Kuunlento kirjoitti:Hieno logiikka taas hermanni!
Triple H ja Stephanie antavat anteeksi vanhat kaunat Ortonin kanssa ja sen kun hän antoi RKO'n ja DDT'n Stephanielle ja punttasi Vinceä. Nyt Triple H suuttuu sitten vahinkotönäisystä ja melkein 40-vuotias nainen myy tönäisyä kuin kuolemaa? Ei herranjestas.
Mutta no jooh, pitää saada draamaa koska huehue PPV ja pakollinen kehässä pidettävä tilaisuus, jossa on aina joko tapahduttava tappelu tai sitten sydänkohtaus.
En usko, että Triple H ja Stephanie ovat ikinä antaneet Ortonin tekoja anteeksi. Randy on pelkkä WWE-mestarin rooliin sopiva muovinen pelinappula, jota auktoriteettipariskunta kylmästi manipuloi omien halujensa mukaisesti. Ortonin voi ts. koska tahansa korvata jollakulla muulla "ideaalisella" mestarilla, minkä myös Randy itse tiedostaa – siksi hän on aina kovin huolissaan, kun Tripsu ja Stephanie viettävät aikaa jonkun toisen painijan kanssa (esimerkkinä toimikoon se Survivor Seriesin segmentti, jossa Cena oleskeli eliitin seurassa). Stephanie sen sijaan on Hunterille kaikki kaikessa, joten tietysti mies pimahtaa, jos vaimolle tapahtuu jotakin.
Tässä joitakin mietteitäni Raw'sta:
– Tulikuuma Daniel Bryan on täysin väärä valinta Wyatt Familyn uhriksi ja koko juonikuvio muutenkin surkea. Paljon ennemmin seuraisin sitä, kuinka D-Bry kyseenalaistaisi Kanen muutoksen sympaattisesta monsterista sieluttomaksi bisnesmieheksi ja pistäisi ex-ystävälleen luun kurkkuun. Wyatt Familyn soisin puolestaan feudaavan erinäisiä kummajaispainijoita, kuten Khalia, Goldustia tai vaikka Hornswogglea vastaan, koska ko. klaani on kuin luotu moisten friikkien kiusaajaksi. Jos minä käsikirjoittaisin WWE:tä, toisin Boogeymanin, Kevin Thornen, Visceran ja Gangrelin kaltaisia hirviöitä takaisin televisioon, jobbauttaisin heistä jokaisen Braylle ja kumppaneille ja johdattaisin perheen kohti WrestleManiassa häämöttävää Undertaker-ottelua uhkaavana ja kuumottavana stablena.
– Rakastuin Big E Langstonin omalaatuiseen vaatetukseen, joka oli suorastaan nautinnollisen tunkkainen tuulahdus 1990-luvun ensimmäisiltä vuosilta. Myös Santino ja Sandow viihdyttivät minua kovin, koska tällaiset täydellisiä ääripäitä edustavat hahmot muodostavat poikkeuksetta toimivan ottelijaparin.
– Seth Rollinsin mikkityöskentely on jotain niin uskomattoman oksettavaa, etten voinut kuin nauraa. Dean Ambrosessa minua puolestaan huvittaa yhdennäköisyys
Ville Leinoseen, ja Roman Reigns saa olla melkoisen takakireä miesnainen, jos tosissaan suuttuu siitä, että Ambrose varasti häneltä puheenvuoron. Kaikin puolin katastrofaalinen segmentti.
– Miz on vihdoista viimein palaamassa siihen ainoaan rooliinsa, jossa hän toimii kuin Pink Floyd paukuissa. Myös Kingston lienee purjehtimassa oikeille vesille piilevien aggressio-ongelmiensa kera (tässä pitää muistaa se juonikuvio, jossa Kofi oli käydä käsiksi Dolph Ziggleriä manageroineeseen Vickie Guerreroon). Mielenkiintoisin ratkaisu olisi sellainen double turn, että yleisö alkaisi inhota paitsi limanuljaskamaista Miziä myös liian väkivaltaiseksi muuttunutta Kingstonia. Kofi olisi äärimmäisen mielenkiintoinen näky heikkohermoisena ja brutaalina mutta silti yleisöstä välittävänä ja pohjimmiltaan hyvänä ihmisenä, joka yrittäisi olla yleisön mieleen mutta ajautuisi aina liian väkivaltaisiin tekoihin ja saisi siksi WWE-universumin vihat tahtomatta niskoilleen.
– Aluksi pidin Shawn Michaelsin ja Daniel Bryanin kohtaamista mälsänä antikliimaksina, mutta sitten tajusin, että hiljaa hyvä tulee – jos siis on ylipäätään tullakseen. HBK:n karrikoivasta heel-hahmosta sen verran, että vaikka ikävöin hänen traagista face-hahmoaan paljon, tämä uusi rooli kuljettaa allekirjoittaneen ehkäpä vielä vahvempaan euforiaan. Tämä on kaiken järjen mukaan viimeinen kerta, kun Shawn antagonistina on, joten aion ottaa siitä kaiken mahdollisen irti.
– Sääli, että alkuperäinen Sin Cara on kadonnut; hänen epäonnisia toilailujaan oli aina ilo katsella. Hunicon Caralta en odota yhtään mitään, koska tiedän, ettei hän tule koskaan olemaan yhtä viihdyttävä tapaus kuin alkuperäinen Cara. Toivottavasti Del Rio nousisi nopeasti takaisin päämestaruuskuvioihin tai löytäisi itsensä jostakin kiinnostavasta feudista. Eniten toivoisin kaiketi jonkinnäköistä yhteentörmäystä Zeb Colterin jengin kanssa, koska heillä kaikilla on vielä se kuuluisa kana kynittävänään ja koska se kana on tarinallisesti hyvin herkullinen.
– Jos Broduksesta tulee nyt antagonisti, toivon todella, että hän pysyisi silti dinosaurushahmossaan. Mikäli hän muuttuu geneeriseksi ja värittömäksi rivipahikseksi, jota "blaa ei voi blaa pysäyttää blaa", hän tulee olemaan yhtä tyhjän kanssa, mutta mikäli hän jatkaa lasten "viihdyttämistä" (eli tulevaisuudessa heidän pelottelemistaan) tutuilla tanssiliikkeillään, hän tulee olemaan varsin karmiva ja inhottava olento. Tunnariksi vielä jokin hidas ja verinen funk-viisu, niin painimaailman pelottavin otus on syntynyt.
– CM Punkin ja Dean Ambrosen ottelu oli mahtava. Hitaasti ja vähäeleisesti otteleva Ambrose, jota ei helpolla päihitetä, tuo jostain syystä mieleeni
Skinnerin, joka oli samankaltainen ottelija – likainen, sitkeä ja sinnikäs. Shieldin erodraama ei kiinnosta laisinkaan, mutta toivottavasti se johtaa hyviin asioihin.
– Loppusegmentti oli yksi parhaimmista kohtauksista miesmuistiin. Orton ansaitsee mielestäni kaikista suurimmat propsit, kun kykeni kääntämään ylienergisen yleisön huomion itseensä. Lopun kaaos onnistui täydellisesti ja pani alulle todella kuumia konflikteja muutaman hassun sekunnin aikana. Suurena Shawn-fanina innostuin eniten tietysti HBK:n ja Bryanin tapauksesta, mutta kyllä himoitsen kovasti myös Triple H:n ja CM Punkin yhteistä tulevaisuutta. Punk on erinomainen ja samastuttava anarkisti ja Hopla Hoo hirviömäinen ja iljettävä elitisti. Se on ristiriita, joka tuoksuu WrestleManialta.