Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Muistini oikuttelee sen verran, että olisi hauskaa jos valaisisit hiukan tuota Snitskyn roolia heel-joukkueessa. Mistä HHH päätyi tällaiseen valintaan? Vieläkö tämän jälkeen partaveikko pyöri Evoluution vanavedessä?
WrestlingAlertin seuraava kehäpsykologi
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Ihan tarkkaan en itsekään muista skenaariota. Pääpointti oli kuitenkin siinä, että Snitsky oli debytoinut syksyn aikana ja Taboo Tuesdayssa oli tuhonnut Kanen kurkkutorven ja lähettänyt tämän sairaslomalle. Tästä johtuen Snitsky olikin noussut hetkellisesti yhdeksi rosterin kovimmista pahiksista, ja siten sopi HHH:n "all star" joukkueeseen.Coca kirjoitti:Muistini oikuttelee sen verran, että olisi hauskaa jos valaisisit hiukan tuota Snitskyn roolia heel-joukkueessa. Mistä HHH päätyi tällaiseen valintaan? Vieläkö tämän jälkeen partaveikko pyöri Evoluution vanavedessä?
Myöhemmässä vaiheessa Snitskyllä ei muistaakseni ollut minkäänlaista konnektiota Evoluutioon. Itse asiassa tuon SuSe-matsin aikanakin Snitskyllä, HHH:lla ja Batistalla oli erimielisyyteensä, koska Snitsky oli avoimesti ilmoittanut haluavansa voittaa mm-vyön Hunterilta.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Jees, kiitos Panulle ja Whatille kommenteista. Whatin kahdesta viime arvostelusta täytyy sanoa, että Taboo Tuesday ja Survivor Series olivat juuri niitä ensimmäisiä ppv:itä, joista rupesin pätkiä katselemaan netin syövereistä ja joiden aikaan tännekin laudalle rekisteröidyin. Tapahtumista on jo puhtaasti sen takia paljon lämpimiä muistoja, vaikkei laatu ehkä mitään ihan legendaarista ollutkaan. SS '04:n Survivor Series -otteluita pitää kadehtia ihan jo puhtaasti sen takia, että tuolloin WWE:llä oli vielä kiinnostusta buukata oikeita tarinoita noiden otteluiden taakse.
Whatin kommenttiin täytyy sanoa, että olisi tosiaan ollut hyvin mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea olisi voinutkaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa tapahtua vielä WCW:lle. No, nyt firman tarina on kuitenkin ohi. Tässä erikoisarvostelussa tarjolla siis vielä viimeisen Nitron riikäppäys.
Tässä sitä nyt oltiin. Painimaailma odotti vuonna 2001 suurella jännityksellä maaliskuun 26. päivänä nähtävää WCW Monday Nitroa, koska edellisen viikon perjantaina kaikkien tietoon oli tullut uutinen, jota oli osattu jo odottaa jonkun aikaa: WWF oli ostanut pahimman kilpailijansa WCW:n ja koko sen videoarkiston. WCW:n taru oli tullut lopullisesti päätökseen, ja historian viimeinen Nitro Turner Networkin kanavilla nähtäisiin tulevana maanantaina. Kaikki olivat kuulleet WCW:n myynnistä, mutta kukaan ei voinut olla varma siitä, mitä se todella tarkottaisi WCW:n ja ennen kaikkea sen painijoiden tulevaisuudelle. Kenties viimeinen Nitro tarjoaisi siihen jonkinlaisen vastauksen?
Viimeinen Nitro järjestettiin Floridassa Panama Cityn ulkoareenalla. WCW oli päättänyt poistua areenoilta näyttävällä tavalla. Viimeisen illan teemana oli Night of Champions. Kaikki mestaruudet olisivat pelissä. Selostajinamme viimeisen kerran Tony Schiavone ja Scott Hudson.
WCW Monday Nitro 03/26/01 - Night of Champions
- Show alkaa Vince McMahonin promolla takahuonetiloista. Vince aloittaa puhumalla siitä, kuinka kaikki varmasti hämmästelevät sitä, miten voi olla mahdollista, että Vince McMahon avaa WCW:n lähetyksen. Sitten hän kertoo, että oli vain ajan kysymys, milloin hän ostaa WCW:n itselleen. Nyt se hetki on koittanut, ja WCW:n tulevaisuus lepää hänen käsissään. Hän voi tehdä WCW:lle mitä haluaa, ja hän lupaa, että firman tulevaisuus selviää tämän illan aikana.
- WCW:llä oli ilmeisesti loppuaikoinaan aivan hirvittävä alkuvideo ja -musiikki. Mitä kamalaa paskaa? Selostajat Hudson ja Schiavone aloittavat show'n kertaamalla viime päivien suuria tapahtumia ja uutisia. Heilläkään ei ole tietoa WCW:n tulevaisuudesta.
- Show alkaa kunnolla, kun Ric Flair tulee pitämään kehään todella tunteellisen ja erittäin hienon promon. Hän sanoo, ettei Vince ikinä voi pitää käsissään Stingin, Ricky Steamboatin, Four Horsemenin, Lex Lugerin, Steiner Brothersien tai Road Warriorsien kaltaisten nimien kohtaloita. Flair promottaa WCW:n mahtavuudesta ja siitä, kuinka se on vuosien ajan taistellut "head to head" WWF:n kanssa ja kuinka WCW:n jokaikinen painija on tehnyt päivä toisensa jälkeen kaikkensa fanien viihdyttämiseksi. He ovat aina halunneet tarjota parasta viihdettä. Vince ei voi koskaan poistaa sitä tosiasiaa. Flair myös muistuttaa Vinceä siitä, että tämän oma isä oli äänestämässä vuonna 1981 Flairin ensimmäisen mestaruuskauden puolesta. 14-kertainen mestari Flair on vuotanut verta ja hikeä tuosta lähtien tauotta WCW:n puolesta, mutta milloin Vince viimeksi on tehnyt saman? Lopuksi Flair vielä haastaa Stingin tänä iltana käytävään otteluun, koska Sting on ollut hänen kaikkien aikojen hienoin vastustajansa ja koska tämä on viimeinen kerta, jolloin he voivat kohdata toisensa. Mahtava promo, vaikkakkin tietyiltä osilta hieman ylistyspaskaa. Myös mahtavia kylttejä, kuten "First XLF, then WCW. Vince you're a dumbass."
Scott Steiner (c) w/ Midajah vs. Booker T (c) - WCW World Heavyweight & WCW United States Heavyweight Championships
Show avattiin otteluiden osalta paperilla hemmetin kovalta kuulostavalta ottelulta. Tämä olisi mitä todennäköisemmin ollut seuraavan WCW-ppv:n Main Event. Taustaa oli ottelulla vaikka millä mitalla, sillä miehet olivat edellisen vuoden lopulla ottaneet yhteen useita kertoja, kunnes lopulta Steiner oli vienyt Bookerin päämestaruuden ja passittanut ex-mestarin sairaslomalle. Booker oli palannut muutamia viikkoja sitten ja voittanut viime ppv:ssä US Heavyweight -mestaruuden Scottin veljeltä Rickiltä. Nyt Bookerilla olisi historian viimeisessä Nitrossa mahdollisuus kostaa kaikki kokemansa vääryys ja poistua WCW:stä tuplamestarina! Harmi vain, että itse ottelu ei ollut ollenkaan samalla tasolla kuin tämä upea tarina. Spoilaa ottelun lopputulosta:
*½
Voittaja:
Sitten jatkettiin sillä toiminnalla, josta WCW oli viime vuosina tullut kaikkein tunnetuimmaksi ja jonka tasoa firma oli parantanut taas huomattavasti viimeisten kuukausien aikana. CW Tag Team -mestaruuden kohtalo oli hyvin harmillinen, sillä vyö oli saanut alkunsa vasta muutamia viikkoja aikaisemmin, ja sen historia päättyisi tähän iltaan. Nyt panoksena oli mestaruusottelu nykyisiä mestareita vastaan myöhemmin tänä iltana. Eipä näistä otteluista voi koskaan olla mitään pahaa sanottavaa. Toki tämä oli pituudeltaan aika tiivis (toisaalta tv-otteluksi aika sopiva), mutta sitten taas tämä oli niin pirun täynnä toimintaa ja hulppeita spotteja ettei ole mitään valitettavaa. Kaikki pistivät kroppansa likoon, ja erityisesti ne Corkscrew Splashit ja jatkuvat hienot counterit olivat mahtavaa katsottavaa. Kehäpsykologisen painilliselta anniltaan toki heikkoa, mutta spotfestinä oikein kivaa tv-menoa.
**½
Voittajat:
Shane Helms (c) w/ Sugar Babes vs. Chavo Guerrero Jr. - WCW Cruiserweight Championship
"Sugar" Shane Helms oli viimein saavuttanut tavoitteensa ja noussut WCW:n Cruiserweight-mestariksi. Nyt hän joutui ensimmäisen mestaruudenpuolustukseensa ex-mestari Chavo Guerrero Junioria vastaan. Ottelu oli kiva ja vauhdikas tv-otteluvääntö, mutta ei tässä loppujen lopuksi tapahtunut kuitenkaan mitään erityistä tai ennen näkemätöntä. Tämän ei toki ollut tarkoituskaan olla samanlainen spotfest kuin edellinen ottelu vaan enemmän tekninen painiottelu, ja siinä tämä onnistui hyvin. Toisaalta sitten kaikki otteet oli nähty jo aikaisemmin kahdessa edellisessä ppv-ottelussa, ja aikaa oli vain 4 minuuttia, joten ei tämä hirveän erityisenä kuitenkaan jäänyt mieleen. Kiva pyrähdys silti ja viimeinen näytönpaikka Chavolle ja Helmsillekin.
**
Voittaja:
- Siirrymme taas WWF-areenalle. Michael Cole käy tiedustelemassa Vinceltä WCW-painijoiden ja -työntekijöiden kohtalosta. Vince raivostuu, sillä Cole keskeyttää Vincen ja Trishin suuteloinnit. Vince kysyy, miten varmana Cole pitää oman työpaikkansa jatkuvuutta. Anglen jälkeen Scott Hudson ja Tony Schiavone puhuvat siitä, kuinka heillä ei ole varmuutta edes omien työpaikkojensa jatkuvuudesta.
Chuck Palumbo & Sean O'Haire (c) vs. Team Canada - WCW Tag Team Championship
Chuck Palumbo ja Sean O'Haire olivat edelleen WCW:n joukkuemestarit. Lance Stormin ja Mike Awesomen Team Canada oli puolestaan jo jonkun tovin tavoittelut mahdollisuutta päästä ottelemaan noista vöistä, ja nyt se mahdollisuus tuli viimeisessä Nitrossa. Tämäkin ottelu oli illan teemaan sopien turhan lyhyt. Kaikki kolme kyllä liikkuivat vauhdikkaasti, ja hommasta välittyi semmoinen yleinen mukava energisyys, mutta en voi silti väittää, että tästä olisi paljoakaan jäänyt käteen, sillä homma oli ohi parissa minuutissa. Ihan ok pikapyrähdys, mutta siihen se jäi.
*½
Voittajat:
Jostain aivan käsittämättömästä syystä tätä Stasiakin ja Bigelowin turhaa alakortin feudia piti hieroa vielä tässä viimeisessäkin Nitrossa. Edellisen viikon Nitrossa Stasiak oli haastanut Bigelowin otteluun, jonka panoksena oli se, että Stasiakin hävitessä hän joutuisi ottamaan tatuoinnnin. Ja kun tuo ottelu oli sovittu, ei sitä tietenkään voinut perua, vaikka viikon aikana WCW oli ehditty myydä WWF:lle. No, nyt sitten saimme nauttia parin minuutin ajan turhasta ottelusta laimealla lopetuksella. Ei näin.
½
Voittaja:
- Vuorossa taas yhden tässä show'ssa esiintymään suostuneen WCW-tähden lähes shoot- promo: Diamond Dallas Page esiintyy aikaisemmin illalla kuvatussa videopätkässä. DDP puhuu siitä, kuinka mahtavaa hänellä on ollut WCW:ssä kaikkien näiden vuosien ajan ja kuinka hän ei vaihtaisi sitä mihinkään. Sitten hän puhuu itsestään ja siitä, kuinka kaikki olivat varmoja, ettei Jersey Shoresta tulevasta Pagesta olisi ikinä todelliseksi painitähdeksi. Toisin kuitenkin kävi. Siitä DDP kiittää faneja ja erityisesti WCW-faneja, sillä loppujen lopuksi he ovat niitä, jotka päättävät, kenestä tulee over. DDP on myös varma, ettei tämä tarina ole vielä ohi, vaan nyt on aika nostaa se seuraavalle tasolle. Hieno promo.
- Lyhyt hypevideo WCW:n ja NWA:n isoimmista nimistä alkaen aina Dusty Rhodesista, Terry Funkista, Ric Flairista jne. ja päättyen Sidiin, Jeff Jarrettiin, Booker T:hen ja vastaaviin.
Prime Time & Kid Romeo (c) vs. Rey Mysterio Jr. & Kidman - WCW Cruiserweight Tag Team Championship
Vuorossa illan viimeinen mestaruusottelu. Prime Time ja Kid Romeo olivat ehtineet nauttia mestarina olosta parin viikon ajan, ja nyt he joutuivat puolustamaan vöitään samoja vastustajia vastaan kuin Greedissä. Juuri tuosta syystä tätä ottelua vaivasi sama ongelma kuin aikaisemmin illalla nähtyä Helms vs. Guerreroa. Meno oli kyllä oikein mukavaa katsottavaa, mutta ei tässäkään oikeastaan nähty yhtään mitään sellaista, mitä ei olisi nähty jo Greedissä. Kertaus ei ole silti koskaan huonoksi, kun on kyse taitavien cruiserweightien painista. Mukava päätös WCW:n cruiserweight-tarjonnalle.
**
Voittajat:
Ric Flair vs. Sting
Tämä oli täysin ansaitusti illan Main Event. Kaksi suurinta yhä WCW:ssä mukana olevaa WCW-ikonia. Erityisesti Stingiin tiivistyy koko WCW-lojaalius: mies ei ikinä hypännyt WWF:n puolelle, vaikka hänelle annettiin useita mahdollisuuksia siihen. Niinpä oli mahtavaa, että nämä kaksi saattoivat kohdata toisensa vielä kerran kehässä. Saattaisiko kyseessä olla jopa historian viimeinen 1 on 1 -ottelu Stingin ja Flairin välillä? Ottelusta täytyy kuitenkin rehellistä todeta, että sen parasta antia oli post matchin mahtavan hieno jäähyväisfiilis, kun Flair ja Sting halasivat toisiaan kehässä ja jättivät yhdessä jäähyväiset WCW-faneille. Itse ottelu tuntui olevan aika lailla sivuseikka, eikä se painilliselta tai edes yleisön osalta tunnelmalliselta anniltaan ollut mitenkään erityisen kummoinen. Aikamoinen rutiiniveto näiltä kahdelta. Klassikko siitä huolimatta.
*½
Voittaja:
Sitten oli vuorossa oikeasti illan kohokohta, kun lähetys siirtyi Clevelandiin, jossa Vince McMahon käveli parhaillaan kohti WWF-kehää. Oli aika nähdä koko illan odotettu molemmissa show'issa lähetettävä promo, jossa Vince McMahon kertoo WCW:n tulevaisuudesta.
Aluksi Vince kertoo, että hän todellakin omistaa nyt WCW:n ja että tämä lähetys näkyy parhaillaan TNN:n lisäksi myös Ted Turnerin kanavalla. Vince kertoo, kuinka Time Warner anoi Vinceä ostamaan WCW:n, koska kukaan muu ei sitä itselleen halunnut. Time Warner on jo sopimuksen allekirjoittanut, mutta Vince ei meinaa tehdä sitä ennen kuin WrestleManiassa, jossa Ted Turner henkilökohtaisesti saapuu allekirjoittamaan sen hänen kanssaan.
Seuraavaksi Vince jatkaa sanomalla, että monet ovat hämmästelleet sitä, kuinka hän on saattanut lopultakin piestä suuryhtiön ja miljardöörin. Vaikka jotkut väittävät tietyistä WWF-painijoista olleen apua, totuus on se, että Vince teki sen aivan itse. Hänestä itsestään tuli miljardööri, joka voitti kaikki kilpailijansa tarttumalla heitä kurkusta kiinni ja puristamalla elämän ulos heistä. Tämän jälkeen Vince alkaa puhua siitä, kuinka sama kohtalo on edessä Vincen pojalla Shane McMahonilla, jonka kanssa Vince on feudannut viimeisen kuukauden ajan ja jonka Vince kohtaa WrestleManiassa 1 on 1 -ottelussa.
Sitten siirrytään WCW:n kohtaloon. Pitäisikö se haudata pysyvästi vai tuoda WWF:n alaisuudessa esille aivan uutena ja entistä mahtavampana? Vince huudattaa yleisöä kysymällä, keitä painijoita he haluaisivat nähdä uudessa WCW:ssä. Yleisö chanttaa Goldbergiä. Lopulta Vince saa tarpeekseen ja ilmoittaa, ettei ketään WCW-painijoita nähdä WWF:ssä, sillä WCW on haudattu pysyvästi, eikä se Vincen ansiosta tule enää koskaan nousemaan mihinkään. WCW:n tarina on lopussa.
Lopulta alkaa soida Shane McMahonin sisääntulomusiikki, mutta mitään ei tapahdu, kunnes titantronilla alkaa pyöriä kuva Shanesta, joka kävelee parhaillaan kehään Nitron areenalla Floridassa! Vince näyttää järkyttyneeltä, kun Shane alkaa puhua WCW-kehässä WCW-yleisön edessä ja kertoa, että Vincen ego koitui taas tämän kohtaloksi. Vince halusi viimeistellä sopimuksen WrestleManiassa ja nöyryyttää Ted Turneria. Se oli tilaisuus, jota Shane kaipasi. Shane lensi Floridaan, ja nyt sopimus on viimeistelty, mutta Vincen nimen sijaan papereissa lukeekin Shane McMahonin nimi! Shane McMahon omistaa WCW:n, ja show päättyy siihen, kun Shane julistaa WCW-kehässä, että WCW aikoo jälleen kerran piestä Vincen ja WWF:n, kuten se on tehnyt aikaisemminkin...
---------------------
...Ja senhän me tiedämmekin, mitä kaikkea seuraavien kuukausien aikana tästä vielä seuraa. Se on kuitenkin aivan oma tarinansa ja kerrotaan kaikissa tulevissa WWF-arvosteluissa, joita riittääkin tästä lähtien. WWF on nyt ainut amerikkalainen säännöllisiä ppv-lähetyksiä tuottava painipromootio. Tämä oli viimeinen lähetys, jonka voidaan sanoa olleen oikeasti WCW:n tuottama. Tähän se nyt päättyy virallisesti. Palataan sunnuntaina asiaan WrestleMania X-Sevenin parissa. Ja tästä lähtien WWF:ää sitten riittääkin tässä projektissa pitkä putki vuoden 2002 puolelle saakka.
Whatin kommenttiin täytyy sanoa, että olisi tosiaan ollut hyvin mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea olisi voinutkaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa tapahtua vielä WCW:lle. No, nyt firman tarina on kuitenkin ohi. Tässä erikoisarvostelussa tarjolla siis vielä viimeisen Nitron riikäppäys.
Tässä sitä nyt oltiin. Painimaailma odotti vuonna 2001 suurella jännityksellä maaliskuun 26. päivänä nähtävää WCW Monday Nitroa, koska edellisen viikon perjantaina kaikkien tietoon oli tullut uutinen, jota oli osattu jo odottaa jonkun aikaa: WWF oli ostanut pahimman kilpailijansa WCW:n ja koko sen videoarkiston. WCW:n taru oli tullut lopullisesti päätökseen, ja historian viimeinen Nitro Turner Networkin kanavilla nähtäisiin tulevana maanantaina. Kaikki olivat kuulleet WCW:n myynnistä, mutta kukaan ei voinut olla varma siitä, mitä se todella tarkottaisi WCW:n ja ennen kaikkea sen painijoiden tulevaisuudelle. Kenties viimeinen Nitro tarjoaisi siihen jonkinlaisen vastauksen?
Viimeinen Nitro järjestettiin Floridassa Panama Cityn ulkoareenalla. WCW oli päättänyt poistua areenoilta näyttävällä tavalla. Viimeisen illan teemana oli Night of Champions. Kaikki mestaruudet olisivat pelissä. Selostajinamme viimeisen kerran Tony Schiavone ja Scott Hudson.
WCW Monday Nitro 03/26/01 - Night of Champions
- Show alkaa Vince McMahonin promolla takahuonetiloista. Vince aloittaa puhumalla siitä, kuinka kaikki varmasti hämmästelevät sitä, miten voi olla mahdollista, että Vince McMahon avaa WCW:n lähetyksen. Sitten hän kertoo, että oli vain ajan kysymys, milloin hän ostaa WCW:n itselleen. Nyt se hetki on koittanut, ja WCW:n tulevaisuus lepää hänen käsissään. Hän voi tehdä WCW:lle mitä haluaa, ja hän lupaa, että firman tulevaisuus selviää tämän illan aikana.
- WCW:llä oli ilmeisesti loppuaikoinaan aivan hirvittävä alkuvideo ja -musiikki. Mitä kamalaa paskaa? Selostajat Hudson ja Schiavone aloittavat show'n kertaamalla viime päivien suuria tapahtumia ja uutisia. Heilläkään ei ole tietoa WCW:n tulevaisuudesta.
- Show alkaa kunnolla, kun Ric Flair tulee pitämään kehään todella tunteellisen ja erittäin hienon promon. Hän sanoo, ettei Vince ikinä voi pitää käsissään Stingin, Ricky Steamboatin, Four Horsemenin, Lex Lugerin, Steiner Brothersien tai Road Warriorsien kaltaisten nimien kohtaloita. Flair promottaa WCW:n mahtavuudesta ja siitä, kuinka se on vuosien ajan taistellut "head to head" WWF:n kanssa ja kuinka WCW:n jokaikinen painija on tehnyt päivä toisensa jälkeen kaikkensa fanien viihdyttämiseksi. He ovat aina halunneet tarjota parasta viihdettä. Vince ei voi koskaan poistaa sitä tosiasiaa. Flair myös muistuttaa Vinceä siitä, että tämän oma isä oli äänestämässä vuonna 1981 Flairin ensimmäisen mestaruuskauden puolesta. 14-kertainen mestari Flair on vuotanut verta ja hikeä tuosta lähtien tauotta WCW:n puolesta, mutta milloin Vince viimeksi on tehnyt saman? Lopuksi Flair vielä haastaa Stingin tänä iltana käytävään otteluun, koska Sting on ollut hänen kaikkien aikojen hienoin vastustajansa ja koska tämä on viimeinen kerta, jolloin he voivat kohdata toisensa. Mahtava promo, vaikkakkin tietyiltä osilta hieman ylistyspaskaa. Myös mahtavia kylttejä, kuten "First XLF, then WCW. Vince you're a dumbass."
Scott Steiner (c) w/ Midajah vs. Booker T (c) - WCW World Heavyweight & WCW United States Heavyweight Championships
Show avattiin otteluiden osalta paperilla hemmetin kovalta kuulostavalta ottelulta. Tämä olisi mitä todennäköisemmin ollut seuraavan WCW-ppv:n Main Event. Taustaa oli ottelulla vaikka millä mitalla, sillä miehet olivat edellisen vuoden lopulla ottaneet yhteen useita kertoja, kunnes lopulta Steiner oli vienyt Bookerin päämestaruuden ja passittanut ex-mestarin sairaslomalle. Booker oli palannut muutamia viikkoja sitten ja voittanut viime ppv:ssä US Heavyweight -mestaruuden Scottin veljeltä Rickiltä. Nyt Bookerilla olisi historian viimeisessä Nitrossa mahdollisuus kostaa kaikki kokemansa vääryys ja poistua WCW:stä tuplamestarina! Harmi vain, että itse ottelu ei ollut ollenkaan samalla tasolla kuin tämä upea tarina. Spoilaa ottelun lopputulosta:
- Spoiler: näytä
*½
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Sitten jatkettiin sillä toiminnalla, josta WCW oli viime vuosina tullut kaikkein tunnetuimmaksi ja jonka tasoa firma oli parantanut taas huomattavasti viimeisten kuukausien aikana. CW Tag Team -mestaruuden kohtalo oli hyvin harmillinen, sillä vyö oli saanut alkunsa vasta muutamia viikkoja aikaisemmin, ja sen historia päättyisi tähän iltaan. Nyt panoksena oli mestaruusottelu nykyisiä mestareita vastaan myöhemmin tänä iltana. Eipä näistä otteluista voi koskaan olla mitään pahaa sanottavaa. Toki tämä oli pituudeltaan aika tiivis (toisaalta tv-otteluksi aika sopiva), mutta sitten taas tämä oli niin pirun täynnä toimintaa ja hulppeita spotteja ettei ole mitään valitettavaa. Kaikki pistivät kroppansa likoon, ja erityisesti ne Corkscrew Splashit ja jatkuvat hienot counterit olivat mahtavaa katsottavaa. Kehäpsykologisen painilliselta anniltaan toki heikkoa, mutta spotfestinä oikein kivaa tv-menoa.
**½
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Shane Helms (c) w/ Sugar Babes vs. Chavo Guerrero Jr. - WCW Cruiserweight Championship
"Sugar" Shane Helms oli viimein saavuttanut tavoitteensa ja noussut WCW:n Cruiserweight-mestariksi. Nyt hän joutui ensimmäisen mestaruudenpuolustukseensa ex-mestari Chavo Guerrero Junioria vastaan. Ottelu oli kiva ja vauhdikas tv-otteluvääntö, mutta ei tässä loppujen lopuksi tapahtunut kuitenkaan mitään erityistä tai ennen näkemätöntä. Tämän ei toki ollut tarkoituskaan olla samanlainen spotfest kuin edellinen ottelu vaan enemmän tekninen painiottelu, ja siinä tämä onnistui hyvin. Toisaalta sitten kaikki otteet oli nähty jo aikaisemmin kahdessa edellisessä ppv-ottelussa, ja aikaa oli vain 4 minuuttia, joten ei tämä hirveän erityisenä kuitenkaan jäänyt mieleen. Kiva pyrähdys silti ja viimeinen näytönpaikka Chavolle ja Helmsillekin.
**
Voittaja:
- Spoiler: näytä
- Siirrymme taas WWF-areenalle. Michael Cole käy tiedustelemassa Vinceltä WCW-painijoiden ja -työntekijöiden kohtalosta. Vince raivostuu, sillä Cole keskeyttää Vincen ja Trishin suuteloinnit. Vince kysyy, miten varmana Cole pitää oman työpaikkansa jatkuvuutta. Anglen jälkeen Scott Hudson ja Tony Schiavone puhuvat siitä, kuinka heillä ei ole varmuutta edes omien työpaikkojensa jatkuvuudesta.
Chuck Palumbo & Sean O'Haire (c) vs. Team Canada - WCW Tag Team Championship
Chuck Palumbo ja Sean O'Haire olivat edelleen WCW:n joukkuemestarit. Lance Stormin ja Mike Awesomen Team Canada oli puolestaan jo jonkun tovin tavoittelut mahdollisuutta päästä ottelemaan noista vöistä, ja nyt se mahdollisuus tuli viimeisessä Nitrossa. Tämäkin ottelu oli illan teemaan sopien turhan lyhyt. Kaikki kolme kyllä liikkuivat vauhdikkaasti, ja hommasta välittyi semmoinen yleinen mukava energisyys, mutta en voi silti väittää, että tästä olisi paljoakaan jäänyt käteen, sillä homma oli ohi parissa minuutissa. Ihan ok pikapyrähdys, mutta siihen se jäi.
*½
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Jostain aivan käsittämättömästä syystä tätä Stasiakin ja Bigelowin turhaa alakortin feudia piti hieroa vielä tässä viimeisessäkin Nitrossa. Edellisen viikon Nitrossa Stasiak oli haastanut Bigelowin otteluun, jonka panoksena oli se, että Stasiakin hävitessä hän joutuisi ottamaan tatuoinnnin. Ja kun tuo ottelu oli sovittu, ei sitä tietenkään voinut perua, vaikka viikon aikana WCW oli ehditty myydä WWF:lle. No, nyt sitten saimme nauttia parin minuutin ajan turhasta ottelusta laimealla lopetuksella. Ei näin.
½
Voittaja:
- Spoiler: näytä
- Vuorossa taas yhden tässä show'ssa esiintymään suostuneen WCW-tähden lähes shoot- promo: Diamond Dallas Page esiintyy aikaisemmin illalla kuvatussa videopätkässä. DDP puhuu siitä, kuinka mahtavaa hänellä on ollut WCW:ssä kaikkien näiden vuosien ajan ja kuinka hän ei vaihtaisi sitä mihinkään. Sitten hän puhuu itsestään ja siitä, kuinka kaikki olivat varmoja, ettei Jersey Shoresta tulevasta Pagesta olisi ikinä todelliseksi painitähdeksi. Toisin kuitenkin kävi. Siitä DDP kiittää faneja ja erityisesti WCW-faneja, sillä loppujen lopuksi he ovat niitä, jotka päättävät, kenestä tulee over. DDP on myös varma, ettei tämä tarina ole vielä ohi, vaan nyt on aika nostaa se seuraavalle tasolle. Hieno promo.
- Lyhyt hypevideo WCW:n ja NWA:n isoimmista nimistä alkaen aina Dusty Rhodesista, Terry Funkista, Ric Flairista jne. ja päättyen Sidiin, Jeff Jarrettiin, Booker T:hen ja vastaaviin.
Prime Time & Kid Romeo (c) vs. Rey Mysterio Jr. & Kidman - WCW Cruiserweight Tag Team Championship
Vuorossa illan viimeinen mestaruusottelu. Prime Time ja Kid Romeo olivat ehtineet nauttia mestarina olosta parin viikon ajan, ja nyt he joutuivat puolustamaan vöitään samoja vastustajia vastaan kuin Greedissä. Juuri tuosta syystä tätä ottelua vaivasi sama ongelma kuin aikaisemmin illalla nähtyä Helms vs. Guerreroa. Meno oli kyllä oikein mukavaa katsottavaa, mutta ei tässäkään oikeastaan nähty yhtään mitään sellaista, mitä ei olisi nähty jo Greedissä. Kertaus ei ole silti koskaan huonoksi, kun on kyse taitavien cruiserweightien painista. Mukava päätös WCW:n cruiserweight-tarjonnalle.
**
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Ric Flair vs. Sting
Tämä oli täysin ansaitusti illan Main Event. Kaksi suurinta yhä WCW:ssä mukana olevaa WCW-ikonia. Erityisesti Stingiin tiivistyy koko WCW-lojaalius: mies ei ikinä hypännyt WWF:n puolelle, vaikka hänelle annettiin useita mahdollisuuksia siihen. Niinpä oli mahtavaa, että nämä kaksi saattoivat kohdata toisensa vielä kerran kehässä. Saattaisiko kyseessä olla jopa historian viimeinen 1 on 1 -ottelu Stingin ja Flairin välillä? Ottelusta täytyy kuitenkin rehellistä todeta, että sen parasta antia oli post matchin mahtavan hieno jäähyväisfiilis, kun Flair ja Sting halasivat toisiaan kehässä ja jättivät yhdessä jäähyväiset WCW-faneille. Itse ottelu tuntui olevan aika lailla sivuseikka, eikä se painilliselta tai edes yleisön osalta tunnelmalliselta anniltaan ollut mitenkään erityisen kummoinen. Aikamoinen rutiiniveto näiltä kahdelta. Klassikko siitä huolimatta.
*½
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Sitten oli vuorossa oikeasti illan kohokohta, kun lähetys siirtyi Clevelandiin, jossa Vince McMahon käveli parhaillaan kohti WWF-kehää. Oli aika nähdä koko illan odotettu molemmissa show'issa lähetettävä promo, jossa Vince McMahon kertoo WCW:n tulevaisuudesta.
Aluksi Vince kertoo, että hän todellakin omistaa nyt WCW:n ja että tämä lähetys näkyy parhaillaan TNN:n lisäksi myös Ted Turnerin kanavalla. Vince kertoo, kuinka Time Warner anoi Vinceä ostamaan WCW:n, koska kukaan muu ei sitä itselleen halunnut. Time Warner on jo sopimuksen allekirjoittanut, mutta Vince ei meinaa tehdä sitä ennen kuin WrestleManiassa, jossa Ted Turner henkilökohtaisesti saapuu allekirjoittamaan sen hänen kanssaan.
Seuraavaksi Vince jatkaa sanomalla, että monet ovat hämmästelleet sitä, kuinka hän on saattanut lopultakin piestä suuryhtiön ja miljardöörin. Vaikka jotkut väittävät tietyistä WWF-painijoista olleen apua, totuus on se, että Vince teki sen aivan itse. Hänestä itsestään tuli miljardööri, joka voitti kaikki kilpailijansa tarttumalla heitä kurkusta kiinni ja puristamalla elämän ulos heistä. Tämän jälkeen Vince alkaa puhua siitä, kuinka sama kohtalo on edessä Vincen pojalla Shane McMahonilla, jonka kanssa Vince on feudannut viimeisen kuukauden ajan ja jonka Vince kohtaa WrestleManiassa 1 on 1 -ottelussa.
Sitten siirrytään WCW:n kohtaloon. Pitäisikö se haudata pysyvästi vai tuoda WWF:n alaisuudessa esille aivan uutena ja entistä mahtavampana? Vince huudattaa yleisöä kysymällä, keitä painijoita he haluaisivat nähdä uudessa WCW:ssä. Yleisö chanttaa Goldbergiä. Lopulta Vince saa tarpeekseen ja ilmoittaa, ettei ketään WCW-painijoita nähdä WWF:ssä, sillä WCW on haudattu pysyvästi, eikä se Vincen ansiosta tule enää koskaan nousemaan mihinkään. WCW:n tarina on lopussa.
Lopulta alkaa soida Shane McMahonin sisääntulomusiikki, mutta mitään ei tapahdu, kunnes titantronilla alkaa pyöriä kuva Shanesta, joka kävelee parhaillaan kehään Nitron areenalla Floridassa! Vince näyttää järkyttyneeltä, kun Shane alkaa puhua WCW-kehässä WCW-yleisön edessä ja kertoa, että Vincen ego koitui taas tämän kohtaloksi. Vince halusi viimeistellä sopimuksen WrestleManiassa ja nöyryyttää Ted Turneria. Se oli tilaisuus, jota Shane kaipasi. Shane lensi Floridaan, ja nyt sopimus on viimeistelty, mutta Vincen nimen sijaan papereissa lukeekin Shane McMahonin nimi! Shane McMahon omistaa WCW:n, ja show päättyy siihen, kun Shane julistaa WCW-kehässä, että WCW aikoo jälleen kerran piestä Vincen ja WWF:n, kuten se on tehnyt aikaisemminkin...
---------------------
...Ja senhän me tiedämmekin, mitä kaikkea seuraavien kuukausien aikana tästä vielä seuraa. Se on kuitenkin aivan oma tarinansa ja kerrotaan kaikissa tulevissa WWF-arvosteluissa, joita riittääkin tästä lähtien. WWF on nyt ainut amerikkalainen säännöllisiä ppv-lähetyksiä tuottava painipromootio. Tämä oli viimeinen lähetys, jonka voidaan sanoa olleen oikeasti WCW:n tuottama. Tähän se nyt päättyy virallisesti. Palataan sunnuntaina asiaan WrestleMania X-Sevenin parissa. Ja tästä lähtien WWF:ää sitten riittääkin tässä projektissa pitkä putki vuoden 2002 puolelle saakka.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Kenitys kirjoitti:Saattaisiko kyseessä olla jopa historian viimeinen 1 on 1 -ottelu Stingin ja Flairin välillä?
Tulkitaanko tämä niin, että aiot ottaa projektiin mukaan TNA:n weekly ppv:t?Kenitys kirjoitti:Ja tästä lähtien WWF:ää sitten riittääkin tässä projektissa pitkä putki vuoden 2002 puolelle saakka.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Pitihän se arvata, että TNA on jossain vaiheessa tuonkin ottelun hyödyntänyt. Ajattelin vain, että olisi ollut ppv:ssä asti jos olisi ollut. Ja tietenkin TNA tulee mukaan, koska olen luvannut arvostella kaikki amerikkalaiset ppv:t :) Vähän on vielä mietinnässä, millaisia raportteja kirjoitan alkuvuosien viikoittaisista ppv:istä. Jos hyviä ideoita on, saa kertoa.What kirjoitti:Kenitys kirjoitti:Saattaisiko kyseessä olla jopa historian viimeinen 1 on 1 -ottelu Stingin ja Flairin välillä?
Tulkitaanko tämä niin, että aiot ottaa projektiin mukaan TNA:n weekly ppv:t? :tu:Kenitys kirjoitti:Ja tästä lähtien WWF:ää sitten riittääkin tässä projektissa pitkä putki vuoden 2002 puolelle saakka.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Olen katsellut viime aikoina vuoden 2002 PPV-tapahtumia kyseisen vuoden kesään asti. Siis akselilta WWE/ROH/TNA. Lisäksi olen kirjoittanut mietteitä kyseisistä tapahtumista, lukuun ottamatta vuoden kolmea ensimmäistä WWF-tapahtumaa, koska silloin aikaa arvostelupätkien kirjoittamiseen ei löytynyt. Tässä kuitenkin lyhyet mietteet kyseisistä tapahtumista. Lisäksi aion tulevina päivinä postailla näitä seuranneiden PPV:den pidempiä arvosteluita. Tässä kuitenkin Royal Rumble, No Way Out ja WrestleMania X8
Royal Rumble 2002 (20.1)
Tag Team Match – WWF Tag Team Championship
Spike Dudley & Tazz © vs. The Dudley Boyz
** (5:09)
Singles Match – Intercontinental Championship
Edge © vs. William Regal
**½ (9:45)
Singles Match, Special referee: Jacqueline – Women’s Championship
Trish Stratus © vs. Jazz
**+ (3:43)
Street Fight Match
Ric Flair vs. Vince McMahon
*** (14:55)
Singles Match – Undisputed World Championship
Chris Jericho © vs. The Rock
***+ (19:51)
30 Men Royal Rumble Match
***½ (1:09:22)
Arvio: Tämä oli hyvin kaksijakoinen tapahtuma. Show'n alkupuoli ja kolme ensimmäistä ottelua eivät olleet mitenkään maatamullistavia, mutta kolme viimeistä olivat oikein hyviä. Illan avannut joukkueottelu toimi hyvin lyhyeen aikaansa nähden, kuten myös naisten matsi. Edgen ja Regalin ottelu oli minulle iso pettymys, sillä kaksikolla ei oikein tuntunut klikkaavaan, vaikka saivat mahdollisuuden otella oikeasti hyvän matsin. Flair vs. Vince oli kokolailla sitä mitä siltä saattoi odottaakin ja hatunnoston arvoinen suoritus kaksikolta, kun otetaan huomioon miesten korkeat iät. Jericho ja Rockin välinen matsi taas ei koskaan noussut sellaisiin liekkeihin mihin se olisi voinut, mutta ei ollut tokikaan mikään huono matsi. Illan päättänyt nimikkokoitostoimitti tuttuun tapaansa, vaikka olikin tähtivoimaltaan tämän vuoden osalta hieman heikko. Kokonaisuudessaan kuitenkin toimiva ja katsomisen arvoinen tapahtuma sekä kelpo avaus vuodelle.
No Way Out 2002 (17.2)
Tag Team Turmoil, WWF Tag Team Championship title shot at WrestleMania
Scotty 2 Hotty & Albert vs. Christian & Lance Storm vs. The Hardy Boyz vs. The Dudley Boyz vs. Billy & Chuck vs. The APA
***- (14:05)
Singles Match
Goldust vs. Rob Van Dam
**+ (11:06)
Tag Team Match – WWF Tag Team Championship
Tazz & Spike Dudley vs. Booker T & Test
**+ (7:17)
Brass Knuckles on a Pole Match – Intercontinental Championship
William Regal © vs. Edge
**+ (10:25)
Singles Match
The Rock vs. The Undertaker
*** (17:25)
Singles Match – #1 Contendership for Undisputed World title at WrestleMania (Special Referee: Stephanie McMahon)
Triple H vs. Kurt Angle
***+ (14:40)
Singles Match – Undisputed World Championship
Chris Jericho (c) vs. Steve Austin
***+ (21:35)
Arvio: Tämä oli kokolailla yhtä kahtia jakautunut PPV kuin Royal Rumblekin. Tapahtuman 4 ensimmäistä ottelua jäivät alle kolmen tähden rajan, kun taas seuraavat ottelut pääsivät tuolle tasolle. Minä tykkäsin kuitenkin myös illan korkanneesta Tag Team Turmoil -mätöstä, joka avasi oikein hyvin illan. Goldustin ja RVD:n feudin kulminaatio-ottelu ei ikävä kyllä noussut PPV-tasolle, kuten ei sitä seurannut joukkuemestaruuksista käyty matsikaan. Regalin ja Edgen kaksikko ei toiminut yhteen myöskään hieman erikoisemmassa matsimuodossa. The Rock ja Undertaker taas tarjosivat tasainen vahvan ottelun, joka ei kuitenkaan tarjonnut mitään erityisen muistettavaa. Triple H/Kurt Angle/Stephanie draama oli taas illan mielenkiintoisinta settiä. Illan päättänyt Jericho vs. Austin oli oikein hyvä, muttei harmittavasti päässyt silti sille tasolle mihin odotukset oli asetettu. Kuuma kuvio tapahtuman aikana oli myös nWo:n esiinmarssi, joka toi lisämausteensa illalle. Kutakuinkin samaa tasoa kuin Rumble.
WrestleMania X8 (17.3)
Singles Match – Intercontinental Championship
William Regal © vs. Rob Van Dam
**½ (6:19)
Singles Match – European Championship
Diamond Dallas Page © vs. Christian
**+ (6:08)
Hardcore Match – Hardcore Championship
Maven © vs. Goldust
** (3:15)
Singles Match
Kane vs. Kurt Angle
***- (10:45)
No DQ Match
Ric Flair vs. The Undertaker
***+ (18:47)
Singles Match
Booker T vs. Edge
**½ (6:32)
Singles Match
Scott Hall vs. Steve Austin
*** (9:51)
Four Corners Elimination Match – WWF Tag Team Championship
Billy & Chuck © vs. The APA (Bradshaw & Faarooq) vs. The Dudley Boyz (D-Von & Bubba Ray) vs. The Hardy Boyz (Matt & Jeff)
*** (13:50)
Singles Match
Hulk Hogan vs. The Rock
**** (16:23)
Triple Threat Match – Women’s Championship
Jazz © vs. Lita vs. Strish Stratus
** (6:19)
Singles Match – Undisputed World Championship
Chris Jericho © vs. Triple H
*** (18:42)
Arvio: Tämä oli varsin heikko tapahtuma WrestleManiaksi. Suurin syy oli se, että tapahtumaan yritettiin ahtaa liikaa kaikkea, mistä omaa tarinaansa kertoo jo ottelumäärä (11 kpl.). Se takasi sen, että iso osa otteluista sai liian vähän aikaa. Ajanpuutteesta kärsi mm. avausottelu, joka oli oikeasti todella viihdyvä ja mukaansatempaava matsi, mutta ei yksinkertaisesti pystynyt nousemaan kuudessa minuutissa mitenkään muistettavaksi koitokseksi. Myös DDP:n ja Christianin matsi oli lyhyenläntä ja muutenkin lähinnä tv-ottelun tasoa. Hardore-vyö taas oli 24/7-säännön ansiosta esillä pitkin iltaa ja Maven/Goldust kaksikon ottelu oli vain ensimmäinen juonne vyön ympärillä. Kane ja Angle hoitivat hommansa hyvin, mutta ottelu ei silti herättänyt "vuoden isoin show" fiilistä. Flair ja Undertaker onnistuivat sentään kasaamaan oikein toimivan ottelun, joka olisi voinut olla parempikin, mikäli yleisö ei olisi ollut kovin vähä-ääninen matsin aikana. Edgen ja Booker T:n ottelu toimi toki torontolaisyleisön lämmittäjänä, muttei muuten tarjonnut kerrassaan mitään ihmeellistä. Illan positiivisin yllätys oli varmasti Scott Hall, joka veti Austinin kanssa oikeasti hyvän ja toimivan ottelun, johon yleisökin heräsi eloon. Myös joukkuevöistä käyty monen miehen koitos toimi oikein hyvin. Ottelu, josta tämä tapahtuma muistetaan on kuitenkin toki Hogan vs. Rock, joka oli ehdottomasti illan parasta antia. Yleisö piti uskomatonta meteliä, eivätkä miehet mitään pettymystä kehässäkään tuottaneet. Harmillisesti tämä oli kuitenkin tapahtuman ainut WrestleMania-tason matsi. Naisten kolminottelulla oli silkka fillerin rooli, mutta naiset hoitivat hommansa silti oikein mallikkaasti, vaikka lukuisat botchit iskivätkin ottelun aikana silmään. Kenties illan isoin pettymys oli valitettavasti ME-ottelu. Jerichon ja Triple H:n kamppailu alan arvostetuimmasta vyöstä ei jaksanut Hogan vs. Rockin jälkeen enää oikein kiinnostaa yleisöä. Kaiken lisäksi miesten matsaaminenkaan ei tänä iltana ollut aivan WrestleMania-tasoista, vaikka laatumenosta oli silti kyse. Tapahtumana aika lailla samaan kategoriaan kuin Royal Rumble ja No Way Out, mutta "Vuoden Isoin Show" tämä ei kyllä ollut.
Royal Rumble 2002 (20.1)
Tag Team Match – WWF Tag Team Championship
Spike Dudley & Tazz © vs. The Dudley Boyz
** (5:09)
Singles Match – Intercontinental Championship
Edge © vs. William Regal
**½ (9:45)
Singles Match, Special referee: Jacqueline – Women’s Championship
Trish Stratus © vs. Jazz
**+ (3:43)
Street Fight Match
Ric Flair vs. Vince McMahon
*** (14:55)
Singles Match – Undisputed World Championship
Chris Jericho © vs. The Rock
***+ (19:51)
30 Men Royal Rumble Match
***½ (1:09:22)
Arvio: Tämä oli hyvin kaksijakoinen tapahtuma. Show'n alkupuoli ja kolme ensimmäistä ottelua eivät olleet mitenkään maatamullistavia, mutta kolme viimeistä olivat oikein hyviä. Illan avannut joukkueottelu toimi hyvin lyhyeen aikaansa nähden, kuten myös naisten matsi. Edgen ja Regalin ottelu oli minulle iso pettymys, sillä kaksikolla ei oikein tuntunut klikkaavaan, vaikka saivat mahdollisuuden otella oikeasti hyvän matsin. Flair vs. Vince oli kokolailla sitä mitä siltä saattoi odottaakin ja hatunnoston arvoinen suoritus kaksikolta, kun otetaan huomioon miesten korkeat iät. Jericho ja Rockin välinen matsi taas ei koskaan noussut sellaisiin liekkeihin mihin se olisi voinut, mutta ei ollut tokikaan mikään huono matsi. Illan päättänyt nimikkokoitostoimitti tuttuun tapaansa, vaikka olikin tähtivoimaltaan tämän vuoden osalta hieman heikko. Kokonaisuudessaan kuitenkin toimiva ja katsomisen arvoinen tapahtuma sekä kelpo avaus vuodelle.
