapahtuvalle. Jätän sen ulkopuoliset jutut suurelta osin omaan arvoonsa, sillä ei minulla ole tarvetta niille. CM Punk jutussa eniten hirvitti, että onko todella WWE:n terveyspalvelut tolla tolalla. Niin ja komppaan Saimouta täysin keissi Daniel Bryanissa. 'Manian jälkeen ilotsin DB:n puolesta, mutta ei se kyllä itselleni ollut hetki jolloin muistin rakastavani tätä lajia. Sellainen hetki oli esimerkiksi Hiroshi Tanahashin ja Shibatan ottelu G1 Climaxissa. Miksi? Ottelu tarjosi lähes täydelliset 30 minuuttia sisääntuloineen.

[Darien Fawks]

En tiennytkään, että katsot tuolla silmällä Mr.Off Topic.

Pääpointtina tässä on joka tapauksessa se, että niiden kaikkein kyynisimpien nettifanejen olisi hyvä jatkuvan kielteisyyden sijasta ennemmin tiedostaa tämä suurempi narratiivi, joka mahdollistaa suurten harmitusten lisäksi myös ne valtaisat katarsikset. Urheilussa kannatat vahvasti Suomea siksi, että et ole varma sen menestymisestä. Käsikirjoitettuun viihteeseen tätä on vaikeampi soveltaa etenkin tänä valaistuneisuuden aikana.

Urheilumaailmasta hyväksi esimerkiksi voisi ottaa suomalaisen koripallojoukkueen eli Susijengin fanit. Suomi ei ole ollut koskaan kova koripallomaa, mutta fanien intohimo ja hurraaminen noteerattiin edellisissä EM-kisoissa ympäri maailmaa. Mikä ilmiö WWE:ssä on lähimpänä tätä tapausta? Yes Movementin voisi hyvinkin rinnastaa Susijengin faneihin. Molemmissa ilmiöissä vahvaan kannatukseen liittyy keskeisesti urheilijoiden äärimmäinen kilvoittelu.

Seuraavaksi vielä esimerkki konsolimaailmasta. Aikanaan oli Sega vs. Nintendo, sitten Sony vs. Sega vs. Nintendo Triple Threat. Nämä olivat aikaa, kun yksinoikeuspeleistä taisteltiin, rautoja vertailtiin ja omaa valintaa rakastettiin niin, että rakkaus ulottui myös muihin samalla laitteella pelaajiin – ja sitä vastoin toisia pidettiin vihollisina. Näistä ajoista puhutaan laajasti nimellä konsolisodat tai console wars.

Vaan mitä tapahtui konsolisodille? Pelaamisesta tuli kasuaalista megaviihdettä. Rahan maailmassa kaikki pelit alkoivat ilmestyä multi-platformina eli jokaiselle mahdolliselle konsolille. Kayfabe kuoli. "Ai onko sulla Pleikkari? Mulla on Xbox. Mennäänkö teille vai meille pelaamaan WWE 2K15:iä?" Michaels ja Nash halasivat. Intohimo ja palo kuoli. Hitto, eihän Cena vihaakaan Rollinsia! Ketä tässä enää kannattaa?

[DeadManWalking]

Pääpointtina tässä on joka tapauksessa se, että niiden kaikkein kyynisimpien nettifanejen olisi hyvä jatkuvan kielteisyyden sijasta ennemmin tiedostaa tämä suurempi narratiivi, joka mahdollistaa suurten harmitusten lisäksi myös ne valtaisat katarsikset.

Siis mitä v**tua tämä edes tarkoittaa? Jos jonkun "kyynisen nettifanin" mielestä joku kuvio on paskaa, niin silloin se kuvio on hänen mielestään paskaa. Miksi sitä pitää lähteä ajattelemaan jonkun syvemmän ja suuremman tarinan kautta?

Urheilussa kannatat vahvasti Suomea siksi, että et ole varma sen menestymisestä.

Veikkaan että aika moni suomalainen kannattaa Suomea/suomalaisia aika paljolti ihan vaan kotimaan vuoksi. Ja jos tuota menestystä peilataan, niin suurinta osaa väestöstä ei edes kiinnosta sellainen suomalainen urheilija joka ei liiemmin omassa lajissaan menesty. Toki on jotain kovempia lajiniiloja, mutta nämä on marginaali.

Paras esimerkki tästä menestyksen perässä kannatuksesta on varmaan vuoden 2006 talviolympialaiset ja curling. Ketään ei kiinnostanut koko lajin hevonvattuakaan, mutta kun Uusis alkoi joukkueineen kyykyttää jengiä ja hilasi Suomen olympiafinaaliin saakka, niin kas kummaa alkoi myös pelit kiinnostaa. Ja ihan yhtä nopeasti se huuma muuten hävisi sitten kisojen jälkeenkin.

[Dedu]

• Pääpointtina tässä on joka tapauksessa se, että niiden kaikkein kyynisimpien nettifanejen olisi hyvä jatkuvan kielteisyyden sijasta ennemmin tiedostaa tämä suurempi narratiivi, joka mahdollistaa suurten harmitusten lisäksi myös ne valtaisat katarsikset.

  Siis mitä v**tua tämä edes tarkoittaa? Jos jonkun "kyynisen nettifanin" mielestä joku kuvio on paskaa, niin silloin se kuvio on hänen mielestään paskaa. Miksi sitä pitää lähteä ajattelemaan jonkun syvemmän ja suuremman tarinan kautta

?

Tästä iso

Urheilussa kannatat vahvasti Suomea siksi, että et ole varma sen menestymisestä.

Veikkaan että aika moni suomalainen kannattaa Suomea/suomalaisia aika paljolti ihan vaan kotimaan vuoksi. Ja jos tuota menestystä peilataan, niin suurinta osaa väestöstä ei edes kiinnosta sellainen suomalainen urheilija joka ei liiemmin omassa lajissaan menesty. Toki on jotain kovempia lajiniiloja, mutta nämä on marginaali.

Paras esimerkki tästä menestyksen perässä kannatuksesta on varmaan vuoden 2006 talviolympialaiset ja curling. Ketään ei kiinnostanut koko lajin hevonvattuakaan, mutta kun Uusis alkoi joukkueineen kyykyttää jengiä ja hilasi Suomen olympiafinaaliin saakka, niin kas kummaa alkoi myös pelit kiinnostaa. Ja ihan yhtä nopeasti se huuma muuten hävisi sitten kisojen jälkeenkin.

Tähän sen verran, että esimerkiksi itse NHL-seuraajana olen Capitals fani. Miksi? Siitä on syystä tai toisesta tullut suosikkijoukkueeni. Olen Caps-fani vaikka olisin täysin varma siitä, että joukkue menestyy tällä kaudella. Olen myös fani vaikka olisin täysin varma, että joukkue konttaa koko kauden. Sama asia pätee myös kaikkeen siitä väliltä. Minulla on omat inhokkini ja suosikkini, menestyksestä riippumatta.

[enska]

Siis mitä v**tua tämä edes tarkoittaa?

Fani, joka on aina negatiivinen, mutta katselee WWE:tä silti, koska on koukussa suurempaan narratiiviin, kiteyttää Triple H:n lausuman "the so-called internet smarks are the marks nowadays". Tällainen fani siis suuttuu helposti ja syyttää samanhenkisen kansan luoman narratiivin mukaista vihollista (Vinceä, "Isonenää" tai vaikka Kevin Dunnia) siitä, että tarina ei kulje hänen toiveidensa mukaisesti. Tämä tekee hänestä nykypäivän markin, koska hän asennoituu WWE:n implisiittiseen tarinankerrontaan (politiikka) yhtä intohimoisesti kuin entisaikojen markki WWF:n eksplisiittiseen tarinankerrontaan (kayfabe). Nykypäivän markki on siis kiinnostuneempi WWE:n politiikasta kuin sen varsinaisesta tarinankerronnasta, minkä vuoksi sellaisen fanin on hankala rakastua Roman Reignsin kaltaiseen "tuotteeseen", joka on tällöin asemassaan vain 1) ulkonäön, 2) nepotismin ja 3) "Vincen muskelifetissin" ansiosta. Tilanteessa on luonnollisempi tukea Dean Ambrosea tai Seth Rollinsia, joista molemmat ovat 1) taitavia, 2) nöyriä ja 3) indy-historiansa vuoksi antagonistin vastakohtia.

