Arvostele näkemääsi painitapahtumaa

[Kenitys]

Aiheen 400. viesti 8)


OVER THE EDGE: IN YOUR HOUSE 22

Tämän ppv'n posteri on taas niitä mielenkiintoisia valintoja, koska naamallaan puolet koko kuvasta täyttävä Ken Shamrock ei esiinny tapahtumassa ollenkaan. Over The Edge oli siis kaikkien aikojen 22. In Your House. Edeltävien Unforgivenin ja No Way Out (of Texas)in tavoin tästäkin oli tarkoitus tulla myöhemmin jokavuotinen pikku-ppv, kun In Your House perinne lopetettiin, mutta kaikkihan varmaankin tietävät, miksi tapahtuma ei enää vuoden '99 jälkeen saanut jatkoa :/ Selostajinamme JR ja King.


LOD 2000 w/ Darren Drozdov & Sunny vs. D.O.A. (8-Ball & Skull) w/ Chainz
Noniin, nyt Disciples of the Apocalypse oli ainakin kääntynyt heeleiksi. Tarina näiden kahden ison joukkueen välillä oli se, että LOD oli alun perin pyytänyt DOA:ta parikseen kahdeksan miehen joukkueotteluun New Age Outlawsia ja jotain muuta vastaan. Palkaksi tästä tarjouksesta DOA tarjosikin LOD:lle löylytyksen, mikä ei jostain syystä 2000-luvun Road Warriorseja miellyttänyt. Niinpä kun pari viikkoa oli sarvia kolisteltu Raw'ssa, oli aika tuoda tämä brutaali ja monimuotoinen feud ppv-tasolle! LOD:n attire oli huvittavampi ppv toisensa jälkeen, ja nyt kaksikon mukana oli Sunnyn lisäksi myös "Puke" Darren Drozdov. Ihanaa.

Ei liene mikään suuri yllätys, että tämä nyt ei kovin kummoinen ottelu ollut. LOD:n parhaat päivät olivat menneet jo vuosia sitten, ja en ole varma, onko DOA:n pojilla semmoisia ollut ollenkaan. Lopputuloksena kankeahkoa brawlia, jossa varsinkaan kaksoset 8-Ball ja Skull eivät kyllä saaneet aikaan yhtään mitään. LOD näytti jonkun verran edes yrittävän, mutta harmillisen heikkoa oli heidänkin osallistuminen tässä. Onneksi sentään yleisö oli hienosti LOD:n puolella, niin ei tämä ihan omaakaan tunnelmaa show'n alussa tappanut. Muutamien hyvien hetkien ja hyvän tunnelman takia ihan siedettävä, mutta ei yhtään enempää.
*½ (9:56)

Tässä välissä The Rock kävi tarjoilemassa meille taas hienon promon. En ole ihan varma, tykkäänkö tästä Attitude-Eran WWF:n tyylistä buukata ppv'henkin jopa useampi kappale arkipäiväisiä in ring -promoja. Toisaalta ne ovat hyviä, mutta ei tämäkään mikään maailmaa mullistava ollut. Toisaalta ne vievät storylinejä eteenpäin, mutta eikö se olisi vähän niin kuin tv-show'iden homma? No, eivät nämä vielä ainakaan kamalammin häirinneet. Homma päättyi, kun Faarooq tuli leipomaan Rockia lättyyn.


Jeff Jarrett w/ Tennessee Lee vs. Steve Blackman
Viime ppv'ssä (Unforgiven: IYH 21) Jeff Jarrett tarjoili katsojille siis ikimuistoisen country-laulantahetken ihan oikean country-laulaja Sawyer Brownin kanssa. Kun Double J oli saanut biisinsiä veisattua, alkoi tapahtua, sillä Steve Blackman hyökkäsi Jarrettin kimppuun. Harmi vain, ettei yleisöä tuo hyökkäys kiinnostanut yhtään. Ei edes, vaikka se päättyi siihen, että lopulta Tennessee Leen avustuksella Blackman oli se turpaansa ottava osapuoli. Kaksikolla oli ollut siis kärhämää jo ennen Unforgiveniä, ja Unforgivenin tapahtumien jälkeen homma vain paheni. Mitenkö? En tiedä, varmaan Jarrett välillä promoili Blackmanista ja Blackman hyökkäili JJ:n kimppuun. Klassinen lower card -feud siis.

Samoin kuin openerilta en tältäkään odottanut oikeastaan yhtään mitään. Nyt sain kuitenkin jo vähän enemmän, sillä varsinkin Blackman (meinaan koko ajan kirjoittaa Steven nimen Blackamniksi... miksi) yllätti tässä ihan positiivisesti. En ole koskaan Blackmanista perustanut, koska hän on ollut oikein malliesimerkki täysin värittömästä ja hajusta WWF:n alakortin hepusta, mutta kyllä hän ainakin tässä uransa alkupuolella liikkui kehässä ihan vauhdikkaasti ja väläytti ihan tyylikkäitä Dropkickin takaisia perusliikkeitä. Jarrett nyt oli '90-luvun itsensä eikä siis kiinnostanut pahemmin, mutta ei hänkään nyt mikään hirveä tapaus kehässä ollut. Ei tämä nyt siis mikään erityisen kovatasoinen kamppailu ollut, mutta semmoinen ihan ok:n tv-ottelun tasoinen veto. Olisi voinut olla huonompi.
** (10:18)


Marc Mero vs. Sable
Tämä on jälleen jatkumoa aina viime vuoden lopuilta (tai oikeastaan jo viime vuoden alkupuolelta ennen Meron loukkaantumista) asti jatkuneesta taistosta Meron ja tämän on-screen -valetin Sablen välillä. Kuukausia Mero oli siis kateellinen Sablen saamasta huomiosta, koska tahtoisi itse nauttia kaikesta suosiostaan. Homma ei kuitenkaan edennyt vielä mihinkään, sillä Sablella oli yhä managerisopimus Meron kanssa. Niinpä lopulta ennen tätä ppv:tä Mero esitti Sablelle haasteen. Mero ottelisi ketä tahansa Sablen valitsemaa vastustajaa vastaan. Jos Sablen valitsema vastustaja voittaisi, Mero päästäisi Sablen vapaaksi, mutta jos Mero voittaisi, pitäisi Sablen lähteä WWF:stä. Ennen ottelua Sable sitten ilmoittikin, ettei ole hankkinut ketään vastustajaa Merolle, vaan aikoo itse tapella vapautensa puolesta.

Oletetusti ei tämä Intergender Match ollut mikään oikea ottelu vaan pelkkä angle, joka jatkoi storylineä. Otteluarvosanalla siis tietenkin pelkkää kuraa, kun mitään ottelua ei ollut, mikä harmitti itseä, kun olin ehtinyt jo toivoa hyvää ottelua Meron ja jonkun toisen taidokkaan painijan välillä. Anglena taas tämä oli ihan ok ja tavallaan ihan onnistunut (vaikkei mitenkään kamalan tuore) idea, mutta tietynlainen loogisuuden puute kyllä häiritsi pahan kerran. Lisäksi koko storyline alkaa olla jo aika väsynyt.
DUD (0:21)


Kaientai (Dick Togo & Men's Teioh & Sho Funaki) w/ Yamaguchi-San vs. Bradshaw & TAKA Michinoku (c) - 3 on 2 Handicap Match
Tämä jos mikä oli hyvin merkillinen ottelu ppv'ssä, mutta itse tykkäsin tästä juuri tämän täydellisen päinvastaisuuden takia. Attitude-Eran alakorttiotteluita parhaimmillaan. No, ei ehkä ihan, mutta kiva piristys kuitenkin. Tarinahan tässä oli se, että uusi kolmen japanilaisen painijan ja heidän managerinsa Yamaguchi-Sanin muodostama katujengi Kaientai oli saapunut WWF:ään palauttaakseen TAKA Michinokun maan pinnalle. Ilmeisesti Kaientain porukka siis tunsi storylinessä Michinokun entuudestaan ja oli hyvin katkeroitunut siitä, että he olivat ajautuneet pahaisiksi katujengiläisiksi ja TAKA WWF:n LHW-mestariksi. Nyt he ottaisivat TAKAlta sen, mikä kuuluu heille. Michinoku ei jäänyt kuitenkaan yksin koko katujengiä vastaan vaan liittoutui jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä teksasilaisen cowboyn Bradshaw'n kanssa taistellakseen Kaientaita vastaan.

Storylinen lisäksi tykkäsin myös ihan jonkun verran tästä ottelusta. Olen varmaan tässäkin taas hyvin yksin, koska mukamas tämä ottelu oli aivan liian sekava, eikä yleisö ollut yhtään mukana, eikä kukaan tietänyt mitä kehässä tehdä. En tiedä, katsoinko aivan eri ottelua, koska näiden LHW-painijoiden näyttävät liikkeet saivat minun korviini yleisön reagoimaan yllättävän kovaa. Samoin nuo liikkeet olivat monin paikoin oikeasti taidokkaita, ja kyllä tässä ihan selkeää rakennettakin oli. Bradshaw'n rooli oli tavallaan selkeä, mutta toisaalta taas ärsyttävä, ja se kyllä vähän haittasi ottelun kulkua. Silti, minusta tämä oli viihdyttävä midcard-kamppailu, vaikkei ottelumuodon takia nyt mikään huippukamppailu ollut. Ehkä kaikkien CW-painijoiden ottelut pitäisi olla sitten niitä, tai muuten ottelu on automaattisesti kuraa. Itse en tältä mitään loistopainia odottanutkaan, joten kiva ja vauhdikas välipalaottelu oli oikein hyvä roolissaan.
**½ (9:54)


The Rock (c) vs. Faarooq - WWF Intercontinental Championship
Tämä oli nyt se todellinen ratkaisun paikka. Kumpi on parempi: The Nationin uusi "ruler" The Rock vai aikoinaan Nation of Dominationin perustanut Faarooq? Tätäkin oli siis rakenneltu kuukausia jo ensin NOD:n sisällä olleilla ristiriidalla ja sitten lopulta sillä, kun Rock ja muu Nation heittivät Faarooqin porukasta pihalle pian WM:n jälkeen. Hetken jo näytti, ettei tätä ottelua käydä, koska Rock oli "loukannut niskansa" aikaisemmin illalla tapahtuneessa Faarooqin hyökkäyksessä. Comissioner Slaughter kuitenkin pakotti Rockin kehään ottelemaan Faarooqia vastaan, joten tässä sitä oltiin.

Ei tämä nyt ihan semmoinen kamppailu ollut, kuin olisin odottanut. Ensinnäkin tämä oli aikamoisen lyhyt, eli ei tässä hirveästi mitään suurta ehditty rakennella. Toiseksi taas tuntui, että lyhyys saattoi olla ihan hyväkin asia, koska jotenkin Rockin ja Faarooqin kemiat eivät selvästi klikanneet suuremmin. The Rock oli kyllä taas loistava olleessan yleisön kanssa yhteydessä ja vetäen muutenkin heelin rooliaan erinomaisesti, mutta Faarooq vaikutti tässä jotenkin tosi värittömältä ja mitäänsanomattomalta. Lopputuloksena oli ihan ok tv-ottelumainen "tiukka" mättö, josta puuttui kuitenkin kaikenlainen ainutlaatuisuus. Toivottavasti tämä feud todella oli tässä.
** (5:02)


Kane w/ Paul Bearer vs. Vader - Mask vs. Mask Match
Kane painimassa jälleen ppv'ssä, mutta tällä kertaa ei Undertakerin kanssa! Tässä oikeastaan alkoikin näkyä Kanen ongelma miehen alku-uralla WWF:ssä. Hänet oli tuotu vain ja ainoastaan kostamaan veljelleen Undertakerille kaikki kamaluus, ja kun lopulta UT oli suostunut ottelemaan häntä vastaan (kahdestikin), oli Kane ottanut (molemmilla kerroilla) köniinsä. Mitä Kane tekisi oikeasti seuraavaksi tämän jälkeen? Jäisi vain huvikseen hortoilemaan WWF:ään? No, onneksi WWF keksi hetkellisen väliratkaisun tähän Vaderin avulla. Helmikuussa käydyssä IYH:ssahan Kane otteli Vaderia vastaan ja pieksi tämän niin pahasti, ettei Vaderia näkynyt kuukausiin. Unforgivenin Kane vs. UT -ottelussa Vader kuitenkin teki paluunsa auttaen UT:n voittoon Kanesta. Niinpä sekä Kanella että Vaderilla oli erinomaiset syyt kohdata toisensa ottelussa, jossa panoksena oli vieläpä se, että voittaja joutuisi luopumaan maskistaan! Stipulaatio oli mielenkiintoinen sinänsä, sillä Vader oli kyllä esiintynyt ilman maskia ihan jatkuvasti vuosien varrella.

Minusta tämäkin oli ihan kivaa rymistelyä, vaikka ei tässä ihan ensimmäisen ottelun tasolle päästy. Vader alkoi olla jo selvästi lähtökuopissaan (mikä selvisi varsinkin ikimuistoisessa post match -promossa: "Look at me, I'm big piece of shit"), ja se näkyi jonkun verran ottelussakin. Silti osittain aika hitaasta keskiosasta huolimatta tykkään näistä vähintäänkin suhteellisen taidokkaiden isojen miesten rymistelystä. Jotenkin tässäkin oli tunnelma kohdillaan, molemmat mätkivät toisiaan menemään ja ottelulla oli selkeä rakennekin. Kumpikin näytti ottelussa aika hyvältä, ja saatinhan sieltä se Vadersaultkin. Kaikin puolin ihan kiva kamppailu, mutta hitaudesta ja muusta johtuen ei nyt silti sen enempää. Tämäkin alkoi olla nyt viimeistään nähty.
**½ (7:20)

Tässä välissä oli tarjolla varsin mielenkiintoinen angle, kun WWF tarjosi kahdelle legendalle, Milwaukeen omalle miehelle The Crusherille ja tämän pitkäaikaiselle feud-parille Mad Dog Vachonille, kunnialaatat hienosta työstä painin parissa. Oikea funktio tällä kunniahetkellä (yleisön herättelyn lisäksi - Crusher nimittäin sai ihan uskomattomat popit) oli kai se, että Jerry Lawler pääsi morkkaamaan näitä "menneen aikakauden" legendoja ja haastamaan näiden kanssa riitaa. Tämän pitkän ja tylsähkön anglen huippukohta lienee se, kun 71-vuotias lihavahko Crusher huitoo ilman paitaa, aurinkolasit silmillä ja sikari suussa Jerry Lawleria Mad Dogin proteesilla, jonka Lawler on aikaisemmin kiskonut irti. Yes, this is entertainment.


D-Generation X (New Age Outlaws (c) & Triple H (c)) w/ X-Pac & Chyna vs. The Nation (Owen Hart & D-Lo Brown & Kama Mustafa) w/ Mark Henry
Kuten voi huomata, paljon oli tapahtunut tällä osalla sitten viime ppv'n. Vaikka alun perin HHH:n johtamaa DX:ääkin yritettiin rakentaa ylimielisenä heel-joukkiona, alkoi tämä räväkkä porukka saamaan Attitude Eralla niin suurta suosiota (erityisesti sen jälkeen, kun he yrittivät suorassa lähetyksessä päästä WCW:n show'hun ja kävivät näiden päätoimistolla asti), että heidät käännettiin faceksi. Pian tämän jälkeen he alkoivat feudata toisen ylimielisen ja julman porukan, eli The Rockin johtaman The Nationin, kanssa. Yksi shokkikäänne tähän kuvioon saatiin vielä, kun HHH:n kanssa kuukausia feudannut face Owen Hart kääntyi kaikkien järkytykseksi jälleen heeliksi hyläten joukkueparinsa Ken Shamrockin kesken joukkueottelun ja liittyen Nationiin. Tämän Owen selitti sillä, että koko muu Hart Family oli hylännyt hänet, mutta Nationista hän löysi uuden perheensä. Näin Owenin ja Hunterinkin feud sai vielä jatkoa.

Koska tässä vaiheessa show'ta oli vielä hyvin paljon aikaa jäljellä, saatoin odottaa, että tämä ottelu saa paljon aikaa. Niin se myös sai, mutta siihen päättyivät toteutuneet odotukseni tämän ottelun osalta. Tähän mennessähän tämä ppv nyt oli kiltisti sanottuna ollut aikamoisen tylsä: parhaat ottelut olivat olleet kaksi ihan viihdyttävää **½-ottelua. Toivoin siis tästä sitä alakortin räjäyttäjää ja show'n pelastajaa, mutta ei tämä sitä oikein ollut. Kukaan painijoista, edes Owen tai Triple H, eivät loistaneet tässä kummemmin. Ehkä sitä aikaa sitten oli liikaa, koska paikoitellen tämä meni kyllä täysin turhaksi hieromiseksi, jolla vain yritettiin sitä aikaa saada kulumaan. Ei tämä nyt siis p**ka ottelu ollut. Jälleen ihan kiva ja ihan viihdyttävä kamppailu, jossa oli monia hyviäkin hetkiä, mutta kukaan painijoista ei kyllä ollut parhaimmillaan tässä. Siinä suhteessa siis pettymys.
**½ (18:33)


Steve Austin (c) w/ The Undertaker vs. Dude Love - Special Referee: Mr. McMahon - WWF Championship
Joo-o, kyllähän tämä ppv aika lailla yhden ottelun ppv oli, sillä tämä oli se ainut kunnolla hypetetty ottelu koko kortissa. Lisäksi tätä oltiin buildattu oikein kunnolla aina WM:stä lähtien. Dude Love, joka petti entisen ystävänsä ja liittyi McMahonin porukkaan, kohtasi siis Austinin Unforgivenissä. Mestaruuden voittaminen jäi kuitenkin haaveeksi johtuen sekavasta lopetuksesta, johon kuului mm. Austin täräyttämässä Vinceä terästuolilla kaaliin. Niinpä ainakin Vincen mielestä oli oikeus ja kohtuus, että tyylinsä Corporate Championiksi (sliipattu tukka, puvuntakki jne.) muuttanut Dude Love saa toisen mahdollisuuden mestaruuteen, ja tällä kertaa hän päätti varmistaa, ettei edelliskerran tapaisia vahinkoja pääse käymään. Tämän hän varmisti määrämällä itsensä ottelun tuomariksi, Gerald Briscon ottelun ajanpitäjäksi ja Pat Pattersonin ottelun kehäkuuluttajaksi. Tämä kaikki saattaa kuulostaa hieman epäreilulta, mutta Austin ei siitä välittänyt rotan perseen vertaa, vaan lupasi silti säilyttää mestaruutensa. Lisäksi hänellä oli hihassaan yksi ässä: hän nimittäin oli hankkinut The Undertakerin ringsidelleen varmistamaan, että homma pysyy aisoissa.

Minulla on hyvin ristiriitaiset fiilikset tästä ottelusta, jota monet ovat hehkuttaneet suunnattomasti - jopa vuoden '98 parhaaksi WWF-otteluksi. Tykkäsin tässä ottelussa hitosti Austinin ja Loven painista. Molemmat antoivat todellakin kaikkensa tässä, ja varsinkin Foley otti taas hemmetin näyttävää bumppia koko ottelun ajan. Muutenkin äijät painivat törkeän viihdyttävästi, saivat yleisön hyvin mukaan ja väläyttivät pari aivan uuttakin spottia heiluessaan sisääntuloväylällä olleiden autojen luona. Lisäksi tykkäsin siitä, kuinka pirun hyvin Vince tuon heel-roolinsa hoiti, mm. kun muutti ottelun sääntöjä kesken kamppailun ("Just a reminder! Just a reminder!").

Mistä taas sitten en ottelussa tykännyt yhtään, oli se, että tämä oli taas aivan hiton ylibuukattu kamppailu - eikä pelkästään hyvällä tavalla. En oikein tajua sitä, kun monet kritisoivat tämän aikakauden WCW:n järkyttävää ylibuukkausta, mutta kun Attitude Eran WWF harrastaa samaa, onkin se "v***n kultaa". Minua ainakin ihan vilpittömästi ärsytti lopun sähellykset (okei, lukuun ottamatta niitä hemmetin cooleja Chokeslameja Pattersonille ja Briscolle selostuspöytien läpi, jotka jokaisen kannattaa nähdä) ja aikamoiselta antikliimaksilta tuntunut lopetus. Ei kai sitten tässä vaiheessa McMahon-Austin -feudia voitu tarjota vielä mitään selvää puhdasta voittoa, mutta kyllä tämä kaiken helvetinmoisen taistelun jälkeen tuntui oikeasti laimealta. Aluksi minulle jäi tästä ottelusta oikeasti todella paha maku suuhun tuon ylibuukkauksen takia, mutta hetken mietittyä kyllä minä silti tästä tykkäsin todella paljon juuri Austinin ja Loven työskentelyn ansiosta. Silti, ei tämä niin hyvä ollut kuin olisi voinut ja ei myöskään (toivottavasti) ole vuoden paras ppv-ottelu WWF:ltä.
**** (22:28)

*** Dude Love
** Steve Austin
* The Rock

Tämä ppv oli taas näitä WWF:n välippv:itä, jotka olivat täysin yhden ottelun varassa. Vielä kun en itse tapahtuman ME:stä innostunut läheskään niin paljon kuin monet muut, ei tässä jää muuta vaihtoehtoa kuin julistaa tapahtuma Kehnoksi. Onneksi tässä nyt oli kuitenkin tämä Austin vs. Love, koska kyllä minä kaikesta huolimatta pidin siitä siis todella paljon, ja se tämän pelasti. Muuten tarjolla oli enintään "ihan hyviä" otteluita, joista vieläpä semi-ME petti odotukseni. ME:tä lukuun ottamatta ei siis mitään ikimuistettavaa. Ehkä ensi ppv'n kohdalla tämä WM:stä alkanut paha alamäki stoppaisi.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä'
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. ECW Living Dangerously - Ok
8. WCW Spring Stampede - Ok
9. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
10. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
11. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
12. WCW Slamboree - Kehno

Seuraavaksi WCW:n The Great American Bash. Odotan huolestuneena.

[Kenitys]

Jeesjees.


THE GREAT AMERICAN BASH 1998

The Great American Bash oli siis WCW:n yksi perinteisimmistä ja isoimmista ppv:istä. Ensimmäinen Thre Great American Bash järjestettiin jo vuonna '85, tuolloin tietenkin vielä NWA:n alaisuudessa. Kauas oltiin noista ajoista tultu, ja vaikkei TGAB nyt vielä ollut kehittynyt samanlaiseksi yleiseksi vitsiksi kuin miksi se myöhemmin WWE:ssä nousi, minua jo etukäteen vähän pelotti, mitä tämä ppv tarjoaisi. Selostajina jälleen Tony, Bobby ja Mike.


Chris Benoit vs. Booker T - Best of 7 Series Match #7 for the WCW Television Championship Title Shot
Aika huipulla oli tässä vaiheessa TV-mestaruuden arvostus. Ottelusarja pelkästä mestaruusottelusta. Chris Benoit otteli siis viime ppv'ssä uutta TV-mestaria Fit Finlayta vastaan, mutta hävisi - osittain sen takia, että hänen keskittymisensä herpaantui Booker T:n saapuessa katsomaan ottelua. Tuon jälkeen entinen TV-mestari Booker ja pitkäaikainen haastaja Benoit alkoivat ratkaista sitä, kumpi todella on tuon mestaruusottelun ja mestaruuden arvoinen ottelusarjalla, jossa ensin 4 ottelua voittanut saisi mestaruusottelun TGAB:ssa Finlayta vastaan. Alun perin sarjan, joka oli 3-3 tilanteessa, piti päättyä ppv:tä edeltäneessä Thunderissa. Tuo ottelu päättyi kuitenkin siihen, että nWo Hollywoodin Bret Hart auttoi Chris Benoit'n voittoon, koska halusi tämän liittyvän nWo:hon. Benoit ei tuota voittoa hyväksynyt, vaan käski tuomarin hylätä hänet, ja niinpä Booker voitti ratkaisevan ottelun. Bookerillekaan ei kuitenkaan halpamainen voitto kelvannut, joten nämä rehdit herrasmiehet sopivat, että he ratkaisevat paremmuutensa ppv:ssä uusintaottelussa. Voittaja kohtaisi Finlayn myöhemmin illalla.

TV-divisioonan ottelut eivät olleet pettäneet koko vuonna, eikä niin käynyt tälläkään kertaa. Benoit ja Booker olivat jo aikaisemmin vuonna '98 kohdanneet toisensa ppv'ssä kerran, ja tämä oli ihan yhtä kovatasoinen kamppailu kuin sekin. Vähän harmitti, ettei tässäkään ottelussa päästy ihan huippuottelutasolle, koska sellaistakin olisi näiltä kahdelta voinut odottaa. Silti tarjolla oli vauhdikasta, viihdyttävää ja sopivan teknistä ottelua kevyellä tarinankerronnallakin. Kaikin puolin siis oikein hieno tapa avata show, vaikka se kaikkein terävin kärki jäikin yhä puuttumaan.
***½ (16:20)


Saturn vs. Kanyon
Varsinkaan ottelun jälkimeininkien jälkeen en ole nyt ihan varma siitä, kummin päin tuo face/heel-jako pitäisi menna, mutta kyllä se ainakin otteluun tultaessa tämä oli. (Chris) Kanyon on siis tietenkin entinen Mortis, joka vielä vuonna '97 piinasi James Vandenbergin manageroimana yhdessä Wrathin kanssa erityisesti Glacieria. Vuonna '98 Mortis yritti liittyä Ravenin Flockiin, mutta Raven ei tätä hyväksynyt porukkaansa, ja tämän jälkeen Mortis katosi ruuduista useammaksi kuukaudeksi. Keväällä useamassa show'ssa sama katsomoon saapunut mies alkoi kuitenkin häiritä Ravenia. Tämä kuvio kärjistyi Slamboreessa, kun DDP:n ja Ravenin ottelun jälkeen yhdeksi Ravenin Riot Squadin jäseneksi naamioitunut Mortis hyökkäsi Ravenin kimppuun ja riisui maskinsa paljastuen tuoksi samaksi katsomosta Ravenia häirinneeksi mieheksi, eli Kanyoniksi. Kanyon oli nyt kostoretkellä koko Flockia vastaan, ja TGAB:ssa hän kohtasikin Flockin pitkäaikaisjäsenen Saturnin.

En oikein tiennyt etukäteen, mitä odottaa tältä ottelulta, koska varsinkin Saturn oli oikein taidokas painija, ja Kanyonkin oli ihan yllättävän hyviä otteita esittänyt useammassakin ottelussa vuonna '97. Tämä kamppailu ei kuitenkaan tuntunut lähtevän liikkelle ollenkaan, vaikka se sai myös aikaa todella paljon. Suurin ongelma ottelussa tuntui olevan se, että molemmat painijat vain iskivät toisilleen yksittäisiä liikkeitä, eikä näinkään pitkälle ottelulle saatu rakennettua minkäänlaista järkevää etenemistä tai kantavaa tarinaa. Muutamia nättejä liikkeitä, kuten Saturnin Triple Jump Moonsault, nähtiin, mutta aika köyhäksi tämä jäi. Ottelun lopetus oli taas sitä itseään. Oli tämä siis ihan ok rymistelyä, mutta ei mitään muuta. Harmi.
** (14:46)


Chris Jericho vs. Dean Malenko - WCW Cruiserweight Championship
Paljon oli tapahtunut CW-divisioonan osalta Slamboreessa ja sen jälkeen. Slamboreessahan nähtiin se 15 CW-painijan Battle Royal, jonka voittaja kohtasi Chris Jerichon heti tuon ottelun jälkeen. Battle Royalin voitti Ciclope, kun viimeiseksi hänen kanssaan kehään jäänyt Juventud eliminoi itse itsensä... Paitsi, että "Ciclope" ei ollutkaan oikea Ciclope, vaan täksi naamioitunut Dean Malenko! Malenko, jota Jericho oli pilkannut siitä lähtien, kun hän lähti WCW:stä, teki siis paluunsa Slamboreessa ja voitti napakan ottelun jälkeen CW-mestaruuden Jericholta. Tämän jälkeen Jericho itki salaliitoista ja siitä, kuinka häntä oli kusetettu, viikkotolkulla, eikä suostunut uusintaotteluun, koska mestaruuden pitäisi oikeasti olla yhä hänellä. Lopulta Malenko, joka ei ollut saanut kaikkea kostoaan vain viemällä mestaruutta Jericholta, vaan tahtoi yhä päästä pieksemään hänet, suostui antamaan mestaruutensa vakantiksi, jotta Jericho suostuisi kohtaamaan hänet The Great American Bashissa.

Minä tykkäsin tästä feudista todella paljon, koska tässä yhdistyivät loistava paini, (Jerichon) hienot promot ja mielenkiintoinen sekä originaali juonikuvio. Ei kovin yleistä ainakaan WCW:ltä. Harmi vain, ettei tämäkään ottelu yltänyt ihan sille tasolle, mitä parhaimmillaan voisi toivoa Chris Jerichon ja Dean Malenkon ottelulta. Itse tykkäsin tästä enemmän kuin Slamboreen kohtaamisesta, koska tämä oli tuplasti pidempi, ja tässä päästiin rakentelemaan ottelua jo selvästi paremmin. Lisäksi ottelun viimeiset minuutit olivat oikeasti hiton jännittäviä. Lopetus oli vähän harmillinen, mutta tavallaan tykkäsin siitä paljonkin, koska se oli jotain uutta ja jatkoi myös tarinaa hienosti. Ottelun jälkimeiningit olivat sekä toimivia että (kiitos Jerichon) hauskoja.
***½ (13:52)


Juventud Guerrera vs. Reese w/ Lodi
Hienosta ottelusta ja juonikuviosta otteluun, jonka olemassaoloa on hankala ymmärtää. Reese oli siis The Giantiakin isompi painitaidoton möhkäle, joka debytoi aikoinaan WCW:ssä The Yetinä (kannattaa katsoa: ainut klippi, jonka kohdalla voin sanoa rakastavani Tony Schiavonen selostusta). Sittemmin miehen gimmickiä oli muokattu useammankin kerran, ja nyt hän oli osa The Flockia. Onneksi Flockista löytyi normaalisti oikeita painijoita buukattavaksi otteluihin, mutta nyt oli sitten Reesenkin aika tehdä in ring ppv-debyyttinsä tällä gimmickillä. Vastassa hänellä oli yksi WCW:n overeimmista cruiserweighteistä Juventud Guerrera, joka oli viime viikoilla käynyt taistelua erityisesti Flockin Kidmania vastaan. Reese oli kuitenkin aiheuttanut noissa otteluissa Juventudin tappion, ja niinpä Juventudin oli aika kohdata 1 vs. 1 -ottelussa tämä jättiläismäinen kiusaajansa.

Lienee sanomatta selvää, ettei tämä ottelu ollut painillisesti kovin kummoinen. On olemassa hyviä cruiserweightin ja ison painijan välisiä otteluita, kuten Rey Mysterion kamppailut Kanea, Undertakeria tai Big Show'ta vastaan. Sitten on olemassa huonoja cruiserweightin ja ison painijan välisiä otteluita, kuten tämä. Juventudin ei annettu ottelussa tehdä paljon mitään (tietenkään), ja Reesen hallinta oli taas aivan olemattoman kömpelön näköistä. Lisäksi Reese ei myynyt mitään, ja botchasipa hän vielä ottelun lopetuksenkin. Yhden tähden tämä puhtaasti huono ottelu saa siitä, että Juventud näytti kaikesta huolimatta yrittävän kovasti. Tällä kertaa se ei riittänyt.
* (8:45)


Chavo Guerrero Jr. vs. Eddie Guerrero
Vihdoinkin tässä kuviossa oltiin edetty otteluvaiheeseen. Kuukausia Eddie oli kiusannut ja piessyt "koulutuksen" merkeissä veljenpoikaansa, mutta lopulta Chavolle oli riittänyt. Nuorella Chavolla oli napsahtanut päässä, eikä hän selvästi ollut vieläkään ihan täysin järjissään. Hän ei vain enää jaksanut Eddien alamaisena olemista, ja tahtoi kohdata oman setänsä kehässä. Eddie ei tätä ottelua tahtonut, ja hän yritti viimeiseen asti saada Chavon perumaan tämän, mutta Chavo ei siihen suostunut.

Tämä ottelu oli tietynasteinen pettymys, ei siitä pääse mihinkään. Kovasti olisin toivonut, että vuonna '98, jolloin molemmat olivat vielä ihan parhaassa iässään, näiden kahden ottelu olisi räjäyttänyt pankin ja tarjonnut ikimuistettavan ottelun, mutta sitä ei ainakaan The Great American Bashissa nähty. Minusta tämä ottelu oli ehdottomasti hyvä, koska tässä oli onnistunutta rakentelua, hyvää myyntiä ja tyylikkäitä liikkeitä. Silti tästä tuntui puuttuvan kaikenlainen innovatiivisuus, uutuus ja semmoinen sata lasissa yrittäminen. Jotenkin vain tämä jäi vähän laimeaksi, kun tietää mihin nämä pystyisivät. Molemmat vetivät roolinsa hyvin, ja lopetus oli toimiva, eli niistä plussaa. Mitään järkevää syytä en keksi sille, miksi tämä ei vain toiminut niin paljon kuin olisi voinut, mutta ei kai näille aina järkeviä syitä olekaan.
*** (14:46)


Fit Finlay (c) vs. Booker T - WCW Television Championship
Spoilerspoiler, näin sitten se illan openerissa käydyn ottelun voittaja kohtasi Television-mestarin Finlayn. Finlayhan voitti reilu kuukausi aikaisemmin TV-mestaruuden juuri Booker T:ltä, joten tämä on eräänlainen rematch.

TV-divisioona on koko vuoden tarjonnut hyviä otteluita, mutta tämä nyt petti vähän. Ei tämäkään siis missään tapauksessa huono tai minun silmiini tylsäkään ottelu ollut, mutta vähän yksipuolinen. Ottelussa oli niin selvä tarina, eli se, että Finlay työsti Booker T:n jalkaa, että se haittasi jo vähän muutakin ottelun kulkua. Eipä siinä, Finlay osasi kyllä tuon rakentelun niin, ettei tuo jalan telominen vaikuttanut yksitoikkoiselta, vaan irlantilainen käytti kaikenlaisia keinoja ottelun aikana. Ongelma oli vain tosiaan se, että tässä ei nähty sitten paljonkaan muuta. Lisäksi harmitti lopussa nähty Booker T:n täydellinen no-sellaus, joka oli jotenkin todella typerää. Miksei Booker voinut myydä sitä jalkaansa samalla kun teki sitä pakollista comebackiaan? Sekin olisi ollut mahdollista. No, ihan hyvä ottelu, ja tykkäsin Finlaysta tässä taas tosi paljon, mutta parempaankin oltaisi voitu pystyä. Botchattu lopetus ei asiaa auttanut.
**½ (13:13)


Goldberg (c) vs. Konnan w/ Curt Hennig & Rick Rude - WCW United States Heavyweight Championship
Kaipa se Konnan nyt kuitenkin tämän ottelun ajan aika selvä heel oli, vaikka Wolfpack noin yleisesti olikin se facempi osa nWo:sta. Goldberg oli siis nyt urallaan edennyt nWo:n kanssa feudaamiseen, ja alun perin hänen piti tässä ppv'ssä kohdata Curt Hennig. Hennig oli kuitenkin loukannut jalkansa, ja niinpä hän ja hänen manageri Rick Rude valitsivat korvaavaksi vastustajaksi tähän US Heavyweight -mestaruusotteluun Wolfpack-kamu Konnanin. Ennen tätä ottelua Goldbergin voittoputki oli 99-0. Jokainen, joka arvaa, mitä se oli ottelun jälkeen, saa keksin.

Ottelusta ei ole paljoa sanottavaa, koska eipä tämä kunnon ottelu ehtinyt olemaankaan. Tällä kertaa ei nähty oikeastaan edes mitään hienoa power-liikettä Goldbergiltä (Ankle Lockinkin mies kusi), mutta toisaalta on ihan tuosta ottelun aikana vallinneesta tunnelmasta jo annettava yksi tähti. Aivan mieletöntä oikeasti: järkyttävän kokoiset Goldberg-chantit useaan kertaan sisääntulon aikana, ottelun aikana ja vielä ottelun päätyttyäkin. Uskomatonta.
* (1:57)


Randy Savage & Roddy Piper vs. Hollywood Hogan (c) & Bret Hart w/ The Disciple
Oho, maailmanmestari Hogankin oli erehtynyt painimaan ppv:ssä. Onneksi mestaruus ei sentään ollut panoksena, koska se olisi jo järkyttänyt perustavanluonteisia rakenteita. Tämän ottelun taustatarina oli varsin simppeli. Hogan oli aina inhonnut Piperiä ja oli käytännössä feudannut tämän kanssa Piperin WCW-debyytistä, joka tapahtui vuonna 1996, asti. Savagen ja Hoganin sukset olivat menneet ristiin viimeisen kerran vuoden '98 alussa, ja Savage kuului nykyisin nWo Wolfpackiin, Hogan tietenkin nWo Hollywoodiin. Bret Hart oli taas pettänyt kaikki faninsa keväällä ja auttanut Hoganin voittoon mestaruusottelussa Savagea vastaan, mikä lienee varsin kelvollinen syy Savagelle ja Hartin entiselle ystävälle Piperille vihata Hartia. Lisäksi Savage ja Piper eivät itsekään tulleet toimeen kovin kummoisesti, koska Piper edusti WCW:tä ja Savage nWo Wolfpackia, ja miehet olivatkin ottaneet yhteen ppv:tä edeltävässä Nitrossa ja kohtaisivat toisensa ottelun jälkeen.

Ensin kuitenkin tämä ottelu, joka nyt oli aika tyypillinen ppv-tason joukkueottelu, jossa oli mukana Hogan. Kiitos Hartin ja Savagen (olen koko ajan vain vakuuttuneempi siitä, että Savage on ainut tästä vanhojen partojen kaartista, jolla oli edes pikkaisen jotain annettavaa kehässä) tämä oli kuitenkin katsottava kamppailu. Piper oli taas entistä turhempi ja Hogan taas oma vanha itsensä. En edes oikeastaan muista kauheasti, mitä tässä tapahtui, paitsi sen, että Hart ja Savage tuntuivat kuitenkin ihan jonkun verran tässä yrittävän. Lopetus oli aika typerähkö, mikä latisti tunnelmaa entisestään. Kaikella tapaa täysin entuudestaan nähty ottelu tuhannesti nähdyillä kikoilla ja nWo-hulinoilla, mutta toisaalta harvinaisen vähän ylibuukkausta tässä oli. Silti, laimeaa.
*½ (11:40)


Randy Savage vs. Roddy Piper
Ja sitten oli vuorossa tämä edellisen ottelun joukkueparien keskenäinen kohtaaminen, joka alkoi heti kun edellinen päättyi. Hetken jo näytti, ettei tätä käytäisi ollenkaan, mutta eihän tässä sentään niin käynyt...

...Vaikka eipä tämä tämmöisenäänkään oikeastaan mikään kunnon ottelu ollut. Puolikas täytyy antaa ihan jo sille, kuinka pirun hienosti ottelun tuomari myi Savagen tarjoaman nyrkiniskun - paremmin kuin olen kenenkään painijan nähnyt myyvän. Muuta tässä ei sitten tuon nyrkiniskun (ja parin muun liikkeen lisäksi) ollutkaan. Voisin kirjoittaa pitkänkin ihmettelyn siitä, mihin tätä koko ottelua edes tarvittiin ja miksei tyydytty buukkaamaan tätä kuviota niin kuin aluksi näyttikin, mutta en toisaalta jaksa enää edes ihmetellä. Tämä on WCW.
½ (1:37)


The Giant (c) vs. Sting (c) - WCW World Tag Team Championship
Eikä siinä vielä kaikki! Vuorossa oli vielä huikea Main Event, jossa oli panoksena joukkuemestaruuiden yksinhuoltajuus! Viime ppv'n ME:ssähän Giant ja Sting kohtasivat Outsidersit, ja ottelu päättyi siihen, kun Scott Hall kääntyi vanhaa ystäväänsä Kevin Nashia vastaan, aiheutti joukkueelleen mestaruustappion ja liittyi Dusty Rhodesin kanssa nWo Hollywoodiin. SWERVE! Tuolloin vielä WCW:hen kuulunut Sting, jota Giant yritti houkutella myös nWo Hollywoodin jäseneksi, ei tämmöistä kamaluutta kuitenkaan hyväksynyt, ja lopulta hän kääntyikin joukkuemestaripariaan vastaan ja liittyi nWo Wolfpackiin! Ja ettei tämä hulluttelu päättyisi vielä tähän, tarjosi WCW nyt yhden vuoden suurimmista ppv:istä ME:ssä joukkuemestareiden välisen kohtaamisen, jonka voittaja saisi valita uuden joukkuemestariparin. Aivan ihanaa.

Kaksi vuotta aikaisemmin Slamboreessa The Giant ja Sting kohtasivat tämän projektini historian parhaassa WCW World Heavyweight -mestaruusottelussa, joka sai minulta arvosanaksi ***. Tuo ottelu tuntui oikeasti merkitsevän jotain ja se oli myös yllättävän hyvä ja toimiva - eikä siihen tarvittu mitään tämän ottelun järjettömistä käännöksistä, muista kuvioista tai Todella Ilkeää Pahis Giantia polttamassa tupakkaa. Lienee sanomatta selvää, ettei tämä yltänyt ollenkaan samalle tasolle. Ottelun hyvä puoli oli se, että se oli sopivan lyhyt, joten tässä ei jäänyt aikaa millekään turhalle löntystelylle. Tämä oli sopivan tiivis ja sinänsä hoiti hommansa, mutta kyllä tämä silti todella antiklimaattiselta ME:ltä tuntui. Stingistä pitää sanoa, että hänen voi toki sanoa olleen tässä vaiheessa jo parhaat vuotensa paininut, mutta minä mielummin silti hänen edes vähän nopeampaa liikkumista katselen kuin muiden ME-kavereiden raahustelua.
*½ (6:40)

*** Chris Jericho
** Chris Benoit
* Dean Malenko

Kuten jo arvosanoista päätellä, oli tämä ppv selvästi Kehno ja toistaiseksi vuoden huonoin ollen jo pelottavan lähellä surkeaa. Jos Benoit'n ja Bookerin openeria ja Jerichon ja Malenkon kohtaamisia ei olisi nähty, olisi tämä ollutkin epäilemättä surkea, mutta nyt nuo vielä pelastivat tämän. Olisin toivonut, että edes yksi vuoden suurimmista WCW-ppv:istä olisi yllättänyt positiivisesti, mutta heti ppv:n alkuminuuteista asti välittyi taas semmoinen fiilis, että tästä ei kovin kummoista show'ta tule. Eikä sitten tullutkaan. Yläkortti oli taas parhaimmillaankin heikkoa ja alakortinkin pari odottamaani ottelua (erityisesti Chavo vs. Eddie) pettivät ilkeästi. Tästä ei voi kuin nousta - tai ikävä kyllä voi laskeakin, mutta toivossa on hyvä elää.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. ECW Living Dangerously - Ok
8. WCW Spring Stampede - Ok
9. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
10. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
11. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
12. WCW Slamboree - Kehno
13. WCW The Great American Bash - Kehno

Seuraavaksi WWF:n King of the Ring, jonka toivon katkaisevan tämän Kehnojen ppv:eiden putken.

[Kenitys]

Katselin tämän jo ennen Rumblea ja kirjoittelin arvostelunkin tuossa viikonlopun aikana, joten julkaisenpa tämän tässä välissä, ennen kuin syvennyn taas nykypainiin.


KING OF THE RING 1998
Off With Their Heads

King of the Ring oli aina vuoteen 2002 asti yksi WWF:n viidestä pitkän historian omaavasta ja suuresta ppv'stä. Tuon vuoden jälkeen ppv poistettiin kalenterista, vaikka muutaman kerran samanniminen turnaus on männävuosinakin järjestetty, vaikkei niiden merkittävyys ehkä ole enää samaa luokkaa ollutkaan. Toki jo näiden '90-luvun lopunkin turnauksien merkittävyydestä voi olla montaa mieltä, sillä tästäkään ppv'stä harva muistaa turnausta ollenkaan johtuen siitä eräästä bumpista, josta joku on saattanut joskus kuulla. Yhtä kaikki JR ja King olivat jälleen valmiina selostamossa.


The Headbangers & TAKA Michinoku (c) vs. Kaientai w/ Yamaguchi-San
Tämä oli tietenkin jatkoa jo edellisessä WWF:n ppv:ssä Over The Edgessä osuutensa saaneelle TAKA Michinoku vs. Kaientai -feudille. Japanilainen katujengi ei ollut saanut edelleenkään kostettua TAKAlle, varsinkin kun Light Heavyweight -mestaruuskin oli yhä Michinokun vyötäisillä. Niinpä Kaientai kohtasi ppv'ssä jälleen TAKAn, mutta tällä kertaa Michinokun apuna olikin yhden ison teksasilaisen sijaan kaksi normaalikokoista hevidiggaria.

Piristävä tapa WWF:ltä avata show. Harmi, että light heavyweight- tai myöhemmin cruiserweight-divisioonakaan ei koskaan WWF/E:ssä lyönyt niin hyvin läpi, että se olisi täysin vakiintunut ppv:eiden ottelukalustoon. Kyllä minä avaisin mielummin show'n nimittäin tämmöisellä nopeatempoisella ottelulla, jossa Headbangersitkaan eivät kauhean huonoilta näyttäneet, kuin vaikkapa LOD:n ja DOA:n rymistelyllä. Piristävyydestä huolimatta tämä ei nyt mitään ihan huipputasoa otteluna ollut vaan tuntui hiukan laimealta ja jäi laadullisesti minun mielestäni jopa ihan hitusen sille viime ppv'n Handicap Matchille. Ehkä se hitunen oli sitten juuri Headbangersien heikkoutta. Eipä silti, tyylikästä menoa, kuten Baseball Slide Head Scissorsit, ottelussa nähtiin. LHW-divarin kuviot aina monipuolistivat tarjontaa. Kaikesta huolimatta siis kiva alku.
**½ (6:41)

Ensimmäisen ottelun jälkeen nähtiin myös illan ensimmäinen in ring -promo. Vince McMahon kävi kehässä puhumassa viitisen minuuttia ilman minkäänlaista kummempaa päämärää. Nyt voin sanoa, että minua alkaa jo hieman jurppimaan tämä ppv-ajan tarjoaminen mitäänsanomattomille tv-tyyppisille promoille. Hassua tässä oli se, että vaikka Sable sai viime ppv:ssä kenkää WWF:stä, oli hän jo nyt tullut takaisin ja kuulutti tässä Vincen kehään. Toinen hassu fakta oli se, että juuri Pat Patterson kaikista Vincen hännystelijöistä oli buukattu läimäisemään Sablea takamuselle Vincen sisääntulon aikana. Bwahaha.


Double J w/ Tennessee Lee vs. Ken Shamrock - King of the Ring Semi Final Match
Tänäkään vuonna ei siis itse ppv'ssä nähty muuta kuin välierät ja finaali, mikä on minusta kyllä vähän harmi. Toki se avaa sitten aikaa kaikille muille otteluille, mutta jotenkin näkisin mielelläni KOTR-ppv:ssä pääasiassa KOTR-otteluita. Shamrock oli aikaisemmilla kierroksilla päihittänyt Nationin jäsenet Kama Mustafan ja Mark Henryn. Double J (mikä oli siis tässä vaiheessa ilmeisesti Jeff Jarrettin virallinen kehänimi) taas oli voittanut Faarooqin ja Marc Meron.

