Foorumiarkisto

15. Danzig — Danzig III: How the Gods Kill (1992)
Danzigiin tutustuin vasta pari vuotta sitten, kun siskoni mies laittoi minut kuuntelemaan legendaarisen Motherin. Sitä sitten kuuntelin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes olin täysin rakastunut yhtyeen musiikkiin. Niinpä janosin lisää ja pian olinkin saanut käsiini monta Danzigin albumia, joista tosin vain neljä ensimmäistä jäivät pysyvään kuunteluun. Tälle listalle mahtuu kaksi Danzigin tuotosta, joista huonommalle sijalle pääsee tämä bändin kolmas levy. Hienon kansikuvan lisäksi lätty sisältää monta kivenkovaa biisiä (rokkaava Godless, raju Dirty Black Summer, rento Heart of the Devil, rentouttava Sistinas yms.) ja ylipäätään hyvää tunnelmaa. Levyn kirkkain helmi on ehdottomasti biisi nimeltään Anything, jonka rankkaisin ehkäpä Danzigin parhaimmaksi kappaleeksi ikinä.


14. 10 Ft. Ganja Plant — Presents (2000)
Saman yhtyeen Bass Chalice -niminen levy esiintyikin jo listallani (numerolla 20), muttei anneta sen häiritä. Presents oli ensimmäinen levy, jonka 10 Ft. Ganja Plantilta kuulin. Se kuuntelukerta aiheutti sellaisen "ei hitto, tämä on loistavaa musiikkia" -reaktion. Loistavan lungia menoa, liuta loistavia instrumentaalisia biisejä ja nykyajan reggaetuotannosta täysin eroava soundi. Melankolian ja euforian vuorottelua. Parhaat biisit ovat ehdottomasti Top Down, Walkey Walk Tall ja Chalwa. Hienon tästä albumista tekee se, ettei se sisällä ainuttakaan huonoa raitaa.


13. The Bloodhound Gang — Hooray for Boobies (1998)
Voi hyvänen aika sentään, kuinka monta kertaa olen tunkenut tämän lätyn cd-soittimiini. Jep, soittimiini, sillä tein sen ensimmäisen kerran jo 90-luvun puolella ja teen sitä yhä. Siinä ajassa olen ehtinyt hankkia monta eri cd-soitinta, mutta siinä ajassa Hooray for Boobiesin mahtavuus ei ole laskenut viiruakaan. Loistavat sanoitukset yhdistettynä yksinkertaisiin mutta erittäin toimiviin riffeihin takaa aina piristävän kuuntelukokemuksen. Ja Jimmy Popin äänelle ei voi muuta kuin nauraa (hyvässä mielessä)! Levyn helmiä ovat The Inevitable Return of the Great White Dope, Along Comes Mary ja Right Turn, Clyde. Toki myös wanhoille klassikoille eli The Bad Touchille, Mopelle ja I Hope You Dielle pitää antaa kunnioitusta, mutta aiemmin mainituille biiseille ne eivät legendaarisesta statuksestakaan huolimatta pärjää.


12. Leevi and the Leavings — Raparperitaivas (1991)
Listani toinen (mutta ei suinkaan viimeinen :)) Leevi-levy, Raparperitaivas, on lyhyesti sanottuna mahtava albumi. Löytyy nimikkobiisi Raparperitaivasta, löytyy Tikapuita taivaaseen ja... no, loput biisit eivät taidakaan olla niin tunnettuja suurelle yleisölle kuin nuo kaksi, mutta ei se mitään — ne ovat ennemminkin hyvin varjeltuja salaisuuksia kuin kokoelmalevyjen tutuksi tekemiä radiosuosikeita. Esimerkiksi Sateisena päivänä, Köyhän miehen Danny ja Tuhkimo Titanicin kannella ovat aivan täydellisiä lauluja, jotka kaikki kärsivät naurettavasta arvostuksen puutteesta. Myös edellä mainittuja raitoja vaisummat Jos itken illalla ja Sierra Madren aarre ovat varsin hienoja biisejä, joten eihän tätä voi kutsua miksikään muuksi kuin mainioiden kappaleiden maratoniksi. Kaiken kruunaa levyn ehdoton helmi, Miranda, joka on kenties yksi Leevareiden hienoimmista biiseistä ikinä ja joka kertoo erittäin koskettavan tarinan. Kuunnelkaa se. Mutta vasta silloin, kun on pimeää ja hiljaista.


