Ei kai tuossa sen kummempaa ole kuin makuasioista kyse.kossi5 kirjoitti:Välillä on jännää kun Darienin mielipiteet menee aivan päinvastoin muiden kanssa. Ensin Reignsin looney tunes promoista valitettiin, mutaa darra piti niita hyvinä. Nyt sitten minusta Reignsin promot ja muukin työskentely on mennyt parempaan suuntaan. Mutta Darienin mielestä nyt taas ei ole yhtä viihdyttävää. Nää on tottakai mielipide kysymyksiä, toiset tykkää toisenlaisesta. Tota teidän puolimaraton viestittelyä en jaksa lukea, en edes tiedä mistä väännätte.
Moni oli sitä mieltä, että koska Reignsin fysiikka on sellainen kuin on ja hänen äänensä möreä sun muuta, niin hänen pitäisi vetää kovanaaman roolia. Minusta tämä on yksiulotteista ajattelua.
Jos haluatte tsekata, niin kirjoittelin blogiini vähän aikaa sitten tätä sivuavista asioista: http://kielisirkus.blogspot.fi/2015/03/ ... sa-ja.html
Tuon blogikirjoitukseni pointti on tavallaan kylläkin päinvastainen kuin mitä tässä nyt puhun. Mielestäni uraansa luovalta artistilta kaivataan tietynlaista yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta: nuori tyttö ei voi laulaa 50-vuotiaille sävellettyjä lauluja menetetystä suuresta rakkaudesta. Laulukisoissa valittujen kappaleiden pitää sopia laulajan yleiseen habitukseen.
Otetaan nyt vielä pari esimerkkiä myös oikeasta musiikkibisneksestä. Millaista musiikkia sähäkkänä ja härskinä nuorena naisena tunnettu Rihanna tekee? Kyllä, hän laulaa S/M-seksistä (S&M), pettämisestä (Unfaithful) ja miehen murhaamisesta (Man Down). Nämä kaikki hitit ovat sellaisia, joita ei ihan millä tahansa julkisuuskuvalla voisi laulaa. Vai mitä jos 16-vuotias Lotta Lieksasta päättäisi vetää laulukilpailussa S/M-seksistä kertovan kappaleen? Mitä jos Alma olisi tehnyt niin?
Toiseksi esimerkiksi mainitsen kauniin pojan Josh Grobanin, jonka ällön siirappinen You Raise Me Up sopii juuri tuollaiselle käkkäräpäiselle kalifornialaiselle kiiltokuvapojalle, joka näyttää siltä, että on varttunut korkeakulttuurin keskellä Vivaldin Neljää vuodenaikaa samettituolissa kuunnellen. Jälleen kerran imago ja tuotanto kohtaavat ja rahaa tulee ovista, ikkunoista, savupiipusta ja viemäriputkista.
Siinä missä tuollaista kirjoitin laulukilpailukilpailijoista, niin showpainijoista olen jokseenkin eri mieltä. Iso osa noista kaapeista näyttää julmilta ja jykeviltä, mutta usein se on se kevytmielinen huumori, joka tuo esiin oikeaa persoonallisuutta ja inhimillisyyttä. Pahimmillaan WWE:n bookkaus ja hahmot ovat täysin mustavalkoisia, ennalta arvaamattomia ja tylsiä. Jos Reignsiä kirjoitetaan itsensä näköisenä henkilönä, niin hän ei ole yksinkertaisesti kiinnostava. Mitä voimme odottaa hänen promoiltaan muka jatkossa? Hänet on nyt pistetty siihen ankeaan muottiin, jossa hän apauttiarallaa puhuu ja ottelee juuri sillä tavoin kuin miltä hän näyttää. Kekseliäisyys on kuopattu. Hahmossa ei ole enää mitään kovinkaan kiinnostavaa – ei mitään sellaista, miksi häntä pitäisi kannustaa. Kuten sanottu, jos hän voittaa Brockin, niin miksi hän itkisi? Eihän se sovi hänen hahmoonsa. Jos hän ei edes itke saavutettuaan painimaailman suurimman palkinnon, niin miksi minua pitäisi katsojana kiinnostaa hänen tarinansa? Ilman tarttumapintaa ei ole onnellisuutta toisen puolesta. Miksi nauttisin, kun joku kokoomuslainen kyyninen rikas heppu saa firmassaan ylennyksen?
Hyvänä esimerkkinä myös John Cena on usein kiinnostavimmillaan silloin, kun hän tekee jotain epä-johncenamaista.