Hirveämmin en tältä ottelulta odottanut, enkä hirveämmin tältä myös saanutkaan. Kaikin puolin tämä muistutti semmoista normaalia ja ihan ok:ta tv-lähetyksen ottelua, jossa ei ollut tarjolla mitään erikoista. Sekä Double J että Shamrock vetivät aika rutiininomaisen esityksen, jollaiseen pystyisivät varmasti minä päivänä tahansa. Kyllä tämän siis läpi katsoi, mutta mitään kerrottavaa ei käteen jäänyt - paitsi, että ottelun lopetus oli aika hölmön oloinen.
** (5:29)


The Rock (c) vs. Dan Severn - King of the Ring Semi Final Match
WWF oli siis tässä vaiheessa tuonut rosteriinsa Dan Severnin, joka oli Ken Shamrockin lisäksi tunnetuimpia UFC:läisiä ja oli myös Shamrockia vastaan MMA-maailmassa pari kertaa otellut. Lisäksi Severn oli pitkän linjan painija, ja hänen nelivuotinen NWA World Heavyweight -mestaruuskautensa oli itse asiassa tässä vaiheessa käynnissä, mutta siitä WWF ei maininnut mitään. Harmi vain, että ainakaan tässä ppv:ssä yleisöä ei Severn kiinnostanut yhtään. "The Beast" oli aikaisemmilla kierroksilla päihittänyt The Nationin jäsenet D-Lo Brownin ja Owen Hartin. IC-mestari The Rock oli puolestaan voittanut Vaderin ja edellisvuoden KOTR-voittaja Triple H:n.

Jos ensimmäinen välierä oli sentään ok:n tv-ottelun tasoinen, ei tästä voi sanoa sitäkään. Oikeastaan tässä ottelussa ei minun mielestäni tapahtunut yhtään mitään. Aikaa tämä sai kuitenkin lähes nelisen minuuttia, mutta suurin osa ajasta oli vain egobuustailua tai pakenemista, joiden lisäksi nähtiin pari liikettä. En tiedä, oliko buukkaus tehty sitten Severnin suojelemiseksi vai miksi, mutta todella vaisu fiilis tästä ottelusta jäi.
* (4:25)


Too Much (Brian Cristopher & Scott Taylor) vs. Al Snow & Head - Special Referee: Jerry Lawler
Kuten kuvasta näkyy, oli Too Much joukkue, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan paljon paremmin Too Coolina. Sitä ennen tosin "Too Sexy" Brian Cristopherista tulisi Grand Master Sexay ja "Too Hot" Scott Taylorista Scotty 2 Hotty. Mutta siihen on vielä aikaa. Nyt "Jerry's Kid" Cristopher ja tämän uusi kamu Taylor kohtasivat varsin erikoisessa joukkueottelussa Al Snow'n ja... Headin. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun sekopäinen ja Headia mukanaan kuljettanut ja tälle puhuva Al Snow alkoi huhti-toukokuusta lähtien ilmestymään mitä erikoisemmissa paikoissa WWF:n show'iden aikana. Yksi esimerkki tästä nähtiin viime ppv'ssä, kun meksikolaiseksi naamioitunut Snow ja sombreron päähänsä vetänyt Head istuivat Spanish Announcer Tablen takana Hugon ja Carloksen seurana. Kaikella tällä sekopäisyydellä Snow'n tavoitteena oli päästä puhumaan Vince McMahonin kanssa - aihetta tuskin kukaan saattoi arvella. Lopulta Jerry Lawler kyllästyi tähän Snow'n hullutteluun. Hän lupasi, että koska hän tuntee Vincen hycin, voi hän järjestää Snow'lle keskusteluajan McMahonin kanssa, jos Snow ja Head voittavat KOTR-ppv:ssä Too Muchin. Harmi vain, että Lawler ei muistanut mainita kenellekään ennen ottelua, että hän itse toimii ottelun tuomarina.

Kuten jo taustatarinasta voi päätellä, oli tämä ottelu käytännössä pelkkää komediaa. Al Snow oli siis siirtynyt takaisin ECW:stä WWF:ään pian Living Dangerouslyn jälkeen, ja WWF päätti nyt käyttää hyödyksi samaa sekoPää-gimmickiä, jolla Snow'sta oli tullut järjettömän over ECW:ssä. Todelliset Painin Fanithan varmaan kiroavat nämä tämänkaltaiset ottelut alimpaan helvettiin, mutta minä kyllä nautin tästä tavallaan. En ole koskaan tykännyt kaikista Attitude Eran puolista, kuten vaikkapa niistä ylibuukatuista lopetuksista ME-otteluissa, mutta tämmöiset alakortin aivan järjettömät mutta samalla hauskat kuviot ja ottelut olivat oikeasti todella virkistäviä poikkeuksia totisten painiotteluiden ohella. Snow hoiti roolinsa aivan täydellisesti, ja niin teki Lawlerkin. Eikä Too Muchkaan nyt huono ollut. Hauska välipala, vaikka ei tämä toki painin tai vastaavan osalta mistään kotoisin ollutkaan. Lopetus oli loistava. Täytyy toki myöntää, että on sitä parempaakin huumoria joskus nähty, mutta ei tämäkään huonoa ollut.
** (8:27)


X-Pac w/ Chyna vs. Owen Hart
Tämä oli X-Pacin ensimmäinen ppv-ottelu WWF:ssä WM:n jälkeisessä Raw'ssa tapahtuneen comebackin jälkeen, ja oli miehen viimeisimmästä ppv-ottelustakin ehtinyt kulua jo melkein vuosi, sillä se nähtiin Road Wildissä, jossa Syxx kohtasi Ric Flairin. Nyt kuitenkin vastassa oli Owen Hart, ja taustalla oli sama syvä feud Nationin ja DX:n välillä, kuin mikä oli viime ppv:n 6-Man Taginkin taustalla. Owen Hart oli aiheuttanut X-Pacille KOTRin ensimmäisellä kierroksella tappion, ja X-Pac oli palauttanut palveluksen auttamalla puolestaan Dan Severnin voittoon Owen Hartista turnauksen puolivälierävaiheessa.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Tämä oli sopivan intenssiivinen ja samalla kuitenkin molemmat pääsivät näyttämään hyviä painitaitojaankin. Owenin taitoja nyt ei kenenkään tarvinnut epäilläkään, mutta ainakin tässä ottelussa X-Pac yllätti ihan positiivisesti, kun välillä miehen otteet olivat WCW:ssä olleet aika laimeitakin. Hyvää ottelussa oli myös se, että suhteellisen lyhyt kesto, eli noin 8 minuuttia, oli onnistuttu käyttämään tässä tehokkaasti hyödyksi. Kaikin puolin siis hyvä ja napakka keskikortin ottelu ppv'ssä. Ei mikään, mistä lapsenlapsille riittää kerrottavaa, mutta hoiti hommansa näppärästi.
*** (8:30)


New Age Outlaws (c) w/ Chyna vs. New Midnight Express (c) w/ James E. Cornette - WWF Tag Team Championship
Vaikka NWA-angle alkoikin olla kuollut ja kuopattu, Bombastic Bobin ja Bodacious Bartin New Midnight Express jatkoi yhtä pyristelyään. Itse asiassa tuo James E. Cornetten manageroima joukkue piti hallussaan yhä NWA World Tag Team -mestaruuksiakin, ja ehkäpä juuri sen takia he olivat nousseet WWF Tag Team -mestaruuksien ykköshaastajiksi. Joukkueet olivat kohdanneet siis jo aikaisemminkin, mutta nyt oli vielä yhden ottelun paikka, sillä Cornette oli varma, että New ME veisi nyt vyöt. Hauskana lisänä ottelussa oli tietenkin veljesten ja entisten joukkuemestareiden Billyn ja Bartin kohtaaminen.

Ihan mukava joukkuemestaruusottelu, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Bob Holly ja Bart Gunn eivät missään tapauksessa olleet huonoja painijoita, kuten jo jossain aikaisemmessakin arvostelussa mainitsin, ja se tuli esille myös tässä ottelussa. Itse olen aina myös pitänyt NAO:sta, eivätkä hekään nyt tässä vaiheessa urallaan kehässä mitään paskasäkkejä olleet, vaikkei heidän parhaat taitonsa koskaan olleetkaan painissa. Silti siis varsin mukava joukkueottelu, joka oli rakennettu niin peruskaavan mukaan kuin tällainen kamppailu vain voidaan rakentaa. Lähinnä harmitti se, että yleisö ei kyllä tässä kummemmin mukana ollut. Silti kaikki neljä tekivät ihan hyvin työtä, ja vaikkei tämä mikään huippuottelu ollut, niin ihan hyvä lisä korttiin.
**½ (9:54)


The Rock (c) vs. Ken Shamrock - King of the Ring Final Match
Ja näin oli tullut aika King of the Ring -finaalille ennen kahta ME-ottelua. The Rockilla ja Ken Shamrockillahan oli takanaan pitkä feud, joka oli saanut alkunsa jo vuoden 1997 loppupuolella. Sittemmin Rock ja Shamrock olivat kohdanneet 1 vs. 1 -otteluissa niin Royal Rumblessa kuin WrestleManiassakin, ja Shamrock oli hävinnyt molemmat ottelut vähintäänkin kyseenalaisesti. Nyt oli kenties tullut aika lopettaa nämä kyseenalaisuudet, kun Rock ja Shamrock ratkaisisivat tämän vuoden kehäkuninkaan tittelin omistajan. Ainiin, Triple H oli ottelun ajan color commentatorina. Kultaa. "JR, there are meny bi things I am but lingual is not one of them... Wait, why I said that?"

Täytyy myöntää, että tämä oli ehdottomasti suurin posiitiivinen yllättäjä tässä tapahtumassa. Shamrockin ja Rockin ottelu Royal Rumblessa oli kyllä ollut hyvä, mutta en uskonut, että siitä olisi enää paljon parannettavaa - varsinkin kun WrestleManian koitos jäi aika vaisuksi. Niinpä en kolmannelta kohtaamiselta jaksanut enää odottaa paljon mitään, mutta sen sijaan Rock ja Shamrock pistivätkin pystyyn todella vauhdikkaan, kovatasoisen ja jopa oikeasti jännittävän KOTR-finaalin. Kaikin puolin siis oikein energinen koitos, ja tämä jätti kyllä todella hyvän maun miesten feudista, jos tämä nyt sen lopullinen päätös sitten oli. Lopetuskin toimi. Vaikkei tämäkään nyt ihan huippuluokkaan päässyt, niin tätä parempaan tuskin nämä kaksi enää pystyvät.
***½ (14:09)


Mankind vs. The Undertaker - Hell In A Cell Match
Ja vielä kerran elvytettiin tämä vuoden 1996 kuumin feud ajalta ennen Kanea. Dude Love alias Mick Foley oli siis epäonnistunut kaksi kertaa voittamaan WWF-mestaruuden Steve Austinilta, ja niinpä Over The Edgeä seuranneessa Raw'ssa Vince McMahon antoi sumeilematta kenkää tehtävässään epäonnistuneelle Dude Lovelle. Tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt Mick Foleyta, joka palasi hyvin nopeasti WWF:ään nyt jälleen järkensä täysin menettäneenä Mankindinä. Vaikka Mankindin tyyli oli muuttunut sitten viime näkemän, oli hän edelleen yhtä vaarallinen. Heti ensitöikseen Mankind nimittäin aiheutti The Undertakerin tappion ykköshaastajuusottelussa Kanea vastaan. Tämä oli eräänlainen palveluksenpalautus 'Takerille, joka oli itse estänyt Mankindia ottamasta huijausvoittoa Austinista Over The Edgessä. Tätä seurasi useampi todella brutaali yhteenotto näiden vanhojen vihollisten välillä, ja niinpä näiden kahden annettiin selvittää välinsä lopullisesti ottelussa, josta ei ole paluuta.

Niin, tämähän on se ottelu, jonka takia ylipäätänsä koko King of the Ring 1998 muistetaan. Tai ei oikeastaan edes koko ottelu, vaan juuri ne kaksi tiettyä bumppia. Kuten jo jossain aikaisemmassa arvostelussa sanoin, minulta on jäänyt näkemättä monia tämän aikakauden kuuluisimpia otteluita. Tämä on yksi niistä. En ole koskaan nähnyt tätä ottelua kokonaan. En oikeastaan tiennyt, minkälaisin ennakko-odotuksin suhtautua siis tähän, kun tästä aina puhutaan vain noiden kahden hetken otteluna. Ehkäpä se oli hyvä niin, sillä minä viihdyin suuresti tätä ottelua katsoessa. Ensinnäkin siitä voidaan olla montaa mieltä, tekivätkö nuo bumpit hyvää tuleville HIAC-otteluille tai yleensäkään koko lajille pidemmän päälle, mutta olivathan ne nyt aivan helkkarin tyylikkäitä ja pakottavat nostamaan suurta hattua Foleylle. Toiseksi tämä ottelu oli paljon muutakin kuin nuo kaksi bumppia. Niiden jälkeen käytännössä puolitajuton Foley ja Undertaker rakentelivat täysin järkevän ja psykologisesti hiton hyvin toimivan HC-mätön. Kyllähän tässä omat suuret heikkoutensa painin puolella oli, ja siksi tämä ei myöskään yllä ensimmäisen HIAC:n tasolle, mutta huippuottelu tämä silti oli. Uskomaton tunnelma. Uskomaton meno.
**** (16:00)


Steve Austin (c) vs. Kane w/ Paul Bearer - First Blood Match for the WWF Championship
Ilta ei siis tosiaan päättynyt tuohon HIAC-otteluun, vaan vielä oli tarjolla maailmanmestaruuskamppailu. Vaikka Vince McMahonin ensimmäinen vaihe taistelussa Steve Austinia vastaan oli epäonnistunut pahasti Dude Loven hävittyä kahdessa ppv:ssä putkeen Austinille, ei Vince luovuttanut vielä. Hän nimittäin tiesi, että niin Undertaker kuin Kanekin janosivat mahdollisuutta otella Austinin WWF-mestaruudesta. Niinpä hän buukkasi veljekset ykköshaastajuusotteluun, jonka Kane voitti Mankindin avulla. Kane oli siis vihdoin saanut selätysvoiton veljestään, ja hän oli täysin valmis jatkamaan eteenpäin - eli ottamaan haltuun WWF:n päämestaruuden. Kanen ja Paul Bearerin mind gameseista huolimatta Austin ei ollut pelokas kohtaamaan Kanea - ei edes, vaikka ottelumuodoksi oli määrätty historian ensimmäinen First Blood Match, jonka voisi voittaa vain pistämällä vastustajansa vuotamaan verta. Peini lisä ottelussa oli se, että jos Kane ei voita ottelua, hän sytyttää itsensä tuleen.

Itse ottelu oli hyvää ME-brawlausta, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Hattua pitää nostaa yleisölle ihan sen takia jo, että se jaksoi tuon hullun HIAC:n jälkeenkin hurrata vielä raivokkaasti Austinille ja olla muutenkin ottelussa mukana. Tunnelma oli siis kohdillaan, mutta muuten tämä ei yltänyt nyt Austinin ja Dude Loven mestaruusotteluiden tasolle. Ei Kanesta ehkä ole ihan vain korvaamaan Foleyta, koska tästä puuttui se semmoinen erikoisuus ja todellinen intenssiivisyys, joka oli Austinin ja Loven otteluissa läsnä. Silti, hyvää ja viihdyttävää brawlausta tämäkin oli. Suurin miinus oli jälleen lopun ylibuukkaus, mutta kai siihen pitää alkaa tottua nyt sitten WWF:n puolellakin. Onneksi sentään WWF osaa pitää vielä ME:ssä painin tasoa yllä, vaikka buukkauksessa ollaankin sorruttu ylimenemiseen.
*** (14:52)

*** Mankind
** Ken Shamrock
* The Undertaker

Edellisen arvostelun lopuissa toivoin King of the Ringin katkaisevan Kehnojen ppv:eiden sarjan, ja sen tämä onneksi teki. Silti tämäkin jäi vielä Ok:n tasolle, vaikka tapahtumasta yksi ****-tasoinen ottelu löytyi. Eniten tässä ppv:ssä harmitti se, että varsinkin ensimmäinen tunti oli loppujen lopuksi aika vaisua, ja vielä NAO vs. NME -ottelunkin jälkeen pelkäsin, jääkö tämäkin ppv taas flopiksi. Onneksi KOTR-finaali yllätti positiivisesti ja ME-ottelut hoitivat hommat kotiin. Siihen kun lisää, että oli alakortissakin pari hyvää ottelua, niin oli tämä ehdottomasti Ok. Siltikin alkupuolella tapahtumaa katsoessa oli sen verran heikko fiilis, ettei tämä sen korkeammalle nouse. Lisäksi ppv päättyi ikävästi hiukan seinään.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. WWF King of the Ring - Ok
8. ECW Living Dangerously - Ok
9. WCW Spring Stampede - Ok
10. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
11. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
12. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
13. WCW Slamboree - Kehno
14. WCW The Great American Bash - Kehno

Seuraavaksi WCW Bash At The Beach.

[Kenitys]

Ja sitten palataan taas WCW-tunnelmiin.


BASH AT THE BEACH 1998

Heti alkuun täytyy sanoa asiasta, joka on häirinnyt oikeastaan jokaisen vuoden 1998 WCW-ppv:n kohdalla, mutta en ole koskaan muistanut mainita. WCW:n ppv:eiden alkuvideot ovat olleet aivan järkyttävää paskaa koko vuoden '98 ajan. En tajua, mistä se johtuu, koska firma on kyllä osannut tehdä vaikuttavia ja tyylikkäitä alkuvideoita (tyyliin Starrcade '97), mutta nämä kaikki ovat olleet aivan hirveää roskaa ilman mitään ideaa tai edes yritystä käyttää uutta teknologiaa jotenkin järkevästi hyödyksi. Ei paranna katselufiilistä yhtään se, että jo alkuvideoonkin käytetty aika on selvästi jossain parin minuutin luokassa. No, tätäkin jo vuodesta '94 asti WCW:n ppv-kalenteriin kuulunutta ppv:tä, jossa nähtiin kaksi vuotta aikaisemmin legendaarisen nWo:n debyytti, selostamassa olivat Bobby, Mike ja Tony.


Saturn vs. Raven w/ Lodi & Riggs - Raven's Rules Match
Tämän feudin saattoi nähdä olevan tulossa jo kuukausien ajan. Jo Slamboreessa, jossa Goldbergin oli alun perin tarkoitus puolustaa US Heavyweight -vyötään Gauntlet Matchissa Flockia vastaan, päätti Saturn, ettei kenenkään muun Flockista kuulu osallistua otteluun ja otti itselleen yksinoikeuden otella Goldbergia vastaan tuona iltana. Tämän jälkeen Saturn alkoi koko ajan vain erkaantua enemmän Flockista yksinäisenä sutena, ja lopullinen päätös tälle erkaantumiselle tapahtui The Great American Bashissa. Tuolloin Saturn hävisi ottelun Flockia piinannutta Kanyonia vastaan, ja seurauksena Raven päätti antaa turpasaunan Saturnille. Saturn ei kuitenkaan ideasta tykännyt, ja hän erosi virallisesti Flockista pieksemällä kaikki hänen kimppuun hyökänneet Flock-jäsenet. Ravenilla oli siis varsin hyvä syy päästä tekemään nyt selvää entisestä alaisestaan, joka omasta mielestään oli yhdenvertainen Flock-johtaja Ravenin ohella.

Tältä ottelulta jopa odotin ihan jonkun verran, mutta ei tämä kaikkia odotuksia täyttänyt. Ei sillä, että ottelu olisi huono ollut, mutta paljon parempaankin olisi voitu pystyä. Nyt ongelmaksi muodostui tuttuun WCW-tyyliin turha ylibuukkaus, joka esti painijoita pääsemästä kunnolla edes vauhtiin ja esittämään taitojaan. Niin kauan kun Saturnin ja Ravenin annettiin pätkiä toisiaan HC-ottelussa, oli ottelu oikein viihdyttävä. Harmi vain, että se sitten loppujen lopuksi jäi vaisuhkoksi. Silti ihan ok alku, kiitos Ravenin ja Saturnin yrittämisen. Ensi kerralla sitten ilman mitään lisäsotkuja, jooko?
**½ (10:40)


Kidman vs. Juventud Guerrera
Sitten varsin mielenkiintoiseen otteluun, joka oli samalla Kidmanin ensimmäinen 1 vs. 1 -ottelu ppv:ssä. Siihen Slamboreen Battle Royaliin Billy oli osallistunut, mutta muuten jostain ihmeen syystä miestä oli tähän asti pidetty vain ringsidellä ppv:issä. Tv-ohjelmien puolella Kidmanilla ja oikeastaan koko Flockilla oli kuitenkin ollut jo pitkään kiivas feud menossa Juventud Guerreran kanssa. Juventud oli menestyksellään ärsyttänyt Flockia jo pitkään, eikä tilannetta parantanut mm. se, kuinka The Juice voitti edellisessä kuussa The Great American Bashissa kolme kertaa hänen kokoisensa Reesen. Nyt oli Kidmanin vuoro yrittää Juventudin päihittämistä.

Ja näin illan huippukohta koitti jo toisen ottelun kohdalla. Se oli samalla sekä hyvä että huono asia. Hyvä siltä kannalta, että olihan tämä oikeasti virkistävää, erittäin vauhdikasta ja tosi näyttävän näköistä cruiserweight-painia, jota on aina ilo katsoa. Huono siltä kannalta, että ei tämä kuitenkaan niiiin erityinen tai muutenkaan huippuottelu ollut. Ajallisestikin tämä jai vajaaksi, ja olen ymmärtänyt, että tämä kaksikko on tv-show'issa vetänyt vielä asteen parempia otteluita. Harmi, ettei ppv:ssä voitu sitten sitä huippuottelua tarjota. No, oli tämäkin oikein hyvä. Lisää tätä.
***½ (9:55)


Stevie Ray vs. Chavo Guerrero Jr.
Chavo Jr. oli siis tosiaankin menettänyt järkensä pahan kerran sen jälkeen, kun hän sai liikaa Uncle Eddien pompottelusta. Ensin Chavito "napsahti" ja alkoi tämän jälkeen vuorostaan piinata setäänsä mitä hullummilla tempuilla. Lopulta Chavo kohtasi Eddien ensimmäisen kerran TGAB:ssa. Nyt tämä setänsä kohtelun takia epävakaaksi muuttunut Guerrero kohtaisi setänsä myöhemmin illalla toisen kerran, mutta jostain syystä hän tahtoi sitä ennen otella vielä Harlem Heatin Stevie Rayta vastaan. Syytä Chavon oikkuihin saattoivat kaikki vain arvailla.

Seuraava Chavon oikku olikin sitten se, että tämä "ottelu" ei ollut oikeasti mikään kunnollinen ottelu edes. Tämä nimittäin loppui ennen kuin oikeastaan edes alkoikaan, mutta puolia tähteä on minun annettava ihan vain Chavon loistavasta roolinsa vetämisestä, mihin liittyy myös tämän "kamppailun" hauska lopetus. Chavito vaikutti todella näillä kaikilla tempuillaan henkisesti erittäin epävakaalta.
½ (1:35)


Chavo Guerrero Jr. vs. Eddie Guerrero - Hair vs. Hair Match
Ja siis edellisen ottelun jälkimainingeista päästiin siihen, että Chavo tahtoi otella saman tien myös Eddietä vastaan. Eddie oli saapunut ringsidelle seuraamaan Chavon ja Stevie Rayn ottelua, eikä ollenkaan tykännyt siitä, kuinka siitä ei muodostunutkaan tappelua, jossa Stevie Ray olisi pehmittänyt Chavon hänelle valmiiksi. Sen sijaan Chavo oli täysissä sielun ja ruumiin... no, ainakin ruumiin voimissa ja valmis kohtaamaan setänsä ottelussa, jossa oli tällä kertaa kova panos. Eddien ja Chavon feud oli edennyt siis jo niin rajuksi, että he kohtasivat toisensa lucha-perinteessä hyvin nöyryyttävänä pidetyssä Hair vs. Hair Matchissa, jossa häviäjä joutuisi ajamaan hiuksensa pois. Eddie ei edelleenkään ollut kovin innokas kohtaamaan veljenpoikaansa painiottelussa - varsinkaan, kun tästä oli paljastunut Eddien kohtelun takia kunnon sekopää.

Aluksi tämä ottelu vaikutti jo oikein lupaavalta, ja meno näytti siltä, että nyt Eddie ja Chavo yltäisivät sille tasolle, johon he eivät jostain syystä The Great American Bashissa päässeet. Sitten kuitenkin homma muuttui taas vaisummaksi, ja viimeiset minuutit sekä erityisesti huono lopetus pilasivat taas fiiliksen, ja tämäkin ottelu jäi "vain" hyväksi. Pitää siis muistaa, että kun nämä kaksi Guerreroa pistää vastakkain, kyllä he nyt tuntuvat yltävän vähintäänkin hyvään otteluun, mutta jostain syystä taaskaan ei nähty sitä huippuottelua, mitä pitäisi voida olettaa Guerrerojen taistelulta. Ehkä Chavo ja Eddie eivät sitten vain pysty siihen keskenään. Tiedä häntä. Ottelun jälkimeiningit olivat kultaa.
*** (11:54)


Disco Inferno w/ Alex Wright vs. Konnan w/ Lex Luger & Kevin Nash
Tämä oli tapahtuman special added bonus extra hypehype match, jonka buukkaamisen syitä voinemme kaikki vain pelolla arvailla. On oikeastaan surullista huomata, kuinka täysin WCW oli jo tässä vaiheessa kussut tämän nWo Wolfpack-kuvionkin. Wolfpack oli toinen kahdesta asiasta, josta tämä sandiegolainen yleisö edes innostui (Goldbergin ollessa se toinen), mutta juonikuviollisesti tämä susilauma oli kyllä jäänyt täysin paikalle. nWo vs. nWo -kuvio ei taatusti ole se maailmaamullistava idea, mutta hyvin bookattuna se olisi voinut toimia edes väliaikaisena aseena WWF:ää vastaan. Nyt backstage-politikoinnin takia koko feud nWo:iden välillä tuntui olevan jo lähes tulkoon haudattu, ja molemmat nWo:t olivat siirtyneet omiin tylsiin kuvioihinsa. Kaiken maailman Nash vs. Hoganithan olisivat isoja ennennäkemättömiä otteluita, mutta ei niitä voi bookata, kun kumpikaan ei suostu häviämään. Jeesus, että vihaan WCW:tä tietyissä asioissa. Ainiin, Nash oli muuten tämän ppv:n aikana vielä Tag Team -mestari Stingin kanssa, mutta se ei kiinnosta ketään - ainakaan bookkausporukassa.

Ja sitten tämän avautumisen jälkeen otteluun, joka oli jopa puolitoista kertaa Stevie Ray vs. Chavo Guerreron pituinen. Tässä tosin nähtiin jopa hiukan painia, ja Inferno näytti pari ihan kivaa liikettäkin. Erehdyin jo odottamaan, että tästä olisi pyöräytetty joku ok alakortin ottelu, mutta ei. Sitten päästettiin vauhtiin ringsidellä olleet Lex Luger ja Kevin Nash, ja homma loppui ennen kuin kunnolla alkoikaan. Yksi tähti Infernon yrityksestä ja hienoista tanssiliikkeistä.
* (2:16)


The Giant vs. Kevin Greene
Sanoinko äsken jotain nWo:iden omista tylsistä juonikuvioista? Tässä onkin oikein malliesimerkki siitä. Kesä oli saapunut WCW:hen jälleen kerran, ja sehän tiesi sitä, että vanha kunnon NFL-pelaaja Kevin Greene kaivettiin jälleen jostain naftaliinista heilumaan WCW:n kehään. Syytä en tiedä, enkä oikeastaan tahdo edes arvailla. Alun perin tämän iki-ihanan facen piti kohdata Goldbergin kanssa Giant ja Curt Hennig joukkueottelussa, mutta homma muuttui erään pienen mestaruusvoiton jälkeen. Siitä myöhemmin lisää. Joukkueottelun sijaan saimmekin kaksi singles-ottelua, joista tämä on ensimmäinen.

Vaikka ottelun juonikuvio (jos semmoista edes oli) ei minua voisi vähempää kiinnostaakaan, täytyy minun myöntää, että tämä ottelu jopa yllätti minut hieman positiivisesti. Nyt täytyy kuitenkin huomioida, että kyseessä on uransa heikoimmassa vaiheessa pyörivän Giantin ja non wrestler -Greenen ottelu, ja suhteuttaa tämä kehu siihen. Kyseessä ei ole siis hyvä ottelu, mutta siedettävä silti. Odotin nimittäin tältä ihan täyttä roskaa, mutta sen sijaan tässä nähtiin jopa pari ihan kivaa liikettä ja hetkittäin muutenkin katseltavaa menoa. Alun rasittavien pakoiluiden ja turhan pyörinnän jälkeen tämä ei edes ärsyttänyt hirveästi, ja otteluun saatiin puhdas lopetuskin. Silti, olihan tämä aikamoisen heikko ottelu, mutta olisi voinut olla paljon pahempi vielä.
*½ (6:58)


Chris Jericho (c) vs. Rey Mysterio Jr. - WCW Cruiserweight Championship
Jos nWo:t loistivat tylsyydellään, cruiserweight-divisioona jaksoi piristää minua vielä juonikuvioillaan. Chris Jericho oli siis jälleen CW-mestari, mutta hänen mestaruusvoittonsa TGAB:ssa Malenkoa vastaan oli tapahtunut varsin halpamaisesti. Niinpä Malenko ei ollut todellakaan lopettanut taistelua Jerichoa vastaan, ja miesten piti kohdata BATB:ssa ehkäpä vihdoin siinä viimeisessä ottelussa. Ottelussa oli kuitenkin yksi ehto: sitä ei käytäisi, jos jompi kumpi kaksikosta hyökkäisi toisen kimppuun fyysisesti ennen BATBia. Kaikki menikin hyvin niin kauan, kunnes Chris Jericho alkoi todella loukkaavasti halventaa Malenkon kuollutta isää, ja tätä Dean ei sietänyt, vaan pieksi Jerichon niin pahasti kuin pystyi. Tämän seurauksena ottelu peruttiin ja Malenko hyllytettiin, mutta Jericho saapui silti BATBiin paikalle promoamaan loistavuudestaan. Tämän keskeytti J.J. Dillion ehdottaen, että Jericho ei pettäisi fanejaan, vaan kohtaisi erään paikallisen painijan, joka ei ollut paininut puoleen vuoteen. Nauraen Jericho suostui haasteeseen, mutta nauru hyytyi, kun hänelle paljastui, että tämä "paikallinen sankari" oli Rey Mysterio Jr, jonka Jericho oli lähettänyt sairaslomalle puoli vuotta aikaisemmin!

Rey teki siis paluunsa tässä ottelussa, ja harmillisesti Mysterio Jr. ei kyllä tuntunut vieläkään olevan täydessä kunnossa. Kyseessä saattoi toki olla vain ring rustia, mutta ikävästi Mysterio Jr. tässäkin ottelussa botchasi pari spottia. Muuten tämä ottelu oli kyllä vauhdikasta menoa, mutta en minä tätä erityisen hyväksi otteluksi voi sanoa, koska tämä jäi aivan kesken. Harmittaa pirusti, koska nämä kaksi yltäisivät vastakkain aivan huippuotteluihin, ja odotin tältä jo kunnon show stealeria, mutta sitten tämä bookattiin todella laimeasti ja lopetettiin aivan kesken. Plussaa täytyy antaa siitä, kuinka hyvin Mysterio myi jalkaansa ottelun ajan. Silti ei tämä ihan hyvää parempi ollut epäonnistuneiden spottien ja kehnon bookkauksen takia.
**½ (6:00)


Booker T (c) vs. Bret Hart - WCW Television Championship
En oikeastaan tiedä, kuinka voisin järkevästi ilmaista pöyristykseni siitä, että vajaa vuosi aikaisemmin Bret Hart paini WWF:ssä ME-otteluita ja piti harteillaan firman suurinta vyötä, ja nyt hän oli siirtynyt WCW:hen päästäkseen ottelemaan ppv:ssä firman kolmanneksi suurimmasta singles-vyöstä. Oikeasti. Tähän olimme tulleet. Sen sijaan, että Bret Hart oltaisiin pidetty overina ja yleisön sytyttävänä facena, käännettiin hänet täysin järjettömällä syyllä heeliksi, liitettiin nWo:hon ja pilattiin mahdollisuus esimerkiksi siihen suureen Bret Hart vs. Hollywood Hogan -otteluun. En jaksa tästä enempää, pääni räjähtää. Hart oli siis piinannut erityisesti Chris Benoit'ta jo koko tämän Best of 7 Seriesin ajan, koska tahtoi tämän liittyvän nWo:hon. Oman osansa Hartin hyökkäyksistä oli myös saanut kuitenkin Booker T, joka voitti TGAB:ssa TV-mestaruuden jälleen itselleen, ja niinpä Hart päätti nyt sitten nöyryyttää Booker T:tä ja voittaa TV-mestaruuden tältä.

En tiedä, oliko tämä ottelu oikeasti hyvä vai oliko tämä mielestäni hyvä vain sen takia, että tahdoin tämän niin kovasti olevan hyvä. Olipa asia sitten niin tai näin, mutta varmaan minun pitäisi koittaa kaikkien muidenkin otteluiden kohdalla väkisin nauttimista, jos se onnistuu yhtä hyvin kuin tämän ottelun osalta. Minä nimittäin tykkäsin tästä ottelusta laadullisesti. Ei tämä nyt Bookerin paras ottelu tältä vuodelta ollut, mutta Booker on koko vuoden esittänyt tasaisesti hyviä otteita TV-divisioonassa, ja ei se Bret edelleenkään mikään säkki kehässä ollut, vaikka parhaat vuodet ehkä olivat jo takana. Lopputuloksena oli siis hyvä, yksinkertainen ja oikein toimiva kamppailu TV-mestaruudesta, jossa lähinnä harmitti lopetus. Ei mitään erikoista, mutta peruspaini toimii. Näitä soisi olevan WCW-ppv:issä enemmän.
*** (8:28)


Goldberg (c) vs. Curt Hennig - WCW World Heavyweight Championship
Noniin, nyt en ainakaan voi valittaa, että ppv:n päämestaruusottelussa pyörisi vanhat naamat, kun kumpikaan ei ole koskaan aikaisemmin otellut WCW:n ppv:ssä päämestaruusottelussa. Se on hyvä puoli tässä asiassa. Huono puoli on taas se, että uusi naama mestaruuskuvioissa on Goldberg. Toki on hienoa, että WCW on vihdoin saanut rakenneltua aivan oman tähden ja tuonut ME-kuvioihin pitkästä aikaa täysin tuoreen nimen, mutta kun ei Goldbergiltä ilmeisesti voida odottaa mitään kunnon otteluita (ainakaan nyt WHC-vaiheessa enää), niin hyöty jää aika pieneksi. Curt Hennig ja Goldberghän ovat feudanneet jo parin kuukauden ajan, ja alun perin miesten piti kohdata TGAB:ssa US-mestaruusottelussa, mutta tuolloin Hennig esitti loukkaantunutta ja pisti Wolfpack-Konnanin ottelemaan Goldbergia vastaan. Goldberg squashasi Konnanin, ja ottelun jälkeen Hennig ja Rude kääntyivät Konnania vastaan liittyen nWo Hollywoodiin. Nyt kun Goldberg oli ppv:tä edeltäneessä Nitrossa voittanut WHC-mestaruuden Hollywood Hoganilta jättiyleisön edessä, Hennigillä oli mahdollisuus voittaa firman isoin vyö...

...Ainakin periaatteessa. Harmi, että Goldbergin ura oli edennyt nyt siihen vaiheeseen, että tätä oli suojeltava niin tehokkaasti, ettei Goldberg voinut ainakaan Hennigin tasoisia vastustajia vastaan otella enää ollenkaan tasaisia otteluita. Vielä Spring Stampedessa (ja vähän Slamboreessakin) Goldberg ja Saturn ottelivat ihan tasaiset ja hyvät (erityisesti SS:n) ottelut, mutta nyt semmoinen oli täysin mennyttä aikaa. Lyhyesti voitaneen sanoa, että ottelu oli siis lyhyt. Kai tämä sitten jonkinlaista päämestaruuden arvon nostamista on, en tiedä. Plussaa täytyy antaa ensinnäkin siitä, että yleisö oli kyllä taas aivan hulluna mukana tässä ottelussa ja toiseksi siitä, että Curt Hennig näytti kyllä tekevän töitä niin paljon kuin pystyi. Tämän enempää ei pystynyt. Hennigille siis kiitokset.
*½ (3:50)


Hollywood Hogan & Dennis Rodman w/ The Disciple vs. Diamond Dallas Page & Karl Malone
Oi kyllä, Hogan menetti mestaruutensa, mutta se ei estä häntä olemasta silti ppv:n Main Eventissä. En oikeastaan tahdo edes puhua tämän ottelun taustatarinasta, koska se ei kiinnosta minua yhtään. WCW oli tuonut siis taas kontroversiaalisen koripallopelaajan Dennis Rodmanin kuvioihin (tasan vuosi sitten Rodman ja Hogan kohtasivat ME:ssä Giantin ja Lugerin), ja nyt mukana oli myös toinen koripallo"legenda" Karl "Mailman" Malone. Syynä tähän oli tasan ja ainoastaan se, että WCW yritti tälläkin tempulla epätoivoisesti hakea mainstream-median huomiota, jota WWF oli onnistunut saavuttamaan Mike Tyson -kuviollaan. Voitaneen kertoa, että tuo yritys epäonnistui tietenkin täysin. Siitä huolimatta Tony Schiavone hehkutti ainakin kaksikymmentäkolme kertaa, kuinka jokainen tiedotusväline tulisi seuraavana päivänä puhumaan vain ja ainoastaan WCW:n Bash At The Beachista. Surkeaa jopa Schiavonen tasolta. Ilmeisesti WCW oli vihdoin ja viimein alkanut kehitellä jonkinlaista feudia siis DDP:n ja Hoganin välille, vaikka se juna ajoi ohi jo vuonna '97, ja kun Pagella ja Mailmanilla oli osuutta Hoganin mestaruustappioon edellisessä Nitrossa, oli kaikki valmiudet tälle mahtavalle ME:lle kasassa.

Harmi vain, että pahinta tässä ottelussa ei ollut sen taustatarina tai idioottimainen yritys kerätä mediahuomiota. Ei, pahinta oli se, kuinka tämä ottelu buukattiin. On hankala ymmärtää, että kun kortissa on Chavo-Eddie, Mysterio-Jericho, Guerrera-Kidman tai vaikka Booker-Hart -tasoisia otteluita, joille olisi voitu jokaiselle antaa huoletta vähintään viisi minuuttia lisäaikaa, niin WCW päättää olla tekemättä näin ja tekee tästä lähes 25 minuuttisen ottelun. Siis mitä helvettiä? WCW antoi lähemmäs puoli tuntia ottelulle, jossa paini kaksi koripallopelaajaa, vanha kunnon Hogan ja tässä tapauksessa kyseenalaista kunniaa porukan taitavimpana nauttiva DDP. Ottelu itsessäänhän oli ennen kaikkea tylsä. Se tuntui kestävän jumalattoman pitkään ja toisti koko ajan samaa yksinkertaista kaavaa, koska ei näistä neljästä mihinkään muuhunkaan ollut. Plussaa täytyy antaa siitä, että tätä ottelua ei oltu pilattu ylibuukkauksella, vaan tämä oli jopa liiallisuuksiin asti perinteinen joukkueottelu. Tähän oltaisiin jotain sekaantumisen tuomaa piristystä tarvittukin. Malliesimerkki ottelusta, joka ei ollut ärsyttävällä tavalla surkea, vaan pelkästään mitäänsanomaton ja tylsä.
* (23:47)

*** Kidman
** Juventud Guerrera
* Chris Jericho

Bash At The Beachissa nähtiin yksi alle yhden tähden ottelu, kaksi yhden tähden ottelua ja kaksi *½-ottelua. Kolmeen tähteen ylsi jopa kolme ottelua, joista yksi pääsi jopa yli sen. Jos Kidman ja Juventud Guerrera eivät olisi tarjonneet sitä viihdyttävää ja vauhdikasta CW-ottelua ja Chris Jericho sekä Chavo Guerrero eivät olisi loistaneet esiintymisellään, olisi tämä ollut jo surkea ppv. Nyt nuo muutamat valopilkut ja pari hyvää ottelua (ja lisäksi ne pari ihan hyvää) pelastivat vielä homman niin, että tätä voi kutsua Kehnoksi. Ei voi kuin itkeä ja miettiä, kuinka vuoden alussa WCW tarjosi parempia ppv:itä kuin yksikään vuoden '97 ppv, kunnes taso tippui huhtikuussa ja on laskenut sen jälkeen kuin lehmänhäntä. Paljoa ei toivottavasti tästä enää alaspäin voida tulla, mutta käsitykseni mukaan pohja on yhä saavuttamatta. Kunpa nyt edes tuota alakorttia ruvettaisiin taas buukkaamaan paremmin, niin voisin antaa anteeksi ME-puolen täydelliset aivopierut.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. WWF King of the Ring - Ok
8. ECW Living Dangerously - Ok
9. WCW Spring Stampede - Ok
10. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
11. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
12. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
13. WCW Slamboree - Kehno
14. WCW The Great American Bash - Kehno
15. WCW Bash At The Beach - Kehno

[What]

Iski yllättäen halu, suorastaan himo, katsoa painia vähän analyyttisemmin pitkästä aikaa ja tajusin että yksi PPV jäi viime vuodelta kokonaan väliin kun korttiin ei oltu saatu tungettua yhtään sellaista cliffhangeria jotka olisivat saaneet minut tapahtuman silloin lataamaan. Nyt kun aikaa oli käsissä ihan liikaa, oli sopiva hetki täyttää tämä aukko.

<center>
Sunnuntai, 24. Lokakuuta 2010
Target Center, Minneapolis, Minnesota

Intercontinental Champion VS. United States Champion
Dolph Ziggler w./ Vickie Guerrero VS. Daniel Bryan
Käsittääkseni tällä ottelulla ei ollut sen kummempaa tarinaa takanaan, haluttiin vain PPV:n teeman mukaisesti aloittaa RAW-Smackdown vastakkainasettelulla. Ottelu olikin hyvä, kuten odottaa sopikin näiltä kahdelta mieheltä. Huono puoli tässä oli, että tämä lähti liian hitaasti käyntiin ollakseen opener. Ensimmäinen puolikas matsista oli minun makuun liian hidasta rest hold halailua. Avausmatsin tarkoitus kun lienee saada yleisö täysillä mukaan alusta alkaen. Mutta kyllä siitä noustiin ja tempoa saatiin lisää loppua kohden. Belly-to-back superplex spotti oli varsin makoisa, kuten myös lopun false finishit. Lopetus tuli ehkä sitten vähän liian puun takaa, koska tämä oli kuitenkin ihan täyspitkä ottelu. Alun hitaudesta huolimatta tällä saatiin PPV kivasti käyntiin ja repeilin huolella vielä ottelun jälkeiselle Zigglerin, Vickien ja tuomarin välienselvittelylle.

Spoiler: näytä

Voittaja:Daniel Bryan via Lebell Lock Submission
Kesto: 16:17

Arvosana: ***+

WWE Tag Team Championship Match
Drew McIntyre & "Dashing" Cody Rhodes (c) VS. The Nexus (David Otunga & John Cena)
Tätä ei oltu mainostettu, vaan ottelu bookattiin lennosta kun Rhodes & McIntyre erehtyivät kehään saakka kehumaan, kuinka heille ei arvoisaan haastajia ole tarjolla. John Cena oli mukana ottelussa, koska hän oli tähän aikaan pakotettuna osa Nexusta, ja Wade Barrett halusi Cenan varmistamaan, että Nexus poistuu Minneapolisista kultaa kannossaan.

Itse ottelu ei häävi ollut. Suurin osa matsista käytettiin Cenan ja Nexusin välien ruotimiseen niin selostamossa kuin kehässäkin, Cenan & Otungan kinatessa keskenään. Voisikin sanoa, että tämä oli enemmän angle kuin ottelu.

Spoiler: näytä

Voittajat: John Cena & David Otunga (via STF Submission)
Kesto: 6:29

Arvosana: **

Singles Match
Ted DiBiase VS. Goldust
Goldust WWE:n PPV:ssä singles matsissa vuonna 2010? Mikä ettei. Hyvä vaan, että alakortin non-title feudit kerran pari vuodessa maksutapahtumiin asti pääsevät. Täytematsihan tämä oli, eikä tämä oikein kyennyt millään tavalla erottumaan tuikitavallisesta Monday Night RAW:n tusinakohtaamisesta. Yritystä kyllä oli, mutta valjuksi jäi. Kuitenkin piristävä poikkeus nykyaikana nähdä tällainen matsi PPV:ssä.

Spoiler: näytä

Voittaja: Ted DiBiase (via DDT)
Kesto: 7:29

Arvosana: **

Divas Championship Match
Natalya VS. Layla (c) w./ Michelle McCool
Parasta tässä oli LayCoolin täysin överiksi vedetty promo ennen matsia, jota Matti Iskijä kuvaili "Shockmaster huonoksi." Lyhyt ja tylsähkö naisten ottelu, josta ei paljoa ole sanottavaa vaikka kuinka yrittäisi keksiä.

Spoiler: näytä

Voittaja: Layla (after interference by Michelle McCool)
Kesto: 4:49

Arvosana: *+

Buried Alive Match For World Heavyweight Championship
The Undertaker VS. Kane (c) w./Paul Bearer
Tältä ottelulta ei taustatarinaa ja historian havinaa puuttunut. Sitä oli 13:ta vuoden verran, kertaamaan en ala, koska kaikille se kuitenkin on tuttu. Tähän oli kuitenkin tultu, toinen veljeksistä haudattaisiin elävältä. (taas)

Undertaker ja Kane olivat aikoinaan pirun kovia brawlereita, mutta nykyään iän ja loukkaantumisten tullessa kuvioihin olisivat he tarvinneet mielenkiinnon yllä pitämiseksi tähän jotain ekstraa. Vaikka verellä leikkiminen ei hauskaa olekaan, olisi tämä matsi päässyt ihan eri tasolle jos veri ja suolenpätkät olisivat lentäneet ja aseet heiluneet. No, kuten kaikki tietävät, ei tällainen tule kysymykseen nykyisen tuotteen kanssa, joten pannukakuksi tämä jäi. Hidasta brawlausta antikliimaksisella tuolinmätkintäsessiolla. Keskinkertaisuuden alholta tätä ei pelastanut edes yllättävä loppu, joka olikin ainoa hyvä asia koko ottelussa.

Spoiler: näytä

Voittaja: Kane
Kesto: 16:57

Arvosana: ** 1/2

Bragging Rights Match
Team RAW (The Miz, R-Truth, John Morrison, Santino Marella, Ezekiel Jackson, Sheamus & CM Punk) VS. Team SmackDown (The Big Show, Rey Mysterio, Tyler Reks, Kofi Kingston, Alberto Del Rio, Jack Swagger & Edge)
Tähän mennessä PPV oli ollut openeria lukuun ottamatta pettymys, joka nosti odotuksia tätä PPV:n nimikkomatsia kohtaan. Joukkueet oli kasattu niin naamoista kuin kantapäistäkin, joka tietysti loi sitä ainaista jännitettä, pystyvätkö tiimit tulemaan keskenään toimeen. Ja kyllähän sitä rivien rakoilua ja sooloilua ottelun tiimellyksessä nähtiin kummaltakin puolelta.