Darienin pointti on se, että kun fani ymmärtää olevansa tämän tarinan otteessa, negatiivinen energia muuttuu positiiviseksi sellaiseksi. Fanin ei enää tarvitse kritisoida jokaista sellaista segmenttiä, joka ei etene hänen itsensä luoman juonen mukaisesti ("näin sen olisi pitänyt mennä"), vaan hän voi kerätä tästä varantoa seuraavaan katarsikseen. Esimerkiksi Cesaron alamäen voi käsittää WWE:n ilkeänä temppuna, jossa Vince estää Cesaroa nousemasta supertähdeksi. Jos Cesaro lopulta nousee huipulle, kaikki tästä alamäestä syntynyt ahdinko purkautuu ulos isona orgasmina. Eri asia olisi silloin, jos Cesaroa pushattaisiin koko ajan niin kuin fanit tahtovat.

[Darien Fawks]

Pääpointtina tässä on joka tapauksessa se, että niiden kaikkein kyynisimpien nettifanejen olisi hyvä jatkuvan kielteisyyden sijasta ennemmin tiedostaa tämä suurempi narratiivi, joka mahdollistaa suurten harmitusten lisäksi myös ne valtaisat katarsikset.

Siis mitä v**tua tämä edes tarkoittaa? Jos jonkun "kyynisen nettifanin" mielestä joku kuvio on paskaa, niin silloin se kuvio on hänen mielestään paskaa. Miksi sitä pitää lähteä ajattelemaan jonkun syvemmän ja suuremman tarinan kautta?

Kyse on siitä, kuinka paljon elämässä haluaa mennä mielipiteensä mukaan ja kuinka paljon taas haluaa itse tehdä valinnan olla onnellinen ja nimenomaan niin kuin Enska ylempänä sanoi: kerätä pettymyksistä varantoa seuraavaan katarsikseen. Jos saat syystä tai toisesta potkut, voit suhtautua asiaan kahdella tavalla. Toki sinulla on täysi oikeus mielesi sisällä kirota sitä, kuinka epäreilua ja paskaa tuo kaikki oli. Samalla tavalla voit halutessasi todeta, että koska kuvio ei mennyt kuten halusit, niin sinulla on oikeus olla suuttunut ja murjottaa. Elämässä menestyäksesi (eli nauttiaksesi elämästä – mikäpä olisi sen suurempaa elämässä menestymistä) on itse asiassa kyse hyvin samoista asioista. Vastoinkäymisiin, kuten potkuihin, voi suhtautua myös ajatuksella "ehkä tämä ohjaa minut tekemään entistäkin parempia asioita elämässäni". Voi kuulostaa filosofiselta, mutta kyse on itse asiassa varsin samasta ilmiöstä. WWE on kuin oikean elämän ja maailman mikrokosmos, jossa kohtalon Jumalan lailla määrää pirullinen Vince McMahon.

Urheilussa kannatat vahvasti Suomea siksi, että et ole varma sen menestymisestä.

Veikkaan että aika moni suomalainen kannattaa Suomea/suomalaisia aika paljolti ihan vaan kotimaan vuoksi. Ja jos tuota menestystä peilataan, niin suurinta osaa väestöstä ei edes kiinnosta sellainen suomalainen urheilija joka ei liiemmin omassa lajissaan menesty. Toki on jotain kovempia lajiniiloja, mutta nämä on marginaali.

Sanomasi missaa kirjoitukseni pointin. Mikäli tietäisit Suomen aina voittavan, niin mikä jännitys olisi Suomi–Ruotsi-maaottelussa? Vastaus on, että ei yhtikäs mikään. Mikäli painin maailmassa taitavista kavereista tulisi aina mestareita, tietäisimme varmasti, että jokainen Cesaro, Bray Wyatt, Seth Rollins, Dean Ambrose, Sami Zayn, Tyson Kidd, Dolph Ziggler ja Adrian Neville nousisivat mestareiksi eräänä päivänä. Jos tämän tietäisimme, niin jännitettäväksi jäisi ainoastaan se, milloin asia tapahtuu.

Jos suomalaiset Euroviisu-fanit olisivat tienneet varmasti, että kyllä Suomi vielä viisut vähintään kertaalleen voittaa, niin olisiko 2006-voiton jälkeen puhuttu h**vetin jäätymisestä tai tavattu torilla? Entä sitten lätkävuodet -95 ja 2011? Vuoden 1995 jälkeenkään ei ollut enää mitään takeita siitä, että Suomi voittaisi koskaan uudestaan kisoja. Tämä johtuu siitä, että kaikki perustui todellisuuteen: todellisuus on usein tarua ihmeellisempää. Suuressa narratiivissa sekä WWE:n kuviot että jokaisen meidän elämä ovat mielenkiintoisia nimenomaan siksi, että ne ovat todellisuutta ja noudattavat tiettyjä lainalaisuuksia. Siis muitakin kuin sellaisia, että kerma nousee aina pinnalle ja jokaisesta, joka tosissaan yrittää, tulee mestareita joko WWE:ssä tai elämässä.

[DeadManWalking]

Kyse on siitä, kuinka paljon elämässä haluaa mennä mielipiteensä mukaan ja kuinka paljon taas haluaa itse tehdä valinnan olla onnellinen ja nimenomaan niin kuin Enska ylempänä sanoi: kerätä pettymyksistä varantoa seuraavaan katarsikseen.

Mennäänkö tässä nyt vähän ohi aiheen? Kaikenkaikkiaan kyse taitaa olla pohjimmiltaan siitä että mitä saa irti tuotteesta nimeltä World Wrestling Entertainment. Jos tuote ei miellytä, niin luovun siitä. En todellakaan jaksa vaivata päätäni jollain syvällisellä pohdinnalla, vaan yksinkertaisesti keskitän aikani jatkossa johonkin muuhun.

Sanomasi missaa kirjoitukseni pointin. Mikäli tietäisit Suomen aina voittavan, niin mikä jännitys olisi Suomi–Ruotsi-maaottelussa? Vastaus on, että ei yhtikäs mikään. ... Entä sitten lätkävuodet -95 ja 2011? Vuoden 1995 jälkeenkään ei ollut enää mitään takeita siitä, että Suomi voittaisi koskaan uudestaan kisoja.

Siirrelläänkö taas pikkusen lisää maalitolppia? Alunperin sanoit, että "Urheilussa kannatat vahvasti Suomea siksi, että et ole varma sen menestymisestä.", joten kerrotko nyt että mihin tämä väite perustuu? Ja nyt siis ihan oikeiden perusteluiden kera, en halua että lähdet ohjaamaan taas keskustelua johonkin hevonperseeseen ja viljelet niitä - anteeksi vain - v***n vammaisia sivistyssanojasi. Me ollaan pellepainifoorumilla, tästä ei tarvitse tehdä mitään ydinfysiikkaa. Ei se painikaan ei ole sitä.