No Way Out 2002 (17.2)
Tag Team Turmoil, WWF Tag Team Championship title shot at WrestleMania
Scotty 2 Hotty & Albert vs. Christian & Lance Storm vs. The Hardy Boyz vs. The Dudley Boyz vs. Billy & Chuck vs. The APA
***- (14:05)
Singles Match
Goldust vs. Rob Van Dam
**+ (11:06)
Tag Team Match – WWF Tag Team Championship
Tazz & Spike Dudley vs. Booker T & Test
**+ (7:17)
Brass Knuckles on a Pole Match – Intercontinental Championship
William Regal © vs. Edge
**+ (10:25)
Singles Match
The Rock vs. The Undertaker
*** (17:25)
Singles Match – #1 Contendership for Undisputed World title at WrestleMania (Special Referee: Stephanie McMahon)
Triple H vs. Kurt Angle
***+ (14:40)
Singles Match – Undisputed World Championship
Chris Jericho (c) vs. Steve Austin
***+ (21:35)
Arvio: Tämä oli kokolailla yhtä kahtia jakautunut PPV kuin Royal Rumblekin. Tapahtuman 4 ensimmäistä ottelua jäivät alle kolmen tähden rajan, kun taas seuraavat ottelut pääsivät tuolle tasolle. Minä tykkäsin kuitenkin myös illan korkanneesta Tag Team Turmoil -mätöstä, joka avasi oikein hyvin illan. Goldustin ja RVD:n feudin kulminaatio-ottelu ei ikävä kyllä noussut PPV-tasolle, kuten ei sitä seurannut joukkuemestaruuksista käyty matsikaan. Regalin ja Edgen kaksikko ei toiminut yhteen myöskään hieman erikoisemmassa matsimuodossa. The Rock ja Undertaker taas tarjosivat tasainen vahvan ottelun, joka ei kuitenkaan tarjonnut mitään erityisen muistettavaa. Triple H/Kurt Angle/Stephanie draama oli taas illan mielenkiintoisinta settiä. Illan päättänyt Jericho vs. Austin oli oikein hyvä, muttei harmittavasti päässyt silti sille tasolle mihin odotukset oli asetettu. Kuuma kuvio tapahtuman aikana oli myös nWo:n esiinmarssi, joka toi lisämausteensa illalle. Kutakuinkin samaa tasoa kuin Rumble.
WrestleMania X8 (17.3)
Singles Match – Intercontinental Championship
William Regal © vs. Rob Van Dam
**½ (6:19)
Singles Match – European Championship
Diamond Dallas Page © vs. Christian
**+ (6:08)
Hardcore Match – Hardcore Championship
Maven © vs. Goldust
** (3:15)
Singles Match
Kane vs. Kurt Angle
***- (10:45)
No DQ Match
Ric Flair vs. The Undertaker
***+ (18:47)
Singles Match
Booker T vs. Edge
**½ (6:32)
Singles Match
Scott Hall vs. Steve Austin
*** (9:51)
Four Corners Elimination Match – WWF Tag Team Championship
Billy & Chuck © vs. The APA (Bradshaw & Faarooq) vs. The Dudley Boyz (D-Von & Bubba Ray) vs. The Hardy Boyz (Matt & Jeff)
*** (13:50)
Singles Match
Hulk Hogan vs. The Rock
**** (16:23)
Triple Threat Match – Women’s Championship
Jazz © vs. Lita vs. Strish Stratus
** (6:19)
Singles Match – Undisputed World Championship
Chris Jericho © vs. Triple H
*** (18:42)
Arvio: Tämä oli varsin heikko tapahtuma WrestleManiaksi. Suurin syy oli se, että tapahtumaan yritettiin ahtaa liikaa kaikkea, mistä omaa tarinaansa kertoo jo ottelumäärä (11 kpl.). Se takasi sen, että iso osa otteluista sai liian vähän aikaa. Ajanpuutteesta kärsi mm. avausottelu, joka oli oikeasti todella viihdyvä ja mukaansatempaava matsi, mutta ei yksinkertaisesti pystynyt nousemaan kuudessa minuutissa mitenkään muistettavaksi koitokseksi. Myös DDP:n ja Christianin matsi oli lyhyenläntä ja muutenkin lähinnä tv-ottelun tasoa. Hardore-vyö taas oli 24/7-säännön ansiosta esillä pitkin iltaa ja Maven/Goldust kaksikon ottelu oli vain ensimmäinen juonne vyön ympärillä. Kane ja Angle hoitivat hommansa hyvin, mutta ottelu ei silti herättänyt "vuoden isoin show" fiilistä. Flair ja Undertaker onnistuivat sentään kasaamaan oikein toimivan ottelun, joka olisi voinut olla parempikin, mikäli yleisö ei olisi ollut kovin vähä-ääninen matsin aikana. Edgen ja Booker T:n ottelu toimi toki torontolaisyleisön lämmittäjänä, muttei muuten tarjonnut kerrassaan mitään ihmeellistä. Illan positiivisin yllätys oli varmasti Scott Hall, joka veti Austinin kanssa oikeasti hyvän ja toimivan ottelun, johon yleisökin heräsi eloon. Myös joukkuevöistä käyty monen miehen koitos toimi oikein hyvin. Ottelu, josta tämä tapahtuma muistetaan on kuitenkin toki Hogan vs. Rock, joka oli ehdottomasti illan parasta antia. Yleisö piti uskomatonta meteliä, eivätkä miehet mitään pettymystä kehässäkään tuottaneet. Harmillisesti tämä oli kuitenkin tapahtuman ainut WrestleMania-tason matsi. Naisten kolminottelulla oli silkka fillerin rooli, mutta naiset hoitivat hommansa silti oikein mallikkaasti, vaikka lukuisat botchit iskivätkin ottelun aikana silmään. Kenties illan isoin pettymys oli valitettavasti ME-ottelu. Jerichon ja Triple H:n kamppailu alan arvostetuimmasta vyöstä ei jaksanut Hogan vs. Rockin jälkeen enää oikein kiinnostaa yleisöä. Kaiken lisäksi miesten matsaaminenkaan ei tänä iltana ollut aivan WrestleMania-tasoista, vaikka laatumenosta oli silti kyse. Tapahtumana aika lailla samaan kategoriaan kuin Royal Rumble ja No Way Out, mutta "Vuoden Isoin Show" tämä ei kyllä ollut.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Noniin, sitten on taas yhden merkipaalun vuoro.
WRESTLEMANIA X-SEVEN
Houston... We have a problem
Vuorossa on kaikkien aikojen 17. WrestleMania. Se oli ollut syntymästään lähtien painimaailman suurin tapahtuma lukuun ottamatta parin vuoden notkahdusta 1990-luvun puolivälin jälkeen. Nyt WrestleManian ja koko World Wrestling Federationin dominointi oli virallista, sillä Vince McMahon oli viikko ennen WM:ää ostanut entisen pahimman kilpailijansa WCW:n pois bisneksestä. WWF hallitsi painimaailmaa suvereenisesti, ja mikä sopisi paremmin tuon aikakauden suurimmaksi juhlatapahtumaksi kuin WrestleMania X-Seven, jota monet pitävät yhtenä parhaimmista painitapahtumista ikinä? Lisäksi tämän tapahtuman nähdään tietyllä tavalla päättävän Attitude Eran, koska Monday Night Warsin päätyttyä WWF:ssäkin alkoi aivan uusi aikakausi. No, mutta ei mennä asioiden edelle. Luvassa siis äärimmäisen legendaarinen ppv.
Ensimmäisenä täytyy mainita, että selostajinamme eivät olleet JR ja King, koska King oli (kuten viime arvostelussa spoilasin) lähtenyt WWF:stä pian No Way Outin jälkeen protestina siitä, että WWF oli täysin yhtäkkiä erottanut Kingin uuden vaimon The Katin. King oli siis poissa WWF:stä, ja firma tarvitsi uuden ykkösnimen color commentatoriksi. Monia nimiä varmasti arvailtiin JR:n uudeksi aisapariksi, mutta harva lienee uskonut silmiään, kun 5. päivänä maaliskuuta debyyttinsä JR:n selostusparina teki muuan Paul Heyman. Kyllä, vain kaksi kuukautta ECW:n kuoleman jälkeen Paul E. oli niellyt ylpeytensä ja siirtynyt WWF:n palkkalistoille. Tuosta lähtien hän toimi firman ykkösvärikommentoijana, ja teki ppv-selostusdebyyttinsä vaatimattomasti tässä WrestleManiassa. Vaikka pidänkin JR:stä ja Kingistä, on Heyman selostamossa jotain aivan uskomatonta. Tämän ppv:n laatu parani usealla arvosanalla jo pelkästään sen perusteella, kuinka hervotonta läppää Heyman heitti tapahtuman aikana ja kuinka hyvin JR reagoi Heymanin älyttömiin kommenteihin. Näiden kahden kemiat pelasivat täydellisesti. Mahtava selostuskaksikko.
Chris Jericho (c) vs. William Regal - WWF Intercontinental Championship
William Regal oli toiminut WWF:n comissionerina siitä lähtien, kun Vince McMahon oli halpamaisen julmasti erottanut Mick Foleyn kyseisestä tehtävästä. Heti comissionerin tehtävän alusta lähtien Regalilla oli ollut yksi ilkeä piikki lihassaan: Chris Jericho. Tämä rääväsuinen, omapäinen yleisönnaurattaja ei vastannut käytökseltään ollenkaan niitä toiveita, joita Regalilla oli alaisiaan kohtaan. Regal ei voinut sietää Jerichon käytöstä ja tahtoi tehdä sille jotain. Niinpä hän muun muassa alkoi bookata IC-mestariamme epäreiluihin Handicap-otteluihin. Lopulta Y2J sai tarpeekseen comissioner-Regalin pompottelusta ja kosti sen elegantilla tavalla. Jericho nimittäin ujuttautui Regalin työhuoneeseen ja - no - pissasi Regalin teehen. Jostain syystä William ei nauttinut uudesta aromista iltateessään, ja Jericho oli entistä suuremmissa ongelmissa. Lopulta Regal päätti ottaa itse ohjat käsiinsä ja lopettaa Jerichon liian pitkään jatkuneen IC-mestaruuskauden WM:ään. Vielä ennen WM:ää nähdyssä SD!:ssä Regal teloi Jerichon olkapään Regal Stretchillään sellaiseen kuntoon, että Jerichon ei pitäisi olla sataprosenttisessa kunnossa tässä ottelussa.
Täytyy heti alkuun sanoa tämän arvostelun osalta, että olen tosiaan nähnyt WM X-Sevenin pari kertaa aikaisemminkin, joten ottelut ovat hyvin tuttuja entuudestaan. Ja silti samaan hengenvetoon on sanottava, että nautin edelleenkin tämän katsomisesta aivan yhtä paljon kuin aikaisemmilla kerroilla. Se jos joku kertoo tapahtuman tasosta. Pointti tällä pohjustuksella oli kuitenkin se, etten voi oikeastaan sanoa yllättyneeni yhdenkään ottelun tasosta. Tämä oli kuitenkin lähimpänä sitä yllätystä, sillä muistin tämän olevan oikeasti todella hieno ottelu ja lähellä huipputasoa. Nyt tästä jäi hiukan puolittainen maku suuhun, sillä ottelu kesti sen verran vähän aikaa (8 minuuttia), että siinä ei vain yksinkertaisesti saada aikaan huippuottelua. Se ei silti poista sitä faktaa, että Regal ja Jericho ovat erinomaisia painijoita aikaan ja että he saivat todella viihdyttävän ja mukaansatempaavan openerin aikaan tuossakin ajassa. Lopputuloksena oli oikein hyvä ottelu, jossa Regal työsti hienosti Jerichon olkapäätä ja Jericho täräytti omia näyttäviä liikkeitään. Erityisplussa siitä, että olkapään loukkaantumista ei unohdettu edes lopetuksessa, kun Jericho ei pystynyt tekemäänkään Walls of Jerichoa.
*** (8:08)
Voittaja:
Right To Censor w/ Steven Richards vs. Tazz & Acolytes w/ Jacqueline
Right To Censor oli hallinnut WWF:n midcardia loppukesästä 2000 lähtien. Välillä he olivat pitäneet hallussaan joukkuemestaruuksiakin ja nousseet samalla yhdeksi WWF:n vihatuimmista heeleistä. Kuten Merovingi aikoinaan minua informoikin jo, koko poppoo oli pistetty pystyyn ikään kuin pilkalliseksi vastineeksi Parents Television Councilin (PTC) yleistä painipaheksuntaa kohtaan. Nyt vitsi alkoi kuitenkin olla jo vähän vanhentunut. Jopa minun kaltaisen äärettömän suuren RTC-markin on pakko myöntää, että oli erinomainen veto WWF:ltä, että he tajusivat lopettaa homman ajoissa eivätkä jatkaneet homman tekohengittämistä väkisin. Right To Censor alkoi siis vedellä viimeisiään WrestleManian aikoihin, ja nyt he joutuisivat kohtaamaan Tazzin ja Acolytesit, jotka edustivat kaikkea sitä, mitä RTC paheksui.
Jos oikein olen käsittänyt, tämä jäi viimeiseksi Right To Censorin ppv-esiintymiseksi. Porukalla oli tosiaan oikein kunniakas historia, ja siksi on hienoa, että se sai myös ihan kunnon hautaansaattelemisen vuoden suurimmassa tapahtumassa, vaikka mitään suurta tarinaa tällä itse ottelulla ei ollutkaan. Tazz ja Acolytes olivat vain niin kyllästyneitä Right To Censoriin, että he halusivat tehdä siitä viimeinkin lopun. Jos jotain huonoa tästä ppv:stä täytyy hakea, se oli varmaankin tämän ottelun painillinen anti. Meno oli yllättävänkin mitäänsanomatonta, eikä edes Tazz vakuuttanut omalla (pitkällä) kehävuorollaan. Ainut puhtaat paperit saava on Bradshaw, joka hoiti oman roolinsa dominoivana äijjjänä äärettömän hyvin - ja ei niitä Bradshaw'n Clotheslinejä ja Big Booteja voi kuin ihastella uudestaan ja uudestaan. Muuten ottelu oli kuitenkin aika vaisu, eikä sinänsä lähelläkään ppv-tasoa, mutta annan sen anteeksi, koska olihan RTC:n saatava arvoisensa loppu.
*½ (4:53)
Voittajat:
Raven (c) vs. Kane vs. Big Show - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Pahin rähinä HC-mestaruuden ympärillä oli hieman rauhoittunut No Way Outin jälkeen, ja joukkotaistelu vyön omistajuudesta oli laantunut. Toiminta oli sen sijaan keskittynyt enemmän Ravenin ja Big Show'n keskinäiseen taisteluun siitä, kumpi on tuon vyön arvoinen. Raven onnistui riistämään HC-mestaruuden Big Show'lta pari viikkoa ennen WM:ää nähdyssä Raw'ssa, mutta nyt hänellä olisi vielä tuplasti vaikeampi tehtävä, koska Big Show'n lisäksi vyötä hamusi myös Kane, joka oli aivan uusi nimi HC-divisioonan kuvioissa. Voisiko Raveninkaan kaltainen hardcore-ekspertti selvitä kahta monsteria vastaan?
Ensimmäisenä täytyy sanoa, että rakastan Ravenin WWF-themä. Toiseksi täytyy sanoa, että tämä on yksi kaikkien aikojen suosikeistani WWF:n perinteisistä Hardcore-mestaruusotteluista. Ymmärrän hyvin, miksi kaikki eivät tästä pidä kovinkaan paljon, mutta minuun tämä iskee kuin sata salamaa. Ehkä se on vain se ottelun mahtava tunnelma. Ehkä se on Heymanin selostus tässä ottelussa. Tai ehkä se on vain se, että tämä on puhtaasti perkeeleellinen tappelu firman rajuimmasta vyöstä. Tämä ei yrittänytkään olla mikään hauska tai näppärä tai jotain kauniisti viriteltyjä spotteja tarjoillut HC-koitos. Ei, tämä oli puhtaasti ruma ja brutaali Tappellu isolla T:llä. Kaikki kolme (erityisesti Raven) antoivat ottelussa aivan kaikkensa ja pistivät kroppansa aivan täysillä likoon. Parhaiten ottelusta on tietenkin huikean lopetuksen lisäksi jäänyt mieleen se Ravenin lentäminen ikkunalasista läpi ja Kanen sekä Big Show'n rymistely seinästä läpi. Nämä kertovat jo paljon tämän ottelun luonteesta. Ei tällaisia rumia ja oikeasti hurjia mäiskintöjä kovin usein voida nähdä, mutta tässä se toimi hemmetin hyvin juuri ainutlaatuisuutensa takia. Siinä mielessä roskapainifanin unelmaottelu, vaikka toki en tälle voi antaa silti hyvää arvosanaa enempää, koska tiettyjen osa-alueiden puutteet ovat niin suuret. Oli silti omassa roolissaan aivan täydellinen.
*** (9:18)
Voittaja:
Test (c) vs. Eddie Guerrero w/ Perry Saturn - WWF European Championship
Testin ura oli ottanut jälleen uuden suunnan, kun WWF oli päättänyt vuodenvaihteen aikoihin saaneensa tarpeeksi loppujen lopuksi aika vaisuksi jääneestä T&A-joukkueesta. Trish siirtyi isompiin kuvioihin, Albert jäi hengailemaan heelinä alakorttiin, ja Test käännettiin faceksi. Samalla WWF päätti näköjään keskittää pushinsa jälleen kerran Testiin. Pari edellistä kertaa oli flopannut pahasti, mutta promootio jaksoi edelleen yrittää, koska olihan Test iso ja vahva kaiken puolin pushattavan oloinen... Niin ja varmaan sekin auttoi, että Test oli hyvä kamu Shane McMahonin kanssa. Minua ei miehen pushaus haitannut ollenkaan, sillä olen aina ollut iso Test-mark. Niinpä siis pian face-turninsa jälkeen Test voitti European-mestaruuden William Regalilta. Test oli pitänyt vyötä hallussaan tuosta lähtien, mutta nyt hän sai haastajakseen entisen pitkäaikaisen European-mestarin Eddie Guerreron, joka halusi nousta takaisin huipulle keinolla millä hyvällä. Mikäpä olisikaan parempi tapa aloittaa kuin European-vyön voittaminen? Apunaan Eddiellä oli Radicalz-kaverit Perry Saturnin (joka oli kasvattanut itselleen mahtavat viikset) ja Dean Malenko.
Ensin täytyy huomauttaa, että houstonilaisyleisö oli todella kuumana koko show'n ajan. Porukka oli ensimmäisestä ottelusta viimeiseen aivan täysillä mukana, ja sekin paransi tapahtuman laatua huomattavasti. Testkin sai varmaan koko uransa tähän mennessä isoimmat popit ottelun aikana. Edellisten otteluiden tapaan myös tämä toimi roolissaan aivan täydellisesti. Kukaan tuskin odotti tältä alakortin alamestaruusottelulta mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä, joten tällainen kiva ja vauhdikas taistelu European-mestaruudesta ajoi asiansa juuri täydellisesti. Plussaa ottelu saa erityisesti Testin todella makeista power-liikkeistä (Tilt-a-Whirl Spinning Powerbomb, Big Boot jne.) ja siitä, kuinka hemmetin hyvin Eddie myi jokaisen vastaanottamansa liikkeen. Muutenkin molemmat pääsivät näyttämään tässä ottelussa juuri niitä omia vahvimpiaan puoliaan: Eddie teloi Testin jalkaa tehokkaan näköisesti sen jälkeen, kun Test jäi roikkumaan kehäköysistä sen varassa pahannäköisesti. Miinusta ottelu sitten saakin siitä, kuinka harmillisen näkyvästi jalan tehominen unohdettiin taas lopussa, ja Test ei auttanut asiaa no-sellauksellaan. Joka tapauksessa aika hyvä ja viihdyttävä väliottelu.
**½ (10:30)
Voittaja:
Kurt Angle vs. Chris Benoit
Chris Benoit oli pian No Way Outin jälkeen lähtinyt omille teilleen Radicalzista ja jättänyt Guerreron, Saturnin ja Malenkon pärjäämään omillaan. Samalla kun Benoit oli erkaantunut tästä ilkiöporukasta, oli hän tehnyt luontevasti face-turnin ensimmäistä kertaa WWF-urallaan. Face-Benoit'n ensimmäiseksi haastajaksi ilmaantui WWF-mestaruutensa No Way Outissa hävinnyt olympiasankari Kurt Angle. Angle ei voinut sietää sitä, kuinka hänet oli savustettu WM:n ME:stä viime hetkillä ulos, ja nyt hän haki uralleen uutta nostetta takaisin kohti Main Eventiä. Angle oli varma, että Benoit'n kaltaisen toisen tekniikkataiturin nöyryyttäminen olisi juuri se, mitä hänen uransa tarvitsisi, ja niinpä hän kävi rajusti Rabid Wolverinen kimppuun. Ongelmaksi kuitenkin osoittautui se, ettei Benoit ollut niin vain nöyryytettävissä, sillä hän vasti Anglen iskuihin samalla mitalla takaisin. Itse asiassa Benoit jopa pisti Kurt Anglen tamppaamaan kanveesia ensimmäistä kertaa urallaan, mutta koska se ei tapahtunut ottelun aikana tuomarin läsnäollessa, teki Angle kaikille selväksi, ettei hän ollut virallisesti luovuttanut edelleenkään. Chris Benoit lupasi ennen ottelua laittavansa Anglen luovuttamaan uudelleen. Tästä ei kunniataisto suuremmaksi muutu.
WrestleManian historiassa on kaksi ottelua, jotka ovat jäänet minun muistiini pahasti yliarvosteltuina. Hassua on se, että molemmat ottelut ovat minustakin oikein hienoja otteluita (toinen vieläpä huipputasoa), mutta ne eivät ole silti niin suuria klassikoita kuin väitetään. Se ensimmäinen yliarvosteltu ottelu on Ricky Steamboat vs. Randy Savage, joka on kaikkien painista mitään tietävien mielestä kaikkien aikojen painiottelu ja automaattinen *****-koitos. Minä en edelleenkään näe siinä enempää kuin ****-ottelun. Toinen on sitten tämä, jolle monet arvostelijat tarjoilevat automaattisesti minimissään neljää tähteä ihan vain sen takia, että kyseessä on Anglen ja Benoit'n ensimmäinen iso Singles Match. Minun silmiini tämä taas ei ole ikinä millään yltänyt tuolle vaaditulle huipputasolle. Se ei kuitenkaan poista sitä, etteikö tämä olisi hieno ottelu, jolla on todella ovela rakenne (alkaa amatööripainiotteilla ja muuttuu asteittain rajummaksi ja rajummaksi pro wrestling -mäiskinnäksi). Ottelu sisältää hienoja otteita molemmilta, ja lopetuskin oli ovela feudin jatkuvuuden kannalta, mutta silti... Ei. Tämä ei ole automaattisesti huippuottelu. Jotenkin homma tuntui vielä vähän hakevan itseään, ja hetkittäin meno oli pikkaisen kökköäkin. Kokonaisuutena silti siis kritiikistä huolimatta hieno PAINIottelu, mutta ne huippuottelut jäävät odottamaan tulevaisuutta.
***½ (14:02)
Voittaja:
Ivory (c) vs. Chyna - WWF Women's Championship
Nyt oli aika päättää tämä feud, joka oli ollut lähellä päättää Chynan uran pariinkin kertaan (kayfabessa). Ensimmäinen kerta oli joulukuisessa Raw'ssa, kun Right To Censor pisti Chynan sairastuvalle brutaalilla Spike Piledriverillä. Chyna palasi silti takaisin kehiin Royal Rumblessa, jossa hän tahtoi kostaa kohtalonsa RTC:n Ivorylle. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Chynan paluu kehiin oli ollut ennenaikainen, ja hän loukkasi itsensä uudestaan kesken ottelun. Sen jälkeen Chynaa ei taas näkynyt lähes kahteen kuukauteen, mutta lopulta hän oli oikeasti painikunnossa ja valmiina kostamaan Ivorylle kaiken kokemansa kivun. Ivory ei innostunut 100-prosenttisesti painikuntoisen Chynan kohtaamisesta, mutta hän ei päässyt luikertelemaan ottelusta millään pois. Ainoaksi vaihtoehtoksi jäi Chynan kohtaaminen WM-ottelussa, jossa RTC:n jäsenet olivat bannattuja ringsideltä ja WWF ei ottaisi vastuuta, jos Chyna loukkaantuisi jälleen.
Noniin, positiivista tässä oli se, että tällekin feudille saatiin WM-tasoinen lopetus. Muuten tämä olikin illan ainut pettymys ja ainut ottelu, joka ei yltänyt omiin tavoitteisiinsa. Kyllä, Angle vs. Benoitkin ylti omiin tavoitteisiinsa (kun otetaan huomioon aika jne.), vaikka saikin kritiikkiä siitä, ettei yltänyt MOTY(C)-kamppailuksi. Tämä taas ei ollut ollenkaan niin toimiva, kuin olin toivonut. Chynan hallinta näytti vakuuttavan sijaan aika tylsältä ja vaivaannuttavalta. Sinänsä tykkäsin ottelun buukkausideasta, ja siitä ottelu ansaitsee kiitoksensa, mutta muuten tämä oli harvinaisen mitäänsanomaton koitos. Turhaksi ei silti tätäkään voi sanoa ovelan buukkauksen ansiosta. Arvosanaa se ei silti pelasta kuin puolikkaan verran.
½ (2:39)
Voittaja:
Shane McMahon vs. Vince McMahon w/ Stephanie McMahon-Helmsley - Special Referee: Mick Foley - Street Fight Match
Tähän oltiin tultu. Isä vastaan poika. McMahon vastaan McMahon. Kaikki sai tietenkin alkunsa siitä, kun Vince McMahon ilmoitti joulukuussa eroavansa vaimostaan Lindasta, ja Linda joutui hermoromahduksen takia parantolan asiakkaaksi. Lisäsotkun kuvioon oli tuonut se, kun Vince oli alkanut vehdata Trish Stratuksen kanssa, mikä oli saanut hänen tyttärensä Stephanien raivon partaalle. Vince oli jopa tuonut vaimonsa Lindan sisääntulorampille katsomaan, kun hän suuteloi intohimoisesti Trishin kanssa. Vähitellen alkoi paljastua kuitenkin, että Vince käytti Trishiäkin vain hyväkseen. Koska Stephanie ja Trish eivät voineet sietää toisiaan, nähtiin heidän NWO:n kohtaamisen jälkeen Raw'ssa joukkueottelu, jossa Vince asettui tytärtään vastaan Trishin puolelle. Kesken ottelun Vince kuitenkin kääntyi Trishiä vastaan ja auttoi Stephanieta nöyryttämään Trishiä. Seuraavina viikkoina nöyryytys jatkui ja vain paheni. Vince muun muassa pisti Trishin ex-vaimonsa viralliseksi hoitajaksi. Trish joutui kuljettamaan Lindaa kaikkialle ja pitämään huolta, että tämä oli pumpattu täyteen lääkkeitä.
Pitkän odotuksen jälkeen joku vihdoin nousi vastustamaan tätä WWF-omistajan kuvottavaa käytöstä. Tuo joku oli Shane McMahon, joka oli ollut ruudusta poissa edellisestä syksystä lähtien. Shane oli saanut tarpeekseen siitä, kuinka Vince nöyryytti Trishiä ja erityisesti Shanen omaa äitiä. Shane teki siis face-turnin käydessään rajusti isänsä kimppuun. Rajujen yhteenottojen jälkeen WM:ään buukattiin lopulta Street Fight isän ja pojan välille, mutta sekään ei ollut tarpeeksi. Shane sai henkisen yliotteen isästään viikkoa ennen WM:ää, kun hän ilmoitti historian viimeisessä Nitrossa (joka näytettiin samaan aikaan Raw'n titantronilla) ostaneensa koko WCW:n isänsä nenän edestä. Eikä tässäkään vielä kaikki: viimeisessä Smackdownissa paluunsa teki Mick Foley, jonka Vince oli erottanut halpamaisesti vuodenvaihteessa. Foley ilmoitti omistavansa ylimääräisen "sopimuksen", jonka hän oli allekirjoittanut vielä toimiessaan WWF-comissionerina. Tuon sopimuksen avulla hän saattoi ottaa hoitaakseen tuomarin tehtävän valitsemassaan ottelussan - ja tietenkin Foley valitsi ottelukseen sunnuntaisen Street Fightin.
Tämä oli juuri täydellisellä tavalla täysin ylibuukattu ottelu, eli juuri sellainen kuin kahden Non Wrestlerin keskinäisen ottelun kuuluu ollakin. Teknillispainilliselta anniltaan tätä ei voi tietenkään kehua millään tavalla, mutta se ei ollut millään muotoa tämän ottelun tarkoitus. Tämän tarkoitus oli olla viihdyttävä ja samalla äärimmäisen henkilökohtainen taistelu, ja siinä tämä onnistui hienosti. Sekä Vince mutta ennen kaikkea Shane ottivat ottelun aikana sellaista bumppia, että heikompaa hirvittää. Uskomattoman hienoa omistautumista. En ehkä ihan kauheasti tykännyt kaikista Stephanie-Trish -tappeluista ja Lindan osallistumisista loppuvaiheisiin, mutta loppujen lopuksi ne toimivat kokonaisuuden kannalta hyvin. Ja lopulta millään muulla kuin Shanen mahtavilla loikilla ei ole väliä. Otteluna hyvä, omassa roolissaan täydellinen.
*** (15:12)
Voittaja:
Dudley Boyz (c) vs. Hardy Boyz vs. Edge & Christian - TLC II Match for the WWF Tag Team Championship
Tätä ottelua oli buildattu sillä puheella, että tämä saattaisi olla viimeinen kerta, kun nämä kolme joukkuetta osallistuisivat yhdessä tähän hurjaan Tables, Ladders & Chairs -otteluun, jonka he olivat käyneet kerran aikaisemmin läpi. Lisäksi vauhtia oli otettu jo edellisen WrestleManian Ladder Matchissa, joten nämä kolme joukkuetta todella tunsivat toisensa läpikotaisesti. Se ei ollut silti vähentänyt heidän halujaan nousta WWF:n joukkuemestareiksi: Dudleyt olivat hävinneet joukkuevyönsä maaliskuun alussa Hardy Boyzeille, mutta vain pari viikkoa myöhemmin he menettivät vyönsä Edgelle ja Christianille, kun Rhino teki WWF-debyyttinsä ja auttoi E&C:n mestaruusvoittoon. Myöhemmin samana iltana paikalle saapuivat kuitenkin Dudleyt, joiden paikan Hardyja vastaan käydyssä mestaruusottelussa E&C oli varastanut. Niinpä Dudleyt pakottivat comissioner-Regalin buukkaamaan mestaruusottelun heidän ja E&C:n välille, ja lopulta Dudleyt voittivat ottelun, kun heidän sukulaisensa Spike Dudley teki niin ikään WWF-debyyttinsä. Kaikki kolme joukkuetta olivat siis pitäneet näitä vöitä parin viikon sisällä, mutta ketkä poistuisivat vöiden kanssa WM:stä?
Lieneekö oikeasti enää tarpeellista edes sanoa, että näiden kolmen joukkueen järjettömän huikeat spottifestit joukkuemestaruuksista hipovat täydellisyyttä? Sen luulisi olevan selviö jo kaikille tästä aikakaudesta mitään tietäville. Hulluinta on kuitenkin se, kuinka nämä kuusi keksivät joka kerta jotain aivan uutta, jota ei olisi osannut odottaa ennakkoon millään. Nyt ottelua piristi entisestään se, että kuuden varsinaisen osanottajan lisäksi hurjia spotteja pääsivät vetämään myös Rhyno, Spike Dudley ja Lita. Jotain ottelusta kertoo myös se, että tässä nähtiin niin älyttömän mahtavia liikkeitä, että niiden kaikkien luetteleminen menisi liian pitkäksi hommaksi. Tunnetuimpia lienevät kuitenkin Edgen Diving Spear, Jeffin taas kerran järjettömän hurjan näköinen Swanton Bomb ja Bubba Rayn sekä Matt Hardyn lopussa nähty hurja romahdus neljän pöydän läpi. Hitto, tämän ottelun voisi katsoa vaikka kuinka monta kertaa. Tämä oli ehkäpä oma suosikkini tähän mennessä näistä otteluista, mutta silti jotenkin nämä eivät minun silmissäni koskaan nouse ihan täydellisiksi otteluiksi, koska sellaisilta toivon vähän jotain syvempääkin kuin pelkästään sitä "Vau!"-spottailua.
****½ (15:53)
Voittajat:
19 Man Gimmick Battle Royal
Participants: Bushwhacker Luke, Bushwhacker Butch, Duke Droese, Iron Sheik, Earthquake, The Goon, Doink The Clown, Kamala, Kim Chee, Repo Man, Jim Cornette, Nikolai Volkoff, Michael Hayes, One Man Gang, Gobbledy Gooker, Tugboat, Hillbilly Jim, Brother Love, Sgt. Slaughter
Haha, tämä jos mikä oli Once in a lifetime -ottelu ja juuri täydellinen osa tätä WrestleManiaa. Samalla tämä toimii erinomaisena hengähdystaukona yleisölle noiden kahden edellisen ja kahden seuraavan ottelun välissä. Kyseessä oli siis ihan puhtaasti Battle Royal, johon WWF oli kasannut joitakin huikeimpia gimmickejään vuosien varrelta. Tällaisia muisteluotteluita tultaisiin näkemään tulevien vuosien show'issa muutamia lisää, mutta mikään ei voittaisi tätä WM:n Gimmick Battle Royalia, jossa mukana oli muun muassa roskakuski Duke Droese, "I'll make you humble" Iron Sheik, lätkäsankari The Goon, Ugandan jättiläinen Kamala, Brother Love sekä tietenkin Gobbledy Gooker. Selostajinamme tässä ottelussa toimivat WWF-paluunsa vuosien tauon jälkeen tehneet Bobby Heenan ja Gene Okerlund, joka näyttivät silminnähden nauttivan kotiinpaluustaan.
Ottelun painillisesta annista on täysin turha sanoa mitään, koska sellaista ei ollut. Kukaan näistä ei todellakaan ollut missään oikeassa painikunnossa, ja Iron Sheik oli niin raihnainen, ettei häntä voitu turvallisesti heittää edes yläköyden yli. Mikään tällainen ei kuitenkaan merkinnut mitään tässä ottelussa, josta nautin sen idean vuoksi täysin siemauksin. Yksi kaikkien aikojen suosikkiotteluistani. Yleensä aina annan ihan jokaikiselle squashillekin arvosanan, mutta tämän kerran joudun turvautumaan N/A:han, koska ei tälle löydy mitään järkevää arvosanaa.
N/A (5:05)
Voittaja:
Triple H vs. Undertaker
Tämä on siis se paljon puhuttu ensimmäinen kerta, kun Triple H ja Undertaker ottelivat toisiaan vastaan WrestleManiassa. Itse ottelun tarina oli mahdollisimman yksinkertainen, mutta juuri siksi se oli niin hiton toimiva. NWO:n jälkeisessä Raw'ssa Triple H saapui promottamaan, kuinka Austinin mestaruusottelupaikka kuuluisi hänelle, sillä hän oli piessyt jokaikisen, joka oli WWF:ssä jotain. Tämän puheen keskeytti tietenkin Undertaker, joka saapui kertomaan HHH:lle, ettei tämä ollut koskaan voittanut häntä, joten ennen lisävaatimuksia HHH:n pitäisi otella häntä vastaan. Triple H ei tähän vaatimukseen kuitenkaan suostunut, ja hänellä oli Vincen ja comissioner-Regalin tuki takanaan niin kauan, kunnes Undertakerin veli Kane kidnappasi HHH:n vaimon Stephanien ja uhkasi heittää tämän korkealta parvelta alas, ellei comissioner-Regal buukkaisi WM:ään tätä ottelua. Regalille (ja HHH:lle) ei jäänyt vaihtoehtoja. Mielenkiintoisena lisähuomiona pitää sanoa, että Shawn Michaelsilla olisi luultavasti ollut merkittävä rooli jo WM-historian ensimmäisessä UT/HHH:ssa, jos kaikki olisi mennyt, kuten pitää. HBK oli ollut taas poissa WWF:stä edellisvuoden Judgment Daystä lähtien, mutta nyt hän oli mielestään valmis palaamaan tähän kuvioon jossain muodossa. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, sillä ratkaisevaan show'hun saapuessaan sekava Michaels oli kaikkea muuta kuin esiintymiskunnossa. Hänet passitettiin takaisin kotioloihin, joissa Shawn seuraavien kuukausien aikana löysi Jumalan ja teki täydellisen elämäntapamuutoksen. Michaelsin WWF-paluuta saisimme odottaa vielä vuoden.
Lieneekö tämä Undertakerin ensimmäinen WrestleMania-ottelu, jossa selostajat huomioivat Undertakerin streakin? En ainakaan muista kuulleeni siitä aikaisemmin puhetta. Samalla tämä on ensimmäinen Undertakerin ottelema huipputason 1 vs. 1 -ottelu tämän paluun jälkeen. Välillä UT:n otteet ovat kieltämättä olleet tässä American Bad Ass -uran alkuvaiheissa hieman laimeita, mutta nyt niistä ei ollut tietoakaan. Toki paljon kiitosta voi aivan varmasti antaa Triple H:lle, joka jälleen kerran osoitti loistavuutensa uskomattomilla otteillaan. Tämä oli siis juuri niin hieno henkilökohtainen ja raju taistelu kuin sopi toivoakin. Ottelussa nähtiin sopiva sekoitus puhdasta entertainment-brawlausta kehässä ja sitten kunnon HC-mäiskintää ympäri areenaa. Erityisesti tappelu tekniikka-alueella ja hurjat pudotukset työlavalta olivat huikean näköisiä, koska sellaisia en muista muulloin WWF:ssä nähneeni. Lisäksi lopun lekaisku oli varmasti yksi historian rajuimmista sledgehammer-spoteista. Hieno kokonaisuus, mutta toisaalta juuri UT:n pieni vaisuus ja sellainen kunnon painitaisteluosuuden puuttuminen jättävät tämän "vain" neljään tähteen. *****:t tulevat sitten myöhemmin.
**** (18:19)
Voittaja:
The Rock (c) vs. Steve Austin - No DQ Match for the WWF Championship
Steve Austin oli odottanut tätä ottelua siitä lähtien, kun hän oli tehnyt paluunsa lähes vuoden poissaolon jälkeen edellisen vuoden syksynä. Ensin hänen piti päästä kostamaan Rikishille ja Triple H:lle, jotka olivat olleet hänen yliajonsa takana, mutta nyt mikään ei ollut esteenä hänen ja mestaruusottelun välissä. Austin oli voittanut paikan tähän otteluun rehdisti Royal Rumblessa (kolmannen kerran urallaan), ja nyt hän pääsisi vihdoin ottelemaan siitä mestaruudesta, joka merkitsi hänelle enemmän kuin mikään muu WWF:ssä (krhm, nyky-WWE). Austin oli valmis tekemään mitä tahansa mestaruusvoittonsa eteen, ja aika paljon hän joutuisikin tekemään, jos hän meinaisi päihittää legendaarisen kilpakumppaninsa The Rockin. Austin ja Rock eivät olleet olleet ikinä ystäviä, mutta he olivat olleet samalla puolella vuoden 1999 keväästä lähtien, ja niinpä pohjimmiltaan he kunnioittivat toisiaan syvästi. Se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että kumpikaan ei taatusti ojentaisi kalleinta aarrettaan toiselle ikinä missään tilanteessa. Austin ja Rock olisivat valmiita pieksemään toisensa henkihieveriin, ja kun kyse oli WWF-mestaruudesta, juuri sellainen pieksentä tästä legendaarisesta kohtaamisesta olisi luvassa.
Kaikkien näiden painifanivuosien jälkeen joudun syömään sanani ja myöntämään, että tämä ottelu on kuin onkin parempi kuin WrestleMania XV:n kohtaaminen, vaikka olen tähän mennessä ollut juuri toista mieltä. Nyt minun on kuitenkin mentävä itseeni ja todettava, että WM XV:n kohtaaminen oli hieno face-Austin vs. heel-Rock kohtaaminen päämestaruudesta, mutta lopulta se ei kuitenkaan ollut kaikkien aikojen tai edes kyseisen vuoden suurin ottelu. Tämä taas... Tämä saattoi hyvinkin olla vähintään koko vuoden suurin ottelu. Tässä kohtaamisessa oli sellainen tunnelma, että sellaista on aivan mahdoton saavuttaa yrittämällä. Se syntyy luonnostaan harvoihin ja valittuihin kohtaamisiin. Tämä oli yksi niistä. Lisäksi ottelu oli myös painilliselta anniltaan aivan saakelin viihdyttävää. Ensin oli luvassa painikehässä mäiskimistä, ja välillä palasiksi pistettiin ringside-alue ja katsomopaikatkin, kunnes palattiin takaisin kehään mäiskimään toisiaan. Välissä oli tarjolla finisher-huorausta, joka sekin tuntui vain sopivalta tähän otteluun. Molemmat pistivät kaikkensa likoon tässä hiton hienossa kohtaamisessa. Oma lukunsa on kokonaan ottelun loppu, joka on mielestäni aikaisemmin ollut tavallaan typerä, mutta nyt katsottuna täytyy myöntää, että nautin siitä helkkarin suuresti. Se juuri teki tästä ottelusta niin merkittävän kuin tämä lopulta oli. Lisäksi se teki ottelun tarinasta äärimmäisen mielenkiintoisen, oli kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi yllättävämistä hetkistä painihistoriassa ja teki pitkään jatkuneesta lopputaistelusta huikean jännittävä. Lopullinen päätöskin ottelulle oli todella vakuuttavan näköinen. Ja silti tämän kaiken kehun jälkeen minun on sanottava Whatille, että ei tämä ottelu sitä odottamaasi arvosanaa saa. Se aivan viimeinen täydellisyyden tiraus tästä vain silti jää edelleen mielestäni puuttumaan. Ehkä jo ensi kerralla mieleni muuttuisi senkin osalta.
****½ (28:06)
Voittaja:
** The Rock
* Jeff Hardy
Kokonaisarvio WrestleMania X-Sevenistä: Tämä ppv on täydellinen esimerkki siitä, että aina arvosanojen keskiarvo ei kerro kaikkea. Toki tässä ppv:ssä oli painillisestikin huikeita otteluita (kolme vähintään neljän tähden koitosta), mutta ei tästä silti keskiarvoa laskemalla tulisi mitään aivan uniikkia ppv:tä, koska mukana oli mm. ½:n saanut naisten mestaruusottelu. Yleensä olenkin Loistavalta ppv:ltä vaatinut aina lähes täydellistä tähtiarvosanasarjaa, mutta tämä WrestleMania osoittaa sen, että aina ne tähdet eivät ole kaikki kaikessa. Tuota Chyna-Ivorya lukuun ottamatta jokainen ottelu onnistui tehtävässään täydellisesti ja tarjosi lähes 4 tuntia unohtumatonta painiviihdettä. Siihen kun lisätään mahtavan tunnelman luonut yleisö, täydellisesti yhteen pelannut JR-Heyman -selostajakaksikko ja yksinkertaisesti aivan hulppea WrestleMania-tunnelma, joka huipentui lopussa nähtyyn hienoon kertausvideoon illan tapahtumista (taustamusiikkina tietenkin mahtava My Way, joka oli ppv:n tunnuskappale), niin ei tätä paljon paremmaksi enää päästä. Voin tosin jo nyt myöntää, että tämä ei ole minun kaikkien aikojen suosikki-ppv:ni, mutta hyvin lähelle sitä kunniapaikkaa päästään kyllä. Tämä oli kiistatta Loistava ppv, ja nyt odotan innolla, millainen aikakausi WWF:llä alkaa tämän jälkeen, kun se on ainut pystyssä oleva amerikkalainen mainstream-promootio.
1. WWF WrestleMania X-Seven - Loistava
---------------
2. WWF Royal Rumble - Hieno
3. WWF No Way Out - Hieno
---------------
4. ECW Guilty As Charged - Hyvä
---------------
5. WCW Greed - Ok
---------------
6. WCW SuperBrawl: Revenge - Kehno
7. WCW Sin - Kehno
---------------
8. WOW Unleashed - Surkea
Seuraavaksi siis Backlash.
WRESTLEMANIA X-SEVEN
Houston... We have a problem
Vuorossa on kaikkien aikojen 17. WrestleMania. Se oli ollut syntymästään lähtien painimaailman suurin tapahtuma lukuun ottamatta parin vuoden notkahdusta 1990-luvun puolivälin jälkeen. Nyt WrestleManian ja koko World Wrestling Federationin dominointi oli virallista, sillä Vince McMahon oli viikko ennen WM:ää ostanut entisen pahimman kilpailijansa WCW:n pois bisneksestä. WWF hallitsi painimaailmaa suvereenisesti, ja mikä sopisi paremmin tuon aikakauden suurimmaksi juhlatapahtumaksi kuin WrestleMania X-Seven, jota monet pitävät yhtenä parhaimmista painitapahtumista ikinä? Lisäksi tämän tapahtuman nähdään tietyllä tavalla päättävän Attitude Eran, koska Monday Night Warsin päätyttyä WWF:ssäkin alkoi aivan uusi aikakausi. No, mutta ei mennä asioiden edelle. Luvassa siis äärimmäisen legendaarinen ppv.
Ensimmäisenä täytyy mainita, että selostajinamme eivät olleet JR ja King, koska King oli (kuten viime arvostelussa spoilasin) lähtenyt WWF:stä pian No Way Outin jälkeen protestina siitä, että WWF oli täysin yhtäkkiä erottanut Kingin uuden vaimon The Katin. King oli siis poissa WWF:stä, ja firma tarvitsi uuden ykkösnimen color commentatoriksi. Monia nimiä varmasti arvailtiin JR:n uudeksi aisapariksi, mutta harva lienee uskonut silmiään, kun 5. päivänä maaliskuuta debyyttinsä JR:n selostusparina teki muuan Paul Heyman. Kyllä, vain kaksi kuukautta ECW:n kuoleman jälkeen Paul E. oli niellyt ylpeytensä ja siirtynyt WWF:n palkkalistoille. Tuosta lähtien hän toimi firman ykkösvärikommentoijana, ja teki ppv-selostusdebyyttinsä vaatimattomasti tässä WrestleManiassa. Vaikka pidänkin JR:stä ja Kingistä, on Heyman selostamossa jotain aivan uskomatonta. Tämän ppv:n laatu parani usealla arvosanalla jo pelkästään sen perusteella, kuinka hervotonta läppää Heyman heitti tapahtuman aikana ja kuinka hyvin JR reagoi Heymanin älyttömiin kommenteihin. Näiden kahden kemiat pelasivat täydellisesti. Mahtava selostuskaksikko.
