- Spoiler: näytä
Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Jännä arvostelu. Itse katselin nuo kaikki WWAn tapahtumat kuukausi takaperin ja muistikuvissa oli että Storm vs Sabu ylitti odotukset ja opener petti, juuri toisinpäin kuin sinulla.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Joo, mielipiteitähän nämä ovat. Minun mielestäni opener oli juuri sellainen mahtavan vauhdikas ja toiminnantäyteinen cruiserweight-ottelu kuin vain osasin toivoa. Erityisen innoissani olin juuri siitä, että vihdoin AJ Stylesin, Low Kin ja Christopher Danielsin kaltaiset uudet nimet pääsivät näyttämään kyntensä ppv-tasolla. Ei ottelu tosin ihan nappisuoritus ollut, koska (kuten arvostelussa sanoin) alussa oli turhan paljon sähläystä, mutta tilanne korjaantui ottelun edetessä.frebix kirjoitti:Jännä arvostelu. Itse katselin nuo kaikki WWAn tapahtumat kuukausi takaperin ja muistikuvissa oli että Storm vs Sabu ylitti odotukset ja opener petti, juuri toisinpäin kuin sinulla.Disco selostamossa oli kyllä mahtavuutta, tai sitten se vain tuntui siltä kun muut siellä ovat täyttä kuraa. WWA oli kyllä jännä promootio katsella mutta yksi erittäin iso miinus noista promootion PPVeistä, ei mitään jatkuvuutta. Vain pari "feudia" oli esillä kahdessa PPVssä. Muut matsit tuntuivat olevankin ihan tuulestä temmattuja.
- Spoiler: näytä
Storm vs. Sabussa oli taas minun mielestäni aivan liian paljon niitä hetkiä, jolloin kumpikaan ei tuntunut tietävän, mitä tehdä. Yleinen päämäärättömyys ja kömpelyys aiheuttivat sen, että ottelusta jäi aika vaisu fiilis. Monet muutkin arvostelijat ovat kyllä ottelusta pitäneet, mutta minä en sen erityisyyttä ymmärrä. Sinänsä aika jännä, koska yleensä tykkään HC-otteluista ja koska minusta tuo seuraavassa WWA:n ppv:ssä nähtävä uusintaottelu on sitten ihan eri luokkaa ja hieno HC-ottelu (en viitsinyt turhaan laittaa spoilereihin, koska eipä tuo nyt mitään erikoista sinänsä paljasta). Siitä silloin enempää, mutta tuo ottelu toimi sitten minun mielestäni juuri sillä tavalla kuin olisin odottanut tämän toimivan.
WWA on kyllä jännä promootio. Kuten jo tuossa arvostelun tiivistelmässänikin toin esiin, olen ihan samaa mieltä siitä, että promootion suurin ongelma oli täydellinen jatkuvuuden puute. Kokonaisuutta ei helpottanut myöskään onnettoman huono tuotannon taso. Mutta olihan näitä omalla tavallaan silti hauska katsoa.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Menee yövuoroa painaessa viikonpäivätkin ihan sekaisin, niin perinteinen maanantaipostaus pääsi unohtumaan. Paikataanpa vahinko nyt, jos joku sitä jäi kaipailemaan.
Sunnuntai, 11. Joulukuuta 2005
Impact Zone, Orlando, Florida
Viimeistä viedään TNA:n osalta. Mitään suurempia ihmeellisyyksiä etukäteen ajateltuna ei ollut tarjolla, ellei sitten Christian Cagen matsidebyyttiä ppv-tasolla sellaiseksi halunnut laskea. Selostajina vanhat tutut, Mike & Don.
Barbed Wire Massacre
Sabu VS. Abyss w./James Mitchell
Nämä kaksi hardcorehirmua olivat vuoden viimeisen neljänneksen aikana kohdanneet toinen toistaan rajummissa otteluissa, mutta nyt oli aika vielä kerran korottaa panoksia. Ottelumuotona oli nimittäin jenkkien isoissa promootioissa äärimmäisen harvinainen piikkilankaverilöyly. Ottelu kyllä päättyi ihan normaalisti selätykseen / taputukseen, mutta hommassa oli sellainen pikkuinen twisti, että kehäköydet oli korvattu piikkilangalla. Onneksi James Mitchell terapeutin taitojensa kanssa oli onnistunut parantamaan Abyssin sairaalloisesta piikkilankafobiastaan, muuten olisi voinut olla aika tuskainen matsi edessä.
Kaksikon kaikki edelliset kohtaamiset olivat oikein hienoja hc-mättöjä, ja kyllähän miehet tässäkin kaikkensa laittoivat peliin ja tikkejä varmasti tarvittiin matsin jälkeen. Stipulaatio kuitenkin teki sen, että ottelu koostui pitkälti piikkilangassa pyöriskelystä ja mitään muita yllättävämpiä spotteja ei sitten nähtykään. Omalla tavallaan ainutlaatuinen ja hieno ottelu, mutta toisaalta taas hirmuisen yksipuolista katsottavaa. Minun papereissani heikoin näistä miesten syksyisistä kohtaamisista.
Arvosana: **
Tag Team Match
Alex Shelley & Roderick Strong VS. Austin Aries & Matt Bentley w./Traci
Seuraavaksi päästettiin nuorisojaosto vauhtiin. Suurempia taustoja tällä ei mitä ilmeisemmin ollut. Mutta sepä ei menoa sinällään haitannut, sillä kehässä oli joka tapauksessa neljä perustaitavaa painijaa. Ottelu olikin varsin mukavaa katsottavaa, ja jokainen hoiti oman osansa varsin mallikkaasti. Perushyvää settiä, mutta ei tässä siltikään mitään erityisen muistettavaa nähty ja yleisölläkin tuntui olevan hieman vaikeuksia lähteä matsiin mukaan, kun näiden hahmojen rakenteluun ei mitenkään hirveästi oltu panostettu. Ihan kiva välimatsi kuitenkin.
Arvosana: ***
Singles Match
Raven VS. Chris K.
Tämä oli jatkumoa Ravenin ja Larry Zbyszkon vihanpidolle. Zbyszko halusi päästä mahdollisimman nopeasti Ravenista eroon, ja oli jo pitkän aikaa tarjonnut Korpille mahdollisuutta kuitata sopimuksensa rahat ja lähteä pois. Toinen vaihtoehto oli, että Larry tekisi Ravenin elämästä kamalaa. Raven ei niin vaan ylpeyttään niellyt, vaan oli kiltisti ottanut vastaan kaiken mitä Zbyszkolla oli tarjota. Esimerkiksi marraskuun Genesiksessä Raven oli päihittänyt yhdeksi illaksi takaisin tuodun PJ Polacon (Justin Crediblen)
Jutun juoni oli tässä identtinen. Tällä kertaa Zbyszko oli kaivanut naftaliinista Chris K:n, eli Kanyonin. Ilmeisesti WWE oli trademarkannut nimen, ei kai muuten Kanyon olisi tuollaista jokseenkin mielikuvituksetonta nimeä käyttänyt. Tasoltaan ottelu oli ehkä hieman parempi kuin odotin. Ravenin vahvuusalueeseen ei välttämättä kuulu nämä normisäännöillä käytävät matsit, mutta etenkin Kanyonin yllättävän hyvät liikkeiden myynnit tekivät tästä sellaisen ihan mukavan feudia edistävän välipalaottelun. Kestoakin oli sen verran naftisti, että äijät jaksoivat hyvin vetää tuon ajan kaasu pohjassa. Ei suurempaa moittimista.
Arvosana: ** ½
8 – Man Tag Team Match
4 Live Kru VS. Team Canada w./Scott D'Amore
Entisten New Age Outlaws-veljeksien tarina oli saanut uuden jännittävän käänteen. Kip James oli nyt oikein virallisesti liittynyt BG:n posseen, ja erimielisyydet myös Konnanin kanssa tuntuivat olevan historiaa. Näinpä koko porukan nimi oli muutettu 4LK:ksi. Vastaansa he saivat Team Canadan koko komeudessaan.
Eipä tämä tasoltaan taaskaan järin hääviä ollut. Pääasiallisena tarkoituksena tällä oli vain jatkaa storylinea, kuten 2 / 3 / 4LK:n matseilla läpi vuoden on ollut tapana. Muutamia ihan nättejä yksittäisiä liikkeitä ja Kip Jamesilta yllättävänkin hienoa hossausta (kiitos toki kanukkien hienolle myynnille) mutta muutoin aika lailla tyhjäksi arvaksi tämä jäi.
Arvosana: **
6 – Man Tag Team Match
Diamonds In The Rough VS. Chris Sabin, Sonjay Dutt & Dale Torborg w./ AJ Pierzynski
”Julkkisottelun” aika. Chicago White Sox oli voittanut baseballin ”maailmanmestaruuden” vuonna 2005. AJ Pierzynski oli joukkueen tähtipelaaja ja Dale Torborg joukkueen tähtihuoltaja. Noh, miksihän vitussa TNA rahtasi baseball-joukkueen huoltajan kehään saakka? Syy löytyi siitä, että Torborgilla oli painijataustaa WCW:stä, jossa hän oli esiintynyt ikimuistoisella ”KISS Demon” gimmickillä. Tarkemmat speksit tästä huikean menestyksekkäästä painijaurasta wikipediasta ja Kenityksen vanhoista arvosteluista. Simon Diamond ei ollut tykännyt siitä, että jotkut hemmetin pesäpalloilijat tulevat Impactiin hamuamaan valokeilaa, ja näinpä tämä ottelu lyötiin lukkoon. Niin ja matsiin valmistautuessa pallonlyöjät olivat pestanneet avukseen managerivelho Bobby Heenanin, joka oli matsin ajan vierailevana kommentaattorina. Heenania oli kyllä hauska nähdä, vaikka hänen puheestaan ei kurkkusyövän jäljiltä tahtonut saada mitään selvää.
Torborg ei välttämättä mikään hyvä painija ollut, mutta painija kumminkin. Niinpä tässä ei tarvittu mitään ihmeellistä julkkismatsin erikoisbookkausta, vaan ottelu oli hyvinkin perinteistä kuuden miehen mättöä. Sabin, Dutt & Skipper tarjosivat muutavan mukavan spotin ja loppuhetkillä toki Heenanilla ja Pierzynskilla oli myös roolia. Harmiton, mutta samalla melkoisen yhdentekevä ottelu. Hyvin pitkälle illan teemaa mukaillen.
Arvosana: ** ½
#1 Contender's Match
Monty Brown VS. Christian Cage
Karisman Kapteeni oli tehnyt debyyttinsä kuukausi takaperin ja samantien tehnyt tavoitteensa selväksi: hän halusi voittaa NWA-mestaruuden. Ihan niin yksinkertaista homma ei kuitenkaan ollut, sillä halukkaita riitti laidasta laitaan, ja yksi näistä miehistä oli Monty Brown, joka oli hinkunut mestaruusottelun perään jo keväästä saakka. Mikäli Krisu vyötä haluaisi, täytyisi hänen ensiksi raivata nälkäinen alfauros tieltään.
Nyt oli lupa odottaa tasonnostoa. CC:n taidot eivät ole kenellekään mikään salaisuus, ja Monty Brown oikean vastustajan kanssa pystyi ihan meneviin matseihin. Ja voisipa sanoa, että matsi oli täysin odotusten mukainen. Mihinkään erityisen hienoon menoon ei ylletty, mutta sellaista perusmukavaa iso vs pieni mies – rytinää kyllä nähtiin. Ehkäpä muutama minuutti lisäaikaa olisi nostanut tämän sille seuraavalle tasolle, mutta kyllä tämä ihan kelpo matsidebyytti Kapteenilta tällaisenäänkin oli. Lisäksi mies veti kivan takahuonepromon matsin alla.
Arvosana: ***
Tag Team Tables Match
America's Most Wanted VS. Team 3D
Näiden joukkueiden yhteiselo TNA-brandin alla ei ollut alkanut kovinkaan lupaavasti, sillä AMW oli piessyt 3D:n äijät verimössöksi heidän debyytti-iltanaan lokakuussa. Sittemmin nelikko oli kerennyt olla mukana Genesiksen kuuden miehen pääottelussa, mutta vasta nyt joukkueet pääsivät kohtaamaan pelkästään toisensa. Ottelun stipulaatiota ei voine miksikään yllätykseksi kutsua.
Kyllähän tämä pienoinen unelmamatsi oli. 3D oli kuitenkin ysärin ja 2000-luvun alkupuolen kovimpia tiimejä, ja AMW oli ehdottomasti leimautunut TNA:n ykkösjoukkueeksi viimeisen kolmen vuoden mittaan. Ja ihan mukavaa mättöä tämä ottelu olikin, vaikka 3D:n huippuvuodet tuntuivatkin olevan jo takanapäin. Tämä oli sellaista tasaisen varmaa roskapainia, jolla 3D maineensa oli luonut. Hurjimmat spotit skipattiin, mutta kyllä tämän parissa viihtyi. Yksi pelottava hetki tosin nähtiin, kun James Storm jäi pitkäksi aikaa makaamaan liikkumattona kehään, mutta onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä.
Arvosana: ***
X Division Championship Match
AJ Styles © VS. Samoa Joe
Illan moraalisen pääottelun aika. Genesiksessä Samoa Joen päässä napsahti pahemman kerran ja hän teloi Christopher Danielsin niin rajusti, että hän oli edelleenkin sairaslistalla. Samalla hän tuli rikkoneeksi kaikkia X-divisioonan kirjoittamattomia sääntöjä. AJS ei välttämättä mikään Danielsin bestis ollut, mutta silti hän paheksui syvästi Joen kolttosia ja uhkarohkeasti oli suostunut kohtaamaan tämän tappiottoman tuhokoneen tässä tapahtumassa. Joten mestaruuskuviot pyörivät edelleenkin tiivisti tämän tähtikolmikon ympärillä.
Joe ja Styles olivat kerenneet kohdata jo elokuun Sacrificessa, ja se oli taattu neljän tähden matsi, vaikka loppu pilattiinkin sekaantumisilla. Nyt tuo vahinko sitten korjattiin, ja miehet vetivät sen motyc-tasoisen koitoksen. Päällimmäisenä tästä jäi mieleen aivan hirmuinen intensiteetti ja stiffiys. Yhdessäkään potkussa tai lyönnissä ei säästelty tipan vertaa ja tässä oli todellakin sellaista kunnon taistelun makua. Tuohon kun lisää lukemattomat hienot vastaiskut, jännittävät near fallit, hurmosmaisen tunnelman, harvinaisemmatkin liikkeet ja hienon lopetuksen, niin kovin kauaksi täydellisestä ottelusta ei jäädä. AJ:n viime minuuteilla vetämä ”sinun täytyy tappaa minut, jos haluat voittaa” moodi oli jotain uskomattoman kaunista katsottavaa. Se legendaarinen 3-way kiilaa edelle, mutta tämä kyllä taistelee tiukasti TNA:n vuoden toiseksi parhaan matsin tittelistä AAO:n Daniels-Stylesin kanssa. Hulppea ottelu.
Arvosana: **** ½ (motyc)
NWA World Heavyweight Championship Match
Rhino VS. Jeff Jarrett ©
Bound For Glory päättyi Rhinon mestaruusjuhliin, mutta sittemmin Jarrett oli katalasti petkuttanut vyön takaisin itselleen. Erinäisten käänteiden jälkeen Rhino nyt lopultakin sai sen himoamansa revanssin, ja mahdollisuuden oikaista kaikki maailman vääryys.
Aloitetaan positiivisista asioista. Oli tämä miljoona kertaa parempi ottelu kuin se BFG:n vitsimatsi. Tosin siihen ei paljoa vaadittu, sillä tuolle matsille annoin puolikkaan tähtösen. Mielestäni tämä ottelu alkoi varsin positiivisesti. Kummankin otteet vaikuttivat varsin pirteiltä, ja etenkin Rhinon Gore pöydän läpi sisääntulotunneliin oli mitä mainioin spotti. Loppua kohden meno kuitenkin laski kuin lehmänhäntä. Ensiksi alkoi häiritsemään tuomarin sekoilut uloslaskun kanssa, sitten räikeän kornit tuomaribumpit ja vielä lopuksi (tuttuun JJ-matsien tyyliin) lukemattomat sekaantumiset. Lopputulemana tästä varsin mukavasti alkaneesta ottelusta saatiin sellainen tyypillinen ylibookattu sillisalaattisekamelska, jollaisia nämä Jarrettin mestaruusmatsit läpi vuoden olivat olleet. Olisihan tämä vuoden viimeinen ppv-matsi parempikin voinut olla.
Arvosana: ** ½
Hommaa vähän seivasi sitten ihan vihoviimeisenä nähty oikeasti upeasti toteutettu segmentti. Valot sammuivat, skorpioni ilmestyi ruutuun ja valojen palatessa oli tuolille aseteltuna takki, maila ja bootsit. Tämähän tietysti vihjaili WCW-ikoni Stingin saapumisesta, harmi etten löytänyt tähän hätään videopätkää, nimittäin tuo oli oikeasti todella tyylikkäästi toteutettu segmentti.
*** AJ Styles
** Samoa Joe
* Christian Cage
Yhteenveto: Eipä tämä mikään erityisen muistettava kokonaisuus ollut, mutta kyllähän tuo motyc-matsi ja vihjaus paini-ikonin paluusta jättivät ihan mukavan maun suuhun. Pääottelu oli totuttuun tapaan melkoista kuraa, eikä alakortistakaan tällä kertaa mitään erityisen mukavia yllätyksiä löytynyt. Noita kahta mainittua huippuhetkeä lukuunottamatta varsin tasapaksu tapahtuma, joka sijoittunee jonnekin rankingin keskivaiheille. Suosittelen ”rusinat pullasta” taktiikkaa tämän tapahtuman kanssa.
PPV Ranking 2005
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21
John Cena VS. JBL (I Quit) / WWE Judgment Day
Triple H VS. Batista (Hell In A Cell) / WWE Vengeance
Chris Daniels VS. AJ Styles VS. Samoa Joe / TNA Unbreakable
Samoa Joe VS. AJ Styles / TNA Turning Point
Tällä viikolla vielä Armageddon ja sittenpä vuosi onkin nätisti paketissa.
Sunnuntai, 11. Joulukuuta 2005
Impact Zone, Orlando, Florida
Viimeistä viedään TNA:n osalta. Mitään suurempia ihmeellisyyksiä etukäteen ajateltuna ei ollut tarjolla, ellei sitten Christian Cagen matsidebyyttiä ppv-tasolla sellaiseksi halunnut laskea. Selostajina vanhat tutut, Mike & Don.
Barbed Wire Massacre
Sabu VS. Abyss w./James Mitchell
Nämä kaksi hardcorehirmua olivat vuoden viimeisen neljänneksen aikana kohdanneet toinen toistaan rajummissa otteluissa, mutta nyt oli aika vielä kerran korottaa panoksia. Ottelumuotona oli nimittäin jenkkien isoissa promootioissa äärimmäisen harvinainen piikkilankaverilöyly. Ottelu kyllä päättyi ihan normaalisti selätykseen / taputukseen, mutta hommassa oli sellainen pikkuinen twisti, että kehäköydet oli korvattu piikkilangalla. Onneksi James Mitchell terapeutin taitojensa kanssa oli onnistunut parantamaan Abyssin sairaalloisesta piikkilankafobiastaan, muuten olisi voinut olla aika tuskainen matsi edessä.
Kaksikon kaikki edelliset kohtaamiset olivat oikein hienoja hc-mättöjä, ja kyllähän miehet tässäkin kaikkensa laittoivat peliin ja tikkejä varmasti tarvittiin matsin jälkeen. Stipulaatio kuitenkin teki sen, että ottelu koostui pitkälti piikkilangassa pyöriskelystä ja mitään muita yllättävämpiä spotteja ei sitten nähtykään. Omalla tavallaan ainutlaatuinen ja hieno ottelu, mutta toisaalta taas hirmuisen yksipuolista katsottavaa. Minun papereissani heikoin näistä miesten syksyisistä kohtaamisista.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
Tag Team Match
Alex Shelley & Roderick Strong VS. Austin Aries & Matt Bentley w./Traci
Seuraavaksi päästettiin nuorisojaosto vauhtiin. Suurempia taustoja tällä ei mitä ilmeisemmin ollut. Mutta sepä ei menoa sinällään haitannut, sillä kehässä oli joka tapauksessa neljä perustaitavaa painijaa. Ottelu olikin varsin mukavaa katsottavaa, ja jokainen hoiti oman osansa varsin mallikkaasti. Perushyvää settiä, mutta ei tässä siltikään mitään erityisen muistettavaa nähty ja yleisölläkin tuntui olevan hieman vaikeuksia lähteä matsiin mukaan, kun näiden hahmojen rakenteluun ei mitenkään hirveästi oltu panostettu. Ihan kiva välimatsi kuitenkin.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
Singles Match
Raven VS. Chris K.
Tämä oli jatkumoa Ravenin ja Larry Zbyszkon vihanpidolle. Zbyszko halusi päästä mahdollisimman nopeasti Ravenista eroon, ja oli jo pitkän aikaa tarjonnut Korpille mahdollisuutta kuitata sopimuksensa rahat ja lähteä pois. Toinen vaihtoehto oli, että Larry tekisi Ravenin elämästä kamalaa. Raven ei niin vaan ylpeyttään niellyt, vaan oli kiltisti ottanut vastaan kaiken mitä Zbyszkolla oli tarjota. Esimerkiksi marraskuun Genesiksessä Raven oli päihittänyt yhdeksi illaksi takaisin tuodun PJ Polacon (Justin Crediblen)
Jutun juoni oli tässä identtinen. Tällä kertaa Zbyszko oli kaivanut naftaliinista Chris K:n, eli Kanyonin. Ilmeisesti WWE oli trademarkannut nimen, ei kai muuten Kanyon olisi tuollaista jokseenkin mielikuvituksetonta nimeä käyttänyt. Tasoltaan ottelu oli ehkä hieman parempi kuin odotin. Ravenin vahvuusalueeseen ei välttämättä kuulu nämä normisäännöillä käytävät matsit, mutta etenkin Kanyonin yllättävän hyvät liikkeiden myynnit tekivät tästä sellaisen ihan mukavan feudia edistävän välipalaottelun. Kestoakin oli sen verran naftisti, että äijät jaksoivat hyvin vetää tuon ajan kaasu pohjassa. Ei suurempaa moittimista.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
8 – Man Tag Team Match
4 Live Kru VS. Team Canada w./Scott D'Amore
Entisten New Age Outlaws-veljeksien tarina oli saanut uuden jännittävän käänteen. Kip James oli nyt oikein virallisesti liittynyt BG:n posseen, ja erimielisyydet myös Konnanin kanssa tuntuivat olevan historiaa. Näinpä koko porukan nimi oli muutettu 4LK:ksi. Vastaansa he saivat Team Canadan koko komeudessaan.
Eipä tämä tasoltaan taaskaan järin hääviä ollut. Pääasiallisena tarkoituksena tällä oli vain jatkaa storylinea, kuten 2 / 3 / 4LK:n matseilla läpi vuoden on ollut tapana. Muutamia ihan nättejä yksittäisiä liikkeitä ja Kip Jamesilta yllättävänkin hienoa hossausta (kiitos toki kanukkien hienolle myynnille) mutta muutoin aika lailla tyhjäksi arvaksi tämä jäi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
6 – Man Tag Team Match
Diamonds In The Rough VS. Chris Sabin, Sonjay Dutt & Dale Torborg w./ AJ Pierzynski
”Julkkisottelun” aika. Chicago White Sox oli voittanut baseballin ”maailmanmestaruuden” vuonna 2005. AJ Pierzynski oli joukkueen tähtipelaaja ja Dale Torborg joukkueen tähtihuoltaja. Noh, miksihän vitussa TNA rahtasi baseball-joukkueen huoltajan kehään saakka? Syy löytyi siitä, että Torborgilla oli painijataustaa WCW:stä, jossa hän oli esiintynyt ikimuistoisella ”KISS Demon” gimmickillä. Tarkemmat speksit tästä huikean menestyksekkäästä painijaurasta wikipediasta ja Kenityksen vanhoista arvosteluista. Simon Diamond ei ollut tykännyt siitä, että jotkut hemmetin pesäpalloilijat tulevat Impactiin hamuamaan valokeilaa, ja näinpä tämä ottelu lyötiin lukkoon. Niin ja matsiin valmistautuessa pallonlyöjät olivat pestanneet avukseen managerivelho Bobby Heenanin, joka oli matsin ajan vierailevana kommentaattorina. Heenania oli kyllä hauska nähdä, vaikka hänen puheestaan ei kurkkusyövän jäljiltä tahtonut saada mitään selvää.
Torborg ei välttämättä mikään hyvä painija ollut, mutta painija kumminkin. Niinpä tässä ei tarvittu mitään ihmeellistä julkkismatsin erikoisbookkausta, vaan ottelu oli hyvinkin perinteistä kuuden miehen mättöä. Sabin, Dutt & Skipper tarjosivat muutavan mukavan spotin ja loppuhetkillä toki Heenanilla ja Pierzynskilla oli myös roolia. Harmiton, mutta samalla melkoisen yhdentekevä ottelu. Hyvin pitkälle illan teemaa mukaillen.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
#1 Contender's Match
Monty Brown VS. Christian Cage
Karisman Kapteeni oli tehnyt debyyttinsä kuukausi takaperin ja samantien tehnyt tavoitteensa selväksi: hän halusi voittaa NWA-mestaruuden. Ihan niin yksinkertaista homma ei kuitenkaan ollut, sillä halukkaita riitti laidasta laitaan, ja yksi näistä miehistä oli Monty Brown, joka oli hinkunut mestaruusottelun perään jo keväästä saakka. Mikäli Krisu vyötä haluaisi, täytyisi hänen ensiksi raivata nälkäinen alfauros tieltään.
Nyt oli lupa odottaa tasonnostoa. CC:n taidot eivät ole kenellekään mikään salaisuus, ja Monty Brown oikean vastustajan kanssa pystyi ihan meneviin matseihin. Ja voisipa sanoa, että matsi oli täysin odotusten mukainen. Mihinkään erityisen hienoon menoon ei ylletty, mutta sellaista perusmukavaa iso vs pieni mies – rytinää kyllä nähtiin. Ehkäpä muutama minuutti lisäaikaa olisi nostanut tämän sille seuraavalle tasolle, mutta kyllä tämä ihan kelpo matsidebyytti Kapteenilta tällaisenäänkin oli. Lisäksi mies veti kivan takahuonepromon matsin alla.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
Tag Team Tables Match
America's Most Wanted VS. Team 3D
Näiden joukkueiden yhteiselo TNA-brandin alla ei ollut alkanut kovinkaan lupaavasti, sillä AMW oli piessyt 3D:n äijät verimössöksi heidän debyytti-iltanaan lokakuussa. Sittemmin nelikko oli kerennyt olla mukana Genesiksen kuuden miehen pääottelussa, mutta vasta nyt joukkueet pääsivät kohtaamaan pelkästään toisensa. Ottelun stipulaatiota ei voine miksikään yllätykseksi kutsua.
Kyllähän tämä pienoinen unelmamatsi oli. 3D oli kuitenkin ysärin ja 2000-luvun alkupuolen kovimpia tiimejä, ja AMW oli ehdottomasti leimautunut TNA:n ykkösjoukkueeksi viimeisen kolmen vuoden mittaan. Ja ihan mukavaa mättöä tämä ottelu olikin, vaikka 3D:n huippuvuodet tuntuivatkin olevan jo takanapäin. Tämä oli sellaista tasaisen varmaa roskapainia, jolla 3D maineensa oli luonut. Hurjimmat spotit skipattiin, mutta kyllä tämän parissa viihtyi. Yksi pelottava hetki tosin nähtiin, kun James Storm jäi pitkäksi aikaa makaamaan liikkumattona kehään, mutta onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
X Division Championship Match
AJ Styles © VS. Samoa Joe
Illan moraalisen pääottelun aika. Genesiksessä Samoa Joen päässä napsahti pahemman kerran ja hän teloi Christopher Danielsin niin rajusti, että hän oli edelleenkin sairaslistalla. Samalla hän tuli rikkoneeksi kaikkia X-divisioonan kirjoittamattomia sääntöjä. AJS ei välttämättä mikään Danielsin bestis ollut, mutta silti hän paheksui syvästi Joen kolttosia ja uhkarohkeasti oli suostunut kohtaamaan tämän tappiottoman tuhokoneen tässä tapahtumassa. Joten mestaruuskuviot pyörivät edelleenkin tiivisti tämän tähtikolmikon ympärillä.
Joe ja Styles olivat kerenneet kohdata jo elokuun Sacrificessa, ja se oli taattu neljän tähden matsi, vaikka loppu pilattiinkin sekaantumisilla. Nyt tuo vahinko sitten korjattiin, ja miehet vetivät sen motyc-tasoisen koitoksen. Päällimmäisenä tästä jäi mieleen aivan hirmuinen intensiteetti ja stiffiys. Yhdessäkään potkussa tai lyönnissä ei säästelty tipan vertaa ja tässä oli todellakin sellaista kunnon taistelun makua. Tuohon kun lisää lukemattomat hienot vastaiskut, jännittävät near fallit, hurmosmaisen tunnelman, harvinaisemmatkin liikkeet ja hienon lopetuksen, niin kovin kauaksi täydellisestä ottelusta ei jäädä. AJ:n viime minuuteilla vetämä ”sinun täytyy tappaa minut, jos haluat voittaa” moodi oli jotain uskomattoman kaunista katsottavaa. Se legendaarinen 3-way kiilaa edelle, mutta tämä kyllä taistelee tiukasti TNA:n vuoden toiseksi parhaan matsin tittelistä AAO:n Daniels-Stylesin kanssa. Hulppea ottelu.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **** ½ (motyc)
NWA World Heavyweight Championship Match
Rhino VS. Jeff Jarrett ©
Bound For Glory päättyi Rhinon mestaruusjuhliin, mutta sittemmin Jarrett oli katalasti petkuttanut vyön takaisin itselleen. Erinäisten käänteiden jälkeen Rhino nyt lopultakin sai sen himoamansa revanssin, ja mahdollisuuden oikaista kaikki maailman vääryys.
Aloitetaan positiivisista asioista. Oli tämä miljoona kertaa parempi ottelu kuin se BFG:n vitsimatsi. Tosin siihen ei paljoa vaadittu, sillä tuolle matsille annoin puolikkaan tähtösen. Mielestäni tämä ottelu alkoi varsin positiivisesti. Kummankin otteet vaikuttivat varsin pirteiltä, ja etenkin Rhinon Gore pöydän läpi sisääntulotunneliin oli mitä mainioin spotti. Loppua kohden meno kuitenkin laski kuin lehmänhäntä. Ensiksi alkoi häiritsemään tuomarin sekoilut uloslaskun kanssa, sitten räikeän kornit tuomaribumpit ja vielä lopuksi (tuttuun JJ-matsien tyyliin) lukemattomat sekaantumiset. Lopputulemana tästä varsin mukavasti alkaneesta ottelusta saatiin sellainen tyypillinen ylibookattu sillisalaattisekamelska, jollaisia nämä Jarrettin mestaruusmatsit läpi vuoden olivat olleet. Olisihan tämä vuoden viimeinen ppv-matsi parempikin voinut olla.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Hommaa vähän seivasi sitten ihan vihoviimeisenä nähty oikeasti upeasti toteutettu segmentti. Valot sammuivat, skorpioni ilmestyi ruutuun ja valojen palatessa oli tuolille aseteltuna takki, maila ja bootsit. Tämähän tietysti vihjaili WCW-ikoni Stingin saapumisesta, harmi etten löytänyt tähän hätään videopätkää, nimittäin tuo oli oikeasti todella tyylikkäästi toteutettu segmentti.
*** AJ Styles
** Samoa Joe
* Christian Cage
Yhteenveto: Eipä tämä mikään erityisen muistettava kokonaisuus ollut, mutta kyllähän tuo motyc-matsi ja vihjaus paini-ikonin paluusta jättivät ihan mukavan maun suuhun. Pääottelu oli totuttuun tapaan melkoista kuraa, eikä alakortistakaan tällä kertaa mitään erityisen mukavia yllätyksiä löytynyt. Noita kahta mainittua huippuhetkeä lukuunottamatta varsin tasapaksu tapahtuma, joka sijoittunee jonnekin rankingin keskivaiheille. Suosittelen ”rusinat pullasta” taktiikkaa tämän tapahtuman kanssa.
PPV Ranking 2005
Vuoden matsi ehdokkaat1. WWE - Vengeance (RAW) 3,58
2. WWE - Royal Rumble 3,55
3. TNA - Unbreakable 3,36
4. WWE - WrestleMania 21 3,31
5. TNA - Sacrifice 3,11
6. WWE - SummerSlam 2,93 / TNA Genesis 2,93
7. TNA - Lockdown 2,91
8. WWE - Judgment Day (SmackDown) 2,89
9. TNA - Against All Odds 2,88 / WWE - Backlash (RAW) 2,88
10. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA - Final Resolution 2,80
11. WWE - No Way Out (SmackDown) 2,79
12. TNA - Hard Justice 2,78 / TNA - Turning Point 2,78
13. WWE - Taboo Tuesday (RAW) 2,69
14. TNA - Slammiversary 2,67 / TNA - No Surrender 2,67
15. WWE - Unforgiven (RAW) 2,63
16. WWE - Survivor Series 2,55
17. WWE - The Great American Bash (SmackDown) 2,53
18. WWE - No Mercy (SmackDown) 2,47
19. TNA - Bound For Glory 2,03
20. TNA - Destination X 1,67
WWE - ECW One Night Stand (arvostelun ulkopuolella)
Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution
Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21
John Cena VS. JBL (I Quit) / WWE Judgment Day
Triple H VS. Batista (Hell In A Cell) / WWE Vengeance
Chris Daniels VS. AJ Styles VS. Samoa Joe / TNA Unbreakable
Samoa Joe VS. AJ Styles / TNA Turning Point
Tällä viikolla vielä Armageddon ja sittenpä vuosi onkin nätisti paketissa.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Nopeasti vaan vuosi nippuun. Pääsee tästäkin tana!
Sunnuntai, 18. Joulukuuta 2005
Dunkin' Donuts Center, Providence, Rhode Island
Niin se on nopeasti hujahtanut tämäkin vuosi, että viimeistä jo viedään. Yli puolen vuosikymmentä jatkuneen perinteen mukaisesti painivuoden ppv:den osalta päätti Armageddon. (Miinus vuosi 2001) Ennakolta mielenkiinto kohdistui Randy Ortonin ja Undertakerin häkkihelvettimatsiin. Smackdownin isännöimmässä tapahtumassa selostajina tutusti Cole & Tazz.
Singles Match
Matt Hardy VS. John 'Bradshaw' Layfield w./Jillian Hall
Heti kärkeen oli tarjolla varsin tuore ottelupari, vaikka Mattilla ja Bradshaw'lla yhteistä historiaa olikin vuosituhannen alun joukkuepainikarkeloista. Edgen, Litan ja Mattin kolmiodraama oli saanut päätöksensä lokakuun Homecoming show'ssa, jossa Edge voitti ”loser leaves RAW” stipulaatiolla varustetun ottelun, ja sitä myöten Hardy joutui siirtymään sinibrändin puolelle. Edellisessä Smackdownissa JBL oli mennyt tylysti keskeyttämään Hardyn haastattelun, ja tilanne oli eskaloitunut tappeluksi saakka, jonka jälkeen olikin varmaan viisasta puhdistaa ilmaa laittamalla miehet tähän matsiin illan alkajaisiksi.
Jos aloitetaan negaation kautta, niin ottelun heikkouksia olivat sen lyhyys ja yksipuolisuus. Toisaalta taas tämä kertoi aivan loogisen tarinan. Ottelun ensimmäisellä minuutilla nähdyn köysiin takertumisen ja julman moukutuksen jälkeen hävinnyt osapuoli ei vaan kyennyt enää missään vaiheessa täysin palautumaan. Mihinkään huippuotteluun tällä kaksikolla rahkeet olisivat tuskin riittäneet, mutta siltikin jäi vähän sellainen fiilis, että tämä nyt ei ollut ihan parasta mahdollista näiltä miehiltä. Ihan sellainen ”ok tasoinen” avaus, mutta eipä tästä jäänyt oikein muuta mieleen kuin se köysiteurastus.
Arvosana: ** ½
Tag Team Match
Mexicools VS. MNM w./Melina
Jossakin vaiheessa loppuvuotta mehikaanit olivat kääntyneet feisseiksi, ja alkuperäinen suunnitelma oli, että he haastaisivat tässä MNM joukkevöistä. Tilanteet olivat kuitenkin radikaalisti muuttuneet ihan tapahtuman alla, kun Batistan & Rey Mysterion tiimi oli napannut vyöt MNM:ltä. Mutta vaikka mestaruudet olivatkin kuvioista karanneet, niin oli joukkueilla sen verran skismaa keskenään, että matsi oteltiin joka tapauksessa. Niin ja Mexicools oli tosiaan kokoonpanossa Psicosis & Super Crazy, kolmikon viimeisen palasen Juventudin otellessa toisessa matsissa.
Eipä yllättänyt, että tämä ottelu oli sellaista mukavan vauhdikasta keskisarjalaisten painia. Harmi vaan, että ottelussa oli tasan yksi muistettava juttu, ja se oli Psicosiksen suorittama Super Frankensteiner Nitrolle. Sanoisin, että aika samanlainen ”ihan ok” tasoinen veto kuin edeltänytkin matsi.
Arvosana: ** ½
Best Of 7 Series For US Championship (Match #4)
Chris Benoit VS. Booker T w./Sharmell
Survivor Seriesissä nähtiin sarjan ensimmäinen osa, ja sen yhteydessä kerkesin jo selittää taustat, miksi tällainen ”playoff-sarja” nähtiin. Tuon matsinhan Booker T vaimonsa avustuksella voitti ja miehet olivat tapahtumien välissä kerennyt kohdata vielä kaksi kertaa Smackdownissa. Ja ylläripylläri, Booker T oli voittanut myös ne matsit, ja shokeeraavasti johti sarjaa 3-0. Paineet olivat siis täysin Benoit'n kulmauksessa.
SuSe:n matsista en tykännyt oikeastaan yhtään, koska tuntui ettei siinä oikein tapahtunut mitään. Tässäkin alku oli varsin hidasta mattovääntöä, mutta jostain syystä se ei samalla tapaa puuduttanut kuin SuSe:ssa. Tässä jaksoi ihan mielellään katsoa kun Benoit kohdisti hyökkäyksensä Bookerin pitkiin koipiin. Sitten kun tuo vaihe saatiin ohi, niin alettiin nähdä rajuja suplekseja, ja niitähän riitti. Hankala edes sanoa, että kuinka monta erilaista supleksin variaatiota Benoit tempoi ottelun aikana. Monta. Loppuminuuteille sitten saatiin vielä luotua muutama varsin jännittävä near fall-tilanne, joten kyllä tämä ottelu oli ihan eri planeetalta kuin SuSe:n pannukakku. Kestoa ja jännitystä riitti, kokonaisuutena todella mallikas alakortin mättö, joka sai US-vyön tuntumaan isolta jutulta. Hieno suoritus.
Arvosana: *** ½
Two On One Handicap Match
William Regal & Paul Burchill VS. Bobby Lashley
Syksyn aikana kokenut Regal oli ottanut nuoremman maanmiehensä Burchillin siipiensä suojaan, ja he olivat jo jonkin aikaa taggailleet yhdessä. Sitä en kyllä osaa sanoa, että missä vaiheessa ja millä tavalla sukset olivat Lashleyn kanssa menneet ristiin, mutta tällainen matsi oli joka tapauksessa tarjolla.
Ottelu oli jo lähtökohtaisestikin mälsä. Taustoja ei tainnut olla laisinkaan ja lopputulos oli täysin ennalta-arvattava. Lashley pääsi kyllä taasen näyttämään niitä parhaimpia avujaan; räjähtävää nopeutta ja raakaa voimaa, mutta eipä tästä paljoa muuta käteen jäänyt. Turha täytematsi.
Arvosana: * ½
Cruiserweight Championship Match
Juventud © VS. Kid Kash
Aiemmin ECW:stä ja TNA:sta tuttu Kid Kash oli tehnyt debyyttinsä hyökkäämällä joukkuematsin päätteeksi Juventudin kimppuun, ja sittemmin lunastanut ykköshaastajan statuksensa voittamalla vanhan ECW-kamunsa Super Crazyn. Nyt hänellä oli sitten tilaisuus samaa vauhtia nousta mestariksi.
Niputan tämän samaan kastiin Mexicoolsien joukkuematsin kanssa. Perusnäppärää pikkuspottailua, mutta ei mitään erityisen henkeäsalpaavaa settiä. Tapahtuman aikana yleisö piti ihan kivasti ääntä, mutta tämä ei tuntunut heitä kauheasti sytyttävän, ja sehän ei matsille palveluksia tehnyt. Painijoilta kuitenkin hyvä perustason suoritus.
Arvosana: ** ¾
Champions VS. Champions Tag Team Match
Batista & Rey Mysterio VS. Kane & The Big Show
Kuten tuossa aiemmin mainitsin, olivat Rey & Batista voittaneet vyöt edellisessä Smackdownissa EG:n muistoa kunnioittaen. Vastapuolen hirviöt puolestaan olivat jo jonkin aikaa hallinneet vöitä RAW:n puolella. Kyseessä ei kuitenkaan ollut vöiden yhdistämisottelu, vaan tämän taustat ulottuivat muilta osin Survivor Seriesiin loppuneeseen Smackdown vs. RAW-kärhämään. Siellä Rey Mysterio oli selättänyt sekä Kanen ja Big Show'n ja tästähän jätit olivat varsin nolostuneita. He olivat ottaneet tehtäväkseen Reyn tuhoamisen, mutta hän oli saanut Batistasta varsin varteenotettavan liittolaisen. Nyt oli sitten aika vielä kerran setviä välejä. Huomionarvoista oli tietenkin se, että Batista oli edelleen maailmanmestari, ja tämä oli toinen perättäinen ppv-tapahtuma, jossa vyötä ei puolustettu lainkaan. Syynä tähän olivat tapaus Eddie ja Batistan olkapää, joka edelleen enemmän tai vähemmän vaivasi miestä.
Taustaahan tällä matsilla oli melkoisen paljon, ja tätä oli melkoisen ankarasti myös mainostettu yhtenä ppv:n vetonauloista. Peilattuna noihin asioihin, olinkin yllättynyt, kuinka lyhyt tämä matsi loppujen lopuksi oli. Oliko se hyvä vai huono juttu, en tiedä. Nyt köriläät jaksoivat vetää tämän kovalla intensiteetillä läpi, eikä tylsiä halailusessioita tarvinnut sietää. Menevää isojen miesten mättöä, johon Rey toi oman mausteensa. Joten voi kai sanoa, että kyllä minä tästä ihan tykkäsin ja aika lailla vastasi sitä odotusarvoa jonka olin tälle etukäteen asettanut.
Arvosana: ***
Hell In A Cell Match
The Undertaker VS. Randy Orton w./ Bob Orton
Tässä oli sitten se matsi, jonka ympärille koko tapahtuma kietoutui. Ortonin ja Undertakerin feudi oli jatkunut näennäisesti jo iäisyyden ajan. Tämä oli miesten neljäs ppv-kohtaaminen vuonna 05, ja kaikkea oli kerennyt tapahtua. Undertaker jatkoi WrestleMania-putkeaan, Orton loukkaantui, palasi, voitti Summerslamissa, poltti Undertakerin elävältä, Undertaker nousi kuolleista ja alkoi kummittelemaan Ortonin mielessä. Edeltävässä Smackdownissa oltiin nähty segmentti, jossa Orton oli jekuttanut maailmaa kertomalla lopettavansa painimisen kokonaan, mutta tosiasiassa tämä oli vain ovela juoni, jolla saatiin verta virtaamaan Undertakerin ohimosta. Tämä olisi nyt se viimeinen päätepiste käytännössä koko vuoden jatkuneelle vihanpidolle.
Undertaker ei ole koskaan ylimpiin suosikkeihini kuulunut, ja Ortonista ei tarvinne edes mainita. Lisäksi miesten Summerslam ja No Mercy-kohtaamiset eivät millään muotoa vakuuttaneet, joten vähän epäilytti, että kuinkahan miehet tästä haasteesta selviäisivät. Matsin katsomisen jälkeenkin olin vielä vähän kahden vaiheilla. Kyllä tämä toisaalta oli valovuosia parempi kuin nuo mainitsemani ottelut, mutta verrattuna esimerkiksi kesällä nähtyyn HHH:n ja Batistan HIAC-mättöön tukkaan tulee ja lujaa. Sellaiseen häkkihelveteistä tuttuun ”holy shit” fiilikseen tässä ei ihan päästy, mutta ainakaan yrityksen puutteesta ei ottelijoita voi syyttää. Kestoa riitti, verta vuodatettiin, aseita käytettiin ja ainakin vaikutti siltä, että miehet tosiaan tekivät kaikkensa. Hienoimpia spotteja olivat Ortonin Cross Body pöydän läpi ja Undertakerin irtautuminen Tombstonesta. Paljon hyvää, mutta se viimeinen silaus, joka nostaisi tämän huippumatsien luokkaan jäi uupumaan.
Arvosana: *** ¾
*** The Undertaker
** Randy Orton
* Chris Benoit
Yhteenveto: Massaan hukkuvaa settiä. Paperilla kortti oli ehkäpä koko vuoden heikoin, sillä se nojasi täysin tuon pääottelun varaan. Se oli kyllä ihan hyvä, mutta ei niin hyvä, että se yksistään olisi pelastanut tapahtuman keskinkertaisuudelta. Hieman ikävää on kyllä todeta, että Summerslamin jälkeen WWE:n suhdanne on ollut melkoisessa laskussa. Eritoten Smackdownin puolella ei tuntunut tapahtuvan oikeastaan mitään erityisen mielenkiintoista. Koska tapahtuman yleisilme oli varsin vaisu, ja sen lisäksi tässä nähtiin täysin mauton segmentti, jossa Tim White teki ”itsemurhan”, niin vähennän tältä neljäsosan. Muuten tuo arvosana valehtelee liiaksi. Vähän mollivoittoisissa merkeissä saatiin vuosi pakettiin.
Tapahtuman arvosana: 2,54 (sijoitus 17/21)
Tällä kertaa en venytä viestiä postaamalla kokonaistilannetta ja vuoden matsi ehdokkaita, sillä ne tulevat kyllä ilmi vuoden kokoavassa postauksessa, jonka voisin töötätä ilmoille lauantaina.
Sunnuntai, 18. Joulukuuta 2005
Dunkin' Donuts Center, Providence, Rhode Island
Niin se on nopeasti hujahtanut tämäkin vuosi, että viimeistä jo viedään. Yli puolen vuosikymmentä jatkuneen perinteen mukaisesti painivuoden ppv:den osalta päätti Armageddon. (Miinus vuosi 2001) Ennakolta mielenkiinto kohdistui Randy Ortonin ja Undertakerin häkkihelvettimatsiin. Smackdownin isännöimmässä tapahtumassa selostajina tutusti Cole & Tazz.
Singles Match
Matt Hardy VS. John 'Bradshaw' Layfield w./Jillian Hall
Heti kärkeen oli tarjolla varsin tuore ottelupari, vaikka Mattilla ja Bradshaw'lla yhteistä historiaa olikin vuosituhannen alun joukkuepainikarkeloista. Edgen, Litan ja Mattin kolmiodraama oli saanut päätöksensä lokakuun Homecoming show'ssa, jossa Edge voitti ”loser leaves RAW” stipulaatiolla varustetun ottelun, ja sitä myöten Hardy joutui siirtymään sinibrändin puolelle. Edellisessä Smackdownissa JBL oli mennyt tylysti keskeyttämään Hardyn haastattelun, ja tilanne oli eskaloitunut tappeluksi saakka, jonka jälkeen olikin varmaan viisasta puhdistaa ilmaa laittamalla miehet tähän matsiin illan alkajaisiksi.
Jos aloitetaan negaation kautta, niin ottelun heikkouksia olivat sen lyhyys ja yksipuolisuus. Toisaalta taas tämä kertoi aivan loogisen tarinan. Ottelun ensimmäisellä minuutilla nähdyn köysiin takertumisen ja julman moukutuksen jälkeen hävinnyt osapuoli ei vaan kyennyt enää missään vaiheessa täysin palautumaan. Mihinkään huippuotteluun tällä kaksikolla rahkeet olisivat tuskin riittäneet, mutta siltikin jäi vähän sellainen fiilis, että tämä nyt ei ollut ihan parasta mahdollista näiltä miehiltä. Ihan sellainen ”ok tasoinen” avaus, mutta eipä tästä jäänyt oikein muuta mieleen kuin se köysiteurastus.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Tag Team Match
Mexicools VS. MNM w./Melina
Jossakin vaiheessa loppuvuotta mehikaanit olivat kääntyneet feisseiksi, ja alkuperäinen suunnitelma oli, että he haastaisivat tässä MNM joukkevöistä. Tilanteet olivat kuitenkin radikaalisti muuttuneet ihan tapahtuman alla, kun Batistan & Rey Mysterion tiimi oli napannut vyöt MNM:ltä. Mutta vaikka mestaruudet olivatkin kuvioista karanneet, niin oli joukkueilla sen verran skismaa keskenään, että matsi oteltiin joka tapauksessa. Niin ja Mexicools oli tosiaan kokoonpanossa Psicosis & Super Crazy, kolmikon viimeisen palasen Juventudin otellessa toisessa matsissa.
Eipä yllättänyt, että tämä ottelu oli sellaista mukavan vauhdikasta keskisarjalaisten painia. Harmi vaan, että ottelussa oli tasan yksi muistettava juttu, ja se oli Psicosiksen suorittama Super Frankensteiner Nitrolle. Sanoisin, että aika samanlainen ”ihan ok” tasoinen veto kuin edeltänytkin matsi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Best Of 7 Series For US Championship (Match #4)
Chris Benoit VS. Booker T w./Sharmell
Survivor Seriesissä nähtiin sarjan ensimmäinen osa, ja sen yhteydessä kerkesin jo selittää taustat, miksi tällainen ”playoff-sarja” nähtiin. Tuon matsinhan Booker T vaimonsa avustuksella voitti ja miehet olivat tapahtumien välissä kerennyt kohdata vielä kaksi kertaa Smackdownissa. Ja ylläripylläri, Booker T oli voittanut myös ne matsit, ja shokeeraavasti johti sarjaa 3-0. Paineet olivat siis täysin Benoit'n kulmauksessa.
SuSe:n matsista en tykännyt oikeastaan yhtään, koska tuntui ettei siinä oikein tapahtunut mitään. Tässäkin alku oli varsin hidasta mattovääntöä, mutta jostain syystä se ei samalla tapaa puuduttanut kuin SuSe:ssa. Tässä jaksoi ihan mielellään katsoa kun Benoit kohdisti hyökkäyksensä Bookerin pitkiin koipiin. Sitten kun tuo vaihe saatiin ohi, niin alettiin nähdä rajuja suplekseja, ja niitähän riitti. Hankala edes sanoa, että kuinka monta erilaista supleksin variaatiota Benoit tempoi ottelun aikana. Monta. Loppuminuuteille sitten saatiin vielä luotua muutama varsin jännittävä near fall-tilanne, joten kyllä tämä ottelu oli ihan eri planeetalta kuin SuSe:n pannukakku. Kestoa ja jännitystä riitti, kokonaisuutena todella mallikas alakortin mättö, joka sai US-vyön tuntumaan isolta jutulta. Hieno suoritus.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
Two On One Handicap Match
William Regal & Paul Burchill VS. Bobby Lashley
Syksyn aikana kokenut Regal oli ottanut nuoremman maanmiehensä Burchillin siipiensä suojaan, ja he olivat jo jonkin aikaa taggailleet yhdessä. Sitä en kyllä osaa sanoa, että missä vaiheessa ja millä tavalla sukset olivat Lashleyn kanssa menneet ristiin, mutta tällainen matsi oli joka tapauksessa tarjolla.
Ottelu oli jo lähtökohtaisestikin mälsä. Taustoja ei tainnut olla laisinkaan ja lopputulos oli täysin ennalta-arvattava. Lashley pääsi kyllä taasen näyttämään niitä parhaimpia avujaan; räjähtävää nopeutta ja raakaa voimaa, mutta eipä tästä paljoa muuta käteen jäänyt. Turha täytematsi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ½
Cruiserweight Championship Match
Juventud © VS. Kid Kash
Aiemmin ECW:stä ja TNA:sta tuttu Kid Kash oli tehnyt debyyttinsä hyökkäämällä joukkuematsin päätteeksi Juventudin kimppuun, ja sittemmin lunastanut ykköshaastajan statuksensa voittamalla vanhan ECW-kamunsa Super Crazyn. Nyt hänellä oli sitten tilaisuus samaa vauhtia nousta mestariksi.
Niputan tämän samaan kastiin Mexicoolsien joukkuematsin kanssa. Perusnäppärää pikkuspottailua, mutta ei mitään erityisen henkeäsalpaavaa settiä. Tapahtuman aikana yleisö piti ihan kivasti ääntä, mutta tämä ei tuntunut heitä kauheasti sytyttävän, ja sehän ei matsille palveluksia tehnyt. Painijoilta kuitenkin hyvä perustason suoritus.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ¾
Champions VS. Champions Tag Team Match
Batista & Rey Mysterio VS. Kane & The Big Show
Kuten tuossa aiemmin mainitsin, olivat Rey & Batista voittaneet vyöt edellisessä Smackdownissa EG:n muistoa kunnioittaen. Vastapuolen hirviöt puolestaan olivat jo jonkin aikaa hallinneet vöitä RAW:n puolella. Kyseessä ei kuitenkaan ollut vöiden yhdistämisottelu, vaan tämän taustat ulottuivat muilta osin Survivor Seriesiin loppuneeseen Smackdown vs. RAW-kärhämään. Siellä Rey Mysterio oli selättänyt sekä Kanen ja Big Show'n ja tästähän jätit olivat varsin nolostuneita. He olivat ottaneet tehtäväkseen Reyn tuhoamisen, mutta hän oli saanut Batistasta varsin varteenotettavan liittolaisen. Nyt oli sitten aika vielä kerran setviä välejä. Huomionarvoista oli tietenkin se, että Batista oli edelleen maailmanmestari, ja tämä oli toinen perättäinen ppv-tapahtuma, jossa vyötä ei puolustettu lainkaan. Syynä tähän olivat tapaus Eddie ja Batistan olkapää, joka edelleen enemmän tai vähemmän vaivasi miestä.
Taustaahan tällä matsilla oli melkoisen paljon, ja tätä oli melkoisen ankarasti myös mainostettu yhtenä ppv:n vetonauloista. Peilattuna noihin asioihin, olinkin yllättynyt, kuinka lyhyt tämä matsi loppujen lopuksi oli. Oliko se hyvä vai huono juttu, en tiedä. Nyt köriläät jaksoivat vetää tämän kovalla intensiteetillä läpi, eikä tylsiä halailusessioita tarvinnut sietää. Menevää isojen miesten mättöä, johon Rey toi oman mausteensa. Joten voi kai sanoa, että kyllä minä tästä ihan tykkäsin ja aika lailla vastasi sitä odotusarvoa jonka olin tälle etukäteen asettanut.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
Hell In A Cell Match
The Undertaker VS. Randy Orton w./ Bob Orton
Tässä oli sitten se matsi, jonka ympärille koko tapahtuma kietoutui. Ortonin ja Undertakerin feudi oli jatkunut näennäisesti jo iäisyyden ajan. Tämä oli miesten neljäs ppv-kohtaaminen vuonna 05, ja kaikkea oli kerennyt tapahtua. Undertaker jatkoi WrestleMania-putkeaan, Orton loukkaantui, palasi, voitti Summerslamissa, poltti Undertakerin elävältä, Undertaker nousi kuolleista ja alkoi kummittelemaan Ortonin mielessä. Edeltävässä Smackdownissa oltiin nähty segmentti, jossa Orton oli jekuttanut maailmaa kertomalla lopettavansa painimisen kokonaan, mutta tosiasiassa tämä oli vain ovela juoni, jolla saatiin verta virtaamaan Undertakerin ohimosta. Tämä olisi nyt se viimeinen päätepiste käytännössä koko vuoden jatkuneelle vihanpidolle.
