Taidan kirjottaa kaikki kerralla, kun en kuitenkaan jaksa miettiä jatkossa mitään viikkoja eikä EM-kisatkaan jatku lopullisesti niin mulla ei välttämättä oo aina kaljaa kaapissa. Selvinpäinhän en tänne oo mitään fiksua kirjoittamassa. Tai oikeastaan mitään muutakaan.
Ei välttämättä mikään hirveän objektiivinen lista enkä oikeastaan itekään tiedä millä perusteella nämä valkkasin. Kai tässä oli joku sellainen "nämä ottaisin autiolle saarelle"-periaate mukana ainakin suurimmalla osalla ja ehkä vähän sellaisiakin elokuvia joita haluaisin mahdollisimman monen katsovan. Ei mitenkään hirveän tarkka lista, kun en sit jaksanutkaan muutella näitä siitä järjestyksestä johon ekana kirjoitin, mut osasinpahan ainakin kääntää listan oikein päin tällä kertaa.
En välttis jaksa kirjoittaa hirveän pitkästi, kun tuntuu ihan käsittämättömän kornilta kirjoitella jotain juonikuvauksia elokuvista, jotka suurin osa on varmaan nähnyt, mutta toivottavasti joku saa silti näistä jotain irti.
25. Dazed and Confused
Linklaterin nerokkaimpia töitä ja teinarileffojen kiistaton ykkönen, rehtiä ja rehellistä fiilistelyä ilman tarpeetonta kikkailua. Yksi koulujenloppumispäivä, vahvoja henkilöitä ja oikea, realistinen tunnelma, joka vie fiilikset sinne omaan nuoruuteen, jossa alkoholissa ja tytöissä oli vielä elämää suurempaa hohtoa. Jättää Hughesin Mikä-Mikä-Maa-perseilyt nolosti varjoonsa.
24. Batman (1966)
Monet ovat yrittäneet, mutta kukaan ei ole viiteenkymmeneen vuoteen pystynyt yhtä hyvään Batman-filmatisointiin. Westin Batmanit ovat camppia parhaimmillaan, tarpeeksi vakavasti otettavia, että huumori ei tunnu liian itsetarkoitukselliselta ja tarpeeksi hauskoja, että niitä jaksaa katsoa kerta toisensa jälkeen. Kokopitkä jättää jopa sinänsä loistavan sarjan taakseen olemalla jatkuvaa tykitystä, joka yllättää ja viihdyttää kerta toisensa jälkeen.
23. Aguirre, der Zorn Gottes
Herzogilta olisi vielä hirmuisesti katsottavaa, mutta haluan silti nostaa tämän tässä vaiheessa hienon ohjaajan ja mahdollisesti hienoimman näyttelijän parhaaksi työksi. Harvoin on näin pienimuotoinen työ yltänyt yhtä eeppisiin mittasuhteisiin. Amazon, Kinski ja Popol Vuh ovat kombinaatio, jolle on vaikeaa löytää vertaista. Tämän yhteydessä kannattaa katsoa myös dokumentti Mein Liebest Feind, joka on niin kovaa kamaa, että meinasin nostaa listalle jo itsessään.
22. Hotaru no haka
Listan pakollinen anime-edustus ja yksi vaikuttavimmista elokuvakokemuksista ikinä. Saatoin muutenkin olla varsin otollisessa mielentilassa, mutta tämä on silti ainoa elokuva, jonka aikana olen itkenyt useita kymmeniä minuutteja putkeen. En tiedä haluaisinko katsoa näin traagista kertomusta muutenkaan ikinä toiseen otteeseen, mutta kokemus oli sellainen, että jätän sen ihan mielelläni rauhaan ja vietän loppuelämäni aivan muiden elokuvien parissa. Ehkä.
21. Adaptation.
Heittämällä yksi parhaista Charlie Kaufmanin - Hollywoodin ainoan neron - suorituksista. Elokuva, jonka aiheena on sen saman pirun elokuvan kirjoittaminen ei kuulosta aiheena ihan niin siistiltä (tai sitten kuulostaa), mutta Kaufman loihtii silti aiheesta taidetta, jonka tasolle harva elokuva yltää. Viihdyttävää, fiksua ja hämmentävän nokkelaa. Adaptation. ottaa hyvin paljon irti siitä, mitä elokuvilla voidaankaan tehdä. Suositellaan kaikille niille, jotka pitävät hyvistä elokuvista tai vihaavat Nicolas Cagea. Ette vihaa tämän jälkeen tai olette huonoja ihmisiä.
