Foorumiarkisto

Tällaista en pikaisella selauksella löytänyt, mutta modet poistakoon jos löytyy jo entuudestaan.

Homman nimi on siis arvostella yksittäinen/yksittäisiä otteluita. Kerro miksi kyseinen ottelu kannattaa (tai ei kannata) katsoa, kerro mikä siinä oli hyvää, ja kerro myös vähän ottelun taustoista (jos siis tietoa löytyy) ja siitä, että millaista painia on kyseessä. Älä kuitenkaan mieluiten spoilaa ottelun voittajaa, ellei kyseinen matsi ole tyyliin Hogan-Andre, eli toisin sanoen kaikille faneille selvä. Jees, aloitetaan.

Steel cage match
Jimmy Jacobs vs. BJ Whitmer

ROH'in ottelu siis kyseessä, ja tapahtuma oli Supercard of Honor II. Näillä miehillä oli siis todella pitkä ja kuuma feudi alla (..josta minä tosin en paskaakaan tiedä :P), ja tämän ottelun tarkoituksena oli ratkaista lopullisesti, että kumpi on parempi mies. Ottelu oli raaka. Ottelu oli brutaali. Rautapiikkejä, terästuoleja, piikkilanka-pesäpallomailoja ja pöytiä. Molemmat vuodattivat verta, ja osa spoteista sai minut melkein voimaan pahoin. Todella sairaita spotteja ottelu oli täynnä, ja jopa eräässä vaiheessa Jimmy Jacobs nuoli BJ Whitmerin verta hänen otsastaan.. Sick, eh? Samaa mieltä olivat fanit jotka chanttasivat "You sick fuck!". Ottelussa nähtiin kovaa brawlausta kehän ulkopuolella, ja tietysti häkin sisällä. Molemmat herrat pistivät kaiken likoon, ja tämä ottelu oli raaka, sanan todellisessa merkityksessä. Mutta älkää käsittäkö väärin, ei tämä mikään verilöyly ollut. Kyllä tässä mentiin vielä "hyvän maun rajoissa". Eikä kaikki spotit todellakaan olleet pelkkiä ase-spotteja, ei todellakaan. Myös hienoja liikkeitä nähtiin ympäri ottelun, ja loppuspotti oli sairas! You don't see this kind of stuff in WWE! Todella hyvä ottelu, vaikkei painillisesti mikään mahtava ollut. Ja eihän se edes ideana ollut. Näkemistäni otteluista tämä on ehdottomasti yksi vuoden parhaista tähän mennessä. Suosittelen kaikille, etenkin hardcoren/hardcorehtavan painin ystäville!

Arvosana: ****

Jatkakaa...

Toinen samanlainen topic.

EDIT: Piti kirjoittaa että topic on samankaltainen, siinäkin voi kehua ja kertoa miksi haluaisi ottelun katsoa, riippuu tietenkin kirjoittajasta.

"Slfex" kirjoitti:
Toinen samanlainen topic.

EI se kyllä samanlainen ole.

Mielenkiintoista että WhitmerJacobs sai arvostelussasi "vain" ****, sen verran kovaa hypeä tullut joka puolelta. Noh ensi viikolla saan luultavasti viimein tuon tapahtuman katsottua että sittenhän sitä arvostelua luultavasti pukkaa tuonne blogin puolelle.

"Captain Charisma" kirjoitti:
Mielenkiintoista että WhitmerJacobs sai arvostelussasi "vain" ****, sen verran kovaa hypeä tullut joka puolelta.

Jees, olen tosiaan arvosteluasteikkoani tiukentanut melkoisesti, mutta loppujen lopuksi **** on kuitenkin todella hyvä, ellei jopa lähes erinomainen. Ja jos tuo oli "liian vähän", niin sitähän voi tosiaan selittää se, että en tiennyt feudin taustoista mitään ja kumpikaan painija ei ollut minulle erityisen tuttu. Ja mainstream-paini aukeaa minulle paljon helpommin, joten jos tämä olisi ollut WWE'n/TNA'n ottelu, ja feudi olisi ollut minulle tuttu, tästä olisi varmaankin tullut (ainakin vähäsen) parempi arvosana. That's right, spank me and call me a mark.

Heh, olin itsekin sanomassa, että neljä tähteä on liian vähän...

No, mielestäni tämä topiikki (jos saan ehdottaa) voisi periaatteessa toimia Match of the Year -listana, eli tänne hypeä heti, kun on huippuotteluita tullut. Vuoden lopussa täällä saattaisi sitten olla ihan kiva määrä matseja eri promootioista, joista voitaisiin sitten valita (äänestää) se paras. Yleensä, jos vuoden lopussa aletaan miettimään, että mikä on vuoden paras ottelu, saattaa vaihtoehdot jäädä vähän pieniksi, kun ei välttämättä muisteta kaikkia huippumatseja, mitä on nähty, varsinkaan niitä alkuvuoden koitoksia, ottelun yksityiskohdista puhumattakaan.

Heti kun näin pelkän topiikin nimen, olin tulossa kehumaan Whitmer-Jacobsia, mutta näköjään siihen ei ollut tarvetta - sana oli jo kiirinyt eteenpäin.

Pistän heti kommenttiä, ehdotusta, arvostelua kun seuraava huippumatsi osuu kohdalle.

"finlay" kirjoitti:
No, mielestäni tämä topiikki (jos saan ehdottaa) voisi periaatteessa toimia Match of the Year -listana, eli tänne hypeä heti, kun on huippuotteluita tullut. Vuoden lopussa täällä saattaisi sitten olla ihan kiva määrä matseja eri promootioista, joista voitaisiin sitten valita (äänestää) se paras. Yleensä, jos vuoden lopussa aletaan miettimään, että mikä on vuoden paras ottelu, saattaa vaihtoehdot jäädä vähän pieniksi, kun ei välttämättä muisteta kaikkia huippumatseja, mitä on nähty, varsinkaan niitä alkuvuoden koitoksia, ottelun yksityiskohdista puhumattakaan.

Ihan hyvä idea, mutta mielestäni olisi hyvä että tänne saisi myös postata vanhojen otteluiden arvosteluja. Ja kyllä minäkin aion ne vuoden parhaat täällä arvostella, mutta ei kai vanhojen otteluiden arvostelu siellä välissä häiritse? Ainahan täältä voi katsoa ne tämän vuoden ottelut jotka on arvosteltu.. Hyvä idea kuitenkin, mutta mieluiten pidetään tämä topic avoimena kaikille otteluille. Ja sitten takaisin asiaan...

WWE Championship
Kurt Angle © vs. Chris Benoit

Royal Rumble 2003 oli siis tapahtuma, ja miehillä oli pientä feudinpoikasta alla. Angle teki heel-turnin (?) voitettuaan WWE mestaruuden Big Show'lta, ja Heymanistä tuli hänen manageri. Myös Haas ja Benjamin liittyivät silloin Team Angleen. Benoit astui mukaan kuvioihin voitettuaan Show'n ykköshaastajuusottelussa, ja Team Angle oli jatkuvasti hänen kimpussaan...

Ottelu oli loistava. Alussa nähtiin choppien ja nyrkkien vaihtelua, mutta sitten alkoi tekninen vääntö, ja viimeiset ~10 minuuttia olivat loistavia. Mahtavia countereita counterien perään, ja muutenkin taitavaa teknistä menoa. Pari ihan tyylikästä spottiakin nähtiin, joista yksi oli hieno belly-to-belly yläköydeltä. Angle ja Benoit tosiaan taistelivat kovan matsin, jota Tazz jopa hypetti viiden tähden otteluksi (Tazzistä puheenollen, hänen selostus-sekoaminen sai minut repeämään melkoisesti; "Angle is, I mean Benoit, Angle.. What the hell?"). Ei se kuitenkaan ihan viiden tähden matsi ollut. Ottelu oli kuin olikin loistava, mutta vain niin kauan kuin se kesti - ja se kesti liian vähän. Kymmenen minuuttia olisi voitu antaa ottelulle kevyesti lisää, silloin se olisi ehkä yltänyt jopa "viisi miinus"-tasolle. Mutta vaikka se melko lyhyt olikin, suosittelen sitä kaikille. Yksikään kohta ei ollut tylsä. Lopetuskin oli tiukkaa taistelua, mutta vaikka toinen tietysti hävisi, ei hän silti menettänyt tippaakaan overiutta, ei ainakaan omissa silmissäni. Sen verran kovasti molemmat taistelivat. Yhteenvetona voisi sanoa, että ottelu oli loistava, mutta liian lyhyt. But thank you Angle, and thank you Benoit, tällaista ei usein tule vastaan.

Arvosana: ****+

(Niin, ja kyllä muutkin voivat niitä arvosteluja tänne heittää )

"Nodachi" kirjoitti:


(Niin, ja kyllä muutkin voivat niitä arvosteluja tänne heittää )

Sehän siinä on kun ei pahemmin tule katsottua yksittäisiä matseja. Kyllä tänne aivan varmasti jossain vaiheessa jotain laitan.

"Nodachi" kirjoitti:

"finlay" kirjoitti:
No, mielestäni tämä topiikki (jos saan ehdottaa) voisi periaatteessa toimia Match of the Year -listana, eli tänne hypeä heti, kun on huippuotteluita tullut. Vuoden lopussa täällä saattaisi sitten olla ihan kiva määrä matseja eri promootioista, joista voitaisiin sitten valita (äänestää) se paras. Yleensä, jos vuoden lopussa aletaan miettimään, että mikä on vuoden paras ottelu, saattaa vaihtoehdot jäädä vähän pieniksi, kun ei välttämättä muisteta kaikkia huippumatseja, mitä on nähty, varsinkaan niitä alkuvuoden koitoksia, ottelun yksityiskohdista puhumattakaan.

Ihan hyvä idea, mutta mielestäni olisi hyvä että tänne saisi myös postata vanhojen otteluiden arvosteluja. Ja kyllä minäkin aion ne vuoden parhaat täällä arvostella, mutta ei kai vanhojen otteluiden arvostelu siellä välissä häiritse? Ainahan täältä voi katsoa ne tämän vuoden ottelut jotka on arvosteltu.. Hyvä idea kuitenkin, mutta mieluiten pidetään tämä topic avoimena kaikille otteluille.

Juu, siis tottakai vanhoja myös. Tarkoitin oikeastaan, että ainakin ne reaaliajan huippumatsit. Sori, kun ei taaskaan tullut arvostelua, mutta kun pää on vaan niin tyhjä...

PS. Olen muuten myös nähnyt tuon Angle vs. Benoit:n ja helvetin hyvä ottelu oli. Aikalailla samat perustelut olisin itsekin laittanut. Todella harvinainen herkkupala ja yksi molempien miesten parhaita otteluita.

Heh, eipä taida muut tänne mitään postailla. No, eipä se haittaa, ja ymmärrän sen – taidan olla yksi niistä harvoista, jotka eivät seuraa enää mitään promootiota aktiivisesti, vaan katselevat yksittäisiä otteluita (ja vanhempia tapahtumia). Tässä nyt kumminkin tulee arvostelua.

~Ring Of Honor, Final Battle 17.12.2005~
GHC Junior Heavyweight Championship match
Low Ki vs. KENTA ©

Ihan alkuun täytyy sanoa, että jos on stiffin ja nopean painin ystävä, eikä ole tätä nähnyt, on missannut jotain loistavaa. Senpä takia tuossa onkin linkki kyseiseen otteluun, sillä tämä oli oikeasti mahtava – nyt on perusteluiden aika.

Mistäs alottaisi.. noh, ottelussa nähtiin stiffejä potkuja, lyöntejä, choppeja, ilmavia liikkeitä, teknistä matossa pyörimistä, near-falleja.. Yleisökin oli loistavasti mukana, ja ”This is awesome!”-chantit olivat oikeasti ansaittuja, toisin kuin useimmiten, sillä TNA'ssa sitä tykätään huudella kokoajan. Matsi tosiaan alkoi pienellä tuntuman hakemisella, johon sisältyi nopeaa mattopainia, sekä pienehköjä mind gamesejä läpsimisien jne muodossa, joka toi hyvää syvyyttä otteluun. Vähitellen päästiinkin niihin stiffeihin potkuihin ja choppeihin, ja tempo vain koveni. Yleisö kävi kuumana, ja tempo hidastui vasta 'bout viidentoista minuutin kohdalla – tosin vain väliaikaisesti. Ottelu ei käynyt tylsäksi milloinkaan, ja ei ihme kun tämä kaksikko oli köysien sisällä. Low Ki'n ja KENTAn tyylit kun ovat todella samankaltaiset, paketti oli loistavaa, nopeatempoista stiffailua. Vaikka liikkeet toistivatkin itseään, ei niihin kyllästynyt. Loppua kohden alkoi spotit, jotka eivät olleet mitään mauttomia Evans-loikkia, ja near-fallit, ja olin aivan fiiliksissä katsoessani tätä huikeaa mättöä. Nähtiin Ki Crusheria, Go 2 Sleepiä, double foot stomppia, falcon arrow'ta.. tuohon kun lisää sen nopeuden ja hienon yleisön, saadaan kasaan l-o-i-s-t-a-v-a ottelu.

Enpä tästä paljoa vikoja keksi; Low Ki'n ja KENTAn tyylit klikkasivat, ottelu sai hyvin aikaa (~25 min), eikä botcheihinkaan törmätty. Ainut mikä olisi tästä saanut paremman, olisi ollut jonkinlainen suuri feudi (josta minä en ehkä tässä tapauksessa tiennyt?), ja hieman enemmän.. noh, teknisyyttä, sillä tämä meni ehkä jossain määrin pelkäksi potkimiseksi.. Ei sillä että se haittaisi. :P Olen muuten huomannut, että KENTA tuntuu paranevan joka kerta kun näen häntä – Low Ki taas on aina viihdyttävä, joten tahtoisin kyllä nähdä lisää näitä otteluita. Aijoo, tämä oli myös historiallinen ottelu ROHille, sillä ensimmäistä (ja ainutta?) kertaa ikinä GHC'n (Global Honored Crown) mestaruutta puolustettiin Ring of Honorin kehässä – aikamoinen ROH-”debyytti” tälle Junior Heavyweight mestaruudelle. Tätä ottelua suosittelen kaikille, etenkin stiffin ja nopean painin ystäville, ja takaan ettette tule pettymään. Loistavat painijat, loistava ottelu. Piste.

Arvosana: ****½

Pitää vielä sanoa, että jos olet katsonut lähiaikoina jonkun oikein hyvän ottelun, tule vain rohkeasti kirjoittamaan siitä arvostelua, ja tutustuttamaan meidät muut koviin otteluihin, joita emme ehkä ole nähneet. Kaikki kelpaa; wanha WWF, attitude-ajan WWF, WWE, WCW, NWA, TNA, ECW, ROH, CZW, PWG, XPW, Noah, Zero 1 jne jne – mainstream, indyt ja puroresu, kaikki kelpaa. Muistakaa myös, että voitte arvostella otteluita tapahtumista joita olette katsoneet.

Ja tietenkin voitte kommentoida muiden arvosteluja jne. Yritetään synnyttää tänne keskustelua!

Hart Foundation (Brian Pillman, Jim Neidhart, British Bulldog, Owen Hart & Bret Hart) vs. Team Austin (Steve Austin, Ken Shamrock, Goldust, Legion of Doom) - Canadian Stampede 1997

-Matsi oli hyvä, lähinnä Hart Foundationin takia. Toki myös Team Austinilta löytyi taitoa, muttei läheskään niin paljon kuin vastapuolelta. Yleisö oli upeasti mukana ja ottelussa oli tunnelmaa alusta loppuun. Lopputulos oli tosin hieman ennalta-arvattava, mutta mitä sitten? Kaikki jotka katsovat ottelun, minä mukaanlukien varmasti nauttivat siitä jossain määrin. Ja ottelun loppu toi vielä tunnelmaa, kun Bret Hart tyrkättiin ulos kehästä Austinin toimesta, teki Owen Hart roll-upin ja kanadalaiset veivät voiton. Ottelun jälkeen Team Austin koitti vielä kostaa, mutta edelleen kanukit olivat vahvoja. Ottelu päättyi Team Austinin poistuessa ja koko Hartin perhe saapui kehään. Stu Hart oli tuossa vaiheessa huonossa kunnossa, tuskin jalka nousi keskimmäisen köyden yli mutta silti hän jaksoi juhlia perheensä mukana hienosta voitosta. Ja Owenin lapsikin nähtiin videossa joka on nähtävillä mm. Dailtymotionissa.