11. Danzig — Danzig II: Lucifuge (1990)
Tämän postauksen aloitti Danzig, ja tämän postauksen lopettaa Danzig — tällä kertaa kyseessä on tosin How the Gods Killiä kaksi vuotta aikaisemmin ilmestynyt Lucifuge. Kyseessä on hieno levy, joka sisältää monta loisteliasta kappaletta (esimerkkejä: Girl, Killer Wolf, Tired of Being Alive ja Her Black Wings) ja toimivaa tunnelmaa. Viimeisen naulan mahtavan kuuntelukokemuksen arkkuun lyövät taianomaiset biisit Blood and Tears ja Devil's Plaything, jotka ovat heti Anythingin jälkeen Danzigin parhaita biisejä. Tämä on levy, johon on vaikea — ellei jopa mahdoton — kyllästyä.

Projekti on unohtunut muttei suinkaan kuollut!

25. The Stooges — Fun House (1970)
24. James Blunt — Back to Bedlam (2004)
23. Iggy Pop — Lust for Life (1977)
22. Iron Maiden — Brave New World (2000)
21. Helloween — Gambling with the Devil (2007)
20. 10 Ft. Ganja Plant — Bass Chalice (2005)
19. Leevi and the Leavings — Perjantai 14. päivä (1986)
18. Kingston Wall — II (1993)
17. The Doors — Strange Days (1967)
16. Pink Floyd — Dark Side of the Moon (1973)
15. Danzig — Danzig III: How the Gods Kill (1992)
14. 10 Ft. Ganja Plant — Presents (2000)
13. The Bloodhound Gang — Hooray for Boobies (1998)
12. Leevi and the Leavings — Raparperitaivas (1991)
11. Danzig — Danzig II: Lucifuge (1990)

10. Pink Floyd — Wish You Were Here (1975)
Goner ja Mahti Ankka tästä albumista kertoivatkin jo kaiken oleellisen, joten turhahan minun on tässä enää mistään turista. Kerrassaan tajunnanräjäyttävä kuuntelukokemus, jonka nimikkobiisi tuo vahvasti tunteet pintaan ja jonka avaus- ja lopetusraidat ovat silkkaa musiikillista herkkua vailla vertaistaan. Virheetön taideteos.


9. Kyuss — ...and the Circus Leaves the Town (1995)
Tämä Kyussin viimeiseksi levyksi jäänyt ...and the Circus Leaves the Town on mielestäni myös se kaikkein paras Kyussin viidestä albumista. Koko levy on oikeastaan pelkkää todella kovien raitojen tykitystä, ja mikä olisikaan parempi tapa aloittaa moinen tykitys kuin sijoittamalla avausraidaksi nimenomaan tykkimäinen kappale Hurricane? Vauhdikkaan avauksen jälkeen tunnelmaa luo kenties koko levyn suosikkikipaleeni nimeltään One Inch Man, ja pian sen jälkeen saadaan lisää todella herkullista herkkua Gloria Lewisin, Phototropicin ja El Rodeon muodossa. Siis huhhuh, että osaakin olla loistavia biisejä loistavien biisien perään. Ja loppupuolelta levyä löytyy vielä Catamaranin ja Size Queenin kaltaiset herkkupalat, joten eipä tätä levyä — ja Kyussin soundimaailmaa näin yleensäkin — voi muuta kuin rakastaa. Vahvoja soittimia, naurettavan hyvin toimivaa bassonvingutusta, hienoja sooloja, jykevää rummutusta ja solisti John Garcian mieleenpainuvaa laulua. Tästä minä pidän ja tätä minä suosittelen. :)


8. Leevi and the Leavings — Häntä koipien välissä (1988)
No joo, tästä on enää vaikea pistää paremmaksi, mutta silti tämä on vasta kahdeksannella sijalla. Se on lähes jonkinasteinen ihme, sillä tämä Leavingsin todellinen läpimurtoalbumi sisältää muun muassa Teuvon, Rin Tin Tinin ja Sopivasti lihavan kaltaisia superhittejä, eikä Elina, mitä mä teen? -kappaletta saatikka sitten Amaliaa taikka Pimeä tie, mukavaa matkaa -raitaakaan sovi missään nimessä unohtaa. Siis en edes kykene ymmärtämään, miten yhteen levyyn on voitu saada näin paljon näin mainioita hittejä. Radiosuosikeitten lisäksi levyltä löytyy todella vauhdikas ja rietas Mäyrä, melodialtaan mystinen Äitisi vietteli minut, puhutteleva Mitä mä niillä teen? ja vaimonsa toiselle miehelle tuomionsa aikana menettäneen vankilakundin saappaisiin pukeutuva Ei mikään Robin Hood. Aivan käsittämättömän loistavia melodioita, sanoituksia ja tarinoita, eli siis toisin sanoen tyypillistä Leeviä. Yksi tasapainoisimmista kokonaisuuksista, joihin olen koskaan törmännyt. Tunnelma ei lannistu yhdenkään biisin aikana, vaan se avausraita Teuvon tuoma huuma säilyy viimeisen raidan eli Elinan viimeisiin poikkihuilun puhalluksiin saakka. Kuunnelkaa, mikäli ette ole vielä kuulleet, ja kuunnelkaa, vaikka olisittekin!