Undertaker ei ole koskaan ylimpiin suosikkeihini kuulunut, ja Ortonista ei tarvinne edes mainita. Lisäksi miesten Summerslam ja No Mercy-kohtaamiset eivät millään muotoa vakuuttaneet, joten vähän epäilytti, että kuinkahan miehet tästä haasteesta selviäisivät. Matsin katsomisen jälkeenkin olin vielä vähän kahden vaiheilla. Kyllä tämä toisaalta oli valovuosia parempi kuin nuo mainitsemani ottelut, mutta verrattuna esimerkiksi kesällä nähtyyn HHH:n ja Batistan HIAC-mättöön tukkaan tulee ja lujaa. Sellaiseen häkkihelveteistä tuttuun ”holy shit” fiilikseen tässä ei ihan päästy, mutta ainakaan yrityksen puutteesta ei ottelijoita voi syyttää. Kestoa riitti, verta vuodatettiin, aseita käytettiin ja ainakin vaikutti siltä, että miehet tosiaan tekivät kaikkensa. Hienoimpia spotteja olivat Ortonin Cross Body pöydän läpi ja Undertakerin irtautuminen Tombstonesta. Paljon hyvää, mutta se viimeinen silaus, joka nostaisi tämän huippumatsien luokkaan jäi uupumaan.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ¾
*** The Undertaker
** Randy Orton
* Chris Benoit
Yhteenveto: Massaan hukkuvaa settiä. Paperilla kortti oli ehkäpä koko vuoden heikoin, sillä se nojasi täysin tuon pääottelun varaan. Se oli kyllä ihan hyvä, mutta ei niin hyvä, että se yksistään olisi pelastanut tapahtuman keskinkertaisuudelta. Hieman ikävää on kyllä todeta, että Summerslamin jälkeen WWE:n suhdanne on ollut melkoisessa laskussa. Eritoten Smackdownin puolella ei tuntunut tapahtuvan oikeastaan mitään erityisen mielenkiintoista. Koska tapahtuman yleisilme oli varsin vaisu, ja sen lisäksi tässä nähtiin täysin mauton segmentti, jossa Tim White teki ”itsemurhan”, niin vähennän tältä neljäsosan. Muuten tuo arvosana valehtelee liiaksi. Vähän mollivoittoisissa merkeissä saatiin vuosi pakettiin.
Tapahtuman arvosana: 2,54 (sijoitus 17/21)
Tällä kertaa en venytä viestiä postaamalla kokonaistilannetta ja vuoden matsi ehdokkaita, sillä ne tulevat kyllä ilmi vuoden kokoavassa postauksessa, jonka voisin töötätä ilmoille lauantaina.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Nyt on sitten vuotuisen juhlagaalan aika. Alkusanoina voisi mainita, että vuosi 2005 oli tasoltaan varsin kova ja paljon antoisampaa katseltavaa kuin 2004. Kiitos lähinnä sille, että sain TNA:n otettua projektiin mukaan. Saa vähän erilaista vertailupohjaa ja laajempaa kuvaa painivuoden annista. Näin ollen näitä palkintojakin on mukavampi jaella kuin pelkästään WWE:tä katsoneena. Mutta aloitetaanpa palkintogaala, jonka juontajina ovat Trytan ja Eugene ja naiskauneudesta vastaa blondi Maria Kanellis.
Palataan astialle piakkoin New Year's Revolution 06:n merkeissä.
Lopullinen Ranking
1 WWE – Vengeance (RAW) 3,58
2 WWE – Royal Rumble 3,55
3 TNA – Unbreakable 3,36
4 WWE – WrestleMania XXI 3,31
5 TNA – Sacrifice 3,11
6 WWE – SummerSlam 2,93 / TNA – Genesis 2,93
7 TNA – Lockdown 2,91
8 WWE – Judgment Day (SmackDown) 2,89
9 TNA – Against All Odds 2,88 / WWE – Backlash (RAW) 2,88
10 WWE – New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA – Final Resolution 2,80
11 WWE – No Way Out (SmackDown) 2,79
12 TNA – Hard Justice 2,78 / TNA – Turning Point 2,78
13 WWE – Taboo Tuesday (RAW) 2,69
14 TNA – Slammiversary 2,67 / TNA – No Surrender 2,67
15 WWE – Unforgiven (RAW) 2,63
16 WWE – Survivor Series 2,55
17 WWE – Armageddon (SmackDown) 2,54
18 WWE – The Great American Bash (SmackDown) 2,53
19 WWE – No Mercy (SmackDown) 2,47
20 TNA – Bound For Glory 2,03
21 TNA – Destination X 1,67
WWE – ECW One Night Stand (arvostelun ulkopuolella)
Neljän tähden (tai enemmän) ottelut
1. Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution (3)
2. America's Most Wanted VS. Team Canada / TNA Final Resolution
3. AJ Styles VS. Petey Williams VS. Chris Sabin (Ultimate X) / TNA Final Resolution
4. 30 Man Royal Rumble Match / WWE Royal Rumble
5. Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds (5)
6. Chris Jericho VS. Chris Benoit VS. Shelton Benjamin VS. Edge VS. Kane VS. Christian (MITB Ladder) / WWE WrestleMania 21
7. The Undertaker VS. Randy Orton / WWE WrestleMania 21
8. Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21 (1)
9. Abyss VS. AJ Styles (Six Sides Of Steel) / TNA Lockdown
10. Eddie Guerrero VS. Rey Mysterio / WWE Judgment Day
11. John Cena VS. JBL (I Quit) / WWE Judgment Day (6)
12. Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE Vengeance
13. Triple H VS. Batista (Hell In A Cell) / WWE Vengeance (4)
14. Jerry Lynn VS. Sean Waltman / TNA Sacrifice
15. AJ Styles VS. Samoa Joe / TNA Sacrifice
16. Eddie Guerrero VS. Rey Mysterio (Ladder) / WWE SummerSlam
17. Christopher Daniels VS. AJ Styles VS. Samoa Joe / TNA Unbreakable (2)
18. Edge VS. Matt Hardy (Steel Cage) / WWE Unforgiven
19. AJ Styles VS. Chris Daniels (30 Min Ironman) /TNA Bound For Glory
20. Ric Flair VS. Triple H (Steel Cage) / WWE Taboo Tuesday
21. AJ Styles VS. Petey Williams / TNA Genesis
22. AJ Styles VS. Samoa Joe / TNA Turning Point (7)
TNA: 10
WWE: 12
Lasken kaikki 4 tähteä ja siitä yli saaneet ottelut mielessäni ns. huippumatseiksi, ja niitähän vuonna 2005 nähtiin melko lailla keskiarvon verran. Vertailun vuoksi, vuonna 2010 niitä oli 18 kpl ja vuonna 2011 24 kpl. Vuonna 2004 (kun katsoin pelkästään WWE:tä) luku oli 12 Joten siinä suhteessa tätä vuotta ei mitenkään poikkeavaksi voi kutsua. Sen sijaan motyc-matsien määrä on poikkeuksellisen iso. Niitä oli peräti 7 kpl ja täysiä femman matsejakin kaksi. Ne näkyvät lihavoituna, ja numero perässä tarkoittaa arvatenkin paremmuusjärjestystä. Motyc-superotteluita nähtiin TNA:ssa 3 ja WWE:ssä 4, joten siinäkin suhteessa melkoisen tasaista oli.
Tähtipörssi 2005
1. AJ Styles 27 (9)
2. Triple H 10 (2)
3. Chris Daniels 10 (0)
4. Eddie Guerrero 9 (1)
5. Chris Jericho / Rey Mysterio 8 (2)
Hehheh, tässä ei kyllä jäänyt minkäänlaista selittelyn sijaa. TNA:lla oli 12 tapahtumaa, joista yhdeksässä AJ Styles keräsi täydet 3 tähteä. 27 pojoa on aivan käsittämätön pistesaalis, ja ”Phenomenal One” oli tässä kisassa aivan omassa kastissaan. Toki kenelläkään WWE:n jantterilla brändijaosta johtuen ei ollut edes saumaa haastaa AJ:ta, mutta voin väittää ettei sitä olisi tapahtunut myöskään ilman brändijakoa. Ylhäisessä yksinäisyydessä vaeltaneen AJ:n jälkeen olikin sitten tasaista. Alla loputkin tähtiä kahmineet painijat, joita kaiken kaikkiaan oli 31 kappaletta.
7 tähteä: JBL, Ric Flair, Samoa Joe
6 tähteä: Jeff Hardy
5 tähteä: Kurt Angle, Shawn Michaels, Edge
4 tähteä: The Undertaker, Chris Benoit, John Cena, Abyss
3 tähteä: Petey Williams, Sean Waltman, Chris Sabin, Jerry Lynn, Batista, Matt Hardy
2 tähteä: Randy Orton, Shelton Benjamin, Lance Storm, AMW, Christian Cage, Jeff Jarrett
1 tähti: Hulk Hogan, Mohammad Hassan
NWA Heavyweight mestarit (6)
Jeff Jarrett (2.6.04 – 15.5.05)
AJ Styles (15.5 – 19.6)
Raven (19.6 – 15.9)
Jeff Jarrett (15.9 – 23.10)
Rhino (23.10 – 25.10)
Jeff Jarrett (25.10 - )
X – Division mestarit (5)
Petey Williams (11.8.04 – 16.1.05)
AJ Styles (16.1 – 13.3)
Christopher Daniels (13.3 – 11.9)
AJ Styles (11.9 – 11.12)
Samoa Joe (11.12 - )
WWE World Heavyweight mestarit (2)
Vacant (29.11.04 – 9.1.05)
Triple H (9.1 – 3.4)
Batista (3.4 - )
WWE mestarit (2)
John 'Bradshaw' Layfield (27.6.04 – 3.4.05)
John Cena (3.4 - )
Vuonna 2005 vannottiin pitkien vyön arvoa nostattavien mestaruuskausien nimeen. Eritoten WWE:n puolella vyöt eivät turhanpäiten käsiä vaihdelleet ja TNA:ssakin oli ne muutamat nimet, jotka pari kertaa vuorottelivat mestareina.
Sonta Kategoria
Huonoin ppv-ottelu
Jeff Jarrett VS. Rhino / TNA Bound For Glory
Vaikka vuonna 2005 nähtiin hirmuinen määrä hyviä matseja, niin eipä ollut pulaa näistä toisen ääripäänkään vaihtoehdoista. Vuoteen mahtui sellaisia ”helmiä” kuten Trytan vs. Monty Brown, Big Show vs. Akebono, Bobby Lashley vs. Simon Dean, Kip James vs. Kevin Nash puhumattakaan kököistä naisten otteluista. Nuo olivat kuitenkin siinä mielessä harmittomia tapauksia, että ne eivät olleet siinä polttopisteen ytimessä, toisin kuin Jeff Jarrettin mestaruuspuolustukset. Niitähän nähtiin monta, ja lähes poikkeuksetta ne olivat kamalia ylibookattuja sekamelskoja. Pahin ääriesimerkki on tämä valitsemani BFG:n pääottelu, jonka piti olla se vuoden suurin matsi. Oikea floppien floppi.
Huonoin feudi
Kip James VS. 3 Live Kru
Tätä ei tarvinnut pahemmin miettiä. Tässä oli oikein malliesimerkki eräästä tähänkin päivään asti ulottuvasta TNA:n perisynnistä. Juonikuvioita venytetään ja vanutetaan niin kauan, että lopulta se kliimaksi ei enää kiinnosta ketään. Ensinnäkin tämä ei ollut lähtökohdiltaan mitenkään erityisen herkullinen tapaus, kuvio junnasi kuukausitolkulla täysin paikallaan ja jokainen siihen kuulunut matsi oli täyttä sontaa. ”Kunniamaininnat” täysin väärin bookatulle Angle-Cenalle ja Dustin Rhodes-Ravenille.
Huonoin gimmick
Trytan
Alkaa pahasti näyttää siltä, että TNA hallitsee sonta kategoriaa. Tämä gimmick kuopattiin nopeasti, mutta se kerkesi tehdä lähtemättömän vaikutuksen. Juustoinen terminaattori-kopio, jota ”tulkitsi” vieläpä täysin painitaidoton rnd-bodari. Niin sitä pittää. Muista vähemmän itseeni iskeneistä gimmickeistä voisi mainita Eugenen, Boogeymanin, Kerwin Whiten ja vaikkapa täysin 90-luvulle juuttuneet BG Jamesin ja Konnanin.
Huonoin painija
Kip James
Ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Toki kehissä nähtiin nimettyä herraa kamalampiakin painijoita, mutta kukaan heistä ei ollut niin suuressa roolissa kuin Kip James. En nyt jaksa tarkistaa, mutta vahvasti epäilen ettei yksikään Kipin matsi saanut arvosanakseen yli kahta tähteä. Kirkkaimpana ”kruununa” ottelu Kevin Nashin kanssa. Muita kamalia olivat juurikin Nash, Konnan, BG James ja WWE:stä Daniel Puder, Kenzo Suzuki ja Viscera.
Huonoin show
TNA – Destination X
Ja näin TNA nappaa viimeisenkin jaossa olevan pystin. PPV:den yleinen taso vuonna 2005 oli todella kova, ja DX oli kuin se pesueeseen kuulumaton musta ankanpoikanen. Muitakin keskinkertaisia ja kehnoja tapahtumia nähtiin, mutta Destination X oli ainoa, jota voi nimittää umpisurkeaksi. 5 ottelua, jotka saivat arvosanakseen yhden tähden tai vähemmän.
Pronssinen Kategoria
Paras turn
Batista
Se hetki, kun Batistan peukku kääntyi alaspäin ja Hunter jysähti voimapommilla pöydän läpi on painunut ikuisesti mieleeni. Aivan upeasti pohjustettu naamakäännös, joka teki Batistasta kiintotähden WWE:n tähtitaivaalle. Ainoa joka pystyi tätä realistisesti haastamaan oli Eddie Guerreron heelturn. Eddien muuntautuminen rakastetusta ”Latino Heatista” kaikkien hyljeksimäksi ihmisperseeksi oli myös jotain aivan ainutlaatuista. Siltikin jää kakkoseksi Elukalle. Shawn Michaelsin kesäinen sekoaminen ja Ric Flairin syksyinen faceutuminen ansaitsevat erikoismaininnan. TNA:ssa turnit eivät juurikaan tuntuneet miltään, kiitos siitä yleisölle.
Paras face
AJ Styles
Kyllä sinne TNA:han myös näitä positiivisempia pystejä menee. AJS oli koko vuoden ajan mukana isoissa kuvioissa, ei otellut yhtään huonoa ottelua ja ennen kaikkea kykeni olemaan sellainen aidosti sympaattinen hahmo, joka ei kyllästyttänyt, ja jolle ei vaan voinut toivoa mitään pahaa. Se jos mikä on harvinaista post-kayfabe painimaailmassa. Tiukimman haasteen tarjoili Shawn Michaels, mutta häntä ei siltikään tullut kannatettua yhtä vilpittömästi kuin AJS:ia. Chris Benoit, Chris Jericho, John Cena ja Batista tekivät myös omaa juttuaan varsin kiitettävästi.
Paras heel
Abyss
Nyt voi olla aika yllätysvalinta. Tunkuahan tämän kategorian voittajaksi on aivan hirmuisesti. Triple H, Eddie Guerrero, Chris Daniels, Samoa Joe, Christian ihan näin muutamia mainitakseni. Abyss kuitenkin ansaitsee täysin palkintonsa. Mies oli hionut tuhoajamonsteri-hahmonsa lähestulkoon täydelliseksi, ja vuonna 2005 omassa kategoriassaan oli aivan ehdottomasti maailman huippua. Lisäksi mies otteli vuoden mittaan useita hienoja matseja. Kirkkaimpana helmenä Lockdown ja AJS, mutta myös Jeff Hardyn ja Sabun kanssa sai kovaa settiä aikaan. James Mitchellin mukaantulo loppuvuodesta toi vain lisää mystiikkaa ja syvyyttä jo valmiiksi hienoon hahmoon.
Paras gimmick
Eddie Guerrero
Eipä olisi suuri vääryys tuupata tätäkin palkintoa Abyssin kynsiin, sen verran toimiva hahmo se oli vuonna 2005. Tähän kuitenkin valitsen Eddien ja nimenomaan hänen heelkautensa perusteella. Kuten jo aiemmissakin kategorioissa kerroin, niin hänen muuntautuminen rakastetuimmasta vihatuimmaksi oli jotain aivan unohtumatonta. Muita hyviä olivat edelleen hirmuista heatia repinyt JBL, Samoa Joe, AMW ja Team Canada.
Paras spotti
Jeff Hardyn loikka BFG:ssa
WWE:ssä vannottiin konservatiivisemman painin nimeen, mutta kyllähän sieltä pari mielipuolista spottia löytyi kun oikein muistelee. Big Show'n chokeslam JBL:lle kehästä läpi No Way Outissa, Shelton Benjaminin temput originaalissa Mitb-matsissa ja Matt Hardyn jalanpudotus häkin katolta Unforgivenissä. Hienoja hetkiä, mutta siltikään nuo eivät hulluudessaan vedä vertoja Jeffin BFG:ssä nähdylle loikalle. Mies hyppäsi tukipilarien päältä ties-kuinka-monen-metrin-korkeudesta suoraan sisääntulorampilta alas pöydällä maanneen Abyssin päälle. Erityisen hulluksi tämän teki se, että Hardy oli äärimmäisen lähellä laskeutua rampin reunalle ja kirjaimellisesti tappaa itsensä. Ja kyllähän TNA:ssa Hardyn lisäksi myös Sabu, Abyss, Raven ja kumppanit kroppaansa laittoivat surutta likoon. Voittaja oli kuitenkin kohtuullisen selvä.
Hopeinen kategoria
Aliarvostetuin painija
Christian
Itkemisestä tästä asiasta on tullut IWC:ssä vuosien mittaan melkoinen vitsi, mutta vuonna 2005 tämä oli täyttä totta. Overiutensa ja kykyjensä puolesta Christian vuonna 05 olisi kuulunut heittämällä pääottelijoiden joukkoon. Tätä spottia miehelle ei kuitenkaan sitten millään tahdottu antaa, syystä tai toisesta. En yhtään ihmettele miehen päätöstä pakata laukkunsa ja suunnata aurinkoon. Christian oli tosiaan selkeästi räikeimmin aliarvostettu kaveri, mutta tokihan esimerkiksi Benoit'n pudottamisesta midcardiin voitaisiin keskustella.
Yliarvostetuin painija
Jeff Jarrett
JJ ei ole missään nimessä huono painija, mutta sellaiseksi promootiota kuukaudesta ja vuodesta toiseen kantavaksi huippunimeksi hänestä ei vain ole. TNA:n päämestaruuskuviot pyörivät koko vuoden ajan tämän itseään bookkaavaan egomaanikon ympärillä ja ottelut olivat lähes poikkeuksetta ihan kamalaa ripulikakkaa. Vertaus Hunterinkaan vuosilta 03-04 ei toimi, sillä HHH sentään otteli laatumatseja liukuhihnalta ja oli yksinkertaisesti parempi kuin ego-Jarrett. Muista nimistä tulee äkkiseltään mieleen Kevin Nash, Rhino ja tavallaan Batista.
Vuoden läpimurtaja
John Cena
Vuonna 04 pohdin kovasti valintaa Ortonin ja Cenan välillä, ja silloin valitsin Randyn. Nyt on Johnin vuoro. Tammikuussa Cena oli toki jo valtavan suosittu painija, mutta joulukuussa hän oli WWE:n kasvot. Vuonna 2005 Johnny Boy nousi siihen ykkösmiehen asemaan. Oli suurimman osan vuodesta WWE-mestari, oli räppialbumia, oli ensimmäiset talk show-vierailut ja kehitystä painijanakin oli havaittavissa. Joten itsestäänselvä valinta.
Vuoden tulokas
Samoa Joe
Kerkesin tähän jo valita Mohammad Hassanin ja kirjoittaa perustelutkin jo valmiiksi. Sitten välähtikin mieleen, että Hassan kaikesta mahtavuudestaan huolimatta ei sitten millään pärjää samoalaiselle Joelle. Heti ensiesiintymisestä lähtien Joe oli järjettömän over, ja hyvin nopeasti alkoi tippua niitä huippumatsejakin. Joe oli mukana kahdessa motyc-matsissa, eikä edes paininut TNA:ssa kuin vuoden jälkimmäisen puolikkaan. Miehellä oli (on) aivan uniikki painityyli, ja hän pystyi sellaiseen temppuihin, joihin moisen plösön ei järjen mukaan pitäisi pystyä. Mainitun Hassanin lisäksi myös Lashley, Kennedy ja Shelley tekee mieli mainita.
Vuoden promottaja
Christian
Nämä vakkarit, Hunter, Flair, Cena, Bischoff, Jericho, HBK eivät olleet suinkaan huonoja, mutta tämä oli aidosti yksi helpoimmista valinnoista. Chrisun promot vuonna 2005 olivat aivan täyttä timanttia. Ne kaikkein ikimuistoisimmat Christian-hetket ovat peräisin juuri tältä vuodelta. Rumblen räppibattle Cenan kanssa, Backlashin promo joka sai Hoganin jälkeen illan kovimmat popit, debyyttipromo TNA:ssa ja onpa hataria muistikuvia myös miehen loistavista promoista viikottaisissa juuri tältä vuodelta. Selkeä valinta.
Vuoden manageri
Scott D'Amore
Managerit painissa eivät selvästikään ole 2000-lukua, joten tänäkään vuonna ei runsaudenpulaa ehdokkaista ollut. Todellisia haastajia oli tasan nolla, vaikka Lita hienoa työtä Kanen ja etenkin Edgen rinnalla teki. Ilman limaista ja inhottavaa D'Amorea Team Canada ei olisi ollut mitään muuta kuin joukko ylimielisiä nuorukaisia. Rasvainen D'Amore lienee Paul Heymanin ohella 2000-luvun parhaita managereita.
Vuoden selostaja
Jim Ross
Mike Tenay on ainoa, joka pystyy jollain tasolla JR:n tässä haastamaan. Cole oli ärsyttävä, Tazzilla ja Kingillä ei ollut mitään uutta tarjottavaa, Joey Styles oli mukana liian vähän aikaa, Coach aivan kamala ja Don West ”lievästi” yli-innokas. Tenay hoiti hommansa varsin hienosti, mutta ei siltikään pärjää kaikkien aikojen parhaalle.
Kultainen Kategoria
Vuoden stable
Team Canada
WWE:ssä talleja ei yksinkertaisesti ollut. Evoluutio oli vielä näennäisesti voimissaan tammi-helmikuussa, mutta siihenpä se jäi. TNA:n puolella talleiksi voinee laskea voittajien lisäksi 3 Live Krun ja loppuvuodesta kimppaan heittäytyneet Jeff Jarrettin ja AMW:in kera Gail Kimin. Kun vaihtoehdot ovat tuota tasoa, niin onkin erittäin helppo nimetä Kanukit vuoden talliksi. Niljakkaan Scott D'Amoren johdolla ylimieliset kanukit olivat todellakin sellaisia tyyppejä, joita rakasti vihata.
Vuoden Tag Team
America's Most Wanted
WWE:ssä joukkuepainin alennustila jatkui. Eddien & Reyn tiimi oli toki täyttä kultaa, eivätkä Murdoch & Cade huonoja olleet hekään, mutta kumpikaan joukkue eivät olleet yhdessä riittävän pitkää aikaa. Voittajien lisäksi TNA:ssa oli näkyvästi esillä Team Canada ja Naturals, mutta ei heistä AMW:n haastajiksi sitten millään ollut. Olivat yhdessä läpi koko vuoden ja kerkesivät painia useita varsin hyviä matseja. Helppo valinta tämäkin.
Vuoden Feudi
Batista – Triple H
Vuonna 2005 ei ollut sellaista HHH-HBK:n kaltaista päivänselvää voittajaa, vaan vuoteen mahtui useita melko samantasoisia feudeja. Kehuja täytyy jakaa JBL-Cenalle, Eddie-Reylle, Hogan-Michaelsille, Daniels-Stylesille, Edge-Mattille, ja HHH-Flairille. Mutta kyllä voittajakin täytyy siltikin olla Hunter-Dave. Maltilla ajan kanssa rakennettu kuvio, joka loppujen lopuksi tuotti sen motyc-tasoisen matsinkin, muidenkin ollessa varsin hyviä. Ilman tätä feudia Batistasta ei olisi koskaan tullut yhtikäs mitään. Useita hienoja hetkiä tarjosi tämä tarina.
Vuoden PPV
WWE – Vengeance
Tapahtumien taso oli kova. Voittajan lisäksi WWE:ltä kovinta settiä tarjosivat Royal Rumble ja SummerSlam. TNA:n puolelta edukseen erottuivat elokuun Sacrifice ja syyskuun Unbreakable. Potin varasti kuitenkin keskellä kesää nähty mitätön pikku-ppv nimeltään Vengeance. Itse asiassa tämä lienee yksi kaikkien aikojen parhaista ”väli-ppv:istä.” Todellinen superkortti sisälsi Cena-Jericho-Christianin, Angle-Michaelsin ja HHH-Batistan, eikä yksikään näistä pettänyt, päinvastoin. Alakortistakaan ei suurempia heikkouksia löytynyt, joten enemmän kuin ansaitusti pysti siihen suuntaan lähtee.
Vuoden ottelu
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21
Monena muuna vuonna esimerkiksi AJ Stylesin ja Samoa Joen joulukuussa käyty 4,5 tähden arvoinen matsi olisi todellinen voittajakandidaatti, mutta vuonna 05 siitä on turha haaveilla, sillä taso oli jäätävän kova. 7 motyc-ottelua, ja 2 täyttä napakymppiä. Voittajan lisäksi se toinen ”täydellinen” ottelu oli Unbreakablen 3-way. Näiden kahden väliltä lopullisen valinnan sitten jouduin tekemään. Pidän itseäni painin kannalta traditionalistina, joten päädyin Angle-Michaelsiin. Sitä voi edelleen huoletta pitää viiden tähden matsin mittatikkuna.
Vuoden naispainija
Trish Stratus
TNA:lla ei naisten divisioonaa ollut lainkaan, joten katseet on suunnattava WWE:hen. Siellä oli vaihtoehtoja tasan kaksi. Toinen keskittyi painin sijaan managerointiin. Joten Trishille selvä voitto, vaikka oli kuukausitolkulla saikullakin.
Vuoden painija
AJ Styles
Vuonna 2004 WWE:n puolella HHH oli verrattain selkeästi ylitse muiden. Vahva ehdokas voittajaksi hän oli myös tänä vuonna. Miehen vuosi koostui käytännössä feudeista Batistaa ja Ric Flairia vastaan, jotka kumpikin olivat hyviä. Ensiksi mainittu vuoden paras. Lisäksi resumesta löytyi useita yli neljän tähden matseja ja yksi motyc. Hän oli kuitenkin poissa 3kk kesällä, eivätkä ne otteet ihan yhtä maagisia olleet kuin edeltävänä vuonna. Se sulkee HHH:n pois.
Shawn Michaelsia ei voi koskaan näissä valinnoissa sivuuttaa. Jälleen kerran hänen tililtään löytyy se vuoden paras ottelu ja Anglen lisäksi hän kerkesi ppv-tasolla otella hienon matsin Edgen kanssa ja olla SuSe-matsin sielu. Pelleilyt Hoganin kanssa ja yllättävänkin heikko matsi Chris Mastersia vastaan kuitenkin pudottavat HBK:n valinnoista.
Christopher Daniels oli aivan mahtava vuonna 2005. Ottelut AJS:n ja Samoa Joen kanssa ovat helposti ne muistettavimmat, mutta kerkesihän mies vetää laatumatseja myös Chris Sabinin, Petey Williamsin ja Austin Ariesin kanssa. Ehkäpä Danielsin paras vuosi, mutta häneltä vaan puuttuu ”se jokin”, minkä vuoksi en voi häntä koskaan vuoden parhaaksi painijaksi valita.
Eddie Guerreron valinta ei olisi vääryys sekään. Kerkesi olla vihatuin ja rakastetuin saman vuoden aikana ja matsisarja Rey Mysterion kanssa oli tasoltaan taattua laatua. Kehätoimintaa suuremman vaikutuksen teki kuitenkin miehen työskentely kehän ulkopuolella. Mutta koska Eddien vuoteen ei mahtunut oikeastaan muuta kuin feudaamista Reyn kanssa ja mies meni vielä heittämään lusikan nurkkaan kesken kaiken, niin en häntäkään voi valita.
Jerichon vuosi jäi kesken, Cena oli osittain raakile ja Angle otteissaan ailahtelevainen ja mukana tyhmissä juonikuvioissa. Sen vuoksi kylmästi raakkasin heidät ulos.
Kun katsoo tuota tähtipörssiä, niin voittaja ei liene yllätys. AJ Styles oli TNA:lle kaikki kaikessa. Mukana kolmessa motyc-matsissa ja kaiken kaikkiaan 8 ottelua, jotka saivat vähintään sen maagisen 4 tähteä arvosanakseen. Luonnollisesti mies oli läpi vuoden mukana niissä isommissa kuvioissa. Kerkesi olla sekä X-division, että Heavyweight-mestari. Mikin varressa miehellä ne tietyt heikkoutensa toki olivat, mutta suoritukset kehässä olivat niin maagisia, että enemmän kuin neutraloivat tuon pienen heikkouden. Lyhyesti: oli mukana koko vuoden pääkuvioissa ja teki kehässä asioita, joihin kukaan muu ei pysty. Vuoden painija, ehdottomasti.
Tulevaisuudesta: Pitkän aikaa näytti siltä, että vuodesta 2006 olisi tulossa täysi floppi. Kovasta yrityksestä huolimatta en meinannut mistään löytää TNA:n ppv-pakettia, ja toisen vuoden arvioiminen pelkkien WWE-tapahtumien pohjalta tuntui mälsältä vaihtoehdolta. Sitä paitsi, joistakin niistä olin jo etukäteen arvostelun raapustellut. Niinpä vielä vähän aikaa sitten puntaroin vaihtoehtoa skipata koko vuosi ja hypätä vuoteen 07 tai vaihtoehtoisesti koko projektin jäädyttämistä siihen saakka, kunnes TNA:n vuosi 2006 löytyy. Yhdennellätoista hetkellä kuitenkin uTorrent alkoi imemään TNA:n vuotta 2006 kovalevylle, ja nyt on taas kaikki hyvin pohjantähden alla. Vuosi vaihtuu, mutta projekti jatkuu ihan normaaliin tapaan jo ensi viikon aikana. Kuten olenkin jo sanonut, tarkoituksena olisi katsella kaikki WWE:n ja TNA:n ppv:t vuoden 2009 loppuun asti. Siinä vaiheessa minulla olisi kasassa arvostelut kaikista heidän tapahtumistaan vuosilta 2005-2011 ja sen päälle WWE:n vuosi 2004. Katsotaan pääsenkö koskaan tuohon tavoitteiseen. Näiden raapustelua jatkan niin kauan kun se vaan tuntuu mielekkäältä, ja ainakaan vielä ei ole pienintäkään kyllästymisen merkkiä havaittavissa.1 WWE – Vengeance (RAW) 3,58
2 WWE – Royal Rumble 3,55
3 TNA – Unbreakable 3,36
4 WWE – WrestleMania XXI 3,31
5 TNA – Sacrifice 3,11
6 WWE – SummerSlam 2,93 / TNA – Genesis 2,93
7 TNA – Lockdown 2,91
8 WWE – Judgment Day (SmackDown) 2,89
9 TNA – Against All Odds 2,88 / WWE – Backlash (RAW) 2,88
10 WWE – New Year's Revolution (RAW) 2,80 / TNA – Final Resolution 2,80
11 WWE – No Way Out (SmackDown) 2,79
12 TNA – Hard Justice 2,78 / TNA – Turning Point 2,78
13 WWE – Taboo Tuesday (RAW) 2,69
14 TNA – Slammiversary 2,67 / TNA – No Surrender 2,67
15 WWE – Unforgiven (RAW) 2,63
16 WWE – Survivor Series 2,55
17 WWE – Armageddon (SmackDown) 2,54
18 WWE – The Great American Bash (SmackDown) 2,53
19 WWE – No Mercy (SmackDown) 2,47
20 TNA – Bound For Glory 2,03
21 TNA – Destination X 1,67
WWE – ECW One Night Stand (arvostelun ulkopuolella)
Neljän tähden (tai enemmän) ottelut
1. Randy Orton VS. Batista VS. Chris Benoit VS. Chris Jericho VS. Triple H VS. Edge (Elimination Chamber) / WWE New Year's Revolution (3)
2. America's Most Wanted VS. Team Canada / TNA Final Resolution
3. AJ Styles VS. Petey Williams VS. Chris Sabin (Ultimate X) / TNA Final Resolution
4. 30 Man Royal Rumble Match / WWE Royal Rumble
5. Christopher Daniels VS. AJ Styles (30 Minute Ironman) / TNA Against All Odds (5)
6. Chris Jericho VS. Chris Benoit VS. Shelton Benjamin VS. Edge VS. Kane VS. Christian (MITB Ladder) / WWE WrestleMania 21
7. The Undertaker VS. Randy Orton / WWE WrestleMania 21
8. Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21 (1)
9. Abyss VS. AJ Styles (Six Sides Of Steel) / TNA Lockdown
10. Eddie Guerrero VS. Rey Mysterio / WWE Judgment Day
11. John Cena VS. JBL (I Quit) / WWE Judgment Day (6)
12. Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE Vengeance
13. Triple H VS. Batista (Hell In A Cell) / WWE Vengeance (4)
14. Jerry Lynn VS. Sean Waltman / TNA Sacrifice
15. AJ Styles VS. Samoa Joe / TNA Sacrifice
16. Eddie Guerrero VS. Rey Mysterio (Ladder) / WWE SummerSlam
17. Christopher Daniels VS. AJ Styles VS. Samoa Joe / TNA Unbreakable (2)
18. Edge VS. Matt Hardy (Steel Cage) / WWE Unforgiven
19. AJ Styles VS. Chris Daniels (30 Min Ironman) /TNA Bound For Glory
20. Ric Flair VS. Triple H (Steel Cage) / WWE Taboo Tuesday
21. AJ Styles VS. Petey Williams / TNA Genesis
22. AJ Styles VS. Samoa Joe / TNA Turning Point (7)
TNA: 10
WWE: 12
Lasken kaikki 4 tähteä ja siitä yli saaneet ottelut mielessäni ns. huippumatseiksi, ja niitähän vuonna 2005 nähtiin melko lailla keskiarvon verran. Vertailun vuoksi, vuonna 2010 niitä oli 18 kpl ja vuonna 2011 24 kpl. Vuonna 2004 (kun katsoin pelkästään WWE:tä) luku oli 12 Joten siinä suhteessa tätä vuotta ei mitenkään poikkeavaksi voi kutsua. Sen sijaan motyc-matsien määrä on poikkeuksellisen iso. Niitä oli peräti 7 kpl ja täysiä femman matsejakin kaksi. Ne näkyvät lihavoituna, ja numero perässä tarkoittaa arvatenkin paremmuusjärjestystä. Motyc-superotteluita nähtiin TNA:ssa 3 ja WWE:ssä 4, joten siinäkin suhteessa melkoisen tasaista oli.
Tähtipörssi 2005
1. AJ Styles 27 (9)
2. Triple H 10 (2)
3. Chris Daniels 10 (0)
4. Eddie Guerrero 9 (1)
5. Chris Jericho / Rey Mysterio 8 (2)
Hehheh, tässä ei kyllä jäänyt minkäänlaista selittelyn sijaa. TNA:lla oli 12 tapahtumaa, joista yhdeksässä AJ Styles keräsi täydet 3 tähteä. 27 pojoa on aivan käsittämätön pistesaalis, ja ”Phenomenal One” oli tässä kisassa aivan omassa kastissaan. Toki kenelläkään WWE:n jantterilla brändijaosta johtuen ei ollut edes saumaa haastaa AJ:ta, mutta voin väittää ettei sitä olisi tapahtunut myöskään ilman brändijakoa. Ylhäisessä yksinäisyydessä vaeltaneen AJ:n jälkeen olikin sitten tasaista. Alla loputkin tähtiä kahmineet painijat, joita kaiken kaikkiaan oli 31 kappaletta.
7 tähteä: JBL, Ric Flair, Samoa Joe
6 tähteä: Jeff Hardy
5 tähteä: Kurt Angle, Shawn Michaels, Edge
4 tähteä: The Undertaker, Chris Benoit, John Cena, Abyss
3 tähteä: Petey Williams, Sean Waltman, Chris Sabin, Jerry Lynn, Batista, Matt Hardy
2 tähteä: Randy Orton, Shelton Benjamin, Lance Storm, AMW, Christian Cage, Jeff Jarrett
1 tähti: Hulk Hogan, Mohammad Hassan
NWA Heavyweight mestarit (6)
Jeff Jarrett (2.6.04 – 15.5.05)
AJ Styles (15.5 – 19.6)
Raven (19.6 – 15.9)
Jeff Jarrett (15.9 – 23.10)
Rhino (23.10 – 25.10)
Jeff Jarrett (25.10 - )
X – Division mestarit (5)
Petey Williams (11.8.04 – 16.1.05)
AJ Styles (16.1 – 13.3)
Christopher Daniels (13.3 – 11.9)
AJ Styles (11.9 – 11.12)
Samoa Joe (11.12 - )
WWE World Heavyweight mestarit (2)
Vacant (29.11.04 – 9.1.05)
Triple H (9.1 – 3.4)
Batista (3.4 - )
WWE mestarit (2)
John 'Bradshaw' Layfield (27.6.04 – 3.4.05)
John Cena (3.4 - )
Vuonna 2005 vannottiin pitkien vyön arvoa nostattavien mestaruuskausien nimeen. Eritoten WWE:n puolella vyöt eivät turhanpäiten käsiä vaihdelleet ja TNA:ssakin oli ne muutamat nimet, jotka pari kertaa vuorottelivat mestareina.
Sonta Kategoria
Huonoin ppv-ottelu
Jeff Jarrett VS. Rhino / TNA Bound For Glory
Vaikka vuonna 2005 nähtiin hirmuinen määrä hyviä matseja, niin eipä ollut pulaa näistä toisen ääripäänkään vaihtoehdoista. Vuoteen mahtui sellaisia ”helmiä” kuten Trytan vs. Monty Brown, Big Show vs. Akebono, Bobby Lashley vs. Simon Dean, Kip James vs. Kevin Nash puhumattakaan kököistä naisten otteluista. Nuo olivat kuitenkin siinä mielessä harmittomia tapauksia, että ne eivät olleet siinä polttopisteen ytimessä, toisin kuin Jeff Jarrettin mestaruuspuolustukset. Niitähän nähtiin monta, ja lähes poikkeuksetta ne olivat kamalia ylibookattuja sekamelskoja. Pahin ääriesimerkki on tämä valitsemani BFG:n pääottelu, jonka piti olla se vuoden suurin matsi. Oikea floppien floppi.
Huonoin feudi
Kip James VS. 3 Live Kru
Tätä ei tarvinnut pahemmin miettiä. Tässä oli oikein malliesimerkki eräästä tähänkin päivään asti ulottuvasta TNA:n perisynnistä. Juonikuvioita venytetään ja vanutetaan niin kauan, että lopulta se kliimaksi ei enää kiinnosta ketään. Ensinnäkin tämä ei ollut lähtökohdiltaan mitenkään erityisen herkullinen tapaus, kuvio junnasi kuukausitolkulla täysin paikallaan ja jokainen siihen kuulunut matsi oli täyttä sontaa. ”Kunniamaininnat” täysin väärin bookatulle Angle-Cenalle ja Dustin Rhodes-Ravenille.
Huonoin gimmick
Trytan
Alkaa pahasti näyttää siltä, että TNA hallitsee sonta kategoriaa. Tämä gimmick kuopattiin nopeasti, mutta se kerkesi tehdä lähtemättömän vaikutuksen. Juustoinen terminaattori-kopio, jota ”tulkitsi” vieläpä täysin painitaidoton rnd-bodari. Niin sitä pittää. Muista vähemmän itseeni iskeneistä gimmickeistä voisi mainita Eugenen, Boogeymanin, Kerwin Whiten ja vaikkapa täysin 90-luvulle juuttuneet BG Jamesin ja Konnanin.
Huonoin painija
Kip James
Ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Toki kehissä nähtiin nimettyä herraa kamalampiakin painijoita, mutta kukaan heistä ei ollut niin suuressa roolissa kuin Kip James. En nyt jaksa tarkistaa, mutta vahvasti epäilen ettei yksikään Kipin matsi saanut arvosanakseen yli kahta tähteä. Kirkkaimpana ”kruununa” ottelu Kevin Nashin kanssa. Muita kamalia olivat juurikin Nash, Konnan, BG James ja WWE:stä Daniel Puder, Kenzo Suzuki ja Viscera.
Huonoin show
TNA – Destination X
Ja näin TNA nappaa viimeisenkin jaossa olevan pystin. PPV:den yleinen taso vuonna 2005 oli todella kova, ja DX oli kuin se pesueeseen kuulumaton musta ankanpoikanen. Muitakin keskinkertaisia ja kehnoja tapahtumia nähtiin, mutta Destination X oli ainoa, jota voi nimittää umpisurkeaksi. 5 ottelua, jotka saivat arvosanakseen yhden tähden tai vähemmän.
Pronssinen Kategoria
Paras turn
Batista
Se hetki, kun Batistan peukku kääntyi alaspäin ja Hunter jysähti voimapommilla pöydän läpi on painunut ikuisesti mieleeni. Aivan upeasti pohjustettu naamakäännös, joka teki Batistasta kiintotähden WWE:n tähtitaivaalle. Ainoa joka pystyi tätä realistisesti haastamaan oli Eddie Guerreron heelturn. Eddien muuntautuminen rakastetusta ”Latino Heatista” kaikkien hyljeksimäksi ihmisperseeksi oli myös jotain aivan ainutlaatuista. Siltikin jää kakkoseksi Elukalle. Shawn Michaelsin kesäinen sekoaminen ja Ric Flairin syksyinen faceutuminen ansaitsevat erikoismaininnan. TNA:ssa turnit eivät juurikaan tuntuneet miltään, kiitos siitä yleisölle.
Paras face
AJ Styles
Kyllä sinne TNA:han myös näitä positiivisempia pystejä menee. AJS oli koko vuoden ajan mukana isoissa kuvioissa, ei otellut yhtään huonoa ottelua ja ennen kaikkea kykeni olemaan sellainen aidosti sympaattinen hahmo, joka ei kyllästyttänyt, ja jolle ei vaan voinut toivoa mitään pahaa. Se jos mikä on harvinaista post-kayfabe painimaailmassa. Tiukimman haasteen tarjoili Shawn Michaels, mutta häntä ei siltikään tullut kannatettua yhtä vilpittömästi kuin AJS:ia. Chris Benoit, Chris Jericho, John Cena ja Batista tekivät myös omaa juttuaan varsin kiitettävästi.
Paras heel
Abyss
Nyt voi olla aika yllätysvalinta. Tunkuahan tämän kategorian voittajaksi on aivan hirmuisesti. Triple H, Eddie Guerrero, Chris Daniels, Samoa Joe, Christian ihan näin muutamia mainitakseni. Abyss kuitenkin ansaitsee täysin palkintonsa. Mies oli hionut tuhoajamonsteri-hahmonsa lähestulkoon täydelliseksi, ja vuonna 2005 omassa kategoriassaan oli aivan ehdottomasti maailman huippua. Lisäksi mies otteli vuoden mittaan useita hienoja matseja. Kirkkaimpana helmenä Lockdown ja AJS, mutta myös Jeff Hardyn ja Sabun kanssa sai kovaa settiä aikaan. James Mitchellin mukaantulo loppuvuodesta toi vain lisää mystiikkaa ja syvyyttä jo valmiiksi hienoon hahmoon.
Paras gimmick
Eddie Guerrero
Eipä olisi suuri vääryys tuupata tätäkin palkintoa Abyssin kynsiin, sen verran toimiva hahmo se oli vuonna 2005. Tähän kuitenkin valitsen Eddien ja nimenomaan hänen heelkautensa perusteella. Kuten jo aiemmissakin kategorioissa kerroin, niin hänen muuntautuminen rakastetuimmasta vihatuimmaksi oli jotain aivan unohtumatonta. Muita hyviä olivat edelleen hirmuista heatia repinyt JBL, Samoa Joe, AMW ja Team Canada.
Paras spotti
Jeff Hardyn loikka BFG:ssa
WWE:ssä vannottiin konservatiivisemman painin nimeen, mutta kyllähän sieltä pari mielipuolista spottia löytyi kun oikein muistelee. Big Show'n chokeslam JBL:lle kehästä läpi No Way Outissa, Shelton Benjaminin temput originaalissa Mitb-matsissa ja Matt Hardyn jalanpudotus häkin katolta Unforgivenissä. Hienoja hetkiä, mutta siltikään nuo eivät hulluudessaan vedä vertoja Jeffin BFG:ssä nähdylle loikalle. Mies hyppäsi tukipilarien päältä ties-kuinka-monen-metrin-korkeudesta suoraan sisääntulorampilta alas pöydällä maanneen Abyssin päälle. Erityisen hulluksi tämän teki se, että Hardy oli äärimmäisen lähellä laskeutua rampin reunalle ja kirjaimellisesti tappaa itsensä. Ja kyllähän TNA:ssa Hardyn lisäksi myös Sabu, Abyss, Raven ja kumppanit kroppaansa laittoivat surutta likoon. Voittaja oli kuitenkin kohtuullisen selvä.
Hopeinen kategoria
Aliarvostetuin painija
Christian
Itkemisestä tästä asiasta on tullut IWC:ssä vuosien mittaan melkoinen vitsi, mutta vuonna 2005 tämä oli täyttä totta. Overiutensa ja kykyjensä puolesta Christian vuonna 05 olisi kuulunut heittämällä pääottelijoiden joukkoon. Tätä spottia miehelle ei kuitenkaan sitten millään tahdottu antaa, syystä tai toisesta. En yhtään ihmettele miehen päätöstä pakata laukkunsa ja suunnata aurinkoon. Christian oli tosiaan selkeästi räikeimmin aliarvostettu kaveri, mutta tokihan esimerkiksi Benoit'n pudottamisesta midcardiin voitaisiin keskustella.
Yliarvostetuin painija
Jeff Jarrett
JJ ei ole missään nimessä huono painija, mutta sellaiseksi promootiota kuukaudesta ja vuodesta toiseen kantavaksi huippunimeksi hänestä ei vain ole. TNA:n päämestaruuskuviot pyörivät koko vuoden ajan tämän itseään bookkaavaan egomaanikon ympärillä ja ottelut olivat lähes poikkeuksetta ihan kamalaa ripulikakkaa. Vertaus Hunterinkaan vuosilta 03-04 ei toimi, sillä HHH sentään otteli laatumatseja liukuhihnalta ja oli yksinkertaisesti parempi kuin ego-Jarrett. Muista nimistä tulee äkkiseltään mieleen Kevin Nash, Rhino ja tavallaan Batista.
Vuoden läpimurtaja
John Cena
Vuonna 04 pohdin kovasti valintaa Ortonin ja Cenan välillä, ja silloin valitsin Randyn. Nyt on Johnin vuoro. Tammikuussa Cena oli toki jo valtavan suosittu painija, mutta joulukuussa hän oli WWE:n kasvot. Vuonna 2005 Johnny Boy nousi siihen ykkösmiehen asemaan. Oli suurimman osan vuodesta WWE-mestari, oli räppialbumia, oli ensimmäiset talk show-vierailut ja kehitystä painijanakin oli havaittavissa. Joten itsestäänselvä valinta.
Vuoden tulokas
Samoa Joe
Kerkesin tähän jo valita Mohammad Hassanin ja kirjoittaa perustelutkin jo valmiiksi. Sitten välähtikin mieleen, että Hassan kaikesta mahtavuudestaan huolimatta ei sitten millään pärjää samoalaiselle Joelle. Heti ensiesiintymisestä lähtien Joe oli järjettömän over, ja hyvin nopeasti alkoi tippua niitä huippumatsejakin. Joe oli mukana kahdessa motyc-matsissa, eikä edes paininut TNA:ssa kuin vuoden jälkimmäisen puolikkaan. Miehellä oli (on) aivan uniikki painityyli, ja hän pystyi sellaiseen temppuihin, joihin moisen plösön ei järjen mukaan pitäisi pystyä. Mainitun Hassanin lisäksi myös Lashley, Kennedy ja Shelley tekee mieli mainita.
Vuoden promottaja
Christian
Nämä vakkarit, Hunter, Flair, Cena, Bischoff, Jericho, HBK eivät olleet suinkaan huonoja, mutta tämä oli aidosti yksi helpoimmista valinnoista. Chrisun promot vuonna 2005 olivat aivan täyttä timanttia. Ne kaikkein ikimuistoisimmat Christian-hetket ovat peräisin juuri tältä vuodelta. Rumblen räppibattle Cenan kanssa, Backlashin promo joka sai Hoganin jälkeen illan kovimmat popit, debyyttipromo TNA:ssa ja onpa hataria muistikuvia myös miehen loistavista promoista viikottaisissa juuri tältä vuodelta. Selkeä valinta.
Vuoden manageri
Scott D'Amore
Managerit painissa eivät selvästikään ole 2000-lukua, joten tänäkään vuonna ei runsaudenpulaa ehdokkaista ollut. Todellisia haastajia oli tasan nolla, vaikka Lita hienoa työtä Kanen ja etenkin Edgen rinnalla teki. Ilman limaista ja inhottavaa D'Amorea Team Canada ei olisi ollut mitään muuta kuin joukko ylimielisiä nuorukaisia. Rasvainen D'Amore lienee Paul Heymanin ohella 2000-luvun parhaita managereita.
Vuoden selostaja
Jim Ross
Mike Tenay on ainoa, joka pystyy jollain tasolla JR:n tässä haastamaan. Cole oli ärsyttävä, Tazzilla ja Kingillä ei ollut mitään uutta tarjottavaa, Joey Styles oli mukana liian vähän aikaa, Coach aivan kamala ja Don West ”lievästi” yli-innokas. Tenay hoiti hommansa varsin hienosti, mutta ei siltikään pärjää kaikkien aikojen parhaalle.
Kultainen Kategoria
Vuoden stable
Team Canada
WWE:ssä talleja ei yksinkertaisesti ollut. Evoluutio oli vielä näennäisesti voimissaan tammi-helmikuussa, mutta siihenpä se jäi. TNA:n puolella talleiksi voinee laskea voittajien lisäksi 3 Live Krun ja loppuvuodesta kimppaan heittäytyneet Jeff Jarrettin ja AMW:in kera Gail Kimin. Kun vaihtoehdot ovat tuota tasoa, niin onkin erittäin helppo nimetä Kanukit vuoden talliksi. Niljakkaan Scott D'Amoren johdolla ylimieliset kanukit olivat todellakin sellaisia tyyppejä, joita rakasti vihata.
Vuoden Tag Team
America's Most Wanted
WWE:ssä joukkuepainin alennustila jatkui. Eddien & Reyn tiimi oli toki täyttä kultaa, eivätkä Murdoch & Cade huonoja olleet hekään, mutta kumpikaan joukkue eivät olleet yhdessä riittävän pitkää aikaa. Voittajien lisäksi TNA:ssa oli näkyvästi esillä Team Canada ja Naturals, mutta ei heistä AMW:n haastajiksi sitten millään ollut. Olivat yhdessä läpi koko vuoden ja kerkesivät painia useita varsin hyviä matseja. Helppo valinta tämäkin.
Vuoden Feudi
Batista – Triple H
Vuonna 2005 ei ollut sellaista HHH-HBK:n kaltaista päivänselvää voittajaa, vaan vuoteen mahtui useita melko samantasoisia feudeja. Kehuja täytyy jakaa JBL-Cenalle, Eddie-Reylle, Hogan-Michaelsille, Daniels-Stylesille, Edge-Mattille, ja HHH-Flairille. Mutta kyllä voittajakin täytyy siltikin olla Hunter-Dave. Maltilla ajan kanssa rakennettu kuvio, joka loppujen lopuksi tuotti sen motyc-tasoisen matsinkin, muidenkin ollessa varsin hyviä. Ilman tätä feudia Batistasta ei olisi koskaan tullut yhtikäs mitään. Useita hienoja hetkiä tarjosi tämä tarina.
Vuoden PPV
WWE – Vengeance
Tapahtumien taso oli kova. Voittajan lisäksi WWE:ltä kovinta settiä tarjosivat Royal Rumble ja SummerSlam. TNA:n puolelta edukseen erottuivat elokuun Sacrifice ja syyskuun Unbreakable. Potin varasti kuitenkin keskellä kesää nähty mitätön pikku-ppv nimeltään Vengeance. Itse asiassa tämä lienee yksi kaikkien aikojen parhaista ”väli-ppv:istä.” Todellinen superkortti sisälsi Cena-Jericho-Christianin, Angle-Michaelsin ja HHH-Batistan, eikä yksikään näistä pettänyt, päinvastoin. Alakortistakaan ei suurempia heikkouksia löytynyt, joten enemmän kuin ansaitusti pysti siihen suuntaan lähtee.
Vuoden ottelu
Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE WrestleMania 21
Monena muuna vuonna esimerkiksi AJ Stylesin ja Samoa Joen joulukuussa käyty 4,5 tähden arvoinen matsi olisi todellinen voittajakandidaatti, mutta vuonna 05 siitä on turha haaveilla, sillä taso oli jäätävän kova. 7 motyc-ottelua, ja 2 täyttä napakymppiä. Voittajan lisäksi se toinen ”täydellinen” ottelu oli Unbreakablen 3-way. Näiden kahden väliltä lopullisen valinnan sitten jouduin tekemään. Pidän itseäni painin kannalta traditionalistina, joten päädyin Angle-Michaelsiin. Sitä voi edelleen huoletta pitää viiden tähden matsin mittatikkuna.
Vuoden naispainija
Trish Stratus
TNA:lla ei naisten divisioonaa ollut lainkaan, joten katseet on suunnattava WWE:hen. Siellä oli vaihtoehtoja tasan kaksi. Toinen keskittyi painin sijaan managerointiin. Joten Trishille selvä voitto, vaikka oli kuukausitolkulla saikullakin.
Vuoden painija
AJ Styles
Vuonna 2004 WWE:n puolella HHH oli verrattain selkeästi ylitse muiden. Vahva ehdokas voittajaksi hän oli myös tänä vuonna. Miehen vuosi koostui käytännössä feudeista Batistaa ja Ric Flairia vastaan, jotka kumpikin olivat hyviä. Ensiksi mainittu vuoden paras. Lisäksi resumesta löytyi useita yli neljän tähden matseja ja yksi motyc. Hän oli kuitenkin poissa 3kk kesällä, eivätkä ne otteet ihan yhtä maagisia olleet kuin edeltävänä vuonna. Se sulkee HHH:n pois.
Shawn Michaelsia ei voi koskaan näissä valinnoissa sivuuttaa. Jälleen kerran hänen tililtään löytyy se vuoden paras ottelu ja Anglen lisäksi hän kerkesi ppv-tasolla otella hienon matsin Edgen kanssa ja olla SuSe-matsin sielu. Pelleilyt Hoganin kanssa ja yllättävänkin heikko matsi Chris Mastersia vastaan kuitenkin pudottavat HBK:n valinnoista.
Christopher Daniels oli aivan mahtava vuonna 2005. Ottelut AJS:n ja Samoa Joen kanssa ovat helposti ne muistettavimmat, mutta kerkesihän mies vetää laatumatseja myös Chris Sabinin, Petey Williamsin ja Austin Ariesin kanssa. Ehkäpä Danielsin paras vuosi, mutta häneltä vaan puuttuu ”se jokin”, minkä vuoksi en voi häntä koskaan vuoden parhaaksi painijaksi valita.
Eddie Guerreron valinta ei olisi vääryys sekään. Kerkesi olla vihatuin ja rakastetuin saman vuoden aikana ja matsisarja Rey Mysterion kanssa oli tasoltaan taattua laatua. Kehätoimintaa suuremman vaikutuksen teki kuitenkin miehen työskentely kehän ulkopuolella. Mutta koska Eddien vuoteen ei mahtunut oikeastaan muuta kuin feudaamista Reyn kanssa ja mies meni vielä heittämään lusikan nurkkaan kesken kaiken, niin en häntäkään voi valita.
Jerichon vuosi jäi kesken, Cena oli osittain raakile ja Angle otteissaan ailahtelevainen ja mukana tyhmissä juonikuvioissa. Sen vuoksi kylmästi raakkasin heidät ulos.