WrestleMania 21
Rock -N- Sock Connection (The Rock & Mick Foley) vs. Evolution (Ric Flair, Batista & Randy Orton)

Ottelu on mielestäni erittäin hyvä, vaikka Foleytä nähtiin ehkä hieman liikaa. Koomisiksi tempuiksi osoittautui Flair tekemässä People's Elbowia ja sen jälkeen The Rockin tekemässä Peoples Elbowia ja lopussa Figure 4:n askeleet.
Arvostelu: ***/*****

Claudio Castagnoli Vs. Mike Quackenbush

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämä on ensimmäinen otteu, jonka näiltä miehiltä näen. No, nyt arvosteluun.

Ottelu oli todella vauhdikas ja ripaus teknisyyttäkin nähtiin. Molemmat miehet tekivät todella näyttäviä liikkeitä ja vaikka CZW:tä onkin kyse, tuolia käytettiin todella hillitysti. Claudio teki tuolilla todella heelmäisen tempun asettamalla sen Miken kaulalle. Muuten tuolia ei paljoa käytetty. Castagnoli oli todella hyvä kehässä, mutta jäi Quackenbushin varjoon, sen takia, että Quackenbush teki todella nopeita ja näyttäviä liikkeitä. Loppupuolella nähtiin pientä brawlia yleisössä ja todella karmean näköinen Tornado DDT betonille. Komeutta lisäsi se, että Quackenbush hyppäsi tämän kehän laidalta. Myös Castagnoli teki komean Powerbombin ja paini muutenkin hvyin koko ottelun ajan. Lopetus oli jotenkin laimea. Kuitenkin, ottelu oli todella hyvä, joten arvosanaksi totean..

****/*****

Ottelu itse asiassa aiheutti sen, että pitäisi nähdä lisää miesten otteita. Valitettavasti Castagnolin otteluita ei tunnu Dailymotionissa olevan. Myös ROH alkoi kiinostamaan valtavasti. Miksi ihmeessä Boardille ei ole upittu otteluita ROH:ista? Sellaisia kehiin ja äkkiä!

"Merovingi" kirjoitti:
Myös ROH alkoi kiinostamaan valtavasti. Miksi ihmeessä Boardille ei ole upittu otteluita ROH:ista? Sellaisia kehiin ja äkkiä!

Koska suurinta osaa ei jostain syystä kiinnosta ROH ja indypaini, itse tuossa noin kuukausi takaperin tarjosin ainakin omasta mielestäni ROH:n vuoden tähän mennessä parasta matsia (MCMG vs. Briscoes), mutta kukaan ei osoittanut kiinnostusta . Liian ennakkoluuloista porukkaa, mutta toisaalta onhan se totta ettei indypaini vain iske kaikille. Madass uppi viime vuonna aika paljon ROH matseja joten suosittelen selaamaan hänen topiciaan tuolta Videot alueelta, jotkut matsit saattavat vielä olla ylhäällä.

Ps. Claudio & Quack ovat muuten kohdanneet useasti tänä vuonna. Chikarassa ainakin vetivät myös lähelle **** matsin ja monessa pienessä indyssä ovat myös kohdanneet.

Mankind vs. Undertaker King of The Ring 1998

Olen tästä jo joskus puhunut, mutta tänään taas katsoin matsin uudelleen, ja voisi tylsyyttään arvostella sen. Kehään pääsee senajan kaksi pimeintä ja ehkä hulluinta gimmickpainijaa, jotka oikeastaan tähän matsiin sopivat erittäin hyvin. Mankind, joka oli Foleyn persoonista ehkä se omaperäisin, mielikuvituksellisin, ja ehdottomasti oudoin. Kuitenkin Foley onnistui tekemään Mankindistä todella uskottavan hahmon. Vastaan tulee pimeyden ruhtinas, ns. elikkä Undertaker, joka nyt ei ajan saatossa ole mihinkään muuttunut. Itse feudista ei minulla pahemmin ole hajua, mutta väliäkö hällä. Ottelu alkoikin hyvin mielenkiintoisesti. Mankind, sai siis sen ajatuksen lähteä Cellin katolle, ja kaikki luultavasti tietävät mitä pari minuuttia sen jälkeen pääsi tapahtumaan. JR:n selostus kruunasi vielä kaiken : Oh my god! That killed him!!, oli oikeastaan todella sairaan näköistä, varsinkin kun pystyi sen hidastettuna katsomaan. Erikoisinta kuitenkin on, että Foley oli kaikin puolin halukas jatkamaan, ja tulihan esiin se Mickin kiero hymy, joka kerjää kokoajan lisää. Seuraavaksi mentiinkin takaisin ylös, eikä ottelu ole periaatteessa vieläkään päässyt alkamaan. Seuraava spotti on Foleyn sanojen mukaan se kipeämpi, ja kyllähän se siltä näyttääkin. Periaatteessa ennen ottelun alkua, olivat ottelijat tehneet tästä yhden muistettavimmista. Sinänsä se on harmi, koska Mick Foley on ehkä tästä kaikkein muistetuin, vaikka mies on tehnyt kaikkea paljon hienompaakin. Harhauduin taas aiheesta. Jatketaan. Kun matsi periaatteessa pääsee alkamaan, kun molemmat ovat oikeasti kehässä, muodostuu ottelusta hyvin Undertakermäinen. Se siis sisältää brawlia ja no-sellausta. Jälkimmäinen paistoi ainakin 'Takerin myymisestä todella vahvasti läpi, ja haittasi ottelun laatua. Osiltaan ottelu oli todella Foleymainen, koska se oli raaka, verinen ja masokistinen. Mick Foleyn kierouden osoittaa hyvin se kohta, missä mies sylkee suustaan verta ja hymyilee, ihan oikeasti, mies on hullu. Nojoo, 'Takerin hallintaahan koko matsi oli, Mankind otti kaikki suuremmat bumbit, kuitenkin ihan keskitasoa oleva hardcore mättö. 'Takerin no-sellaus hieman tiputtaa arvosanaa. Tämä on se ottelu, josta Mick Foley, harmi kyllä, muistetaan. Kysyn vielä lopuksi, miksi ei kukaan sitten muista No Way Out 2000 PPV:tä, jossa Cactus Jack tipahti myös Cellin katolta kehänkin läpi? huh?.
**½

WWF In Your House: 16: Canadian Stampede
The Hart Foundation (Bret Hart, Owen Hart, British Bulldog, Jim Neidhart & Brian Pillman) vs. Stone Cold, Legion of Doom, Ken Shamrock & Goldust

Tämän ottelun katsoin tänään ja... voi herranen aika minkälainen matsi se olikaan. En voi vielä ensimmäisen katselukerran jälkeen lopullista arviota antaa, mutta hyvänen aika - tämähän lähentelee jopa HBK-Jerichon (all-time lempparini) tasoa.

Ensinnäkin: yleisö oli mahtava! Jokainen Hart Foundationilainen sai sisääntulossaan aivan räjähtävät popit. Etenkin Bretin popit olivat suorastaan sairaat. Eikä yleisö hiljennyt ottelun aikanakaan, ei tosiaan. Se metelöi alusta loppuun pitämättä yhtään taukoa. Tämä yleisö oli juuri sellainen, minkälainen hyvän yleisön pitäisikin olla. Kyllä esim. TNA:n Impact Zonen yleisökin metelöi alusta loppuun, mutta kun katsojat kannustavat sekä facea että heeliä, syö se ottelusta kaiken tunnelman pois. Tässä matsissa yleisöllä oli selkeät hyvikset ja pahikset. Hyvikset olivat tietenkin kanadalaiset Hart Foundationin jäsenet, ja pahikset olivat nämä Amerikkaa edustaneet painijat. En ole varmaan ikinä todistanut samanlaista tunnelmaa painiottelussa, vaikka paljon hyviin yleisöihin olen törmännytkin.

Ottelu lähti käyntiin varsin viihdyttävästi, kun molempien joukkueiden kapteenit, Austin ja Bret, ottivat mittaa toisistaan. Ja voi herranen aika kuinka se yleisö mylvi innosta kun Bret potki Austinista paskat pihalle. Vaan kun Austin pääsi hallintaan, buuasi se niin kovaa kuin suinkaan pystyi. Hyvän yleisön ohella ottelusta maagisen teki loistava bookkaus ja painijoiden varmat suoritukset. Yhteenkään botchiin ei törmätty ja jokainen paini selvästi hyvin innokkaasti. Ajoitukset pelasivat täydellisesti ja kaikki luisti kuin rasvattu. Pysyin nenä kiinni näytössä koko ajan, sillä toiminta oli mahtavaa ja yleisö täydellinen.

Ottelussa nähtiin lähes joka sortin painia: tiukkaa brawlausta Austinin, LoD:n, Bulldogin, Neidhartin, Shamrockin ja Bretin toimesta, komeita voimaa vaativia liikkeitä LoD:n ja Bulldogin toimesta, lennokkaita suorituksia alá Pillman ja Owen, loistavaa myymistä lähes kaikkien toimesta, teknistä painia, hieman hardcore-mättöäkin, kiehtovaa ja toimivaa kehäpsykologian käyttöä sekä tarinaa katsomossa istuneiden Hartin perheenjäsenien avulla. Matsi oli puhdas mestariteos, missä nähtiin ihan kaikkea mitä kunnon ottelussa pitääkin nähdä.

Matsissa ei todellakaan törmätty tylsiin hetkiin, vaan koko ajan tapahtui. Meno ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin vaikka TNA:n x-divisioonassa, vaan tässä ottelussa jokaisella liikkeellä oli merkitys, jokaisella lyönnillä vaikutus ja jokaisella painijalla oma tärkeä asema. Kaikki näyttelivät roolinsa täydellisesti. Vaikka en Goldustista, Shamrockista tai LoD:sta niin hirveästi tykkää (LoD:ia olen oppinut vihaamaan ihan lähiaikoina... en sitten tiedä miksi) hekin osoittautuivat jos ei koskaan muulloin niin ainakin tässä ottelussa erittäin viihdyttäviksi ja omalla tavallaan loistaviksi painijoiksi.

Minkälaisia liikkeitä matsissa sitten nähtiin? Voi pojat! Nähtiin stunnereita, sharpshootereita, running powerslameja, powerslameja, powerbombeja, superplexejä, terästuolilla ja vaahtosammuttimella taistelua, lukuisia hip tosseja ja tyylipuhtaita lukkoja. Tuntui, että mikään tässä matsissa ei mennyt pieleen. Ehdottoman hienon tästä taideteoksesta teki se, että aloin oikeasti uskoa näiden joukkueiden vihaavan toisiaan. Niin hemmetin hyvin ne näyttelivät. Tämä matsi ei ollut pelkkä tavallinen ottelu, vaan tämä oli SOTA. USA vs. Kanada. Suomi vs. Ruotsi. Vielä se, että Austinin päälle kävivät yleisössäkin istuneet Hartin perheenjäsenet, teki tästä sodasta niin uskomattoman aidontuntuisen. Matsi oli myös ihan riittävän pitkä, vaikka toki olisin enemmänkin tätä unelmaa katsonut.

Vielä siitä kehäpsykologiasta. Ensin Austin teloi Owenin jalan tuolilla niin paskaan kuntoon, ettei Owen enää pystynyt ottelemaan ja hänet vietiin backstagelle (tuossa tilanteessa nähtiin myös saakelin aidontuntuinen kohta, kun Neidhart huusi Owenin olevan pulassa: "he's hurt! Owen's hurt!"). Bret, tapahtuneesta hermostuneena, meni ja teloitti Austinin jalan yhtä paskaan kuntoon komean kulmaliikkeensä ja vaahtosammuttimen avulla. No, eiköhän ottelun lopussa tule takaisin kehään ensin Austin ja lopulta myös Owen. Ja voi saakeli kun Owen sai hyvät popit palatessaan kehään nilkuttaen. Jos ottelu kuulostaa nyt jo maagisen mahtavalta, täytyy vielä mainita siinä olleen erittäin räjähtävä ja hienosti toteutettu lopetus. Sydämeni pohjasta annan tälle ottelulle täydet kymmenen pistettä. Tämä oli mestariteos, jossa jokainen liike myytiin sataprosenttisella omistautumisella, jokainen potku potkaistiin innolla, jokainen sekunti käytettiin mainiosti eikä rest holdeihin törmätty.

Pisteet: * * * * *

Suosittelen tätä matsia kaikille.



EDIT:

Unohdin täysin mainita ottelun jälkeen tapahtuneista asioista. Hyvänen aika, olen vain kaksi kertaa eläessäni nähnyt yhtä liikuttavan lopun ottelulle. Ensimmäinen oli WM XX:n Benoit'n mestaruusvoitto ja toinen oli WM seiskan Savage-Warriorin post-match. Tämän ottelun jälkeiset tapahtumat olivat kertakaikkisen hienot, koskettavat ja jokaisen true painifanin mieltä lämmittävät. En viitsi niistä hirveästi kertoa, sillä mitä ilmeisemmin tulisin samalla spoilaamaan myös ottelun lopputuloksen. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos itse matsi ei kiinnosta niin tsekatkaa edes matsin jälkeiset tapahtumat. Uskomatonta. Aivan uskomatonta.

Niin ja vielä täytyy kehua Austinin täydellistä roolia. Tuota hiton sitkeää son of a bitchiä täytyy vain ja ainoastaan rakastaa.

WWF United Kingdom Supercard Rampage 1992
Shawn Michaels w/Sensational Sherri vs. Randy Savage w/Elizabeth, WWF:n mestaruudesta

Hmm... sattumalta satuin löytämään tämän tapahtuman kun PWT:tä muutama viikko sitten kahlasin, ja iskin silmäni Savage vs. Michaelsiin. Siihen matsiin, jonka näkemistä olin aina toivonut ja jonka bookkaamisesta en ollut koskaan saanut tietää. No, sain lopultakin tapahtuman ladattua ja aloitin matsin katsomisen melko sekavien fiiliksien saattelemana. Uskoin ottelun olevan hyvä, sillä eihän Savage ja Michaels vaan voinut painia huonoja matseja tuolloin (Savagekin oli vielä hyvässä vireessä) ja matsi käytäisiin vielä WWF:n mestaruudesta, joten otteluun luultavasti panostettaisiin normaalia enemmän. Toisaalta taas odotuksiani särki se fakta, etten koskaan ole kuullut kenenkään puhuvan *siitä* HBK-Savagesta, joka olisi ollut taujnnanräjäyttävä ja uskomaton koitos. Okei, nämä olivat minun fiilikseni ennen ottelua... entäs sen jälkeen?

Ottelu oli tyyliltään juuri sellainen kuin ounastelinkin: näimme erittäin vauhdikasta menoa, tyylikkäitä hyppyjä, keskitasoa parempaa brawlausta, teknisiä otteita ja jokaiseen mestaruusotteluun kuuluva refbump. Mielenkiintoiseksi ottelun teki se, ettei ottelun tarinan suurin rooli ollut Shawnilla saati Savagella, vaan Shawnin nykyisellä ja Savagen entisellä managerilla, Sensational Sherrillä. Sherri näytteli - kuten aina - erittäin hienosti, vaihdellen rooliaan kusipäisestä ämmästä Shawnia rakastavaan naiseen ja Savagea vihaavasta ex-naisystävästä vilpittömään manageriin. Huhhuh. Myös Elizabethilla oli oma roolinsa ottelussa, mutta se jäi Sherrin varjoon - kiittäkäämme Savagea joka neuvoi hankaluuksiin Sherrin kanssa joutunutta Elizabethia häipymään kehäalueelta. Arvattavissa kuitenkin oli, että 'Liz matsin loppuvaiheilla tuli vielä takaisin kehäalueelle omaa miestään kannustamaan ja auttamaan.