[Japeet]

Tämä alkaa karata aika kauas case Bryanista, mikä sinällään on toki ihan hyvä asia (tulee keskusteltua laajemmassa kaavassa). Ja ei. Kukaan ei halua että suosikki voittaa AINA, eihän siinä olisi mitään ideaa. Ylivoimaisesti suurin osa tapahtumista ohitetaan olankohauksella, oli se sitten itseä miellyttävä ratkaisu tai ei, jos tarina ja/tai matsi on hyvä. Tottakai isot pahat korporaation keulakuvat saavat sortaa pienempiään ja se voiton hetki tuntuu hienolta. On ihan eri asia sitten että MITEN se tapahtuu. Jos jonkun mielestä on kiinnostavaa teeveetä ja hienoa tarinankerrontaa että viikosta ja kuukaudesta toiseen ohjelmat täyttyvät samoista ottelupareista, feudit koostuvat siitä että edellämainitut otteluparit vaihtavat neljä kertaa kuukaudessa voittoja ja ottelevat sitten PPV:ssä vastakkain, ja se että millään ei ole merkitystä eikä painijoilla motiiveja niin mikäs siinä. Itse tykkään siitä että saan katsella tarinoita. Miksi minun, nykypäivän markin pitäisi katsoa saati maksaa yhdestäkään ohjelmasta tai erityislähetyksestä jos homman nimi on se että tuotteesta pyritään tahallaan tekemään tylsää, jotta menisin internetiin lukemaan siitä että tuotteesta pyritään tekemään tylsää. Saan ihan yhtä paljon kiksejä siitä että luen netistä että tuotteesta pyritään tekemään tylsää, ja sitten Wrestlemanian jälkeen että indydarling sai vakuutettua pahikset siitä että hänen voittonsa tuo rahaa, ja sitten youtubesta katson ottelun viimeisen minuutin. Näin vältyn tuhlaamasta valintani mukaan kolmesta kuuteen tuntia aikaani viikossa. En tiedä teistä mutta minä haluan tarinalta jonka on tarkoitus viihdyttää muutakin kuin alun ja lopun. Tahdon että minua viihdytetään myös tuossa välissä pienempien onnistumisten ja epäonnistumisten muodossa, niin että näyttää siltä että jotain tapahtuu. Miksi minun pitäisi kiinnostua siitä että alun ja lopun välinen ennalta määräämätön aika -joka pahimmillaan voi kestää vuosia- täytetään yhdentekevällä jaarittelulla ja pitkittämisellä?

[Darien Fawks]

Kyse on siitä, kuinka paljon elämässä haluaa mennä mielipiteensä mukaan ja kuinka paljon taas haluaa itse tehdä valinnan olla onnellinen ja nimenomaan niin kuin Enska ylempänä sanoi: kerätä pettymyksistä varantoa seuraavaan katarsikseen.

Mennäänkö tässä nyt vähän ohi aiheen? Kaikenkaikkiaan kyse taitaa olla pohjimmiltaan siitä että mitä saa irti tuotteesta nimeltä World Wrestling Entertainment. Jos tuote ei miellytä, niin luovun siitä. En todellakaan jaksa vaivata päätäni jollain syvällisellä pohdinnalla, vaan yksinkertaisesti keskitän aikani jatkossa johonkin muuhun.

Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Jos siirryt pois tuotteen parista, en usko tuotteenkaan jäävän kaipaavan sinua. Hillomunkki ei muutu donitsiksi, vaikka kuinka tahtoisi. Jos viihde toimii minulle, muttei sinulle, niin mikä sinusta on järkevin lopputulema? Todeta, että minä olen väärässä, vaikka minä nautin ja sinä et? Parempi on todeta, että tämä ei vain ole sinun viihteenmuotosi. Jos kuitenkin seuraat tätä edelleen, tarkoittaa se sitä, että kuulut sittenkin kohdeyleisöön, vaikka et otakaan tuotteesta kaikkea irti. Silloin olet henkilö, joka lihottaa itsensä hillomunkilla, joka ei edes maistu omasta mielestä hyvältä.

Sanomasi missaa kirjoitukseni pointin. Mikäli tietäisit Suomen aina voittavan, niin mikä jännitys olisi Suomi–Ruotsi-maaottelussa? Vastaus on, että ei yhtikäs mikään. ... Entä sitten lätkävuodet -95 ja 2011? Vuoden 1995 jälkeenkään ei ollut enää mitään takeita siitä, että Suomi voittaisi koskaan uudestaan kisoja.

Siirrelläänkö taas pikkusen lisää maalitolppia? Alunperin sanoit, että "Urheilussa kannatat vahvasti Suomea siksi, että et ole varma sen menestymisestä.", joten kerrotko nyt että mihin tämä väite perustuu? Ja nyt siis ihan oikeiden perusteluiden kera, en halua että lähdet ohjaamaan taas keskustelua johonkin hevonperseeseen ja viljelet niitä - anteeksi vain - v***n vammaisia sivistyssanojasi.

En oikein tiedä, millaista vastausta minulta oletat. Paino oli siis tuossa lausumassani sanalla vahvasti. Kannatat Suomea, koska olet kotoisin sieltä samalla tavalla kuin kannatat Bryania, koska pidät häntä hyvänä show-painijana. Mutta kannatat Suomea nimenomaan vahvasti siksi, että koet, että kannatuksellasi on merkitystä, koska Suomi tarvitsee kaiken mahdollisen avun voittaakseen. Tämä kävi toteen Susijenginkin tapauksessa, kun joukkueesta moni kommentoi, että yleisön äänekkyys totisesti vaikuttaa. Tämän faktan puolesta puhuu myös se, että kotijoukkueilla on etua, vaikka pelialue olisikin identtinen joka maassa. Samalla tavalla yleisö vaikuttaa WWE:ssäkin, sillä useat painijat ovat kertoneet, kuinka he saavat lisää energiaa yleisöstä. Onhan se nyt selväkin, että kyllä ne surmanloikat kehän ulkopuolellekin on varmasti ihan erilaista suorittaa tulikuumalle Chicago-yleisölle kuin hiljaiselle kirkkomaiselle yleisölle.

Edit:

Jos jonkun mielestä on kiinnostavaa teeveetä ja hienoa tarinankerrontaa että viikosta ja kuukaudesta toiseen ohjelmat täyttyvät samoista ottelupareista, feudit koostuvat siitä että edellämainitut otteluparit vaihtavat neljä kertaa kuukaudessa voittoja ja ottelevat sitten PPV:ssä vastakkain, ja se että millään ei ole merkitystä eikä painijoilla motiiveja niin mikäs siinä. Itse tykkään siitä että saan katsella tarinoita.

Ei kukaan ole sanonut, että tämä olisi kiinnostavaa teeveetä. Optimistinen asenne ja suuremman narratiivin hahmottaminen eivät ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, että haluaa viihtyä ja katsella kiinnostavaa teeveetä. Kyse on enemmänkin siitä, että näiden puuttuessa tai ollessa piilommassa, pystyy silti nauttimaan tuotteesta jollain tasolla. Tai jos ei nyt suorastaan nauttimaan, niin ei ainakaan tarvitse pelihousujaan repiä. Eihän kukaan potkujakaan halua, mutta ei se silti tyhmä ole, joka pysyy tyynenä silloinkin, kun ei ole helppoa. Tätä mukaillen esimerkiksi Cenakin sanoo "Being afraid is completely normal; cowardice is a choice".

[Japeet]

Ei kukaan ole sanonut, että tämä olisi kiinnostavaa teeveetä. Optimistinen asenne ja suuremman narratiivin hahmottaminen eivät ole millään tavalla ristiriidassa sen kanssa, että haluaa viihtyä ja katsella kiinnostavaa teeveetä. Kyse on enemmänkin siitä, että näiden puuttuessa tai ollessa piilommassa, pystyy silti nauttimaan tuotteesta jollain tasolla. Tai jos ei nyt suorastaan nauttimaan, niin ei ainakaan tarvitse pelihousujaan repiä. Eihän kukaan potkujakaan halua, mutta ei se silti tyhmä ole, joka pysyy tyynenä silloinkin, kun ei ole helppoa. Tätä mukaillen esimerkiksi Cenakin sanoo "Being afraid is completely normal; cowardice is a choice".