Kun katsoo tuota tähtipörssiä, niin voittaja ei liene yllätys. AJ Styles oli TNA:lle kaikki kaikessa. Mukana kolmessa motyc-matsissa ja kaiken kaikkiaan 8 ottelua, jotka saivat vähintään sen maagisen 4 tähteä arvosanakseen. Luonnollisesti mies oli läpi vuoden mukana niissä isommissa kuvioissa. Kerkesi olla sekä X-division, että Heavyweight-mestari. Mikin varressa miehellä ne tietyt heikkoutensa toki olivat, mutta suoritukset kehässä olivat niin maagisia, että enemmän kuin neutraloivat tuon pienen heikkouden. Lyhyesti: oli mukana koko vuoden pääkuvioissa ja teki kehässä asioita, joihin kukaan muu ei pysty. Vuoden painija, ehdottomasti.
Palataan astialle piakkoin New Year's Revolution 06:n merkeissä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Loistavaa settiä taas Whatilta, ja hieno yhteenveto vuodesta. Eipä noihin palkintoihin ole oikeastaan paljon mitään lisättävää. Vuosi 2005 on kieltämättä itsellekin tosi läheinen, koska silloin painifanius oli huipussaan ja silloin nähtiin monia klassikkohetkiä. Jään edelleenkin odottamaan jatkoa :)
WRESTLEMANIA X8
Icon vs. Icon
Oli vuoden suurimman, merkittävimmän, hienoimman ja kauneimman painitapahtuman aika. Kaikkien aikojen 18. WrestleMania oli WrestleMania-historian toinen WM, joka järjestettiin Torontossa. Edellisestä Kanadassa pidetystä WrestleManiasta oli jo aikaa 12 vuotta, mutta tapahtumapaikka oli sama. Myös vuonna 1990 nähtyä WrestleMania 6:ta isännöi Toronton Skydome-areena, ja silloinkin tapahtuman eniten markkinoidun ottelun toinen osapuoli Hulk Hogan, joka kohtasi Main Eventissä Ultimate Warriorin. Melkein kaikki muu olikin sitten muuttunut vuoden 1990 jälkeen, muun muassa tapahtuman avaus. Vuonna '90 show aloitettiin Kanadan kansallislaululla, mutta nyt se oli vaihdettu Salivan live-esitykseen Superstars-kappaleesta. WM VI:n selostajina toimivat Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura, ja 12 vuotta myöhemmin samoilla penkeillä istuivat JR ja King.
William Regal (c) vs. Rob Van Dam - WWF Intercontinental Championship
Tänäkin vuonna WrestleMania avattiin Intercontinental-mestaruusottelulla, jossa oli mukana William Regal. Tällä kertaa Regal oli kuitenkin haastajan sijaan mestarin roolissa. Ylimielinen brittiläinen oli kantanut WWF:n kakkosvyötä tämän vuoden alusta. Nyt hän sai vastaansa Rob Van Damin, joka oli voittanut ykköshaastajuuden helmikuun lopun Raw'ssa Triple Threat -ottelussa Big Show'ta ja Lance Stormia vastaan. RVD:n uran suunta oli ollut hieman hakusessa miehen suosion oltua aivan huippulukemissa Invasion-kuvion päättymisen aikoihin. Nyt hän haki uutta nostetta pyrkimällä IC-mestariksi.
Höh, lyhyeksihän tämä jäi. Tykkäsin ottelun toiminnasta oikein paljon, ja RVD myi aivan äärettömän hienosti muun muassa Regalin Neckbreakerin ja Half-Nelson Suplexin. Samoin Regal hoiti oman osuutensa todella vakuuttavasti, ja ei Van Daminkaan korkealentoisia liikkeitä voi koskaan liikaa kehua. Näistä hyvistä puolista huolimatta ottelusta jäi lopulta aika puolittainen olo, koska matsi loppui juuri sillä hetkellä, kun odotin kovimman vaiheen vasta käynnistyvän ja huikean lopputaistelun alkavan. Regalille ja RVD:lle ei siis ollut varattu tarpeeksi aikaa, ja siksi ottelulle ei millään voi antaa sellaista arvosanaa, minkä se pidempänä versiona olisi luultavasti saanut. Siltikin ottelu oli oikein kiva ja viihdyttävä avaus illalle, mutta parempaan olisi varaa.
**½ (6:19)
Voittaja:
Diamond Dallas Page (c) vs. Christian - WWF European Championship
Invasion-kuvion päättymisen ajoista lähtien Christian oli joutunut aikamoiseen tappioputkeen eikä ollut voittanut mainittavimmin yhtäkään 1 vs. 1 -otteluaan. Avukseen ongelmiinsa hän oli saanut motivaatiopuhujan gimmickiä edellisen vuoden syksystä lähtien vetäneen DDP:n, joka oli itse asiassa juuri se mies, joka alun perin voitti European-mestaruuden Christianilta. DDP oli kuitenkin saanut Christianin noudattamaan "positiivista filosofiaansa" ja unohtamaan otteluiden jälkeiset raivokohtaukset - ainakin viimeisimpään Raw'hon asti. Siinä nimittäin yleisön suosikiksi noussut DDP auttoi Christiania voittamaan Billyn, mutta ottelun jälkeen Christian yllätti kaikki pieksemällä Pagen maahan ja ilmoittamalla, ettei hän enää tarvitse DDP:tä. Nyt Christian oli valmis nousemaan takaisin European-mestariksi.
Jos edellinen ottelu jäi ajan puutteen takia vähän pettymykseksi, tämä oli itse asiassa jopa positiivinen yllätys. En odottanut DDP:n ja Christianin kohtaamiselta paljoakaan, mutta näiden kahden kemiat pelasivatkin varsin hyvin yhteen, ja DDP:kin näytti pitkästä aikaa taas oikein hyvältä. Lopputuloksena oli molemmilta näyttäviä liikkeitä ja hyvää myymistä. Erityisesti DDP täräytti Christianin useamman kerran kanveesiin kivoilla power-liikkeillä. Lisäksi lopetus oli jopa hieman jännittävä ja hyvin buukattu, eikä tullut puskista kuten edellisessä ottelussa. Buukkaus oli siis parempaa kuin openerissa, vaikkei paini nyt ihan samalle tasolle yltänytkään. Kokonaisuutena siis lähes tulkoon samantasoinen suoritus. Harmi, että tämä jäi DDP:n viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWF:ssä. Pagesta olisi voinut olla WWF:ssä niin paljon enempään.
**½ (6:08)
Voittaja:
Maven (c) vs. Goldust - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
WWF:n HC-mestaruusdivisioonassa oli tapahtunut huomattavia muutoksia, kun joulukuussa vyön itselleen voittanut Undertaker koki helmikuussa uransa kovimman nöyryytyksen hävitessään mestaruuden Mavenille The Rockin suotuisella avustuksella. Maven oli siis ensimmäisen Tough Enough -kilpailun voittanut WWF-debytantti, joka nöyryytti 'Takeria jo Royal Rumblessa eliminoimalla tämän ottelusta. Nyt tulokas oli noussut mestaruuskuvioihin mukaan, ja samalla HC-vyön ympärille oli palautettu 24/7-sääntö, joka oli ollut unohduksissa Rob Van Damin pitkän mestaruuskauden ja UT:n lyhyemmän pätkän aikana. Niinpä mestaruus oli helmikuun jälkeen ehtinyt käydä Mavenin lisäksi Goldustilla ja Al Snow'lla, joista jälkimmäinen oli Mavenin mentor, jolta Maven voitti mestaruuden takaisin viimeisessä SD!:ssä ennen WrestleManiaa. Nyt hän pääsi puolustamaan vyötä toista ex-mestaria Goldustia vastaan.
Joidenkin arvostelijoiden mielestä tätä HC-mäiskintää ja -säätämistä ei olisi tarvittu ollenkaan tässä 'Maniassa, mutta minusta tämä tiivis ottelu ja kaikki show'n aikana backstagella nähdyt mestaruuskäänteet (joista myöhemmin lisää) olivat oikein toimiva lisä tämänkertaiseen 'Maniaan. Mutta ensin siis itse tästä virallisesta otteluosuudesta, joka oli ihan viihdyttävä. Eihän se kauhean kauan kestänyt, eikä siinä nähty mitään ennennäkemättömiä HC-temppuja, mutta Maven myi kyllä kaikki vastaanottamansa iskut hemmetin hyvin ja todella urhoollisesti. Goldust hoiti oman roolinsa kultaisten roskapönttöjen kanssa heilujana ihan kivasti. Kokonaisuutena ihan kiva pieni ja nopea välipala.
*½ (3:15)
Voittaja:
Kurt Angle vs. Kane
Kurt Angle oli No Way Outin jälkeen uransa huipulla, sillä hänen oli tarkoitus otella WM:n Main Eventissä päämestaruusottelussa. Toisin kuitenkin kävi, sillä NWO:n jälkeisessä Raw'ssa Ric Flair buukkasi Triple H:n ja Anglen välille vielä yhden ottelun, jonka voittaja kohtaisi Jerichon WM:ssä. HHH voitti tuon ottelun, ja Angle oli jälleen tyhjän päällä. Seuraavassa SD!:ssä Angle kohtasi Kanen pitkässä ottelussa, jonka Kane onnistui voittamaan. Se oli liikaa hermorauniolle Anglelle, joka pieksi Kanen rajusti samassa show'ssa myöhemmin. Seuraavassa Raw'ssa Angle sai viimeisen mahdollisuutensa nousta huipulle, kun Vince McMahon buukkasi hänet mestaruusotteluun Jerichoa vastaan tuolle illalle. Tuolloin Kane vastasi samalla mitalla takaisin, sillä hän aiheutti Anglelle tappion kyseisessä ottelussa. Tuon jälkeen ei olekaan tarvinnut hakea paljon lisäsyitä puolin taikka toisin tämän ottelun buukkaamiselle.
Tämähän oli oikeasti yllättävän hyvä ottelu. Etukäteen Anglen ja Kanen kohtaaminen ei kuulostanut kummoiselta, mutta taas oli pientä WM-lisää ottelussa, ja homma pelasi yhteen oikein mallikkaasti. Jos lopetus olisi hoidettu paremmannäköisesti ja ehkä muutenkin hieman järkevämmin, olisi tämä ollut vieläkin parempi. Joskus yllättävät ja helpotkin voitot toimivat otteluiden päätöksessä, mutta tässä tapauksessa en ratkaisulle lämminnyt. Muuta moitittavaa ei sitten olekaan. Molemmat liikkuivat hyvin, Kane väläytti esimerkiksi Enzugirin, ja Angle puolestaan tarjosi helkkarin hienoja heittoja, kuten Belly To Belly Suplexin ja German Suplex -sarjan isokokoiselle Kanelle. Hyvä midcardin ottelu.
*** (10:45)
Voittaja:
Undertaker vs. Ric Flair - No DQ Match
Undertakerin ja Ric Flairin raju feud sai alkunsa No Way Outissa, jossa 'Taker alkoi backstagella aukoa päätään WWF:n osaomistajalle Flairille. Tämän seurauksena myöhemmin samana iltana Flair aiheutti Undertakerille tappion ottelussa Rockia vastaan, mikä oli liikaa 'Takerille, joka vaati pohjatonta kunnioitusta itseään kohtaan kaikilta WWF:n työntekijöiltä. Niinpä NWO:n jälkeen Undertaker vaati Ric Flairilta, että tämä ottelee häntä vastaan WrestleManiassa. Flair kieltäytyi, mutta 'Taker ei hyväksynyt kieltävää vastausta. Niinpä UT pieksi WWF-kehässä ensin Flairin läheisimmän ystävän Arn Andersonin ja seuraavalla viikolla WWF:n harjoituskeskuksessa Flairin oman pojan David Flairin. UT uhkasi samalla kohtalolla koko Flairin perhettä, jolloin Flairin oli pakko suostua haasteeseen. Samassa SD:ssä Flair ja 'Taker ottivat kehässä rajusti yhteen, ja taistelu levisi katsomon puolelle. Siellä Flair yritti täräyttää 'Takeria nyrkillä, mutta sen sijaan hän osuikin katsojaan. Flair oli pakko pidättää, ja seuraavalla viikolla Flairin vihamies ja WWF:n toinen osaomistaja Vince McMahon kutsui johtokunnan kokoukseen, jossa hän vaati Flairin erottamista. Johtokunta päätyi ratkaisuun, jossa McMahon saa WWF:n yksinomistajuuden WrestleManiaan asti, ja sen jälkeen asiaa harkitaan uudestaan. Täydestä vallastaan nauttiva Vince hyödynsi tilanteen buukkaamalla WM:ää edeltäneeseen SD:hen ottelun 'Takerin ja David Flairin välille ja tekemällä tästä WM:n ottelusta No DQ Matchin.
Hieno HC-ottelu, ei tähän muuta ole sanottavaa. Ric Flair oli todella taas aivan erilaisessa kunnossa kuin viimeisinä WCW-vuosinaan. Upea suoritus Flairilta ja samoin myös 'Takerilta. Alusta lähtien molemmat antoivat kaikkensa, ottivat kovia iskuja vastaan ja vuotivat verta näyttävästi. Yksittäisiä suureja spotteja tässä ei varsinaisesti ollut, mutta tämä ottelu ei edes varsinaisesti kaivannut niitä. Tärkeintä oli toimivan tarinan kertominen ja muilla keinoin (mm. verellä) oikeasti brutaalin ottelun rakentaminen. Molemmat olivat lopussa aika poikki, ja se näkyi myös harmillisesti hieman säätämiseksi menneessä lopetuksessa. Arn Andersoninkin vierailu ja legendaarinen Spinebuster olivat hieno lisä tähän kohtaamiseen. Paljon ei huipputasosta tässä jäädä, mutta ehkä alussa olisi tarvittu vielä vähän nopeampaa käynnistymistä, jotta sinne olisi ylletty.
***½ (18:47)
Voittaja:
Booker T vs. Edge
Jos puhutaan omituisista midcard-feudeista, niin tämä Booker T:n ja kotikaupungin pojan Edgen WrestleMania-feud nousee siinä kategoriassa aika korkealle. Kaikki oli saanut alkunsa siitä, kun sekä Booker T että Edge tahtoivat päästä tähdittämään japanilaista shamppoomainosta. Lopulta japanilainen shamppoofirma päätyi valitsemaan Edgen mainoskasvokseen, ja Booker T tietenkin tuli tästä päätöksestä äärimmäisen katkeraksi. Katkeruutta lisäsi vielä se, että seuraavina viikkoina Edge teki pilaa siitä, kuinka Booker T ei ollut mainittavan fiksu kaveri. Nämä rajut erimielisyydet oli parasta selvittää WM:ssä.
Ihan mukava väliottelu tässä vaiheessa show'ta. Toki koko storyline huusi filleriä, ja kilometrien päähän paistoi, että tämä ottelu oli buukattu vain, jotta kaikki merkittävät nimet saadaan Maniaan mukaan. Se ei kuitenkaan poista sitä, että ottelua oli kiva katsoa. Painilliselta anniltaan tämä ei ollut ihan openerin tasolla, mutta toisaalta kokonaisrakenne oli paremmin kasassa. Lisäksi molemmat väläyttivät oikein viihdyttäviä otteita, joten kyllä tämä kokonaisuutena aika mukava ottelu oli. Toki tältä keskikortin ottelulta olisi voinut odottaa enemmänkin kuin European-mestaruuskohtaamiselta, mutta nyt tämä oli oikeastaan laadultaan aika lailla samaa tasoa kuin tuo DDP vs. Christian. No, ei suurempaa moitittavaa.
**½ (6:32)
Voittaja:
Steve Austin vs. Scott Hall w/ Kevin Nash
Kyllä, tämä oli Scott Hallin ensimmäinen painiottelu WWF:n ppv:ssä lähes kuuteen vuoteen. Nyt kuitenkin oli paluun aika. Kaikki oli tietenkin saanut alkunsa jo No Way Outissa, jonka Main Eventissä Austin otteli päämestaruusottelussa Chris Jerichoa vastaan. Austin olisi hyvinkin saattanut voittaa tuon ottelun, ellei new World order olisi saapunut lopussa paikalle ja aiheuttanut Austinille mestaruustappiota. Ottelun jälkeen nWo vielä pieksi Austinin tajuttomaksi ja sprayasi tutun nWo-logon Austinin selkään. Arvatenkaan tämä ei ollut asia, jonka Stone Cold niin vain unohtaisi. Sen sijaan hän aloitti ajojahdin koko nWo:ta ja erityisesti ratkaisevassa roolissa mestaruustappion aiheuttamisessa ollutta Scott Hallia kohtaan. NWO:n ja WM:n välissä Austin onnistui kaappaamaan Hallin kylmävarastoon, pieksemään hänet siellä henkihieveriin ja lopulta raahaamaan kehään, jossa Austin sprayasi Hallin selkään 3:16-merkin. Seuraavalla viikolla nWo sai kostonsa pistämällä Austinin jalan paskaksi sementtikuutioiden avulla. Viikkojen rajujen yhteenottojen jälkeen nämä miehet pääsivät kohtaamaan toisensa viimein 1 vs. 1 -ottelussa. Hallilla on muuten maailman cooleimmat speedot.
Tämä ottelu ei juhlinut varsinaisesti mahtavilla painiansioillaan, sillä sen enempää Scott Hall kuin Steve Austinkaan eivät tämän ottelun aikana olleet elämänsä parhaassa kunnossa. Toki Hallin tilanne oli kohentunut WCW-uran loppuajoista. Viimeisimmästä Hallin ppv-ottelustakin oli ehtinyt kulua jo yli 2 vuotta. Totuus on kuitenkin se, että olisihan tämä painillisesti ollut aivan toisella tasolla esimerkiksi vuonna 1997. Nyt kuitenkin painillisen puolen ei tarvinnutkaan olla priimaa, kun tunnelma oli todella hieno, ja äijät kertoivat hieman vajaassa 10 minuutissa tiukan ja todella toimivan tarinan. Kokonaisuutena tämä oli siis hyvä ja viihdyttävä koitos, joka on tietynlainen klassinen pala WM-historiaa, vaikkei otteluna mikään historiallinen huippukoitos olekaan. Tiedän kyllä, että Whatin silmissä tämä on varmaan vielä kovempi ottelu, mutta minun mielestäni ei missään tapauksessa hyvää ottelua parempi. Edelleenkin mietin, millainen tämä WM olisikaan ollut, jos Austinin ja Hoganin egot olisivat pelanneet yhteen, ja tässä tapahtumassa olisi nähty se Hogan vs. Austin, jota IWC:n "yleisen tiedon" mukaan alun perin 'Maniaan suunniteltiin.
*** (9:51)
Voittaja:
Billy & Chuck (c) vs. Dudley Boyz w/ Stacy Keibler vs. APA vs. Hardy Boyz - WWF Tag Team Championship
Tazzin ja Spike Dudleyn joukkuemestaruuskausi oli tullut päätökseen pian No Way Outin jälkeen, kun kummallisen läheiselle käytöksellään pahennusta aiheuttaneet Billy ja Chuck voittivat ensimmäiset yhteiset joukkuemestaruutensa heiltä. Seuraavalla viikolla Billy ja Chuck joutuivat puolustamaan vöitään, kun heidän haastajakseen nousi APA, joka oli voittanut NWO:n Tag Team Turmoilin. Billy ja Chuck onnistuivat kuitenkin säilyttämään vyönsä, mutta nyt APAn lisäksi uuden mahdollisuuden mestareiksi nousemiseen saivat myös näistä kuvioista tutut Hardy- ja Dudley-pojat. Tämä ottelu käytiin eliminointisäännöillä.
Tämähän oli oikeasti yllättävän toimivaa joukkuepainia. Muistin, että tämä olisi ollut tosi laimea koitos, mutta tämäpä toimi kokonaisuutena ihan kivasti. APA hoiti oman osuutensa intenssiivisesti, ja ottelun puolivälissä oli tarjolla ihan viihdyttävää joukkuepainia. Samaan syssyyn voi sanoa, että lopetuskin toimi moitteetta. Suurin ongelma tässä ottelussa oli se, että ei tässä mitään uutta nähty. Billy ja Chuck olivat toki edelleen tuore lisä kuvioihin, mutta heidän roolinsa jäi aika pieneksi. Sen sijaan Hardyjen ja Dudleyiden yhteenotto sai taas paljon aikaa, ja vaikka homma toimikin taas oikein mallikkaasti, oli kaikki vastaava nähty monesti jo aikaisemminkin. Toki esimerkiksi D-Vonin lentäminen ulos kehästä pöydän läpi oli hienon näköinen bumppi, ja ne piristivätkin tätä ottelua sopivasti, mutta enemmän olisi tarvittu vielä parempaan arvosanaan. Kieltämättä WWF:n joukkuedivisioona eli tässä vaiheessa vähän sellaista taantumavaihetta, jossa mitään uutta ei oikein ollut tarjolla ja se vanha sekä tuttu materiaalia ei millään yltänyt edellisten vuosien TLC-tasolle. Siihen nähden tämä oli siis ehdottomasti kiva ottelu, mutta ehkä olisi vähitellen aika keksiä jotain uutta.
**½ (13:50)
Voittajat:
Hollywood Hogan vs. The Rock
Niin. Sitten tämä. Ottelu, jota vielä 11 vuoden jälkeenkin pidetään yhtenä merkittävimpänä otteluna ikinä. Kaikki sai tietenkin alkunsa No Way Outissa, jossa Rockin ja nWo:n välillä nähtiin hieno välienselvittely backstagella. Seuraavassa Raw'ssa Rock saapui keskeyttämään nWo:n promottelun kehässä, ja pidemmittä puheitta hän haastoi Hoganin WrestleMania-otteluun, jossa toisensa kohtaisivat kaksi painimaailman suurinta ikonia. Hogan ei kauaa miettinyt, vaan hän suostui otteluun saman tien. Miehet puristivat kättä, mutta tällöin Rock osoitti oveluutensa ja iski Hoganin kanveesiin Rock Bottomilla. Vielä samana iltana Rock sai tuntea temppunsa seuraukset, kun nWo pieksi hänet sairaalakuntoon. Tämäkään ei ollut tarpeeksi Hoganille, joka ajoi nWo-rekalla päin ambulanssia, jonka sisällä Rock oli. Kun Rock parin viikon päästä palasi WWF:ään, tahtoi hän kohdata Hoganin saman tien. nWo ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan Rock joutui tyytymään Scott Hallin kohtaamiseen. Moninaisten yhteenottojen ja promottelujen jälkeen tämä klassikkomainen ottelu oli vihdoin valmis alkamaan. Rock sanoi, että hän tahtoi nähdä, kuinka Hulkamania rynnisi tänä iltana villisti ympäriinsä. Kuinka todella kävisi? Kukaan ei uskaltanut arvata etukäteen.
Mitä tästä nyt pitäisi oikein sanoa? Kuten kaikki varmasti tietävätkin, Toronton yleisö oli lähes täydellisesti Hoganin takana tämän ottelun aikana. Niin hullulta kuin se siis tänä päivänä kuulostaakin, kanadalaisyleisö hurrasi Hoganille silmittömästi. Huomionarvoista on tosin se, että heel-temppujensa ohella Hogan veti selvästi ottelun aikana myös Hulk Hogan -roolia, joten WWF varmasti osasi pelätä jo etukäteen tällaista reaktiota. Silti juuri tuo tunnelma oli se, mikä teki tästä niin ainutlaatuisen ottelun, ettei sellaista ole koskaan aikaisemmin nähty eikä tulla ikinä enää näkemään. Pelkästään tunnelman takia tämä on aivan kiistatta huippuottelu, vaikka ottelun painillinen anti ei millään tapaa nyt ainutlaatuista ollutkaan. Ei siinä toisaalta mitään suurta vikaakaan ollut, mutta kyllähän tämä ottelu eli painillisen annin sijaan aivan puhtaasti tällä mahtavalla ja maailman sähköisimmillä tunnelmalla. Ja silti kaikesta huolimatta tässä ottelussa on minusta yksi vika. En tykkää lopetuksesta. Jotenkin se tulee kaikesta pohjustuksestaan huolimatta aika tyhjästä ja jättää minulle hiukan tyhjän fiiliksen. Osittain siksi tämä ei millään ole MOTYC-tasoa, vaikka aivan legendaarisen meininkinsä ansiosta nouseekin huipputasolle. Post match -kuviot ovat tietenkin vielä aivan oma lukunsa.
**** (16:23)
Voittaja:
Jazz (c) vs. Lita vs. Trish Stratus - WWF Women's Championship
Ei, WrestleMania ei todellakaan päättynyt tuohon äskeiseen otteluun (siitä vielä arvostelun lopussa lisää), vaan meillä oli jäljellä kaksi ottelua. Ensimmäinen niistä oli epäkiitolliseen curtain jerk -rooliin joutunut naisten mestaruusottelu. Hiukan säälitti Jazzin, Litan ja Trishin puolesta, kun he joutuivat nousemaan kehään tuon äskeisen koitoksen jälkeen. Onneksi ottelussa oli sentään kotikaupungin sankari Trish, joten yleisö ei ollut aivan kuollut. Ottelun taustatarina oli yksinkertaisuudessaan siinä, että Stratus oli hävinnyt mestaruutensa Jazzille helmikuun alussa, ja nyt Jazz joutui kohtaamaan Trishin lisäksi myös Litan.
Ottelun paikka kortissa oli huonoin mahdollinen, mutta siitä huolimatta tässä oli naisten otteluksi kunnon menoa. Erityisesti loppupuolen taistelu oli jo niin vakuuttavan näköistä, että ilman alkupuolen botchailuja olisin antanut tälle parhaan naisten ottelun arvosanan vuosiin. Nyt joudutaan kuitenkin tyytymään vielä ihan mukavan ottelun tasoon, mutta suunta on silti koko ajan oikea. Nämä naiset ovat todellakin valmiita pistämään kroppansa peliin, minkä näki tässä vaikkapa Trishin hurjassa tolppaan syöksymisessä ja Jazzin Litalle tekemässä Top-Rope Fisherman's Suplexissa. Vielä kun saadaan se pieni epävarmuus ja turha haparointi pois, puhutaan sellaisesta naisten painista, mistä tämä aikakausi on kuuluisa.
** (6:16)
Voittaja:
Chris Jericho (c) w/ Stephanie McMahon vs. Triple H - Undisputed WWF Championship
Ja niin oli illan Main Eventin vuoro. Tämän ottelun osalta kaikki oli oikeastaan alkanut jo vuoden 2001 toukokuussa, jolloin Triple H:n reisilihas repesi niin pahasti, että hän joutui olemaan poissa WWF:stä 8 kuukauden ajan. Vasta tämän feudin aikana esille tuotiin taas se, että traaginen loukkaantuminen tapahtui nimen omaan ottelussa Chris Jerichoa vastaan. Nyt HHH oli palannut, voittanut Royal Rumblen ja saavuttanut tavoitteensa päästä ottelemaan WrestleManiassa WWF:n kiistattomasta mestaruudesta. NWO:n jälkeen Jericho kuitenkin muistutti, että oli juuri hänen ansiotaan, että Triple H alun perin loukkaantui pahasti ja etääntyi vaimostaan Stephaniesta, minkä seurauksena Triple H ja Stephanie olivat eronneet helmikuun alussa. Hieroakseen suolaa Triple H:n haavoihin Jericho aloitti bisnesyhteistyön nimen omaan Stephanien kanssa. Tämän oli tarkoitus kääntää yleisöä enemmän Triple H:n puolelle, sillä katsojat eivät olleet aivan hyväksyneet pitkäaikaisen heelin uutta face-roolia. Suunnitelma ei toiminut toivotulla tavalla, koska Stephanien kanssa samassa kuviossa oleminen muistutti yleisöä HHH:n heelmäisyydestä. Samalla Jerichon hahmo menetti rajusti uskottavuuttaan, kun hänen päämestaruusfeudinsa muuttui Hunterin ja Stephanien avioeron selvittelyfeudiksi, jossa Jericho muun muassa joutui hoitamaan Stephanien lemmikkikoiraa, jonka HHH oli viedä itselleen. WM:ää edeltävällä viikolla tilannetta yritettiin hieman korjata, kun Jericho teloi Hunterin reisilihaksen uudestaan niin pahasti, että lääkäreiden mukaan yksikin väärä liike saattaisi estää HHH:ta painimasta ottelua loppuun. Jericho oli siis vahvasti niskan päällä tähän otteluun tultaessa.
Olen vahvasti tänäkin päivänä sitä mieltä, että tässä WrestleManiassa olisi vielä kertaalleen pitänyt harkita sitä, olisiko Rock/Hogan voinut olla illan viimeinen ottelu. Olen lähes poikkeuksetta sitä mieltä, että päämestaruus on päämestaruus ja että siitä käytävän ottelun on oltava illan lopullinen huipennus (tämän nyky-WWE välillä unohtaa täysin), mutta on pari harvinaista poikkeustapausta. Tämä on yksi niistä, ja syy on selvä: yleisö ei yksinkertaisesti millään pääse enää samanlaiseen hurmioon, jos puoli tuntia aikaisemmin on nähty Rockin ja Hoganin ottelu, jossa koko katsomo karjuu äänensä käheäksi. Erityisesti ongelmaa lisää se, ettei HHH tosiaan ollut mikään suurin yleisön suosikki. No, tämä oli WWF:n ratkaisu ja se siitä. Ehkä yleisön vaisuus (erityisesti alussa) vaikutti ottelun kulkuunkin, sillä tämä ei millään ollut tajunnanräjäyttävä vuoden isoin ottelu, kuten WM-ME:n kuuluisi olla. Siitä huolimatta minä nautin todella paljon tämän katsomisesta. Jossain arvosteluissa tämä ottelu on haukuttu aivan lyttyyn, mitä en voi ymmärtää millään, sillä kaikesta huolimatta tämä oli minusta ehdottomasti hieno koitos. Paikkaansa nähden ehkä liian heikko mutta yleisesti otteluna todella pätevä. Erityisesti HHH:n jalan telominen oli todella tyylikästä työtä, joka piti ottelun kasassa. Lisäksi Back Body Drop pöydän läpi ja nykyisin pannassa olevat hurjat tuoliniskut olivat nättejä hetkiä. Kokonaisuutena siis hieno taistelu mutta hetkittäisten vaisujen hetkien takia ei mikään klassikko.
***½ (18:41)
Voittaja:
** Hollywood Hogan
* Ric Flair
Kokonaisarvio WrestleMania X8:sta: Totuus on se, että WrestleMania X8 ei jää historian kirjoihin parhaimpien WrestleManioiden joukkoon. Aikaisemmin olen itsekin pitänyt tätä lähes heikoimpien WrestleManioiden joukossa, mutta nyt mieleni muuttui jonkun verran. Mistään klassikko-WM:stä ei missään tapauksessa voida puhua, mutta kokonaisuutena tämä tapahtuma on ehdottomasti mainettansa parempi. Ensinnäkin show'n tasoa nosti huikea kanadalainen yleisö, jonka yllätyksiin voi luottaa jokaisella kerralla. Samasta syystä pitää vielä kerran kehua Hogan vs. Rockia, joka on tietenkin ikuinen klassikko. Mutta Hogan/Rockin yliarvostamisen sijaan on hyvä huomata, kuinka tasaisen viihdyttävä kortti tässä tapahtumassa muuten oli. Ei ikävä kyllä mitään WM-tasoisia MOTY-otteluita, mutta kaksi hienoa semi-ME:tä ja monia viihdyttäviä keski- ja alakortin otteluita. Kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti painitapahtumana Hyvä, jota ei WM-vertailussakaan pitäisi turhaan väheksyä liikaa.
1. WWF WrestleMania X8 - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. WWF No Way Out - Ok
---------------
-
---------------
4. WWA The Revolution - Surkea
5. WWA The Inception - Surkea
Seuraavaksi palaamme taas WWA:n pariin.
WRESTLEMANIA X8
Icon vs. Icon
Oli vuoden suurimman, merkittävimmän, hienoimman ja kauneimman painitapahtuman aika. Kaikkien aikojen 18. WrestleMania oli WrestleMania-historian toinen WM, joka järjestettiin Torontossa. Edellisestä Kanadassa pidetystä WrestleManiasta oli jo aikaa 12 vuotta, mutta tapahtumapaikka oli sama. Myös vuonna 1990 nähtyä WrestleMania 6:ta isännöi Toronton Skydome-areena, ja silloinkin tapahtuman eniten markkinoidun ottelun toinen osapuoli Hulk Hogan, joka kohtasi Main Eventissä Ultimate Warriorin. Melkein kaikki muu olikin sitten muuttunut vuoden 1990 jälkeen, muun muassa tapahtuman avaus. Vuonna '90 show aloitettiin Kanadan kansallislaululla, mutta nyt se oli vaihdettu Salivan live-esitykseen Superstars-kappaleesta. WM VI:n selostajina toimivat Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura, ja 12 vuotta myöhemmin samoilla penkeillä istuivat JR ja King.
William Regal (c) vs. Rob Van Dam - WWF Intercontinental Championship
Tänäkin vuonna WrestleMania avattiin Intercontinental-mestaruusottelulla, jossa oli mukana William Regal. Tällä kertaa Regal oli kuitenkin haastajan sijaan mestarin roolissa. Ylimielinen brittiläinen oli kantanut WWF:n kakkosvyötä tämän vuoden alusta. Nyt hän sai vastaansa Rob Van Damin, joka oli voittanut ykköshaastajuuden helmikuun lopun Raw'ssa Triple Threat -ottelussa Big Show'ta ja Lance Stormia vastaan. RVD:n uran suunta oli ollut hieman hakusessa miehen suosion oltua aivan huippulukemissa Invasion-kuvion päättymisen aikoihin. Nyt hän haki uutta nostetta pyrkimällä IC-mestariksi.
Höh, lyhyeksihän tämä jäi. Tykkäsin ottelun toiminnasta oikein paljon, ja RVD myi aivan äärettömän hienosti muun muassa Regalin Neckbreakerin ja Half-Nelson Suplexin. Samoin Regal hoiti oman osuutensa todella vakuuttavasti, ja ei Van Daminkaan korkealentoisia liikkeitä voi koskaan liikaa kehua. Näistä hyvistä puolista huolimatta ottelusta jäi lopulta aika puolittainen olo, koska matsi loppui juuri sillä hetkellä, kun odotin kovimman vaiheen vasta käynnistyvän ja huikean lopputaistelun alkavan. Regalille ja RVD:lle ei siis ollut varattu tarpeeksi aikaa, ja siksi ottelulle ei millään voi antaa sellaista arvosanaa, minkä se pidempänä versiona olisi luultavasti saanut. Siltikin ottelu oli oikein kiva ja viihdyttävä avaus illalle, mutta parempaan olisi varaa.
**½ (6:19)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Diamond Dallas Page (c) vs. Christian - WWF European Championship
Invasion-kuvion päättymisen ajoista lähtien Christian oli joutunut aikamoiseen tappioputkeen eikä ollut voittanut mainittavimmin yhtäkään 1 vs. 1 -otteluaan. Avukseen ongelmiinsa hän oli saanut motivaatiopuhujan gimmickiä edellisen vuoden syksystä lähtien vetäneen DDP:n, joka oli itse asiassa juuri se mies, joka alun perin voitti European-mestaruuden Christianilta. DDP oli kuitenkin saanut Christianin noudattamaan "positiivista filosofiaansa" ja unohtamaan otteluiden jälkeiset raivokohtaukset - ainakin viimeisimpään Raw'hon asti. Siinä nimittäin yleisön suosikiksi noussut DDP auttoi Christiania voittamaan Billyn, mutta ottelun jälkeen Christian yllätti kaikki pieksemällä Pagen maahan ja ilmoittamalla, ettei hän enää tarvitse DDP:tä. Nyt Christian oli valmis nousemaan takaisin European-mestariksi.
Jos edellinen ottelu jäi ajan puutteen takia vähän pettymykseksi, tämä oli itse asiassa jopa positiivinen yllätys. En odottanut DDP:n ja Christianin kohtaamiselta paljoakaan, mutta näiden kahden kemiat pelasivatkin varsin hyvin yhteen, ja DDP:kin näytti pitkästä aikaa taas oikein hyvältä. Lopputuloksena oli molemmilta näyttäviä liikkeitä ja hyvää myymistä. Erityisesti DDP täräytti Christianin useamman kerran kanveesiin kivoilla power-liikkeillä. Lisäksi lopetus oli jopa hieman jännittävä ja hyvin buukattu, eikä tullut puskista kuten edellisessä ottelussa. Buukkaus oli siis parempaa kuin openerissa, vaikkei paini nyt ihan samalle tasolle yltänytkään. Kokonaisuutena siis lähes tulkoon samantasoinen suoritus. Harmi, että tämä jäi DDP:n viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWF:ssä. Pagesta olisi voinut olla WWF:ssä niin paljon enempään.
**½ (6:08)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Maven (c) vs. Goldust - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
WWF:n HC-mestaruusdivisioonassa oli tapahtunut huomattavia muutoksia, kun joulukuussa vyön itselleen voittanut Undertaker koki helmikuussa uransa kovimman nöyryytyksen hävitessään mestaruuden Mavenille The Rockin suotuisella avustuksella. Maven oli siis ensimmäisen Tough Enough -kilpailun voittanut WWF-debytantti, joka nöyryytti 'Takeria jo Royal Rumblessa eliminoimalla tämän ottelusta. Nyt tulokas oli noussut mestaruuskuvioihin mukaan, ja samalla HC-vyön ympärille oli palautettu 24/7-sääntö, joka oli ollut unohduksissa Rob Van Damin pitkän mestaruuskauden ja UT:n lyhyemmän pätkän aikana. Niinpä mestaruus oli helmikuun jälkeen ehtinyt käydä Mavenin lisäksi Goldustilla ja Al Snow'lla, joista jälkimmäinen oli Mavenin mentor, jolta Maven voitti mestaruuden takaisin viimeisessä SD!:ssä ennen WrestleManiaa. Nyt hän pääsi puolustamaan vyötä toista ex-mestaria Goldustia vastaan.
Joidenkin arvostelijoiden mielestä tätä HC-mäiskintää ja -säätämistä ei olisi tarvittu ollenkaan tässä 'Maniassa, mutta minusta tämä tiivis ottelu ja kaikki show'n aikana backstagella nähdyt mestaruuskäänteet (joista myöhemmin lisää) olivat oikein toimiva lisä tämänkertaiseen 'Maniaan. Mutta ensin siis itse tästä virallisesta otteluosuudesta, joka oli ihan viihdyttävä. Eihän se kauhean kauan kestänyt, eikä siinä nähty mitään ennennäkemättömiä HC-temppuja, mutta Maven myi kyllä kaikki vastaanottamansa iskut hemmetin hyvin ja todella urhoollisesti. Goldust hoiti oman roolinsa kultaisten roskapönttöjen kanssa heilujana ihan kivasti. Kokonaisuutena ihan kiva pieni ja nopea välipala.
*½ (3:15)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Kurt Angle vs. Kane
Kurt Angle oli No Way Outin jälkeen uransa huipulla, sillä hänen oli tarkoitus otella WM:n Main Eventissä päämestaruusottelussa. Toisin kuitenkin kävi, sillä NWO:n jälkeisessä Raw'ssa Ric Flair buukkasi Triple H:n ja Anglen välille vielä yhden ottelun, jonka voittaja kohtaisi Jerichon WM:ssä. HHH voitti tuon ottelun, ja Angle oli jälleen tyhjän päällä. Seuraavassa SD!:ssä Angle kohtasi Kanen pitkässä ottelussa, jonka Kane onnistui voittamaan. Se oli liikaa hermorauniolle Anglelle, joka pieksi Kanen rajusti samassa show'ssa myöhemmin. Seuraavassa Raw'ssa Angle sai viimeisen mahdollisuutensa nousta huipulle, kun Vince McMahon buukkasi hänet mestaruusotteluun Jerichoa vastaan tuolle illalle. Tuolloin Kane vastasi samalla mitalla takaisin, sillä hän aiheutti Anglelle tappion kyseisessä ottelussa. Tuon jälkeen ei olekaan tarvinnut hakea paljon lisäsyitä puolin taikka toisin tämän ottelun buukkaamiselle.
Tämähän oli oikeasti yllättävän hyvä ottelu. Etukäteen Anglen ja Kanen kohtaaminen ei kuulostanut kummoiselta, mutta taas oli pientä WM-lisää ottelussa, ja homma pelasi yhteen oikein mallikkaasti. Jos lopetus olisi hoidettu paremmannäköisesti ja ehkä muutenkin hieman järkevämmin, olisi tämä ollut vieläkin parempi. Joskus yllättävät ja helpotkin voitot toimivat otteluiden päätöksessä, mutta tässä tapauksessa en ratkaisulle lämminnyt. Muuta moitittavaa ei sitten olekaan. Molemmat liikkuivat hyvin, Kane väläytti esimerkiksi Enzugirin, ja Angle puolestaan tarjosi helkkarin hienoja heittoja, kuten Belly To Belly Suplexin ja German Suplex -sarjan isokokoiselle Kanelle. Hyvä midcardin ottelu.
*** (10:45)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Undertaker vs. Ric Flair - No DQ Match
Undertakerin ja Ric Flairin raju feud sai alkunsa No Way Outissa, jossa 'Taker alkoi backstagella aukoa päätään WWF:n osaomistajalle Flairille. Tämän seurauksena myöhemmin samana iltana Flair aiheutti Undertakerille tappion ottelussa Rockia vastaan, mikä oli liikaa 'Takerille, joka vaati pohjatonta kunnioitusta itseään kohtaan kaikilta WWF:n työntekijöiltä. Niinpä NWO:n jälkeen Undertaker vaati Ric Flairilta, että tämä ottelee häntä vastaan WrestleManiassa. Flair kieltäytyi, mutta 'Taker ei hyväksynyt kieltävää vastausta. Niinpä UT pieksi WWF-kehässä ensin Flairin läheisimmän ystävän Arn Andersonin ja seuraavalla viikolla WWF:n harjoituskeskuksessa Flairin oman pojan David Flairin. UT uhkasi samalla kohtalolla koko Flairin perhettä, jolloin Flairin oli pakko suostua haasteeseen. Samassa SD:ssä Flair ja 'Taker ottivat kehässä rajusti yhteen, ja taistelu levisi katsomon puolelle. Siellä Flair yritti täräyttää 'Takeria nyrkillä, mutta sen sijaan hän osuikin katsojaan. Flair oli pakko pidättää, ja seuraavalla viikolla Flairin vihamies ja WWF:n toinen osaomistaja Vince McMahon kutsui johtokunnan kokoukseen, jossa hän vaati Flairin erottamista. Johtokunta päätyi ratkaisuun, jossa McMahon saa WWF:n yksinomistajuuden WrestleManiaan asti, ja sen jälkeen asiaa harkitaan uudestaan. Täydestä vallastaan nauttiva Vince hyödynsi tilanteen buukkaamalla WM:ää edeltäneeseen SD:hen ottelun 'Takerin ja David Flairin välille ja tekemällä tästä WM:n ottelusta No DQ Matchin.
Hieno HC-ottelu, ei tähän muuta ole sanottavaa. Ric Flair oli todella taas aivan erilaisessa kunnossa kuin viimeisinä WCW-vuosinaan. Upea suoritus Flairilta ja samoin myös 'Takerilta. Alusta lähtien molemmat antoivat kaikkensa, ottivat kovia iskuja vastaan ja vuotivat verta näyttävästi. Yksittäisiä suureja spotteja tässä ei varsinaisesti ollut, mutta tämä ottelu ei edes varsinaisesti kaivannut niitä. Tärkeintä oli toimivan tarinan kertominen ja muilla keinoin (mm. verellä) oikeasti brutaalin ottelun rakentaminen. Molemmat olivat lopussa aika poikki, ja se näkyi myös harmillisesti hieman säätämiseksi menneessä lopetuksessa. Arn Andersoninkin vierailu ja legendaarinen Spinebuster olivat hieno lisä tähän kohtaamiseen. Paljon ei huipputasosta tässä jäädä, mutta ehkä alussa olisi tarvittu vielä vähän nopeampaa käynnistymistä, jotta sinne olisi ylletty.
***½ (18:47)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Booker T vs. Edge
Jos puhutaan omituisista midcard-feudeista, niin tämä Booker T:n ja kotikaupungin pojan Edgen WrestleMania-feud nousee siinä kategoriassa aika korkealle. Kaikki oli saanut alkunsa siitä, kun sekä Booker T että Edge tahtoivat päästä tähdittämään japanilaista shamppoomainosta. Lopulta japanilainen shamppoofirma päätyi valitsemaan Edgen mainoskasvokseen, ja Booker T tietenkin tuli tästä päätöksestä äärimmäisen katkeraksi. Katkeruutta lisäsi vielä se, että seuraavina viikkoina Edge teki pilaa siitä, kuinka Booker T ei ollut mainittavan fiksu kaveri. Nämä rajut erimielisyydet oli parasta selvittää WM:ssä.
Ihan mukava väliottelu tässä vaiheessa show'ta. Toki koko storyline huusi filleriä, ja kilometrien päähän paistoi, että tämä ottelu oli buukattu vain, jotta kaikki merkittävät nimet saadaan Maniaan mukaan. Se ei kuitenkaan poista sitä, että ottelua oli kiva katsoa. Painilliselta anniltaan tämä ei ollut ihan openerin tasolla, mutta toisaalta kokonaisrakenne oli paremmin kasassa. Lisäksi molemmat väläyttivät oikein viihdyttäviä otteita, joten kyllä tämä kokonaisuutena aika mukava ottelu oli. Toki tältä keskikortin ottelulta olisi voinut odottaa enemmänkin kuin European-mestaruuskohtaamiselta, mutta nyt tämä oli oikeastaan laadultaan aika lailla samaa tasoa kuin tuo DDP vs. Christian. No, ei suurempaa moitittavaa.
**½ (6:32)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Steve Austin vs. Scott Hall w/ Kevin Nash
Kyllä, tämä oli Scott Hallin ensimmäinen painiottelu WWF:n ppv:ssä lähes kuuteen vuoteen. Nyt kuitenkin oli paluun aika. Kaikki oli tietenkin saanut alkunsa jo No Way Outissa, jonka Main Eventissä Austin otteli päämestaruusottelussa Chris Jerichoa vastaan. Austin olisi hyvinkin saattanut voittaa tuon ottelun, ellei new World order olisi saapunut lopussa paikalle ja aiheuttanut Austinille mestaruustappiota. Ottelun jälkeen nWo vielä pieksi Austinin tajuttomaksi ja sprayasi tutun nWo-logon Austinin selkään. Arvatenkaan tämä ei ollut asia, jonka Stone Cold niin vain unohtaisi. Sen sijaan hän aloitti ajojahdin koko nWo:ta ja erityisesti ratkaisevassa roolissa mestaruustappion aiheuttamisessa ollutta Scott Hallia kohtaan. NWO:n ja WM:n välissä Austin onnistui kaappaamaan Hallin kylmävarastoon, pieksemään hänet siellä henkihieveriin ja lopulta raahaamaan kehään, jossa Austin sprayasi Hallin selkään 3:16-merkin. Seuraavalla viikolla nWo sai kostonsa pistämällä Austinin jalan paskaksi sementtikuutioiden avulla. Viikkojen rajujen yhteenottojen jälkeen nämä miehet pääsivät kohtaamaan toisensa viimein 1 vs. 1 -ottelussa. Hallilla on muuten maailman cooleimmat speedot.
Tämä ottelu ei juhlinut varsinaisesti mahtavilla painiansioillaan, sillä sen enempää Scott Hall kuin Steve Austinkaan eivät tämän ottelun aikana olleet elämänsä parhaassa kunnossa. Toki Hallin tilanne oli kohentunut WCW-uran loppuajoista. Viimeisimmästä Hallin ppv-ottelustakin oli ehtinyt kulua jo yli 2 vuotta. Totuus on kuitenkin se, että olisihan tämä painillisesti ollut aivan toisella tasolla esimerkiksi vuonna 1997. Nyt kuitenkin painillisen puolen ei tarvinnutkaan olla priimaa, kun tunnelma oli todella hieno, ja äijät kertoivat hieman vajaassa 10 minuutissa tiukan ja todella toimivan tarinan. Kokonaisuutena tämä oli siis hyvä ja viihdyttävä koitos, joka on tietynlainen klassinen pala WM-historiaa, vaikkei otteluna mikään historiallinen huippukoitos olekaan. Tiedän kyllä, että Whatin silmissä tämä on varmaan vielä kovempi ottelu, mutta minun mielestäni ei missään tapauksessa hyvää ottelua parempi. Edelleenkin mietin, millainen tämä WM olisikaan ollut, jos Austinin ja Hoganin egot olisivat pelanneet yhteen, ja tässä tapahtumassa olisi nähty se Hogan vs. Austin, jota IWC:n "yleisen tiedon" mukaan alun perin 'Maniaan suunniteltiin.
*** (9:51)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Billy & Chuck (c) vs. Dudley Boyz w/ Stacy Keibler vs. APA vs. Hardy Boyz - WWF Tag Team Championship
Tazzin ja Spike Dudleyn joukkuemestaruuskausi oli tullut päätökseen pian No Way Outin jälkeen, kun kummallisen läheiselle käytöksellään pahennusta aiheuttaneet Billy ja Chuck voittivat ensimmäiset yhteiset joukkuemestaruutensa heiltä. Seuraavalla viikolla Billy ja Chuck joutuivat puolustamaan vöitään, kun heidän haastajakseen nousi APA, joka oli voittanut NWO:n Tag Team Turmoilin. Billy ja Chuck onnistuivat kuitenkin säilyttämään vyönsä, mutta nyt APAn lisäksi uuden mahdollisuuden mestareiksi nousemiseen saivat myös näistä kuvioista tutut Hardy- ja Dudley-pojat. Tämä ottelu käytiin eliminointisäännöillä.
Tämähän oli oikeasti yllättävän toimivaa joukkuepainia. Muistin, että tämä olisi ollut tosi laimea koitos, mutta tämäpä toimi kokonaisuutena ihan kivasti. APA hoiti oman osuutensa intenssiivisesti, ja ottelun puolivälissä oli tarjolla ihan viihdyttävää joukkuepainia. Samaan syssyyn voi sanoa, että lopetuskin toimi moitteetta. Suurin ongelma tässä ottelussa oli se, että ei tässä mitään uutta nähty. Billy ja Chuck olivat toki edelleen tuore lisä kuvioihin, mutta heidän roolinsa jäi aika pieneksi. Sen sijaan Hardyjen ja Dudleyiden yhteenotto sai taas paljon aikaa, ja vaikka homma toimikin taas oikein mallikkaasti, oli kaikki vastaava nähty monesti jo aikaisemminkin. Toki esimerkiksi D-Vonin lentäminen ulos kehästä pöydän läpi oli hienon näköinen bumppi, ja ne piristivätkin tätä ottelua sopivasti, mutta enemmän olisi tarvittu vielä parempaan arvosanaan. Kieltämättä WWF:n joukkuedivisioona eli tässä vaiheessa vähän sellaista taantumavaihetta, jossa mitään uutta ei oikein ollut tarjolla ja se vanha sekä tuttu materiaalia ei millään yltänyt edellisten vuosien TLC-tasolle. Siihen nähden tämä oli siis ehdottomasti kiva ottelu, mutta ehkä olisi vähitellen aika keksiä jotain uutta.
**½ (13:50)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Hollywood Hogan vs. The Rock
Niin. Sitten tämä. Ottelu, jota vielä 11 vuoden jälkeenkin pidetään yhtenä merkittävimpänä otteluna ikinä. Kaikki sai tietenkin alkunsa No Way Outissa, jossa Rockin ja nWo:n välillä nähtiin hieno välienselvittely backstagella. Seuraavassa Raw'ssa Rock saapui keskeyttämään nWo:n promottelun kehässä, ja pidemmittä puheitta hän haastoi Hoganin WrestleMania-otteluun, jossa toisensa kohtaisivat kaksi painimaailman suurinta ikonia. Hogan ei kauaa miettinyt, vaan hän suostui otteluun saman tien. Miehet puristivat kättä, mutta tällöin Rock osoitti oveluutensa ja iski Hoganin kanveesiin Rock Bottomilla. Vielä samana iltana Rock sai tuntea temppunsa seuraukset, kun nWo pieksi hänet sairaalakuntoon. Tämäkään ei ollut tarpeeksi Hoganille, joka ajoi nWo-rekalla päin ambulanssia, jonka sisällä Rock oli. Kun Rock parin viikon päästä palasi WWF:ään, tahtoi hän kohdata Hoganin saman tien. nWo ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan Rock joutui tyytymään Scott Hallin kohtaamiseen. Moninaisten yhteenottojen ja promottelujen jälkeen tämä klassikkomainen ottelu oli vihdoin valmis alkamaan. Rock sanoi, että hän tahtoi nähdä, kuinka Hulkamania rynnisi tänä iltana villisti ympäriinsä. Kuinka todella kävisi? Kukaan ei uskaltanut arvata etukäteen.
Mitä tästä nyt pitäisi oikein sanoa? Kuten kaikki varmasti tietävätkin, Toronton yleisö oli lähes täydellisesti Hoganin takana tämän ottelun aikana. Niin hullulta kuin se siis tänä päivänä kuulostaakin, kanadalaisyleisö hurrasi Hoganille silmittömästi. Huomionarvoista on tosin se, että heel-temppujensa ohella Hogan veti selvästi ottelun aikana myös Hulk Hogan -roolia, joten WWF varmasti osasi pelätä jo etukäteen tällaista reaktiota. Silti juuri tuo tunnelma oli se, mikä teki tästä niin ainutlaatuisen ottelun, ettei sellaista ole koskaan aikaisemmin nähty eikä tulla ikinä enää näkemään. Pelkästään tunnelman takia tämä on aivan kiistatta huippuottelu, vaikka ottelun painillinen anti ei millään tapaa nyt ainutlaatuista ollutkaan. Ei siinä toisaalta mitään suurta vikaakaan ollut, mutta kyllähän tämä ottelu eli painillisen annin sijaan aivan puhtaasti tällä mahtavalla ja maailman sähköisimmillä tunnelmalla. Ja silti kaikesta huolimatta tässä ottelussa on minusta yksi vika. En tykkää lopetuksesta. Jotenkin se tulee kaikesta pohjustuksestaan huolimatta aika tyhjästä ja jättää minulle hiukan tyhjän fiiliksen. Osittain siksi tämä ei millään ole MOTYC-tasoa, vaikka aivan legendaarisen meininkinsä ansiosta nouseekin huipputasolle. Post match -kuviot ovat tietenkin vielä aivan oma lukunsa.
**** (16:23)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Jazz (c) vs. Lita vs. Trish Stratus - WWF Women's Championship
Ei, WrestleMania ei todellakaan päättynyt tuohon äskeiseen otteluun (siitä vielä arvostelun lopussa lisää), vaan meillä oli jäljellä kaksi ottelua. Ensimmäinen niistä oli epäkiitolliseen curtain jerk -rooliin joutunut naisten mestaruusottelu. Hiukan säälitti Jazzin, Litan ja Trishin puolesta, kun he joutuivat nousemaan kehään tuon äskeisen koitoksen jälkeen. Onneksi ottelussa oli sentään kotikaupungin sankari Trish, joten yleisö ei ollut aivan kuollut. Ottelun taustatarina oli yksinkertaisuudessaan siinä, että Stratus oli hävinnyt mestaruutensa Jazzille helmikuun alussa, ja nyt Jazz joutui kohtaamaan Trishin lisäksi myös Litan.
Ottelun paikka kortissa oli huonoin mahdollinen, mutta siitä huolimatta tässä oli naisten otteluksi kunnon menoa. Erityisesti loppupuolen taistelu oli jo niin vakuuttavan näköistä, että ilman alkupuolen botchailuja olisin antanut tälle parhaan naisten ottelun arvosanan vuosiin. Nyt joudutaan kuitenkin tyytymään vielä ihan mukavan ottelun tasoon, mutta suunta on silti koko ajan oikea. Nämä naiset ovat todellakin valmiita pistämään kroppansa peliin, minkä näki tässä vaikkapa Trishin hurjassa tolppaan syöksymisessä ja Jazzin Litalle tekemässä Top-Rope Fisherman's Suplexissa. Vielä kun saadaan se pieni epävarmuus ja turha haparointi pois, puhutaan sellaisesta naisten painista, mistä tämä aikakausi on kuuluisa.
