MR.Off Topic kirjoitti:Toinen asia, mikä TNA:ssa on absoluuttisesti parempaa kuin WWE:ssä on se, että päämestaruudella on merkitystä. Kyseinen vyö on nimittäin lafkan tärkein asia. Kaikki haluavat sen, kaikki hamuavat sitä kohti. Jos he eivät hamua sitä kohti, on heillä siihen joko hyvä syy (joku vähintäänki kusi sen muroihin) tai sitten he taistelevat tieltään ensin muita vyötä kohtin hamuavia henkilöitä. Austin Arieksen mestaruusvoitto toissa sunnuntaina tuntui hemmetin isolta asialta. Se päätti Rooden vissiin 8 kuukauden reignin, jonka aikana vyötä vissiin puolustettiin joka PPV:n main eventissä. En mene nyt takuuseen, että ihan jokaisen, mutta näin luulisin ja muistelen.
Tässä olet ongelman ytimessä. Melkeinpä kaikilta WWE:n hahmoilta uupuu halu eli syy eli motiivi.
Mitä esimerkiksi Brodus Clay tahtoo WWE:ssä tehdä? Miksi hän ylipäätään WWE:ssä on? Riittääkö Broduksen kaltaiselle vahvalle ja voitokkaalle painijalle tosiaan se, että hän ottelee viikosta toiseen merkityksettömiä matseja heikompiaan vastaan? Onko Brodus pelkkä huumorihahmo, siis pelle, joka on sinut sen asian kanssa, ettei hän ole vieläkään noussut suurempiin otteluihin tahi mestaruuskuvioihin? Eikö hän ole laisinkaan kiinnostunut mestaruusvöitten voittamisesta? Onko hän WWE:ssä vain hauskanpidon vuoksi, ja jos on, niin miksei kukaan menestyksenjanoinen painija, jolle ei mahdollisuuksia suoda (esim. Curt Hawkins), vastusta moista asennetta ja vaadi itselleen parempaa kohtelua?
Poikkeuksia on, mutta liian harvoin, ja niistäkin osa on pulmallisia. Eräs pulmallisista poikkeuksista on Undertakerin WrestleMania-putki. Jokainen halajaisi sen tiettävästi rikkoa, ja moni on valmiina tekemään mitä tahansa tehdäkseen sen (esim. HBK), mutta miksi sitä halua ei käsikirjoiteta televisioon laajemmin? Undertakerin voittoputkifeudeissa harmillisena ongelmana on siis ollut se, että ne ovat olleet vain asianosaisille eksklusiivisia kuvioita.
Miksi yksikään rosterin (eritoten) heel-painijoista ei vastustanut millään lailla sitä, että Triple H sai oikeuden otella Undertakeria vastaan tämän WrestleMania-voittoputkesta v. 2011? Eikö esimerkiksi Dolph Ziggleriä, nuorta ja nälkäistä jätkää, kiinnostanut mahdollisuus nousta yhdeksi WWE:n historian legendaarisimmista nimistä, jollaiseksi Undertakerin WrestleMania-putken katkaisemisesta automaattisesti muuttuu? Kukaan ei alkanut niskuroida tai kapinoida egoistista Triple H:ta vastaan, vaan painijat, mm. Ziggler, antoivat asian olla ja rypesivät mukisematta omissa yhdentekevissä kuvioissaan tai jäivät pahimmassa tapauksessa kokonaan show'sta pois. Näin ollen kultakin näistä painijoista puuttui halu, jano, palo.
Muistan vain yhden esimerkkitapauksen, jossa halua käsikirjoitettiin tässä laajemmin. Kyse on vuodesta 2009, jona kaksi eri painijaa – HBK ja Vladimir Kozlov – ilmaisi tahtonsa otella Undertakeria vastaan WrestleManiassa nimenomaan sen vuoksi, että saisi siten mahdollisuuden nousta siksi mieheksi, joka katkaisi tämän voittoputken (halu). Se oli askel oikeaan suuntaan, mutta mielestäni silti liian varovainen sellainen. Undertakerin WrestleMania-putki on erityinen ja valtavan suuri ansio, moninkertaisesti suurempi kuin yksikään WWE:n tai TNA:n mestaruusvöistä tai muista palkinnoista, ja sen vuoksi joka ikisen painijan tulisi sen katkaisemista haluta ja himota.