Viihdyttävä tämä ottelu oli, kuten tällaiset eliminointitagit aina tuppaavat olemaan. Minnekään kovin korkealle tasolle tämä ei ikävä kyllä noussut, eikä omasta mielestäni yksikään ottelija päässyt täysin loistamaan. Edge, Mysterio ja Del Rio olivat kyllä hyvin esillä, mutta eivät lähelläkään sitä mitä joissain klassisissa Survivor Series kohtaamisissa on nähty. Hyvä ottelu tämä oli, mutta kuten sanoin, sitä korkeampaa tasoa tässä ei missään vaiheessa saavutettu.

Spoiler: näytä

Voittaja: Team SmackDown (Sole Survivors Rey Mysterio & Edge)
Kesto: 27:46

Arvosana: ***+

WWE Championship Match
Wade Barrett w./John Cena VS. Randy Orton (c)
Nexus liideri Barrettin ensimmäinen tilaisuus napata "brass ring" itselleen ja hänellä oli kulmauksessaan John Cena, joka tulisi saamaan Barrettilta fudut matsin jälkeen, ellei paljasnyrkkisankari poistuisi mestarina.

Barrett oli kaikesta huolimatta vihreä, ja Orton vaan tylsä, joten ymmärrettävästi tämä ottelu rakennettiin John Cenan ympärille, joka siis seisoi kehän laidalla matsin ajan. Hienoja hetkiä tällä asetelmalla saatiinkin luotua mm. kun englantilainen nakkasi Ortonin Johnnyn jalkoihin, veti tuomarin huomion itseensä ja odotti supermiehen cheap shottaavan kehän ulkopuolella. Koko matsin jännitys perustui siihen, mitä Cena tekisi, milloin ja kenelle. Onhan tämä tietysti vähän väärä lähtökohta, kun puhutaan kuitenkin maksutv-tapahtuman pääottelusta. Yllättävän paljon tästä kuitenkin saatiin irti, eikä Barrett vaikuttanut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta näin suureen rooliin. Lopetus oli ainakin itselleni varsin ennalta-arvattava, joskin liveyleisöön se tuntui uppoavan varsin hyvin. Hiuksen hienolla erolla Ziggler-Bryaniin ja BR-matsiin rankkaisin tämän kuitenkin illan parhaaksi.

Spoiler: näytä

Voittaja: Wade Barrett (via DQ)
Kesto: 14:34

Arvosana: *** 1/2

*** Dolph Ziggler
** Daniel Bryan
* John Cena

Yhteenveto: Kyllähän tämä WWE:n viime vuoden heikompien tapahtumien listalle kuuluu. Yksikään ottelu ei yltänyt sinne neljän tähden rajapyykille, joka oli pieni pettymys. Tämä nyt oli sellainen loppusyksyn välipala ennen Survivor Seriesiä, eikä juurikaan mitään muuta. En kyllä kovin vahvoin ylistyssanoin tätä lähtisi suosittelemaan.

Whatin arvostelut:

1. Royal Rumble 2007 (3,30)
2. SummerSlam 2002 (3,19)
3. Unforgiven 2006 (3,14)
4. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
5. Money In The Bank 2010 (3,00)
6. No Mercy 2008 (2,96)
7. Royal Rumble 2001 (2,90)
8. SummerSlam 2003 (2,86)
9. No Way Out 2003 (2,84)
10. Armageddon 2007 (2,81)
11. SummerSlam 2004 (2,81)
12. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
13. WrestleMania X-8 (2,77)
14. One Night Stand 2006 (2,75)
15. Judgment Day 2001 (2,71)
16. SummerSlam 2005 (2,69)
17. Judgment Day 2002 (2,69)
18. WrestleMania 22 (2,68 )
19. Unforgiven 2008 (2,67)
20. Backlash 2004 (2,63)
21. SummerSlam 2008 (2,61)
22. The Great American Bash 2007 (2,58 )
23. Bragging Rights 2010 (2,54)
24. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
25. WrestleMania 23 (2,50)
26. Night Of Champions 2008 (2,50)
27. Great American Bash 2008 (2,50)
28. King Of The Ring 2002 (2,44)
29. WrestleMania 20 (2,17)
30. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

[Kenitys]

Mukavaa nähdä välillä Whatinkin arvosteluja, ettei tämä ihan yksinspämmäilyksi mene :)


FULLY LOADED: IN YOUR HOUSE 23

Kesän isojen ppv:eiden King of the Ringin ja SummerSlamin välissä käytiin aina yksi välippv, joka vielä vuonna 1998 oli jälleen yksi osa In Your House -perhettä, vaikkei IYH-teema näissä loppupään kolmetuntissa In Your Houseissa paljon mitenkään enää näkynytkään. Myös Fully Loaded tulisi myöhemmin jäämään No Way Out (of Texas)in ja Unforgivenin (sekä Over The Edgen) tavoin joksikin aikaa osaksi WWE:n vuosittaista ppv-kalenteria. Tätä ensimmäistä FL:ää olivat selostamassa tutut ja turvalliset JR ja King.


Val Venis vs. Double J w/ Tennessee Lee
Helouuu ladiess... Kyllä vain, vuoden '98 jälkimmäisestä puoliskosta lähtien WWF-debyyttejään alkoivat tehdä monet Attitude Eralta parhaiten muistettavat alakortin värikkäät nimet, joista Fully Loadedissa ppv-debyyttinsä tehnyt Val Venis oli loistava esimerkki. Venis, jonka ensimmäinen juonikuvio koski itse asiassa sitä, kuinka tämä aikuisviihdetähti oli tehnyt yhteisen videon Kaientain managerin Yamaguchi-Sanin vaimon kanssa, kohtasi FL:n openerissa Double J:n. Mitään kummempaa tarinaa ei country-tähden ja Big Valbowskin ottelulla ollut, mutta ei kai sitä tarvittukaan. Yamaguchi-San oli selostamossa ottelun ajan.

Ennakkoon en odottanut tältä ottelulta paljon mitään, koska tässä vaiheessa Jarrett oli onnistunut saavuttamaan minun silmissäni jo sen aseman, että kaikki ottelut, joissa hän on mukana, menettävät kiinnostavuutensa saman tien. Tilanne paranisi vähän siinä vaiheessa, kun hän alkaisi taggailemaan Owen Hartin kanssa. Mutta siis, tämä ottelu kuitenkin yllätti minut todella positiivisesti. Siitä tosin ei ole kiittäminen Double J:tä, vaan Venistä, joka oli aivan uskomattomissa liekeissä koko ottelun ajan. Ok, minä olen suuri Valbowski-mark, joten saatan liioitella ihan hiukan, mutta Venis teki silti aivan hitosti työtä koko ottelun ajan. Venis sekä teki tyylikkäitä liikkeitä että myi Jarrettin liikkeet upeasti (parhaiten jäi mieleen mahtava DDT-myynti). Kiitos Veniksen tämä oli siis vauhdikas, viihdyttävä ja hyvin tapahtumaan sisälle tempaava opener. Ainut heikkous oli hiukan kehno lopetus.
*** (7:41)


D'Lo Brown (c) w/ The Godfather vs. X-Pac w/ Chyna
Samalla kun Val Venis oli tehnyt debyyttinsä WWF:ään, oli myös The Nation-jäsen Kama Mustafa muuttanut nimensä virallisesti The Godfatheriksi ja alkanut muutenkin jo olemuksellaan ja käytöksellään lähennellä tulevaa gimmickiään. Tässä ottelussa Godfather oli kuitenkin vain uuden European-mestari D'Lo Brownin ringsidellä. D'Lo oli voittanut FL:ää edeltävässä Raw'ssa European-mestaruuden HHH:lta kiitos The Rockin avustuksen, ja niinpä nyt toinen DX-jäsen X-Pac haki kostoa ryhmänsä johtajan puolesta ottelemalla uutta European-mestaria vastaan. Jostain aivan käsittämättömästä syystä ottelussa ei ollut mestaruus panoksena.

Ottelun suurin heikkous olikin juuri sitten se, ettei ottelu tuntunut merkitsevän oikein mitään. Painillisesti tykkäsin tästäkin oikein paljon, ja tämä oli samanlaista piristävää ja vauhdikasta alakortin painia kuin Venis vs. Double J tai edellisestä WWF-ppv:stä X-Pacin ottelu Owen Hartia vastaan. Suuremman vaikutuksen tämä kaikki vain olisi tehnyt, jos European-mestaruus olisi ollut panoksena. Selitys siitä, ettei D'Lo suostunut puolustamaan mestaruuttaan ei ainakaan minun silmissäni miestä mitenkään overimmaksi tehnyt. Joka tapauksessa ottelu onnistui viihdyttämään: X-Pacin toisen WWF-uran alun ppv-ottelut ovat olleetkin ihan positiivisia yllätyksiä.
*** (8:26)


Faarooq & Scorpio vs. Bradshaw & Terry Funk
Faarooq oli ilmeisesti vähän aikaa sitten alkanut taggailemaan (2 Cold) Scorpion kanssa, joka oli ECW-stintin jälkeen näköjään palannut taas ainakin hetkeksi WWF:ään Scorpio-nimellä. Mitään vakuuttavampaa uraa ei tuo kaksikko kyllä yhdessä luonut, vaikka tässä JR oikein ylihehkutti sitä, kuinka hienosti nämä kaksi mustaa kaveria sopivat yhteen ja olivat toistaiseksi yhdessä voittamattomia. Bradhsaw puolestaan oli kai muodostanut joukkueen toisen teksasilaisen, eli Terry Funkin, kanssa. Heidän joukkueensa taru ei tosin ole yhtä ylevä, sillä ennen ottelua Terry ilmoitti, että tämä jäisi hänen viimeiseksi ottelukseen toistaiseksi... Yeah, right. Bradshaw ei Funkerin ilmoituksesta innostunut, ja se oli myös todellinen syy tälle kahden mitäänsanomattoman alakortin face-joukkueen kohtaamiselle.

Vähän mitäänsanomaton oli myös näiden joukkueiden kohtaaminen, vaikka oli tämä nyt ihan ok:ta painia. Scorpio esitti ehdottomasti pirteimpiä otteita näistä neljästä, ja kyllähän se Terrykin taas oman osuutensa kunnialla hoiti. Faarooq oli koko ajan vain muuttumassa tylsemmäksi, ja Bradshaw hoiti varmuudella oman tonttinsa ilman suurempia yllätyksiä. Ppv-otteluksi tämä ei kyllä millään asteikolla olisi kyllä kuulunut, koska tasoltaan tämä oli mukavan tv-ottelun laatua ja ainut syy tämän bookkaamisen oli storylinen jatkaminen. Tosin aikalailla yhdeltä isolta tv-show'lta koko tämä väli-ppv tuntuikin, mutta siitä myöhemmin lisää.
** (6:51)


Vader vs. Mark Henry
Vielä Vaderin viimeisinä WWF-kuukausina päätettiin ottaa kaikki ilo irti mahdollisista Vader vs. toinen iso mies -feudeista. Kane-feudin jälkeen oli vuorossa taisto The Nationin isoa ja pahaa Mark Henrya vastaan. Muistaakseni jollain asteella Vader ja Henry ottivat yhteen jo KOTR:ssa (olisiko ollut niin, että Vader esti Henryn jonkun sekaantumisen), mutta rehellisesti sanottuna minua ei kiinnosta sen vertaa, että muistaisin. No, tuonkin kohtaamisen jälkeen oli varmasti Raw'issa nähty hukeita yhteenottoja kahden ison miehen välillä, ja lopulta erimielisyydet oli hyvä selvittää kehässä.

Olen jo varmaan tuhannesti todennut näiden arvostelujeni aikana sen, kuinka paljon Vaderin kehäotteiden taso oli laskenut tämän WWF-uran ehtoopuolella. Niinpä ei liene mikään ihme, että kun vastaan asetetaan Mark Henryn kaltainen ihravuori, ei kummastakaan ole kantamaan hommaa mihinkään kehuttavan tapaisenkaan suoritukseen. Ottelu oli pääasiassa aikamoisen laiskaa lyllerrystä, jonka huipennus olivat Henryn Elbow Dropit, joiden tekeminen näytti kestävän ikuisuuden, ja joita Henry tuntui toistavan aina, kun ei muutakaan keksinyt. Onneksi Vader edes yritti jonkun verran ja sai homman edes siedettävälle tasolle. Heikko esitys tämä ottelu silti todellakin oli.
* (5:03)

WWF päätti jatkaa tätä "ppv on kuin tv-show" -linjaansa sillä, että WWF Tag Team -mestarit Kane ja Mankind ja näiden manageri Paul Heyman saapuivat pitämään jonkin yhdentekevän promon, jonka New Age Outlaws keskeytti ja haastoi uudet joukkuemestarit otteluun seuraavan päivän Raw'hon! Nyt ppv:ssä on jo alettu haastamaan vastustajia tv-show-otteluihin. Mitähän seuraavaksi?


Disciples of Apocalypse w/ Paul Ellering vs. LOD 2000
Voi kyllä. Kaikkien toiveiden vastaisesti DOA:n ja LOD:n feudi ei siis jäänytkään siihen Over The Edgessä käytyyn openeriin, vaan näiden kahden tylsän ja hitaan brawler-joukkueen välienselvittely jatkui tuonkin ppv:n jälkeen. Feudin suuri käänne nähtiin, kun Sunnyn lähdettyä LOD toi takaisin heidän vanhan ja pitkäaikaisen managerinsa Paul Elleringin, joka shokeeraavasti kääntyikin LOD:ta vastaan ja liittyi DOA:n manageriksi. Koko feudissa oli siis nähty yksi kunnon yllättävä hetki, ja muuten homma oli ollut samaa toisten kimpussa rymistelyä. Tai joo, jos nyt haluaa laskea joksikin shokkihetkeksi sen, kun Ellering meinasi ajaa Animalin päältä moottoripyörällä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa niin menköön. DOA oli nyt siis virallisesti pienentynyt vain 8-Ballin ja Skullin joukkueeksi, kun Chainzkin oli lähtenyt jengistä pois.

Samoin kuin näiden joukkueiden ensimmäinen ottelu tämäkään ei kovin kummoiselle tasolle yltänyt. Paikoitellen meno oli ihan ok:ta ja jopa intenssiivisen tapaista brawlausta, ja ehkä juuri tuo Paul Ellering (joka muuten näytti äärettömän julmalta) oli se pieni asia, joka teki tästä ihan hippusen paremman kuin ensimmäisestä ottelusta. En silti suurempiin ylistyslauseisiin tämän ottelun kohdalla ylly, vaan kyllähän tämä suurimmalta osalta oli juuri semmoista perustylsää ja mitäänsanomatonta kähinää, mitä näiltä joukkueilta voi odottaakin. DOA ei ole koskaan ollut hyvä ja LOD ei tullut enää koskaan olemaan. Karu totuus, mutta ei voi kyllä kuin ihmetellä, miksi taas juuri nämä tiimit oli laitettava vastakkain.
*½ (8:50)

Seuraavaksi taas pieni väli-angle liittyen koko ppv:n ajan jatkuneeseen juonikuvioon siitä, saapuuko Undertaker painimaan ppv:n ME:hen vai ei. Undertaker, jonka kuuluisi olla Steve Austinin pari Main Eventissä, ei siis ollut vielä saapunut areenalle, ja niinpä Mr. McMahon päätti tulla ilmoittamaan kehään, että Undertakerin jättäessä tapahtuman väliin, olisi Austinin joukkuepari Brooklyn Brawler. Mainitsin tämän anglen ihan vain sen takia, että Brooklyn Brawler teki ensimmäisen ppv-esiintymisensä tämän minun projektini aikana. Steve Lombardia on pakko rakastaa :)


Owen Hart vs. Ken Shamrock - Special Referee: Dan Severn - Stu Hart's Dungeon Match
Tämän ottelun kohdalla minun täytyy kyllä nyt perua puheeni ja myöntää, että näin spesiaaliottelua tuskin olisi nähty tv-show'ssa. Tosin Attitude Eraan kuului kyllä yllätyksellisyydet tv-ohjelmissakin, joten ei yksi outo ottelu nyt auta vielä ppv-tunnelman luomiseen. Ottelun taustalla oli siis ensinnäkin pitkä feudi Shamrockin ja The Nationin välillä ja toiseksi se, että Nation-jäsen ja vuoden '94 KOTR-voittaja Owen Hart koki hommakseen antaa pienen opetuksen tuoreelle KOTR-voittajalle Shamrockille. Ottelustipulaatioksi muodostui Stu Hart's Dungeon Match, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ottelu käytiin kuuluisassa Hart Family Dungeonissa, ja ainut keino voittaa ottelu oli laittaa toinen luovuttamaan. Ottelun erikoistuomarina toimi Dan Severn, jolla oli huonot välit molempien ottelun osanottajien kanssa.

Juuri tästä minä tykkäsin eniten Attitude Erassa luovien storylinejen lisäksi. Tämänkaltaisia todella erikoisia, mutta juuri sen takia mielenkiintoisia, otteluita saisi olla paljon enemmän tänäkin päivänä. Aluksi suhtauduin aika epäilevästi tähän ennakolta nauhoitettuun otteluun, mutta loppujen lopuksi tämä olikin ihan viihdyttävä kamppailu. Suurin ongelma tässä oli se, että jostain syystä aikaa ottelulla oli vaivaiset alle 5 minuuttia, joten siinä ajassa ei mitään ihmeitä tehdä. Shamrock ja Hart kuitenkin yrittivät ja lopputuloksena olikin mukava välipala. Jos aikaa olisi ollut enemmän, tämä olisi ehkä voinut olla jotain muutakin. Myös heikko lopetus rokottaa vähän arvosanaa.
**½ (4:53)


The Rock (c) vs. HHH w/ Chyna - 2 out of 3 Falls Match for the WWF Intercontinental Championship
Noniin, ja sitten niihin kahteen isoimpaan otteluun, joista oikeastaan tämä IC-kamppailu oli mielenkiintoisempi ja tuntui muutenkin eniten ppv-tason väännöltä. The Rock ja tämän johtama The Nation sekä HHH ja hänen johtama D-Generation X olivat feudanneet siis aina DX:n face-turnista lähtien, eli vuoden '98 keväästä. DX oli päättänyt näyttää The Nationille kaapin paikan, mutta Nationilla oli täsmälleen sama suunnitelma DX:n osalle. Tämä suuri stable-sota kulminoitui (kamala sana, mutta en nyt keksi parempaakaan) tietenkin porukan johtajien, eli IC-mestari Rockin ja entisen European-mestari HHH:n keskinäiseen välienselvittelyyn. Feudin viimeisin käänne oli tosiaan se, että The Rock aiheutti ppv:tä edeltävässä Raw'ssa HHH:n mestaruustappion. Nyt HHH:lla oli paikka korjata vahinko viemällä Rockin IC-mestaruus.

Heti ensimmäisenä minun täytyy sanoa, että minä tykkäsin tästä ottelusta. Olin suorastaan yllättynyt siitä, kuinka hyvin Rock ja HHH rakentelivat jo vuonna '98 pitkän, tasaisen ja psykologisesti hiton hyvin toimivan ottelun. Olisin odottanut jonkinlaista kangertelua ja paikallaan junnaamista, mutta sen sijaan nämä kaksi myivät hienosti koko ottelun ajan ja olivat juuri sopivan väsyneitä/väsyneen oloisia ottelun edetessä. Myös fallit oli buukattu tässä ottelussa järkevästi, vaikkakin täytyy sanoa, että ottelun loppu oli aika selvä heti alusta asti. Paljon suurempi miinus tässä oli kuitenkin sama, kun Dude Loven ja Steve Austinin otteluissa. Se vain yksinkertaisesti syö hemmetisti ottelun mielenkiinnosta, kun kamppailu pitää ylibuukata täyteen kaikkia turhia sekaantumisia. Ilman niitä tämä olisi voinut olla huippukamaa, mutta oikein mainio kohtaaminen tämä näinkin oli. Ja jäipä parantamisen varaa siihen ratkaisevaan kohtaamiseen.
***½ (30:00)

Vielä ennen Main Eventiä oli vuorossa äärimmäisen jännittävä Bikini Contest Jacquelinen ja Sablen välillä! ...Niin. Rehellisesti sanottuna itse tykkäsin paljon enemmän ennen Bikini Contestia nähdystä Dustin Runnelsin, joka oli siis luopunut TAFKA Goldust -gimmickistään ja vaihtanut sen Born Again Christian -gimmickiin, promosta koskien sitä, kuinka saatanallisia Bikini Contestit oikein ovatkaan. En väitä, etteikö minua kiinnostaisi kauniit naiset bikineissä, mutta niille on oma aikansa ja paikkansa. Sen ei ole pakko olla silloin, kun katson hikisiä miehiä kourimassa toisiaan. No ok, kyllä minua kiinnostaisi, jos kyseessä olisi edes oikeasti kauniita naisia, mutta Jacqueline nyt on hyvin kaukana siitä kaamealla body builder -kropallaan, eikä Sablekaan ainakaan tässä sytyttänyt yhtään. Tissit toki myy, ja siksi Sable olikin varmaan kokonaan yläosattomissa (toki vartalomaalilla peitettynä) ja Jacquelinekin päätti vilauttaa toista nänniään. Oh, what a controversy!


Kane & Mankind (c) w/ Paul Bearer vs. The Undertaker & Steve Austin (c) - WWF Tag Team Championship
Ja tässä oli siis illan Main Event, mikä kyllä oikein huokui taas sitä väli-ppv:n fiilistä. Mutta ei kai mitään muuta sovikaan odottaa. KOTRihan päättyi siihen, että puolittain vahingossa Undertaker aiheutti Steve Austinille tappion WWF-mestaruusottelussa Kanea vastaan. Austin kuitenkin käytti revanssinsa seuraavana päivänä Raw'ssa ja voitti mestaruutensa takaisin Kanelta. Hän ei kuitenkaan ollut unohtanut sitä, mitä Undertaker teki, ja näiden kahden superfacen välit alkoivat rakoilla pahan kerran. Miehet olivat useammankin kerran lähellä hyökätä toistensa kimppuun (ja lopulta niin kävikin), ja UT oli jo vaatinut mahdollisuutta kohdata Austin mestaruusottelussa. Mr. McMahon tahtoi kuitenkin säästää tuon ottelun SummerSlamiin, ja tähän ppv:hen hän sen sijaan buukkasi nämä kaksi lähes tulkoon vihamiestä ottelemaan samassa joukkueessa heidän kahta pitkäaikaista vihollistaan vastaan. Paul Bearerin johtama Kane & Mankind -kaksikko oli siis onnistunut voittamaan WWF:n joukkuemestaruudet New Age Outlawsilta, ja he eivät olleet myöskään unohtaneet pitkäaikaisia erimielisyyksiään Undertakerin ja Austinin välillä - tosin viime aikoina oli alkanut herätä epäilyksiä siitä, olisivatko veljekset Kane ja UT kuukausien tappelun jälkeen pääsemässä samalla aaltopituudelle. Näiden mysteeristen käänteiden keskellä nyt myös WWF:n ppv:n ME:nä nähtiin joukkuemestaruusottelu.

Tämä oli laadullisesti aika samanlainen ottelu kuin viime ppv:n Austin vs. Kane. Periaatteessa ottelu siis oli hyvää, intenssiivistä ja toimivaa brawlausta, kuten nykyisin kaikki WWF:n ME:t olivat (oli se tosin edelleen paljon parempi kuin WCW:n roska-ME:t), mutta ei tämä mihinkään muuhun yltänyt. Tässä ottelussa ei ollut mitään erikoista, ja vaikka tätä ei onneksi oltukaan typerästi ylibuukattu, en voi silti väittää, että olisin jotenkin jännittänyt tätä ottelua katsoessa. Hyvää mätkimistä siis näiltä neljältä ME-kaverilta, mutta olisi kiva, jos ppv:n ME:ssä olisi ollut jotain enemmänkin. En silti valita niin kauan, kuin nämä ovat näin paljon WCW:n vastaavia parempia. Ennemmin tosiaan tämmöisiä joukkueotteluita katsoo, kuin baseball-pelaajia pyörimässä ympäri kehää. Lisäksi yleisö oli taas aivan hulluna mukana ottelussa, mikä on aina plussaa.
*** (17:28)

*** The Rock
** HHH
* Val Venis

Kuten jo monesti totesinkin arvostelussani, oli Fully Loaded taas niin selvä väli-ppv kuin joku voi olla. Jossain kohti show'ssa suorastaan leijui tv-show'n henki. Vahvimmin sen saattoi havaita semmoisina hetkinä, kun European-mestari ei puolustanut omassa ottelussaan mestaruusvyötään, painijat haastoivat toisiaan tulevan tv-show'n otteluihin tai kun ppv:ssä nähtävä ottelua ei oltu buukattu sen takia, että sen takana olisi jokin feud, vaan että sen on tarkoitus aloittaa storyline. Eikä sekään asiaa nyt kauheasti auttanut, että ppv:n ME oli aikalailla filler. Näitä pikkuppv:itäkin kannattaisi yrittää piristää sillä, että näihin buukattaisiin vaikka sitten jokun hiukan alemman kortin feud ender. HHH vs. Rock olisi voinut olla semmoinen, mutta heidän kahden feudia ymmärrettävästi jatkettiin vielä SummerSlamiin. En silti viiti valittaa tätä enempää, koska ottelut olivat tässä yllättävänkin tasokkaita. Toki mukaan mahtui taas muutama aika heikkokin hetki, mutta pääpiirteittäin tämä ppv yllätti tasollaan ihan positiivisesti. Kyllä tämä siis kaikesta huolimatta oli Ok show.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. WWF King of the Ring - Ok
8. ECW Living Dangerously - Ok
9. WCW Spring Stampede - Ok
10. WWF Royal Rumble - Ok
11. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
12. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
13. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
14. WCW Slamboree - Kehno
15. WCW The Great American Bash - Kehno
16. WCW Bash At The Beach - Kehno

Seuraavaksi sitten taas ECW:tä.

[Japeet]

Taas kerran upea arvostelu Kenitykseltä. Tuli muuten tuossa lukiessa mieleen että kuinka pitkälle aioitkaan tätä projektia jatkaa? Ja jos vielä 2000-luvun puolelle niin ajattelitko sitten aikanaan ottaa TNA:n myös mukaan tähän?

[Kenitys]

Taas kerran upea arvostelu Kenitykseltä. Tuli muuten tuossa lukiessa mieleen että kuinka pitkälle aioitkaan tätä projektia jatkaa? Ja jos vielä 2000-luvun puolelle niin ajattelitko sitten aikanaan ottaa TNA:n myös mukaan tähän?

Kiitos :) Ainakin tällä hetkellä tarkoituksena on jatkaa tätä projektia ihan niin pitkälle kuin vain minua jaksaa kiinnostaa, ja kyllä tarkoituksena olisi 2000-luvun puolellekin jatkaa, jos vain jaksan. TNA:nkin kohtaloa olen miettinyt, koska tarkoitus projektissani on arvostella kaikki pohjoisamerikkalaisten painipromootioiden ppv:t, mutta TNA:han alkuaikoinaan tuotti joka viikko yhden ppv:n. En usko, että minulla ihan riittää motivaatio niiden kaikkien katsomiseen, joten niistä saatan arvostella tyyliin joka neljännen tai jotain vastaavaa. Pitää katsoa sitten, kun se alkaa olla lähempänä.

[What]

Halusin poiketa tutuilta ja turvallisilta poluilta syvemmälle metsän siimekseen ja sen vuoksi valitsin tutun ja turvallisen WWE- taikka TNA kaman sijaan katsottavakseni tähän mennessä viimeisimmän Starrcaden. Olen muuten melko varma, että Starrcade franchisea tullaan vielä joskus tulevaisuudessa hyödyntämään WWE:n toimesta. Ja jos ei WWE:n, niin jonkun muun promootion, sen verran name valueta tällä megatapahtumien äidillä kuitenkin mielestäni on.

<center>
Sunnuntai, 17. Joulukuuta 2000
MCI Center, Washington D.C.

3-Way Tag Team Ladder Match
3 Count (Shannon Moore & Shane Helms) VS. Jamie Noble & Evan Karagias VS. Jung Dragons (Yun Yang & Kaz Hayashi)
Tämä taisi olla vastaisku WWF:n vastaaville matseille. Kaikkihan tiedämme mitkä kolme tiimiä niissä esiintyivät. Tässä oli vielä sellainen koukero mukana, että ottelun voittaja kohtaisi cruiserweight mestari Chavo Guerreron seuraavana päivässä Nitrossa. Luitte aivan oikein. Joukkueottelu, jonka voittaja on kuitenkin yksilö. Sekavaa, eikö?

Mitään kehäpsykologiaa ja hienoja nyansseja tästä oli turha hakea, mutta hyvä ottelu tämä oli heikkouksistaan huolimatta. Kaikki osallistujat laittoivat itsensä täysillä likoon ja makeita spotteja nähtiin toisensa jälkeen. Illan paras matsi, kyllä cruiserit vaan WCW:ssä olivat kovia vaikka tämä nyt ei mikään Malenko-Guerrerro klassikko ollutkaan. Niin ja lopetus oli innovatiivinen, siitä plussaa.

Spoiler: näytä

Voittajat: 3 Count (nappasivat sopparin yhtä aikaa)
Kesto: 13:52

Arvosana: *** 1/2

Singles Match
Lance Storm VS. The Cat
Tähän aikaan WCW yhtiönä oli jo syvissä vaikeuksissa, enkä tiedä koittivatko he ratkaista ongelmiaan antamalla mikin Lance Stormille. Kyllähän se ihan hirveää kuunneltava oli.

Aika perustason ottelu tämä oli, mutta tylsäksi tämä ei kerennyt käydä kiitos kehän ulkopuolella hengailleiden Major Gunnsin (Stormin isotissinen managerinainen) Primetime Elix Skipperin (kuului myös Stormin Team Canadaan) ja The Catin kulmauksessa olleen Ms. Jonesin. Tähän kun sitten lisättiin ottelun loppupuolella nähty Hacksaw Jim Dugganin runin, niin tapahtumia kyllä riitti. Ylibookattua sekamelskaa siis, joka tuntui koko illan teema olevan. Kyllä tämä kuitenkin hitusen verran perus tv-matsin yläpuolelle nousi.

Spoiler: näytä

Voittaja: Lance Storm
Kesto: 7:26

Arvosana: ** 1/2

WCW Hardcore Championship Match
Crowbar (c) VS. Terry Funk
Jouduin ihan googlen syövereihin saakka syöksymään, kun jäi kaivelemaan kuka tämä Crowbar tyyppi on. Myös Devon Storm painijanimellä tunnettu kaveri on kolunnut kaikki pohjoisamerikan suurimmat promootiot läpi, ja ainakin wikipedia mukaan vaikuttaa tällä hetkellä ROH:issa. Mutta lahjakkaasti olen kyllä onnistunut ignooraamaan kaverin, kun minkäänlaista mielikuvaa ei ennen matsia ollut.

Tämä oli ihan pätevä hardcore brawli, ainoana hidasteena oli jo tuolloin 108-vuotias Terry Funk. Välillä meno oli tosiaan aivan liian hidasta ja tämän lisäksi etenkin Crowbar sortui mielestäni pahemman luokan no-sellaamisen terästuoli-iskujen kanssa. Hyviä puolia tässä oli se, että mäiskintä alkoi jo bäkkärillä kunnon hc matsin tapaan ja ympäristöä käytettiin kohtuullisen hyvin hyödyksi. Lopetus sitten luonnollisesti nähtiin kehässä, ja loppuspotti oli kyllä oikean makean brutaali. Yllättävän hyvä ottelu tästä loppujen lopuksi kehkeytyi, vaikka välillä haukotus meinasi tullakin. Piristyi loppua kohden.

Spoiler: näytä

Voittaja: Terry Funk
Kesto: 10:23

Arvosana: ***

Tag Team Match
KroniK (Bryan Clarke & Brian Adams) VS. Big Vito & Reno
KroniK oli WCW:n oma Acolytes. Kumpikin isoja lihaksikkaita powehouseja, jotka teloivat porukkaa saikulle rahaa vastaan. Nyt joku oli latonut ison kasan dollareita tiskiin, että vastoittain toisensa jälleen Big Vito & Reno saisivat selkäänsä. Ottelun alussa KroniK sitten "paljasti" vastustajien managerin Marien olleen tämä henkilö, mutta swervehän tämä odotetusti oli. Tämä backstory olikin paljon mielenkiintoisempi kuin ottelu itsessään. Neljän ison miehen hossausta, kunnes sitten loppu koitti. Melkein voisi sanoa tämän olleen enemmän angle kuin ottelu.

Spoiler: näytä

Voittajat: No Contest
Kesto: 8:20

Arvosana: **

Ambulance Match
Bam Bam Bigelow VS. Mike Awesome
Lisää hardcoremättöä, nam nam. Kovinkaan paljoa sanottavaa tästä ei ole. Bigelow vaikutti varsin kankealta tässä vaiheessa uraansa, vaikka kieltämättä jossain vaiheessa oli yksi kovimmista läskeistä painibisneksessä. Hitaus oli tämän ottelun perisynti ja järjettömyys. Ensin homma alkoi kehässä, jonka jälkeen nopeasti siirryttiin kauempana olleen ambulanssin luo, kunnes ilman mitään järkevää syytä palattiin pitkäksi aikaa kehään ja vasta lopussa takaisin lanssille. Loppuspotti oli kyllä ihan jees, mutta kokonaisuudessaan mitätöntä hc mättöä, ja jo tässä vaiheessa iltaa oli saanut yliannostuksen ylibookattua roskapainia.

Spoiler: näytä

Voittaja: Mike Awesome
Kesto: 8:35

Arvosana: **+

WCW United States Heavyweight Championship Match
General Rection (c) VS. "The Franchise" Shane Douglas
Harvalle General Rection sanoo mitään, mutta ehkäpä Hugh Morrus tai Bill DeMott kuulostaa tutummalta. Sama jätkä. Ottelu oli tylsä, vaikka näillä kahdella olisi luullut riittävän eväitä johonkin muuhunkin. Ei paljoa jaksanut sytyttää, WCW:ssä kun oli tottunut näkemään ihan laadukkaitakin matseja US-mestaruudesta. Runineiltä ja ylibookkauksilta ei tässäkään vältytty ja johonkin ihmeellisen swerveen tämäkin sitten päättyi. En edes muista kunnolla millaiseen.

Spoiler: näytä

Voittaja: General Rection via DQ
Kesto: 9:49

Arvosana: **

6 Man Tag Team Bunkhouse Street Fight
Jeff Jarrett & Harris Brothers (Ron & Don) VS. The Filthy Animals (Konnan, Billy Kidman & Rey Mysterio Jr.)
Ihan v***n sekavaa settiä taas. Sitä hyppi oikein riemusta kun pitkästä aikaa pääsi näkemään ylibookattua hardcorepainia. Tämä kuitenkin alkoi lupaavasti kaikkien mättäessä toisiaan turpiin oikein olan takaa ja kehän näyttäessä sotatantereelta jo kahden minuutin jälkeen. Sitten jostain käsittämättömästä syystä tuomari alkoi vaatia että aletaanpas noudattamaan perustag matsin sääntöjä ja kaksi ukkelia kehän reunalle stondaamaan. No näinhän siinä kävikin ja samoin tein intensiivisenä hc brawlauksena alkanut matsi taantui paljon hitaammaksi. Tästä kuitenkin lopussa vielä noustiin, ja ottelun aikana Rey Mysterio (joka muuten otteli ilman maskia) otti kaksikin pirun kovaa bumppia. Jarrett, Kidman & Mysterio olivat sen verran paljon tekijämiehiä, että saivat pidettyä tämän sekametelisopan jollain tavalla kasassa, ja ihan kohtuullinen matsi tästä loppujen lopuksi saatiinkin.

Spoiler: näytä

Voittajat: Jeff Jarrett & Harris Brothers
Kesto: 12:32

Arvosana: ***

WCW World Tag Team Title Match
The Insiders (DDP & Kevin Nash) VS. The Perfect Event (Chuck Palumbo & Shawn Stasiak) (c)
Nyt tapahtumaan saatiin todellista star poweria, olivathan DDP & Big Sexy kumpikin entisiä maailmanmestareita ja jopa Starrcaden historian merkittävin mies Ric Flair kävi pre matchissa latelemassa WCW komissaari Mike Sandersille suorat sanat siitä, mitä tulisi tapahtumaan jos Sanders matsiin sekaantuisi.

Ottelu ei loppujen lopuksi ollut mitenkään huono. Ihan pätevää joukkuepainia ja yleisö toden totta rakasti DDP:tä ja Könsikästä. Palumbo & Stasiak vetivät myös ihan mallikkaasti, heistä olisi varmasti tullut vielä tähtiä ellei WCW olisi kaatunut vain 4 kuukautta myöhemmin. Pitkällä hyvin tavallista joukkuematsin kaavaa tässä noudatettiin. Hot tagia pantattiin ja pantattiin ja kun se lopulta tapahtui, se tuntui isolta. En tiedä olisiko tämä matsi tarvinnut lopun runinejä ja sekamelskaa, mielestäni se olisi toiminut jopa paremmin ihan puhtaalla lopetuksella.

Spoiler: näytä

Voittajat: Diamond Dallas Page & Kevin Nash
Kesto: 12:05

Arvosana: ***

Singles Match
Lex Luger VS. Goldberg
Yksi WCW:n huonoista puolista oli, että juonikuvioita kierrätettiin ihan liikaa. nWo oli upea juonikuvio, mutta sitä kierrätettiin liikaa. Goldbergin voittoputki oli upea juonikuvio, ja sama virhe tehtiin senkin kanssa. Tässäkin Goldbergillä oli takanaan joku 40:n matsin voittoputki, ja mikäli Goldberg pystyisi venyttämään putkensa yhtä pitkäksi kuin alkuperäisen (170 voittoa) saisi hän World Title shotin. Mutta mikäli äijä ottaisi turpiin, joutuisi hän lopettamaan. Typerää sanon minä.

Juonikuvio matsin taustalla saattoi olla heikko ja Lex Luger vanha ja kankea, mutta mikään ei poistanut sitä faktaa että Goldberg oli megatähti. Huolimatta siitä, että Goldberg ei painikehässä kovinkaan monipuolinen ollut, pelkkä miehen aura sai mielenkiinnon pysymään yllä. Ottelu nyt oli perus powerhossausta puolin ja toisin, ja totta kai illan teeman mukaisesti runinien kautta ihmeelliseen swerveen, joten ei tälle mitään hyvää tähtiarvosanaa voi antaa, mutta siitä huolimatta Goldberg oli tähti.

Spoiler: näytä

Voittaja: Goldberg
Kesto: 7:20

Arvosana: ** 1/2

WCW World Heavyweight Championship Match
Scott Steiner (c) VS. Sid Vicious
Sanotaan nyt näin, että on Starrcaden historiassa parempiakin pääotteluita nähty. Oli tällä ottelulla toki joku suurempi tarkoitusperä, olihan Sid iso tähti ja Steiner tarvitsi edelleen suuria voittoja tililleen noustakseen suurten WCW mestareiden joukkoon. Mutta niin... Steiner & Sid toimivat toisinaan ihan hyvin, kunhan vastassa on erityyppinen ja itseä taitavampi painija, mutta toisiaan vastaan eivät. Kahden lihaksikkaan miehen hikistä brawlia tämä oli, mutta Stenkulle pitää kyllä antaa pointseja kovasta yrityksestä ja jatkuvasta yleisön kiusaamisesta matsin aikana. Steinerin yritys oli kyllä varsin turhaa suuremmassa mittakaavassa, sillä millä mittarilla Steiner-Vicious main event oli vetävämpi kuin WWF:n tähän aikaan tarjoamat Austin-Undertaker-HHH-The Rock variaatiot? No ei v***u millään. Eli eipä tästä mitään mieleen jäänyt, paitsi pienoinen overness boosti Steinerille. Huono main event.

Spoiler: näytä

Voittaja: Scott Steiner
Kesto: 10:14

Arvosana: ** 1/2

*** Jeff Jarrett
** Goldberg
* Scott Steiner

Yhteenveto: Ei tämä oikein napannut. Syy oli ensinnäkin tähtien kuten Sting & Booker T puuttuminen, mutta olisi tuolla rosterilla parempaa pitänyt saada aikaan. Ylibookkaus ja hardcorepainin ylenpalttinen määrä olivat suurimpia syitä miksi kokonaisuus ei toiminut. Lisäksi en tajunnut logiikkaa miksi laittaa illan kahteen main eventiin otteluparit Goldberg-Luger ja Steiner-Vicious. Koko nelikko isoja hosseja, jotka tarvitsevat ihan erityyppisen vastustajan ollakseen parhaimmillaan. Kyllä WCW:n johtoportaankin tämä piti tajuta. Liian sekava kokonaisuus minun makuuni.

1. Royal Rumble 2007 (3,30)
2. SummerSlam 2002 (3,19)
3. Unforgiven 2006 (3,14)
4. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
5. Money In The Bank 2010 (3,00)
6. No Mercy 2008 (2,96)
7. Royal Rumble 2001 (2,90)
8. SummerSlam 2003 (2,86)
9. No Way Out 2003 (2,84)
10. Armageddon 2007 (2,81)
11. SummerSlam 2004 (2,81)
12. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
13. WrestleMania X-8 (2,77)
14. One Night Stand 2006 (2,75)
15. Judgment Day 2001 (2,71)
16. SummerSlam 2005 (2,69)
17. Judgment Day 2002 (2,69)
18. WrestleMania 22 (2,68 )
19. Unforgiven 2008 (2,67)
20. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
21. SummerSlam 2008 (2,61)
22. The Great American Bash 2007 (2,58 )
23. Bragging Rights 2010 (2,54)
24. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
25. WrestleMania 23 (2,50)
26. Night Of Champions 2008 (2,50)
27. Great American Bash 2008 (2,50)
28. King Of The Ring 2002 (2,44)
29. WrestleMania 20 (2,17)
30. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

[Kenitys]

Heh, itselle on vielä vähän aikaa tuohon Whatin Starrcadeen, mutta aikanaan sinnekin tullaan varmasti :) Itse en tosin jaksa uskoa enää 2010-luvulla siihen, että ainakaan WWE innostuisi Starrcaden nimen hyödyntämisestä ainakaan minkäänlaisen Starrcade-tapahtuman uudelleenherättelyn muodossa. Ehkä joku Starrcade-DVD voisi olla ihan mahdollinen, mutta tiedä sitten. Muiden promootioiden on aika hankala repiä Starrcade-franchisesta irti mitään niin kauan, kuin WWE elää ja voi hyvin.


HEAT WAVE 1998

ECW oli järjestänyt Heat Waven jo useiden vuosien ajan, mutta nyt se nähtiin ensimmäistä kertaa ppv:nä. Tällä kertaa show'ta ei selostanut Joey Styles yksin, vaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä hänellä oli color commentator-pari, itse ECW World Heavyweight-mestari Shane Douglas. Douglas oli siis edelleen loukkaantunut, joten hän saapui koko show'n ajaksi Francinen kanssa selostamaan ppv:tä Stylesin kanssa. Minä tykkäsin Douglasin värikommentoinnista, koska hän ei yrittänyt sanoa väkisin joka väliin jotain vaan antoi Stylesin hoitaa selostamisen ja kommentoi silloin, kun oli oikeasti jotain sanomista. Franchise rules B)


Justin Credible w/ Jason, Nicole Bass & Chastity vs. Jerry Lynn
Ylimielinen Justin Credible ja nöyrä ja rehellinen Jerry Lynn olivat ottaneet yhteen useita kertoja kuluneen kesän aikana. Ottelun taustalla oli siis puhdas ja perinteinen feud siitä, että kumpikin näistä taidokkaista painijoista tahtoi osoittaa olevansa toista parempi. Molemmat olivat onnistuneet nappaamaan voiton toisesta välienselvittelyjen aikana, ja tämä oli nyt se viimeinen ottelu, joka ratkaisisi, kumpi näistä kahdesta todella on toista parempi.

Tykkäsin ottelun yksinkertaisesta ja toimivasta lähtökohdasta, ja niin tykkäsin myös ottelustakin. Credible ja Lynn ovat molemmat oikein taidokkaita painijoita, ja kun heille antaa lähes 15 minuuttia aikaa ja käskyn hoitaa homman kotiin, niin he kyllä myös tekevät sen. Tämä oli todellista non-stop actionia, jota toivoisi useammin näkevän vaikkapa niissä nyky-TNA:nkin X Division -otteluissa. Ongelmaksi tässä muodostui (turhien sekaantumisten lisäksi) lähinnä se, etteivät nämä kaksi yrittänetkään missään vaiheessa rakentaa ottelulle mitään tarinaa, vaan he vain mättivät menemään läpi ottelun 110 lasissa. Tuon takia ei tämä myöskään miksikään huippuotteluksi yllä, mutta silti tämä oli erinomainen opener ja sai yleisön hienosti mukaan. Tätä lisää.
***½ (14:36)


Lance Storm vs. Chris Candido w/ Tammy Lynn Sytch
Ja sitä saa mitä tilaa. Luvassa oli lisää takuuvarmaa laatupainia, kun Lance Storm ja Chris Candido vihdoin selvittivät välinsä. Kaikki alkoi siis aikoinaan siitä, kun sekä Storm että Candido kuuluivat vielä Triple Threatiin. Kaksikko voitti myös joukkuemestaruudet, mutta onni alkoi rakoilla siinä vaiheessa, kun Candido epäili, että hänen kihlattunsa Sunny (esiintyi nyt oikealla nimellään Tammy Lynn Sytch, koska oli saanut kenkää WWF:stä ja siirtynyt täysipäiväisesti ECW:hen) olisi rakastumassa Stormiin. Sittemmin Storm potkittiinkin Triple Threatista, ja hän aloitti oman kostoretkensä Candidoa kohtaan, vaikka he olivat yhä joukkuemestarit. Kuukausia miehet puolustivat joukkuemestaruuksiaan vaikka eivät voineet sietää toisiaan, kunnes he vihdoin hävisivät vyöt Rob Van Damille ja Sabulle. Tuon jälkeen Stormilla naksahti lopullisesti, ja hän on ollut viime aikoina Candidon kimpussa kuin raivohullu. Hieno ja pitkäänrakenneltu feud siis tämän ottelun takana.

Kuten jo sanoin, tämä ottelu jatkoi siitä, mihin ensimmäinen ottelu jäi. Tämä oli astetta teknisempi ja ainakin osittain myös hieman rauhallisempi ja järkevämpi ottelu, mutta kyllä tässäkin sitä feudiin kuuluvaa intenssiivisyyttä erityisesti loppupuolella nähtiin oikein kunnolla. Jälleen turhat sekaantumiset haittasivat hieman, mutta eivät kuitenkaan paljon, koska kyllä tästä pääasiassa jäi silti mieleen loistava ja viihdyttävä paini. Aikaa näiden kahden kamppailu olisi ehkä tarvinnut hiukan enemmän, jotta tästä olisi voinut kehittyä ihan huipputason ottelu. En silti tämänkään tasoisia otteluita ala moittia.
***½ (11:00)


Mike Awesome vs. Masato Tanaka
Ja näin oli tarjolla ppv:ssä ensimmäistä kertaa yhteenotton tämän myöhemmin yhdeksi ECW:n kuuluisimmista taistelupareista muodostuvan kaksikon välillä. Mike Awesome ja Masato Tanaka olivat siis molemmat luoneet toistaiseksi uraa lähinnä japanilaisessa FMW-promootiossa, jonka kanssa ECW oli jo jonkin aikaa tehnyt laajaa yhteistyötä. Niinpä molemmat herrat olivat myös jo aikaisemmin urallaan käyneet painimassa jonkun verran ECW:ssä, vaikkakin suurimmalti osalti he olivat keskittyneet painimaan FMW:ssä, jossa Awesome ja Tanaka olivat jo pitkän aikaa feudanneet rajusti. Nyt Paul Heyman oli päättänyt tuoda heidän feudinsa myös ECW:n puolelle, ja kaksikko sai siis jatkaa siitä, mihin he olivat FMW:n puolella taistoissaan jääneet.

Ei näitä otteluiden laatuja voi kuin ihastella. Olen kyllä useamman Awesomen ja Tanakan ottelun ennenkin nähnyt, ja tiesin jo etukäteen, ettei näiden kahden kamppailulta voi odottaa muuta kuin huippuottelua. Silti on vain hämmästyttävää, miten nämä kaksi pystyvät vetämään alle 12 minuutissakin ****-ottelun. Tämä ottelu on taas yksi niistä harvoista osoituksista, että aina se aikakaan ei ratkaise. Jotkut ottelut (kuten edeltävä Candido vs. Storm) ovat semmoisia, että ne tarvitsisivat siihen viimeiseen rutistukseen vielä lisää aikaa, mutta tämä ei olisi tarvinnut enää yhtään enempää. Awesome ja Tanaka tekivät kaiken, mitä tuossa ajassa vain yksinkertaisesti pystyy tekemään, ja sytyttivät yleisönkin huikealla kamppailullaan. Toki jos ihan MOTY-tasolle tahdottaisiin, vähän laajempi ottelun sopisi olla, mutta kyllä tämä nyt on aikalailla niin hyvä kuin tämänpituinen ottelu voi olla. Hienoa katsottavaa.
**** (11:49)


Rob Van Dam & Sabu (c) w/ Bill Alfonso vs. Jinsei Shinzaki & Hayabusa - ECW Tag Team Championship
Rob Van Dam ja Sabu olivat siis voittaneet joukkuemestaruudet vihamiesjoukkuemestareilta Chris Candidolta ja Lance Stormilta, mutta eivät nämä nykyisetkään joukkuemestarit erityisen hyvin tulleet toimeen. RVD oli siis voittanut keväällä TV-mestaruuden Bam Bam Bigelowilta, ja viimeistään tuolloin Sabulle alkoi riittää se, että Van Dam tuntui vähättelevän koko ajan joukkuepariaan ja ylistävän samalla itseään. Niinpä miehet kohtasivat jo Wrestlepaloozassa varsin mielenkiintoisessa mestaruusottelussa, joka päättyi kuitenkin tasapeliin ajan loputtua, ja jotenkin ihmeellä molempien miesten manageri Bill Alfonso onnistui tuonkin ottelun jälkeen pitämään RVD:n ja Sabun sen verran sovussa, että he pystyivät ottelemaan samalla puolella ja jopa voittamaan joukkuemestaruudet. Hyviä ystävyksiä nämä kaksi eivät silti todellakaan olleet, ja niinpä kovin helppoa ei heille tulisi olemaan säilyttää joukkuemestaruudet ottelussa kahta FMW:n suurta tähteä Jinsei Shinzakia (paininut WWF:ssä Hakushina) ja Hayabusaa vastaan.

Vähän yksitoikkoiseksihan tämä menee, mutta kyllä kunnia täytyy antaa sinne, minne kunnia kuuluu. Ppv:n neljäs ottelu jatkoi siis kolmen edellisen jalanjäljillä tarjoten jälleen hemmetin laadukkaan, viihdyttävän ja vauhdikkaan ottelun. RVD:n ja Sabun keskinäinen ottelu Wrestlepaloozassa oli ollut hieman ongelmainen juuri sen takia, että siitä huomasi, kuinka miesten täytyi jotenkin väkisin yrittää venyttää spottailuaan saadakseen siitä täyden 30 minuutin mittainen. Vaikka tämä joukkueottelu kesti noin 20 minuuttia, ei tässä ollut ollenkaan samaa ongelmaa. Ehkä se johtui siitä, että Shinzaki ja Hayabusa hoitivat hommansa aivan upeasti tai sitten siitä, että joukkueottelua on helpompi rakentaakin pitkäksi, vaikka se pohjautuisikin pitkälle sitten spottailuun. RVD hoiti karismansa puolesta osansa hienosti, eikä Sabukaan huono ollut, vaikkei muiden tapaa loistanut. Pari huonoon kohtaan sattunutta botchia pikkaisen söivät aina innostusta ottelulta, mutta kyllä tämä kokonaisuutena oli aivan huippuottelu, ja tätä sai seurata oikein kunnolla jännittäen.
**** (20:51)


Taz (c) vs. Bam Bam Bigelow - Falls Count Anywhere Match for the ECW FTW Championship
Tällä ottelulla olikin sitten taas todella pitkä taustatarina. Kaikki alkoi siis Tazin ja Triple Threatin erimielisyyksistä jo vuoden '97 puolelta. Taz kohtasi Triple Threat -jäsen Bigelowin Living Dangerouslyssa ottelussa, joka päättyi siihen, kun miehet menivät legendaarisesti kehästä läpi. Tuon seurauksena Bigelow voitti Tazin TV-mestaruuden, mikä ei ilahduttanut Tazia. Kostonhimoinen Taz oli Bigelowin ja erityisesti Triple Threat -johtaja Shane Douglasinkin kimpussa, mutta Douglas ei suostunut ottelemaan Tazia vastaan, vaikka tämä aiheutti Franchisen käden loukkaantumisen ja hyökkäsi puolikuntoisen mestarin kimppuun Wrestlepaloozassa. 'Paloozan jälkeen Douglas vetäytyi sairaslomalle, mutta Triple Threat ei silti lopettanut Tazin piinaamista. Samalla Taz alkoi menettää lopullisesti hermonsa siihen, ettei hän päässyt ottelemaan ECW:n päämestaruudesta, ja niinpä hän loi oman ECW FTW (Fuck The World) -mestaruuden ja julisti itsensä oikeaksi maailmanmestariksi. Yhdessä vaiheessa Douglas palasi jo kehään joukkueotteluun Tazia vastaan, mutta mestaruusottelua Taz ei edelleenkään saanut. Niinpä Douglasin ollessa edelleen sairaslomalla joutui Taz kohtaamaan uudestaan Bam Bamin, joka oli päättänyt kostaa kaiken tuskan, jonka Taz oli aiheuttanut Douglasille.

Pahapa tätäkään ottelua on lähteä haukkumaan, vaikka tämä ei ihan kahden edellisen tasolle yltänytkään (tosin eipä kaukanakaan ollut). Ottelu tarjosi hemmetin viihdyttävää painia, nyt intenssiivisen brawlin muodossa. Heti alusta asti Bam Bam ja Taz hyökkäsivät toistensa kimppuun juuri niin lujaa kuin feudinkuvaan sopiikin. Aluksi nähtiin vähän perinteistä mättämistä, kunnes siirryttiin viihdyttävään yleisön seassa tappeluun. Loppubumppikin oli taas upea, eikä lopetuksessakaan mitään vikaa ollut. Erittäin toimiva mättö, mutta vielä jotain pientä (ehkä sitä ihan kunnollista paini/brawl-puolta) olisi jäänyt kaipaamaan, että olisi ihan se ****-fiilis tästä jäänyt.
***½ (13:21)


Buh Buh Ray Dudley & D-Von Dudley & Big Dick Dudley w/ Joel Gertner, Sign Guy Dudley & Jeff Jones vs. The Sandman & Tommy Dreamer & Spike Dudley - Dudleyville Street Fight
Vihdoin vuorossa oli illan Main Event, eikä tältäkään taustatarinaa puuttunut. Dreamer ja Sandman kohtasivat Dudley Boyzit jo Wrestlepaloozassa, ja silloin heidän feudinsa oli ollut vielä alkusuoralla. Dudleyt olivat ottaneet siis keväällä Dreamerin ja Sandmanin silmätikukseen, ja he olivat onnistuneet lähettämään Sandmanin sairaalaan yhden pahan hyökkäyksen jälkeen. Wrestlepaloozassa Sandman ja Dreamer saivat revanssinsa, mutta homma ei tosiaan tuohon jälkeen. Dudleyt jatkoivat entistä vihaisemmin Sandmanin ja Dreamerin kanssa taistelua, ja lopulta he saivat toteutettua niin alhaisen tempun, ettei kukaan uskonut edes Dudleyiden pystyvän siihen. D-Von ja Buh Buh Ray nimittäin tekivät Dreamerin rakkaalle Beulah McGillicuttylle 3D:n, minkä jälkeen Beulahia ei ole enää ECW:ssä näkynyt. Dreamer oli siis murtunut mies ja janosi kostoa koko Dudley-poppoosta - paitsi tietenkin Spike Dudleysta, joka oli jo ajat sitten saanut monoa muusta Dudley-porukasta ja kävi ikuista taistelua sukulaisiaan vastaan.

Tällä kertaa kävi niin, että illan ME oli se heikoin ottelu, mutta tässä seurassa se ei todellakaan ollut häpeä. Sitä paitsi tämä kuuden miehen Street Fight hoiti oman roolinsa täydellisesti tarjoten erittäin viihdyttävää HC-mättöä muutamalla todella tyylikkäällä bumpilla. Alkupuoli ottelusta oli itse asiassa ihan normaalia joukkueottelua, eikä sekään mitään huonoa ollut, mutta kunnolla ottelu tietenkin syttyi vasta, kun se HC-rymistely alkoi. Kyllä nämä kuusi (tai no viisi, Big Dick nyt oli lähinnä mukana vain niiden parin pakollisen kohdan takia) tiesivät, mitä tehdä tälläisessä ottelussa, joten lopputuloksena oli oikein viihdyttävä paketti, vaikkei tämä mikään painitaiteen riemuvoitto ollutkaan.
*** (14:26)

*** Mike Awesome
** Masato Tanaka
* Hayabusa

Noniin, jos pari edellistä ECW:n ppv:tä on vähän pettänyt laadullaan (paitsi että minä kyllä pidin Wrestlepaloozaakin Hyvänä), niin Heat Waven kanssa ECW palasi sitten ryminällä taas omalle tasolleen. Ei kai tätä tapahtumaa voi kun kehua. Kaikin puolin homma oli rakenneltu täydellisesti. Show ei tosiaan tarvinnut yhtään enempää kuin sen kuusi ottelua, koska jokaisella oli oma tärkeä roolinsa, ja nyt tässä tilanteessa jokainen ottelu sai myös tarvitsemansa ajan. Useiden otteluiden taustalla oli myös loistavia storylineja, ja otteluista itsestään ei kai nyt paljon tarvitsekaan sanoa. Eivätköhän arvosanat puhu ihan puolestaan. Vielä kun olisi jonkun MOTY-ottelun nähnyt, mutta ei kai tätä voi muuksi kuin Loistavaksi sanoa. Kyllähän tämä ECW:n historian paras ppv ainakin tähän mennessä oli. Barely Legalissakin oli omat heikkoutensa, mutta tässä ei ollut yhtään edes "ihan hyvää" kohtaa. Niin ja ECW-vihaaja Scott Keithän haukkui tämänkin tapahtuman lähes lyttyyn, mutta ei kai sitä muutakaan voinut odottaa :)

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
-
---------------
2. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
3. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
4. WCW Uncensored - Hyvä
5. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
6. WCW Souled Out - Hyvä
7. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
8. WWF King of the Ring - Ok
9. ECW Living Dangerously - Ok
10. WCW Spring Stampede - Ok
11. WWF Royal Rumble - Ok
12. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
13. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
14. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
15. WCW Slamboree - Kehno
16. WCW The Great American Bash - Kehno
17. WCW Bash At The Beach - Kehno

[Nodachi]

Olin odotellut vesi kielellä sitä, että pääset Heat Wave '98:ään asti ja oli hauska nähdä, ettei kyseisen tapahtuman arvo silmissäni ole mitään ECW-lasien läpi huudettua hehkutusta – kyseessä on nimittäin lafkan historian paras PPV ja yksi parhaista painitapahtumista mitä olen koskaan nähnyt. Kuten sanoit, kaikki toimi täydellisesti ja jokaisella ottelulla oli tarkoitus, toisin kuin esim. viime aikoina katsomissani vuoden 2000 tapahtumissa: niistä kaikista kun tuppaa löytymään kaksi-kolme turhanpäiväistä kuuden minuutin filleriottelua.

Minulla ei tule Heat Wavestä mieleen mitään oikeita heikkouksia, jos nyt ei lasketa Candido–Stormin lopetuksen latistanutta puutteessa ollutta yleisöä, tosin eipä sekään millään tapaa ollut bookkajien tai painijoiden vika. Kaikki ottelut olivat joko hyviä tai loistavia, Styles ja Franchise pistivät parastaan selostamon puolella ("We should call her Russia, 'cause she's so much bigger than Chyna!") ja tapahtumasta löytyy RVD:n ja Sabun paras ottelu, jossa molemmat ovat olleet osallisina, sekä Awesomen ja Tanakan paras kohtaaminen heidän loistavasta ottelusarjasta. Samaa voisi sanoa Tazin ja Bam Baminkin ottelusta. Ei tuolla paketilla voi hävitä.

[Wankie]

Heat Wave '98 on ehdottomasti yksi parhaimmista ECW PPV'istä, ellei jopa se paras - mutta tuo RVD/Sabu-Shinzaki/Hayabusa on äärettömän tylsä matsi. Se on hyvin pitkään ollut ainakin omissa silmissä erittäin yliarvostettu tapaus. Toki löytyy mukavasti pituutta ja hienoja spotteja, mutta siihen se hienous jääkin. Harvinaisen yrmeää kakkaa.

[Kenitys]

Olin odotellut vesi kielellä sitä, että pääset Heat Wave '98:ään asti

:D

jos nyt ei lasketa Candido–Stormin lopetuksen latistanutta puutteessa ollutta yleisöä

Ainiin, unohdinkin jo tämän. Ensin mietin, että miksi yleisö alkaa hurrata aivan järkyttävästi ja sitten buuaa täysin epäloogisessa kohdassa. Toisen kerran tarkastelu paljastikin sitten totuuden. Eihän siinä, on Sunny yläosattomassa tietenkin varsin villiinnyttävä ajatus, mutta...

Styles ja Franchise pistivät parastaan selostamon puolella ("We should call her Russia, 'cause she's so much bigger than Chyna!")

Hoho, tästä piti mainita arvostelussakin, mutta unohdin sen sittenkin :( Ehdottomasti parhaimpia heittoja ikinä. Erityisplussaa myös Douglasin "selostan tämän Bam Bam vs. Taz -ottelun täysin objektiivisesti" -julistuksesta yhdistettynä lopun täydelliseen kilahtamiseen :D

sekä Awesomen ja Tanakan paras kohtaaminen heidän loistavasta ottelusarjasta

Minä olen kyllä ihan varma, että olen tykännyt jostain heidän ottelustaan vielä enemmän kuin tuosta. No, se selviää projektin aikana varmaankin jossain hamassa tulevaisuudessa :D

Heat Wave '98 on ehdottomasti yksi parhaimmista ECW PPV'istä, ellei jopa se paras - mutta tuo RVD/Sabu-Shinzaki/Hayabusa on äärettömän tylsä matsi. Se on hyvin pitkään ollut ainakin omissa silmissä erittäin yliarvostettu tapaus. Toki löytyy mukavasti pituutta ja hienoja spotteja, mutta siihen se hienous jääkin. Harvinaisen yrmeää kakkaa.

Joo, nämä on näitä mielipidekysymyksiä johon on paha sanoa mitään. Ymmärrän kyllä, ettei kaikille 20 minuuttia spottailua nappaa - erityisesti jos Sabun tai RVD:n pärstävärkki ei vaikka satu miellyttämään, koska ei se Sabu nyt vaikka tässä mitenkään erityisesti loistanut. Silti itse tykkäsin hitosti juuri ottelun nopeatempoisuudesta, hemmetin tyylikkäistä spoteista ja siitä, että ottelu tuntui kuluneen paljon nopeammin, kuin mitä 20 minuuttia kuluu. Voin silti uskoa, että kaikille ei tuo ottelu vain sovi.

Jee, kivaa että välillä herää vähän keskusteluakin arvostelujen tiimoilla :)

[The Rocker]

Heat Wave on kyllä huikea tapahtuma.

EDIT: Jottei jäisi ihan totemisen asteelle niin sanon sen verran että muistelisin itsekin tuossa Awesome - Tanaka ottelusarjassa olevan parempiakin osia.

[Kenitys]

Ja sitten taas karu paluu arkeen WCW-ppv:n voimin.


ROAD WILD 1998
No one knows where this road goes

Road Wild oli WCW:n vuosittaisista ppv:istä tavallaan kaikkein erikoisin, koska se oli järjestetty vuodesta '96 (jolloin sen nimi oli vielä Hog Wild, mutta muuttui myöhemmin Road Wildiksi tekijänoikeusjutun pelossa) alkaen Sturgisissa järjestettävän vuosittaisen järkyttävän suuren moottoripyörätapahtuman yhteydessä. Show pidettiin siis ulkoilmakentällä, mikä loi kyllä varsin vakuuttavan fiiliksen. Vuoden '96 Hog Wild on varmaankin paras WCW-ppv, jonka olen tämän projektin aikana nähnyt. Selostajina jälleen Tony, Mike ja Bobby. Tämä oli projektini aikana ensimmäinen WCW-ppv (jos nWo:n omimaa Souled Outia vuodelta '97 ei lasketa), jossa Michael Buffer ei kuuluttanut ME-ottelua. Loistava uudistus.


The Barbarian w/ Jimmy Hart vs. Meng
WCW oli jo vuoden '98 aikana hajottanut kaikki overeimpansa ja oikeastaan myös parhaimpansa joukkueet. Ensin meni Steiner Brothers, sitten Outsiders ja viimeisin tapaus oli viime kuussa nähty Harlem Heatin erkautuminen. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, vaan tagdivisioonan täystuhoa piti ilmeisesti jatkaa pitkäaikaisten ja perinteikkäiden alakortin joukkueiden hajottamisella, sillä nyt oli myös vuosikaudet taggaillut Faces of Fear tullut tiensä päätökseen. Meng oli ollut kuukausia poissa WCW:n lähetyksistä, ja kun hän vihdoin teki paluunsa, ei hän enää päättänytkään hyväksyä entisen joukkueparinsa Barbarianin ja tämän manageri Jimmy Hartin toimintatapoja, vaan kävi taistoon näitä vastaan. Barbarian ja Meng tietenkin vastasivat tähän omalla halpamaisella vastataistelutyylillään.

Aika hulvatonta (tai ei niin hulvatonta), että mietin juuri ennen Road Wildin katsomisen aloittamista, että vieläköhän Barbariankin on WCW:n rosterissa... Ja kyllähän se oli. Huomioitavaa tästä ottelusta on ensinnäkin se, että tämä oli aika lyhyt. Se oli positiivinen asia senkin takia, että Barbarianinkaan ei tarvinnut säästellä voimiaan pitkäkestoiseen kamppailuun, vaan hän saattoi antaa kaiken mennä heti ensiminuuttien aikana. Tuloksena olikin muutamia varsin tyylikkäitä hetkiä ottelussa, kuten näyttävä Top-Rope Belly to Belly -tyyppinen heitto. Muutenkin tämä oli ihan ok kamppailu mutta ei kyllä tarjonnut yhtään mitään ainutlaatuista tai semmoista, minkä takia tahtoisin tämän feudin jatkuvan. Hoiti kuitenkin oman tonttinsa ilman, että alkoi ärsyttää. Koko tästä feudista, ottelusta ja jälkimeiningeistä kaikkine Jim Duggan -sekaantumisineen tuli muuten todella vahvat kasaritunnelmat. Paluu perinteisiin.
** (4:48)


Disco Inferno & Alex Wright w/ Tokyo Magnum vs. Public Enemy - Street Fight
Ah, juuri kun pääsin edellisen ottelun backstoryssa haukkumaan WCW:n joukkuedivisioonaa, päättää WCW oikein pamauttaa vielä kerron kiellon päälle, jotta asia tulee takuuvarmasti selville. Vastakkain tässä ottelussa olivat siis WCW:n joukkuedivarin parhaimmistoa edustavat never-been-parivaljakko Public Enemy ja menetettyjen mahdollisuuksien tanssiva kaksikko Disco Inferno ja Alex Wright. Joukkuemestaruudet olivat tällä hetkellä nWo Hollywoodin Giantilla ja Scott Hallilla, mutta sillähän ei sinänsä ole väliä, koska koko vöillä ei ole ollut pitkään aikaan mitään arvoa. Kai näillä kahdella joukkueella oli jotain kinastelua ppv:tä edeltävissä Nitroissa, mutta tuskin ketään ihan oikeasti kiinnostaa.

Sen lisäksi että ottelun lähtökohdat olivat aika järjettömät, oli itse ottelukin täysin typerä. Aluksi joukkueet yrittivät kyhäillä epätoivoisesti jotain perinteistä joukkueottelua, mutta ei se sopinut yhtään Public Enemylle, joka on tottunut otteluissaan aina mätkimään toisia roskatynnyreillä. Niinpä täysin ilman mitään selityksiä (no ok, promosi Disco Inferno jotain lyhyesti kesken ottelun) ottelu muutettiin lennosta Street Fightiksi. Harmi vain, että taso ei parantunut yhtään, koska tämä oli juuri sitä kehnointa ja halvinta keksilautasilla ja roskapöntöillä mätkimisen HC-"painia". Tämä oli sitä huonoa garbage-painia, jota jostain syystä Scott Keith osaa erottaa hyvästä. Noniin, pakollinen Scott Keith viittaus on tehty. Onneksi ottelussa oli yksi-kaksi kivaa bumppia ja tavallaan ihan hauska ja ainakin näyttävä mutta täysin epälooginen lopetus, mutta tosi heikoksi jäi tämä - erityisesti sen takia, että kestoa oli aivan liikaa. Tahtoiko yleisö todella nähdä tätä ennemmin kuin vaikkapa US-mestari Bret Hartin painia?
*½ (15:27)


Raven w/ Lodi vs. Saturn vs. Kanyon - Raven's Rules Triangle Match
Tässä oli kyseessä todellinen kolmiodraama. Kanyon, entinen Mortis, oli siis vainonnut keväästä Flock-johtaja Ravenia, joka ei ollut hyväksynyt Mortista mukaan Flockiin. Entinen Flock-jäsen Saturn puolestaan oli Flockin jäsenenä vielä toimiessaan taistellut Kanyonia vastaan, minkä takia nämä kaksi eivät vieläkään tulleet toimeen yhteen. Eivät edes, vaikka myös Saturn vihasi Flock-johtaja Ravenia aivan yhtä paljon kuin Kanyon. Kanyonin tunteista ei tosin voitu olla enää täysin varmoja, koska ppv:tä edeltävässä Nitrossa Raven oli väittänyt, että hän ja Kanyon ovat nykyisin samalla aaltopituudella ja ottelevat Road Wildissä yhdessä Saturnia vastaan.

Ottelulla oli oma viehätyksensä jo sen takia, että tässä vaiheessa Triangle Matchit olivat vielä aika harvinaisia tapauksia, ja siksi oli ihan hauska seurata, miten ne buukattiin. Buukkauksen osalta tämä kamppailu oli ihan ok, eikä painissakaan sinänsä mitään vikaa ollut. Kaikki kolme kyllä tietävät ihan hyvin, mitä tehdä kehässä, ja muutama ihan nätti bumppi ja kolmen painijan liikekin tässä ottelussa nähtiin. Silti kokonaisuutena tästä jäi aika valju ja löysähkö fiilis. Mitään erityistä ottelu ei kuitenkaan tarjonnut, vaan lähinnä tämäkin meni vanhojen 1 vs. 1 vs. 1 -otteluiden juttujen toisteluksi pienellä HC-lisällä. Ihan mukava välipalaottelu siis, mutta ei yhtään sen enempää kuitenkin. Raven oli kyllä roolissaan taas loistava.
**½ (12:26)


Psychosis vs. Rey Mysterio Jr. - WCW Cruiserweight Championship Title Shot
Rey Mysterio Jr. voitti viimekuisessa paluuottelussaan Cruiserweight-mestaruuden Chris Jericholta, mutta koska Dean Malenkolla oli ollut osuutensa Chris Jerichon tappiossa, palautettiin mestaruus Jericholle. Tämän jälkeen Mysterio Jr. ei kuitenkaan luovuttanut, vaan hän päätti hankkia uuden mahdollisuuden päästä ottelemaan CW-mestaruudesta. Mysteriolla ja Psychosisillahan on takanaan vuosikausien historia, ja miehet ovat useamman kerran otelleetkin vastakkain ppv:ssä. Niinpä ei tähän mitään kummempaa taustatarinaa tarvittu, että nämä kaksi saatettiin laittaa toisiaan vastaan ykköshaastajuusottelussa.

Harmi vain, että ne aikaisemmat miesten ppv-ottelut ovat olleet tätä parempia. Kyllä Psychosis ja Mysterio Jr. aina sillä tavalla hommansa osaavat, että eivät he huonoa ottelua ikinä painisi, mutta tämä oli varmaan heidän suorituksensa alatasolla. Osittain se varmasti johtui siitä, että jostain ihmeen syystä erityisesti Psychosis yritti useamman kerran tehdä tästä väkisin jotain hitaampaa mattopainiottelua, vaikka kukaan tuskin odotti näiltä kahdelta semmoista. Mysterio Jr. teki sitten kyllä paljon hyvää työtä ja villitsi yleisöäkin vauhdikkailla ja näyttävillä liikkeillään. Myös Psychosis innostui ottelun loppupuolella vähän, mutta kyllä tästä harmillinen ja vaisu fiilis jäi silti. Oli se tekniikkapainikin hyvää, mutta olisin minä jotain muuta näiltä odottanut. Kaikesta kritiikistä huolimatta siis hyvä ottelu, mutta kun tämä olisi (sen yhden toisen myöhemmin tulevan ottelun ohella) voinut olla show'n pelastaja.
*** (13:38)


Stevie Ray (c) vs. Chavo Guerrero Jr. - WCW Television Championship
Booker T puolusti siis viime ppv:ssä TV-mestaruuttaan ottelussa Bret Hartia vastaan. Ottelun jälkimainingeissa Hart tuhosi Bookerin jalan ensin terästuolilla ja sitten kehätolppaa vasten tehdyllä Figure 4 Leg Lockilla, kunnes Bookerin veli Stevie Ray, jonka kanssa Bookerilla oli ollut kinaa viime aikoina, saapui laiskahkosti pelastamaan veljensä tuosta tilanteesta. Booker loukkaantui tuossa kuitenkin sen verran pahasti, että ei ollut pystynyt sen jälkeen esiintymään, ja Stevie Ray olikin julistanut pian ppv:n jälkeen, että Booker oli nimittänyt Stevien korvaajakseen TV-mestariksi. Mitään virallista vahvistusta tähän ei Bookerilta oltu saatu, joten Stevie Ray oli enemmänkin itsejulistautunut TV-mestari kuin oikea semmoinen. Silti hän puolusti "mestaruuttaan" sekopäistä Chavo Guerrero Jr:ää vastaan, sillä Chavo väitti, ettei Stevie ole oikea mestari, vaan että itse asiassa hän on oikea TV-mestaruuden haltija ja että Stevien pitäisi tulla luovuttamaan tuo vyö hänelle tässä ppv:ssä.

Vyönluovutusta ei nähty, mutta ei toisaalta edelleenkään oikeaa painiottelua näiden kahden välillä. Jälleen puolikas tähti täytyy antaa ihan sille yritykselle, kuinka hyvin Chavo jaksaa omaa rooliaan vetää ja myös tuolle Chavon loistavalle attirelle. Mitään kunnon painimista ei tässä tosiaan ollut.
½ (2:38)

Kunnon painimista ei nähty myöskään seuraavaksi, vaikka luvassa piti olla Rick Steiner vs. Scott Steiner -ottelu. Rick oli siis palannut useamman kuukauden kestäneeltä sairaslomaltaan, jolle nWo Hollywood -jäsen Brian Adams oli Scott Steinerin käskystä hänet pistänyt. Heti paluussaan hän olikin hyökännyt Scottin kimppuun niin pahasti, että Scottin ja tämän kaverin Buff Bagwellin mukaan Scott oli nyt painikyvytön. Itse asiassa Scott saapui tässä tapahtumassa Buffin saattamana sisääntulorampille paarien päällä ja hengityskoneessa, mikä oli aika hulvaton näky. Ihan hauskan anglen pilasi paikalle saapunut J.J. Dillion, joka alkoi selittää siitä, kuinka ottelua ei Scottin loukkaantumisen takia voida käydä nyt, mutta se nähdään seuraavassa ppv:ssä. Odottiko WCW todella, että yleisö ilahtuisi siitä, että kesken ppv:n WCW:n "presidentti" saapuu ihan innoissaan kertomaan, että kyllä tämä ottelu nähdään - mutta vasta ensi ppv:ssä? Voi hyvää päivää. No, hyvää promoilua Buffilta ja hyvää näyttelyä Scottilta, mutta se siitä tältä erää..


Brian Adams w/ Vincent vs. Steve McMichael
Edeltävän vuoden huonoimmaksi painijaksi valitsemaani Steve McMichaelia ei ole vuoden '98 aikaisemmissa ppv:issä tarvinnut katsoa kuin SuperBrawlin. Ilmeisesti tämä johtui McMichaelin loukkaantumisesta, ja vaikka loukkaantumisia ei kenellekään soisikaan, voisi tässä tapauksessa kai ainakin käyttää sitten ilmaisua "onni onnettomuudessa". Onni oli siis se, että katsojien ei tarvinnut loukkaantumisen aikana katsella umpitylsää Mongoa. Paluunsa jälkeen Mongo, joka ennen loukkaantumista veti lyhyen heel-runin, palasi taas faceksi ja alkoi itse asiassa haaveilla vielä yhdestä Four Horsemanin runista. Ric Flairia ei ppv:issä ollut näkynyt tammikuun jälkeen, Arn Anderson oli eläköitynyt ja Chris Benoit oli ihan muissa kuvioissa, joten työnsarkaa hänellä kyllä riitti. Sen lisäksi hän vielä jostain minulle täysin epäselvästä ja yhdentekevästä syystä paini tässä ppv:ssä nWo Hollywoodin Brian Adamsia vastaan.

Minusta oli jotenkin todella surkuhupaisaa, kuinka Mike Tenaykin meni mukaan Tony Schiavonen naurettavaan hypetykseen siitä, kuinka Brian Adams on kuulema "kehäkonkari" (tekisi mieli käyttää DonEmilion sarkasmipostauksessaan käyttämää vuoden paras painitermi-palkinnon varmaa voittajaa, eli kehäkenraalia, koska tähän se tosiaan sopisi), joka nyt kouluttaa tässä ottelussa uutta ja vihreää McMichaelia. Siis mitä ihmettä? Johan se Mongo on yli kaksi vuotta ollut mukana täysipainoisena painijana? Ja jos he nyt Mongon halusivat laittaa jotain kokeneempaa heeliä vastaan, miksi h****tissä sen piti olla Brian Adams?! Miten olisi vaikkapa se US-mestari Bret Hart? Eddie Guerrero? Fit Finlay? Randy Savage? Tämä bookkaus tappaa aivosoluja enemmän kuin 'Alert konsanaan. Ainiin, ottelu oli oletettavasti yksinkertaisesti huono. Täydeltä paskuudelta sen pelasti yllättävän pirteä yleisö ja se, että kyllä nyt tätä vielä painiksi saattoi kutsua. Siitä kai kuuluu kiitos Adamsille. Tai en minä tiedä. Eteenpäin. Nopeasti.
* (6:32)


Chris Jericho (c) vs. Juventud Guerrera - Special Referee: Dean Malenko - WCW Cruiserweight Championship
Tässä oli se toinen ottelu, jolla oli paikka pelastaa show. Harmi vain, että ppv oli tähän mennessä ollut niin täysi floppi, ja ME-puoli oli WCW:ssä viimeisinä vuosina parhaimmillaankin kehnoa, että tämän pitäisi olla vähintään ****-ottelu, että ppv pelastuisi surkeudelta. Taustalla ottelussa oli siis se, että ylimielinen (ja taas kerran ennen otteluaan hienon promon vetänyt) Chris Jericho oli edelleen CW-mestari, eikä Dean Malenko voinut enää kohdata häntä, koska oli mokannut ennen heidän Bash At The Beachin ottelua ja hyökännyt Jerichon kimppuun. Haastajat eivät kuitenkaan loppuneet Dean Malenkoon, vaan nyt oli Juventud Guerreran, joka oli esittänyt kuukausien ajan hienoja otteita mm. taistossa Flockia vastaan, aika päästä ottelemaan CW-mestaruudesta. Samalla Dean Malenko, joka ei niin vain kyennyt unohtamaan vihaansa Jerichoa kohtaan, oli kysynyt WCW:n Board of Directorsilta tms. luvan toimia ottelun erikoistuomarina, ja hän myös tuon luvan sai.

Hyvät uutiset tästä ottelusta on se, että ottelu oli oikein viihdyttävää ja näyttävää painia. Huonot uutiset puolestaan se, että ei tämä silti neljän tähden otteluksi yltänyt. Hyvin hankala selittää, mikä tässä ei natsannut ihan samalla tavalla kuin SuperBrawlin Guerrera vs. Jerichossa, jonka arvostelin ****:ksi, mutta jotenkin tämä vain tuntui astetta vaisummalta. Ehkä tässä ei sitten vain kauheasti nähty enää mitään uutta, mitä olisin sitten odottanut. Silti, en voi väittää, etteikö tämäkin ottelu olisi ollut todella hyvä. Molemmat esittivät hyviä otteita, ja aikaakin kamppailu sai vallan mukavasti, joten kyllä tämä onnistunut koitos oli. Saattaa olla, että se puolikkaan pienempi arvosana johtuu myös siitä, että ottelussa oli niin vahvasti mukana myös tuo Malenko vs. Jericho -feudin jatkaminen, vaikka Malenkokin roolinsa tässä veti hyvin. Yhteenvetona siis, että ottelu oli oikein hyvä, mutta ei tarpeeksi hyvä koko ppv:n kannalta.
***½ (16:24)


9 Man Battle Royal
Vielä ennen Main Eventiä oli vuorossa varsin erikoinen ottelu. Kyseessä oli siis yhdeksän miehen Battle Royal, jossa ei ollut edes panoksena yhtään mitään. Ihan perinteisestä Battle Royalista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä ottelun osanottajista neljä kuului nWo Hollywoodiin, neljä nWo Wolfpackiin ja yksi oli WCW World Heavyweight -mestari Goldberg. Tämä oli siis eräänlainen yhteenotto näiden kahden nWo:n välillä, jotka molemmat lisäksi havittelivat Goldbergin päämestaruutta, minkä takia myös Goldberg oli mukana ottelussa. Oikeastaan Goldbergin pääsyy mukanaoloon oli se, että hän feudasi nWo Hollywoodin The Giantin kanssa. Muut Hollywoodin jäsenet tässä ottelussa olivat Scott Hall, Curt Hennig ja Scott Norton. Wolfpackista puolestaan ottelussa olivat Kevin Nash, Sting, Lex Luger ja Konnan.

Battle Royalit harvoin ovat laadullisesti erityisen kehuttavia (Royal Rumble nyt poikkeuksena, koska se on muutenkin niin harvinaislaatuinen Battle Royal), mutta oikeanlaisella buukkauksella ne voivat olla viihdyttäviä tai ainakin kiinnostavia. No, tämä ei ollut sen enempää viihdyttävä, kiinnostava, laadullisesti kehuttava tai hyvin buukattukaan. Lähinnä tarjolla oli vajaa kymmenen minuuttia tylsää kulmissa rymistelyä ja epätoivoista köysissä nyhjäämistä Wolfpackin ja Hollywoodin jäsenten välillä höystettynä päämestari Goldbergin tuhoavalla ja hallitsevalla voimalla. Harvassa olivat ottelun hyvät kohdat, joten kyllähän tämä aika puhtaasti huono ottelu oli. Yleisökään ei ollut yhtä innokkaasti mukana kuin yleensä Goldbergin otteluissa.
* (7:58)


Eric Bischoff & Hollywood Hogan w/ The Disciple & Miss Elizabeth vs. Diamond Dallas Page & Jay Leno w/ Kevin Eubanks
Hollywood Hogan hävisi kyllä päämestaruutensa jo ennen Bash At The Beachia, mutta silti hän on ollut molempien ppv:eiden Main Eventissä mestaruustappionsa jälkeen. Hulvattomintahan tässä on se, että päämestaruuskautensa aikana Hoganilla ei taas tunnu olevan mikään tarve esiintyä ppv:ssä ollenkaan. Jollain egoa on kuitenkin aina pönkitettävä. Nyt sitä siis pönkitettiin tällä DDP-feudin jatkamisella. Kuten jo viime ppv:nkin kohdalla sanoin, oli tämä DDP-feud ainakin minun mielestäni auttamattoman myöhässä. Se olisi ollut superkuumaa kamaa esimerkiksi vuoden '97 kesällä ja alkusyksyllä Sting-feudia odotellessa, mutta silloin sitä ei tahdottu käyttää (ego-ongelmien takia?) Nyt ketään ei enää oikeastaan kiinnostanut, koska ihmiset olisivat halunneet nähdä taiston nWo Hollywood ja Wolfpack -johtajien välillä, mitä ei taas tultu näkemään... ego-ongelmien takia. Kiinnostavuutta yritettiin edellisessä kuussa hakea turhilla baseball-pelaajilla, ja tässä kuussa painikehään raahattiin vuorostaan The Tonight Show -juontaja Jay Leno. Hoganin puolella oli Bischoff. Hankala tähän on mitään järkevää kommentoida.

Hankalaa on myös mitään järkevää kommentoida ottelusta, koska se oli aika lailla samaa tasoa kuin Bash At The Beachinkin Main Event. Tällä kertaa katsojia ei sentään piinattu lähes puolituntisella ottelulla, vaan homma osattiin hoitaa alta pois alle vartissa. Laatua tämä ei kuitenkaan muuttanut mihinkään suuntaan, koska tässä oli sitä painia ehkä vielä vähemmän kuin viime ME:ssä. Lisäksi Leno ei ole itseäni kiinnostanut ikinä, joten hänkään ei tässä mitään pelastanut. Kun ottelun lopetus oli vielä typerästi botchattu (kamera näytti suoraan, ettei selätettävän hartiat olleet ollenkaan matossa selätyksen aikana), on tästä aika vähän sanottavaa. DDP nyt tuntui edes jonkun verran yrittävän, joten se vähän pelastaa. Ennemmin minä DDP:tä näissä ME-kuvioissa katselen kuin jotain '80-luvun has beeniä, kuten vaikkapa Ultimate Warrioria. Onneksi edes WCW ei ikinä toisi Warrioria takaisin...
* (14:34)

*** Chris Jericho
** Juventud Guerrera
* Raven

Tässä ppv:ssä oli yhdeksän ottelua. Niistä kolme oli yli kaksi tähteä. Niistä neljä oli yksi tähteä tai ali. Yksikään ei ollut neljä tähteä tai yli, ja ainoat hyvän rajan ylittäneetkin kaksi ottelua olivat lieviä pettymyksiä, sillä niiden ottelijoilta on nähty parempiakin kamppailuja. Kun tätä kaikkea höystettiin sillä, että ppv:ssä käytiin tasan yksi oikea mestaruusottelu, jonka ympärillä pyörii myös ainut oikeasti mielenkiintoinen juonikuvio, ei tästä voi ihan oikeasti paljon mitään hyvää sanoa. Oikeastaan huolestuttavinta tässä on se, että minulle ei jäänyt edes tästä ppv:stä samanlainen paskan maku suuhun kuin vaikkapa Starrcade 1997:sta. Se ei tarkoita, etteikö tämä itse asiassa olisi ollut vielä vähän Starrcadeakin huonompi (siellä oli sentään yksi ****-ottelu). Sen sijaan se kertoo siitä, etten minä enää osannut odottaakaan mitään muuta. Siinä vaiheessa kun ppv:n jääminen Surkeaksi ei enää edes herätä mitään pettymystä tai muuta tuntemusta, kuten vielä Starrcaden kohdalla, ollaan todella heikoilla jäillä. Toivottavasti jossain vaiheessa tulee se odottamani ryhtiliike, koska vielä alkuvuosi '98 osoitti, että tällä firmalla on täysi mahdollisuus tarjota viihdyttäviä ppv:itä. Nyt minä katson näitä ihan vain nostalgiakiinnostuksen vuoksi. Mikään muu ei vedä minua katsomaan Fall Brawl 98:aa.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
-
---------------
2. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
3. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
4. WCW Uncensored - Hyvä
5. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
6. WCW Souled Out - Hyvä
7. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
8. WWF King of the Ring - Ok
9. ECW Living Dangerously - Ok
10. WCW Spring Stampede - Ok
11. WWF Royal Rumble - Ok
12. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
13. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
14. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
15. WCW Slamboree - Kehno
16. WCW The Great American Bash - Kehno
17. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
18. WCW Road Wild - Surkea

Toivottavasti WWF ja sen SummerSlam piristää taas tilannetta.

[Supermac]

Kenitykselle jälleen iso käsi kaikista arvosteluista. Erittäin kivaa luettavaa ovat olleet kuten aina.

Ja nyt on aika jatkaa omaa projektiani. Tauko venähti yli kolmen kuukauden pituiseksi, mutta nyt sitä taas mennään. Pahoittelut siitä, että tämä KOTR-arvostelun teksti voi olla hieman aikaisempaa heikompaa tasoa, koska kirjoitin arvostelun vasta nyt, vaikka katsoin PPV:n jo marraskuussa.


Selostustiimin muodostivat Gorilla Monsoon, Randy Savage ja 50-luvun NFL-tähti Art Donovan. Donovan on kenties WWE:n historian eniten pihalla ollut vieraileva kommentaattori. Hän ei ymmärtänyt mistään yhtään mitään ja esitti niin kauan typeriä kysymyksiä Monsoonille ja Savagelle, kunnes he yksinkertaisesti eivät enää huomioineet Donovania millään tavalla.


KOTR Quarterfinal
Bam Bam Bigelow vs. Razor Ramon
PPV pamautettiin käyntiin kahden varsin ison miehen kohtaamisella. Bam Bam Bigelow oli turnauksen avauskierroksella pudottanut WWF:n oman NASCAR-kuski Sparky Plugg'n, kun The Bad Guy sen sijaan oli raivannut tieltään mysteerisen Kwangin. Kaksikko vetäisi sellaisen hyvin perinteisen ottelun, joka ei mitään erityistä tarjonnut, mutta jonka parissa kuitenkin kahdeksan minuuttia meni ihan rattoisasti.
**½
08:24


KOTR Quarterfinal
Irwin R. Schyster vs. Mabel
Toisessa ottelussa ei sitten päästy aivan samalle tasolle, kun IRS, joka oli ensimmäisellä kierroksella voittanut itse Scott Steinerin, sai vastaansa vihreääkin vihreämmän Mabelin. Tämä oli 22-vuotiaalle tulevaisuuden Big Daddy V:lle, jonka painiura oli tässä vaiheessa kestänyt noin vuoden verran ja sisältänyt lähes ainoastaan joukkueotteluita, ensimmäinen 1 vs. 1-ottelu PPV:ssä. Mabel oli niin uskomattoman huono, että on aika käsittämätöntä kuinka paljon IRS hänestä lopulta sai irti. Huono otteluhan tämä toki oli, mutta ei niin huono, kuin olisi voinut odottaa. Ottelun lopetus oli sen verran hyvä, että siitä tulee neljännestähti lisää.
*
05:34


KOTR Quarterfinal
Owen Hart vs. Tatanka
Owen Hart uhosi ennen turnauksen alkua, että hän tekee saman kuin veljensä vuotta aikaisemmin, eli nappaa koko turnauksen voiton. Hänen matkansa kohti tätä tavoitetta alkoi voitolla Doink The Clownista. Nyt hän sai vastaansa Tatankan, joka oli ensimmäisellä kierroksella pudottanut pitkässä ottelussa Crushin. Tämä ottelu oli hyvin pitkälti samaa tasoa openerin kanssa, vaikka olikin hyvin erityylinen, paljon nopeatempoisempi, koitos. Owen oli tässä vaiheessa sekä kehässä että overiuden puolesta sen verran kuumaa kamaa, että hän olisi saanut kenestä tahansa katsottavan ottelun irti.
**½
08:18


KOTR Quarterfinal
Jeff Jarrett vs. The 1-2-3 Kid
Viimeinen näistä neljännesvälieristä oli myös se kaikista paras. Jarrett, joka oli avauskierroksella voittanut uloslaskulla Lex Lugerin, ja The 1-2-3 Kid olivat molemmat huippukunnossa, ja lopputulos oli hyvin pitkälti sen mukainen. Yleisö rakasti Kid'ia ja vihasi Jarrettia, joten tunnelma oli erittäin hyvä. Molemmat painijat vetivät roolinsa erittäin hyvin ja paini oli yksinkertaisesti todella tasokasta. Harmi vain, että kestoa ei ollut edes viittä minuuttia, joten eipä tälle mitään aivan huippuarvosanaa voi antaa.
***
04:39


WWF Championship
Bret Hart (c) vs. Diesel
Tämä oli mestari vs. mestari-ottelu, sillä Diesel oli IC-mestari, mutta pelissä oli ainoastaan Hartin mestaruusvyö. Jotenkin hassua, että Razor Ramon ja Shawn Michaels ottelivat Wrestlemaniassa todella upean ottelun, joka päättyi babyfacen voittoon, mutta vain muutamaa viikkoa myöhemmin mestarina tallustelikin Diesel. Ja yhtäkkiä Michaelsista oli tavallaan tullut Dieselin sidekick. Ja nyt herra Nash ei ollut enää vain IC-mestari, vaan päämestaruuden ykköshaastaja. Tämä ottelu oli jälleen yksi esimerkki siitä, miksi Bret Hart voi kuvailla itseään lauseella "The best there is..." ja niin edelleen. Hän teki valtavan määrän työtä ja sai Kevin f'n Nashista irti neljän tähden ottelun. Loistavaa tarinankerrontaa, johon liittyivät juuri oikealla tavalla myös Jim Neidhart ja erityisesti Shawn Michaels.
****+
22:51


KOTR Semi-final
I.R.S. vs. Razor Ramon
Tällä kaksikolla oli hyvin pitkä feudi vuoden '93 syksyn ja alkuvuoden '94 aikana. Se oli kuitenkin ollut jo historiaa muutaman kuukauden ajan, eikä tällä matsilla juuri ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ottelu sisälsi hyvin pitkälti ainoastaan nyrkkien heiluttelua ja hyvin tylsää sellaista. Toisaalta ihan ymmärrettävää, että tuon edellisen pitkän ja erittäin hyvän ottelun jälkeen haluttiin antaa yleisölle hieman lepoaikaa. Mutta kyllä sitä silti KOTR-välierältä olisi odottanut paljon enemmän.
*-
05:13


KOTR Semi-final
Owen Hart vs. The 1-2-3 Kid
Tämä on todennäköisesti yksi parhaista alle neljän minuutin matseista mitä koskaan on nähty, ainakaan tässä promootiossa. Tämä oli ehdottomasti viihdyttävämpää katsottavaa kuin Bret-Diesel, mutta kun kestoa on tosiaan näin vähän, niin ei tämä kuitenkaan lopulta parempi ottelu ollut. Aivan huikeaa teknistä ja nopeatempoista painia molempien kavereiden toimesta. Ja seuraavan kerran he kohtasivat vasta joskus monen vuoden kuluttua, jolloin Kid ei ollut enää lainkaan samalla tasolla.
***½
03:37


WWF Tag Team Championsihp
The Headshrinkers (c) vs. Crush & Yokozuna
The Headshrinkerseille oli tapahtunut kaikenlaista sitten viime esiintymisen. He olivat kääntyneet hyviksiksi, voittaneet tag-mestaruudet ja saaneet managerikseen legendaarisen Captain Lou Albanon. Toki myös Afa hengaili edelleen heidän kanssaan, mutta eipä hän koskaan mikään varsinainen manageri ollut. Nyt he saivat vastaansa Mr. Fujin ja Jim Cornetten manageroiman kaksikon, jotka molemmat olivat saaneet aikamoisen alennuksen cardissa. Wrestlemaniassa Crush otteli Randy Savagea vastaan ja Yokozuna saapui sinne WWF:n mestarina. Jälkimmäisenä mainitun lasku oli toki näistä se huomattavampi. Jotenkin tämä "alennus" oli huomattavissa myös kaksikon painissa, sillä eivät he missään nimeessä esittäneet lähellekään parastaan. Fatu ja Samu sen sijaan todistivat, että kyllä he toimivat myös babyfaceina. Mutta eivät he kuitenkaan laiskoista vastustajistaan painillisesti juuri mitään irti saaneet.
*+
09:16


KOTR Final
Owen Hart vs. Razor Ramon
Finaalin selvisivät lopulta turnauksen kaksi parasta painijaa, tai ainakin kaksi, joista itse pidän ehdottomasti eniten. Ja tällä ottelulla oli varmasti se suurin mahdollinen heat, sillä Owen oli vihatuin painija turnauksessa ja Razor suosituin (1-2-3 Kid pääsi toki lähelle). Valitettavasti matsin taso ei kuitenkaan yltänyt sille tasolle, mitä näiltä painijoilta olisi odottanut. Ihan ok matsihan tämä oli, muttei mitään erikoista, eikä todellakaan KOTR-finaalin arvoinen ottelu. Matsin kestoakaan ei voi tästä oikein syyttää, kun show'ssa nähtiin aikaisemmin kaksi selkeästi lyhyempää, mutta myös parempaa ottelua. Onneksi matsin jälkimainingit olivat mainiota tavaraa.
**
06:35


Jerry Lawler vs. Roddy Piper
Ja PPV päättyi KOTR-voittajan juhliin... tai sitten ei. Vielä oli jäljellä suuri ja mahtava pääottelu Jerry "The King" Lawlerin ja "Rowdy" Roddy Piperin välillä! Tämä vain tuntui jotenkin niin typerältä, kun selostajat ja WWF ylipäätään oli puhunut, että nyt on uuden sukupolven aika. Ja sitten pääottelussa kohtasivat kuitenkin kaksi yli nelikymppistä veteraania. Niin, ja vieläpä ottelussa, joka oli aivan hirveä. Matsiin johtanut feudi oli typerä, mutta ihan semi-hauska kuitenkin. Tässä matsissa sen sijaan ei ollut mitään hauskaa. Piperin edellisestä ottelusta oli aikaa hyvin paljon ja sen kyllä huomasi kaikesta. Paini oli hidasta, tylsää ja sekavaa, eikä yleisöä kiinnostanut tippaakaan. Vaikea ymmärtään miten kaksikko sai vedettyä näin huonon ottelun.
DUD
12:30

*** Bret Hart
** Owen Hart
* The 1-2-3 Kid

Lawler vs. Piper jätti huonon maun suuhun, mutta mestaruusmatsi ja Kid'n ottelut tarjosivat kuitenkin sen verran hyvää painia, että kyllä kokonaisuus kääntyi plussalle.