Tämän halusinkin kuulla. Samaa mielä siis ollaan tästä. Ei mulla muuta

[ViiZei]

Olisin kyllä voinut tuon case-Bryanin hyväksyä, jos Wrestlemanian kliimaksi olisi ollut isompi ja vahvempi kuin Royal Rumblen pettymys. Matkalla koetut pettymykset eivät saa olla isompia kuin lopullinen payoff.

[luulokuningas]

Olisin kyllä voinut tuon case-Bryanin hyväksyä, jos Wrestlemanian kliimaksi olisi ollut isompi ja vahvempi kuin Royal Rumblen pettymys.

Miten se kliimaksi olisi vielä voinut olla isompi kuin 2 voittoa WrestleManiassa, joista toinen oli Triple Threat Main Event mestaruusvyöstä?

[DeadManWalking]

Miten se kliimaksi olisi vielä voinut olla isompi kuin 2 voittoa WrestleManiassa, joista toinen oli Triple Threat Main Event mestaruusvyöstä?

Ei varmaan mitenkään, mutta eiköhän tämäkin taas kerro enemmän siitä kuinka kusinen ratkaisu se Batistan Rumble-voitto oli.

[Darien Fawks]

Olisin kyllä voinut tuon case-Bryanin hyväksyä, jos Wrestlemanian kliimaksi olisi ollut isompi ja vahvempi kuin Royal Rumblen pettymys. Matkalla koetut pettymykset eivät saa olla isompia kuin lopullinen payoff.

Tuosta olen tavallaan eri mieltä. Ei payoffia ja koettuja pettymyksiä voi oikein numeerisesti mitata. Pitää myös muistaa ihmismielen taipuvaisuus kielteisyyteen. Kun saamme potkut, on se meille valtaisa pettymys, mutta hyviä asioita harvemmin osaamme arvostaa tarpeeksi. Eckhart Tollea mukaillakseni jos etsimme onnea ulkoapäin, tulemme vääjäämättä pettymään, koska tarjolla on vain pinnallista nautintoa sekä tuskaa. Useimmiten se, miten katsomme painia ja kuinka paljon siitä nautimme, peilaakin itse asiassa paljolti omaa luonnettamme. Samaa voisi sanoa taannoisesta CM Punkin tapauksesta: todennäköisesti hänen tunteensa WWE:ssä eivät olleet ainutlaatuisia, mutta olisi naiivia ajatella, että häntä kohdeltiin huonommin kuin kaikkia muita.

Mutta kuten Japeetille ylempänä totesin, näiden asioiden tajuaminen ei tarkoita sitä, etteikö WWE:tä voisi subjektiivisesti arvostella bookkauspäätöksistä. Mielipide ei kuitenkaan muutu tosiasiaksi vain siksi, että moni uskoo siihen. Näin ollen on taito osata käyttää suurempaa narratiivia tajuamaan, että asioista voi nauttia, vaikkei se olisikaan se valmiiksi ohjelmoidulle ihmismielelle luontaisin reaktio.

Feikki-Edit: Luulokuningas osui muuten naulankantaan.

[ViiZei]

Olisin kyllä voinut tuon case-Bryanin hyväksyä, jos Wrestlemanian kliimaksi olisi ollut isompi ja vahvempi kuin Royal Rumblen pettymys.

Miten se kliimaksi olisi vielä voinut olla isompi kuin 2 voittoa WrestleManiassa, joista toinen oli Triple Threat Main Event mestaruusvyöstä?

En sanonutkaan, että kliimaksi olisi voinut olla enää isompi. Pointti nimenomaan oli, ettei se voinut olla isompi kuin se Rumblen pettymys.

Tuosta olen tavallaan eri mieltä. Ei payoffia ja koettuja pettymyksiä voi oikein numeerisesti mitata.

Ei voi, ei. Kuitenkin tunnetasolla voimme mitata ihan mitä haluamme. Ja nimenomaan tuolla tunnetasolla mitattuna ne Rumblen tapahtumat olivat paljon pahempia, kuin 'Manian hyvät tapahtumat.

BTW: DMW osui muuten naulankantaan.

[enska]

Miten se kliimaksi olisi vielä voinut olla isompi kuin 2 voittoa WrestleManiassa, joista toinen oli Triple Threat Main Event mestaruusvyöstä?

Ei varmaan mitenkään, mutta eiköhän tämäkin taas kerro enemmän siitä kuinka kusinen ratkaisu se Batistan Rumble-voitto oli.

Kertoo myös siitä, mistä tässä suuremmassa narratiivissa on kysymys. Luulokuningas viittaa WWE:n tarinankerrontaan ("mitä tapahtui"), ViiZei ja DMW puolestaan fanien tarinankerrontaan ("mitä olisi pitänyt tapahtua"). WWE:n tarinankerronnassa Bryanin kliimaksi oli täydellinen, kun taas fanien maailmassa hetki ei ollut tarpeeksi tyydyttävä, koska "WWE teki sen vain pakon edestä, hätäratkaisuna". Vaikka kuvio päättyi sellaiseen tilanteeseen, jossa Bryan oli eksplisiittisesti WWE:n huipulla, osa faneista takertui silti omaan kertomukseensa, jonka mukaan "pää perseessä elävä Vince ei oikeasti halua tehdä Bryanista supertähteä". Fanin oma (mielikuvituksellinen) narratiivi siis dominoi varsinaista (todellista) narratiivia, mikä hankaloittaa sellaisen fanin kykyä nauttia WWE:stä. Vaikka WWE:ssä tapahtuisi jotain oikein uskomattoman hienoa, nykypäivän markki on jo luomassa dystooppista tulevaisuutta mielessään ("kyllä Vince tämän vielä tulee kusemaan" tjsp.). Tässä tarinassa WWE on vihollinen, jota vastaan fani taistelee Daniel Bryanin, CM Punkin, Dolph Zigglerin, Dean Ambrosen, Seth Rollinsin, Tyson Kiddin ynnä muiden sankareiden voimin. Roman Reignsin ja Batistan kaltaiset blockbuster-painijat edustavat puolestaan vihollisia, koska he ovat antagonistin (WWE:n) "apureita", sen laskelmoituja luomuksia.

Tämä kaksoisnarratiivi kiinnostaa siksi, ettei moista ole esim. elokuvissa tai urheilussa. Myös siinä Suomi–Ruotsi-lätkäottelussa katsoja luo tietysti mielessään tietynlaisen tarinan, jonka hän tahtoo toteutuvan (eli Suomen voiton), mutta jos käy niin, että Ruotsi voittaa, katsojan on yksinkertaisesti nieltävä tappio ja hyväksyttävä se tosielämän tarinana. WWE:ssä tilanne on kuitenkin toinen, koska kertomusta ei "käsikirjoita" sattuma, vaan Vince McMahonin johtama ihmisjoukko. Koska WWE-yleisö tietää, että se voi vaikuttaa tarinan kulkuun, jokainen kyseenalainen ratkaisu – kuten vaikkapa Roman Reignsin mahdollinen Royal Rumble -voitto – kiehtoo todella, sillä on jännittävää seurata, ryhtyykö yleisö kapinoimaan koneistoa vastaan ja minkälaiseksi hahmoksi ylivoimainen Reigns muovautuu suuren yleisön silmissä. Tämä ikuinen "feudi" on se WWE:n koukuttavin puoli, koska WWE:n oma tarinankerronta on useimmiten suorastaan luokatonta. Esimerkiksi minä en katsele WWE:tä siksi, että saisin tietää, mitä "kiinnostavia" salaisuuksia Bray Wyatt paljastaa Dean Ambrose -hahmon menneisyydestä, vaan siksi, että saan seurata, millä lailla yleisö Wyattiin ja Ambroseen suhtautuu ja miten WWE heitä representoi. Minkälainen painija saa nousta parrasvaloihin – ja miksi? Minkälaisen painijan ei puolestaan koskaan anneta loistaa? Mikä on hahmon vaikutus painijan suosioon? Kuka saa ruutuaikaa, kuka jää ruuduajasta paitsi? Minkä takia tietty painija ei saa promottaa koskaan? Ryhtyvätkö fanit kapinoimaan WWE:tä vastaan?