** (6:16)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Chris Jericho (c) w/ Stephanie McMahon vs. Triple H - Undisputed WWF Championship
Ja niin oli illan Main Eventin vuoro. Tämän ottelun osalta kaikki oli oikeastaan alkanut jo vuoden 2001 toukokuussa, jolloin Triple H:n reisilihas repesi niin pahasti, että hän joutui olemaan poissa WWF:stä 8 kuukauden ajan. Vasta tämän feudin aikana esille tuotiin taas se, että traaginen loukkaantuminen tapahtui nimen omaan ottelussa Chris Jerichoa vastaan. Nyt HHH oli palannut, voittanut Royal Rumblen ja saavuttanut tavoitteensa päästä ottelemaan WrestleManiassa WWF:n kiistattomasta mestaruudesta. NWO:n jälkeen Jericho kuitenkin muistutti, että oli juuri hänen ansiotaan, että Triple H alun perin loukkaantui pahasti ja etääntyi vaimostaan Stephaniesta, minkä seurauksena Triple H ja Stephanie olivat eronneet helmikuun alussa. Hieroakseen suolaa Triple H:n haavoihin Jericho aloitti bisnesyhteistyön nimen omaan Stephanien kanssa. Tämän oli tarkoitus kääntää yleisöä enemmän Triple H:n puolelle, sillä katsojat eivät olleet aivan hyväksyneet pitkäaikaisen heelin uutta face-roolia. Suunnitelma ei toiminut toivotulla tavalla, koska Stephanien kanssa samassa kuviossa oleminen muistutti yleisöä HHH:n heelmäisyydestä. Samalla Jerichon hahmo menetti rajusti uskottavuuttaan, kun hänen päämestaruusfeudinsa muuttui Hunterin ja Stephanien avioeron selvittelyfeudiksi, jossa Jericho muun muassa joutui hoitamaan Stephanien lemmikkikoiraa, jonka HHH oli viedä itselleen. WM:ää edeltävällä viikolla tilannetta yritettiin hieman korjata, kun Jericho teloi Hunterin reisilihaksen uudestaan niin pahasti, että lääkäreiden mukaan yksikin väärä liike saattaisi estää HHH:ta painimasta ottelua loppuun. Jericho oli siis vahvasti niskan päällä tähän otteluun tultaessa.
Olen vahvasti tänäkin päivänä sitä mieltä, että tässä WrestleManiassa olisi vielä kertaalleen pitänyt harkita sitä, olisiko Rock/Hogan voinut olla illan viimeinen ottelu. Olen lähes poikkeuksetta sitä mieltä, että päämestaruus on päämestaruus ja että siitä käytävän ottelun on oltava illan lopullinen huipennus (tämän nyky-WWE välillä unohtaa täysin), mutta on pari harvinaista poikkeustapausta. Tämä on yksi niistä, ja syy on selvä: yleisö ei yksinkertaisesti millään pääse enää samanlaiseen hurmioon, jos puoli tuntia aikaisemmin on nähty Rockin ja Hoganin ottelu, jossa koko katsomo karjuu äänensä käheäksi. Erityisesti ongelmaa lisää se, ettei HHH tosiaan ollut mikään suurin yleisön suosikki. No, tämä oli WWF:n ratkaisu ja se siitä. Ehkä yleisön vaisuus (erityisesti alussa) vaikutti ottelun kulkuunkin, sillä tämä ei millään ollut tajunnanräjäyttävä vuoden isoin ottelu, kuten WM-ME:n kuuluisi olla. Siitä huolimatta minä nautin todella paljon tämän katsomisesta. Jossain arvosteluissa tämä ottelu on haukuttu aivan lyttyyn, mitä en voi ymmärtää millään, sillä kaikesta huolimatta tämä oli minusta ehdottomasti hieno koitos. Paikkaansa nähden ehkä liian heikko mutta yleisesti otteluna todella pätevä. Erityisesti HHH:n jalan telominen oli todella tyylikästä työtä, joka piti ottelun kasassa. Lisäksi Back Body Drop pöydän läpi ja nykyisin pannassa olevat hurjat tuoliniskut olivat nättejä hetkiä. Kokonaisuutena siis hieno taistelu mutta hetkittäisten vaisujen hetkien takia ei mikään klassikko.
***½ (18:41)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
** Hollywood Hogan
* Ric Flair
Kokonaisarvio WrestleMania X8:sta: Totuus on se, että WrestleMania X8 ei jää historian kirjoihin parhaimpien WrestleManioiden joukkoon. Aikaisemmin olen itsekin pitänyt tätä lähes heikoimpien WrestleManioiden joukossa, mutta nyt mieleni muuttui jonkun verran. Mistään klassikko-WM:stä ei missään tapauksessa voida puhua, mutta kokonaisuutena tämä tapahtuma on ehdottomasti mainettansa parempi. Ensinnäkin show'n tasoa nosti huikea kanadalainen yleisö, jonka yllätyksiin voi luottaa jokaisella kerralla. Samasta syystä pitää vielä kerran kehua Hogan vs. Rockia, joka on tietenkin ikuinen klassikko. Mutta Hogan/Rockin yliarvostamisen sijaan on hyvä huomata, kuinka tasaisen viihdyttävä kortti tässä tapahtumassa muuten oli. Ei ikävä kyllä mitään WM-tasoisia MOTY-otteluita, mutta kaksi hienoa semi-ME:tä ja monia viihdyttäviä keski- ja alakortin otteluita. Kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti painitapahtumana Hyvä, jota ei WM-vertailussakaan pitäisi turhaan väheksyä liikaa.
1. WWF WrestleMania X8 - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. WWF No Way Out - Ok
---------------
-
---------------
4. WWA The Revolution - Surkea
5. WWA The Inception - Surkea
Seuraavaksi palaamme taas WWA:n pariin.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Tulipa tässä juuri mieleen, etten ole seuraavaan viikkoon koneen äärellä postailemassa arvosteluja, joten laitetaanpa tämä WWA-setti jo näin hyvissä ajoin etukäteen. Seuraavan kerran palataan asiaan sitten vasta ensi viikon sunnuntaina :)
THE ERUPTION 2002
Ja taas on aika palata World Wrestling All-Starsin pariin. WWA:lla oli ollut viimeisten kuukausien aikana kova tapahtumatahti päällä, sillä viimeisimmän USA:ssa järjestetyn ppv:n jälkeen promootio oli ehtinyt kiertää maailmaa ja palata lopulta takaisin kotimaahan Australiaan. Tällä kertaa show järjestettiin formulafaneille tutussa Melbournen kaupungissa, ja lähetys nähtiin seuraavana päivänä USA:ssa ppv-kanavilla.
Kovasta tapahtumien määrästä huolimatta WWA oli parhaillaan aikamoisissa ongelmissa. Promootio ei ollut saavuttanut edelleenkään kovin kummoista kansainvälistä suosiota, ja firma oli jatkuvissa ongelmissa painijasopimustensa kanssa. Jenkeissä järjestettyyn ppv:hen piti olla tulossa Scott Hall, Kevin Nash, Hulk Hogan ja Randy Savage. Muiden poisjäämiset tiedettiin aikaisemmin, mutta Savagen peruutus ilmoitettiin aivan liian myöhään. WWA:lla ei muutenkaan ollut erityisen paljon isoja nimiä riveissään, ja keskinkertaisistakin draweista muun muassa Road Dogin tapaiset kaverit jättäytyivät pois promootiosta alkukuukausien jälkeen. Viime ppv:hen WWA oli saanut houkuteltua Eddy Guerreron, mutta nyt hän oli palannut takaisin toisiin kuvioihin. Samoin WWA:n Comissionerin roolia vetänyt Bret Hart oli jättänyt tämän laivan. Tähän asti firman ykkösnimenä toiminut Jeff Jarrettkin esiintyi viimeisen kerran tämän show'n alussa nähdyssä etukäteen nauhoitetussa anglessa, jossa firman omistaja Andrew McManus kielsi Jarrettia saapumasta paikalle. Lisäongelmia WWA:lle tiesi se, että muun muassa juurikin Jarrett oli luomassa perustuksia uudelle National Wrestling Alliancen alaiselle painipromootiolle, joka tulisi muuttamaan painimaailman kenttää radikaalisti.
Kaikista näistä ongelmista huolimatta WWA sai raavittua nyt kasaan kolmannen ppv:nsä, joka oli nimeltään The Eruption. Nimen mukaisesti areenan entrance-ramppia koristi järkyttävä tulivuorikoriste, joka oli varmaan yksi rumimmista lavakoristeista ikinä. Production valuesit näyttivät kameratyöskentelystä, äänentasoista ja onnettomista pyroista päätellen olevan edelleen samalla tasolla kuin aikaisemmin. Tällä kertaa Jeremy Borashin selostuspariksi istui Disco Inferno. Inferno on aluksi ihan hauska kaveri, mutta saman vitsin toistaminen kymmenen kertaa yhden ottelun aikana alkaa kieltämättä puuduttaa aika nopeasti.
Nova vs. AJ Styles - WWA International Cruiserweight Championship Tournament Semi Final Match
Koska Eddy Guerrero oli WWA:sta lähtiessään firman hallitseva International Cruiserweight -mestari, oli WWA taas yhden ongelman edessä, kun heidän toinen mestaruusvyönsä oli jäänyt vakantiksi. Niinpä tässä ppv:ssä päätettiin järjestetää neljän cruiserweightin miniturnaus, jossa ratkaistiin uudestaan mestaruuden kohtalo. Ensimmäisessä välierässä toisensa kohtasivat Nova ja AJ Styles, jotka ottivat varsin pitkästi yhteen jo edellisessä ppv:ssä nähdyssä kuuden cruiserweightin eliminointiottelussa.
Ottelu lähti käyntiin todella mukavasti ja näytti oikein hyvältä cruiserweight-painilta, mutta sitten homma päättyi aivan kesken. Tämä oli vielä pahempi tapa pysäyttää ottelu aivan äkillisesti, kuin mitä WrestleMania X8:n openerissa nähtiin. Ensinnäkin otteet eivät olleet ihan niin vakuuttavia kuin tuossa Regalin ja RVD:n ottelussa, joten odotin koko ajan, että ottelu jatkuu ehkä vielä noin 10 minuuttia, jotta lopussa päästään siihen huippumenoon. Nyt ottelu loppui kuitenkin kesken juuri silloin, kun olisi pitänyt vaihtaa vasta nelosvaihde päälle. Niinpä kokonaisuudesta jäi aika pettynyt olo. Se on tosi harmi, koska Novan ja Stylesin työskentelyä oli ilo katsoa. Tässäkin ajassa ehdittiin nähdä jo pari tosi näyttävää liikettä, kuten Novan poikkeuksellinen Powerbomb Faceplant.
** (4:02)
Voittaja:
Chuckie Chaos vs. Jerry Lynn - WWA International Cruiserweight Championship Tournament Semi Final Match
Kuten edellisessä WWA-arvostelussani kerroin, Jerry Lynn oli tehnyt tuossa The Revolution -ppv:ssä WWA-debyyttinsä. Debyytti oli itse asiassa yksi WWA:n parhaiten onnistuneista yllätyksistä ja suurimmista hankinnoista, sillä harva ihminen IWC:ssä tiesi ennen tuota tapahtumaa, että Lynn oli vain hieman aikaisemmin saanut kenkää WWF:stä. Lynn oli siis siirtynyt WWF:n leipiin ECW:n kaatumisen jälkeen, ja vaikka hän jopa voitti firman Light Heavyweight -mestaruuden, ei hän koskaan päässyt painimaan ppv:ssä tai saanut muutenkaan ansaitsemaansa huomiota. Niinpä Lynn siirtyi mielellään eteenpäin uusiin kuvioihin, joista ensimmäisenä oli vuorossa WWA:ssa painiminen. Revolutionissa Lynn otti yhteen Eddy Guerreron kanssa ja haastoi Guerreron otteluun, jota ei kuitenkaan koskaan ppv-tasolla tapahtunut, koska Guerrero ehti lähteä pois WWA:sta. Niinpä Lynnkin pistettiin osallistumaan tähän International Cruiserweight -mestaruusturnaukseen, jonka välierässä hän kohtasi Australiassa ilmeisen paljon suosiota niittäneen paikallisen CW-painijan Chuckie Chaoksen.
Mikä WWA:ta oikein vaivaa? Tämäkin ottelu vaikutti alkunsa perusteella siltä, että kunnollisena versiona tästä olisi voinut tulla oikeasti todella viihdyttävä ottelu. Chuckie vakuutti ainakin minut parilla näyttävällä high flying -liikkeellään, mutta hyväkään liikkuminen ei auta kauheasti, jos ottelu kestää noin kaksi minuuttia. Kokonaisuutena ottelu jätti siis tosi huonon ja petetyn fiiliksen, koska tässä ehti tapahtua niin onnettoman vähän verrattuna siihen, mihin kaikkeen tässä olisi voinut olla mahdollisuudet. No, mitäpä sitä turhaan buukkaamaan liikaa hyviä otteluita ppv:hen.
* (2:09)
Voittaja:
Puppet vs. Tio - Hardcore Match
Kuulostaako tutulta? Joo, nämä kaksi samaista sankarikääpiötä kohtasivat toisensa Revolutionissa kääpiöiden HC-ottelussa. Koska kyseessä oli kaksi painibisneksen väkivaltaisinta kääpiötä, ei tuo yksi kohtaaminen kuitenkaan riittänyt, vaan hävinneen osapuolen oli saatava revanssimahdollisuus Eruptionissa. Ja siinähän sitä sitten oltiin.
Eikös tämä vähän niin kuin nähty jo viime ppv:ssä? Loppuspottia lukuun ottamatta tässä ottelussa ei ollut tarjolla mitään, mitä ei olisi viime kerralla jo esitetty. Tilannetta ei varsinaisesti paranna se, että tässä ottelussa oli myös pari harmilliseen paikkaan tullutta botchia. Loppuspotti oli toki ihan kivan näköinen, muttei sekään yltänyt viimekertaiselle tasolle. Kokonaisvaikutelma tästä ottelusta on siis se, että kyseessä oli laimeampi versio Revolutionin kääpiö-HC:stä. Ei enää lisää tätä, kiitos.
* (5:23)
Voittaja:
Stevie Ray & Buff Bagwell vs. Ernest Miller & Brian Christopher
Kaksi WCW:n ikuista midcarderia kohtaa WCW:n komedia-heelin ja WWF-rejectin. Mahtavaa. Miksikö? En minä tiedä. Kai ihan vain puhtaasti sen takia, ettei mikään muukaan promootio ollut kiinnostunut heidän otteistaan, ja jostain syystä tämä Jeremy Borashin buukkaama australialaispromootio ehdottomasti tahtoi heidät ottelemaan toisiaan vastaan huikeassa joukkuesodassa. Hyvät uutiset tämän ottelun osalta ovat toki siinä, että WWA:kin oli vihdoin tajunnut, että Grand Master Sexay ei ole oikea nimi firman päämestaruuskuvioihin.
Suurin ongelma WWA:n joukkueotteluissa on se, ettei niissä ole mitään taustatarinaa ja että WWA ei ole edes viitsinyt kehitellä mitään joukkuemestaruusvöiden tapaista, joista saataisiin hyvä tekosyy turhanpäiväisten joukkueotteluiden buukkaamiselle. Tällaiset neljän miehen joukkuekohtaamiset ilman taustarinaa eivät kiinnosta minua edes tv-ohjelmissa, elleivät painijat ole erityisen kiinnostavia. Tässä tapauksessa niin ei todellakaan ollut. Niinpä olisi mielestäni ihan kohtuullista, että katsojille edes yritettäisiin uskotella, että tällaisillakin otteluilla on jotain merkitystä. Itse otteluhan oli semmoista aika köyhää perusjoukkuepainia, jossa ei ole teknisesti erityisen suurta vikaa mutta joka tosiaan sopisi ppv:eiden sijaan ennemmin sinne tv-lähetyksiin (ei välttämättä edes sinne).
*½ (8:06)
Voittajat:
Quebecer Pierre vs. The Funkster
Hulk Hogan -imitaatiota (ainiin, sitä imittoinin kohdettahan ei saanutkaan sanoa ääneen) edelleen vetävä Allan Funk oli nyt ottanut ihan paininimekseen The Funkster -väännelmän. Muuten mikään ei sitten ollut muuttunut viime kerrasta. Funksterin hahmo on niin yksiulotteinen, että jo näin toisella katselukerralla homma alkoi muuttua tylsäksi, varsinkin kun hänelle ei yritettykään ilmeisesti rakentaa mitään feudia. Tällä kertaa Funkster kohtasi sekä WWF:stä että WCW:stä tutun Quebecer Pierren, joka oli siis (yllättäen) toinen puolisko WWF:ssä 1990-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneesta Quebecers-kaksikosta ja myöhemmin WCW:ssä The Amazing French Canadiens -nimellä otelleesta samaisesta joukkueesta. Harmillisesti Pierre oli lihonnut reippaasti yli 10 kiloa sitten viime näkemän, mutta se ei toki estänyt Funksteria, joka halusi piestä ylimielisen kanukin.
Tämä oli varmaan show'n positiivisin yllätys tähän mennessä. Se ei tosin tarkoita tälle ottelulle mitään hyvää arvosanaa, vaan lähinnä sitä, että tämä oli yllättäen katsottava ottelu. Etukäteen nimittäin odotin tästä ottelusta koko show'n pahinta kuraa, sillä Pierre todellakin näytti huonokuntoisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Sen sijaan Pierre yllätti minut tässä täysin, ja hän väläyttelikin todella hienoja heittoja, jotka Funkster puolestaan myi todella uskottavan näköisesti. Funkster taas oli oma itsensä ja hoiti omat liikkeensä samalla vakuuttavalla tyylillä kuin viimeksikin. Siedettävä kokonaisuus, mutta en silti lähtisi tätä suuremmin kehumaan.
*½ (6:15)
Voittaja:
AJ Styles vs. Jerry Lynn - WWA International Cruiserweight Championship Tournament Final Match
Parin väliottelun jälkeen oli aika palata Cruiserweight-mestaruusturnauksen pariin. Vuorossa oli siis huikean turnauksen finaali, jossa toisensa kohtasivat ppv-tasolla ensimmäistä kertaa historiassa AJ Styles ja Jerry Lynn. Ensimmäinen kerta ei kuitenkaan tule jäämään viimeiseksi, sillä nämä miehet kohtaavat toisena vielä moneen kertaan muuan toisessa promootiossa. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää.
Noniin. Nyt oltiin jo sellaisella tasolla, mitä sopii toivoa ppv:tä katsellessa. Toisaalta Lynn ja Styles pystyvät vielä paljon parempaankin, joten ei tämä nyt näiden kavereiden osalta ollut sittenkään ihan toivottua menoa. Ottelun suurin heikkous oli se, että tässä siirryttiin vähän turhan nopeasti sinne finisher-puolelle ja niiden counteroimiseen. Alkupuolisko sujui kyllä hyvin, ja se tarjosi paljon vauhdikasta ja nopeaa counter-painia sekä pari hienoa high flying -liikettä. Erityisesti ne selätys-counteroinnit oli hoidettu tosi hyvin. Kokonaisuutena siis kiistatta hyvä ottelu, mutta pidempänä versiona ja paremmin buukattuna olisi ollut vielä paljon parempi, kuten myöhemmin tulemme huomaamaan.
*** (11:30)
Voittaja:
Devon Storm vs. Sabu - Steel Cage Match
Devon Storm ja Sabu kohtasivat toisensa edellisessä ppv:ssä Revolutionissa No DQ Matchissa. Tuo uuden HC-tähden ja vanhan HC-legendan kohtaaminen ei kuitenkaan riittänyt selvittämään miesten välejä, vaan seurauksena oli vain syventynyt vihanpito. Heti Revolutionin ottelun jälkeen Sabu hyökkäsi managerinsa Bill Alfonson kanssa Stormin kimppuun ja pieksi tämän pahanpäiväisesti. Niinpä Eruptioniin buukattiin miesten välille uusintaottelu, joka järjestettiin tällä kertaa teräshäkin sisällä. Ottelun voisi voittaa ainoastaan selätyksellä, eli häkistä pakeneminen ei merkinnyt tässä ottelussa mitään. Sabun manageri Bill Alfonso ei ollut tällä kertaa Sabun mukana.
Tämän ottelun arvosana saattaa mennä jopa hieman yliarvostelun puolelle, mutta nyt en välitä. Minä nimittäin viihdyin todella suuresti katsoessani tätä ja ihmetellessäni, kuinka huimasti nämä kaverit pystyivät parantamaan otteitaan ensimmäisestä ottelusta. Revolutionissa nähdyn todella tylsän ja keskinkertaisen ottelun jälkeen en enää odottanut Stormin ja Sabun ottelulta paljon mitään, mutta yhtäkkiä tällä kertaa kaikki menikin kohdalleen. Ottelu oli juuri sopivasti hiukan lyhyempi, ja samalla nämä kaksi olivat keksineet paljon enemmän HC-spotteja. Niinpä alusta lähtien homma lähti käyntiin todella väkivaltaisesti ja energisesti. Missään vaiheessa ei nähty mitään tylsiä tai täysin epämääräisiä hetkiä, jollaisia edellisessä kohtaamisessa oli aivan liikaa. Lisäksi häkki toimi näiden kahden kanssa oikein hyvin, ja aivan loppubumppia lukuun ottamatta ei nähty mitään botchejakaan. Lopetuksenkaan botch ei haitannut, sillä se saatiin lopulta korjattua hienosti. Tämä oli juuri sellainen kohtaaminen, jollaista toivoin viime kerralla. Hitto, jopa yleensä typerältä tuntuva tulipallospotti näytti oikeasti vakuuttavalta. Match of the night.
***½ (17:02)
Voittaja:
Midajah vs. Queen B - Evening Gown Match
Ja vielä ennen Main Eventiä WWA:n oli pakko päästä buukkaamaan yksi täysin turhanpäiväinen ottelu. Vastakkain asettuivat siis Scott Steinerin valet Midajah ja jo WWA:n ensimmäisessä ppv:ssä esiintynyt australialainen "Penthouse Pet" Queen B. Ottelumuoto oli tällä kertaa rehellisesti vain Evening Gown Match, jossa voittaja olisi se, joka ensin riisuu toiselta iltapuvun.
Tällä kertaa WWA oli onnistunut ainakin siinä, että naisten pehmoporno-ottelua ei ollut pilattu täysin turhalla miespainijalla pyörimässä ottelussa mukana. Samoin kaikenlaiset Inceptionissa nähdyt idioottimaiset alastomuuslupaukset (Skin To Win Match) oli nyt onneksi unohdettu, koska viimeeksikin ne jouduttiin pettämään niin tökerösti. Tämä oli rehellinen WWF-tyylinen non wrestler -naisten ottelu. Midajahia on vieläpä ihan kiva katsoa, joten siinähän tämä meni välipalana. Ei aiheuttanut samanlaista myötähäpeää ja armotonta vitutusta kuin se mainitsemani Skin To Win Match.
½ (2:20)
Voittaja:
Nathan Jones (c) vs. Scott Steiner w/ Midajah - Special Enforcer: Sid Vicious - WWA World Heavyweight Championship
Niin, WWA:n ensimmäinen World Heavyweight -mestari Jeff Jarrett oli siis lähtenyt firmasta. Kayfaben mukaan hänen pääsynsä areenalle oli nyt tämän tapahtuman aikana estetty, sillä hän oli viikkoa aikaisemmin hävinnyt päämestaruutensa nelinottelussa, ja Jarrett ei ollut ottanut tuota mestaruustappiota kovinkaan hyvin. Uudeksi mestariksi oli tuossa nelinottelussa noussut australialaisten suurin painitähti ja varmaan joillekin WWF-faneillekin tuttu "The Front Row" Nathan Jones. Jones oli tyypillinen isokokoinen jässikkä, jonka painitaidot eivät olleet kehuttavan kummoiset mutta joka näytti pelottavalta tyypiltä. Ei siis ihme, että WWF päätyi palkkaamaan hänet. Vastaansa Jones sai Scott Steinerin, joka oli pitkän aikaa vaatinut itselleen mahdollisuutta otella mestaruudesta 1 on 1 Matchissa. Lisäkuviona ottelussa oli se, että viime hetken lisäyksenä comissioner Sid Vicious buukkasi itsensä ottelun Special Enforceriksi varmistamaan, ettei Steiner yritä huijata ottelussa.
Tämä oli oikeastaan samalla tapaa positiivinen yllätys kuin Funkster vs. Pierre. Odotin ottelusta aivan täyttä kuraa, mutta tämä olikin ihan katsottava! Itse asiassa olisin antanut vielä puolikkaan paremman arvosanan, jos ottelu olisi sujunut loppuun asti yhtä sulavasti (huh mikä sana puhuttaessa Steinerin ja Jonesin ottelusta) kuin ensimmäisen 10 minuutin ajan. Tuo osuus oli nimittäin kaikin puolin ihan kivasti toimivaa isojen miesten brawlausta. Steiner näytti helkkarin hyvältä hallitessaan ottelua, heitellessään Jonesia vakuuttavilla power-liikkeillä ja paiskoessaan tätä ringsidellä. Joneskin onnistui näyttämään vakuuttavalta muun muassa sillä Slingshot Clothesline -counterillaan. Ikävä kyllä viimeiset minuutit pilasivat fiilistä pahasti. Lopussa nähty Jonesin hallinta oli aika vaivaannuttavaa parin todella typerän näköisen botchin takia, eikä asiaa pelastanut aivan ääliömäiseltä vaikuttanut loppukuvioiden ylibuukkaus. Lopulle siis paljon miinusta, mutta olisi tämä tosiaan voinut olla kokonaisuutena paljon huonompikin.
*½ (14:40)
Voittaja:
** AJ Styles
* Sabu
Kokonaisarvio The Eruptionista: Semmoista tällä kertaa. CW-mestaruusturnauksen välieräotteluiden kuseminen ja niitä seuranneet kolme turhaa ja heikkoa ottelua käytännössä jo varmistivat sen, että tämä tapahtuma ei yltänyt edellisen WWA-ppv:n tasolle. Homma olisi ollut vielä pelastettavissa, jos Lynn ja Styles olisivat vetäisseet vuosisadan klassikon, mutta sellaista ei heiltä nähty. Edes Sabun ja Stormin huikea tasonnosto ei vaikuttanut kokonaiskuvaan tarpeeksi paljon. Kyllä tämä tasoltaan voittaa sen ensimmäisen Australiassa järjestetyn ppv:n, mutta paljon pitäisi tehdä (erityisesti edelleen sen tuotannon amatöörimäisyyden osalta), jotta WWA nousisi millään tavalla vakavasti otettavaksi kilpailijaksi WWF:lle ja jotta ppv:eiden arvosanat muuttuisivat Surkeasta joksikin muuksi. WWA:ssakin oli alettu tiedostaa ongelmat, sillä pian tämän ppv:n jälkeen firma perui kaikki kesälle ilmoitetut ulkomaankiertueensa. Kun samaan saumaan iski vielä uuden ja vakuuttavalta vaikuttavan NWA:n alaisen promootion debyytti, ei WWA:sta kuultu Yhdysvalloissa kuukausiin mitään. WWA-faneille kuitenkin voin kertoa lohdutuksen sanana, että tämä ei ollut vielä WWA:n tarun loppu. Seuraavan ppv:nsä promootio järjestäisi joulukuun alussa Skotlannissa. USA:ssa se lähetettiin kuitenkin vasta vuoden 2003 puolella, joten vuoden 2002 arvosteluissa emme palaa enää WWA:n pariin, mutta älkäämme unohtako kokonaan tätä pientä ja sisukasta firmaa.
1. WWF WrestleMania X8 - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. WWF No Way Out - Ok
---------------
-
---------------
4. WWA The Revolution - Surkea
5. WWA The Eruption - Surkea
6. WWA The Inception - Surkea
WWF:n pariin siirrytään siis vajaan kahden viikon päästä.
THE ERUPTION 2002
Ja taas on aika palata World Wrestling All-Starsin pariin. WWA:lla oli ollut viimeisten kuukausien aikana kova tapahtumatahti päällä, sillä viimeisimmän USA:ssa järjestetyn ppv:n jälkeen promootio oli ehtinyt kiertää maailmaa ja palata lopulta takaisin kotimaahan Australiaan. Tällä kertaa show järjestettiin formulafaneille tutussa Melbournen kaupungissa, ja lähetys nähtiin seuraavana päivänä USA:ssa ppv-kanavilla.
Kovasta tapahtumien määrästä huolimatta WWA oli parhaillaan aikamoisissa ongelmissa. Promootio ei ollut saavuttanut edelleenkään kovin kummoista kansainvälistä suosiota, ja firma oli jatkuvissa ongelmissa painijasopimustensa kanssa. Jenkeissä järjestettyyn ppv:hen piti olla tulossa Scott Hall, Kevin Nash, Hulk Hogan ja Randy Savage. Muiden poisjäämiset tiedettiin aikaisemmin, mutta Savagen peruutus ilmoitettiin aivan liian myöhään. WWA:lla ei muutenkaan ollut erityisen paljon isoja nimiä riveissään, ja keskinkertaisistakin draweista muun muassa Road Dogin tapaiset kaverit jättäytyivät pois promootiosta alkukuukausien jälkeen. Viime ppv:hen WWA oli saanut houkuteltua Eddy Guerreron, mutta nyt hän oli palannut takaisin toisiin kuvioihin. Samoin WWA:n Comissionerin roolia vetänyt Bret Hart oli jättänyt tämän laivan. Tähän asti firman ykkösnimenä toiminut Jeff Jarrettkin esiintyi viimeisen kerran tämän show'n alussa nähdyssä etukäteen nauhoitetussa anglessa, jossa firman omistaja Andrew McManus kielsi Jarrettia saapumasta paikalle. Lisäongelmia WWA:lle tiesi se, että muun muassa juurikin Jarrett oli luomassa perustuksia uudelle National Wrestling Alliancen alaiselle painipromootiolle, joka tulisi muuttamaan painimaailman kenttää radikaalisti.
Kaikista näistä ongelmista huolimatta WWA sai raavittua nyt kasaan kolmannen ppv:nsä, joka oli nimeltään The Eruption. Nimen mukaisesti areenan entrance-ramppia koristi järkyttävä tulivuorikoriste, joka oli varmaan yksi rumimmista lavakoristeista ikinä. Production valuesit näyttivät kameratyöskentelystä, äänentasoista ja onnettomista pyroista päätellen olevan edelleen samalla tasolla kuin aikaisemmin. Tällä kertaa Jeremy Borashin selostuspariksi istui Disco Inferno. Inferno on aluksi ihan hauska kaveri, mutta saman vitsin toistaminen kymmenen kertaa yhden ottelun aikana alkaa kieltämättä puuduttaa aika nopeasti.
Nova vs. AJ Styles - WWA International Cruiserweight Championship Tournament Semi Final Match
Koska Eddy Guerrero oli WWA:sta lähtiessään firman hallitseva International Cruiserweight -mestari, oli WWA taas yhden ongelman edessä, kun heidän toinen mestaruusvyönsä oli jäänyt vakantiksi. Niinpä tässä ppv:ssä päätettiin järjestetää neljän cruiserweightin miniturnaus, jossa ratkaistiin uudestaan mestaruuden kohtalo. Ensimmäisessä välierässä toisensa kohtasivat Nova ja AJ Styles, jotka ottivat varsin pitkästi yhteen jo edellisessä ppv:ssä nähdyssä kuuden cruiserweightin eliminointiottelussa.
Ottelu lähti käyntiin todella mukavasti ja näytti oikein hyvältä cruiserweight-painilta, mutta sitten homma päättyi aivan kesken. Tämä oli vielä pahempi tapa pysäyttää ottelu aivan äkillisesti, kuin mitä WrestleMania X8:n openerissa nähtiin. Ensinnäkin otteet eivät olleet ihan niin vakuuttavia kuin tuossa Regalin ja RVD:n ottelussa, joten odotin koko ajan, että ottelu jatkuu ehkä vielä noin 10 minuuttia, jotta lopussa päästään siihen huippumenoon. Nyt ottelu loppui kuitenkin kesken juuri silloin, kun olisi pitänyt vaihtaa vasta nelosvaihde päälle. Niinpä kokonaisuudesta jäi aika pettynyt olo. Se on tosi harmi, koska Novan ja Stylesin työskentelyä oli ilo katsoa. Tässäkin ajassa ehdittiin nähdä jo pari tosi näyttävää liikettä, kuten Novan poikkeuksellinen Powerbomb Faceplant.
** (4:02)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Chuckie Chaos vs. Jerry Lynn - WWA International Cruiserweight Championship Tournament Semi Final Match
Kuten edellisessä WWA-arvostelussani kerroin, Jerry Lynn oli tehnyt tuossa The Revolution -ppv:ssä WWA-debyyttinsä. Debyytti oli itse asiassa yksi WWA:n parhaiten onnistuneista yllätyksistä ja suurimmista hankinnoista, sillä harva ihminen IWC:ssä tiesi ennen tuota tapahtumaa, että Lynn oli vain hieman aikaisemmin saanut kenkää WWF:stä. Lynn oli siis siirtynyt WWF:n leipiin ECW:n kaatumisen jälkeen, ja vaikka hän jopa voitti firman Light Heavyweight -mestaruuden, ei hän koskaan päässyt painimaan ppv:ssä tai saanut muutenkaan ansaitsemaansa huomiota. Niinpä Lynn siirtyi mielellään eteenpäin uusiin kuvioihin, joista ensimmäisenä oli vuorossa WWA:ssa painiminen. Revolutionissa Lynn otti yhteen Eddy Guerreron kanssa ja haastoi Guerreron otteluun, jota ei kuitenkaan koskaan ppv-tasolla tapahtunut, koska Guerrero ehti lähteä pois WWA:sta. Niinpä Lynnkin pistettiin osallistumaan tähän International Cruiserweight -mestaruusturnaukseen, jonka välierässä hän kohtasi Australiassa ilmeisen paljon suosiota niittäneen paikallisen CW-painijan Chuckie Chaoksen.
Mikä WWA:ta oikein vaivaa? Tämäkin ottelu vaikutti alkunsa perusteella siltä, että kunnollisena versiona tästä olisi voinut tulla oikeasti todella viihdyttävä ottelu. Chuckie vakuutti ainakin minut parilla näyttävällä high flying -liikkeellään, mutta hyväkään liikkuminen ei auta kauheasti, jos ottelu kestää noin kaksi minuuttia. Kokonaisuutena ottelu jätti siis tosi huonon ja petetyn fiiliksen, koska tässä ehti tapahtua niin onnettoman vähän verrattuna siihen, mihin kaikkeen tässä olisi voinut olla mahdollisuudet. No, mitäpä sitä turhaan buukkaamaan liikaa hyviä otteluita ppv:hen.
* (2:09)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Puppet vs. Tio - Hardcore Match
Kuulostaako tutulta? Joo, nämä kaksi samaista sankarikääpiötä kohtasivat toisensa Revolutionissa kääpiöiden HC-ottelussa. Koska kyseessä oli kaksi painibisneksen väkivaltaisinta kääpiötä, ei tuo yksi kohtaaminen kuitenkaan riittänyt, vaan hävinneen osapuolen oli saatava revanssimahdollisuus Eruptionissa. Ja siinähän sitä sitten oltiin.
Eikös tämä vähän niin kuin nähty jo viime ppv:ssä? Loppuspottia lukuun ottamatta tässä ottelussa ei ollut tarjolla mitään, mitä ei olisi viime kerralla jo esitetty. Tilannetta ei varsinaisesti paranna se, että tässä ottelussa oli myös pari harmilliseen paikkaan tullutta botchia. Loppuspotti oli toki ihan kivan näköinen, muttei sekään yltänyt viimekertaiselle tasolle. Kokonaisvaikutelma tästä ottelusta on siis se, että kyseessä oli laimeampi versio Revolutionin kääpiö-HC:stä. Ei enää lisää tätä, kiitos.
* (5:23)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Stevie Ray & Buff Bagwell vs. Ernest Miller & Brian Christopher
Kaksi WCW:n ikuista midcarderia kohtaa WCW:n komedia-heelin ja WWF-rejectin. Mahtavaa. Miksikö? En minä tiedä. Kai ihan vain puhtaasti sen takia, ettei mikään muukaan promootio ollut kiinnostunut heidän otteistaan, ja jostain syystä tämä Jeremy Borashin buukkaama australialaispromootio ehdottomasti tahtoi heidät ottelemaan toisiaan vastaan huikeassa joukkuesodassa. Hyvät uutiset tämän ottelun osalta ovat toki siinä, että WWA:kin oli vihdoin tajunnut, että Grand Master Sexay ei ole oikea nimi firman päämestaruuskuvioihin.
Suurin ongelma WWA:n joukkueotteluissa on se, ettei niissä ole mitään taustatarinaa ja että WWA ei ole edes viitsinyt kehitellä mitään joukkuemestaruusvöiden tapaista, joista saataisiin hyvä tekosyy turhanpäiväisten joukkueotteluiden buukkaamiselle. Tällaiset neljän miehen joukkuekohtaamiset ilman taustarinaa eivät kiinnosta minua edes tv-ohjelmissa, elleivät painijat ole erityisen kiinnostavia. Tässä tapauksessa niin ei todellakaan ollut. Niinpä olisi mielestäni ihan kohtuullista, että katsojille edes yritettäisiin uskotella, että tällaisillakin otteluilla on jotain merkitystä. Itse otteluhan oli semmoista aika köyhää perusjoukkuepainia, jossa ei ole teknisesti erityisen suurta vikaa mutta joka tosiaan sopisi ppv:eiden sijaan ennemmin sinne tv-lähetyksiin (ei välttämättä edes sinne).
*½ (8:06)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Quebecer Pierre vs. The Funkster
Hulk Hogan -imitaatiota (ainiin, sitä imittoinin kohdettahan ei saanutkaan sanoa ääneen) edelleen vetävä Allan Funk oli nyt ottanut ihan paininimekseen The Funkster -väännelmän. Muuten mikään ei sitten ollut muuttunut viime kerrasta. Funksterin hahmo on niin yksiulotteinen, että jo näin toisella katselukerralla homma alkoi muuttua tylsäksi, varsinkin kun hänelle ei yritettykään ilmeisesti rakentaa mitään feudia. Tällä kertaa Funkster kohtasi sekä WWF:stä että WCW:stä tutun Quebecer Pierren, joka oli siis (yllättäen) toinen puolisko WWF:ssä 1990-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneesta Quebecers-kaksikosta ja myöhemmin WCW:ssä The Amazing French Canadiens -nimellä otelleesta samaisesta joukkueesta. Harmillisesti Pierre oli lihonnut reippaasti yli 10 kiloa sitten viime näkemän, mutta se ei toki estänyt Funksteria, joka halusi piestä ylimielisen kanukin.
Tämä oli varmaan show'n positiivisin yllätys tähän mennessä. Se ei tosin tarkoita tälle ottelulle mitään hyvää arvosanaa, vaan lähinnä sitä, että tämä oli yllättäen katsottava ottelu. Etukäteen nimittäin odotin tästä ottelusta koko show'n pahinta kuraa, sillä Pierre todellakin näytti huonokuntoisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Sen sijaan Pierre yllätti minut tässä täysin, ja hän väläyttelikin todella hienoja heittoja, jotka Funkster puolestaan myi todella uskottavan näköisesti. Funkster taas oli oma itsensä ja hoiti omat liikkeensä samalla vakuuttavalla tyylillä kuin viimeksikin. Siedettävä kokonaisuus, mutta en silti lähtisi tätä suuremmin kehumaan.
*½ (6:15)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
AJ Styles vs. Jerry Lynn - WWA International Cruiserweight Championship Tournament Final Match
Parin väliottelun jälkeen oli aika palata Cruiserweight-mestaruusturnauksen pariin. Vuorossa oli siis huikean turnauksen finaali, jossa toisensa kohtasivat ppv-tasolla ensimmäistä kertaa historiassa AJ Styles ja Jerry Lynn. Ensimmäinen kerta ei kuitenkaan tule jäämään viimeiseksi, sillä nämä miehet kohtaavat toisena vielä moneen kertaan muuan toisessa promootiossa. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää.
Noniin. Nyt oltiin jo sellaisella tasolla, mitä sopii toivoa ppv:tä katsellessa. Toisaalta Lynn ja Styles pystyvät vielä paljon parempaankin, joten ei tämä nyt näiden kavereiden osalta ollut sittenkään ihan toivottua menoa. Ottelun suurin heikkous oli se, että tässä siirryttiin vähän turhan nopeasti sinne finisher-puolelle ja niiden counteroimiseen. Alkupuolisko sujui kyllä hyvin, ja se tarjosi paljon vauhdikasta ja nopeaa counter-painia sekä pari hienoa high flying -liikettä. Erityisesti ne selätys-counteroinnit oli hoidettu tosi hyvin. Kokonaisuutena siis kiistatta hyvä ottelu, mutta pidempänä versiona ja paremmin buukattuna olisi ollut vielä paljon parempi, kuten myöhemmin tulemme huomaamaan.
*** (11:30)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Devon Storm vs. Sabu - Steel Cage Match
Devon Storm ja Sabu kohtasivat toisensa edellisessä ppv:ssä Revolutionissa No DQ Matchissa. Tuo uuden HC-tähden ja vanhan HC-legendan kohtaaminen ei kuitenkaan riittänyt selvittämään miesten välejä, vaan seurauksena oli vain syventynyt vihanpito. Heti Revolutionin ottelun jälkeen Sabu hyökkäsi managerinsa Bill Alfonson kanssa Stormin kimppuun ja pieksi tämän pahanpäiväisesti. Niinpä Eruptioniin buukattiin miesten välille uusintaottelu, joka järjestettiin tällä kertaa teräshäkin sisällä. Ottelun voisi voittaa ainoastaan selätyksellä, eli häkistä pakeneminen ei merkinnyt tässä ottelussa mitään. Sabun manageri Bill Alfonso ei ollut tällä kertaa Sabun mukana.
Tämän ottelun arvosana saattaa mennä jopa hieman yliarvostelun puolelle, mutta nyt en välitä. Minä nimittäin viihdyin todella suuresti katsoessani tätä ja ihmetellessäni, kuinka huimasti nämä kaverit pystyivät parantamaan otteitaan ensimmäisestä ottelusta. Revolutionissa nähdyn todella tylsän ja keskinkertaisen ottelun jälkeen en enää odottanut Stormin ja Sabun ottelulta paljon mitään, mutta yhtäkkiä tällä kertaa kaikki menikin kohdalleen. Ottelu oli juuri sopivasti hiukan lyhyempi, ja samalla nämä kaksi olivat keksineet paljon enemmän HC-spotteja. Niinpä alusta lähtien homma lähti käyntiin todella väkivaltaisesti ja energisesti. Missään vaiheessa ei nähty mitään tylsiä tai täysin epämääräisiä hetkiä, jollaisia edellisessä kohtaamisessa oli aivan liikaa. Lisäksi häkki toimi näiden kahden kanssa oikein hyvin, ja aivan loppubumppia lukuun ottamatta ei nähty mitään botchejakaan. Lopetuksenkaan botch ei haitannut, sillä se saatiin lopulta korjattua hienosti. Tämä oli juuri sellainen kohtaaminen, jollaista toivoin viime kerralla. Hitto, jopa yleensä typerältä tuntuva tulipallospotti näytti oikeasti vakuuttavalta. Match of the night.
***½ (17:02)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Midajah vs. Queen B - Evening Gown Match
Ja vielä ennen Main Eventiä WWA:n oli pakko päästä buukkaamaan yksi täysin turhanpäiväinen ottelu. Vastakkain asettuivat siis Scott Steinerin valet Midajah ja jo WWA:n ensimmäisessä ppv:ssä esiintynyt australialainen "Penthouse Pet" Queen B. Ottelumuoto oli tällä kertaa rehellisesti vain Evening Gown Match, jossa voittaja olisi se, joka ensin riisuu toiselta iltapuvun.
Tällä kertaa WWA oli onnistunut ainakin siinä, että naisten pehmoporno-ottelua ei ollut pilattu täysin turhalla miespainijalla pyörimässä ottelussa mukana. Samoin kaikenlaiset Inceptionissa nähdyt idioottimaiset alastomuuslupaukset (Skin To Win Match) oli nyt onneksi unohdettu, koska viimeeksikin ne jouduttiin pettämään niin tökerösti. Tämä oli rehellinen WWF-tyylinen non wrestler -naisten ottelu. Midajahia on vieläpä ihan kiva katsoa, joten siinähän tämä meni välipalana. Ei aiheuttanut samanlaista myötähäpeää ja armotonta vitutusta kuin se mainitsemani Skin To Win Match.
½ (2:20)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Nathan Jones (c) vs. Scott Steiner w/ Midajah - Special Enforcer: Sid Vicious - WWA World Heavyweight Championship
Niin, WWA:n ensimmäinen World Heavyweight -mestari Jeff Jarrett oli siis lähtenyt firmasta. Kayfaben mukaan hänen pääsynsä areenalle oli nyt tämän tapahtuman aikana estetty, sillä hän oli viikkoa aikaisemmin hävinnyt päämestaruutensa nelinottelussa, ja Jarrett ei ollut ottanut tuota mestaruustappiota kovinkaan hyvin. Uudeksi mestariksi oli tuossa nelinottelussa noussut australialaisten suurin painitähti ja varmaan joillekin WWF-faneillekin tuttu "The Front Row" Nathan Jones. Jones oli tyypillinen isokokoinen jässikkä, jonka painitaidot eivät olleet kehuttavan kummoiset mutta joka näytti pelottavalta tyypiltä. Ei siis ihme, että WWF päätyi palkkaamaan hänet. Vastaansa Jones sai Scott Steinerin, joka oli pitkän aikaa vaatinut itselleen mahdollisuutta otella mestaruudesta 1 on 1 Matchissa. Lisäkuviona ottelussa oli se, että viime hetken lisäyksenä comissioner Sid Vicious buukkasi itsensä ottelun Special Enforceriksi varmistamaan, ettei Steiner yritä huijata ottelussa.
Tämä oli oikeastaan samalla tapaa positiivinen yllätys kuin Funkster vs. Pierre. Odotin ottelusta aivan täyttä kuraa, mutta tämä olikin ihan katsottava! Itse asiassa olisin antanut vielä puolikkaan paremman arvosanan, jos ottelu olisi sujunut loppuun asti yhtä sulavasti (huh mikä sana puhuttaessa Steinerin ja Jonesin ottelusta) kuin ensimmäisen 10 minuutin ajan. Tuo osuus oli nimittäin kaikin puolin ihan kivasti toimivaa isojen miesten brawlausta. Steiner näytti helkkarin hyvältä hallitessaan ottelua, heitellessään Jonesia vakuuttavilla power-liikkeillä ja paiskoessaan tätä ringsidellä. Joneskin onnistui näyttämään vakuuttavalta muun muassa sillä Slingshot Clothesline -counterillaan. Ikävä kyllä viimeiset minuutit pilasivat fiilistä pahasti. Lopussa nähty Jonesin hallinta oli aika vaivaannuttavaa parin todella typerän näköisen botchin takia, eikä asiaa pelastanut aivan ääliömäiseltä vaikuttanut loppukuvioiden ylibuukkaus. Lopulle siis paljon miinusta, mutta olisi tämä tosiaan voinut olla kokonaisuutena paljon huonompikin.
*½ (14:40)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
** AJ Styles
* Sabu
Kokonaisarvio The Eruptionista: Semmoista tällä kertaa. CW-mestaruusturnauksen välieräotteluiden kuseminen ja niitä seuranneet kolme turhaa ja heikkoa ottelua käytännössä jo varmistivat sen, että tämä tapahtuma ei yltänyt edellisen WWA-ppv:n tasolle. Homma olisi ollut vielä pelastettavissa, jos Lynn ja Styles olisivat vetäisseet vuosisadan klassikon, mutta sellaista ei heiltä nähty. Edes Sabun ja Stormin huikea tasonnosto ei vaikuttanut kokonaiskuvaan tarpeeksi paljon. Kyllä tämä tasoltaan voittaa sen ensimmäisen Australiassa järjestetyn ppv:n, mutta paljon pitäisi tehdä (erityisesti edelleen sen tuotannon amatöörimäisyyden osalta), jotta WWA nousisi millään tavalla vakavasti otettavaksi kilpailijaksi WWF:lle ja jotta ppv:eiden arvosanat muuttuisivat Surkeasta joksikin muuksi. WWA:ssakin oli alettu tiedostaa ongelmat, sillä pian tämän ppv:n jälkeen firma perui kaikki kesälle ilmoitetut ulkomaankiertueensa. Kun samaan saumaan iski vielä uuden ja vakuuttavalta vaikuttavan NWA:n alaisen promootion debyytti, ei WWA:sta kuultu Yhdysvalloissa kuukausiin mitään. WWA-faneille kuitenkin voin kertoa lohdutuksen sanana, että tämä ei ollut vielä WWA:n tarun loppu. Seuraavan ppv:nsä promootio järjestäisi joulukuun alussa Skotlannissa. USA:ssa se lähetettiin kuitenkin vasta vuoden 2003 puolella, joten vuoden 2002 arvosteluissa emme palaa enää WWA:n pariin, mutta älkäämme unohtako kokonaan tätä pientä ja sisukasta firmaa.
1. WWF WrestleMania X8 - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. WWF No Way Out - Ok
---------------
-
---------------
4. WWA The Revolution - Surkea
5. WWA The Eruption - Surkea
6. WWA The Inception - Surkea
WWF:n pariin siirrytään siis vajaan kahden viikon päästä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Kenityksen WM X-8 arvostelu oli varsin mielenkiintoinen, sillä se lienee tässä ketjussa useimman eri käyttäjän toimesta arvosteltu tapahtuma. Vain neljä tähteä Hogan-Rockylle suhteessa Jericho-HHH:lle antamaan 3,5:een tuntuu kyllä liian pieneltä erolta. Mutta hyvä arvostelu jälleen ja tuli tuo WWA-settikin lueskeltua. Oppii myös uutta, sillä eipä minun pohjatietoni WWA:sta olleet järin häävit, enkä tiennyt edes ikisuosikkini AJ Stylesin painineen siellä. TNA:n alkua odotellessa, siihen ei ole enää pitkä aika.
Tuon jälkeen onkin sitten aika jatkaa omaa projektiani vuoteen 2006. Kenitys skippaa tällä viikolla sunnuntaipostauksensa, joten otanpa siitä hyödyn irti ja laitan omat arvosteluni nyt ja sunnuntaina. Jos muistan.
Sunnuntai, 8. Tammikuuta 2006
Pepsi Center, Albany, New York
Toista kertaa peräkkäin WWE aloitti ppv-vuotensa perinteikkään Rumblen sijaan tällä. Teemakin oli viime vuoden kaltainen, sillä myös tämä tapahtuma kietoutui Eliminination Chamber-matsin ympärille. Selostajina Joey Styles & Jonathan Coachman ja noin puolivälissä kuulokkeet päähänsä iskenyt Jerry Lawler.
Intercontinental Championship Match
Ric Flair © VS. Edge w./Lita
Flair oli saanut riitansa HHH:n kanssa jollain tasolla päätökseen, mutta ongelmat eivät suinkaan olleet ohi. Loppuvuodesta hän oli mm. ollut osallisena auto-onnettomuudessa, ja kuuleman mukaan saanut jonkinlaisen ”road rage” kohtauksen. Tästähän Edge oli vallan innostunut, ja RAW:ssa tehnyt asiasta avoimesti pilkkaa. Kun kaksikon välit muutenkin olivat varsin kylmäkiskoiset, niin tällainen ottelu nähtiin.
Tuttuun tapaan yleisö rakasti Flairia, ja oli matsissa mukana ensiluokkaisen hyvin. Sen vuoksi tämä tuntuikin paljon mukavemmalta ja paremmalta mitä oikeasti oli. Painillinen anti tässä jäi ikävän heikoksi ja ottelu kestoltaan lyhyeksi, mutta valehtelua se olisi, jos sanoisin että matsi ei viihdyttänyt. Arvosana menee ehkä aavistuksen verran yläkanttiin, mutta menköön.
Arvosana: ** ½
Women's Championship Match
Trish Stratus © VS. Mickie James
Tämä oli yksi parhaiten pohjustettuja WWE:n naisten matseja ikinä. Mickie James oli ilmestynyt kuvioihin lokakuussa, ja heti ensiesiintymisestä lähtien hän oli tehnyt selväksi, että Trish Stratus oli hänen idolinsa. Mickie hakeutui jatkuvasti Trishin seuraan ja välillä jopa pukeutui Trishiksi, sekä suoritti kehässä hänen liikkeitään. Ajan kanssa Mickiestä ja Trishistä tuli myös ystäviä, ja useaan otteeseen Mickie oli myös auttanut Trishiä säilyttämään mestaruusvyön. Joulukuussa tämä fanaattinen ihailija oli kuitenkin ylittänyt sen kuvainnollisen rajan. Mickie oli mm. stalkannut Trishiä suihkussa ja kaiken kukkuraksi suudellut idoliaan mistelinoksan alla! Näin ollen Trish alkoi tuntea olonsa varsin vaivaantuneeksi, koska Mickie seurasi häntä kaikkialle. RAW:ssa Mickie oli voittanut ykköshaastajaottelun Victoriaa vastaan ja pääsi toteuttamaan unelmansa.
Tällaisia naisten matseja näkee liian harvoin. Ensinnäkin tämä oli hyvin pohjustettu. Sen lisäksi kumpikin osasivat painia, ja yleisö oli hyvin mukana. Totta puhuen tässä nähtiin painia ihan yhtä paljon kuin Edge-Flairissa, ellei jopa enemmän. Mickien sekopäinen hahmo oli myös aivan loistava, ja tämä näkyi myös kaikessa kehätoiminnassa. Ihan ok-matsi miestenkin mittarilla, naisten matsiksi todella kova. Tätä lisää.
Arvosana: ** ½
Singles Match
Gregory Helms VS. Jerry 'The King' Lawler
Tässä selvisi syy, sille miksi King ei alusta asti ollut selostuspöydän takana. Lipeväkielisellä Lawlerilla oli tapana laukoa kärkeviä mielipiteitään painijoista, ja yksi oikein silmätikuksi joutunut heebo oli supersankari Hurricane. Nyt Hurricane oli (väliaikaisesti) kuollut. Loppuvuodesta Hurricane oli repinyt perseensä, kun hän ja Rosey eivät enää pärjänneet joukkuekahinoissa. Tätä pettymystä seurasi se, että Hurricane riisui maskinsa, ja käänsi selkänsä faneille. Jatkossa hän ei aikonut enää viihdyttää ihmisiä hassussa puvussa, vaan aloittaa vakavastiotettavan painijan uran. Näin ollen entisestä Hurricanesta muotoutui pitkään nahkatakkiin ja aurinkolaseihin sonnustautunut ylimielinen pahis. Lawler nyt oli sitten ensimmäinen, joka aikoi tukkia Helmsin suuren suun.
Ottelu oli ehkä hieman parempi, mitä pappa-Lawlerilta etukäteen saattoi odottaa, mutta siltikin varsin tylsä. Kestoa oli ratkaisevan verran liikaa, ja välillä tempo putosi aivan luvattoman laiskaksi. Muutamia hyviä hetkiä tässä toki nähtiin, mutta sellainen ”tv-matsi” fiilis tästä päällimmäisenä jäi mieleen. Heikompi matsi kuin kaksi edellistä.
Arvosana: **
Singles Match
Triple H VS. The Big Show
Seuraavaksi olikin vuorossa tällainen semi-iso matsi. Jätin ja Hunterin vihanpito oli alkanut Survivor Seriesin jälkeisessä RAW:ssa. Hunter oli kehässä retostelemassa mitä kaikkea hän teki Ric Flairille, mutta yksi mies ei jaksanut tätä kuunnella. Hän oli Big Show. Jätti julisti Hunterin tekopyhäksi paskaksi, joka ei pystynyt voittamaan ketään ilman lekansa apua. Tulevina viikkoina miesten sanasota paheni entisestään ja muuttui fyysiseksi. Show ja HHH maksoivat toisilleen paikan eliminaatiokammioissa, sekaantumalla karsintamatseihin. Lopulta tilanne oli niin tulehtunut, että Coach moderoi tilaisuuden, jossa miehet kirjoittivat virallisen matsisopimuksen. Tämä tilaisuus loppui siihen, että HHH oli piilottanut pöydän alle lekan, ja murskasi sillä Show'n oikean käden sormet. Tuo kyseinen kolttonen kääntyi kuitenkin Hunteria itseään vastaan. Show'n käden ollessa rikki, hän sai luonnollisesti pitää siinä kipsiä, joka oli iso kuin paistinpannu ja kova kuin kivi. Edeltäneenä maanantaina Show oli tämän jättimäisen kipsinsä kanssa tyrmännyt Hunterin.