Chris Jericho (c) vs. William Regal - WWF Intercontinental Championship
William Regal oli toiminut WWF:n comissionerina siitä lähtien, kun Vince McMahon oli halpamaisen julmasti erottanut Mick Foleyn kyseisestä tehtävästä. Heti comissionerin tehtävän alusta lähtien Regalilla oli ollut yksi ilkeä piikki lihassaan: Chris Jericho. Tämä rääväsuinen, omapäinen yleisönnaurattaja ei vastannut käytökseltään ollenkaan niitä toiveita, joita Regalilla oli alaisiaan kohtaan. Regal ei voinut sietää Jerichon käytöstä ja tahtoi tehdä sille jotain. Niinpä hän muun muassa alkoi bookata IC-mestariamme epäreiluihin Handicap-otteluihin. Lopulta Y2J sai tarpeekseen comissioner-Regalin pompottelusta ja kosti sen elegantilla tavalla. Jericho nimittäin ujuttautui Regalin työhuoneeseen ja - no - pissasi Regalin teehen. Jostain syystä William ei nauttinut uudesta aromista iltateessään, ja Jericho oli entistä suuremmissa ongelmissa. Lopulta Regal päätti ottaa itse ohjat käsiinsä ja lopettaa Jerichon liian pitkään jatkuneen IC-mestaruuskauden WM:ään. Vielä ennen WM:ää nähdyssä SD!:ssä Regal teloi Jerichon olkapään Regal Stretchillään sellaiseen kuntoon, että Jerichon ei pitäisi olla sataprosenttisessa kunnossa tässä ottelussa.
Täytyy heti alkuun sanoa tämän arvostelun osalta, että olen tosiaan nähnyt WM X-Sevenin pari kertaa aikaisemminkin, joten ottelut ovat hyvin tuttuja entuudestaan. Ja silti samaan hengenvetoon on sanottava, että nautin edelleenkin tämän katsomisesta aivan yhtä paljon kuin aikaisemmilla kerroilla. Se jos joku kertoo tapahtuman tasosta. Pointti tällä pohjustuksella oli kuitenkin se, etten voi oikeastaan sanoa yllättyneeni yhdenkään ottelun tasosta. Tämä oli kuitenkin lähimpänä sitä yllätystä, sillä muistin tämän olevan oikeasti todella hieno ottelu ja lähellä huipputasoa. Nyt tästä jäi hiukan puolittainen maku suuhun, sillä ottelu kesti sen verran vähän aikaa (8 minuuttia), että siinä ei vain yksinkertaisesti saada aikaan huippuottelua. Se ei silti poista sitä faktaa, että Regal ja Jericho ovat erinomaisia painijoita aikaan ja että he saivat todella viihdyttävän ja mukaansatempaavan openerin aikaan tuossakin ajassa. Lopputuloksena oli oikein hyvä ottelu, jossa Regal työsti hienosti Jerichon olkapäätä ja Jericho täräytti omia näyttäviä liikkeitään. Erityisplussa siitä, että olkapään loukkaantumista ei unohdettu edes lopetuksessa, kun Jericho ei pystynyt tekemäänkään Walls of Jerichoa.
*** (8:08)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Right To Censor w/ Steven Richards vs. Tazz & Acolytes w/ Jacqueline
Right To Censor oli hallinnut WWF:n midcardia loppukesästä 2000 lähtien. Välillä he olivat pitäneet hallussaan joukkuemestaruuksiakin ja nousseet samalla yhdeksi WWF:n vihatuimmista heeleistä. Kuten Merovingi aikoinaan minua informoikin jo, koko poppoo oli pistetty pystyyn ikään kuin pilkalliseksi vastineeksi Parents Television Councilin (PTC) yleistä painipaheksuntaa kohtaan. Nyt vitsi alkoi kuitenkin olla jo vähän vanhentunut. Jopa minun kaltaisen äärettömän suuren RTC-markin on pakko myöntää, että oli erinomainen veto WWF:ltä, että he tajusivat lopettaa homman ajoissa eivätkä jatkaneet homman tekohengittämistä väkisin. Right To Censor alkoi siis vedellä viimeisiään WrestleManian aikoihin, ja nyt he joutuisivat kohtaamaan Tazzin ja Acolytesit, jotka edustivat kaikkea sitä, mitä RTC paheksui.
Jos oikein olen käsittänyt, tämä jäi viimeiseksi Right To Censorin ppv-esiintymiseksi. Porukalla oli tosiaan oikein kunniakas historia, ja siksi on hienoa, että se sai myös ihan kunnon hautaansaattelemisen vuoden suurimmassa tapahtumassa, vaikka mitään suurta tarinaa tällä itse ottelulla ei ollutkaan. Tazz ja Acolytes olivat vain niin kyllästyneitä Right To Censoriin, että he halusivat tehdä siitä viimeinkin lopun. Jos jotain huonoa tästä ppv:stä täytyy hakea, se oli varmaankin tämän ottelun painillinen anti. Meno oli yllättävänkin mitäänsanomatonta, eikä edes Tazz vakuuttanut omalla (pitkällä) kehävuorollaan. Ainut puhtaat paperit saava on Bradshaw, joka hoiti oman roolinsa dominoivana äijjjänä äärettömän hyvin - ja ei niitä Bradshaw'n Clotheslinejä ja Big Booteja voi kuin ihastella uudestaan ja uudestaan. Muuten ottelu oli kuitenkin aika vaisu, eikä sinänsä lähelläkään ppv-tasoa, mutta annan sen anteeksi, koska olihan RTC:n saatava arvoisensa loppu.
*½ (4:53)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Raven (c) vs. Kane vs. Big Show - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Pahin rähinä HC-mestaruuden ympärillä oli hieman rauhoittunut No Way Outin jälkeen, ja joukkotaistelu vyön omistajuudesta oli laantunut. Toiminta oli sen sijaan keskittynyt enemmän Ravenin ja Big Show'n keskinäiseen taisteluun siitä, kumpi on tuon vyön arvoinen. Raven onnistui riistämään HC-mestaruuden Big Show'lta pari viikkoa ennen WM:ää nähdyssä Raw'ssa, mutta nyt hänellä olisi vielä tuplasti vaikeampi tehtävä, koska Big Show'n lisäksi vyötä hamusi myös Kane, joka oli aivan uusi nimi HC-divisioonan kuvioissa. Voisiko Raveninkaan kaltainen hardcore-ekspertti selvitä kahta monsteria vastaan?
Ensimmäisenä täytyy sanoa, että rakastan Ravenin WWF-themä. Toiseksi täytyy sanoa, että tämä on yksi kaikkien aikojen suosikeistani WWF:n perinteisistä Hardcore-mestaruusotteluista. Ymmärrän hyvin, miksi kaikki eivät tästä pidä kovinkaan paljon, mutta minuun tämä iskee kuin sata salamaa. Ehkä se on vain se ottelun mahtava tunnelma. Ehkä se on Heymanin selostus tässä ottelussa. Tai ehkä se on vain se, että tämä on puhtaasti perkeeleellinen tappelu firman rajuimmasta vyöstä. Tämä ei yrittänytkään olla mikään hauska tai näppärä tai jotain kauniisti viriteltyjä spotteja tarjoillut HC-koitos. Ei, tämä oli puhtaasti ruma ja brutaali Tappellu isolla T:llä. Kaikki kolme (erityisesti Raven) antoivat ottelussa aivan kaikkensa ja pistivät kroppansa aivan täysillä likoon. Parhaiten ottelusta on tietenkin huikean lopetuksen lisäksi jäänyt mieleen se Ravenin lentäminen ikkunalasista läpi ja Kanen sekä Big Show'n rymistely seinästä läpi. Nämä kertovat jo paljon tämän ottelun luonteesta. Ei tällaisia rumia ja oikeasti hurjia mäiskintöjä kovin usein voida nähdä, mutta tässä se toimi hemmetin hyvin juuri ainutlaatuisuutensa takia. Siinä mielessä roskapainifanin unelmaottelu, vaikka toki en tälle voi antaa silti hyvää arvosanaa enempää, koska tiettyjen osa-alueiden puutteet ovat niin suuret. Oli silti omassa roolissaan aivan täydellinen.
*** (9:18)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Test (c) vs. Eddie Guerrero w/ Perry Saturn - WWF European Championship
Testin ura oli ottanut jälleen uuden suunnan, kun WWF oli päättänyt vuodenvaihteen aikoihin saaneensa tarpeeksi loppujen lopuksi aika vaisuksi jääneestä T&A-joukkueesta. Trish siirtyi isompiin kuvioihin, Albert jäi hengailemaan heelinä alakorttiin, ja Test käännettiin faceksi. Samalla WWF päätti näköjään keskittää pushinsa jälleen kerran Testiin. Pari edellistä kertaa oli flopannut pahasti, mutta promootio jaksoi edelleen yrittää, koska olihan Test iso ja vahva kaiken puolin pushattavan oloinen... Niin ja varmaan sekin auttoi, että Test oli hyvä kamu Shane McMahonin kanssa. Minua ei miehen pushaus haitannut ollenkaan, sillä olen aina ollut iso Test-mark. Niinpä siis pian face-turninsa jälkeen Test voitti European-mestaruuden William Regalilta. Test oli pitänyt vyötä hallussaan tuosta lähtien, mutta nyt hän sai haastajakseen entisen pitkäaikaisen European-mestarin Eddie Guerreron, joka halusi nousta takaisin huipulle keinolla millä hyvällä. Mikäpä olisikaan parempi tapa aloittaa kuin European-vyön voittaminen? Apunaan Eddiellä oli Radicalz-kaverit Perry Saturnin (joka oli kasvattanut itselleen mahtavat viikset) ja Dean Malenko.
Ensin täytyy huomauttaa, että houstonilaisyleisö oli todella kuumana koko show'n ajan. Porukka oli ensimmäisestä ottelusta viimeiseen aivan täysillä mukana, ja sekin paransi tapahtuman laatua huomattavasti. Testkin sai varmaan koko uransa tähän mennessä isoimmat popit ottelun aikana. Edellisten otteluiden tapaan myös tämä toimi roolissaan aivan täydellisesti. Kukaan tuskin odotti tältä alakortin alamestaruusottelulta mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä, joten tällainen kiva ja vauhdikas taistelu European-mestaruudesta ajoi asiansa juuri täydellisesti. Plussaa ottelu saa erityisesti Testin todella makeista power-liikkeistä (Tilt-a-Whirl Spinning Powerbomb, Big Boot jne.) ja siitä, kuinka hemmetin hyvin Eddie myi jokaisen vastaanottamansa liikkeen. Muutenkin molemmat pääsivät näyttämään tässä ottelussa juuri niitä omia vahvimpiaan puoliaan: Eddie teloi Testin jalkaa tehokkaan näköisesti sen jälkeen, kun Test jäi roikkumaan kehäköysistä sen varassa pahannäköisesti. Miinusta ottelu sitten saakin siitä, kuinka harmillisen näkyvästi jalan tehominen unohdettiin taas lopussa, ja Test ei auttanut asiaa no-sellauksellaan. Joka tapauksessa aika hyvä ja viihdyttävä väliottelu.
**½ (10:30)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Kurt Angle vs. Chris Benoit
Chris Benoit oli pian No Way Outin jälkeen lähtinyt omille teilleen Radicalzista ja jättänyt Guerreron, Saturnin ja Malenkon pärjäämään omillaan. Samalla kun Benoit oli erkaantunut tästä ilkiöporukasta, oli hän tehnyt luontevasti face-turnin ensimmäistä kertaa WWF-urallaan. Face-Benoit'n ensimmäiseksi haastajaksi ilmaantui WWF-mestaruutensa No Way Outissa hävinnyt olympiasankari Kurt Angle. Angle ei voinut sietää sitä, kuinka hänet oli savustettu WM:n ME:stä viime hetkillä ulos, ja nyt hän haki uralleen uutta nostetta takaisin kohti Main Eventiä. Angle oli varma, että Benoit'n kaltaisen toisen tekniikkataiturin nöyryyttäminen olisi juuri se, mitä hänen uransa tarvitsisi, ja niinpä hän kävi rajusti Rabid Wolverinen kimppuun. Ongelmaksi kuitenkin osoittautui se, ettei Benoit ollut niin vain nöyryytettävissä, sillä hän vasti Anglen iskuihin samalla mitalla takaisin. Itse asiassa Benoit jopa pisti Kurt Anglen tamppaamaan kanveesia ensimmäistä kertaa urallaan, mutta koska se ei tapahtunut ottelun aikana tuomarin läsnäollessa, teki Angle kaikille selväksi, ettei hän ollut virallisesti luovuttanut edelleenkään. Chris Benoit lupasi ennen ottelua laittavansa Anglen luovuttamaan uudelleen. Tästä ei kunniataisto suuremmaksi muutu.
WrestleManian historiassa on kaksi ottelua, jotka ovat jäänet minun muistiini pahasti yliarvosteltuina. Hassua on se, että molemmat ottelut ovat minustakin oikein hienoja otteluita (toinen vieläpä huipputasoa), mutta ne eivät ole silti niin suuria klassikoita kuin väitetään. Se ensimmäinen yliarvosteltu ottelu on Ricky Steamboat vs. Randy Savage, joka on kaikkien painista mitään tietävien mielestä kaikkien aikojen painiottelu ja automaattinen *****-koitos. Minä en edelleenkään näe siinä enempää kuin ****-ottelun. Toinen on sitten tämä, jolle monet arvostelijat tarjoilevat automaattisesti minimissään neljää tähteä ihan vain sen takia, että kyseessä on Anglen ja Benoit'n ensimmäinen iso Singles Match. Minun silmiini tämä taas ei ole ikinä millään yltänyt tuolle vaaditulle huipputasolle. Se ei kuitenkaan poista sitä, etteikö tämä olisi hieno ottelu, jolla on todella ovela rakenne (alkaa amatööripainiotteilla ja muuttuu asteittain rajummaksi ja rajummaksi pro wrestling -mäiskinnäksi). Ottelu sisältää hienoja otteita molemmilta, ja lopetuskin oli ovela feudin jatkuvuuden kannalta, mutta silti... Ei. Tämä ei ole automaattisesti huippuottelu. Jotenkin homma tuntui vielä vähän hakevan itseään, ja hetkittäin meno oli pikkaisen kökköäkin. Kokonaisuutena silti siis kritiikistä huolimatta hieno PAINIottelu, mutta ne huippuottelut jäävät odottamaan tulevaisuutta.
***½ (14:02)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Ivory (c) vs. Chyna - WWF Women's Championship
Nyt oli aika päättää tämä feud, joka oli ollut lähellä päättää Chynan uran pariinkin kertaan (kayfabessa). Ensimmäinen kerta oli joulukuisessa Raw'ssa, kun Right To Censor pisti Chynan sairastuvalle brutaalilla Spike Piledriverillä. Chyna palasi silti takaisin kehiin Royal Rumblessa, jossa hän tahtoi kostaa kohtalonsa RTC:n Ivorylle. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Chynan paluu kehiin oli ollut ennenaikainen, ja hän loukkasi itsensä uudestaan kesken ottelun. Sen jälkeen Chynaa ei taas näkynyt lähes kahteen kuukauteen, mutta lopulta hän oli oikeasti painikunnossa ja valmiina kostamaan Ivorylle kaiken kokemansa kivun. Ivory ei innostunut 100-prosenttisesti painikuntoisen Chynan kohtaamisesta, mutta hän ei päässyt luikertelemaan ottelusta millään pois. Ainoaksi vaihtoehtoksi jäi Chynan kohtaaminen WM-ottelussa, jossa RTC:n jäsenet olivat bannattuja ringsideltä ja WWF ei ottaisi vastuuta, jos Chyna loukkaantuisi jälleen.
Noniin, positiivista tässä oli se, että tällekin feudille saatiin WM-tasoinen lopetus. Muuten tämä olikin illan ainut pettymys ja ainut ottelu, joka ei yltänyt omiin tavoitteisiinsa. Kyllä, Angle vs. Benoitkin ylti omiin tavoitteisiinsa (kun otetaan huomioon aika jne.), vaikka saikin kritiikkiä siitä, ettei yltänyt MOTY(C)-kamppailuksi. Tämä taas ei ollut ollenkaan niin toimiva, kuin olin toivonut. Chynan hallinta näytti vakuuttavan sijaan aika tylsältä ja vaivaannuttavalta. Sinänsä tykkäsin ottelun buukkausideasta, ja siitä ottelu ansaitsee kiitoksensa, mutta muuten tämä oli harvinaisen mitäänsanomaton koitos. Turhaksi ei silti tätäkään voi sanoa ovelan buukkauksen ansiosta. Arvosanaa se ei silti pelasta kuin puolikkaan verran.
½ (2:39)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Shane McMahon vs. Vince McMahon w/ Stephanie McMahon-Helmsley - Special Referee: Mick Foley - Street Fight Match
Tähän oltiin tultu. Isä vastaan poika. McMahon vastaan McMahon. Kaikki sai tietenkin alkunsa siitä, kun Vince McMahon ilmoitti joulukuussa eroavansa vaimostaan Lindasta, ja Linda joutui hermoromahduksen takia parantolan asiakkaaksi. Lisäsotkun kuvioon oli tuonut se, kun Vince oli alkanut vehdata Trish Stratuksen kanssa, mikä oli saanut hänen tyttärensä Stephanien raivon partaalle. Vince oli jopa tuonut vaimonsa Lindan sisääntulorampille katsomaan, kun hän suuteloi intohimoisesti Trishin kanssa. Vähitellen alkoi paljastua kuitenkin, että Vince käytti Trishiäkin vain hyväkseen. Koska Stephanie ja Trish eivät voineet sietää toisiaan, nähtiin heidän NWO:n kohtaamisen jälkeen Raw'ssa joukkueottelu, jossa Vince asettui tytärtään vastaan Trishin puolelle. Kesken ottelun Vince kuitenkin kääntyi Trishiä vastaan ja auttoi Stephanieta nöyryttämään Trishiä. Seuraavina viikkoina nöyryytys jatkui ja vain paheni. Vince muun muassa pisti Trishin ex-vaimonsa viralliseksi hoitajaksi. Trish joutui kuljettamaan Lindaa kaikkialle ja pitämään huolta, että tämä oli pumpattu täyteen lääkkeitä.
Pitkän odotuksen jälkeen joku vihdoin nousi vastustamaan tätä WWF-omistajan kuvottavaa käytöstä. Tuo joku oli Shane McMahon, joka oli ollut ruudusta poissa edellisestä syksystä lähtien. Shane oli saanut tarpeekseen siitä, kuinka Vince nöyryytti Trishiä ja erityisesti Shanen omaa äitiä. Shane teki siis face-turnin käydessään rajusti isänsä kimppuun. Rajujen yhteenottojen jälkeen WM:ään buukattiin lopulta Street Fight isän ja pojan välille, mutta sekään ei ollut tarpeeksi. Shane sai henkisen yliotteen isästään viikkoa ennen WM:ää, kun hän ilmoitti historian viimeisessä Nitrossa (joka näytettiin samaan aikaan Raw'n titantronilla) ostaneensa koko WCW:n isänsä nenän edestä. Eikä tässäkään vielä kaikki: viimeisessä Smackdownissa paluunsa teki Mick Foley, jonka Vince oli erottanut halpamaisesti vuodenvaihteessa. Foley ilmoitti omistavansa ylimääräisen "sopimuksen", jonka hän oli allekirjoittanut vielä toimiessaan WWF-comissionerina. Tuon sopimuksen avulla hän saattoi ottaa hoitaakseen tuomarin tehtävän valitsemassaan ottelussan - ja tietenkin Foley valitsi ottelukseen sunnuntaisen Street Fightin.
Tämä oli juuri täydellisellä tavalla täysin ylibuukattu ottelu, eli juuri sellainen kuin kahden Non Wrestlerin keskinäisen ottelun kuuluu ollakin. Teknillispainilliselta anniltaan tätä ei voi tietenkään kehua millään tavalla, mutta se ei ollut millään muotoa tämän ottelun tarkoitus. Tämän tarkoitus oli olla viihdyttävä ja samalla äärimmäisen henkilökohtainen taistelu, ja siinä tämä onnistui hienosti. Sekä Vince mutta ennen kaikkea Shane ottivat ottelun aikana sellaista bumppia, että heikompaa hirvittää. Uskomattoman hienoa omistautumista. En ehkä ihan kauheasti tykännyt kaikista Stephanie-Trish -tappeluista ja Lindan osallistumisista loppuvaiheisiin, mutta loppujen lopuksi ne toimivat kokonaisuuden kannalta hyvin. Ja lopulta millään muulla kuin Shanen mahtavilla loikilla ei ole väliä. Otteluna hyvä, omassa roolissaan täydellinen.
*** (15:12)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Dudley Boyz (c) vs. Hardy Boyz vs. Edge & Christian - TLC II Match for the WWF Tag Team Championship
Tätä ottelua oli buildattu sillä puheella, että tämä saattaisi olla viimeinen kerta, kun nämä kolme joukkuetta osallistuisivat yhdessä tähän hurjaan Tables, Ladders & Chairs -otteluun, jonka he olivat käyneet kerran aikaisemmin läpi. Lisäksi vauhtia oli otettu jo edellisen WrestleManian Ladder Matchissa, joten nämä kolme joukkuetta todella tunsivat toisensa läpikotaisesti. Se ei ollut silti vähentänyt heidän halujaan nousta WWF:n joukkuemestareiksi: Dudleyt olivat hävinneet joukkuevyönsä maaliskuun alussa Hardy Boyzeille, mutta vain pari viikkoa myöhemmin he menettivät vyönsä Edgelle ja Christianille, kun Rhino teki WWF-debyyttinsä ja auttoi E&C:n mestaruusvoittoon. Myöhemmin samana iltana paikalle saapuivat kuitenkin Dudleyt, joiden paikan Hardyja vastaan käydyssä mestaruusottelussa E&C oli varastanut. Niinpä Dudleyt pakottivat comissioner-Regalin buukkaamaan mestaruusottelun heidän ja E&C:n välille, ja lopulta Dudleyt voittivat ottelun, kun heidän sukulaisensa Spike Dudley teki niin ikään WWF-debyyttinsä. Kaikki kolme joukkuetta olivat siis pitäneet näitä vöitä parin viikon sisällä, mutta ketkä poistuisivat vöiden kanssa WM:stä?
Lieneekö oikeasti enää tarpeellista edes sanoa, että näiden kolmen joukkueen järjettömän huikeat spottifestit joukkuemestaruuksista hipovat täydellisyyttä? Sen luulisi olevan selviö jo kaikille tästä aikakaudesta mitään tietäville. Hulluinta on kuitenkin se, kuinka nämä kuusi keksivät joka kerta jotain aivan uutta, jota ei olisi osannut odottaa ennakkoon millään. Nyt ottelua piristi entisestään se, että kuuden varsinaisen osanottajan lisäksi hurjia spotteja pääsivät vetämään myös Rhyno, Spike Dudley ja Lita. Jotain ottelusta kertoo myös se, että tässä nähtiin niin älyttömän mahtavia liikkeitä, että niiden kaikkien luetteleminen menisi liian pitkäksi hommaksi. Tunnetuimpia lienevät kuitenkin Edgen Diving Spear, Jeffin taas kerran järjettömän hurjan näköinen Swanton Bomb ja Bubba Rayn sekä Matt Hardyn lopussa nähty hurja romahdus neljän pöydän läpi. Hitto, tämän ottelun voisi katsoa vaikka kuinka monta kertaa. Tämä oli ehkäpä oma suosikkini tähän mennessä näistä otteluista, mutta silti jotenkin nämä eivät minun silmissäni koskaan nouse ihan täydellisiksi otteluiksi, koska sellaisilta toivon vähän jotain syvempääkin kuin pelkästään sitä "Vau!"-spottailua.
****½ (15:53)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
19 Man Gimmick Battle Royal
Participants: Bushwhacker Luke, Bushwhacker Butch, Duke Droese, Iron Sheik, Earthquake, The Goon, Doink The Clown, Kamala, Kim Chee, Repo Man, Jim Cornette, Nikolai Volkoff, Michael Hayes, One Man Gang, Gobbledy Gooker, Tugboat, Hillbilly Jim, Brother Love, Sgt. Slaughter
Haha, tämä jos mikä oli Once in a lifetime -ottelu ja juuri täydellinen osa tätä WrestleManiaa. Samalla tämä toimii erinomaisena hengähdystaukona yleisölle noiden kahden edellisen ja kahden seuraavan ottelun välissä. Kyseessä oli siis ihan puhtaasti Battle Royal, johon WWF oli kasannut joitakin huikeimpia gimmickejään vuosien varrelta. Tällaisia muisteluotteluita tultaisiin näkemään tulevien vuosien show'issa muutamia lisää, mutta mikään ei voittaisi tätä WM:n Gimmick Battle Royalia, jossa mukana oli muun muassa roskakuski Duke Droese, "I'll make you humble" Iron Sheik, lätkäsankari The Goon, Ugandan jättiläinen Kamala, Brother Love sekä tietenkin Gobbledy Gooker. Selostajinamme tässä ottelussa toimivat WWF-paluunsa vuosien tauon jälkeen tehneet Bobby Heenan ja Gene Okerlund, joka näyttivät silminnähden nauttivan kotiinpaluustaan.
Ottelun painillisesta annista on täysin turha sanoa mitään, koska sellaista ei ollut. Kukaan näistä ei todellakaan ollut missään oikeassa painikunnossa, ja Iron Sheik oli niin raihnainen, ettei häntä voitu turvallisesti heittää edes yläköyden yli. Mikään tällainen ei kuitenkaan merkinnut mitään tässä ottelussa, josta nautin sen idean vuoksi täysin siemauksin. Yksi kaikkien aikojen suosikkiotteluistani. Yleensä aina annan ihan jokaikiselle squashillekin arvosanan, mutta tämän kerran joudun turvautumaan N/A:han, koska ei tälle löydy mitään järkevää arvosanaa.
N/A (5:05)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Triple H vs. Undertaker
Tämä on siis se paljon puhuttu ensimmäinen kerta, kun Triple H ja Undertaker ottelivat toisiaan vastaan WrestleManiassa. Itse ottelun tarina oli mahdollisimman yksinkertainen, mutta juuri siksi se oli niin hiton toimiva. NWO:n jälkeisessä Raw'ssa Triple H saapui promottamaan, kuinka Austinin mestaruusottelupaikka kuuluisi hänelle, sillä hän oli piessyt jokaikisen, joka oli WWF:ssä jotain. Tämän puheen keskeytti tietenkin Undertaker, joka saapui kertomaan HHH:lle, ettei tämä ollut koskaan voittanut häntä, joten ennen lisävaatimuksia HHH:n pitäisi otella häntä vastaan. Triple H ei tähän vaatimukseen kuitenkaan suostunut, ja hänellä oli Vincen ja comissioner-Regalin tuki takanaan niin kauan, kunnes Undertakerin veli Kane kidnappasi HHH:n vaimon Stephanien ja uhkasi heittää tämän korkealta parvelta alas, ellei comissioner-Regal buukkaisi WM:ään tätä ottelua. Regalille (ja HHH:lle) ei jäänyt vaihtoehtoja. Mielenkiintoisena lisähuomiona pitää sanoa, että Shawn Michaelsilla olisi luultavasti ollut merkittävä rooli jo WM-historian ensimmäisessä UT/HHH:ssa, jos kaikki olisi mennyt, kuten pitää. HBK oli ollut taas poissa WWF:stä edellisvuoden Judgment Daystä lähtien, mutta nyt hän oli mielestään valmis palaamaan tähän kuvioon jossain muodossa. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, sillä ratkaisevaan show'hun saapuessaan sekava Michaels oli kaikkea muuta kuin esiintymiskunnossa. Hänet passitettiin takaisin kotioloihin, joissa Shawn seuraavien kuukausien aikana löysi Jumalan ja teki täydellisen elämäntapamuutoksen. Michaelsin WWF-paluuta saisimme odottaa vielä vuoden.
Lieneekö tämä Undertakerin ensimmäinen WrestleMania-ottelu, jossa selostajat huomioivat Undertakerin streakin? En ainakaan muista kuulleeni siitä aikaisemmin puhetta. Samalla tämä on ensimmäinen Undertakerin ottelema huipputason 1 vs. 1 -ottelu tämän paluun jälkeen. Välillä UT:n otteet ovat kieltämättä olleet tässä American Bad Ass -uran alkuvaiheissa hieman laimeita, mutta nyt niistä ei ollut tietoakaan. Toki paljon kiitosta voi aivan varmasti antaa Triple H:lle, joka jälleen kerran osoitti loistavuutensa uskomattomilla otteillaan. Tämä oli siis juuri niin hieno henkilökohtainen ja raju taistelu kuin sopi toivoakin. Ottelussa nähtiin sopiva sekoitus puhdasta entertainment-brawlausta kehässä ja sitten kunnon HC-mäiskintää ympäri areenaa. Erityisesti tappelu tekniikka-alueella ja hurjat pudotukset työlavalta olivat huikean näköisiä, koska sellaisia en muista muulloin WWF:ssä nähneeni. Lisäksi lopun lekaisku oli varmasti yksi historian rajuimmista sledgehammer-spoteista. Hieno kokonaisuus, mutta toisaalta juuri UT:n pieni vaisuus ja sellainen kunnon painitaisteluosuuden puuttuminen jättävät tämän "vain" neljään tähteen. *****:t tulevat sitten myöhemmin.
**** (18:19)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
The Rock (c) vs. Steve Austin - No DQ Match for the WWF Championship
Steve Austin oli odottanut tätä ottelua siitä lähtien, kun hän oli tehnyt paluunsa lähes vuoden poissaolon jälkeen edellisen vuoden syksynä. Ensin hänen piti päästä kostamaan Rikishille ja Triple H:lle, jotka olivat olleet hänen yliajonsa takana, mutta nyt mikään ei ollut esteenä hänen ja mestaruusottelun välissä. Austin oli voittanut paikan tähän otteluun rehdisti Royal Rumblessa (kolmannen kerran urallaan), ja nyt hän pääsisi vihdoin ottelemaan siitä mestaruudesta, joka merkitsi hänelle enemmän kuin mikään muu WWF:ssä (krhm, nyky-WWE). Austin oli valmis tekemään mitä tahansa mestaruusvoittonsa eteen, ja aika paljon hän joutuisikin tekemään, jos hän meinaisi päihittää legendaarisen kilpakumppaninsa The Rockin. Austin ja Rock eivät olleet olleet ikinä ystäviä, mutta he olivat olleet samalla puolella vuoden 1999 keväästä lähtien, ja niinpä pohjimmiltaan he kunnioittivat toisiaan syvästi. Se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että kumpikaan ei taatusti ojentaisi kalleinta aarrettaan toiselle ikinä missään tilanteessa. Austin ja Rock olisivat valmiita pieksemään toisensa henkihieveriin, ja kun kyse oli WWF-mestaruudesta, juuri sellainen pieksentä tästä legendaarisesta kohtaamisesta olisi luvassa.
Kaikkien näiden painifanivuosien jälkeen joudun syömään sanani ja myöntämään, että tämä ottelu on kuin onkin parempi kuin WrestleMania XV:n kohtaaminen, vaikka olen tähän mennessä ollut juuri toista mieltä. Nyt minun on kuitenkin mentävä itseeni ja todettava, että WM XV:n kohtaaminen oli hieno face-Austin vs. heel-Rock kohtaaminen päämestaruudesta, mutta lopulta se ei kuitenkaan ollut kaikkien aikojen tai edes kyseisen vuoden suurin ottelu. Tämä taas... Tämä saattoi hyvinkin olla vähintään koko vuoden suurin ottelu. Tässä kohtaamisessa oli sellainen tunnelma, että sellaista on aivan mahdoton saavuttaa yrittämällä. Se syntyy luonnostaan harvoihin ja valittuihin kohtaamisiin. Tämä oli yksi niistä. Lisäksi ottelu oli myös painilliselta anniltaan aivan saakelin viihdyttävää. Ensin oli luvassa painikehässä mäiskimistä, ja välillä palasiksi pistettiin ringside-alue ja katsomopaikatkin, kunnes palattiin takaisin kehään mäiskimään toisiaan. Välissä oli tarjolla finisher-huorausta, joka sekin tuntui vain sopivalta tähän otteluun. Molemmat pistivät kaikkensa likoon tässä hiton hienossa kohtaamisessa. Oma lukunsa on kokonaan ottelun loppu, joka on mielestäni aikaisemmin ollut tavallaan typerä, mutta nyt katsottuna täytyy myöntää, että nautin siitä helkkarin suuresti. Se juuri teki tästä ottelusta niin merkittävän kuin tämä lopulta oli. Lisäksi se teki ottelun tarinasta äärimmäisen mielenkiintoisen, oli kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi yllättävämistä hetkistä painihistoriassa ja teki pitkään jatkuneesta lopputaistelusta huikean jännittävä. Lopullinen päätöskin ottelulle oli todella vakuuttavan näköinen. Ja silti tämän kaiken kehun jälkeen minun on sanottava Whatille, että ei tämä ottelu sitä odottamaasi arvosanaa saa. Se aivan viimeinen täydellisyyden tiraus tästä vain silti jää edelleen mielestäni puuttumaan. Ehkä jo ensi kerralla mieleni muuttuisi senkin osalta.
****½ (28:06)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
** The Rock
* Jeff Hardy
Kokonaisarvio WrestleMania X-Sevenistä: Tämä ppv on täydellinen esimerkki siitä, että aina arvosanojen keskiarvo ei kerro kaikkea. Toki tässä ppv:ssä oli painillisestikin huikeita otteluita (kolme vähintään neljän tähden koitosta), mutta ei tästä silti keskiarvoa laskemalla tulisi mitään aivan uniikkia ppv:tä, koska mukana oli mm. ½:n saanut naisten mestaruusottelu. Yleensä olenkin Loistavalta ppv:ltä vaatinut aina lähes täydellistä tähtiarvosanasarjaa, mutta tämä WrestleMania osoittaa sen, että aina ne tähdet eivät ole kaikki kaikessa. Tuota Chyna-Ivorya lukuun ottamatta jokainen ottelu onnistui tehtävässään täydellisesti ja tarjosi lähes 4 tuntia unohtumatonta painiviihdettä. Siihen kun lisätään mahtavan tunnelman luonut yleisö, täydellisesti yhteen pelannut JR-Heyman -selostajakaksikko ja yksinkertaisesti aivan hulppea WrestleMania-tunnelma, joka huipentui lopussa nähtyyn hienoon kertausvideoon illan tapahtumista (taustamusiikkina tietenkin mahtava My Way, joka oli ppv:n tunnuskappale), niin ei tätä paljon paremmaksi enää päästä. Voin tosin jo nyt myöntää, että tämä ei ole minun kaikkien aikojen suosikki-ppv:ni, mutta hyvin lähelle sitä kunniapaikkaa päästään kyllä. Tämä oli kiistatta Loistava ppv, ja nyt odotan innolla, millainen aikakausi WWF:llä alkaa tämän jälkeen, kun se on ainut pystyssä oleva amerikkalainen mainstream-promootio.
1. WWF WrestleMania X-Seven - Loistava
---------------
2. WWF Royal Rumble - Hieno
3. WWF No Way Out - Hieno
---------------
4. ECW Guilty As Charged - Hyvä
---------------
5. WCW Greed - Ok
---------------
6. WCW SuperBrawl: Revenge - Kehno
7. WCW Sin - Kehno
---------------
8. WOW Unleashed - Surkea
Seuraavaksi siis Backlash.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Jericho - Regal
Kenitys: 3
What 2,75
RTC - Tazz & APA
Kenitys: 1,5
What: 1,5
Raven-Kane-Show
Kenitys 3
What 2,25
Test - Eddie
Kenitys 2,5
What 2,25
Angle - Benoit
Kenitys 3,5
What 3,5
Ivory - Chyna
Kenitys 0,5
What 1
Shane - Vince
Kenitys 3
What 3,25
TLC
Kenitys 4,5
What 4
Undertaker - HHH
Kenitys 4
What 4,5
Rock - Austin
Kenitys 4,5
What 5
Juuri tämän takia odotin juuri tätä arvostelua niin kovasti. Vertaileminen on niin kovin kivaa puuhaa. Kokonaisuutena varmaan pidettiin tapahtumaa yhtälailla loistavana, mutta muutamia eroja tuolta löytyy.
Suurin ero tulee tuossa Ravenin, Kanen ja Show'n mätössä. Jotenkin osasin aavistella, että arvostelet tämän "yläkanttiin." Itse en ns. roskapainista kauheasti välitä, mutta Kenityksellä se tuntuu olevan lähellä sydäntä. Joten ymmärrän tuon kyllä täysin.
Benoit'n ja Anglen ottelusta oltiin suorastaan hellyyttävällä tavalla samaa mieltä. Kova ottelu tosiaan, mutta tämän kaksikon klassikkomatsit olivat sittenkin vielä edessä päin.
Seuraava huomattava ero tuleekin TLC-matsin kohdalla. Itse en sitä motyc-tasoisena otteluna nähnyt, vaikka huikeaa tykitystä se olikin. Mielestäni tuo oli kuitenkin rakennettu niin vahvasti pelkkien spottien varaan, että 4 on se korkein arvosana minkä sille voi antaa....
...Kun taasen Undertaker-HHH:n kanssa ollaan vähän eri linjoilla. Tämä jos mikä oli se motyc-tason ottelu. Suorastaan huumaava ottelu, ja tämän tasoisia brawleja ei olla kovin montaa WWF/E:n historiassa nähty. Toisin kuin TLC, tämä sisälsi myös kehäpsykologiaa yms. paskaa ja ehdottomasti ansaitsee sen motyc-leiman. Minulla on vähän vaikeuksia sulattaa tätä TLC>HHH vs. UT yhtälöä.
Austin-Rock on omissa kirjoissani yksi harvoista täyden viiden tähden otteluista. En vaan yksinkertaisesti osaa sanoa, mitä miehet olisivat enää voineet tehdä enemmän tai paremmin. Tähän kun laskee mukaan taianomaisen tunnelman ja "THE" käänteen, niin kyllähän tämä painihistorian suurimpia klassikkoja on, ja mielestäni ansaitsee sen tietyn arvosanan. Vähän jäi kyllä mietityttämään, että mitähän se "viimeinen täydellisyyden tiraus" mahtaisi olla, mutta tällä kertaa saat anteeksi. Ehkä.
Yhtä kaikki, aivan upea ppv kyseessä ja tämä jokaisen painista vähänkin kiinnostuneen tulisi katsoa. Ja mainostetaan nyt vielä sen verran, että oma arvosteluni tästä löytyy alasivulta 18, jos kutajota kiinnostaa. Tosin se ei ehkä ole verbaalisesti niitä kaikkein parhaimpia tuotoksiani.
Kenitys: 3
What 2,75
RTC - Tazz & APA
Kenitys: 1,5
What: 1,5
Raven-Kane-Show
Kenitys 3
What 2,25
Test - Eddie
Kenitys 2,5
What 2,25
Angle - Benoit
Kenitys 3,5
What 3,5
Ivory - Chyna
Kenitys 0,5
What 1
Shane - Vince
Kenitys 3
What 3,25
TLC
Kenitys 4,5
What 4
Undertaker - HHH
Kenitys 4
What 4,5
Rock - Austin
Kenitys 4,5
What 5
Juuri tämän takia odotin juuri tätä arvostelua niin kovasti. Vertaileminen on niin kovin kivaa puuhaa. Kokonaisuutena varmaan pidettiin tapahtumaa yhtälailla loistavana, mutta muutamia eroja tuolta löytyy.
Suurin ero tulee tuossa Ravenin, Kanen ja Show'n mätössä. Jotenkin osasin aavistella, että arvostelet tämän "yläkanttiin." Itse en ns. roskapainista kauheasti välitä, mutta Kenityksellä se tuntuu olevan lähellä sydäntä. Joten ymmärrän tuon kyllä täysin.
Benoit'n ja Anglen ottelusta oltiin suorastaan hellyyttävällä tavalla samaa mieltä. Kova ottelu tosiaan, mutta tämän kaksikon klassikkomatsit olivat sittenkin vielä edessä päin.
Seuraava huomattava ero tuleekin TLC-matsin kohdalla. Itse en sitä motyc-tasoisena otteluna nähnyt, vaikka huikeaa tykitystä se olikin. Mielestäni tuo oli kuitenkin rakennettu niin vahvasti pelkkien spottien varaan, että 4 on se korkein arvosana minkä sille voi antaa....
...Kun taasen Undertaker-HHH:n kanssa ollaan vähän eri linjoilla. Tämä jos mikä oli se motyc-tason ottelu. Suorastaan huumaava ottelu, ja tämän tasoisia brawleja ei olla kovin montaa WWF/E:n historiassa nähty. Toisin kuin TLC, tämä sisälsi myös kehäpsykologiaa yms. paskaa ja ehdottomasti ansaitsee sen motyc-leiman. Minulla on vähän vaikeuksia sulattaa tätä TLC>HHH vs. UT yhtälöä.
Austin-Rock on omissa kirjoissani yksi harvoista täyden viiden tähden otteluista. En vaan yksinkertaisesti osaa sanoa, mitä miehet olisivat enää voineet tehdä enemmän tai paremmin. Tähän kun laskee mukaan taianomaisen tunnelman ja "THE" käänteen, niin kyllähän tämä painihistorian suurimpia klassikkoja on, ja mielestäni ansaitsee sen tietyn arvosanan. Vähän jäi kyllä mietityttämään, että mitähän se "viimeinen täydellisyyden tiraus" mahtaisi olla, mutta tällä kertaa saat anteeksi. Ehkä.
Yhtä kaikki, aivan upea ppv kyseessä ja tämä jokaisen painista vähänkin kiinnostuneen tulisi katsoa. Ja mainostetaan nyt vielä sen verran, että oma arvosteluni tästä löytyy alasivulta 18, jos kutajota kiinnostaa. Tosin se ei ehkä ole verbaalisesti niitä kaikkein parhaimpia tuotoksiani.
-
The Rocker
- Viestit: 3325
- Liittynyt: Ma 20.08.2007 20:54
- Paikkakunta: Parkano
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Onkohan tuo Wrestlemania 17 eniten arvosteltu tapahtuma tässä topicissa? Itsekin olen sen arvostellut. Hieman erilainen näkemys tapahtumasta. Ehkä hieman yläkanttiin vedetty juttu. Mikäli kiinnostaa niin arvostelu löytyy sivulta 6. Takuulla huonoiten kirjoitettu arvostelu.
"The only time success comes before work is in the dictionary."
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
"Legal interpretation takes place in a field of pain and death." -Robert Cover
Blogi (Päivitetty 12.05.2015)
Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Olen siis tosiaan katsonut ja arvostellut PPV-tapahtumia vuodelta 2002. Mukana ovat olleet WWE, ROH sekä TNA. Ring of Honorin ja yleensäkin indyjen kohdalla minun tietämykseni on varsin rajallista, joten näistä arvosteluista saattaa löytyä joitain asiavirheitä tai vääriä tulkintoja. Eli jos jotain räikeitä virheitä (tai miksei pienempiäkin) pistää jollekin asioista enemmän tietävälle silmään, niin niistä saa toki mainita. Tässä kuitenkin Ring of Honorin ensimmäinen tapahtuma!
Ring of Honorin ihka ensimmäinen show aloitettiin Christopher Street Connectionin sisääntulolla. Kyseinen tag team veti varsin värikästä (ja kliseistä) homo-gimmickiä, mikä ei tietenkään sopinut ”gimmick vapaaseen, tosi miesten painipromootioon” kuten selostamostakin todettiin. Homman keskeytti kuitenkin pian Da Hit Squad –niminen kahden isokokoisen ja romuluisen painijan tiimi. Tästä seurasi illan ensimmäinen matsi, jonka laskisin tässä tapauksessa ennemmin segmentiksi. Da Hit Squad pisti Christopher Street Connectionin kasaan parissa minuutissa. Ei mikään mairittelevin alku show’lle.
Singles Match
Jay Briscoe vs. Amazing Red
Illan ensimmäisen varsinaisen ottelun tarjosivat Jay Briscoe ja Amazing Red. Varsinkin Jay tultaisiin tulevaisuudessa tuntemaan kovana nimenä veljensä Markin kanssa muodostamassa tiimissä, eikä Amazing Redkään jäisi täysin painifanien pimentoon tulevina vuosina. Tässä vaiheessa kumpikin ottelijoista oli kuitenkin vasta aloittelemassa uraansa – tosiseikka oli, että kumpikaan painijoista ei ollut täyttänyt edes kahtakymmentä matsiin lähdettäessä!
Duo pisti kuitenkin pystyyn todella kypsää painia vähäisiin ikävuosiinsa nähden. Lyhyestä ajasta johtuen mitään ihmeitä kaksikko ei toki kehässä vielä pystynyt tekemään, mutta lähes botchittoman ja tasalaatuisen painimittelön J. Briscoe ja Red kyllä tarjosivat. Myös yleisö osoitti hienosti tukensa näille kahdelle tulevaisuuden nimelle. Juuri tällaisten peruskovien matsien löytyminen parantaa tapahtumaa kuin tapahtumaa – kaikki ottelut eivät voi varastaa show’ta, mutta se ei tarkoita että niiden tarvitsisi silti olla tyhjänpäiväisiä.
*** (8:31)
Singles Match
Xavier vs. Scoot Andrews
Scoot Andrews oli kiertänyt indy-kehiä jo 90-luvun alkupuolelta ja saavuttanut silloin tällöin mestaruuksiakin. ”Black Nature Boy” lempinimellä varustettua Andrewsia pidettiin ilmeisesti myös, jos ei nyt aivan Ric Flairin tasoisena, niin kuitenkin varsin kovana tekijänä kehässä. Vastaansa mies sai (ainakin minulle) varsin tuntemattoman Xavierin.
Jos edellinen ottelu oli tarjonnut enemmän painin lennokasta puolta pienellä teknisellä vivahteella, keskittyi tämä ottelu taas kokolailla täysin tekniseen painiin. Andrewsia pelattiin tässä ottelussa suosikkina, mistä saatiinkin ottelun perusvarma taustatarina. Harmittavasti kumpikaan miehistä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut mikään tekniikkapainin mestari, joten mitään hengästyttävää mattopainiklassikkoa emme saaneet nähdä. Ei sillä, kyllä kumpikin miehistä kuitenkin hommansa ihan hyvin kehässä klaarasi. Tuloksena juuri sopivan pituinen, kelpo painimatsi, jonka aikana yleisökin jaksoi pitää ääntä. Ei kuitenkaan mitään mullistavaa.
