Jeah, kärkipää häämöttää. Paljon tuttuja levyjä taas muiden listoilla ja paljon sellaisia mitä en ole kuullut, pitää laittaa kuuntelulistan jatkeeksi. Portisheadiin itse juuri tutustuin parisen viikkoa sitten ja yllätyin erittäin positiivisesti, mutta en muistaakseni tuota Marskin laittamaa levyä ole vielä kuullut. Laitetaan sekin korvan taakse.
Stam1nan UKK on kyllä edelleen kova levy, vaikka yhtyeen kuuntelu noin muuten onkin jäänyt vähän vähemmälle. Se on oikeasti harvinaisen hyvin ajan hammasta kestävä kiekko, olkoonkin että levyn kitarasaundi on aika munaton.
Sijat 9-5 esille mars.
25. Machine Head - Burn My Eyes
24. Satyricon - Rebel Extravaganza
23. Nine Inch Nails - The Downward Spiral
22. Von Hertzen Brothers - Approach
21. Cult Of Luna - The Beyond
20. Magyar Posse - Kings Of Time
19. Nile - In Their Darkened Shrines
18. Moonspell - Sin/Pecado
17. Devin Townsend - Terria
16. Shpongle - Nothing Lasts...But Nothing Is Lost
15. Mastodon - Blood Mountain
14. Pink Floyd - Wish You Were Here
13. Burzum - Filosofem
12. Death - Individual Thought Patterns
11. Megadeth - Rust In Peace
10. Between The Buried And Me - Colors
09. Kingston Wall - II (1993)
"The fridge is coming down I hear that sound again, there's food all over the floor, it's all a part of their game."
Hyvin pitkän aikaa Kingston Wallin kolmas ja viimeinen levy oli minulle se yhtyeen paras kiekko, mutta II on ajan saatossa noussut arvoon arvaamattomaan. III on edelleen mielestäni mestaritason levy, levyn ensimmäinen puolisko soljuu kappaleesta kappaleeseen hemmetin tyylikkäästi ja tunnelma pysyy hyvin tiiviinä ja tämän lisäksi mukana on vielä Stüldt Håjtin ja etenkin The Real Thingin (edelleen yhtyeen paras kappale kevyesti) kaltaisia ralleja, joten paikka sille ei olisi huonompi juttu tällä listalla. Itseasiassa vähän jopa harmittaa ettei III päässyt mukaan, lopulta se pieni seikka mikä tiputtaa sen II levyä alemmas on Time kappale, se on hyvä biisi, mutta ei sovi millään tavalla kolmoslevyn yleiseen tunnelmaan ja rikkoo siksi kokonaisuutta. Pienestä on kiinni. II on kuitenkin levynä aivan uskomattoman tiukkaa tavaraa alusta loppuun. Kappaleet eivät solju samaan malliin kuin kolmoslevyllä, mutta kokonaisuus on siitä huolimatta vahvempi. II lyö tiskiin niin hienossa harmoniassa menevää rallia, fiilistelypaloja, psykedeelistä kitarajammailua ja rosoisempaa rockiboogieta, että ihan hirvittää. We Cannot Move aloittaa täydellisen levyn täydellisellä pään nytkytysgroovella, jonka jälkeen meno ei hellitä missään vaiheessa. II on levynä siitä erikoinen, että siinä on yllättävän paljon instrumentaaleja mukana, mutta ne on tiputeltu levyn sisältöön niin tyylikkäästi ja ne ovat tunnelmiltaan niin erilaisia, että II kääntää nämä kappaleet omaksi vahvuudekseen. Kingston Wallin II on niitä harvoja levyjä, jotka ovat alusta loppuun täydellistä hittikimaraa, jota tukee todella vahvat instrumentaalipalat. We Cannot Move, Could It Be So, Love Tonight, Two Of A Kind, I Feel Love, Shine On Me, You, aivan uskomatonta tykitystä kappale kappaleen jälkeen. Koko paketin päättää energinen ja hyväntuulinen Palekastro instrumentaali, jonka jälkeen kuulija jää vain hämmästyneenä janoamaan lisää. Kinston Wall pitää itseoikeutetusti parhaan suomalaisen bändin titteliä edelleen hallussaan, vaikka yhtye kuopattiin jo aikapäiviä sitten Wallin tragedian myötä. Näin täydellisiä levyjä tulee harvoin vastaan.