En tiedä miksi HBK sai mestaruusshotin tai oliko tällä matsilla mitään sen kummempaa feudia alla (saattoi toki ollakin, sillä Sherri oli kuvioissa), mutta joka tapauksessa yleisö oli kuumana alusta loppuun ja paini oli laadultaan ilmiömäistä. Tämä matsi toimii elävänä esimerkkinä siitä, ettei mainion, lennokkaaseen painiin keskittyneen ottelun tarvitse sisältää kymmenittäin erilaisia voltteja tai mitä ihmeellisempiä headdroppeja. Tässä matsissa samanlaisia 'oooh'-hetkiä luotiin yksinkertaisten Double Ax Handle Smashien avulla, jotka oltiin ajoitettu täsmällisesti oikein ja joista koko yleisö oli kiinnostunut (hyppyjä ei käytetty liikaa). Kaiken kruunasi hyppyliikkeistä kärsineen painijan oivat myynnit - näytti siltä että jokainen liike oikeasti sattui.

Toki matsissa muutakin nähtiin kuin pelkkiä Macho Manin axhandlesmasheja, elbowdropeja ja crossbodyja. Suurinta mielenkiintoa (HBK:n ja Savagen valtavan markituksen lisäksi) loi mainio ja onnistunut bookkaus. Plussaa täytyy antaa varsin hyvästä tarinasta, botchittomista suorituksista, jokaisen hyvin näytellyistä rooleista, tiukoista tilanteista sekä komeista, uskomattoman räväkistä liikkeistä ja räväkästä lopetuksesta. Tässä(kin, viitaten tuohon edelliseen arvostelemaani otteluun) ottelussa yleisö osasi kannustaa facea ja buuata heelille. Jos Shawn yksin ei olisi pystynyt saamaan niitä suuria vihellysmyrskyjä ja buuauskonsertteja aikaan, avitti Sherri häntä mainiosti potkimalla Savagea selkään ja sotkien kuvioita tuomarin ottaessa lukua.

Bookkausta kehuin jo aikaisemmin ja uskaltaisin sitä ylistää vielä hieman lisääkin. Matsissa nimittäin oli loppuvaiheilla sellainen tunnelma, että tiesi mitä tulisi tapahtumaan sen jälkeen kun Randy sen kyynärpudotuksensa sai perille. Shawn kuitenkin selvisi selätysyrityksestä (kiitos tajuttomana olleen ja näin ollen selätystä hidastaneen Earl Hebnerin). Tuon jälkeen uskoin Savagen saavan pian uudestaan jonkun viimeistelevän iskun perille jolla hän sitten voittaisi tämän matsin. Vaan ei! Ensin Shawn pääsi niskan päälle Sherrin ansiosta, mutta Elizabethin palattua kehään ja hoideltua Sherri ulos kuvioista, pystyi Shawn nousemaan itserakkaasta heel-roolistaan huolimatta kovin underdogmaisesti ylös pinteestä ja nousemaan Randyn niskan päälle, saaden perille jopa kulman päältä tehdyn sunset flipin jonka jälkeen olin jo uskoa HBK:n voittoon, vaikka hyvin tiesinkin että Shawn sen ensimmäisen WWF:n mestaruutensa tulisi voittamaan vasta neljän vuoden päästä. Savage kuitenkin (tietenkin) nousi ylös ennen kolmosta ja sai miltei hetimiten iskettyä Shawnille crossbodyn kuin tyhjästä. Niin nopeasti Savage sinne kulman päälle kapusi. No, olin satavarma Savagen voitosta, mutta jättimäiseksi yllätyksekseni midcard-Shawnia bookattiin kovinkin vahvaksi ja kovan luokan peluriksi antaen hänen selvitä vielä tuosta liikkeestä. Tämän jälkeen aloin pelkäämään jotain typerää diskausvoiton kaltaista loppuratkaisua, jonka vuoksi olisin ymmärtänyt sen seikan miksei tästä ottelusta olla ikinä puhuttu mitään. Vaan ei - tämän ottelun lopetus oli yksi parhaimpia mitä olen aikoihin todistanut. Se tuli kuin tykinsuusta ja se sopi matsin tarinaan mainiosti. Uskomaton matsi, jota olisin katsellut vielä vaikka puoli tuntia pidempään. Eikä sovi unohtaa matsin jälkeitä tapahtumia, jossa Macho Man, HBK ja Sherri pääsivät taas loistamaan loistavilla näyttelytaidoillaan.

Kaikesta päätellen antaisin tälle ottelulle automaattisesti täydet viisi tähteä, mutta... tästä puuttui kuitenkin jotain. Päällimmäisenä syynä tulee mieleen ottelun lyhyys (ottelu tosin yllätti pituudellaan), sillä tästä oltaisiin voitu repiä vielä paljon enemmänkin irti. Muina syinä mieleen juolahtaa muun muassa se, ettei yleisö oikeaoppisuudestaan ja kovasta metelöinnistään huolimatta ollut ihan viiden tähden arvoinen. Joka tapauksessa, tämä oli ottelu, jossa nähtiin henkeäsalpaavia hetkiä ja hienoa näyttelemistä. Tämä on yksi parhaita tapoja tutustua kaikkien aikojen naismanageriin, Sensational Sherriin. Paras taitaa yhä olla WrestleManian Savage vs. Warrior, mutta tämänkin tsekkaamista suosittelen.

Pisteet: * * * * * -

Oletteko te nähneet tämän matsin / kuulleet tästä matsista? :O

WWF WrestleMania X
Razor Ramon vs. Shawn Michaels - Undisputed Intercontinental Championship

Jos lyhyesti kuvaillaan, tämä ottelu on loistava. Siinä on kaikkea mitä ladder-matsilta kaivataan; spotteja, ladderin hajoamisia ja ennen kaikkea tiukkoja tilanteita mestaruutta ottaessa. Vaikka tästä on ollut pienoinen tovi kun tämän viimeksi katsoin niin silti muistan melko monta asiaa tästä ottelusta. Shawn Michaelsin body splash tikkaiden päältä oli upea. Ottelun asetelmat olivat mitä upeimmat - kaksi WWF:n suosituimpia painijoita kohtaa toisensa Intercontinental vyöt kourassaan ja mitä tästä seuraa? Sota. Sota kahden hiemon hahmon ja painijan välillä joka päättyi brutaaliseen mutta hienoon Ladder-otteluun jota väitettiin ensimmäiseksi ikinä WWF:ssä, pah. Kumminkin, jos et tätä ottelua ole nähnyt niin kädestäsi puuttuu palanen WWE:n historiaa. Tämä ottelu on hyvä jatko sen katsastamiseen.

****+

(Oma viesti Nodachin foorumilta kopsattu tänne)

WWF Wrestlemania X-7
Stone Cold vs. The Rock (c)

Itse otteluhan oli Main Event ja totta puhuakseni odotin ottelulta kyllä hel*etin paljon. En ikinä ole ollut mikään suurin fani sellaisille matseille, missä muut henkilöt puuttuvat otteluun. Minua myös häiritsi se, että vasta Wrestlemaniassa kerrottiin, että ottelu olisi No DQ. Varsinkin juuri Wrestlemanian ME pitäisi aina olla pitkä ja tiukka ottelu, jossa loppu tulisi sillä tavalla, että katsoja voisi todeta "Perhana, kyllä tuolla painilla voittajan tittelin ansaitseekin!".

Noh, anyway, ottelu alkoi ja miehet vaihtelivat iskuja hyvään tahtiin, tilanteita tuli kiitettävästi, ja nähtiinhän tässä myös The Rockin Stunner ja Stone Coldin The Rock Bottom. Tässä vaiheessa olin vielä ihan mukana, Wrestlemanian henkeenhän kuuluu, että painijat nousevat ylös lähes mahdottomasta tilanteesta. Sitten astui vuoroon itse Mr. McMahon ja tuoli. The Rockhan oli tätä ennen pieni kysymysmerkki, mutta ehkä kuitenkin Heel. Stone Cold tietysti baby face. Vince on tietysti yksi helpoimmista tavoista kääntää joku painija heeliksi. Stone Cold sitten tietysti alkoi runnomaan sillä tuolilla, mutta tiukaksi ottelu silti lopulta meni.

En tiedä teistä ketä tämän ottelun myös ovat nähneet, mutta minua ei kyllä tämä ottelu saanut hurraamaan seisaaltani. Loppu oli kammottavan ruma ja näinkin hyvän karisman omaaville painijoille ottelu oli täyttä pa**aa. Tietysti tähän vaikuttaa juuri ne kaksi asiaa: Ulkopuolisten henkilöiden sotkeminen otteluun ja aseen käyttö enemmän kuin kerran.
Onneksi Wrestlemania IXX:ssä nähtiin sitten uusintamatsi, joka oli parempi...

* *

Muuten, PPV:n paras ottelu oli kyllä selvästi TLC II. Kurt Angle vs. Chris Benoit oli myös ihan hyvää katsottavaa.

Kun sattui aikaa löytymään parin matsin katsomiselle suht uudelta Four Horsemen DVD:ltäni, ja lupasin jotain raapustella tännekkin, niin kaksi matsia katsoin tähän väliin. Järjestyksessä vaan mennään, War Gamessia odotellen innolla, sitä ennen kuitenkin vielä muutama ottelu.

DVDn matsilistaus alkoi minusta hieman oudolta valinnalta.
The Four Horsemen vs. Pez Whatley, The Italian Stallion ja Rocky King
(NWA, 22.6.1985)

Myönnän heti, en tuntenut oikeastaan yhtäkään Horsemenien vastapuolella olevaa jäsentä. Italian Stallionin nimen olen joskus kuullut, mutta muuten ei ollut mitään hajua mitä tältä matsilta odottaa. Rocky King taisi muutenkin olla joku yleinen jobberi, eikä näillä miehillä niinkään ollut mitään yhteistä. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.
Horsemenien joukkueessa siis Anderssonit ja Flair. Tully ei tainnut edes olla mukana, elikkäs Horsemeneja ei ollut vielä periaatteessa edes olemassa, kutsutaan nyt heitä silti Horsemeneiksi.

Itse ottelusta sitten, heti alkuun kun Pez Whatley ja Ole aloittivat kehässä, sain vahvoja ennakkoluuloja Whatleystä, joka oli todella lihaksikkaan näköinen, mutta kuitenkin hyvin pieni tummaihoinen painija. Luulin miestä jonkinlaiseksi paskabrawlaajaksi. Kuitenkin Whatley esiintyi silmissäni edukseen, vedellen hyvin nopeatempoista brawlausta, johon kuuluivat lisäksi hyppypotkut taaksevietynä, Dropsaultiksiko sitä voitaisiin kutsua. Se ei ollut silloin läheskään niin yleistä mitä se nykyään on. Kuitenkin, tuon jälkeen, matsi ei pahemmin tarjonnut mitään erikoista. Oli pari vaihetta jolloin facet olivat hallinnassa, ja kehässä oli välillä täysi kaaos, kun kaikki vain brawlasivat keskenään. Kuitenkin, kyseessä ei ollut mikään tasainen matsi. Anderssonit murjoivat vastustajat hyvin nopeasti tutulla ruumiinosan eristyksellään puolustuskyvyttömään kuntoon, ja lopulta alussa melko pitkään kehässä ollut Whatley taisi olla ainut joka faceista sai kunnolla offensive liikkeitä perille, ja oli hallinnassa. Stallionin mukanaolo ei ollut niinkään tärkeää, eikä Rocky Kingin, vaikka hyvää myymistä vetikin. En ihan tajunnut mikä idea oli tunkea DVD:lle juuri tämä ottelu. Melkoinen squash oli, eikä muutenkaan mitenkään ihmeellinen, perus tag-jobbaus ja overinkasvatus ottelu. Toki mukana pohjustettiin myös meneillä olevaa Magnum TA feudia, mutta välillä tulin miettineeksi että miksi tällaista oli laitettu mukaan? Plussaa Anderssonien ja Flairin loistavasta kemiasta ja ryhmädynamiikasta.
**

Sitten ottelu josta ennakkoluulot olivat huomattavasti korkeammalla.
Steel Cage
Ricky Morton vs. Ric Flair
(Great American Bash 1986, 5.7)

Kyseessä oli siis maailmanmestaruusmatsi, joka taisi ajallisesti olla siellä Horsemenien ja Rock n' Roll Expressin feudin paikkeilla. Ainakin Mortonilla oli nenä murtuneena, jonka yhdistin siihen backstage angleen jossa Flair hankaa verisellä Mortonin päällä pukuhuoneen lattiaa. Bashan järjestettiin tuona vuonna 13. kertaa, ja oli kiertueomainen. Tämä ottelu oli sillä ulkoilma-areenalla, olisiko ollut joku futiskenttä, paha sanoa. Selostusta ei siis ollut, ja täytyy myöntää, se söi vähän tunnelmaa. Mutta mikä olikaan coolimpaa kuin maailmanmestarin suorittama helikopteri -entrance. Morton taas oli kehässä valmiina.

Itse ottelu oli melko perus-Flair matsi. Tiukkaa ja intenssiivistä Old school brawlausta Mortonin nopeammilla otteilla höystettynä. Matsi oli Cage matsiksi varsinkin hyvinkin kelvollinen. Se vahva tarina pysyi yllä kokoajan, eikä varsinaista lopetusta oikeasti osannut odottaa missään vaiheessa. Psykologiaa löytyi läpi koko matsin, eikä yleisö periaatteessa hiljaisia hetkiä vietellyt. Flair näytti lisäksi taidokkaasti kuinka nenän murjomista oikein myydään. Ympäri kehää juoksentelu ja "Oh my God, Oh god!" huudot takasivat tunnelmaa. Matsi ei kuitenkaan tarjonnut mitään erikoisen hienoa. Kaikin puolin toki hyvä mättö, ja vielä yllättävän verinenkin. Morton varsinkin bleidasi itsensä todella pahan näköiseksi jo ennen ottelun puoltaväliä. Loppuun vielä intenssiivisen tasainen taistelu, ja pöytä oli katettu. Lisäksi olen tyytyväinen matsimuodon hyväksi käyttämiseen, kun häkki oli kuin olikin sitten käytössä siinä puolenvälin paikkeilla, ja pysyikin tasaisin välein käytössä. Lopetus toimi, vaikka olisi voinut olla parempikin. Plussaa vielä Mortonin lukuisista Top-rope pompuista. Aikaakin löytyi sellaiset mukavat 25 minuuttia.
Hyvä ottelu siis, ei mitään erikoista, mutta kaikin puolin katsottava, viihdyttävä ja taidokas matsi. Lätkäistään vaikka
***½

Jatkuu sitten jossain vaiheessa taas, seuraavaksi vuorossa sitten Tullyn ja Rhodesin First Blood matsi, sekä odotettu War Games.

Round and Round Bat Death Match - DDT Extreme Title: NOSAWA Rongai (c) vs. Muscle Sakai 4/20/2007

Ihan mielenkiintoinen idea ja varsinkin Muscle Sakai:n ulkoasu on todella hieno. Miehistä en itse hirveästi tiedä, varsinkin Sakai on todella vieras minulle. NOSAWA:lta on tullut nähtyä joitakin otteluita ennen tätä.

Otteluhan on aika huumori pitoinen, joten sitä ei kannata hirveän vakavasti ottaa.

Äijät aloittavat vakio pyörimisen aivan kuten missä tahansa ottelussa, mutta juuri kun miehet olivat ottamassa otteen toisistaan summeri pirahtaa ja sitten alkaa tukkihumalan kehittely. Ei pojat kestäneet pystyssä ja heti tulee uutta kierrosta. Rongain ensimmäisen kierroksen nopeus vaihtui todella hitaaksi pyörimiseksi, joten se vaikutti heti ihan hyvin miesten tasapainoaistiin. Miehet vihdoin saavat otteet, mutta ei oikein hommasta tule mitään= nurin.