Kuten tuosta pohjustuksesta voi arvata, ottelu rakentui Big Show'n oikean käden ympärille. Show vimmatusti yritti saada yhden kunnollisen osuman jättikädellään ja HHH teki kaiken voitavansa, että tätä ei tapahtuisi. Ottelun edetessä Hunter sitten sai riisuttua kipsin, mutta edelleen kaikki pyöri oikean käden ympärillä. HHH kohdisti jokaisen liikkeensä tuohon käteen ja Bigsu koitti vasemman handunsa ja ruumiinpainonsa avulla liiskata HHH:n. Joten ainakin siinä mielessä ottelu oli looginen, mutta samalla siitä löytyi myös selkeitä heikkouksia. Käden moukuttaminen kävi pidemmän päälle puuduttavaksi, ja lisäksi ottelun tempo putosi välillä tuskastuttavan hitaaksi. Mitään erityisen muistettavia spottejakaan tässä ei nähty. Kokonaisuutena ihan pätevä ja looginen painiottelu, mutta kovin kaukana mistään muistettavasta kohtaamisesta.
Arvosana: ***
Singles Match
Viscera VS. Shelton Benjamin w./Momma
Loppuvuodesta 2005 Shelton Benjamin oli ajautunut raastavaan tappioputkeen, ja koko ura oli aivan hakoteillä. Oli kuitenkin yksi ihminen, joka pystyisi Sheltonia motivoimaan ja sehän oli tietenkin oma äitikulta. Niinpä Sheltonin kohtuullisen kookas (ja erittäin suulas) mamma olikin jo jonkin aikaa ollut lapsensa henkisenä tukena kehän laidalla. Tähän otteluun päädyttiin, kun maailman suurin rakkausmasiina oli takahuoneissa liehitellyt mamma-Benjaminia huonoin tuloksin. Niinpä mamma haastoi 200-kiloisen rumiluksen otteluun poikansa puolesta.
Eipä tästä jälkipolville kerrottavaa jää. Ottelu oli kokonaisuutena melkoisen kamala, vaikka positiivista oli toki se, että tämä vedettiin huumorilla läpi. Jättimäinen Viscera hallitsi kankeaan tyyliinsä ihan liian paljon, ja sitä myöten meno oli varsin puuduttavaa. Yksinkertaisesti huono ja täysin turha ottelu.
Arvosana: * ¼
Bra & Panties Gauntlet Match
Maria VS. Candice Michelle VS. Torrie Wilson VS. Victoria VS. Ashley
Brändijaon ollessa edelleen voimissaan ja eliminaatiokammion syödessä suuren osan tähtivoimasta, niin tapahtumaan oli pakko bookata tällaista täytettä. Painin kanssa tällä ei luonnollisesti ollut mitään tekemistä, mutta sellaisena pehmopornona tämä olisi kyllä menetellyt, ellei...
WWE:n olisi ollut pakko työntää 100-vuotiaita Mae Youngia ja Fabolous Moolahia kesken matsin kehään. Kyllä, tämä on juuri se pahamaineinen kerta, kun Mae Young strippasi kehässä. Sen lisäksi hän oli vähällä repiä Victorian rinnat paljaaksi suorassa lähetyksessä. Kun tuon hirvityksen kamaluuden lisäksi tämä ei tarjonnut yhtään mitään muuta kuin naisia keikistelemässä alusvaatteissaan on vuoden ensimmäinen DUD-arvosana tosi asia.
Arvosana: DUD
Elimination Chamber Match (WWE Championship)
John Cena © VS. Kurt Angle VS. Chris Masters VS. Carlito VS. Shawn Michaels VS. Kane
Loppuvuodesta Eric Bischoff taisteli kiivaasti työpaikkansa puolesta jouduttuaan Vince McMahonin hampaisiin, ja viimeisenä epätoivoisena yrityksenään oli päättänyt tuoda takaisin sadistisimman luomuksensa, Elimination Chamberin. Tämä ei tietenkään riittänyt Vincelle, vaan hän kirjaimellisesti dumppasi Bischoffin roska-autoon ja antoi hänelle potkut. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä, että John Cena joutui puolustamaan vyötään viittä miestä vastaan ehkäpä historian julmimmassa ottelumuodossa. Hoideltuaan Bischoffin oli McMahon kerennyt jo löytää uuden vihamiehen Shawn Michaelsista. Vuoden 2005 viimeisessä RAW:ssa Vince oli hypettämässä juuri julkaistua Bret Hartin dvd:tä, ja näihin pirskeisiin myös Shawn Michaels osallistui. Shawn oli kehottanut Vinceä päästämään irti menneisyydestä, ja suuntamaan katseensa tulevaisuuteen. Tuolimies pillastui tästä ehdotuksesta ja siitä lähtien oli ottanut Shawnin silmätikukseen. Hän oli mm. määrännyt, että Shawn joutuu aloittamaan tämän ottelun.
Vuoden takainen Elimination Chamber oli hitto vieköön, lähes täydellinen matsi. Siitä löytyi ihan kaikkea, mitä vain saattoi toivoa. Ensinnäkin tähtivoimaa oli aivan eri tavalla, sillä Kanea, Carlitoa ja Mastersia ei tässä vaiheessa uraansa hyvällä tahdollakaan voinut kutsua miksikään pääottelijoiksi. Sen lisäksi, että osallistujalista hävisi rutkasti monille aiemmille kammioille, kärsi tämä myös bookkauksellisesti lapsentaudeista. Cenan ohella ottelun kiinnostavimmat ja sähköisimmät painijat olivat tietenkin Angle & Michaels, mutta heidät eliminoitiin hommasta liian aikaisin. Viimeisen kolmikon ollessa Cena, Carlito ja Masters, niin siinä vaiheessa tiesi että metsään oltiin menty, loppuhetket olivatkin melkoista antikliimaksia.
Vaikka tätä nyt tulikin haukuttua, niin ei tämä huono pääottelu ollut. Ihan pätevää hc-rymistelyä, mutta edelliset EC:t olivat vaan nostaneet riman niin korkealle, että pettymys tästä jäi päällimmäisenä. Angle, Cena ja Michaels samassa matsissa tarkoittaa kuitenkin sitä, että ei se huono voi olla. Ottelussa oli paljon hyvää, mutta ei mitään niin ikimuistoista, että tämä huipputasolle olisi noussut.
Arvosana: *** ½
Spoilaa ottelun jälkeisiä tapahtumia
** Shawn Michaels
* Edge
Yhteenveto: Vuonna 2005 WWE:n taso sukelsi rajusti Summerslamin jälkeen, eikä tämä vuoden vaihtuminen myöskään trendiä muuttanut. Toki tässä nuo ppv:n ihan viimeiset minuutit olivat suorastaan legendaarisia, mutta muuten tästä ei kyllä jäänyt paljoa käteen. Visceran ja Sheltonin kaltaisia täytematseja, Mae Youngia strippaamassa ja ennakko-odotuksia selkeästi heikompi eliminaatiokammio. Illan suurimmat onnistujat olivat Mickie ja Trish, jotka vetivät varsin hyvän naisten matsin. Ilman tuota viime hetken käännettä tämä tapahtuma olisi ollut muistettavan kamala, nyt se oli pelkästään huono.
Arvosana: 2,11
Pähkinänkuorispoilerit
Tuon jälkeen onkin sitten aika jatkaa omaa projektiani vuoteen 2006. Kenitys skippaa tällä viikolla sunnuntaipostauksensa, joten otanpa siitä hyödyn irti ja laitan omat arvosteluni nyt ja sunnuntaina. Jos muistan.
Sunnuntai, 8. Tammikuuta 2006
Pepsi Center, Albany, New York
Toista kertaa peräkkäin WWE aloitti ppv-vuotensa perinteikkään Rumblen sijaan tällä. Teemakin oli viime vuoden kaltainen, sillä myös tämä tapahtuma kietoutui Eliminination Chamber-matsin ympärille. Selostajina Joey Styles & Jonathan Coachman ja noin puolivälissä kuulokkeet päähänsä iskenyt Jerry Lawler.
Intercontinental Championship Match
Ric Flair © VS. Edge w./Lita
Flair oli saanut riitansa HHH:n kanssa jollain tasolla päätökseen, mutta ongelmat eivät suinkaan olleet ohi. Loppuvuodesta hän oli mm. ollut osallisena auto-onnettomuudessa, ja kuuleman mukaan saanut jonkinlaisen ”road rage” kohtauksen. Tästähän Edge oli vallan innostunut, ja RAW:ssa tehnyt asiasta avoimesti pilkkaa. Kun kaksikon välit muutenkin olivat varsin kylmäkiskoiset, niin tällainen ottelu nähtiin.
Tuttuun tapaan yleisö rakasti Flairia, ja oli matsissa mukana ensiluokkaisen hyvin. Sen vuoksi tämä tuntuikin paljon mukavemmalta ja paremmalta mitä oikeasti oli. Painillinen anti tässä jäi ikävän heikoksi ja ottelu kestoltaan lyhyeksi, mutta valehtelua se olisi, jos sanoisin että matsi ei viihdyttänyt. Arvosana menee ehkä aavistuksen verran yläkanttiin, mutta menköön.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Women's Championship Match
Trish Stratus © VS. Mickie James
Tämä oli yksi parhaiten pohjustettuja WWE:n naisten matseja ikinä. Mickie James oli ilmestynyt kuvioihin lokakuussa, ja heti ensiesiintymisestä lähtien hän oli tehnyt selväksi, että Trish Stratus oli hänen idolinsa. Mickie hakeutui jatkuvasti Trishin seuraan ja välillä jopa pukeutui Trishiksi, sekä suoritti kehässä hänen liikkeitään. Ajan kanssa Mickiestä ja Trishistä tuli myös ystäviä, ja useaan otteeseen Mickie oli myös auttanut Trishiä säilyttämään mestaruusvyön. Joulukuussa tämä fanaattinen ihailija oli kuitenkin ylittänyt sen kuvainnollisen rajan. Mickie oli mm. stalkannut Trishiä suihkussa ja kaiken kukkuraksi suudellut idoliaan mistelinoksan alla! Näin ollen Trish alkoi tuntea olonsa varsin vaivaantuneeksi, koska Mickie seurasi häntä kaikkialle. RAW:ssa Mickie oli voittanut ykköshaastajaottelun Victoriaa vastaan ja pääsi toteuttamaan unelmansa.
Tällaisia naisten matseja näkee liian harvoin. Ensinnäkin tämä oli hyvin pohjustettu. Sen lisäksi kumpikin osasivat painia, ja yleisö oli hyvin mukana. Totta puhuen tässä nähtiin painia ihan yhtä paljon kuin Edge-Flairissa, ellei jopa enemmän. Mickien sekopäinen hahmo oli myös aivan loistava, ja tämä näkyi myös kaikessa kehätoiminnassa. Ihan ok-matsi miestenkin mittarilla, naisten matsiksi todella kova. Tätä lisää.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Singles Match
Gregory Helms VS. Jerry 'The King' Lawler
Tässä selvisi syy, sille miksi King ei alusta asti ollut selostuspöydän takana. Lipeväkielisellä Lawlerilla oli tapana laukoa kärkeviä mielipiteitään painijoista, ja yksi oikein silmätikuksi joutunut heebo oli supersankari Hurricane. Nyt Hurricane oli (väliaikaisesti) kuollut. Loppuvuodesta Hurricane oli repinyt perseensä, kun hän ja Rosey eivät enää pärjänneet joukkuekahinoissa. Tätä pettymystä seurasi se, että Hurricane riisui maskinsa, ja käänsi selkänsä faneille. Jatkossa hän ei aikonut enää viihdyttää ihmisiä hassussa puvussa, vaan aloittaa vakavastiotettavan painijan uran. Näin ollen entisestä Hurricanesta muotoutui pitkään nahkatakkiin ja aurinkolaseihin sonnustautunut ylimielinen pahis. Lawler nyt oli sitten ensimmäinen, joka aikoi tukkia Helmsin suuren suun.
Ottelu oli ehkä hieman parempi, mitä pappa-Lawlerilta etukäteen saattoi odottaa, mutta siltikin varsin tylsä. Kestoa oli ratkaisevan verran liikaa, ja välillä tempo putosi aivan luvattoman laiskaksi. Muutamia hyviä hetkiä tässä toki nähtiin, mutta sellainen ”tv-matsi” fiilis tästä päällimmäisenä jäi mieleen. Heikompi matsi kuin kaksi edellistä.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
Singles Match
Triple H VS. The Big Show
Seuraavaksi olikin vuorossa tällainen semi-iso matsi. Jätin ja Hunterin vihanpito oli alkanut Survivor Seriesin jälkeisessä RAW:ssa. Hunter oli kehässä retostelemassa mitä kaikkea hän teki Ric Flairille, mutta yksi mies ei jaksanut tätä kuunnella. Hän oli Big Show. Jätti julisti Hunterin tekopyhäksi paskaksi, joka ei pystynyt voittamaan ketään ilman lekansa apua. Tulevina viikkoina miesten sanasota paheni entisestään ja muuttui fyysiseksi. Show ja HHH maksoivat toisilleen paikan eliminaatiokammioissa, sekaantumalla karsintamatseihin. Lopulta tilanne oli niin tulehtunut, että Coach moderoi tilaisuuden, jossa miehet kirjoittivat virallisen matsisopimuksen. Tämä tilaisuus loppui siihen, että HHH oli piilottanut pöydän alle lekan, ja murskasi sillä Show'n oikean käden sormet. Tuo kyseinen kolttonen kääntyi kuitenkin Hunteria itseään vastaan. Show'n käden ollessa rikki, hän sai luonnollisesti pitää siinä kipsiä, joka oli iso kuin paistinpannu ja kova kuin kivi. Edeltäneenä maanantaina Show oli tämän jättimäisen kipsinsä kanssa tyrmännyt Hunterin.
Kuten tuosta pohjustuksesta voi arvata, ottelu rakentui Big Show'n oikean käden ympärille. Show vimmatusti yritti saada yhden kunnollisen osuman jättikädellään ja HHH teki kaiken voitavansa, että tätä ei tapahtuisi. Ottelun edetessä Hunter sitten sai riisuttua kipsin, mutta edelleen kaikki pyöri oikean käden ympärillä. HHH kohdisti jokaisen liikkeensä tuohon käteen ja Bigsu koitti vasemman handunsa ja ruumiinpainonsa avulla liiskata HHH:n. Joten ainakin siinä mielessä ottelu oli looginen, mutta samalla siitä löytyi myös selkeitä heikkouksia. Käden moukuttaminen kävi pidemmän päälle puuduttavaksi, ja lisäksi ottelun tempo putosi välillä tuskastuttavan hitaaksi. Mitään erityisen muistettavia spottejakaan tässä ei nähty. Kokonaisuutena ihan pätevä ja looginen painiottelu, mutta kovin kaukana mistään muistettavasta kohtaamisesta.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
Singles Match
Viscera VS. Shelton Benjamin w./Momma
Loppuvuodesta 2005 Shelton Benjamin oli ajautunut raastavaan tappioputkeen, ja koko ura oli aivan hakoteillä. Oli kuitenkin yksi ihminen, joka pystyisi Sheltonia motivoimaan ja sehän oli tietenkin oma äitikulta. Niinpä Sheltonin kohtuullisen kookas (ja erittäin suulas) mamma olikin jo jonkin aikaa ollut lapsensa henkisenä tukena kehän laidalla. Tähän otteluun päädyttiin, kun maailman suurin rakkausmasiina oli takahuoneissa liehitellyt mamma-Benjaminia huonoin tuloksin. Niinpä mamma haastoi 200-kiloisen rumiluksen otteluun poikansa puolesta.
Eipä tästä jälkipolville kerrottavaa jää. Ottelu oli kokonaisuutena melkoisen kamala, vaikka positiivista oli toki se, että tämä vedettiin huumorilla läpi. Jättimäinen Viscera hallitsi kankeaan tyyliinsä ihan liian paljon, ja sitä myöten meno oli varsin puuduttavaa. Yksinkertaisesti huono ja täysin turha ottelu.
- Spoiler: näytä
Arvosana: * ¼
Bra & Panties Gauntlet Match
Maria VS. Candice Michelle VS. Torrie Wilson VS. Victoria VS. Ashley
Brändijaon ollessa edelleen voimissaan ja eliminaatiokammion syödessä suuren osan tähtivoimasta, niin tapahtumaan oli pakko bookata tällaista täytettä. Painin kanssa tällä ei luonnollisesti ollut mitään tekemistä, mutta sellaisena pehmopornona tämä olisi kyllä menetellyt, ellei...
WWE:n olisi ollut pakko työntää 100-vuotiaita Mae Youngia ja Fabolous Moolahia kesken matsin kehään. Kyllä, tämä on juuri se pahamaineinen kerta, kun Mae Young strippasi kehässä. Sen lisäksi hän oli vähällä repiä Victorian rinnat paljaaksi suorassa lähetyksessä. Kun tuon hirvityksen kamaluuden lisäksi tämä ei tarjonnut yhtään mitään muuta kuin naisia keikistelemässä alusvaatteissaan on vuoden ensimmäinen DUD-arvosana tosi asia.
- Spoiler: näytä
Arvosana: DUD
Elimination Chamber Match (WWE Championship)
John Cena © VS. Kurt Angle VS. Chris Masters VS. Carlito VS. Shawn Michaels VS. Kane
Loppuvuodesta Eric Bischoff taisteli kiivaasti työpaikkansa puolesta jouduttuaan Vince McMahonin hampaisiin, ja viimeisenä epätoivoisena yrityksenään oli päättänyt tuoda takaisin sadistisimman luomuksensa, Elimination Chamberin. Tämä ei tietenkään riittänyt Vincelle, vaan hän kirjaimellisesti dumppasi Bischoffin roska-autoon ja antoi hänelle potkut. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä, että John Cena joutui puolustamaan vyötään viittä miestä vastaan ehkäpä historian julmimmassa ottelumuodossa. Hoideltuaan Bischoffin oli McMahon kerennyt jo löytää uuden vihamiehen Shawn Michaelsista. Vuoden 2005 viimeisessä RAW:ssa Vince oli hypettämässä juuri julkaistua Bret Hartin dvd:tä, ja näihin pirskeisiin myös Shawn Michaels osallistui. Shawn oli kehottanut Vinceä päästämään irti menneisyydestä, ja suuntamaan katseensa tulevaisuuteen. Tuolimies pillastui tästä ehdotuksesta ja siitä lähtien oli ottanut Shawnin silmätikukseen. Hän oli mm. määrännyt, että Shawn joutuu aloittamaan tämän ottelun.
Vuoden takainen Elimination Chamber oli hitto vieköön, lähes täydellinen matsi. Siitä löytyi ihan kaikkea, mitä vain saattoi toivoa. Ensinnäkin tähtivoimaa oli aivan eri tavalla, sillä Kanea, Carlitoa ja Mastersia ei tässä vaiheessa uraansa hyvällä tahdollakaan voinut kutsua miksikään pääottelijoiksi. Sen lisäksi, että osallistujalista hävisi rutkasti monille aiemmille kammioille, kärsi tämä myös bookkauksellisesti lapsentaudeista. Cenan ohella ottelun kiinnostavimmat ja sähköisimmät painijat olivat tietenkin Angle & Michaels, mutta heidät eliminoitiin hommasta liian aikaisin. Viimeisen kolmikon ollessa Cena, Carlito ja Masters, niin siinä vaiheessa tiesi että metsään oltiin menty, loppuhetket olivatkin melkoista antikliimaksia.
Vaikka tätä nyt tulikin haukuttua, niin ei tämä huono pääottelu ollut. Ihan pätevää hc-rymistelyä, mutta edelliset EC:t olivat vaan nostaneet riman niin korkealle, että pettymys tästä jäi päällimmäisenä. Angle, Cena ja Michaels samassa matsissa tarkoittaa kuitenkin sitä, että ei se huono voi olla. Ottelussa oli paljon hyvää, mutta ei mitään niin ikimuistoista, että tämä huipputasolle olisi noussut.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
Spoilaa ottelun jälkeisiä tapahtumia
- Spoiler: näytä
** Shawn Michaels
* Edge
Yhteenveto: Vuonna 2005 WWE:n taso sukelsi rajusti Summerslamin jälkeen, eikä tämä vuoden vaihtuminen myöskään trendiä muuttanut. Toki tässä nuo ppv:n ihan viimeiset minuutit olivat suorastaan legendaarisia, mutta muuten tästä ei kyllä jäänyt paljoa käteen. Visceran ja Sheltonin kaltaisia täytematseja, Mae Youngia strippaamassa ja ennakko-odotuksia selkeästi heikompi eliminaatiokammio. Illan suurimmat onnistujat olivat Mickie ja Trish, jotka vetivät varsin hyvän naisten matsin. Ilman tuota viime hetken käännettä tämä tapahtuma olisi ollut muistettavan kamala, nyt se oli pelkästään huono.
Arvosana: 2,11
Pähkinänkuorispoilerit
- Spoiler: näytä
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Kai nyt joku muu tapahtuma on vielä useammin arvosteltu? Arvosanoista ihan näin lyhykäisesti on kommentotava, että minusta Rock/Hogan vain on yksi WM:n yliarvostetuimmista ja HHH/Jericho yksi aliarvostetuimmista. Ensimmäisessä ei ole muuta kuin kieltämättä yksi historian parhaimmista tunnelmista ja heikko lopetus. Toinen on taas kaikin puolin todella pätevä painiottelu, joka oli vain väärässä paikassa väärään aikaan ja vääristä syistä.Kenityksen WM X-8 arvostelu oli varsin mielenkiintoinen, sillä se lienee tässä ketjussa useimman eri käyttäjän toimesta arvosteltu tapahtuma. Vain neljä tähteä Hogan-Rockylle suhteessa Jericho-HHH:lle antamaan 3,5:een tuntuu kyllä liian pieneltä erolta. Mutta hyvä arvostelu jälleen ja tuli tuo WWA-settikin lueskeltua. Oppii myös uutta, sillä eipä minun pohjatietoni WWA:sta olleet järin häävit, enkä tiennyt edes ikisuosikkini AJ Stylesin painineen siellä. TNA:n alkua odotellessa, siihen ei ole enää pitkä aika.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Postaanpa tämän arvostelun nyt, kun huomenna tämä jäisi rumblekeskustelun jalkoihin.
Sunnuntai, 15. Tammikuuta 2006
Impact Zone, Orlando, Florida
Sen jälkeen kun vilkaisi tapahtuman posteria, niin ei tarvinnut arvuutella minkä asian ympärille koko ilta rakentui. Joulukuun Turning Pointissa siitä oli siitä pieni teaseri, mutta nyt se oli virallista: paini-ikoni Sting tekisi paluunsa kehiin ensimmäistä kertaa sitten WCW:n kuoleman ja maaliskuun 2001. Selostajina tässä vuoden ensimmäisessä tapahtumassa vanhat tutut Mike Tenay & Don West.
6 Man Tag Team Match
Alex Shelley, Roderick Strong & Austin Aries VS. Sonjay Dutt, Chris Sabin & Matt Bentley w./Traci
Nuoruuden intoa. Tämä ottelu nähtiin sen vuoksi, koska Ariesin, Strongin ja Shelleyn nuorisotiimi oli Impactissa onnistunut voittamaan AJS:n, Danielsin ja Sabinin muodostaman tähtitrion. Tuon vakuuttavan voiton jälkeen x-divisioonan asioista vastannut Jerry Lynn oli vaatinut, että kolmikolle annetaan näytön paikka ppv:ssä. Nyt nuoriso-osaston täytyi todistaa Lynnille, että se yksittäinen voitto ei ollut pelkkää sattumaa.
Sitä ei käy kieltäminen, etteikö tämä ottelu olisi viihdyttävä ollut. ”All out” tykitystä, jossa ei kierreloikkia ja voltteja säästelty. Eipä siinä mitään, illan avausotteluksi mielestäni tällainen spottipaini sopii vallan mainiosti, sillä se saa yleisön hyvin hommaan mukaan. Tarinan ja kehäpsykologisten elementtien puute kuitenkin rokottaa tätä pahasti, mutta tokkopa tämän tarkoituskaan oli olla mitään muuta kuin räjähtävä openeri. Joten ihan hyvin herrat ruutunsa täyttivät.
Arvosana: ***
Tag Team Match
James Gang VS. Diamonds In The Rough w./Simon Diamond
Tämä linkittyi vahvasti siihen vuoden 2005 huonoimpaan feudiin. 3 / 4 Live Kru oli nyt lopullisesti historiaa. Joulukuun Turning Pointissa Konnan oli kajauttanut Kip Jamesia tuolilla päähän. Tuota temppua hän oli pyydellyt anteeksi, mutta kaikki oli vain bluffia. Konnanin lopullinen irtaantuminen BG:n ja Truthin possesta oli tapahtunut, kun Konnan oli värvännyt rinnalleen Apolon ja Homiciden. Yhdessä he kutsuivat itseään Latin American Xchangeksi. (LAX, bitches) Tämän uuden LAX-porukkansa kanssa Konnan oli sitten ylittänyt sen viimeisenkin rajan. He olivat nimittäin piesseet BG Jamesin isän ”Bullet” Bob Armstrongin niin pahanpäiväisesti, että pappa tarvitsi sen jälkeen polvileikkauksen. Olikin luonnollista, että näinä vaikeina hetkinä BG tukeutui vanhaan ystäväänsä Kipiin. Mike Tenayn mukaan tämä oli ensimmäinen kerta noin 6:een vuoteen, kun BG & Kip, eli entiset New Age Outlawsit ottelivat tiiminä ppv-tasolla. Vastassaan heillä oli Simo Timantin mentoroima Elix Skipperin ja David Youngin joukkue.
Sanotaan nyt heti alkuun, että ei tämä ottelu kovinkaan erikoinen ollut. Silti on pakko mainita, että jotenkin se BG:n ja Kipin (Billy Gunnin & Road Doggin) yhteistyö vaan toimii. Kyllä siinä jotain on. Etenkin tässä vaiheessa uraansa kummatkin oli auttamatta melkoisia säkkejä yksinään, mutta joukkuematseissa tuntui, että he saivat edes vähän enemmän puristettua itsestään. Suurin kiitos tämän ottelun ”hyvyydestä” kuuluu toki kovasti töitä paiskoneelle Elix Skipperille, joka myös möi BG:n ja Kipin iskuja mallikkaasti. Lopputulemana tämä oli jopa ihan menevä joukkuemättö, vaikka ei todellakaan mitään erityisen muistettavaa.
Arvosana: ** ½
Singles Match
AJ Styles VS. Hiroshi Tanahashi
Tämä ottelu nähtiin sen vuoksi, koska TNA halusi mainostaa yhteistyötään japsipromootio NJPW:n kanssa. Itse olen japsiskenestä täysin pihalla, joten minun täytyy luottaa Mike Tenayn sanaan siitä, että Tanahashi oli yksi NJPW:n kovimmassa nousussa olleita tähtiä. Legendaarisen Great Mutan tavoin hänet oli nyt lähetetty USA:han kohtaamaan jenkkien parhaat.
Eikä tämä ottelu sinällään pettänyt, vaan oli mallikelpoista keskisarjalaisten painia. Tanahashi hallitsi suurimman osan matsista, ja pääsi esittelemään hieman harvinaisempiakin liikkeitä, joita en tosin tähän hätään osaa nimetä. Joka tapauksessa vakuuttavaa työskentelyä Tanahashilta ja AJS:lta totutusti hienoa myyntiä. Sitten kun loppua kohden alettiin nähdä enemmän tasaväkisempää back-and-forth painia, niin tällä tuntui olevan kaikki eväät ihan huippuarvosanoihin saakka. Noh, ottelun lopetus mentiin kuitenkin pilaamaan kaikista maailman ihmisistä Shannon Mooren sekaantumisella, ja se rokotti arvosanasta ainakin neljäsosan pois. Siihen asti tiukkaa ja stiffiä menoa.
Arvosana: *** ¼
Do Or Die Match (No DQ)
Raven VS. Sean Waltman w./Larry Zbyszko
Tämän ottelun juuret ulottuivat pitkälle menneen vuoden syksyyn, jolloin Raven hävisi maailmanmestaruuden Jeff Jarrettille rajumman kusetuksen kautta. Tuon jälkeen mestaruuskomitean Larry Zbyszko (tjsp.) oli käynyt henkilökohtaista sotaa Ravenia vastaan. Hän halusi miehen ulos TNA:sta hinnalla millä hyvänsä. Loppuvuoden mittaan Zbyszko oli rahdannut paikalle miehiä Ravenin menneisyydestä, mutta yksikään ei ollut kyennyt häntä voittamaan. Nyt tämän pelleilyn oli tultava loppuun, ja matsissa olikin hurjat panokset. Mikäli Raven voittaisi, saisi hän mestaruusottelun lähitulevaisuudessa. Mikäli häviäisi, hänen uransa TNA:ssa olisi ohi. Tämänkertaiseksi yllärivastustajaksi Larry oli rahdannut Sean Waltmanin, joka samalla teki paluunsa promootion sitten viime vuoden elokuun.
En nyt muista mikä ppv oli kyseessä, mutta vuonna 2005 sama kaksikko veti varsin mallikelpoisen hc-rymistelyn. Niinpä odotinkin tältä samaa. Sain kuitenkin pettyä, sillä tämä paljastui ylibookatuksi ostoskärryillä spedeilyksi. Loppuhetkillä Zbyszkolla oli myös liian suuri rooli. Ei mikään kamala, mutta varsin yhdentekevä ja typerä hc-rymistely. Enemmän olisi odottanut.
Arvosana: **
Singles Match
Ron 'Truth' Killings VS. Bobby Roode w./Coach D'Amore
3 Live Krussa olennaisena osana ollut Ron Killings oli nyt lopullisesti kyllästynyt jatkuvaan draamaan porukan sisällä, ja päättänyt katkaista kaikki siteet tähän jengiin. Tämä ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä juuri ennen tämänkin matsin alkua Konnan kävi liehittelemässä Truthia, ja tarjoamassa apuaan vastaiskuksi koutsi D'Amorelle. Truth oli kuitenkin päättänyt, että ne ajat olivat historiaa ja kieltäytyi avusta. Impactissa Truth oli onnistunut rullaamaan Rooden hartiat mattoon kaksi kertaa minuutin sisään, ja se olikin tämän ottelun motiivi. Kanukkia harmitti niin pirusti moinen nöyryytys kansallisessa televisiossa ja nyt oli aika maksaa potut pottuina.
Roode ja Killings puhkesivat kukkaansa vasta joitakin vuosia myöhemmin, mutta olivat toki jo tässä vaiheessa ihan päteviä painijoita. Niinpä tämä ottelu oli juurikin sitä – ihan pätevää painia. Mitään elämää suurempaa ilotulitusta tämä ei ollut, mutta sellaista kertaalleen katsottavaa mukavahkoa perustason suorittamista kuitenkin. Muutamia komeampiakin tällejä nähtiin, ja lopetuksin oli jokseenkin looginen. Ihan ok.
Arvosana: ** ¾
No DQ Match
Rhino VS. Abyss w./James Mitchell
Bound For Glory oli Rhinon suuri hetki, sillä hän voitti pääottelussa mm-vyön Jeff Jarrettilta. Tuo kaikki vietiin kuitenkin mieheltä pois alle viikossa, ja suurena osasyyllisenä tähän oli Team Canada ja etenkin sen johtohahmo Scott D'Amore. Sarvikuono olikin vannonut, että hän jyrää yksi kerrallaan koko kanukkilauman matalaksi, kunnes saa näppinsä D'Amoreen kiinni. Vastaiskuna tälle D'Amore oli neuvotellut James Mitchellin kanssa diilin, ja nyt tilanne olikin se, että Rhinon täytyi jyrätä tieltään myös hirviö-Abyss.
Waltman-Raven oli kehnoa hardcorepainia, tämä taasen hyvää. Ottelu aloitettiin hurjalla intensiteetillä, ja koska kestoa oli juuri sopivasti, niin eipä jalkaa pahemmin kaasulta tarvinnut nostaa. Komeita voimaliikkeitä ja ihan innovatiivista aseiden käyttöä. Etenkin yksi spotti, jossa Abyss linkosi Rhinon täydellä vauhdilla kehäköysiin viriteltyä terästuolia päin jäi mieleen. Tämä oli sitä painiskenen romurallia. Varsin mukava ottelu, mutta noustakseen muistettavien hc-matsien joukkoon olisi kaikkea pitänyt olla vielä vähän enemmän.
Arvosana: ***
NWA World Tag Team Championship Match
Team 3D VS. America's Most Wanted © w./Gail Kim
Kana oli edelleen kynimättä näiden tiimien välillä. Kaikkihan lähti siitä, kun syksyllä AMW toivotti 3D:n tervetulleeksi TNA:han tarjoamalla heille elämänsä selkäsaunan. Sittemmin tiimit olivat kerenneet jo kohdata parikin kertaa, mutta todellinen paremmuus oli edelleen hämärän peitossa. Nyt 3D:llä oli vakaa aikomus täydentää omanlaisensa Grand Slam: eli ensimmäisenä tiiminä maailmassa voittaa joukkuevyöt neljässä suuressa pohjoisamerikkalaisessa promootiossa: ECW:ssä, WCW:ssä, WWE:ssä ja nyt TNA:ssa.
Vaikka 3D ja AMW joukkuepainin suuruuksia ovatkin, niin jotenkin heidän edelliset kohtaamiset eivät tarjonneet ihan sitä mitä odotettiin. Tässä oli jo mielestäni paljon parempaa menoa aistittavissa verrattuna vaikkapa Turning Pointin matsiin. Homma rullasi mukavasti omalla painollaan eteenpäin ja matsi oli kaikinpuolin nautittavaa roskapainia. Ottelu olikin varsin hyvä, ja olisinkin antanut tälle arvosanaksi jopa 3,5, ellei lopetus olisi ollut niin järkyttävää WCW-paskaa. Sen vuoksi vähensin arvosanasta kokonaisen tähtösen. Miksi, lue spoilerit.
Arvosana: ** ½
X-Division Championship Match
Samoa Joe © VS. Christopher Daniels
Nyt oli herkkua tarjolla. Tämän taustat ulottuivat tietysti pitkälle viime syksyyn, mutta suurimpana motivaattorina tälle toimi marraskuun Genesiksessä nähty tapahtuma. Siinä Samoa Joe pieksi oman joukkuekaverinsa Danielsin niin pahanpäiväisesti, että hän joutui aivotärähdyksen vuoksi jäämään kehistä yli kuukaudeksi sivuun. Sittemmin Joe oli voittanut vyön AJ Stylesilta, ja nyt Daniels päätteli että hän iskee kaksi kärpästä yhdellä iskulla: voittaa vyönsä takaisin ja saa kostonsa Joelle.
Ja voihan taivahan vallat mitä menoa tämä olikin. Niin rajua, niin stiffiä, niin kaunista. Heti ottelun ensisekunneista lähtien Daniels hyökkäsi Joen kimppuun tämän omilla aseilla: rajuilla lyönneillä, potkuilla ja voimaliikkeillä. Ja se oli kuulkaas hienoa katseltavaa, ja Impact Zonekin täysin pähkinöinä. Danielsin Death Valley Driver ja Hurricanranaksi käännetty Powerbomb-yritys olivat jotain, mitä langenneelta enkeliltä harvoin näkee. Noiden erikoisempien liikkeiden lisäksi perussuorittamisen ollessa huipputasolla, niin kyllähän tämä kaikin puolin hulppeaa menoa oli. Unohtamatta tietenkään sitä, kuinka hienosti Daniels matsin loppupuolella möi aivotärähdystään. Syy, miksi tämä ei sittenkään sinne eliittimatsien joukkoon nouse ovat sen loppuhetket. Ne menivät vähän turhan yksipuolisiksi (vaikka shokkiarvoa toki löytyi) ja matsi päättyi hyvin erikoisella tavalla. Siltikin, ehdottomasti mainio ottelu.
Arvosana: *** ¾
Tag Team Match
Monty Brown & Jeff Jarrett w./Gail Kim VS. Christian Cage & Sting
Nyt se hetki sitten oli tullut. Noin kuukauden ajan se oli ollut kaikkien tiedossa, mutta nyt asia realisoituisi. Ikoni-Sting liittäisi voimansa Christian Cagen kanssa kohdatakseen vanhan vihamiehensä Jeff Jarrettin ja lihasköntti Monty Brownin. Ja kyllähän se on myönnettävä, että tämä Stingin paluu painimaailmaan oli toteutettu varsin hyvin. TNA:n tuotantoarvot huomioon ottaen Stingin entranssiin oli panostettu huimasti, ja myös Impact Zone oli aivan villinä nähdessään vanhan ikonin. Hieno hetki.
Minulle tuli tästä vahvasti mieleen Survivor Series 2011 ja The Rockin paluu kehiin. Nämä matsit olivat hyvin samankaltaisia. Tämäkin oli rakennettu todella kaavamaisen joukkuematsin tapaan, mutta se veitsellä leikattava tunnelma ja Stingin yllättävän vetreät otteet korvasivat nämä heikkoudet. Yleisön hurmos ja muutamat tähtihetket pyyhkivät alleen ottelun kaavamaisuuden ja muut heikkoudet. Kaiken kaikkiaan pienenä Sting-markkina nautin tästä show'sta todella paljon, ja sen vuoksi voikin olla että sorrun lievään yliarviointiin joidenkin mielestä. Mielestäni tämä oli oikein mallikas pääottelu, joka tarjosi hetken jota muistella vielä vuosienkin päästä. Hyvää työtä, tämä jätti varmasti hymyn katsojien huulille lähetyksen loppuessa.
Arvosana: *** ½
*** Samoa Joe
** Christopher Daniels
* Sting
Yhteenveto: Tästähän muotoutui yllättävän mukava tapahtuma. Kerrankin TNA:n pääottelu oli oikeasti kovatasoinen, sitä edeltänyt Joe-Daniels lähestulkoon huikea ja alakortistakin löytyi pirteitä tapauksia kuten AJS-Tanahashi ja Rhino-Abyss. Yksikään ottelu ei jäänyt alle kahden tähden, ja se on mielestäni varsin hyvä suoritus. Ainoat heikkoudet olivat Raven-Waltmanin heikohko taso ja joukkuemestaruusmatsin loppuratkaisun spedeilyt. Kaikin puolin suositeltava kokonaisuus, jossa Daniels-Joe ja Stingin paluu olivat kirkkaimmat tähtihetket. Mainio tapahtuma, ehkäpä koko vuoden top 5-kamaa.
Pähkinänkuorispoilerit
1. TNA - Final Resolution 2,92
2. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,11
Seuraavana suuri ja kaunis Royal Rumble.
Sunnuntai, 15. Tammikuuta 2006
Impact Zone, Orlando, Florida
Sen jälkeen kun vilkaisi tapahtuman posteria, niin ei tarvinnut arvuutella minkä asian ympärille koko ilta rakentui. Joulukuun Turning Pointissa siitä oli siitä pieni teaseri, mutta nyt se oli virallista: paini-ikoni Sting tekisi paluunsa kehiin ensimmäistä kertaa sitten WCW:n kuoleman ja maaliskuun 2001. Selostajina tässä vuoden ensimmäisessä tapahtumassa vanhat tutut Mike Tenay & Don West.
6 Man Tag Team Match
Alex Shelley, Roderick Strong & Austin Aries VS. Sonjay Dutt, Chris Sabin & Matt Bentley w./Traci
Nuoruuden intoa. Tämä ottelu nähtiin sen vuoksi, koska Ariesin, Strongin ja Shelleyn nuorisotiimi oli Impactissa onnistunut voittamaan AJS:n, Danielsin ja Sabinin muodostaman tähtitrion. Tuon vakuuttavan voiton jälkeen x-divisioonan asioista vastannut Jerry Lynn oli vaatinut, että kolmikolle annetaan näytön paikka ppv:ssä. Nyt nuoriso-osaston täytyi todistaa Lynnille, että se yksittäinen voitto ei ollut pelkkää sattumaa.
Sitä ei käy kieltäminen, etteikö tämä ottelu olisi viihdyttävä ollut. ”All out” tykitystä, jossa ei kierreloikkia ja voltteja säästelty. Eipä siinä mitään, illan avausotteluksi mielestäni tällainen spottipaini sopii vallan mainiosti, sillä se saa yleisön hyvin hommaan mukaan. Tarinan ja kehäpsykologisten elementtien puute kuitenkin rokottaa tätä pahasti, mutta tokkopa tämän tarkoituskaan oli olla mitään muuta kuin räjähtävä openeri. Joten ihan hyvin herrat ruutunsa täyttivät.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
Tag Team Match
James Gang VS. Diamonds In The Rough w./Simon Diamond
Tämä linkittyi vahvasti siihen vuoden 2005 huonoimpaan feudiin. 3 / 4 Live Kru oli nyt lopullisesti historiaa. Joulukuun Turning Pointissa Konnan oli kajauttanut Kip Jamesia tuolilla päähän. Tuota temppua hän oli pyydellyt anteeksi, mutta kaikki oli vain bluffia. Konnanin lopullinen irtaantuminen BG:n ja Truthin possesta oli tapahtunut, kun Konnan oli värvännyt rinnalleen Apolon ja Homiciden. Yhdessä he kutsuivat itseään Latin American Xchangeksi. (LAX, bitches) Tämän uuden LAX-porukkansa kanssa Konnan oli sitten ylittänyt sen viimeisenkin rajan. He olivat nimittäin piesseet BG Jamesin isän ”Bullet” Bob Armstrongin niin pahanpäiväisesti, että pappa tarvitsi sen jälkeen polvileikkauksen. Olikin luonnollista, että näinä vaikeina hetkinä BG tukeutui vanhaan ystäväänsä Kipiin. Mike Tenayn mukaan tämä oli ensimmäinen kerta noin 6:een vuoteen, kun BG & Kip, eli entiset New Age Outlawsit ottelivat tiiminä ppv-tasolla. Vastassaan heillä oli Simo Timantin mentoroima Elix Skipperin ja David Youngin joukkue.
Sanotaan nyt heti alkuun, että ei tämä ottelu kovinkaan erikoinen ollut. Silti on pakko mainita, että jotenkin se BG:n ja Kipin (Billy Gunnin & Road Doggin) yhteistyö vaan toimii. Kyllä siinä jotain on. Etenkin tässä vaiheessa uraansa kummatkin oli auttamatta melkoisia säkkejä yksinään, mutta joukkuematseissa tuntui, että he saivat edes vähän enemmän puristettua itsestään. Suurin kiitos tämän ottelun ”hyvyydestä” kuuluu toki kovasti töitä paiskoneelle Elix Skipperille, joka myös möi BG:n ja Kipin iskuja mallikkaasti. Lopputulemana tämä oli jopa ihan menevä joukkuemättö, vaikka ei todellakaan mitään erityisen muistettavaa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Singles Match
AJ Styles VS. Hiroshi Tanahashi
Tämä ottelu nähtiin sen vuoksi, koska TNA halusi mainostaa yhteistyötään japsipromootio NJPW:n kanssa. Itse olen japsiskenestä täysin pihalla, joten minun täytyy luottaa Mike Tenayn sanaan siitä, että Tanahashi oli yksi NJPW:n kovimmassa nousussa olleita tähtiä. Legendaarisen Great Mutan tavoin hänet oli nyt lähetetty USA:han kohtaamaan jenkkien parhaat.
Eikä tämä ottelu sinällään pettänyt, vaan oli mallikelpoista keskisarjalaisten painia. Tanahashi hallitsi suurimman osan matsista, ja pääsi esittelemään hieman harvinaisempiakin liikkeitä, joita en tosin tähän hätään osaa nimetä. Joka tapauksessa vakuuttavaa työskentelyä Tanahashilta ja AJS:lta totutusti hienoa myyntiä. Sitten kun loppua kohden alettiin nähdä enemmän tasaväkisempää back-and-forth painia, niin tällä tuntui olevan kaikki eväät ihan huippuarvosanoihin saakka. Noh, ottelun lopetus mentiin kuitenkin pilaamaan kaikista maailman ihmisistä Shannon Mooren sekaantumisella, ja se rokotti arvosanasta ainakin neljäsosan pois. Siihen asti tiukkaa ja stiffiä menoa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ¼
Do Or Die Match (No DQ)
Raven VS. Sean Waltman w./Larry Zbyszko
Tämän ottelun juuret ulottuivat pitkälle menneen vuoden syksyyn, jolloin Raven hävisi maailmanmestaruuden Jeff Jarrettille rajumman kusetuksen kautta. Tuon jälkeen mestaruuskomitean Larry Zbyszko (tjsp.) oli käynyt henkilökohtaista sotaa Ravenia vastaan. Hän halusi miehen ulos TNA:sta hinnalla millä hyvänsä. Loppuvuoden mittaan Zbyszko oli rahdannut paikalle miehiä Ravenin menneisyydestä, mutta yksikään ei ollut kyennyt häntä voittamaan. Nyt tämän pelleilyn oli tultava loppuun, ja matsissa olikin hurjat panokset. Mikäli Raven voittaisi, saisi hän mestaruusottelun lähitulevaisuudessa. Mikäli häviäisi, hänen uransa TNA:ssa olisi ohi. Tämänkertaiseksi yllärivastustajaksi Larry oli rahdannut Sean Waltmanin, joka samalla teki paluunsa promootion sitten viime vuoden elokuun.
En nyt muista mikä ppv oli kyseessä, mutta vuonna 2005 sama kaksikko veti varsin mallikelpoisen hc-rymistelyn. Niinpä odotinkin tältä samaa. Sain kuitenkin pettyä, sillä tämä paljastui ylibookatuksi ostoskärryillä spedeilyksi. Loppuhetkillä Zbyszkolla oli myös liian suuri rooli. Ei mikään kamala, mutta varsin yhdentekevä ja typerä hc-rymistely. Enemmän olisi odottanut.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
Singles Match
Ron 'Truth' Killings VS. Bobby Roode w./Coach D'Amore
3 Live Krussa olennaisena osana ollut Ron Killings oli nyt lopullisesti kyllästynyt jatkuvaan draamaan porukan sisällä, ja päättänyt katkaista kaikki siteet tähän jengiin. Tämä ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä juuri ennen tämänkin matsin alkua Konnan kävi liehittelemässä Truthia, ja tarjoamassa apuaan vastaiskuksi koutsi D'Amorelle. Truth oli kuitenkin päättänyt, että ne ajat olivat historiaa ja kieltäytyi avusta. Impactissa Truth oli onnistunut rullaamaan Rooden hartiat mattoon kaksi kertaa minuutin sisään, ja se olikin tämän ottelun motiivi. Kanukkia harmitti niin pirusti moinen nöyryytys kansallisessa televisiossa ja nyt oli aika maksaa potut pottuina.
Roode ja Killings puhkesivat kukkaansa vasta joitakin vuosia myöhemmin, mutta olivat toki jo tässä vaiheessa ihan päteviä painijoita. Niinpä tämä ottelu oli juurikin sitä – ihan pätevää painia. Mitään elämää suurempaa ilotulitusta tämä ei ollut, mutta sellaista kertaalleen katsottavaa mukavahkoa perustason suorittamista kuitenkin. Muutamia komeampiakin tällejä nähtiin, ja lopetuksin oli jokseenkin looginen. Ihan ok.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ¾
No DQ Match
Rhino VS. Abyss w./James Mitchell
Bound For Glory oli Rhinon suuri hetki, sillä hän voitti pääottelussa mm-vyön Jeff Jarrettilta. Tuo kaikki vietiin kuitenkin mieheltä pois alle viikossa, ja suurena osasyyllisenä tähän oli Team Canada ja etenkin sen johtohahmo Scott D'Amore. Sarvikuono olikin vannonut, että hän jyrää yksi kerrallaan koko kanukkilauman matalaksi, kunnes saa näppinsä D'Amoreen kiinni. Vastaiskuna tälle D'Amore oli neuvotellut James Mitchellin kanssa diilin, ja nyt tilanne olikin se, että Rhinon täytyi jyrätä tieltään myös hirviö-Abyss.
Waltman-Raven oli kehnoa hardcorepainia, tämä taasen hyvää. Ottelu aloitettiin hurjalla intensiteetillä, ja koska kestoa oli juuri sopivasti, niin eipä jalkaa pahemmin kaasulta tarvinnut nostaa. Komeita voimaliikkeitä ja ihan innovatiivista aseiden käyttöä. Etenkin yksi spotti, jossa Abyss linkosi Rhinon täydellä vauhdilla kehäköysiin viriteltyä terästuolia päin jäi mieleen. Tämä oli sitä painiskenen romurallia. Varsin mukava ottelu, mutta noustakseen muistettavien hc-matsien joukkoon olisi kaikkea pitänyt olla vielä vähän enemmän.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ***
NWA World Tag Team Championship Match
Team 3D VS. America's Most Wanted © w./Gail Kim
Kana oli edelleen kynimättä näiden tiimien välillä. Kaikkihan lähti siitä, kun syksyllä AMW toivotti 3D:n tervetulleeksi TNA:han tarjoamalla heille elämänsä selkäsaunan. Sittemmin tiimit olivat kerenneet jo kohdata parikin kertaa, mutta todellinen paremmuus oli edelleen hämärän peitossa. Nyt 3D:llä oli vakaa aikomus täydentää omanlaisensa Grand Slam: eli ensimmäisenä tiiminä maailmassa voittaa joukkuevyöt neljässä suuressa pohjoisamerikkalaisessa promootiossa: ECW:ssä, WCW:ssä, WWE:ssä ja nyt TNA:ssa.
Vaikka 3D ja AMW joukkuepainin suuruuksia ovatkin, niin jotenkin heidän edelliset kohtaamiset eivät tarjonneet ihan sitä mitä odotettiin. Tässä oli jo mielestäni paljon parempaa menoa aistittavissa verrattuna vaikkapa Turning Pointin matsiin. Homma rullasi mukavasti omalla painollaan eteenpäin ja matsi oli kaikinpuolin nautittavaa roskapainia. Ottelu olikin varsin hyvä, ja olisinkin antanut tälle arvosanaksi jopa 3,5, ellei lopetus olisi ollut niin järkyttävää WCW-paskaa. Sen vuoksi vähensin arvosanasta kokonaisen tähtösen. Miksi, lue spoilerit.
- Spoiler: näytä
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
X-Division Championship Match
Samoa Joe © VS. Christopher Daniels
Nyt oli herkkua tarjolla. Tämän taustat ulottuivat tietysti pitkälle viime syksyyn, mutta suurimpana motivaattorina tälle toimi marraskuun Genesiksessä nähty tapahtuma. Siinä Samoa Joe pieksi oman joukkuekaverinsa Danielsin niin pahanpäiväisesti, että hän joutui aivotärähdyksen vuoksi jäämään kehistä yli kuukaudeksi sivuun. Sittemmin Joe oli voittanut vyön AJ Stylesilta, ja nyt Daniels päätteli että hän iskee kaksi kärpästä yhdellä iskulla: voittaa vyönsä takaisin ja saa kostonsa Joelle.
Ja voihan taivahan vallat mitä menoa tämä olikin. Niin rajua, niin stiffiä, niin kaunista. Heti ottelun ensisekunneista lähtien Daniels hyökkäsi Joen kimppuun tämän omilla aseilla: rajuilla lyönneillä, potkuilla ja voimaliikkeillä. Ja se oli kuulkaas hienoa katseltavaa, ja Impact Zonekin täysin pähkinöinä. Danielsin Death Valley Driver ja Hurricanranaksi käännetty Powerbomb-yritys olivat jotain, mitä langenneelta enkeliltä harvoin näkee. Noiden erikoisempien liikkeiden lisäksi perussuorittamisen ollessa huipputasolla, niin kyllähän tämä kaikin puolin hulppeaa menoa oli. Unohtamatta tietenkään sitä, kuinka hienosti Daniels matsin loppupuolella möi aivotärähdystään. Syy, miksi tämä ei sittenkään sinne eliittimatsien joukkoon nouse ovat sen loppuhetket. Ne menivät vähän turhan yksipuolisiksi (vaikka shokkiarvoa toki löytyi) ja matsi päättyi hyvin erikoisella tavalla. Siltikin, ehdottomasti mainio ottelu.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ¾
Tag Team Match
Monty Brown & Jeff Jarrett w./Gail Kim VS. Christian Cage & Sting
Nyt se hetki sitten oli tullut. Noin kuukauden ajan se oli ollut kaikkien tiedossa, mutta nyt asia realisoituisi. Ikoni-Sting liittäisi voimansa Christian Cagen kanssa kohdatakseen vanhan vihamiehensä Jeff Jarrettin ja lihasköntti Monty Brownin. Ja kyllähän se on myönnettävä, että tämä Stingin paluu painimaailmaan oli toteutettu varsin hyvin. TNA:n tuotantoarvot huomioon ottaen Stingin entranssiin oli panostettu huimasti, ja myös Impact Zone oli aivan villinä nähdessään vanhan ikonin. Hieno hetki.
Minulle tuli tästä vahvasti mieleen Survivor Series 2011 ja The Rockin paluu kehiin. Nämä matsit olivat hyvin samankaltaisia. Tämäkin oli rakennettu todella kaavamaisen joukkuematsin tapaan, mutta se veitsellä leikattava tunnelma ja Stingin yllättävän vetreät otteet korvasivat nämä heikkoudet. Yleisön hurmos ja muutamat tähtihetket pyyhkivät alleen ottelun kaavamaisuuden ja muut heikkoudet. Kaiken kaikkiaan pienenä Sting-markkina nautin tästä show'sta todella paljon, ja sen vuoksi voikin olla että sorrun lievään yliarviointiin joidenkin mielestä. Mielestäni tämä oli oikein mallikas pääottelu, joka tarjosi hetken jota muistella vielä vuosienkin päästä. Hyvää työtä, tämä jätti varmasti hymyn katsojien huulille lähetyksen loppuessa.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ½
*** Samoa Joe
** Christopher Daniels
* Sting
Yhteenveto: Tästähän muotoutui yllättävän mukava tapahtuma. Kerrankin TNA:n pääottelu oli oikeasti kovatasoinen, sitä edeltänyt Joe-Daniels lähestulkoon huikea ja alakortistakin löytyi pirteitä tapauksia kuten AJS-Tanahashi ja Rhino-Abyss. Yksikään ottelu ei jäänyt alle kahden tähden, ja se on mielestäni varsin hyvä suoritus. Ainoat heikkoudet olivat Raven-Waltmanin heikohko taso ja joukkuemestaruusmatsin loppuratkaisun spedeilyt. Kaikin puolin suositeltava kokonaisuus, jossa Daniels-Joe ja Stingin paluu olivat kirkkaimmat tähtihetket. Mainio tapahtuma, ehkäpä koko vuoden top 5-kamaa.
Pähkinänkuorispoilerit
- Spoiler: näytä
1. TNA - Final Resolution 2,92
2. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,11
Seuraavana suuri ja kaunis Royal Rumble.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Noin TNA asian varmaan tuolloin mielellään esitti, mutta olihan Sting käväissyt promootiossa jo 2003. Silloin kehissä ei kuitenkaan ollut nähty "company man, best wrestler in the world right now" -Stingiä, vaan "käynpä nostamassa isohkon palkkašekin muutamasta löysästä esiintymisestä ja painun sitten takaisin himaan" -Sting.What kirjoitti:Sen jälkeen kun vilkaisi tapahtuman posteria, niin ei tarvinnut arvuutella minkä asian ympärille koko ilta rakentui. Joulukuun Turning Pointissa siitä oli siitä pieni teaseri, mutta nyt se oli virallista: paini-ikoni Sting tekisi paluunsa kehiin ensimmäistä kertaa sitten WCW:n kuoleman ja maaliskuun 2001.