08. Faith No More - King For A Day...Fool For A Lifetime (1995)
"Man was born to love, though often he has sought like Icarus to fly too high, and far too lonely than he ought, to kiss the sun of east and west,
And hold the world at his behest, to hold the terrible power to whom only gods are blessed, but me, I am just a man!"
Noniin. Faith No More on ja tulee pysymään itselleni kaikkien aikojen kovimpana yhtyeenä mitä tämä pallo on nähnyt, yhtye teki neljä niin vaikutusvaltaista levyä peräkkäin, että edes Deathin seitsemän suoraa en tohdi tämän edelle laittaa. King For A Day on yhtyeen toiseksi viimeinen levy vuodelta 95 ja monet pitävät tätä yhtyeen suurimpana saavutuksena, eikä suotta. Tällä levyllä taitaa olla eniten yhtyeen hittibiisejä, mitkö jo yksistään nostavat tämän todella korkealle jalustalle, mutta fakta on kuitenkin se, että tässä on levy, jolla Faith No More venyttää itsensä kauimmaksi omista ääripäistään. Toisaalta levy on hyvin tarttuva ja helpostikuunneltava, kuten voimanelikko Ricochet, Evidence, Digging The Grave ja Take This Bottle todistavat, mutta toisaalta taas levyllä on todella omistuisia ja vaikeasti sulateltavia paloja, kuten Cuckoo For Caca tai Ugly In The Morning. Toisaalta taas levyllä on näiden välimaastoon putovia vetoja (ne parhaat biisit), jotka ovat toisaalta tarttuvia mutta toisaalta liian kunnianhimoisia ollakseen normaaleja radiobiisejä, kuten vaikkapa Star A.D tai mestarilliset King For A Day ja Just A Man. Ja toisaalta sitten taas tällä levyllä on puhtaasti ihan läpihuutobiisejä jotka viehättävät, mutta eivät yksittäisinä kappaleina jätä juuri mitään makua, kuten vaikkapa Caralho Voador (suomeksi lentävä kyrpä) tai The Last To Know.
Tarttuma-alaa tällä levyllä on siis valtavasti, mikä on tottakai itsestäänselvyys kun Faith No More on kyseessä. Yhtye ei neljällä viimeisellä levyllään tehnyt yhtäkään albumia, joka edustaisi mitään tiettyä musiikillista suuntausta, vaan vaikutteita on mukana ihan tolkuttomat määrät. Tämä on yhtyeille vaikeaa, sillä usein levyistä tulee täten pelkkää sillisalaattia, mutta Faith No More on tästä juuri käsittämätön yhtye, että se onnistuu pitämään kokonaisuudet levyillään erittäin hallittuina laajasta musiikillisesta annistaan huolimatta. Oikeastaan vasta viimeisellä Album Of The Year -levyllä yhtyeen ote alkoi hiukan lipsua, mutta sekin oli loppupeleissä melko pientä. King For A Day on Faith No Moren musiikillisesti haastavin ja laajin levy, mutta palkitsee kuulijan mahtavalla kuuntelukokemuksella, mikäli tälle levylle antaa vain mahdollisuuden. En itse pidä tätä kokonaisuutena yhtyeen parhaana levynä, mikä lopulta jättää tämän (mm. tästä syystä) sen yhtyeen erään toisen levyn varjoon, mutta ajan saatossa King For A Day on noussut vaikeasti sulateltavasta levystä (ainakin itselleni se oli) yhtyeen toiseksi parhaaksi levyksi ja samalla yhdeksi kaikkie aikojen parhaimmaksi levyksi. Todellinen klassikko, joka on vaikuttanut niin monen yhtyeen saundiin aina nu-metallista alternativeen ja avant-gardeen.