**½ (10:02)
Tag Team Match
The Boogie Knights vs. The Natural Born Sinners
The Boogie Knights oli ilmeisesti lähinnä jobberijoukkue, liiemmälti mitään isompia saavutuksia kyseisellä tiimillä ei tainnut olla. Natural Born Sinners taas muodostui Homicidesta, joka oli jo tässä vaiheessa uraansa kohtuullisen tunnettu nimi. Joukkueparinaan Homicidella oli Boogalou niminen jantteri, joka oli ilmeisesti myös varsin tuntematon nimi. Yhdessä kaksikko muodosti kuitenkin sekopäisesti ja väkivaltaisesti käyttäytyvän joukkueen.
Tästä ottelusta ei ole oikeastaan paljonkaan sanottavaa. Se ei tarjonnu mitenkään erityisen huonoa painia, muttei toisaalta säväyttänyt millään lailla. Yleisökin jaksoi pitää melua yllä vain satunnaisesti. Oikeastaan ottelun tarkoitus oli lähinnä tuoda esille Natural Born Sinnersin vaarallisuutta, eikä niinkään tarjota sen kummempaa painimannaa. Hyvin keskinkertainen ottelu.
**+ (7:43)
The Ultimate Aerial Elimination Match, Special Referee: Mikey Whipwreck
Joel Maximo vs. Jose Maximo vs. Amazing Red vs. Quiet Storm vs. Chris Divine vs. Brian XL
Tasapaksun brawlin jälkeen oli vuorossa jälleen lennokkaamman painijaosaston näytöstä. Tämä oli kuuden miehen välinen eliminointiottelu, vaikka mukana olikin myös pääsääntöisesti joukkueena ottelevia yksilöitä: niin Maximot kuin Storm & Divine kun olivat aktiivisesti taganneet historian aikana. Ottelun tuomarina nähtiin mysteeriksi jääneestä syystä Mikey Whipwreck, jonka rooli ottelussa jäi kuitenkin statistin tasolle. Mukana ottelemassa oli myös Amazing Red, toista kertaa illan aikana.
Tämä jos mikä oli ottelu, joka eteni ”spottia spotin perään” kaavalla. Onneksi painija-aines osasi kuitenkin hommansa ja sekavahkon alun jälkeen ottelu pysyi yllättävän hyvin kasassa. Eliminointien kasaantuminen parin minuutin sisään voitaneen laskea pieneksi miinukseksi, mutta kahden viimeisen ottelijan mukava lopputaisto kuitenkin paikkasi asiaa. Ei taaskaan mitään äärettömän ihmeellistä, mutta takuukova ottelu.
*** (15:00)
Tässä vaiheessa tapahtumaa Prince Nana, ghanalainen prinssi, kohtasi Towel Boyn. Towel Boy oli siis normaalisti kehän siistimisestä pyyhkeen kera vastaava nuorukainen, joka nyt syystä tai toisesta sai mahdollisuutensa kehässä. Tämä ei tosin ollut Prince Nanan mieleen, joka oli saapunut paikalla kunnon kilpailua varten. Nopea squash kävi jälleen ennemmin segmentistä, kuin varsinaisesta matsista.
Tag Team Match – Winner gets ROH-contract
Michael Shane & Oz vs. Spanky & Ikaika Loa
Tässä ottelussa kohtasivat siis neljä Texas Wrestling Academysta lähtöisin olevaa nuorukaista. Kyseisen lafkan perustajana ja kouluttajana toimi mm. muuan Shawn Michaels. Vaikka tämä matsi käytiinkin joukkueotteluna, oli vain voittajalle luvassa kunniaa ja kontrahti Ring of Honorin kanssa.
Ottelijoista esiinpistävin oli varmasti Spanky, joka tultaisiin tulevaisuudessa siis parhaiten tuntemaan nimellä Brian Kendrick. Mies tuntui erottuvan jo sisääntuloista lähtien edukseen muusta porukasta persoonallisella otteellaan. Toinen mainittava nimi oli Michael Shane (myöhemmin urallaan mm. Matt Bentley), joka oli siis Shawn Michaelsin serkku. Muut kaksi ottelijaa olivat taas tuntemattomampia nimiä. Siksi olikin oikein mukavaa, että ottelu pyöri pääosin kahden kiinnostavimman painijana ympärillä. Vaikka kaikki nelikosta olivat vielä varsin vihreitä kehässä, pystyivät he silti tarjoamaan ihan menevän kaksitoistaminuuttisen. Voittokin meni varmasti ihan oikeaan osoitteeseen.
**½ (12:31)
Singles Match – IWA Intercontinental Championship
Super Crazy vs. Eddie Guerrero
Illan toiseksi viimeisenä otteluna nähtiin monella tapaa illan odotetuin kohtaaminen. Super Crazy ja Eddie Guerrero kun tuskin olivat kenellekään vieraita nimiä. Tämä oli kaiken lisäksi mitä ilmeisimmin kaksikon ensimmäinen kohtaaminen, minkä lisäksi ottelussa oli panoksen ensimmäisen IWA Intercontinental –mestarin paikka.
Tässä vaiheessa uraansa Eddie Guerrero ei siis ollut WWF:n leivissä, miehen saatua potkut yhtiöstä vuoden 2001 lopulla. Henkilökohtaisten ongelmien riivaama Eddie oli kuitenkin kuntoutumassa kohti parempaa ja osoitti myös tässä ottelussa mikä hän oli miehiään kehässä. Varjoon ei toki myöskään jäänyt Super Crazy, joka oli tasaisen kovassa kunnossa myös tässä vaiheessa uraansa. Mainiota ja taitavaa painia tarjonneen ottelun ainut huonopuoli oli aika – 10 minuutissa kun edes näin kovat ottelijat eivät mitään ihmeitä saa aikaan. Siitä huolimatta oikein erinomainen ottelu, tähän mennessä illan paras.
***+ (10:41)
Triple Threat Match
American Dragon vs. Low Ki vs. Christopher Daniels
Illan odotetussa Main Eventissä kohtasivat kolme nyttemmin tuttua nimeä. American Dragon oli tietysti Bryan Danielson aka. Daniel Bryan. Low Ki taas tultaisiin tuntemaan mm. TNA:n Senshinä ja WWE:n Kavalina. Christopher Daniels taas olisi tulevaisuudessa iso nimi TNA:ssa, vaikka omasi varsin laajalti kokemusta jo nyt.
Mitä voi odottaa kun kehään laitetaan kolme tämän tasoista paininimeä? Loistavaa painia totta kai, ja siitä myös päästiin nauttimaan. Vaikka American Dragon (20v.) ja Low Ki (22v.) olivat vielä verrattain nuoria painijoita, ei heidän otteissaan vihreyttä silti näkynyt. Ottelun kasassa pitänyt nimi oli kuitenkin Daniels, jonka kokemus toimi liimana auttaen ottelua pysymään kuosissa. Jokainen kolmikosta toki tarjosi muutenkin parastaan tässä illan viimeisessä ottelussa – innovatiivisia ja todella hienoja painiliikkeitä tarjottiin lähes perä perään. Lisäksi oli todella hienoa nähdä, että miehet pystyivät pitämään ottelun temmon korkealla alusta loppuun, vaikka matsi saikin aikaa yli 20 minuuttia. Noiden minuuttien aikana ei katsojalle varmasti tullut tylsää hetkeksikään – tämän tasoista painia olisi jopa katsonut vielä pidempäänkin. Ei tämä siltikään aivan mitään klassikkoainesta ollut, mutta silti todella kovatasoinen päätös illalle. Juuri tällaisten otteluiden takia Ring of Honor on kerännyt suosiotaan.
**** (20:05)
Yhteenveto: Tämä oli minusta oikein kelpo avaus Ring of Honorille. Pienen luokan promootion ensimmäisessä show'ssa on toki aina hieman hakemista, joten siihen nähden tämä toimi oikein hyvin. Matsitarjonta oli laadultaan varsin vaihtelevaa, mutta kyllä laadukkaat matsit silti pesivät määrässä ne heikommat. Isoin ongelma tapahtuman aikana oli varmasti yleinen "puskaliiga" tunnelma, sen verran karuilta esimerkiksi kaikki takahuonesegmentit sun muut näyttivät. Myöskään audiopuoli ei oikein pelannut, sillä kehässä olijoiden puheesta ei tahtonut juurikaan saada selvää, mikä oli tietysti hieman harmillista. Painilliselta anniltaan tapahtuma tarjosi kuitenkin monta erinomaista ottelua, kirkkaimpana helmenä tietysti mahtava ME-ottelu. Niin ja toki plussaa pitää antaa myös selostukselle eli Eric Garculolle ja Steve Corinolle. Hauskaa ja muutenkin toimivaa settiä.
*** / ***½
Sananen vielä tavasta, jolla arvostelen tapahtumia. Ensinäkin lasken käytyjen matsien tähtimääristä keskiarvon (joka pyöristyy 0.25 tähden tarkkuudella). Tämän jälkeen lisään siihen 0-1 tähteä lisää, riippuen siitä kuinka hyvin show'n muut osat onnistuivat (segmentit, selostus...). Tästä muodostuu sitten kokonaisarvosana tapahtumalle.
Vuoden 2002 PPV:t
RING OF HONOR:
Era of Honor Begins
23.2.2002
Era of Honor Begins
23.2.2002
Ring of Honorin ihka ensimmäinen show aloitettiin Christopher Street Connectionin sisääntulolla. Kyseinen tag team veti varsin värikästä (ja kliseistä) homo-gimmickiä, mikä ei tietenkään sopinut ”gimmick vapaaseen, tosi miesten painipromootioon” kuten selostamostakin todettiin. Homman keskeytti kuitenkin pian Da Hit Squad –niminen kahden isokokoisen ja romuluisen painijan tiimi. Tästä seurasi illan ensimmäinen matsi, jonka laskisin tässä tapauksessa ennemmin segmentiksi. Da Hit Squad pisti Christopher Street Connectionin kasaan parissa minuutissa. Ei mikään mairittelevin alku show’lle.
Singles Match
Jay Briscoe vs. Amazing Red
Illan ensimmäisen varsinaisen ottelun tarjosivat Jay Briscoe ja Amazing Red. Varsinkin Jay tultaisiin tulevaisuudessa tuntemaan kovana nimenä veljensä Markin kanssa muodostamassa tiimissä, eikä Amazing Redkään jäisi täysin painifanien pimentoon tulevina vuosina. Tässä vaiheessa kumpikin ottelijoista oli kuitenkin vasta aloittelemassa uraansa – tosiseikka oli, että kumpikaan painijoista ei ollut täyttänyt edes kahtakymmentä matsiin lähdettäessä!
Duo pisti kuitenkin pystyyn todella kypsää painia vähäisiin ikävuosiinsa nähden. Lyhyestä ajasta johtuen mitään ihmeitä kaksikko ei toki kehässä vielä pystynyt tekemään, mutta lähes botchittoman ja tasalaatuisen painimittelön J. Briscoe ja Red kyllä tarjosivat. Myös yleisö osoitti hienosti tukensa näille kahdelle tulevaisuuden nimelle. Juuri tällaisten peruskovien matsien löytyminen parantaa tapahtumaa kuin tapahtumaa – kaikki ottelut eivät voi varastaa show’ta, mutta se ei tarkoita että niiden tarvitsisi silti olla tyhjänpäiväisiä.
*** (8:31)
Singles Match
Xavier vs. Scoot Andrews
Scoot Andrews oli kiertänyt indy-kehiä jo 90-luvun alkupuolelta ja saavuttanut silloin tällöin mestaruuksiakin. ”Black Nature Boy” lempinimellä varustettua Andrewsia pidettiin ilmeisesti myös, jos ei nyt aivan Ric Flairin tasoisena, niin kuitenkin varsin kovana tekijänä kehässä. Vastaansa mies sai (ainakin minulle) varsin tuntemattoman Xavierin.
Jos edellinen ottelu oli tarjonnut enemmän painin lennokasta puolta pienellä teknisellä vivahteella, keskittyi tämä ottelu taas kokolailla täysin tekniseen painiin. Andrewsia pelattiin tässä ottelussa suosikkina, mistä saatiinkin ottelun perusvarma taustatarina. Harmittavasti kumpikaan miehistä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut mikään tekniikkapainin mestari, joten mitään hengästyttävää mattopainiklassikkoa emme saaneet nähdä. Ei sillä, kyllä kumpikin miehistä kuitenkin hommansa ihan hyvin kehässä klaarasi. Tuloksena juuri sopivan pituinen, kelpo painimatsi, jonka aikana yleisökin jaksoi pitää ääntä. Ei kuitenkaan mitään mullistavaa.
**½ (10:02)
Tag Team Match
The Boogie Knights vs. The Natural Born Sinners
The Boogie Knights oli ilmeisesti lähinnä jobberijoukkue, liiemmälti mitään isompia saavutuksia kyseisellä tiimillä ei tainnut olla. Natural Born Sinners taas muodostui Homicidesta, joka oli jo tässä vaiheessa uraansa kohtuullisen tunnettu nimi. Joukkueparinaan Homicidella oli Boogalou niminen jantteri, joka oli ilmeisesti myös varsin tuntematon nimi. Yhdessä kaksikko muodosti kuitenkin sekopäisesti ja väkivaltaisesti käyttäytyvän joukkueen.
Tästä ottelusta ei ole oikeastaan paljonkaan sanottavaa. Se ei tarjonnu mitenkään erityisen huonoa painia, muttei toisaalta säväyttänyt millään lailla. Yleisökin jaksoi pitää melua yllä vain satunnaisesti. Oikeastaan ottelun tarkoitus oli lähinnä tuoda esille Natural Born Sinnersin vaarallisuutta, eikä niinkään tarjota sen kummempaa painimannaa. Hyvin keskinkertainen ottelu.
**+ (7:43)
The Ultimate Aerial Elimination Match, Special Referee: Mikey Whipwreck
Joel Maximo vs. Jose Maximo vs. Amazing Red vs. Quiet Storm vs. Chris Divine vs. Brian XL
Tasapaksun brawlin jälkeen oli vuorossa jälleen lennokkaamman painijaosaston näytöstä. Tämä oli kuuden miehen välinen eliminointiottelu, vaikka mukana olikin myös pääsääntöisesti joukkueena ottelevia yksilöitä: niin Maximot kuin Storm & Divine kun olivat aktiivisesti taganneet historian aikana. Ottelun tuomarina nähtiin mysteeriksi jääneestä syystä Mikey Whipwreck, jonka rooli ottelussa jäi kuitenkin statistin tasolle. Mukana ottelemassa oli myös Amazing Red, toista kertaa illan aikana.
Tämä jos mikä oli ottelu, joka eteni ”spottia spotin perään” kaavalla. Onneksi painija-aines osasi kuitenkin hommansa ja sekavahkon alun jälkeen ottelu pysyi yllättävän hyvin kasassa. Eliminointien kasaantuminen parin minuutin sisään voitaneen laskea pieneksi miinukseksi, mutta kahden viimeisen ottelijan mukava lopputaisto kuitenkin paikkasi asiaa. Ei taaskaan mitään äärettömän ihmeellistä, mutta takuukova ottelu.
*** (15:00)
Tässä vaiheessa tapahtumaa Prince Nana, ghanalainen prinssi, kohtasi Towel Boyn. Towel Boy oli siis normaalisti kehän siistimisestä pyyhkeen kera vastaava nuorukainen, joka nyt syystä tai toisesta sai mahdollisuutensa kehässä. Tämä ei tosin ollut Prince Nanan mieleen, joka oli saapunut paikalla kunnon kilpailua varten. Nopea squash kävi jälleen ennemmin segmentistä, kuin varsinaisesta matsista.
Tag Team Match – Winner gets ROH-contract
Michael Shane & Oz vs. Spanky & Ikaika Loa
Tässä ottelussa kohtasivat siis neljä Texas Wrestling Academysta lähtöisin olevaa nuorukaista. Kyseisen lafkan perustajana ja kouluttajana toimi mm. muuan Shawn Michaels. Vaikka tämä matsi käytiinkin joukkueotteluna, oli vain voittajalle luvassa kunniaa ja kontrahti Ring of Honorin kanssa.
Ottelijoista esiinpistävin oli varmasti Spanky, joka tultaisiin tulevaisuudessa siis parhaiten tuntemaan nimellä Brian Kendrick. Mies tuntui erottuvan jo sisääntuloista lähtien edukseen muusta porukasta persoonallisella otteellaan. Toinen mainittava nimi oli Michael Shane (myöhemmin urallaan mm. Matt Bentley), joka oli siis Shawn Michaelsin serkku. Muut kaksi ottelijaa olivat taas tuntemattomampia nimiä. Siksi olikin oikein mukavaa, että ottelu pyöri pääosin kahden kiinnostavimman painijana ympärillä. Vaikka kaikki nelikosta olivat vielä varsin vihreitä kehässä, pystyivät he silti tarjoamaan ihan menevän kaksitoistaminuuttisen. Voittokin meni varmasti ihan oikeaan osoitteeseen.
**½ (12:31)
Singles Match – IWA Intercontinental Championship
Super Crazy vs. Eddie Guerrero
Illan toiseksi viimeisenä otteluna nähtiin monella tapaa illan odotetuin kohtaaminen. Super Crazy ja Eddie Guerrero kun tuskin olivat kenellekään vieraita nimiä. Tämä oli kaiken lisäksi mitä ilmeisimmin kaksikon ensimmäinen kohtaaminen, minkä lisäksi ottelussa oli panoksen ensimmäisen IWA Intercontinental –mestarin paikka.
Tässä vaiheessa uraansa Eddie Guerrero ei siis ollut WWF:n leivissä, miehen saatua potkut yhtiöstä vuoden 2001 lopulla. Henkilökohtaisten ongelmien riivaama Eddie oli kuitenkin kuntoutumassa kohti parempaa ja osoitti myös tässä ottelussa mikä hän oli miehiään kehässä. Varjoon ei toki myöskään jäänyt Super Crazy, joka oli tasaisen kovassa kunnossa myös tässä vaiheessa uraansa. Mainiota ja taitavaa painia tarjonneen ottelun ainut huonopuoli oli aika – 10 minuutissa kun edes näin kovat ottelijat eivät mitään ihmeitä saa aikaan. Siitä huolimatta oikein erinomainen ottelu, tähän mennessä illan paras.
***+ (10:41)
Triple Threat Match
American Dragon vs. Low Ki vs. Christopher Daniels
Illan odotetussa Main Eventissä kohtasivat kolme nyttemmin tuttua nimeä. American Dragon oli tietysti Bryan Danielson aka. Daniel Bryan. Low Ki taas tultaisiin tuntemaan mm. TNA:n Senshinä ja WWE:n Kavalina. Christopher Daniels taas olisi tulevaisuudessa iso nimi TNA:ssa, vaikka omasi varsin laajalti kokemusta jo nyt.
Mitä voi odottaa kun kehään laitetaan kolme tämän tasoista paininimeä? Loistavaa painia totta kai, ja siitä myös päästiin nauttimaan. Vaikka American Dragon (20v.) ja Low Ki (22v.) olivat vielä verrattain nuoria painijoita, ei heidän otteissaan vihreyttä silti näkynyt. Ottelun kasassa pitänyt nimi oli kuitenkin Daniels, jonka kokemus toimi liimana auttaen ottelua pysymään kuosissa. Jokainen kolmikosta toki tarjosi muutenkin parastaan tässä illan viimeisessä ottelussa – innovatiivisia ja todella hienoja painiliikkeitä tarjottiin lähes perä perään. Lisäksi oli todella hienoa nähdä, että miehet pystyivät pitämään ottelun temmon korkealla alusta loppuun, vaikka matsi saikin aikaa yli 20 minuuttia. Noiden minuuttien aikana ei katsojalle varmasti tullut tylsää hetkeksikään – tämän tasoista painia olisi jopa katsonut vielä pidempäänkin. Ei tämä siltikään aivan mitään klassikkoainesta ollut, mutta silti todella kovatasoinen päätös illalle. Juuri tällaisten otteluiden takia Ring of Honor on kerännyt suosiotaan.
**** (20:05)
Yhteenveto: Tämä oli minusta oikein kelpo avaus Ring of Honorille. Pienen luokan promootion ensimmäisessä show'ssa on toki aina hieman hakemista, joten siihen nähden tämä toimi oikein hyvin. Matsitarjonta oli laadultaan varsin vaihtelevaa, mutta kyllä laadukkaat matsit silti pesivät määrässä ne heikommat. Isoin ongelma tapahtuman aikana oli varmasti yleinen "puskaliiga" tunnelma, sen verran karuilta esimerkiksi kaikki takahuonesegmentit sun muut näyttivät. Myöskään audiopuoli ei oikein pelannut, sillä kehässä olijoiden puheesta ei tahtonut juurikaan saada selvää, mikä oli tietysti hieman harmillista. Painilliselta anniltaan tapahtuma tarjosi kuitenkin monta erinomaista ottelua, kirkkaimpana helmenä tietysti mahtava ME-ottelu. Niin ja toki plussaa pitää antaa myös selostukselle eli Eric Garculolle ja Steve Corinolle. Hauskaa ja muutenkin toimivaa settiä.
*** / ***½
Sananen vielä tavasta, jolla arvostelen tapahtumia. Ensinäkin lasken käytyjen matsien tähtimääristä keskiarvon (joka pyöristyy 0.25 tähden tarkkuudella). Tämän jälkeen lisään siihen 0-1 tähteä lisää, riippuen siitä kuinka hyvin show'n muut osat onnistuivat (segmentit, selostus...). Tästä muodostuu sitten kokonaisarvosana tapahtumalle.
Vuoden 2002 PPV:t
- Era of Honor Begins (ROH): *** / ***½
WrestleMania X8 (WWF): ***- / ***½
Royal Rumble (WWF): ***- / ***½
No Way Out (WWF): ***- / ***½
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Ah, en muistanut tuota arvosteluasi tekstiäni kirjoittaessa, olisin sen muuten maininnut omassa viestissäni :) Samoin voin sanoa myös Rockerille, yleensä olen pyrkinyt muistamaan edelliset arvostelut tässä aiheessa, mutta WM X7 on tosiaan sen verran suosittu tapahtuma, että nyt kaikkien vanhojen muistaminen ei onnistunut.What kirjoitti:Jericho - Regal
Kenitys: 3
What 2,75
RTC - Tazz & APA
Kenitys: 1,5
What: 1,5
Raven-Kane-Show
Kenitys 3
What 2,25
Test - Eddie
Kenitys 2,5
What 2,25
Angle - Benoit
Kenitys 3,5
What 3,5
Ivory - Chyna
Kenitys 0,5
What 1
Shane - Vince
Kenitys 3
What 3,25
TLC
Kenitys 4,5
What 4
Undertaker - HHH
Kenitys 4
What 4,5
Rock - Austin
Kenitys 4,5
What 5
Juuri tämän takia odotin juuri tätä arvostelua niin kovasti. Vertaileminen on niin kovin kivaa puuhaa. Kokonaisuutena varmaan pidettiin tapahtumaa yhtälailla loistavana, mutta muutamia eroja tuolta löytyy.
Suurin ero tulee tuossa Ravenin, Kanen ja Show'n mätössä. Jotenkin osasin aavistella, että arvostelet tämän "yläkanttiin." Itse en ns. roskapainista kauheasti välitä, mutta Kenityksellä se tuntuu olevan lähellä sydäntä. Joten ymmärrän tuon kyllä täysin.
Benoit'n ja Anglen ottelusta oltiin suorastaan hellyyttävällä tavalla samaa mieltä. Kova ottelu tosiaan, mutta tämän kaksikon klassikkomatsit olivat sittenkin vielä edessä päin.
Seuraava huomattava ero tuleekin TLC-matsin kohdalla. Itse en sitä motyc-tasoisena otteluna nähnyt, vaikka huikeaa tykitystä se olikin. Mielestäni tuo oli kuitenkin rakennettu niin vahvasti pelkkien spottien varaan, että 4 on se korkein arvosana minkä sille voi antaa....
...Kun taasen Undertaker-HHH:n kanssa ollaan vähän eri linjoilla. Tämä jos mikä oli se motyc-tason ottelu. Suorastaan huumaava ottelu, ja tämän tasoisia brawleja ei olla kovin montaa WWF/E:n historiassa nähty. Toisin kuin TLC, tämä sisälsi myös kehäpsykologiaa yms. paskaa ja ehdottomasti ansaitsee sen motyc-leiman. Minulla on vähän vaikeuksia sulattaa tätä TLC>HHH vs. UT yhtälöä.
Austin-Rock on omissa kirjoissani yksi harvoista täyden viiden tähden otteluista. En vaan yksinkertaisesti osaa sanoa, mitä miehet olisivat enää voineet tehdä enemmän tai paremmin. Tähän kun laskee mukaan taianomaisen tunnelman ja "THE" käänteen, niin kyllähän tämä painihistorian suurimpia klassikkoja on, ja mielestäni ansaitsee sen tietyn arvosanan. Vähän jäi kyllä mietityttämään, että mitähän se "viimeinen täydellisyyden tiraus" mahtaisi olla, mutta tällä kertaa saat anteeksi. Ehkä.
Yhtä kaikki, aivan upea ppv kyseessä ja tämä jokaisen painista vähänkin kiinnostuneen tulisi katsoa. Ja mainostetaan nyt vielä sen verran, että oma arvosteluni tästä löytyy alasivulta 18, jos kutajota kiinnostaa. Tosin se ei ehkä ole verbaalisesti niitä kaikkein parhaimpia tuotoksiani.
Mitä sitten tulee arvosanoihin niin pari pointtia:
- Jos olet arvostelustani oppinut sen, että tykkään erityisen paljon hc-mätöistä, luulisi sinun tietävän myös sen, että olen tavallista suurempi spottailuiden ystävä ;) Niinpä kun hc-menoon yhdistetään järkyttävän kovia tauottomia spotteja ja tarpeeksi aikaa, on ottelu minun silmissäni taattu klassikko. Kaikki muutkin TLC- kolmikon hillittömät spottailut ovat saaneetmnulta neljä ja puoli tähteä, eikä tämä tee muutosta, koska tämä oli mielestäni tosiaan paras näiden joukkueiden ottelu.
- Mitä taas tulee UT/HHH:hon niin ei se ottelu vain mielestäni ollut yli neljän tähden arvoinen. Olen tosiaan katsonut WM X7:n monesti ennenkin ja muistin tykänneeni kyseisestä ottelusta todella paljon, ehkä jopa hitusen enemmän kun nyt tällä katselukerralla. Minä tosiaan tykkään paljon hienoista brawleista, ja tämä oli ehdottomasti sellainen, mutta silti ei tämä minun silmissäni vain noussut ihan ylimmälle tasolle. Alku lähti käyntiin vähän yllättävän laimeasti ja muutenkin ottelussa oli hetkittäin vaiheita, lun se ei vain tuntunut niin erikoiselta ja mahtavalta menolta. En minä sen paremmin osaa tätäkään fiilistä selittää. Minusta vain tuntui siltä, että TLC oli tätä parempi :D Omasta mielestäni arvosanojen syiden perustelu ja loputon analysointi on aika hiusten halkomista ;)
- ...Mistä sitten päästäänkin tuohon Main Eventiin. Kuten jo arvosteluissa sanon, minulla oli tosiaan tästä ottelusta aikaisemmin vielä negatiivisempi fiilis, sillä olin mieltänyt miesten edellisen WM-kohtaamisen tätä paremmaksi. Nyt tuo käsitykseni kuitenkin muuttui, sillä olihan tämä kieltämättä jumalattoman kova ottelu. Miksi se ei ollut sitten viiden tähden koitos? En minä tiedä. Jokainen arvostelemani viiden tähden ottelu on ollut sellainen, että heti katsomisen jälkeen olen ollut sellaisessa fiiliksessä, että nyt näin jotain aivan ainutlaatuista ja poikkeuksellista. Juuri sillä erotan viiden tähden ottelut muista. Vaikka tämä ottelu olikin siis aivan pirun kova, siitä ilmeisesti puuttui se joku aivan viimeinen silaus, joka olisi saanut minussa tuon tunteen aikaan. Tämä on selitykseni :D
Ja kiitos vielä palautteesta! Hiustenhalkomisista huolimatta mielipideväännöt ovat oikeasti aina mielenkiintoisia.
Ps. Kaikista kirjoitusvirheistäni syytän uutta tablettiani, jolla yritin nyt kirjoittaa tätä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Sitähän se nimenomaan on. Kunhan vaan kiusasin.Kenitys kirjoitti:Omasta mielestäni arvosanojen syiden perustelu ja loputon analysointi on aika hiusten halkomista
Nyt tässä ketjussa on näköjään aktiivisuutta siinä määrin, että suorastaan hävettää tunkea taas uutta arvostelua pihalle, mutta sen kaikesta huolimatta teen. Vuorossa vuoden 2004 viimeinen ppv, Armageddon. Kyseessä Smackdown-brändin eksklusiivinen tapahtuma ja sitä myöten selostajina tuttu SD-kaksikko Michael Cole & Tazz.
Sunnuntai 12. Joulukuuta 2004
Gwinneth Center, Atlanta, Georgia
WWE Tag Team Championship Match
Rob Van Dam & Rey Mysterio © VS. Kenzo Suzuki & Rene Dupree w./Hiroko
Reiska ja Roope olivat syksyn mittaan taggailleet aina silloin tällöin yhdessä, mutta olivat nyt lyöneet viisaat päänsä yhteen oikein kunnolla. Teddy Long oli nimittäin myöntänyt heille yllättäen mestaruusmatsin Smackdownissa ja kuten c-kirjaimesta huomaa, he myös voittivat vyöt Kenzolta & Reneeltä. Nyt oli ulkomaalaisvahvistusten tilaisuus ottaa ”omansa” nopeasti takaisin.
Tämä otteluhan nähtiin ensimmäistä kertaa jo No Mercyssä, missä se jäi vähän torsoksi, vaikka ihan mukavaa menoa olikin. Tällä kertaa aikaa matsille suotiin rutkasti enemmän (tai sitä oli pakko antaa kun muu kortti oli täyttä shaibaa) ja sitä myöten ottelukin oli parempi. Alkupuolella meno oli hitaampaa mihin Reyltä ja RVD:ltä oli tottunut, mutta kyllä se tempo loppua kohden sitten nousi. Hienoja tuplaliikkeitä nähtiin ja tämä oli kaikin puolin toimiva joukkueottelu. Mikäli RVD:n ja Reyn tiimi olisi pysynyt pidempään kasassa, niin sitä saatettaisi tänä päivänä muistella yhtenä viimeisen vuosikymmenen parhaista. Hyvä aloitus tapahtumalle.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ¼
Avausottelun jälkeen olikin sitten tiedossa puoli tuntia täyttä höttöä. Ensiksi Kurt Angle haastoi Joulupukin otteluun ja laittoi tämän taputtamaan alle minuutissa. Jee. Tästä sitten jatkettiin loppusuoralla olleen Tough Enoughin puimiseen. Kilpailu oli edennyt siihen pisteeseen, että jäljellä oli enää finaalikaksikko: Daniel Puder ja muuan Mike Mizanin. Miehet sitten selvittelivät välejään nyrkkeilyottelussa, joka koostui kolmesta minuutin mittaisesta erästä. Ja uskokaa tai älkää, niin tähän saatiin aikaa kulutettua kun roudattiin Al Snow selostamaan, nyrkkeilytuomari kehään, avustajat kehään jne... Lienee sanomattakin selvää, että Angle vs. Joulupukkia ja Miz vs. Puder nyrkkeilymatsia ei pysty arvostelemaan näillä normaaleilla kriteereillä. Sen sijaan vähennän neljäsosan ppv:n saamasta arvosanasta. Sen verran tuskaliasta kakkaa ulos suollettiin.
Jonkun sanasen voisi vielä tuosta Tough Enoughista kertoa. Videopaketissa näytettiin 7 viimeistä kilpailijaa, joissa oli tuttuja nimiä. Mike Mizanin (The Miz) Ryan Reeves (Ryback) ja Nick Nemeth (Dolph Ziggler) Kilpailun lopulta voittanut Daniel Puder puolestaan oli jo kerennyt kusta omiin muroihinsa. Hän oli nimittän ennen Armageddonia päässyt Smackdownissa ottelemaan Kurt Anglea vastaan ja lähestulkoon murtanut tämän käden Kimuralla. Moinen temppu tietysti toi miehelle hitosti heattia painijoiden keskuudessa ja sitä myöten hänen WWE-uransa oli aikalailla taputeltu ennen kuin se alkoikaan. Muistaakseni lyhyt vierailu Royal Rumble-matsissa jäi hänen uransa huippukohdaksi.
Tag Team Match
Hardcore Holly & Charlie Haas VS. Basham Brothers
Sitten kun lopulta päästiin takaisin itse painin pariin, niin eipä ollut kovin hääviä tarjonta. Haasin & Ricon hauska huumoritiimi oli tullut tiensä päähän ja nyt Charlie taggaili Ricoa huomattavasti kuivemman partnerin kanssa. Sitten kun Bashamin veljekset olivat todellisia karisman mustia aukkoja, niin eipä ihme ettei yleisö tästä jaksanut erityisemmin syttyä. Jopa Smackdownissa tämä olisi tuntunut yhdentekevältä ottelulta, saatikka sitten ppv:ssä. Ei jatkoon.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ½
United States Championship Match (Street Fight)
John Cena © VS. Jesus w./Carlito
Mikä ihmeen Jeesus? Hän oli isokokoinen hassuihin värikkäisiin haalareihin pukeutunut Carliton henkivartija, joka oli paljastunut John Cenan puukottajaksi sinä surullisena lokakuisena iltana Bostonissa jolloin John myös vyönsä hävisi. Sittemmin Cena oli tervehtynyt ja ottanut vyönsä takaisin, mutta kalavelkoja kaksikon kanssa oli edelleen maksamatta. Nyt Cenalla oli mahdollisuus tuhota yhdellä iskulla kumpainenkin.
Kovin kankealta painijalta tämä Jesus vaikutti, mutta eipä sillä oikeastaan ollut mitään väliä, koska ottelu oli yksipuolista Cenan hallintaa ja hänen tehtäväkseen jäi vuotaa verta ja näyttää kärsivältä. Yksipuolinen turpiinmättö, joka tuntui enemmän segmentiltä kuin matsilta. Ei hyvä. Tässä vaiheessa Cena oli jo jokseenkin kasvanut US-mestaruutta suuremmaksi hahmoksi, eikä siihen enää pitkään mennyt kun hän sen pääottelijan paikkansa lunasti. Mutta siitä sitten lisää vuoden 2005 puolella.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
Divas Match (Special Referee Charlie Haas)
Dawn Marie VS. Miss Jackie
Kolmiodraama oli jatkunut jo kuukausia. Charlie oli kihloissa Miss Jackien kanssa, mutta Dawn Marie kivenkovaan väitti Haasin harrastavan seksiä hänen kanssaan. Haas kielsi syytökset, mutta kieltämättä tunsi vetoa myös Dawniin. Nyt hänen oli sitten pakko (jälleen kerran) asettua naisten kiistan välikappaleeksi.
Hohhoijjaa ja huomenna lissää. Täysi vitsimatsi, jonka suurimmat tapahtumat nähtiin kellonsoiton jälkeen kun Haas haistatti paskat kummallekin naiselle. Onpa kyllä ollut uskomattoman kamala tapahtuma, näyttää siltä että Great American Bash on löytänyt haastajansa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ½
3 On 1 Handicap Match
Kurt Angle, Luther Reigns & Mark Jindrak VS. The Big Show
Jättiläisellä oli ollut ongelmia Anglen ja kumppaneiden kanssa siitä lähtien kun he syksyllä tainnuttivat Show'n nukutusnuolella ja ajelivat hänen päänsä kaljuksi. No Mercyssä Big Show voitti Anglen yksilömatsissa ja Survivor Seriesissä joukkuematsissa, mutta edelleenkään kanaa ei ollut riittävästi kynitty. Ehkäpä yksi suurimmista syistä tämän matsin bookkaamiselle löytyi Kurtin terveydestä tähän aikaan. Omien sanojensa mukaan juuri nämä olivat niitä kaikkein pahimpia aikoja Kurtille, eikä hän pystynyt elämään päivääkään ilman vahvaa kipulääkitystä. Niinpä tällaiset ”kevyet” joukkuematsit varmasti tuntuivat hyvältä vaihtoehdolta.
Olihan se selvää, että ei tästä millään ilveellä erityisen hyvää ottelua voinut tulla. Pointseja kuitenkin ropisee kovasta yrittämisestä, ja etenkin Jindrak ei mielestäni ollut laisinkaan niin huono kuin monet aikanaan väittivät. Ottelun loppuspotti oli myöskin sellainen ”mitä ihmettä” hetki. Siltikin, sana joka tätä parhaiten kuvaa on ”keskinkertainen.”
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Cruiserweight Championship Match
Spike Dudley © VS. Funaki
Kaikkihan varmasti muistavat Funakin, tämän Smackdownin 13-vuotisen historian kuuluisimman jobberin? Miehen voitto-tappio tilasto ei tosiaan ollut mairitteleva, mutta kuin ihmeen kaupalla hän oli onnistunut voittamaan Smackdownissa battle royalin ja ansainnut tämän mestaruusmatsin.
Onhan niitä hiljaisia yleisöjä ennenkin tullut nähtyä, mutta tämä menee kyllä top 5:een heittämällä. Funakin ottelut kun yleensä olivat sellaisia minuutin pituisia pieraisuja, eikä Spike Dudley nyt välttämättä ollut ihan se maailman kaptivoivin ja karismaattisin supertähti. Sori Spike. Teknisesti ottelu oli kyllä ihan pätevää painia ja miehet tuntuivat oikeasti yrittävän, mutta jos ei vaan kiinnosta niin minkäs teet. Minkäänlaista draamaa tai tunnetta tästä ei tuntunut löytyvän. Heatissa / Smackdownissa tällaiset, kiitos.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ½
WWE Championship Match (Fatal 4-Way)
Booker T VS. Eddie Guerrero VS. The Undertaker VS. John 'Bradshaw' Layfield ©
Kaikki munat samassa oli laitettu samaan koriin. Kun lisätään yhtälöön Kurt Angle ja Big Show, niin siinäpä se Smackdownin uskottavat pääottelijat olivat. Nyt 4/6 oli laitettu samaan matsiin, joka näkyi muun ppv:n paskassa tasossa. Mutta olihan tämä kieltämättä mielenkiintoinen matsi.
JBL oli viimeisen puolen vuoden aikana puolustanut mestaruuttaan jokaista kolmea herrasmiestä vastaan ja voittanut jokaisen enemmän tai vähemmän kyseenalaisin konstein. Niinpä Bookerilla, Eddiellä ja Undertakerilla oli kaikilla hyvä syy vaatia matsia JBL:ää vastaan. Kenraalimanageri Theodore Long sitten päätti bookata tämän huikean nelinottelun. Kaiken lisäksi koko JBL:n kabinetti (Orlando Jordan, Bashamin veljekset, Joy Giovanni) oli bannattu kehän laidalta, joten Bradshaw'n mahdollisuudet vaikuttivat aika olemattomilta.
Ja kyllähän tässä matsissa osaamista ja kokemusta oli niin huikean paljon, että nelikko onnistui ottelemaan todella viihdyttävän painiottelun. Kaikki laskettiin jo veteraaneiksi, mutta yksikään ei ollut vielä niin pahasti uransa ehtoopuolella, että olisi ollut riippakivenä. Matsi oli hienoa tulista äksöniä, ja sitten kun sitä maustettiin vielä kahdella minuutin sisään tapahtuneella selostajanpöytäbumpilla, tikkailla ja tuoleilla niin lopputuloksena oli maukas soppa. Etenkin Eddie ja JBL olivat ihan huikeassa iskussa, eikä Takerin ja Bookerinkaan panoksessa moittimista ollut. Sudenkuoppa nimeltään finisherhuoraus onnistuttiin myös välttämään taidokkaasti, ja aidosti tuntui siltä että kuka tahansa voisi tämän viedä. Aivan vuoden parhaimmistoon tämä ei noussut, mutta takuuvarma neljän tähden matsi kumminkin. PPV kokonaisuutena oli huono, mutta tämä oli hieno päätös tälle tapahtumalle sekä koko vuodelle.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****
*** Eddie Guerrero
** John 'Bradshaw' Layfield
* The Undertaker
Yhteenveto: Totuuden nimissä: huono ppv. Jos pääottelukin olisi flopannut, niin silloin voitaisi puhua jo eeppisen huonosta tapahtumasta. Onneksi se kuitenkin toimitti. Illan ensimmäinen ja viimeinen ottelu ovat ainoa katsomisen arvoinen asia tästä tapahtumasta. Kaiken muun voisi ihan huoletta skippailla yli. Smackdownilla ei kyllä mennyt mitenkään erityisen lujaa tässä loppuvuodesta. Arvosanasta on tosiaan vähennetty neljäsosa lähinnä tuon avausmatsin jälkeisen puolituntisen vuoksi.
PPV Ranking 2004
Vuoden matsi ehdokkaat1. WWE - Survivor Series 3,29
2. WWE - SummerSlam 3,12
3. WWE - Royal Rumble 2,83
4. WWE - Bad Blood (RAW) 2,82
5. WWE - Vengeance (RAW) 2,79
6. WWE - No Mercy (SmackDown) 2,75
7. WWE - WrestleMania XX 2,68 / WWE - Unforgiven (RAW) 2,68
8. WWE - Judgment Day (SmackDown) 2,66
9. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,64
10. WWE - Backlash (RAW) 2,63
11. WWE - Taboo Tuesday (RAW) 2,54
12. WWE - Great American Bash (SmackDown) 2,47
13. WWE - Armageddon (SmackDown) 1,93
Eddie Guerrero VS. Brock Lesnar / No Way Out
Shawn Michaels VS. Chris Benoit VS. Triple H / WrestleMania XX
Näin kehnoihin tunnelmiin siis loppui painivuosi 2004. Mutta mitäs kaikkea muuta vuosi tarjosi? Siitä lisää torstaina, jolloin on vuorossa massiivinen yhteenveto WWE:n vuodesta 2004. Samalla lepakkokanavalla, samoihin aikoihin...
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
En kyllä tajua mitä synteettisiä pitää vetää että saa Austin - Rockin lopetuksesta toimivan. Vincen osuus on melkein kymmenen minuuttia liian pitkä ja tuntuu muutenkin täysin irralliselta.
You asked if I'd be anyone from history, fact or fiction, dead or alive:
I said "I'd be Tony Cascarino, circa 1995".
I said "I'd be Tony Cascarino, circa 1995".
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
No niin, nyt on sitten aika laittaa WWE:n vuosi 2004 halki, poikki ja pinoon. Teen tästä kutakuinkin samanlaisen yhteenvedon mitä tein aikanaan painivuodesta 2010. Kategorioita on lainattu vuotuisesta "wrestling awards" ketjusta. Mutta mennäänpäs asiaan suuremmitta löpinöittä.
Lähitulevaisuudesta sen verran, että ensi viikolla homma jatkuu, vuosi vaan vaihtuu. Iloksenne (tai harmiksenne) voin ilmoittaa, että vuonna 2005 myös TNA on mukana. Kyllähän tämä pelkän WWE:n tuijottaminen vähän yksipuolisen kuvan painivuodesta jätti. Mutta viimeistään alkuviikosta siirrytään vuoteen 2005 ja ensimmäisenä tapahtumana WWE:n New Year's Resolution.
Lopullinen PPV Ranking 2004
Kaikki 4 tähden (tai yli) ottelut
1. Triple H VS. Shawn Michaels (Last Man Standing) / Royal Rumble
2. 30 Man Royal Rumble Match
3. Chavo Guerrero VS. Rey Mysterio / No Way Out
4. Eddie Guerrero VS. Brock Lesnar / No Way Out
5. Kurt Angle VS. Eddie Guerrero / WrestleMania XX
6. Triple H VS. Shawn Michaels VS. Chris Benoit / WrestleMania XX
7. Triple H VS. Shawn Michaels VS. Chris Benoit / Backlash
8. Shawn Michaels VS. Triple H (Hell In A Cell) / Bad Blood
9. Chris Benoit VS. Triple H / Vengeance
10. Chris Benoit VS. Randy Orton / SummerSlam
11. Triple H, Batista, Edge & Snitsky VS. Randy Orton, Maven, Chris Benoit & Chris Jericho (8-Man Elimination Tag / Survivor Series
12. Booker T VS. Eddie Guerrero VS. The Undertaker VS. JBL / Armageddon
Tähtipörssi 2004
1. Triple H 19 pistettä (5)
2. Chris Benoit 12 pistettä (2)
3. Eddie Guerrero 10 pistettä (3)
4. Shawn Michaels 8 pistettä (0)
5. JBL 7 pistettä (1)
Suluissa oleva luku tarkoittaa kolmen tähden iltoja. Kuten näkyy, niin aika selvää HHH:n dominointiahan tuo oli.
4 pistettä keränneet: Randy Orton, Rey Mysterio
3 pistettä keränneet: Chris Jericho, Ric Flair, The Undertaker
2 pistettä keränneet: Mick Foley, Brock Lesnar, Chavo Guerrero, Christian
1 pisteen keränneet: John Cena, Billy Kidman, Edge
Jaossa olleet 84 pistettä siis jakautuivat 17:ta eri painijalle.
WWE Mestarit (3)
Brock Lesnar (16.9.03 – 15.2.04)
Eddie Guerrero (15.2-27.6)
John 'Bradshaw' Layfield (27.6- )
Mestaruudesta oteltujen ppv-otteluiden (9) keskiarvo: 3,56
World Heavyweight Mestarit (4)
Triple H (14.12.03-14.3.04)
Chris Benoit (14.3-15.8 )
Randy Orton (15.8-12.9)
Triple H (12.9-29.11)
Vacant (29.11- )
Mestaruudesta oteltujen ppv-otteluiden (8 ) keskiarvo: 3,88
United States Mestarit (6)
The Big Show (19.10.03-14.3.04)
John Cena (14.3-8.7)
Vacant (8.7-27.7)
Booker T (27.7-3.10)
John Cena (3.10-5.10)
Carlito (5.10-18.11)
John Cena (18.11- )
Mestaruudesta oteltujen ppv-otteluiden (6) keskiarvo: 2,63
Intercontinental Mestarit (4)
Randy Orton (14.12.03-11.7.04)
Edge (11.7-6.9)
Vacant (6.9-12.9)
Chris Jericho (12.9-19.10)
Shelton Benjamin (19.10- )
Mestaruudesta oteltujen ppv-otteluiden (7) keskiarvo: 3,32
Sonta Kategoria
Huonoin ppv-ottelu
Goldberg VS. Brock Lesnar / WrestleMania XX
Onhan se totta, että puhtaasti painillisesti ajateltuna tämä ei ollut vuoden huonoin ottelu. Mutta enemmän tässä painaa odotusarvot. Mitä nyt odotat joltain Dawn Marie vs. Torrie Wilsonilta tai Hardcore Holly vs. Mordecailta ja mitä odotat Lesnar-Goldbergiltä. Himoittu, hienosti rakennettu kahden tuhoajan kohtaaminen osoittautui eeppisen tason pannukakuksi. Kumpaakaan ei kiinnostanut painia sitten ollenkaan ja miehet antoivat yleisön huutojen mennä ihon alle. Erittäin epäammattimaista toimintaa ja lepsuilua kummaltakin mieheltä. Onneksi tämä ei sentään jäänyt Lesnarin WWE-uran viimeiseksi otteluksi, sillä tämä jätti karvaan sivumaun koko miehestä.