20. À bout de souffle
Tää oli silleen vähän vaikeampia valinta, kun katoin joskus vuosia sitten Godardin tuotantoa tosi paljon ja pidin tosi monesta elokuvasta, mut sit unohdin mitä missäkin tapahtui ja mistä niistä mä oikeasti pidinkään. Bande á partissa on se nerokkain kohtaus ikinä, mutta jotenkin musta silti tuntui että tää oli niistä se vielä timmimpi kokonaisuus. Ainakin tässä on Jean Seberg ja se on tosi kiihottava tapaus, joten luotan siihen, että tämä on hyvä valinta maailman parhaimpien elokuvien joukkoon. Ei siinä, kattokaa paljon Godardia.
19. The People vs. Larry Flynt
Elokuva, jota en jostain kumman syystä ole ikinä nähnyt yhdelläkään parhaimpien elokuvien listalla ja jonka mukaan ottamista harkitsin itsekin vahvasti. Tavallaan suostun itsekin myöntämään, että kyseessä ei ole varsinaiselta elokuvalliselta laadultaan kuin todella hyvä elämäkertaelokuva, mutta toisaalta Larry Flyntillä on äärimmäisen mielenkiintoinen elämä, josta saatiin luotua äärimmäisen innoittava elokuva ja Flynt merkitsee minulle hahmona huomattavasti enemmän kuin moni ihminen, jonka pitäisi merkitä. Huomattavasti mieluummin katson tarinaa yksilönvapauksia puolustavasta överistä pornokeisarista kuin Gandhista, JFK:stä tai Mandelasta. Ja monta kertaa olen katsonutkin.
18. Being John Malkovich
Ja vielä toinen Kaufmanin kirjoittama elokuva mahtuu listalle. Miehen yhä villimmäksi menevämmän tyylin hienoimpana suorituksena pidän kuitenkin edelleen uran ensimmäistä elokuvaa. Voi johtua siitä, että näin tämän ensin tahi sitten ei, mutta Being John Malkovich on kuitenkin ehtaa ja ainutkertaista laatua. Harvoin on valkokankailla nähty yhtä absurdia, mutta silti niin yhtenäistä maailmaa, jonka henkilöistä jaksaa silti välittää ihmisinä yhtä henkilökohtaisella tasolla. Oikeastaan tämän äärimmäisen totuudenmukaisen listan perusteella voisi sanoa, ettei koskaan.
17. Les parapluies de Cherbourg
Listan ensimmäinen ja viimeinen musikaali. Pitäisi varmaan joskus katsoa se Sound of Music uudestaan, mutta tämä on nyt tilanne. Sinällään äärimmäisen yksinkertainen ja simppeli rakkaustarina, mutta toimii pelkästään sillä, että elokuvan jokainen vuorosana toimitetaan laulamalla. Joku muukin on varmaan viidessäkymmenessä vuodessa ehtinyt kokeilla samaa kikkaa, mutta jaksan silti pitää tätä edelleen ainutlaatuisena kikkana, joka onnistutaan vieläpä jopa toteuttamaan pirun hyvin. Toimii monella tavalla ja onnistuu Adaptation.:in tavoin ottamaan paljon irti siitä, mitä elokuvalla voidaan tehdä.
16. Titanic
Jos lähdetään AFIn luokituksilla leikkimään, nostan Titanicin kovimmaksi eeppiseksi elokuvaksi ikinä, siitä ei vain pääse mihinkään. Sinällään myös varsin yksinkertainen ja kaavan mukaan etenevä rakkaustarina, mutta samoin kuin sateenvarjot Cherbourgissa, toimiihan tämä vain törkeän hyvin. En tiedä pitäisinkö ihan yhtä paljon ellen olisi tykännyt huomattavasti nuorempanakin tosi paljon, mutta toimihan tämä viime katselullakin ihan samalla tavalla. Tai ehkä vähän eri tavoilla. Yksi niistä elokuvista, jotka taistelevat katselluimman elokuvani kunniasta. Kunniaan tosin pääsee jollain neljällä viidellä katselulla, mutta silti.
15. Blade Runner
Apua, en osaa sanoa tästä mitään. En ekaa kertaa joskus yläasteella kattoessa ihan hirveästi pitänyt, sit katoin joskus uudestaan ja tykkäsin jo paljon enemmän ja sit katoin viime vuonna kolmannen kerran ja mietin, että miks vitussa en oo aikasemmin ymmärtänyt että täähän on yks kovimmista ikinä. Futuristisessa tunnelmassaan omassa luokassaan, eikä se tarinakaan nyt jätä hirveästi mussuttamisen varaa. Ja sit Vangelis on kanssa ihan kiva. Tunnelmointikamana genressään täysin koskettamaton.