Me ollaan pellepainifoorumilla, tästä ei tarvitse tehdä mitään ydinfysiikkaa. Ei se painikaan ei ole sitä.

En oikein ymmärrä, minkä takia sinun on pakko laukoa tällaisia kommentteja. Esimerkiksi tuo Star Wars -ketju osoittaa, että kykenet keskustelemaan asiallisesti ja hyvin, mutta välillä kirjoitat taas jotain tällaista. Kyllä sinäkin varmaan analysoit jääkiekkoa syvällisesti kendofoorumeilla, vaikken itse ymmärrä lajista niin paljon, että tekisin siitä ydinfysiikkaa. En silti näe mitään tarvetta hyökätä mielenkiintoiseen jääkiekkokeskusteluun, halventaa lajia ja vähätellä kirjoittajien panostusta vain siksi, etten itse ole kiinnostunut lätkästä yhtä intohimoisesti.

En tiiä muista, mutta onpa tämä paini vaikeaa nautittavaa, kun pitää miettiä noin pirun paljon.

Media-analyysi ja dramaturgia kiinnostavat minua hyvin paljon, minkä vuoksi tuntuu houkuttelevalta tarkastella WWE:n monipuolista ja ainutlaatuista maailmaa useista eri näkökulmista. Paini itsessään on äärimmäisen helppoa viihdettä, jonka koukeroita ei tarvitse ajatella laisinkaan, jos ei tahdo. Esimerkiksi vanhoja Nitroja nautiskelen aivot narikassa, kun taas uusia lähetyksiä on kiinnostavinta katsella analyyttisesti. Haters gonna hate?

[ViiZei]

Vaikka kuvio päättyi sellaiseen tilanteeseen, jossa Bryan oli eksplisiittisesti WWE:n huipulla, osa faneista takertui silti omaan kertomukseensa, jonka mukaan "pää perseessä elävä Vince ei oikeasti halua tehdä Bryanista supertähteä".

Ei tuo lainausmerkeissä oleva kohta itseäni sinällään häiritse. Mielestäni on vain hullua, että miksi tuhannet -ehkä jopa miljoonat- fanit täytyi suututtaa tuolla Rumblella. Kymmentuhatpäinen yleisö areenalla vaati Bryania kehään, miljoonat kotona. Tuo Royal Rumble nimenomaan oli se paikka, milloin Bryanin matka olisi pitänyt alkaa. Enkä hyväksy tuota "Bryanin Mania voitto olisi ollut liian selvä siinä vaiheessa" -argumenttia. Vinnie o'Mac on monesti ennenkin osannut rakentaa täysin vesiselvistä tapauksista erittäin kutkuttavia ja jännittäviä. En näe syytä miksei siihen olisi onnistuttu nyt.

En väitä, etteikö Wrestlemania olisi tuottanut itselleni nautintoa. Oikein mainio tapahtuma, jossa tapahtui se payoff. Silti korvan takana kutkutteli se RtWM aikainen vääryys. Tuolla ylempänä joku sanoi hyvin, että haluaa nauttia myös matkasta, ei pelkästä (alusta ja) lopusta. WWE harvoin onnistuu oikein kunnolla innostuttamaan fanejaan. Omat kertani taitaa olla yhden käden sormilla laskettavissa tänä vuonna (mm. Rockin ONS nostatti omat karvani niin lujaa pystyyn, että vedin erinomaiset fiiliskännit).

Ja kyllähän D-Bry oli eksplisiittisesti huipulla, mutta se on hyvin valitettavaa jos se ei tunnu oikein miltään (tuntu se joltain, mutta olisi pitänyt tuntua enemmän). Ja se oltaisiin kyllä saatu tuntumaan erittäin isolta jutulta. Niin isolta, että Daniel olisi singonnut oikeasti suoraan main eventtiin, eikä olisi jäänyt jumittamaan johonkin paskafeudiin Kanen kanssa. Varmaankin smarkkeja kusetettiin taas oikein olan takaa ja "isonenä" sai oikein mojovat naurut, kun oli suunnitellut tätä jo vuosia. Tässä vaiheessa mennään metsään ja lujaa. En näe syytä minkä takia faneille pitäisi vittuilla. Nyt saatiin mark-, smark- ja kaikki siltä väliltä oleva kansa erittäin pahalle päälle.

[DeadManWalking]

En oikein ymmärrä, minkä takia sinun on pakko laukoa tällaisia kommentteja. Esimerkiksi tuo Star Wars -ketju osoittaa, että kykenet keskustelemaan asiallisesti ja hyvin, mutta välillä kirjoitat taas jotain tällaista. Kyllä sinäkin varmaan analysoit jääkiekkoa syvällisesti kendofoorumeilla, vaikken itse ymmärrä lajista niin paljon, että tekisin siitä ydinfysiikkaa. En silti näe mitään tarvetta hyökätä mielenkiintoiseen jääkiekkokeskusteluun, halventaa lajia ja vähätellä kirjoittajien panostusta vain siksi, etten itse ole kiinnostunut lätkästä yhtä intohimoisesti.

Jääkendo on yksinkertainen peli ja siitäkin puhun mielellään melko yksinkertaisesti. Sama pätee myös wrestlingiin. Ehkä termi pellepaini oli vähän väärä, mutta se ei siltikään muuta omaa näkemystäni.

EDIT:

Ja muutenkaan ei ole tarkoitus vähätellä muiden kirjoittajien panostusta, enkä sitä ole mielestäni tehnytkään. Kertaalleen mainitsin siitä että näiden sivistyssanojen viljely on vammaista (tuskin olen ainoa kenen mielestä näin on), ja lisäksi olen tuonut puhtaasti omana mielipiteenäni esille sen että paini on ennenkaikkea hyvinkin yksinkertainen viihteen muoto, jonka katsomisesta ainakin allekirjoittanut saa paljon enemmän irti ihan vaan sellaisena kuin miltä se ulospäin näyttää.

[Japeet]

Taas mennään sivuraiteille, mutta ihan yhtä lailla tuota tapahtuu elokuvakentällä. Urheilusta en tiedä. Itse ainakin olen nähnyt lukemattomia avautumisia Burtonin Johnny Depp -fetissistä, samoin kuin Chris Nolanin leffojen jakavan jengin tasan niihin joista tämä kierrättää samoja näyttelijöitä ja tarinoita ja yrittää olla jotenkin diippi, ja niihin joista tämä on jumala. Puhumattakaan George Lucasin tai Michael Bayn kritiikistä heidän tavastaan raiskata kaikki mikä liikkuu ja on nostalgista. Bay etenkin syyllistyy mielestäni tasan tuohon mistä WWE:nkin kohdalla puhutte. Ei kaveri ainakaan vahingossa tee niitä räjähdyksiä ja lähiotoksia Megan Foxin p*****seen ja tisseihin, ja silti Turtlesit taisivat saada jatko-osan suurinpiirtein heti ilmestyttyään, ja Fox jopa heitti jotain "haters gonna hate" -tyyppistä settiäkin. Ja Oscargaalaa ainakin on kritisoitu siitä että se suosii saunakavereita. Ainoa ero lienee painin viikottaisuus ja se että teoriassa suunnitelmia voi muuttaa jos ne alkavat näyttää pahoilta.