Rongai saa jonkin sortin camel clutchin tai sleeperin ja juuri kun Sakai taputtaa summeri soi! Tuomarikin saa kokea kovia ja hän onkin "ulkona" , jonka aikana vastustajat kampeavat itselleen pesäpallomailat ja yrittävät hakata toisiaan, ylllätys yllätys äijät ovat kanveesissa. Sakai selättää 1..2.. PRIM jälleen pyörittämistä, tällä kertaa 2 kertaa putkeen=kanveesiin ja tuomari aloittaa laskemisen ja yllätys yllätys 9 kohdalla soi summeri ja pyörimään vain.

Tämän jälkeen miehet jakelevat avokämmeniä ja Sakai hakee pesäpallomailan tuomarilta ja yrittää mojauttaa... Katsokaa ottelu loppuun.

Ottelu oli aika ennaltaan arvattava ja lopetuskin oli hyvin pellepainin tyyliin tutun tuntuinen.
**½ Huumorista annan kaksi tähteä ja puolikas ottelusta itsestään...

Owen Hart Vs. Jushin "Thunder" Liger

Tälläinen ottelu tuli bongattua Dailymotionista tänään. Tarjolla siis teknistä ja vauhdikasta äksöniä Japanista á la Owen Hart ja Jushin "Thunder" Liger.

Ottelu oli tekninen ja nopea, jossa nähtiin hienoa mattopainia, komeita heittoja ja loikkia. Mattopaini oli todellakin hienoa. Nähtiin kivuliaita lukkoja Ligeriltä kuten vaikkapa tuskallisen näköinen Armbar ja jalkalukko, jota Owen möi loistavasti karjumalla. Tottakai ottelussa nähtiin myös High-Flyingiä, jossa Owen loisti komealla Crossbodyllaan ja Moonassaultillaan. Liger teki taasen surmanloikan kehän ulkopuolelle. Lopetus oli todella komea. Lopullinen arvio on..

***½

Katsomisen arvoinen ottelu. Mahtavaa painia muutamalla spotilla höystettynä. Ottelu olisi voinut olla pidempi ja yleisö vähän villimpi niin olisi saanut neljä tähteä.

War Games match
The Four Horsemen vs. Dusty Rhodes, "Dr. Death" Steve Williams, Lex Luger, Nikita Koloff ja Paul Ellering(16.7.1988)

Täydellisesti en matsin taustoja tiedä, mutta ei sillä ollut niinkään väliä. Kyseessä on siis toinen(?) War Games, jota kumma kyllä OWW ei edes tunnista..Hmmm...Kuitenkin, Horsemeneihin kuului JJ Dillon, Arn Andersson, Tully Blanchard, Ric Flair ja Barry Windham. War Gamesien ideana siis on kaksi vierekkäin ja yhdessä olevaa kehää jota ympäröi pari metriä korkeahko häkki, jossa on katto. Pelisäännöt ovat siinä, että kehiin pistetään ensin molemmista joukkueista yksi jäsen ottelemaan, jonka jälkeen tulee nopanheiton perusteella arvonnan voittamasta joukkueesta valittu jäsen, jonka jälkeen mennään vuorotellen loppuun asti, tietysti sovituin aikavälein. Ideana ei kuitenkaan ole eliminointi, vaan ottelu päättyy yhteen ratkaisusuoritukseen, mutta vasta silloin kun jokainen ottelija on kehässä painimassa. Sitä ennen ratkaisusuoritusta ei siis voi tehdä.

Itse ottelu oli melkoisen täynnä senajan suuria nimiä, joista tosin Paul Ellering ja Nikita Koloff tuntuivat hieman "out of place". Luulisi ettei neuvostoliitto -gimmickillä vetävä painija voisi olla face joukkueessa edes kasikytluvun lopussa. Ellering ja Dillon vetivät sitten onneksi vain lyhyen osuuden matsin lopussa. Matsi olikin sitten kokoajan täynnä toimintaa ja menoa, kun miehiä lappasi kehään melkein 18 minuuttia. Tietyssä vaiheessa oli melkoisen vaikea edes seurata kaikkea, mutta kyllä sitä kyydissä pysyi. Heti aluksi yllätti ottelun raakuus. Jo viiden minuutin kohdalla Dusty ja Arn vuosivat molemmat todella pahan näköisesti, aiheuttajina niin häkki kuin jotkut pihditkin. Muuten meno olikin perus old school brawlausta, perus face vs. heel menoa, josta tunkui ylös facejen Stingmäinen(en parempaa vertausta saanut) nosellaus ja power-up. Ihan kivaa menoa alusta loppuun.

Huh. Siihenhän se sitten jäikin. Petyin matsiin yleisilmeeltään. Kelpo brawl toki, mutta jää ensinnäkin ekan ottelun varjoon ihan kevyesti. Toiseksi, ottelu oli hyvin lyhyt, olisin näin suuren kaliiberin matsilta odottanut eeppisempää, ja ainakin edes puolituntista mättöä, mutta heti kun kaikki painijat olivat kehässä, oli matsikin melkeinpä ohi. 22 minuuttia, ja lopetus lassautti niin ikään koko fiiliksen mikä päällä oli, ja iski kuin seinää vasten. Eikä edes positiivisesti. Sanotaanko ettei ottelusta niinkään jäänyt mitään hienoa hetkeä käteen. Olisivatpa tunkeneet mukaan mielummin ekan War Gamesin.

Pettymys.
***

Horsemen maratooni jatkuu taas.
Tully Blanchard vs. Dusty Rhodes

Kyseessä on First Blood ottelu Starrcade -tapahtumasta vuodelta 1986, ja se käydään TV-mestaruudesta. Sanotaanko että erikoiset otteluvalinnat DVD:lle taas jatkuvat. Ottelukokonaisuus: hieno rakentelu, runsaasti psykologiaa ja tarinaa, pari Bionic Elbowta, nyrkiniskuja, kunnon painiotteita korkeintaan kaksi tai kolme. Pituutta taisi olla joku 12 minuuttia jos sitäkään. Olisin ollut otteluun todella pettynyt jollei mukana olisi ollut sitä tarinaa ja fiilistä mukana, koska painillisesti matsi oli alle keskitasoa. Tully Blanchard oli siis Horsemenien pienikokoisin karismaattinen pahiksenperhana. Painitaidoiltaan ryhmän ehkä ketterin, sekä omalla tavallaan yksi teknisimmistä. Tully toimi hyvin pahiksena jo ennenkin Horsemenejä, mutta Horsemen asenne toi Tully parhaita puolia esiin entisestään. Dustyn nyt tuntee jokainen. Ja toivottavasti myös Horsemenien ja Rhodesin yhteisen historian. Itse ottelu taas, kuten sanoin, oli täynnä näiden kahden välistä vihaa ja voitontahtoa. JJ Dillon esitti muunmuassa hyvin tärkeää roolia tässä ottelussa.

Matsi tuntui todella realistiselta, mutta ei oikein edennyt mihinkään. Jatkuvaa suojailua ja pakoilua, mutta voisi sanoa että lopetus toimi suhteellisen nerokkaasti. Tully sai korostettua heel-statustaan, ja Dusty taas omaa babyfacen asemaansa. Lopetus oli melko arvattavissa tietyssä vaiheessa, mutta minkäs sille nyt voi, toimi kuitenkin hyvin. Kaikin puolin olisin silti odottanut enemmän näiden miehien kohtaamiselta. Viihdyttävyys arvoltaan hyvhä ottelu, mutta ei sellainen riitä.

**½

Juuri katselin tässä tylsyyttä tappaessa WrestleMania XX'ää ja hyppelin yli muutamia matseja, kunnes olin katsonut kaiken tarpeellisen mutta Main Event oli katsomatta. Joten katsoin sen ja en muistanutkaan kuinka hyvä se oli.

WrestleMania XX
Triple H vs. Chris Benoit vs. Shawn Michaels

Ottelu alkoi tasaisella väännöllä ja ottelun alkupään painopiste keskittyi siihen, ettei kukaan hakannut ketään ilman, että joku tuli väliin. Vuoronperään, joku heitettiin ulos kehästä vahingossa tai tahallisesti, ja kaksi herraa pääsivät brawlaamaan hetken ja kehästä ulos heitetty henkilö palasi joka kerta kehään keskeyttämään selätyksen. Jossain vaiheessa Triple H ja Benoit brawlasivat kehän ulkopuolella, Michaels jossain muualla tässä vaiheessa. Yhtäkkiä Michael nousee yläköydelle ja hyppää komean Moonsaultin.

Tämän jälkeen ottelussa alkoi se "parempi" vaihde. Pöytä räsähti, verta valui ja muutenkin liikkeet alkoivat olla jo näyttävempiä ja tehokkaampia. Tässä vaiheessa Benoit yritti muutamaan otteeseen Crossfacea, ja yleisö oli tässä vaiheessa todella hyvin mukana. Loppu alkoi häämöttää, sen huomasi jo pöydistä joita oli käytetty, Crossfaceista, verestä ja muutenkin yleisöstä ja tunnelmasta. Sitten, sitten se tuli. Shawn Michaels oli kehän ulkopuolella ja oli voimaton. Kaksi muuta miestä ratkaisi ottelun kehässä ja loppu olikin jo yksi tunnepitoisimmista tapahtumista WrestelManian historiassa. Eddie Guerrero tuli ja halasi ja onnitteli ottelun voittajaa..

*****/*****

WCW Bash At The Beach 1994

WCW Championship Match
"The Immortal" Hulk Hogan w./Jimmy Hart vs. "The Nature Boy" Ric Flair (c)w./Sherri

Jos sanoo, että tämä oli "himoittu" kohtaaminen, niin sortuu pahemman luokan aliarviontiin. Tämä oli nimittäin SE ottelu, jonka koko painimaailma halusi todella nähdä: NWA:n johtohahmo Ric Flair vastaan WWF:n johtohahmo Hulk Hogan. Legenda vs. Legenda, Ikoni vs. Ikoni, Maailman paras vs. Maailman tunnetuin.

Kuten tämän tason kohtaamisessa pitääkin, yleisö oli aivan mahtava. Se vastasi joka ikiseen ottelijoiden tekemään liikkeeseen kovalla reaktiolla. Oli se sitten raivoisaa hurrausta tai vihamielistä buuausta. Ottelu alkoi luonnollisesti stare downilla ja lock upilla, jossa Hogan tuttuun tyyliinsä paiskasi vastustajansa toiselle puolen kehää. Sen jälkeen alkoi showboattailu: Flair veti tutun "strut walkinsa" ja hetken päästä Hogan teki aivan saman ja yleisö, se yleisö rakasti tätä.

Tämän jälkeen siirryttiin mattopainiin. Aivan, Hogan ja mattopaini samassa lauseessa. Suosittelen tutustumaan Hoganin matseihin Japanin maalla, nimittäin niistä huomaa, että Terry kykeni välttävään mattopainiin näin halutessaan. Tässä matsissa sitä tosin nähtiin harmillisen vähän. Tämän jälkeen nähtiin Hoganin ensimmäinen (useasta) adrenaline rusheista ja hän heitteli pientä vastustajaa ympäri kehää hurjan voimallisilla, "powered with Hulkamania" iskuillaan. "The Dirtiest Player In The Game" kuitenkin otti ottelun takaisin haltuunsa tekemällä perin heelmäisen tempun. Hän houkutteli Hoganin ulos kehästä ja veti Sherrin eteensä. Hogan, kansan suurena sankarina, ei tietenkään naista löisi.

Sherri ja Jimmy Hart näyttelivät suurta osaa matsissa. Hart esti Sherriä iskemästä Hogania terästuolilla selkään ja ottelun loppupuolella, tuomari Randy Anderssonin ottaessa bumppia, Sherri kiipesi aina kehään saakka ja iski Hogania Big Splashilla jokaisen ~50 kilonsa voimalla. Ottelun huippukohdiksi voi luokitella Flairin huikean delayed vertical suplexin 130-kiloisella Hoganille, työn ja tuskan takana olleen Figure Four Leg Lockin ja totta kai sen pankin räjäyttäneen viimeisen Hulk Upin. Tunnelmaa oli katossa alusta loppuun ja tässä todellakin oli sitä "big match feelingia". Kaksi suurinta vastakkain ja vielä mestaruuskin panoksena. Miksi tämä matsi ei kuitenkaan noussut ikimuistoiseksi klassikoksi ainakaan minun silmissäni?

Run-in, ref bump ja ikimuistoinen klassikko eivät kuulu samaan lauseeseen. Miksi Sherri ja Jimmy Hart olivat niin olennaisessa roolissa? Miksi soppaan piti heittää ring sidella istunut Shaquille O'Neil ja ennen kaikkea miksi Mr.T tuli hilaamaan Sherrin pois areenalta? Hogan ja Flair nimittäin ovat sen tason pelureita, ettei yleisön kiinnostuksen ylläpitämiseen todellakaan olisi tarvittu tätä kaikkea "ylimääräistä jännitettä". Ei tämä ottelu tällaisenaankaan huono ollut, mutta miksi tässä ei keskitytty tapahtumiin kehäköysien sisäpuolella? Hulk ja Ric pystyisivät luomaan sellaisia ikimuistoisia hetkiä eleillään ja ilmeillään, myymisellään ja oikein ajoitetuilla liikkeillään. (etenkin tässä miehet ovat varsinaisia mestareita) Mutta ei, huomion varastivat tuomarin tyrmääminen ja nämä lukuisat run-init. Tämä Hoganin ja Flairin ensimmäinen kohtaaminen olisi voinut nousta otteluksi, josta puhuttaisiin vielä tänäkin päivänä. Nyt se on vain sellainen "peruskiva" matsi, jota ei oikeastaan tee mieli katsoa uudestaan vielä pitkään aikaan.

***/*****

Tuli katsottua nyt hieman Tag Team painia, Horsemenien DVD:n tarjoamana. Pääsin katselemaan itsessään jo kuitenkin tuttua, ja melko kovaakin Arn Anderssonin ja Tully Blanchardin joukkue toimintaa. Molemmat ottelut todella laadukkaita, yhtiä DVD:n parhaista, Flair vs. Mortonin kanssa. Harmittavaa sinänsä, ettei DVD:llä ollut lainkaan Minnesota Wrecking Crewn ottelua, mutta kyllä tämä käy, vaikkei mielestäni ollut yhtä hyvä kuin edellä mainittu.

Blanchardin ja Anderssonin joukkue oli siis MWC:n jälkeinen Horsemenien Tag team, jolla tarkoitan joukkuetta, jonka Horsemenit muodostivat ottelemaan Tag-mestaruuksista. Itse en pitänyt läheskään Brainbustersseista niin paljoa kuin pidin MWC:sta, johtunee varmaan siitä ettei Tully kuulu läheskään suosikkipainijoihini. En ole ikinä oppinut ymmärtämään miehen hyvyyttä.

Anyway, molemmat miesten Tag Team ottelut olivat mestaruudesta, ja itse pidin ensimmäisestä ottelusta enemmän.

Tully Blanchard & Arn Andersson vs. Sting & Nikita Koloff
(Great American Bash, 10.7.1988)

Nikita Koloffin facemäisyys kummastutti minua jälleen kerran, koska mies pyöri vahvasti face-joukkueessa, sai enemmän hurrauksia kuin buuauksia, mutta kuitenkin painii neuvostoliittolaislogoisessa asussa. Hmm..Mutta kuitenkin, Koloff itse on ihan kelvollinen ja hyvä painija, eikä jäänyt aivan liikaa parinsa, Stingin varjoon. Sting oli myöskin oma itsensä, ja veti kaiken kaikkiaan hyvän ja energisen suorituksen. Kaikki kiinnostukseni, mitä minulla on Stingiä kohtaan, onkin juuri tätä Power & Paint Stingiä kohtaan, eikä sitä tylsänsynkkää Crow-Stingiä. Näin Sting on edes viihdyttävä.