14. Blue Valentine
Tulipas tämä nyt tosi korkealle, kun kelataan että kyseessä on kuitenkin parin vuoden takainen elokuva, jota en oo katsonut kuin kerran. Toisaalta olkoon nyt sit kuitenkin tässä, eipä tää muutenkaan nyt kovin tarkka lista oo. Muuttelen sit päänsisäisellä listallani sijoitusta kunhan katson seuraavan kerran. Tää on taas sellainen tosi fiksu romanssi kikalla, joka on varmaan nähty ennenkin, mut en oo nähnyt niitä muita niin pidän tästä tosi paljon. Ideana on siis kuvata romanssia, jossa ihkut nuoret tapaa ja niillä on tosi kivaa ja sit samanaikaisesti seurataan noin kymmenen vuoden jälkeistä aikaa jolloin kaikki ei enää ookkaan niin kivaa ja se toimii tosi hyvin ja Ryan Gosling ja Michelle Williams on tosi kivoja tässä.
13. True Romance
Ehkä käsikirjoituksellisesti Tarantinon vahvin suoritus. Ei välttämättä mikään taiteellisesti hienoin suoritus, mutta viihdyttävyydessään aika käsittämätöntä kamaa ja pitkälti juuri sitä, mitä toimintaelokuvissa pitäisi nähdä nykyäänkin paljon enemmän. True Romance onnistuu olemaan koko kestonsa ajan kaikkea sitä mitä nähdään aivan liian vähän. Se on nokkela, hauska, juuri sopivan ronski ja vaikka hahmot ovat todella vahvoja, se ei missään välissä ota itseään liian vakavasti. Jossain Expendablesissa on kova kasti vaikka homma on aivan molosta, mutta silloin kun kaikki toimii on kiva katsoa Slateria, Hopperia, Kilmeriä, Oldmania, Pittiä, Walkenia, Jacksonia ja Gandolfinia. Tässä oli muuten kovempi näyttelijäkaarti kuin muistinkaan.
12. The Godfather
Olin kyllä tosi huono katsomaan elokuvia nuorempana, kun Blade Runnerin lisäksi Godfatherkaan ei onnistunut suurimpia tunteita herättämään ensikatselulla. Ei ihme, että tykkäsin vapaapainista. Kuinkahan monta klassikkoa sitä pitäisikään katsoa uudemman kerran, kun tämäkin nousi suosikkien joukkoon vasta kolmannella kerralla (kakkosesta en pidä vieläkään hirveesti, pitäis kai katsoa sekin kolmannen kerran), mutta nyt mahtavuutta on vaikea kiistääkään. Taas myös vähän sellainen elokuva, josta on tosi vaikea sanoa mitään fiksua tai oivaltavaa, kaikki on varmaan nähneet enkä keksi elokuvasta oikein mitään valitettavaakaan. Jos ette ole jo nähneet niin olis parempi nähdä, ei sitä kolmea (tai yhdeksää) tuntia voi hirveästi paremminkaan viettää.
11. C'era una volta il West
175-minuuttiset klassikot, joista en osaa sanoa oikein mitään tulivatkin nyt veikeästi peräkkäin, koska en jaksanut muutella sijoituksiakaan mitenkään fiksummin. Tämä tarvitsi sentään katsoa vain kahteen kertaan ennen kuin hiffasin, että nyt puhutaan kovasta kamasta. Leone on hieno mies ja jopa niin kova, että on vaikea ymmärtää dollaritrilogian törkeän kovaa arvostusta, kun mies on tehnyt tällaisen mestariteoksenkin. Elokuva, josta on äärimmäisen vaikea löytää mitään valitettavaa. Jos koostaisin objektiivista listaa parhaista näkemistäni elokuvista löytyisi tämä varmaan kolmen parhaan joukosta, nyt olen näköjään löytänyt kymmenen elokuvaa, joista pidän jostain syystä vielä enemmän.
10. Brokeback Mountain
The People vs. Larry Flyntin tapaan vähän sellainen tapaus, että elokuvallisilta ansioiltaan ainoastaan erinomainen elokuva, mutta jostain syystä diggasin aikoinaan tosi kovasti. Tuli ehkä vähän turhankin paljon kärkipäähän elokuvia joita olen nähnyt vain kerran, mutta olkoon nyt tämäkin tässä. Toimivaa ja älykästä draamaa, rehellinen oodi homostelulle. Elokuva jota ei tulla tulevaisuudessa muistamaan tasostaan vaan roolistaan rajojen murtajana, mutta onhan tämä silti todella kovaa kamaa ja yksi niitä elokuvia, joita katsoessa tuli aikoinaan kelattua, että nyt tuli nähtyä jotain vaikuttavaa. Vuosikymmenen parhaita Hollywood-romansseja.