PPV Ranking (1993 - 1994)
1. Wrestlemania X (Loistava, 2,14)
2. Summerslam 1993 (Hyvä, 2,05)
3. Royal Rumble 1994 (Hyvä, 2,45)
4. King of the Ring 1994 (Hyvä, 2,08 )
5. Survivor Series 1993 (Ok, 2,05)
6. King of the Ring 1993 (Ok, 1,92)
7. Royal Rumble 1993 (Heikko, 1,90)
8. Wrestlemania IX (Heikko, 1,89)

[Kenitys]

Jes, tervetuloa takaisin Supermac :) Jatkoa odotellessa, arvostelut tuttua ja taattua laatua.


SUMMERSLAM 1998
Highway to hell

Vuoden '98 kesä alkoi olla lopuillaan, ja sehän tiesi tietenkin sitä, että oli kesän suurimman tapahtuman WWF:n SummerSlamin aika. Tämä oli kaikkien aikojen kymmenes SummerSlam, ja ehkäpä osittain senkin takia ppv pidettiin legendaarisimmalla areenalla Madison Square Gardenilla. Suuren ppv:n fiiliksen täydensi WWF:n klassikkoselostajakaksikko Jerry "The King" Lawler ja Jim Ross. Sen sijaan jonkin uuden aikakauden alku tämäkin ppv oli. Michael Bufferin katoaminen WCW:n kehäkuuluttajan roolista ei minua liikuttanut, mutta tilanne oli WWF:ssä toinen, kun Howard Finkelin sijaan kuulutukset SummerSlamissa teki nuori ja vihreä Tony Chimel.


D-Lo Brown (c) vs. Val Venis - WWF European Championship
SummerSlamin avasi European-mestaruusottelu viime kuussa mestaruuden voittaneen The Nationin D-Lo Brownin ja parisen kuukautta sitten WWF-debyyttinsä tehneen Val Venisin välillä. Venis oli ollut debyytistään lähtien erittäin vakuuttava kehässä, ja hänellä oli myös pitkä voittoputki allaan. Niinpä tämä oli nyt hänen ensimmäinen mahdollisuus saada kultaa vyötäisilleen. D-Lo Brown oli mestaruusvoittonsa jälkeen alkanut esiintyä koko Euroopan edustajana WWF:ssä. Käytännössä tämä tarkoitti mm. sitä, että viikko toisensa jälkeen hän sijaitsi kehäkuulutuksen mukaan jossain Euroopan kaupungissa. SummerSlamiin D-Lo saapui ei enempää tai vähempää kuin pohjoisesta Suomesta, tarkemmin ottaen pääkaupungistamme Helsingistä.

Minulla on hiukan kaksijaksoiset tunteet tästä ottelusta. Toisaalta tämä oli ensiluokkaisen taitavaa ja viihdyttävää midcard-painia, eli juuri semmoista, jolla WWF:n sopikin aloittaa show'nsa, kun he eivät kerran halunneet kunnon kevytsarjaa rakentaa itselleen. Juuri tämmöiseen rooliin European-mestaruutta olisi suonut käytettävän enemmänkin. D-Lo ja Venis tiesivät todellakin, mitä tehdä kehässä. Molemmat väläyttivät sekä hienoja liikkeitä että myivät tyylikkäästi. Loppupuolella jännitin ihan kunnolla ottelun voittajaa. Huono puoli ottelussa oli (sen lisäksi, että jotain tarinaa näin pitkään otteluun olisi kaipaillut, että se voisi olla huipputasoa) sitten sen lopetus. Ehdottomasti yksi huonoimmista lopetuksista taas pitkään aikaan, ja se latisti kyllä vähän julmasti tunnelman. Siltikin selvästi hyvä ottelu ja hyvä tapa avata show. Olisi vain voinut olla parempikin.
*** (15:24)


The Oddities (Kurrgan & Giant Silva & Golga) w/ Luna Vachon & Insane Clown Posse vs. Kai En Tai w/ Yamaguchi-San - 3 on 4 Handicap Match
Oddities on malliesimerkki syvimmän Attitude Eran gimmick-kehittelystä. Heinäkuussa entisen Truth Comissionin johtaja Jackyl toi WWF:ään oudosti pukeutuvan jättiläisen Giant Silvan, maskiin pukeutuneen isomahaisen South Park -fanin Golgan (joka oli siis vuoden '97 puoliväliin asti WCW:ssä ja sitä ennen Earthquakena WWF:ssä paininut John Tenta) ja pari muuta erikoista hyypiötä ja nimitti tätä julmaa porukkaa Odditiesiksi. Jackyl katosi kuitenkin joukosta nopeasti, ja pian tämän jälkeen porukan kannustajaksi liittyi Sable, joka kuulema tykkäsi friikeistä, ja samalla Oddities kääntyi lähinnä face-huumoriporukaksi. Samalla jengiin liittyi mm. Kurrgan. Odditiesin sisääntulomusiikki oli Insane Clown Possen esittämä, ja ICP esitti sen SummerSlamissa livenä. Japanilainen katujengi Kai En Tai, johon oli liittynyt nyt myös LHW-mestari TAKA Michinoku (jonka sisko olikin Yamaguchi-Sanin vaimo), alkoi tehdä Odditieseistä pilkkaa, mikä synnytti tarpeen tälle ottelulle.

Neljä light heavyweight -painijaa kahta (painitaidotonta) jättiläistä ja yhtä isomahaista John Tentaa (joka tosin oli laihtunut selvästi Earthquake-ajoista) vastaan. Kun tähän lisää sen, että Oddities oli tosiaan lähinnä huumorijoukkue, ei ole vaikeaa arvata, ettei tästä mitään kunnollista paininäytöstä tullut. Lähinnä tämä oli huumoriottelu, ja vieläpä aikamoisen huono semmoinen. Ensimmäinen ongelma oli se, että tämä kesti aivan liian pitkään, kun ottaa huomioon, että vitsi vanheni noin minuutissa. Toinen ongelma oli se, että minun on vaikea löytää hauskuutta siitä, että kolme turhaa "painijaa" tuhoaa neljä taitavaa lhw-painijaa, mukaan lukien WWF Light Heavyweight -mestarin. Tykkäsin kyllä tavallaan Odditiesista omassa lokerossaan, mutta tämän ottelun ei olisi tarvinnut kuulua siihen lokeroon.
* (10:10)


Double J vs. X-Pac w/ Howard Finkel - Hair vs. Hair Match
Huumorista takaisin kunnon feudeihin. Double J:n ja X-Pacin välillä oli siis mitä ilmeisemmin ollut jo jonkin aikaa pahoja erimielisyyksiä. En tiedä tarkemmin, mistä ne olivat lähtöisin, koska vielä Fully Loadedissa ei mitään viittauksia feudiin ollut, mutta eipä sitä kai tarvitse aina tietääkään. Tämän feudin aikana varsinkin Jarrett oli kunnostautunut mind gamesien puolella, sillä jo pari viikkoa ennen ppv:tä hän oli ajellut Darren Drozdovin pään kaljuksi ja antoi näin esimakua X-Pacin tulevasta kohtalosta. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, vaan ppv:tä edeltävässä Sunday Night Heatissa (joka teki SS:n yhteydessä debyyttinsä) Jarrett ja tämän henkivartijakaksikko Southern Justice, eli pukuihin pukeutuneet Godwinssit badass-gimmickeillä ja omilla nimillään, olivat ajaneet Howard Finkelin pään kaljuksi. Tämän takia Finkel oli siis nyt X-Pacin ringsidellä.

Double J:n look alkoi tässä ottelussa olla jo selvästi vähemmän country-laulajamainen kuin aiemmissa ppv:issä, ja samalla myös miehen esiintymisten kiinnostavuus alkoi nousta minun silmissäni. Kehäotteetkin olivat Jarrettilla taas yhtä pirteitä kuin viime kuussa, mikä oli oikein hyvä asia. X-Pac hoiti oman hommansa jälleen kunnialla, joten yhdessä 'Pac ja JJ saivat aikaan oikein mallikkaan ottelun. Ei tämä nyt millään asteikolla mikään huippuottelu ollut, mutta viihdyttävää menoa, jossa yleisökin oli mukana, joten oman tonttinsa hoiti hienosti.
*** (11:11)


Marc Mero & Jacqueline vs. Edge & Sable - Mixed Tag Team Match
Viime ppv:ssä debyyttinsä teki Val Venis, ja nyt oli Attitude Eralla esiin nousseista tähdistä Edgen vuoro tehdä ppv-ensiesiintymisensä kehässä. Jo Fully Loadedissa Edgen saattoi nähdä seisomassa katsomon hämyissä, ja itse asiassa kukaan WWF:ssä ei tiennytkään mitään tästä mystisestä miehestä, joka hiippaili katsomossa, kunnes tuli keskeltä katsomoa ottelemaan matsinsa ja häipyi ottelun päätyttyä saman tien takaisin. Nytkään kukaan ei tiennyt etukäteen, kuka Sablen joukkuepari olisi, kunnes Edge saapui keskeltä katsomoa ottelemaan Sablen kanssa Meroa ja Jacquelinea vastaan. Sablen ja Meron koko vuoden ajan kestäneessä feudissa ei ollut tapahtunut mitään uutta Sablen uudelleenpalkkaamisen ja Jacquelinen saapumisen jälkeen, mutta jälleen he ottivat yhteen.

Edgen ppv-debyyttiottelu ei ollut nyt varsinainen mestariteos, mutta kaikinpuolin ihan mukavaa menoahan se kuitenkin oli. Mero ja Edge kyllä osasivat hommansa, ja he tarjosivat vauhdikasta ja paikoitellen oikein näyttävääkin painia. Sablen ja Jacquelinen roolit oli taas buukattu hyvin: Sable näytti taas tosi hyvältä. Enkä puhu nyt ulkonäöstä. Silti ei tämä mitään erikoista tai hämmästyttävää tarjonnut, mutta oli hyvä tämmöinen välipalaottelu ennen isompia koitoksia.
**½ (8:26)


Owen Hart w/ Dan Severn vs. Ken Shamrock - Lion's Den Match
Owen Hartin ja Ken Shamrockin raju feud ei ollut siis suinkaan saanut päätöstään Fully Loadedissa nähdyssä Dungeon Matchissa. Se päättyi itse asiassa varsin kontroversiaalisissa tunnelmissa, kun Shamrock potkaisi vahingossa tuomarina toimineelta Severniltä tajun kankaalle, ja Owen löi sitten käsipainolla Shamrockia, lukitsi Shamrockin luovutusliikkeeseen ja heilutteli tämän kättä niin, että sekaisin ollut Severn muka luuli Shamrockin luovuttaneen. Myöhemmin paljastui, että Severn, jonka luultiin vihaavan Owenia yhtä paljon kuin entistä UFC-vastustajaansa Shamrockia, olikin itse asiassa Owenin puolella ja toimi tämän valmentajana. Valmennusta Owen tähän otteluun tarvitsikin, koska Lion's Den Match oli Shamrockin itse muotoilema ottelu. Se käytiin tämännäköisessä häkissä (tiedän, kuva on aika huono, mutten itsekään osaa selittää paremmin) ja ainut tapa voittaa ottelu oli saada vastustaja luovuttamaan.

Minä tykkäsin tästä ottelusta kovasti. Owenin ja Shamrockin tyylit sopivat todella hyvin yhteen, ja Owen oli juuri sopivan limanuljaskainen kaveri, että jopa MSG:n itsepäinen yleisö intoutui hurraamaan Shamrockille ottelun aikana. Kun tähän vielä lisätään se, että minä tykkäsin tosiaan näistä Attitude Eralla nähdyistä hyvin mielenkiintoisistakin otteluista, jotka oli selvästi tehty tiettyä feudia varten, niin olin täysin myyty. Tämä häkkiottelu oli vieläpä oikeasti hyvä keksintö eikä haitannut millään tavalla sitä peruspainipuolta. Suurin ongelma oli, että ottelu olisi voinut jatkua pidempääkin, mutta hienosti tämä toimi tämmöisenäänkin. Viihdyttävä ja intenssiivinen feudin päättävä (?) ottelu. Ei moitittavaa.
***½ (9:16)


Mankind (c) vs. New Age Outlaws - Falls Count Anywhere 2 on 1 Handicap Match for the WWF Tag Team Championship
Kyllä, Mankind puolusti joukkuemestaruuksia yksin NAO:ta vastaan. On hankala sanoa, oliko Mankind oikeastaan heel tässä vaiheessa. Ei ehkä kovinkaan paljon. Mankind ja Kane olivat siis WWF:n joukkuemestarit, mutta paljon oli tapahtunut sitten Fully Loadedin. Jo tuolloin UT:n ja Kanen epäiltiin löytäneen saman aaltopituuden, mutta vielä tuossa ppv:ssä nuo huhut näyttivät osoittautuneen vääriksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä muutamaa viikkoa myöhemmin Kane ja Undertaker yhdistivät virallisesti voimansa, kun he pieksivät yhdessä Paul Bearerin. Samalla tietenkin Kane hylkäsi joukkueparinsa Mankindin, ja itse asiassa Kane ja Mankind kohtasivat toisensa SS:ää edeltävässä Raw'ssa Hell In A Cell -ottelussa. 'Taker oli luvannut, ettei Kane esiinnyt koko tapahtumassa, joten Mankind ei meinannut ensin edes suostua painimaan tätä ottelua. Manipuloiva Mr. McMahon, joka oli alkanut käyttää Mankindia lähinnä kostosuunnitelmansa juoksukoirana, sai kuitenkin suostuteltua Foleyn painimaan yksin Road Doggia ja Billy Gunnia vastaan FCA-ottelussa.

Tämä nyt oli aika lyhyt rykäisy, kuten olettaakin sopi. Periaatteessa ihan kivaa HC-mättöä viiden minuutin ajan, ja vaikkei tässä mitään kauhean suurta bumppia nähty, niin kiitos Foleyn tämä oli kuitenkin ihan tyylikästä ryminää. Muun muassa Hip Toss kulmauksessa olleen pöydän läpi ja Powerbomb kahden tuolin päälle olivat tuttua kauraa, mutta silti aina yhtä karua katsottavaa. Vaikka viihdyinkin tätä katsoessa, koska oli tämä ihan ok väliveto ennen suurimpia otteluita mutta ei nyt otteluna niin kovin kummoinen.
** (5:16)


The Rock (c) w/ Mark Henry vs. Triple H w/ Chyna - Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship
Nyt oli tullut aika päättää tämä feud, joka oli alkanut pian WrestleManian jälkeen. Kaikki alkoi siitä, kun samoihin aikoihin Triple H siirtyi D-Generation X:n ja The Rock Nation of Dominationin johtoon. Pian tämän jälkeen DX kääntyikin faceksi ja alkoi taistella tätä Rockin johtamaa entistä ylimielisempää Nationia vastaan. Titenkin koko taisto tiivistyi johtajien väliseksi ykkösluokan välienselvittelyksi. Feudin aikana oltiin nähty legendaarinen DX:n parodia Nationista, HHH:n ja Rockin 2 out of 3 Falls -ottelu, joka päättyi tasapeliin ja kymmeniä yhteenottoja. Nyt oli kuitenkin aika selvittää kaikki ottelussa, jossa IC-mestaruus kirjaimellisesti roikkui ilmassa.

Tämän projektin aikana on ennen tätä käyty kaksi Ladder Matchia. Toinen Razor Ramonin ja Shawn Michaelsin välillä vuoden '95 SummerSlamissa ja toinen Eddie Guerreron ja Syxxin välillä vuoden '97 Souled Outissa. Tämä ottelu ei muistuttanut kumpaakaan noista otteluista, eikä yleensäkään mitään niistä suurspottailutyyppisistä Ladder Matcheista, joita Attitude Eran aikana tultaisiin näkemään. Rock ja Triple H eivät tosiaan ole ihan ensimmäiset kaverit, joiden luulisi sopivan Ladder Matchiin, mutta nämä kaksi osoittivat tässä ottelussa nuo luulot täysin vääriksi rakentamalla tästä juuri omannäköisensä Ladder Matchinsa. Ei niin paljon huimia loikkeja tai muitakaan spotteja, mutta paljon enemmän fyysistä, rajua ja hiton näyttävää painia, johon yhdisteltiin juuri oikealla tavalla äärimmäisen toimivia tikapuu-bumppeja. Kokonaisuutena tämä on ehdottomasti vuoden '98 parhaimpia otteluita, koska tässä toimi kaikki. Loistava tunnelma, loistavaa painia, molemmat vetivät homman aivan täysillä, sekaantumisiakin sopivan vähän, Rockin bleidaus oli oikeasti tosi karu... Paha tästä on mennä yksinkertaisesti mitään huonoa sanomaan. Ei tämä silti nyt täysi napakymppi ollut, mutta kaukana ei olla. Upean feudin upea päätös.
****½ (26:01)


Steve Austin (c) vs. The Undertaker - WWF Championship
Vaikka Rock vs. Triple H olikin siis loistokamaa, oli näiden kahden megatähden kohtaaminen tietenkin se, mitä kaikki olivat odottaneet jo kuukausien ajan. Keväästä lähtien Undertaker oli odottanut omaa vuoroaan päästä haastamaan Austin WWF-mestaruudesta, mutta ensin Mr. McMahon yritti viimeiseen asti saada riistettyä Austinilta vyön muilla omilla keinoillaan. Lopulta McMahon buukkasi näiden kahden mestaruusottelun SummerSlamiin, ja yritti saada Undertakerin puolelleen taistossa Austinia vastaan, mutta Dead Man vastasi tähän tekemällä Tombstonen Vincelle. Kun tähän lisätään se, että Undertaker pieksi myös siis Paul Bearerin, ei hän siis missään tapauksessa ollut heel, vaikka tahtoikin piestä Stone Coldin ja viedä tämän mestaruuden. Austin ja 'Taker olivat hetken aikaa olleet joukkuemestareitakin, mutta se jäi lyhyeksi iloksi, ja nyt UT oli siis yhdistänyt voimat veljensä Kanen kanssa. Phenom oli kuitenkin luvannut, ettei Kane sekaannu tähän otteluun millään tavalla, sillä hän halusi tästä rehdin kaksintaistelun.

On totta, ettei näiden kahden kohtaaminen yltänyt painilliselta anniltaan ihan sille loistavan brawlin tasolle, kuin mitä olin odottanut. Toisaalta kuitenkin tätä ei millään tavalla voi sanoa tylsäksi tai varsinkaan huonoksi. Odotukseni olivat vain hiukkasen liian korkealla. Heti alusta asti Austin ja Undertaker pistivät kyllä päälle tosi tiukan ja toimivan brawlauksen ja tappelun, johon kuuluivat mätkinnät keskellä yleisöä ja muutamat näyttävät bumpit, joista ehdottomasti suurin oli Undertakerin Top Rope Leg Drop selostuspöydällä makaavan Austinin päälle. Helkkarin hieno. Muuten tämä ottelu ei olisi ehkä ihan huipputasolle yltänyt, mutta sen pienen odotuksien alittamisen tämä ottelu sitten paikkasikin huikealla tunnelmallaan. Vaikka WM-aiheessakin jo vähän tulevaa korttia puolustin (ja tarkoitus olisi myöhemmin vielä jatkaa), niin pakko on myöntää, että hankala on keksiä, mikä ottelupari saisi WWE:ssä luotua tänä päivänä tämänkaltaista tunnelmaa. Uskomatonta. Lisäksi suuri plussa siitä, että tätä ei tosiaan pilattu millään turhilla sekaantumisilla, vaan annettiin Austinin ja Undertakerin hoitaa homma kotiin kahdestaan.
**** (20:52)

*** The Rock
** Triple H
* Steve Austin

Tämä show oli aikamoinen suoritus WWF:ltä. Oikein ilahdutti, että Attitude Eralla kaiken ylibuukkaamisen, todella kierojen storylinejen ja vielä kierompien gimmickien keskellä WWF pystyi yhä rakentamaan ppv:n, joka oli kokonaisuutena todella toimiva ja viihdyttävä. Edellinen esimerkki tästä oli WrestleMania XIV, ja nyt WWF hoiti homman kotiin vielä astetta paremmin SummerSlamillaan. Yksi ehdoton MOTYC, toinen huippuottelu ja useampi oikein hyvä alakortin ottelu. Puhtaita heikkoja kohtia ei tapahtumassa ollut, sillä se ainut huono ottelukin oli huumoriroolissa, eikä samalla tavalla puhtaasti huono kuin Brian Adams vs. Steve McMichael tai Leno & DDP vs. Hogan & Bischoff. Silti ei tämä ppv nyt pelkkää tykitystä ollut, joten Heat Waven tasolle ei ylletty, mutta Hieno tämä kiistämättä oli. Hienoa WWF.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Spring Stampede - Ok
12. WWF Royal Rumble - Ok
13. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
14. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
15. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
16. WCW Slamboree - Kehno
17. WCW The Great American Bash - Kehno
18. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
19. WCW Road Wild - Surkea

Seuraavaksi taas astun pelottavalle mantereelle. Vuorossa WCW:n Fall Brawl.

[Kenitys]

FALL BRAWL 1998
No retreat. No surrender.

Virallisesti syksyn ensimmäinen ppv oli siis tänä(kin) vuonna WCW:n Fall Brawl. Fall Brawl oli järjestetty vuodesta '93 asti, ja sehän oli tullut tunnetuksi tietenkin vuosittaisesta War Games Matchistaan, joka oli WCW:n ikioma gimmick-ottelu. Toki War Gamesin perinteet ovat lähtöisin jo '80-luvun GABeista, mutta se on kokonaan toinen tarina. Tänä vuonna War Games -perinne tuli kuitenkin päätökseen, koska tässä Fall Brawlissa nähty War Games oli viimeinen ppv:ssä oteltu tuota nimeä kantava ottelu, vaikka tämäkin oli jo hyvin kaukana siitä perinteisestä versiosta. 2000-luvulla Nitrossa käytiin vielä joku War Gamesin Russo-versio, mutta se on kokonaan toinen tarina. Selostajina jälleen Tony, Mike ja Bobby, ja sen perkeleen Michael Bufferinkin oli pitänyt palata ME-ottelun kehäkuuluttajaksi yhden ppv:n tauon jälkeen. Lähtökohdat eivät ole hyvät.


Alex Wright & Disco Inferno vs. Jim Neidhart & British Bulldog
Täytyy sanoa jälleen kerran, etten mene ollenkaan vannomaan tuosta face/heel-jaosta. Bulldog ja Neidhart nyt olivat ilmeisesti ainakin heelejä, koska he olivat edellisessä Nitrossa hyökänneet Wolfpackiin kuuluvan Lex Lugerin kimppuun. Wright & Inferno olivat taas aikaisemmin olleet selviä heelejä, eikä heidän käytöksessään mitään muutosta näkynyt, vaikka yleisö heille nyt hurrasikin. Uskon siis vakaasti, että openerina oli tosiaan heel vs. heel -ottelu - jolla ei edes ollut mitään taustaa. Bulldogin (ja Neidhartin) WCW-ura oli ollut aikamoinen pannukakku viimeistään sen jälkeen, kun Bulldog loukkaantui keväällä. Palattuaan hän jatkoi alakortissa taggailua Neidhartin kanssa, mutta sekin tuli tässä ottelussa päätökseen, koska Bulldog loukkasi itsensä pahasti laskeuduttuaan ilkeästi ME:ssä nähtävää Warrior-kuviota varten kehään viritetyn salaluukun päälle. Sairaslomalla Bulldog sai kuulla saaneensa kenkää, joten tämä jäi hänen viimeiseksi ottelukseen WCW:ssä.

Sen lisäksi, että Bulldogin uraa olivat vaivanneet loukkaantumiset (ja jatkoivat siis vaivaamista tämänkin jälkeen), ei hän myöskään ollut enää parhaassa vireessä. Samaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa Neidhartista. Silti kyllä tuolla kaksikolla oli sen verran kokemusta kertynyt vuosien saatossa, että he pystyivät sillä paikkaamaan jo jonkun verran. Tähän kun yhdistää sen, etteivät Inferno ja Wrightkaan mitään turhia kavereita olleet kehässä, jäi tämä ottelu aika vaisuksi. Toisaalta täytyy myöntää, ettei se vaisuus kauheasti yllättänytkään. Paikoitellen oikein kivan näköistä menoa, mutta jäi pääasiassa semmoiseksi "ihan ok":ksi kohtaamiseksi. Ei kovin kehuttava tapa avata show.
** (11:03)


Chris Jericho (c) vs. Fake Goldberg - Title vs. Title Match
Jos show'n avaamistapa oli aika valju, niin ei tilanne paremmaksi mennyt seuraavankaan ottelun kohdalla. Chris Jericho oli mitä ilmeisemmin siirtynyt CW-kuvioista eteenpäin, koska hävittyyään viime ppv:ssä mestaruutensa Guerreralle, oli hän hypännyt TV-mestaruusdivisioonaan ja kantoi nyt Television-vyötä. Samalla Jericho alkoi kehitellä etäisesti parin vuoden takaista Miz vs. Cenaa -feudia muistuttavaa kuviota Goldbergin kanssa. Jericho dissasi Goldbergiä ja väitti olevansa tätä parempi, ja Goldbergiä eivät Jericho-hyttysen huutelut edes kiinnostaneet. Fall Brawlin alussa Jericho kävi kertomassa, että Goldberg oli suostunut kohtaamaan hänet Title vs. Title Matchissa, ja yleisö ostikin tämän väitteen aina siihen asti, kun "Goldberg" teki sisääntulonsa. Onneksi WCW ei sentään mainostanut tätä ottelua etukäteen, koska silloin "Bullshit"-chant olisi varmaan ollut vielä aika paljon voimakkaampi, kuin mitä se nyt oli. Ja se oli nytkin hyvin kaikuva.

Itse ottelu nyt oli aika naurettavaa pelleilyä (onneksi lyhyttä sellaista), eikä tämä "feud" minua muutenkaan sytyttänyt. Plussaa täytyy antaa siitä, että Jericho veti kyllä tämän "huumori"kuvionkin aivan täysillä ja yritti saada sen näyttämään edes jollain tapaa mielenkiintoiselta. Ikävä vain, että mielenkiintoinen tämä kuvio ei tosiaan ollut. Ainiin, ottelu oli tosiaan Title vs. Title Match, sillä tällä kääpiö-Goldbergillä oli mukanaan joku nahkainen leluvyö. Uskomatonta.
½ (1:15)


Norman Smiley vs. The Cat
Monet saattavatkin tietää Norman Smileyn TNA:sta, jossa hän toimi mm. Shark Boyn joukkueparina. Yhtään korkeammalla kortissa hän ei WCW:ssäkään ollut, vaan paini lähinnä promootion kolmosshow'ssa Saturday Nightissa. Niinpä minun onkin erittäin vaikea käsittää, miten ihmeessä WCW löytää ppv-aikaa epätoivoista heel-runia yrittävän Ernest Millerin ja lähinnä katsomosta repäistyn fanin näköisen Norman Smileyn ottelulle, jonka ainoa tausta oli se, että aikaisemmin illalla Smiley oli pelastanut jobberijoukkue Scott & Steve Armstrongin The Catin hyökkäykseltä. Samalla tästäkin ppv:stä puuttui semmoisia nimiä kuin Chris Benoit (3. ppv putkeen), Booker T, Eddie & Chavo Guerrero, Fit Finlay, Rey Mysterio Jr... Ymmärrän, että WCW:n ykköskohde on Nitro, mutta tuskin se on pääshow'sta pois, jos kuukausittaisissa ppv:issä nähtäisiin niitä isompia midcard-nimiä joidenkin helkkarin Norman Smileyiden sijaan. Aaaaaargh.

Ainiin, itse ottelu. Toki Smileylle täytyy antaa sen verran tunnustusta, että ei hän mikään käsi ole kehässä, mutta minua ei rehellisesti vain hänen otteensa tässäkään ottelussa olisi voineet vähempää kiinnostaa. The Cat nyt on minun silmissäni lähinnä huono vitsi. Kyllähän nämä kaksi yrittivät ja liikkuivat ihan vauhdikkaaksi kehässä, joten ei tämä nyt puhtaasti huono ottelu ollut, mutta ppv:hen kuulumaton silti.
*½ (5:04)


Scott Steiner w/ Buff Bagwell vs. Rick Steiner
Tätä veljesten feudia oli rakenneltu pitkään ja hartaasti. Kaikki oli alkanut jo lähes vuosi sitten alkaneista eripurista, joiden seurauksena SuperBrawl VIII:ssä Scott sitten kääntyi veljeään vastaan, kun puukotti tätä selkään ja aiheutti veljesten joukkuemestaruustappion. Tätä seurasi Scottin pakoilu veljensä hyökkäyksiltä, ja lopulta nWo-kaveri Brian Adamsin hyökkäys, jolla Scott sai Rickin pariksi kuukaudeksi sairastuvalle. Scottin ja Rickin piti kohdata vihdoin Road Wildissä, mutta tuostakin ottelusta Big Poppa Pump luisti vielä loukkaantumistodistuksella. Nyt mitään ei ollut enää tehtävissä, vaan urhea WCW-johtaja J.J. Dillion pakotti Scottin kohtaamaan veljensä tässä ottelussa, tai muuten Scott saisi kenkää.

Ja jottei feudin huipennukselta varmasti puuttuisi pohjaa, ei tämäkään ottelu ollut vielä kunnollinen päätös feudille tai edes mikään varteenotettava välikohtaaminen. En sen enempää ala spoilata lopetusta ja siitä koituneita jälkimeininkejä, mutta täytyy sanoa, että olipa taas aivan idioottimaista bookkausta ja väkisinväännettyä feudin venytystä. Miten olisi vaikka eteenpäin meneminen? No, muutaman minuutin veljekset ehtivät onneksi kunnolla mätkiä toisiaan, ja se oli yllättävän viihdyttävää menoa, koska en tältä kohtaamiselta paljoa enää vuonna '98 osannut odottaa, koska molempien parhaat vuodet olivat jo takana. Silti kyllä tästä jäi taas tosi heikko maku suuhun lopun takia. Ehkä ensi ppv:ssä.
*½ (5:30)


Juventud Guerrera (c) vs. Silver King - WCW Cruiserweight Championship
Ensimmäisestä neljästä ottelusta yksikään ei ollut ylittänyt kahden tähden rajaa, joten tällä Cruiserweight-mestaruusottelulla alkoi olla vähän paineita. Juventud Guerreran kuukausia jatkunut nousu kohti CW-divisioonan kärkeä oli huipentunut Road Wildiin, jossa hän voitti CW-mestaruuden. Ensimmäiseksi hänen haastajakseen WCW repäisikin vähintäänkin lievästi yllättäen laajaan lucha-divisioonaansa kuuluvan Silver Kingin, joka oli muutamissa ppv:issä nähdyissä monen miehen joukkueotteluissa ollut mukana. Mitään kummempaa taustaa tällä ottelulla ei ollut, mutta olipahan Kingillä sitten ainakin näytönpaikka. Älkääkö kysykö, miksi edellisessä ppv:ssä nähdyn ykköshaastajuusottelun voittaja ei ollut tässä ottelussa Guerreraa vastaan. Siinähän olisi voinut olla vaikka jotain järkeä.

Enempää en viitsi Silver Kingin valintaa Guerreran vastustajaksi moittia, koska olen pitänyt kaikesta aikaisemmista otteista, joita olen Silver Kingiltä nähnyt, ja jotenkin tuossa cowboy-hattuisessa ylimielisessä latinossa olisi minun mielestäni voinut olla ihan enemmänkin potentiaalia CW-mestaruuskuvioiden vakiokasvoksi. Ihan karismaattisen oloinen tyyppi ja lucha-painijaksi huomattavan isokokoinen. Tämäkin ottelu oli show'n tähän mennessä paras ja oikeastaan lemppariotteluni myös koko tapahtumasta. Se taas ei ole hirveän hyvä asia, vaikka ottelu kuinka olikin vauhdikasta, lennokasta, näyttävää ja lopussa hieman jopa jännittävää, niin ei tämä yhtään mitään uutta tarjonnut. Hyvä ottelu, mutta ei säväyttänyt millään semmoisella tavalla, että tämän olisin uudestaan tahtonut nähdä.
*** (8:36)


Raven w/ Lodi & Kanyon vs. Saturn - Raven's Rules Match
Kuten huomata voi, oli Kanyon kääntynyt Road Wildin jälkeen jossain vaiheessa virallisesti Ravenin puolelle ja liittynyt Flockiin. Niinpä tässä feudissa palattiin siihen, mistä kaikki alun perin alkoikin: Saturnin ja Ravenin rajuihin erimielisyyksiin. Saturn tahtoi siis päättää Ravenin terrorin ja samalla vapauttaa koko Flockin, jota Raven oli kohdellut aivan ala-arvoisesti. Tosin Flock ei ollut erityisemmin osoittanut kiinnostusta Saturnin apuun, ja ppv:tä edeltävässä Nitrossa Saturn promosikin, että eniten häntä kiinnostaa nyt tässä ottelussa se, että voittonsa jälkeen hän saa itse lopullisen vapauden Raveniin liittyvistä kuvioista. Tässä feudin päättävässä ottelussa (toivottavasti) panokset olivatkin varsin kovat. Jos Raven voittaisi, joutuisi Saturn toimimaan hänen palvelijanaan painiuransa loppuun asti. Jos Saturn voittaisi, joutuisi Raven vapauttamaan koko Flockin käskynalaisuudestaan.

Täytyy myöntää, että tämä ottelu onnistui siinä, missä oikeastaan kaikki muut kortin ottelut epäonnistuivat railakkaasti. Tämä tuntui ihan oikeasti tärkeältä ottelulta feudin kannalta (no tietenkin, jos tämän oli tarkoitus päättää koko roska), ja muutenkin tässä oli sentään tietynlainen tunnelma. Harmi vain, että itse feud ei oikeastaan missään vaiheessa ole minua suuremmin napannut, ja ottelussa taas häiritsi pahasti se, että tähänkin piti tunkea kaiken maailman sekaantumisia ja ylibuukkauksia. Jos näistä koittaa olla välittämättä, täytyy Ravenille ja Saturnille antaa tunnustusta, koska he vetivät kyllä varsin hyvän hardcore-mätön keskenään. Harmi vain, että kaikkien overbooking yms. säätöjen takia ei tämä missään tapauksessa ole mielestäni yli kolmen tähden ottelu.
*** (14:04)


Curt Hennig w/ Rick Rude vs. Dean Malenko
Tässä puolestaan malliesimerkki ottelusta, jonka taustasta minulla ei oikeastaan ole mitään käsitystä. Tiedän kyllä, että Steve McMichael oli heti paluunsa jälkeen alkanut suunnitella Four Horsemanin ja Ric Flairin paluuta. Flairia ei WCW:ssä ollut näkynyt alkukevään jälkeen, koska Eric Bischoff oli hänet hyllyttänyt. Arn Anderson ei ollut aluksi innostunut ideasta (varsinkaan siitä osasta, että Dean Malenkosta tulisi neljäs hevosmies), mutta vähitellen hänen mielensä oli alkanut muuttua. Lopullinen käännekohta tapahtui siinä, kun Hennig ja Malenko ottelivat häkkiottelussa, ja tuo ottelu päättyi tietenkin nWo-beatdowniin, mutta silloin Arn Anderson saapui pelastamaan Malenkon. Tämän jälkeen Arn piti hiton hyvän promon siitä, että jos Four Horseman ikinä enää palaa, olisi suorastaan kunnia, jos Dean Malenko ottaisi hänen paikkansa. Taustalla siis paljon hevosmieheilyä ja erittäin vähän kränää Malenkon ja Hennigin välillä. Kai tämä jotenkin liittyy siihen, kuinka Hennig viime Fall Brawlissa kääntyi Horsemaneja vastaan. En tiedä. Ei kai se ole niin oleellistakaan.

En kiistä, etteikö tämän ottelun kohdalla saattaisi olla nyt havaittavissa pientä yliarvosteluakin. Jotenkin olen vain tykännyt Dean Malenkon otteista koko vuoden '98 aikana, ja Hennigiäkin oli mukava nähdä nyt taas muussa roolissa kuin Goldbergin huorana, niin jo sen takia tämä huonosti pohjustettu ottelu lämmitti sydäntäni. Kun tähän lisätään vielä se, että ottelu oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut show'n ottelut tai ylipäätänsäkin suurin osa nyky-WCW:n otteluista, eli erittäin teknispainotteinen ja hyvin selvästi ja toimivasti rakenneltu, niin minä en voinut olla tykkäämättä tästä. En nyt väitä, että ottelun tarina (Hennigin jalan työstäminen) olisi jotenkin uniikki tai edes maailman parhaasti toteutettu, mutta kun Hennig myy hommaa erinomaisesti ja Malenko taas työstää todella vaikuttavan oloisesti, niin minun mielestäni tarpeellinen oli saavutettu. Olihan tässä (surkean lopetuksen) lisäksi ongelmana se, että mitään ennennäkemätöntä ei todellakaan tarjottu, mutta oli ihan kiva nähdä tämmöinenkin ottelu tässä välissä. Minulle kelpasi.
*** (7:38)


Scott Hall (c) w/ Vincent vs. Konnan
WCW oli ehtinyt ppv:ssään tarjota huolestuttavasti jo kolme hyvää ottelua (ei tosin yhtään edes ***:n ylittänyttä), joten tässä vaiheessa olikin jo viimeistään turvallista palata takaisin heikkojen otteiden puolelle. Hallitseva joukkuemestari, kuten ketään kiinnostaisi koko vyöt edes, Scott Hall kohtasi siis henkilökohtaisessa ottelussa entisen ystävänsä "K-Dogg" Konnanin. Konnan oli siis ollut hyvin läheinen Kevin Nashin ja Scott Hallin ystävä, ja kun Hall oli kevään lopuilla hypännyt nWo Wolfpackista nWo Hollywoodiin, oli se ollut kova kolaus Nashin lisäksi myös Konnannille. Nashin ja Hallin kohtaamista tahdottiin siis ilmeisesti vielä säästellä, joten Konnan oli sopiva välivastus.

Tätä ottelua ei tulla kuitenkaan muistamaan henkilökohtaisen feudin selvittelystä, vaan siitä, että tässä ppv:ssä saatiin nähdä alkua WCW:n yhdelle typerimmistä ja syvintä wrestlecrapia olevista kuvioista, eli Scott Hallin alkoholiongelman tuominen kayfabeen. Jo aikaisemmin show'ssa nähtiin, kuinka selvästi humalainen Hall heitti drinkkinsä promoavan Konnanin kasvoille, ja otteluunkin hän saapui juomalasin kanssa, josta hän otti hörppyjä niin ennen ottelua kuin sen aikana. Samaan aikaan todella alhaista ja todella typerää. Ottelu oli nyt oletetusti aikamoisen heikkoa tasoa, mutta olisi se voinut olla vielä pahempikin. Yleisö oli yllättävän hyvin ottelussa mukana (vaikka Hallin sammaltava promo ennen ottelua näyttikin aiheuttavan lähinnä myötähäpeää), ja Konnan yllätti minut positiivisesti pirteillä otteillaan. Hallin hallintajaksoista nyt ei ole paljoa sanottavaa, kuten ei myöskään ottelun lopetuksesta. Eteenpäin.
*½ (12:03)




Team WCW (Diamond Dallas Page & Roddy Piper & The Warrior) vs. Team Hollywood (Bret Hart (c) & Stevie Ray & Hollywood Hogan) vs. Team Wolfpack (Sting & Lex Luger & Kevin Nash) - War Games Match for the WCW World Heavyweight Championship Title Shot
Sanoinko juuri eteenpäin? Ei, taaksepäin! Kauas taaksepäin. Niin kauas, ettei minun tarvitse muistella tätä ottelua ikinä. Taustatarinaa tälle ottelulla nyt on turha varmaan selittää. WCW:n ja molempien nWo:iden feudit olivat sekoittuneet jo niin lahjakkaasti keskenään. Tänä vuonna War Gamesin siis aloitti kaksi painijaa ja sitten 5 minuutin jälkeen kehään alkoi tulla tasaisesti lisää porukkaa ilman mitään tiettyä joukkuejärjestystä. Muista WarGameseista poiketen ottelu saattoi päättyä jo ennen kuin kaikki olivat tehneet sisääntulonsa ja luovutuksen lisäksi myös selätyksellä. Selätyksen saanut pääsisi ottelemaan Goldbergiä vastaan päämestaruudesta Halloween Havocissa, joten käytännössä ei tässä millään joukkuejaoilla ollut mitään merkitystä. Ai niin! Ei pidä unohtaa sitä, että tämä oli mahtavan Warriorin ensimmäinen ppv-esiintyminen WCW:ssä.

Olen yleensä kirjoittanut mielestäni kaikkein huonoimmista otteluista samalla ne kaikkein pisimmät tarinat, mutta tässä kohtaa aion jättää sen väliin. Tämä ottelu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täyttä paskaa, ja sitä on mahdotonta selittää sanallisesti, jos asiaa ei usko jo ottelun lähtökohtia tarkastelemalla. Siinä tapauksessa auttaa ainoastaan ottelun katsominen, mitä taas en oikeastaan voi suositella kenellekään. Ottelun ainoat edes jotenkin siedettävät hetket nähtiin alussa, kun DDP ja Bret Hart aloittivat ottelun, mutta tuokin oli todella laiskaa painia. Sen jälkeen homma meni asteittain pahenevaksi kaaokseksi ilman mitään mielenkiintoa, kunnes kaikki seitsemän muuta miestä unohdettiin ja homma muuttui Hoganin ja Warriorin kaksintaisteluksi (mitä ei edes nähty, koska Hogan pakeni paikalta), ja yhtäkkiä ottelu loppuikin. Tämä oli aivan järkyttävää kuraa eikä kuulu oikeastaan millään tavalla muuhun WarGames-perinteeseen. WCW ylitti taas itsensä. En tiedä, kumpi on pahempi: tämä vai Doomsday Cage Match.
DUD (20:06)

*** Juventud Guerrera
** Silver King
* Dean Malenko

Rehellisesti sanottuna on hankala ymmärtää, miten WCW pystyy kuukaudesta toiseen alittamaan edellisessä ppv:ssä asettamansa pohjat. Spring Stampedesta alkaen taso on laskenut kuin kuuluisa lehmänhäntä, ja kaksi viimeisintä ppv:tä ovat olleet jo aivan hirveää roskaa. Tämän ppv:n voi kai tiivistää siihen, ettei yksikään ottelu ollut yli kolmea tähteä, mutta alle kahden tähden otteluita oli yli puolet tapahtumasta. Muuten tämä olisi aika tasoissa Road Wildin kanssa, ja ne kolme putkeen nähtyä hyvää ottelua, joista tosin kaikissa oli myös omat heikkoutensa, olisivat muuten voineet nostaa tämän oikeastaan Road Wildin ohi, mutta yksi asia tekee tästä vielä asteen huonomman. Tuo ratkaiseva asia on se, että tästä ppv:stä minulle jäi se pettynyt tunne, minkä puuttumista ihmettelin Road Wildin kohdalla, ja sen tarjosi ennen aivan hirvittävää roskaa ollut Main Event. Lisäksi päämestari Goldberg loisti taas poissaolollaan, ja sen pirun Michael Bufferinkin piti palata kuuluttamaan Main Event.

Jos tämä ei ole Surkea, niin ei sitten mikään. Ja silti kaikesta tästä huolimatta minua kiinnostaa katsoa tätä enemmän kuin nykypainia. Johtunee kai siihen, että siellä surkeus on aina vain tylsää surkeutta. Tämä sentään on tämmöistä innovatiivista "lyödään päätä täysillä seinään" surkeutta. Toki olisi kiva nähdä ennemmin sitä hyvää painia, mutta...

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Spring Stampede - Ok
12. WWF Royal Rumble - Ok
13. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
14. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
15. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
16. WCW Slamboree - Kehno
17. WCW The Great American Bash - Kehno
18. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
19. WCW Road Wild - Surkea
20. WCW Fall Brawl - Surkea

"Hauskana" pikkuseikkana sanottakoon, että vuonna '96 WCW:n paras ppv oli Hog Wild ja vuonna '97 Fall Brawl.

Seuraavaksi taas WWF:ää, ja sen ensimmäinen In Your House SummerSlamin jälkeen.

[Kenitys]

Lomaviikolla on hyvä purkaa kesätyömasennusta johonkin.