Itse ottelu pysyi kokoajan todella mukavassa ja sujuvassa jännitysmomentissa, ja ei oikeasti ollut hajuakaan miten ottelu voisi päättyä. Tahti ei aivan pysynyt yllä parin restholdin takia, mutta se tarina ja psykologia mitä kehässä tapahtui korvasi hyvin kaiken. Otteluun mahtui paljon high spotteja, nopeaa brawlausta, hyvää ja toimivaa Tag painia, teknisyyttä, sekä JJ Dillon. James J Dillon on kehässä aina kaikin puolin hyvä ja toimiva henkilö, yksi lempimanagereistani nykyään. Mies esitti taas hyvää perussettiä ilkeänä heel-pomona.
Tullyn ja Arnin tag esitys jäi kuitenkin odotuksiin nähden hieman pettymykseksi. Johtunee varmaan siitä että se pääsi kunnolla pyörimään vasta lopussa, facet kun veivät alkupuoliskoa. Kuitenkin kemiat toimivat molemmilla joukkueilla, ja sen näki lopputuloksessa. Hieno ottelu kaikenkaikkiaan, pituuttakin 20 minuuttia, eikä lopetus ollut ollenkaan huono valinta, sekun oli yleisempää niihin aikoihin. Kaikin puolin positiivinen yllätys. Plussaa vielä todella kuumasta yleisöstä.

****


Arn Andersson & Tully Blanchard vs. Barry Windham & Lex Luger
(Clash of the Champions 27.3.1988)

Tässä kun mainitaan Lex Luger, puhutaan nuoresta ja taitavemmasta henkilöstä kuin se mitä nähtiin myöhemmin WWE:ssä. Lugerilla oli tuolloin voimaa, nopeutta, eikä mies ollut läheskään niin kankimainen kuin silloin. Ja kuka nyt voi nopeassa brawlausmatsissa tulla esiin huonossa valossa kun parina on Barry Windham. JJ Dillon pyöri taas myöskin Brainbusterssien kulmauksessa.

Itse ottelu oli vähän vaikeampi arvioida, kun pituutta ei löytynyt kuin joku seitsemän minuuttia. Kyseessä oli kuitenkin puhtaasti nopeasta brawlauksesta koostuva naposteltava, jossa ei rest holdeille ollut pahemmin aikaa. Se toimi ihan hyvin äskeisen matsin jälkeen, kun tunnelma oli vielä yllä itselläni. Vaikea enempää oikeastaan kuvailla matsia, Windhamin ja Lugerin kemiat toimivat yllättävän hyvin yhteen, mutta ei miehet mitään mullistavia olleet yhdessä. BB:t vetivätkin kaikinpuolin kelvollisen ottelun, ja tässä oikeastaan miesten joukkuetyöskentely pääsi enemmän esille, heelit kun hallitsivat huomattavasti enemmän. Lopetus tuntui vähän kököltä, mutta Dillon ja kumppanit tekivät siitä jollain tapaa toimivan. Yleisö ei ehkä ihan niin kuuma kuin äsken, mutta kyllä tämä kelpasi.

Mukava välipala, ei lainkaan huono ottelu. Lyhyehkö ja nopeatempoinen, ihan kiva.
***-

WWF SummerSlam 1992

WWF Intercontinental Championship
Bret Hart (c) vs. British Bulldog (Davey Boy Smith)
Otteluun johtaneesta feudista en tiedä yhtään sen enempää, mitä selostajat kertoivat matsin aikana. Diana Hart-Smith, Daveyn vaimo, Bretin sisko, seurasi tätä ringsidelta. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon entinen nyrkkeilymestari Lennox Lewis saattoi Bulldogin kehään kantaen Iso-Britannian lippua. Tapahtuma käytiin Wembley-stadionilla.

Tästä ottelusta ei hirveästi pysty huonoa sanomaan. Ehkäpä niitä chin lockeja ja sleepereitä oli paljon, mutta ne nyt sattuivat sopimaan matsin luonteeseen eivätkä saaneet sitä vaikuttamaan yhtään tylsältä. Smithin painityylistä pidän todella paljon. Iso mies, joka ei kuitenkaan perusta otteluitaan pelkkiin power-liikkeisiin, vaan osaa myös tekniikkapainin salat. Bret Hart taas on kenties paras tekniikkapainija koskaan, joten on sanomattakin selvää, että nautin ottelun alun ketjupainista. Ja niin teki yleisökin, joka jaksoi kannustaa kumpaakin ottelijaa "Hitman - Bulldog" huudoillaan. Ottelu eteni, ja katsojia hemmoteltiin komeilla, ja täydellisesti suoritetuilla liikkeillä, kuten Crucifix Pinillä, kerrankin tehokkaan näköisellä Catapultilla, Snap Suplexeilla, ja todella monella erilaisella sidonnalla.

25 minuuttia kestäneen ottelun puolivälin jälkeen Hart alkoi omaksua heelin roolia, ja iskeä muutamia cheap shotteja, sekä kieltäytyen irrottamasta sidontaansa, vaikka Bulldog oli köysissä. Nähtiinpä Hitmanilta erikoinen Springboard Neckbreaker-viritelmä, sekä kehätolpan hyväksikäyttöä. Ottelun kääntyessä loppupuolelle näimme hieman brawlia, mutta pääpaino pysyi koko ajan puhtaassa painissa. Erilaisia "pinning combinationeita" nähtiin useita, ja sen lisäksi etenkin Bulldogin osalta niitä upeita power-liikkeitä, kuten delayd vertical suplex, superplex, running powerslam ja paljon muuta. Hart sai lopulta lukittua Sharpshooterinkin, joten eipä tästä oikein mitään puuttunut. Ottelun lopetuskin oli todella toimiva ja after matchissa riitti katsomista. Hieno ottelu, mittasi tätä sitten vuoden 1992, tai vuoden 2008 standardeilla.
**** 1/2

Mankind vs. The Rock
(Royal Rumble 1999)

Matsi oli siis "I Quit Match" WWF mestaruudesta. Alussa promottiin hienosti menneitä tapahtumia The Rockin ja Mick Foleyn välillä, ja heidän menneistä matseistaan. Sen jälkeen The Rock oli haastattelupisteessä (nyt en sattumalta muista haastattelijaa.) Haastattelussa Rock kertoi, että miten Mankind tulisi sanomaan sanat: "I Quit". Pikku-promo päättyi sanoihin: "If you smeelll.. what the Rock is cooking" ja kulmakarvan nostoon. Itse ottelu alkoi kertauksella illan aikaisemmasta heat-ohjelmasta, jossa Mankind sai maistaa Rock Bottomia, ja sen jälkeen Mablen (Big Daddy V:n) Splashia.

Ottelu alkoi Brawlauksella, jossa Mankind takoi nyrkein Rockia, ja potkaisi tätä polvella kivuliaan näköisesti naamaan. Rock sai pari iskua perille, mutta sitten Mankind vastasi myös nyrkein ja Bulldogin kanssa. Sitten tappelu jatkui kehänulkopuolella. Mankind melkeinpä normaaliin tapaansa lensi kehäportaiden yli. Rock nappasi kuulokkeet, ja jutteli hetken Kingin kanssa, mutta kuitenkin lopetti sanailun sanoihin: "Shut your mouth, you peace of trash". Ottelusta parhaiten jäi mieleen tappelut yleisössä, ja rampilla tikkaiden käytön kanssa.

Merkittävin ja ehkäpä ottelun käännekohta olisi ollut silloin, kun The Rock tiputti Mankindin suoraan allaoleviin sähkölaitteisiin. Sittenpä tulivat vuoroon käsiraudat, jotka Rocky laittoi Mankindin käsiin. Rockin takoessa Mankidin naamaa vanttiruuviin Mankind sai potkun perille suoraan arkaanpaikkaan. Sitten seurasi potkimista, ja sitten Headbutt naama edellä Rockin arkaanpaikkaan. Sitten vuoroon tuli tuolit. The Rock teki vakuuttavan liikkeen, kun hän tälläsi kyynärpäänsä Mankindin naamaan, joka oli terästuolin peitossa. Cole ja King huutelivat kehänlaidalta Mankindia lopettamaan. Ottelu päättyi rampilla, kun monien tuolin iskujen jälkeen Mankind viimein sanoi sanat: "I Quit". Rock siis voitti mestauuden toiseen kertaan. Lopetus ei vastannut odotuksiani, mutta kuitenkin vuoden -99 parhainpia matseja.

*** ½

Ed "The Strangler" Lewis vs. Dick Shikat
(9.6.1932)

Joo...Mennäänpä sitten lievästi old schoolin puolelle. Kaiken kaikkiaan sellaiset 76 vuotta taaksepäin. Ei paha sinänsä. Ed Lewisistä olenkin puhunut aivan tarpeeksi, mutta Dick Shikat oli NWAn kaksinkertainen maailmanmestari, josta tietoa ei ole niinkään paljoa esillä. Ei kai sillä niin väliä, ei ole millään tavalla tärkeä hahmo vapaapainin historiassa. Ottelu oli melko karun näköinen, kun käsittää minkälaisia kameroita oli 30-luvulla.

Ei tällaista voi arvostella, ei edes 70-80-luvun ottelustandardeilla. Aloitetaan siitä että ottelussa ei nähty yhtäkään selätysyritystä, todennäköisesti kyseinen voittotapa oli kuitenkin mahdollinen, kun tuomari välillä tarkisteli olkapään ja maton välistä suhdetta. Jos ikinä olen nähnyt enemmän luovutusliikkeitä ottelussa, olen katsonut jotain ihan muuta. Tässä oli siis kokoajan päällä jommallakummalla jonkinlainen luovutusliike, ja niitähän löytyi kaikilta osa-alueilta headlockeista full nelsoneihin ja boston crab variaatioihin. Erilaiset käsi- ja päälukot olivat varsinkin hyvin käytössä. Tästä ottelusta huomaa kuitenkin hienosti, vaikkei todellakaan ollut sen vuoden tai ajan parhaimpia otteluita, että kuinka suuresti vapaapaini on muuttunut. Tässä väännetään ja oikeasti taistellaan hengestään, kun nykyään vedetään kaikenmoista balettia. Lisäksi huomasi kuinka atleettisuuteen ja vahvasti amatööritaustaan ottelu tukeutui. Vasta loppuvaiheilla nähtiin kuitenkin ihan vakuuttavia nostoja ja erilaisia heittoja, joissa huomasi ettei kaikki käykkään kuin scoop slammia vetäisi. tahti koventui ja ottelu alkoi saada viihde-arvoakin. se oli tosin se viimeiset viisi minuuttia.

Ottelu oli myös vahvasti klipattu. Oli paha sanoa kuinka pitkä ottelu oli, mutta video kesti sen 20 minuuttia. Välillä kuitenkin leikattiin juuri hyvästä intenssiivisestä kohdasta johonkin take-down headlockkiin. Sanotaanko, ettei vapaapainin, ja Entertainmentin nimissä ottelussa ollut lopun lisäksi mitään kovin positiivista. Kuitenkin arvot perustuvat kiinnostukseen lajin historiaa kohtaan, ja on todella mielenkiintoista nähdä tällaista materiaalia. Mielipidekysymys toki, tästä muuten löytyy vielä klipatumpi versio Youtubestakin. Vau kuitenkin, mukavaa katsottavaa.
N/R

Ring Of Honor - Rising Above 29.12.2007

ROH World Title Match
Austin Aries vs. Nigel McGuinness (c)
Erään kanssafoorumilaisen suurella myötävaikutuksella olen nyt päässyt tutustumaan tähän mystiseen Ring Of Honor-promootioon katselemalla lafkan historian upeimpia otteluita. Tämän täytyy olla yksi niistä. Löysinpä McGuinnessista uuden markituksen kohteen itselleni.

Tämä ottelu alkoi ketjupainilla. Eikä millä tahansa ketjupainilla, vaan jumalaisella sellaisella. Heti kellon soitua nähtiin vaikka sun minkälaista solmua ja lukkoa. Ja niitä ei tehty laiskasti ja hitaasti, vaan todella intensiivisesti. Se, mikä tässä ottelussa itseäni miellytti eniten oli juurikin tuo intensiivisyys ja stiffiys. Ottelussa ei tylsää hetkeä nähty, ja välillä ajattelin, että ovatko nuo edes oikeita ihmisiä, kun eivät tarvitse hengähdystaukoa ollenkaan. Matsissa nähtiin myös useita "holy shit" spotteja, jotka olisivat varmasti tappaneet perusjampan. McGuinness pääsi bleidaamaankin ilman partaterien apua, kun iski silmäkulmansa teräskaiteeseen Ariesin suorittaman Suicide Diven seurauksena.

Noita isoja ja saatanan kivuliaita spotteja sitten viljeltiin ottelun läpi. Mitäs niissä spottien välissä nähtiin? Stiffejä, botchittomia liikkeitä ja kymmeniä täysin uskottavia near falleja. Haluaisin nyt sanoa jotain pahaakin tästä ottelusta.... mutta en siihen kykene. Tässä nimittäin nähtiin kaikkea: tekniikkapainia, heittoja, iskuja, potkuja, spotteja, uskottavia near falleja, kuuma yleisö, hyvät selostajat ja komea lopetus ottelulle. Ihmettelen suuresti, jos McGuinnessia ei parin vuoden sisällä nähdä WWE/TNA-kehässä stiffaamassa vastustajien leukaluita murkaksi Jawbreaker Lariatillaan <3 Annan ottelulle neljä ja puoli tähteä. Viisi minuuttia lisää aikaa, niin femma olisi pamahtanut. Suosittelen

****1/2

Steve Williams vs. The Punisher

Ei mikään hyvä ottelu, puolen minuutin squash. Mikä on kuitenkin se asia, miksi otan ottelun esille, ovat kyseiset painijat. That's right, 1980-luvun, USWAn versio ottelusta Steve Austin vs. The Undertaker. Tämä oli Austinin debyyttiottelu, kun mies vihdoin pääsi tv:seen Chris Adamsin ja USWAn painikoulusta, ja paini tuolloin vielä nimellä Steve Williams. Mies oli todella lihaksikkaan näköinen, ja omasi pitkän letin. Näytti jo silloin jollain tapaa nuorelta lupaukselta. Vastassa taasen oli The Punisher, maskipäinen sado-masokistin nahka-asuun puettu korsto, jota manageroi arabia, nimeltä Skandor Akbar. Tämä oli siis The Undertakeri yksi ensimmäisistä gimmickeistään, ja kuten huomataan, ei miehellä lähes koskaan ole ollut normaalia gimmickkiä. 'Taker oli kuitenkin isompi nimi firmassa, ja yksi kovista heel-monstereista, joten lopputulos oli selvä. Nopea Squashaus ja alta pois. Olisin toki halunnut pidemmän ottelun, mutta ihan miten vaan.
Onneksi Austin sai sitten WWE:ssä maksettua pari kertaa takaisin.