Huonoin feudi
The Undertaker & Paul Bearer VS. Dudley Boys & Paul Heyman
Tylsänä tosikkona en useastikaan tykkää näistä ylimaallisista kuvioista ja tämä oli sellaista parhaimmillaan / pahimmillaan. Undertakerin kidnappaaminen, taikauurnan varastaminen ja sillä Undertakerin kontrollointi, Paul Bearerin ”tappaminen” hukuttamalla sementtiin.... voi hyvä luoja sentään. Muita vähemmän mielenkiintoisia feudeja olivat Charlie Haasin, Miss Jackien ja Dawn Marien kolmiodraama ja Kurt Anglen sekä Big Show'n loppuvuotta dominoinut tarina, mutta kummatkaan eivät kamaluudessa pärjää millään ensin mainitulle.
Huonoin gimmick
Mordecai
Äärimmäisen huonoja ja juustoisia gimmickejä ei WWE:ssä vuonna 2004 paljoa ollut. Voittaja kuitenkin löytyy helposti. Mordecai nyt oli vaan ihan liian lapsellinen viritelmä toimiakseen, eikä tuollaiselle gimmickille ollut mitään tilausta sen jälkeen kun Undertaker palasi ”Dead Manina”. Lisäksi Kevin Thorn vaaleine kulmakarvoineen ja hiuksineen nyt ei välttämättä ollut ihan se uskottavin kaveri esittämään tätä. Eipä ihme, että gimmick kaikessa hiljaisuudessa kuopattiin.
Huonoin painija
Hardcore Holly
Hardcore Holly, Jonathan Coachman, kummatkin Bashamit, Kenzo Suzuki tulevat ensimmäisenä mieleen. Ei vuonna 2004 nyt mitään John Tenta / Scott Hall 2010 tasoista mätisäkkiä kehissä esiintynyt, onneksi. Valintani on kuitenkin HC Holly, koska häntä nähtiin jokaisessa Smackdownin ppv:ssä ja Royal Rumblessa otteli jopa WWE-vyöstä, vaikka parhaat ajat (jos sellaisia ikinä olikaan?) olivat menneet jo kauan aikaa sitten.
Huonoin show
Armageddon
Kaksi tapahtumaa erottuivat massasta puhtaasti huonoudellaan. Armageddon ja Great American Bash. Jälkimmäisenä mainitusta jäi paha maku lähinnä pahasti epäonnistuneen pääottelun vuoksi, mutta siinä sentään nähtiin pari tasoltaan varsin mukavaa matsia. Armageddon taasen tarjosi hyvän pääottelun, mutta koko muu show oli täyttä höttöä. Joten se on valintani.
Pronssinen kategoria
Paras turn
Bradshaw → John 'Bradshaw' Layfield
Sai kovan haastajan Edgestä, jonka heelturn syksyllä oli kauan kaivattu muutos kovin kuivaksi käyneeseen hahmoon ja silloin luotiin siemenet tulevalle Rated-R Superstar-hahmolle. Mutta niin hieno kuin Edgen käännös olikin, niin ei se millään pärjää voittajalle. APA:n punaniskateksasilaisesta fiiniksi New Yorkin bisnesmieheksi muuntaunut JBL oli kerta kaikkiaan aivan upea idea. Ikuisesta keskikortin jyrästä kuoriutui yksi vuosikymmenen parhaista heelhahmoista. Harva olisi varmaan uskonut.
Paras face
Eddie Guerrero
Vaihtoehtoja riitti, kuten toki pitääkin. Shawn Michaels, Chris Benoit tai John Cena eivät olisi olleet laisinkaan hassumpia vaihtoehtoja myöskään. Noista tiukimmin Eddietä haastoi Shawn, mutta kyllä siltikin tämä oli ”Latino Heatin” vuosi. Voitti sensaatiomaisesti mestaruuden No Way Outin klassikossa ja siitä lähtien oli aivan kiistaton yleisön suosikki, jolle ei buuauksia sadellut. Ja olihan tämä se vuosi, josta Eddie kaikkein parhaiten muistetaan. Huikea painija.
Paras heel
Triple H
Kovin haastaja oli JBL ja toki myös Randy Orton, Kurt Angle ja vuonna 2004 isompiin parrasvaloihin noussut Christian ansaitsevat maininnan. Jiblan ja Triplan kamppailu tämä kuitenkin loppupeleissä oli. Promot olivat miehillä aika lailla samantasoista mahtavuutta, mutta ero tuli kehäosaamisessa. JBL nyt ei sittenkään HHH:n vertainen kehävelho ja ”isojen matsien painija” ollut.
Paras gimmick
John 'Bradshaw' Layfield
Toisin kuin Kenitys, minä en etsi mitään yliräikeitä hahmoja. Harvemmin pidän niistä. Sen sijaan tämä Bradshaw'n muutos tulikin jo käsiteltyä tuossa ”vuoden turnin” yhteydessä. Vaikka tämä ei sinällään mitään uutta ollut ja yhtäläisyyksiä oli Ted DiBiaseen ja ties kehen, niin fakta oli kuitenkin se, että gimmick puri kuin häkä ja JBL nousi kertaheitolla firman suurimmaksi heeliksi HHH:n ohella. Jos se ei ole onnistunut gimmick, niin ei sitten mikään.
Paras spotti
Randy Ortonin lento nastojen päälle Backlashissa
Ne kaikkein mielipuolisimmat loikat olivat jääneet Attitude Eralle, mutta kyllähän näitä jonkin verran nähtiin. Kaksi mieleenpainuneinta nähtiin tuossa samaisessa Cactus Jackin ja Ortonin death matchissa. Nastalennon lisäksi Foleyn Elbow Drop rampilta alas oli jotain aivan sairasta. Kunniamaininnat myös JBL:n heittämiselle limosiinin katosta läpi Summerslamissa ja Kanen kurkkutorven murskaamiselle Taboo Tuesdayssa. JBL:n sairas tuolinisku Eddien päähän ja sitä seurannut veren vuodatus oli myös shokkiarvoltaan täräyttävää. Lisäksi Smackdownissa kesällä nähty Eddie Guerreron sammakonloikka häkin katolta oli aivan huikea. Mutta Ortonin akupunktoitu selkänahka tämän vie.
Hopeinen kategoria
Aliarvostetuin painija
Rob Van Dam
Kuka ei saanut vuonna 2004 sellaista pushia, jonka olisi ansainnut. Chris Jericho olisi kaiken järjen mukaan kuulunut pääottelijaksi, mutta jumitti IC-kuvioissa koko vuoden. Christian olisi myös loppuvuonna overiutensa puolesta kuulunut isompiin kuvioihin. Valitsen kuitenkin RVD:n. Tähän aikaan mies oli vielä todella vetreässä iskussa ja hänellä oli oma suuri fanikantansa. Tästä huolimatta hän ”riutui” koko vuoden joukkuekuvioissa niin RAW:n kuin Smackdowninkin puolella, eikä tainnut otella yhtään 1vs.1 matsia ppv:issä. Olihan se tiimi Rey Mysterion kanssa toki hyvä, mutta ainakin Smackdownissa miehelle olisi kyllä tuolla kansansuosiolla ollut muutakin käyttöä.
Yliarvostetuin painija
The Big Show
2004 oli kyllä siitä mainio vuosi, että oikeastaan ketään luotaansatyöntävää mätisäkkiä ei pakkosyötetty pääkuvioihin, vaan siellä pyörivät statuksensa oikeasti ansaitsevat tyypit. Jotenkin tuntuu sydämettömältä antaa tämä ”palkinto” meidän ikiomalle jättiläiselle, mutta olihan hän sittenkin melko puuduttavaa katsottavaa. Etenkin loppuvuotta hallinnut feudi Anglen ja kumppaneiden kanssa oli aika tuskallista, vaikka muutaman hassun hetken tuottikin. Mutta kyllä vuonna 2004 pushit menivät pääasiassa ihan oikeisiin osoitteisiin.
Vuoden läpimurtaja
Randy Orton
Kuka nousi vuoden aikana isommaksi tähdeksi kuin osattiin odottaa? Periaatteessa tähän voisi valita JBL:n, tai miksei jopa Eddie Guerreroa? Ennen vuotta 2004 Eddie ei kuitenkaan ollut missään nimessä mikään megatähti, mutta vuoden lopussa oli. Mutta kisa käytiin siltikin John Cenan ja Randy Ortonin välillä. Cena nousi vuoden aikana firman suurimpien naamojen joukkoon, ja loppuvuodesta oli jo täysin kasvanut keskikortista ulos. Orton taasen veti aivan mielettömän IC-mestaruuskauden, jonka kirkkaimpana helmenä oli tuo death match Foleyn kanssa. Vaikka miehen face turnin ja päämestaruusvoiton kanssa vähän hätäiltiinkin, niin kyllähän Randy joka tapauksessa tänä vuonna murtautui sinne WWE:n eliittiottelijoiden joukkoon. Ja olihan tämä painillisesti katsottuna helposti Ortonin parhaita vuosia.
Vuoden tulokas
Eugene
WWE:ssä debytoineiden painijoiden taso ei ollut mikään huikaiseva. Luther Reigns, Mordecai, Kenzo Suzuki, Snitsky, Heidenreich ja Carlito tulevat mieleen. Mitään painijumalia he eivät kyllä olleet. Vaikka Eugenen hahmo ei tosiaan mikään pidemmän päälle toimiva ratkaisu ollut, niin olihan hän aivan järjettömän overi kesän aikana. Oli isossa roolissa jopa maailmanmestaruuskuvioissa ja otteli muutaman mukavan ppv-matsinkin. Joten Eugene.
Vuoden promottaja
John 'Bradshaw' Layfield
Jo kolmas pysti Brashaw'lle. Triple H:n, Eddie Guerreron, Shawn Michaelsin tai Kurt Anglen promoissa ei toki mitään vikaa ollut, mutta siltikin on ”pakko” tämä JBL:lle antaa. Veti vanhan koulukunnan heelin roolinsa niin täydellisesti, että enpä tiedä miten sen olisi enää pystynyt paremmin tekemään.
Vuoden manageri
Ric Flair
Tämän kategorian puolesta vuosi oli kovin heikko. Paul Heyman nyt yritti Dudleyjen ja Heidenreichin kanssa, mutta kornit juonikuviot ja pieni rooli söivät sitä hohtoa. Lesnarin ja Big Show'n manageroinnin jälkeen tuo ei oikein tuntunut miltään. Sellaisia pelkästään managerointiin keskittyviä kavereita ei oikeastaan ollut. Niinpä tämän palkinnon joutuu antamaan Ric Flairille, joka oli toki edelleen aktiivipainija. Oli kuitenkin useimmissa Ortonin ja HHH:n matseissa kehänlaidalla ja tarjosi lukuisia hauskoja hetkiä. Halvalla lähti tänä vuonna, mutta minkäs teet.
Vuoden selostaja
Jim Ross
Vähän hoopoa edes valita tätä, kun yhtä promootiota vain seurasi. Mutta olihan siellä viisi vaihtoehtoa. Jonathan Coachman, Jerry Lawler, Michael Cole, Tazz ja JR. Niin. JR nyt oli rauhoittanut hieman villeimmistä vuosistaan, mutta oli edelleen tunnelman luojana aivan omaa luokkaansa. Benoit'n mestaruusvoitto WrestleManiassa, Michaelsin ja Triple H:n häkkihelvetti ja monet muut hienot hetket eivät olisi tuntuneet niin erikoisilta ilman JR:n ääniraitaa.
Kultainen Kategoria
Vuoden Stable
Evolution
Päivänselvä valinta. Anglen, Jindrakin ja Reignsin kolmikko vaikutti vain hetken loppuvuodesta, eikä millään yltänyt originaalin Team Anglen tasolle. JBL:n kabinetti oli myöskin pystyssä verrattain lyhyen aikaa. Evolution sen sijaan hallitsi RAW:ta vuoden läpeensä ja suurimmat juonikuvioit pyörivät poikkeuksetta sen ympärillä. Triple H, Ric Flair, Batista & Randy Orton, olkaa hyvät.
Vuoden Tag Team
Rob Van Dam & Rey Mysterio
Tästä vuodesta oikeastaan alkoi WWE:n joukkuedivarin alamäki. Vielä edellisenä vuonna Dudleyt, APA, WGTT, Los Guerreros ja Angle & Benoit mm. pitivät tason korkealla. Vuonna 2004 WGTT, Guerrerot ja APA hajotettiin ja Dudleyt eivät olleet enää takavuosiensa iskussa. Niinpä onkin pakko valita tällainen lyhytikäinen joukkue. RVD & Rey eivät tosiaan taggailleet mitenkään erityisen paljoa yhdessä, mutta aina kun sen tekivät, tarjosivat huimia otteita. Tällä olisi ollut potentiaalia hienoksi tiimiksi, jos olisivat pysyneet yhdessä pidempään. Harmillista kyllä tämä joukkuedivarin mahalasku.
Vuoden Feudi
Shawn Michaels VS. Triple H
Muita hienoja olivat Orton-Foley, Angle-Eddie, JBL-Eddie ja miksei myös Chavo-Rey. Mutta olihan tämä valinta sittenkin aika helppo. Shawnin ja Hunterin feudi oli tarinaltaan kuin matsitasoltaankin aivan omaa luokkaansa. Kummatkin olivat aivan huippuiskussa, eikä tätä suotta arvosteta kaikkien aikojen listallakin korkealle. Pieni miinus tulee siitä, että tätä oli vaan pakko jatkaa vielä Taboo Tuesdayssa, vaikka Bad Blood olisi ollut aivan täydellinen päätepiste. Siitä huolimatta ilmiselvä valinta.
Vuoden PPV
SummerSlam
Tuossa taulukossa tämä jäi Survivor Seriesin taakse, mutta se ei ole absoluuttinen totuus, kuten olen jo vuosia sanonut. Survivor Series sai huippuarvosanansa tappavan varmalla tasaisuudellaan, kun Summerslamissa taasen oli muutama hieman heikompi matsi, jotka vetivät arvosanaa alaspäin. Eihän Summerslamissakaan nähty mitään eeppistä ottelua, mutta pirun kova tapahtuma oli kyseessä. Eddie-Kurt, Eugene-HHH, JBL-Undertaker ja Orton-Benoit samassa tapahtumassa. Tuohon kun lisäsi pari muutakin mukiinmenevää ottelua niin käsissä on vuoden ppv.
Vuoden ottelu
Eddie Guerrero VS. Brock Lesnar / No Way Out
Huippuotteluitahan nähtiin etenkin alkuvuodesta. Monien papereissa WrestleManian kolminottelu taikka Bad Bloodin häkkihelvetti ajavat ohi, mutta minulla ei. Jotenkin tämä Eddien raadollinen via dolorosa oli niin upeaa seurattavaa, että siltikin jätti varjoonsa RAW:n superkaksikon veriset taistelut. Tässä ottelussa vaan kaikki natsasi kohdilleen. Taustatarina, tunnelma, ottelun kesto, matsin rakenne, ja wrestling-historiaan ikuisesti jälkensä jättänyt upea kliimaksi. Kuten tapahtuman arvostelun yhteydessä sanoin, yksi parhaita otteluita joita olen koskaan nähnyt. Kaunista, niin kaunista. Hassua muuten, että Lesnar kerkesi 3 ½ kuukauden aikana otella sekä vuoden huonoimmassa että parhaassa matsissa
Vuoden naispainija
Trish Stratus
Lita & Trish olivat omaa luokkaansa, kaikki muut sitten tulivat askeleen tai pari jäljessä. Tämän kaksikon välillä valinta tapahtui, ja kyllähän se Trish taisi useammassa ”ihan kivan” tasoisessa matsissa olla mukana. Värikkäitä juonikuvioitahan kummallakin naiselle riitti.
Vuoden painija
Triple H
Shawn Michaels, Chris Benoit, Eddie Guerrero. Siinä olivat Triple H:n tiukimmat haastajat, mutta loppujen lopuksi jäivät kuitenkin taakse. Michaels oli totta kai aivan mahtavassa iskussa, ja pitkälti vastuussa HHH:nkin huippuvuodesta. Hänen ”heikkoutensa” tässä kisassa on kuitenkin se, että HHH oli oikeastaan ainoa mies, jota vastaan hän ppv-tasolla matsasi. Poissaolot kesällä ja loppuvuodesta myös painavat. Mikäli Shawn olisi koko vuoden paininut aktiivisesti olisi tämä saattanut sinne suuntaan lähteä.
Chris Benoit'n painitaidot olivat toki jo ennestään koko maailman tiedossa, mutta vuosi 2004 oli siltikin se kirkkain tähtihetki. Veti tunnin Royal Rumblessa ja klassikot WrestleManiassa ja Backlashissa. Kun loppuvuodesta putosi pienempiin kuvioihin, niin intensiteetti ja work rate pysyi edelleen täysin samalla tasolla ja mies antoi kaikkensa. Aivan mahtava vuosi, mutta ihan voittoon asti se ei kantanut.
Eddie Guerreroon pätevät nuo samat alkusanat kuin Benoitiin. Eddie oli myös osallisena siinä vuoden parhaassa ottelussa ja kansansuosiollaan ja promotaidoillaan jätti frendinsä täysin varjoonsa. Eddietä kuitenkin vaivasi pieni epätasaisuus. Great American Bashin JBL-matsi taikka Summerslamin Angle-kohtaaminen eivät sittenkään yltäneet odotusten tasolle, vaikka ihan hyviä matseja olivatkin. Huikea vuosi kyllä, mutta nuo pienet notkahdukset veivät voiton.
Sitten se voittaja. Vihaajat vihaa, mutta kyllä tämä oli Hunterin vuosi. Mies oli mukana kuudessa vähintään neljän tähden matsissa ja koko vuonna niitä oli 12. Sen lisäksi hän aika pitkälti kantoi koko firmaa selässään megatähtien häivyttyä. Oli mukana kaikessa suuressa mitä tapahtui RAW:n puolella ja luonnollisesti myös siinä vuoden parhaassa feudissa. Isännöi koko WWE:tä melkoisen suvereenilla otteella. Lisäpisteitä ropisee siitä, että HHH pystyi huippumatseihin monen eri miehen kanssa. Toki tuo HBK-feudi oli se vuoden isoin juttu, mutta ei sovi unohtaa että HHH veti mainiot ottelut myös Eugenen, Chris Benoit'n ja Randy Ortonin kanssa ja oli ehdottomasti Survivor Seriessäkin ppv:n kirkkain tähti. HHH oli mukana koko kalenterivuoden, kantoi firmaa niskassaan, oli äärettömän tasainen suorittaja ja otteli useita ikuisesti elämään jääneitä klassikkoja vuonna 2004. Sukulaisuussuhteita tai ei, oli Triple H vuoden paras painija.
Eiköhän tämä vuosi nyt ole nätisti paketissa. Kommentteja arvosteluista on tullut oikein mukavasti, mutta ainahan niitä näin vuoden päätteeksi lisää kaipailisi. Mikäli haluaisitte esimerkiksi lisätä jonkun kategorian näihin palkintoihin, taikka motkottaa valinnoista niin olkaa hyvä. 1. Survivor Series 3,29
2. SummerSlam 3,12
3. Royal Rumble 2,83
4. Bad Blood (RAW) 2,82
5. Vengeance (RAW) 2,79
6. No Mercy (SmackDown) 2,75
7. WrestleMania XX 2,68 / Unforgiven (RAW) 2,68
8. Judgment Day (SmackDown) 2,66
9. No Way Out (SmackDown) 2,64
10. Backlash (RAW) 2,63
11. Taboo Tuesday (RAW) 2,54
12. The Great American Bash (SmackDown) 2,47
13. Armageddon (SmackDown) 1,93
Kaikki 4 tähden (tai yli) ottelut
1. Triple H VS. Shawn Michaels (Last Man Standing) / Royal Rumble
2. 30 Man Royal Rumble Match
3. Chavo Guerrero VS. Rey Mysterio / No Way Out
4. Eddie Guerrero VS. Brock Lesnar / No Way Out
5. Kurt Angle VS. Eddie Guerrero / WrestleMania XX
6. Triple H VS. Shawn Michaels VS. Chris Benoit / WrestleMania XX
7. Triple H VS. Shawn Michaels VS. Chris Benoit / Backlash
8. Shawn Michaels VS. Triple H (Hell In A Cell) / Bad Blood
9. Chris Benoit VS. Triple H / Vengeance
10. Chris Benoit VS. Randy Orton / SummerSlam
11. Triple H, Batista, Edge & Snitsky VS. Randy Orton, Maven, Chris Benoit & Chris Jericho (8-Man Elimination Tag / Survivor Series
12. Booker T VS. Eddie Guerrero VS. The Undertaker VS. JBL / Armageddon
Tähtipörssi 2004
1. Triple H 19 pistettä (5)
2. Chris Benoit 12 pistettä (2)
3. Eddie Guerrero 10 pistettä (3)
4. Shawn Michaels 8 pistettä (0)
5. JBL 7 pistettä (1)
Suluissa oleva luku tarkoittaa kolmen tähden iltoja. Kuten näkyy, niin aika selvää HHH:n dominointiahan tuo oli.
4 pistettä keränneet: Randy Orton, Rey Mysterio
3 pistettä keränneet: Chris Jericho, Ric Flair, The Undertaker
2 pistettä keränneet: Mick Foley, Brock Lesnar, Chavo Guerrero, Christian
1 pisteen keränneet: John Cena, Billy Kidman, Edge
Jaossa olleet 84 pistettä siis jakautuivat 17:ta eri painijalle.
WWE Mestarit (3)
Brock Lesnar (16.9.03 – 15.2.04)
Eddie Guerrero (15.2-27.6)
John 'Bradshaw' Layfield (27.6- )
Mestaruudesta oteltujen ppv-otteluiden (9) keskiarvo: 3,56
World Heavyweight Mestarit (4)
Triple H (14.12.03-14.3.04)
Chris Benoit (14.3-15.8 )
Randy Orton (15.8-12.9)
Triple H (12.9-29.11)
Vacant (29.11- )
Mestaruudesta oteltujen ppv-otteluiden (8 ) keskiarvo: 3,88
United States Mestarit (6)
The Big Show (19.10.03-14.3.04)
John Cena (14.3-8.7)
Vacant (8.7-27.7)
Booker T (27.7-3.10)
John Cena (3.10-5.10)
Carlito (5.10-18.11)
John Cena (18.11- )
Mestaruudesta oteltujen ppv-otteluiden (6) keskiarvo: 2,63
Intercontinental Mestarit (4)
Randy Orton (14.12.03-11.7.04)
Edge (11.7-6.9)
Vacant (6.9-12.9)
Chris Jericho (12.9-19.10)
Shelton Benjamin (19.10- )
Mestaruudesta oteltujen ppv-otteluiden (7) keskiarvo: 3,32
Sonta Kategoria
Huonoin ppv-ottelu
Goldberg VS. Brock Lesnar / WrestleMania XX
Onhan se totta, että puhtaasti painillisesti ajateltuna tämä ei ollut vuoden huonoin ottelu. Mutta enemmän tässä painaa odotusarvot. Mitä nyt odotat joltain Dawn Marie vs. Torrie Wilsonilta tai Hardcore Holly vs. Mordecailta ja mitä odotat Lesnar-Goldbergiltä. Himoittu, hienosti rakennettu kahden tuhoajan kohtaaminen osoittautui eeppisen tason pannukakuksi. Kumpaakaan ei kiinnostanut painia sitten ollenkaan ja miehet antoivat yleisön huutojen mennä ihon alle. Erittäin epäammattimaista toimintaa ja lepsuilua kummaltakin mieheltä. Onneksi tämä ei sentään jäänyt Lesnarin WWE-uran viimeiseksi otteluksi, sillä tämä jätti karvaan sivumaun koko miehestä.
Huonoin feudi
The Undertaker & Paul Bearer VS. Dudley Boys & Paul Heyman
Tylsänä tosikkona en useastikaan tykkää näistä ylimaallisista kuvioista ja tämä oli sellaista parhaimmillaan / pahimmillaan. Undertakerin kidnappaaminen, taikauurnan varastaminen ja sillä Undertakerin kontrollointi, Paul Bearerin ”tappaminen” hukuttamalla sementtiin.... voi hyvä luoja sentään. Muita vähemmän mielenkiintoisia feudeja olivat Charlie Haasin, Miss Jackien ja Dawn Marien kolmiodraama ja Kurt Anglen sekä Big Show'n loppuvuotta dominoinut tarina, mutta kummatkaan eivät kamaluudessa pärjää millään ensin mainitulle.
Huonoin gimmick
Mordecai
Äärimmäisen huonoja ja juustoisia gimmickejä ei WWE:ssä vuonna 2004 paljoa ollut. Voittaja kuitenkin löytyy helposti. Mordecai nyt oli vaan ihan liian lapsellinen viritelmä toimiakseen, eikä tuollaiselle gimmickille ollut mitään tilausta sen jälkeen kun Undertaker palasi ”Dead Manina”. Lisäksi Kevin Thorn vaaleine kulmakarvoineen ja hiuksineen nyt ei välttämättä ollut ihan se uskottavin kaveri esittämään tätä. Eipä ihme, että gimmick kaikessa hiljaisuudessa kuopattiin.
Huonoin painija
Hardcore Holly
Hardcore Holly, Jonathan Coachman, kummatkin Bashamit, Kenzo Suzuki tulevat ensimmäisenä mieleen. Ei vuonna 2004 nyt mitään John Tenta / Scott Hall 2010 tasoista mätisäkkiä kehissä esiintynyt, onneksi. Valintani on kuitenkin HC Holly, koska häntä nähtiin jokaisessa Smackdownin ppv:ssä ja Royal Rumblessa otteli jopa WWE-vyöstä, vaikka parhaat ajat (jos sellaisia ikinä olikaan?) olivat menneet jo kauan aikaa sitten.
Huonoin show
Armageddon
Kaksi tapahtumaa erottuivat massasta puhtaasti huonoudellaan. Armageddon ja Great American Bash. Jälkimmäisenä mainitusta jäi paha maku lähinnä pahasti epäonnistuneen pääottelun vuoksi, mutta siinä sentään nähtiin pari tasoltaan varsin mukavaa matsia. Armageddon taasen tarjosi hyvän pääottelun, mutta koko muu show oli täyttä höttöä. Joten se on valintani.
Pronssinen kategoria
Paras turn
Bradshaw → John 'Bradshaw' Layfield
Sai kovan haastajan Edgestä, jonka heelturn syksyllä oli kauan kaivattu muutos kovin kuivaksi käyneeseen hahmoon ja silloin luotiin siemenet tulevalle Rated-R Superstar-hahmolle. Mutta niin hieno kuin Edgen käännös olikin, niin ei se millään pärjää voittajalle. APA:n punaniskateksasilaisesta fiiniksi New Yorkin bisnesmieheksi muuntaunut JBL oli kerta kaikkiaan aivan upea idea. Ikuisesta keskikortin jyrästä kuoriutui yksi vuosikymmenen parhaista heelhahmoista. Harva olisi varmaan uskonut.
Paras face
Eddie Guerrero
Vaihtoehtoja riitti, kuten toki pitääkin. Shawn Michaels, Chris Benoit tai John Cena eivät olisi olleet laisinkaan hassumpia vaihtoehtoja myöskään. Noista tiukimmin Eddietä haastoi Shawn, mutta kyllä siltikin tämä oli ”Latino Heatin” vuosi. Voitti sensaatiomaisesti mestaruuden No Way Outin klassikossa ja siitä lähtien oli aivan kiistaton yleisön suosikki, jolle ei buuauksia sadellut. Ja olihan tämä se vuosi, josta Eddie kaikkein parhaiten muistetaan. Huikea painija.
Paras heel
Triple H
Kovin haastaja oli JBL ja toki myös Randy Orton, Kurt Angle ja vuonna 2004 isompiin parrasvaloihin noussut Christian ansaitsevat maininnan. Jiblan ja Triplan kamppailu tämä kuitenkin loppupeleissä oli. Promot olivat miehillä aika lailla samantasoista mahtavuutta, mutta ero tuli kehäosaamisessa. JBL nyt ei sittenkään HHH:n vertainen kehävelho ja ”isojen matsien painija” ollut.
Paras gimmick
John 'Bradshaw' Layfield
Toisin kuin Kenitys, minä en etsi mitään yliräikeitä hahmoja. Harvemmin pidän niistä. Sen sijaan tämä Bradshaw'n muutos tulikin jo käsiteltyä tuossa ”vuoden turnin” yhteydessä. Vaikka tämä ei sinällään mitään uutta ollut ja yhtäläisyyksiä oli Ted DiBiaseen ja ties kehen, niin fakta oli kuitenkin se, että gimmick puri kuin häkä ja JBL nousi kertaheitolla firman suurimmaksi heeliksi HHH:n ohella. Jos se ei ole onnistunut gimmick, niin ei sitten mikään.
Paras spotti
Randy Ortonin lento nastojen päälle Backlashissa
Ne kaikkein mielipuolisimmat loikat olivat jääneet Attitude Eralle, mutta kyllähän näitä jonkin verran nähtiin. Kaksi mieleenpainuneinta nähtiin tuossa samaisessa Cactus Jackin ja Ortonin death matchissa. Nastalennon lisäksi Foleyn Elbow Drop rampilta alas oli jotain aivan sairasta. Kunniamaininnat myös JBL:n heittämiselle limosiinin katosta läpi Summerslamissa ja Kanen kurkkutorven murskaamiselle Taboo Tuesdayssa. JBL:n sairas tuolinisku Eddien päähän ja sitä seurannut veren vuodatus oli myös shokkiarvoltaan täräyttävää. Lisäksi Smackdownissa kesällä nähty Eddie Guerreron sammakonloikka häkin katolta oli aivan huikea. Mutta Ortonin akupunktoitu selkänahka tämän vie.
Hopeinen kategoria
Aliarvostetuin painija
Rob Van Dam
Kuka ei saanut vuonna 2004 sellaista pushia, jonka olisi ansainnut. Chris Jericho olisi kaiken järjen mukaan kuulunut pääottelijaksi, mutta jumitti IC-kuvioissa koko vuoden. Christian olisi myös loppuvuonna overiutensa puolesta kuulunut isompiin kuvioihin. Valitsen kuitenkin RVD:n. Tähän aikaan mies oli vielä todella vetreässä iskussa ja hänellä oli oma suuri fanikantansa. Tästä huolimatta hän ”riutui” koko vuoden joukkuekuvioissa niin RAW:n kuin Smackdowninkin puolella, eikä tainnut otella yhtään 1vs.1 matsia ppv:issä. Olihan se tiimi Rey Mysterion kanssa toki hyvä, mutta ainakin Smackdownissa miehelle olisi kyllä tuolla kansansuosiolla ollut muutakin käyttöä.
Yliarvostetuin painija
The Big Show
2004 oli kyllä siitä mainio vuosi, että oikeastaan ketään luotaansatyöntävää mätisäkkiä ei pakkosyötetty pääkuvioihin, vaan siellä pyörivät statuksensa oikeasti ansaitsevat tyypit. Jotenkin tuntuu sydämettömältä antaa tämä ”palkinto” meidän ikiomalle jättiläiselle, mutta olihan hän sittenkin melko puuduttavaa katsottavaa. Etenkin loppuvuotta hallinnut feudi Anglen ja kumppaneiden kanssa oli aika tuskallista, vaikka muutaman hassun hetken tuottikin. Mutta kyllä vuonna 2004 pushit menivät pääasiassa ihan oikeisiin osoitteisiin.
Vuoden läpimurtaja
Randy Orton
Kuka nousi vuoden aikana isommaksi tähdeksi kuin osattiin odottaa? Periaatteessa tähän voisi valita JBL:n, tai miksei jopa Eddie Guerreroa? Ennen vuotta 2004 Eddie ei kuitenkaan ollut missään nimessä mikään megatähti, mutta vuoden lopussa oli. Mutta kisa käytiin siltikin John Cenan ja Randy Ortonin välillä. Cena nousi vuoden aikana firman suurimpien naamojen joukkoon, ja loppuvuodesta oli jo täysin kasvanut keskikortista ulos. Orton taasen veti aivan mielettömän IC-mestaruuskauden, jonka kirkkaimpana helmenä oli tuo death match Foleyn kanssa. Vaikka miehen face turnin ja päämestaruusvoiton kanssa vähän hätäiltiinkin, niin kyllähän Randy joka tapauksessa tänä vuonna murtautui sinne WWE:n eliittiottelijoiden joukkoon. Ja olihan tämä painillisesti katsottuna helposti Ortonin parhaita vuosia.
Vuoden tulokas
Eugene
WWE:ssä debytoineiden painijoiden taso ei ollut mikään huikaiseva. Luther Reigns, Mordecai, Kenzo Suzuki, Snitsky, Heidenreich ja Carlito tulevat mieleen. Mitään painijumalia he eivät kyllä olleet. Vaikka Eugenen hahmo ei tosiaan mikään pidemmän päälle toimiva ratkaisu ollut, niin olihan hän aivan järjettömän overi kesän aikana. Oli isossa roolissa jopa maailmanmestaruuskuvioissa ja otteli muutaman mukavan ppv-matsinkin. Joten Eugene.
Vuoden promottaja
John 'Bradshaw' Layfield
Jo kolmas pysti Brashaw'lle. Triple H:n, Eddie Guerreron, Shawn Michaelsin tai Kurt Anglen promoissa ei toki mitään vikaa ollut, mutta siltikin on ”pakko” tämä JBL:lle antaa. Veti vanhan koulukunnan heelin roolinsa niin täydellisesti, että enpä tiedä miten sen olisi enää pystynyt paremmin tekemään.
Vuoden manageri
Ric Flair
Tämän kategorian puolesta vuosi oli kovin heikko. Paul Heyman nyt yritti Dudleyjen ja Heidenreichin kanssa, mutta kornit juonikuviot ja pieni rooli söivät sitä hohtoa. Lesnarin ja Big Show'n manageroinnin jälkeen tuo ei oikein tuntunut miltään. Sellaisia pelkästään managerointiin keskittyviä kavereita ei oikeastaan ollut. Niinpä tämän palkinnon joutuu antamaan Ric Flairille, joka oli toki edelleen aktiivipainija. Oli kuitenkin useimmissa Ortonin ja HHH:n matseissa kehänlaidalla ja tarjosi lukuisia hauskoja hetkiä. Halvalla lähti tänä vuonna, mutta minkäs teet.
Vuoden selostaja
Jim Ross
Vähän hoopoa edes valita tätä, kun yhtä promootiota vain seurasi. Mutta olihan siellä viisi vaihtoehtoa. Jonathan Coachman, Jerry Lawler, Michael Cole, Tazz ja JR. Niin. JR nyt oli rauhoittanut hieman villeimmistä vuosistaan, mutta oli edelleen tunnelman luojana aivan omaa luokkaansa. Benoit'n mestaruusvoitto WrestleManiassa, Michaelsin ja Triple H:n häkkihelvetti ja monet muut hienot hetket eivät olisi tuntuneet niin erikoisilta ilman JR:n ääniraitaa.
Kultainen Kategoria
Vuoden Stable
Evolution
Päivänselvä valinta. Anglen, Jindrakin ja Reignsin kolmikko vaikutti vain hetken loppuvuodesta, eikä millään yltänyt originaalin Team Anglen tasolle. JBL:n kabinetti oli myöskin pystyssä verrattain lyhyen aikaa. Evolution sen sijaan hallitsi RAW:ta vuoden läpeensä ja suurimmat juonikuvioit pyörivät poikkeuksetta sen ympärillä. Triple H, Ric Flair, Batista & Randy Orton, olkaa hyvät.
Vuoden Tag Team
Rob Van Dam & Rey Mysterio
Tästä vuodesta oikeastaan alkoi WWE:n joukkuedivarin alamäki. Vielä edellisenä vuonna Dudleyt, APA, WGTT, Los Guerreros ja Angle & Benoit mm. pitivät tason korkealla. Vuonna 2004 WGTT, Guerrerot ja APA hajotettiin ja Dudleyt eivät olleet enää takavuosiensa iskussa. Niinpä onkin pakko valita tällainen lyhytikäinen joukkue. RVD & Rey eivät tosiaan taggailleet mitenkään erityisen paljoa yhdessä, mutta aina kun sen tekivät, tarjosivat huimia otteita. Tällä olisi ollut potentiaalia hienoksi tiimiksi, jos olisivat pysyneet yhdessä pidempään. Harmillista kyllä tämä joukkuedivarin mahalasku.
Vuoden Feudi
Shawn Michaels VS. Triple H
Muita hienoja olivat Orton-Foley, Angle-Eddie, JBL-Eddie ja miksei myös Chavo-Rey. Mutta olihan tämä valinta sittenkin aika helppo. Shawnin ja Hunterin feudi oli tarinaltaan kuin matsitasoltaankin aivan omaa luokkaansa. Kummatkin olivat aivan huippuiskussa, eikä tätä suotta arvosteta kaikkien aikojen listallakin korkealle. Pieni miinus tulee siitä, että tätä oli vaan pakko jatkaa vielä Taboo Tuesdayssa, vaikka Bad Blood olisi ollut aivan täydellinen päätepiste. Siitä huolimatta ilmiselvä valinta.
Vuoden PPV
SummerSlam
Tuossa taulukossa tämä jäi Survivor Seriesin taakse, mutta se ei ole absoluuttinen totuus, kuten olen jo vuosia sanonut. Survivor Series sai huippuarvosanansa tappavan varmalla tasaisuudellaan, kun Summerslamissa taasen oli muutama hieman heikompi matsi, jotka vetivät arvosanaa alaspäin. Eihän Summerslamissakaan nähty mitään eeppistä ottelua, mutta pirun kova tapahtuma oli kyseessä. Eddie-Kurt, Eugene-HHH, JBL-Undertaker ja Orton-Benoit samassa tapahtumassa. Tuohon kun lisäsi pari muutakin mukiinmenevää ottelua niin käsissä on vuoden ppv.
Vuoden ottelu
Eddie Guerrero VS. Brock Lesnar / No Way Out
Huippuotteluitahan nähtiin etenkin alkuvuodesta. Monien papereissa WrestleManian kolminottelu taikka Bad Bloodin häkkihelvetti ajavat ohi, mutta minulla ei. Jotenkin tämä Eddien raadollinen via dolorosa oli niin upeaa seurattavaa, että siltikin jätti varjoonsa RAW:n superkaksikon veriset taistelut. Tässä ottelussa vaan kaikki natsasi kohdilleen. Taustatarina, tunnelma, ottelun kesto, matsin rakenne, ja wrestling-historiaan ikuisesti jälkensä jättänyt upea kliimaksi. Kuten tapahtuman arvostelun yhteydessä sanoin, yksi parhaita otteluita joita olen koskaan nähnyt. Kaunista, niin kaunista. Hassua muuten, että Lesnar kerkesi 3 ½ kuukauden aikana otella sekä vuoden huonoimmassa että parhaassa matsissa
Vuoden naispainija
Trish Stratus
Lita & Trish olivat omaa luokkaansa, kaikki muut sitten tulivat askeleen tai pari jäljessä. Tämän kaksikon välillä valinta tapahtui, ja kyllähän se Trish taisi useammassa ”ihan kivan” tasoisessa matsissa olla mukana. Värikkäitä juonikuvioitahan kummallakin naiselle riitti.
Vuoden painija
Triple H
Shawn Michaels, Chris Benoit, Eddie Guerrero. Siinä olivat Triple H:n tiukimmat haastajat, mutta loppujen lopuksi jäivät kuitenkin taakse. Michaels oli totta kai aivan mahtavassa iskussa, ja pitkälti vastuussa HHH:nkin huippuvuodesta. Hänen ”heikkoutensa” tässä kisassa on kuitenkin se, että HHH oli oikeastaan ainoa mies, jota vastaan hän ppv-tasolla matsasi. Poissaolot kesällä ja loppuvuodesta myös painavat. Mikäli Shawn olisi koko vuoden paininut aktiivisesti olisi tämä saattanut sinne suuntaan lähteä.
Chris Benoit'n painitaidot olivat toki jo ennestään koko maailman tiedossa, mutta vuosi 2004 oli siltikin se kirkkain tähtihetki. Veti tunnin Royal Rumblessa ja klassikot WrestleManiassa ja Backlashissa. Kun loppuvuodesta putosi pienempiin kuvioihin, niin intensiteetti ja work rate pysyi edelleen täysin samalla tasolla ja mies antoi kaikkensa. Aivan mahtava vuosi, mutta ihan voittoon asti se ei kantanut.
Eddie Guerreroon pätevät nuo samat alkusanat kuin Benoitiin. Eddie oli myös osallisena siinä vuoden parhaassa ottelussa ja kansansuosiollaan ja promotaidoillaan jätti frendinsä täysin varjoonsa. Eddietä kuitenkin vaivasi pieni epätasaisuus. Great American Bashin JBL-matsi taikka Summerslamin Angle-kohtaaminen eivät sittenkään yltäneet odotusten tasolle, vaikka ihan hyviä matseja olivatkin. Huikea vuosi kyllä, mutta nuo pienet notkahdukset veivät voiton.
Sitten se voittaja. Vihaajat vihaa, mutta kyllä tämä oli Hunterin vuosi. Mies oli mukana kuudessa vähintään neljän tähden matsissa ja koko vuonna niitä oli 12. Sen lisäksi hän aika pitkälti kantoi koko firmaa selässään megatähtien häivyttyä. Oli mukana kaikessa suuressa mitä tapahtui RAW:n puolella ja luonnollisesti myös siinä vuoden parhaassa feudissa. Isännöi koko WWE:tä melkoisen suvereenilla otteella. Lisäpisteitä ropisee siitä, että HHH pystyi huippumatseihin monen eri miehen kanssa. Toki tuo HBK-feudi oli se vuoden isoin juttu, mutta ei sovi unohtaa että HHH veti mainiot ottelut myös Eugenen, Chris Benoit'n ja Randy Ortonin kanssa ja oli ehdottomasti Survivor Seriessäkin ppv:n kirkkain tähti. HHH oli mukana koko kalenterivuoden, kantoi firmaa niskassaan, oli äärettömän tasainen suorittaja ja otteli useita ikuisesti elämään jääneitä klassikkoja vuonna 2004. Sukulaisuussuhteita tai ei, oli Triple H vuoden paras painija.
Lähitulevaisuudesta sen verran, että ensi viikolla homma jatkuu, vuosi vaan vaihtuu. Iloksenne (tai harmiksenne) voin ilmoittaa, että vuonna 2005 myös TNA on mukana. Kyllähän tämä pelkän WWE:n tuijottaminen vähän yksipuolisen kuvan painivuodesta jätti. Mutta viimeistään alkuviikosta siirrytään vuoteen 2005 ja ensimmäisenä tapahtumana WWE:n New Year's Resolution.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Voidaan keskustella tästä tarkemmin PM:llä. Suosittelen sulle samaa reseptiä niin pääsisit säkin eroon välillä tosta ainaisesta angstailusta :-)MutiM kirjoitti:En kyllä tajua mitä synteettisiä pitää vetää että saa Austin - Rockin lopetuksesta toimivan. Vincen osuus on melkein kymmenen minuuttia liian pitkä ja tuntuu muutenkin täysin irralliselta.
Whatilta erinomaista työtä, ja jään innolla odottamaan jatkoa. Suurimmasta osasta palkinnoistakin olen samaa mieltä, vaikka en ehkä ihan samanlaiseen Triple H:n hehkuttamiseen yltyisi. Muistan, kun noina aikoina suuri osa IWC:stä tuntui olevan aivan lopen kyllästynyt HHH:n jatkuvaan hallintaan, vaikka kyllähän äijä kieltämättä erinomaisia otteluita veti tasaisella tahdilla. Erityisesti muuan Ortonin hautaaminen laski minun silmissäni Hunterin pisteitä roimasti.
BACKLASH 2001
Backlash järjestettiin jo kolmatta vuotta peräkkäin ensimmäisenä ppv:nä WrestleManian jälkeen. Ppv oli siis ottanut oman paikkansa niin sanotusti uuden WWF-vuoden ensimmäisenä ppv:nä. WrestleMania oli päättänyt tietyn aikakauden tällä kertaa tavallista merkittävämmin. Sen lisäksi että WM:n ME:ssä nähtiin yksi historian suurimmista heel-turneista, alkoi suurin Attitude Era olla vähitellen ohi. Samalla kokonaan uusi aikakausi kolkutteli nurkilla, kun WWF omisti nyt sekä WCW:n että ECW:n ja merkittävän osan heidän painijoistaan (vaikkeikaan WCW:n ME:läisistä kuin aivan murto-osan). Proomotio mietti Vince McMahonin johdolla parhaillaan, mitä he oikein saisivatkaan WCW:n ja ECW:n materiaalilla aikaan. Sen tulisimme seuraavina kuukausina näkemään. Tätä ppv:tä selosti uusi mahtava selostuskaksikkomme JR ja Paul Heyman.
Dudley Boyz vs. X-Factor (X-Pac & Justin Credible & Albert)
Tässä alettiin nähdä ensimmäisiä ECW-nimiä ppv-tason otteluissa. Spike Dudley oli siis tehnyt WWF-debyyttinsä pari viikkoa ennen WrestleManiaa ja integroitunut saman tien Dudley Boyz -porukkaan kahden velipuolensa D-Von Dudleyn ja Bubba Ray Dudleyn kanssa. Viime aikoina tällä Dudley-kolmikolla oli ollut suuria ongelmia X-Factorin kanssa. X-Factor oli X-Pacin maaliskuun alussa perustama uusi stable, johon hän rekrytoi vastikään WWF-debyyttinsä tehneen Justin Crediblen ja vuodenvaihteesta asti tyhjillään harhailleen Albertin. Tämä uusi heelkolmikko kylvi kauhua WWF:n alakortissa, ja nyt he olivat sitä mieltä, että he ansaitsiviat paljon enemmän huomiota kuin olivat tähän mennessä saaneet. Huomion saaminen helpottuisi heidän päättelynsä mukaan huomattavasti, jos he saisivat näytettyä legendaariselle Dudley-porukalle kaapin paikan.