Toinen esimerkki pulmallisesta poikkeuksesta on viime kesän CM Punk. Tunnetussa promossaan Punk julisti mielipiteensä WWE:n status quosta ja teki selväksi sen, mitä hän haluaa (muutoksen). Pulmaksi muodostui tässä se, että muutosta ei tullut ja että Punk antoi asian olla. Jälkeenpäin ajateltuna hän tuntuu tekopyhältä tai saamattomalta hahmolta, joka puhui paljon mutta jolle lopulta riitti vain se, että nousi WWE-mestariksi. Toivonkipinänä tässä on tosin se, että Punkin tämänhetkisessä käytöksessä tultaisiin käyttämään tätä nimenomaista pulmallisuutta hyväksi. Tiedämme nyt, että Punk todella on omahyväinen mies, joka nauttii huomiosta, ja että seuraavaksi hän tahtoo nousta WWE:n puhutuimmaksi painijaksi, sen keskipisteeksi. Punkin hahmo on ts. mielenkiintoinen siksi, koska me tiedämme, mihin hän pyrkii. Näin ei ollut vielä vaikkapa kuukausi takaperin, jolloin Punk ei kapinoinut sitä vastaan, ettei häntä kunnioitettu tarpeeksi, vaikka hänen olisi tietenkin olettanut niin tekevän – nimenomaan kunnioituksen puutteestahan Punk alun perin oli suuttunut.
TNA:ssa Bobby Rooden mestaruuskautta ei vaivannut samanlainen ongelma. Roode, joka kävi läpi liikuttavan, dramaattisen, rajun ja johdonmukaisen hahmonkehityksen viime syksynä, kasvoi vastoinkäymisistään niin kateelliseksi ja kyyniseksi hahmoksi, että hän halusi tulevaisuudessa olla kaiken huomion keskipisteenä hinnalla millä hyvänsä. Rooden hahmon palo oli niin luja, ettei hän olisi todellakaan suostunut siihen, että jokin Cena–Laurinaitiksen kaltainen ottelu olisi saanut hänen matsinsa sijasta kunnian olla show'n viimeisenä matsina. Hahmo oli (on) erityisen hyvä sen vuoksi, että Rooden halu oli hyvin selvästi esillä. Me tiedämme, minkälainen ihminen Roode on ja mitä hän janoaa, ja siksi hänen seikkailujaan on mielenkiintoista seurata.
Ehkäpä tehokkain esimerkki erittelemään hahmojen halua ja päämestaruuksien arvoja WWE:ssä ja TNA:ssa on Bound for Glory -sarja. Bound for Glory -sarjassa 12 ottelijaa taistelee neljän kuukauden verran pisteistä, joiden perusteella neljä parhaiten menestynyttä painijaa pääsee välieräotteluihin, joiden voittajat nousevat finaaleihin ja finaalin voittaja Bound for Gloryn pääotteluun, jossa odottaa
mahdollisuus otella TNA:n maailmanmestaruusvyöstä. Mikäli siis mielii – ja jokainenhan mielii – saada edes mahdollisuuden päästä TNA:n suurimman PPV:n pääotteluun taistelemaan TNA:n tärkeimmästä mestaruusvyöstä, painijan on oteltava neljän kokonaisen kuukauden verran niin voitokkaasti, että pääsee neljän parhaimman Bound for Glory -sarjalaisen joukkoon, ja sen jälkeen olla voitokas sarjan sekä välierä- että loppuottelussa. Myöskään se, että pääsee koko sarjaan osallistumaan, ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan sarjaan valitaan 12 (kayfabessa) parhaiten menestynyttä ottelijaa. (Tässä tosin olisi parantamisen varaa. Miksi esim. Robbie E, puhdas jobberi, tai poissaolevana ollut D'Angelo Dinero pääsivät osallistumaan sarjaan, kun mm. tv-mestari Devon tai tag team -mestari Kazarian jäivät sarjasta ulos?) Tämän vuoksi Bound for Gloryn pääottelu ja sen osallistujat (BFG-sarjan voittaja ja hänen vastustajansa eli hallitseva mestari) tuntuvat elämää suuremmilta seikoilta.