BREAKDOWN: IN YOUR HOUSE 24

SummerSlam oli ja meni, ja WWF:nkin oli jälleen aika siirtyä eteenpäin. Ensimmäinen syksyn ppv oli kaikkien aikojen 24. In Your House, joka kantoi nimeä Breakdown. Breakdown olikin sitten edellisen vuoden joulukuun DeGeneration X IYH:n jälkeen ensimmäinen IYH-titteli, jota ei tultaisi enää myöhemmin näkemään WWF:n/E:n välippv:n nimenä. Selostajina olivat edelleen JR ja King, ja Michael Bufferin tavoin myös Howard Finkel teki paluunsa kehäkuuluttajaksi yhden ppv:n tauon jälkeen. Hyvä. Syksyn kunniaksi WWF palasi myös ensimmäistä kertaa ppv-tasolla Kanadaan edellisen vuoden lopuilla tapahtuneen Montreal-vierailun jälkeen.


Edge vs. Owen Hart
Kun kerran ppv järjestettiin Kanadassa, oli heti openeriin hyvä saada kanadalaisverta. Tällä kertaa sitä oli tarjolla oikein kaksin kappalein, koska show'n avasi paikalliskamppailu calgarylaisen Owen Hartin ja torontolaisen Edgen välillä, vaikka mitään sen kummempaa tarinaa ei ottelun taustalla ollut. Owen Hart oli jumittunut selvästi aika pahasti paikoilleen Shamrock-feudin päättymisen jälkeen, ja Edge eli puolestaan edelleen alku-uransa mystistä vaihetta. Viime aikoina hänet oli nähty keskustelevan toisen oudon tulokkaan Gangrelin kanssa, mutta mitään haastattelua tai vastaavaa ei tältä katsomosta paikalle ilmestyvältä nuorukaiselta edelleenkään ollut saatu.

Kuten jo ottelun osanottajistakin saattoi päätellä, tämä oli oikein viihdyttävä kamppailu. Edge oli vielä nuori ja samalla myös vihreä, mutta sitä paikkasi Owen pitkällä kokemuksellaan. Ongelmana ottelussa oli lähinnä vain se, että se olisi saanut kestää pidempään, jotta Owen ja Edge olisivat päässeet kunnolla rakentamaan ottelua ja luomaan siitä todellisen kamppailun. Silti kyllä tämä tämmöisenä vajaan 10 minuutin vauhdikkaana aloituksenakin toimi todella hyvin. Se sekä viihdytti että sai yleisön kunnolla mukaan - vaikka harvoinpa kanadalaisia tarvitsee herätellä. Ottelun lopetus oli myös mielenkiintoinen, sillä siihen liittyi katsomosta ringsidelle pompannut pitkätukkainen ja hyvin paljon Edgeltä näyttävä nuori mies.
*** (9:18)


Too Much vs. Al Snow & Scorpio w/ Head
Edellisen kerran Al Snow oli näkynyt ppv-tasolla King of the Ringin huumoriottelussa, jossa Snow ja Head ottelivat Too Muchia vastaan Jerry Lawlerin tuomaroimassa ottelussa. Koska Snow ja Head hävisivät ottelun (pienellä Lawlerin avustuksella), eivät he päässeet Mr. McMahonin juttusille, vaan heidän täytyi lähteä WWF:stä. Snow'ta ei nähtykään pariin kuukauteen ollenkaan, kunnes SummerSlamin jälkeen Snow teki jälleen yllätyspaluun ja vaati itselleen WWF-sopimusta. Tämän ansiosta Snow ajautui tappeluun Vince McMahonin "sätkynukkejen" (Stooges) Gerald Briscon, Pat Pattersonin ja Comissioner Slaughterin kanssa. Ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Snow voitti Slaughterin tämän omassa Boot Camp Matchissa ja ansaitsi voitollaan itselleen WWF-sopimuksen. Voittoa seurasi kuitenkin beatdown, josta Snow'n pelasti hänen ECW-aikainen ystävänsä Scorpio.

Tämä ottelu oli vähän harmillinen pettymys. Kehässä oli nimittäin neljä miestä, joista yhdenkään painitaidoissa ei ollut mitään valittamista, ja varsinkin Snow oli muutenkin todella mielenkiintoinen hahmo. Silti jotenkin tästä jäi päällimmäisenä fiiliksenä lähinnä sekavuus. Parin ensimmäisen minuutin jälkeen tuomari ei yrittänytkään pitää ottelua missään järjestyksessä, ja vaikka joskus se "kaikki neljä mättävät toisiaan" toimiikin hyvin, tässä se loi vain lähinnä ärsyttävän sekavan olon koko ottelusta, ja kaikki hyvät painiotteet jäi sen takia vähän taka-alalle. Lopetuskin oli vähän vaisu. Oli tämä silti ok ottelu, koska kaikki neljä saivat myös esittää taitojaan ottelun aikana. Syytänkin enemmän buukkausta kuin painijoita.
** (8:05)


Marc Mero w/ Jacqueline vs. Darren Drozdov
Mero kuului siihen osastoon Attitude Eran midcard-painijoista, jotka olivat aloittaneet firmassa jo pari vuotta aikaisemmin ja jotka väistyivät firmasta Eran alkupuolella. Toisin sanoen Meron ura WWF:ssä alkoi olla jo tässä vaiheessa lopuillaan. Sen sijaan hänen vastustajansa Droz oli debytoinut vasta tänä vuonna. Aluksi hän oli hengaillut Puke-lempinimellä LOD 2000:n kanssa ja paininutkin heidän kanssaan muutamia otteluita. Vähitellen Drozdov alkoi luoda omaa singles-uraa, mutta se ei saanut koskaan tuulta siipiensä alla - varsinkaan, kun suurin piirtein vuoden päästä tästä Droz koki uran päättävän loukkaantumisen Smackdownissa nähdyssä ottelussa. Mitään kummempaa feudia ei minun tietojeni mukaan veteraanin ja nuorukaisen välillä ollut. Täytyy muuten mainita, että Meron manageri Jacqueline oli voittanut ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Sablen ottelussa, jossa kruunattiin ensimmäinen WWF:n Women's-mestari sitten vuoden '95.

Tämä oli aika vaisu ottelu, josta huokui tosi vahvasti tv-showfiilis. Tavallaan tykkään tosi paljon näistä tämän ajan välippv:istä, koska näissä todella pääsevät painimaan ne alemmankin kortin ja ainakin midcardin nimet kuukaudesta toiseen. Nyky-WWE:ssä ppv:t on lähinnä Main Eventereitä varten, ja midcardilaisiakin näkee ainakin keskinäisissä otteluissaan todella harvoin. Toisaalta taas tämmöiset ottelut voisi silti näistäkin karsia pois, koska esimerkiksi tässäkään ei ollut mitään taustaa, eikä kehäotteetkaan kovin säväyttäviä olleet. Mero veti rutiininomaisesti peruspäivän kehässä, ja Droz osoitti ettei mikään ihan taidoton kaveri ole. Kyllä tämän siis ihan hyvin katsoi, eikä tämä ollut huono. Ongelma on vain se, ettei tämmöiset silti kuulu ppv:hen.
** (5:12)


Vader vs. Bradshaw - No Holds Barred Match
Samoin kuin edellisessä ottelussa, oli tässäkin selvä veteraani vs. tulevaisuuden nimi -asetelma. Vaderin kohdalla olen jo useasti todennut, kuinka tässä vaiheessa hän alkoi olla enää varjo parhaista vuosistaan, ja lienee ihan hyvä asia, että tämä lopulta jäi hänen viimeiseksi ppv-ottelukseen WWF:ssä. Harmittaa pirusti, ettei Vaderille annettu silloin SummerSlamissa '96 WWF-mestaruutta, koska hän olisi todellakin sen ansainnut. Tässäkin tapauksessa backstagepolitiikka osoitti julmuutensa, ja varsinkaan tästä Vaderin vuoden '98 face-runista ei jää paljoa kerrottavaksi kenellekään. Bradshaw oli jo kääntynyt heeliksi siinä edellisen IYH:n joukkueottelussa, jossa hän ottelun jälkeen pieksi sekä vastustajansa että oman joukkueparinsa Terry Funkin. Tämän jälkeen hän ja Vader yrittivät vielä otella joukkueena, mutta siitä ei tullut Bradshaw'n uuden asenteen takia mitään, ja niinpä nämä kaksi isoa körilästä päätyivät selvittämään välinsä kaiken sallivassa ottelussa.

Minua voi tämän ottelun osalta sanoa vähintäänkin lievästi mielenvikaiseksi, sillä minä tykkäsin tästä ottelusta. En nyt tietenkään yhtä paljon kuin hullu puurosta tai edes mannavellistä. Se on vain jollain tavalla hyvin vaikuttava näky, kun kaksi isokokoista äijää mätkii toisiaan, ja ottelu on myös painillisesti ihan kiva. Täytyy siis myöntää, että ymmärrän tavallaan Vinceä kaiken maailman Mark Henry & Great Khali -buukkauksissa, mutta niissä ongelmana on se, ettei paskaa ole osattu erottaa siitä toimivasta osuudesta. Tämä oli nimen omaan sitä toimivaa, yksinkertaista, karua ja silti viihdyttävää brawlausta. Kahta puolta enempää ei voi silti antaa, koska olihan tämä painillisesti hyvin vajaavaista, ja Vader oli harmillisen hidas. Bradshaw vakuutti minut taas.
**½ (7:55)


D-Lo Brown vs. Gangrel
Vain Attitude Eran WWF:ssä saattoi vampyyri olla mainstream-painin tasolla face. Kuten olen jo useamman kerran todennut, alkoivat vuoden '98 loppupuolella tosiaan monet Attitude Eralta muistetut painijat tehdä ppv-debyyttejään. Nyt oli Gangrelin vuoro. Jos openerissa paininut Edge oli jo hieman erikoinen kaveri, niin tämä punaista nestettyä juova valkopaitainen herrasmies sitä vasta olikin. D-Lo Brown oli hävinnyt ppv:tä edeltävässä Raw'ssa European-mestaruutensa X-Pacille ja haki nyt tästä ottelusta sitten ilmeisesti uutta nousua. Mitään kummempaa tarinaa ei tälle(kään) alakortin midcard-painijoiden ottelulle ollut.

Vaikka kummoisempaa taustaa ei tälle kohtaamiselle ollut, oli tämä laadullisesti ihan hyvä. Ei nyt vieläkään päästy openerin tasolle, mutta kuitenkin aika mukava alakortin ottelu. Gangrel osoitti tässä ottelussa, että kykeni kyllä painimaan ihan hyviä otteluita. D-Lo nyt sen oli näyttänyt jo aikaisemmin. Ei tässäkään tosiaan mitään kovin erityistä tapahtunut, mutta hoiti oman osuutensa juuri kuten piti. Gangrelista ei voi olla tykkäämättä. Pelkästään jo sisääntulomusiikki on kultaa.
**½ (7:50)


Ken Shamrock vs. Mankind vs. The Rock - Triple Threat Steel Cage Match for the WWF Championship Title Shot
Ppv:n kuudennen ottelun kohdalla päästiin vihdoin isompiin otteluihin, kun vastakkain oli käytännössä kolme WWF:n overeinta nimeä, jotka eivät olleet kiinni missään muussa kuviossa. Shamrockin feudi Owenia ja Rockin feudi Triple H:ta vastaan olivat päättyneet SummerSlamiin, ja Mankind oli ajelehtinut ympäriinsä jo vähän pidempäänkin ollen periaatteessa heel pyörien Mr. McMahonin kanssa ja suostuen tämän käskyihin, vaikka yleisö oli ollut jo pitkään sympaattisen Foleyn puolella. Niinpä edellisessä Raw'ssa nämä kolme ottelivat toisiaan vastaan ykköshaastajuusottelussa, mutta se päättyi, kun McMahonin ykkösmiehet Kane ja Undertaker sekaantuivat otteluun ja pieksivät kaikki kolme tajuttomiksi. Niinpä uusintaottelu buukattiin ppv:hen, ja ppv:tä edeltäneessä Heatissa siitä tehtiin vielä Steel Cage Match. Kyllä, Steel Cage Match buukattiin tuosta vain ppv:n pre-show'ssa. Tervetuloa Attitude Eralle.

Sen lisäksi, että yleisö oli ollut pitkään Mankindin puolella, osoitti kanadalainen yleisö tässä ottelussa taas voimansa buuaamalla Shamrockille ja tarjoamalla melkeinpä illan kovimmat popit Rockille. Itse ottelu oli puolestaan ehdottomasti illan paras. Aluksi se tuntui lähtevän liikkelle vielä aika hitaasti, mutta loppujen lopuksi se olikin juuri hyvä asia. Tämä oli nimittäin sen verran pitkä ottelu, että alusta alkaen hurja tykitys olisi käynyt vielä kalliiksi loppupuolella. Nyt alussa hommaa rakenneltiin kunnolla, ja pidemmälle edetessä mukaan tuli sitten karut bumpit ja huikea häkin katolta hyppäämisspotti. Tämä oli lähes niin hyvä kuin häkin sisällä käytävä kolminottelu voi ollakin. Kyllä nämä kolme osaavat. Ainoastaan olisin jäänyt kaipaamaan vähän enemmän sitä häkin käyttöä, koska nyt se jäi aika sivuosaan tässä.
**** (18:47)


Dustin Runnels vs. Val Venis w/ Terri Runnels
Luovuttuaan TAFKA Goldust -gimmickistä oli Dustin Runnelsista tullut uudelleensyntynyt kristitty, ja nyt hän soti kaikkea sitä moraalittomuutta ja väkivaltaa vastaan, mikä oli lisääntynyt radikaalisti Attitude Eran WWF:ssä. Runnelsin muodonmuutoksen aikoihin Val Venis oli tehnyt debyyttinsä WWF:ssä, ja niinpä tästä aikuisviihdetähdestä tulikin Runnelsin silmätikku. Runnels yritti häiritä Venistä parhaansa mukaan, mutta tämä ei häirinnästä pahemmin välittänyt, vaan käänsi lopulta koko homman Runnelsia vastaan. Runnels oli nimittäin hetkeksi lyöttäytynyt yhteen takaisin edellisen vuoden lopuilla hylkäämän vaimonsa Terri Runnelsin, eli Marlenan, kanssa. Terri oli kuitenkin kadonnut joksikin aikaa, kunnes Val Venis paljasti eräässä Raw'ssa, että Terri onkin nyt hänen kanssaan. Tämän jälkeen sai Runnels nauttia kahdessa Raw'ssa titantronilta näytetyistä aikuisviihdevideoista, jotka Venis oli tehnyt Terrin kanssa. Ei liene vaikeaa uskoa, että Runnels oli täysin murtunut mies. Ja silti Venis oli face. Tervetul.. Olkoon.

Tätä midcardottelua ei voi tosiaankaan moittia siitä, että siltä olisi puuttunut taustaa. Vaikka otteluun johtanut feud olikin aika uskomaton, ikävä kyllä ottelu ei sellainen ollut. Jostain syystä en osannut edes odottaa tältä kauheasti, vaikka Goldust on ihan hyviin otteisiin pystynyt, ja Val on uransa alkuvaiheissa ollut oikein vakuuttava. Ehkä se sitten oli se, että pelkäsin jo etukäteen, että ottelussakin paini jää vain feudin alle. Oli tämä siis ihan kiva ottelu, mutta taas semmoinen tv-tasoinen. Ei mitään, mitä ei olisi Valilta ja Dustilta nähty muissakin otteluissa. Pitää kuitenkin muistaa, että ennemmin näiden rutiiniottelua katsoo kuin vähintään puolta WCW:n ppv:n kortista.
** (9:09)


Jeff Jarrett & Southern Justice vs. X-Pac (c) & New Age Outlaws (c)
Jeff Jarrett oli siis hävinnyt SummerSlamissa X-Pacille, mikä tiesi miehelle hiustyylin muutosta. Samalla muuttui myös asenne, kun Jarrett luopui Double J -nimestään ja countrylaulaja-gimmickistään, mikä oli huomattava kehitysaskel miehen uralla. Tennessee Lee oli lähtenyt WWF:stä jo pari kuukautta aiemmin, mutta vielä tässä vaiheessa Jarrettin apuna olivat Mark Canterbury ja Dennis Knight, eli aikaisemmin Godwinsseinä tunnetut maalaisjuntit nyt bad ass henkivartijan gimmickillä. Vaikka SS:n jälkeen Jarrett olikin siis muuttunut entistä inhottavammaksi tapaukseksi, ei hän ollut muuten vielä jatkanut eteenpäin vaan kantoi syvää kaunaa X-Pacia kohtaan. Niinpä hän ja Southern Justice hakivatkin sitä nyt tässä ottelussa tuoreelta European-mestarilta ja New Age Outlawsilta.

Tämä ei ollut ensimmäinen tämän vuoden aikana nähty usean miehen joukkueottelu, jossa on mukana D-Generation X. Yksikään niistä otteluista ei ole ollut huono, mutta esimerkiksi tätä ja sitä keväällä Nationia vastaan käytyä ottelua on vaivannut se, etteivät ne ole mitenkään hirveän erityisiksikään yltäneet. NAO, X-Pac ja Jarrett esittivät kyllä ottelussa ihan hyviä otteita, ja Southern Justicekin vaikutti normaalia paremmalta tällä uudella gimmickillään, mutta ei tämä silti mainittavan hieno koitos ollut. Ihan kivaa rymistelyä ennen Main Eventiä, mutta jotain vähän uudempaa olisi voinut toivoa. Tämäkin oli jo ennen nähty, mutta onneksi kyseessä oli sentää kiva uusinta.
**½ (11:15)


Steve Austin (c) vs. Kane vs. The Undertaker - Triple Threat Match for the WWF Championship
Vielä SummerSlamissa nähtiin ME:nä kahden firman suurimman facen rehti kohtaaminen, mutta kuukaudessa oli ehtinyt tapahtua paljon. Undertaker ja Kane olivat yhdistäneet voimansa jo ennen SS:ää, ja ppv:n jälkeen he vihdoin myivät itsensä saatanalle ja sopivat yhteistyöstä Vince McMahonin kanssa. Undertaker oli siis valmis tekemään mitä tahansa saadakseen WWF-mestaruuden itselleen, ja McMahonin palava halu saada päämestaruus pois Austinilta oli vain kasvanut päivä päivältä. Niinpä McMahon kehitti "Master Planin" ja buukkasi tähän ppv:hen Triple Threatin näiden välillä. Lisäksi hän loi otteluun vielä lisästipulaation: Undertaker ei voisi ottelussa selättää Kanea ja Kane ei voisi selättää Undertakeria. En edelleenkään ihan ymmärrä, mitä järkeä tuossa kayfaben näkökulmasta ajatellen oli. Ok, McMahon ehkä ajatteli, että Kane ja 'Taker eivät ajaudu tappelemaan keskenään, kun eivät voi selättää toisiaan, jolloin Austin ei voi ehkä heitä samalla tavalla yllättää. Toisaalta taas otteluun olisi avautunut useampi tapa Austinille menettää vyönsä, minkä luulisi olevan Vincen ykköstavoite. Lisäksi (kuten ottelussa saattoi havaita) stipulaatio itse asiassa vain lisäsi veljesten välistä nyrkkienvaihtoa, koska heidän oli kuitenkin selvitettävä, kumpi saa selättää Austinin. Typerää buukkausta.

Täytyy muuten sanoa täysin asiaan liittymättömästi, että Undertaker oli tässä vaiheessa lookiltaan, sisääntulomusiikiltaan jne. jo hyvin lähinnä Ministry of Darkness -aikaa, vaikka se ei vielä ihan ollut alkanut. Mutta siis itse otteluun. Kun jo ottelun stipulaatiossa on näin epäloogista buukkausta, ei voi olettaa muuta kuin, että tietenkin se vaikuttaa myös ottelun laatuun. Juuri buukkauksen takiahan tästä hyvin pitkälle muodostui käytännössä Handicap Match, ja vaikka nämä kolme viihdyttävän entertainment brawlin osasivatkin (vaikka kukaan ei uransa parhaassa kunnossa ollutkaan), niin vähän vaisuksi tämä jäi. Paikoitellen meno oli kyllä oikein hyvää, ja yleisö oli hienosti mukana, mutta loppujen lopuksi tämä oli kyllä turhan pitkä ottelu siihen nähden, miten vähän tässä kuitenkin tapahtui. En myöskään tykännyt lopetuksesta. Otteluna tämä oli siis ihan hyvä ihan jo tunnelman ja mukana olleiden hyvien hetkien ansiosta, mutta ME:nä harvinaisen heikko esitys WWF:ltä. WCW:ltä tämä kai olisi jo hyvä suoritus.
**½ (22:03)

*** The Rock
** Mankind
* Ken Shamrock

Kuten tähdistäkin näkee, oli tämän ppv:n ehdoton huippukohta tuo Main Event, jossa natsasi tosi moni asia, ja yleisö sai nauttia hienosta Steel Cage -ottelusta. Tämän lisäksi erityiskiitosta täytyy antaa hyvälle openerille, mutta muuten tapahtuma oli kyllä rehellisesti sanottuna aika vaisu. Yli puolet kortista oli satunnaisia midcard-otteluita, joista kaikki eivät olisi millään kuuluneet ppv:hen. Kuten jo sanoin, tykkään nähdä midcard-kasvoja ppv:ssä, mutta vastapainona pitää olla myös isoja nimiä. Nyt esim. IC-mestaruutta ei nähty koko ppv:ssä (joo, johtuu mestarin loukkaantumisesta mutta silti) ja muutenkin starpower keskittyi käytännössä kahteen otteluun. Tykkään edelleen päämestaruuden ympärillä pyörivästä Austin-kuviosta, vaikka tämä olikin nyt heikoin siihen liittyvä ppv-ottelu. Hyvänä puolena ppv:stä täytyy sanoa, että yhtään huonoa hetkeä tässä ei ollut. Vaisuja kyllä, mutta kaikki ottelut viihdyttivät ainakin jollain asteella. Silti kokonaisfiilis jäi aika heikoksi, joten ehdottomasti tämä menee Kehnojen kategoriaan.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Spring Stampede - Ok
12. WWF Royal Rumble - Ok
13. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
14. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
15. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
16. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
17. WCW Slamboree - Kehno
18. WCW The Great American Bash - Kehno
19. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
20. WCW Road Wild - Surkea
21. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi lisää WWF:ää ja seuraava In Your House.

[Kenitys]

JUDGMENT DAY: IN YOUR HOUSE 25

Ensimmäiseksi on sanottava, että taitaa olla tämä vuoden tyylikkäin ppv-poster ainakin tähän mennessä. On oikeastaan hankala selittää, mikä tässä toimii niin hyvin. Ehkä se on vain se sopiva yksinkertaisuus ja samalla hitonmoinen tyylikkyys. En toki kiistä, etteikö varsinkin SummerSlaminkin posteri olisi ollut todella näyttävä, mutta tämä iskee silti vielä enemmän. Judgment Day kuuluu taas näihin In Your Houseihin, joiden nimi tulisi myöhemminkin elämään WWF:n/E:n vuosittaisissa väli-ppv:issä. Selostajina edelleenkin JR ja King.


Al Snow w/ Head vs. Marc Mero w/ Jacqueline
Al Snow ja Head olivat siis tulleet jäädäkseen, ja pysyvän WWF-sopimuksen jälkeen Snow ja Head tippuivatkin nopeasti kaluamaan WWF:n midcardia. Ei sillä, että siinä varsinaisesti mitään vikaa olisi, sillä eihän Snow nyt rehellisyyden nimissä mikään Main Event -kaveri vain ikinä ole ollut. Vastaansa Snow sai WWF-uransa ehtoopuolella olleen Marc Meron, jonka manageri Jacquelinen vyötäisille oli nyt saatu viime vuoden loppuun asti käytössä ollut Women's-mestaruusvyö muistuttamaan siitä, että hän tosiaan oli WWF:n naisten divisioonan kuningatar. Mitään kummempaa feudia ei ilmeisestikään Snow'n ja Meron välillä ollut.

Eipä sitä feudia aina kaivatakaan, jos ottelu on hyvä, ja olihan tämäkin nyt vähintään ihan hyvä. Tämä on taas niitä vähän hankalia tapauksia, joissa on oikeastaan vaikea selittää, miksi homma ei toiminut nyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut toimia. Snow ja Mero vetivät homman kyllä kunnialla läpi, mutta ehkä kummallakaan ei sitten vain ollut kiinnostusta tarjota mitään sen erityisempää IYH-openerissa. Joka tapauksessa vauhdikasta painia, ja kyllähän nyt esim. Meron SSP säväyttää aina, ja Snow puolestaan loisti ilmeillään ja esiintymisellään. Huonomminkin voisi ppv alkaa...
**½ (7:13)


Disciples of Apocalypse & Paul Ellering vs. Legion of Doom & Droz
...Tai jatkua. Koska ppv järjestettiin Chicagossa, koki WWF ilmeisesti velvollisuudekseen tuoda LOD:n vielä kerran ppv:hen painimaan, vaikka käytännössä Road Warriorsienkin WWF-ura alkoi tässä vaiheessa Attitude Eraa olla ohi. Muistin näköjään väärin, että Darren Drozdov olisi vielä aloittanut kunnolla singleuran, koska nyt hän pyöri taas LOD:n kanssa ja oli myös maalannut naamansa kunnon LOD-tyyliin. Legion of Doomin viimeiseksi feudiksi WWF:ssä jäi tämä ikuisuuskamppailu tylsääkin tylsemmän DOA:n kanssa, ja siihen kuului myös Scott Hallin alkoholiongelmakuvion kanssa vuoden kuvottavimman storylinen kanssa kilpaileva Hawkin huume- ja lääkeriippuvuusongelmakuvio. Hawk oli siis ollut paljon poissa viime aikoina ruudusta, koska WWF oli päättänyt käyttää tämän oikean elämän ongelmia myös storylinessä. Tähän liittyi myös Hawkin esiintymistä "aineiden vaikutuksen alaisena", minkä ansiosta Droz olikin viime aikoina paininnut enemmän Animalin kanssa. Joka tapauksessa tämä kuvio oli LOD:lle ilmeisesti liikaa, koska vuoden loppuun mennessä he olivat lähteneet WWF:stä. Onneksi samaa voi sanoa myös DOA:sta.

Ottelusta ei taas paljon hyvää voi sanoa. Vähän kuitenkin voi: Paul Ellering oli ihan hauska tuossa järkyttävässä moottoripyöräilijä-lookissaan, Droz hoiti hommansa ihan ok:sti kehässä, ottelu oli lyhyt ja Hawkin nykyinen keski-ikäistynyt hiustyyli oli aika hassua tarkasteltavaa verrattuna vanhaan kunnon mohawkiin. Kaikki muu olikin sitten aika lailla täyttä roskaa, joka oli nähty jo kahdessa aikaisemmassa ppv-ottelussa ja joka muuttui vain kerta toisensa jälkeen tylsemmäksi. Vaikka viini paraneekin vanhetessaan, DOA vs. LOD -feudiin ei sama sovellus toimi.
* (5:55)


TAKA Michinoku (c) w/ Yamaguchi-San vs. Christian w/ Gangrel - WWF Light Heavyweight Championship
TAKA oli pitänyt LHW-mestaruusvyötään edellisen vuoden joulukuusta asti, mutta viimeeksi mestaruutta oli puolustettu ppv-tasolla maaliskuisessa WrestleManiassa. Oli siis vähitellen aikakin, vaikka kyllä tässä vaiheessa oli jo nähtävissä WWF:n/E:n tulevien vuosien kevyensarjan arvostus. Christian teki siis viime ppv:ssä debyyttinsä ilmestymällä ringsidelle kesken Edgen ottelun. Edgen veljen saapuminen WWF:ään hämmensiä Edgen niin pahasti, että hän hävisi tuon ottelun. Seuraavilla viikoilla Edge hämmentyi entistä pahemmin, kun Christian alkoi kaveerata epäilyttävän Gangrelin kanssa. Gangrel oli ollut useaan kertaan yhteydessä myös Edgeen, mutta Edge ei Gangrelista perustanut, joten nyt häntä arvelutti suuresti se, että Christian oli tämän goottista elämäntapaa edustavan miehen kanssa hyvissä väleissä. Niinpä Edge olikin jälleen tuttuun tyylinsä katsomon varjoissa seuraamassa veljensä ensimmäistä ottelua WWF:ssä. Painijoiden välillä ei siis tässäkään kummempaa feudia ollut.

Jännää ajatella Christiania LHW-divisioonan painijana, mutta ehkäpä uransa alkuvaiheessa tosiaan juuri ja juuri. Itse ottelu oli oikein viihdyttävää ja vauhdikasta menoa, ja vaikka Christian ei tosiaan ihan tyypillisin LHW-divarin painija ollutkaan, esitti hänkin tässä ottelussa yllättävän high flying -menoa. Harmi, ettei WWF kokenut tarpeelliseksi antaa aikaa ja paikkaa useammin näille otteluille. Ajan puutteesta kärsi myös tämäkin ottelu, ja ennen kaikkea sen takia tästä ei ehtinyt hyvää parempaa rakentua. Joka tapauksessa mukavaa katsottavaa, jota olisi saanut olla tarjolla useamminkin.
*** (8:34)


Val Venis w/ Terri Runnels vs. Goldust
Ainakin minun silmissäni tässä vaiheessa tätä feudia viimeistään oli face/heel-jako kääntynyt ja toisin päin. Breakdownin jälkeen Venis oli nimittäin jatkanut rehentelyään ja Dustin Runnelsin vaimon Terrin kanssa vehtaamista, kunnes Dustin sai tarpeekseen ja katosi WWF:stä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Dustinin lupaama "He is coming back" tapahtui: kesken Veniksen ja Runnelsin promon areena muuttui kultaiseksi, vanha kunnon sisääntulomusiikki alkoi soida ja lähes vuoden tauon jälkeen Goldust teki paluunsa! Runnels oli siis palannut yleisönsuosikki Goldustina WWF:ään, ja heti paluuiltanaan hän jysäytti Big Valbowskille Shattered Dreamsina ja sai näin osan kostostaan. Nyt hän haki lisää sitä tästä ottelusta.

Yllättävää, kuinka paljon Goldustin paluu teki hyvää myös ottelun laadulle. En tiedä, olisiko Runnels vaikka saanut oikeasti lisää motivaatiota palattuaan vanhaan gimmickiinsä, mutta jotenkin nyt hänen menonsa kehässä näytti paremmalta kuin pitkään aikaan. Myös Venis oli laajentanut nyt taas repertuaariaan eikä esittänyt vain niitä debyytistä lähtien nähtyjä samoja kikkoja. Kun tähän vielä lisää sen, että yleisökin osasi olla luonnikkaammin vain toisen puolella ja toista vastaan, oli tämä kokonaisuutena hyvä ottelu. Ei vieläkään mikään mestariteos, mutta tuskin nämä kaksi paljon tätä parempaa saavatkaan aikaan. Tähän sopisi vaikka päättää koko feud, mutta en tiedä, jatkuuko tämä vielä tästä.
*** (12:07)


D'Lo Brown (c) vs. X-Pac w/ Chyna - WWF European Championship
Parin viime kuukauden aikana European-mestaruusvyön ympärillä oli tapahtunut aika paljon. Nation vs. DX -feudin aikana D'Lo voitti siis European-mestaruuden heinäkuussa HHH:lta Rockin avustuksella ja otteli tuota Raw'ta seuranneessa IYH:ssa X-Pacia vastaan Non Title Matchissa. Myöhemmin SummerSlamin jälkeen X-Pac pääsi haastamaan D'Lon mestaruusvyöstä, ja tuolloin X-Pac onnistui voittamaan vyön itselleen. Onni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Breakdownin jälkeen Brown käytti revanssimahdollisuutensa ja voitti vyön takaisin itselleen. Tällä kertaa Milanosta kuulutuksen mukaan kotoisin oleva D'Lo joutui nyt puolestaan tilanteeseen, jossa hänen täytyisi säilyttää mestaruusvyö, kun entinen mestari X-Pac käytti revanssimahdollisuutensa.

Näiden kahden ottelu Fully Loadedissa oli hyvä, ja niin oli tämäkin. Muuten tämä oli oikeastaan voinut olla jo illan paras ottelu ja ihan erityisen onnistunut koitos, mutta lopun sekavuus pilasi taas sen mahdollisuuden. En tykännyt yhtään, kun Mark Henryn piti saapua ringsidelle sekoittamaan pakkaa, minkä jälkeen ottelun loppuhulinat olivatkin (ihan näyttävästä lopetuksesta huolimatta) aika kehnoja. Muuten ottelu oli kyllä hyvää ja vauhdikasta painia, vaikka olisin ehkä odottanutkin jonkinlaista parempaa rakentelua. Kritiikkiä nyt taas riitti tälle ottelulle, vaikka kyllä tästä katsoessa tykkäsinkin. European-mestaruuskuviot ovat mukava piristysruiske.
*** (14:37)


New Age Outlaws (c) vs. The Headbangers - WWF Tag Team Championship
Headbangersit kuuluivat taas tähän osastoon, joka tulisi katoamaan WWF:stä Attitude Eran ensimmäisen vuoden loppuun mennessä - tosin ei samassa mittakaavassa kuin LOD tai Mero, sillä molemmat jatkaisivat kyllä (wrestlecrapin värittämällä) singleurallaan ja tekisivät myöhemmin vielä paluun joukkueenakin. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että näitä kahta en kyllä suuremmin jää kaipaamaan. Joukkueuran loppupuolella Headbangerseille haettiin ilmeisesti piristystä vielä heel-turnilla, mutta mitään kummempaa edistystä se ei tuonut. Joka tapauksessa uuden asenteen voimin Headbangersit olivat nyt valmiita haastamaan New Age Outlawsit näiden joukkuemestaruuksista.

Muuten voisi väittää, että mielipiteeni tästä ottelusta johtuu antipatioistani Headbangerseja kohtaan, mutta ei se siitä voi olla kiinni, koska olen myöntänyt muutaman kerran tämänkin projektin aikana yllättyneeni iloisesti joistakin Headbangersien otteluiden laadusta. Tästä en kuitenkaan yllättynyt, koska tämä oli puhtaasti tylsä ja muutenkin kehno. Tiedän kyllä, että face vs. heel -joukkueotteluiden yleisin rakenne on se, heel-joukkue eristää toisen faceista siihen asti, kunnes face pääsee niskan päälle ja saa hot tagin. Tässä kuitenkin tuota eristysvaihetta oli jatkettu aivan liian pitkäksi - erityisestikään kun Headbangerseilla ei ollut edellytyksiä minkäänlaiseen viihdyttävään hallintaan. Lisäksi muutenkin tuohon liittyvät jatkomeiningit ja lopetus oli todellinen antikliimaksi. Toisin sanoen en ymmärrä tämän ottelun yllättävänkin hyviä arvosanoja. Alkupuoli tässä oli kyllä aika hyvääkin menoa, mutta loppupuoli alkoi rehellisesti sanottuna ärsyttämään.
*½ (14:01)


Ken Shamrock (c) vs. Mankind - WWF Intercontinental Championship
Tämänkin ottelun taisteluparin face/heel-jakauman epäselvyys on taas Attitude Eraa aidoimmillaan. Ken Shamrock oli edellisen kuukauden Breakdownista lähtien alkanut hermostua siihen, kuinka hän oli hävinnyt otteluita ja kuinka yleisö suhtautui häneen. Lisäksi Shamrockille ryppyilevät henkilöt, kuten loukkaantumisesta kärsivä entinen IC-mestari Triple H, joutuivat Shamrockin raivohullun hyökkäyksen kohteeksi. Mankind oli taas edelleenkin epätoivoisesti kiinni Mr. McMahonissa, ja hän yritti edelleen päästä tämän kultapojaksi, mutta Foleyn tilanteen säälittävyys ja McMahonin suhtautuminen Mankindiin oli kääntänyt Mankindin yleisön silmissä faceksi. Itse ottelun taustasta sen verran, että Triple H tosiaan voitti SummerSlamissa IC-vyön itselleen mutta loukkaantui pian tuon jälkeen, ja niinpä vakatoidusta mestaruudesta järjestetitin turnaus. Tuon turnauksen voitti Shamrock, ja hänen ensimmäiseksi haastajakseen tuli Mankind, joka oli viime aikoina muutenkin paininut Shamrockia vastaan. Shamrock tahtoi osoittaa, että hän saa Mankindinkin luovuttamaan Ankle Lockiinsa.

Tämä oli minun silmissäni ppv:n paras ottelu. Sen kyllä myönnän, että paikoitellen ottelu oli vähän hidastempoista, mutta oikeastaan oli kivakin nähdä monien vauhdikkaiden ja räjähtävien otteluiden jälkeen tämmöinen paikoin hieman rauhallisempi meno. Toisaalta tässäkin ottelussa oli omat vauhdikkaat hetkensä, ja tässä nähtiin myös näyttävimmät bumpit, kuten Powerslam teräsportaiden päälle. Kunniaa täytyy antaa myös sekä Shamrockille että Mankindille, koska molemmat vetivät oman roolinsa hyvin. Ottelun lopetuskin oli ovela tapa päättää kamppailu kaikkien kannalta hyvin. Silti ei tämä nyt mikään huippukamppailun tasoinen ollut, koska todellinen erikoisuus ja muu loisti tässäkin poissaolollaan.
***½ (14:36)


Mark Henry vs. The Rock
(The) Nation (of Domination)in aika oli tullut lopullisesti päätökseen. Nation-johtaja Rock oli pian SummerSlamin jälkeen alkanut saada huikeaa yleisönsuosiota, mistä malliesimerkki oli Breakdownissa nähty vastaanotto, ja ilmeisesti tuo suosio oli alkanut muuttaa ennen niin ylimielistä Rockia jälleen ihan oikeasti ihmisläheisemmäksi "People's Championiksi". Nationin jäsenistä Godfatheria tämä ei paljoa kiinnostanut, koska hän oli muutenkin eriytynyt porukasta jo omiin pimppaus-touhuihinsa, mutta Mark Henry ja D'Lo Brown eivät Rockin uudesta linjasta pitäneet. Niinpä he "heittivätkin ulos" Rockin Nationista ja jatkoivat itse kahdestaan tynkä Nation of Dominationin jäseninä. Rockin ryhmästä ulosheittäminen ei kuitenkaan riittänyt Henrylle, vaan hän tahtoi muutenkin kostaa entiselle johtajalleen.

Täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti ottelun laadusta. Projektini aikana en ole nähnyt vielä yhtään edes siedettävää 1 vs. 1 -ottelua Mark Henryltä, mutta tässä Mark oli yllättävän virkeässä kunnossa. Suurin kunnia tietenkin kuuluu Rockille, loistavasti mukana olleelle yleisölle ja ottelun lyhyydelle, mutta tästä jäi ihan ok maku suuhun. Ei tämä siis tietenkään hyvä ottelu ollut, mutta en minä semmoista olisi koskaan voinut odottaakaan. Ihan ok tv-ottelun tasoinen kamppailu, jonka laatua lisäsi oikeasti yllättävä ja siksi myös onnistunut lopetus.
** (5:02)


Kane vs. The Undertaker - Special Referee: Steve Austin - WWF Championship
Viime kuukauden Main Event oli päättynyt sekaviin tunnelmiin, kun Mr. McMahonin "Master Plan" oli tavallaan toiminut ja tavallaan ei. Ottelu nimittäin päättyi, kun Kane ja Undertaker, jotka olivat koko ottelun ajan tapelleet siitä, kumpi saa selättää Austinin, selättivät Stone Coldin yhdessä Double Chokeslamin jälkeen. Tuomari laski kolmeen, ja ottelulle oli saatu kaksi voittajaa. Heti tämän jälkeen Mr. McMahon ryntäsi paikalle, nappasi Austinin Smoking Skull -vyön itselleen ja pakeni paikalta. Ppv:n jälkeen Vince julisti, että seuraavassa ppv:ssä Kane ja Undertaker ottelisivat vastakkain ottelussa, jossa jommasta kummasta kruunataan uusi WWF Champion. Lisäksi Vince päätti, että Austin olis ottelun tuomari, ja että tämän olisi pakko tuomaroida ottelu rehellisesti ja julistaa ottelun päätteessä toinen veljeksistä uudeksi WWF-mestariksi, tai muuten Vince erottaisi Austinin WWF:stä ppv:n päätteeksi. McMahonin ilmoituksesta eivät innostuneet niin Kane ja Undertaker, jotka pieksivät Vincen sairaalakuntoon, kuin Austinkaan, joka saapui sairaalaan mätkimään McMahonia. Joka tapauksessa ottelu ja sen stipulaatiot olivat ja pysyivät.

Minä edelleenkin tykkään tästä Austin vs. McMahon -kuviosta, koska tämä ei ole samalla tavalla käynyt tylsäksi tai haitannut muita ME-kuviota (vaan itse asiassa piristänyt niitä) niin kuin nWo-kuvio nopeasti alkoi tehdä. Sen sijaan näistä parista viimeisimmästä ME:stä en ole kummemmin tykännyt, ja tämä ottelu oli nyt heikoin WWF:n päämestaruusottelu varmaan sitten SummerSlam 1995 Diesel vs. King Mabelin. Kane ja Undertaker vetivät kyllä tavallaan ihan katsottavaa ja vakuuttavaa kahden ison miehen intenssiivistä brawlia, mutta kumpikaan ei kyllä ollut todellakaan parhaassa vedossaan. Tähän kun lisätään se, että ottelun loppu piti sotkea typerällä Paul Bearerin sekaantumiselle puhumattakaan sitten idioottimaisesta lopusta tai jälkimeiningeistä, niin vähän laimea fiilis tästä ottelusta jäi. Ihan ok ottelu siis, mutta päämestaruusotteluksi aika vaisua. WWF-standardeilla puhuttaessa siis.
** (17:41)

*** Mankind
** Ken Shamrock
* Christian

Kyllähän tämä vuoden huonoin ppv WWF:ltä oli. Siitä huolimatta, että ppv:ssä oli neljä kolme tähteä tai sen yli olevaa ottelua, kokonaisuudesta tästä jäi aika vaisu fiilis. ME-kuvioita nyt tavallaan vietiin eteenpäin, mutta tavallaan niissäkin jämähdettiin nyt aika ilkeästi paikoilleen. Muuten ppv ei taas paljon mitään uutta tuonutkaan - jos ei lasketa sitä, että LHW-divisioona pääsi pitkästä aikaa esille mestaruusottelun muodossa. Lisäksi ME-ottelutkin olivat harvinaisen heikkoja, joten kauheasti hyvää sanottavaa tästä ei jäänyt, vaikka ei tämä nyt vielä WCW:n viime kuukausien tasolle yltänytkään. Parannusta voisi alkaa WWF:ltäkin joka tapauksessa toivoa.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Spring Stampede - Ok
12. WWF Royal Rumble - Ok
13. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
14. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
15. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
16. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
17. WCW Slamboree - Kehno
18. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
19. WCW The Great American Bash - Kehno
20. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
21. WCW Road Wild - Surkea
22. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi taas pienen tauon jälkeen WCW:tä ja sen Halloween Havoc.

[Coca]

WCW/nWo Souled Out 1998
January 24, 1998
Attendance - 5,486
Hara Arena
Trotwood, Ohio

Älyttömän WCW-innostukseni ansiosta kulutin eilistä aamupäivääni etenemällä Nitrojen ja Thunderien katselusta suuremmille areenoille. Tämän kyseisen PPV:n olen joskus aikaisemmin jo nähnyt (ja unohtanut ajan saatossa kaikki sen tapahtumat), mutta nähtyäni myös alustavat viikottaiset, sain huomattavasti suuremman katselunautinnon. Luin katsellessani samalla myös Kenityksen arvostelun tapahtumasta ja voin sanoa jopa yllättyneeni arvosteluveteraanin jyrkistä mielipiteistä.


Juventud Guerrera, Chavo Guerrero Jr., Super Calo & Lizmark Jr. vs. Psychosis, La Parka, El Dandy & Silver King
- The Giant vs. Nash-aiheisen hypevideon jälkeen itse tapahtuma päästiin potkaisemaan käyntiin. Openerissa kourallinen luchapainijoita löivät sarvensa yhteen. Muistan joskus pitäneeni WCW:n luchadoreosastoa koko promootion parhaana viihdykemuotona, mutta lähtöasetelmat olivat kääntyneet täysin päälaelleen. Nautin toki ottelun muutamista todella näyttävistä liikkeistä ja sulavasta lentelystä, mutta koko ottelun ajan säilynyt tahti oli makuuni liian nopeaa. Missään kohtaa katsoja ei saanut hengähtää, sillä ottelussa vallitsivat samat säännöt, kuin Meksikon aidoissa luchakehissäkin. Ilman mitään järkeä painijoita tuli ja meni, lenteli ja sinkoili.
Pysähdyin muutaman kerran ihailemaan kunkin painijan atleettisuutta ja etenkin hyppyjen puhtautta. Yksin siistit suoritukset eivät kuitenkaan riittäneet vakuuttamaan. Openerina tämä toimi hyvin, mutta ei kyllä jättänyt La Parkan lisäksi mieleen mitään muistamisen arvoista.
***- / *****
_______



Raven vs. Chris Benoit - Raven's Rules Match
- Kenitys tuossa omassa arvostelussaan kehui kovasti ottelun ajankohtaa ja buukkauksen järkevyyttä. Itseäni ei haittaa ollenkaan, vaikka kohtaaminen hoidettiinkin vasta tässä PPV:ssä, sillä ainakaan vielä en ole yhtä perusteellisesti tuohon vuoteen 1997 perehtynyt. Vesi kielellä jäin odottamaan one-on-one-asetelmaa, kun selvisi, että The Flockin oli poistuttava johtajansa Ravenin kulmauksesta.

Kumpainenkin painija oli alusta saakka vahvassa asemassa. Ottelumuoto määräytyi Ravenin tahdon mukaan ja Benoit oli koneen tavoin eliminoinut lähes kaikki muut Flockin jäsenet edellisvuonna. Näen buukkauksenkin olleen tämän puolesta kuin hunajaa suoraan tarjoiltuna fanien ahnaisiin suihin. Odotukset ottelua kohtaan olivat siis katossa ja voin ihan käsi sydämellä sanoa saaneeni odotuksilleni vastiketta. Kaksi midcardin kuumimpiin nimiin kuuluvaa jannua pistivät pystyyn uskomattoman shown. Löytyi stiffiä aseiden käyttöä ja täydelliseksi vastapainoksi myös taidokasta painia. Vaikka miesten painityylit eivät tunnukaan kävelevän ihan käsi kädessä, aistin silti kemioiden pelaavan yhteen miltei täydellisesti. Mitä pidemmälle ottelua päästiin, sitä enemmän toivoin sen jatkuvan loputtomiin. Lopetus ei kuitenkaan jättänyt faneja kylmäksi!
****/*****

Tuota Benoitin ja Ravenin ottelusta rustaillessani tajusin, kuinka vaikeaa onkaan antaa tähtiarvosanoja. Onko käytäntö täysin turha?
_______



Rey Mysterio (c) vs. Chris Jericho for The WCW Cruiserweight title
- Heti alkuun on pakko mainita, että Jerichon buukkaus PPV:tä edeltävissä viikottaisissa on ollut täydellistä. Mies veti pienen tappioputken ja uuden egomaanisen hahmonsa myötä otti nämä tappiot turhan raskaasti. Lionheart pisti otteluidensa päätteeksi koko ringsiden ylösalaisin ja heti seuraavalla viikolla pyyteli anteeksi kohtuutonta käytöstään. Hyvitykseksi hän osti muutaman kerran kehäänkuuluttajalle(?) uuden puvun, koska oli repinyt aina edellisen käyttökelvottomaksi.
Mysterio liitettiin kuvioon mukaan siten, että Jericho kertoi arvostavansa Reytä enemmän kuin ketään muuta CW-painijaa. Tästä huolimatta kuvioon totta kai kuului, että hän niittasi entisen ystävänsä kerta toisensa jälkeen mattoon ja vaati itselleen mestaruusottelua.