Gonerin viestejä lukemalla olisit tiedostavampi: Tanahashi on ollut viime vuodet NJPW:n kantava voima, ja Wrestling Observer on valinnut hänet kahtena edellisvuonna maailman parhaaksi painijaksi. Hype "yhdestä kovimmista nousevista tähdistä" oli siis täysin ansaittu, ja tässä valossa minua on aina hämännyt, kuinka paskasti TNA on noita japsi-importtejaan bookannut. Joojoo, ymmärrän ettei niille välttämättä kannata antaa suuria voittoja kun ovat kuitenkin lähdössä lähitulevaisuudessa takaisin kotipromootioon, mutta eikö niiden voisi silti antaa otella kovia otteluita? Kaiken huippuna tämä pari vuotta sitten Samoa Joen ihmeellisenä hard-gay-henkisenä kameramiehenä nähty Okada, joka on noussut maailmanmestariksi palattuaan Japaniin (ellen sitten ole vallan sekoittanut henkilöitä Gonerin rapoja lukiessani).What kirjoitti:Singles Match
AJ Styles VS. Hiroshi Tanahashi
Tämä ottelu nähtiin sen vuoksi, koska TNA halusi mainostaa yhteistyötään japsipromootio NJPW:n kanssa. Itse olen japsiskenestä täysin pihalla, joten minun täytyy luottaa Mike Tenayn sanaan siitä, että Tanahashi oli yksi NJPW:n kovimmassa nousussa olleita tähtiä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Noniin, ensin olin viikon Islannissa ja sitten muuten vaan kuluneen viikon poissa täältä, koska en tahtonut spoilautua Rumblesta, joka katsottiin vasta eilen porukalla. Koska RR:stä on ehditty jo kaikki oleellinen sanoa (ja DMW on näköjään päässyt haukkumaan oikeasti viihdyttävän Rumble-ottelun "historian paskimmaksi" vain sen voittajan takia), niin postataan nyt ensin paljon tähdellisempi viesti, eli viikon arvostelu. Ehkä jossain vaiheessa kirjoittelen lyhyet kommentit Rumblestakin.
BACKLASH 2002
One man's journey to stand alone
WWF:n tilanne oli kokenut täysmuutoksen WrestleMania X8:n jälkeen. Kayfabessa Ric Flair palasi WWF:n osaomistajaksi WM:ään asti kestäneen hyllyttämisensä jälkeen, mutta WWF:n johtokunta päätti, etteivät toistensa kurkuissa kiinni olevat Flair ja Vince McMahon pystyisi johtamaan firmaa enää yhdessä. Niinpä heti WM:n jälkeisellä viikolla julistettiin, että yhtenäisen WWF:n aika olisi ohi. Promootio pitäisi jakaa kahtia niin, että Flair ottaisi toisen puoliskon haltuunsa ja McMahon toisen puoliskon haltuunsa. Kahtiajako toteutettaisiin niin, että WWF:n kahdesta tv-show'sta Raw'sta ja Smackdownista tulisi omat brändinsa, jossa olisi omat painijansa. Toisen brändin painijat eivät voisi esiintyä toisen brändin show'ssa. Yhteiset ppv:t kuitenkin säilyisivät. Ric Flairista tuli Raw'n johtaja ja Vince McMahonista Smackdownin pomo. Painijat jaettiin tasan kahden brändin välillä maaliskuun viimeisessä Raw'ssa, joka oli historiallinen WWF Draft -jakso. Tuon jakson aikana Flair ja McMahon saivat valita 10 painijaa (tai ryhmittymää) omaan show'hunsa. Loput jäljelle jääneet painijat jaettiin kahden brändin välillä show'n jälkeen WWF.comissa nähdyssä arvonnassa.
Lopulta kaikki painijat olivat päässeet joko Raw'n tai Smackdownin rosteriin - kaikki paitsi kolme. Undisputed WWF -mestari Triple H ja WWF Women's -mestari Jazz eivät päässeet kummankaan show'n rosteriin, koska sekä Raw'n että SD!:n painijoilla oli oikeus tavoitella noita vöitä. Niinpä Triple H ja Jazz esiintyivät molemmissa show'issa, kunnes he häviäisivät vyönsä. Sen sijaan muista mestaruuksista tuli yksin sen show'n omaisuutta, johon hallitseva mestari oli draftattu. Kolmas rosteritta jäänyt nimi oli "vapaa agentti" Steve Austin, joka ei ollut paikalla draft-jaksossa, mutta brand split viimeisteltiin Draft Raw'ta seuranneessa jaksossa, jossa Steve Austin valitsi Raw'n omaksi show'kseen.
Todellinen syy tälle brand splitille oli tietenkin se, että ECW:n ja WCW:n kaatumisen jälkeen WWF oli haalinut itselleen runsaan määrän noiden promootioiden tähtiä. WWF:ssä oli ollut jo entuudestaan aikamoinen kasa isoja nimiä, ja nyt kaikille ei enää millään riittänyt ruutuaikaa. WrestleMania oli taidonnäyte siitä, kuinka mahdollisimman suuri joukko isoja nimiä yritettiin saada samaan ppv:hen, ja silti esimerkiksi Big Show ja Test jäivät ulkopuolelle. Tv-lähetyksissä tilanne oli monin verroin pahempi, kun monille painijoille ei riittänyt ollenkaan aikaa. WWF uskoi brand splitin helpottavan tilannetta ratkaisevasti ja luovan samalla kilpailua firman sisälle, kun kilpailu ulkopuolisten promootioiden kanssa oli kuollutta. Henkilökohtaisesti minä rakastan brand splitiä. Tämä seuraavien vuosien meno on tietyllä tavalla aivan sitä kultaisinta aikaa, kun brändeillä on omat painijansa (ja myöhemmin omat ppv:nsä ja kokonaan jaetut mestaruudetkin). Tätä aikaa minä kaipaan edelleen.
WWF Draftin jälkeen brändien rosterit näyttivät tältä:
Molemmissa show'issa esiintyvät painijat:
Triple H (Undisputed WWF Champion)
Jazz (WWF Women's Champion)
Raw:
Ric Flair (Owner)
Rob Van Dam (WWF Intercontinental Champion)
William Regal (WWF European Champion)
Raven (WWF Hardcore Champion)
Steve Austin
Undertaker
nWo (Kevin Nash, Scott Hall & X-Pac)
Kane
Booker T
Big Show
Bubba Ray Dudley
Brock Lesnar
Bradshaw
Steven Richards
Matt Hardy
Jeff Hardy
Mr. Perfect
Spike Dudley
D-Lo Brown
Shawn Stasiak
Goldust
Justin Credible
Boss Man
Tommy Dreamer
Crash Holly
Lita
Terri
Jacqueline
Trish Stratus
Molly Holly
Smackdown:
Vince McMahon (Owner)
Billy & Chuck (WWF Tag Team Champions)
Billy Kidman (WWF Cruiserweight Champion)
The Rock
Kurt Angle
Chris Benoit
Hulk Hogan
Edge
Rikishi
D-Von Dudley
Mark Henry
Maven
Tajiri
Chris Jericho
Albert
The Hurricane
Al Snow
Lance Storm
Diamond Dallas Page
Scotty 2 Hotty
Christian
Test
Faarooq
Tazz
Hardcore Holly
Val Venis
Perry Saturn
Ivory
Torrie Wilson
Stacy Keibler
------
Nyt brand splitistä oli kulunut jo pari viikkoa, ja oli aika järjestetää ensimmäinen Raw'n ja SD:n yhteinen ppv, jossa painijat olivat ensimmäistä kertaa parin viikon tauon jälkeen saman katon alla. Ennen BL:ää oli rostereissa nähty jo hieman muutoksia, sillä Raw oli hankkinut Austinin lisäksi rosteriinsa toisenkin aika ison nimen. SD puolestaan oli solminut sopimukset Hugh Morruksen, Chavo Guerreron ja Godfatherin kanssa ja samalla joutunut luopumaan Diamond Dallas Pagesta, joka oli lähtenyt WWF:stä pysyvästi. Tazzkaan ei enää hyödyttäisi SD:n painijakalustoa, sillä hän oli useiden loukkaantumistensa päätteeksi ripustanut painibuutsit naulaan ja ryhtynyt täysipäiväisesti color commentatoriksi. Muutos ei ollut suuri, sillä hän oli jo viime vuosien aikana välillä vastannut tuosta työstä. Nyt Tazz muodosti Michael Colen kanssa SD:n selostajakaksikon JR:n ja Kingin jatkaessa Raw'n selostamista. Tässä ppv:ssä selostajina olivat vielä ainoastaan JR ja King.
Billy Kidman (c) vs. Tajiri w/ Torrie Wilson - WWF Cruiserweight Championship
Ppv:n avasi Smackdownin uusi ylpeys, Cruiserweight-divisioona. Pieni taustoitus lienee paikallaan, koska kevytsarjalaisia ei ollut nähty ppv:ssä Survivor Seriesin jälkeen. Invasion-kuvion loputtua tilannehan oli se, että WWF:ssä oli kaksi kevyen sarjan mestaruutta: X-Pacin hallussa pitämä WWF Light Heavyweight -mestaruus ja Tajirin omistama WCW Cruiserweight -mestaruus. Vyöt oli tarkoitus yhdistää SurSerissä, mutta X-Pacin loukkaantuminen esti tuon ottelun. Niinpä heti SurSerin jälkeen X-Pacin Light Heavyweight -vyö yhdistettiin Cruiserweight-mestaruuteen, ja tästä yhdistetystä mestaruudesta tuli nimeltään WWF Cruiserweight -mestaruus. Mestarina jatkoi CW-vyötä hallinnut Tajiri, joka pitikin vyötä hallussaan koko alkuvuoden 2002, koska vyölle ei kaiken muiden kiireiden keskellä ollut uhrattu yhtään ajatusta. Kuitenkin heti WM X8:n jälkeen Tajiri hävisi mestaruutensa vanhalle kiistakumppanilleen Billy Kidmanille, ja kun molemmat miehet draftattiin SD!:hen, alkoi heidän feudinsa saada selvästi enemmän huomiota sinisessä brändissä. Mestaruustappion jälkeen Tajirista oli myös alkanut kuoriutua halpamainen nilkki, joka kohteli tyttöystäväänsä Torrie Wilsonia todella huonosti ja oli mustasukkainen siitä, miten paljon hän sai huomiota muilta miehiltä.
Noniin, nyt puhutaan asiaa. Tämä oli ensimmäinen CW-mestaruusottelu sitten SummerSlamin, ja juuri tällaista näiden otteluiden kuuluisi ollakin. On hienoa nähdä tämä aika, kun WWF vihdoin tajusi alkaa satsata CW-divariinsa. On vain suunnaton harmi, että se kiinnostus divariin panostamiseen kuitenkin lopulta päättyi surkeasti. No, nautitaan tästä sen aikaa, kun tätä kestää. Ottelu oli juuri sellaista erittäin viihdyttävää kevyen sarjan painijoiden menoa kuin sopi toivoakin. Aluksi nähtiin teknisempää ja rauhallisempaa painia, josta siirryttiin sitten asteittain suurempiin ja koko ajan näyttävämpiin liikkeisiin. Esimerkiksi Kidmanin Dropkick-counter Tajirin Handspring Elbow'hun oli pirun hieno. Lopetuskin oli juuri sellainen kuin tällaisessa ottelussa kuuluu olla: hurjia finishereitä ja oikeasti jännittäviä hetkiä. Hieno ja todella vauhdikas kokonaisuus, josta innostuin suuresti. Vain aika oli huippuarvosanan rajana.
***½ (9:08)
Voittaja:
Scott Hall w/ X-Pac vs. Bradshaw w/ Faarooq
Illan ensimmäinen Raw-ottelu. New World Order oli kokenut suuren muutoksen WM X8:ssa, kun yleisö ei suostunut buuaamaan Hollywood Hoganille vaan tarjosille tälle illan suurimmat popit. Niinpä Hoganin ja Rockin ottelun jälkeen nWo-kumppanit Scott Hall ja Kevin Nash yrittivät hyökätä Hoganin kimppuun, mutta Hogan ja Rock pieksivät Outsidersit ulos kehästä. WM:n jälkeisellä viikolla Hall ja Nash kävivät uudestaan Hoganin kimppuun. Tällä kertaa he jäivät voitollisiksi, sillä X-Pac teki paluunsa kuukausien tauon jälkeen ja liittyi nWo:hon auttamalla kaksikkoa pieksemään Hoganin ja sprayaamaan nWo-logon tämän selkään. Draftin jälkeen Hoganista ei ollut nWo:lle enää huolta, sillä Hogan draftattiin SD:hen ja koko nWo Raw'hon. Siellä he joutuivat kuitenkin uusien ongelmien eteen, sillä Steve Austin, Kane ja Bradshaw olivat yhdistäneet voimansa ja päättäneet hankkiutua eroon nWo:sta. Bradshaw'lle kaavailtiin selvästi siis pushia, kun hänet oli nyt erotettu Faarooqista Draftin avulla. Suunnitelmat eivät kuitenkaan menneet ihan putkeen, sillä pian brand splitin jälkeen Kane loukkaantui oikeasti. Storylinessä hänet kirjoitettiin ulos niin, että nWo pieksi hänet kylmäksi, minkä seurauksena Ric Flair hyllytti Kevin Nashin (joka oli niin ikään loukkaantunut oikeasti). Näiden moninaisten vaiheiden jälkeen olimme siis tilanteessa, jossa nWo:n Scott Hall otti yhteen Bradshaw'n kanssa. Juuri ennen ottelun alkua Bradshaw'n ringsidelle saapui Smackdownin rosteriin kuuluva Faarooq, joka auttoi vanhaa kaveriaan yhden illan ajan.
Annan ottelulle puolikkaan lisää ensinnäkin ihan sen takia, että nyt yleisö oli mahtavasti nWo:ta vastaan. Lisäksi X-Pac toimi nWo-roolissaan hienosti, ja sekä hän että Faarooq hoitivat omat osuutensa ringsidellä ja ottelun tarinassa todella pätevästi. Itse painillinen anti olikin sitten varsin vaisua. Ei se mitenkään järkyttävän kamalaa ollut, mutta aika mitäänsanomattomaksi kokonaisuus kieltämättä jäi. Hallin ja Bradshaw'n kemiat eivät sopineet mainittavan hyvin yhteen, eikä kummankaan motivaatio tuntunut olevan huipussaan. Hall myi Bradshaw'n iskut hiukan laiskasti. Kokonaisuutena noiden alussa mainittujen syiden ansiosta juuri ja juuri ihan kivan tv-ottelun tasoinen koitos. Parempaa toivoisin nWo:lta. Mielenkiintoinen tämä WWF:n yritys pushata face-Bradshaw'ta ylös kortissa.
** (5:43)
Voittaja:
Jazz (c) vs. Trish Stratus - WWF Women's Championship
Sanotaan nyt vielä kerran tähän alkuun, että Jazzin hallussa pitämä WWF Women's -mestaruus oli toinen kahdesta WWF:n mestaruusvyöstä, jotka tässä brand splitin alkuvaiheessa olivat molempien brändien painijoiden ulottuvilla. Ensimmäinen ppv-tason mestaruusottelu tästä mestaruudesta nähtiin Jazzin ja Raw-painijan välillä. Ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Trish Stratus ja Molly Holly olivat otelleet ykköshaastajuusottelussa, jonka Trish oli voittanut. Molly oli siis luopunut WM X8:n jälkeen Mighty Molly -gimmickistään, leikannut hiuksensa lyhyeksi ja alkanut vetää neitseellistä gimmickiä, jossa hän paheksui WWF:n diivojen ylitsepursuavaa seksuaalisuutta. Holly ei ollut innostunut siitä, että hän oli hävinnyt ykköshaastajuusottelunsa Trishille, ja niinpä hän hyökkäsi Trishin kimppuun juuri ennen tämän ottelun alkua. Jazzilla oli siis selvä etulyöntiasema.
Aika lailla toimiva ja pätevä naisten ottelu. Suurin ongelma oli tällä kertaa se, että aikaa oli vähän turhan niukasti, mutta nyt oli vihdoin päästy yli lähes kaikista botcheista ja haparoinneista. Ottelu kulki sujuvasti, ja liikkeet olivat pääasiassa oikeasti hienon näköisiä. Näiden kahden kemiat pelaavat hyvin yhteen, ja vielä hieman pidemmällä ajalla ja kunnon tarinankerronnalla voidaan päästä jo oikeasti hienoihin naisten otteluihin. Ei tässäkään kovin suurta valittamista enää ollut.
** (4:29)
Voittaja:
Jeff Hardy w/ Lita vs. Brock Lesnar w/ Brock Lesnar
Lisää Raw-painijoita ja samalla yksi painihistorian merkittävimmistä ppv-debyyteistä - siitäkin huolimatta, että debytoijan aktiivinen WWE-ura ehti kestää kaksi vuotta. "The Next Big Thing" Brock Lesnar esiintyi WWF:ssä ensimmäistä kertaa WM:n jälkeisessä Raw'ssa, jossa hän pieksi yksin Al Snow'n, Mavenin ja Spike Dudleyn. Lesnarin rinnalla seisoi Paul Heyman, joka oli saanut kayfabessa potkut WWF:stä Invasionin jälkeen ja joka oli nyt palannut Lesnarin agentin roolissa. Draftissa Lesnar sai brändikseen Raw'n, jossa hän jatkoi loputtoman tuhon kylvämistä viikosta toiseen. Samaan aikaan Paul Heyman oli alkanut seksuaalisesti häiriköidä Litaa. Kun Lita ei kiinnostunut Heymanin ehdotteluista, Heyman pisti Lesnarin hyökkäämään Litan poikaystävän Matt Hardyn ja tämän veljen Jeff Hardyn kimppuun. Alun perin tässä ppv:ssä piti nähdä ottelu Lesnarin ja Matt Hardyn välillä, koska Matt tahtoi kostaa tyttöystävänsä puolesta. Ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Lesnar kuitenkin hyökkäsi Mattin kimppuun ja tiputti hänet sisääntulorampille finisherillään F-5:llä, joten Jeff otti loukkaantuneen veljensä paikan tässä ottelussa. Mattin loukkaantuminen oli osa storylineä, mutta sen sijaan Jeffin ringsidellä ollut Lita oli oikeasti loukkaantunut Dark Angel -ohjelman kuvauksissa. Lita piteli tämänkin ottelun ajan niskaansa, ja tämä jäisi hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen lähes vuoteen, sillä pian tämän ppv:n jälkeen hän menisi leikkaukseen.
Ei tästä voi muuta sanoa kuin, että olihan tämä vakuuttavan näköistä hallintaa. Mikään suuri ja vaikuttava painillinen ottelu tämä ei varsinaisesti ollut, mutta ei Lesnarin ensimmäisen WWF-ottelun sellainen kuulunutkaan olla. Sen sijaan jokaiselle katsojalle kävi varmasti tämän ottelun aikana selville se, kuinka vaarallinen kaveri Lesnar todella on. Lesnar toteutti kaikki liikkeensä tyylikkäästi, ja Jeff myi jokaisen iskun urhoollisesti ja vakuuttavasti. Ottelun rakennekin toimi, joten tämä oli omassa luokassaan juuri sellainen ottelu kuin vain voi toivoa.
** (5:32)
Voittaja:
Kurt Angle vs. Edge
Illan toinen Smackdown-ottelu, jonka feud oli lähtenyt liikkeelle itse asiassa varsin pikkuasiasta. Kurt Angle oli WM X8:n jälkeen voitokkaalla tuulella, sillä hän oli voittanut Kanen feudin päätösottelussa 'Maniassa. Kun Angle draftattiin SD:hen, hän oli sitä mieltä, ettei koko show'sta löytyisi ketään hänen tasoistaan painijaa. Niinpä nöyryytys oli suuri, kun IC-mestaruuskuvioissa pyörinyt nouseva tähti Edge onnistui voittamaan Anglen SD:ssä nähdyssä ottelussa. Angle ei tuota tappiota niin vain hyväksynyt, vaan hän hyökkäsi Edgen kimppuun rajusti backstagella ja täräytti hänet tajuttomaksi tekemällä Angle Slamin betonilattialle. Seuraavalla viikolla katsojat hämmästyivät, kun hetken aikaa näytti siltä, että Edge tahtoi hieroa sopua Anglen kanssa. Edge alkoi muistella Anglen kanssa heidän hyviä yhteisiä aikojaan Team ECK:ssa vuosien 2000-2001 aikana. Lopulta kävi kuitenkin selväksi, että Edge oli vain pilaillut Anglen kanssa antamalla hänen käteensä kuvia, joiden takapuolella luki Anglea solvaavia kommentteja. Kun tämä selvisi Anglelle, hän sai tarpeekseen Edgen pilailuista ja yritti piestä hänet uudestaan. Lopulta Edge haastoi Anglen Backlashissa käytävään otteluun.
Malliesimerkki huikean hienosta alakortin ottelusta, joka paranee sitä mukaa, mitä pidempään se kestää. Alkupuoli oli vielä suhteellisen rauhallista rakentelua, joka oli painilliselta anniltaan kivaa katsottavaa ja antoi odottaa jatkolta suurta menoa. Sitten homma alkaa pikku hiljaa muuttua koko ajan vauhdikkaammaksi, ja yleisölle tarjotaan koko ajan suurempia ja suurempia liikkeitä, kuten Edgen hienot German Suplexit Anglelle (kyllä, juuri noin päin) ja Edgen Crossbody yläköydeltä ulos kehästä Anglen päälle. Sitten alkoikin lopputaisteluosuus, joka oli aivan huikeaa katsottavaa. Yleisökin oli täysillä mukana (parhaiten koko illan aikana), ja yhdessä vaiheessa katsojat raivostuvat täysin, kun Edge ei saa selätettyä Anglea. Mahtavaa, kyllä Edge ja Angle tietävät, miten hieno ottelu rakennetaan. Yksi niistä harvoista otteluista, joka nousee huippuottelutasolle, vaikka aikaa ei ole edes ihan 15 minuuttia. Tältä otteluparilta odotan vielä lisää vastaavaa tulevissa ppv:issä.
**** (13:25)
Voittaja:
Rob Van Dam (c) vs. Eddie Guerrero - WWF Intercontinental Championship
Kyllä vain, Eddie Guerrero oli se toinen iso nimi, jonka kanssa Raw oli tehnyt sopimuksen brand splitin alkamisen jälkeen. Kuten viime vuoden arvosteluissa kerroin, Eddie oli ensin hyllytetty toukokuussa 2001 ja lopulta erotettu WWF:stä jäätyään marraskuussa kiinni humalassa ajamisesta. Pian tuon jälkeen Eddie otti vihdoin itseään niskasta kiinni. Kuten edellisestä arvosteluista tiedämme, hän kävi painimassa yhdessä WWA:n ppv:ssä. Lisäksi hän pyöri jonkun aikaa muun muassa IWA-MS:n kuvioissa ja kävi myös painimassa ROH:n ensimmäisessä show'ssa. Lopulta hän oli osoittanut luotettavuutensa, ja WWF kutsui hänet takaisin palkkalistoilleen. Comebackinsa Eddie teki huhtikuun ensimmäisessä Raw'ssa, jossa hän hyökkäsi IC-mestari Rob Van Damin kimppuun. Eddie oli varma, että koko RVD:n suosio perustui siihen, että hän matki Guerreroa jopa finisheriään myöten. Eddien mukaan Van Damin Five Star Frog Splash oli suora kopio Eddien alkuperäisestä Frog Splashista. Nyt miehet pääsivät selvittämään ensimmäistä kertaa välejään ppv-tasolla.
Täytyy ikävä kyllä todeta, että tämä oli illan pahin pettymys tähän mennessä. Olen ilmeisesti poikkeus painiarvostelijoiden kentällä, sillä yleisesti tätä on pidetty huikeana koitoksena, mutta minusta tämä oli vain hyvä. Ehkä minulla oli vain liian suuret odotukset, sillä Eddie vs. RVD on yksi suurimmista unelmaottelupareistani, mutta ei tämä viihdyttänyt lähellekään huippuottelun tasoisesti. Ongelmia oli useita: Ensinnäkin RVD:n ja Eddien tyylit eivät jostain syystä tässä ensimmäisessä ppv-kohtaamisessa klikanneet ollenkaan sillä tavalla kuin olisi toivonut. Suuret ja säväyttävät hetket jäivät aika vähäiselle, ja homma vaikutti paikoitellen enemmän harjoittelulta. Toinen ongelma oli siinä, ettei Eddie oikein vieläkään tuntunut olevan samanlaisessa kunnossa kuin ennen taukoaan. Ehkä olen väärässä, sillä joidenkin mielestä hän oli uransa parhaassa kunnossa, mutta jotenkin minun silmiini pisti edelleen pieni ruostumus. Kolmas ongelma oli ottelun rakenteessa, joka varmasti vaikutti myös painin tasoon. Ottelu oli turhan paljon luovutusliike- ja tekniikkapainivoittoinen. Näiden kahden olisi pitänyt antaa vetää se huikean vauhdikas ottelu, mutta sitä tämä ei ollut. Myös lopetus tuntui loppujen lopuksi hiukan laimealta. Jään odottamaan parempaa.
*** (11:43)
Voittaja:
Undertaker vs. Steve Austin - Special Referee: Ric Flair - Undisputed WWF Championship Title Shot
Illan viimeinen Raw'n ottelu käytiin päämestaruuden ykköshaastajuudesta. Vince McMahon oli saanut oikeuden nimetä ensimmäisen päämestaruuden haastajan Backlashiin, joten Judgment Dayssa oli Raw-painijan vuoro päästä ottelemaan firman isoimmasta vyöstä. Undertaker oli varma, että tuo paikka kuuluisi hänelle. Hän oli voittanut Ric Flairin WM:ssä ja uhkaillut Flairia senkin jälkeen jatkotoimenpiteillä, jos Flair ei ymmärtäisi antaa mestaruusottelua 'Takerille. Suurin este Undertakerin mestaruusottelun tiellä oli Steve Austin, joka oli henkilökohtaisten ego-ongelmien takia ollut WM:n jälkeen pari viikkoa poissa WWF:stä mutta palannut huhtikuun ensimmäisessä Raw'ssa. Tuona iltana hän valitsi brändikseen Raw'n ja tarjosi Vince McMahonille Stunnerin. Hetken aikaa Ric Flair oli innoissaan hänen ja Austinin väleistä, mutta sitten Austin tyrmäsi myös Flairin Stunnerilla. Sekä Undertaker että Austin olivat siis varmoja siitä, että he olivat ansainneet mestaruusottelun, mutta kumpikaan heistä ei tullut toimeen Ric Flairin kanssa. Niinpä Flair päätti buukata miesten välille ykköshaastajuusottelun ja nimetä itsensä tuon ottelun erikoistuomariksi.
Jo toinen harmillinen pettymys. Kieltämättä pelkäsin jo etukäteen että Austin ja 'Taker eivät veny enää edellisten vuosien huippuotteluidensa tasolla, mutta nämä kaverit ovat yllättäneet minut ennenkin keskinäisissä otteluissaan. Lisäksi UT on ollut viime aikoina varsin kovassa vireessä. Tämä ottelu ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin, ja suurin syy siihen oli se, että ottelu kesti aivan liian kauan verrattuna siihen, kuinka vähän merkittäviä tapahtumia otteluun oli lopulta buukattu. Jos tämä olisi edes ollut HC-ottelu, kesto olisi voinut olla sopiva, mutta nyt ottelu muuttui puolivälissä tolkuttoman tylsäksi. Alku oli vielä hyvää ja intenssiivistä brawlausta, ja ringsidellä tappeleminenkin toimi hyvin. Sitten kuitenkin siirryttiin keskelle kehää ja aloitettiin kaikenlaisten tylsien lukkojen vaihtelu, mikä ei ole todellakaan sitä, mitä näiltä kahdelta tahtoisi nähdä. Tämä vaihe venyi liian pitkäksi. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että paikalle saapui nWo, joka vei turhaan huomiota ja ei lopulta tehnyt koko ottelun aikana mitään. Lopputaistelut olivat ihan ok, mutta nekin on nähty aikaisemmin parempana. En myöskään innostunut tavasta, jolla ottelu päättyi. Oli tässä omat hyvät puolensakin, mutta vähän vaisuksi jäi näiden legendojen kenties viimeinen ppv-kohtaaminen.
**½ (27:03)
Voittaja:
Billy & Chuck (c) w/ Rico vs. Al Snow & Maven - WWF Tag Team Championship
WWF:n joukkuemestareiden Billyn ja Chuckin keskenäinen läheisyys oli käynyt koko ajan hämmentävämmäksi, ja tilannetta ei ollut helpottanut se, että WM:n jälkeen kaksikon apuriksi liittyi WWF-debyyttinsä tehnyt tyylitaituri Rico. Ricosta tuli siis kaksikon manageri ja stylisti, joka piti Billyn ja Chuckin nimeä entistä enemmän esillä. Siihen olikin aihetta, sillä joukkuemestaruuksien kotibrändin Smackdownin joukkuedivisioona ei ollut kovin kummoinen Draftin jälkeen. Ensimmäisiksi haastajikseen Billy ja Chuck saivat Tough Enough -kaksikon Al Snow'n ja Mavenin. Snow oli siis ollut ensimmäisen Tough Enough -voittajan Mavenin kouluttaja, ja Draftin jälkeen he olivat alkaneet painia joukkueena.
Perustoimiva tv-ottelutasoinen joukkuekamppailu, jossa pääsi taas vaihteeksi näkemään Al Snow'nkin painiotteita. Kestoa oli juuri sopivasti, sillä pidempänä versiona tämä olisi luultavasti alkanut käydä tylsäksi, mutta nyt ottelu pysyi alusta loppuun ihan menevänä. Erityisesti loppuvaiheet olivat ihan viihdyttäviä, kun ilmaan saatiin jopa pientä jännitystä. Myös Ricon rooli toimi ottelussa hyvin. Kieltämättä silti harmittaa, että WWF:n joukkuedivari ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan ollenkaan sellaista menoa, johon viime vuosien aikana ehdin tottua. Uudet nimet ovat toki hyvästä, mutta toivoisin vähitellen jotain oikeasti erikoista menoa. Tällaiset välipalaottelut ppv:ssä eivät ole hyväksi joukkuepainille.
** (5:58)
Voittajat:
Triple H (c) vs. Hulk Hogan - Undisputed WWF Championship
Vince McMahon oli saanut oikeuden nimittää ensimmäisen haastajan kiistattomalle mestaruudelle WM:n jälkeen, ja McMahon oli päättänyt, että Hulk Hogan olisi tuo ensimmäinen haastaja. Hogan oli kääntynyt faceksi WM:ssä, ja 'Manian jälkeen hän oli hylännyt nWo-väriset kuteensa ja palannut takaisin keltapunaiseen asusteeseen. Sisääntulomusiikkinaan hän kuitenkin käytti Real Americanin sijaan Jimi Hendrixin Voodoo Childiä. Kun Hulk Hogan paistatteli yleisön suosiossa, yritti Triple H luoda uraa uskottavana face-mestarina. Triple H oli voittanut kaikki vaikeudet, jotka hänen tielleen oli asetettu siitä lähtien, kun hän loukkaantui edellisen vuoden toukokuussa. WM:ssä hän nousi vihdoin WWF:n huipulle. Samalla hän yhdisti päämestaruudet konkreettisesti, kun WM:n jälkeen WWF luopui WWF- ja World-mestaruuksien kantamisesta, ja tilalle tuotiin aivan uusi mestaruusvyö, joka näkyy yllä HHH:n vyötäisille. Tuo vyö on profiloitunut itselleni aina viralliseksi WWE:n päämestaruusvyöksi, koska tänä aikana aloin katsoa painia ensimmäisiä kertoja. Hoganin ja HHH:n välienselvittely ppv:tä edeltävinä viikkoina oli varsin kohteliasta, ja kaksikko jopa otteli yhdessä joukkueena. Ongelmia alkoi tulla, kun joukkueottelussa Jericho tönäisi HHH:n Hogania päin niin, että Hogan luuli HHH:n hyökänneen tarkoituksella hänen kimppuunsa. HHH ja Hogan suhtautuivat siis toisiinsa epäileväisesti tämän nuori kolli vs. vanha leijona -ottelun alkaessa.
Jaahas, sellainen päämestaruusottelu tällä kertaa. Ainakin tämä poikkesi hyvin paljon siitä menosta, johon viime kuukausina on totuttu WWF-mestaruusotteluissa. Toisaalta onhan se myönnettävä, että Hogan tuo ihan oman värinsä, vaikka painin tekninen taso ei varsinaisesti nousekaan. Osittain tässä oli samoja ongelmia kuin Austin/Undertakerissa, ja yleisökään ei ollut lähimainkaan niin hyvin mukana kuin WM:n Rock vs. Hoganissa. Sitten taas toisaalta tämä oli juuri sopivasti lyhyempi verrattuna Austin vs. 'Takeriin, joten tämä ei ehtinyt käydä tylsäksi. Ottelun rakennekin toimi paremmin, ja luovutusliikkeilläkin oli joku tarinallinen peruste, kun HHH yritti tuhota Hoganin polven. Ei tästä silti jäänyt sellaista klassikkofiilistä kuin Hoganin WM-ottelusta, mutta on tämä ehdottomasti pala painihistoriaa ja legendaarisuudessaan omalla tavallaan viihdyttävä ottelu.
*** (22:04)
Voittaja:
** Edge
* Billy Kidman
Kokonaisarvio Backlashista: Nyt on mennyt jo kolmannes vuodesta 2002, eikä yksikään ppv ole toistaiseksi tarjonnut mitään tajunnanräjäyttävää kokemusta. Toisaalta tarjonta on toistaiseksi rajoittunut neljään WWF-ppv:hen ja kolmeen WWA:n räpellykseen, joten on tässä aikaa vielä parantaa. Silti olin hieman pettynyt, kun tämä ensimmäinen brand splitin jälkeinen ppv:kään ei venynyt kovin erikoiseen kokonaisarvosanaan. Oli tässä tietenkin omat hyvät hetkensä, kuten hieno opener ja toistaiseksi vuoden paras keskikortin ottelu (Angle vs. Edge). Sitten taas pari ottelua petti odotukset ikävästi, ja tarjolla oli useita "ihan kivoja" otteluita. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että tässäkään ei ollut mitään täyttä kuraa ja että kolmen tähden ylittäneitä otteluitakin oli useampi. Kokonaisuutena siis Ok, mutta jään edelleen odottamaan parempaa.
1. WWF WrestleMania X8 - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. WWF Backlash - Ok
4. WWF No Way Out - Ok
---------------
-
---------------
5. WWA The Revolution - Surkea
6. WWA The Eruption - Surkea
7. WWA The Inception - Surkea
Seuraavaksi WWF:n vuoden ensimmäinen Brittein reissu, johon liittyykin varsin mielenkiintoinen tapaus.
BACKLASH 2002
One man's journey to stand alone
WWF:n tilanne oli kokenut täysmuutoksen WrestleMania X8:n jälkeen. Kayfabessa Ric Flair palasi WWF:n osaomistajaksi WM:ään asti kestäneen hyllyttämisensä jälkeen, mutta WWF:n johtokunta päätti, etteivät toistensa kurkuissa kiinni olevat Flair ja Vince McMahon pystyisi johtamaan firmaa enää yhdessä. Niinpä heti WM:n jälkeisellä viikolla julistettiin, että yhtenäisen WWF:n aika olisi ohi. Promootio pitäisi jakaa kahtia niin, että Flair ottaisi toisen puoliskon haltuunsa ja McMahon toisen puoliskon haltuunsa. Kahtiajako toteutettaisiin niin, että WWF:n kahdesta tv-show'sta Raw'sta ja Smackdownista tulisi omat brändinsa, jossa olisi omat painijansa. Toisen brändin painijat eivät voisi esiintyä toisen brändin show'ssa. Yhteiset ppv:t kuitenkin säilyisivät. Ric Flairista tuli Raw'n johtaja ja Vince McMahonista Smackdownin pomo. Painijat jaettiin tasan kahden brändin välillä maaliskuun viimeisessä Raw'ssa, joka oli historiallinen WWF Draft -jakso. Tuon jakson aikana Flair ja McMahon saivat valita 10 painijaa (tai ryhmittymää) omaan show'hunsa. Loput jäljelle jääneet painijat jaettiin kahden brändin välillä show'n jälkeen WWF.comissa nähdyssä arvonnassa.
Lopulta kaikki painijat olivat päässeet joko Raw'n tai Smackdownin rosteriin - kaikki paitsi kolme. Undisputed WWF -mestari Triple H ja WWF Women's -mestari Jazz eivät päässeet kummankaan show'n rosteriin, koska sekä Raw'n että SD!:n painijoilla oli oikeus tavoitella noita vöitä. Niinpä Triple H ja Jazz esiintyivät molemmissa show'issa, kunnes he häviäisivät vyönsä. Sen sijaan muista mestaruuksista tuli yksin sen show'n omaisuutta, johon hallitseva mestari oli draftattu. Kolmas rosteritta jäänyt nimi oli "vapaa agentti" Steve Austin, joka ei ollut paikalla draft-jaksossa, mutta brand split viimeisteltiin Draft Raw'ta seuranneessa jaksossa, jossa Steve Austin valitsi Raw'n omaksi show'kseen.
Todellinen syy tälle brand splitille oli tietenkin se, että ECW:n ja WCW:n kaatumisen jälkeen WWF oli haalinut itselleen runsaan määrän noiden promootioiden tähtiä. WWF:ssä oli ollut jo entuudestaan aikamoinen kasa isoja nimiä, ja nyt kaikille ei enää millään riittänyt ruutuaikaa. WrestleMania oli taidonnäyte siitä, kuinka mahdollisimman suuri joukko isoja nimiä yritettiin saada samaan ppv:hen, ja silti esimerkiksi Big Show ja Test jäivät ulkopuolelle. Tv-lähetyksissä tilanne oli monin verroin pahempi, kun monille painijoille ei riittänyt ollenkaan aikaa. WWF uskoi brand splitin helpottavan tilannetta ratkaisevasti ja luovan samalla kilpailua firman sisälle, kun kilpailu ulkopuolisten promootioiden kanssa oli kuollutta. Henkilökohtaisesti minä rakastan brand splitiä. Tämä seuraavien vuosien meno on tietyllä tavalla aivan sitä kultaisinta aikaa, kun brändeillä on omat painijansa (ja myöhemmin omat ppv:nsä ja kokonaan jaetut mestaruudetkin). Tätä aikaa minä kaipaan edelleen.
WWF Draftin jälkeen brändien rosterit näyttivät tältä:
Molemmissa show'issa esiintyvät painijat:
Triple H (Undisputed WWF Champion)
Jazz (WWF Women's Champion)
Raw:
Ric Flair (Owner)
Rob Van Dam (WWF Intercontinental Champion)
William Regal (WWF European Champion)
Raven (WWF Hardcore Champion)
Steve Austin
Undertaker
nWo (Kevin Nash, Scott Hall & X-Pac)
Kane
Booker T
Big Show
Bubba Ray Dudley
Brock Lesnar
Bradshaw
Steven Richards
Matt Hardy
Jeff Hardy
Mr. Perfect
Spike Dudley
D-Lo Brown
Shawn Stasiak
Goldust
Justin Credible
Boss Man
Tommy Dreamer
Crash Holly
Lita
Terri
Jacqueline
Trish Stratus
Molly Holly
Smackdown:
Vince McMahon (Owner)
Billy & Chuck (WWF Tag Team Champions)
Billy Kidman (WWF Cruiserweight Champion)
The Rock
Kurt Angle
Chris Benoit
Hulk Hogan
Edge
Rikishi
D-Von Dudley
Mark Henry
Maven
Tajiri
Chris Jericho
Albert
The Hurricane
Al Snow
Lance Storm
Diamond Dallas Page
Scotty 2 Hotty
Christian
Test
Faarooq
Tazz
Hardcore Holly
Val Venis
Perry Saturn
Ivory
Torrie Wilson
Stacy Keibler
------
Nyt brand splitistä oli kulunut jo pari viikkoa, ja oli aika järjestetää ensimmäinen Raw'n ja SD:n yhteinen ppv, jossa painijat olivat ensimmäistä kertaa parin viikon tauon jälkeen saman katon alla. Ennen BL:ää oli rostereissa nähty jo hieman muutoksia, sillä Raw oli hankkinut Austinin lisäksi rosteriinsa toisenkin aika ison nimen. SD puolestaan oli solminut sopimukset Hugh Morruksen, Chavo Guerreron ja Godfatherin kanssa ja samalla joutunut luopumaan Diamond Dallas Pagesta, joka oli lähtenyt WWF:stä pysyvästi. Tazzkaan ei enää hyödyttäisi SD:n painijakalustoa, sillä hän oli useiden loukkaantumistensa päätteeksi ripustanut painibuutsit naulaan ja ryhtynyt täysipäiväisesti color commentatoriksi. Muutos ei ollut suuri, sillä hän oli jo viime vuosien aikana välillä vastannut tuosta työstä. Nyt Tazz muodosti Michael Colen kanssa SD:n selostajakaksikon JR:n ja Kingin jatkaessa Raw'n selostamista. Tässä ppv:ssä selostajina olivat vielä ainoastaan JR ja King.
Billy Kidman (c) vs. Tajiri w/ Torrie Wilson - WWF Cruiserweight Championship
Ppv:n avasi Smackdownin uusi ylpeys, Cruiserweight-divisioona. Pieni taustoitus lienee paikallaan, koska kevytsarjalaisia ei ollut nähty ppv:ssä Survivor Seriesin jälkeen. Invasion-kuvion loputtua tilannehan oli se, että WWF:ssä oli kaksi kevyen sarjan mestaruutta: X-Pacin hallussa pitämä WWF Light Heavyweight -mestaruus ja Tajirin omistama WCW Cruiserweight -mestaruus. Vyöt oli tarkoitus yhdistää SurSerissä, mutta X-Pacin loukkaantuminen esti tuon ottelun. Niinpä heti SurSerin jälkeen X-Pacin Light Heavyweight -vyö yhdistettiin Cruiserweight-mestaruuteen, ja tästä yhdistetystä mestaruudesta tuli nimeltään WWF Cruiserweight -mestaruus. Mestarina jatkoi CW-vyötä hallinnut Tajiri, joka pitikin vyötä hallussaan koko alkuvuoden 2002, koska vyölle ei kaiken muiden kiireiden keskellä ollut uhrattu yhtään ajatusta. Kuitenkin heti WM X8:n jälkeen Tajiri hävisi mestaruutensa vanhalle kiistakumppanilleen Billy Kidmanille, ja kun molemmat miehet draftattiin SD!:hen, alkoi heidän feudinsa saada selvästi enemmän huomiota sinisessä brändissä. Mestaruustappion jälkeen Tajirista oli myös alkanut kuoriutua halpamainen nilkki, joka kohteli tyttöystäväänsä Torrie Wilsonia todella huonosti ja oli mustasukkainen siitä, miten paljon hän sai huomiota muilta miehiltä.
Noniin, nyt puhutaan asiaa. Tämä oli ensimmäinen CW-mestaruusottelu sitten SummerSlamin, ja juuri tällaista näiden otteluiden kuuluisi ollakin. On hienoa nähdä tämä aika, kun WWF vihdoin tajusi alkaa satsata CW-divariinsa. On vain suunnaton harmi, että se kiinnostus divariin panostamiseen kuitenkin lopulta päättyi surkeasti. No, nautitaan tästä sen aikaa, kun tätä kestää. Ottelu oli juuri sellaista erittäin viihdyttävää kevyen sarjan painijoiden menoa kuin sopi toivoakin. Aluksi nähtiin teknisempää ja rauhallisempaa painia, josta siirryttiin sitten asteittain suurempiin ja koko ajan näyttävämpiin liikkeisiin. Esimerkiksi Kidmanin Dropkick-counter Tajirin Handspring Elbow'hun oli pirun hieno. Lopetuskin oli juuri sellainen kuin tällaisessa ottelussa kuuluu olla: hurjia finishereitä ja oikeasti jännittäviä hetkiä. Hieno ja todella vauhdikas kokonaisuus, josta innostuin suuresti. Vain aika oli huippuarvosanan rajana.
***½ (9:08)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Scott Hall w/ X-Pac vs. Bradshaw w/ Faarooq
Illan ensimmäinen Raw-ottelu. New World Order oli kokenut suuren muutoksen WM X8:ssa, kun yleisö ei suostunut buuaamaan Hollywood Hoganille vaan tarjosille tälle illan suurimmat popit. Niinpä Hoganin ja Rockin ottelun jälkeen nWo-kumppanit Scott Hall ja Kevin Nash yrittivät hyökätä Hoganin kimppuun, mutta Hogan ja Rock pieksivät Outsidersit ulos kehästä. WM:n jälkeisellä viikolla Hall ja Nash kävivät uudestaan Hoganin kimppuun. Tällä kertaa he jäivät voitollisiksi, sillä X-Pac teki paluunsa kuukausien tauon jälkeen ja liittyi nWo:hon auttamalla kaksikkoa pieksemään Hoganin ja sprayaamaan nWo-logon tämän selkään. Draftin jälkeen Hoganista ei ollut nWo:lle enää huolta, sillä Hogan draftattiin SD:hen ja koko nWo Raw'hon. Siellä he joutuivat kuitenkin uusien ongelmien eteen, sillä Steve Austin, Kane ja Bradshaw olivat yhdistäneet voimansa ja päättäneet hankkiutua eroon nWo:sta. Bradshaw'lle kaavailtiin selvästi siis pushia, kun hänet oli nyt erotettu Faarooqista Draftin avulla. Suunnitelmat eivät kuitenkaan menneet ihan putkeen, sillä pian brand splitin jälkeen Kane loukkaantui oikeasti. Storylinessä hänet kirjoitettiin ulos niin, että nWo pieksi hänet kylmäksi, minkä seurauksena Ric Flair hyllytti Kevin Nashin (joka oli niin ikään loukkaantunut oikeasti). Näiden moninaisten vaiheiden jälkeen olimme siis tilanteessa, jossa nWo:n Scott Hall otti yhteen Bradshaw'n kanssa. Juuri ennen ottelun alkua Bradshaw'n ringsidelle saapui Smackdownin rosteriin kuuluva Faarooq, joka auttoi vanhaa kaveriaan yhden illan ajan.
Annan ottelulle puolikkaan lisää ensinnäkin ihan sen takia, että nyt yleisö oli mahtavasti nWo:ta vastaan. Lisäksi X-Pac toimi nWo-roolissaan hienosti, ja sekä hän että Faarooq hoitivat omat osuutensa ringsidellä ja ottelun tarinassa todella pätevästi. Itse painillinen anti olikin sitten varsin vaisua. Ei se mitenkään järkyttävän kamalaa ollut, mutta aika mitäänsanomattomaksi kokonaisuus kieltämättä jäi. Hallin ja Bradshaw'n kemiat eivät sopineet mainittavan hyvin yhteen, eikä kummankaan motivaatio tuntunut olevan huipussaan. Hall myi Bradshaw'n iskut hiukan laiskasti. Kokonaisuutena noiden alussa mainittujen syiden ansiosta juuri ja juuri ihan kivan tv-ottelun tasoinen koitos. Parempaa toivoisin nWo:lta. Mielenkiintoinen tämä WWF:n yritys pushata face-Bradshaw'ta ylös kortissa.
** (5:43)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Jazz (c) vs. Trish Stratus - WWF Women's Championship
Sanotaan nyt vielä kerran tähän alkuun, että Jazzin hallussa pitämä WWF Women's -mestaruus oli toinen kahdesta WWF:n mestaruusvyöstä, jotka tässä brand splitin alkuvaiheessa olivat molempien brändien painijoiden ulottuvilla. Ensimmäinen ppv-tason mestaruusottelu tästä mestaruudesta nähtiin Jazzin ja Raw-painijan välillä. Ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Trish Stratus ja Molly Holly olivat otelleet ykköshaastajuusottelussa, jonka Trish oli voittanut. Molly oli siis luopunut WM X8:n jälkeen Mighty Molly -gimmickistään, leikannut hiuksensa lyhyeksi ja alkanut vetää neitseellistä gimmickiä, jossa hän paheksui WWF:n diivojen ylitsepursuavaa seksuaalisuutta. Holly ei ollut innostunut siitä, että hän oli hävinnyt ykköshaastajuusottelunsa Trishille, ja niinpä hän hyökkäsi Trishin kimppuun juuri ennen tämän ottelun alkua. Jazzilla oli siis selvä etulyöntiasema.
Aika lailla toimiva ja pätevä naisten ottelu. Suurin ongelma oli tällä kertaa se, että aikaa oli vähän turhan niukasti, mutta nyt oli vihdoin päästy yli lähes kaikista botcheista ja haparoinneista. Ottelu kulki sujuvasti, ja liikkeet olivat pääasiassa oikeasti hienon näköisiä. Näiden kahden kemiat pelaavat hyvin yhteen, ja vielä hieman pidemmällä ajalla ja kunnon tarinankerronnalla voidaan päästä jo oikeasti hienoihin naisten otteluihin. Ei tässäkään kovin suurta valittamista enää ollut.
** (4:29)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Jeff Hardy w/ Lita vs. Brock Lesnar w/ Brock Lesnar
Lisää Raw-painijoita ja samalla yksi painihistorian merkittävimmistä ppv-debyyteistä - siitäkin huolimatta, että debytoijan aktiivinen WWE-ura ehti kestää kaksi vuotta. "The Next Big Thing" Brock Lesnar esiintyi WWF:ssä ensimmäistä kertaa WM:n jälkeisessä Raw'ssa, jossa hän pieksi yksin Al Snow'n, Mavenin ja Spike Dudleyn. Lesnarin rinnalla seisoi Paul Heyman, joka oli saanut kayfabessa potkut WWF:stä Invasionin jälkeen ja joka oli nyt palannut Lesnarin agentin roolissa. Draftissa Lesnar sai brändikseen Raw'n, jossa hän jatkoi loputtoman tuhon kylvämistä viikosta toiseen. Samaan aikaan Paul Heyman oli alkanut seksuaalisesti häiriköidä Litaa. Kun Lita ei kiinnostunut Heymanin ehdotteluista, Heyman pisti Lesnarin hyökkäämään Litan poikaystävän Matt Hardyn ja tämän veljen Jeff Hardyn kimppuun. Alun perin tässä ppv:ssä piti nähdä ottelu Lesnarin ja Matt Hardyn välillä, koska Matt tahtoi kostaa tyttöystävänsä puolesta. Ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Lesnar kuitenkin hyökkäsi Mattin kimppuun ja tiputti hänet sisääntulorampille finisherillään F-5:llä, joten Jeff otti loukkaantuneen veljensä paikan tässä ottelussa. Mattin loukkaantuminen oli osa storylineä, mutta sen sijaan Jeffin ringsidellä ollut Lita oli oikeasti loukkaantunut Dark Angel -ohjelman kuvauksissa. Lita piteli tämänkin ottelun ajan niskaansa, ja tämä jäisi hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen lähes vuoteen, sillä pian tämän ppv:n jälkeen hän menisi leikkaukseen.
Ei tästä voi muuta sanoa kuin, että olihan tämä vakuuttavan näköistä hallintaa. Mikään suuri ja vaikuttava painillinen ottelu tämä ei varsinaisesti ollut, mutta ei Lesnarin ensimmäisen WWF-ottelun sellainen kuulunutkaan olla. Sen sijaan jokaiselle katsojalle kävi varmasti tämän ottelun aikana selville se, kuinka vaarallinen kaveri Lesnar todella on. Lesnar toteutti kaikki liikkeensä tyylikkäästi, ja Jeff myi jokaisen iskun urhoollisesti ja vakuuttavasti. Ottelun rakennekin toimi, joten tämä oli omassa luokassaan juuri sellainen ottelu kuin vain voi toivoa.
** (5:32)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Kurt Angle vs. Edge
Illan toinen Smackdown-ottelu, jonka feud oli lähtenyt liikkeelle itse asiassa varsin pikkuasiasta. Kurt Angle oli WM X8:n jälkeen voitokkaalla tuulella, sillä hän oli voittanut Kanen feudin päätösottelussa 'Maniassa. Kun Angle draftattiin SD:hen, hän oli sitä mieltä, ettei koko show'sta löytyisi ketään hänen tasoistaan painijaa. Niinpä nöyryytys oli suuri, kun IC-mestaruuskuvioissa pyörinyt nouseva tähti Edge onnistui voittamaan Anglen SD:ssä nähdyssä ottelussa. Angle ei tuota tappiota niin vain hyväksynyt, vaan hän hyökkäsi Edgen kimppuun rajusti backstagella ja täräytti hänet tajuttomaksi tekemällä Angle Slamin betonilattialle. Seuraavalla viikolla katsojat hämmästyivät, kun hetken aikaa näytti siltä, että Edge tahtoi hieroa sopua Anglen kanssa. Edge alkoi muistella Anglen kanssa heidän hyviä yhteisiä aikojaan Team ECK:ssa vuosien 2000-2001 aikana. Lopulta kävi kuitenkin selväksi, että Edge oli vain pilaillut Anglen kanssa antamalla hänen käteensä kuvia, joiden takapuolella luki Anglea solvaavia kommentteja. Kun tämä selvisi Anglelle, hän sai tarpeekseen Edgen pilailuista ja yritti piestä hänet uudestaan. Lopulta Edge haastoi Anglen Backlashissa käytävään otteluun.
Malliesimerkki huikean hienosta alakortin ottelusta, joka paranee sitä mukaa, mitä pidempään se kestää. Alkupuoli oli vielä suhteellisen rauhallista rakentelua, joka oli painilliselta anniltaan kivaa katsottavaa ja antoi odottaa jatkolta suurta menoa. Sitten homma alkaa pikku hiljaa muuttua koko ajan vauhdikkaammaksi, ja yleisölle tarjotaan koko ajan suurempia ja suurempia liikkeitä, kuten Edgen hienot German Suplexit Anglelle (kyllä, juuri noin päin) ja Edgen Crossbody yläköydeltä ulos kehästä Anglen päälle. Sitten alkoikin lopputaisteluosuus, joka oli aivan huikeaa katsottavaa. Yleisökin oli täysillä mukana (parhaiten koko illan aikana), ja yhdessä vaiheessa katsojat raivostuvat täysin, kun Edge ei saa selätettyä Anglea. Mahtavaa, kyllä Edge ja Angle tietävät, miten hieno ottelu rakennetaan. Yksi niistä harvoista otteluista, joka nousee huippuottelutasolle, vaikka aikaa ei ole edes ihan 15 minuuttia. Tältä otteluparilta odotan vielä lisää vastaavaa tulevissa ppv:issä.
**** (13:25)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Rob Van Dam (c) vs. Eddie Guerrero - WWF Intercontinental Championship
Kyllä vain, Eddie Guerrero oli se toinen iso nimi, jonka kanssa Raw oli tehnyt sopimuksen brand splitin alkamisen jälkeen. Kuten viime vuoden arvosteluissa kerroin, Eddie oli ensin hyllytetty toukokuussa 2001 ja lopulta erotettu WWF:stä jäätyään marraskuussa kiinni humalassa ajamisesta. Pian tuon jälkeen Eddie otti vihdoin itseään niskasta kiinni. Kuten edellisestä arvosteluista tiedämme, hän kävi painimassa yhdessä WWA:n ppv:ssä. Lisäksi hän pyöri jonkun aikaa muun muassa IWA-MS:n kuvioissa ja kävi myös painimassa ROH:n ensimmäisessä show'ssa. Lopulta hän oli osoittanut luotettavuutensa, ja WWF kutsui hänet takaisin palkkalistoilleen. Comebackinsa Eddie teki huhtikuun ensimmäisessä Raw'ssa, jossa hän hyökkäsi IC-mestari Rob Van Damin kimppuun. Eddie oli varma, että koko RVD:n suosio perustui siihen, että hän matki Guerreroa jopa finisheriään myöten. Eddien mukaan Van Damin Five Star Frog Splash oli suora kopio Eddien alkuperäisestä Frog Splashista. Nyt miehet pääsivät selvittämään ensimmäistä kertaa välejään ppv-tasolla.
Täytyy ikävä kyllä todeta, että tämä oli illan pahin pettymys tähän mennessä. Olen ilmeisesti poikkeus painiarvostelijoiden kentällä, sillä yleisesti tätä on pidetty huikeana koitoksena, mutta minusta tämä oli vain hyvä. Ehkä minulla oli vain liian suuret odotukset, sillä Eddie vs. RVD on yksi suurimmista unelmaottelupareistani, mutta ei tämä viihdyttänyt lähellekään huippuottelun tasoisesti. Ongelmia oli useita: Ensinnäkin RVD:n ja Eddien tyylit eivät jostain syystä tässä ensimmäisessä ppv-kohtaamisessa klikanneet ollenkaan sillä tavalla kuin olisi toivonut. Suuret ja säväyttävät hetket jäivät aika vähäiselle, ja homma vaikutti paikoitellen enemmän harjoittelulta. Toinen ongelma oli siinä, ettei Eddie oikein vieläkään tuntunut olevan samanlaisessa kunnossa kuin ennen taukoaan. Ehkä olen väärässä, sillä joidenkin mielestä hän oli uransa parhaassa kunnossa, mutta jotenkin minun silmiini pisti edelleen pieni ruostumus. Kolmas ongelma oli ottelun rakenteessa, joka varmasti vaikutti myös painin tasoon. Ottelu oli turhan paljon luovutusliike- ja tekniikkapainivoittoinen. Näiden kahden olisi pitänyt antaa vetää se huikean vauhdikas ottelu, mutta sitä tämä ei ollut. Myös lopetus tuntui loppujen lopuksi hiukan laimealta. Jään odottamaan parempaa.