9. Match Point
Tätä vois varmaan pitää elokuvana, joka nojaa yksinkertaisiin kikkoihin, mutta älkää tehkö niin, koska Match Point on oikeasti erittäin hyvä elokuva. Sinällään ensisilmäyksellä varsin simppeli rakkaustarina brittiylimystön parissa, mutta kehittyy nokkelasti alkuasetelmastaan hivenen eri suuntaan pitäen kiinnostuksen täysillä yllä loppuhuipennukseen saakka. Heittämällä Woody Allenin paras elokuva ja jos joku epäilee minun mielipidettäni niin nenäkäs pygmi on myös itse samaa mieltä. Aivan syystäkin.
8. Das Leben der Anderen
Tässä vaiheessa oikeastaan kaikki elokuvat alkavat olemaan niitä, joiden jälkeen jo ensinäkemältä jäi tuumimaan että nyt tulikin vaihteeksi nähtyä jotain äärimmäisen siistiä. Henckel von Donnersmarckin ensimmäinen ja toistaiseksi myös viimeinen hyvä työ, toivottavasti ei sellaiseksi jää, koska tämä onkin varsin kovaa kamaa. Ehkä ihan hivenen pieniä uskottavuusvirheitä, mutta mieleen ei pitäisi jäädä mitään muuta kuin se, kuinka fiksua ja tunteikasta kamaa Das Leben der Anderen on. Jonkun Cidade de Deusin asemaa suuresti pinnalle nousseena Amerikan ulkopuolisena elokuvana voi kyseenalaistaa syystäkin, mutta Das Leben der Anderen tiedetään, koska se ansaitsee sen.
7. Lost in Translation
Ja tässä vaiheessa päädytään siihen vaiheeseen, kun tekis mieli julistaa jokaista elokuvaa kovimpana ikinä, mutta kun ei niin kai voi vaan tehdä. Niin käsittämättömän kovan tunnelman elokuva, että aloin oikeastaan pohtimaan miksen katso tätä useamminkin. Jos joku on sitä mieltä, että naiset eivät tee hyviä elokuvia (onkohan oikeasti, lol) niin kantsis ehkä katsoa tääkin. Kantsis kyllä muutenkin. Älykäs, hauska ja äärimmäisen viihdyttävä.
6. Double Indemnity
Ja sitten varsin korkealla listan viimeinen elokuva, jonka olen katsonut vain kerran ja samalla elokuva, josta en oikeasti muista noin mitään. Silti tää oli ensimmäisellä näkemällä jotain niin siistiä, että nostin sisäisen listani kärkipäähän enkä ole sen jälkeen jaksanut asiaan puuttuakaan. Rehtiä Film Noiria parhaimmillaan, täyttänee suunnilleen kaikki kliseet, joista genre tunnetaan, mutta tekee sen tyylillä ja ymmärtääkseni ainakin suunnilleen ensimmäisten joukossa, joten mikäs siinä. Taidokasta kamaa, ja jos joku oikeasti on niin molo, ettei tykkää katsoa mustavalkoisia leffoja niin kantsis kattoa tää ja hukuttautua viemäriin.
5. Showdown in Little Tokyo
Tämä on yksi niistä syistä, joista tätäkin listaa jaksan kirjoittaa, koska tämä on kuitenkin sellainen elokuva, jota ette ole nähneet vaikka oikeasti haluaisitte. Commandon ohjaaja, Dolph Lundgren, Brandon Lee ja alle 80 minuuttia täyttä törinää. Maailman kasarein elokuva tehtiin ysärin puolella ja se on tässä, sitten asioista päättävät spedet ja dorkat katsojat pilasivat toimintaelokuvat. Tökerö juoni, täysin yli vedettyä toimintaa, verta, lisää verta, onelinereita, tissejä ja ihan hivenen homoeroottista latausta, kaikki sillä övereimmällä kasarityylillä. Ja ihan vakavissani sanoisin lonkalta, että elokuvassa ei ole yhtäkään kohtausta joka ei sisällä vähintään yhtä noista. Commando tuntuu tähän verrattuna löperöltä partiolaiselokuvalta, Showdown in Little Tokyo teki 21 vuotta sitten jokaisen sen jälkeisen toimintaelokuvan turhaksi.