Miksi Justin Credible ei paininut farkkushortseissa? Ei p****le. Siinä on yksi niistä harvoista painijoista, joille ei vaan minkäänlainen muu attire sovi. Pitkälahkeiset slimmit painihousut ovat yhtä kaukana Justin Crediblestä kuin John Cenasta. Aa, niin. Pitäisikö tästä ottelustakin sanoa jotain? No, sehän oli oikeastaan parempi kuin olin odottanut. Pelkäsin tästä varsin yhdentekevää parhaimmillaankin tv-ottelumeininkiä muistuttavaa kuuden miehen satunnaismäiskintää. Sen sijaan kaikilla näytti olevan työkengät jalassa, ja erityisesti uudet tulokkaat S. Dudley ja Credible tarjosivat oikein hyviä otteita. Muutenkin ottelun tempo oli paljon vauhdikkaampi kuin olisin koskaan kuvitellut, ja homma pysyi alusta loppuun mielenkiintoisena ja oikeasti kivan näköisenä. Kunniaa on myös annettava Albertille, jonka Double Underhook Suplex oli oikeasti hieno. Eihän tämä nyt siis tosiaan mikään laadullisesti erityinen superopener ollut, mutta sellainen kiva ja menevä koitos, joka tempaisi mukaan show'hun.
**½ (7:59)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Rhyno (c) vs. Raven - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Jos LHW-vyö ei ollut paljon esillä, niin Hardcore-vyö oli sitten senkin edestä. Lisäksi vyö oli oikeasti ottanut uuden suunnan edellisen vuoden vitsimeiningistä ja Blackmanin tylsyyskauden ajoista. Nyt vyön perässä olivat oikeasti vaaralliset ja vakavasti otettavat painijat. Tässä kaksi hyvää esimerkkiä heistä. Rhyno teki tässä ppv-otteludebyyttinsä puolustaessaan pari viikkoa WrestleManian jälkeen voittamaansa Hardcore-mestaruutta. Vastaansa tämä raivoisa ja pelottava ihmispeto sai entisen moninkertaisen HC-mestarin Ravenin, joka ihan oikeasti tuntui olevan face näissä HC-kuvioissa. Se tuntuu niin älyttömältä, koska on tottunut aina pitämään Ravenia heelinä.
Jos kehuin WrestleManian HC-mestaruusottelua siitä, että se oli todellinen brutaali tappelu mestaruudesta, niin tämä oli sitä vieläkin enemmän vaikka hyvin toisella tapaa. WM:n ottelu oli semmoinen vihainen mäiskintä, jossa tosiaan niiden suurten spottien (vaikka niitäkin oli) sijaan keskityttiin enemmän yleisesti siihen hardcoretunnelmaa hönkineeseen tappeluun. Tässä taas pysyttiin koko ajan ringsidealueella ja samalla keskityttiin paljolti juuri niihin spotteihin. Samalla tämä oli kiistatta paras ppv:ssä käyty Hardcore-mestaruusottelu tähän mennessä ja sellainen HC-ottelu, josta nykypainissa voitaisiin ottaa hitosti oppia. Minun kaltaiselle HC-painidiggarille tämä oli kuin etuaikainen joulu. Perkeleen stiffiä menoa ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Molemmat pistävät kroppansa aivan täysillä likoon ja tarjoavat sellaisia bumppeja, ettei hurjemmista väliä. Mieleen jäi muun muassa Rhynon älytön loikka teräsportailta suoraan terästuolin päälle ja loppupuolella nähty Gore ostoskärryn läpi. Lisäksi ottelu oli oikeasti hiton jännittävä: tuli ihan huomaamatta istuttua tuolinreunalla tätä katsoessa. Tämän tyylisen ottelun on aika hankala päästä huippuottelutasolle, koska liika pituus olisi syönyt tästä sitä tiettyä menoa pois, mutta silti tällä rakenteella tästä tuntui se joku jäävän huippuottelutasosta vielä jäävän puuttumaan. Tässä oltiin kuitenkin todella lähellä sitä. Huikea koitos, kemiat pelasivat näillä kahdella hienosti yhteen.
***½ (8:10)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
William Regal vs. Chris Jericho - Duchess of Queensberry Rules Match
Chris Jericho oli menettänyt (comissioner-Regalin suotuisella avustuksella) rakkaan Intercontinental-mestaruutensa, mutta sekään ei riittänyt brittiläis-comissionerillemme, joka ei yksinkertaisesti voinut sietää Chris Jerichon pärstää. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että Jericho jaksoi viikosta toiseen viihdyttä yleisöä aukomalla päätään Regalille mitä monipuolisimmilla tavoilla. Nyt Regal oli kuitenkin keksinyt ovelan tempauksen buukatessaan itsensä ja Jerichon välille Duchess of Queensberry Rules Matchin (ja kyllä, se kirjoitettiin todellakin Queensberry joka kerta ppv-lähetyksessä eikä Queensbury niin kuin nämä muka englantitietoiset wikipediat jne. väittävät). Ottelun idea oli siis se, että brittiläinen herrasmies Regal oli kutsunut Queensberryn herttuattaren Brittein saarelta asti tähän ppv:hen vieraaksi, ja herttuatar itse sai päättää ottelun säännöt. Hieman häiritsevä seikka oli se, että kehäkellonkaan soidessa ottelun sääntöjä eivät tuntuneet tietävän muut kuin ringsidellä istuva herttuatar ja William Regal (ja Paul Heyman).
Tämä ottelu muistutti idealtaan hyvin paljon edellisenä syksynä WCW:ssä nähtyä Lance Storm vs. Mike Awesome -ottelua, jossa ottelun erikoistuomari Jacques Rougeau keksi otteluun sääntöjä sen edetessä niin, ettei Lance Storm vain voisi hävitä. Tuossa ottelussa homma rupesi ärsyttämään nopeasti, mutta tässä se oli hoidettu paljon paremmin ja oli pitkään jopa hauskaa. Lopussa alkoi ehkä vähän turhauttaa, mutta pitkään se toimi hyvin. Hauskuutta lisäsi se, että Paul Heyman oli aivan mahtava esittäessään koko ajan mukamas tietävänsä ottelun säännöt, vaikkei hän oikeasti tiennyt asiasta mitään. Toki tätä samaa esitti tuossa Storm vs. Awesomessa Mark Madden, mutta Heyman hoiti jutun about miljoona kertaa paremmin. Ilman Heymania tämä olisi jäänyt jälkeen WM-ottelun tasosta, mutta ihan pelkästään nuo loistavat kommentit (ja JR:n reaktiot niihin) pitivät tätä hiton viihdyttävänä. Lisäksi ottelun idea oli ihan hauska, vaikka lopussa söikin vähän turhan paljon painista. Ja sitten on vielä sekin piirre, että paini oli taas oikein viihdyttävää ja kivaa katsottavaa, kun siinä muutaman kerran päästiin kunnolla vauhtiin. Kokonaisuutena voin siis sanoa pitäneeni tätä hyvänä otteluna, vaikka puhtaasti laadullisesti jäätiin jälkeen WM-ottelusta.
*** (12:11)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Kurt Angle vs. Chris Benoit - 30 Minute Ultimate Submission Match
Kurt Anglen ja Chris Benoit'n feud ei ollut siis suinkaan päättynyt WrestleManiaan, jossa Kurt Angle otti halpamaisesti voiton roll upilla, jonka aikana hän kiskoi Benoit'n pöksyistä. Benoit oli raivoissaan lopputuloksesta, koska hän oli ottelun aikana laittanut Anglen luovuttamaan, mutta tuomari oli ollut tuolloin poissa pelistä. Niinpä hän jatkoi Anglen kimppuun käymistä, ja Angle puolestaan yritti kaikein keinoin vältellä Benoit'n kohtaamista. Anglen mukaan hän oli jo osoittanut olevansa parempi tekniikkapainija kuin Chris Benoit. Lopulta hänen oli kuitenkin suostuttava Benoit'n ultimaattiseen haasteeseen. Miehet ottelisivat puoli tuntia kestävän ottelun, jossa ainoana ratkaisusuorituksena kelpaisi luovutus. Enemmän ratkaisusuorituksia (eli luovutuksia) saanut painija voittaisi.
Kuulun tämän ottelun osalta siihen joukkoon, joka pitää tätä hienona huipputason koitoksena ja samalla siis parempana kuin WrestleManian ottelua. Toki vaikutusta saattaa olla sillä, että turhankin helposti pidän tämänkaltaisia pitkiä otteluita hyvin helposti hienoina... En tosin mitenkään automaattisesti, sillä pahimmillaan pitkä ottelu voi olla myös todella tylsä. Tämä taas oli äärimmäisen kaukana tylsästä, vaan sen sijaan koitos oli sekä mielenkiintoinen että oikeasti hiton viihdyttävä. Äijät täräyttelivät hienoja submission-liikkeitä toisensa perään ja ottelussa kerrottiin oikeasti tietynlaista tarinaa samalla, kun kaverukset uupuivat silminnähden sitä enemmän mitä pidemmälle ottelu eteni. Todella mielenkiintoista seurattavaa, ja niinpä tekniikkapainikoitoksena ehdottomasti parempi kuin WM:n ottelu. WM:ssä homma tuntui jäävän vähän kesken ja odottamaan sitä, että molemmat antavat kaikkensa. Tässä he sen todella tekivät. Silti tämäkään ei ollut läheskään se kaikkien aikojen paras Angle/Benoit, koska välillä miesten luovutusliikevalinnoista ja toisen ruumiinosien telomisesta tuntui puuttuvan kaikki logiikka. Lisäksi lopetus tuli turhan nopeasti ja löysästi. Lisäksi ottelussa nähtyjen ratkaisusuoritusten määrästä voi olla montaa mieltä. Minusta tämä malli toimi hyvin.
**** (31:31)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Big Show vs. Shane McMahon - Last Man Standing Match
Shane McMahonin ja hänen isänsä Vincen raivoisa vihanpito ei ollut suinkaan päättynyt WrestleManiaan, vaan se oli saanut vasta alkunsa siellä. Vince oli edelleen raivoissaan siitä, kuinka Shane oli ostanut koko WCW:n ja tämän painijat hänen nenänsä edestä. WM:n jälkeen Shane alkoikin rekrytoida tiettyjä painijoita WWF:n riveistä omaan WCW-porukkaansa. Yksi ensimmäisistä hankinnoista oli Shanen vanha tuttu Big Show. Tilanne näytti Shanen kannalta hyvältä, kun Vince oli ahdistettuna nurkkaan, kunnes eräässä Raw'ssa Vince kutsui Shanen ja Big Show'n kehään, ja promottelun päätteeksi Big Show kääntyikin Shanea vastaan ja liittyi Vince McMahonin johtamaan porukkaan! Tuosta lähtien Big Show'sta tuli Vincen oma henkivartija, jonka päällimmäisenä tehtävänä oli Vincen oman pojan fyysinen ja henkinen tuhoaminen. Vince päätti lopettaa Shanen uran buukkamalla tämän Last Man Standing Matchiin Big Show'n kanssa. Shane O'Mac ei tästä kuitenkaan hätkähtänyt vaan jatkoi samalla tavalla taistelemistaan Vinceä vastaan. Shane jopa vertasi ppv:tä edeltävässä SD!:ssä itseän Jaakko ja pavunvarsi -kirjan Jaakkoon, joka kaataisi ylimielisen ja kömpelön hirviön.
Nämä Shanen vertaukset ovat aina yhtä loistavia. Viime keväänä kun nämä kaksi kohtasivat JD:ssä (silloin Shane oli heel ja Show face), Shane vertasi itseään Leijonakuninkaan Simbaan. Nyt oli vuorossa Jaakko ja pavunvarsi. Mitäköhän seuraavaksi? Taustatarinan lisäksi toinen mainittavan hieno juttu oli se, että tässä ppv:ssä kuultiin ensimmäistä kertaa Shanen uusi sisääntulomusiikki Here Comes The Money. Siihen asti Shane oli käyttänyt isänsä No Change in Hell -biisiä. Ottelusta pitää sanoa sen verran, että jo toisen kerran vajaan vuoden sisällä nämä onnistuivat kiskaisemaan odotettua paremman ottelun kasaan. En vieläkään jaksanut uskoa, että nämä pystyisivät välttämättä edes tv-ottelutasoiseen mäiskintään, mutta niin vain he aloittivat ihan viihdyttävän näköisen HC-rymistelyn, jossa ei toki sinänsä ollut mitään kovin uniikkia mutta jota oli ihan kiva katsella. Puolivälissä hommaan tuotiin mukaan sekaantumiset, jotka tavallaan ärsyttivät, mutta toisaalta ylibuukkaus toimi tässä hyvin. Lopputaistelu olikin sitten taas kivaa katsottavaa ja itse lopetus jälleen kerran ihan h**vetin huikea spotti. Ei voi kun nostaa Shanelle hattua. Siitä jo lisäpuolikas tälle muuten tv-ottelutasoiselle HC-mäiskinnälle. Nämä kaksi oikeasti pystyvät parempaan kuin paperilta katsottaessa luulisi. Lisäksi tämä toimi hienosti tässä kohtaa tuon edellisen tekniikkaväännön jälkeen.
**½ (11:53)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Matt Hardy (c) vs. Christian vs. Eddie Guerrero - WWF European Championship
Matt Hardy voitti ppv:tä edeltäneessä Smackdownissa uransa ensimmäisen singles-mestaruuden WWF:ssä, kun hän päihitti Eddie Guerreron. Guerrero tietenkin tahtoi mahdollisuuden voittaa mestaruutensa takaisin, ja niinpä uusintaottelu buukattiin heti Backlashiin. Vielä ennen ppv:tä paikkansa otteluun keplotteli comissioner-Regalin avulla myös Christian.
Tämä oli juuri sellainen hyvällä tavalla toimiva väliottelu kahden ison ottelun ja ME:n välillä. Hieno osoitus siitä, että curtain jerkin ei tarvitse olla mikään tylsä paskaottelu. Toki on totta, ettei yleisö ollut hommassa täysillä mukana ja että ottelu olisi varmasti pidempänä versiona voinut olla huomattavasti parempi, mutta kyllä tästä silti jäi hyvä fiilis, kun ottaa huomioon, missä paikassa tämä ottelu oli. Erityisesti Matt Hardyn vakuuttava DDT ja Eddien Brainbuster apronilta kehään sisälle olivat näyttäviä. Muutenkin pakka pysyi kasassa, vaikka lopussa otteluun sotkettiinkin sekaantumisia. Ei minulla ole tästä siis mitään huonoa sanottavaa, vaikkei mihinkään huikealle tasolle yllettykään.
**½ (6:52)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
The Two-Man Power Trip (Steve Austin (c) & Triple H (c)) vs. Brothers of Destruction (Kane & Undertaker) (c) - WWF Championship, WWF Intercontinental Championship & WWF Tag Team Championship
Noniin, tässä on se koko alkuvuosituhannen (ja pitkän aikaa myöhemminkin) yllättävin ja samalla kovin heel-turn. Kyllä vain, Steve Austin oli kääntynyt heeliksi WrestleManian Main Eventissä. Hän lyöttäytyi yhteen pahimman vihamiehensä Mr. McMahonin kanssa, kun Vince auttoi Austinin voittoon ottelussa Rockia vastaan. Ottelun jälkeen yleisö sai seurata shokeerattuna, kuinka entinen auktoriteetteja vihaava mies juhli yhdessä McMahonin kanssa. IWC:n yleinen mielipide taitaa olla se, että tämä Austinin heel-turn oli huonoin mahdollinen ratkaisu, mutta minä rakastin tätä käännöstä. Tämä kaveri oli ollut face vuoden 1997 WrestleManiasta asti. Jotain uutta alettiin jo tarvita. Ja uutta myös todella saatiin, koska Vincen kanssa liittoutumisen lisäksi Austin aloitti WM:n jälkeisessä Raw'ssa yhteistyön sen miehen kanssa, jota vastaan hän oli otellut verisimmät ottelunsa viime kuukausien aikana. Austin ja Triple H muodostivat McMahonin manageroiman voimakaksikon, joka mm. pieksi The Rockin ulos WWF:stä (oikeasti Rock lähti kuvaamaan Skorpionikuningasta). Samassa Raw'ssa Austin julisti, ettei hän ole kenellekään selitystä velkaa toiminnastaan. Vincen ja comissioner-Regalin avulla Triple H voitti IC-mestaruuden Chris Jericholta, ja näytti siltä, ettei kukaan voisi pysäyttää heitä. Tällöin vastaan asettuivat tiiviin yhteistyön aloittaneet Kane ja Undertaker, jotka olivat voittaneet joukkuemestaruudet pian WM:n jälkeen. Rajujen yhteenottojen päätteeksi ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin buukata BL:ään ottelu, jossa oli pelissä kaikki mestaruudet.
Tämä ottelu osoittaa hyvällä tavalla sen, kuinka tärkeää tunnelma ja kunnon toimiva rakentelu ovat minulle painiottelussa. Esimerkkinä toimikoon NWO:n Rock-Angle, joka oli painillisesti ehdottomasti tätä parempi koitos, mutta se oli ensinnäkin väsätty kasaan aika tyhjästä ja toisaalta pilattu lopussa pahasti typerällä buukkauksella. Siinä ei ollut suuren ottelun tunnelmaa tai rakennetta. Tässä taas puolestaan oli aivan huikea tunnelma. Jokaikinen katsoja yleisössä eli täysillä tässä ottelussa mukana. Edes pituus ei tuntunut liialliselta, kun meno oli niin sähköistä. Sen lisäksi ottelu oli rakenneltu tosi viisaasti. Joku sanoo rauhallisia vaiheita restholdeiksi ja naurettavaksi ottelun pitkittämiseksi, mutta tässä tapauksessa ne olivat minusta kaukana siitä. Kanen loukkaantunutta kättä telottiin oikeasti vakuuttavasti, ja ottelu eteni tasaisen varmasti ja viihdyttävästi sitä kliimaksikohtaa päin. Lopun sekaantumisetkaan eivät haitanneet, koska tähän otteluun ne kuuluivat. Loppu oli sitten kunnon tykitystä, joten loppujen lopuksi tästä jäi ME:nä aivan yhtä hyvä maku suuhun kuin Angle-Rockista, vaikka Angle-Rock olikin painillisesti moninkertaisesti tätä erikoisempi ja parempi.
***½ (27:11)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
** Kurt Angle
* Rhyno
Kokonaisarvio Backlashista: Alaspäin tultiin WrestleManiasta ja myös kahdesta muusta tämän vuoden ppv:stä. Silti taso pysyi edelleen tosi kovana, ja tässäkään ei ollut yhtään huonoa hetkeä. Jokaisen ottelun kohdalla viihtyi, ja paketti pelasi hyvin. Silti tässä oli aika paljon sitä WrestleManian jälkilöylymeininkiä, ja uudet yllätykset puuttuivat vielä tässä kohtaa. Lisäksi mitään ihan tajunnanräjäyttävää MOTY(C)-ottelua ei nähty, joten tämä on "vain" Hyvä. WWF:llä on toistaiseksi ollut aivan perhanan kova vuosi.
1. WWF WrestleMania X-Seven - Loistava
---------------
2. WWF Royal Rumble - Hieno
3. WWF No Way Out - Hieno
---------------
4. WWF Backlash - Hyvä
5. ECW Guilty As Charged - Hyvä
---------------
6. WCW Greed - Ok
---------------
7. WCW SuperBrawl: Revenge - Kehno
8. WCW Sin - Kehno
---------------
9. WOW Unleashed - Surkea
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Tästä nyt voi olla montaa mieltä. Fakta oli vaan se, että Orton ei ollut vielä valmis kantamaan RAW:n ykkösfacen viittaa, joten ehdottomasti viisain ratkaisu oli nostaa vähän kaasujalkaa ja antaa vyö takaisin pomminvarmalle suorittajalle, HHH:lle. Ja kyllähän Hunter sai Ortonin tähdeltä näyttämään mm. Unforgivenissä (tappiosta huolimatta) ja Survivor Seriesissä, jossa Randy viimeisenä eliminoi HHH:n. Mutta se siitä, jokaisella mielipiteensä.Kenitys kirjoitti:Erityisesti muuan Ortonin hautaaminen laski minun silmissäni Hunterin pisteitä roimasti.
Backlash 2001:tä en ole koskaan kokonaisena katsonut. Shanen kuolemaauhmaava loikka ja Angle-Benoit on kyllä tullut katseltua pariinkin otteeseen. Kyllähän nämä WWF:n tapahtumat vuosina 2001-03 sellaisen tason saavuttivat, että tokkopa moista enää koskaan nähdään. Sen takia näitä on mukava lueskella.
Omassa projektissa vuosi 2004 on nyt käsitelty ja aika mennä reippaasti eteenpäin.
Sunnuntai 9. Tammikuuta 2005
Coliseo De Puerto Rico, San Juan, Puerto Rico
Kun joulukinkut oli sulateltu ja raketit ammuttu taivaalle olikin aika palata arkeen upouuden ppv-konseptin muodossa. Perinteisestihän Royal Rumble on avannut ppv:den osalta vuoden, mutta nyt siihen saatiin muutos. Tähän alkuvuoteen nyt haluttiin lisätä yksi RAW:n oma tapahtuma, sillä muuten niille olisi tullut väliä melkein puoli vuotta(!) Edellinen RAW-eksklusiivinen tapahtuma oli lokakuussa Taboo Tuesday ja ilman tätä seuraavana olisi ollut vuorossa Backlash huhtikuussa. Joten sinällään ihan ymmärrettävä ratkaisu. Eikä tämä tiiviimpi ppv-tahti tässä vaiheessa haitannut, kun Manian alla oli joka tapauksessa pidempää taukoa tiedossa. Lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun WWE järjesti ppv:n Puerto Ricossa. Sekin toi tähän vähän erikoislaatuista tunnelmaa. Selostajina Jim Ross ja Jerry Lawler, joiden seuraan myös Jonathan Coachman liittyi tapahtuman keskivaiheilla.
World Tag Team Championship Match
Christian & Tyson Tomko VS. Eugene & William Regal ©
Suulaan Karisman Kapteenin ja jäyhän Tomkon yhteistyö alkoi tässä vaiheessa olla varsin nautittavaa katseltavaa ja Christian alkoikin olla melkoisen suosittu tyyppi etenkin internetfanien keskuudessa. Eugene & Regal olivat voittaneet joukkuevyöt La Resistancelta jossain vaiheessa loppuvuotta. Viime kesän ”megapushin” jälkeen Eugene tuntui löytäneen oman paikkansa rosterissa, ja tämä tiimi Regalin kanssa oli kieltämättä mukava piristys muutoin aika aneemiseen joukkuedivariin.
Painivuoden 2005 ensimmäinen ppv-matsi paljastui ihan mukavaksi koitokseksi. Regal & Christian vastasivat laatupainista, Eugene huumorista ja Tomko mörssäämisestä. Roolijako oli siis varsin selkeä ja toimiva. Lisäksi yleisö oli todella hienosti mukana heti ensi sekunneista lähtien. Harmi vaan, että matsin lopetusta jouduttiin lennosta rukkaamaan kun Eugene hajotti polvensa ilkeän näköisesti. :/ Ihan hyvin äijät kyllä improvisoivat tilanteen, mutta kyllähän tuollaiset aina harmillisia tilanteita ovat. Vaikka lopetus nyt menikin pipariksi, niin kokonaisuutena matsi oli pätevää joukkueäksöniä.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
Women's Championship Match
Trish Stratus VS. Lita ©
Survivor Seriesin yhteydessä selitin kuinka tämä alkoi, mutta sittemmin homma oli saanut aina vaan uusia käänteitä. Tuossa tapahtumassa raivostunut Lita joutui diskatuksi lyötyään Trishiä tuolilla naamaan. Sen seurauksena Trishin nenä murtui, ja hän joutui viikkojen ajan käyttämään maskia kasvoillaan. Eräässä joulukuisessa RAW:ssa naiset kohtasivat illan PÄÄOTTELUSSA ja siitä kehkeytyikin yksi kaikkien muistettavimmista naisten matseista ikinä. Se sisälsi mm. Litan aivan sairaan Suicide Diven lattialle ja päättyi Moonsaultin jälkeen Litan mestaruusjuhliin. Nyt ex-mestari sai revanssinsa. JR ei liioitellut kun sanoi tämän olevan odotetuin naisten matsi miesmuistiin.
Juuri kun kaikki näytti liiankin hyvältä, niin epäonnen piti puuttua peliin. Heti ottelun ensimmäisellä minuutilla Lita hyppäsi kehän laidalta lattialle ja laskeutuessaan hajotti polvensa. Loukkaantuminen oli sen verran vakavaa tasoa, että ei siitä painimisesta sitten oikein tullut enää mitään ja matsi päättyikin varsin lyhyeen. Voihan rähmä. Kaksi ottelua, kaksi hajonnutta polvea. Kylläpäs ikävissä merkeissä alkoi tämä painivuosi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *
Intercontinental Championship Match
Maven VS. Shelton Benjamin ©
Survivor Seriesissä hyvisten puolella taistellut Maven oli sittemmin kääntynyt heeliksi ja onnistunut selättämään IC-mestarin joukkuematsissa ansaiten tämän mahdollisuuden.
Matsi oli varsin kummallinen. Ensiksi se vaikutti ihan normaalilta, mutta yleisön huutaessa Mavenille solvauksia espanjaksi, päätti hän sitten pitää seuraavat minuutit promota kehän laidalla. Olisikohan ollut jopa lennosta improttu juttu? Eihän kukaan voinut etukäteen tietää, miten yleisö suhtautuisi matsiin. Tästä sitten revittiin kaikki irti, mutta samalla tämä ottelu muuttui yhä enemmän segmentiksi. Sellaisena ihan katsottavaa, mutta painin osuus jäi niin hävettävän vähäiseksi, ettei tälle kummoista arvosanaa voi antaa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ½
Singles Match
Muhammad Hassan w./Khosrov Daivari VS. Jerry 'The King' Lawler w./Jim Ross
Nyt se oli sitten tapahtunut, Muhammad Hassanin debyytti. Hassan & Daivari olivat lähi-idästä kotoisin olevia maahanmuuttajia, jotka vihasivat yli kaiken amerikkalaisten ennakkoluuloista asennetta heitä kohtaan. Tätä he sitten toitottivat kovaan ääneen ja alkoivat kahden miehen sotaansa USA:ta vastaan. Edellisessä RAW:ssa kaksikko oli Jim Rossin & Jerry Lawlerin haastateltavana, ja sehän päättyi siihen että Hassan & Daivari pieksivät selostajalegendamme pahanpäiväisesti. Nyt King lähti hakemaan hyvitystä Ameriikan malliin.
Lawler oli kehässä ja JR kehän laidalla, joten tässä ottelussa ei selostusta ollut. Alkuun kyllä tuntui hieman kummalliselta, mutta parin minuutin jälkeen siihen tottui. Matsi ajoi asiansa. Jokainen voi varmaan päätellä, mikä se ”asia” oli. Ehkäpä pari minuuttia turhan pitkään tämä kesti, mutta toisaalta Jerry Lawlerin Hulk Up oli niin verraton hetki, että sitä kannatti odottaa. Hassanissa oli kyllä ”sitä jotain.”
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
Singles Match
Snitsky VS. Kane
Historiaa tämän takana riitti. Kaikkihan oli alkanut syksyllä kun Snitsky ”tappoi” Litan & Kanen syntymättömän lapsen. Tästä sitten edettiin Taboo Tuesdayhin, jossa tapahtui kauheuksia. Snitsky kietoi terästuolin Kanen kaulan ympärille, hyppäsi päälle ja murskasi kurkkutorven. Mutta hirviö ei ollut kuollut, vaan palasi vihaisempana kuin koskaan. Nyt oli ”grudge matchin” aika.
Jotain stipulaatiota tämä olisi huutanut, mutta toisaalta taas yleisölle ei varmaan haluttu antaa hc-yliannostusta, kun Elimination Chamber oli vielä tulossa. Mutta eipä siinä. Kyllähän nämä ronskit rumilukset ihan katsottavan matsin saivat aikaan normisäännöilläkin. Koko illan loistavasti mukana ollut yleisö teki tästäkin paremman oloisen matsin kuin se oikeasti oli. Vaikka tässä ei mitään maata mullistavaa tapahtunutkaan, niin kyllä tämä varsin pätevä esitys oli. Ja jätti vielä mahdollisuuden feudin jatkamiselle.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
World Heavyweight Championsip (Elimination Chamber; special referee Shawn Michaels)
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge
Voi taivahan talikynttilät mikä matsi! Katsokaa nyt tuota osallistujalistaa. Ja HBK vielä tuomarina...huhhuh.
29 marraskuuta RAW:ssa Triple H joutui puolustamaan vyötään kolminottelussa Benoit'ta ja Edgeä vastaan. Ottelu olikin yksi vuoden parhaista tv-matseista, mutta se päättyi epätietoiseen kaaokseen. Mestari oli tyrmättynä kehän ulkopuolella kun matsi päättyi epäselvästi. Edge taputti Crossfacen kynsissä, mutta samalla Benoit'n hartiat laskettiin mattoon. Matsille ei siis löydetty voittajaa. Hunter tietysti piti selviönä sitä, että ottelun päättyessä ratkaisemattomaan hän säilyttäisi vyönsä, mutta Eric Bischoff oli toista mieltä. Hän nosti mestaruusvyön ”hyllylle” ja bookkasi tämän helvetillisen eliminaatiokammion. Bruutalimman, sadistisimman ja sairaimman luomuksensa koskaan.
Niin mahtavalta kuin tuokin jo kuulosti alkoi pinnan alta kuplia esiin toinen ehkä vieläkin isompi ongelma. Batista. Loppuvuodesta Elukka oli ollut hurjassa iskussa, ja viikko viikolta oltiin saatu pieniä vihjeitä siitä, että Batista ei välttämättä kiltisti auttaisikaan HHH:ta, vaan saattaisi tehdä jotain repäisevää. Randy Orton oli tietenkin paikalla hämmentämässä soppaa, ja kehottamassa Davea miettimään asioita omalla päällään. Ja ottelun taustalta löytyi vielä lisää kerroksia. Taboo Tuesdayssa fanit olivat valinneet puoliramman Shawn Michaelsin Triple H:n vastustajaksi mestaruudesta. Katkera Edge sitten meni ja kusetti Shawnilta mestaruusmahdollisuuden. Siitä lähtien miesten välillä oli ollut pahaa verta, ja Edge olikin täysin vakuuttunut, että HBK tulee häntä pissimään silmään tavalla tai toisella.
Tämä oli vasta kolmas Elimination Chamber historiassa. Ottelua oli hypetetty kuukauden ajan, taustatarina oli monikerroksinen ja kehässä olivat ehdottomasti RAW:n kirkkaimmat 6 supertähteä. Lähtökohdat eivät siis olisi voineet olla enää yhtään paremmat. Ja ottelu eli hypensä tasolle. Tylsää makoilua ei ollut juurikaan yhtään, Batistaa lukuunottamatta kaikki vuodattivat verta ja yleisö kävi kuumana kuin hellankoukku. Tämä oli bookattu myös todella fiksusti. Mitään ”eliminointikimaraa” ei nähty, vaan ottelijoita putosi tasaiseen tahtiin uskottavien spottien jälkeen. Tarinankerronnallisesti ajateltuna loppukolmikko oli juuri oikea, eikä sovi unohtaa mainita Chris Benoit'n aivan hullua Diving Headbuttia eliminaatiokopin katolta. Siinä oli kunnon WrestleMania-tason spotti.
Ottelu oli kertakaikkiaan huikaiseva. Tämä saattoi olla jopa parempi kuin se ensimmäinen EC, pitäisi sekin joskus katsoa uudestaan, jotta voisi vertailla. Jokainen ottelija ansaitsi paikkansa, eikä häkissä ollut yhtään turhaa tyyppiä. Jokainen myös veti oman osansa vähintään ysiplussan arvoisesti. Jos tähän olisi vielä jollain ilveellä saatu mahdutettua pidempi ja dramaattisempi lopputaistelu kahden viimeisen ottelijan välillä, niin tämä olisi noussut jopa ”all time” listalle erittäin korkealle. Motyc-leima perään. Harmittaa vaan kuinka munattomia ja virkamiesmäisiä nykypäivän Chamberit ovat tähän verrattuna. Tällaisena haluaisin tämän ottelutyypin muistaa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **** ¾ (motyc)
*** Triple H
** Chris Jericho
* Batista
Yhteenveto: Tapahtuma alkoi hyvin ikävästi, kun kahdessa ensimmäisessä matsissa nähtiin kaksi aitoa loukkaantumista. Mutta vaikka epäonnea olikin matkassa ja alakortti ymmärrettävästä syystä hieman heikompaa tasoa, niin tuo pääottelu oli kyllä kaiken sen hypetyksensä arvoinen. Nosti moty-kilpailun riman todella korkealle heti kättelyssä. Kuumana koko illan käynyt yleisö toi myös mukavasti lisäarvoa, joten kyllä tämä loppujen lopuksi varsin hyvä tapahtuma oli. Annan muuten tälle neljäsosan lisää arvosanaan tuon kuuman yleisön vuoksi ja senkin takia, että Trish-Lita olisi varmasti ollut paljon parempi ilman ikävää loukkaantumista. Tuo pääottelu pitää kyllä jokaisen nähdä.
PPV Ranking 2005
Vuoden matsi ehdokkaat1. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Näinpä on uusi painivuosi laitettu tulille. Torstaina on vuorossa sitten jotain ihan muuta. Nimittän tämän projektin ensimmäinen TNA:n ppv, Final Resolution. Odotettavissa hyvinkin erilaista meininkiä silloin
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Ring of Honor oli siis järjestänyt historian ensimmäisen tapahtumansa n. kuukausi sitten. Uuden promootion avausshow oli oikein toimiva paketti ja nyt ROH sai toisen tilaisuuden kerätä faneja tuotteelleen. Tämä toinen tapahtuma järjestettiin ensimmäisen tapaan Philadelphiassa. Selostuksesta vastasivat jälleen Eric Garculo, sekä painikehistä tuttu Steve Corino.
American Dragon vs. Christopher Daniels
Ensimmäinen Ring of Honor –tapahtuma oli päättynyt American Dragonin, Christopher Danielsin ja Low Kin kolminotteluun. Tuon matsin voittajaksi selvisi Low Ki, joka onnistui selättämään Danielsin. Tulos ei luonnollisestikaan tyydyttänyt sen enempää ”Fallen Angelia” kuin Dragoniakaan. Siksipä koko kolmikko sopi ottelun päätteeksi selvittävänsä lopullisen paremmuutensa seuraavassa ROH-tapahtumassa Round Robin Challengen avulla. Lisää kitkaa miesten välille aiheutti myös se, ettei Daniels suostunut kättelemään kahta kilpakumppaniaan ottelun päätteeksi ”Code of Honorin” mukaisesti. Nyt miesten välinen paremmuus oli kuitenkin tarkoitus selvittää – Round Robin Challenge tarkoitti siis sitä, että jokainen painija kohtaisi toisensa kerran illan aikana. Tämän matsin lisäksi myöhemmin olisi siis luvassa vielä Daniels vs. Ki ja Dragon vs. Ki.
Nyt oli kuitenkin vuorossa American Dragonin ja Christopher Danielsin kohtaaminen. Ja mitäpä tältä huippukaksikolta voisikaan odottaa? Erinomaista painia siis oli takuuvarmasti luvassa, eikä sen suhteen jouduttu pettymään. Miesten tekninen ja taiturimainen paini ei tosin tällä kertaa ehtinyt kasvaa aivan mahtavalle tasolle (pitihän miesten säästää paukkuja vielä toisia ottelujaan varten), mutta erittäin hyvää menoa tässä jälleen nähtiin. Harmillisesti yleisö ei jostain syystä oikein jaksanut syttyä kunnolla tälle avausmatsille, mikä oli hivenen outoa ja antaa pientä miinusta arvosanaan. Joka tapauksessa kovan luokan avaus illalle.
***+ (14:23)
Tag Team Match
Da Hit Squad (Mafia & Monsta Mack) vs. Prince Nana & Eric Tuttle
Prince Nana oli “Era of Honor Beginsissä” ottanut helpon voiton Eric Tuttlesta. ”Towel Boyna” tunnettu Tuttle ei siis ollut varsinainen painija (mies oli toiminut viime show'ssa kehän "siistijänä"), mutta sitten viime tapahtuman tämä oli syystä tai toisesta kääntynyt Nanan palvelijaksi. Sen kummempaa taustatarinaa tällä matsilla ei ollut.
Tämä ottelu oli käytännössä squash. Da Hit Squad saapui kehään Nanan pitäessä promoaan ja miehet hyökkäsivät suin päin Prinssin ja ”Towel Boyn” kimppuun. Itse ottelu oli nopeasti ohi ja ottelun jälkimainingit, joihin liittyi myös homoryhmä Christopher Street Connection, saikin loppujen lopuksi enemmän aikaa kuin se oikea matsi. Tämä kuuluu jälleen kategoriaan ”enemmän segmentti kuin ottelu.”
N/A
Tag Team Match
CW Anderson & Elax vs. Joey Matthews & Christian York
CW Anderson oli varmasti parhaiten tunnettu ajastaan ECW:ssä vuosina 1999-2001. Hänen parinaan oli tässä matsissa Elax niminen miekkonen (joka kuului siis ROH:n henkilökuntaan), jonka Anderson oli napannut parikseen backstagelta, uhottuaan ottavansa tänään voiton olisi hänen tiimitoverinaan kuka tahansa. Joey Matthews taas tultaisiin tuntemaan tulevaisuudessa Joey Mercuryna WWE:n leivissä. Matthewsin parina oli tuttu joukkuekaveri, Christian York.
Tämä oli hyvin tasapaksua menoa. Matthews ja York olivat toki taitava tiimi, mutta Anderson ja Elax eivät tuntuneet sopivan aivan parhaalla tavalla miesten vastustajiksi. Ja olihan se toki ymmärrettävää, Elax kun ei ilmeisesti ainakaan kayfabessa ollut oikea painija (vaikka ihan kivoja liikkeitä väläyttelikin) eikä paritus Andersonin kanssa oikein muutenkaan toiminut. Yleisökään ei jaksanut välittää tästä mittelöstä. Ihan kiva ottelu, muttei mitään muuta.
**+ (7:05)
Singles Match
James Maritato vs. Xavier
Xavierin oli tarkoitus kohdata tässä tapahtumassa Scoot Andrews revanssimatsissa “Era of Honor Beginsistä”. Andrews oli kuitenkin murtanut jalkansa vain paria viikkoa aiemmin, eikä näin ollen pystynyt ottelemaan. Korvaajaksi oli kuitenkin löytynyt kovatasoinen kaveri. James Maritatohan oli tunnutte aiemmin mm. Little Guidona ja tulevaisuudessa mies esiintyisi WWE:ssä Nunziona. Nyt mies kuitenkin otteli nimellä James Maritato – sen nimisenä nälkäisenä nuorukaisena hänet oli tunnettu Japanissa ennen USA:n isoja liigoja ja nyt Maritato tahtoi löytää jälleen noiden vuosien nälän.
Kaksikon ottelu ei jättänyt kylmäksi. Teknistä ja osaavaa painia tarjonneet miehet saivat myös yleisön lämpenemään mukavasti, verrattuna pariin viime matsiin. Ei tässäkään mitään ihmetekoja ehditty nähdä, kiitos lyhyehkön ajan, mutta oikein toimivaa ja mukavaa menoa silti. Xavier on ihan lupaavan oloinen kaveri.
*** (7:13)
Tag Team Match
The Boogie Knight (Drake & Toby) vs. Natural Born Sinners (Homicide & Boogalou)
Näiden joukkueiden kohtaaminen oli ensimmäisessä ROH-tapahtumassa päättynyt The Boogie Knightsin diskausvoittoon, kun Natural Born Sinners oli hylätty kumisen kanan käytöstä aseena (!). Nyt Sinnersit halusivat kostonsa. Ennen ottelua Homicide ja Boogalou olivat mm. pelästyttäneet vastustajansa moottorisahan heilutuksella ja promossaan uhanneet tappaa nämä. Jep, tämä oli toden totta hyvin kaamea feudi.
Onneksi tämä (toivon mukaan näiden joukkueiden viimeinen) kohtaaminen oli nopeasti ohi. Lähinnä squash tämä tosin olikin. Ei meno nyt aivan kamalaa kuitenkaan ollut, muttei myöskään todellakaan sellaista mitä haluaisi nähdä lisää.
*½ (2:49)
Singles Match (Round Robin Challenge)
Christopher Daniels vs. Low Ki
Onneksi paluu taidokkaan painin pariin oli pikainen. Tämä oli siis toinen ottelu Round Robin Challengesta, johon myös American Dragon kuului.
Ja tämä kaksikko pisti kehässä jopa vielä asteen verran paremmaksi kuin Daniels ja Dragon. Todella intensiivistä ja taukoamatonta menoa koko ottelun keston ajan. Myös illan avausmatsin tapahtumat otettiin hyvin ottelun kulussa huomioon. Jostain syystä yleisö ei tämänkään matsin aikana ollut hirveän äänekäs, vaikka saikin nauttia huippuluokan painista. Reilussa kymmenessä minuutissa ei toki klassikkoja painita, mutta tosi kovan matsin nämä miehet kyllä jälleen tarjosivat. Ja mikä parasta, tätä herkkua olisi vielä tulossa ottelun verran lisää
***½ (11:02)
Tässä vaiheessa nähtiin viime show’n tapaan Texas Wrestling Academyn haasteottelu. Osallistujina tällä kertaa muuan Paul London sekä Chris Marvel. Ottelu jouduttiin kuitenkin keskeyttämään jo parin minuutin jälkeen, Marvelin murrettua jalkansa ilkeän näköisesti Londonin Asai Moonsaultia vastaanottaessaan. Harmi juttu, tämä vaikutti lupaavalta matsilta. Ilmeisesti Marvel oli sivussa jalkansa vuoksi yli vuoden, joten mistään pikkujutusta ei ollut kyse.
Singles Match
Jay Briscoe vs. Spanky
Jay Briscoe oli hävinnyt Era of Honor Begins –tapahtumassa Amazing Redille. Spanky oli taas ollut voitokkaampi omassa ottelussaan ja ansainnut itselleen ROH-sopimuksen. Nyt nämä kaksi nuorukaista asettuisivat vastakkain ensi kertaa.
Ja kerrassaan oivalliseksi paritukseksi tämä paljastuikin. Vaikka meno oli jo oikein mallikasta mattopainin ja hieman lennokkaamman tyylin sekoitusta ensimmäisen puolikkaan ajan, päästiin vasta jälkimmäisellä puoliskolla toden teolla vauhtiin. Spanky nimittäin sai vuotavan haavan otsaansa Briscoen lennätettyä tämän päin kehätolppaa – Spanky tosin tuntui ainoastaan sisuuntuvan tästä iskusta. Niinpä viimeiset minuutit nähtiin todella intensiivistä ja hienoa menoa, tyylikkäällä lopetuksella. Ei ehkä MOTN, mutta illan parhaimmistoa. Näitä kahta katselisi mieluusti lisää.
*** (11:23)
Tag Team Match
Divine Storm (Chris Divine & Quiet Storm) vs. SAT (Joel Maximo & Jose Maximo) vs. Brian XL & Amazing Red
Nämä kuusi lennokasta painijaa olivat kohdanneet toisensa viimeksi 6-Wayssa, mutta tänään oteltaisiin joukkueina. Tiimeillä oli kuitenkin vielä keskenään eripuraisuuksia viime show’n matsin jäljiltä.
Monet pitävät varmaan tämän tyyppisiä spottailu-koitoksia paljonkin pienemmässä arvossa, kuin vaikkapa Daniels/Dragon/Ki kolmikon teknisesti taitavia otteluita. Minusta näitä high flying –matseja ei kuitenkaan tulisi soimata liikaa, sillä onnistuessaan ne ovat usein oikein viihdyttäviä koitoksia. Kuten vaikkapa tämä. Toki ottelua häiritsi jonkin verran sen käyminen ns. lucha-säännöillä, joidenka mukaan painija voi korvata toisen kehässä myös ilma tagia, mikäli tämä joutuu kehän ulkopuolelle. Tämä teki matsista paikoin hieman sekavan. Mitään suurempaa tarinaa tässä ei pyritty rakentamaan, vaan ennemminkin tämä toimi välipalana ennen illan ME:tä. Ja toimitti siinä roolissa oikein hyvin.
*** (12:13)
Singles Match, Special Referee: Ken Shamrock (Round Robin Challenge)
American Dragon vs. Low Ki
Oli aika illan viimeisen Round Robin Challenge –ottelun ja samalla koko tapahtuman päättävän matsin. Kummallakin ottelijalla oli siis tätä ennen alla ottelu Christopher Danielsia vastaan. Ennen taiston alkua ilmestyi kehään jostain syystä Ken Shamrock, joka kertoi olevansa vaikuttunut molemmista ottelijoista ja haluavansa tuomaroida matsin.
Tämä oli paitsi painillisesti hiton kova matsi, niin myös rakenteelta erinomainen. Ottelu aloitettiin lukotusten täyteisellä mattopainiosuudella, mutta näin taitavien miesten tarjotessa moista, ei sana ”tylsä” tullut mieleenkään. Tämän jälkeen ottelussa pistettiin isompi vaihde silmään ja pikku hiljaa taistoon saatiin mukaan myös miesten isoja liikkeitä. Mikä tärkeintä, kumpikin painija tuntui käyvän enimmäkseen niiden kehonosien kimppuun, jotka vastustaja oli aiemmassa ottelussaan satuttanut – yksinkertaista, mutta heti paljon uskottavuutta otteluun tuovaa toimintaa. Ottelun venyessä yhä pidemmäksi, alkoi voiton tavoittelu tuntua ihan oikeasti taistelulta. Ja omanlaisensa taisteluvoiton toinen ottelijoista myös sai, oikein onnistuneesta lopetuksesta täytyy antaa vielä plussa arvosanan perään. Äärimmäisen kova ottelu, joka oli ehdottomasti kaikin puolin ME-matsin arvoinen. Myös Shamrock hoiti tuomarin roolinsa hyvin, eikä vetänyt mitään turhaa roolia ottelun kulussa. Tähänastisen painivuoden 2002 kovin matsi.