*** (11:43)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Undertaker vs. Steve Austin - Special Referee: Ric Flair - Undisputed WWF Championship Title Shot
Illan viimeinen Raw'n ottelu käytiin päämestaruuden ykköshaastajuudesta. Vince McMahon oli saanut oikeuden nimetä ensimmäisen päämestaruuden haastajan Backlashiin, joten Judgment Dayssa oli Raw-painijan vuoro päästä ottelemaan firman isoimmasta vyöstä. Undertaker oli varma, että tuo paikka kuuluisi hänelle. Hän oli voittanut Ric Flairin WM:ssä ja uhkaillut Flairia senkin jälkeen jatkotoimenpiteillä, jos Flair ei ymmärtäisi antaa mestaruusottelua 'Takerille. Suurin este Undertakerin mestaruusottelun tiellä oli Steve Austin, joka oli henkilökohtaisten ego-ongelmien takia ollut WM:n jälkeen pari viikkoa poissa WWF:stä mutta palannut huhtikuun ensimmäisessä Raw'ssa. Tuona iltana hän valitsi brändikseen Raw'n ja tarjosi Vince McMahonille Stunnerin. Hetken aikaa Ric Flair oli innoissaan hänen ja Austinin väleistä, mutta sitten Austin tyrmäsi myös Flairin Stunnerilla. Sekä Undertaker että Austin olivat siis varmoja siitä, että he olivat ansainneet mestaruusottelun, mutta kumpikaan heistä ei tullut toimeen Ric Flairin kanssa. Niinpä Flair päätti buukata miesten välille ykköshaastajuusottelun ja nimetä itsensä tuon ottelun erikoistuomariksi.
Jo toinen harmillinen pettymys. Kieltämättä pelkäsin jo etukäteen että Austin ja 'Taker eivät veny enää edellisten vuosien huippuotteluidensa tasolla, mutta nämä kaverit ovat yllättäneet minut ennenkin keskinäisissä otteluissaan. Lisäksi UT on ollut viime aikoina varsin kovassa vireessä. Tämä ottelu ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin, ja suurin syy siihen oli se, että ottelu kesti aivan liian kauan verrattuna siihen, kuinka vähän merkittäviä tapahtumia otteluun oli lopulta buukattu. Jos tämä olisi edes ollut HC-ottelu, kesto olisi voinut olla sopiva, mutta nyt ottelu muuttui puolivälissä tolkuttoman tylsäksi. Alku oli vielä hyvää ja intenssiivistä brawlausta, ja ringsidellä tappeleminenkin toimi hyvin. Sitten kuitenkin siirryttiin keskelle kehää ja aloitettiin kaikenlaisten tylsien lukkojen vaihtelu, mikä ei ole todellakaan sitä, mitä näiltä kahdelta tahtoisi nähdä. Tämä vaihe venyi liian pitkäksi. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että paikalle saapui nWo, joka vei turhaan huomiota ja ei lopulta tehnyt koko ottelun aikana mitään. Lopputaistelut olivat ihan ok, mutta nekin on nähty aikaisemmin parempana. En myöskään innostunut tavasta, jolla ottelu päättyi. Oli tässä omat hyvät puolensakin, mutta vähän vaisuksi jäi näiden legendojen kenties viimeinen ppv-kohtaaminen.
**½ (27:03)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Billy & Chuck (c) w/ Rico vs. Al Snow & Maven - WWF Tag Team Championship
WWF:n joukkuemestareiden Billyn ja Chuckin keskenäinen läheisyys oli käynyt koko ajan hämmentävämmäksi, ja tilannetta ei ollut helpottanut se, että WM:n jälkeen kaksikon apuriksi liittyi WWF-debyyttinsä tehnyt tyylitaituri Rico. Ricosta tuli siis kaksikon manageri ja stylisti, joka piti Billyn ja Chuckin nimeä entistä enemmän esillä. Siihen olikin aihetta, sillä joukkuemestaruuksien kotibrändin Smackdownin joukkuedivisioona ei ollut kovin kummoinen Draftin jälkeen. Ensimmäisiksi haastajikseen Billy ja Chuck saivat Tough Enough -kaksikon Al Snow'n ja Mavenin. Snow oli siis ollut ensimmäisen Tough Enough -voittajan Mavenin kouluttaja, ja Draftin jälkeen he olivat alkaneet painia joukkueena.
Perustoimiva tv-ottelutasoinen joukkuekamppailu, jossa pääsi taas vaihteeksi näkemään Al Snow'nkin painiotteita. Kestoa oli juuri sopivasti, sillä pidempänä versiona tämä olisi luultavasti alkanut käydä tylsäksi, mutta nyt ottelu pysyi alusta loppuun ihan menevänä. Erityisesti loppuvaiheet olivat ihan viihdyttäviä, kun ilmaan saatiin jopa pientä jännitystä. Myös Ricon rooli toimi ottelussa hyvin. Kieltämättä silti harmittaa, että WWF:n joukkuedivari ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan ollenkaan sellaista menoa, johon viime vuosien aikana ehdin tottua. Uudet nimet ovat toki hyvästä, mutta toivoisin vähitellen jotain oikeasti erikoista menoa. Tällaiset välipalaottelut ppv:ssä eivät ole hyväksi joukkuepainille.
** (5:58)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Triple H (c) vs. Hulk Hogan - Undisputed WWF Championship
Vince McMahon oli saanut oikeuden nimittää ensimmäisen haastajan kiistattomalle mestaruudelle WM:n jälkeen, ja McMahon oli päättänyt, että Hulk Hogan olisi tuo ensimmäinen haastaja. Hogan oli kääntynyt faceksi WM:ssä, ja 'Manian jälkeen hän oli hylännyt nWo-väriset kuteensa ja palannut takaisin keltapunaiseen asusteeseen. Sisääntulomusiikkinaan hän kuitenkin käytti Real Americanin sijaan Jimi Hendrixin Voodoo Childiä. Kun Hulk Hogan paistatteli yleisön suosiossa, yritti Triple H luoda uraa uskottavana face-mestarina. Triple H oli voittanut kaikki vaikeudet, jotka hänen tielleen oli asetettu siitä lähtien, kun hän loukkaantui edellisen vuoden toukokuussa. WM:ssä hän nousi vihdoin WWF:n huipulle. Samalla hän yhdisti päämestaruudet konkreettisesti, kun WM:n jälkeen WWF luopui WWF- ja World-mestaruuksien kantamisesta, ja tilalle tuotiin aivan uusi mestaruusvyö, joka näkyy yllä HHH:n vyötäisille. Tuo vyö on profiloitunut itselleni aina viralliseksi WWE:n päämestaruusvyöksi, koska tänä aikana aloin katsoa painia ensimmäisiä kertoja. Hoganin ja HHH:n välienselvittely ppv:tä edeltävinä viikkoina oli varsin kohteliasta, ja kaksikko jopa otteli yhdessä joukkueena. Ongelmia alkoi tulla, kun joukkueottelussa Jericho tönäisi HHH:n Hogania päin niin, että Hogan luuli HHH:n hyökänneen tarkoituksella hänen kimppuunsa. HHH ja Hogan suhtautuivat siis toisiinsa epäileväisesti tämän nuori kolli vs. vanha leijona -ottelun alkaessa.
Jaahas, sellainen päämestaruusottelu tällä kertaa. Ainakin tämä poikkesi hyvin paljon siitä menosta, johon viime kuukausina on totuttu WWF-mestaruusotteluissa. Toisaalta onhan se myönnettävä, että Hogan tuo ihan oman värinsä, vaikka painin tekninen taso ei varsinaisesti nousekaan. Osittain tässä oli samoja ongelmia kuin Austin/Undertakerissa, ja yleisökään ei ollut lähimainkaan niin hyvin mukana kuin WM:n Rock vs. Hoganissa. Sitten taas toisaalta tämä oli juuri sopivasti lyhyempi verrattuna Austin vs. 'Takeriin, joten tämä ei ehtinyt käydä tylsäksi. Ottelun rakennekin toimi paremmin, ja luovutusliikkeilläkin oli joku tarinallinen peruste, kun HHH yritti tuhota Hoganin polven. Ei tästä silti jäänyt sellaista klassikkofiilistä kuin Hoganin WM-ottelusta, mutta on tämä ehdottomasti pala painihistoriaa ja legendaarisuudessaan omalla tavallaan viihdyttävä ottelu.
*** (22:04)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
** Edge
* Billy Kidman
Kokonaisarvio Backlashista: Nyt on mennyt jo kolmannes vuodesta 2002, eikä yksikään ppv ole toistaiseksi tarjonnut mitään tajunnanräjäyttävää kokemusta. Toisaalta tarjonta on toistaiseksi rajoittunut neljään WWF-ppv:hen ja kolmeen WWA:n räpellykseen, joten on tässä aikaa vielä parantaa. Silti olin hieman pettynyt, kun tämä ensimmäinen brand splitin jälkeinen ppv:kään ei venynyt kovin erikoiseen kokonaisarvosanaan. Oli tässä tietenkin omat hyvät hetkensä, kuten hieno opener ja toistaiseksi vuoden paras keskikortin ottelu (Angle vs. Edge). Sitten taas pari ottelua petti odotukset ikävästi, ja tarjolla oli useita "ihan kivoja" otteluita. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että tässäkään ei ollut mitään täyttä kuraa ja että kolmen tähden ylittäneitä otteluitakin oli useampi. Kokonaisuutena siis Ok, mutta jään edelleen odottamaan parempaa.
1. WWF WrestleMania X8 - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. WWF Backlash - Ok
4. WWF No Way Out - Ok
---------------
-
---------------
5. WWA The Revolution - Surkea
6. WWA The Eruption - Surkea
7. WWA The Inception - Surkea
Seuraavaksi WWF:n vuoden ensimmäinen Brittein reissu, johon liittyykin varsin mielenkiintoinen tapaus.
-
The Blasterpiece
- Viestit: 544
- Liittynyt: Ti 29.06.2004 12:04
-
DeadManWalking
- WrestlingAlertin johtava jääkiekkoanalyytikko
- Viestit: 8632
- Liittynyt: Ke 13.07.2005 13:51
- Paikkakunta: Kuopio + Oulu/Manchester
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Heh, no ehkä se nyt oli vain silloin yöllä pienessä vitutuksessa kirjoitettu tunteenpurkaus.Kenitys kirjoitti:ja DMW on näköjään päässyt haukkumaan oikeasti viihdyttävän Rumble-ottelun "historian paskimmaksi" vain sen voittajan takia
Mutjoo, se off topicista. Arvosteluhan oli taas aika kovaa kamaa, mutta tuskin kukaan siitä nyt yllättyi.
Four passes break any defenseRiveni kirjoitti:Tämä ei tosin auta siihen että joku Naarajärveläinen luulee olevansa Oulusta (Ja Manchesterista). Eihän sieltä olekkaan kuin se 400 kilometriä Ouluun, vaikka tämän pahamaineisen JYPin kotokunnille on alle 100 kilometriä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Extreme Championship Wrestling Presents Barely Legal 1997 On PPV:
Eli ECW:n ensimmäinen PPV olisi tällä kertaa arvostelussa ja tarkoitus olisi näitä jatkossa aina välillä tänne arvostella, joten tälläinen täysin ECW painotteinen projekti olisi kyseessä.
1. Dudley Boyz vs. The Eliminators
- Tapahtuma alkoi, kun Dudley Boyzit managereineen(Sign Guy Dudley ja Joel Gertner) tulivat häiritsemään Joey Stylesin alkujuontoa. Dudley Boyzit olivat nimittäneet itsensä maailman parhaaksi joukkueeksi ja tästähän ei Perry Saturnista ja John Kronuksesta koostuva joukkue eli The Eliminators Pitäneet. Itse ottelu lähti oiken räväkästi käyntiin, kun Sign Guy Dudley, joka yritti hyökätä Eliminaattorien kimppuun takaapäin sai maistaa Total Eliminationia. Tämä silti avasi Dudleylle oikein mainion tilaisuuden päästä dominoimaan ottelua heti alusta asti. Dudleyt näyttivät heti alkuun hyvää tiimityöskentelyä, mutta varsinkin Buh Buh Rayn makaaberit voimaliikkeet, kuten esim. Powerbomb ja Buh Buh Slam jäivät hyvin mieleen. Ottelun tasottuessa ja Eliminaattoreiden saadessa enemmän iskuja perille niin ottelu muuttui Brawlaus painoittemmasta aloituksesta enemmän nopeatempoisten ja ilmavampien liikkeiden saralle. Viihdyttävää high flyingia Eliminators sitten tarjosikin liikkeillä, kuten Saturnin Springboard Moonsaultin tai vaikkapa Kronuksen 450 Splashin muodossa. Ottelu olisi voinut oikeasti edetä oikein hyviin arvosanoihin, jos se olisi saanut hieman enemmän aikaa, mutta oli se tälläisenäkin oikein viihdyttävä opener.
Arvosana:**½
2. Lance Storm vs. Rob Van Dam
- Alunperin Chris Candidon piti otella tapahtumassa, mutta hänen loukkaannuttua tapahtumaan saatiin ottelu Rob Van Damin ja Lance Stormin välille. Stormin ja RVD:n ottelu alkoikin oikein mallikkaalla ja viihdyttävällä ketjupainilla, mutta ottelun edetessä toiminta siirtyi taas hieman enemmän high flyingin puolelle. Tämä tarjosikin oikein näyttäviä loikkia niin RVD:ltä kuin Lance Stormiltakin. Parhaiten loikista kummiskin jäi mieleen RVD loikka kehästä kehän ulkopuolelle ja Stormin loikka kehätolpan päälle mistä Storm sitten hyppäsi Van Damiin Diving Back Elbowlla. Koko ottelun suosikki liikkeekseni silti päätyi Stormin tekemä Sit Down Powerbomb tuolin päälle. Ottelu onnistui hyvin sekoittamaan niin teknistä painia, high flyingia kuin myös pienimuotoista hardcore mättäystä teräs tuolin muodossa. Oikein viihdyttävä ottelu.
Arvosana:***
3. the Great Sasuke, Gran Hamada, and Masato Yakushiji vs bWo Japan (Taka Michinoku, Terry Boy, and Dick Togo)
- Illan erikois Michinoku Pro otteluna nähtiin Japanilaista painia ja Meksikolaista Lucha Libre-tyyliä yhdistelevä kuuden miehen joukkue-ottelu. Alunperin ottelussa piti olla mukana Gran Naniwa, mutta hänen loukkaannuttua Sasuken ja Hamadan puolelle siis liittyi Masato Yakushi. Itse ottelu oli oiein vauhdikasta ja monipuolista painia, missä pääasiassa nähtiin tyylikkäitä Lucha-tyylisiä heittoja ja hämmästyttäviä ilmalentoja. Näiden lisäksi ajoittain nähtiin erilaisia lukkoja, Suplexeja ja muutama voimaliikekkin löytyi ottelusta. Kolmen miehen joukkueliikkeitä nähtiin myös tarpeeksi ja erilaisia, joten ottelu tyylistä ainakin otettiin sillä saralla kaikki irti. Tähän kuin lisätään useat hyvin onnistuneet near fallit ja ottelun saama aika, niin puhutaan jo oikeasti erittäin onnistuneesta kohtaamisesta.
Arvosana:****+
4. Shane Douglas vs. Pitbull #2
- Tällä ottelulla olikin sitten enemmän taustaa kuin aiemmilla tämän tapahtuman otteluilla. Feudin tähän asti tärkeimmät hetket olivat Francinen kääntyminen Pitbulleja vastaan ja Pitbull #1:sen niskanmurtaminen uuden Triple Threatin toimesta. Ottelu alkoi yllättävän teknisesti ottaen huomioon, että toinen osaanottaja oli Pitbull #2, mutta pian tämä rupesikin muistuttamaan sellaista brawlausta mitä tältä osasikin odottaa. Aluksi näytti, että ottelun kantavana teemana olisi Pitbull #2:sen halu kostaa Douglasille murtamalla hänen niskansa, mutta tämä perspektiivi sitten katosikin jossain ottelun puolitienoilla. Pitbull #2:sta saatiin kyllä oikein sympaattinen taistelija, kun Douglas häntä pieksi kaiken maailman pöydän paloilla ja nyrkkiraudoilla. Tämä ottelu silti ajoittain tuntui erittäin hitaalta ja kömpelöltä, joka saattaa tosin johtua osittain aikaisemman ottelun nopeasta luonteesta. Ihan kiva ottelu, mutta lyhyempänä, mutta ytimekkäämpänä olisin ehkä tykännyt, jopa enemmän sillä tälläisenään se tuntui laahaavan paikoillaan turhankin kauan.
Arvosana:**+
5. Taz vs. Sabu
- Taz ja Sabu, joita kumpaakin manageroi Bill Alfonso olivat entisiä tag team mestareita, jotka päätyivät vihamiehiksi, vaikka eivät he koskaan mitään ylimpiä ystäviä olleetkaan. Tazin ja Sabun vihamielisyydet sitten kasvoivat peräti siihen luokkaan, että ottelua mainostettiin Grudge Match Of The Century-nimikkeellä. Itse otteluun mielenkiintoa loi se, että vaikka kumpikin Taz ja Sabu osasivat brawlata niin muuten heidän tyylinsä erosivat toisistaan paljon. Ottelun tarina rakentuikin siihen kuinka Taz yritti saada ottelun hallintaan erillaisilla alasvienneillä, Suplexeilla ja lukoilla, kun taas Sabu ilmavilla lennoillaan. Painillisesti ottelu oli oikein maittavaa menoa, joka sisälsi hienoja loikkia ja tyylikkäitä Suplexeja. Parasta ottelussa oli silti yleisön luoma erinomainen tunnelma, joka sai ottelun pitämään katsojan hyvin otteessaan.
Arvosana:***½
6. Stevie Richards vs. The Sandman vs. Terry Funk
- Triple Threat match, jonka voittaja pääsee heti ottelun jälkeen matsaamaan maailmanmestari Raveniä vastaan. Ottelun asetelma oli selvästi nykyisyyden(The Sandman), mennesisyyden(Terry Funk) ja tulevaisuuden(Stevie Richards) välinen kohtaaminen, jossa suurimman osan ajasta Sandman hallitsi, kun samaan aikaan Funk pyrki todistamaan, että hänessä on vielä potkua jäljellä ja Richards pyrki todistamaan, että hänestä on main event peluriksi. Onnistuneen tarinan lisäksi tässä nähtiin oikein hyvää brawlaamista ja viihdyttävää hardcorea niin tikapuiden, piikkilangan kuin roskakorien muodossa. Ottelun yhteistyö spotit olivat hyvin toteutettuja eikä niitä missään vaiheessa venytetty liian pitkiksi, joten missään vaiheessa täydellistä handicap asemaa ei päässyt syntymään. Terry Funk veti tässä vaiheessa iästään huolimatta vielä oikein hyvin kehässä, vaikka vähän väsähtikin ottelun loppupuolella. Parhaiten ottelusta jäikin mieleen Terry Funkin Hangman's Neckbreakerit ja Moonsaultit. Kokonaisuudessaan oikein hyvin toiminut Triple Threat, vaikka ei miksikään aivan huippuotteluksi yltänytkään.
Arvosana:***
PPV:n viimeiset hetket pistän spolereihin ihan varmuuden vuoksi, vaikka uskonkin, että lähes jokainen foorumilta tietää mitä tässä PPV:ssä tapahtui.
- Spoiler: näytä
Bigger pain, Bigger jar, Bigger pills!!!
♫Sky is blue and all the leaves are green.
My heart's as full as a baked potato.
I think I know precisely what I mean,
When I say it's a shpadoinkle day!♫
♫Sky is blue and all the leaves are green.
My heart's as full as a baked potato.
I think I know precisely what I mean,
When I say it's a shpadoinkle day!♫
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Nyt täytyy ihan rehellisesti tunnustaa, että olen vallan unohtanut pitäväni tällaistakin projektia. Mutta onhan tuossa välillä julkaisutahti ollut niin tiivistä, että tällainen pikku tauko ei pahaa tee. Jatketaanpa nyt noin 7 vuoden takaisella Rumpelilla. Pahoittelen hieman ylisuurta posterikuvaa. En 10 sekunnin google-etsinnällä löytänyt sopivampaa.
Sunnuntai, 29. Tammikuuta 2006
American Airlines Arena, Miami, Florida
Aaah, Royal Rumble. Joka vuosi sitä odotetaan yhtä suurella antaumuksella ja joka vuosi se potkaisee käyntiin hullun matkan, jonka päätepysäkkinä siintää WrestleMania. Luonnollisesti tapahtuman vetonaulana oli 30 miehen Rumble-matsi, mutta lisäksi oli tarjolla kahden uuden päämestarin ensimmäiset tittelipuolustukset, joten jännättävää riitti. Selostajina RAW:n puolella Joey Styles & Jerry Lawler, Smackdownilla Michael Cole & Tazz.
6-Way Match (Cruiserweight Championship)
Kid Kash © VS. Funaki VS. Jamie Noble VS. Nunzio VS. Paul London VS. Gregory Helms
Edesmenneestä WCW:stä sivuja lainaillen tapahtuma potkaistiin käyntiin sähäkällä keskisarjan äksönillä. Joulukuun Armageddonissa Juventudilta vyön voittanut Kid Kash joutui heti ensimmäisessä ppv-puolustuksessaan varsin tiukkaan saumaan. Viisi miestä vastassa, ja ottelu käytiin tornado-säännöillä, eli ensimmäinen ratkaisusuoritus voittaisi.
Kuusi miestä yhtä aikaa kehässä luo matsiin kuin matsiin sekavuutta, ja sen kasassa pitäminen vaatii melkoisen paljon. Ensimmäiset muutamat minuutit olivatkin vähän turhauttavaa katsottavaa, kun koko ajan tapahtui niin paljon, ettei oikein tiennyt mitä tässä pitäisi seurata. Ottelun edetessä meno muuttui koko ajan selkeämmäksi osan ottelijoista myydessä vammojaan kehän laidalla. Joten kyllä tässä ihan mukavaa painia nähtiin ja Paul London vastasi koko illan hurjimmasta loikasta Shooting Star Pressillä kehän ulkopuolelle. Lopputuloksena olikin varsin kelvollinen kultaista keskitietä kulkenut avausmatsi.
Arvosana: ** ½
Singles Match (Special Referee Trish Stratus)
Mickie James VS. Ashley
Trishin ja Mickien tarina jatkui tällä matsilla, jossa ensiksi mainittu toimi erikoistuomarina. Täytyy kyllä mainita, että Trish ei ole koskaan näyttänyt kuumemmalta kuin tuomaripaidassa tässä matsissa. Mutta se siitä. Mickien kieroutuneessa mielessä Ashley oli hänelle este. Hän oli nimittäin ystävystynyt Trishin kanssa, samalla vieden huomiota häneltä itseltään. Trish taasen vietti mieluummin aikaa tasapainoisen kaverin, kuten Ashleyn kanssa. Niin ja kaiken kukkuraksi vain sekunteja ennen ottelun alkua Mickie oli tunnustanut Trishille rakkautensa häntä kohtaan. Joten varsin kimurantit olivat lähtökohdat.
Totuuden nimissä Ashley Massaro oli varsin kamala painija. Tässäkin hänen hallintaosuutensa olivat varsin unettavaa katsottavaa. Mutta Mickien ja Trishin loistavat kemiat kompensoivat tätä varsin kivasti ja kantoivat noiden tylsimpienkin hetkien yli. Paljon puhuvia katseita ja näppärää sanailua ottelun tuoksinassa. Mikäli Mickiellä olisi ollut joku edes hieman taidokkaampi vastapari, niin tästä olisi voinut kehittyä varsin mukava naisten ottelu. Nyt se jäi jotenkin vajaaksi, vaikka ei missään nimessä sieltä huonoimmasta päästä ollut. Erikoismaininta ottelun päättäneelle julmalle kakkosköydeltä jysäytetylle voimapommille.
Arvosana: **
Singles Match
The Boogeyman VS. John 'Bradshaw' Layfield w./Jillian Hall
Kyllähän joka tapahtumassa vähintään yksi vitsimatsi pitää olla, vai mitä WWE? Tämä ajoi asian. Boogeyman oli (kuten kaikki varmasti liian elävästi muistavat) tällainen outo kasvonsa maalaava hemmo, joka söi matoja ja liikkui valtavan kellon ja savua syöksevän sauvan kanssa. Tammikuun aikana Smackdownissa oltiin nähty yksi muistettavimmista wrestlecrap-segmenteistä, kun Boogeyman oli syönyt Jillian Hallin poskessä olleen mätäkasvaimen. Jollakin ihmeen tavalla sitten oltiin päädytty ratkaisuun, jossa JBL ja Mörkömies kohtasivat.
Parempi jos eivät olisi kohdanneet. Ei sillä, että JBL mitään pushia voiton muodossa olisi kaivannut, mutta aika halvalla entisen WWE-mestarin nahka tässä myytiin. Ihan jonninjoutava ottelu, joka hädin tuskin ansaitsee puolikkaan tähden.
Arvosana: ½
30 Man Royal Rumble Match
Osallistujat: Tatanka, Joey Mercury, Booker T, Chris Benoit, Carlito, Sylvan, Kane, Randy Orton, Goldust, Shelton Benjamin, Viscera, Chris Masters, Shawn Michaels, Super Crazy, Matt Hardy, Chavo Guerrero, Orlando Jordan, Rob Van Dam, Animal, Eugene, Trevor Murdoch, Johnny Nitro, Bobby Lashley, Coach, Ric Flair, The Big Show, Rey Mysterio, Simon Dean, Triple H, Psicosis, Simon Dean
Harvemmin on Rumble-matsia oteltu keskellä tapahtumaa, mutta nyt sellaista ihmettä päästiin todistamaan. Panoksena oli tuttuun tapaan pääsylippu WrestleManian mestaruusotteluun. Tähtivoimaa tästä vuoden 2006 painoksesta ei puuttunut: Triple H, Rey Mysterio, Randy Orton, Shawn Michaels ja paluunsa kehään tehnyt Rob Van Dam lienevät olleet vahvimpia voittajasuosikkeja. Lisäksi joukosta löytyi sellaisia mustia hevosia kuten Carlito, Chris Masters, Big Show, Bobby Lashley ja vaikkapa Chris Benoit. Mielestäni positiivista tässä vuoden 06 Rumblessa oli se, että varsinaisia vitsiosallistujia a'la Michael Cole tai The Cat ei ollut oikeastaan laisinkaan. Toki mukana oli muutama vakkarirosteriin kuulunut huumorijobberi kuten Simon Dean, Viscera ja Sylvan, mutta ymmärrätte varmaan pointin.
Ottelu rakennettiin pitkälti kahden herran ympärille, ja he olivat numerot 1 ja 2, HHH ja Mysterio. Ensimmäiset kymmenkunta minuuttia olivat tämän kaksikon dominointia ja he käytännössä luuttusivat kehän tyhjäksi ennen seuraavaa painijaa. He olivat ottelun hahmot, mutta myös vuoden tauon jälkeen kehäpaluunsa tehnyt Rob Van Dam esiintyi edukseen ja loppupuolella leikkiin mukaan tullut Shawn Michaels totta kai toi lisäsähköä matsiin. Muita edukseen esiintyneitä hieman pienempään rooliin jääneitä hemmoja olivat Bobby Lashley, Ric Flair ja Chris Benoit. Jossakin vaiheessa kun kehässä oli enemmän jengiä homma uhkasi muuttua sekavaksi köysissä äheltämiseksi, mutta tämä vaihe kesti vain hyvin lyhyen aikaa ja se olikin matsin ainoa heikkous. Muuten tämä oli ensiluokkainen Rumble-matsi. Kehässä tapahtui koko ajan jotain, ja isoja nimiä tuli mukaan sopivin väliajoin. Jobbereiden täyttämää kehää ei siis tarvinnut katsella hetkeäkään. Kestoakin tällä oli hirmuisen paljon, ja sitten kun tähän saatiin vielä varsin tulinen lopputaistelu viimeisen kolmikon välille, niin eipä tässä moittimista ole. Rahtusen verran parempi kuin viime- tai edellisvuotinen Rumble ja viittä vaille motyc-tavaraa. Hieno matsi.
Arvosana: **** ¼
WWE Championship Match
John Cena VS. Edge © w./Lita
Tasan kolme viikkoa aiemmin Edge oli järkyttänyt maailmaa lunastamalla rahapankkisalkkunsa ja voittamalla WWE-mestaruuden sen jälkeen kun John Cena oli selvinnyt helvetillisestä eliminaatiokammiosta. Tuon jälkeen Edgen itseluottamus oli kaikkien aikojen huipussaan ja RAW:ssa oli tammikuussa nähty mm. yksi kaikkien aikojen katsotuimmista segmenteistä sarjan historiassa, live sex celebration. Seksipirskeet taikka mikään muukaan ei tosin muuttanut sitä faktaa, että Cenalla oli revanssioptionsa, jonka hän tässä käytti.
Rumble-matsi oli sen verran hengästyttävää tavaraa, että pelkäsin superkorttibookkauksen vieneen mehut yleisöstä. Toki, tässä Cenan ja Edgen matsissa yleisö olisi voinut olla vieläkin kuumempi, mutta varsin hyvin miamilaiset jaksoivat mölyä pitää tässäkin. Iso hatunnosto siitä liveyleisölle. Ottelijoille ja bookkaukselle tosin ei ihan yhtä avokätisesti viitsi kiitosta jakaa. Jotenkin tuntui, että Cena tai Edge eivät kumpikaan ihan parhaimmillaan olleet, ja bookkauksessakin oli virheensä. Suurin niistä oli se, että matsilla ei tuntunut olevan minkäänlaista lopputaistelua, se vain päättyi yhtä äkkiä. Joten millekään huipputasolle tämä ei missään nimessä yltänyt.
Cenan ja Edgen väliseksi päämestaruusmatsiksi tämä oli ehkä pettymys, mutta kyllähän tässä hyvää painia nähtiin. Se oli juuri näitä aikoja, kun Cenakin alkoi laajentamaan liikesettiään harrastamalla mm. liikkeitä yläköydeltä ja samalla ”5 moves of doom” läpät alkoivat vanhentua. Ajoittain tässä nähtiin oikein pirteätä edestakasäksöniä ja komeita yksittäisiä liikkeitä, mutta loppukliimaksin puuttuminen rokottaa tätä armotta.
Arvosana: *** ¼
World Heavyweight Championship Match
Kurt Angle © VS. Mark Henry w./Daivari
Smackdownin raskaassa sarjassa puhalsivat muutoksen tuulet. Aloitetaan vaikka joulukuusta, jolloin Mark Henry teki paluunsa WWE:hen pitkän tauon jälkeen. Köriläs keskeytti Batistan & Rey Mysterio ja MNM:n välisen häkkimatsin repimällä hökötyksestä oven kokonaan irti ja paiskaamalla Batistan häkin seinää vasten, maksaen heille mestaruusvyöt. Muutamassa viikossa Henrystä olikin tullut vakavastiotettava uhka Batistan mestaruudelle.
Vuoden 2006 ensimmäinen Smackdown-lähetys oli merkittävä monella tapaa. Heti show'n alussa itkuinen Batista joutui luovuttamaan vyönsä, koska hänen olkapäänsä vaati leikkausta ja noin puolen vuoden taukoa kehistä. Theodore Long ei kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan vaan järjesti jo samana iltana 20:n miehen Battle Royalin, jonka voittaja olisi uusi maailmanmestari. Yllätys olikin melkoinen, kun ottelijan viimeiseksi osallistujaksi paljastui RAW:ta edustanut Kurt Angle. Ja niinhän siinä kävi, että Angle voitti koko roskan ja maailmanmestaruuden. Viimeinen mies, jonka hän kampesi ulos kehästä oli Mark Henry. Yleisö oli kääntänyt Anglen faceksi jo aiemmin, mutta nyt hän oli sellainen ihan virallisestikin. Todisteena tästä mm. hänen antamansa potkut managerilleen Daivarille, joka tosin löysi nopeasti uuden asiakkaan Mark Henrystä. Näiden kaikkien käänteiden jälkeen miehet siis päätyivät kohtaamaan Rumblessa mm-vyöstä.
Kyllähän tämä varsin erikoinen valinta pääotteluksi oli Rumblen tai Edge-Cenan sijaan, mutta selitys sillekin saatiin aikanaan. Itse ottelu nyt oli mitä oli. Angle teki vimmatusti töitä kantaakseen isokokoisen vastustajansa edes siedettävään otteluun, ja kyllä hän siinä jollain tasolla onnistui. German Suplex ja Angle Slam olivat komeita spotteja. Kokonaisuutena toki ppv:n pääotteluksi luvattoman heikko esitys, mutta matsin jälkeiset tapahtumat sentään vähän selvensivät tämän päätöksen taustoja.
Arvosana: ** ½
Ja ne matsin jälkeiset tapahtumat sisälsivät Undertakerin paluun asianumerolla 256. Erona esim. Survivor Seriesissä nähtyyn paluuseen oli kuitenkin se, että Undertaker teki selväksi haluavansa voittaa maailmanmestaruuden. Niin ja tosiaan, hän hajotti kehän ”salamaniskullaan”, joka oli syy sille, miksi tämän piti olla illan viimeinen ottelu ja päättävä segmentti.
*** Rey Mysterio
** Triple H
* Rob Van Dam
Yhteenveto: Helposti parasta WWE:tä sitten Summerslamin. Aivan selkeä tasonnosto loppuvuoden tarjonnasta ja tässä tapahtumassa oli rutkasti sellaista suuruuden tuntua. Toki tässäkin oli omat synkät hetkensä kuten täysin turha JBL vs. Boogeyman ja päämestaruusmatsien tason pienoinen pettäminen, mutta kokonaisuutena tämä oli erittäin vahva paketti, jonka kruunasi timanttinen Rumble-matsi. Ehdottomasti suositeltava kokonaisuus, hyvä ppv. Neljäsosan lisä pamahtaa juurikin tuotantoarvoista, hyvästä yleisöstä ja suuruuden tunteesta.
Pähkinänkuorispoilerit
6-Man Cruiserweight Championship Match (7:42) ** ½
Mickie James VS. Ashley (7:46) **
JBL VS. The Boogeyman (1:57) ½
30 Man Royal Rumble Match (62:18) **** ¼ (illan paras)
John Cena VS. Edge (14:04) *** ¼
Kurt Angle VS. Mark Henry (9:31) ** ½
PPV Ranking 2006
1. TNA - Final Resolution 2,92
2. WWE - Royal Rumble 2,75
3. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,11
Sellainen se. Sitten jatketaankin helmikuuhun, jossa ensimmäisenä vastaan tulee AAO by TNA.
Sunnuntai, 29. Tammikuuta 2006
American Airlines Arena, Miami, Florida
Aaah, Royal Rumble. Joka vuosi sitä odotetaan yhtä suurella antaumuksella ja joka vuosi se potkaisee käyntiin hullun matkan, jonka päätepysäkkinä siintää WrestleMania. Luonnollisesti tapahtuman vetonaulana oli 30 miehen Rumble-matsi, mutta lisäksi oli tarjolla kahden uuden päämestarin ensimmäiset tittelipuolustukset, joten jännättävää riitti. Selostajina RAW:n puolella Joey Styles & Jerry Lawler, Smackdownilla Michael Cole & Tazz.
6-Way Match (Cruiserweight Championship)
Kid Kash © VS. Funaki VS. Jamie Noble VS. Nunzio VS. Paul London VS. Gregory Helms
Edesmenneestä WCW:stä sivuja lainaillen tapahtuma potkaistiin käyntiin sähäkällä keskisarjan äksönillä. Joulukuun Armageddonissa Juventudilta vyön voittanut Kid Kash joutui heti ensimmäisessä ppv-puolustuksessaan varsin tiukkaan saumaan. Viisi miestä vastassa, ja ottelu käytiin tornado-säännöillä, eli ensimmäinen ratkaisusuoritus voittaisi.
Kuusi miestä yhtä aikaa kehässä luo matsiin kuin matsiin sekavuutta, ja sen kasassa pitäminen vaatii melkoisen paljon. Ensimmäiset muutamat minuutit olivatkin vähän turhauttavaa katsottavaa, kun koko ajan tapahtui niin paljon, ettei oikein tiennyt mitä tässä pitäisi seurata. Ottelun edetessä meno muuttui koko ajan selkeämmäksi osan ottelijoista myydessä vammojaan kehän laidalla. Joten kyllä tässä ihan mukavaa painia nähtiin ja Paul London vastasi koko illan hurjimmasta loikasta Shooting Star Pressillä kehän ulkopuolelle. Lopputuloksena olikin varsin kelvollinen kultaista keskitietä kulkenut avausmatsi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Singles Match (Special Referee Trish Stratus)
Mickie James VS. Ashley
Trishin ja Mickien tarina jatkui tällä matsilla, jossa ensiksi mainittu toimi erikoistuomarina. Täytyy kyllä mainita, että Trish ei ole koskaan näyttänyt kuumemmalta kuin tuomaripaidassa tässä matsissa. Mutta se siitä. Mickien kieroutuneessa mielessä Ashley oli hänelle este. Hän oli nimittäin ystävystynyt Trishin kanssa, samalla vieden huomiota häneltä itseltään. Trish taasen vietti mieluummin aikaa tasapainoisen kaverin, kuten Ashleyn kanssa. Niin ja kaiken kukkuraksi vain sekunteja ennen ottelun alkua Mickie oli tunnustanut Trishille rakkautensa häntä kohtaan. Joten varsin kimurantit olivat lähtökohdat.
Totuuden nimissä Ashley Massaro oli varsin kamala painija. Tässäkin hänen hallintaosuutensa olivat varsin unettavaa katsottavaa. Mutta Mickien ja Trishin loistavat kemiat kompensoivat tätä varsin kivasti ja kantoivat noiden tylsimpienkin hetkien yli. Paljon puhuvia katseita ja näppärää sanailua ottelun tuoksinassa. Mikäli Mickiellä olisi ollut joku edes hieman taidokkaampi vastapari, niin tästä olisi voinut kehittyä varsin mukava naisten ottelu. Nyt se jäi jotenkin vajaaksi, vaikka ei missään nimessä sieltä huonoimmasta päästä ollut. Erikoismaininta ottelun päättäneelle julmalle kakkosköydeltä jysäytetylle voimapommille.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **
Singles Match
The Boogeyman VS. John 'Bradshaw' Layfield w./Jillian Hall
Kyllähän joka tapahtumassa vähintään yksi vitsimatsi pitää olla, vai mitä WWE? Tämä ajoi asian. Boogeyman oli (kuten kaikki varmasti liian elävästi muistavat) tällainen outo kasvonsa maalaava hemmo, joka söi matoja ja liikkui valtavan kellon ja savua syöksevän sauvan kanssa. Tammikuun aikana Smackdownissa oltiin nähty yksi muistettavimmista wrestlecrap-segmenteistä, kun Boogeyman oli syönyt Jillian Hallin poskessä olleen mätäkasvaimen. Jollakin ihmeen tavalla sitten oltiin päädytty ratkaisuun, jossa JBL ja Mörkömies kohtasivat.
Parempi jos eivät olisi kohdanneet. Ei sillä, että JBL mitään pushia voiton muodossa olisi kaivannut, mutta aika halvalla entisen WWE-mestarin nahka tässä myytiin. Ihan jonninjoutava ottelu, joka hädin tuskin ansaitsee puolikkaan tähden.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ½
30 Man Royal Rumble Match
Osallistujat: Tatanka, Joey Mercury, Booker T, Chris Benoit, Carlito, Sylvan, Kane, Randy Orton, Goldust, Shelton Benjamin, Viscera, Chris Masters, Shawn Michaels, Super Crazy, Matt Hardy, Chavo Guerrero, Orlando Jordan, Rob Van Dam, Animal, Eugene, Trevor Murdoch, Johnny Nitro, Bobby Lashley, Coach, Ric Flair, The Big Show, Rey Mysterio, Simon Dean, Triple H, Psicosis, Simon Dean
Harvemmin on Rumble-matsia oteltu keskellä tapahtumaa, mutta nyt sellaista ihmettä päästiin todistamaan. Panoksena oli tuttuun tapaan pääsylippu WrestleManian mestaruusotteluun. Tähtivoimaa tästä vuoden 2006 painoksesta ei puuttunut: Triple H, Rey Mysterio, Randy Orton, Shawn Michaels ja paluunsa kehään tehnyt Rob Van Dam lienevät olleet vahvimpia voittajasuosikkeja. Lisäksi joukosta löytyi sellaisia mustia hevosia kuten Carlito, Chris Masters, Big Show, Bobby Lashley ja vaikkapa Chris Benoit. Mielestäni positiivista tässä vuoden 06 Rumblessa oli se, että varsinaisia vitsiosallistujia a'la Michael Cole tai The Cat ei ollut oikeastaan laisinkaan. Toki mukana oli muutama vakkarirosteriin kuulunut huumorijobberi kuten Simon Dean, Viscera ja Sylvan, mutta ymmärrätte varmaan pointin.
Ottelu rakennettiin pitkälti kahden herran ympärille, ja he olivat numerot 1 ja 2, HHH ja Mysterio. Ensimmäiset kymmenkunta minuuttia olivat tämän kaksikon dominointia ja he käytännössä luuttusivat kehän tyhjäksi ennen seuraavaa painijaa. He olivat ottelun hahmot, mutta myös vuoden tauon jälkeen kehäpaluunsa tehnyt Rob Van Dam esiintyi edukseen ja loppupuolella leikkiin mukaan tullut Shawn Michaels totta kai toi lisäsähköä matsiin. Muita edukseen esiintyneitä hieman pienempään rooliin jääneitä hemmoja olivat Bobby Lashley, Ric Flair ja Chris Benoit. Jossakin vaiheessa kun kehässä oli enemmän jengiä homma uhkasi muuttua sekavaksi köysissä äheltämiseksi, mutta tämä vaihe kesti vain hyvin lyhyen aikaa ja se olikin matsin ainoa heikkous. Muuten tämä oli ensiluokkainen Rumble-matsi. Kehässä tapahtui koko ajan jotain, ja isoja nimiä tuli mukaan sopivin väliajoin. Jobbereiden täyttämää kehää ei siis tarvinnut katsella hetkeäkään. Kestoakin tällä oli hirmuisen paljon, ja sitten kun tähän saatiin vielä varsin tulinen lopputaistelu viimeisen kolmikon välille, niin eipä tässä moittimista ole. Rahtusen verran parempi kuin viime- tai edellisvuotinen Rumble ja viittä vaille motyc-tavaraa. Hieno matsi.
- Spoiler: näytä
Arvosana: **** ¼
WWE Championship Match
John Cena VS. Edge © w./Lita
Tasan kolme viikkoa aiemmin Edge oli järkyttänyt maailmaa lunastamalla rahapankkisalkkunsa ja voittamalla WWE-mestaruuden sen jälkeen kun John Cena oli selvinnyt helvetillisestä eliminaatiokammiosta. Tuon jälkeen Edgen itseluottamus oli kaikkien aikojen huipussaan ja RAW:ssa oli tammikuussa nähty mm. yksi kaikkien aikojen katsotuimmista segmenteistä sarjan historiassa, live sex celebration. Seksipirskeet taikka mikään muukaan ei tosin muuttanut sitä faktaa, että Cenalla oli revanssioptionsa, jonka hän tässä käytti.
Rumble-matsi oli sen verran hengästyttävää tavaraa, että pelkäsin superkorttibookkauksen vieneen mehut yleisöstä. Toki, tässä Cenan ja Edgen matsissa yleisö olisi voinut olla vieläkin kuumempi, mutta varsin hyvin miamilaiset jaksoivat mölyä pitää tässäkin. Iso hatunnosto siitä liveyleisölle. Ottelijoille ja bookkaukselle tosin ei ihan yhtä avokätisesti viitsi kiitosta jakaa. Jotenkin tuntui, että Cena tai Edge eivät kumpikaan ihan parhaimmillaan olleet, ja bookkauksessakin oli virheensä. Suurin niistä oli se, että matsilla ei tuntunut olevan minkäänlaista lopputaistelua, se vain päättyi yhtä äkkiä. Joten millekään huipputasolle tämä ei missään nimessä yltänyt.
Cenan ja Edgen väliseksi päämestaruusmatsiksi tämä oli ehkä pettymys, mutta kyllähän tässä hyvää painia nähtiin. Se oli juuri näitä aikoja, kun Cenakin alkoi laajentamaan liikesettiään harrastamalla mm. liikkeitä yläköydeltä ja samalla ”5 moves of doom” läpät alkoivat vanhentua. Ajoittain tässä nähtiin oikein pirteätä edestakasäksöniä ja komeita yksittäisiä liikkeitä, mutta loppukliimaksin puuttuminen rokottaa tätä armotta.
- Spoiler: näytä
Arvosana: *** ¼
World Heavyweight Championship Match
Kurt Angle © VS. Mark Henry w./Daivari
Smackdownin raskaassa sarjassa puhalsivat muutoksen tuulet. Aloitetaan vaikka joulukuusta, jolloin Mark Henry teki paluunsa WWE:hen pitkän tauon jälkeen. Köriläs keskeytti Batistan & Rey Mysterio ja MNM:n välisen häkkimatsin repimällä hökötyksestä oven kokonaan irti ja paiskaamalla Batistan häkin seinää vasten, maksaen heille mestaruusvyöt. Muutamassa viikossa Henrystä olikin tullut vakavastiotettava uhka Batistan mestaruudelle.
Vuoden 2006 ensimmäinen Smackdown-lähetys oli merkittävä monella tapaa. Heti show'n alussa itkuinen Batista joutui luovuttamaan vyönsä, koska hänen olkapäänsä vaati leikkausta ja noin puolen vuoden taukoa kehistä. Theodore Long ei kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan vaan järjesti jo samana iltana 20:n miehen Battle Royalin, jonka voittaja olisi uusi maailmanmestari. Yllätys olikin melkoinen, kun ottelijan viimeiseksi osallistujaksi paljastui RAW:ta edustanut Kurt Angle. Ja niinhän siinä kävi, että Angle voitti koko roskan ja maailmanmestaruuden. Viimeinen mies, jonka hän kampesi ulos kehästä oli Mark Henry. Yleisö oli kääntänyt Anglen faceksi jo aiemmin, mutta nyt hän oli sellainen ihan virallisestikin. Todisteena tästä mm. hänen antamansa potkut managerilleen Daivarille, joka tosin löysi nopeasti uuden asiakkaan Mark Henrystä. Näiden kaikkien käänteiden jälkeen miehet siis päätyivät kohtaamaan Rumblessa mm-vyöstä.
Kyllähän tämä varsin erikoinen valinta pääotteluksi oli Rumblen tai Edge-Cenan sijaan, mutta selitys sillekin saatiin aikanaan. Itse ottelu nyt oli mitä oli. Angle teki vimmatusti töitä kantaakseen isokokoisen vastustajansa edes siedettävään otteluun, ja kyllä hän siinä jollain tasolla onnistui. German Suplex ja Angle Slam olivat komeita spotteja. Kokonaisuutena toki ppv:n pääotteluksi luvattoman heikko esitys, mutta matsin jälkeiset tapahtumat sentään vähän selvensivät tämän päätöksen taustoja.
- Spoiler: näytä
Arvosana: ** ½
Ja ne matsin jälkeiset tapahtumat sisälsivät Undertakerin paluun asianumerolla 256. Erona esim. Survivor Seriesissä nähtyyn paluuseen oli kuitenkin se, että Undertaker teki selväksi haluavansa voittaa maailmanmestaruuden. Niin ja tosiaan, hän hajotti kehän ”salamaniskullaan”, joka oli syy sille, miksi tämän piti olla illan viimeinen ottelu ja päättävä segmentti.
*** Rey Mysterio
** Triple H
* Rob Van Dam
Yhteenveto: Helposti parasta WWE:tä sitten Summerslamin. Aivan selkeä tasonnosto loppuvuoden tarjonnasta ja tässä tapahtumassa oli rutkasti sellaista suuruuden tuntua. Toki tässäkin oli omat synkät hetkensä kuten täysin turha JBL vs. Boogeyman ja päämestaruusmatsien tason pienoinen pettäminen, mutta kokonaisuutena tämä oli erittäin vahva paketti, jonka kruunasi timanttinen Rumble-matsi. Ehdottomasti suositeltava kokonaisuus, hyvä ppv. Neljäsosan lisä pamahtaa juurikin tuotantoarvoista, hyvästä yleisöstä ja suuruuden tunteesta.
Pähkinänkuorispoilerit
6-Man Cruiserweight Championship Match (7:42) ** ½
Mickie James VS. Ashley (7:46) **
JBL VS. The Boogeyman (1:57) ½
30 Man Royal Rumble Match (62:18) **** ¼ (illan paras)
John Cena VS. Edge (14:04) *** ¼
Kurt Angle VS. Mark Henry (9:31) ** ½
PPV Ranking 2006
1. TNA - Final Resolution 2,92
2. WWE - Royal Rumble 2,75
3. WWE - New Year's Revolution (RAW) 2,11
Sellainen se. Sitten jatketaankin helmikuuhun, jossa ensimmäisenä vastaan tulee AAO by TNA.
-
DeadManWalking
- WrestlingAlertin johtava jääkiekkoanalyytikko
- Viestit: 8632
- Liittynyt: Ke 13.07.2005 13:51
- Paikkakunta: Kuopio + Oulu/Manchester
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Mietiskelin tässä yksi ilta, että kuka hitto sen Rumble-matsin voitti vuonna 2006. Kaikki muut viime vuosien voittajat kyllä tulivat mieleen, mutta jotenkin tämä jäi jostain syystä X täysin pimentoon.
Mutta juu, eipä tämä Rumble kyllä mikään maata mullistava ollut. Sellainen semihyvä, jossa kyllä nähtiin kaikkea täysin käsittämätöntä kuten tuo Boogeymanin ja JBL:n välinen ottelu. Myöskin tuo Mark Henryn läsnäolo tapahtuman main eventissä oli silloin hieman hauska, mutta olihan se sinällää ihan looginen.
Kiva arvostelu.
Mutta juu, eipä tämä Rumble kyllä mikään maata mullistava ollut. Sellainen semihyvä, jossa kyllä nähtiin kaikkea täysin käsittämätöntä kuten tuo Boogeymanin ja JBL:n välinen ottelu. Myöskin tuo Mark Henryn läsnäolo tapahtuman main eventissä oli silloin hieman hauska, mutta olihan se sinällää ihan looginen.
Kiva arvostelu.
Four passes break any defenseRiveni kirjoitti:Tämä ei tosin auta siihen että joku Naarajärveläinen luulee olevansa Oulusta (Ja Manchesterista). Eihän sieltä olekkaan kuin se 400 kilometriä Ouluun, vaikka tämän pahamaineisen JYPin kotokunnille on alle 100 kilometriä.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Whatin kanssa samoilla linjoilla varsinkin itse Rumblematsista sen ollessa meikäläisen silmissä parhaimmistoon kuuluvia. Ei top-femmassa, mutta ehdottomasti keskiviivan paremmalla puolella Rumblen pitkässä historiassa. Itse PPV sensijaan oli 2000-luvun heikoimpia Rumbleja Henryineen ME:ssä ja Boogeymaneineen näin vähäotteluisessa kortissa.
Big Things Poppin, Little Things Stoppin
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Et ole. Kolmas vastaava tapaus on Tetsuya Naito, joka on nykyään siellä Okadan ja Tanahashin tasolla ihan maailman parhaiden painijoiden joukossa. Hän paini Yujiro Takahashin kanssa No Limit -tiiminä TNA:ssa vuonna 2009. Yujiro ei ole niin ihmeellinen, mutta hänenkin yksi main event New Japanin pienemmässä ppv:ssä marraskuussa keräsi kolminkertaisesti ostajia verrattuna TNA:n vuoden suurimpaan ppv:hen.Saimou kirjoitti:Kaiken huippuna tämä pari vuotta sitten Samoa Joen ihmeellisenä hard-gay-henkisenä kameramiehenä nähty Okada, joka on noussut maailmanmestariksi palattuaan Japaniin (ellen sitten ole vallan sekoittanut henkilöitä Gonerin rapoja lukiessani).
Jatkan off-topicia vielä sen verran, että todellinen tarinahan on kuitenkin niissä pohjoisamerikkalaisissa painijoissa, joita TNA ei ole hyödyntänyt. New Japan -painijoita TNA ei voisi omaksi saadakaan, mutta jenkki-indyjen nimet ovat eri asia. Kun Observerin awardsit otit puheeksi, niin poimin tähän top 10 parhaat painijat viime vuonna. Siis painitaidoiltaan parhaiksi äänestetyt.
MOST OUTSTANDING WRESTLER
1. Hiroshi Tanahashi
2. Kazuchika Okada
3. Daniel Bryan
4. El Generico
5. C.M. Punk
6. Austin Aries
7. Davey Richards
8. Dolph Ziggler
9. Daisuke Sekimoto
10. Tetsuya Naito
Kolmen jo mainitun lisäksi TNA:lla oli näistä CM Punk. Ziggler oli alusta asti WWE:ssä ja Sekimoto ei TNA:han mitenkään sopisi. Aries on ainut jota he ovat osanneet hyödyntää, vaikkakin vasta tokalla yrityksellä. El Generico ei kelvannut tryoutista huolimatta ja Daniel Bryanin ei olisi pitänyt mitään tryoutia tarvitakaan. Davey Richardsia he eivät ehkä toki tarvitse. Tuo on vain yksi lista, eikä välttämättä kovin hyvä, mutta listaa ainakin joitakin taitavimpia nimiä, jotka olisivat joskus olleet TNA:n hyödynnettävissä.
Postaan nyt myös siksi, että lupaan taas vuoden tauon jälkeen kirjoittaa tänne uuden raportin WWF-tapahtumasta MSG:ssa. Näin julkisesti uhkailemalla yritän lähinnä vain pakottaa itseni vihdoin kirjoittamaan sen.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Royal Rumble 2006:lla on sydämessäni poikkeuksellisen lämmin paikka ihan pelkästään tuon openerin ja sen lopputuloksen vuoksi. Muuten tuosta ppv:stä on jäänyt aina todella p**ka fiilis, ja omissa kirjoissani se on varmaan heikoimpia Rumbleja ikinä. Rumble-ottelu saattoi ollakin aika hyvä (en muista, koska sen näkemisestä on niin paljon aikaa), mutta muuten kaikki hoidettiin päin p***että. Rumble-ottelu keskellä tapahtumaa, aika lailla mitäänsanomaton Henry vs. Angle Main Eventissä ja JBL:n ottelu Boogeymanin kanssa olivat vain pienimpiä pahoja. Lopullisesti fiilikset tuota tapahtumaa kohtaan pilasi se, kuinka WWE tappoi kaiken kiinnostuksen WWE-mestaruuskuvioihin ojentamalla vyön takaisin Cenalle vajaa kuukausi sen historiallisen New Year's Revolutionin jälkeen. Enkä voi erityisesti väittää nauttineeni Rumblenkaan loppuratkaisuista, varsinkin kun tuohon aikaan tuo Mysterion pushi ja koko Eddien nimellä ratsastaminen aiheutti automaattisen oksennusrefleksin. Oikeastaan openerin lisäksi ainut positiivinen muisto tuosta tapahtumasta on Undertakerin paluu. Mutta katsotaan, mitä mieltä olen, kun itse joskus pääsen katsomaan tuon uudestaan.
Ja mielenkiintoinen analyysi Gonerilta edellä! Jään myös odottamaan sitä arvostelua, kun sen nyt menit lupaamaan :)
Mutta palataan sitten taas vuoteen 2002.
