Sillä eihän minulla parempaakaan tekemistä ole, koska olen l-o-m-a-l-l-a ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
Nauti siitä, kun vielä ehdit. Seuraavat viisi vuotta tulevat olemaan melko pitkälti lomatonta kautta. Itselläni on enää vain etäinen muistikuva koko käsitteestä. Joku jossain sanoi nähneensä sellaisen, mutta en usko ennen kuin itse näen.
Puhutaanpa sitten hetki taas rakkaasta Kurosawastani (ei, ei sillä tavalla, hän on kuitenkin ollut kuollut jo jonkin aikaa... Kyllä olenkin hauska puolen yön jälkeen).
Tässä viime viikolla katselin Rashomonin ja Nora Inun (Kulkukoira).
Rashomonin olin (yllätyksekseni) nähnyt aiemminkin. Kyseessä on yksinkertainen mysteerielokuva, jossa nainen raiskataan, hänen miehensä tapetaan ja ryöstetään. Poliisilla on silminnäkijä, ilmeinen syyllinen, nainen ja meedion välityksellä myös murhattu. Kaiken pitäisi olla aivan selvää, mutta asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia. Kaikkien kertomukset ovat hyvin erilaisia.
Mielenkiintoinen elokuva, joka on yllättävän lyhyt (82 min). Pituus ei haittaa, ihan mukavaa, että kaikkea ei tarvitse venyttää 150 minuuttiin. Kurosawan vakionäyttelijä Toshiro Mifune on jälleen loistava, eikä ota itseään kovin tosissaan. Eräässäkin versiossa hänen taistelunsa on lähinnä kompastelua ympäri metsää, kunnes toinen jää jumiin kasvustoon.
Leffan tarkoitus ei ole tarina sinänsä ja se ei saa varsinaista päätöstä. Lopussa on kuitenkin hellyttävä kohtaus, jossa annetaan ymmärtää, että kaikista heikkouksistaan huolimatta ihmisluonto ei olekaan ehkä puhtaasti paha. Toiveajattelua, mutta mikäs siinä... Ei se kohtaus tosin täysin toimi, koska näin länsimaalaisesti ylinäyttelyn ja täydellisen ilmeettömyyden jatkuva sekoittuminen ei vain toimi niin kuin se ehkä Japanissa toimii.
Joka tapauksessa, ehdoton klassikko, joka jokaisen tulisi nähdä. 10/10.
Nora Inu on poikkeuksellisesti kohtalaisen moderni elokuva. Useimmat Kurosawan leffat ovat kuitenkin historiallisia. Leffa on tavallaan trilleri/rikosleffa, mutta enemmän siinä käsitellään (edellisen tavoin) ihmisluonteen heikkoutta.
Nuori poliisi (jälleen Toshiro Mifuse, vaikka en ollut tunnistaa häntä ilman partaa) jää taskuvarkaan uhriksi ensimmäisenä työpäivänään ja hänen aseensa varastetaan. Hän tuntee pettäneensä kaikki ja aikoo erota, mutta pomo ilmoittaa, että ei käy ja niinpä hän lähtee etsimään asettaan. Siinä matkalla hän törmää monenlaisiin ihmisiin. Paljastuu myös, että hänen aseellaan on tapettu useampi ihminen ja hän kokee siitä syyllisyyttä.
Vähemmän ylinäyttelyä kuin edellisessä. 10/10.
Mitä pidemmälle olen päässyt tässä prosessissa, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan Kurosawaa. Olen pitänyt kaikista 9 elokuvasta, jotka olen häneltä nähnyt. Ran ja Punaparta eivät ehkä ole aivan parhaita mahdollisia, mutta kai sitä nyt pari virhettä saa tehdä...
Tosin, hänen varhainen tuotantonsa oli usein ala-arvoista, ainakin IMDBn mukaan, mutta niitä en ole nähnyt, joten enpä sano mitään. Joka tapauksessa, Kurosawa on minun mielessäni nousemassa Kubrickin rinnalle kaikkien aikojen parhaana ohjaajana.
Vielä Köyhän pikajuna edessä... Se ei ole saanut aivan yhtä kauniita arvosteluja kuin nuo muut muilta, joten parempi, että en sano tässä vaiheessa mitään.