Ei muuten erikoinen, mutta historiallisesti hyvinkin merkittävä ottelu.
N/R

New Japan Pro Wrestling (87´):
Big Van Vader vs. Antonio Inoki

Kyseessä oli siis Big Van Vaderin debyytti ottelu NJPW:hen. Vastassa Big Van Vaderia oli Antonio Inoki. Big Van Vader debytoi ottelussa eräänlainen "scifi-maski" kasvoillaan, ja tässä vaiheessa Vaderilla ei vielä ollut sitä punaista maskiaan, mitä hän on myöhemmin käyttänyt, mm. WWF:ssä, jne. Okei, Big Van Vader hallitsi ottelun alkua hallitsi täysin, toimittamalla kovia oikeita, tiputtaen lähes jokaisella kerralla Inokin mattoon. Sitä jälkeenpäin seurasi kaksi headbuttia, ja sitten Vader nosti Inokin suorille käsille, tiputtaen tämän kehäkulmauksen päälle, ripustaen tämän Tree of Woe:hun, potkien tätä, Inokin ollessa ylösalaisin, ja sitten rynnisti kohti ylösalaisin olevaa Inokia, puskien tätä suoraan mahaan, Inokin roikkuessa kulmauksessa. Inoki oli hetken aikaa kehänulkopuolella, sitten Vader nosti Inokin, toimittaen perille Brainbusterin, ja tämän jälkeen kolme Elbow Droppia. Ottelu päättyi sitten neljän minuutin jälkeen Sideslamilla. Ottelu oli suorastaan squash, Inokin kohdalla, mutta ottelu debytoi hyvin Vaderin "dominoiva voimanpesä"- gimmickin. Vader sitten ottelun lopussa työnsi sivuun kehään tulleita turvallisuus henkilökunnan jäseniä, jne. Ottelu ei siis todellakaan ollut mikään erikoinen neljä minuuttinen, mutta Vaderin puolelta jäi ihan hyvä maku ottelusta. Johtunee varmaankin Vader-markituksestani. Joo, mitään sen ihmeellisempää/pidempää raporttia ei tästä otteluista oikein pystynyt raapustaamaan, mutta tuossa nyt jonkunlainen raportti + mietteeni.

**½

Älä lue tätä tekstiä, jos haluat myöhemmin itse katsoa matsin spoilaantumattomana.



13.4.1990 Wrestling Summit at Tokio
Hulk Hogan vs. Stan Hansen
Gonerin blogia hyväksikäyttäen löysin youtuben kautta WWF'n, AJPW'n ja NJPW'n yhdistetyn wrestlingshown Main Event- ottelun, jonka alunperin piti olla Hulk Hogan vs. Terry Grody, mutta Grody kieltäytyi jobbaamasta Amerikan painin ikonille, joten häntä vastaan asetettiin kenties kuuluisin amerikkalainen painija, jonka menestys tunnetaan parhaiten juuri Japanin kautta.
Jotkut ihmiset saattaisivat skipata tämän tapahtuman Main Eventin jo yksinomaan sen takia, että toinen näistä ottelijoista on maailman kiistellyin, mutta myös samalla suosituin painija ikinä - Hulk Hogan, mutta omat ajatukseni halusivat nähdä näiden miesten välisen ottelun, sillä tiesin sataprosenttisen varmasti miesten kemioiden pelaavan loistavasti yhteen. Stan Hansen tuntuu olevan suuressa arvostuksessa monien painifanien keskuudessa ja itsekin arvostan miestä, etenkin tämän ottelun jälkeen, sillä hän onnistui kiskomaan Hoganista kenties Hulkin parhaan ottelun ikinä. Molemmissa miehissä näkyi oikeanlaista kiinnostusta tätä ottelua kohtaan, eikä Real Americankaan ollut oma veltto itsensä, vaan brawlasi kiitettävästi koko ottelun ajan. Mitään viiden tähden painispektaakkelia ei ollut odotettavissakaan, mutta tuon jääkiekkomaisen selostuksen ja yli 53 000'n katsojan huuto nosti näiden miesten suorituksen arvoa rutkasti.
Lopussa molemmat miehet vuosivat verta ja viimeisillä voimillaan antoivat itsestään kaiken irti, mitä oli mahdollista. Kumpikin epäonnistui yrittäessään finisheriänsä, mutta japanilaisen yleisön mieliksi ottelu päättyi kuin päättyikin tähän kyseisessä maassa tutuksi tulleeseen tappoliikeeseen - hiukan löysähköön Lariatiin, mutta suorittaja ei ollut Stan Hansen. Myöskään sekaantumista ei ollut taphtunut, vaan Hulk Hogan iski juoksuvauhdista aivan yllättäen tämän ottelun päättäjän. Suorastaan yllättävä lopetus ja yllättävän hyvä mittelö!

CHIKARA - Tag World Grand Prix 2008 (Night 1)
The Colony (Soldier Ant & Fire Ant) vs. The Fight Club (Kid Fite & Lionheart)
Tämän kaksi päivää kestävän tag team- painin taivaan avasi ottelu CHIKARA'n tunnetun joukkueen, The Colonyn ja maan syövereistä kaivetun The Fight Cloubin välillä. Itse ottelu ei suoranaisesti tarjonnut CHIKARA'n tarjonnasta poikkeavaa laatutavaraa, vaan otin tämän ottelun esille ainoastaan siksi, etten ole muita kohtaamisia kerennyt katsomaan ja yleisö oli aivan perkeleen äänekäs. Itseasiassa en ole varmaankaan koskaan nähnyt näin meluisaa katsojajoukkoa CHIKARA'n puolelta ja siksi kiinnostuin tapahtumasta jo ennen kuin se edes kunnolla pääsi alkuun. Tämä ROH'mainen yleisö antoi kehäänkuuluttajan kuuluttaessa joukkueet sisään Colonylle aivan mielettömät popit ja ''Colony''- chantit raikuivat jopa miesten entrancen aikana.
Kun FC'n toinen miehistä esiteltiin, huusi yleisö suoraa korvia hivelevää buuausta, mutta kun tuli Lionheartin vuoro, oli täysi hiljaisuus. Tämän mystisen tauon rikkoi eräs katsojista, joka huusi kehään ''boooring!'' ja ''who are you''- chantit jatkuivat. En ole eläessäni ollut näin ison mielihyvän alla katsellessani mitään indypromootiota ja varsinkin kun markittamani joukkue saa tuollaisen huikean vastaanoton!

Ottelun lopetus ei tuntunut sisältävän mitään väärää. Fight Clubin jyrättyä muurahaisia pidemmän aikaa, yllätti vähän ajan päästä Soldier Ant vastustajansa tyylipuhtaalla ja todella näyttävällä German Suplexilla. Valitettavasti mies jäi aikailemaan liikaa ja sai tuntea Super Kickin voiman leukaytimissään joukkuetoverinsa alkaessa huolestua tilanteesta. Fire Ant huomasi tilaisuuden, sillä vastustajansa erehtyi täysin samaan virheeseen kuin sotilasmurkku juuri hetkeä aiemmin ja mono löysi tiensä hänenkin päähän. Tällä kertaa tosi yläköydeltä tulevan Enjui Girin muodossa, mutta tehtävänsä se ajoi kuitenkin. Fire Ant myllytti miehiä hetken aikaa ja iski finisherinsä ja suuntasi kohti kehän ulkopuolella olevaa Kid Fiteä loikkaamalla Cross Bodyn lähelle yleisöä. Nyt Kehävuorossa oleva Worker Ant viimeisteli niskojaan pitelevän Lionheartin signature heatbuttilaan.

"NJPW vs. AJPW"|Tokyo Dome|10.2.1990
Big Van Vader vs. Stan Hansen

Kyseessä on siis yksi legendaarisimmista stiff:iä sisältävistä otteluista ikinä, elikkäs "The Infamous Eye Pop Out-Match". Myöskin tämä oli vissiinkin Big Van Vaderin, ja Stan Hansenin feudin alkuajoilta. Kyseisessä ottelussa siis Stan Hansenin jatkuvat stiff-lyönnit Big Van Vaderin kasvoille, sai Big Van Vaderin oikeanpuoleisen silmän irtoamaan silmäkuopastaan. Ihme ja kumma kyllä, että Vader otteli ottelun loppuun saakka, silmästään huolimatta, joka näytti kyllä aika inhalta katsottavalta. Ottelun alku oli aikalailla tasaista iskujen vaihtoa. Kolme minuuttisen kuluttua Vader sai lukittua Stan Hansenin, Hansenin maatessa matossa. Hetkisen kuluttua Vader vapautti Stanin lukosta, ja tämän jälkeen siirtyi kauemmaksi Hansenista, riisuen maskinsa, jonka takaata pullotti tämän silmä kuopasta irronnut. Vaderin, tuomarin, Hansenin, yleisön, ja selostajien ihmetellessä pullottavaa silmää, Vader työnsi sen tässä vaiheessa takaisin kuoppaansa. Hetken pällistätelyjen jälkeen Hansen hyökkäsi Vaderin kimppuun, jolloin ottelu jatkui normaalisti. Vader kuitenkin torjui hyökkäyksen, ja lähetti Stanin kulmaukseen, jyräten tämän sitton koko massallaan alleen kulmaukseen. Tämän jälkeen näytettiin lähikuvaa silmästä, ja pahaltahan se näyttikin. Vader siirtyi jälleen hyökkäykseen, mutta Hansen kävi vastarintaa, ja jakeli iskuja Vaderin päähän, tämäyttäen sitten Vaderin kasvot kulmaukseen. Hansen sitten kiepautti Vaderin mattoon istuma-asentoon, ja kyynärpäällä ensin tämäyttäen nappasi sitten Vaderin headlockkiin. Ei kauaakaan, kun Vader pääsi irti, mutta Hansen nakkeli jälleen iskuja Vaderin päähän, tiputtaen sitten tämän Suplexilla mattoon.

Molemmat nousivat hetken kuluttua matosta, ja Hansenin ollessa pikkuhetken niskan päällä, jyräsi sitten Vader hetken kuluttua Hansenin jälleen mattoon. Tässä vaiheessa Vaderin silmää lukuunottaen, ottelu ei tarjonnut mitään sen ihmeellisempää kohtaamista, kuin muutamia lukkoja, lyöntejä, ja varsinkin kovia stiff-lyöntejä Hansenilta, ja mitä nyt yksi Suplex + pari Vaderin jyräystä päälle, ottelu oli suht-tasaista menoa tässä vaiheessa ottelua. Tämän jälkeen kaksikko sitten myöhemmin käväisi kehänulkopuolella, Hansenin tämäyttäessä Vaderin päätä, mm. kulmaukseen. Ottelu oli sitten yleisö-visiitin jäljiltä aikalailla Vaderin hallinnassa, eikä vieläkään mitään ihmeellisempää, plus silmä-juttua tarjonnut. Olihan tietty yleisössä käynti pientä plussaa, tähän suht-neutraalin ottelun sisältöön. Hetkisen aikaa taas oltiin kehässä, ja sitten taas ulkopuolella, ja tämän jälkeen Vader sai toimitettua perille Powerslamin, mikä oli ehkä komein liike tässä vaiheessa ottelua, ja tämän jällkeen Vaderin komea loikka hyppytornista, jyräten suorastaan Hansenin alleen kaikella sillä massallaan. Hansen selvisi taas kuitenkin selätysyrityksestä, minkä jälkeen Vader piti Hansenia otteessaan toimittaen tämän kylkeen kovia kyynärpää iskuja. Ottelu ei vieläkään ollut mitään kovin mahtavaa tarjonnut, mitä nyt Vaderin komea Clothesline, joka lennätti Hansenin ulos kehästä.

Loppua kohti mentäessä oli taas tarjoiltua yksi brawl kehänulkopuolella, ja sitten näitä Elbow/Knee Droppeja Vaderilla, ja nämäkin kohdistuivat Vaderin päähän. Yksi Knee Drop taisi osua myös aika lähelle Vaderin oikeaa silmää... näin olin näkevinäni. Ottelun ollessa lähes täysin Hansenin kontrollissa, sai Vader nakattua sitten perille, erittäin komean Dropkickin, suoraan juoksusta, pudottaen Hansenin mattoon. Vader todellakin on kokoonnsa nähden, myös sekoitus vähän lennokasta tyyppiä, ja parissa otteessa tämä tuli todistettua tässä ottelussa. Isku oli lähes ainoa tässä ottelussa, mikä aiheutti minulle pienen mark-out momentin. Ajaltekaas; noin iso jätkä, ja silti vetelee komeita dropkickkejä, ja Vadersaultteja! Loppua kohden meno meni paremmaksi, ja ottelu päättyi sitten brawlaukseen kehänulkopuolelle, ja tästä tulikin sitten tupla-uloslasku. Ottelussa parhaiten jäi mieleen Vaderin sitkeys, ja Hansenin stiffaukset. Ottelu ei minulta mitään mahtavaa arvostelua saa, mutta silti pidän tätä ottelua yhtenä Vaderin ja Hansenin parhaimpana.

***+

Vielä oli pakko tulla sörkkimään tähän väliin tylsillä otteluraporteillani, sillä olen saanut aivan uuden kuvan tästä WWF'n ja myöskin WCW'n ykkösmiehestä - Hulk Hoganista.

Tokio Dome 1991 - Hulk Hogan vs. Tenryu Genichiro
Monet väittävät Hulk Hoganin olevan ehkä painibisneksen suurin häpeäpilkku, mutta osaan väittää jotain aivan muuta. Tässä ylempänä näette kaksi esimerkkiä (vs. Hansen ja vs. Genichiro), miksi mies pystyy hyvään otteluun ilman kantoapua. En vähättele tässä tapauksessa mitenkään Hoganin vastustajia, sillä myös Genichiro ylsi hyviin suorituksiin kerta toisensa jälkeen.
Miehet pitivät pystyssä todella hyvää ketjupainisarjaa käyttämällä suurimmaksi osaksi lukkoja. Tämä maassa möyriminen ja lukkorikas tekniikkapaini ajoi asiansa - se turrutti hetkeksi, mutta myös sain nauttia ensiluokkaisista sidonnoista Hoganinkin osalta. Tämän turrutuksen tarkoituksena oli saada esimerkiksi minut loppua kohden haukkomaan henkeäni kun miehet törmäilivät väsyneenä toisiinsa juoksuvauhdista. Edes Atomic Legdrop ei pystynyt jatkamaan Hoganin voitokasta uraa, mutta sitten käytettiin yleisön mylviessä jälleen se valttikortti. Se liike, joka teilaa vastustajia yhä Japanissa ja indyissä. Se liike, jonka ansiosta Stan Hansenkin tuli pääosassa kuuluisaksi. LARIAAT! Hogan iski kokonaiset kaksi Lariatia vastustajalleen ja peittosi tämän suurien huutojen keskellä. Suosittelen ehdottomasti näitä Hulkin -90-luvun alun otteluita, sillä tulette yllättymään!
***+

EDIT:
Big Van Vader vs. Cactus Jack Texas Death Match for the WCW World Heavyweight Championship at Halloween Havoc 1993
Tältä ottelulta odotin suhteellisen hyvää brawlia, jossa käytetään hyödyksi myös aseita. Sainkin sitä pienissä määrin, mutta suurimmaksi osaksi hidasta ja kömpelöhköä mätkimistä, joka ei saanut aikaiseksi suurempaa reaktiota. Miehet kävivät paikoin jopa katsomon puolella, mutta mitä sitten? Vader heitettiin turva-aidan päälle. Mitä sitten? Vader heitti Foleyn takaisin. That's awesome!
Lopetuskaan ei oikein iskenyt. Rampilla maassa oleva tuoli sai painoa päälleen kun molemmat miehet tipahtivat sen päälle peräkkäin DDT'illä. Kun Cactus Jack oli ottamassa voittoa hallitsevasta mestarista (juuri tuolla DDT'llä), loikkasi esiin tietenkin Vaderin manageri ja tainnutti Foleyn sähköiskulla ja Vader iski juuri tuon toisen DDT'n. Jippii.
**+

All-Star Wrestling:
"The Worlds Strongest Man" Ken Patera/w. "The Grand Wizard" Ernie Roth vs. Frank Williams

Kyseessä oli siis Frank Williamsin kohtaaminen yhtenä aikansa vihatuinpana heelinä uran tehneen miehen kanssa: "The Worlds Strongest Man" Ken Pateraa vastaan. Ken Pateralla oli ottelussa managerina puolellaan "The Grand Wizard" Ernie Roth. Frankilla taisi olla juuri tappio-putki meneillään, ellen väärin muista... Eniveis, Ken Patera tunnetaan ei pelkästään tuosta "yksi vihatuimmista heeleistä" statuksesta, vaan myöskin tämän "Swinging Full Nelson" lopetusliikkeestään, jolla tämä "vahingoitti" vastustajiaan pahasti otteluissaan, tunnetuimmin Billy White Wolfia, vuonna ´77. Ottelun alku ei mikään ihmeellinen ollut, mitä nyt The Grand Wizard auttoi Ken Pateraa riisumaan tämän paidan, ja housut (jotka tietysti virallisen painiasun yllä olivat) Yleisöstä kuului tämän aikana vislauksia, mikä toi tähän kohtaan pientä naurun aihetta. Itse ottelun kunnolla alkaessa alku ei tarjonnut mitään sen ihmeellisempää, kuin Frank Williamsin headlockin, jonka tämä joutui irroittamaan, molempien ollessa köysiä vasten. Tämän jälkeen Ken Patera käveli kohti manageriaan Ernie Rothia, ja Ernie antoi tälle otteluun jotain neuvoja. Tämän jälkeen Patera toimitti perille potkun, ja kaatoi headlockkilla Williamsia otteessaan pitäen, tämän mattoon, mutta kauaakos sitä kesti, ja pienen mattopaini tuokion jälkeen Frank Williams sai Ken Pateran lukittua tämän kädestä. Hetken aikaa Frankien pidettyä Pateraa otteessaan, Patera sai itsensä irti lukosta, ja paiskasi sitten Williamsin mattoon komealla Backbreakerilla, jonka jälkeen Williams sai maistaa Elbow Droppia.