[enska]

Kuten sanoin aikaisemmin, Japeet: "Elokuvamaailma on niin ikään erilainen, koska fanit eivät voi vaikuttaa leffojen tekoon. Kritiikkiä on toki mahdollista antaa elokuvakokemuksen jälkeen, mutta WWE:ssä fanit voivat osallistua show'hun ja kapinoida koneistoa vastaan."

WWE:n aktiivisesti show'hun osallistuva live-yleisö tekee siis showpainista omalaatuisen genren.

– – olen tuonut puhtaasti omana mielipiteenäni esille sen että paini on ennenkaikkea hyvinkin yksinkertainen viihteen muoto, jonka katsomisesta ainakin allekirjoittanut saa paljon enemmän irti ihan vaan sellaisena kuin miltä se ulospäin näyttää.

Ymmärrän tämän oikein hyvin, sillä jokainen ihminen katselee kaikkea omilla silmillään. Itse kuitenkin seuraan painia eri tavalla kuin sinä ja tahdon keskustella WWE:stä omasta näkövinkkelistäni. Miksen siis tekisi painista "ydinfysiikkaa", jos se kiinnostaa minua?

Mielestäni on vain hullua, että miksi tuhannet -ehkä jopa miljoonat- fanit täytyi suututtaa tuolla Rumblella.

Kyseessä oli kaiken järjen mukaan arviointivirhe – ei mikään suuri höynäytys. Uskon, että WWE oli yksinkertaisesti arvioinut Batistan ja Bryanin vetovoimat väärin. (Tapaus oli kuitenkin loistava, koska se viimeistään popularisoi "'Yes!' Movementin".)

Tuolla ylempänä joku sanoi hyvin, että haluaa nauttia myös matkasta, ei pelkästä (alusta ja) lopusta.

Mitä tuskallisempi matka, sitä nautinnollisempi loppu. Olisiko "'Yes!' Movement" tuntunut yhtä hyvältä, jos Rumblen vääryyttä ei olisi koskaan sattunut? Eikö Rumblen farssi ainoastaan nostanut Bryanin suosiota? Eikö jokainen Rumblen jälkeinen Bryan-segmentti ollut eri jännittävä? Eikö jokainen Bryanin lausuma vihamielinen repliikki vasten Triple H:n kasvoja tuntunut nautinnolliselta? En edelleenkään väitä, että Bryanin Rumble-kohtalo oli jokin mestarillinen neronleimaus, mutta sen vaikutus oli implisiittisen tarinankerronnan vuoksi taivaallinen.

Varmaankin smarkkeja kusetettiin taas oikein olan takaa ja "isonenä" sai oikein mojovat naurut, kun oli suunnitellut tätä jo vuosia.

Kertomus ei vaadi sitä, että joku (tässä tapauksessa Triple H) suunnittelisi sen. Esimerkiksi ihan tavallisesta vuorokaudestaan luo tarinan, kun kertoo päivän sattumuksista jollekulle. "En herännyt herätyskellon soittoon aamulla, myöhästyin töistä, pomo nuhteli minua, tein pomon iloiseksi hyvällä työllä, sain palkankorotuksen" = narratiivi, jota kukaan ei käsikirjoita (ellei ole vaikka sitten uskovainen). Käsitys ilkikurisesta, WWE-universumia pirullisesti koettelevasta hallitsijasta (Vincestä, HHH:sta, Stephaniesta jne.) on nimenomaan sen suuremman narratiivin tuotos. Esim. tuo Daniel Bryanin "paskafeudi" Kanea vastaan oli eksplisiittisesti moitteeton mutta implisiittisesti ontuva, koska fanit takertuivat taas omaan narratiiviinsa, jossa "Bryan saa otella vain Kanen kaltaista midcarderia vastaan ja tulee vääjäämättä jäämään John Cenan varjoon, koska Vince ei näe häntä supertähtenä" tjsp.

En näe syytä minkä takia faneille pitäisi vittuilla.

Etkö nähnyt, miten Rumble vaikutti Bryanin suosioon? Miksi nimenomaan John Cena oli täydellinen vastustaja Rob Van Damille v. 2006 One Night Standissa tai CM Punkille v. 2011 Money in the Bankissa? Miksi Cena aina virnuilee, kun yleisö buuaa hänelle? Miksi nimenomaan Brock Lesnar oli dramaattinen valinta Undertakerin WrestleMania-voittoputken katkaisijaksi? Koska "the so-called internet smarks are the marks nowadays" ja koska "if a heel cannot get heat, then the baby face cannot get pops".

[Japeet]

Kuten sanoin aikaisemmin, Japeet: "Elokuvamaailma on niin ikään erilainen, koska fanit eivät voi vaikuttaa leffojen tekoon. Kritiikkiä on toki mahdollista antaa elokuvakokemuksen jälkeen, mutta WWE:ssä fanit voivat osallistua show'hun ja kapinoida koneistoa vastaan."

Tuo kohta meni minulta ihan kokonaan ohi. Olen kyllä kuitenkin hieman eri mieltä. Nykyään kaiken maailman twittereillä voi kapinoida ja sanoa sanottavansa suoraan vastuussaoleville tahoille (leffoista, kässäreistä ja näyttelijöistä kuitenkin uutisoidaan tasaisesti, jo ihan ensimetreiltä itse voi sanoa sanottavansa). Rassling on toki uniikki ympäristö jossa tämä toteutuu eri tavalla, mutta itse näen suuressa kuvassa paljonkin yhtäläisyyksiä.

Ymmärrän tämän oikein hyvin, sillä jokainen ihminen katselee kaikkea omilla silmillään. Itse kuitenkin seuraan painia eri tavalla kuin sinä ja tahdon keskustella WWE:stä omasta näkövinkkelistäni. Miksen siis tekisi painista "ydinfysiikkaa", jos se kiinnostaa minua?

Ei tässä sinällään mitään väärää ole, mutta itselleni ainakin usein tulee viesteistäsi sellainen fiilis että siinä sanotaan suurinpiirtein näin: "Ei. Mielipiteesi on väärä. Asia josta et pitänyt on oikeasti nerokas, et vain tajua sitä. Se menee näin". En usko että tarkoituksesi on sanoa ketään tyhmäksi tai muuta vastaavaa, mutta kirjoitustyylisi saa usein viestisi näyttämään siltä että sinä olet oikeassa ja muut väärässä, ja että on väärin olla väärässä.

Mitä tuskallisempi matka, sitä nautinnollisempi loppu. Olisiko "'Yes!' Movement" tuntunut yhtä hyvältä, jos Rumblen vääryyttä ei olisi koskaan sattunut? Eikö Rumblen farssi ainoastaan nostanut Bryanin suosiota? Eikö jokainen Rumblen jälkeinen Bryan-segmentti ollut eri jännittävä? Eikö jokainen Bryanin lausuma vihamielinen repliikki vasten Triple H:n kasvoja tuntunut nautinnolliselta? En edelleenkään väitä, että Bryanin Rumble-kohtalo oli jokin mestarillinen neronleimaus, mutta sen vaikutus oli implisiittisen tarinankerronnan vuoksi taivaallinen.

Kyllä, Yes! Movementin huippu tuli ennen Rumblea käydyn häkkiottelun jälkeen (sen jossa Bryan kääntyi Wyattia vastaan). Ei, tästä voidaan toki kiistellä mutta mielestäni Bryan oli tuolloin suosionsa huipulla eikä Rumble aiheuttanut siihen merkittävää muutosta. Ehkä, rehellisesti sanottuna en muista niistä yhtäkään lukuunottamatta kehän valtaamista, joka oli hoopo segmentti mutta ihan viihdyttävä kuitenkin. Kyllä, ja olisi tuntunut myös jos tämä olisi voittanut Rumblen. En nyt taivaalliseksi sanoisi, mutta ei se huonokaan ollut. Tarina oli "ihan jees", mutta olen sitä mieltä että se olisi voinut olla parempikin.