****+ (32:07)
Yhteenveto: Tässä tapahtumassa nähtiin paljon oikein hyviä otteluita (6 ottelua saavutti ***-rajan) ja yksi yli neljän tähden kamppailukin. Puhtaasti painillisesti tämä oli siis oikein mainio show. Toimintaan antoi myös hauskan ja viihdyttävän säväyksensä Garculon ja Corinon hieno selostustiimi. Se, miksi tämä tapahtuma ei kuitenkaan nouse sinne aivan muistettavimpien joukkoon, johtuu pitkälti jo ensimmäistäkin tapahtumaa vaivanneesta seikasta. Ymmärrettävästi pienen promootion talous ei ollut varmastikkaan mitenkään erityisen paljon plussan puolella, mutta miinusta show'n tuotantoarvosta pitää silti antaa. Promoista kehässä ei saanut taaskaan käytännössä juuri mitään selvää, eikä takahuonesegmenttien alkeellisuuskaan tuo erityisemmin lisäarvoa tapahtumalle. Paini on totta kai kuitenkin se ykkösseikka aina näissä tapahtumissa (ja toki muutenkin ROH:ssa), joten kyllä tästä jäi silti hyvä maku suuhun. ROH:n rosterissa oli vuonna 2002 todella paljon potentiaalia.
Vuoden 2002 PPV:t
Sananen vielä tavasta, jolla arvostelen tapahtumia. Ensinäkin lasken käytyjen matsien tähtimääristä keskiarvon (joka pyöristyy 0.25 tähden tarkkuudella). Tämän jälkeen lisään siihen 0-1 tähteä lisää, riippuen siitä kuinka hyvin show'n muut osat onnistuivat (segmentit, selostus...). Tästä muodostuu sitten kokonaisarvosana tapahtumalle.
Ring of Honor:
Round Robin Challenge
30.3.2002
Singles Match (Round Robin Challenge)Round Robin Challenge
30.3.2002
American Dragon vs. Christopher Daniels
Ensimmäinen Ring of Honor –tapahtuma oli päättynyt American Dragonin, Christopher Danielsin ja Low Kin kolminotteluun. Tuon matsin voittajaksi selvisi Low Ki, joka onnistui selättämään Danielsin. Tulos ei luonnollisestikaan tyydyttänyt sen enempää ”Fallen Angelia” kuin Dragoniakaan. Siksipä koko kolmikko sopi ottelun päätteeksi selvittävänsä lopullisen paremmuutensa seuraavassa ROH-tapahtumassa Round Robin Challengen avulla. Lisää kitkaa miesten välille aiheutti myös se, ettei Daniels suostunut kättelemään kahta kilpakumppaniaan ottelun päätteeksi ”Code of Honorin” mukaisesti. Nyt miesten välinen paremmuus oli kuitenkin tarkoitus selvittää – Round Robin Challenge tarkoitti siis sitä, että jokainen painija kohtaisi toisensa kerran illan aikana. Tämän matsin lisäksi myöhemmin olisi siis luvassa vielä Daniels vs. Ki ja Dragon vs. Ki.
Nyt oli kuitenkin vuorossa American Dragonin ja Christopher Danielsin kohtaaminen. Ja mitäpä tältä huippukaksikolta voisikaan odottaa? Erinomaista painia siis oli takuuvarmasti luvassa, eikä sen suhteen jouduttu pettymään. Miesten tekninen ja taiturimainen paini ei tosin tällä kertaa ehtinyt kasvaa aivan mahtavalle tasolle (pitihän miesten säästää paukkuja vielä toisia ottelujaan varten), mutta erittäin hyvää menoa tässä jälleen nähtiin. Harmillisesti yleisö ei jostain syystä oikein jaksanut syttyä kunnolla tälle avausmatsille, mikä oli hivenen outoa ja antaa pientä miinusta arvosanaan. Joka tapauksessa kovan luokan avaus illalle.
***+ (14:23)
Tag Team Match
Da Hit Squad (Mafia & Monsta Mack) vs. Prince Nana & Eric Tuttle
Prince Nana oli “Era of Honor Beginsissä” ottanut helpon voiton Eric Tuttlesta. ”Towel Boyna” tunnettu Tuttle ei siis ollut varsinainen painija (mies oli toiminut viime show'ssa kehän "siistijänä"), mutta sitten viime tapahtuman tämä oli syystä tai toisesta kääntynyt Nanan palvelijaksi. Sen kummempaa taustatarinaa tällä matsilla ei ollut.
Tämä ottelu oli käytännössä squash. Da Hit Squad saapui kehään Nanan pitäessä promoaan ja miehet hyökkäsivät suin päin Prinssin ja ”Towel Boyn” kimppuun. Itse ottelu oli nopeasti ohi ja ottelun jälkimainingit, joihin liittyi myös homoryhmä Christopher Street Connection, saikin loppujen lopuksi enemmän aikaa kuin se oikea matsi. Tämä kuuluu jälleen kategoriaan ”enemmän segmentti kuin ottelu.”
N/A
Tag Team Match
CW Anderson & Elax vs. Joey Matthews & Christian York
CW Anderson oli varmasti parhaiten tunnettu ajastaan ECW:ssä vuosina 1999-2001. Hänen parinaan oli tässä matsissa Elax niminen miekkonen (joka kuului siis ROH:n henkilökuntaan), jonka Anderson oli napannut parikseen backstagelta, uhottuaan ottavansa tänään voiton olisi hänen tiimitoverinaan kuka tahansa. Joey Matthews taas tultaisiin tuntemaan tulevaisuudessa Joey Mercuryna WWE:n leivissä. Matthewsin parina oli tuttu joukkuekaveri, Christian York.
Tämä oli hyvin tasapaksua menoa. Matthews ja York olivat toki taitava tiimi, mutta Anderson ja Elax eivät tuntuneet sopivan aivan parhaalla tavalla miesten vastustajiksi. Ja olihan se toki ymmärrettävää, Elax kun ei ilmeisesti ainakaan kayfabessa ollut oikea painija (vaikka ihan kivoja liikkeitä väläyttelikin) eikä paritus Andersonin kanssa oikein muutenkaan toiminut. Yleisökään ei jaksanut välittää tästä mittelöstä. Ihan kiva ottelu, muttei mitään muuta.
**+ (7:05)
Singles Match
James Maritato vs. Xavier
Xavierin oli tarkoitus kohdata tässä tapahtumassa Scoot Andrews revanssimatsissa “Era of Honor Beginsistä”. Andrews oli kuitenkin murtanut jalkansa vain paria viikkoa aiemmin, eikä näin ollen pystynyt ottelemaan. Korvaajaksi oli kuitenkin löytynyt kovatasoinen kaveri. James Maritatohan oli tunnutte aiemmin mm. Little Guidona ja tulevaisuudessa mies esiintyisi WWE:ssä Nunziona. Nyt mies kuitenkin otteli nimellä James Maritato – sen nimisenä nälkäisenä nuorukaisena hänet oli tunnettu Japanissa ennen USA:n isoja liigoja ja nyt Maritato tahtoi löytää jälleen noiden vuosien nälän.
Kaksikon ottelu ei jättänyt kylmäksi. Teknistä ja osaavaa painia tarjonneet miehet saivat myös yleisön lämpenemään mukavasti, verrattuna pariin viime matsiin. Ei tässäkään mitään ihmetekoja ehditty nähdä, kiitos lyhyehkön ajan, mutta oikein toimivaa ja mukavaa menoa silti. Xavier on ihan lupaavan oloinen kaveri.
*** (7:13)
Tag Team Match
The Boogie Knight (Drake & Toby) vs. Natural Born Sinners (Homicide & Boogalou)
Näiden joukkueiden kohtaaminen oli ensimmäisessä ROH-tapahtumassa päättynyt The Boogie Knightsin diskausvoittoon, kun Natural Born Sinners oli hylätty kumisen kanan käytöstä aseena (!). Nyt Sinnersit halusivat kostonsa. Ennen ottelua Homicide ja Boogalou olivat mm. pelästyttäneet vastustajansa moottorisahan heilutuksella ja promossaan uhanneet tappaa nämä. Jep, tämä oli toden totta hyvin kaamea feudi.
Onneksi tämä (toivon mukaan näiden joukkueiden viimeinen) kohtaaminen oli nopeasti ohi. Lähinnä squash tämä tosin olikin. Ei meno nyt aivan kamalaa kuitenkaan ollut, muttei myöskään todellakaan sellaista mitä haluaisi nähdä lisää.
*½ (2:49)
Singles Match (Round Robin Challenge)
Christopher Daniels vs. Low Ki
Onneksi paluu taidokkaan painin pariin oli pikainen. Tämä oli siis toinen ottelu Round Robin Challengesta, johon myös American Dragon kuului.
Ja tämä kaksikko pisti kehässä jopa vielä asteen verran paremmaksi kuin Daniels ja Dragon. Todella intensiivistä ja taukoamatonta menoa koko ottelun keston ajan. Myös illan avausmatsin tapahtumat otettiin hyvin ottelun kulussa huomioon. Jostain syystä yleisö ei tämänkään matsin aikana ollut hirveän äänekäs, vaikka saikin nauttia huippuluokan painista. Reilussa kymmenessä minuutissa ei toki klassikkoja painita, mutta tosi kovan matsin nämä miehet kyllä jälleen tarjosivat. Ja mikä parasta, tätä herkkua olisi vielä tulossa ottelun verran lisää
***½ (11:02)
Tässä vaiheessa nähtiin viime show’n tapaan Texas Wrestling Academyn haasteottelu. Osallistujina tällä kertaa muuan Paul London sekä Chris Marvel. Ottelu jouduttiin kuitenkin keskeyttämään jo parin minuutin jälkeen, Marvelin murrettua jalkansa ilkeän näköisesti Londonin Asai Moonsaultia vastaanottaessaan. Harmi juttu, tämä vaikutti lupaavalta matsilta. Ilmeisesti Marvel oli sivussa jalkansa vuoksi yli vuoden, joten mistään pikkujutusta ei ollut kyse.
Singles Match
Jay Briscoe vs. Spanky
Jay Briscoe oli hävinnyt Era of Honor Begins –tapahtumassa Amazing Redille. Spanky oli taas ollut voitokkaampi omassa ottelussaan ja ansainnut itselleen ROH-sopimuksen. Nyt nämä kaksi nuorukaista asettuisivat vastakkain ensi kertaa.
Ja kerrassaan oivalliseksi paritukseksi tämä paljastuikin. Vaikka meno oli jo oikein mallikasta mattopainin ja hieman lennokkaamman tyylin sekoitusta ensimmäisen puolikkaan ajan, päästiin vasta jälkimmäisellä puoliskolla toden teolla vauhtiin. Spanky nimittäin sai vuotavan haavan otsaansa Briscoen lennätettyä tämän päin kehätolppaa – Spanky tosin tuntui ainoastaan sisuuntuvan tästä iskusta. Niinpä viimeiset minuutit nähtiin todella intensiivistä ja hienoa menoa, tyylikkäällä lopetuksella. Ei ehkä MOTN, mutta illan parhaimmistoa. Näitä kahta katselisi mieluusti lisää.
*** (11:23)
Tag Team Match
Divine Storm (Chris Divine & Quiet Storm) vs. SAT (Joel Maximo & Jose Maximo) vs. Brian XL & Amazing Red
Nämä kuusi lennokasta painijaa olivat kohdanneet toisensa viimeksi 6-Wayssa, mutta tänään oteltaisiin joukkueina. Tiimeillä oli kuitenkin vielä keskenään eripuraisuuksia viime show’n matsin jäljiltä.
Monet pitävät varmaan tämän tyyppisiä spottailu-koitoksia paljonkin pienemmässä arvossa, kuin vaikkapa Daniels/Dragon/Ki kolmikon teknisesti taitavia otteluita. Minusta näitä high flying –matseja ei kuitenkaan tulisi soimata liikaa, sillä onnistuessaan ne ovat usein oikein viihdyttäviä koitoksia. Kuten vaikkapa tämä. Toki ottelua häiritsi jonkin verran sen käyminen ns. lucha-säännöillä, joidenka mukaan painija voi korvata toisen kehässä myös ilma tagia, mikäli tämä joutuu kehän ulkopuolelle. Tämä teki matsista paikoin hieman sekavan. Mitään suurempaa tarinaa tässä ei pyritty rakentamaan, vaan ennemminkin tämä toimi välipalana ennen illan ME:tä. Ja toimitti siinä roolissa oikein hyvin.
*** (12:13)
Singles Match, Special Referee: Ken Shamrock (Round Robin Challenge)
American Dragon vs. Low Ki
Oli aika illan viimeisen Round Robin Challenge –ottelun ja samalla koko tapahtuman päättävän matsin. Kummallakin ottelijalla oli siis tätä ennen alla ottelu Christopher Danielsia vastaan. Ennen taiston alkua ilmestyi kehään jostain syystä Ken Shamrock, joka kertoi olevansa vaikuttunut molemmista ottelijoista ja haluavansa tuomaroida matsin.
Tämä oli paitsi painillisesti hiton kova matsi, niin myös rakenteelta erinomainen. Ottelu aloitettiin lukotusten täyteisellä mattopainiosuudella, mutta näin taitavien miesten tarjotessa moista, ei sana ”tylsä” tullut mieleenkään. Tämän jälkeen ottelussa pistettiin isompi vaihde silmään ja pikku hiljaa taistoon saatiin mukaan myös miesten isoja liikkeitä. Mikä tärkeintä, kumpikin painija tuntui käyvän enimmäkseen niiden kehonosien kimppuun, jotka vastustaja oli aiemmassa ottelussaan satuttanut – yksinkertaista, mutta heti paljon uskottavuutta otteluun tuovaa toimintaa. Ottelun venyessä yhä pidemmäksi, alkoi voiton tavoittelu tuntua ihan oikeasti taistelulta. Ja omanlaisensa taisteluvoiton toinen ottelijoista myös sai, oikein onnistuneesta lopetuksesta täytyy antaa vielä plussa arvosanan perään. Äärimmäisen kova ottelu, joka oli ehdottomasti kaikin puolin ME-matsin arvoinen. Myös Shamrock hoiti tuomarin roolinsa hyvin, eikä vetänyt mitään turhaa roolia ottelun kulussa. Tähänastisen painivuoden 2002 kovin matsi.
****+ (32:07)
Yhteenveto: Tässä tapahtumassa nähtiin paljon oikein hyviä otteluita (6 ottelua saavutti ***-rajan) ja yksi yli neljän tähden kamppailukin. Puhtaasti painillisesti tämä oli siis oikein mainio show. Toimintaan antoi myös hauskan ja viihdyttävän säväyksensä Garculon ja Corinon hieno selostustiimi. Se, miksi tämä tapahtuma ei kuitenkaan nouse sinne aivan muistettavimpien joukkoon, johtuu pitkälti jo ensimmäistäkin tapahtumaa vaivanneesta seikasta. Ymmärrettävästi pienen promootion talous ei ollut varmastikkaan mitenkään erityisen paljon plussan puolella, mutta miinusta show'n tuotantoarvosta pitää silti antaa. Promoista kehässä ei saanut taaskaan käytännössä juuri mitään selvää, eikä takahuonesegmenttien alkeellisuuskaan tuo erityisemmin lisäarvoa tapahtumalle. Paini on totta kai kuitenkin se ykkösseikka aina näissä tapahtumissa (ja toki muutenkin ROH:ssa), joten kyllä tästä jäi silti hyvä maku suuhun. ROH:n rosterissa oli vuonna 2002 todella paljon potentiaalia.
Vuoden 2002 PPV:t
- Era of Honor Begins (ROH): *** / ***½
WrestleMania X8 (WWF): ***- / ***½
Royal Rumble (WWF): ***- / ***½
No Way Out (WWF): ***- / ***½
Round Robin Challenge (ROH): *** / ***+
Sananen vielä tavasta, jolla arvostelen tapahtumia. Ensinäkin lasken käytyjen matsien tähtimääristä keskiarvon (joka pyöristyy 0.25 tähden tarkkuudella). Tämän jälkeen lisään siihen 0-1 tähteä lisää, riippuen siitä kuinka hyvin show'n muut osat onnistuivat (segmentit, selostus...). Tästä muodostuu sitten kokonaisarvosana tapahtumalle.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Sittenpä hypätään luvatusti ihan erilaisiin tunnelmiin.
Sunnuntai 16. Tammikuuta 2005
Impact Zone, Orlando, Florida
Nyt sukelletaan tuntemattomille vesille. Aloitin TNA:ta edes vilkuilemaan ensimmäistä kertaa kun Kurt Angle sinne siirtyi marraskuussa 2006. Ensimmäinen TNA-matsini oli se Anglen ja Joen kuuluisa ensimmäinen kohtaaminen. Kunnollinen aktiiviseuraaminen alkoi vasta ihan vuoden 2007 lopussa intistä kotiuduttuani. Toki joitain yksittäisiä otteluita vuosilta 02-07 olen nähnyt, mutta kovin kummoista kuvaa promootion meiningistä ylipäätään ei ole. Niinpä onkin hauskaa katsoa jotain aivan uutta. Noista WWE:n tapahtumista kun jonkinlainen mielikuva joka tapauksessa on. Mutta lähdetään nyt rohkeasti seikkailemaan. Selostajina tapahtumassa Mike Tenay ja Don ”you've gotta be kidding me” West.
6-Man Tag Team Match
Christopher Daniels, Frankie Kazarian & Matt Bentley VS. 3 Live Kru (BG James, Ron Killings & Konnan)
Tuttuja miehiä. BG James oli tietenkin WWE:ssä Road Doggina paremmin tunnettu jamppa ja Ron Killingsistä tuli myöhemmin R-Truth. Myös Konnan oli tuttu kaveri WCW:stä. Tässä vaiheessahan BG & Konnan alkoivat olla varsin iäkkäitä, mutta mikkitaidot eivät tietenkään olleet minnekään kadonneet, ja niitä he pääsivätkin esittelemään ennen matsin alkua. Ottelulla nyt ei ollut erikoisempaa taustaa: kolme x-divaripainijaa vaan halusivat näyttää kyntensä tätä tallia vastaan.
Matsi olikin varsin mukavaa kuuden miehen mättöä. Toiminta pysyi kiihkeänä lukuunottamatta BG Jamesin kehävuorojen aikana, jolloin keskityttiin enemmän showboattailuun ja yleisön härnäämiseen. Minun makuuni meno oli ajoittain jopa liian sekavaa, mutta kyllä tämä juuri ja juuri pystyttiin kasassa pitämään. Ei mikään huikea avausmatsi, mutta ei huonokaan.
Arvosana: ** ½
Singles Match
Primetime VS. Sonjay Dutt
Sitten päästiin sen TNA:n lippulaivan eli X-divisioonan pariin. Primetime oli luonnollisestikin WCW:stä tuttu Elix Skipper. Hän oli vain jostain syystä päättänyt käyttää ainoastaan tuota lisänimeään. Sonjay Dutt taasen tuttu kaveri TNA:n myöhemmiltä vuosilta. Erityisempää panosta tälläkään ottelulla ei ollut. Kaksikko vain mitteli voimiaan siinä toivossa, että voitto veisi askeleen lähemmäksi mestaruusmatsia.
Melkoista spottailua tämä oli, mutta siitähän TNA tähän aikaan kaiketi oli tunnettu. Etenkin Sonjay pääsi esittelemään kaikennäköisiä kierreloikkiaan kun heelin roolia vetänyt Primetime tarkoituksellisesti otti vähän maltillisemmin. Hienoja spotteja, ja loppuun saatiin tulisia läheltä piti-tilanteita. Oikein mukava ottelu, parempi kuin opener.
Arvosana: ***
Singles Match
Kid Kash VS. Dustin Rhodes
Tällä oli jonkinlaista taustaakin takana. Entisellä x-divisioonan mestari Kashilla oli ollut erimielisyyksiä Dusty Rhodesin kanssa, joka oli tähän aikaan TNA:n on-screen auktoriteettihahmo. Olikin vain ajan kysymys ennen kuin poika tuli isipappaansa auttamaan.
Nyt täytyy sanoa, että en uskaltanut tältä ottelulta odottaa yhtään mitään. Ja alku ei tosiaan hyvältä näyttänytkään kun homma oli yksipuolista Dustinin hallintaa. Mutta niin vain tähänkin saatiin puhallettua liekkiä. Kash alkoi targetoimaan Rhodesin polvea, ja tätä hän möikin aivan hämmentävän hyvin. Etenkin Kashin sammakonloikka suoraan polveen päälle oli hieno spotti. Loppujen lopuksi tästä kehkeytyi oikein mainio iso mies vs pieni mies -taistelu. Viimeiset pari minuuttia olivat oikein maukasta katsottavaa. Oikein hyvä ottelu tämäkin, ppv on alkanut varsin vahvasti.
Arvosana: ** ¾
Singles Match
Raven VS. Erik Watts
Nyt on pakko myöntää, että jouduin nettiin etsimään tietoa Erik Wattsista. Internetin pohjaton tietokanta osasi kertoa, että Watts on entisiä WCW-painijoita (ylläri) ja sen lisäksi takapäivien painijan ja bookkaajan Bill Wattsin poika. Miehen ura ei ollut missään vaiheessa ottanut kunnolla tulta alleen, mutta hän oli tullut vielä kerran etsimään menestystä TNA:sta. Taustalla oli sellainen tarina, että Raven oli onnistunut hallitsemaan Wattsin mieltä viime aikoina ja käyttänyt tätä omana sätkynukkenaan. Diamond Dallas Pagen tultua TNA:han oli Watts kuitenkin palannut järkiinsä ja halusi nyt kostaa Ravenille tämän kierot temput.
Tässä vaiheessa Raven oli vielä kohtuullisen vetreässä kunnossa, ja se pelastikin ottelun täydelliseltä floppaamiselta. Watts nimittäin oli isokokoinen ja kankea hossi, jolla ei kovin paljoa annettavaa ollut. Yhden ihan komean Dropkickin hän kyllä tempaisi, mutta siihenpä se jäikin. Eipä ihme, että mies ei WCW:ssäkään suurempaa mainetta niittänyt. Raven teki kovasti töitä ja hänen ansiostaan tämä ottelu oli ihan siedettävää katsottavaa. Ei todellakaan erikoista, mutta sellainen tavanomaisen tv-matsin taso onnistuttiin ylittämään. Aluksi botchattu loppuspotti oli kyllä nolon näköinen, mutta onneksi se paikattiin heti perään.
Arvosana: ** ¼
Singles Match (Special Referee Roddy Piper)
Scott Hall VS. Jeff Hardy
Ja sitten Kohtuullisen pulskassa kunnossa tässä vaiheessa ollut Scott Hall saapui paikalle Elvikseksi pukeutuneena. Tämä ei kuitenkaan ollut mitään poikkeuksellista. Hall, Nash ja mestari Jeff Jarrett nimittäin muodostivat tallin nimeltään ”Kings Of Wrestling” ja miehet useasti tahallaan pukeutuivat tällaiseen aivan överiksi vedettyihin kostyymeihin. Hassua muuten, että Claudio & Hero käyttivät puoli vuosikymmentä myöhemmin täysin samaa nimeä. En kyllä yhtään osaa sanoa, miksi Hall & Hardy tässä kohtasivat, enkä varsinkaan sitä, miksi ihmeessä Roddy Piper oli ottelun erikoistuomarina, mutta tällainen ottelu joka tapauksessa nähtiin.
Odotetusti ottelun painillinen anti oli aika lailla mitätön. Hall ei tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin steppaili ympäri kehää, löi nyrkillä ja iski yhden Fallaway Slamin. Ja Hardynkin painiliikkeet rajoittuivat niihin muutamien signaturen ja finisherin läiskimiseen. Hallin ja Piperin välillä nähtiin kyllä ihan toimivaa huumoriakin, mutta olihan tämä kokonaisuutena aika lailla kamala ottelu. Illan ensimmäinen oikeasti huono matsi.
Arvosana: * ½
# 1 Contender's Match (Elimination Rules)
Monty Brown VS. Kevin Nash VS. Diamond Dallas Page
Tämän ottelun voittaja kohtaisi illan päämatsissa Jeff Jarrettin mestaruudesta. Pomomies Dusty Rhodes oli sekoittanut pakkaa nimeämällä Kings Of Wrestlingiä edustavan Nashin mukaan matsiin. Joten tässä nyt mitattiin Nashin lojaaliutta. Kumpi olisi tärkeämpää? Hengaaminen JJ:n kanssa, vai mestaruuden voittaminen? Ja täytyy sanoa, että olin innoissani kuin pikkupoika kun myös DDP oli matsissa mukana. Tiesin kyllä siitä, että DDP myös TNA:ssa käväisi, mutta luulin ettei hän siellä aktiivipainijan roolissa ollut. Oletukseni oli kuitenkin väärä. Vaikka DDP toki vanha olikin, niin oli kyllä mukavaa nähdä yhtä suosikkiani kehässä. Monty Brown oli sitten muita huomattavasti nuorempi mörssäri. Hänet jotkut saattavat muistaa myös Marcus Cor Vonina.
Alku oli kyllä melkoista löntystelyä, kiitos pääasiassa Nashin. Sitten kun hänet saatiin eliminoitua, niin Brownin ja DDP:n välillä nähtiin ihan mukavaa painiakin. Eihän DDP todellakaan enää huippuiskussaan ollut, mutta osasi edelleen myydä iskuja näyttävästi ja pelkällä läsnäolollaan toi sellaista suuruuden tuntua tähän. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän edelleen otteli, mutta toisaalta olen ehkä fanitukseni vähän jäävi sanomaan tuohon yhtään mitään. Ihan katsottava matsi tämä oli.
Arvosana: ** ½
NWA World Tag Team Championship Match
America's Most Wanted (James Storm & Chris Harris) VS. Team Canada © (Eric Young & Bobby Roode) w./Coach D'Amore
Nyt oli odotettavissa kovaa settiä. AMW oli tähän aikaan jenkilässä ehdottomasti parhaita joukkueita, eikä Team Canadakaan paljoa taakse jäänyt. Oli kyllä hauskaa nähdä Roodea, Stormia ja Youngia täältä uransa alkutaipaleelta.
Tässä ottelussa oli ehkä aavistuksen verran liikaa sellaista nuoruuden innon mukanaan tuomaa säätämistä ja kohkaamista. Tarkoitan liikkeiden ajoituksia ja kehäpsykologisia asioita, mutta kyllähän tuon voi antaa anteeksi. Harrisia lukuunottamatta kaikki olivat kuitenkin nuoria ja nälkäisiä miehiä, jotka halusivat tarjota mahdollisimman räväyttävän matsin. Ja vaikka tuossa alussa meno vaikuttikin vähän sekavalta, niin tästä tuli sittenkin ihan huipputason ottelu. Tempo pysyi kovana koko ottelun ajan, Scott D'Amore kehän laidalla toi oman lisänsä ja tunnelmaa riitti. Matsin viimeiset kolmisen minuuttia olivat huimaa tykitystä. Jännittävää near fallia toisensa perään ja monesti olinkin aivan varma matsin päättyvän. Myöskin sekaantumisia nähtiin, mutta tähän hullunmyllyyn ne jotekin sopivat, eivätkä rikkoneet ottelun kulkua, vaan enemmänkin toivat sille lisäarvoa. Todellista tykitystä, jossa sai haukkoa henkeään ja penkin laidalla jännittää kuinka tässä oikein käy. Eipä ihme, että Young, Roode & Storm edelleen ovat TNA:n kantavia voimia.
Arvosana: ****
X-Division Championship Match (3-Way Ultimate X)
Chris Sabin VS. AJ Styles VS. Petey Williams © w./Coach D'Amore
Jos oli edellinen matsi huikeaa nonstop-tykitystä, niin millähän sanoilla tätä sitten kuvailisi? Matsimuotona oli tosiaan Ultimate X, mainospuheen mukaan ”lajin vaarallisin ottelumuoto” ja ottelijoina kolme X-divisioonan huippua. Tässä vaiheessa Petey oli pitänyt vyötä jo ennätyksellisin pitkään, yli 5 kuukautta. Sabinista oli nopeasti tullut UX-otteluiden erikoistaitaja (hän oli vuonna 2004 voittanut 3/3 UX-matsia) ja AJ Styles puolestaan oli mies, joka alunperin toi X-divisioonan ”kartalle.” Nyt oli Peteyllä melkoinen haaste siis edessä.
Tätä voi tavallaan verrata edellisessä WWE:n tapahtumassa nähtyyn Elimination Chamberiin. Kummatkin ottelumuodot ovat kärsineet vuosien saatossa inflaation, mutta alkuvuodesta 2005 sitä ei ollut vielä tapahtunut. Otteluun laitettiin parhaat voimat liikkeelle ja homma oli todellista ”all out” menoa. Elimination Chamber oli sitä, ja niin oli tämäkin. Sabin, Styles ja Williams laittoivat todellakin kaikkensa peliin, ja kirjaimellisesti riskeerasivat henkensä ja terveytensä tehdessään näitä huimia spottejaan. Tästä ottelusta on jäänyt pari sellaista kohokohtaa, joita pyöritetään edelleen hypepaketeissa. Esimerkiksi se AJ:n aivan sairas putoaminen kaapeleilta roikkumasta kehään. Myymistä ei myöskään täysin unohdettu, joten ottelusta ei tullut sellaista puhdasta sirkusesitystä, johon vaara oli olemassa. Tämä oli yhtä lailla upea ottelu kuin tätä ennen nähty joukkuematsikin. Jälleen sai penkin laidalla jännittää ottelun voittajaa, ja haukkoa henkeään. Upea matsi. Hatunnosto koko kolmikolle.
Arvosana: ****
NWA World Heavyweight Championship Match
Jeff Jarrett © VS. Monty Brown
Tämä tietysti spoilaa tuon kolminottelun voittajan, mutta spoilatkoon. Ilkeä Jeff Jarrett oli isännän ottein hallinnut mestaruutta jo toukokuusta 2004 saakka ja oli aina löytänyt jonkun alhaisen konstin, jolla säilyttää vyönsä. Nyt hänelle tarjosi haasteen nuori ja nälkäinen tuhoajakone ”Alpha Male” Monty Brown.
Jarrett on toki ihan hyvä painija, mutta sellainen huipputason kehävelho hän ei ole koskaan ollut. Brown taasen oli vakuuttava kuin mikä, mutta ei hänestäkään ollut ottelun ”kantavaksi” osapuoleksi. Onneksi tämä oli kuitenkin tiedostettu, eikä tästä edes yritetty mitään väkisin väännettyä klassikkoa tehdä. Yleisössä ja kehän laidalla vietettiin paljon aikaa ja tuomaribumppeja hyödynnettiin. Tuossa vedettiin kyllä tuttuun tyyliin överiksi, kun tuomari aina sopivasti heräsi laskemaan hartioita mattoon, mutta vajosi aina välillä tajuttomaksi kun aseita käytettiin. Joten ”ylibookkaus” on varmaan ihan oikea sana tätä matsia kuvaillessa. Pääotteluksi toki vähän pettymys, mutta ainakin Monty Brown tuntui matsin jälkeen todella kovalta äijältä. Kelvollinen esitys. Tosin kahden tätä edeltävän matsin jälkeen olikin melkoinen mahdottomuus pistää enää paremmaksi.
Arvosana: ** ¾
*** AJ Styles
** AMW
* Petey Williams
Yhteenveto: Hyvin mielenkiintoista ja vaihtelevaa tarjontaa. Välillä kyllä tuli erittäin vahvoja WCW-viboja, mutta sitten kun mukana oli tuota huikaisevaa x-divisioonan tykitystä niin aika monipuolista settiä tämä oli. Oikeasti aika hämmentävääkin miten yhteen kolmituntiseen voi mahtua niin erilaiselta tuntuvaa tavaraa. Joukkuematsi ja Ultimate X olivat mahtavia ja tunnelma oli korkealla koko illan ajan. Joten kokonaisuutena varsin hyvä ppv ja mielenkiinnolla jään odottamaan mitä TNA tarjoaa seuraavalla kerralla.
PPV Ranking 2005
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Seuraavaksi sitten Rumblataan.
Sunnuntai 16. Tammikuuta 2005
Impact Zone, Orlando, Florida
Nyt sukelletaan tuntemattomille vesille. Aloitin TNA:ta edes vilkuilemaan ensimmäistä kertaa kun Kurt Angle sinne siirtyi marraskuussa 2006. Ensimmäinen TNA-matsini oli se Anglen ja Joen kuuluisa ensimmäinen kohtaaminen. Kunnollinen aktiiviseuraaminen alkoi vasta ihan vuoden 2007 lopussa intistä kotiuduttuani. Toki joitain yksittäisiä otteluita vuosilta 02-07 olen nähnyt, mutta kovin kummoista kuvaa promootion meiningistä ylipäätään ei ole. Niinpä onkin hauskaa katsoa jotain aivan uutta. Noista WWE:n tapahtumista kun jonkinlainen mielikuva joka tapauksessa on. Mutta lähdetään nyt rohkeasti seikkailemaan. Selostajina tapahtumassa Mike Tenay ja Don ”you've gotta be kidding me” West.
6-Man Tag Team Match
Christopher Daniels, Frankie Kazarian & Matt Bentley VS. 3 Live Kru (BG James, Ron Killings & Konnan)
Tuttuja miehiä. BG James oli tietenkin WWE:ssä Road Doggina paremmin tunnettu jamppa ja Ron Killingsistä tuli myöhemmin R-Truth. Myös Konnan oli tuttu kaveri WCW:stä. Tässä vaiheessahan BG & Konnan alkoivat olla varsin iäkkäitä, mutta mikkitaidot eivät tietenkään olleet minnekään kadonneet, ja niitä he pääsivätkin esittelemään ennen matsin alkua. Ottelulla nyt ei ollut erikoisempaa taustaa: kolme x-divaripainijaa vaan halusivat näyttää kyntensä tätä tallia vastaan.
Matsi olikin varsin mukavaa kuuden miehen mättöä. Toiminta pysyi kiihkeänä lukuunottamatta BG Jamesin kehävuorojen aikana, jolloin keskityttiin enemmän showboattailuun ja yleisön härnäämiseen. Minun makuuni meno oli ajoittain jopa liian sekavaa, mutta kyllä tämä juuri ja juuri pystyttiin kasassa pitämään. Ei mikään huikea avausmatsi, mutta ei huonokaan.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Singles Match
Primetime VS. Sonjay Dutt
Sitten päästiin sen TNA:n lippulaivan eli X-divisioonan pariin. Primetime oli luonnollisestikin WCW:stä tuttu Elix Skipper. Hän oli vain jostain syystä päättänyt käyttää ainoastaan tuota lisänimeään. Sonjay Dutt taasen tuttu kaveri TNA:n myöhemmiltä vuosilta. Erityisempää panosta tälläkään ottelulla ei ollut. Kaksikko vain mitteli voimiaan siinä toivossa, että voitto veisi askeleen lähemmäksi mestaruusmatsia.
Melkoista spottailua tämä oli, mutta siitähän TNA tähän aikaan kaiketi oli tunnettu. Etenkin Sonjay pääsi esittelemään kaikennäköisiä kierreloikkiaan kun heelin roolia vetänyt Primetime tarkoituksellisesti otti vähän maltillisemmin. Hienoja spotteja, ja loppuun saatiin tulisia läheltä piti-tilanteita. Oikein mukava ottelu, parempi kuin opener.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
Singles Match
Kid Kash VS. Dustin Rhodes
Tällä oli jonkinlaista taustaakin takana. Entisellä x-divisioonan mestari Kashilla oli ollut erimielisyyksiä Dusty Rhodesin kanssa, joka oli tähän aikaan TNA:n on-screen auktoriteettihahmo. Olikin vain ajan kysymys ennen kuin poika tuli isipappaansa auttamaan.
Nyt täytyy sanoa, että en uskaltanut tältä ottelulta odottaa yhtään mitään. Ja alku ei tosiaan hyvältä näyttänytkään kun homma oli yksipuolista Dustinin hallintaa. Mutta niin vain tähänkin saatiin puhallettua liekkiä. Kash alkoi targetoimaan Rhodesin polvea, ja tätä hän möikin aivan hämmentävän hyvin. Etenkin Kashin sammakonloikka suoraan polveen päälle oli hieno spotti. Loppujen lopuksi tästä kehkeytyi oikein mainio iso mies vs pieni mies -taistelu. Viimeiset pari minuuttia olivat oikein maukasta katsottavaa. Oikein hyvä ottelu tämäkin, ppv on alkanut varsin vahvasti.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ¾
Singles Match
Raven VS. Erik Watts
Nyt on pakko myöntää, että jouduin nettiin etsimään tietoa Erik Wattsista. Internetin pohjaton tietokanta osasi kertoa, että Watts on entisiä WCW-painijoita (ylläri) ja sen lisäksi takapäivien painijan ja bookkaajan Bill Wattsin poika. Miehen ura ei ollut missään vaiheessa ottanut kunnolla tulta alleen, mutta hän oli tullut vielä kerran etsimään menestystä TNA:sta. Taustalla oli sellainen tarina, että Raven oli onnistunut hallitsemaan Wattsin mieltä viime aikoina ja käyttänyt tätä omana sätkynukkenaan. Diamond Dallas Pagen tultua TNA:han oli Watts kuitenkin palannut järkiinsä ja halusi nyt kostaa Ravenille tämän kierot temput.
Tässä vaiheessa Raven oli vielä kohtuullisen vetreässä kunnossa, ja se pelastikin ottelun täydelliseltä floppaamiselta. Watts nimittäin oli isokokoinen ja kankea hossi, jolla ei kovin paljoa annettavaa ollut. Yhden ihan komean Dropkickin hän kyllä tempaisi, mutta siihenpä se jäikin. Eipä ihme, että mies ei WCW:ssäkään suurempaa mainetta niittänyt. Raven teki kovasti töitä ja hänen ansiostaan tämä ottelu oli ihan siedettävää katsottavaa. Ei todellakaan erikoista, mutta sellainen tavanomaisen tv-matsin taso onnistuttiin ylittämään. Aluksi botchattu loppuspotti oli kyllä nolon näköinen, mutta onneksi se paikattiin heti perään.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ¼
Singles Match (Special Referee Roddy Piper)
Scott Hall VS. Jeff Hardy
Ja sitten
Kohtuullisen pulskassa kunnossa tässä vaiheessa ollut Scott Hall saapui paikalle Elvikseksi pukeutuneena. Tämä ei kuitenkaan ollut mitään poikkeuksellista. Hall, Nash ja mestari Jeff Jarrett nimittäin muodostivat tallin nimeltään ”Kings Of Wrestling” ja miehet useasti tahallaan pukeutuivat tällaiseen aivan överiksi vedettyihin kostyymeihin. Hassua muuten, että Claudio & Hero käyttivät puoli vuosikymmentä myöhemmin täysin samaa nimeä. En kyllä yhtään osaa sanoa, miksi Hall & Hardy tässä kohtasivat, enkä varsinkaan sitä, miksi ihmeessä Roddy Piper oli ottelun erikoistuomarina, mutta tällainen ottelu joka tapauksessa nähtiin. Odotetusti ottelun painillinen anti oli aika lailla mitätön. Hall ei tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin steppaili ympäri kehää, löi nyrkillä ja iski yhden Fallaway Slamin. Ja Hardynkin painiliikkeet rajoittuivat niihin muutamien signaturen ja finisherin läiskimiseen. Hallin ja Piperin välillä nähtiin kyllä ihan toimivaa huumoriakin, mutta olihan tämä kokonaisuutena aika lailla kamala ottelu. Illan ensimmäinen oikeasti huono matsi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ½
# 1 Contender's Match (Elimination Rules)
Monty Brown VS. Kevin Nash VS. Diamond Dallas Page
Tämän ottelun voittaja kohtaisi illan päämatsissa Jeff Jarrettin mestaruudesta. Pomomies Dusty Rhodes oli sekoittanut pakkaa nimeämällä Kings Of Wrestlingiä edustavan Nashin mukaan matsiin. Joten tässä nyt mitattiin Nashin lojaaliutta. Kumpi olisi tärkeämpää? Hengaaminen JJ:n kanssa, vai mestaruuden voittaminen? Ja täytyy sanoa, että olin innoissani kuin pikkupoika kun myös DDP oli matsissa mukana. Tiesin kyllä siitä, että DDP myös TNA:ssa käväisi, mutta luulin ettei hän siellä aktiivipainijan roolissa ollut. Oletukseni oli kuitenkin väärä. Vaikka DDP toki vanha olikin, niin oli kyllä mukavaa nähdä yhtä suosikkiani kehässä. Monty Brown oli sitten muita huomattavasti nuorempi mörssäri. Hänet jotkut saattavat muistaa myös Marcus Cor Vonina.
Alku oli kyllä melkoista löntystelyä, kiitos pääasiassa Nashin. Sitten kun hänet saatiin eliminoitua, niin Brownin ja DDP:n välillä nähtiin ihan mukavaa painiakin. Eihän DDP todellakaan enää huippuiskussaan ollut, mutta osasi edelleen myydä iskuja näyttävästi ja pelkällä läsnäolollaan toi sellaista suuruuden tuntua tähän. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän edelleen otteli, mutta toisaalta olen ehkä fanitukseni vähän jäävi sanomaan tuohon yhtään mitään. Ihan katsottava matsi tämä oli.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
NWA World Tag Team Championship Match
America's Most Wanted (James Storm & Chris Harris) VS. Team Canada © (Eric Young & Bobby Roode) w./Coach D'Amore
Nyt oli odotettavissa kovaa settiä. AMW oli tähän aikaan jenkilässä ehdottomasti parhaita joukkueita, eikä Team Canadakaan paljoa taakse jäänyt. Oli kyllä hauskaa nähdä Roodea, Stormia ja Youngia täältä uransa alkutaipaleelta.
Tässä ottelussa oli ehkä aavistuksen verran liikaa sellaista nuoruuden innon mukanaan tuomaa säätämistä ja kohkaamista. Tarkoitan liikkeiden ajoituksia ja kehäpsykologisia asioita, mutta kyllähän tuon voi antaa anteeksi. Harrisia lukuunottamatta kaikki olivat kuitenkin nuoria ja nälkäisiä miehiä, jotka halusivat tarjota mahdollisimman räväyttävän matsin. Ja vaikka tuossa alussa meno vaikuttikin vähän sekavalta, niin tästä tuli sittenkin ihan huipputason ottelu. Tempo pysyi kovana koko ottelun ajan, Scott D'Amore kehän laidalla toi oman lisänsä ja tunnelmaa riitti. Matsin viimeiset kolmisen minuuttia olivat huimaa tykitystä. Jännittävää near fallia toisensa perään ja monesti olinkin aivan varma matsin päättyvän. Myöskin sekaantumisia nähtiin, mutta tähän hullunmyllyyn ne jotekin sopivat, eivätkä rikkoneet ottelun kulkua, vaan enemmänkin toivat sille lisäarvoa. Todellista tykitystä, jossa sai haukkoa henkeään ja penkin laidalla jännittää kuinka tässä oikein käy. Eipä ihme, että Young, Roode & Storm edelleen ovat TNA:n kantavia voimia.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****
X-Division Championship Match (3-Way Ultimate X)
Chris Sabin VS. AJ Styles VS. Petey Williams © w./Coach D'Amore
Jos oli edellinen matsi huikeaa nonstop-tykitystä, niin millähän sanoilla tätä sitten kuvailisi? Matsimuotona oli tosiaan Ultimate X, mainospuheen mukaan ”lajin vaarallisin ottelumuoto” ja ottelijoina kolme X-divisioonan huippua. Tässä vaiheessa Petey oli pitänyt vyötä jo ennätyksellisin pitkään, yli 5 kuukautta. Sabinista oli nopeasti tullut UX-otteluiden erikoistaitaja (hän oli vuonna 2004 voittanut 3/3 UX-matsia) ja AJ Styles puolestaan oli mies, joka alunperin toi X-divisioonan ”kartalle.” Nyt oli Peteyllä melkoinen haaste siis edessä.
Tätä voi tavallaan verrata edellisessä WWE:n tapahtumassa nähtyyn Elimination Chamberiin. Kummatkin ottelumuodot ovat kärsineet vuosien saatossa inflaation, mutta alkuvuodesta 2005 sitä ei ollut vielä tapahtunut. Otteluun laitettiin parhaat voimat liikkeelle ja homma oli todellista ”all out” menoa. Elimination Chamber oli sitä, ja niin oli tämäkin. Sabin, Styles ja Williams laittoivat todellakin kaikkensa peliin, ja kirjaimellisesti riskeerasivat henkensä ja terveytensä tehdessään näitä huimia spottejaan. Tästä ottelusta on jäänyt pari sellaista kohokohtaa, joita pyöritetään edelleen hypepaketeissa. Esimerkiksi se AJ:n aivan sairas putoaminen kaapeleilta roikkumasta kehään. Myymistä ei myöskään täysin unohdettu, joten ottelusta ei tullut sellaista puhdasta sirkusesitystä, johon vaara oli olemassa. Tämä oli yhtä lailla upea ottelu kuin tätä ennen nähty joukkuematsikin. Jälleen sai penkin laidalla jännittää ottelun voittajaa, ja haukkoa henkeään. Upea matsi. Hatunnosto koko kolmikolle.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****
NWA World Heavyweight Championship Match
Jeff Jarrett © VS. Monty Brown
Tämä tietysti spoilaa tuon kolminottelun voittajan, mutta spoilatkoon. Ilkeä Jeff Jarrett oli isännän ottein hallinnut mestaruutta jo toukokuusta 2004 saakka ja oli aina löytänyt jonkun alhaisen konstin, jolla säilyttää vyönsä. Nyt hänelle tarjosi haasteen nuori ja nälkäinen tuhoajakone ”Alpha Male” Monty Brown.
Jarrett on toki ihan hyvä painija, mutta sellainen huipputason kehävelho hän ei ole koskaan ollut. Brown taasen oli vakuuttava kuin mikä, mutta ei hänestäkään ollut ottelun ”kantavaksi” osapuoleksi. Onneksi tämä oli kuitenkin tiedostettu, eikä tästä edes yritetty mitään väkisin väännettyä klassikkoa tehdä. Yleisössä ja kehän laidalla vietettiin paljon aikaa ja tuomaribumppeja hyödynnettiin. Tuossa vedettiin kyllä tuttuun tyyliin överiksi, kun tuomari aina sopivasti heräsi laskemaan hartioita mattoon, mutta vajosi aina välillä tajuttomaksi kun aseita käytettiin. Joten ”ylibookkaus” on varmaan ihan oikea sana tätä matsia kuvaillessa. Pääotteluksi toki vähän pettymys, mutta ainakin Monty Brown tuntui matsin jälkeen todella kovalta äijältä. Kelvollinen esitys. Tosin kahden tätä edeltävän matsin jälkeen olikin melkoinen mahdottomuus pistää enää paremmaksi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ¾
*** AJ Styles
** AMW
* Petey Williams
Yhteenveto: Hyvin mielenkiintoista ja vaihtelevaa tarjontaa. Välillä kyllä tuli erittäin vahvoja WCW-viboja, mutta sitten kun mukana oli tuota huikaisevaa x-divisioonan tykitystä niin aika monipuolista settiä tämä oli. Oikeasti aika hämmentävääkin miten yhteen kolmituntiseen voi mahtua niin erilaiselta tuntuvaa tavaraa. Joukkuematsi ja Ultimate X olivat mahtavia ja tunnelma oli korkealla koko illan ajan. Joten kokonaisuutena varsin hyvä ppv ja mielenkiinnolla jään odottamaan mitä TNA tarjoaa seuraavalla kerralla.
