Territorio-projekti jatkuu melkeinpä viiden kuukauden tauon jälkeen perinteisiä painijulisteita tyylinsä puolesta kunnioittavan kuvallisen virikkeen kera. Tällä kertaa vuorossa Jim Crockett Promotions (promotoi painia nimellä Mid-Atlantic Championship Wrestling), jonka historia ja nousu alueellisesta promootiosta World Championship Wrestlingiksi on sen verran erityinen, että upittavia matseja riittää kahteen erään. Ensimmäinen erä nyt ja toinen ehkä viikon sisällä. Lisäksi melko olennaista taustatietoa pitää raapustaa niin paljon, että tällä kertaa tulee juttua 70-luvun loppuun asti ja ensi kerralla siitä eteenpäin. Nyt uppimani Flair vs. Morton kun ei ole suurien kuvioiden kannalta merkittävä matsi tai feud, joten se sopii tähän väliin, vaikka 80-luvusta en nyt vielä jauhakaan. Nämä matsit eivät valitettavasti ole kokonaisia, mutta ovat kenties harvinaisempia kuin mitkään aiemmin uppimani. 70-luvun ottelupätkät Wahoo vs. Valentine ja Flair vs. Steamboat on poimittu nauhoilta, jotka Jim Cornette pelasti joskus aikoinaan JCP:n roskiksesta. Sittemmin ne kokoelmat ovat levinneet tape trader -piireihin ja sen myötä itsekin olen saanut dvd-muodossa ne käsiini. Flair vs. Morton on ilmeisesti jonkun fanin house show'ssa kuvaama ottelu. Kuvanlaadut eivät ole täydellisiä, mutta paremmalla laadulla ei ole olemassa. WWE:kään ei näitä omista ainakaan virallisesti.
Mid-Atlanticilla painitoimintaa alkoi 30-luvulla pyörittää Jim Crockett Sr. Seuraavan vajaan 40 vuoden tapahtumista ei ole paljonkaan tietoa, eivätkä ne olekaan näiden matsien kannalta tärkeitä. Ainakin 60-luvulta 70-luvun alkuun asti tapahtumien tärkeimmät matsit olivat useimmiten tag-matseja suosituimpien tiimien ollessa etenkin Andersonit (Gene, Lars ja hiukan myöhemmin vielä Ole) ja käsittääkseni Johnny Weaverin ja George Beckerin tiimi. Vuonna 1973 tag-painin viehätyksen heikentyessä ja promootion alavireen aikana tapahtui kuitenkin käänteen tekevä muutos kun Jim Crockett Sr. kuoli ja Jr. nousi promoottoriksi. Crockett Jr:n sijaan oikeastaan tärkein mies muutoksen aikana oli kuitenkin bookeriksi noussut George Scott. Scott nosti etualalle singles-painin ja toi promootioon Johnny Valentinen. Alussa yleisö piti Valentinen maltillista, vaikkakin tylyä painityyliä tylsänä, mutta Valentine ei muuttanut tyyliään yleisön takia eikä Scott lopettanut Valentinen pushia Crockettien painostuksesta huolimatta. Valentine tiesi mitä teki ja joskus puolen vuoden päästä hän oli noussut promootion historian vihatuimmaksi heeliksi, joka bookkaaja Scottin ohella nosti MACW:n lähes suosta merkittäväksi promootioksi. Onkin melkeinpä todennäköistä, että ilman Johnny Valentinea tai George Scottia MACW ei olisi noussut näin suosituksi 70-luvulla, minkä seurauksena se ei 80-luvulla olisi ollut niin vahvassa asemassa painimaailmassa kuin oli, minkä seurauksena Ted Turner ei olisi luultavasti koskaan kiinnostunut siitä, minkä seurauksena WCW:ta ja monday night waria ei olisi ainakaan tuossa muodossa tullut ja minkä seurauksena painimaailma olisi nykyään hiukan erilainen. Tuon ajan kovin feud oli Johnny Valentine vs. Wahoo McDaniel, josta lisää myöhemmin. Vuonna 1975 tapahtui painimaailman pahamaineisin lento-onnettomuus, jossa Valentine halvaantui ja joutui lopettamaan uransa. Niin meinasi käydä myös koneessa olleelle Ric Flairille, mutta Flair palasi jo muutaman kuukauden sairasloman jälkeen kehiin. Vaikka Valentine oli suurin tähti ja iso menetys promootiolle, antoi se toisaalta mahdollisuuden esim. Ric Flairille ja Johnnyn pojalle, Greg Valentinelle, nousta suurimmiksi heeleiksi. Heidän lisäksi 70-luvun loppupuolen tärkeitä painijoita Mid-Atlanticilla olivat mm. Wahoo McDaniel, Ricky Steamboat, Blackjack Mulligan, Gene & Ole Anderson sekä satunnaisesti alueella vierailleet NWA:n mestarit ja Andre the Giant. 70-luvun edetessä myös muut NWA:n jäsenpromoottorit alkoivat vähitellen uskoa, että Jim Crockett Jr. on enemmänkin kuin Seniorin poika, joka sai asemansa ansaitsematta sitä. Sen myötä tulikin kovia muutoksia 80-luvulla ja siitä lisää seuraavalla kerralla.
Ric Flair vs. Ricky Morton
Tämä ottelu on luultavasti maaliskuulta tai huhtikuulta 1986. Ricky Morton on parhaiten tuttu Rock 'N Roll Express -tiimin painijana ja erityisen arvostettu kyvystään kerätä yleisön sympatiat puolelleen ottamalla vastaan iskuja kunnes on aika tehdä hot tag ja päästää joukkuetoveri Robert Gibson kehään. RNR Express oli vähän kuten hiukan myöhemmin aloittanut Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn Midnight Rockers tai tavallaan myös Paul Londonin ja Brian Kendrickin joukkue, eli lennokas ja taitava monesti etenkin nuoriin naispuolisiin vetoava tiimi. Tämän ottelun aikoihin Morton oli ehkä singles-pushinsa myötä uransa huipulla ja yleisön reaktio on toki etenkin kirkumista, mutta eipä tuo tässä tapauksessa ärsytä kun Morton oli niin hyvä, että tekee melkein itse mieli kirkua mukana. Flairkin ylisti kirjassaan Mortonin olleen niin loistava, että ainesta olisi ollut yhdeksi lajin suurimmista singles-tähdistä, mutta hän ei koskaan eronnut Gibsonista. En tiedä liittyvätkö nämä videopätkät välttämättä tähän matsiin, mutta kannattaa katsoa tunnelman luomiseksi pari videota youtubesta: http://www.youtube.com/watch?v=QhxeNcaMGkU ja http://www.youtube.com/watch?v=iwVPUP5AYCY
Ottelu ei siis ole kokonainen, koska joku on kuvannut tämän house show'ssa yleisössä, eikä nauhaa kai ole ollut tarpeeksi. Eli siis pätkiä ottelun keskivaiheilta puuttuu, mutta ei se oikeastaan häiritse enempää kuin leikellyt mainoskatkot vaikka WWE:n lähetyksissä otteluiden keskellä etenkin kun jäljelle jäävä matsi on joka tapauksessa pitkä. Kuva on hiukan sumuinen ja äänessä on häiriöitä, mutta älkää antako näiden asioiden häiritä. Mainio ottelu. Pituutta 31 minuuttia, kokoa 242MB.
Johnny Valentine vs. Wahoo McDaniel
Wahoo ja Valentine olivat 70-luvun alun kaksi kovinta nimeä MACW:ssa, mutta eivät kovimpia vain suurimpina tähtinä vaan kuulemma pistivät keskenään pystyyn sen verran stiffit ja tylyt matsit, että paikanpäällä nähneet eivät koskaan unohda. He olivat toisilleen tuttuja vastustajia jo 60-luvulta alkaen muissa promootioissa, joten tiesivät kyllä mitä tekivät. Yleisöllä tosiaan kesti kauan tottua Valentinen tyyliin, joten en oleta, että kukaan saisi tästä pätkästä paljoa irti jos arvostelee tätä otteluna, etenkin kun leikkelyn jälkeen pituudeksi jää vain 11 minuuttia. Mutta kokonaisia matseja ei taida enää olla missään tallessa, joten tämä toimii hyvin etenkin melko harvinaisena esimerkkinä tuosta menosta niille, joita kiinnostaa. Päivämäärää en tiedä, mutta jostain vuosien 1973-1975 paikkeilta tämä on. Pituutta 11 minuuttia ja kokoa 85MB.
Ric Flair vs. Ricky Steamboat
Toisena pätkänä 9 minuuttia Flairin ja Steamboatin matsista 70-luvun lopulta. Steamboat tuli meteliä pitämättä Mid-Atlanticille vuoden 1977 alussa, mutta seuraavana kesänä suosio nousi kovasti kerralla kun alkoi ensimmäistä kertaa feud Flairia vastaan. Rähinät kehän ulkopuolella olivat johtaneet siihen, että Flair suostui pistämään TV-titlensä panokseksi ensimmäisessä matsissaan Steamboatia vastaan. Steamboat voitti mestaruuden heti loppu on historiaa. Flair on sanonut, että heillä oli tuolloin kenties parempiakin otteluita kuin vuoden 1989 kolme kuuluisinta. Tämä lyhyt video ei kerro välttämättä tämän ottelun tasosta tarpeeksi kun ei näe ottelua kokonaan, mutta tämäkin on heille joita kiinnostaa vilkaista tuon ajan touhua. Jos jollakin herää kysymys tuosta lopetuksesta, niin minulta ei kannata kysyä kun en tiedä. Pituutta 9 minuuttia ja kokoa 71MB.
Ensi kerralla upin luultavasti ainakin kokonaiset matsit Midnight Express vs. Rock 'N Roll Express ja Dusty Rhodes vs. Tully Blanchard. Lisäksi highlight-pätkiä kenties Andersoneista, Greg Valentinesta ja ehkä vielä joistain muista.