Etkö nähnyt, miten Rumble vaikutti Bryanin suosioon? Miksi nimenomaan John Cena oli täydellinen vastustaja Rob Van Damille v. 2006 One Night Standissa tai CM Punkille v. 2011 Money in the Bankissa? Miksi Cena aina virnuilee, kun yleisö buuaa hänelle? Miksi nimenomaan Brock Lesnar oli dramaattinen valinta Undertakerin WrestleMania-voittoputken katkaisijaksi? Koska "the so-called internet smarks are the marks nowadays" ja koska "if a heel cannot get heat, then the baby face cannot get pops".

RVD:n, Punkin ja Lesnarin kaltaisia tapauksia näkisin mielelläni enemmänkin (vaikka haluaisin ehkä hieman tarkennusta siihen miksi Lesnar-Taker on tässä nettismarkit -kategoriassa). Jokainen noista oli hetki jonka takia tuli fiilis että on hienoa olla painifani. Rumblen jälkeistä olotilaa en tahtoisi enää toista kertaa. Voisin kuvitella jotain samankaltaista jos Punk olisi hävinnyt Cenalle, ja palannut voittaakseen mestaruuden kolminottelussa Cenaa ja Del Rioa vastaan selättämällä Del Rion. Tai jos RVD olisi hävinnyt, ja seuraavana päivänä Heyman olisi antanut ECW mestaruuden tälle lohdutuspalkintona. Tai jos Undertaker olisi hävinnyt öööö vaikka sen takia että Heyman olisi sekaantunut, iskenyt low blown ja tämän jälkeen Lesnar olisi selättänyt.

[Darien Fawks]

Kuten sanoin aikaisemmin, Japeet: "Elokuvamaailma on niin ikään erilainen, koska fanit eivät voi vaikuttaa leffojen tekoon. Kritiikkiä on toki mahdollista antaa elokuvakokemuksen jälkeen, mutta WWE:ssä fanit voivat osallistua show'hun ja kapinoida koneistoa vastaan."

Tuo kohta meni minulta ihan kokonaan ohi. Olen kyllä kuitenkin hieman eri mieltä. Nykyään kaiken maailman twittereillä voi kapinoida ja sanoa sanottavansa suoraan vastuussaoleville tahoille (leffoista, kässäreistä ja näyttelijöistä kuitenkin uutisoidaan tasaisesti, jo ihan ensimetreiltä itse voi sanoa sanottavansa). Rassling on toki uniikki ympäristö jossa tämä toteutuu eri tavalla, mutta itse näen suuressa kuvassa paljonkin yhtäläisyyksiä.

Toki joitakin rinnakkaisia asioitakin voi elokuvista ja wrestlingistä löytää, mutta et voi tosissasi olla Japeet sitä mieltä, että showpainin bookkaus olisi samanlaista kuin leffa-alan casting. Leffoissa pääosanesittäjät valitaan ylhäältä, eikä värvättyä Bond-Batistaa esimerkiksi voida poistaa roolistaan vain siksi, että porukka täyttää Twitterin ajatuksella, että Leonardo DiCaprio tai Daniel Bryan olisi parempi rooliin. Ainakaan itse en ole kuullut yhdestäkään tällaisesta tapauksesta. Ovathan useat showpainijatkin sanoneet, että wrestling on aivan eri juttu kuin elokuvat, sillä palaute on suoraa, eikä sitä tarvitse odottaa elokuvan julkaisuun asti. Jos Batista olisi sukannut Marvel-leffassaan, ei hän ehkä olisi päässyt Bond-rooliinsa. Tässä suhteessa yhtäläisyyksiä toki on, mutta WWE:ssä näihin pystytään reagoimaan paljon nopeammin. Täydellisempi vertailtavuus saavutettaisiin, jos Batistan leffaa kuvattaisiin sekä näytettäisiin viikottain vain pari minuuttia kerrallaan. Silloin Batista-pahis voitaisiin jatkuvan negatiivisen palautteen perusteella laittaa pienempään rooliin, ja hänen ruutuaikaansa jakaa esimerkiksi jollekin elokuvan hyviksistä.

Ymmärrän tämän oikein hyvin, sillä jokainen ihminen katselee kaikkea omilla silmillään. Itse kuitenkin seuraan painia eri tavalla kuin sinä ja tahdon keskustella WWE:stä omasta näkövinkkelistäni. Miksen siis tekisi painista "ydinfysiikkaa", jos se kiinnostaa minua?

Ei tässä sinällään mitään väärää ole, mutta itselleni ainakin usein tulee viesteistäsi sellainen fiilis että siinä sanotaan suurinpiirtein näin: "Ei. Mielipiteesi on väärä. Asia josta et pitänyt on oikeasti nerokas, et vain tajua sitä. Se menee näin". En usko että tarkoituksesi on sanoa ketään tyhmäksi tai muuta vastaavaa, mutta kirjoitustyylisi saa usein viestisi näyttämään siltä että sinä olet oikeassa ja muut väärässä, ja että on väärin olla väärässä.

Mielestäni tässä Japeet on laittanut liikaa tulkintaa Enskan viesteihin. Toki Enska kaikessa älykkyydessään pystyy luomaan teksteistään halutessaan hyvinkin tieteellisen kuuloisia ja uskottavia, mutta se on taitavaa retoriikkaa ja väittelyä. Hieman herää kysymys siitä, mitä Enskan pitäisi tehdä toisin, jotta tämä kielteinen aura hänen viestiensä ympäriltä katoaisi. Oletettavasti joko heikentää ilmaisunsa tasoa tai alkaa kirjoittaa tylsemmin. Minusta Enska on kuitenkin yksi parhaista – noh, paras – foorumin postaajista.

– – Yes! Movementin huippu tuli ennen Rumblea käydyn häkkiottelun jälkeen (sen jossa Bryan kääntyi Wyattia vastaan). Ei, tästä voidaan toki kiistellä mutta mielestäni Bryan oli tuolloin suosionsa huipulla eikä Rumble aiheuttanut siihen merkittävää muutosta. Ehkä, rehellisesti sanottuna en muista niistä yhtäkään lukuunottamatta kehän valtaamista, joka oli hoopo segmentti mutta ihan viihdyttävä kuitenkin. Kyllä, ja olisi tuntunut myös jos tämä olisi voittanut Rumblen. En nyt taivaalliseksi sanoisi, mutta ei se huonokaan ollut. Tarina oli "ihan jees", mutta olen sitä mieltä että se olisi voinut olla parempikin.

Häkkiottelun jälkeen tullut huippu oli totisesti yhdenlainen huippu, mutta minkä takia? Eiköhän se ollut juuri siksi, että Bryan oli luopunut WWE:n koneiston hänelle antamasta käsittämättömästä heel-turnista. Huippu johtui siis pääasiassa siitä, että yleisö tuossa tilanteessa oli suuressa narratiivissa voittanut ilkeän korporaation. Jos tätä pidetään nyt näin suurena huippuna, niin miksi Wrestlemanian mestaruusvoiton huippu olisi niin paljon kärsinyt Rumble-kusetuksesta? Häkkiottelun jälkeen yleisö ja fanit osasivat jo olettaa, että nyt Bryan sittenkin lähtee liikkeelle. WWE ei kuitenkaan tarjoillut vielä orgasmia, vaan jatkoi esileikkiä. Hyvään draamaan kuuluu koettelemuksia, ja jos jo Rumblessa olisi luvattu vapahdus, olisivat seuraavat kaksi kuukautta olleet selvät. En sano, etteikö tässäkin tapauksessa olisi voitu luoda hyvää TV:tä, mutta mielestäni ei voi myöskään kieltää, etteikö homma olisi käynyt näinkin kuin nyt kävi. Mielestäni paras tapa bookata vapaapainia on nimenomaan keksiä valmiiksi kuvioita ja muuttaa niitä sitten sen mukaan, mitä yleisö on niistä mieltä. Joskus WWE tosin tekee tätä liiaksikin.

Etkö nähnyt, miten Rumble vaikutti Bryanin suosioon? Miksi nimenomaan John Cena oli täydellinen vastustaja Rob Van Damille v. 2006 One Night Standissa tai CM Punkille v. 2011 Money in the Bankissa? Miksi Cena aina virnuilee, kun yleisö buuaa hänelle? Miksi nimenomaan Brock Lesnar oli dramaattinen valinta Undertakerin WrestleMania-voittoputken katkaisijaksi? Koska "the so-called internet smarks are the marks nowadays" ja koska "if a heel cannot get heat, then the baby face cannot get pops".

RVD:n, Punkin ja Lesnarin kaltaisia tapauksia näkisin mielelläni enemmänkin (vaikka haluaisin ehkä hieman tarkennusta siihen miksi Lesnar-Taker on tässä nettismarkit -kategoriassa).

Nettismarkit-kategoriassa Lesnar on siksi, että moni odotti, että Takerin päänahka annettaisiin jollekin nousevalle tähdelle ison pushauksen toivossa. Lesnarin voitto oli tästä ja hänen part-time-luontoisuudestaan johtuen erityisen yllätävä ja shokeeraava hetki, todellinen Wrestlemania moment. Juuri tuon hetken ristiriitaisuus ja kiistanalaisuus teki siitä niin legendaarisen. Jos voitto olisi vain annettu vaikkapa Reignisille, olisi se ollut väistämättä helpommin nähtävissä ja täten ei niin kovin jännittävä hetki edes vuosikymmenten buildinkin jälkeen. Siinä olisi heitetty hukkaan todellinen pommi, joka nyt järisytti maailmamme.

[luulokuningas]

Olikos tämä nyt se yleinen linkkilanka kanssa? Anteeksi kun keskeytän villin keskustelunne:

John Cena on The Onionin vuoden henkilö.

[The Rocker]

Olikos tämä nyt se yleinen linkkilanka kanssa? Anteeksi kun keskeytän villin keskustelunne:

John Cena on The Onionin vuoden henkilö.

Aivan mahtava artikkeli.

[The Rocker]

Josko tähän soppaan tökkäisi lusikkaansa kevyesti ja maistelisi painipuolenkin keskustelua.

Toki joitakin rinnakkaisia asioitakin voi elokuvista ja wrestlingistä löytää, mutta et voi tosissasi olla Japeet sitä mieltä, että showpainin bookkaus olisi samanlaista kuin leffa-alan casting. Leffoissa pääosanesittäjät valitaan ylhäältä, eikä värvättyä Bond-Batistaa esimerkiksi voida poistaa roolistaan vain siksi, että porukka täyttää Twitterin ajatuksella, että Leonardo DiCaprio tai Daniel Bryan olisi parempi rooliin. Ainakaan itse en ole kuullut yhdestäkään tällaisesta tapauksesta. Ovathan useat showpainijatkin sanoneet, että wrestling on aivan eri juttu kuin elokuvat, sillä palaute on suoraa, eikä sitä tarvitse odottaa elokuvan julkaisuun asti. Jos Batista olisi sukannut Marvel-leffassaan, ei hän ehkä olisi päässyt Bond-rooliinsa. Tässä suhteessa yhtäläisyyksiä toki on, mutta WWE:ssä näihin pystytään reagoimaan paljon nopeammin. Täydellisempi vertailtavuus saavutettaisiin, jos Batistan leffaa kuvattaisiin sekä näytettäisiin viikottain vain pari minuuttia kerrallaan. Silloin Batista-pahis voitaisiin jatkuvan negatiivisen palautteen perusteella laittaa pienempään rooliin, ja hänen ruutuaikaansa jakaa esimerkiksi jollekin elokuvan hyviksistä.

No verrattavissa lähinnä siten että mikäli Bond näyttelijä on selkeän epäsuosittu (Geroge Lazenby) niin hänet vaihdetaan nopeasti, joko uuteen tai palataan vanhaan tuttuun. Samaten mikäli Transformers kakkonen tai ykkönen olisi ollut floppi niin jatkoa ei olisi tullut. Leffa-ala on aika brutaali siinä mielessä. Mikäli elokuvasarja ei tuota tai kriitikot lyttäävät elokuvan niin jatkoa ei tule. Toki tuotto menee kriitikoiden sanan edelle, mutta harvemmin paskakasat saavat paljoa tuottoakaan. Ben Affleck on hyvä esimerkki. Hän teki kasan melkoisia paskakasoja tuossa vuosituhannen vaihteen tienoilla (Gigli, Daredevil, Pearl Harbor, Jersey Girl) ja jossain vaiheessa näytti siltä että hänen uransa on ohi. Pari menestyselokuvaa joissa hän otti asiat hoidettavakseen ja hän on taas huipulla. Samalla tavalla painissa on eri painijoilla suvantovaiheita ja nousukausia (Dolph Ziggler, Jack Swagger, Kane).

Eli vaikka seuraukset eivät ole yhtä suoria (harvemmin näyttelijöitä vaihdetaan kesken elokuvan) niin mikäli kuluttajien reaktio on väkivaltainen lopputuotetta kohden niin se näkyy näyttelijöiden ja ohjaajien uralla. Ja tässä on toki merkittävänä erona myös elokuvan tekoprosessi. Siinä saattaa mennä helposti pari kolmekin vuotta (käsikirjoitus, casting, kuvaus, editointi, markkinointi) siinä missä painia kirjoitetaan enemmän sen mukaan miten yleisö reagoi. Ikäänkuin heitetään paskaa seinää ja katsotaan mikä tarttuu. Välillä sitä samaa paskaa koitetaan saada tarttumaan useamman kerran ja tämä näkyy yleisön puutuneisuutena. Jotkut paskat taas odottavat vuoroaan sillä välin kun se tarttumaton saa useita yrityksiä.

Tämän vuoden alussa WWE:llä oli selkeä suunnitelma mennä Batistalla Wrestlemanian Main Eventtiin Ortonia vastaan. Bryanille meinattiin ehkä antaa joku pay-off joskus. Yleisö reagoi väkivaltaisesti ja käsikirjoitustiimi alkaa korjaamaan edellistä vahinkoaan. Ja hupsista keikkaa Bryan saakin pay-offinsa Maniassa. Ei kyseessä ollut mikään WWE:n masterplan. Kyseessä oli reagointi väärään liikkeeseen. Monet olivat tyytyväisiä, mutta useille jäi kuitenkin p**ka maku suuhun.

Samalla täytyy miettiä miksi tällä foorumilla ollaan ainakin joissain piireissä sitä mieltä että perinteinen bookkaus on tylsää? Toki jos kaikki vedetään saman kaavan mukaan se on hieman tylsää. Tietyissä kohdissa perinteiset narratiivit ovat kuitenkin parhaita. Nyt Bryanin kohdalla se perinteinen ja tylsä bookkaus olisi varmaankin ollut paras vaihtoehto. Jos kaiken haluaa nähdä niin että WWE:llä on joku masterplan niin samaan aikaan ei voi sanoa että WWE reagoi fanien reaktioihin. Se luo itsessään mahdottoman tilanteen sillä ei WWE:n käsikirjoitustiimi tiedä miten yleisö tulee reagoimaan satavarmasti. p**ka lentää seinään ja katsotaan mitä tapahtuu. Sitten muokataan asiaa, mikäli se ei tarttunutkaan sopivan tiukasti.