4. Reservoir Dogs
Samana vuonna tehtiin toki myös tää yks toinen toimintaelokuva, joka oli omalla tavallaan aika siisti eli ihan vitullisen kova ja aivan syystäkin yksi suosikkielokuvistani ikinä. Pidin aikaisemmin True Romancea Tarantinon parhaana kirjoituksena ja pidän vieläkin, mutta Reservoir Dogs menee kokonaisuutena reilusti edelle. En välttämättä pidä ehkä objektiivisesti yhtä kovana suorituksena kuin silloin teininä ensimmäistä kertaa nähdessäni, mutta pakkohan tästä on digata edelleen ja myös Dogs on yksi niistä elokuvista jotka taistelevat katselluimman elokuvani paikasta. Sitä parhainta pienimuotoista vetoa ja heittämällä cooliuden esikuva elokuvamaailmassa. Oikeastaan se onkin se paras sana Reservoir Dogsia kuvaillessa ja se on äärimmäisen hyvä asia elokuvista puhuttaessa. Cool.
3. Casablanca
Jos Reservoir Dogs on elokuva jota kuvailla sanalla cool, niin sama pätee Humphrey Bogartiin näyttelijänä ja sama heijastuu myös Casablancaan. Samalla tavalla myös varsin pienimuotoista, mutta äärimmäisen väkevää draamaa, jossa ei juuri viileydestä ole puutetta. En mä oikein tiedä mitä tästäkään pitäis sanoa, tavallaan aika simppeli, mutta silti niin törkeän toimiva ja elokuvahistorian hienoimpia hetkiä nähdään noin kymmenen minuutin välein. Jos ette oo vielä nähneet niin tehkää nyt herranjumala asialle jotain ja mahdollisimman nopeasti.
2. Before Sunset
1. Before Sunrise
Pitkään pidin kolmen parhaan elokuvan listanani Before Sunrisea, Reservoir Dogsia ja Casablancaa, mutta kyllähän tämä nyt on se oikea ratkaisu ja päädyin molemmista kirjoittamaankin samassa. Kakkos-Kummisetä on ihan ok ja Terminaattorin jatko-osakaan ei varmaan hirveästi vituttais ilman sitä urpoa skidiä, mutta vielä en ole löytänyt elokuvamaailmasta yhtä vahvaa kaksikkoa, joka koostuisi kahdesta äärimmäisen kovasta elokuvasta, jotka molemmat ovat tarpeellisia ihmiskunnan kannalta. Oikeastaan oon sitä mieltä, että lopettakaa vaan tähän lukeminen ja kattokaa heti molemmat, mutta sanon silti vielä muutaman sanan jos tää ei onnistunut vakuuttamaan.
Before Sunrise on se sarjan ensimmäinen ja heittämällä maailman sympaattisin elokuva. Yhden illan kertomus nuorten reilaajien ihkusta illasta Wienissä. Oikeastaan siinä olikin koko elokuvan juoni, kaikki muu taika tulee luonnollisesta fiiliksestä, Wienin maisemista, taitavasta näyttelystä ja sulavasta mutta monipuolisesta etenemisestä. Niitä harvoja elokuvia, joita ihan oikeasti haluaisi itse elää ja joiden mukana elää joka kerta niiden miljoonan (noin viiden) katselukerran ajan.
Kyseessä oli elokuva, jolle ei ikinä olisi tarvinnut tehdä jatko-osaa, mutta tehtiinpä silti. Ja aivan saakelin hyvä, että tehtiinkin. Nuoripari kohtaa yhdeksän vuoden (ihan oikeestikin, tää tehtiin oikeesti yheksän vuotta myöhemmin, kelatkaa miten siistiä) päästä ja naiivista Wienin illasta ei oo enää niin paljoa jäljellä. En uskalla pitää ihan niin suuressa arvossa kuin ensimmäistä osaa, mutta loogisesti ajateltuna Sunset on sisällöltään vähintään yhtä kova ja sisällöltään huomattavasti aikuismaisempi ja ajattelevampi kuin Sunrise. Ja kyseessähän oli siis oikeastaan vajaan puolentoista tunnin vuoropuhelu kahden ihmisen välillä Pariisin kauniilla kaduilla , mutta siitä huolimatta onnistuu nostamaan ajatuksia pintaan, vedet silmiin ja sit kun joskus hankin kissan niin sen nimeks tulee Che.
Jatkakaa.