Tämän jälkeen Ken Patera sitten nosti Frankin ylös, ja Bodyslam-asennosta heittikin tämän mattoon suorilta käsiltä. Tämän jälkeen Ken Patera sitten poseerasi hetken, näytellen kookkaita lihaksiaan yleisölle. Sitten tämän pikkuisen "show´n" jälkeen Patera sitten kerran nakkasi kyynärpäällä Williamsia niskoihin, lähetti sitten köysiin, ja toimitti perille Clotheslinen, joka ei niin erikoinen edes ollutkaan. Ottelu ei vielä mitään ihmeellisempää ollut tarjonnut, mitä nyt sen Backbreakerin, ja tuon poseerauksen. Tästä seuraten Patera nakkasi Elbow Dropin Williamsille, peitti, mutta päättikin, että ei lopeta ottelua vielä tähän. Aiemmin puhuttuani juuri tuosta "Swinging Full Nelsonista", niin siihen se ottelu sitten tämän jälkeen päättyikin, Pateran heiluttaessa Williamsia ympäri kehää "Full Nelson"-otteessa. Williams tipahti sitten maahan, tuomarin päättäessä ottelun sitten siihen. Patera jälleen poseerasi, nostaen jalkansa Frankin rinnan päälle. Kehäkuuluttaja kuulutti sitten Ken Pateran voittajaksi, Pateran kuunnellessa yleisön armottomia buuaksia.

Ottelu ei mitään ihmeellisempää tarjonnut, mitä nyt juuri tuo "Swinging Full Nelson" + Backbreaker, ja ne Ken Pateran komeat poseeraukset. Ei tätä kuitenkaan Squashiksi voi sanoa, mutta sellaisen tunnelman ottelu tarjosi, niin sisällöltään, ja pituudeltaan. Ken Patera todellakin toimii hyvin heelinä, ja se korostui tässäkin ottelussa. Ottelu ei minulta mitään ihmeellisempää arvosanaa saa, vaikkei se mikään huono ollutkaan. Päinvastoin, pidin sitä ihan mukavana pätkänä All-Star Wrestling:in puolelta.

**+

Chikara Tag World Grand Prix Night 2
Singles match:
Mike Quackenbush vs. Claudio Castagnoli
- Nyt saatte sellaisen indyottelun, joka oli varmaankin eeppisin matsi, mitä olen Chikaralta ikinä nähnyt. Jo alussa tämä kuuma saksalaisyleisö chanttasi vuoronperään molempien nimiä, joka luonnollisesti kasvatti ottelun suuruuden tunnetta, vaikka panoksena ei ollutkaan muuta kuin mainetta ja kunniaa. Claudio ikävä kyllä pitkitti ottelun alkua ja sai yhden jos toisen hiukan kiehumaan. Hän seikkaili kehän reunuksella ja ulkopuolella turhautuneena vastustajastaan, mutta kun vihdoin noin viiden minuutin leikittelyn jälkeen löysi tiensä kehään, meinasi tajuntani räjähtää. Jotenkin odotukseni olivat jo korkealla, mutta miehet pistivät pystyyn aivan uskomatonta teknistä vääntöä koko ottelun ajan ja sekaan mahtui muutama Claudion voimannäyte kuin myös Quackenbushin upea loikkain. Varmaankin eniten markkasin yleisön mukana, kun Mike pomppasi kulmaukselta iskien Dragoranan. Claudio myi liikkeen todella näyttävästi huomioiden kokonsa juuri tähän otteluun suhteutettuna.

Haluaisin vielä antaa kaksi erillistä plussaa, jotka nostivat arvosanaa roimasti:

+ Claudion tarraaminen kerta toisensa jälkeen Quackenbushin korvasta ja viskelikin tätä mahtavilla voimillaan.

+ Lopetus.

****

Kun nyt viime aikoina niin monta yksittäistä ottelua olen katsonut, niin joistain voisi heittää arvosteluja.

Armageddon 2000:
Armageddon HIAC for WWF Championship:
Kurt Angle (c) vs. Stone Cold vs. The Rock vs. Triple H vs. Rikishi vs. The Undertaker

Historian ensimmäinen ja tähän asti viimeinen 6 miehen Hell In A Cell. Erikoista oli, että vuosi alkoi Hell In A Cellillä helmikuussa ja päättyi Hell In A Cellissä joulukuussa täällä. Painimassa oli sen ajan kuumimmat painijat, Angle, Austin, Rock, Triple H, Undertaker ja silloin kovassa nosteessa ollut Rikishi.

Paperilla matsi tuntui loistavalta. Mutta entä itse matsi?

Itse matsi ei pettänyt. Se näytti, että WWF:ssä osataan painia. Taisi olla myös niin, että kaikki bleidasi Rikishiä lukuunottamatta.

Aluksi kuten odottaa saattoi kaikki hakkasivat toisiaan. Rikishikin pärjää ihan hyvin. Kunnon kaaos kehässä muutaman minuutin, kunnes meno rauhoittuu. Ratkaisukin on syntyä, kun muitten brawlatessa ulkopuolella 'Taker ja Angle tappelevat kehässä. 'Taker on lähellä. Välillä myös Austin ja HHH painivat kehässä. Oikeastaan jokainen käy vuoron perään kehässä.

Joskus puolen välin kieppeillä Vince kumppaneineen tulee lava-autolla ringsidelle. Aistin, että tuolla lava-autolla tehdään jotain. Niin joo, Mick Foley tulee ja karhaa miehet pois. Vince ja kumppanit ehtivät kuitenkin hajottamaan häkin oven, joten helvetti on irti.

Taistelu saadaan kehän ulkopuolelle. Sen vuoden Armageddonissa oli teemana jotain autoihin liittyvää, kun ringsidella oli autoja. Niitä käytettiin, esim. HHH heitti Austinin auton lasin lävitse. The Rock bleidaa, mikä on aika harvinaista.

Miehet hajaantuvat. Angle ja 'Taker kamppailevat selostuspöydän lähellä. Ja vihdoin päästään häkin päälle, kun HHH kiipeää katolle Austin kannoillaan. Austin pieksää häntä häkin päällä niin, että melkein HHH kaatuu lava-auton päälle häkin katolta. Pian siellä on Angle ja 'Takerkin. Koomisen näköistä on, että myös Rikishikin kiipeää katolle. Pian suurin osa on alhaalla. 'Taker ja Angle brawlaa katolla ja pian Rikishi käy 'Takerin kimppuun mikä ei ole hyvä asia. Angle pääsee pakoon katolta, kun Rikishi ja 'Taker brawlaavat.

En halua viedä teiltä katsomisen iloa, vaan sanon, että voitto tulee puskista ja joku lentää lava-auton päälle.

*****/5

Enpä olisi uskonut, että vuonna 2000 nähdään kaksi Hell In A Celliä, mitkä saa 5 tähteä. Suosittelen lämpimästi molempia, teen arvostelun siitä toisestakin.


-------------------------------------------------------------------------------------
Edit: niin joo, lupasin heittää arvion Hart vs. HBK:stakin. No, tässä tulee.

WrestleMania XII
60-minute Iron Man match for WWF Championship:
Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels

HBK voitti Royal Rumblen toisen kerran putkeen ja sai titleshotin mestari Hitmania vastaan. Kyseessä on historian ensimmäinen ja paras Iron Man match.

Kun Shawn Michaelsin vuoro oli tulla, häntä ei näkynyt. Meni hetki ja hän tuli köysiradalla alas areenan yläkatsomosta yleisön joukkoon, josta sitten mentiin kehään. Tämä on WWE:n historian kuuluisin onnistunut entrance, josta puhutaan vielä nykyäänkin. Bret teki oman tylsän entrancensa ja ottelu alkoi.

Itse ottelussa nähtiin melkoisesti mattopainia ja sidontoja, varsinkin alkuvaiheilla. Koko ajan sai jännittää kuka saa ensimmäisen pisteen. Pisteen siis saa selätyksellä, luovutuksella, uloslaskulla tai diskauksella. No, sitten kun pisteitä ei ruvennut edes puolen väliin näkymään, saattoi arvata, että lopussa nähdään kunnon taisto. Pisteiden saanti oli erittäin lähellä. Esimerkiksi puolessa välissä Hart pamautti Piledriverin ja peitto oli lähellä, mutta ei. Kumpikin selvisi uskomattomista tilanteista.

Viimeisillä minuuteilla painijat melkeinpä vuorotellen yrittivät saada pisteen signatureillaan. Ja kun 38 sekuntia oli jäljellä, Bret Hart lukitsi HBK:n Sharpshooteriin, WWF:n tuhoisimpaan luovutusliikkeeseen.

Ja tästä eteenpäin en kerro. Sen vain sanon, että tämä on 1996-vuoden paras ottelu, 90-luvun huippumatseissa top 3:ssa ja kaikkien aikojen parhaimpien otteluiden listalla aika korkealla.

Jos aiotte katsoa vain yhden ottelun vuodelta 1996, katsokaa tämä.

*****/5

WrestleMania 21
Shawn Michaels vs. Kurt Angle

Paperilla tämä ottelu näyttää jo selvältä MOTY -matsilta. Sitä se todellakin oli. Ottelu sai aikaa lähes puoli tuntia ja itse paini oli todella monipuolista, tykkäsin. Näimme spotteja ja hienoja liikkeitä (kunniamaininta Kurt Anglen moonsaultille, Angle Slamille yläköydeltä ja sille Shawn Michaelsin Crossbodylle. Kumpikin ottelija pisti tässä ottelussa parastaan ja itse olin tässä ihan täysillä mukana, olihan tässä kuitenkin mukana kaksi markittamaani painijaa. Ensimmäiset kymmenen minuuttia oli semmoista ihan jees menoa, mutta loppua lähestyttäessä rupesimme näkemään hienoja liikkeitä, nearfalleja sekä viihdyttävää painia. Plussaa tulee vielä tämän ottelun build-upista josta tykkäsin, miinusta taas siitä ettei yleisö ollut kovin hyvin mukana tässä klassikossa, mutta allekirjoittanutta se ei pahemmin haitannut. Molemmat miehet kävivät ottelun aikana liikearsenaalinsa läpi. Ja sitten se lopetus. Shawn Michaels tuskissaan Angle Lockissa ja hän ei millään suostu luovuttamaan mutta lopulta taputtaa mattoa... todella loistava lopetus ja pakko sanoa että itsekin vähän säälein Michaelsia, mutta showpaininhan kuuluu herättää tunteita. Lisäksi voittaja tuli minulle täytenä yllätyksenä (olin 80% varma Maikkelsin voitosta) ja siitähän sitten tuli tietysti lisäpisteitä. Kurt Angle niskavaivoistaan ja Shawn Michaels selkä-, ja polvivaivoistaan huolimatta pystyivät kuitenkin painimaan klassikon, hienoa! Tuon Wrestlemanian paras ottelu ja viimeisin viiden tähden tuotos WWE'ltä. Ainoana miinuksena siis ensimmäiset 10 minuuttia (tämäkin oli ihan menevää settiä) ja fanit.
*****

Wrestlemania 2000:
4-man Elimination match for WWE Championship
Triple H (c)/w Stephanie McMahon-Levesque vs. Mick Foley /w Linda McMahon vs. The Rock /w Vince McMahon vs. Big Show /w Shane McMahon

Älä lue enempää ellet halua spoilaantua tuloksesta!

Nyt laitoin tuon tekstin, koska en jaksa kierrellä ja kaarrella kertoessani ottelusta.

Itse asiassa koko tapahtuman katsoin, mutta tämän vain arvostelen, sillä juuri nyt ei huvita kirjoittaa koko PPV:stä.

Ottelun taustoista voin sanoa sen, että Triple H päätti Foleyn uran No Way Outissa, mutta Linda McMahonin ansiosta hän pääsi vielä tähän otteluun.

Ja otteluun. Alussa kaikki brawlasivat keskenään. Ihan hyvä tapa aloittaa ottelu. Kun aikansa ovat miehet tapelleet (suunnilleen 10 min) niin kaikki käyvät isoimman miehen, Big Shown kimppuun. No eipä aikaakaan mene kun Big Show on eliminoitu. Pieni pettymys, sillä odotin miehen kestävän kauemminkin. No, aina ei voi voittaa.

Sitten seuraavaan eliminointiin meneekin aika kauan. Foley ja Rock liittoutuvat HHH:ta vastaan hetkeksi. Ottelun käännekohta on tapahtumassa, HHH saa Rock Bottomista ja Rock on tekemässä People's Elbowin, mutta Foley iskeekin Rockille Mandible Clawin. No HHH nousee ja iskee molemmille Low Blown.

Foley ja HHH:kin liittoutuvat hetkeksi. The Rock on selostuspöydällä. HHH mänttää häntä, kunnes Foley hyppää kulmauksesta Elbow Dropin Rockille. Aika paha botchaus nähdään, kun Foleyn hyppy ei kovin kanna. HHH iskee kyynärpäällä Rockin pöydän läpi. HHH vie Foleyn kehään ja tekee Pedigreen. Foley selviää. Pian HHH tekee Pedigreen tuolille. Siitä hän ei selviä. Foley on ulkona.

Aikansa tapeltuaan Rock ja HHH ovat kehässä. Loppuvaiheilla Shane lyö isänsä verille ja ihan lopussa Vince kääntää selkänsä Rockille lyömällä häntä tuolilla minkä ansiosta HHH voittaa. Lopuksi Vince ja Steph halaavat limsamukien lennellessä kehään. Aika monta lensi. Show on aivan lopuillaan ja katkera Rock iskee vielä kaikille McMahoneille Rock Bottomit paitsi Lindalle jota ei näy. Stephille vielä People's Elbowin.

Tämä on kaikkien mielestä aika huono matsi. Niin minäkin luulin, kunnes katsoin ja tykästyin.