Tapansa mukaan Rey lähti otteluun altavastaajana. Pienen kokonsa lisäksi Reyn menoa rajoitti loukkaantunut polvi, jonka ympärille ottelu pitkälti perustui. Klassista kaavaa siis oltiin sovellettu kahden modernimman painijan kohtaamiseen.
Ottelun lopputulos oikeasti jännitti, sillä kummassakin tapauksessa jatko Jerichon hahmon parissa olisi mielenkiintoinen. Tämä oli seikka, joka buustasi mielenkiintoa kummasti ylöspäin. Painillisestikin ottelu oli mukavaa katseltavaa. Myös ottelun jälkeiset tapahtumat ja Jerichon hahmon eteenpäinvieminen olivat nautittavia.
***+/*****

Pakko tähän väliin sanoa, että Chris Jerichoa on luonnehdittu koko WCW:n valovoimaisimmaksi painijaksi. Ihan näin kuukauden WCW-paketin jälkeen voi väitteen allekirjoittaa. Mies oli viikosta toiseen kirjaimellisissa liekeissä!
_______



Booker T (c) vs. Rick Martel for the WCW Television title
- Rick Martel teki WCW-debyyttinsä muutamaa viikkoa ennen tätä ottelua. Yleisö tuntui pitävän hänestä heti. Look oli kohdallaan ja hänestä paistoi läpi sellainen vanhan ajan james bondmainen suuri status. Hauska piirre.

Kohtaaminen oli katsottavaa tavaraa, mutta ilman sen suurempaa taustatarinaa ei mullistanut maailmaa. Saatoin jopa muutaman kerran tylsistyä, vaikkakin mahdollinen tylsistyminen johtui edellisten otteluiden kovasta tasosta. Suhteellisen tuore Television-mestari Booker T vetelee tämäntasoisia mittelöitä ihan viikottain, joten tuskin kummempaa analyysiä tarvitsee edes kirjoittaa?
***/*****
______



Scott Hall vs. Larry Zbysko
- Kaikkien aikojen ensimmäisessä Thunder-episodissa näytettiin Starrcaden Zbysko vs. Bischoff kokonaisuudessaan. Temppu oli ihan miellyttävä, sillä sen avulla pääsin kiinni koko Larryn rooliin nWo:n vastaisena soturina.

Mitään suurta tältä ottelulta tuskin saattoikaan odottaa, mutta ehkä Kenityksen antama yksi tähti on hiukan liian ankara? Painitaidoistaan kiinnipitävä veteraani ''Living Hasbeen'' Larry Zbysko venyi mielestäni yllättävänkin hyvään otteluun, vaikka Scott Hallin panos ei ollutkaan suuri. Tämän lisäksi ottelun jälkipuoliskolla nähtiin mahtavaa meininkiä muuan managerin toimesta. Ihan hyvinhän tämä toimi nimenomaan tarinansa takia?
**/*****
______



nWo (Buff Bagwell, Scott Norton & Konnan) vs. Steiner Brothers & Ray Traylor
- Pienen takapakin jälkeen taso nousi jälleen rutkasti. Kehässä oli samaan aikaan useampi kiinnostava ja aivolohkoja stimuloiva painija. Etenkin Buff Bagwellin ja Scott Steinerin kehävuorojen aikana ottelun kulkua sai seurata mielihyvästä kertova hymy huulilla. Kumpaisenkin Steinerin kehätoiminta on juuri sitä, mistä nautin kaikista eniten. Tästä huolimatta olen aina ollut sitä mieltä, että Scotty jättää veljensä varjoon omalla loistokkuudellaan. Näin tapahtui myös tässä ottelussa.

Kaikenkaikkiaan mittelö noudatti sitä perinteistä joukkueotteluiden kaavaa. Kukin painija pääsi näyttämään osaamistaan kylliksi, eikä mikään vaihe varsinaisesti puuduttanut. Loppujen lopuksi ottelumuoto olisi voinut olla ihan vain normaali neljän miehen joukkueottelu, mutta kyllähän aika tämänkin parissa kului oikein mukavasti.

Odotin kieli poskella Bagwellin ja Scottin kohtaamista kehässä. Jouduin kuitenkin tyytymään miesten väliseen ottelun jälkeiseen posedowniin. Kun tämä olisi tapahtunut itse ottelun aikana, olisin ollut myyty.
Seuraava jännittämisvaihe Stenerien osalta taitaakin liittyä jo Scottin heelturniin. En kyllä pane ollenkaan pahakseni, sillä vaikka veljekset muodostivatkin upean joukkueen, näen geneettisen hirviön olevan kuitenkin se ykkösjuttu, joka Big Poppa Pumpista tulee mieleen.

Arvosanan antamiseen vaikuttaa varmaankin se, etten ole nähnyt edellisvuoden Starrcadea, josta Kenitys omassa arvostelussaan höpisi. Yksittäisenä otteluna kuitenkin pidin tästä.
***/*****

_______



Kevin Nash vs. The Giant
- Titaanien taistosta tuskin saa yhtään mitään irti, jos feudin aiemmat tapahtumat ovat pimennossa. Onneksi ruokin itseäni noilla viikottaisilla. Kevin Nash oli siis noshowannut, kun jättiläisten oli määrä kohdata edellisen kerran. Giant kuitenkin halusi ehdottomasti ottaa selvää, kumpi on suurempi ja mahtavampi. Loppujen lopuksi pienten koukeroiden ja epäreiluuksien päätteeksi Giant sai kuin saikin Nashin vastaansa.

Kukaan tuskin ajattelee näiden kahden kykenevän mihinkään kolmen tunnin painispektaakkeliin. Tuota faktaa sivuuttamatta itse jopa yllätyin, kuinka ''viihdyttävä'' koitos lopulta olikaan. Etenkin alun voimien mittailu sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Miettikääpä mikä määrä raakaa poweria siinä liikkui!
**/*****

_______



Ric Flair vs. Bret Hart
- Hmm... 20 minuutin mittelö kahden näiden kaltaisten legendojen välillä kuullostaa kieltämättä houkuttelevalta. Flair otti nokkiinsa Bretin catchphrasen merkityksestä ja kunnian nimissä herrat päättivät selvittää, kumpi oikeasti onkaan ''The Best There Is...''. Mielestäni Ric käyttäytyi painijoiden välisissä segmenteissä jopa kummallisen ylimielisesti ottaen huomioon, kuinka suuri face hän olikaan. Kaikki sympatiat hoidettiin siis Bretin nurkkaukseen, vaikka Flair nähtiinkin ottelun ykkösfacena ja ennakkosuosikkina.

Kaikille tiedoksi tähän väliin, että katsoin tämän ottelun kahdesti (periaatteessa kolmesti, sillä PPV:nhän olin nähnyt jo aiemmin). Ensimmäisellä kerralla olin jokseenkin nukuksissa ja ottelu tuntui paikoin jopa tylsältä. Tuossa äsken heräsin ihmettelemään mielikuvaa tapahtuneesta ja päätin nyt uhrata sen muutaman minuuttikymmenyksen uudelle katsastukselle. Olen muuten todella iloinen, että toimin näin!

Ottelu eteni todella luontevasti eteenpäin. Kuten arvata saattaa, paini oli sulavaa ja hipoi täydellisyyden rajoja. Muutamilla yksinkertaisilla lukoilla ja jokaisen painijan perusarsenaaliin kuuluvilla liikkeillä veteraanit repivät toisistaan irti todella hyvän ottelun. Yleisökin tuntui rakastavan ikonejaan sekunti sekunnilta enemmän. Yleensä pyrin uimaan vastavirtaan, mutta nyt se perkeleen virtaus vei myös meikäläisen mukanaan.

Miinustakin löytyi. Lopetus tuli jotenkin ykskaks yllättäen. Pitkän vääntämisen ja hampaiden kiristelyn jälkeen painijat tuntuivat törmänneen seinään ja se suurin loppurutistus jäi puuttumaan lähes kokonaan. Ottelun päättänyttä

Spoiler: näytä

Sharpshooteria oltaisiin voitu venyttää samalla tavalla kuin Bretin ja Austinin WM-kohtaamisessa

tehtiin edellisenä vuonna.
****/*****

_______



Main Event:
Randy Savage vs. Lex Luger
- Tämän ottelun on Kenitys tainnut katsella melko paksut anti-WCW-lasit silmillään. Viihdyttävyysarvoltaan pidin tästä kohtaamisesta todella paljon. Miesten sanaharkka ja taisteluiksi räjähtäneet segmentit tuottivat välienselvittelylle aina vain lisää arvoa.

Olen sitä mieltä, että ottelun ainoat selvästi näkyvät miinukset olivat ajanpuute ja sijouttuminen kortissa. WCW:n oma Herakles toimi jälleen kerran mahtavana supersankarina ja Savagekin veti tasaisen hyvää linjaa läpi koko lyhyehkön taiston.

Etenkin ottelun jälkeisinä hetkinä tunnelmaa olisi voinut leikata veitsellä - niin paksua se oli! PPV päättyi todella miellyttävissä merkeissä!
***/*****


Kuten tekstistä pystyy päättelemään, pidän tätä hyvin onnistuneena tapahtumana, josta on helppo jatkaa eteenpäin ''uuden'' vuoden tuleviin seikkailuihin.

Juventud Guerrera, Super Calo, Chavo Guerrero Jr. & Lizmark Jr. vs. Psychosis, La Parka, Silver King & El Dandy: ***-/*****
Raven vs. Chris Benoit: ****/*****
Rey Mysterio vs. Chris Jericho: ***+/*****
Booker T vs. Rick Martel: ***/*****
nWo vs. Steiner Brothers & Ray Traylor: ***/*****
Kevin Nash vs. The Giant: **/*****
Ric Flair vs. Bret Hart: ****/*****
Randy Savage vs. Lex Luger: ***/*****


Omista arvosteluistani sen verran, että en osaa kyllä yhtään sanoa, jatkanko arvosteluiden rustailua. WCW:n parissa aion ehdottomasti pysyä ja tarkoituksena olisi kahlata läpi koko vuosi 1998 ja suunnata sen jälkee joko aikaisempiin vuosiin, tai jatkaa seuraavaan. PPV:iden lisäksi aion mahdollisesti katsella tavaraa myös viikottaisten muodossa, jotta saisin katselunautintona itse maksulähetyksistä mahdollisimman paljon irti. Tästä tietenkin seuraa, että jos saan päähäni jatkaa tapahtumista rustailua, julkaisuaikavälit ovat ''suhteettoman'' pitkiä.

[Kenitys]

Luin katsellessani samalla myös Kenityksen arvostelun tapahtumasta ja voin sanoa jopa yllättyneeni arvosteluveteraanin jyrkistä mielipiteistä.

Hoh, omasta mielestäni mielipiteeni ovat taas paikoitellen aikamoisen löysät. Tietenkin joskus voi olla tiukkojakin näkemyksiä havaittavissa :D

Mitään suurta tältä ottelulta tuskin saattoikaan odottaa, mutta ehkä Kenityksen antama yksi tähti on hiukan liian ankara?

Ei kyllä mielestäni ;) Omassa arvostelussani on mielestäni ollut juuri se ongelma aina, että en ole uskaltanut antaa oikeasti heikoille tai huonoille otteluille sitä yhtä tähteä tai allekin, jos ne sen ansaitsevat, vaan että olen niille väkisinkin sitten tarjonnut liian korkeaa arvosanaa. En siis paljon tuosta Zbyszko vs. Hallista muista, mutta jos olen sille oikeasti antanut yhden tähden, on se sen todella ansainnut. Lisäksi itse inhosin tuota "Living Legendin" turhaa käyttöä '97-'98 lukujen vaihteessa.

Tämän ottelun on Kenitys tainnut katsella melko paksut anti-WCW-lasit silmillään. Viihdyttävyysarvoltaan pidin tästä kohtaamisesta todella paljon. Miesten sanaharkka ja taisteluiksi räjähtäneet segmentit tuottivat välienselvittelylle aina vain lisää arvoa.

Väärin! :D Minkäänlaisia anti-WCW-laseja ei silmilläni ole, koska oikeastaan ihan tykkään WCW:n touhusta ja siellä esiintyvistä painijoista. Erityisen paljon vielä tykkäsin juuri tästä alkuvuoden '98 menosta, koska kolme vuoden ensimmäistä ppv:tä olivat parhaimpia WCW:n ppv:eitä pitkään aikaan. En siis ole WCW:tä vastaan oikeasti ollenkaan yhtään WWF:ää enempää, vaikka sitä olen arvosteluissani viime aikoina ehkä turhan ankarasti morkannutkin, mutta se johtuu ihan vain uskomattoman huonosta buukkauksesta.

Tuon ottelun saama arvosana (*½) nyt vain on minusta täysin maksimi, mitä voin kuvitella tuolle antavani. Siihen vaikutti ennen kaikkea se, ettei ottelulla ollut minkäänlaista ME-statusta. En toki ollut katsonut mitään Nitroja ja Thundereita, joten varmasti miehillä oli jotain taustaa, mutta kun koko ppv:n aikana Main Eventiä ei mainostettu millään tavalla, on jokin pahasti vialla. Sitä paitsi minähän annoin ottelulle jopa ihan positiivista palautetta. Kehuin sitä, että homma oli varsinkin alussa oikein energistä, mutta ei se millään tavalla erikoista ollut. Ihan ok:ta brawlausta, mutta loppujen lopuksi (kiitos Lugerin) aika mitäänsanomattoksi jäänyttä. Lopetuskaan ei kovin kummoinen ollut. Olisi sopinut johonkin keskikortin otteluksi, mutta ei tuo millään tavalla vuoden '98 ME enää ollut. Itse en esimerkiksi näe, miten Luger vs. Savage olisi ollut openeria parempi.

Hienoa lukea Cocan arvostelua ja saada samalla vähän palautetta omastakin arvostelustani :) Paljon samojakin mielipiteitä meillä oli, esimerkiksi Jerichon valovoimaisuudesta.

Sitten taas omaan arvosteluun, vuorossa nimen omaan WCW:tä.


HALLOWEEN HAVOC 1998
The night when good battles evil

Halloween Havoc oli WCW:n isompia ppv:itä, vaikka selvä ison ppv:n asema nyt ehkä olikin vain Starrcadella, SuperBrawlilla ja The Great American Bashilla. Joka tapauksessa HH:llakin oli pitkät perinteet, ja siinä oli nähty aikojen saatossa mitä moninaisempia kohtaamisia. Vuoden '98 Havoc muistetaan kuitenkin ennen kaikkea siitä, että tapahtuma oli liian pitkä, ja ppv-lähetys katkesikin kesken Main Eventin. WCW sitten hyvitti tämän näyttämällä seuraavan päivän Nitrossa uusintaottelun tuosta kohtaamisesta. Minun versiossani tuo Main Event oli kokonaisena, mutta sen sijaan kolme pahinta filler-ottelua oli leikattu pois - jostain syystä niitä ei näköjään VHS-versioon haluttu säästää. Aika outoa. Sen sijaan yhteensä neljä kertaa ppv:n aikana näytetyt Nitro Girlsien tanssiesitykset oli kyllä tarkasti tallennettu videoversioonkin. Jippii. Selostajina taas Tony, Bobby ja Mike. Koko ppv:n ajan selostuksen kuuluvuus oli tosi huonoa, ja kaikki kehästä tai areenalta yleisesti kuuluvat äänet tuntuivat peittävän sen. Minua asia ei oikeastaan edes pahemmin haitannut.


Chris Jericho (c) vs. Raven - WCW Television Championship
Raven oli Fall Brawlin jälkeen joutunut luopumaan Flockistaan, ja tuon jälkeen hänellä olikin ollut pahoja ongelmia pärjätä kehässä. Ravenin tilille karttui tappioita toisensa perään, ja ennen niin taistelunhimoinen ja kivusta jopa nauttiva Raven oli myös alkanut luovuttaa submission-otteissa todella helpolla. Aluksi Raven ei meinannut suostua painimaan tätäkään ottelua ylimielistä TV-mestari Chris Jerichoa vastaan, koska häntä ei kiinnosta, mitä kukaan hänestä ajattelee. Jerichon pilkkaava promo kuitenkin kuohautti Ravenin veren sen verran, että hän hyökkäsi Jerichon kimppuun. Jericho kerässi ainakin tässä show'ssa ja aikamoisia reaktioita yleisöltä, vaikka käytöksensä puolesta täysi heel edelleen olikin.

Olipa onnistunut tapa avata show. Aluksi suhtauduin hieman epäilevästi siihen, millaisen kamppailun kaksi heeliä saavat aikaan, vaikka sekä Ravenistä että Jerichosta kovasti pidänkin. Epäily oli turhaa, koska Jericho ja Raven pistivät pystyyn todella vauhdikkaan, tapahtumien täyteisen ja oikeasti jännittävän ottelun. Tässä nähtiin sekä hyvää painia kehässä että HC-tyylistä tappelua ringsidellä. Lisäksi kun tuota höystettiin pienellä high flyingilla, ei muuta oikeastaan voi jäädä kaipaamaan. Ainut asia, mitä minä olisin kaivannut tälle ottelulle, on reilusti lisää aikaa. Vaikka tämä kuinka vauhdikas ja onnistunut ottelu olikin, tuntui nyt silti siltä, että ottelu jäi pahasti kesken. 15 minuutin kohtaamisena olisi voinut olla vuoden parhaimpia otteluita, nyt "vain" todella onnistunut opener.
***½ (7:49)

Tässä vaiheessa ppv:ssä nähtiin ilmeisesti Wrathin ja Mengin kohtaaminen. Sitä ei minun versiostani löytynyt, mutta rehellisesti sanottuna en usko menettäneeni paljoakaan.


Disco Inferno vs. Juventud Guerrera - WCW Cruiserweight Championship Title Shot
Juventud oli menettänyt Cruiserweight-mestaruutensa, mutta ei hän missään tapauksessa jäänyt tuleen makaamaan. Guerreralla oli selvä tavoite hankkia CW-vyö itselleen takaisin, ja nyt siihen avautui mahdollisuus ykköshaastajaottelussa Disco Infernoa vastaan. Infernolla oli nyt taas paikka näyttää, että hän osaa muutakin kuin tanssia. Ottelun voittaja kohtaisisi CW-mestari Kidmanin myöhemmin samana iltana.

Jos ensimmäinen ottelu yllätti hieman laadullaan, yllätti tämä vielä enemmän. Guerreralta nyt saattoi aivan hyvin odottaakin viihdyttävää ottelua, mutta Infernon matseihin suhtauduin varsinkin parin viime ppv:n perusteella aika varautuneesti. Syytä tuohon kuitenkaan ei olisi ollut, koska tosiasiassa Inferno on myös oikeasti taidokas painija, kunhan hänelle annetaan mahdollisuus näyttää se. Tässä ottelussa mahdollisuus annettiin, ja lopputuloksena oli vauhdikas, viihdyttävä ja jälleen jännittävä ottelu. Tässä ottelussa myös lopetus oli yllättävä. Se ero openeriin tässä kuitenkin oli, että tämä sai aikaa vähän enemmän, enkä usko, että nämä kaksi olisivat enää ratkaisevasti parempaan otteluun pystyneet.
***½ (9:39)

Tässä välissä ppv:n katsojat saivat nauttia (tai "nauttia") Alex Wrightin ja Fit Finlayn sekä Saturnin ja Lodin välisistä otteluista. Ensimmäisen olisin ehkä jopa halunnut nähdä, mutta ei senkään puuttuminen mikään katastrofi ole.


Kidman (c) vs. Disco Inferno - WCW Cruiserweight Championship
Tämä taas spoilaa edellisen ottelun voittajan, mutta olen tullut siihen lopputulokseen päätelmissäni, että vähän näiltä arvosteluilta menee pohja, jos pitää jotain kysymysmerkkimiesten otteluita arvostella, ellei sitten ole joku oikeasti poikkeustilanne. Tarkoituksella en otteluiden voittajia kerro, mutta jossain kohtaa en voi muuta. Kidman oli siis kääntynyt faceksi Fall Brawlissa auttaessaan Saturnin voittoon Ravenista, ja pian tuon turnin jälkeen hänen nousukiitoinen uransa sai jatkoa, kun hän voitti CW-mestaruuden Juventud Guerreralta. Nyt oli ensimmäisen ppv-mestaruuspuolustuksen paikka.

Disco Inferno teki hatunnoston arvoisen päivätyön Halloween Havocissa, koska Guerreraa vastaan käydyn todella onnistuneen ottelunkin jälkeen hän ja Kidman vetivät vielä hyvän CW-mestaruuskamppailun. Tavallaan tätä oli ehkä buukattu jännittävämmäksikin koitokseksi, kuin ykköshaastajuusottelua, mutta jotenkin tämä ei ihan niin hyvin toiminut. Ehdottomasti siis hyvä ja viihdyttävä ottelu tämäkin, mutta jostain syystä tuntui vain tökkivän pikkaisen sillä tavalla, miten Guerrera vs. Inferno ei tökkinyt. Ehkä se oli se, että yleisö ei ollut ihan niin hyvin Kidmanin kuin Guerreran takana.
*** (10:49)


Scott Steiner & The Giant (c) vs. Rick Steiner & Buff Bagwell - WCW Tag Team Championship
Tässä ppv:ssä oli vihdoin tarkoitus nähdä ratkaiseva kohtaaminen Steinerin veljesten välillä, kun viime ppv:n ottelu oli päättynyt kesken kaiken Bagwellin ja Scottin halpamaisen tempun takia. Heti ppv:n alussa kuitenkin alkoi tapahtua, kun Buff Bagwell keskeytti Rick Steinerin haastattelun. Bagwellin ja Scottin tiet olivat eronneet ennen ppv:tä, ja nyt Bagwell tahtoi kostaa Scottille ja kysyi, saisiko hän tulla Rickin nurkkaukseen otteluun. Ilman epäilyksen häivää Rick jostain syystä suostui tähän ideaan. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun hieman myöhemmin ppv:n aikana Scott tuli promoamaan, että hän tahtookin kohdata Rickin ja Bagwellin joukkueottelussa. Parikseen hän itse otti The Giantin, joka piti joukkuemestaruuksia Scott Hallin kanssa, ja kaksikko pistikin tähän otteluun panokseksi nuo joukkuemestaruudet, koska "he voivat tehdä niin". Aukotonta logiikkaa. Ihan tuosta vain ei tämä päätös käynyt toteen, vaan väliin tarvittiin JJ Dillion hyväksymään tämä ehdotus sillä ehdolla, että Scott kohtaisi veljensä 1 vs. 1 -ottelussa joukkueottelun jälkeen, jos he häviäisivät tuon joukkueottelun.

Tämä ottelu oli aika vaatimon ja enemmänkin angle kuin ottelu. Rick oli kyllä ihan hyvässä vireessä esittäessään vauhdikasta menoa, eikä Scottkaan nyt huono ollut. Scottylla erityisesti karismapuoli oli kunnossa. Sen sijaan Giant alkoi olla tosi vaisu ja huonosti buukattu, ja kaikesta saattoi huomata, että hän oli jo WWF-lähtökuopissa. Buukkaustakaan ei tämän ottelun osalla voi suuremmin kehua, mutta oli tämä paikoitellen sen verran energistä touhua, että ihan siedettävä ottelu oli kyseessä.
*½ (8:24)


Rick Steiner vs. Scott Steiner
Tämä oli suoraa jatkoa äskeiselle ja petti minut kyllä pahasti. Vaikka joukkueottelu olikin osoittautunut taas enemmän anglemaiseksi touhuksi, odotin, että tästä saataisiin vielä ihan kunnon koitos. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan tämäkin meni lähinnä anglemaiseksi rymistelyksi ilman mitään kunnon loppua. Tällä kertaa tuota parin minuutin "varsinaista" painiosuuttakaan ei voi suuremmin kehua. Tämä masensi nyt viimeistään fiilikseni tätä feudia kohtaan, koska olisin odottanut jo tässä vaiheessa kunnollista päätöstä feudille. Toivottavasti tämä ei WCW:n mielestä ollut sitä, vaikka kai tämä oli. Jossain tätä kehuttiin puhtaasta lopetuksesta, vaikka minun silmiini tässä ei ollut kyllä mitään puhdasta.
* (4:46)


Scott Hall vs. Kevin Nash
Tällä ottelulla WCW yritti kai vielä jollain tavalla palauttaa mielenkiintoa tähän Wolfpack vs. Hollywood -kuvioon, vaikka se alkukuukausina sössittiinkin aikamoisen pahasti. Tässä on kuitenkin yksi koko nWo:n jakauman perimmäisistä taistelupareista, ja minä kieltämättä odotin tavallaan tätä kohtaamista huolimatta kaikenlaisista henkilökohtaisista demoneista, jotka idioottimainen WCW toi sitten myös kayfabeen mukaan. Kaikki oli siis alkanut, kun Slamboreessa Scott Hall ja Dusty Rhodes pettivätkin Kevin Nashin kesken joukkuemestaruusottelun. Hall käänsi ottelussa selkänsä parhaalle ystävälleen, joka oli hänelle lähes kuin veli, ja liittyi nWo Hollywoodiin Wolfpackin sijaan. Nash oli tuosta asti janonnut kostoa Hallille, ja miehet olivatkin ottaneet yhteen useamman kerran rajusti tv-lähetyksissä. Hieman ennen ppv:tä Nash oli sanonut Hallille, ettei hänen parasta ystäväänsä ole enää olemassa, vaan hänen tilallaan on omahyväinen alkoholisti. Hyvin henkilökohtaista.

Kun ottaa huomioon Hallin yleisen kunnon vuoden '98 aikana ja tuon idioottimaisen alkoholiongelma-storylinen, en odottanut tältä kamppailulta oikeastaan mitään. Harmittelin jo etukäteen sitä, kuinka kova ottelu Dieselin ja Razor Ramonin kohtaaminen esimerkiksi miesten WWF-uran loppupuolella olisi voinut olla ja kuinka kauas noista ajoista ollaan oikein tultu. Niinpä pitää kai myöntää, että minä yllätyin jopa hieman positiivisesti tästä ottelusta. Ei tämä nyt tosiaan mikään mestariteos ollut, mutta ei myöskään mitään kamalaa kuraa. Olisi tämä voinut paljon pahempikin olla, joten tämmöiseen tv-ottelun tasoiseen ok-mättöön pitää kai olla ihan tyytyväinen.
** (14:19)


Bret Hart (c) vs. Sting - WCW United States Heavyweight Championship
Hitto että markkasin tuolle Stingin lookille. Todellinen paholaislook viimeisen päälle. Harmi vain, että jos Stingin lookia ei oteta huomioon, olisi tämäkin ottelu ollut paljon kovempaa kamaa esimerkiksi vuonna 1996. Bret Hart tuntui olevan tässä vaiheessa melkeinpä uransa aallonpohjassa, kun WCW ei kummemmin miestä pushannut, eikä Hartia itseäkään homma tuntunut kauheasti kiinnostavan. Stingiltäkin oli paljon parempia otteita nähty. Silti en voi väittää, ettei tämä ottelu olisi kiinnostanut ottelun taustalla olevasta huimasta WCW-swervestä huolimatta. Fall Brawlin aikaan näytti jo siltä, että Hart ei tule toimeen yhtään nWo Hollywoodin ja kaikkein vähiten sen johtajan Hollywood Hoganin kanssa. Niinpä Nitrossa Hart pyysikin faneilta anteeksipyyntöä käytökselleen ja lupasi aloittaa taistelun Hollywoodia vastaan. Myöhempään Nitroon buukattiin ottelu Hartin ja Hoganin välille, mutta juuri ennen ottelua Hart "loukkaantui" ja Sting otti hänen paikkansa. Kesken ME:n sitten Hart puukottikin Stingiä selkään ja auttoi Hoganin voittoon. Ottelun jälkeen takaisin Hollywoodin väreissä oleva Hart ja Hogan pieksivät yhdessä Stingin.

Vaikka siis tätä ottelua vähän odotinkin, osasin jo varautua siihen, että tästä ei mitään huippuottelua tule. Niinpä pettymys ei ollut niin kova, kun Hart ja Sting vetivät juuri semmoisen "ihan hyvän" ottelun, johon he eivät olisi parhaina päivinä tyytyneet edes oikeasti huonojen vastustajien kanssa. Lisäksi täytyy sanoa, että tässäkin saattaa olla hiukan yliarvostelua, mutta jotenkin tykkäsin kaikesta huolimatta paljon ottelun tunnelmasta ja asetelmasta, ja ei sitä voi kiistää, etteikö ottelussa olisi myös hyvää ja paikoitellen näyttävääkin painia ollut. Silti vähän laimeahko kohtaaminenhan tämä oli.
**½ (15:04)


Hollywood Hogan vs. The Warrior
Voi hyvä luoja. Mistäköhän tämän ottelun osalta nyt aloittaisi. WCW oli siis vuoden '98 jälkimmäisellä puoliskolla saanut neronleimauksen ja maksanut helvetinmoisen summan (Ultimate) Warriorille siitä, että tämä tekee debyyttinsä WCW:ssä. Ideana oli tietenkin buukata se kaikkien odottama rematch Hoganin ja Warriorin välille. Harmi vain, että WCW unohti sen pikkuseikan, että kaikki odottivat tuota WM VI:n rematchia vuosina 1990 ja 1991 - eivät vuonna 1998, jolloin tuo ottelu ei saattaisi vähempää kiinnostaa. Tämän asian ei kuitenkaan annettu häiritä, vaan ennen Fall Brawlia Warrior alkoi pelata mind gameseja nWo Hollywood-johtaja Hoganin kanssa, mutta Hogan vältteli viimeiseen asti Warriorin kohtaamista. Fall Brawlin WarGamesissakin Hogan pakeni häkistä, kun Warrior saapui sinne, ja sama touhu jatkui Nitroissa ja Thundereissa. Lisäksi Warrior loi oman oWn (one Warrior nation)-porukkansa, johon hän aivopesi mukaan Hoganin läheisen ystävän Disciplinen. Jotta tämä feud ei olisi muuten jo tarpeeksi syvältä, liitettiin ppv:tä edeltävässä nitrossa siihen mukaan vielä Hoganin sukulaispoika Horace, jonka Hogan pieksi keskellä kehää ilmeisesti varoituksena Warriorille.

Tämä ottelu oli yksinkertaisesti järkyttävän huono. Tässä ei ollut mitään siitä tunnelmasta, mitä miesten sähköisissä kohtaamisissa WWF:ssä 1990-luvun alussa oli. Voin myöntää rehellisesti, että mielestäni näiden kahden WM-ottelu oli ****-tason kamppailu, koska sen tunnelma oli aivan järjetön ja lisäksi ottelu oli buukattu aivan täydellisesti. Tässä siis tunnelma oli lähinnä surkuhupainen, ja buukkaus tuttuun WCW-tyyliin täyttä kuraa kaikkine Horace Hogan sotkuineen. Tähän kun lisää sen, että kummankin painitaidot olivat varsin hyvin tunnetut, on tästä paha löytää mitään hyvää. Kai tämä jollain surullisella tavalla oli jo vähän hauskaakin ja on tämä ehdottomasti osa aidointa wrestlecrap-historiaa, mutta ei näiden 15 minuutin ajan silti kauheasti naurattanut. Onneksi Warriorin lyhyt WCW-ura loppui tähän.
DUD (14:20)


Goldberg (c) vs. Diamond Dallas Page - WCW World Heavyweight Championship
Ainut hyvä asia äskeisessä Hogan vs. Warriorissa oli se, että se ei ollut tapahtuman Main Event. Tuosta päätöksestä täytyy oikeasti nostaa hattua WCW:lle, koska en olisi ihmetellyt ollenkaan, jos he olisivat vaihtaneet näiden kahden ottelun järjestystä. Onneksi kuitenkin Main Eventin paikalla oli se ottelu, minkä siellä piti ollakin. Diamond Dallas Page oli siis voittanut Fall Brawlin War Games Matchin ja hankkinut itselleen vihdoin päämestaruusottelun, jota hän oli niin pitkään janonnut. Kahden suurimman WCW-facen Goldbergin ja DDP:n kohtaamisella oli kiusattu jo aikaisemminkin vuoden '98 aikana, mutta se ei ollut missään vaiheessa totuteunut ennen tätä. Tämän ottelun taustatarinakin oli jo loistavuutta sen takia, että varmaan ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen ME:n taustalla ei ollut mitään nWo:hon viittaavaa. Tässä oli kyse puhtaasti kahden yleisön suosikin, joilla oli hyvin erilaiset tyylit, kohtaamisesta ja sen selvittämisestä, kumpi heistä todella on parempi.

Sen lisäksi että ottelun taustatarina oli kaikessa simppeliydessään aivan loistava, ei ottelukaan jää taustatarinansa varjoon. Voi hyvinkin olla, että tämä oli todellakin Goldbergin uran paras ottelu - tai ainakin todella lähellä sitä. En etukäteen uskaltanut odottaa tältä kauheasti, vaan ajattelin tämän olevan ehkä ihan ok ottelu, mutta nämä kaksi yllättivät minut aivan täysin. On oikeastaan hankala kuvailla, kuinka energistä, viihdyttävää ja näyttävää näiden kahden taistelu oli heti ensi sekunnista asti. Molemmat pistivät todellakin parastaan, ja Goldbergkin näytti vielä kerran inhimilliseltä. Hän ei haudannut missään vaiheessa DDP:tä, vaan ihan oikeasti myi kaikki Pagen iskut varmaankin niin hyvin kuin osasi. Tämä on myös yksi niistä harvoista Goldberg-otteluista, joita voi tosissaan sanoa jännittäväksi. Kun tähän kaikkeen lisää sen, että yleisö oli hienosti ottelussa mukana ja että ottelun jälkitunnelmatkin olivat hyvät, jää ainoaksi miinukseksi se, että mikään painitaidon, ottelun rakentelun tai kehäpsykologian mestariteos tämä ei tietenkää ollut. Onneksi viihdyttävien otteluiden ei aina tarvitse ollakaan.
***½ (10:28)

*** Diamond Dallas Page
** Goldberg
* Disco Inferno

Tuommoista kolmen tähden suoraa tuskin tulee ikinä toistamiseen enää vastaan näitä WCW-tapahtumia arvostellessa. Tämän tapahtuman suurin pelastaja oli tämän projektin paras WCW:n ME ja päämestaruusottelu tähän mennessä. Taitaa olla myös ensimmäinen kerta, kun WCW:n kuukauden ppv:n ME pieksee WWF:n vastaavan. Ilman tuota Goldberg-DDP:tä tämä olisi ollut kehnon ja ok:n rajalla oleva ppv, koska tässä oli kuitenkin todella hyvä aloitus kolmella vähintään ***-ottelulla. Keskikortti jätti kuitenkin todella vaisun fiiliksen (erityisesti tuo Steiner-kuvio, johon minä petyin todella pahasti) ja toiseksi viimeinen ottelu meinasi jo kruunata paskan fiiliksen. Niinpä täytyy nostaa hattua WCW:lle siitä, että onnistuivat hoitamaan homman kotiin Goldberg-DDP:llä ja jättämään minullekin varsin hyvän maun suuhun tästä. Kaikesta huolimatta ei tämä ppv ole Ok:ta enempää, koska oli tässä omat pahat ongelmansakin - pahimpana tietenkin tuo Hogan vs. Warrior, joka voi hyvinkin olla vuoden huonoin ottelu. Parempaan päin ollaan kuitenkin menossa.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
15. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
16. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
17. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
18. WCW Slamboree - Kehno
19. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
20. WCW The Great American Bash - Kehno
21. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
22. WCW Road Wild - Surkea
23. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi ECW:tä ja November To Remember.

[Kenitys]

NOVEMBER TO REMEMBER 1998

November To Remember taisi olla ECW:n pitkäaikaisin ja perinteisin vuosittainen tapahtuma, koska ensimmäinen N2R nähtiin jo vuonna 1993. Kauheasti muita pitkäaikaisia perinteikkeitä tapahtumia ECW ei edes historiansa aikana ehtinyt luomaan, joten Stylesin hypetteässä tätä ppv:tä "vuoden suurimmaksi ECW-tapahtumaksi" kai tämä sitä sitten tavallaan oli. Tämänvuotisesta esityksestä sitä tosin oli hankala päätellä, mutta siitä lisää myöhemmin. Selostajana siis Joey Styles, jonka alun in ring -promon katkaisi tapahtumaan sekoilemaan saapunut Terry Funk, joka vei riehumiselleen huomiota useammaltakin ottelulta tapahtuman edetessä. Terry promosi alussa siitä, kuinka hän oli palannut ECW:hen ja oli hyvin äkäinen siitä, ettei Tommy Dreamer ollut kutsunut häntä illan otteluunsa joukkuepariksi.


Roadkill & Danny Doring vs. Super Nova & Blue Meanie
Tällä kertaa ECW-ppv:n aloitti Blue Meanien ja Super Novan ottelu. Blue Meanie alkoi tässä vaiheessa olla jo WWF-lähtökuopissaan, ja tämä varmaan jäikin hänen viimeiseksi ECW:n ppv-esiintymisekseen ennen vuoden 2000 paluuta. Joka tapauksessa tässä ottelussa nämä kaksi hassuttelijaa kohtasivat ppv-debyyttinsä tekevät "Dastardly" Danny Doringin ja "Amish" Roadkillin. Nämä kaksi luonteiltaan hyvin erilaista House of Hardcoren kasvattia olivat taggailleet jo hyvän tovin, ja nyt he pääsivät näyttämään taitonsa ppv:ssä.

Vaikka openerin takana ei mitään feudia ollutkaan takana, odotin silti tältä hyvää ottelua, koska kukaan kehässä olevista ei mikään onneton tapaus ollut, ja Novan lisäksi varsinkin Doringilta odotin hyvää menoa, ja eihän kukaan voi olla markkaamatta Amish Roadkillille. Ihan niin hyvää ottelua en kuitenkaan saanut, kuin mitä olin ehkä odottanut, mutta oli tämä silti mukava ja paikoitellen vauhdikaskin tapa avata show. Nova varsinkin loisti. Silti paikoittainen sekaavuus ja muu vaisuus jäivät vähän harmittamaan, koska olisi tämä voinut varmasti parempikin olla.
**½ (10:54)


Tracy Smothers w/ Tommy Rich, Little Guido & Ulf Herman vs. Tommy Rogers w/ Chris Chetti
Tämä oli aika erikoinen ottelijapari, ei ehkä ihan sellainen, jonka olisin ensimmäisenä odottanut näkeväni vuoden 1998 ECW-ppv:ssä. Rogers ja Smothers edustivat molemmat kuitenkin '80-luvulla debyyttinsä tehneitä old school -painijoita, ja Rogers ei varsinkaan mitenkään kummemmin ollut ollut esillä ECW:ssä, Smotherskin vain FBI:n osana. Siispä kun näillä kahdella ei edes mitään erityisempää feudia ollut taustalla, on vaikea uskoa, että ECW todella buukkaa tämmöistä old school -tyyppistä menoa omaan ppv:hensä filleriksi. Chris Chetti oli Rogersin kehän laidalla antamaan tasoitusta FBI:tä vastaan.

En tiedä onko kyse vain siitä, että olin niin yllättynyt tämänkaltaisen ottelun buukkaamisesta ppv:hen, mutta minä tykkäsin tästä ottelusta. En nyt siis mitenkään kauheasti, koska oli tämä aikamoisen hidasta ja paikoitellen sekavaakin menoa, kun otteluun piti buukata ihan liikaa sekaantumisia, mutta Smothers ja Rogers osoittivat tässä ottelussa hallitsevansa painimisen taidot varsin hyvin. Erityisesti Rogers yllätti ottelussa positiivisesti. Siispä tämä oli erikoisuutensakin ansiosta ihan hyvä ottelu, mutta oli tässä omat pahat ongelmansakin. Välipalani meni. Huippuhetket saatiin ottelun jälkeen, kun Mabel teki ECW-debyyttinsä saapuessaan FBI:n avuksi.
**½ (7:51)


Lance Storm w/ Tammy Lynn Bytch vs. Jerry Lynn - Special Referees: Mikey Whipwreck & Tammy Lynn Sytch
Tämän ottelun juonikuvio on niin käsittämätöntä roskaa, etten edes yritä ymmärtää sitä, ja selittäminenkin on aika hankalaa. Nopeasti sen jälkeen kun Lance Storm ja Chris Candido olivat lopullisesti hajonneet ja Storm ja Candido kohdanneet Heat Wavessa, oli Stormistä alkanut tulla varsin ylimielinen törppö. Tähän kuului mm. jatkuva päänaukominen Candidon vaimolle Tammy Lynn Sytchille, johon Storm saattoi olla joskus vähän ihastunut. Niinpä jossain vaiheessa Storm toikin omaksi managerikseen häikäilemättömän Tammy Lynn Bytchin (myöhemmin tunnettu Dawn Mariena), joka auttoi Stormia Sytchin morkkaamisessa. Ennen N2R:ää jossain ECW:n show'ssa Storm kohtasi Candidon, mutta ottelu päättyi varsin sekavasti, kun Candidon avulla Sytch selättikin Stormin. Ottelun jälkeen Storm kuitenkin pieksi Candidon ja apuun tulleen Lynnin, ja lopulta hän yhdessä Bytchin kanssa teloi myös Sytchin. Jotta homma menisi vielä sekavammaksi apuun ryntäsi myös Mikey Whipwreck, jonka kuitenkin Tammy Lynn Bytch sokaisi puuterilla. Whipwreck kosti tämän tekemällä Whippersnapperin Bytchille, mutta sokeana hän Whippersnapperoi myös vahingossa Sytchin ja tönäisi keskustelemaan tulleen Lynnin päin Stormin tuoliniskua. Pysyittekö perässä? Hyvä, en minäkään.

Kaikesta järjettömyydestä huolimatta odotin tältä ottelulta paljon, koska Lance Stormin ja Jerry Lynnin 1 on 1 Match nyt ei vain yksinkertaisesti voi kuulostaa huonolta. Parhaimmillaan tämä olisi saattanut olla vaikka ****-kamaa, mutta sitä tämä ei tosiaankaan ollut. Ennen enempää haukkumista pitää huomauttaa, etteivät nämä kaksi saisi varmaan kuuna päivänä aikaan mitään oikeasti todella huonoa ottelua, koska kyllä he painimisen osaavat. Ottelun alkupuoli olikin hyvää meininkiä, vaikkakin sekin petti minut kyllä vähän - olisin odottanut vähän jotain vielä erikoisempaa ja menevämpää kuin "vain" hyvää painia. Loppupuoli sitten pilasi homman vielä pahemmin, kun viimeiset kolme minuuttia olivat pelkkää sekaantumista sekaantumisen perään ja muutenkin järjetöntä ylibuukkausta. Oliko tämä sittenkin WCW? Stormilta ja Lynniltä aika hyvä suoritus, muilta todella huono.
**½ (16:48)


The Dudley Boys (c) w/ Joel Gertner, Sign Guy Dudley & Big Dick Dudley vs. Balls Mahoney & Masato Tanaka w/ Axl Rotten - ECW Tag Team Championship
Vuorossa oli illan ainut mestaruusottelu. Tämän ottelun osalta kaikki lähti liikkeelle siitä, että Masato Tanaka ja Balls Mahoney eivät voineet sietää toisiaan. He kohtasivat toisensa todella rajussa ottelussa, jossa kumpikin mäiski toista tuolilla päin näköä lukemattomia kertoja. Ensimmäisestä kohtaamisesta jäi molemmilla selvästi kasvaneen kunnioituksen lisäksi vähän hampaankoloon, joten uusintaottelu buukattiin. Tuon uusinnan kuitenkin pilasivat Dudleyt, jotka hyökkäsivät kesken ottelun molempien kimppuun. Dudleyt toistivat temppunsa hyökätessään Mahoneyn ja Tanakan kimppuun, kun nämä olivat menossa kohtaamaan RVD:n ja Sabun joukkuemestaruusottelussa. Buh Buh Ray ja D-Von ottivatkin haastajien paikan tuossa ottelussa ja myös voittivat tuon ottelun. Tanaka ja Mahoney tietenkin kantoivat tästä kaikesta runsaasti kaunaa ja tahtoivat saada mahdollisuuden voittaa vyöt, jotka kuuluisivat heille.

Tämä ottelu oli melkeinpä koko illan hypetetyin. Ihan aiheesta sillä tämä oli illan paras ottelu. Tässä tapauksessa tämä tosin kertoo enemmän tapahtumasta kuin ottelusta, koska Heat Wavessa tällä arvosanalla ottelu olisi ollut tapahtuman huonoin. Joka tapauksessa Dudleyt ovat jo moneen kertaan osoittaneet, että vaikkeivat he kaikkein taidokkaimpia teknisiä painijoita ole, aina he hyvään joukkuerähinäotteluun pystyvät. Tanakan taitoja tuskin epäilee kukaan, ja Mahoneykin hoiti hommansa tässä ottelussa varsin mallikkaasti. Koska sekaantumismääräkin tämän ottelun kohdalla pidettiin jotenkin siedettävänä (tai no, en kyllä tiedä siedettävästä mutta ainakin vähäisempänä kuin muissa otteluissa openeria lukuun ottamatta), oli tässä kaikki ainekset hyvään joukkuemestaruusotteluun. Ei tämäkään siis mitään huippulaatua ollut, mutta hoiti onnistuneimmin oman paikkansa kortissa.
*** (15:01)


Justin Credible & Jack Victory w/ Jason, Nicole Bass, Chastity & Mr. Wright vs. Tommy Dreamer & Jake Roberts
Justin Crediblen ja Tommy Dreamerin sota oli alkanut jo vuoden alkupuolella, ja miehet olivat jo kohdanneetkin kerran ppv:ssä Living Dangerously 1998:ssa. Sittemmin Dreamerille tuli omat ongelmansa Dudleyn perheen ja Crediblellä Mikey Whipwreckin kanssa, mutta tunteet eivät suinkaan olleet viilentyneet. Credible halvensi Dreameria mm. keskeyttämällä hiljaisen hetken Dreamerin kuolleen isän muistoksi. Muitakin varsin henkilökohtaisia yhteenottoja feudin aikana nähtiin. Jack Victory oli pitkään ollut myös takapiruna Crediblen apuna koko hommassa, ja erityisesti hän oli feudannut New Jackin kanssa, mutta New Jack oli tapahtuman aikana hyllytettynä, joten Dreamer joutui hankkimaan itselleen uuden joukkueparin. Tuo pari olikin aika yllättäen Jake "The Snake" Roberts, joka oli viimeeksi näkynyt ppv:ssä ECW:n Hardcore Heaven 1997:ssa, jossa hän auttoi Jerry Lawlerin voittoon Tommy Dreamerista.

Tältäkin ottelulta odotin ainakin hyvää tasoa, koska Crediblen ja Dreamerin keskinäinen kohtaaminen LD:ssä oli ollut hyvä, ja se olisi voinut olla selvästi parempikin, jos hommaan ei olisi tullut lopussa niin paljon sekaantumisia. Tämä ottelu ei sen sijaan oikein missään vaiheessa tuntunut lähtevän kunnolla käyntiin, vaikka Dreamer ja Credible parhaansa tuntuivat yrittävänkin omilla osuuksillaan. Victory ja Roberts tuntuivat aivan turhilta tunkeilta ottelun aikana. Robertskaan ei saanut mitään muuta mainittavaa aikaa kuin iänikuisen DDT:nsä. Tässä vaiheessa sentään ymmärsi vielä tulla selvinpäin tapahtumaan, toista olisi luvassa vuonna 1999. Jos ottelu ei ollut muutenkin jo aika vaisu, entistä vaisumman siitä teki järkyttävä ylibuukkaus, johon kuului mm. New Jackin, John Kronuksen, Rod Pricen ja yllättävän laihan One Man Gangin sekaantumiset. Ihan ok tämä oli sen takia, että Dreamer ja Credible näyttivät kyllä yrittävän kovasti, ja markkaan Credibleä suuresti, mutta eivät hekään tätä roskaa pystyneet pelastamaan. Ottelun jälkeen Terry Funk ja Dreamer ottivat yhteen.
** (12:26)


Triple Threat (Shane Douglas (c) & Bam Bam Bigelow & Chris Candido) w/ Francine vs. New Triple Threat (Taz (c) & Rob Van Dam (c) & Sabu) w/ Bill Alfonso
Illan Main Event. Ei ehkä ihan sellainen kuin "vuoden suurimmalta tapahtumalta" odottaisi, vaikka olipa tälläkin taustaa ihan riittävästi. ECW FTW-mestarin Tazin ja ECW World-mestarin Shane Douglasin feud oli kestänyt nyt lähes koko vuoden, ja vieläkään Taz ei päässyt haastamaan Douglasia mestaruudesta, vaan sairaslomaltaan juuri palannut Douglas otteli siististi kuuden miehen ottelussa. Vastaansa Triple Threat sai kuitenkin "uuden" Triple Threatin, jonka muodostivat kolme ECW:n kovinta äijää, joilla oli monta hyvää syytä vihata Triple Threatia. Heistä oikeastaan kukaan ei tykännyt toisistaan, vaikka RVD ja Sabu ottelivat edelleenkin joukkueena. Erityisesti toisiaan vihasivat Taz ja Sabu, jotka eivät olleet koskaan muuttuneet ystäviksi Barely Legal 1997:ään päättyneen feudinsa jälkeen. Silti nämä kolme solmivat epäpyhän liiton keskenään saadakseen yhdessä kostaa Triple Threatille. New Triple Threat, varsinkaan RVD tai Sabu, ei kyllä mikään varsinainen face-porukka ollut, mutta hyviksiä joukosta tässä teki Triple Threatin vastustaminen.

Vaikka Main Event ei mikään mahtava päämestaruusottelu ollutkaan, toivoin tältä silti hyvää menoa. Turhaan jälleen toivoin, koska jo ennen ottelun alkua kävi selväksi, ettei tätäkään tulla ilman sekaantumisia läpi vetämään, kun Dudleyt hyökkäsivät RVD:n ja Sabun kimppuun kesken näiden sisääntulon. Vaikka tuon välikohtauksen jälkeen alku näytti ottelussa vielä oikein hyvältä menolta, osoittautui tämäkin loppujen lopuksi yllättävän vaisuksi otteluksi, jossa kukaan ei ollut lähelläkään parastaan. Erityisesti lopetus oli varsin typerä eikä jättänyt odottamaan, mitä jatkossa seuraa, vaikka se buukkauksen tarkoitus kaiketi olikin. Alku siis hyvää, mutta loppu taas tosi vaisua ja kehnoa, minkä takia tämäkin petti pahan kerran.
** (12:57)

*** Masato Tanaka
** Dudley Boys
* Balls Mahoney

November To Remember ja Heat Wave olivat yhdessä kohdassa samanlaisia. Molemmissa nähtiin kuusi ottelua. Harmi vain, että siihen minkäänlaiset yhtäläisyydet jäivätkin. HW:ssä nuo kuusi ottelua olivat täyttä tykitystä, kaikissa otteluissa oli hyvä juonikuvio takana, kaikki ottelut olivat hyvin buukattuja, eikä korttiin olisikaan tarvittu mitään lisää. Tässä taas kaksi ottelua oli täysiä fillereitä, eikä oikeastaan yhdenkään ottelun juonikuvioita voi mitenkään suuremmin kehua. Otteluiden laadusta ja buukkauksesta kaikki käykin ilmi jo arvosanoja katselemalla. Aika järkyttävää, että samalla kun WCW repäisee ja tarjoaa ensimmäisen Ok:n ppv:nsä kuukausiin, tarjoaa ECW heti seuraavaksi koko historiansa huonoimman ppv:n. Tiputus Heat Wavesta oli valtava. Toivon todella, että tätä huonompaa menoa ei ECW:ltä tarvitse katsoa. Ei tämä nyt vuoden huonoimpiin kuulunut, koska tässä oli omat hyvät hetkensä, eikä joukossa ollut mitään oikeasti erityisen kamalaa, mutta kyllä ECW:ltä pitäisi voida odottaa jotain ihan muuta. Selvästi Kehno ppv. Kerrankin minä ja Scott Keith olemme samaa mieltä jostain ECW:hen liittyvästä.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
15. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
16. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
17. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
18. WCW Slamboree - Kehno
19. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
20. ECW November To Remember - Kehno
21. WCW The Great American Bash - Kehno
22. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
23. WCW Road Wild - Surkea
24. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi WWF:n Survivor Series.

[Kenitys]

SURVIVOR SERIES 1998
Deadly game

Survivor Series 1998 oli varsin erilainen verrattuna kaikkiin muihin historian Survivor Serieseihin. Sen sijaan, että tapahtumassa olisi nähty tuttuja ja turvallisia 4 vs. 4 tai 5 vs. 5 Survivor Series -otteluita, koko tapahtuman teemana oli WWF-mestaruusturnaus. Viime ppv:ssä nähty Kane vs. Undertaker oli siis päättynyt siihen, kun Steve Austin pieksi veljeskaksikon molemmat puoliskot ja julisti ottelun tasapeliksi. Niinpä päämestaruudella ei ollut edelleenkään omistajaa, joten Mr. McMahon päätti, että ainut tapa uuden mestarin kruunaamiselle on järjestää yhden illan aikana alusta loppuun käytävä 14 miehen turnaus, jollainen oli edellisen kerran nähty WrestleMania IV:ssä. Tuosta 'Maniasta ei paljoa hyvää sanottavaa ole, mutta en silti voi piilottaa rakkauttani mestaruusturnauksia kohtaan. Tätä mestaruusturnausiltaa selostamassa olivat tietenkin JR ja King.


Mankind vs. Dwayne Gill - WWF Championship Tournament First Round Match
Mestaruusturnaus alkoi varsin mielenkiintoisesti, kun Mr. McMahonin sisäänkuuluttamana paikalle saapui "Corporate Champion"iksi pyrkivä Mankind. Mankindin heeliys on taas varsin kyseenalainen, mutta ei hänen yhteyttään McMahoniin voi kiistää, vaikka McMahon ei kuinka syvimmässään näyttänytkään kestävän täysin vajaaälyistä Mankindiä. Mankind oli turnaukseen tullessaan jo mestari, koska McMahon oli pari viikkoa aikaisemmin luovuttanut Foleylle vanhasta rikkoutuneesta WWF-mestaruusvyöstä tehdyn Hardcore Championship -vyön, ja Mankind ei olisi tästä uuden Hardcore-mestarin asemasta olisi voinut olla enemmän ylpeä. Vinceä miellyttääkseen ykköset ylleen vetäneen Mankindin vastustajaksi ensimmäiselle kierrokselle Vince oli pedannut yllätysvastustajan, joka paljastui vanhaksi WWF-jobberiksi Dwayne (Duane) Gilliksi, mikä näytti jälleen vahvistavan sitä tosiasiaa, että Vince yrittää halveksunnasta huolimatta rakentaa Mankindille voittoa turnauksesta.

Itse ottelusta ei (yllättäen) ole paljoa sanottavaa, koska puolessa minuutissa ei paljoa ehditä tehdä. Gillillä oli hauska sisääntulomusiikki ennen Gillberg-aikaa. Ei kunnon ottelu, joten arvosanaksi ei ole paljon vaihtoehtoa.
DUD (0:30)


Jeff Jarrett w/ Debra McMichael vs. Al Snow w/ Head - WWF Championship Tournament First Round Match
Tennessee Leen Jeff Jarrett oli dumpannut jo Double J -aikansa lopussa, ja nyt oli myös Southern Justice saanut luvan mennä. Näiden tilalle uudella ja entistä ylimielisemmällä asenteella liikkuva Jarrett oli hankkinut managerin paikalle uhkean Debra McMichaelin, joka teki tässä ppv:ssä ppv-debyyttinsä WWF:n puolella. WCW-ajoista tuttu parivaljakko palasi siis jälleen yhteen, kun miehestään Stevestä eronnut Debrakin oli saanut tarpeekseen WCW:stä. Al Snow oli puolestaan perustanut jo tässä vaiheessa tutun J.O.B. Squadinsa, vaikka tässä ppv:ssä se ei vielä näkynytkään.

Tästä ottelusta minä tykkäsin aika paljonkin. On totta, että aikaa oli tälle, niin kuin kaikille muillekin illan otteluille, varattu ihan onnettomasti, minkä takia ei tämä mikään erityinen kamppailu pystynytkään olemaan. Silti Snow ja Jarrett vetivät todella vauhdikkaan ja kivan ottelun. Lopetuksesta en nyt kauheammin tykännyt, mutta muuten sekä Snow että Jarrett väläyttivät yllättävänkin näyttäviä otteita. Ihan hyvä ottelu, erityisesti kuin otetaan aika huomioon.
**½ (3:31)


Big Bossman vs. Steve Austin - WWF Championship Tournament First Round Match
Myös Big Bossman kuului tähän ryhmään, joka oli loikannut WCW:stä WWF:ään. Heti paluunsa jälkeen vanhasta poliisityylistä Attitude Eralla SWAT-tyyliin siirtynyt Bossman liittyi Mr. McMahonin turvatiimin johtajaksi, joten Austinin kohtaaminen oli taatusti tarkkaan suunniteltu valinta. Austininhan Vince erotti, kuten lupasi, edellisen ppv:n päätteeksi, koska tämä ei julistanut uutta WWF-mestaria ppv:n lopussa. Austin sai kuitenkin uuden viiden vuoden sopimuksen, koska isäänsä vastustanut Shane McMahon pisti nimet paperiin Austinin kanssa. Shanen viha isäänsä kohtaan johtui siitä, että Vince oli alistanut poikansa tuomarin asemaan WWF-portaikossa.

Ei tästäkään ottelusta nyt ole kauheasti sanottavaa, koska illan teemaan sopien tämäkin oli aika lyhyt. Toisaalta tälle ottelulle lyhyys sopikin kuin nenä päähän, koska pidempänä tämä olisi mitä luultavammin ollut vain tylsää ja turhauttavaa katseltavaa. Tämmöisenä tämä oli ihan katseltavaa mätkimistä heikolla lopetuksella. Ei paljon kehuttavaa tässäkään siis, mutta olisi varmasti voinut olla pahempikin.
*½ (3:20)


X-Pac vs. Stephen Regal - WWF Championship Tournament First Round Match
Ennen kuin voin sanoa mitään muuta niin... Heeee's a maaaaaan! Olen koko ajan tämän projektini aikana odottanut, milloin tapahtuisi Regalin ppv-debyytti WWF:ssä, ja tässä se nyt on. Myös Regal loikkasi siis hetkeksi WWF:n kelkkaan WCW:stä, mutta erinäisten syiden takia Real Man's Manin ensimmäinen reissu WWF:ssä jäi aika lyhyeksi. Nyt hän joka tapauksessa kohtasi European-mestari X-Pacin ensimmäisen kierroksen ottelussa.

Tämä oli turnauksen alkukierroksen selvästi pisin ottelu, ja pitkiin ottelu näyttikin oikein hyvältä. Sekä Regal että X-Pac kyllä osaavat hommansa, ja kumpikin pääsi esittelemään taitojaan. Itse asiassa ottelu oli jopa yllättävän vauhdikas, koska niin X-Pac kuin Regalkaan ei ole tullut ennen kaikkea tunnetuksi nopeudestaan. Olisin antanut tälle varmastikin kolme tähteä, mutta lopussa olluut sekoilut lopetuksen yms. kanssa ikävä kyllä latistivat tunnelmaa taas.
**½ (8:10)


Ken Shamrock vs. Goldust - WWF Championship Tournament First Round Match
IC-mestari Ken Shamrock sai ensimmäisellä kierroksella vastaansa Goldustin. Itse ottelu nyt oli aikalailla semmoinen kuin tällä ajalla ja näillä painijoilla sopi odottaa. Shamrock veti kyllä ihan hyvin, mutta Goldust tyytyi tuttuun, turvalliseen ja yllätyksettömään vetoon. Kaikin puolin aika perus tv-ottelutyylinen matsi, jonka katsominen ei häirinnyt ja jossa oli mukana pari pikkaisen säväyttävämpääkin kohtaa (kuten Shamrockin out of nowhere Hurracanrana), mutta ei tässä kuitenkaan mitään sen erityisempää ollut. Hoiti hommansa.
** (5:56)


The Rock vs. Big Bossman w/ Gerald Brisco & Pat Patterson - WWF Championship Tournament First Round Match
The Rockhan voitti IYH: Breakdownissa ykköshaastajuuden WWF-mestaruuteen, mutta koska samana iltana päämestaruudesta tuli vakantti, ei Rock päässyt koskaan hyödyntämään ykköshaastaja-asemaansa. Tässäkään turnauksessa hän ei mitään erityiskohtelua saanut, koska Mr. McMahon tykkäsi Rockista lähes yhtä paljon kuin Stone Coldista. Alun perin Rockin piti kohdata ensimmäisellä kierroksella Triple H, mutta McMahonin sätkynuket Patterson ja Brisco saapuivat ilmoittamaan ennen ottelua, ettei HHH ole edelleenkään painikunnossa. Niinpä Triple H:n paikan turnauksessa otti toisen yrityksensä turnauksessa saava Big Bossman. Ja se ottelu.. No, kyseessä on WWF:n (ja varmaan melkeinpä koko painin) historian lyhyin ottelu. 'Nuff said.
DUD (0:03)


The Undertaker w/ Paul Bearer vs. Kane - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
Tuhon veljekset Undertaker ja Kane pääsivät siis suoraan mestaruusturnauksen neljännesvälieriin, koska he olivat ne kaksi miestä, joiden keskinäisen mestaruusottelun päädyttyä tasapuoliin koko tähän turnaukseen päädyttiin alun perin. Niinpä oli kai kohtuullista, että he saivat edes pientä hyvitystä siitä, että heidän keskinäinen mestaruusottelunsa laajeni 14 miehen turnaukseksi. Judgment Dayssahan tapahtui ME:ssä muutakin kuin Austinin erottaminen: Paul Bearer teki nimittäin paluun pienen tauon jälkeen ja kaikkien shokiksi kääntyikin poikaansa Kanea vastaan ja liittoutui taas yhteen ensimmäistä kertaa hyvissä väleissä sitten vuoden '96 kesän. Nyt nämä kaksi paholaista janosivat yhdessä koko WWF:n kontrollia, ja Kane taas oli nyt täysin yksin pahassa maailmassa, ja tuosta hän janosi kostoa niin veljelleen kuin isälleenkin.

Tämä ottelu jopa yllätti minut positiivisesti. Sen verran kulunut taistelupari tämä alkoi olla jo tässä vaiheessa vuotta '98 ja kun Undertaker alkoi olla varsin kipeästi tauon tarpeessa. Tauolle hän tosin pääsi vasta loppukesästä '99 - tämä oli vielä sitä aikaa, kun 'Taker paini tauotta aktiivisesti. Edellinen loma hänellä oli ollut kesällä '94. Silti väsynyt Undertakerkin ja Kane pätkivät minun mielestäni tässä taas toisiaan ainakin astetta energisemmin kuin Judgment Dayssa. Ei tämä heidän alkuvuoden otteluilleen millään pärjännyt, mutta kyllä tämä silti minua viihdytti. Ihan napakka, toimiva ja sopivan pituinen veljesten välienselvittely.
**½ (7:16)


Mankind vs. Al Snow w/ Head - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
Hehe, neljännesvälierässä toisensa kohtasi varsin mielenkiintoinen parivaljakko. Tässä vaiheessa kayfabessa miehillä ei mitään taustaa vielä ollut, vaikka jostain syystä McMahon oli varastanut Mankindin Mr. Sockon ja sitonut sen Headille hikipannaksi. Mankind ei tästä ollut tietoinen ennen ottelua... joka oli ok. Jälleen ongelmaksi tuli vastaan se, että alle 4 minuutissa ei kovin kummoista ottelua rakenneta. Foleykin näytti vähän säästelevän paukkujaan, mutta oli tämä taas tosiaan semmoinen tv-showtason ihan mukava ottelu ilman mitään sen kummempaa.
** (3:55)


Ken Shamrock vs. The Rock - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
Tämä oli viimeinen neljännesvälieräottelu, koska yksi ensimmäisen kierroksen otteluista oli päättynyt tasapeliin. Shamrockilla ja Rockilla riitti kyllä historiaa vuoden '98 ajalta, mutta ehkä tässä vaiheessa tämä ottelijapari alkoi olla jo vähän kulunut. Ei silti, hyvän ottelun Rock ja Shamrock tarjosivat. Illan parhaan tähän mennessä. Ei tässä nyt heidän KOTR-finaaliottelun tasolle päästy, mutta kummallakin näytti olevan vielä aika hyvin energiaa, ja koska aikaakin tälle ottelulle suotiin melkein 10 minuuttia, oli tuloksena ihan vauhdikas ja tasokas ottelu. Shamrock ja Rock toimivat hyvin yhdessä kehässä.
*** (8:20)


Jacqueline (c) w/ Marc Mero vs. Sable - WWF Women's Championship
Illan aikana nähtiin kaksi ottelua, jotka eivät liittyneet turnaukseen, ja tämä oli ensimmäinen niistä. Sablen ja Marc Meron feudin tarina on lähtöisin aina vuoden '97 loppupuolelta, ja tuossa tarinassa on nähty monia vaiheita. Viimeisin niistä oli kesällä tapahtunut Meron uuden managerin Jacquelinen WWF-debyytti. Pian WWF:ään saapumisensa jälkeen Jacqueline alkoi herätellä myös kuollutta Women's-divisioonaa, ja alkusyksystä hän voittikin Sablen ottelussa, jossa kruunattiin ensimmäinen WWF:n naisten mestari lähes kolmeen vuoteen. Jacqueline ja Sable eivät tietenkään voineet sietää toisiaan, ja he olivat ottaneet yhteen kuukausitolkulla. Nyt tuo riita olisi viimein tarkoitus selvittää loppuun ensimmäisessä ppv-tason WWF Women's-mestaruusottelussa sitten SummerSlam 1995:n.

Tämäkin ottelu sai tyytyä kaikkien muiden tapaan siihen, että aikaa ei ollut kauheasti tarjolla. Toisaalta tämä oli taas ottelu, joissa ajanpuute ei välttämättä ollut mitenkään huono asia. WWF:n uudelleenherätetyn naisten divisioonan alkuvaiheet eivät olleet mitenkään erityisen vahvoja, mistä tämä ottelu antaa hyvän esimerkin. Yleisö kyllä syttyi Sableen todella hyvin, ja Sable vetikin tässä oikein hyvin, kun ottaa huomioon, että hän ei tosiaan mikään painija ollut alunperin. Ei tämä siis kamala ottelu ollut, mutta heikohkon puoleinen nyt kumminkin, koska ei tässä hirveästi mitään tapahtunut.
*½ (3:14)


Mankind vs. Steve Austin - WWF Championship Tournament Semi Final Match
Ensimmäisessä välierässä kohtasivat Mankind ja Steve Austin, jotka olivat ottaneet yhteen parissa muussakin kuluneen vuoden ppv:ssä. Tässä ottelussa ei ihan päästy niiden keväisten Dude Love vs. Austin -otteluiden tasolle, mistä osittain voi syyttää taas ajan puutetta, vaikka tämä olikin illan ensimmäinen 10 minuutin rajan rikkonut ottelu. Toinen syy oli se, että vaikka ottelun ensimmäiset 8-9 minuuttia vaikuttivat oikein hyvältä ja viihdyttävältä entertainment brawlilta, taas WWF onnistui pilaamaan fiilikseni täysin turhalla ja ylibuukatulla lopetuksella. Ruusuja siis Austinille ja Mankindille, risuja buukkaustiimille. Hyvä ottelu joka tapauksessa.
*** (10:27)


The Undertaker w/ Paul Bearer vs. The Rock - WWF Championship Tournament Semi Final Match
Suurin osa Attitude Eran huippunimien ensikohtaamisista oli jo tässä vaiheessa taidettu nähdä ppv-tasolla, vaikka ne klassikkokohtaamiset olivat vielä edessä, mutta Undertaker ja Rock eivät olleet vielä ppv:ssä painineet toisiaan vastaan. Niinpä odotin aika innolla tätä ottelua, ja siksi pettymys oli sitten sitäkin karvaampi. Jostain syystä Rockin ja 'Takerin tyylit eivät vain tuntuneet klikkaavan ollenkaan, ja lopputuloksena oli semmoinen ok brawlaus, josta puuttui se suuren ottelun tunto, jota olin tältä odottanut. Yleisökin oli aika vaisuna. Ehkä Undertakerille kaksi ottelua samana iltana oli liikaa, koska olen kyllä mielestäni vuodelta '99 nähnyt sentään hyviä otteluita näiltä kahdelta. Ei tämäkään siis huono ollut, mutta ikävä pettymys silti.
** (8:23)


New Age Outlaws (c) vs. Head Bangers vs. Mark Henry & D'Lo Brown - WWF Tag Team Championship
Ennen illan Main Eventiä välipalaotteluna oli tarjolla joukkuemestaruusottelu. New Age Outlaws ja Head Bangers olivat feudanneet siis jo jonkin aikaa, ja nämä joukkueethan kohtasivat edellisessä IYH:ssakin. Tuolloin ottelu päättyi diskaukseen, joten välienselvittely ei suinkaan ollut ohi. Nyt soppaan sekoittui myös D'Lo Brown ja Mark Henry, jotka kahdestaan kantoivat kuolleen ja kuopatun Nationin mainetta ja yrittivät siinä ohessa saada joukkuemestaruusvyöt itselleen.

Tämä ottelu oli yksinkertaisesti huono. En ymmärrä, kuinka kukaan voi pitää tätä edes ok:na, koska tässä ei toiminut yhtään mikään. Joukkueiden kemiat eivät toimineet keskenään ollenkaan, ja se ei ollut edes pahinta tässä. Buukkaus oli aivan järjetöntä, eivätkä sen enempää painijat kuin tuomarikaan tuntuneet edes tietävän, miten ottelun kuuluisi edetä. Lopputuloksena oli aivan liian pitkään kestänyt sekamääräinen sössö, jossa painijat vielä botchailivat mm. selätyksien keskeyttämisiä. Aivan hirveältä surkeudelta tämän pelastaa se, että ainakin alkupuolella parin minuutin ajan tämä tuntui vielä ihan ok:lta ottelulta, kunnes homma levisi käsiin. Ei WWF:n joukkuedivarin vahvimpia hetkiä.
* (10:10)


Mankind vs. The Rock - WWF Championship Tournament Final Match
Vihdoin oli illan finaalin aika. Taattua oli siis ensinnäkin se, että parin kuukauden tauon jälkeen WWF saisi vihdoin taas päämestarin, mutta toiseksi varmaa oli myös se, että tuo päämestari tulisi olemaan aivan uusi. Niin Rock kuin Mankindkaan eivät olleet pitäneet aikaisemmin WWF-mestaruutta. Vaikka Big Bossman oli McMahonin käskyistä yrittänyt useampaan kertaan pilatata Rockin etenemisen turnauksessa, oli mies nyt silti tässä. Niinpä Vince apujoukkoineen päätti saapua ringsidelle pitämään huolta siitä, että ottelu etenee siten, miten hän haluaa.

Taidan olla varmaan yksi harvoista ihmisistä, ellen sitten ainut, joka pitää tätä ottelua oikeasti hyvänä. Aina tästä ME:stä puhutaan, kuinka "Rock ja Mankind olivat jo väsyneitä" ja kuinka "buukkaus oli kyllä onnistunutta, mutta ottelu ei yltänyt miesten muiden kohtaamisten tasolle". En minäkään väitä, että tämä olisi missään tapauksessa ollut paras Rockin ja Mankindin ottelu, ja tiedostan kyllä, että molemmat olivat väsyneitä ottelun aikana. Silti minusta tässä toimi tosi moni asia. Yleisö oli aivan pähkinöinä, buukkaus oli hyvää, Mankind ja Rock vetivät roolinsa hienosti ja nähtiinpä tässä pari oikeasti näyttävää bumppiakin, kuten Mankindin näyttävä lento selostuspöydän läpi. Toki tässä oli omat heikkoutensakin, erityisesti todella hitaasti käyntiin lähtenyt alku. Silti kokonaisuutena minusta hyvä tapa päättää show, ja ainakin itse viihdyin helposti tätä katsoessa.
***½ (17:10)

*** The Rock
** Mankind
* Vince McMahon

Tämä ppv on hyvin hankala tapaus arvioitavaksi. Tarjolla oli 14 ottelua, joista kolme saavutti kolmen tähden rajan. Ihan jo tämän ja useampien laadullisten ja buukkauksellisten pettymyksien takia ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa tälle arvosanaksi Kehno. Sitten kuitenkin täytyy muistaa tämän ppv:n erikoisluontoisuus ja se, etteivät tässä olleetkaan pääroolissa ottelut, vaan koko show'n ajan eteenpäin kuljetettu juonikuvion kehitys, joka sai hienon päätöksen ME:n lopussa ja jätti odottamaan jatkoa. Toisaalta osittain hyvästä buukkauksesta huolimatta mukana oli myös sitä turhaa overbookingia. Ja toisaalta taas minä tykkään aina näistä turnauksista, kuten alussa sanoin, vaikka ne sitten laadullisesti jäisivätkin heikoksi. Niinpä ei tämä vuoden huonoimpia ppv:itä ole, mutta en minä silti tätä vuolaasti kehumaan lähtisi.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
15. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
16. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
17. WWF Survivor Series - Kehno
18. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
19. WCW Slamboree - Kehno
20. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
21. ECW November To Remember - Kehno
22. WCW The Great American Bash - Kehno
23. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
24. WCW Road Wild - Surkea
25. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi WCW:n World War 3.

[Kenitys]

Mikä WrestleMania? Ei, kyllä minä tykkään katsoa enemmän näitä noin 15 vuotta vanhoja ppv:itä.


WORLD WAR 3 1998
Total destruction!

World War 3 oli ollut jo vuodesta '95 asti WCW:n viimeinen ppv ennen promootion painivuoden huipentavaa Starrcadea. Parhaiten World War 3:t muistetaan tietenkin kyseisessä ppv:ssä nähdyistä 60 miehen ja 3 kehän jättiläismäisistä Battle Royaleista, jotka yrittivät vastata jollain tavalla WWF:n Royal Rumblelle. Ei tarvinne sanoa, ettei menestys ollut mitään mainittavaa. Niinpä tämä vuoden 1998 World War 3 jäikin viimeiseksi - tulevina parina viimeisenä vuotena sen paikan ottaisi Mayhem.


Glacier vs. Wrath
WCW jatkoi vuoden '98 aikana tutuksi tulleella linjallaan avata ppv varsin erikoisella ottelulla. Nyt oli vuorossa täysin puskista revitty Glacierin ja Wrathin ottelu. Glacier oli ollut WCW:n suuri toivo vuoden '96 lopulla ja vielä '97 alussakin tulevaksi ME-nimeksi, mutta kun mystisestä kypärästä supervoimat saava Martial Arts -taistelija ei sytyttänytkään yleisöä, vaipui Glacier vuoden '97 loppuun mennessä alakorttiin hävittyään ensin feudinsa Mortista ja Wrathia sekä entistä joukkuepariaan Ernest Milleriä vastaan. Tämä oli hänen ensimmäinen ppv-esiintyminen sitten edellisen vuoden WW3:n. Wrath oli niin ikään ollut koko vuoden '98 poissa näkyvistä. Hänhän oli tehnyt WCW-debyyttinsä vuonna '97 saapuessaan auttamaan Mortista feudissa juuri Glacieria vastaan. Sittemin Mortisin ja Wrathin joukkue hajosi, kaksikko lähti omille teilleen ja Wrathille taisi tulla joku loukkaantuminenkin. Vajaa pari kuukautta sitten Wrath teki kuitenkin uuden saapumisen aloittaessaan dominoimaan koko WCW:n rosteria, eikä kukaan ollut päihittänyt häntä paluun jälkeen. Wrathin salainen ase oli uusi Meltdown-finisher (...Pumphandle Slam), jonka tieltä kaikki lakoavat. Nyt olisi vanhan vihamiehen Glacierin vuoro yrittää pysäyttää Wrath.

Olin positiivisesti yllättynyt tästä ottelusta, koska muistelin, etteivät nämä kaksi olleet vetäneet viime vuonna mitään kehuttavia otteluita toisiaan vastaan. Jostain syystä minä kuitenkin tykkäsin tästä ottelusta. En nyt väitä tätä siis miksikään mestariteokseksi tai edes erityisen hyväksi otteluksi, mutta tuskin paljon parempaa näiltä kahdelta nähtäisiin. Yleisö oli hyvin mukana (buuaten Glacierille ja hurraten Wrathille), ja varsinkin Wrath liikkui kokoisekseen todella vauhdikkaasti ja väläytti oikeasti energisiä otteita. Tykkäsin. Ihan kiva tapa aloittaa siis show, mutta toki kahden oikeasti taidokkaan painijan hyvä ottelu olisi aina vielä parempi. Pitää vain koettaa WCW:n kohdalla vähän katsoa asioita positiivisesti.
**½ (8:22)


Stevie Ray w/ Vincent vs. Konnan
Kovasti puhuin asioiden positiivisesta katsomisesta juuri äsken, mutta tämän ottelun kohdalla se on kyllä aika hankalaa. Konnan ja Stevie Ray ovat melkeinpä kaksi koko WCW:n tylsintä painijaa, ainakin kun puhutaan näistä ppv-tasolla tasaisen varmasti esillä olevista kavereista. Kumpikaan ei koko tämän projektini aikana ole tarjonnut mitään erikoista. Stevie Ray oli ihan ok Harlem Heatissa, jolloin hänen heikkoutensa ei tullut samalla tavalla esille, ja Konnan paini silloin vuoden '96 alkupuolen US-mestaruuskaudellaan hyviä otteluita, koska sai vastaansa WCW:n midcardin parhaimmistoa. Jotta homma menisi vielä paremmaksi, ei tällä jostain syystä ppv:hen tungetulla ottelulla ollut ilmeisesti edes mitään feudia taustallaan. Kunhan nyt Konnan kuului nWo Wolfpackiin ja Stevie Ray nWo Hollywoodiin.

Ottelu oli aika lailla juuri niin vaisu kuin sopi odottaakin. Ei siis mitään uskomatonta paskaa, mutta yksinkertaisesti vain tylsä ja heikko ottelu, jolla ei pitäisi olla mitään asiaa ppv:hen. Kumpikin tuntui vähän kuitenkin yrittävän, minkä ansiosta tämän nyt pystyi ihan katselemaan, mutta näiden kahden pitäisi yrittää aika pirusti, jotta lopputuloksena olisi edes ok ottelu. Lopetustakaan ei tarvitse paljoa kehua. Onneksi tämä oli edes suhteellisen lyhyt.
* (6:55)


Sonny Onoo & The Cat w/ Onoo's Trainers vs. Perry Saturn & Kaz Hayashi
Saturn oli varmaan tosi tyytyväinen siihen, miten suuriin kuvioihin hän oli päässyt sen jälkeen, kun feudi Ravenin kanssa oli ohi ja kun hän oli alkanut käyttää painiessaan myös etunimeään. Tämä oli Sonny Onoon ensimmäinen painiottelu ppv-tasolla ikinä, mikä varmastikin johtui siitä, että tähän asti hänet oli ymmärretty pitää vain managerina, mutta nyt hänet piti tunkea myös painikehään. Ottelun taustalla oli Onoon ja tämän entisen manageroitavan ja sittemmin hyvikseksi kääntyneen Kaz Hayashin hyvin perinteinen feud. "The Cat" Ernest Miller oli auttanut edeltävinä viikkoina Onoota tämän harjoitusotteluissa, ja Hayashi oli puolestaan löytänyt Saturnista edeltävässä Thunderissa itselleen apurin.

Tämä ottelu ei taas ollut niin huono kuin odotin. Siitä voi tosin kiittää pitkälti Saturnia ja varmaan myös jonkun verran Hayashia, jotka hoitivat hommansa ottelussa oikein mallikkaasti. Erityisesti Saturn osoitti olevansa mies paikallaan, vaikka nämä alakortin kuviot eivät varmasti ihan olleet sitä, mitä hän oli odottanut. Onoo veti myös oman pelkurimanageriroolinsa ihan hyvin, eikä Catkaan ollut kamala. Niinpä lopputuloksena oli ihan ok ottelu, jossa ei mitään erityisen loistavia hetkiä nähty, mutta perustoimivaa tv-ottelumeininkimäistä painia. Hoiti oman roolinsa hyvin, mutta jäljelle jää kysymys siitä, pitäisikö tämänkaltaista roolia hoitavia otteluita olla ppv:ssä.
** (8:04)


Juventud Guerrera (c) vs. Kidman - WCW Cruiserweight Championship
Tässä vaiheessa siirryttiin sitten vähän korkeamman kortin otteluihin. Juventud Guerreran ja Kidmanin kamppailu CW-mestaruudesta oli siis jatkunut edelleenkin, vaikka Halloween Havocissa Guerreran sijaan Disco Inferno sai mahdollisuuden otella Kidmania vastaan mestaruudesta. HH:n ja WW3:n välissä oli kuitenkin taas tapahtunut, kun Guerrera onnistui voittamaan Cruiserweight-mestaruuden takaisin itselleen tiukassa ottelussa Kidmania vastaan. Todellinen shokki nähtiin kuitenkin itse ppv:ssä juuri ennen ottelun alkamista, kun paljastui, että Juventud Guerrera oli liittynyt Eddie Guerreron pari kuukautta aiemmin perustamaan Latino World Order -heelporukkaan! Näin ollen tässä Kidmanin ja Guerreran kuukausia kestäneessä kädenväännössä oli tapahtunut täydellinen roolien vaihdos, kun feudin alkaessa Kidman oli heel ja Juventud face.

Yleisölle täytyy kyllä antaa kunniaa siitä, että tästä hieman sekavasta turn-hässäkästä huolimatta tässäkin ottelussa he osasivat heti olla oikean tyypin puolella. Oli hienoa huomata, kuinka Kidman sai suurta poppia ja Guerrera puolestaan rajua buuausta. Yleisöreaktion lisäksi ottelussa oli kuitenkin myös paljon muuta hienoa, koska tämä oli mielestäni melkeinpä vuoden '98 paras ppv-tasolla nähty CW-mestaruusottelu. Ihan alkuvuoden Jerichon pari ottelua olivat myös tosi hyviä, mutta tämä voittaa nekin ihan hiuksenhienosti. Kidman ja Juventud olivat otelleet kerran aikaisemmin tänä vuonna ppv-tasolla, mutta se ei ollut ihan sitä parasta, mitä näiltä kahdelta voisi odottaa. En tiedä, oliko tämäkään vielä kaikkein parasta, mutta huipputason ottelu silti. Helkkarin jännittävää, vauhdikasta ja ennen kaikkea näyttävää menoa. Tässä nähtiin semmoisia spotteja, joita WWF:n ppv:issä ei koskaan nähtäisi. Juuri tällä WCW:n olisikin pitänyt yrittää kilpailla vielä enemmän WWF:ää vastaan. Hieno ottelu, ensimmäinen neljän tähden ottelu WCW:ltä sitten alkukevään ppv:eiden.
**** (15:27)


Scott Steiner w/ Buff Bagwell vs. Rick Steiner (c)
No eihän se Rickin ja Scottin feudi sittenkin päättynyt siihen Halloween Havocin sekamelskaan, mikä oli ihan positiivinen asia. Halloween Havocissahan Buff Bagwell "yllättäen" kääntyi kesken joukkueottelun Rickiä vastaan ja jätti tämän painimaan yksin Giantin ja Scottin kanssa, mutta siitä huolimatta Rick voitti tuon ottelun ja joukkuemestaruudet. Tuon jälkeen nähtiin huippuunsa ylibuukattu veljesten parin minuutin rymistely, jossa ei ollut mitään kunnon lopetusta. Niinpä JJ Dillion yritti jälleen kerran buukata veljeksille vihdoin ja viimein sen kunnon ottelun ppv:hen, mutta ei tämä hyvältä nytkään näyttänyt, koska ottelun tuomarina toimisi joku nWo-pelle, koska yksikään oikea tuomari ei enää suostunut tuomitsemaan näiden kahden otteluita.

Ja kuten arvata saattoi, ei tästä missään vaiheessa tullut edes mitään kunnon ottelua. Tarjolla oli ties kuinka monennen kerran pari minuuttia rymistelyä, jonka jälkeen homma lähti jälleen lapasesta, eikä tarjolla ollut minkäänlaista tyydyttävää lopetusta. Tai ehkä WCW sitten ajatteli, että kun tällä kertaa hommaan sekoitettiin päämestari Goldbergkin, se tyydyttäisi katsojat. Paikalla ollut yleisö oli ihan innoissaan, joten kai idea jollain tavalla toimi. Harmi, etten minä ollut niin into piukkana. Olisin halunnut nähdä sen yhden kunnon ottelun Rickin ja Scottin välillä, mutta sen osalta on tainnut toivo jo mennä.
½

Seuraavaksi olisi pitänyt olla vuorossa Scott Hallin ja Kevin Nashin uusintaottelu Halloween Havocista. HH:n kohtalon jälkeen Scott Hall oli ilmeisesti ottanut jälleen urallaan ryhtiliikkeen, ja hän oli ainakin kayfabessa jättänyt viinanhuuruisen touhun taakseen. Niinpä paikalle saapuikin nyt paljon asiallisemman ja vakavamman näköinen Hall, kuin mitä hän oli pitkään aikaan ollut. Mukanaan Hallilla oli lähes koko nWo Hollywood-porukka, mikä paljastuikin sitten virheeksi. Koska Hollywood Hogan oli kadonnut pian Havocin jälkeen, oli Eric Bischoff nyt nWo Hollywoodin johdossa yksin, ja Bischoffin käskystä koko Hollywood kääntyikin Scott Hallia vastaan ja alkoi piestä tätä keskellä kehää. Tällöin paikalle saapui sitten Hallin vastustajaksi tarkoitettu Nash, joka pieksi kaikki nWo Hollywoodin jäsenet Hallin pienoisella avulla. Yleisö chanttasi Outsiderseja, ja Hall tarjosikin Nashille nWo-taunttia, mutta Nash ei ilmeisesti enää pystynyt luottamaan entiseen ystäväänsä, vaan jätti Hallin yksin seisomaan kehään. Tämä oli oikeasti ihan mielenkiintoinen käänne.


Chris Jericho (c) w/ Ralphus vs. Bobby Duncum Jr. - WCW Television Championship
Jos Bobby Duncum Jr. ei ole teille millään tapaa tuttu nimi, niin ei mitään. Minäkään en ollut hänestä koskaan kuullut aikaisemmin. Koska olen aikalailla sivistymätön old school -painin osalta, ei myöskään Duncumin isä Bobby Duncum Sr. ollut minulle tuttu nimi, mutta ilmeisesti hän oli '70- ja '80-luvuilla mm. NWA:ssa, AWA:ssa ja WWWF:ssä nimeä itselleen tehnyt cowboy-gimmickillä paininut teksasilainen. Nyt hänen poikansa Duncum Jr. oli saapunut WCW:hen hyvin samanlaisella gimmickillä, ja hänen tarkoituksensa olikin seurata isänsä jalanjälkiään. Hyvin hän oli urakkansa aloittanut, koska heti Nitrossa nähdyssä debyyttiottelussaan hän oli pistänyt TV-mestari Chris Jerichon niin tiukalle, että Jericho päätti lähteä kesken ottelun pois. Niinpä Duncum Jr. saikin toisen mahdollisuuden Jerichoa vastaan, ja tällä kertaa ottelussa olisi panoksena myös pelkurimestarin mestaruusvyö. Bobby Juniorista pitää sanoa vielä se, että hänen kohtalonsa on varsin karu, koska hän kuoli vuonna 2000 ollessaan vain 35-vuotias.

En tiennyt etukäteen yhtään, mitä odottaa Duncum Juniorilta, ja niinpä olin iloisesti yllättynyt, kun tämä ottelu paljastui varsin viihdyttäväksi. Ehkä silti suurin kiitos kuuluu Jericholle, joka väläytti jälleen kerran hienoja liikkeitä ja tyylikkäitä countereita ja hoiti samalla myös roolinsa vetämisen ykkösluokkaisesti, mutta ei Duncumkaan mikään huono ollut. Hän toimi juuri hyvin tässä ottelussa vähän vielä vihreänä altavastaajana, joka sai kuitenkin vietyä Jerichon todella tiukille ja hoiti brawlauksensa todella tyylikkäästi. Hyvin rakenneltu ottelu, jonka submission-kohdatkaan eivät pituudestaan huolimatta tuntuneet yhtään tylsiltä vaan asiaankuuluvilta. Kaikin puolin oikein hieno ja viihdyttävä TV-mestaruuskamppailu. Lisää näitä.
***½ (13:19)


World War 3 60 Man Battle Royal - WCW World Heavyweight Championship Title Shot
Täytyy tähän alkuun sanoa, etten voi olla nauramatta wikipedian selitykselle WW3-ottelun säännöistä.

"The rules for a World War 3 match were similar to the rules for a Royal Rumble match. There were two major differences:

* The WW3 match is played out in three rings, each holding twenty men.
* All sixty men start the match at the same time (the same rules as a traditional battle royal)"

Tätä seuraa vielä lista pienemmistä eroavaisuuksista, kuten siitä, että WW3-ottelussa parina viimeisenä vuotena eliminaatioiksi kelpasivat vastustajan heittäminen kehästä myös muuten kuin yläköyden yli ja selätykset sekä luovutukset. Jäljelle jääkin siis kysymys siitä, mitä muuta samaa näissä on kuin se, että molemmat ovat rankkoja muokkauksia perinteisestä Battle Royalista. Jotenkin vain siis tuon selityksen järkevyys ei aukea minulle, mutta varmasti siinä on taustalla hyvä ajatus. Tänä vuonna WW3-ottelussa oli se erikoisuus, että ottelun voittaja saisi mestaruusottelunsa jo Starrcadessa, joten tässä ratkaistiin samalla vuoden suurimman tapahtuman vuoden suurin ottelu, koska oli jo varmaa, että Goldberg menisi Starrcadeen päämestarina.

Ottelusta itsestään ei ole kauheasti sanottavaa, sillä lienee puhdas mahdottomuus, että 60 miehen ja 3 kehän Battle Royal olisi koskaan jotenkin erityisen tekniikkapainin juhlaa. Silti oli tämä parempi kuin viimevuotinen ainakin sen osalta, että tekniikka oli kehittynyt sen verran, että alareudan laskurin avulla oli helppoa seurata, montako miestä on ottelussa jäljellä, ja milloin siirrytään vaiheeseen, jossa siirrytään yhteen kehään. Muutenkin juttu oli ihan kohtuullisesti buukattu, mitä nyt loppuratkaisu oli aika laimea. Selkeä ja parissa kohtaa ihan hymyilyttänyt Battle Royal, joka ansaitsee aina pientä plussaa kolmen kehän käytöstä, mutta eiväthän nämä ikinä lähelläkään parhaimmillaan loistavia Royal Rumbleja olleet.
** (22:33)


Diamond Dallas Page (c) vs. Bret Hart - WCW United States Heavyweight Championship
Tosiaan vuonna '98 World War 3 -ottelu ei ollutkaan tapahtuman Main Event, vaan pääotteluna nähtiin Bret Hartin ja DDP:n taistelu US-mestaruudesta. Tämä taisi olla muuten ensimmäinen kerta Hartin WCW-uralla, kun hän otteli ppv:n Main Eventissä. Kertonee jotain Bretin WCW-uran onnistuneisuudesta, kuten myös se, että tämäkään ottelu ei ollut päämestaruudesta vaan kakkosvyöstä. Bret Hart oli ollut siis useamman kuukauden ajan US-mestari, vaikka hetkeksi oli hävinnyt kesän lopulla vyön Lex Lugerille mutta voittanut sen nopeasti takaisin, mutta tuolle mestaruuskaudelle tuli loppu pian Halloween Havocin jälkeen, kun Diamond Dallas Page voitti Bretiltä US-mestaruuden epäonnistuttuaan voittamaan päämestaruutta Goldbergiltä. Hart, josta oli WCW-aikanaan tullut täysin kylmähermoinen ja jopa sadistinen persoona raivostui tappiostaan täysin, ja ottelun jälkeen hän hyökkäsi terästuolin avulla DDP:n kimppuun ja teloi tämän jalan siihen kuntoon, ettei DDP pystynyt vähään aikaan käyttämään sitä ollenkaan. Nyt Hart tahtoikin vyön takaisin saamisen lisäksi jatkaa DDP:n telomisen osalta siitä, mikä jäi hänen mielestään viimeksi vielä kesken.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. On oikeastaan aika kivaa vaihtelua, kun voi sanoa noin jo toisesta WCW:n Main Eventistä putkeen. Tosin ei tässä samanlaista tunnelmaa tai ihan muutenkaan samaa tasoa ollut kuin Goldbergin ja DDP:n edellisen kuukauden ottelussa, mutta hyvä ottelu tämä oli silti. Minulla saattaa sitten olla raskaat Bret Hart -lasit päässä, mutta kyllä minusta hän on ihan hyvin vetänyt WCW:ssäkin, kun ottaa huomioon, että hänen buukkauksensa ei kuitenkaan mitään parasta ole ollut. Tässäkin Hart loistavan ottelun rakentamisen lisäksi väläytti muutaman oikeasti näyttävän liikkeen ja samoin teki myös DDP. Lopussa ottelu oli jo mennä todella jännittäväksi, mikä olisi voinut nostaa arvosanaa vielä korkeammalle, mutta sitten kehiin astui jälleen järkyttävän p**ka ja turha ylibuukkaus, joka kieltämättä söi vähän tämän ottelun hyvyydestä. Siltikin tykkäsin Hartin rakentelusta, DDP:n myynnistä ja muustakin tässä. Oikealla lopetusbuukkauksella olisin vain ehkä tykännyt vielä enemmän.
*** (18:31)

*** Kidman
** Juventud Guerrera
* Chris Jericho

Hienoa nähdä, että WCW oli ottanut itseään niskasta kiinni edes vähän tässä vuoden '98 loppupuolella. Keväästä syksyyn asti jatkunut syöksykierre oli kamalaa katsottavaa, ja vaikka tämäkään ppv ei ollut kuin Ok, paljon mielummin tätäkin katsoi kuin kuukausi toisensa jälkeen huononevia tapahtumia. Parasta tässä oli ehdottomasti se ensimmäinen ****-ottelu kuukausiin, mutta myös ME ja TV-mestaruusottelu olivat hyviä puolia. Heikkoutta sitten tarjoilivat täysin mitätön alakortti, Steinereiden feudin kusemisen jatkaminen ja loppujen lopuksi varsin turha WW3-ottelu. Siltikin näinä aikoina en viitsi keskittyä noihin huonoihin puoliin silloin, kun WCW saa edes jotain hyvääkin revittyä itsestään irti. Plussaa tietenkin myös tästä pari kuukautta kestävästä hoganittomasta ajanjaksosta.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WCW World War 3 - Ok
15. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
16. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
17. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
18. WWF Survivor Series - Kehno
19. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
20. WCW Slamboree - Kehno
21. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
22. ECW November To Remember - Kehno
23. WCW The Great American Bash - Kehno
24. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
25. WCW Road Wild - Surkea
26. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi WWF:n vuoden '98 Ison-Britannian-vierailu ja brittieksklusiivisesti näytetty Capital Carnage -ppv.