WWE:ssä sen sijaan on käytössä Royal Rumble -ottelu, joka on kieltämättä konseptina potentiaalinen ja rakas, mutta josta ei Undertakerin WrestleMania-voittoputkikuvioiden tavoin puristeta kaikkia mehuja pois ja joka siten häviää minun mielestäni TNA:n Bound for Glory -sarjalle melkoisen suvereenisti. Heikkouksina Royal Rumble -ottelussa on mm. se, että sen (eli menolipun
WrestleManian mestaruusotteluun) voi voittaa helposti ja ansaitsemattomasti (vrt. Edge v. 2010 ja Cena v. 2008) ja se, että siihen voi useimmiten ottaa muitta mutkitta osaa (karsintamatsien yms. puute). Rumble-ottelun voittaminen ja paikka WrestleManian mestaruusottelussa tuntuvat vain harvoin ansaituilta, työläiltä ja vaikeilta saavutuksilta. Viimeisin Rumble, jossa voittaja tuntui olevan palkkionsa väärti, oli kaiketi v. 2006, jolloin Rey Mysterio nousi voittajaksi 62-minuuttisen taipaleen jälkeen. Rumble-ottelua ja sen suomaa mahdollisuutta päästä WrestleManian mestaruusmatsiin tulisi hypettää moninkertaisesti enemmän erinäisten videoiden, painijoiden promojen ja tiukkojen karsintamatsien kautta. Tämä hypettäminen on priimaluokkaa Bound for Glory -sarjassa.
Tietysti pitää muistaa myös se, että TNA:n rosteri on huomattavasti suppeampi kuin WWE:n rosteri, minkä vuoksi TNA:ta lienee helpompaa käsikirjoittaa ja minkä vuoksi TNA:n hahmoista pystyy helpommin tekemään syvempiä ja kiinnostavampia kuin WWE:n hahmoista. AJ Styles, Bully Ray, Christopher Daniels, D'Angelo Dinero, James Storm, Jeff Hardy, Kurt Angle, Magnus, Mr. Anderson, Robbie E, Rob Van Dam ja Samoa Joe – eli BFG-sarjan poppoo – muodostavat melkeinpä 50 % koko rosterin väestä. Jäljelle jääville painijoille on helpohkoa keksiä tekemistä ja luoda motiiveja:
- Abyss (eli Joseph Park) tahtoo kiusata Bully Rayta henkisesti (ja lopulta varmasti myös fyysisesti), koska Ray teloi tämän tohjoksi alkuvuonna. Austin Aries on uusi TNA-mestari ja tahtoo luonnollisesti pysyä mestarina ja päästä Bound for Gloryn pääotteluun. Bobby Roode, mestaruutensa menettänyt mies, sen sijaan tahtoo anastaa tuon mestaruuden pois Ariesilta ja olla se, kuka siellä BFG:ssä mestarina ottelee. Devon on tyytyväinen singles-menestykseensä TNA:n tv-mestarina ja haluaa siksi puolustaa urhoollisesti mestaruusvyötään. Gunner ja Kid Kash eivät pidä siitä, että uusi painija Chavo Guerrero on tullut paikalle, ja Hernandez haluaa puolustaa maanmiestään Chavoa. Garett Bischoff on uudehko painija, joka haluaa todistaa faneille ja muille painijoille olevansa sopimuksensa väärti myös muista syistä kuin vain siitä, että hän sattuu olemaan Eric Bischoffin poika. Jesse Sorenson on loukkaantumisensa takia sivussa ja vihoissaan Zema Ionille siitä, ettei tämä ole pyytänyt häneltä anteeksi sitä, kuinka melkein halvaannutti hänet alkuvuonna. Joey Ryan haluaa TNA:han painijaksi ja näyttää kaikille (etunenässä Gut Check -tuomareille) närhen munat. Robbie T tahtoo Robbie E:n menestyvän, koska hän on tämän ystävä. X-divisioonalaisista lähestulkoon jokainen himoaa aktiivisesti mestaruusmatsia.
Ehkäpä Crimson, Douglas Williams, Eric Young ja Mark Haskins ovat TNA:n ainoat miespainijat, joista emme tiedä, mitä he haluavat tai mihin he pyrkivät. Tämän vuoksi TNA on hahmojen puolesta huomattavasti WWE:tä edellä tällä hetkellä. WWE:ssä on rutkasti enemmän tällaisia Crimsonin, Youngin, Haskinsin ja Williamsin kaltaisia hahmoja vailla motiiveja, minkä vuoksi WWE:ssä on rutkasti enemmän filleriotteluja ja squasheja kuin TNA:ssa.