****½/5 En yliarvostellut, loistava ME.

WrestleMania VIII

WWE Heavyweight Championship
"Nature Boy" Ric Flair (c) w/ Mr. Perfect vs. "Macho Man" Randy Savage

Päätin siis katsastaa vähän vanhan koulukunnan puolelle, ja tälläinen ottelu osui vastaan. Paperilla ottelu näytti jo loistavalta, olihan ottelussa Ric Flair joka oli tuohon aikaan vielä loistavassa vedossa ja Randy Savage, joka on loistava painija. Tsekkasin tämän ottelun siis suurella mielenkiinnolla. Mutta pakko sanoa että petyin... lievästi. Loistava ottelu tämä toki oli, mutta odotin enemmän. En ehkä pitänyt, koska olen tottunut vähän erilaiseen painityyliin, ja ottelussa nähtiin lähinnä potkimista, lyömistä, choppeja, suplexeja, chotheslineja + lopetusliikkeitä. Randy Savagelta välillä vähän laiskaa menoa. Mr. Perfect auttoi paljon Ric Flairia tuon ottelun aikana (muunmuassa löi Randy Savagea tuolilla, esti Savagen voiton (Savage oli juuri tehnyt Elbow Dropin Flairille ja selätti, mutta Curt Hennig vetäisi Savagen pois selätyksestä)) jne.. Mutta tämä ottelu todisti sen, ettei viiden tai neljän tähden otteluun tarvita kolmeakymmentäviittä takaperivolttia, vaan äijät vetivät ilman mitään kovin näyttäviä liikkeitä todella mahtavan WrestleMania -pääottelun. Hyvää old school brawlausta sekä teknistä vääntöä. Kehäpsykologiaa löytyi tästä ottelusta. Lopetus sitten taas jätti hieman pahan maun suuhun... roll-up voitto WrestleManian Main Eventissä? Ok.. Plussaa tulee vielä yleisöstä joka oli ihan hyvin mukana. Muutamasta botchista ja muistakin miinuksista huolimatta varsin loistava ottelu. Niin, ja vertakin nähtiin. Vaikka tämä nyt lähinnä haukkumiseksi jäi, pitää kuitenkin sanoa että mahtava tunnelma ja loistava ottelu!
****½

Badd Blood 1997

Hell In A Cell Match
Shawn Michaels vs. The Undertaker

Jep, tälläinen ottelu arvostelussa seuraavaksi. Ensimmäinen Hell in A Cell. Feudi muistaakseni alkoi niin että SummerSlamissa vuosimallia 1997 Undertaker hävisi mestaruusvyönsä Bret Hartille erotuomarina toimineen Shawn Michaelsin tempausten takia. Ei siitä sen enempää, paperilla tämä ottelu näytti todellakin loistavalta. Olivat kuitenkin molemmat vielä aika nuoria (HBK jotain 32-34 ja Undertaker 34-36) ja hyvässä vedossa molemmat. Loistava ottelu tämä olikin. Ottelu oli Undertakerin dominointia, mutta ei tämä mikään squash ollut. Undertakerin loistavaa brawlausta, HBK:n ylimyyntiä, häkin loistavaa hyväksikäyttöä ja mahtava bump (HBK taisi lentää selostuspöydän läpi) tekivät tästä ottelusta todella mahtavan. Selvä klassikko, ja 1990-luvun parhaimpia otteluita, kylmä fakta. Ja tässähän ottelussa Kane siis teki sen debuuttinsa ja niittasi Undertakerin Tombstone Piledriverillä, ja Shawn Michaels ryömi sitten selättämään Undertakerin. Tästä puuttui kuitenkin se jokin, mikä olisi voinut tehdä tästä viiden tähden klassikon. Se jokin.
*****-

Super J Cup 1994
Wild Pegasus vs. Great Sasuke

Nimet saattavat kuulostaa varsin oudoilta, joten valotan hiukan ainakin sitä puoliskoa paremmin, jonka tiedän paremmin. Eli Wild Pegasus oli Chris Benoitin paininimi Japanissa. Sasukesta en hirveästi tiedä, tämä oli ensimmäinen ottelu, minkä olen häneltä nähnyt ja itse ainakin tämän ottelun perusteella pidin. Ottelun perusteella tuollainen tekninen high-flyer, muutama todella nätti loikka. No mitä ottelusta jäi käteen näin lopuksi... Todella viihdyttävä ottelu kahden taitavan painijan välillä. Tämä todisti ainakin sen, että ei hyvä ottelu tarvitse mitään aseita eikä verenvuodatusta, puhdas paini toimii yleensä loistavasti. Toki lempiotteluni ovat juuri näitä otteluita, missä heilutellaan aseita ja veri vuotaa, mutta unohdetaan se. Kehän laidalla oli joukko painijoita, yhden ainakin tunnistaisin Jushin Ligeriksi (ainakin samannäköinen maski, mitä Ligerillä). Japanilainen yleisö ei ole tunnetusti edes lähelläkään jenkkilän vastaavaa. Japanissa painijoita arvostetaan ja siellä perse pysyy visusti penkissä kiinni. Yleisö oli kuitenkin hyvin mukana ja aika moni "Sasuke"-chant kuului yleisöstä ja aina tarvittaessa annettiin aplodeja painijoille. Oikeastaan pidän tälläisestä yleisöstä enemmän kuin amerikkalaisesta, painijat saavat oikeasti arvostusta. Lopetus oli myös ihan kiva, ottelun aikana nähtiin hienoa teknistä osaamista Benoitilta ja high-flyingia Sasukelta, joten lopetuksena oli sekoitus molempia; hieno heitto kulmauksesta. En kuitenkaan pysty sanomaan tätä täydelliseksi otteluksi, pituutta oli kyllä kiitettävästi ja itse kehätapahtumatkin olivat aika loistavia. Joku PWI tai vastaava on rankannut tämän viiden tähden otteluksi, itse antaisin tälle ****½, loistava ottelu, mutta en tätä aivan viiden tähden otteluksi voi sanoa. Benoit'n mittakaavalla todella hyvä ottelu, WWE:ssä oli muutama parempi ja samoin WCW:ssäkin eli pystyisin rankkaaman tämän helposti Benoit'n kymmenen parhaan ottelun joukkoon.

Raw is War (?) (vuodesta ei varmuutta)
Mark Henry vs. Viscera

Uskokaa tai älkää, pidin tästä vajaan kahden minuutin mätöstä. Ottelu oli kai joku Body Slam Match, eli ensiksi Body Slamin tehnyt voitti ottelun. Tosin en ole varma, whatever (joku slam täytyi kai tehdä, olisi pitänyt kai kuunnella tarkemmin). No eniveis, tämän kahden minuutin aikana nähtiin ihan mukavannäköistä brawlia ja näinpä todella harvinaisen näyn, Mark Henryn kulmauksessa. Lisäksi Henryn Leg Drop oli aika hieno muuten. Ottelun jälkeiset tapahtumat olivat ihan jees, D-Lo Brown tuli auttamaan Mark Henryä, mutta hänen jälkeensä tuli vielä joku, joka niittasi Henryn ja Brownin.

Joo, arvosanaksi *, oma huumoriarvonsa tällä kai oli. Markkasin, kun Viscera kiipesi kulmaukseen. Huvittava näky sinänsä.

Laitetaan tänne nyt pieni "arvostelu", jossa hypetetään Gonerin upintoja.

NJPW - 4.1.2009
Yuji Nagata vs. Masato Tanaka

Aluksi molemmat tekivät tietysti entracensa, ja Nagatan biisi jäi soimaan päähän. Matsissa nähtiin tyypilliseen tapaan intensiivistä painia, monia brainbustereita ja muutamat stiffit lariatit. Kovin harvoin olen nähnyt tuollaisia huikeita ns. "neck bumbeja" ja noinkin paljon.

Ottelu pysyi hyvin koossa, eikä missään vaiheessa kyllästynyt. Matsissa oli myös sitä "taistelun" tuntua, että molemmat oikeasti halusivat voittaa. Tätä oikeasti suosittelen kaikille ja sen voi tuolta "Videot" alueelta nopeasti latailla, Gonerin uppimana. Iso kiitos siis tästä Gonerille, jonka ansiosta tämän matsin katsoin.

Brody vs. Flair 2/3 Falls

Matsi oli vuodelta 1983 St. Louisista ja Flairin vyö oli panoksena. Alustuksena sen verran, että Brodysta en ole koskaan hirveästi välittänyt, joten lähdin mielenkiinnolla seuraamaan minkälaisen ottelun kaikkien aikojen suosikkini Flair saisi hänestä revittyä.

Kun ottelun kulku ja idea riisutaan perusteisiinsa oli kyseessä Brodyn voima vastaan Flairin viekkaus ja maton pinnan herruus. Näistä lähtökohdista kaksikko onnistuikin rakentamaan miellyttävän ottelun. Kun Flair vihdoin puolen tunnin kohdalla onnistui tekemään suplexinsa oli se oiva osoitus jälleen kerran siitä kuinka se on tärkeämpää milloin liikkeen tekeen, ei niinkään se minkä liikkeen tekee.
Kokonaisuutena ottelun tempo ei tietenkään ollut päätä huimaava, mutta se ei silti minua haitannut. Päinvastoin jopa, palveli ottelun tarinaa.

Lopetus oli odotettavissa, mutta se ei jättänyt mitenkään puolivillaista makua. Ottelu oli osoitus siitä, miten rakennetaan tunnin pituinen matsi, joka pitää varsin hyvin otteessaan koko kestonsa ajan.

Ai niin, Brodyn miehekkäälle piledriverille isot peukut

***+

Brody vs. Flair tuli itsekkin joskus puolen vuoden sisällä katsottua, ja kyllä se oli ihan maittava ottelu. Ei toki mitään ihmeellistä, mutta perus Flairia, ja Brodykin veti aikas hyvän suorituksen. Antaisin itsekkin varmaan saman arvosanan ottelulle, jossain siellä kolmen tähden paremmalla puolella keikuttiin. Kuitenkin, nyt oli tarkoitus arvostella hyvinkin uusi ottelu, sillä What vaati minua tämän katsomaan. Kyseessä on juuri käydystä TNA Genesiksestä eräs verinen brawlaus.


En suosittele lukemaan jos et halua spoilaantua!!

Kurt Angle vs. Jeff Jarret.
Heti alkuun sanon ettei kyseessä ollut minulle läheskään neljän tähden koitos, ja vielä kauempana MOTYC nimityksestä. En tietenkänä ollut miesten feudia seurannut, mutta ei se kyllä ottelusta näkynytkään että miehillä olisi muuta kuin pientä sanaharkkaa ollut. Selostajat kuitenkin hypettävät täydellisestä viha-feudista, ja mitä minulle jää käteen? intenssiivisyyden täysinäisestä puutteesta kärsivä roskapainiaottelu, joka oli vielä rakennettu aivan perseelleen. Tähän vielä höysteenä yksi huonoimmista selostuksista jota olen ikinä kuullut. Mukana ei todellakaan ollut hirveän kovaa asennetta, ellei oteta huomioon paria kovaa spottia, muunmuassa se Angleslam betonille, jota ei muuten huonommin olisi voitu toteuttaa, ja parit aseeniskut. Siinä se. Siinäkö MOTY? Aloitetaan sillä, että jo alusta paistoi läpi minulle se kuinka löysästi Jarret veti koko ottelun läpi, eikä saanut edes itsestään pumpattua fiilistä, samalla en ollut myöskään tyytyväinen Anglen suoritukseen. Jarretin myynti oli heikkoa, lyönnit heikompia, counterit huonosti ajoitettuja ja mies botchasi ilkeän näköisesti sen suicide diven kehän ulkopuolelle.

Se mikä minua eniten kiusasi ja ärsytti selostuksen lisäksi oli ottelun rakentelu ja tarina. Ensinnäkin, miesten pitäisi olla toistensa kurkussa kiinni täydellä tarmolla, ja sitten ottelu lähtee parin lyönnin jälkeen jollain irish whipeillä, joita selostajat muuten hypettivät vielä kymmenen minuuttia tapauksen jälkeen yhtenä rankimmista asioista joita ovat ikinä nähneet) ja normipainilla. Lisäksi muutamissa countereissa häiritsi todella paljon niiden toteutus. Esimerkiksi siitä Angleslam counterista olisi saatu yksi ottelun käännekohdista oikeanlaisella kip-upilla ja asenteella, mutta vastineeksi saatiinkin vain turhan heikosti toteutettu arm drag, eikä mitään muuta. Sitten ottelu taas jatkui normaalisti. Se kehäkellokohta oli ihan hyvä, ei siitä mitään, Jarret ei vaan oikein osaa käsitellä partaterää ilman akuuttia verenhukan aiheuttamista. Sitten siihen ottelun high spottiin. Joka tapahtui ottelun puolessa välissä ilman kummempaa rakentelua. Miehet brawlaavat rampille, ja sitten Angleslam betonille. Siinä se. Ei herättänyt täällä päässä mitään intoa, varsinkin kun sen jälkeen nähtiin parin sekunnin myynnin jälkeen eeppinen ryömimiskilpailu kehään, joka lähinnä nauratti. Senpä jälkeen koko spotti unohdettiin täysin, mitään sen aiheuttamaa tuskaa ei myyty ja jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei tuo ole hyvää ottelun tai high spotin rakentamista. Se tapahtui puolessa välissä ottelua, eikä sillä ollut mitään merkitystä. Huoh. Jopa lopun nearfallit olivat osaksi tuomarin todella paskojen fast counttien takia ja osaksi muuten vain fiiliksen puutteen takia todella onnettomia. Lopetus nyt tuli hyvin puun takaa, ja sai kelvata.

Se kun Jarret taistelee Anglelockissa, pitäisi olla ottelun kliimakseja ja tunnelman huippuja, mutta jotenkin kummassa siihen ei saatu ladattua yhtään sitä elossa selviämisen fiilistä. Tulee moisesta mieleen joku pieni armlockin vääntäminen ottelun alusta, ei sellainen Sharpshooter veriselle Austinille tyylinen selviytymiskamppailu.

Selostuskaksikko hypettivät täysin vääriä asioita, vetivät överiksi, ja olivat aina viisi liikettä myöhässä. Catch as catch can selostaminen on ilmeisesti poisheitetty ilmiö, kunhan vain kymmenen sekuntia myöhässä kerrataan mitä äsken tapahtui ja puhutaan paskaa siinä välissä.

En pitänyt. Kurt Anglen keskinkertainen suoritus ja edes pieni intensiivisyys ja pieni aseenkäyttöbrawlaus pelasti huonolta arvosanalta. Jos tämä oli MOTYN, niin ei hyvin mene.
**½

Mistico vs Ultimo Guerrero (CMLL 12/13/2008)

Siitä onkin muutamia kuukausia aikaa, kun olen viimeksi Lucha Libreen koskenut, ja nyt ajattelin tehdä sen uudelleen, kun tekemistäkään ei ollut. Perustelut sitten eivät ole mitään erikoispitkiä.

Otteluun kohdistui minulla aikamoiset ennakko-odotukset, lähinnä suuresti pitämäni Misticon ansiosta. Ultimo Guerrerosta en ennen tiennyt mitään. Mistico on vakuuttanut minut totaalisesti, eikä ihme, että voittikin vuoden 2006 ''Wrestler of the Year''-palkinnon WrestlingObserverissa. Nopeatempoinen pienten miesten paini on ollut minulla erittäin lähellä sydäntä siitä lähtien, kun tutustuin 2007 kesällä ensin ECW:hen ja sen jälkeen ECW:n taitaviin Luchiin. Olihan tämäkin ottelu mainio, muttei mikään ihan mahtava, sillä jotain tästä puuttui. Silmiin pisti kyllä valitettavasti pari kertaa kummaltakin kehnohko myynti. Oli tässä ottelussa ihan näppäriä liikkeitä, paini oli suht nopeaa ja yleisö oli äänessä. Hieman enemmän olisin odottanut myös Misticolta, ei paras esitys häneltäkään.

Kaiken kaikkiaan ihan nautinnollinen ottelu, joka tarjosi erittäin hyvää painia. Neljä tähteä ja miinus riittäkööt tälle.
****-

"Jäbä" kirjoitti:
Silmiin pisti kyllä valitettavasti pari kertaa kummaltakin kehnohko myynti.

Oliko tämä kenties ensimmäinen vai jopa toinen kerta kun katsot Luchaa?

"Jack DiBiase" kirjoitti:

"Jäbä" kirjoitti:
Silmiin pisti kyllä valitettavasti pari kertaa kummaltakin kehnohko myynti.

Oliko tämä kenties ensimmäinen vai jopa toinen kerta kun katsot Luchaa?

Joo, en ole hirveän montaa ottelua nähnyt. Vanhasta ECW:stä jonkun verran ja muutama Misticon matsi nykyajalta.