07. Sigur Rós - Ágætis Byrjun (1999)
Tästä levystä en esimerkkiä sanoituksista nyt laita, kun ne on laulettu sen verran härskillä kielellä (kai se Islantia on). Ágætis Byrjun. Siinä vasta levy. Olen pitänyt Sigur Róssista aina siitä lähtien kun sain ensikosketukseni yhtyeeseen MTV:n esittämästä ( ) -levyn ykköskappaleen musiikkivideosta. Se lohduttoman riisuttu musiikki yhdistettynä kaasunaamareissa ulkona punaisen taivaan alla, mustassa lumessa leikkiviin lapsiin kosketti sisintäni harvinaisen hienolla tavalla. ( ) olikin pitkään yhtyeen kuunnelluin levy osaltani, mutta se kaikki muuttui sinä päivänä kun ensimmäisen kerran pyöräytin Ágætis Byrjunin levysoittimessani läpi. Lainatakseni Saimouta eräässä messenger keskustelussa: Takk -levyä kuunnellaan iloon, ( ) -levyä suruun ja Ágætis Byrjunia mihin mielentilaan vain. Tämä on hämmästyttävä levy, Sigur Rós yhdistää tällä levyllä uskomattoman hienosti herkät pop-melodiat, tummanpuhuvat ambientfiilistelyt ja koskettavat post-rock sovitukset kauniine jousineen ja haavoittuvine vaskineen. Maailmassa on ehkä kourallinen levyjä, joita voi soittaa lähes tilanteessa kuin tilanteessa ja Ágætis Byrjun on yksi niistä. Tämä levy suorastaan hohkaa elämisen iloa ja toivoa, mutta levy esittää asiansa samalla äärimmäisen haavoittuvasti ja alakuloisesti, mikä tekee tästä totaalisen uniikin kokemuksen, jollaista en minkään muun levyn voimin ole koskaan kokenut. Levy soljuu todella hienosti koko massiivisen 70+ minuuttinsa ajan, esitellen joka ainut sekunti jotain elämää suurempaa ja nautinnollista sointujen harmoniaa, mikä tarttuu kuulijaan ja voimistaa hänen tunteitaan. Surullisena tämä levy saa sinut itkemään ja täten toimii täydellisenä lohduttajana, iloisena tämä saa sinut pursuamaan elinvoimaa ja taustamusiikkina tämä rauhoittaa sinut äärimmäiseen raukeuden tilaan. Tällaisia levyjä ei kertakaikkiaan ole maailmassa paljoa, mutta tässä on elävä esimerkki musiikillisesta nautinnosta, joka kääntää omat tunnetilat positiivisen puolelle hyvin tehokkaasti vahvistaen niitä samalla. 90-luvun suurimpia mestariteoksia, jolle jokaisen musiikin kuuntelijan pitäisi antaa mahdollisuus.
06. Nile - Annihilation Of The Wicked (2005)
"I await the day when the claws of doom shall rise, to drag down in their reeking talons the weary and hopeless remnants of a jaded, decayed, war-despairing mankind,
Of a day when the Earth shall open wide and the black, bottomless, yawning abyss engulfs the arrogant civilizations of man!
Chthonic retribution shall ascend! Amidst universal pandemonium, and those who slither and crawl shall rise again once more to inherit the Earth!"
Tässä on kenties paras death metal levy mitä on koskaan tehty ja se on aika paljon sanottu, ottaen huomioon millaiset määrät klassikoita tämäkin musiikkityyli on suoltanut 90-luvun taitteessa. Mutta se ei vain poista sitä seikkaa, että Nilen Annihilation Of The Wicked on kunnianhimoisin, innovatiivisin ja nerokkain death metal levy mitä on vastaan tullut. Tällä levyllä Nile mielestäni määritteli sen mitä se yhtyeenä kykenee olemaan, tällä levyllä yhdistyvät yhtyeen parhaat saundit parhaimpaan kappalemateriaaliin ja suoritukseen noin ylipäänsäkin ja juuri tämän takia pidän tätä levyä niin korkeassa arvossa. Monet ovat valittaneet Annihilation Of The Wickedin saundeista, mutta itse en kykene ymmärtämään miksi ihmiset moittivat niitä, mielestäni Nilelle on taiottu uskomattoman tylyt saundit tälle levylle. Kolliaksen rummut takovat taustalla helvetin jämäkällä ja vahvalla otteella kitaroiden jyrätessä uskomattoman intensiivisellä tatsilla, basson möyriessä siellä taustalla jossain. Annihilation Of The Wicked jysähtää kuulijan päälle semmoisella massalla, ettei ole moista ennen kuultu ja juuri tässä on mielestäni se saundien vahvuus, mitä monet pitävät jostain syystä heikkoutena. Esimerkiksi Ithyphallicilla saundit olivat liian eritellyt ja In Theirs Darkenedilla rumpusaundit olivat huolimattomat, mutta Annihilationilla homma toimii täydellisesti. Harvoin on metallimusiikissa saatu A-vireisiä kitaroita kuulostamaan näin tiukilta ja massiivisilta (muttei mössöisiltä), ja niiden selkeyden takia ne kuulostavatkin uskomattoman raskailta.