PPV Ranking 2005
Vuoden matsi ehdokkaat1. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Seuraavaksi sitten Rumblataan.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Ei ole tarkoitukseni astua Kenityksen varpaille, mutta huomenna ei kerkeä kotikoneella olemaan lainkaan, niin laitanpa tämän arvostelun esille jo nyt. Vuorossa siis vuoden ensimmäinen iso ppv, Royal Rumble. Kaikkihan tietävät jutun jujun. Selostajina RAW:n puolella Jim Ross & Jerry Lawler, Smackdownilla Cole & Tazz.
Sunnuntai 30. Tammikuuta 2005
Save Mart Center, Fresno, California
Singles Match
Edge VS. Shawn Michaels
Näissä neljässä isossa ppv:ssä ei paljoa täyteotteluille sijaa ollut, joten heti kärkeen saatiin tällainen ennemminkin pääottelulta tuntuva matsi. Edgen ja Michaelsin vihanpito oli alkanut jo lokakuussa Taboo Tuesdayssa, kun fanit valitsivat HBK:n Triple H:n haastajaksi Edgen sijaan. Edge sitten meni ja sekaantui ottelun kulkuun ja maksoi Michaelsille mestaruuden. Kieroutuneessa mielessään Edge oli vakuuttunut, että ilman Shawnia hän olisi jo maailmanmestari. Tarinahan oli jatkunut Elimination Chamber-ottelussa, jossa Spearit ja Sweet Chin Musicit paukkuivat. Nyt oli Edgen paikka todistaa, että hän tosiaan ansaitsi paikkansa mestaruusotteluissa Shawnin sijaan.
Tässä vaiheessa Edge oli melkeinpä löytänyt sen heelminänsä, joka tulevina vuosina tuli dominoimaan WWE:tä. Shawn Michaels taas oli oma loistava itsensä, joten tämä ottelu toden totta oli täyttä rautaa. Sulavaa menoa alusta asti, ja todellisiin liekkeihin tämä syttyi kun Michaels ponkaisi ylös Edgen Spearista. Sen jälkeen ottelun viimeiset minuutit olivat melkoisen huimaa menoa. Hienoja vastaiskuja, jännittäviä near falleja ja hyvää tunnelmaa. Klassikkotasolle nyt ei sentään ylletty, mutta aivan varmasti parhaimpia avausmatseja mitä WWE:ssä on ylipäätään nähty. Lopetuskin oli varsin sopiva.
Arvosana: *** ¾
Casket Match
The Undertaker VS. Heidenreich
No Mercyssa Heidenreich maksoi JBL:lle WWE:n mestaruuden ja maksoi siitä sitten Survivor Seriesissä. Ilmeisesti hän ei virheistään ottanut opikseen, sillä Armageddonissa hän teki saman tempun uudestaan. Ja nyt oli jälleen aika maksaa. Tällä kertaa vieläpä arkkuottelussa, ja Heidenreich vihasi arkkuja. Tässä muuten Paul Heyman ei enää ollut Heidenreichin kulmauksessa, olisikohan hän nyt sitten lähtenyt firmasta? Ei jaksa googlettaa.
Toista kertaa tämä ottelupari ei oikein jaksanut kiinnostaa, ja en myöskään ole mikään arkkumatsien suurin fani. Onneksi tämä oli bookkajien puolella otettu huomioon. Snitskyn ja Kanen sekaantumiset sopivat tähän mainiosti ja saivat yleisön villiksi. Ja olihan tämä muutenkin (jälleen) ihan menevää isojen miesten mäiskettä. Ei huono, mutta ei erityisen hyväkään.
Arvosana: ***
WWE Championship Match (Triple Threat)
John 'Bradshaw' Layfield © VS. The Big Show VS. Kurt Angle
Muistatteko kun Armageddonin yhteydessä sanoin, että Angle & Show olivat viimeiset kaksi uskottavaa miestä, joita vastaan JBL ei ollut vyötään puolustanut? No nyt sekin sitten nähtiin. Tarinassa oli ollut monia käänteitä. Välillä JBL & Angle olivat usuttaneet apurinsa Big Show'n kimppuun ja piesseet tämän saikulle 7 vs. 1 ylivoiman turvin. Se ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta vaan Show kerkesi toipua, ja oli edellisessä Smackdownissa käydyn JBL:n ja Anglen Last Man Standing-ottelun takana. Angle & JBL olivat tuon matsin jäljiltä aika paskana, mutta Show puolestaan oli kerennyt toipua jo hyvään iskuun.
Jos oli edellinen matsi ylibookattu, niin sitä oli tämäkin. Bashamin veljekset, Orlando Jordan, Mark Jindrak ja Luther Reigns kävivät kaikki vuorollaan näyttämässä naamaansa. Lisäksi selostajanpöytä ja turvavalli saatiin tuhottua matsin tohinassa, joten todellinen sekamelska otteluksi tämä oli. Kaiken tämän keskellä sitä oli kuitenkin viihdyttävää seurata. Vähän ehkä turhan lyhyeksi tämä jäi, eikä kunnollista loppumähinää saatu aikaiseksi. Joka tapauksessa ihan viihdyttävä matsi, joskaan ei hypetyksensä tasolle yltänyt.
Arvosana: *** ¼
World Heavyweight Championship Match
Triple H © VS. Randy Orton
On/off – systeemillä toiminut feudi oli ollut käynnissä jo Summerslamista saakka. Elimination Chamberin jälkeen se oli taas leimahtanut kunnolla liekkeihin. Orton väitti HHH:n voittaneen matsin ainoastaan sen vuoksi, että Batista auttoi häntä laittomasti. Eric Bischoffilla olikin ratkaisuun pulma. Orton ja Batista kohtasivat ykköshaastajuusottelussa RAW:ssa. Tämän Orton sitten voitti kun Batista ja HHH kirjaimellisesti löivät viisaat päänsä yhteen. Nyt Randylla oli tilaisuutensa kertaheitolla nousta pois Triple H:n varjosta.
Viimeistään tässä vaiheessa tuli selväksi, että Ortonin facehahmo ei oikein toiminut. Hän sai kovin paljon buuauksia yleisöltä, ja samaa oli tapahtunut jo aiemminkin RAW:ssa. Tästä huolimatta matsi oli hyvä. Rauhallista rakentelua alussa ja Ortonilta aivan huikean hienoa polven ja aivotärähdyksen myymistä. Välillä kyllä tuntui, että tempo oli tappavan hidasta, ja se olikin tämän ottelun heikkous. Vähän liian hidasta. Siitä huolimatta matsin tarina piti otteessaan ihan sinne loppuun saakka, ja tämä todella tuntui suurelta päämestaruusottelulta. Jopa aavistuksen verran parempi kuin se miesten ensimmäinen kohtaaminen Unforgivenissä ja samaa tasoa kuin tämän illan Edge-Michaels. Ortonille kymppiplussa aivotärähdyksen myynnistä.
Arvosana: *** ¾
30 Man Royal Rumble Match
Osallistujat: Luther Reigns, Orlando Jordan, Daniel Puder, Jonathan Coachman, Ric Flair, Snitsky, Eddie Guerrero, Simon Dean, Viscera, Kenzo Suzuki, Chris Benoit, Hardcore Holly, Chris Jericho, Scotty 2 Hotty, Paul London, Kane, Muhammad Hassan, Edge, The Hurricane, Batista, Charlie Haas, Rey Mysterio, Christian, John Cena, Kurt Angle, Shawn Michaels, Rene Dupree, Shelton Benjamin, Booker T, Mark Jindrak
Aah, Rumble. Yksi vuoden kohokohdista oli taas käsillä. Voittajaehdokkaita riitti tänäkin vuonna. Batista, John Cena, Chris Jericho, Edge, Kurt Angle, Shawn Michaels ja niin edelleen. Ottelu alkoi melkoisella unelmaskenaariolla, kun numerot 1 & 2 vetäneet Eddie Guerrero ja Chris Benoit hallitsivat sitä pitkään kahdestaan. Vaikka tuon jälkeen menikin verrattain pitkään ennen kuin seuraava iso nimi saatiin kehään, niin Benoit & Guerrero saivat pidettyä homman mielenkiintoisina. Vaikka Eddie olikin kehässä 28 minuuttia, niin siltikin tuntui että hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Jotain Eddien kansansuosiosta kertoi se, että yleisö huusi Eddien nimeä tämän poistuessa, vaikka Shawn Michaels oli juuri sekunteja aikaisemmin tullut kehään.
Noiden kahden mainitun lisäksi ottelun hahmoiksi nousivat Edge, Chris Jericho, Rey Mysterio, Batista & John Cena. Kurt Angle & Shawn Michaels piipahtivat kehässä nopeasti eliminoiden vain toisensa, ja tämän jälkeen WrestleManian unelmamatsi todellakin vaikutti realistiselta vaihtoehdolta. Lisäksi Snitsky onnistui eliminoimaan Paul Londonin Rumble-historian brutaalimmalla tavalla. Pakko on sanoa, että jälleen kerran tykkäilin Rumble-ottelusta ihan täysillä. Vaikka tämä jäi huomattavasti edellisvuotista lyhyemmäksi, ja joidenkin mielestä lopputaistelu ei oikein toiminut, niin itse en kuulu tuohon joukkoon. Rumble onnistui jälleen pitämään otteessaan koko kestonsa ajan, ja sen lisäksi oikeat tyypit bookattiin vahvoiksi. Lopussa oli sellaista hienoa kaaoksen meininkiä Vince McMahoninkin istuessa kehässä suu auki. Olisi ihan puhdas vääryys antaa matsille josta nautin näin hävyttömän paljon alle neljän tähden arvosana. Todella vahva matsi, jälleen kerran.
Arvosana: ****
*** Edge
** Chris Benoit
* Eddie Guerrero
Yhteenveto: Kova tapahtuma. Tokihan tätä auttoi se, että kortissa oli vain 5 matsia, mutta silti. Heikoinkin matsi sai arvosanakseen kolme tähteä, ja kolme ottelua meni siihen neljän tähtösen kieppeille. Tällä kertaa ”IS-tähtiäkin” oli hankala valita. Myös Michaels, Triple H, Orton, Batista ja Cena olisivat niitä ansainneet, mutta tällä kertaa näin. Sitten kun tapahtuma sisälsi mm. sen ikoniseksi nousseen Christianin ja John Cenan räppäussession, kuuman yleisön ja kaikkea muuta kivaa, niin tätä on varmaan hankala koko vuonna päihittää. Hienoa WWE!
PPV Ranking 2005
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Seuraavaksi sitten taas TNA:ta.
Sunnuntai 30. Tammikuuta 2005
Save Mart Center, Fresno, California
Singles Match
Edge VS. Shawn Michaels
Näissä neljässä isossa ppv:ssä ei paljoa täyteotteluille sijaa ollut, joten heti kärkeen saatiin tällainen ennemminkin pääottelulta tuntuva matsi. Edgen ja Michaelsin vihanpito oli alkanut jo lokakuussa Taboo Tuesdayssa, kun fanit valitsivat HBK:n Triple H:n haastajaksi Edgen sijaan. Edge sitten meni ja sekaantui ottelun kulkuun ja maksoi Michaelsille mestaruuden. Kieroutuneessa mielessään Edge oli vakuuttunut, että ilman Shawnia hän olisi jo maailmanmestari. Tarinahan oli jatkunut Elimination Chamber-ottelussa, jossa Spearit ja Sweet Chin Musicit paukkuivat. Nyt oli Edgen paikka todistaa, että hän tosiaan ansaitsi paikkansa mestaruusotteluissa Shawnin sijaan.
Tässä vaiheessa Edge oli melkeinpä löytänyt sen heelminänsä, joka tulevina vuosina tuli dominoimaan WWE:tä. Shawn Michaels taas oli oma loistava itsensä, joten tämä ottelu toden totta oli täyttä rautaa. Sulavaa menoa alusta asti, ja todellisiin liekkeihin tämä syttyi kun Michaels ponkaisi ylös Edgen Spearista. Sen jälkeen ottelun viimeiset minuutit olivat melkoisen huimaa menoa. Hienoja vastaiskuja, jännittäviä near falleja ja hyvää tunnelmaa. Klassikkotasolle nyt ei sentään ylletty, mutta aivan varmasti parhaimpia avausmatseja mitä WWE:ssä on ylipäätään nähty. Lopetuskin oli varsin sopiva.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ¾
Casket Match
The Undertaker VS. Heidenreich
No Mercyssa Heidenreich maksoi JBL:lle WWE:n mestaruuden ja maksoi siitä sitten Survivor Seriesissä. Ilmeisesti hän ei virheistään ottanut opikseen, sillä Armageddonissa hän teki saman tempun uudestaan. Ja nyt oli jälleen aika maksaa. Tällä kertaa vieläpä arkkuottelussa, ja Heidenreich vihasi arkkuja. Tässä muuten Paul Heyman ei enää ollut Heidenreichin kulmauksessa, olisikohan hän nyt sitten lähtenyt firmasta? Ei jaksa googlettaa.
Toista kertaa tämä ottelupari ei oikein jaksanut kiinnostaa, ja en myöskään ole mikään arkkumatsien suurin fani. Onneksi tämä oli bookkajien puolella otettu huomioon. Snitskyn ja Kanen sekaantumiset sopivat tähän mainiosti ja saivat yleisön villiksi. Ja olihan tämä muutenkin (jälleen) ihan menevää isojen miesten mäiskettä. Ei huono, mutta ei erityisen hyväkään.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
WWE Championship Match (Triple Threat)
John 'Bradshaw' Layfield © VS. The Big Show VS. Kurt Angle
Muistatteko kun Armageddonin yhteydessä sanoin, että Angle & Show olivat viimeiset kaksi uskottavaa miestä, joita vastaan JBL ei ollut vyötään puolustanut? No nyt sekin sitten nähtiin. Tarinassa oli ollut monia käänteitä. Välillä JBL & Angle olivat usuttaneet apurinsa Big Show'n kimppuun ja piesseet tämän saikulle 7 vs. 1 ylivoiman turvin. Se ei kuitenkaan tuonut toivottua tulosta vaan Show kerkesi toipua, ja oli edellisessä Smackdownissa käydyn JBL:n ja Anglen Last Man Standing-ottelun takana. Angle & JBL olivat tuon matsin jäljiltä aika paskana, mutta Show puolestaan oli kerennyt toipua jo hyvään iskuun.
Jos oli edellinen matsi ylibookattu, niin sitä oli tämäkin. Bashamin veljekset, Orlando Jordan, Mark Jindrak ja Luther Reigns kävivät kaikki vuorollaan näyttämässä naamaansa. Lisäksi selostajanpöytä ja turvavalli saatiin tuhottua matsin tohinassa, joten todellinen sekamelska otteluksi tämä oli. Kaiken tämän keskellä sitä oli kuitenkin viihdyttävää seurata. Vähän ehkä turhan lyhyeksi tämä jäi, eikä kunnollista loppumähinää saatu aikaiseksi. Joka tapauksessa ihan viihdyttävä matsi, joskaan ei hypetyksensä tasolle yltänyt.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ¼
World Heavyweight Championship Match
Triple H © VS. Randy Orton
On/off – systeemillä toiminut feudi oli ollut käynnissä jo Summerslamista saakka. Elimination Chamberin jälkeen se oli taas leimahtanut kunnolla liekkeihin. Orton väitti HHH:n voittaneen matsin ainoastaan sen vuoksi, että Batista auttoi häntä laittomasti. Eric Bischoffilla olikin ratkaisuun pulma. Orton ja Batista kohtasivat ykköshaastajuusottelussa RAW:ssa. Tämän Orton sitten voitti kun Batista ja HHH kirjaimellisesti löivät viisaat päänsä yhteen. Nyt Randylla oli tilaisuutensa kertaheitolla nousta pois Triple H:n varjosta.
Viimeistään tässä vaiheessa tuli selväksi, että Ortonin facehahmo ei oikein toiminut. Hän sai kovin paljon buuauksia yleisöltä, ja samaa oli tapahtunut jo aiemminkin RAW:ssa. Tästä huolimatta matsi oli hyvä. Rauhallista rakentelua alussa ja Ortonilta aivan huikean hienoa polven ja aivotärähdyksen myymistä. Välillä kyllä tuntui, että tempo oli tappavan hidasta, ja se olikin tämän ottelun heikkous. Vähän liian hidasta. Siitä huolimatta matsin tarina piti otteessaan ihan sinne loppuun saakka, ja tämä todella tuntui suurelta päämestaruusottelulta. Jopa aavistuksen verran parempi kuin se miesten ensimmäinen kohtaaminen Unforgivenissä ja samaa tasoa kuin tämän illan Edge-Michaels. Ortonille kymppiplussa aivotärähdyksen myynnistä.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ¾
30 Man Royal Rumble Match
Osallistujat: Luther Reigns, Orlando Jordan, Daniel Puder, Jonathan Coachman, Ric Flair, Snitsky, Eddie Guerrero, Simon Dean, Viscera, Kenzo Suzuki, Chris Benoit, Hardcore Holly, Chris Jericho, Scotty 2 Hotty, Paul London, Kane, Muhammad Hassan, Edge, The Hurricane, Batista, Charlie Haas, Rey Mysterio, Christian, John Cena, Kurt Angle, Shawn Michaels, Rene Dupree, Shelton Benjamin, Booker T, Mark Jindrak
Aah, Rumble. Yksi vuoden kohokohdista oli taas käsillä. Voittajaehdokkaita riitti tänäkin vuonna. Batista, John Cena, Chris Jericho, Edge, Kurt Angle, Shawn Michaels ja niin edelleen. Ottelu alkoi melkoisella unelmaskenaariolla, kun numerot 1 & 2 vetäneet Eddie Guerrero ja Chris Benoit hallitsivat sitä pitkään kahdestaan. Vaikka tuon jälkeen menikin verrattain pitkään ennen kuin seuraava iso nimi saatiin kehään, niin Benoit & Guerrero saivat pidettyä homman mielenkiintoisina. Vaikka Eddie olikin kehässä 28 minuuttia, niin siltikin tuntui että hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa. Jotain Eddien kansansuosiosta kertoi se, että yleisö huusi Eddien nimeä tämän poistuessa, vaikka Shawn Michaels oli juuri sekunteja aikaisemmin tullut kehään.
Noiden kahden mainitun lisäksi ottelun hahmoiksi nousivat Edge, Chris Jericho, Rey Mysterio, Batista & John Cena. Kurt Angle & Shawn Michaels piipahtivat kehässä nopeasti eliminoiden vain toisensa, ja tämän jälkeen WrestleManian unelmamatsi todellakin vaikutti realistiselta vaihtoehdolta. Lisäksi Snitsky onnistui eliminoimaan Paul Londonin Rumble-historian brutaalimmalla tavalla. Pakko on sanoa, että jälleen kerran tykkäilin Rumble-ottelusta ihan täysillä. Vaikka tämä jäi huomattavasti edellisvuotista lyhyemmäksi, ja joidenkin mielestä lopputaistelu ei oikein toiminut, niin itse en kuulu tuohon joukkoon. Rumble onnistui jälleen pitämään otteessaan koko kestonsa ajan, ja sen lisäksi oikeat tyypit bookattiin vahvoiksi. Lopussa oli sellaista hienoa kaaoksen meininkiä Vince McMahoninkin istuessa kehässä suu auki. Olisi ihan puhdas vääryys antaa matsille josta nautin näin hävyttömän paljon alle neljän tähden arvosana. Todella vahva matsi, jälleen kerran.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ****
*** Edge
** Chris Benoit
* Eddie Guerrero
Yhteenveto: Kova tapahtuma. Tokihan tätä auttoi se, että kortissa oli vain 5 matsia, mutta silti. Heikoinkin matsi sai arvosanakseen kolme tähteä, ja kolme ottelua meni siihen neljän tähtösen kieppeille. Tällä kertaa ”IS-tähtiäkin” oli hankala valita. Myös Michaels, Triple H, Orton, Batista ja Cena olisivat niitä ansainneet, mutta tällä kertaa näin. Sitten kun tapahtuma sisälsi mm. sen ikoniseksi nousseen Christianin ja John Cenan räppäussession, kuuman yleisön ja kaikkea muuta kivaa, niin tätä on varmaan hankala koko vuonna päihittää. Hienoa WWE!
PPV Ranking 2005
Vuoden matsi ehdokkaat1. WWE - Royal Rumble 3,55
2. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Seuraavaksi sitten taas TNA:ta.
-
MR.Off Topic
- Viestit: 3971
- Liittynyt: Ke 22.08.2007 17:34
- Paikkakunta: GODLAND
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Tulin vain sanomaan, että Royal Rumblen posteri on kyllä ollu siisti. Sanotaan nyt vielä, että edelleenkin nämä tänne tulevat arvostelut ovat melkeenpä foorumin parasta antia, jos eivät ole. Hatun nosto.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Tästäkin voidaan olla montaa mieltä. Kuukauden mittaisen mestaruuskauden perusteella on tosi vaikea sanoa, oliko Orton valmis ykkösmestariksi vai ei. On tuossa samassa roolissa moni muukin ollut hyvin varhaisessa vaiheessa, ja monet heistä ovat pärjänneet hyvin. Muistaakseni Orton sai tuohon aikaan vieläpä ihan hyvää reaktiota (toisaalta olin juuri katselun aloittanut mark ja tykkäsin itse Ortonista, joten silläkin voi olla osuutensa) facena, joten mahdollisuudet oikeasti ihan toisenlaiseen uran etenemiseen ja vaikkapa oikeasti toimivaan rooliin sympaattisena facena olisivat olleet, jos hänen vain olisi annettu voittaa HHH siinä Unforgivenissä. Se olisi ollut luultavasti juuri se ratkaiseva sysäys, joka olisi tehnyt hänen mestaruuskaudestaan uskottavan. HHH:lta tuo ei olisi vienyt mitään pois.What kirjoitti:Tästä nyt voi olla montaa mieltä. Fakta oli vaan se, että Orton ei ollut vielä valmis kantamaan RAW:n ykkösfacen viittaa, joten ehdottomasti viisain ratkaisu oli nostaa vähän kaasujalkaa ja antaa vyö takaisin pomminvarmalle suorittajalle, HHH:lle. Ja kyllähän Hunter sai Ortonin tähdeltä näyttämään mm. Unforgivenissä (tappiosta huolimatta) ja Survivor Seriesissä, jossa Randy viimeisenä eliminoi HHH:n. Mutta se siitä, jokaisella mielipiteensä.
Toinen mahdollisuus olisi ollut se, että tuota hiton isoa first time HHH vs. Ortonia olisi säästetty pidempään, ja Orton olisi rakentanut uskottavuuttaan muiden heel-vastustajien kanssa. Nyt sitä mahdollisuutta ei tahdottu antaa, ja loppu onkin historiaa. Koko Ortonin ensimmäisen face-kauden loppuosuus oli aika laimeaa menoa, ja lopulta yleisökään ei jaksanut enää välittää äijästä, joka oli kuukaudessa menettänyt momentuminsa. Oman näkemykseni mukaan Orton ei koskaan tuosta enää päässyt täysin jaloilleen, vaikka hetkittäin heelinä olikin ihan toimiva. Olisiko Undertakerin voittaminen WM:ssä voinut vielä pelastaa tilanteen? Kukapa tietää. Nyt minun on hyvin vaikea nähdä, millä tavalla Triple H olisi tehnyt tuossa UG:n ottelussa minkäänlaista palvelusta Randallille.
Whatin parista viime arvostelusta täytyy sanoa, että WWE:llä oli kieltämättä todella kova aloitus vuonna 2005. NYRin Main Event oli hiton kova (vaikken ehkä ihan noin korkealle sitä rankkaisi), ja Royal Rumble nyt oli kokonaisuudessaan vain pirun kova tapahtuma, yksi tuon aikakauden suurimpia suosikkejani. Välibackstageanglet olivat perhanan hauskoja, ottelut sairaan kovia ja jo tapahtuman promo-video oli loistava.
------------------------------
Ja sitten viikon arvosteluni pariin, vuorossa Insurrextion.
INSURREXTION 2001
...This ain't no tea party
Ja jälleen kerran WWF oli palannut Britanniaan järjestämään ppv:n. Tällä kertaa tämän tapahtuman saattoi Brittein saarten lisäksi katsoa ppv-lähetyksenä myös Australiassa. Lisäksi tapahtuman saattoi katsoa tähän aikaan aktiivisena toimineessa The WWF World -baarissa/ravintolassa New Yorkissa, jossa lähetettiin kaikki WWF:n lähetykset (ppv:t, Raw't jne.) suurelle katsojajoukolle ja paikalla oli WWF-painijoita juontamassa tapahtumia. Insurrextion järjestettiin ensimmäisen kerran edellisenä vuonna, ja silloinkin se nähtiin Backlashin ja Judgment Dayn jälkeen. Nyt tällä tapahtumalla ja Backlashilla oli välissä vain viikko, joten kovin paljon eivät juonikuviot olleet ehtineet kehittyä. Tämä oli minun muistikuvani mukaan ensimmäinen tapahtuma sitten St. Valentine's Day Massacren, jossa JR ei ollut selostamossa. Sen sijaan vanha kunnon Michael Cole otti tällä kertaa paikan Paul Heymanin vierellä. Olen aika varma, että tämä on ensimmäinen ppv, jossa vielä selostusuransa alkupuolella oleva Cole läjäytti eettereihin "Vintage Painija X" -linensä.
Grand Master Sexay vs. Eddie Guerrero
Tämä vuosi ei ollut tähän mennessä varsinainen menestystarina Grand Master Sexaylle. Vielä viime vuonna hän pyöri aktiivisesti joukkuemestaruuskuvioissa ystäviensä Scotty 2 Hottyn ja Rikishin kanssa. Sitten Rikishi kääntyi ilkeäksi heeliksi, ja pari kuukautta myöhemmin Scotty 2 Hotty loukkaantui ja joutui pitkäaikaiselle sairaslomalle. Kulissien takana Sexayn pushia ei varmastikaan auttanut se fakta, että hänen isänsä Jerry Lawler lähti pois WWF:stä. Tämä jäi muuten Sexayn viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWF:ssä, sillä hän sai muutama kuukausi myöhemmin kenkää firmasta jäätyään kiinni aineista. Hirveän paljon paremmin ei mennyt Eddie Guerrerollakaan, joka oli ajautumassa elämässään pahanlaatuisiin ongelmiin henkilökohtaisten demoniensa kanssa. Tässä vaiheessa uraansa Guerrero alkoi olla pahasti riippuvainen särkylääkkeistä, ja muutaman viikon päästä tilanne oli mennyt niin pahaksi, että WWF poisti hänet televisiosta ja lähetti hänet vieroitukseen. Eddietä ei nähty tv:ssä kuukausiin, mutta hän pysyi WWF:n palkkalistoilla marraskuuhun asti. Tuolloin hän jäi kiinni päihtyneenä ajamisesta, ja hänet erotettiin. Aikanaan Eddie toki palasi, mutta tämä jäisi hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen hyvään toviin. Paha menetys WWF:lle. Ai niin, tällä ottelulla ei ollut taustatarinaa.
Tämä ottelu osoitti hienosti sen, minkälaisia tapahtumia nämä Briteissä järjestettävät ppv:t oikein olivat. Kyseessä ei ollut tosiaan muihin ppv:eihin verrattavissa oleva tapahtuma vaan enemminkin tv-showtasoinen meininki. Tämäkin ottelu oli viimeisen päälle perinteinen tv-ottelu. Ei taustatarinaa, aikaa alle 5 minuuttia ja periaatteessa ihan kivaa meininkiä muttei kuitenkaan mitenkään erityisiä hetkiä. Eddie ja Sexay pelasivat kyllä ihan hyviin, mutta lopputulos ei ollut silti mitenkään erikoinen.
** (4:30)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Radicalz (Saturn & Malenko & Terri) vs. Hardcore Holly & Crash Holly & Molly Holly
Radicalz-porukka oli siis edelleenkin pystyssä, vaikka heitä ei ollut nähty paljoakaan ppv:issä (lukuun ottamatta Guerreroa). Lisäksi heillä oli ollut jo jonkin aikaan pahoja ongelmia Hollyjen kanssa. Osittain siitä voitaneen kiittää sitä, että Crash Holly päätti Dean Malenkon lähes vuoden mittaisen WWF Light Heavyweight -mestaruuskauden helmikuussa. Nyt Crashkin oli kuitenkin menettänyt mestaruutensa Jerry Lynnille, joten emme saaneet LHW-mestaria edelleenkään ppv:hen. Oikeastaan tämä ottelu oli perinteinen 2 vs. 2 Match, sillä Terri kieltäytyi ottelemasta, koska hän ei ollut saanut hankittua painiasua itselleen, ja näin ollen Molly Hollykaan ei pystynyt osallistumaan virallisesti kehätoimintaan. Toisiaan he silti aktiivisesti mäiskivät.
Jos arvostelisin ottelussa esiintyvien painijoiden ulkonäköä, tämä saisi automaattisesti viisi tähteä tuon Perry Saturnin uskomattoman coolin lookin vuoksi. Tyylin sijaan arvostelen kuitenkin painin laatua, ja siinä tapauksessa tuosta viidestä tähdestä voidaan huoletta vähentää kolme. Jo toinen peräkkäinen tv-show'hun sopiva koitos. Periaatteessa mikään ei ollut vikana, ja kaikki hoitivat osuutensa ihan vakaalla rutiinilla, mutta ei tässä toisaalta ollut yhtään mitään erikoistakaan, minkä vuoksi tämä kuuluisi ppv-tasolle. Ihan kiva ottelu mutta äärimmäisen helppo unohtaa.
** (5:37)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Big Show vs. Bradshaw
Tämän ottelun piti alun perin olla Big Show vs. Test. Ottelulla oli ihan oikea tarinakin, sillä Big Show oli Backlashin jälkeen raivoissaan Testille, joka oli auttanut Shane McMahonia Big Show'n pieksemisessä. Niinpä Show tahtoi kostaa Testille, ja hän oli jo tarjoillut alkumakua tuosta kostosta Raw'ssa. Tuon alkumaun takia Test ei kuitenkaan ollut tämän ppv:n aikaan painikunnossa, joten Linda McMahon oli peruuttanut kyseisen ottelun. Test saapui silti areenalla brawlaamaan Big Show'n kanssa, ja huonostihan siinä Testin kannalta kävi. Ikävänoloisen käsittelyn jälkeen Show esitti avoimen haasteen kenelle tahansa WWF:n painijalle, ja lopulta siihen vastasi APAn Bradshaw.
Jos kaksi edellistä ottelua olivat olleet ihan mukavia tv-ottelukoitoksia, niin tämä muistutti nyt sitten sellaista täysin turhaa tv-show'ssa nähtävää ottelua. Ei millään tavalla mielenkiintoista tarinaa tai viihdyttävää painia vaan kaksi kaveria mäiskimässä toisiaan kehnosti. Ottelun parasta antia oli lopussa nähty Testin sekaantuminen ja jälleen kerran vakuuttavan näköinen Big Boot. Test myi muutenkin vastaanottamiaan iskuja niin hienosti, että hän oli ottelun paras painija, vaikkei ollut siinä virallisesti edes mukana. Tämä ottelu olisi voitu jättää buukkaamatta. Ei mitään hirveää kurapaskaa, mutta aikalailla mitäänsanomaton. Testin ja yllättävän lopetuksen ansiosta lisäpuolikas.
* (3:20)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Edge & Christian vs. X-Factor w/ Albert vs. Dudley Boyz vs. Hardy Boyz
Illan neljäs ottelu oli neljän joukkueen eliminointiottelu. Olisin toivonut, että tämä olisi ollut brittiyleisön vuoksi edes vaikka näön vuoksi ykköshaastajuusottelu. Nyt tämän filleristatusta oikein tungettiin katsojien kasvoille. Neljän joukkueen ottelu ilman panosta on aina outo ratkaisu. Toki erityisesti kolmella näistä joukkueista oli historiaa lähes parin vuoden edestä, mutta pelkästään sillä on paha perustella tämän ottelun olemassaoloa. Ehkä perustelu piili sitten uudessa X-Factor-kortissa. Crediblellä ja X-Pacilla (ja Albertilla) oli ollut Dudleyiden lisäksi pahoja ongelmia myös Hardyjen kanssa. Niin ja Matt Hardy oli edelleen European-mestari.
Vaikka ottelun tausta saikin kritiikkiä, täytyy minun antaa kiitosta siitä, että tämä oli nyt ensimmäinen oikeasti kiva ottelu illan aikana. Homma oli alkuosuudessaan juuri sellaista vauhdikasta ja viihdyttävää neljän joukkueen painia kuin näiltä joukkueilta sopi toivoakin. Toki kolme näistä ovat keskenään yltäneet monta kertaa parempiin suorituksiin, mutta ehkä niitä nyt on vähän kohtuutonta alkaa vertailla tällaiseen pikkuppv:n normaaliotteluun. Hardy-veljesten lisäksi parhaat suoritukset ottelun alkupuolella esittivät mielestäni X-Pac ja Justin Credible. Taas yllättävän pirteää esiintymistä tältä kaksikolta. Ottelun loppupuoli oli sitten kahden nopean eliminoinnin jälkeen se perinteisemmän joukkuepainin osuus, ja sekin toimi oikein mallikkaasti ja pysyi loppuun asti kiinnostavana. Kokonaisuutena hyvä joukkueottelu, vaikka pyörää ei tässä uudestaan keksittykään.
*** (13:20)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Seuraavaksi kehään saapui viimeisiään vetelevän Right To Censorin Steven Richards ja Ivory. Aluksi kaksikko promotteli siitä, kuinka brittilehdistössä oli julkeasti esitelty paljaita naisten rintoja. Perinteistä sensuurihöpinää, kunnes Richards yhtäkkiä ilmoitti, että show'hun alun perin buukattu naisten battle royal oli peruttu. Aha. No, ei kyllä oikeastaan haittaa minua. Sen jälkeen kehään käveli kolme face-diivaa, jotka pieksivät Ivoryn ja Stevenin. Kaikki olivat iloisia. Se siitä. Eteenpäin, kiitos.
Chris Benoit vs. Kurt Angle - 2 out of 3 Falls Match
Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että Chris Benoit'n ja Kurt Anglen ensimmäinen ppv-kohtaaminen nähtiin tasan vuosi aikaisemmin Insurrextionissa. Tuolloin molemmat olivat vielä hirveitä heelejä, kohtaaminen oli lyhyt, ja homma jäi silloin sikseen. Nyt takana on jo parin kuukauden intenssiivinen feud, joka ei ota loppuakseen. Backlashin jälkeen Kurt Angle oli raivoissaan Chris Benoit'lle, joka oli voittanut heidän ottelunsa hänen mielestään huijauksella. Benoit'ta ei Anglen raivopäisyys haitannut. Sen sijaan hän koulutti Anglea viskaamalla hänet rajun näköisesti ulos kehästä ja ottamalla tämän kultamitalit haltuunsa. Nyt Angle tahtoi vimmaisesti mitalinsa takaisin. Varmin tapa siihen voisi tällä hetkellä olla voittaa Chris Benoit tässä Insurrextioniin buukatussa 2 out of 3 Falls Matchissa.
Tämä ottelu jatkoi tuota turvallista Anglen ja Benoit'n välistä hienojen otteluiden putkea. Tällä kertaa jäätiin kuitenkin taas huipputasosta, koska jotenkin ottelua katsoessa tuntui hetkittäin siltä, etteivät Angle ja Benoit olleet ihan täysillä mukana tässä ottelussa ja että he ehkä säästelivät jotain myöhempää varten. Taas kerran tuli esiin se, kuinka ihan oikeasti näytti siltä, etteivät nämä britti-ppv:t ole lähellekään tasavertaisia muiden kanssa. Eipä siinä, Angle ja Benoit painivat todella hienosti silloinkin, kun he säästelivät hieman. Lisäksi tykkäsin tämän(kin) ottelun rakenteesta enemmän kuin siitä aina minua jollain tavalla mättäneen WrestleManian kokonaisuudesta. Tämä oli jännittävä koitos, ja tässä yllättävä loppuratkaisu ei tuntunut pettymykseltä vaan oikeasti sopivalta kruunaukselta tälle kakulle. Jos Angle ja Benoit olisivat viitsineet vielä vaihtaa sen vitosvaihteen silmään, oltaisiin voitu puhua huippuottelusta. Nyt siitä jäätiin vähän, vaikka tämä MOTN olikin.
***½ (14:23)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
William Regal vs. Chris Jericho - Queen's Cup Match
Kotiyleisön poika ja historian ainut brittiläinen WWF-comissioner William Regal otteli illan toiseksi viimeisessä ottelussa arkkivihollistaan Chris Jerichoa vastaan. Brittiyleisö suhtautui Regaliin ristiriitaisesti (mixed reactions -ilmaisu ei tuntunut kuuluvan vielä WWF:n sanavarastoon), mutta hänen vastustajansa Jericho tiesi tasan tarkkaan, miten hän suhtautui Regaliin. Tässä ottelussa oli panoksena joku kummallinen Regalin hivelemä Queen's Cup, jonka tarinaa tai muuta ei selitetty missään vaiheessa sen enempää. Se toi pelottavan paljon mieleensä WCW:n Saksan show'ssa nähdyn European Cupin, mutta Regalin ei sentään väitetty puolustavan tätä ihmeellistä pokaalia, eikä siitä ottelemaan pääsemisestä järjestetty mitään "turnausta".
Ilmeisesti William Regal ja Chris Jericho eivät ole toisilleen ne kaikkein parhaat vastustajat, koska alkaa pahasti tuntua siltä, että he eivät pääse tuosta kirotusta kolmen tähden rajasta ylöspäin. Nyt siihen olisi ollut kaikki mahdollisuudet, sillä ottelu kesti lähes 15 minuuttia, eikä sitä ollut häiritsemässä mitkään typerät lisäsäännöt. Jericho ja Regal tekivät kyllä taas hienoa työtä ja väläyttivät viihdyttäviä otteita, mutta jotenkin vain ottelua katsoessa tuli taas se fiilis, että tämä on hyvää ja mukavan näköistä painia, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Se joku vielä suurempi ja erityisempi meininki vain tuntui puuttuvan. Ei sillä, etteikö jo hyvä ja viihdyttäväkin ottelu olisi kunnioitettava suoritus, mutta ehkä ne korkeammat arvosanat sitten vaatisivat parempaa "klikkaamista".
*** (14:46)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
The Two-Man Power Trip (Steve Austin (c) & Triple H) w/ Stephanie McMahon-Helmsley vs. Undertaker - 2 on 1 Handicap Match for the WWF Championship
Steve Austinin ja Triple H:n kahden miehen voimakaksikko oli menestyksensä huipulla, koska nyt he pitivät hallussaan kaikkia WWF:n merkittäviä mestaruuksia, eli päämestaruutta, IC-mestaruutta ja joukkuemestaruuksia. Sen lisäksi he olivat ppv:n jälkeisessä Raw'ssa teloneet Kanen käden lopullisesti niin paskaksi, että Kane joutui sairaalaan eikä ollut painikuntoinen tässä tapahtumassa. Kostoksi veljensä kohtalosta Undertaker oli paiskannut WWF-mestari Steve Austinin backstagella ikkunasta läpi, minkä seurauksena Austinin silmäkulma oli edelleen auki pahannäköisesti. Yksi silmäkulma ei silti riittänyt Undertakerille. Hän itse henkilökohtaisesti vaati, että saisi kohdata sekä Austinin että Triple H:n itsekseen Insurrextionin ME:ssä ja kostaa samalla veljensä puolesta. Undertaker voittaisi WWF-mestaruuden, jos hän selättäisi Austinin. Triple H:n selättämällä hän voittaisi ottelun muttei mestaruutta. Todella idioottimaista.
Tuon idioottimaisen mestaruusvoittostipulaation takia tästä ottelusta katosi osa sen merkittävyydestä. Miksi ihmeessä mestaruutta janoava Undertaker haluaisi ottelun aikana edes yrittää Triple H:n selättämistä? Miksi ihmeessä uusi pelkurimainen Austin haluaisi katkaista Triple H:n selätyksen ja näin pitää mestaruutensa menettämisen edelleen mahdollisena? Ja kyllä, näitä molempia tapauksia nähtiin useasti tämän ottelun aikana. No, jos ei oteta huomioon yhtä äärrettömän idioottimaista epäloogisuutta, itse ottelu oli oikein viihdyttävää katsottavaa. Itse asiassa tämähän taisi olla Gonerin (?) valinta parhaaksi Handicap Matchiksi 'Alert Idolsissa? No, en ehkä ihan parhaaksi menisi sanomaan, mutta hyvä tämä ehdottomasti oli. Edes paikoittainen Undertakerin ylivoimaisuus ei haitannut, koska homma oli kokonaisuutena buukattu hyvin. Kaikki esittivät hyviä otteita, ja oikeastaan tuntui siltä, että nämä kolme eivät britti-ppv:n asemasta huolimatta säästelleet paljoa mitään otteissaan. Pituuttakaan ei ollut yhtään liikaa, koska yleisö oli hyvin mukana. Ja nähtiinhän tässä oikeasti yksi näyttävä spotti, kun Triple H hyppäsi kehästä suoraan ringsidellä olleen Undertakerin käsivarsiin, ja Undertaker jysäytti hänet sen jälkeen selostuspöydästä läpi. Ilmeisesti samassa rytäkässä 'Takerin toinen puoli kasvoista aukesi karusti. Handicap-otteluksi tämä oli oikein hyvä, mutta juuri tuon ottelumuodon ja epäloogisuuden tuoman rajoitteiden sekä keskiosan hallintaosuuden perinteisyyden vuoksi tämä ei silti ollut hyvää parempi.
*** (17:12)
Voittaja(t):
- Spoiler: näytä
** Chris Benoit
* Chris Jericho
Kokonaisarvio Insurrextionista: Tämä oli vuoden ensimmäinen WWF-ppv, jossa ei nähty yhtään huipputason ottelua. Siitäkin huolimatta tämä oli selvästi parempi britti-ppv kuin kumpikaan vuosina 2000 tai 1999 nähdyistä. Kolmen ensimmäisen tv-show-tasoisen ottelun jälkeen päästiin oikeasti hyvien otteluiden pariin. Vaikka niistä yksikään ei ollut millään tavalla tajunnanräjäyttävä, niitä oli kuitenkin kiva katsoa, ja oli siellä joukossa se yksi lähes huippuottelukin. Lisäksi pitää huomioida, että tarjolla ei ollut mitään täyttä paskaa, ja vain yksi ottelu alitti kahden tähden rajan. Niinpä kyseessä oli siis juuri ja juuri Ok:n rajoihin mahtuva tapahtuma, mutta vähän näkyvämpää ppv-otetta minä toivoisin näihin brittitapahtumiin.
1. WWF WrestleMania X-Seven - Loistava
---------------
2. WWF Royal Rumble - Hieno
3. WWF No Way Out - Hieno
---------------
4. WWF Backlash - Hyvä
5. ECW Guilty As Charged - Hyvä
---------------
6. WCW Greed - Ok
7. WWF Insurrextion - Ok
---------------
8. WCW SuperBrawl: Revenge - Kehno
9. WCW Sin - Kehno
---------------
10. WOW Unleashed - Surkea
Seuraavaksi WWF palaa USA:han. Vuorossa Judgment Day.
-
DeadManWalking
- WrestlingAlertin johtava jääkiekkoanalyytikko
- Viestit: 8632
- Liittynyt: Ke 13.07.2005 13:51
- Paikkakunta: Kuopio + Oulu/Manchester
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Toisaalta pitää aina muistaa sekin, ettei Orton ole oikeasti koskaan toiminut facena. En tiedä sitten, että johtuiko se alkuaikojen face-runin kuseminen puhtaasti siitä, että koko homma kustiin täysin alkutekijöissä, vai eikö yleisö ihan oikeasti vaan osannut ottaa Randya kunnollisena facena?Kenitys kirjoitti:Tästäkin voidaan olla montaa mieltä. Kuukauden mittaisen mestaruuskauden perusteella on tosi vaikea sanoa, oliko Orton valmis ykkösmestariksi vai ei. On tuossa samassa roolissa moni muukin ollut hyvin varhaisessa vaiheessa, ja monet heistä ovat pärjänneet hyvin. Muistaakseni Orton sai tuohon aikaan vieläpä ihan hyvää reaktiota (toisaalta olin juuri katselun aloittanut mark ja tykkäsin itse Ortonista, joten silläkin voi olla osuutensa) facena, joten mahdollisuudet oikeasti ihan toisenlaiseen uran etenemiseen ja vaikkapa oikeasti toimivaan rooliin sympaattisena facena olisivat olleet, jos hänen vain olisi annettu voittaa HHH siinä Unforgivenissä.
---------------------
Hyviä arvosteluita jälleen. Sellaisen kysymyksen heittäisin, että mikä sai WWE:n aikanaan luopumaan näistä Iso-Britanniassa järjestetyistä PPV:istä? Eikö homma kannattanut, vai mikä oli syynä? Ja milloin näitä muuten yleensäkin ryhdyttiin alkujaan järjestämään?
Four passes break any defenseRiveni kirjoitti:Tämä ei tosin auta siihen että joku Naarajärveläinen luulee olevansa Oulusta (Ja Manchesterista). Eihän sieltä olekkaan kuin se 400 kilometriä Ouluun, vaikka tämän pahamaineisen JYPin kotokunnille on alle 100 kilometriä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
What on nyt sen äärellä. Upeita muistoja pulpahtelee ihan jopa painiin liittymättömiinkin asioihin noita 2003-2005-akselin arvosteluja lukiessa. Lissöö, kiitos! 
WrestlingAlertin seuraava kehäpsykologi
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
EDIT: Nyt lähtee tämä hiiri roskikseen...
WrestlingAlertin seuraava kehäpsykologi
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Ensimmäinen Briteissä järjestetty ppv oli vuoden 1997 syksyllä nähty One Night Only, joka on muuten myös reippaasti paras britti-ppv. Wikipedian mukaan nuo ppv:t lopetettiin, kun brand splitin jälkeen ppv-matkat haluttiin korvata kansainvälisillä kiertueilla, joiden yhteydessä nauhoitettiin molemmille show'ille yhdet tv-jaksot.DeadManWalking kirjoitti:Hyviä arvosteluita jälleen. Sellaisen kysymyksen heittäisin, että mikä sai WWE:n aikanaan luopumaan näistä Iso-Britanniassa järjestetyistä PPV:istä? Eikö homma kannattanut, vai mikä oli syynä? Ja milloin näitä muuten yleensäkin ryhdyttiin alkujaan järjestämään?