INSURREXTION 2002
Tämä oli kolmas kerta, kun World Wrestling Federation järjesti Isossa-Brittaniassa Insurrextion-nimisen ppv:n. Perkästään brittikatsojille tarjottuja ppv-lähetyksiä oli järjestetty vuodesta 1997 lähtien, ja vuodesta 1999 alkaen niitä oli nähty kaksi vuodessa. Insurrextionista oli muodostunut WWF:n keväinen britti-ppv, ja Rebellion puolestaan järjestettiin loppuvuodesta. Vuonna 2002 Insurrextion järjestettiin Lontoossa. Yleensä britti-ppv:t ovat jääneet varsin mitäänsanomattomiksi tapahtumiksi, mutta tämä vuoden 2002 Insurrextion on jäänyt historian kirjoihin poikkeuksellisena tapahtumana. Painillinen anti ei ollut varsinaisesti mitenkään erityistä, mutta tämän Insurrextionin poikkeuksellisuuteen on 3 muuta syytä:
1) Tämä oli viimeinen ppv ja yleensäkin viimeinen painitapahtuma, jonka järjesti painipromootio nimeltä World Wrestling Federation. Lakikiista luonnonsuojelujärjestö World Wildlife Funin kanssa oli edennyt siihen vaiheeseen, että WWF:n oli pakko muuttaa nimensä. PPV:n jälkeisen päivän Raw-lähetyksestä lähtien maailman suurin painipromootio tunnettiin nimellä World Wrestling Entertainment. Muutos WWF:stä WWE:hen on monien mielestä myös merkinnyt ratkaisevaa suunnanmuutosta WWF/E:n tarjonnan tasossa.
2) Tämä oli historian ensimmäinen WWF:n ppv, jossa esiintyi vain yhden brändin painijoita. Kuten Backlashin taustatarinassa selitin, brand split oli saanut alkunsa WrestleManian jälkeen. Brand splitin alkuaikoina kaikki ppv:t olivat kuitenkin vielä molempien brändien yhtenäisiä, mutta näissä britti-ppv:eissä WWF teki poikkeuksen. Ppv:ssä esiintyi ainoastaan Raw'n kalusto, sillä Lontoon-matkalle olivat lähteneet ainoastaan Raw'n painijat.
3) ...Niin ja se matka. Se on oikeasti se asia, mistä tämä toukokuinen britti-ppv tunnetaan painifanien keskuudessa kaikkein parhaiten. Tai ei oikeastaan tätä ppv:tä, vaan paluumatka ppv:n jälkeen takaisin USA:han. Tuttavallisemmin tuota WWF:n painijoiden ja henkilökunnan lentomatkaa Britanniasta Yhdysvaltoihin kutsutaan Plane Ride From Helliksi. Miksikö? Pähkinänkuoressa: suurin osa painijoista ja muusta koneessa olevasta porukasta oli jo koneeseen astuessaan jumalattoman päissään. Joidenkin lähteiden mukaan jotkut henkilöt olivat onnistuneet käyttämään jopa vahvempia aineita kuin alkoholia. Joka tapauksessa koko lennosta muodostui aivan järkyttävä katastrofi, kun humalainen porukka alkoi... käyttäytyä kuten änkyräkännissä olevat ihmiset käyttäytyvät.
Road agent Michael Hayes alkoi tapella Bradshaw'n kanssa ja sai lopulta köniinsä. Myöhemmin Hayes sammui, ja Sean Waltman leikkasi hänen takatukkansa. Dustin Rhodes lauloi lentokoneen äänentoistolaitteiden kautta epätoivoisia serenaadeja ex-vaimolleen Terri Runnelsille, kunnes Jim Ross käski hänet pysymään hiljaa. Ric Flair keräsi erityisen paljon huomiota heilumalla ympäri lentokonetta pelkkä kaapu päällään. Ei, ei alusvaatteita. Ja lopulta ei kaapuakaan, kun Flair päätti esitellä ulottuvuuksiaan koneen lentoemännille. Paljon heikommaksi ei jäänyt Scott Hall, joka ruiskutti partavaahtoa useiden nukkuvien kollegoidensa päälle. Niin ja sitten oli vielä epäonninen Mr. Perfect, joka haastoi Brock Lesnarin tappeluun, koska oli sitä mieltä, että hän on parempi amatööripainija ja että Lesnar saa WWF:ssä aivan liikaa huomiota. Lesnarille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin niitata rasittava Hennig lentokoneen seinää vasten. Paikalle tarvittiin Triple H, Dave Finlay ja Paul Heyman rauhoittamaan tilannetta.
Plane Ride From Hellin seuraamukset olivat varsin näkyvät. Tuohon aikaan WWF:n henkilöstösuhteiden johdossa ollut Jim Ross kirjoitti netissä ilmestyneessä Ross Reportissaan tapahtuneesta, ja pahoitteli asiaa julkisesti syvästi. Rossin mukaan hän oli asemansa takia vastuussa tapahtuneista, ja hän aikoi pitää huolta, ettei vastaavaa enää tapahtuisi. Alkoholin käyttöön puututtiin myöhemmillä matkoilla paljon tarkemmin, ja käyttäytymishäiriöihin puututtiin näkyvästi. Myös tästä Plane Ride From Hellistä saivat kärsiä kaikkein pahimmin öykkäröineet painijat. Hayes ja Rhodes saivat kärsiä pienistä "kurinpidollisista toimenpiteistä" (eli backstage heatista) pitkän aikaa, mutta huonoiten kävi Scott Hallille ja Curt Hennigille, joiden WWF-sopimukset purettiin pian tapahtuneen jälkeen. Erityisen ikävää tämä oli tietenkin Hennigille, jonka katsottiin olevan yksin vastuussa Lesnar-tappelusta. Joka tapauksessa Hallin ja Mr. Perfectin WWF-urat olivat tämän jälkeen lopullisesti ohi. Hallin tapaus on tosin hieman epäselvempi, koska hän oli ilmeisesti muutenkin jo lähtökuopissaan ennen näitä tapahtumia.
--------------------------------
Sitten itse tapahtumaan. Selostajinamme Raw-selostajat JR ja King.
Eddie Guerrero (c) vs. Rob Van Dam - WWF Intercontinental Championship
Eddien ja RVD:n feud ei ollut suinkaan päättynyt Backlashiin. Ennemminkin se oli vain tulistunut sen jälkeen, kun Guerrero oli heti ensimmäisessä ppv-ottelussaan paluunsa jälkeen onnistunut kevyellä huijauksella voittamaan Intercontinental-mestaruuden RVD:ltä. Van Dam ei ollut alkuunkaan tyytyväinen siihen, että hänen IC-mestaruuskautensa jäi vajaan kuukauden mittaiseksi, ja nyt hän sai brittiyleisön edessä ensimmäisen mahdollisuutensa vyön takaisin voittamiseksi.
Minun mielestäni nyt otettiin selvästi askel oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin selvästi vastarannan kiiski, koska monien muiden arvostelijoiden mielestä tämä oli huonompi ottelu kuin Backlashin kohtaaminen. No, samapa se minulle. Minä viihdyin tätä katsoessa enemmän. Tämä oli selvästi vauhdikkaampaa, toimivampaa ja viihdyttävämpää menoa kuin Backlashin ottelussa. Tässäkin oli jonkun verran luovutusliikkeitä ja teknistä painia. Tällä kertaa se oli kuitenkin hyvin perusteltu, sillä Eddie teloi tehokkaasti RVD:n jalkaa, ja RVD myi vammansa vakuuttavan näköisesti - lukuun ottamatta loppua, jossa Van Damin myyminen kieltämättä vähän unohtui. Tärkeintä oli kuitenkin, että teknisen painin lisäksi ottelu oli paljon menevämpi kuin BL:ssä, ja koko ajan tapahtui oikeasti jotain. Monet high flying -liikkeet olivat juuri sellaisia, jollaisia näiltä kahdelta ollaan totuttu näkemään. Tämä oli nyt juuri sellaista Eddie vs. RVD -painia, jota voisin katsoa vaikka kuinka pitkään, koska tästä vain tulee äärettömän hyvä mieli. Ainut pieni heikkous oli ottelun hiukan laimea lopetus, joka vieläpä tuli liian aikaisin, mutta jäipähän minulle jotain odotettavaa vielä tulevaisuudenkin Eddie vs. RVD -otteluilta. Hieno avaus illalle.
***½ (11:23)
Voittaja:
Jacqueline & Trish Stratus vs. Jazz & Molly Holly
Backlashin jälkeen WWF Women's-mestari Jazz oli lyöttäytynyt yhteen Molly Hollyn kanssa. Molly oli auttanut Jazzia säilyttämään vyönsä ottelussa heidän yhteistä vihollistaan Trish Stratusta vastaan. "Neitseellinen" Molly oli saanut houkuteltua myös Jazzin mukaan tähän WWF:n naispainijoiden seksuaalisuuden paheksuntaan. Heidän mielestään Trish Stratus ja Jacqueline olivat pahimpia esimerkkejä siitä, miten naispainijat esittelevät taitojensa sijaan vain muotojaan. Niinpä Trish ja samassa rysäyksessä faceksi kääntynyt Jacqueline kävivät näiden syytöksien jälkeen varsin voimallisesti Jazzin ja Mollyn kimppuun.
Hyväntuulinen ja kaikin puolin kiva naisten ottelu, jossa tapahtuikin yllättävän paljon. Ensimmäisten minuuttien aikana meno oli vielä vähän hapuilua mutta silloinkin jo ihan kohtuullista naisten painia. Paini muuttui kuitenkin sitä paremmaksi ja viihdyttävämmäksi mitä pidemmälle ottelu eteni. Lopputaistelu oli buukattu oikeasti hyvin. Jacqueline näytti tässä ottelussa taas vaihteeksi yllättävän hyvältä, vaikka hänen otteensa välillä ovat olleet jo heikompia. Kokonaisuutena ottelu oli juuri sellainen kiva naisten ottelu, joka sopi tähän kohtaan kortissa mallikkaasti.
** (7:40)
Voittajat:
Bradshaw vs. X-Pac
Bradshaw jatkoi Backlashin jälkeenkin rajua taisteluaan new World orderia vastaan. Uusin käänne tässä taistelussa nähtiin BL:n jälkeen Raw'ssa, jossa nWo oli kolkannut Bradshaw'n takahuoneissa tajuttomaksi juuri, kun Bradshaw'n olisi pitänyt otella Steve Austinin joukkueparina Scott Hallia ja X-Pacia vastaan. Nyt Bradshaw oli kuitenkin taas painikunnossa, ja hän tahtoi päästä kostamaan nWo:lle ja tällä kertaa nimen omaan X-Pacille sen, kuinka halpamaisesti nWo oli hyökännyt hänen kimppuunsa.
Ihan mukava ottelu, jossa erityisesti Bradshaw pisti itsensä kunnolla likoon - kenties suuren pushin toivossa. Bradshaw myi X-Pacin iskut hyvin ja jopa bleidasi tämmöisessä pikku-ppv:n keskikortin ottelussa. X-Paciakin oli kiva nähdä pitkästä aikaa kehässä, vaikkei hän tässä ottelussa tuntunutkaan olevan ihan parhaassa vireessään. Yleisö chanttasi alussa tuttua "X-Pac Sucks" -chanttia tosi kovaa mutta hiljeni pian ottelun alkamisen jälkeen ihmeellisesti, mikä oli kieltämättä vähän harmi. Kokonaisuutena ottelu oli kuitenkin hyvä paketti, jota katsoessa viihtyi mukavasti. Ei tätä silti miksikään superotteluksi voi kutsua. Siihen tarvittaisiin paremmin yhteensopiva ottelijapari. Brawlaaja ja light heavyweight -painija eivät kieltämättä ole ihan ykkösvalinta. Lähtökohtiin nähden Bradshaw ja X-Pac tekivät kuitenkin oikein hyvää työtä tässä nWo-kuviota jatkavassa ottelussa.
**½ (8:47)
Voittaja:
Steven Richards (c) vs. Booker T - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Jos alkaisin selittää kaikki HC-mestaruuden vaihdokset, jotka oli nähty WrestleManian jälkeen, tämä arvosteluteksti ei päättyisi koskaan. 24/7-säännön ansiosta vyö oli vaihtanut omistajaansa jatkuvasti, mutta vyön jäätyä Raw'n puolelle kaikkein hartaimmin mestaruutta oli onnistunut pitämään hallussaan singles-uralle siirtynyt ja face-turnin tehnyt Bubba Ray Dudley. Bubba Ray kuitenkin hävisi vyönsä tätä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa, jossa hänen oli tarkoitus puolustaa vyötään Women's-mestari Jazzia vastaan. Kesken tuon ottelun mukaan saapui yllättäen Steven Richards (koska 24/7-säännöt sallivat sen), ja uuden yhteistyökumppaninsa Jazzin suosiollisella avustuksella hän selätti Bubba Rayn. Nyt Richards oli ensimmäisen mestaruudenpuolustuksensa edessä. Hänen vastustajansa oli hiukan toista tasoa, sillä haastajaksi ilmaantui viisinkertainen WCW-mestari Booker T.
Tässä ottelussa oli paljon vähemmän hardcorea ja paljon enemmän tasaväkistä painia kuin olin etukäteen odottanut tältä otteluparilta. Richards vs. Booker T HC-ottelussa kuulosti paperilla lähinnä aseilla täytetyltä squashilta, ja alkuvaiheiden perusteella siltä tämä vaikuttikin. Yhtäkkiä Richards kuitenkin heräsi ottelussa taisteluun mukaan, ja tästä kehkeytyi kohtuullisen pitkä ja oikeasti tasaväkinen kamppailu. Samalla aseiden käyttö jäi minimiin, ja ottelun HC-status jäi lähinnä nimelliseksi. En ole ollenkaan varma, oliko tämä yllättävä käänne ottelussa hyvä asia. Loppujen lopuksi käteen jäi kaipuu kunnollisesta HC-mäiskinnästä ja tv-ottelun tasolla ollut tasaväkinen vääntö, jossa ei kyllä mitään varsinaista vikaa ollut. Itseäni kuitenkin häiritsi tosi paljon se, kuinka heikosti WWF on viime aikoinut buukannut Booker T:tä, joka voisi aivan hyvin painia ME-tasolla. Tässä ottelussa yleisö oli muuten selvästi Bookerin puolella, vaikka hän heel virallisesti olikin. Ottelun jälkeen nähtiin vielä useita HC-mestaruudenvaihdoksia, joihin sekaantuivat muun muassa Tommy Dreamerin ja Justin Crediblen joukkue (Dreamerin ja Crediblen yhteistyö oli ilmeisesti WWF:n viimeisin tapa haistattaa pitkät ECW-faneille) ja viimeisen WWF ppv -esiintymisensä tehnyt Crash Holly.
** (10:32)
Voittaja:
Hardy Boyz vs. Brock Lesnar & Shawn Stasiak w/ Paul Heyman
Hardyn veljesten sota Brock Lesnarin kanssa ei ollut päättynyt vielä Backlashiin, jossa Lesnar tuhosi Jeff Hardyn ottelussa niin pahasti, että tuomarin oli lopetettava matsi kesken. Pian BL:n jälkeen Matt palasi sairaslomaltaan, jonka Lesnar oli hänelle alun perin aiheuttanut, ja kohtasi Brockin virallisessa ottelussa. Se päättyi samalla tavalla tuomarin keskeytykseen kuin Lesnarin ottelu Jeff Hardya vastaan. Nyt Hardyt olivat ehtineet toipua tovin iskuistaan, ja selvästi masokistimaisen luonteenpiirteensä vuoksi he tahtoivat jälleen painia Lesnaria vastaan. Tällä kertaa he tahtoivat kuitenkin olla molemmat kehässä samaan aikaan, ja niinpä he vaativat, että ottelusta tehdään joukkueottelu. Lesnar ja Paul Heyman valitsivat Lessun joukkuepariksi Shawn Stasiakin, joka oli pian WrestleManian jälkeen mennyt lopullisesti sekaisin ja alkanut väittää olevansa kotoisin Planet Stasiakista. Päänsä sisällä ääniä kuuleva Stasiak oli Lesnar & Heyman -kaksikon mielestä juuri sopiva joukkuepari, koska hän tajuaisi pysyä koko ottelun ajan ringsidellä ja antaa Lesnarin hoidella Hardy-kaksikon yksinään.
Olihan tämä tavallaan ihan hauskasti buukattu ottelu. Kuten arvata saattoi, Stasiak ei tyytynyt pysymään vain ringsidellä, ja hän hoitikin oman roolinsa sekopäisenä hyypiönä todella malikkaasti. Lesnar puolestaan näytti pirun vakuuttavalta dominoidessaan Hardyja, eikä Hardyjenkaan osuudessa ollut mitään vikaa. Veljekset myivät Lesnarin iskut erinomaisesti ja hoitivat omat hallintavaiheensa tutun varmalla tyylillä. Kieltämättä tästä ottelusta kokonaisuudessaan jäi enemmänkin fiilis komediapainotteisesta tv-ottelusta kuin mistään erityisen totisesta ppv-ottelusta, mutta tämä kuitenkin onnistui viihdyttämään minua. Olisi siis voinut mennä huonomminkin.
** (6:54)
Voittajat:
Spike Dudley (c) vs. William Regal - WWF European Championship
European-mestaruus oli Intercontinental- ja Hardcore-vöiden ohella kolmas titteli, josta oli tullut brand splitin jälkeen Raw'n yksinomaisuutta. Pian WM:n jälkeen ex IC-mestari William Regal oli voittanut vyön Diamond Dallas Pagelta ja tullut sen jälkeen draftatuksi Raw'hon. Siellä hän joutui puolustamaan vyötään monia midcardilaisia vastaan. Regal onnistui pitämään vyötä hallussaan halpamaisilla keinoillaan, kunnes piskuinen Spike Dudley pisti hänet maistamaan omaa lääkettään iskemällä Regalin tajuttomaksi nyrkkiraudalla ja viemällä häneltä mestaruuden. Nyt Regalilla oli mahdollisuus mestaruuden takaisin voittamiseksi oman kotiyleisönsä edessä. Regal ei kuitenkaan ollut erityisen suosittu tässä ottelussa, sillä hän oli ehtinyt jo mollata kaikkia paikalla olevia ennen ottelun alkua.
Ottelullinen anti jäi tässä aikamoisen vähäiseksi. Tavallaan toki ymmärrän buukkauksen idean, koska William Regal vs. Spike Dudley ei kieltämättä kuulosta miltään superottelulta. Niinpä WWF päätti buukata tämän ottelun kokonaan Spike Dudleyn "loukkaantumisen" varaan. Tavallaan ihan toimiva ratkaisu, joka toi poikkeavuutta tällaiseen alakortin otteluun, mutta toisaalta tässä buukkauksessa unohdettiin kaikki logiikka. Jos Spiken nilkka olisi oikeasti murtunut, ottelu olisi keskeytetty saman tien. Niinpä koko ottelun loppupuolisko tuntui vain yksinkertaisesti tyhmältä, vaikka Regalin dominointi olikin vakuuttavan näköistä. Ei tästä paljoa sanottavaa kokonaisuudessaan jäänyt. Alas on European-vyökin tullut merkittävyydessään.
* (4:56)
Voittaja:
Big Show vs. Steve Austin - Special Referee: Ric Flair
Tämän ottelun taustatarina sai alkunsa erikoistuomari Ric Flairista, joka tuomaroi myös Steve Austinin edellistä ppv-ottelua Backlashissa. Tuo ottelu päättyi hyvin kyseenalaisesti, kun Undertaker selätti Austinin. Austin nosti jalkansa köydelle kesken selätyksen, mutta Ric Flair ei huomannut tätä vaan laski kolmeen. Jälkeenpäin Austin oli tietenkin aivan raivoissaan Ric Flairille. Miesten välit olivat olleet ongelmalliset siitä lähtien, kun Austin liittyi Raw'hon muttei saanut suoraan ojennettuna itselleen ykköshaastajan asemaa. Flair yritti kaikin keinoin pitää välit Austinin kanssa mahdollisimman hyvänä, ja hän yritti sovitella tilannetta buukkaamalla Raw'hon joukkueottelun nWo vs. Steve Austin & Bradshaw, jossa Austin pääsisi purkamaan raivoaan nWo:hon. Tilanne kuitenkin muuttui, kun nWo pieksi Bradshaw'n ottelukyvyttömäksi ennen Main Eventiä. Flair yritti pelastaa tilanteen määräämällä Austinin uudeksi joukkuepariksi Big Show'n, jolle WWF ei ollut tuntunut keksivät mitään järkevää käyttöä yli vuoteen (tai oikeastaan siitä lähtien, kun hän jäi keväällä 2000 pitkälle tauolleen). Show oli kuitenkin draftattu Raw'hon, jossa hän oli dominoinut alakorttia isona face-nimenä... Kunnes tuossa Raw'n Main Eventissä kaikki muuttui. Big Show kääntyi shokeeraavasti Austinia vastaan ja liittyi osaksi new World orderia! Show'sta tuli siis nWo:n uusin jäsen, ja samalla Austinin hit listan kärkinimi. Miesten välille buukattiin ottelu Insurrextioniin, ja Flair teki itsestään ottelun "kakkostuomarin", joka huolehtisi siitä, ettei nWo sekaantuisi otteluun.
Olen tämän ottelun osalta ilmeisesti aivan vastakkaista mieltä kuin kaikki muut arvostelijat, ja ehkä tässä tapauksessa minua voi syyttääkin pienestä yliarvostelusta, mutta minusta tämä ottelu ansaitsee puhtaat paperit ja hyvän arvosanan. Tämä oli nimittäin oppikirjamainen esimerkki siitä, kuinka kunniakkaasti voidaan hoitaa ottelu, joka ei paperilla kuulosta millään tavalla mielenkiintoiselta. Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että Big Show vs. Steve Austin on periaatteessa ppv-tasolla lähes ennennäkemätön taistelupari, mutta toisaalta siihen on syynsä. Tämä kaksikko ei ole koskaan kuulostanut kovin houkuttelevalta feudkaksikolta. Tällaisessa pikku-ppv:n semi-ME:n roolissa näiden miesten ottelu toimi kuitenkin oikeasti malliikkasti. Erityisen paljon siihen vaikutti se, että ottelulla oli todella selvä rakenne. Austin teloi Show'n jalkaa tyylikkäästi, ja Show myi ottamansa vammat hyvin. Lopputaistelu oli myös hoidettu tosi hyvin, ja nWo:nkin rooli oli juuri sopiva. Rakenteensa ja toimintansa osalta tämä oli hyvä ottelu ja roolissaan juuri sellainen kuin sopi toivoa. Ei tällaisia liikaa jaksa katsoa, mutta mielestäni tämä ei ole millään tavalla ansainnut kaikkea sitä kuraa, jota tälle on kaadettu niskaan. Austin teki hitosti työtä saadakseen aikaan yllättävän toimivan ottelun.
*** (16:00)
Voittaja:
Undertaker vs. Triple H
Undertaker oli aiheuttanut Triple H:lle mestaruustappion Backlashissa käydyssä ottelussa Hulk Hogania vastaan. Triple H oli tästä ymmärretävästi aivan raivoissaan. Mestaruus oli ollut HHH:n tärkein motivaatio kehään palaamiselle loukkaantumisen jälkeen. Nyt vyö oli riistetty häneltä vajaan kuukauden hallussapidon jälkeen. Triple H tahtoi kostaa Undertakerille. Virallisesti Hunter oli osa Smackdownin rosteria mestaruustappionsa jälkeen. Silti hän ilmestyi ppv:n jälkeen Raw'hon ja hyökkäsi Undertakerin kimppuun brutaalisti. Undertaker vastasi samalla mitalla seuraavassa Smackdownissa. Insurrextioniin buukattiin vihantäyteinen ottelu näiden eri brändeihin kuuluvien painijoiden välille.
Hyvä päätös illalle. Ei tämä Undertakerin ja Triple H:n paras ottelu, mutta miehet pistivät kroppansa ihan kunnolla likoon tässä mäiskinnässä, eikä havaittavissa ollut sellaista samanlaista säästelyä kuin yleensä painijoilla on näissä britti-ppv:issä. Toki tämä ei ollut mikään suuri HC-mättö, mutta sellaiseksi tätä ei ollut tarkoitettukaan. Sen sijaan kyseessä oli aika lailla niin intenssiivinen painiottelu kuin Singles Match voi vain olla. Undertakerkin otti kovaa bumppia muun muassa lentämällä ilmaan hemmetin korkealle Back Body Dropissa. Triple H otti totutusti iskuja vastaan, ja äijät jopa rikkoivat kehäköydet ottelun aikana. Tässä oli menoa ja meininkiä, mutta huipputasolle oltaisiin sitten vaadittu jo vielä jotain oikeasti todella ainutlaatuista. Sellaista tässä ei kuitenkaan ollut, vaikka aikamoisen kovatasoisesta ottelusta oli kyse.
***½ (14:29)
Voittaja:
** Rob Van Dam
* Undertaker
Kokonaisarvio Insurrextionista: Taas kerran tuttua britti-ppv-laatua. Periaatteessa mikään ei ollut kamalaa kuraa, ja pari ottelua olivat tasoltaan yllättävänkin korkealaatuisia, mutta lopulta mikään ei kuitenkaan ollut ennennäkemätöntä tai sellaista, mitä ei muissa ppv:eissä hoidettaisi paremmin. Näiden katsominen tuntuu vähän samalta kuin Rainbow-kahvin juominen. Periaatteessa samaa tavaraa, mutta nautinto ei ole koskaan lähelläkään samaa tasoa kuin ehdan tuotteen kohdalla. Kehno.
1. WWF WrestleMania X8 - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. WWF Backlash - Ok
4. WWF No Way Out - Ok
---------------
5. WWF Insurrextion - Kehno
---------------
6. WWA The Revolution - Surkea
7. WWA The Eruption - Surkea
8. WWA The Inception - Surkea
Seuraavaksi Judgment Day.
Ja mielenkiintoinen analyysi Gonerilta edellä! Jään myös odottamaan sitä arvostelua, kun sen nyt menit lupaamaan :)
Mutta palataan sitten taas vuoteen 2002.
INSURREXTION 2002
Tämä oli kolmas kerta, kun World Wrestling Federation järjesti Isossa-Brittaniassa Insurrextion-nimisen ppv:n. Perkästään brittikatsojille tarjottuja ppv-lähetyksiä oli järjestetty vuodesta 1997 lähtien, ja vuodesta 1999 alkaen niitä oli nähty kaksi vuodessa. Insurrextionista oli muodostunut WWF:n keväinen britti-ppv, ja Rebellion puolestaan järjestettiin loppuvuodesta. Vuonna 2002 Insurrextion järjestettiin Lontoossa. Yleensä britti-ppv:t ovat jääneet varsin mitäänsanomattomiksi tapahtumiksi, mutta tämä vuoden 2002 Insurrextion on jäänyt historian kirjoihin poikkeuksellisena tapahtumana. Painillinen anti ei ollut varsinaisesti mitenkään erityistä, mutta tämän Insurrextionin poikkeuksellisuuteen on 3 muuta syytä:
1) Tämä oli viimeinen ppv ja yleensäkin viimeinen painitapahtuma, jonka järjesti painipromootio nimeltä World Wrestling Federation. Lakikiista luonnonsuojelujärjestö World Wildlife Funin kanssa oli edennyt siihen vaiheeseen, että WWF:n oli pakko muuttaa nimensä. PPV:n jälkeisen päivän Raw-lähetyksestä lähtien maailman suurin painipromootio tunnettiin nimellä World Wrestling Entertainment. Muutos WWF:stä WWE:hen on monien mielestä myös merkinnyt ratkaisevaa suunnanmuutosta WWF/E:n tarjonnan tasossa.
2) Tämä oli historian ensimmäinen WWF:n ppv, jossa esiintyi vain yhden brändin painijoita. Kuten Backlashin taustatarinassa selitin, brand split oli saanut alkunsa WrestleManian jälkeen. Brand splitin alkuaikoina kaikki ppv:t olivat kuitenkin vielä molempien brändien yhtenäisiä, mutta näissä britti-ppv:eissä WWF teki poikkeuksen. Ppv:ssä esiintyi ainoastaan Raw'n kalusto, sillä Lontoon-matkalle olivat lähteneet ainoastaan Raw'n painijat.
3) ...Niin ja se matka. Se on oikeasti se asia, mistä tämä toukokuinen britti-ppv tunnetaan painifanien keskuudessa kaikkein parhaiten. Tai ei oikeastaan tätä ppv:tä, vaan paluumatka ppv:n jälkeen takaisin USA:han. Tuttavallisemmin tuota WWF:n painijoiden ja henkilökunnan lentomatkaa Britanniasta Yhdysvaltoihin kutsutaan Plane Ride From Helliksi. Miksikö? Pähkinänkuoressa: suurin osa painijoista ja muusta koneessa olevasta porukasta oli jo koneeseen astuessaan jumalattoman päissään. Joidenkin lähteiden mukaan jotkut henkilöt olivat onnistuneet käyttämään jopa vahvempia aineita kuin alkoholia. Joka tapauksessa koko lennosta muodostui aivan järkyttävä katastrofi, kun humalainen porukka alkoi... käyttäytyä kuten änkyräkännissä olevat ihmiset käyttäytyvät.
Road agent Michael Hayes alkoi tapella Bradshaw'n kanssa ja sai lopulta köniinsä. Myöhemmin Hayes sammui, ja Sean Waltman leikkasi hänen takatukkansa. Dustin Rhodes lauloi lentokoneen äänentoistolaitteiden kautta epätoivoisia serenaadeja ex-vaimolleen Terri Runnelsille, kunnes Jim Ross käski hänet pysymään hiljaa. Ric Flair keräsi erityisen paljon huomiota heilumalla ympäri lentokonetta pelkkä kaapu päällään. Ei, ei alusvaatteita. Ja lopulta ei kaapuakaan, kun Flair päätti esitellä ulottuvuuksiaan koneen lentoemännille. Paljon heikommaksi ei jäänyt Scott Hall, joka ruiskutti partavaahtoa useiden nukkuvien kollegoidensa päälle. Niin ja sitten oli vielä epäonninen Mr. Perfect, joka haastoi Brock Lesnarin tappeluun, koska oli sitä mieltä, että hän on parempi amatööripainija ja että Lesnar saa WWF:ssä aivan liikaa huomiota. Lesnarille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin niitata rasittava Hennig lentokoneen seinää vasten. Paikalle tarvittiin Triple H, Dave Finlay ja Paul Heyman rauhoittamaan tilannetta.
Plane Ride From Hellin seuraamukset olivat varsin näkyvät. Tuohon aikaan WWF:n henkilöstösuhteiden johdossa ollut Jim Ross kirjoitti netissä ilmestyneessä Ross Reportissaan tapahtuneesta, ja pahoitteli asiaa julkisesti syvästi. Rossin mukaan hän oli asemansa takia vastuussa tapahtuneista, ja hän aikoi pitää huolta, ettei vastaavaa enää tapahtuisi. Alkoholin käyttöön puututtiin myöhemmillä matkoilla paljon tarkemmin, ja käyttäytymishäiriöihin puututtiin näkyvästi. Myös tästä Plane Ride From Hellistä saivat kärsiä kaikkein pahimmin öykkäröineet painijat. Hayes ja Rhodes saivat kärsiä pienistä "kurinpidollisista toimenpiteistä" (eli backstage heatista) pitkän aikaa, mutta huonoiten kävi Scott Hallille ja Curt Hennigille, joiden WWF-sopimukset purettiin pian tapahtuneen jälkeen. Erityisen ikävää tämä oli tietenkin Hennigille, jonka katsottiin olevan yksin vastuussa Lesnar-tappelusta. Joka tapauksessa Hallin ja Mr. Perfectin WWF-urat olivat tämän jälkeen lopullisesti ohi. Hallin tapaus on tosin hieman epäselvempi, koska hän oli ilmeisesti muutenkin jo lähtökuopissaan ennen näitä tapahtumia.
--------------------------------
Sitten itse tapahtumaan. Selostajinamme Raw-selostajat JR ja King.
Eddie Guerrero (c) vs. Rob Van Dam - WWF Intercontinental Championship
Eddien ja RVD:n feud ei ollut suinkaan päättynyt Backlashiin. Ennemminkin se oli vain tulistunut sen jälkeen, kun Guerrero oli heti ensimmäisessä ppv-ottelussaan paluunsa jälkeen onnistunut kevyellä huijauksella voittamaan Intercontinental-mestaruuden RVD:ltä. Van Dam ei ollut alkuunkaan tyytyväinen siihen, että hänen IC-mestaruuskautensa jäi vajaan kuukauden mittaiseksi, ja nyt hän sai brittiyleisön edessä ensimmäisen mahdollisuutensa vyön takaisin voittamiseksi.
Minun mielestäni nyt otettiin selvästi askel oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin selvästi vastarannan kiiski, koska monien muiden arvostelijoiden mielestä tämä oli huonompi ottelu kuin Backlashin kohtaaminen. No, samapa se minulle. Minä viihdyin tätä katsoessa enemmän. Tämä oli selvästi vauhdikkaampaa, toimivampaa ja viihdyttävämpää menoa kuin Backlashin ottelussa. Tässäkin oli jonkun verran luovutusliikkeitä ja teknistä painia. Tällä kertaa se oli kuitenkin hyvin perusteltu, sillä Eddie teloi tehokkaasti RVD:n jalkaa, ja RVD myi vammansa vakuuttavan näköisesti - lukuun ottamatta loppua, jossa Van Damin myyminen kieltämättä vähän unohtui. Tärkeintä oli kuitenkin, että teknisen painin lisäksi ottelu oli paljon menevämpi kuin BL:ssä, ja koko ajan tapahtui oikeasti jotain. Monet high flying -liikkeet olivat juuri sellaisia, jollaisia näiltä kahdelta ollaan totuttu näkemään. Tämä oli nyt juuri sellaista Eddie vs. RVD -painia, jota voisin katsoa vaikka kuinka pitkään, koska tästä vain tulee äärettömän hyvä mieli. Ainut pieni heikkous oli ottelun hiukan laimea lopetus, joka vieläpä tuli liian aikaisin, mutta jäipähän minulle jotain odotettavaa vielä tulevaisuudenkin Eddie vs. RVD -otteluilta. Hieno avaus illalle.
***½ (11:23)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Jacqueline & Trish Stratus vs. Jazz & Molly Holly
Backlashin jälkeen WWF Women's-mestari Jazz oli lyöttäytynyt yhteen Molly Hollyn kanssa. Molly oli auttanut Jazzia säilyttämään vyönsä ottelussa heidän yhteistä vihollistaan Trish Stratusta vastaan. "Neitseellinen" Molly oli saanut houkuteltua myös Jazzin mukaan tähän WWF:n naispainijoiden seksuaalisuuden paheksuntaan. Heidän mielestään Trish Stratus ja Jacqueline olivat pahimpia esimerkkejä siitä, miten naispainijat esittelevät taitojensa sijaan vain muotojaan. Niinpä Trish ja samassa rysäyksessä faceksi kääntynyt Jacqueline kävivät näiden syytöksien jälkeen varsin voimallisesti Jazzin ja Mollyn kimppuun.
Hyväntuulinen ja kaikin puolin kiva naisten ottelu, jossa tapahtuikin yllättävän paljon. Ensimmäisten minuuttien aikana meno oli vielä vähän hapuilua mutta silloinkin jo ihan kohtuullista naisten painia. Paini muuttui kuitenkin sitä paremmaksi ja viihdyttävämmäksi mitä pidemmälle ottelu eteni. Lopputaistelu oli buukattu oikeasti hyvin. Jacqueline näytti tässä ottelussa taas vaihteeksi yllättävän hyvältä, vaikka hänen otteensa välillä ovat olleet jo heikompia. Kokonaisuutena ottelu oli juuri sellainen kiva naisten ottelu, joka sopi tähän kohtaan kortissa mallikkaasti.
** (7:40)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Bradshaw vs. X-Pac
Bradshaw jatkoi Backlashin jälkeenkin rajua taisteluaan new World orderia vastaan. Uusin käänne tässä taistelussa nähtiin BL:n jälkeen Raw'ssa, jossa nWo oli kolkannut Bradshaw'n takahuoneissa tajuttomaksi juuri, kun Bradshaw'n olisi pitänyt otella Steve Austinin joukkueparina Scott Hallia ja X-Pacia vastaan. Nyt Bradshaw oli kuitenkin taas painikunnossa, ja hän tahtoi päästä kostamaan nWo:lle ja tällä kertaa nimen omaan X-Pacille sen, kuinka halpamaisesti nWo oli hyökännyt hänen kimppuunsa.
Ihan mukava ottelu, jossa erityisesti Bradshaw pisti itsensä kunnolla likoon - kenties suuren pushin toivossa. Bradshaw myi X-Pacin iskut hyvin ja jopa bleidasi tämmöisessä pikku-ppv:n keskikortin ottelussa. X-Paciakin oli kiva nähdä pitkästä aikaa kehässä, vaikkei hän tässä ottelussa tuntunutkaan olevan ihan parhaassa vireessään. Yleisö chanttasi alussa tuttua "X-Pac Sucks" -chanttia tosi kovaa mutta hiljeni pian ottelun alkamisen jälkeen ihmeellisesti, mikä oli kieltämättä vähän harmi. Kokonaisuutena ottelu oli kuitenkin hyvä paketti, jota katsoessa viihtyi mukavasti. Ei tätä silti miksikään superotteluksi voi kutsua. Siihen tarvittaisiin paremmin yhteensopiva ottelijapari. Brawlaaja ja light heavyweight -painija eivät kieltämättä ole ihan ykkösvalinta. Lähtökohtiin nähden Bradshaw ja X-Pac tekivät kuitenkin oikein hyvää työtä tässä nWo-kuviota jatkavassa ottelussa.
**½ (8:47)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Steven Richards (c) vs. Booker T - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Jos alkaisin selittää kaikki HC-mestaruuden vaihdokset, jotka oli nähty WrestleManian jälkeen, tämä arvosteluteksti ei päättyisi koskaan. 24/7-säännön ansiosta vyö oli vaihtanut omistajaansa jatkuvasti, mutta vyön jäätyä Raw'n puolelle kaikkein hartaimmin mestaruutta oli onnistunut pitämään hallussaan singles-uralle siirtynyt ja face-turnin tehnyt Bubba Ray Dudley. Bubba Ray kuitenkin hävisi vyönsä tätä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa, jossa hänen oli tarkoitus puolustaa vyötään Women's-mestari Jazzia vastaan. Kesken tuon ottelun mukaan saapui yllättäen Steven Richards (koska 24/7-säännöt sallivat sen), ja uuden yhteistyökumppaninsa Jazzin suosiollisella avustuksella hän selätti Bubba Rayn. Nyt Richards oli ensimmäisen mestaruudenpuolustuksensa edessä. Hänen vastustajansa oli hiukan toista tasoa, sillä haastajaksi ilmaantui viisinkertainen WCW-mestari Booker T.
Tässä ottelussa oli paljon vähemmän hardcorea ja paljon enemmän tasaväkistä painia kuin olin etukäteen odottanut tältä otteluparilta. Richards vs. Booker T HC-ottelussa kuulosti paperilla lähinnä aseilla täytetyltä squashilta, ja alkuvaiheiden perusteella siltä tämä vaikuttikin. Yhtäkkiä Richards kuitenkin heräsi ottelussa taisteluun mukaan, ja tästä kehkeytyi kohtuullisen pitkä ja oikeasti tasaväkinen kamppailu. Samalla aseiden käyttö jäi minimiin, ja ottelun HC-status jäi lähinnä nimelliseksi. En ole ollenkaan varma, oliko tämä yllättävä käänne ottelussa hyvä asia. Loppujen lopuksi käteen jäi kaipuu kunnollisesta HC-mäiskinnästä ja tv-ottelun tasolla ollut tasaväkinen vääntö, jossa ei kyllä mitään varsinaista vikaa ollut. Itseäni kuitenkin häiritsi tosi paljon se, kuinka heikosti WWF on viime aikoinut buukannut Booker T:tä, joka voisi aivan hyvin painia ME-tasolla. Tässä ottelussa yleisö oli muuten selvästi Bookerin puolella, vaikka hän heel virallisesti olikin. Ottelun jälkeen nähtiin vielä useita HC-mestaruudenvaihdoksia, joihin sekaantuivat muun muassa Tommy Dreamerin ja Justin Crediblen joukkue (Dreamerin ja Crediblen yhteistyö oli ilmeisesti WWF:n viimeisin tapa haistattaa pitkät ECW-faneille) ja viimeisen WWF ppv -esiintymisensä tehnyt Crash Holly.
** (10:32)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Hardy Boyz vs. Brock Lesnar & Shawn Stasiak w/ Paul Heyman
Hardyn veljesten sota Brock Lesnarin kanssa ei ollut päättynyt vielä Backlashiin, jossa Lesnar tuhosi Jeff Hardyn ottelussa niin pahasti, että tuomarin oli lopetettava matsi kesken. Pian BL:n jälkeen Matt palasi sairaslomaltaan, jonka Lesnar oli hänelle alun perin aiheuttanut, ja kohtasi Brockin virallisessa ottelussa. Se päättyi samalla tavalla tuomarin keskeytykseen kuin Lesnarin ottelu Jeff Hardya vastaan. Nyt Hardyt olivat ehtineet toipua tovin iskuistaan, ja selvästi masokistimaisen luonteenpiirteensä vuoksi he tahtoivat jälleen painia Lesnaria vastaan. Tällä kertaa he tahtoivat kuitenkin olla molemmat kehässä samaan aikaan, ja niinpä he vaativat, että ottelusta tehdään joukkueottelu. Lesnar ja Paul Heyman valitsivat Lessun joukkuepariksi Shawn Stasiakin, joka oli pian WrestleManian jälkeen mennyt lopullisesti sekaisin ja alkanut väittää olevansa kotoisin Planet Stasiakista. Päänsä sisällä ääniä kuuleva Stasiak oli Lesnar & Heyman -kaksikon mielestä juuri sopiva joukkuepari, koska hän tajuaisi pysyä koko ottelun ajan ringsidellä ja antaa Lesnarin hoidella Hardy-kaksikon yksinään.
Olihan tämä tavallaan ihan hauskasti buukattu ottelu. Kuten arvata saattoi, Stasiak ei tyytynyt pysymään vain ringsidellä, ja hän hoitikin oman roolinsa sekopäisenä hyypiönä todella malikkaasti. Lesnar puolestaan näytti pirun vakuuttavalta dominoidessaan Hardyja, eikä Hardyjenkaan osuudessa ollut mitään vikaa. Veljekset myivät Lesnarin iskut erinomaisesti ja hoitivat omat hallintavaiheensa tutun varmalla tyylillä. Kieltämättä tästä ottelusta kokonaisuudessaan jäi enemmänkin fiilis komediapainotteisesta tv-ottelusta kuin mistään erityisen totisesta ppv-ottelusta, mutta tämä kuitenkin onnistui viihdyttämään minua. Olisi siis voinut mennä huonomminkin.
** (6:54)
Voittajat:
- Spoiler: näytä
Spike Dudley (c) vs. William Regal - WWF European Championship
European-mestaruus oli Intercontinental- ja Hardcore-vöiden ohella kolmas titteli, josta oli tullut brand splitin jälkeen Raw'n yksinomaisuutta. Pian WM:n jälkeen ex IC-mestari William Regal oli voittanut vyön Diamond Dallas Pagelta ja tullut sen jälkeen draftatuksi Raw'hon. Siellä hän joutui puolustamaan vyötään monia midcardilaisia vastaan. Regal onnistui pitämään vyötä hallussaan halpamaisilla keinoillaan, kunnes piskuinen Spike Dudley pisti hänet maistamaan omaa lääkettään iskemällä Regalin tajuttomaksi nyrkkiraudalla ja viemällä häneltä mestaruuden. Nyt Regalilla oli mahdollisuus mestaruuden takaisin voittamiseksi oman kotiyleisönsä edessä. Regal ei kuitenkaan ollut erityisen suosittu tässä ottelussa, sillä hän oli ehtinyt jo mollata kaikkia paikalla olevia ennen ottelun alkua.
Ottelullinen anti jäi tässä aikamoisen vähäiseksi. Tavallaan toki ymmärrän buukkauksen idean, koska William Regal vs. Spike Dudley ei kieltämättä kuulosta miltään superottelulta. Niinpä WWF päätti buukata tämän ottelun kokonaan Spike Dudleyn "loukkaantumisen" varaan. Tavallaan ihan toimiva ratkaisu, joka toi poikkeavuutta tällaiseen alakortin otteluun, mutta toisaalta tässä buukkauksessa unohdettiin kaikki logiikka. Jos Spiken nilkka olisi oikeasti murtunut, ottelu olisi keskeytetty saman tien. Niinpä koko ottelun loppupuolisko tuntui vain yksinkertaisesti tyhmältä, vaikka Regalin dominointi olikin vakuuttavan näköistä. Ei tästä paljoa sanottavaa kokonaisuudessaan jäänyt. Alas on European-vyökin tullut merkittävyydessään.
* (4:56)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Big Show vs. Steve Austin - Special Referee: Ric Flair
Tämän ottelun taustatarina sai alkunsa erikoistuomari Ric Flairista, joka tuomaroi myös Steve Austinin edellistä ppv-ottelua Backlashissa. Tuo ottelu päättyi hyvin kyseenalaisesti, kun Undertaker selätti Austinin. Austin nosti jalkansa köydelle kesken selätyksen, mutta Ric Flair ei huomannut tätä vaan laski kolmeen. Jälkeenpäin Austin oli tietenkin aivan raivoissaan Ric Flairille. Miesten välit olivat olleet ongelmalliset siitä lähtien, kun Austin liittyi Raw'hon muttei saanut suoraan ojennettuna itselleen ykköshaastajan asemaa. Flair yritti kaikin keinoin pitää välit Austinin kanssa mahdollisimman hyvänä, ja hän yritti sovitella tilannetta buukkaamalla Raw'hon joukkueottelun nWo vs. Steve Austin & Bradshaw, jossa Austin pääsisi purkamaan raivoaan nWo:hon. Tilanne kuitenkin muuttui, kun nWo pieksi Bradshaw'n ottelukyvyttömäksi ennen Main Eventiä. Flair yritti pelastaa tilanteen määräämällä Austinin uudeksi joukkuepariksi Big Show'n, jolle WWF ei ollut tuntunut keksivät mitään järkevää käyttöä yli vuoteen (tai oikeastaan siitä lähtien, kun hän jäi keväällä 2000 pitkälle tauolleen). Show oli kuitenkin draftattu Raw'hon, jossa hän oli dominoinut alakorttia isona face-nimenä... Kunnes tuossa Raw'n Main Eventissä kaikki muuttui. Big Show kääntyi shokeeraavasti Austinia vastaan ja liittyi osaksi new World orderia! Show'sta tuli siis nWo:n uusin jäsen, ja samalla Austinin hit listan kärkinimi. Miesten välille buukattiin ottelu Insurrextioniin, ja Flair teki itsestään ottelun "kakkostuomarin", joka huolehtisi siitä, ettei nWo sekaantuisi otteluun.
Olen tämän ottelun osalta ilmeisesti aivan vastakkaista mieltä kuin kaikki muut arvostelijat, ja ehkä tässä tapauksessa minua voi syyttääkin pienestä yliarvostelusta, mutta minusta tämä ottelu ansaitsee puhtaat paperit ja hyvän arvosanan. Tämä oli nimittäin oppikirjamainen esimerkki siitä, kuinka kunniakkaasti voidaan hoitaa ottelu, joka ei paperilla kuulosta millään tavalla mielenkiintoiselta. Vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että Big Show vs. Steve Austin on periaatteessa ppv-tasolla lähes ennennäkemätön taistelupari, mutta toisaalta siihen on syynsä. Tämä kaksikko ei ole koskaan kuulostanut kovin houkuttelevalta feudkaksikolta. Tällaisessa pikku-ppv:n semi-ME:n roolissa näiden miesten ottelu toimi kuitenkin oikeasti malliikkasti. Erityisen paljon siihen vaikutti se, että ottelulla oli todella selvä rakenne. Austin teloi Show'n jalkaa tyylikkäästi, ja Show myi ottamansa vammat hyvin. Lopputaistelu oli myös hoidettu tosi hyvin, ja nWo:nkin rooli oli juuri sopiva. Rakenteensa ja toimintansa osalta tämä oli hyvä ottelu ja roolissaan juuri sellainen kuin sopi toivoa. Ei tällaisia liikaa jaksa katsoa, mutta mielestäni tämä ei ole millään tavalla ansainnut kaikkea sitä kuraa, jota tälle on kaadettu niskaan. Austin teki hitosti työtä saadakseen aikaan yllättävän toimivan ottelun.
*** (16:00)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
Undertaker vs. Triple H
Undertaker oli aiheuttanut Triple H:lle mestaruustappion Backlashissa käydyssä ottelussa Hulk Hogania vastaan. Triple H oli tästä ymmärretävästi aivan raivoissaan. Mestaruus oli ollut HHH:n tärkein motivaatio kehään palaamiselle loukkaantumisen jälkeen. Nyt vyö oli riistetty häneltä vajaan kuukauden hallussapidon jälkeen. Triple H tahtoi kostaa Undertakerille. Virallisesti Hunter oli osa Smackdownin rosteria mestaruustappionsa jälkeen. Silti hän ilmestyi ppv:n jälkeen Raw'hon ja hyökkäsi Undertakerin kimppuun brutaalisti. Undertaker vastasi samalla mitalla seuraavassa Smackdownissa. Insurrextioniin buukattiin vihantäyteinen ottelu näiden eri brändeihin kuuluvien painijoiden välille.
Hyvä päätös illalle. Ei tämä Undertakerin ja Triple H:n paras ottelu, mutta miehet pistivät kroppansa ihan kunnolla likoon tässä mäiskinnässä, eikä havaittavissa ollut sellaista samanlaista säästelyä kuin yleensä painijoilla on näissä britti-ppv:issä. Toki tämä ei ollut mikään suuri HC-mättö, mutta sellaiseksi tätä ei ollut tarkoitettukaan. Sen sijaan kyseessä oli aika lailla niin intenssiivinen painiottelu kuin Singles Match voi vain olla. Undertakerkin otti kovaa bumppia muun muassa lentämällä ilmaan hemmetin korkealle Back Body Dropissa. Triple H otti totutusti iskuja vastaan, ja äijät jopa rikkoivat kehäköydet ottelun aikana. Tässä oli menoa ja meininkiä, mutta huipputasolle oltaisiin sitten vaadittu jo vielä jotain oikeasti todella ainutlaatuista. Sellaista tässä ei kuitenkaan ollut, vaikka aikamoisen kovatasoisesta ottelusta oli kyse.
***½ (14:29)
Voittaja:
- Spoiler: näytä
** Rob Van Dam
* Undertaker
Kokonaisarvio Insurrextionista: Taas kerran tuttua britti-ppv-laatua. Periaatteessa mikään ei ollut kamalaa kuraa, ja pari ottelua olivat tasoltaan yllättävänkin korkealaatuisia, mutta lopulta mikään ei kuitenkaan ollut ennennäkemätöntä tai sellaista, mitä ei muissa ppv:eissä hoidettaisi paremmin. Näiden katsominen tuntuu vähän samalta kuin Rainbow-kahvin juominen. Periaatteessa samaa tavaraa, mutta nautinto ei ole koskaan lähelläkään samaa tasoa kuin ehdan tuotteen kohdalla. Kehno.
1. WWF WrestleMania X8 - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. WWF Backlash - Ok
4. WWF No Way Out - Ok
---------------
5. WWF Insurrextion - Kehno
---------------
6. WWA The Revolution - Surkea
7. WWA The Eruption - Surkea
8. WWA The Inception - Surkea
Seuraavaksi Judgment Day.
-
DeadManWalking
- WrestlingAlertin johtava jääkiekkoanalyytikko
- Viestit: 8632
- Liittynyt: Ke 13.07.2005 13:51
- Paikkakunta: Kuopio + Oulu/Manchester
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Tämä oli kyllä aikanaan melkoinen hanurin vilautus. Edgestä oltiin rakennettu sen Money in the Bank -voiton jälkeen hitaasti ja rauhallisesti iso nimi, mutta silti sen Cenan piti saada se mestaruus takaisin kolme viikkoa myöhemmin. Tiedä sitten oliko syynä se, että Triple H palasi WrestleManiaan mennessä takaisin ja hänet piti saada nimenomaan kultapoikaa vastaan ottelemaan sinne, mutta olihan tuo Edgen ensimmäinen mestaruuskausi oikeasti yksi iso vitsi. Triple H kuitenkin palasi yleisön silmissä takaisin täysin facena, joten olisi luullut että WWE:n tuon hetken erään hirveimmän heelin eli Edgen kohtaaminen olisi toiminut WrestleManiassa.Kenitys kirjoitti:Lopullisesti fiilikset tuota tapahtumaa kohtaan pilasi se, kuinka WWE tappoi kaiken kiinnostuksen WWE-mestaruuskuvioihin ojentamalla vyön takaisin Cenalle vajaa kuukausi sen historiallisen New Year's Revolutionin jälkeen.
Noh, nyt karkasi jo vähän ohi aiheen.
--------------------------------------
Plane ride from hell on kyllä jopa tahattoman koominen asia WWE:n historiassa. Sinänsä lentokoneessa tapahtuva öykkäröinti ja tappelu nyt on vähän niin ja näin, mutta onhan tuo nyt kuitenkin ajatuksen tasolla erittäin hulvaton asia. Kuvitella sitä, kuinka painistarat ovat ympäripäissään lentokoneessa, ja aiheuttavat pahennusta aivan kuten suomalaisturistit kotimatkalla Kanarian saarilta.
Nämä Britti-PPV:t ovat kyllä vähän erikoisia asioita WWE:n tarjoamasta materiaalista. Jotenkin outoa, että firma roudaa kalustonsa ja kovia starojaan Eurooppaan pitääkseen siellä PPV:n, jota ei koskaan näytetä USA:n televisiossa ja että yleensä itse tapahtuman laatukin on vähän niin ja näin. Luulisi kuitenkin, että tällaisen hieman erikoisemman tapahtuman kanssa olisi edes jotain erikoismeininkiä, mutta kohtalaisen kylmäksi tämmöinen silti ainakin minut jättää.
Niin ja tuosta brand-splitistä (josta Kenitys jo Backlashin arviossa mainitsi), niin olihan tämä tosiaan hienoa aikaa kun molemmilla brändeillä oli Big Fouria lukuunottamatta omat PPV:t ja ohjelmat. Huomattavasti enemmän tuntui oleman syvyyttä ja kilpailua tuolloin, ja lisäksi myös tuolloin WWE:llä oli toimiva keskikortti jonka ottelijat tarjosivat hienoja matseja. Harmi vaan kun nykyään tuollaisen toteutuminen taitaa olla melkoista utopiaa.
Four passes break any defenseRiveni kirjoitti:Tämä ei tosin auta siihen että joku Naarajärveläinen luulee olevansa Oulusta (Ja Manchesterista). Eihän sieltä olekkaan kuin se 400 kilometriä Ouluun, vaikka tämän pahamaineisen JYPin kotokunnille on alle 100 kilometriä.
-
The Blasterpiece
- Viestit: 544
- Liittynyt: Ti 29.06.2004 12:04
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Tämä ns. "hieno aika" tosin alkoi vasta paljon myöhemmin. Bad Blood 2003 oli ensimmäinen Jenkkien puolella ollut yhden brändin PPV.
Jyystä apinareikääni. Olen apina.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
Jos joku tietää mistä saisi ladattua Destination X 06:n, niin saa auttaa. Tuo tapahtuma nimittäin puuttuu lataamastani ppv-paketista, eikä sitä tunnu mistään yksittäisenä löytyvän. Näillä näkymin se siis jää arvosteluista väliin, ellei sitä nyt ihan lähipäivinä löydy.
Re: Arvostele näkemääsi painitapahtumaa
TNA On Demandistä pystyt katsoa, kun maksat 0,5 dollaria. Maksu hoituu helposti Paypalilla.What kirjoitti:Jos joku tietää mistä saisi ladattua Destination X 06:n, niin saa auttaa. Tuo tapahtuma nimittäin puuttuu lataamastani ppv-paketista, eikä sitä tunnu mistään yksittäisenä löytyvän. Näillä näkymin se siis jää arvosteluista väliin, ellei sitä nyt ihan lähipäivinä löydy.
Bigger pain, Bigger jar, Bigger pills!!!
♫Sky is blue and all the leaves are green.
My heart's as full as a baked potato.
I think I know precisely what I mean,
When I say it's a shpadoinkle day!♫
♫Sky is blue and all the leaves are green.
My heart's as full as a baked potato.
I think I know precisely what I mean,
When I say it's a shpadoinkle day!♫