Saundit ovat siis parasta mitä Nile on saanut aikaan ja mikäpä tukisi saundeja paremmin kuin helvetin tiukka kappalemateriaali. Periaatteessa kaikki Nilen parhaat biisit yhdistyvät tällä levyllä. Dusk Falls Upon The Temple Of The Serpent On The Mount Of Sunrise aloittaa koko komeuden lyhyenä Egyptiteemaisena kitarainstrumentaalina, jonka jälkeen vyörytys alkaa: infernaalinen Cast Down The Heretic, raskauden ja nopeuden ristisiitos Sacrifice Unto Sebek, eeppinen User-Maat-Re, tuhovoimainen vimmaralli The Burning Pits Of Duat, tarttuva ja tehokas Chapter Of Obeisance Before Giving Breath To The Inert One In The Precence Of The Crescent Shaped Horns, suorastaan hävyttömän kiero Lashed To The Slave Stick, tummanpuhuva ambientvälipala Spawn Of Uamenti, levyn kulmakivi Annihilation Of The Wicked, sekä levyn päättävä, helposti Nilen paras biisi, mahtavan Lovecraftiaaninen Von Unaussprechlihen Kulten. Ja siinähän olikin levyn kaikki biisit. Tämän levyn suurin vahvuus on juuri siinä, että se esittelee hitaampia raskaita osioita ja nopeita rypistyksiä niin hienossa sopusoinnussa, ettei puutumista voi tapahtua missään vaiheessa. Tällä levyllä on sekä pariminuuttisia tapporalleja, muutaman minuutin pituisia vaihtelevampia koukkuralleja ja eeppisiä, lähes 10 minuuttisia nerouden ilmentymiä, joten tämänkin puolesta Annihilation Of The Wicked tarjoaa kuulijalle haastavan, mutta helvetin antoisan matkan innovatiivisen death metallin sydämeen. Oikeastaan ainut kappale, mikä on itselläni jäänyt vähän etäisemmäksi on 8 minuuttinen User-Maat-Re, se on kaikinpuolin loistava biisi levyn keskellä, mutta siitä ei koskaan meinaa jäädä mieleen mitään, se vain sujahtaa ohi korvien. Mikä on sinällään hyvä asia, harvoinpa raskaat 8 minuuttisen death metal biisit vain sujahtavat ohi korvien.
Erityismaininnan levyllä ansaitsee myös Toler-Waden, Sandersin ja Vesanon vokaalisuoritukset, eivät ole herrat koskaan yltäneet tämän levyn tasolle korinoissaan millään Nile levyllä. Sanders oksentaa ultramatalaa kurlaustaan hemmetin tiukasti Toler-Waden päävokaalien välissä ja lomassa, mikä tuo oikein mukavaa väriä levyyn. Ja Toler-Wade on tällä levyllä ihan liekeissä, jotkut Von Unaussprechlichen Kultenin loppukarjumiset ovat helposti parhaimmat yksittäiset death metal örinät mitä kukaan on koskaan saanut aikaan. Kylmiä väreitä aiheuttavaa antaumusta. Tähän kun lisää vielä egyptologiaan ja Lovecraftin kauhukirjallisuuteen pohjautuvat mielenkiintoiset lyriikat, niin homma on kutakuinkin täydellisesti paketissa. Ei tämmöisiä death metal levyjä tule usein vastaan, missä kaikki on virheettömästi kohdallaan: saundit, kokonaisuus, kappalemateriaali, vokaalisuoritukset, lyriikat, ihan kaikki. Annihilation Of The Wicked vaatii kuulijaltaan paljon, itellä kesti todella kauan ennenkuin tämä aukesi (johtuu myös varmaan siitä, että Nileen tutustuessani en ollut näin äärimmäistä metallia vielä kuunnellut), mutta ajan saatossa tämä on ansaitusti noussut kaikkien aikojen kovimpien levyjen joukkoon. Tämä on puhdasta neroutta.
05. Mr. Bungle - California (1999)
"Your lips say one thing but the drugs they think another, how can I massage this inter-galactic ulcer? Goodbye sober day, hello milky way!"
Tällaisia listoja ei kykene tekemään ilman Mr. Bunglea. Kolmen levyn ihmeyhtye jätti uskomattoman jäljen musiikkimaailmaan ja etenkin siihen alternative/avant-garde musiikkiin olemalla kenties tunnetuin yhtye mitä avant-garde on nähnyt. Faith No Moren suosion voimin Pattonin Bungle sai Warnerilta ison levysopimuksen vuoden 91 debyyttilevylle Mr. Bungle, mutta tuskin kukaan paitsi bändi itse osasi odottaa sellaista avant-garde funk metallin ilmentymää mikä sieltä lopulta tuli ulos. Vuoden 95 Disco Volante ei ainakaan hellittänyt otetta yhtään, sillä kyseessä on edelleen hämärin ja kokeellisin levy mitä yhtye sai aikaan. Vuonna 99 comebackin jälkeen Mr. Bungle lopulta teki kolmannen ja viimeisen levynsä Californian ja tällä levyllä otettiin pesäeroa kahteen edeltäjään melkoisesti ja samalla yhtye teki IMO parhaimman levykokonaisuutensa koskaan. California on vaikea luokitella mitenkään järkevästi mihinkään yksittäiseen lokeroon. Se on periaatteessa pop-levy, jonka pinnan alla kuohuu ja tapahtuu koko ajan jotain mullistavaa ja määrittelemätöntä. levy on kuin kameleontti joka vaihtaa koko ajan väriä, tai ADHD potilas joka ei voi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan pitkää aikaa. Mutta mikä tärkeintä, California on levy, jossa on uskomattomat määrät tarttuma-alaa, tutkittavaa, sulateltavaa ja tarttuvia koukkuja.
Californiaa kuunnellessa kuulija todellakin voi havaita jos jonkinmoista liikehdintää musiikin eri kerroksissa jatkuvasti, missään vaiheessa tämä levy ei jää tuleen makaamaan. Jo pelkkiä soittimia on käytetty tällä levyllä uskomattomat määrät lukuisista puhaltimista laajaan perkussioarsenaaliin ja kaikkeen siltä väliltä. Jopa Pattonin monipuolista laulua on osattu hyödyntää niin että siitä on revitty maksimaalinen hyöty irti, välillä herra laulaa usealla eri raidalla erilaisilla tyyleillä samaan aikaan, mikä luo ihan omaa tunnelmaansa koko levyyn. Olen joskus tämänkin levyn arvostellut blogissani, mutta en osaa tätä oikein mitenkään järkevästi kuvailla niin että te saisitte tästä totuudenmukaisen kuvan, tämä on levynä niin uskomattoman monipuolinen ja vaihteleva, että se on lähes mahdotonta. Tärkeintä on kuitenkin se, että California lyö tiskiin 10 timanttista biisiä, jotka tarjoavat halukkaille niin mielenkiintoisen ja moniulotteisen matkan musiikin eri ulottuvuuksien ja tasojen äärelle, että ei voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyden määrää mitä Bunglen pojat ovat kokeneet tätä levyä tehdessään. Tämä on tarttuva, mutta helvetin vinksahtanut levy. Tässä on koukuttavia melodiota, mutta mitään ei anneta ilmaiseksi. Tämä on jokin musiikillinen mutantti, joka näyttää pelottavalta mutta tulee vastaan hassunkurisena ja iloisena. Tämä on levy, joka tarjoaa tutkittavaa luultavasti vielä vuosikausiksi. Tämä on levy, joka ansaitsee paikkansa omassa top-5 levyjen joukossa.
.jpg)
</center>