7. The Doors — L.A. Woman (1971)
Tätä Doorsin viimeistä albumia kutsuttiin jokseenkin ironisesti yhtyeen comebacklevyksi ympäri levykriitikoiden likaisia piirejä (siis ennen kuin Morrison oli heittänyt lusikan nurkkaan) albumin ilmestyttyä kaikkien kuunneltavaksi vuonna 1971, eikä suotta — olihan L.A. Woman aivan erihenkinen ja -tasoinen lätty verrattuna kahteen aikaisempaan albumiin eli vuoden 1969 Soft Paradeen ja vuoden 1970 Morrison Hoteliin (vaikka tokihan nekin hyviä levyjä olivat). Tyyli oli muuttunut rauhallisemmaksi, musiikki entistä bluesmaisemmaksi ja tunnelma jotenkin vapautuneemmaksi, mutta ennen kaikkea suurin muutos oli se, miltä Morrison kuulosti. Siis mitä... tuoko on muka oikea Morrison? saattoi moni fani ajatella silloin, sillä Jimbon ääni oli muuttunut mitä luultavimmin lihomisen (ja alkoholisoitumisen?) myötä kuin jonkun raihnaisen puliukon ääneksi, mutta mitäs sitten — hyvä ääni se silti oli, etenkin bluesmusiikkiin! No okei, ei se muutos nyt ihan noin dramaattinen ollut, mutta kyllä sen huomaa silti aivan selvästi, kun kuuntelee L.A. Womania ja vaikkapa sitä vuotta aikaisemmin julkaistua Morrison Hotelia. Morrisonin äänen muuttuminen ei kuitenkaan ole se syy, miksi tämä levy on listallani numerolla seitsemän, vaan se on yksinkertaisesti se, kuinka loistavasta levystä on kyse. Ennen kaikkea levyltä löytyy kaksi suureksi Doors-legendaksi noussutta, vielä 2010-luvulla Suomenkin radioissa soivaa monen minuutin mittaista unelmabiisiä L.A. Woman ja Riders on the Storm, jotka toimivat aina yhtä hyvin. Kaksi muuta erittäin paljon fanittamaani tältä levyltä löytyvää biisiä on Love Her Madly ja Hyacinth House, joista etenkin jälkimmäinen (ja sen akustinen versio) iskee minuun tuhannen voltin lailla. Löytyypä albumilta tietysti myös muita kovia biisejä, kuten äärettömän lungi Cars Hiss By My Window ja suorastaan jännittävä The WASP, mutta L.A. Womanin ja Riders on the Stormin paikkaa levyn kruununhaltijoina ei yksikään muu biisi kyllä uhkaa. Enivei, mahtava 48 minuutin matka mahtavan musiikin pariin, mitä tukee monen muun merkittävän seikan lisäksi Ray Manzarekin aivan kertakaikkisen loistava työskentely kosketinsoittimien parissa.

Noh, rupesi ukkostamaan, joten palaan listan pariin myöhemmin. En kuitenkaan malta olla postaamatta tätä, joten täältä pesee!

25. The Stooges — Fun House (1970)
24. James Blunt — Back to Bedlam (2004)
23. Iggy Pop — Lust for Life (1977)
22. Iron Maiden — Brave New World (2000)
21. Helloween — Gambling with the Devil (2007)
20. 10 Ft. Ganja Plant — Bass Chalice (2005)
19. Leevi and the Leavings — Perjantai 14. päivä (1986)
18. Kingston Wall — II (1993)
17. The Doors — Strange Days (1967)
16. Pink Floyd — Dark Side of the Moon (1973)
15. Danzig — Danzig III: How the Gods Kill (1992)
14. 10 Ft. Ganja Plant — Presents (2000)
13. The Bloodhound Gang — Hooray for Boobies (1998)
12. Leevi and the Leavings — Raparperitaivas (1991)
11. Danzig — Danzig II: Lucifuge (1990)
10. Pink Floyd - Wish You Were Here (1975)
9. Kyuss - ...and the Circus Leaves the Town (1995)
8. Leevi and the Leavings - Häntä koipien välissä (1988)
7. The Doors - L.A. Woman (1971)

6. The Velvet Underground — The Velvet Underground (1969)
Siihen tarvittiin tasan yksi sekunti. Siis tasan yksi sekunti, niin kuuntelija saatiin välittömästi levyyn koukkuun. Tunnelmaltaan uskomaton avausraita Candy Says alkaa nimittäin kuin varkain. Ja jatkuu niin, ettei kuuntelua voi millään keskeyttää. Ja kun se loppuu, pärähtää käyntiin toinen koukuttava biisi — What Goes On. Aivan käsittämättömän nerokas vaihto hitaasta ja maagisesta avausraidasta rentoon ja nopeatempoiseen seuraavaan kappaleeseen, jonka kruunaavat upeat kitarasoolot ja läpi biisin kaikuva urkujen soitto. Ja sen jälkeen vaihdetaan taas tyyliä, kun seuraava kappale Some Kinda Love lähtee käyntiin leppoisalla kitaransoitolla ja veikeällä rytmillä. Tuntuu siltä, kuin kulkisi pois What Goes Onin tunnelmasta ja valmistuisi tulevaan — tulevaan, eli kenties kautta aikojen tunnelmallisimpaan kappaleeseen, Pale Blue Eyesiin. Huh, mitä musiikkia! On kyllä kaikki kohdallaan. Upeaa tunnelmaa jatkavat tosi hyvät biisit Beginning To See The Light ja I'm Set Free sekä levyn pisin ja oudoin kappale The Murder Mystery, jossa kyllä riittää kuunneltavaa moneen otteeseen. Putipuhdas mestariteos, joka vie kuuntelijan johonkin ihan toiseen paikkaan.


5. Sublime — Sublime (1996)
Sitten mennäänkin ihan toisenlaisen musiikin pariin. Se uruista, hyytävästä tunnelmasta ja Lou Reedin kutkuttavasta äänestä, nyt on aika puhua lukuisia musiikkigenrejä sekoittelevasta Sublimen musiikista. Ja juuri se olikin se juttu, joka Sublimen musiikissa kiehtoi — monipuolisuus. Oli reggaeta, oli ska punkia, oli hip hopia, oli rokkia... oli vähän kaikkea. Ja kaikki kuitenkin toimi ja tuntui oikealta, mikä on tietysti elintärkeä seikka genrestä toiseen vaihdellessa. Sublimen musiikissa kiehtoo myös se, kuinka lungia se on. Bradley Nowellin (joka oli kuollut heroiinin yliannostukseen juuri ennen tämän Sublimen viimeiseksi jääneen albumin julkaisua) ääni sopi Sublimen musiikkiin varsin hyvin, soundimaailma rokkaa ja sanoituksista riittää iloa vielä vaikka kuinka monen kuuntelukerran jälkeen. Ja parasta tässä levyssä on se, kuinka monta mainiota biisiä se sisältää; niistä parhaita ovat What I Got, Wrong Way, Santeria ja Same in the End. Kannattaa tsekata, mikäli kiinnostaa. On meinaan hiton hyvää musiikkia.


4. Joy Division — Unknown Pleasures (1979)
Ah, Joy Division. Yksi niistä yhtyeistä, jotka iskevät heti ensimmäisistä sekunneista alkaen. Aivan oma äänimaailmansa, todella mielenkiintoisen solistin Ian Curtisin matala ja äärimmäisen miellyttävä lauluääni, oikeastaan kaikesta heijastuva melankolinen fiilis ja hyvin mielenkiintoiset sanoitukset luovat aivan uniikin paketin, Joy Divisionin musiikin, jota yksikään muu bändi ei ole onnistunut hyödyntämään yhtyeen hajoamisen (joka siis johtui Curtisin itsemurhasta; loput jäsenet jatkoivat musiikin tekoa nimellä New Order) jälkeen. Unknown Pleasures oli bändin debyyttialbumina se portti, joka avasi musiikin ystäville tien uudenlaisen aggressiviisen post-punk-musiikin pariin, ja hemmetin kovastahan debyytistä oli myöskin kyse. Löytyy mm. sellaisia kappaleita kuin She's Lost Control, New Dawn Fades ja Disorder, jotka eivät jätä koskaan kylmäksi, ja koko albuminhan kruunaa aivan saakelin loistava Shadowplay. Tätäkin suosittelen lämpimästi kaikille, vaikkei tämä keskikesä taidakaan olla mikään idyllisin vuodenaika Joy Divisionin kuunteluun — itse kun tuppaan soittamaan Joy Division -cd-levyjäni silloin, kun pakkanen paukkuu ja järvet ovat jäässä.

Palatkaamme kärkikolmikon pariin myöhemmin.

enska kirjoitti:
Palatkaamme kärkikolmikon pariin myöhemmin.

Milloin, oi milloin? :cry: