Foorumiarkisto

Keskustelu lyhyistä mestaruuskausista on puhjennut kukkaansa viime aikoina, mistä kuuluu suuri kiitos World Heavyweight -vyön kuvioille. Kaikki lähti WrestleManiasta, jossa Undertaker voitti Edgeltä mestaruuden. Sitten vain kahta kuukautta myöhemmin 'Takeriltä riistettiin vyö, ja seuraavaksi mestariksi nousi taas Edge. Edgen kausi jäi myös lyhyeksi, sillä CM Punk käytti MITB-salkkunsa päihittäen Edgen ja voittaen näin tittelin itselleen. Punkinkin mestaruuskausi jäi lyhyeksi, sillä vain kahden PPV-puolustuksen jälkeen nousi Chris Jerichosta uusi mestari. Jericho ehti puolustaa vyötään vain yhdessä PPV:ssä, kunnes "The Animal" Batista jo vei vyön "kotiin". Smarkien onneksi Elukan mestaruuskausi jäi vain kahdeksan päivän mittaiseksi Chris Jerichon voitettua vyön takaisin itselleen revanssimatsissa. Jericho joutui kuitenkin pian nöyrtymään uudelleen, ja se tapahtui Survivor Seriesissä, jossa sairauslomalta palannut John Cena vei häneltä vyön. Myös WWE:n mestaruuden ympärillä oli Triple H:n pitkästä mestaruuskaudesta huolimatta nopeaa toimintaa: Edge voitti vyön Survivor Seriesissä, mutta menetti sen vain kuukautta myöhemmin Jeff Hardylle. Melkoista settiä, eikö vain?

Toisille tämä lyhyiden mestaruuskausien aika on luonut kymmenittäin harmaita hiuksia, mutta toisille tämä sen sijaan on tuntunut mahtavalta "Attitude-ajan" tuulahdukselta. Niiden henkilöiden, jotka valittavat lyhyistä mestaruuskausista, argumentit on usein perusteltu sanomalla niin, että "lyhyet mestaruuskaudet tekevät vyön kuin vyön arvottomaksi". Lyhyitä kausia puolustavat tyypit sen sijaan puolustavat kantaansa "live for the moment" -tyylisellä fiilistelyllä: heidän mielestä mestaruusvaihdokset ovat mahtavia ja ne saavat heidät kananlihalle.

Minä kuulun jälkimmäiseen, eli lyhyitä mestaruuskausia puolustavaan, joukkoon. Mestaruudenvaihdokset ovat aina äärimmäisen viihdyttäviä (paitsi jos mestaruuden voittaa joku, jonka voittoa en tahtoisi nähdä) ja ne tuntuvat ikään kuin orgasmilta: niitä odottaa kieli pitkällään, ja sitten kun ne viimein tapahtuvat, tulee sekä rentoutunut että mahtava olo — varsinkin silloin, kun mestariksi nousee oma suosikkipainija. Tämän hienon olon koin niin Punkin, Jerichon, Edgen kuin Jeff Hardyn mestaruusvoittojen aikana, ja minun mielestäni näistä "kuolemattomista" hetkistä pitäisi showpainissa olla kyse. Mieluummin minä koen kylmiä väreitä ja nousen vaistomaisesti seisaalleni tuulettamaan, kuin haukotellen kuukaudesta toiseen jonkun painijan pitkän mestaruuskauden aikana. Toki tässä toimii myös sellainen "käänteisefekti", että se oma suosikki on mestarina. Silloinhan ei koskaan toivo, että se suosikki sitä vyötään menettäisi, mutta kuten vanha sanonta kuuluu, "liika on aina liikaa". Vaikka rakastankin Shawn Michaelsia, en toivoisi hänen saavan ylipitkää mestaruuskautta. Sen sijaan toivoisin mestaruusvyön ympärille todellista kilpailua ja ehkäpä jo muutaman PPV:n jälkeen uuden mestarin. Minä nautin uusista ja virkistävistä tuulista.

Sitten sen "lyhyet mestaruuskaudet pilaavat mestaruusvyön arvoa" -perustelun kimppuun. 1) Kyllä... esim. Hardcore-vyön kohdalla asia oli todellakin näin. Koska mestaruusvyö vaihtoi omistajaa useasti yhden jakson aikana, ei minua voinut vähempää kiinnostaa, kuka oli mestari illan päätteeksi. Ja koska olin menettänyt totaalisesti mielenkiintoni kyseistä vyötä kohtaan, aloin miettimään sitä, miksi ihmeessä painijat edes halusivat voittaa sen vyön. Mitä he hyötyivät Hardcore-mestaruudesta? "Hei, mä oon entinen Hardcore-mestari." Hieno homma — eihän sitä vyötä voittanutkaan kuin vain viisi muuta jannua saman illan aikana. Hardcore-vyön tapauksessa lyhyet mestaruuskaudet olivat todellakin tehneet mestaruudesta arvottoman. 2) Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että näin on käymässä tai on koskaan käynyt päämestaruuden/-mestaruuksien kohdalla. Niin kauan, kun yleisö on kiinnostunut mestaruusmatseista ja mestareista sekä mestaruusvyön ympärillä on kilpailua, on vyön arvo jossain aivan muualla kuin pohjamudissa — vaihtoi se vyö sitten sitä omistajaansa kerran kuussa tai ei. Se, että painija menettää vyön ja voittaa sen viikon päästä takaisin ei ole epärealistista, se ei ole välttämättä huonoa bookkausta eikä sen välttämättä täydy syödä vyöltä mitään arvoa pois — päinvastoin. Kaikkihan on täysin kiinni vain ja ainoastaan siitä, että jengiä kiinnostaa tietää, mitä mestaruuden ympärillä tapahtuu, ja nämä tämän syksyn lyhyet mestaruuskaudet ovat ajaneet sitä asiaa paremmin kuin loistavasti — siitähän puhuu puolestaan jo nämä väittelyt lyhyiden ja pitkien mestaruuskausien välillä; mestaruuden/mestaruuksien ympärille on syntynyt keskustelua. Keskustellaanko täällä samaan tapaan esim. United States -vyöstä? Ei, sillä US-vyön ympärillä ei ole ollut kuukausiin — tai hitto, vuosiin — mitään merkittävää kilpailua, eikä mestaruuspuolustuksiakaan olla turhan usein nähty. Joten vaikka US-vyötä on kantanut sama painija jo pitkään, on silti sen arvo täysin pohjamudissa; ketään ei kiinnosta, kuka on US-mestari. Moni ei varmaan edes muista, kuka se mestari on. Tällöin, hyvät valittajat, mestaruuden arvo on alhaalla. Ei silloin, kun mestaruus puhuttaa jengiä ja kaikkia kiinnostaa se, kuka on mestari, miten hänestä tuli mestari ja kuinka kauan hänen mestaruuskausi tulee kestämään.

Keskustelua, tappelua, toimintaa ja vihaa~!

Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu. Tähän kuitenki pätee yksi kuuluisa sanonta erittäin hyvin: "Ei makeaa mahan täydeltä". Lähdetään ensin puolustelemaan miksi lyhyet kaudet ovat hyviä. Lyhyet mestaruuskaudet ja nopealla frekvenssillä tapahtumat mestaruusvaihdokset tuovat tietysti uutta tuulta kuvoihin. Eihän sekään ole enää hauskaa jos esim. Cena pitää vyötä vuoden ajan. Tosin vuoden hyvä ja kiinnostava reign on sata kertaa parempi asia kuin hätäisesti tapahtunut vaihdos, jota ei ole pohjustettu mitenkään. Myös on vaikeampaa arvata kenestä tulee mestari, kun vaihdoksia tapahtuu kohtuunopeasti. Tällöin myös syntyy mark-outteja (Jeff Hardy), mutta jos tätä liian paljon käytetään, tulee fiilis "Jaahas, tämä onkin jo nähty". Olen itse sen kannalla, että yllättäviä mestaruusvaihdoksia pitää tapahtua, jotta kuviot pysyisivät kiinnostavina.

Entä mitä mieltä olen pitkistä mestaruuskausista? Ne luovat vyölle sitä kuuluisaa arvoa, mutta mietitäänpäs: jos on yksi ja sama mestari vuoden ajan, eikä hän puolusta vyötä tarpeeksi usein eikä kyseisen vyön ympärillä tapahtuviin kuvioihin jakseta panostaa, se laskee vyön arvoa. Mestaruuskauden pituudella ei ole niin paljon merkitystä kuin sillä, kuinka paljon sen ympärille rakennetaan laadukkaita feudeja. Tämän takia WWE tekikin omasta mielestäni hyvän ratkaisun: poistamalla turhat vyöt joille ei keksitty käyttöä. Onko tilanne kuitenkaan muuttunut. Eipä juuri. Tämä taas johtuu siitä, että PPVt ovat kaikkia brändejä koskettavia tapahtumia. Sen takia ei aika yksinkertaisesti riitä rakentamaan mielenkiintoisia kuvioita pienempien vöiden ympärille. PPVt koostuvat suurimmaksi osaksi pelkistä main event-tason painijoista. Syynä tähän on raha. Totta kai suuret tähdet myyvät paremmin kuin esim-Noble-joka-ei-kiinnosta-suurta-yleisöä -painijat. Se on tietysti huono asia meille smarkeille, mutta se pitää kestää, että maailma on kehittynyt täysin rahan ympärille.

Eksyin asiasta jonkin verran, mutta tuolla viestillä ainakin kantani tuli selväksi. Vielä tiivistyksenä niille, jotka eivät jaksa lukea koko viestiäni: Pitkät mestaruuskaudet ovat hyviä, mutta vain silloin jos niiden ympärillä oleva kuvio on kiinnostava. Yllättävät mestaruusvaihdokset ja lyhyet reignit tuovat väriä lisää, mutta tätä ei saa liikaa käyttää ettei asiasta tule "tämä on jo nähty"-fiilistä.

Vastasin tuon viimeisen kohdan, koska se nyt parhaiten noista mielipidettäni kuvastaa.

Ennen kuin alan vastaustani enskan viestiin kirjoittamaan, pitää heti alkuun todeta, että itse olen ollut pääasiassa sitä "nämä mestaruudenvaihdokset syövät vyön arvoa" jne. jauhantaa vastaan, koska en kauheasti jaksa välittää jostain "yleisesti" vyön arvosta niin kauan kuin itseäni kiinnostaa vyön omistajat, vaihtumiset ja tapahtumat vyön ympärillä. Esimerkiksi ne UG:n Championship Scramble -ottelut eivät mielestäni mitenkään vieneet vyön arvoa, koska ne "vaihdokset" (jotka eivät jääneet edes mihinkään kirjoihin) olivat ihan loogisia: painijat saapuivat eri aikaan kehään ja totta kai päämestaruudesta taisteltaessa kaikki väsyvät nopeasti ja niiden tuoreiden kavereiden oli aika helppo selättää niitä pidempään kehässä olleita. Itseäni alkoi oikeastaan vain ihan tässä loppusyksystä tökkimään tuo jatkuva WHW-vyön vaihtelu, kun vyö pomppi Batista-Jericho -akselilla pari kertaa. Silloin en oikeasti mitenkään riemastunut tms. Jerichon voitosta, vaan tuntui enemmän siltä, että oliko tuossa Jerichon voitossa enää mitään hohtoa, kun mies kohta varmaan häviäisi vyön taas.. Niin kuin sitten kävikin. Siinä vaiheessa minun silmissäni "vyön arvo oli laskenut".

"enska" kirjoitti:
Mestaruudenvaihdokset ovat aina äärimmäisen viihdyttäviä (paitsi jos mestaruuden voittaa joku, jonka voittoa en tahtoisi nähdä) ja ne tuntuvat ikään kuin orgasmilta: niitä odottaa kieli pitkällään, ja sitten kun ne viimein tapahtuvat, tulee sekä rentoutunut että mahtava olo — varsinkin silloin, kun mestariksi nousee oma suosikkipainija.

Mestaruudenvaihdokset EIVÄT ole aina äärimmäisen viihdyttäviä. Kuten itsekin tuossa myöhemmin sanoit esimerkin siitä Hardcore-vyöstä.. HC-vyön vaihdoksissa ei ollut mitään viihdyttävää. Ne olivat ihan turhia. Tuskin ketään yleensä kiinnosti, vaihtuiko HC-vyön omistaja. Silloin mestaruudenvaihdos on aika kaukana orgasmista. Yleensä mestaruudenvaihdokset ovat toki viihdyttäviä ja piristäviä (vaikka mestaruutta ei edes välttämättä mikään oma suosikki voittaisi, vaan enemmänkin uuden tuulahduksen takia), mutta poikkeuksiakin on, kun makeaa tulee enemmän kuin maha kestää. Silloin mestaruudenvaihdokset eivät oikein enää hetkauta ja silloin niistä katoaa sekä viihdyttävyys, että se innostus "uusiin tuuliin", kun niitä uusia (tai yleensä vielä niitä jo vanhentuneita) tuulia tulee koko ajan. Siinä tapauksessa siis jos ne uudet tuulet eivät ole muuta kuin mestaruudenvaihdoksia, eivätkä välillä jotain muun tyyppisiä muutoksia.

ja minun mielestäni näistä "kuolemattomista" hetkistä pitäisi showpainissa olla kyse.

Nimen omaan niistä on kyse, mutta ne "kuolemattomat" hetket menettävät arvonsa, jos niitä yritetään luoda parin viikon välein. Silloin niistä juuri katoaa se maagisuus ja "kuolemattomuus".

Mieluummin minä koen kylmiä väreitä ja nousen vaistomaisesti seisaalleni tuulettamaan, kuin haukotellen kuukaudesta toiseen jonkun painijan pitkän mestaruuskauden aikana.

Eli pitkän mestaruuskauden aikana ei voi tulla "kuolemattomia" hetkiä tai nousta vaistomaisesti seisaalleen tuulettelemaan? Tästä olen kyllä eri mieltä, mutta tästä vielä myöhemmin lisää.

Sen sijaan toivoisin mestaruusvyön ympärille todellista kilpailua ja ehkäpä jo muutaman PPV:n jälkeen uuden mestarin. Minä nautin uusista ja virkistävistä tuulista.

Eikö niitä uusia ja virkistäviä tuulia voi muka tulla mestaruuden ympärille muulla tavoin kuin VAIHTAMALLA mestaria? Esimerkiksi tässä Michaels-esimerkissä itse toivoisin ihan hyvin HBK:lle vaikka lähemmäs vuodenkin mittaista kautta, jos mestaruuskausi pysyisi tuoreena. Siitä minun mielestä on juuri kyse mestaruuskauissa, niissä kuolemattomissa hetkissä jne. Mestaruuskauden pituus ei tee siitä hyvää, ei todellakaan. Usein pitkät mestaruuskaudet käyvät tosiaankin tylsiksi, mutta jos mestaruuskausi saadaan pidettyä jatkuvasti tuoreena ja kiinnostavana erilaisten haastajien ja vyön ympärillä vellovien jännien juonikuvioiden avulla, ei minusta kyllä todellakaan aina tarvita mitään mestaruudenvaihdosta, että mestaruuden ympärille tulisi uusia tuulia. Se on vain yksi vaihtoehto.

Niin kauan, kun yleisö on kiinnostunut mestaruusmatseista ja mestareista sekä mestaruusvyön ympärillä on kilpailua, on vyön arvo jossain aivan muualla kuin pohjamudissa — vaihtoi se vyö sitten sitä omistajaansa kerran kuussa tai ei.

No naulan kantaan. Nimen omaan tämän takia en tajuakaan tätä kauheaa lyhyiden kausien hehkutusta: miksi aina pitää saada sitä "kiinnostusta" kasvamaan niillä jatkuvilla vaihdoksilla, kun se oikeanlaisen kilpailun luominen mestaruuden ympärille täysin hyvin riittää. Siinä tapauksessa kun mestaruuden ympärillä ei ole kilpailua tai koko mestaruus on unohdettu kuvioista, on asia toki vielä pahempi kuin silloin kun mestaruus vaihtaa omistajaa monta kertaa päivässä: silloinhan ketään ei tunnu kiinnostavan koko mestaruus. Mutta yleisö voidaan siis varmasti pitää välillä muutenkin kiinnostuneina mestaruudesta kuin nopeilla vaihdoksilla. Välillä toki nopeat vaihdokset ovat oikein hyvästä ja luovat uutta innostusta mestaruuteen, en nyt tosiaan tarkoita niitä täysin haukkua. Tänäkin vuonna WHW-vyön ympärillä tuo vaihtelu toimi tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten minun silmissäni touhu meni yli ja kiinnostus koko kuvioihin vyön ympärillä laski. Mutta siis, oikein buukattuna ja sopivassa määrin käytettynä lyhyet kaudetkin toimivat oikein hyvin, kunhan tosiaan yleisön mielenkiinto kilpailuun mestaruuden ympärillä pysyy.

siitähän puhuu puolestaan jo nämä väittelyt lyhyiden ja pitkien mestaruuskausien välillä; mestaruuden/mestaruuksien ympärille on syntynyt keskustelua.

Myös HC-mestaruuden turhuudesta, sen kausien olemattomista pituuksista yms. sontaisesta buukkauksesta sen ympärillä on ainakin näin jälkikäteen jauhettu oikein roppakaupalla. Tällä logiikallahan siis tuo vyö on sittenkin arvokas kuin mikä.

Keskustellaanko täällä samaan tapaan esim. United States -vyöstä? Ei, sillä US-vyön ympärillä ei ole ollut kuukausiin — tai hitto, vuosiin — mitään merkittävää kilpailua, eikä mestaruuspuolustuksiakaan olla turhan usein nähty. Joten vaikka US-vyötä on kantanut sama painija jo pitkään, on silti sen arvo täysin pohjamudissa; ketään ei kiinnosta, kuka on US-mestari. Moni ei varmaan edes muista, kuka se mestari on. Tällöin, hyvät valittajat, mestaruuden arvo on alhaalla. Ei silloin, kun mestaruus puhuttaa jengiä ja kaikkia kiinnostaa se, kuka on mestari, miten hänestä tuli mestari ja kuinka kauan hänen mestaruuskausi tulee kestämään.

No tämän sanoin itsekin jo tuolla aikaisemmin vähän eri sanoin. En ole koskaan väittänytkään, että pitkä mestaruuskausi oli automaattinen avain siihen, että mestaruus on arvokas. Juuri esimerkiksi US- tai CW-vyön ympärillähän on käynyt aivan päinvastoin: vyön arvo on/oli aivan olematon, koska mestari on sama sen takia ettei kukaan muu tunnu edes tahtovan sitä itselleen. Ja edelleen, noita lopussa mainittuja asioita saadaan luotua mestaruuden ympärille myös pitkillä mestaruuskausilla, joiden aikana vyöstä on jatkuvaa kamppailua, tasokkaita otteluita ja hyviä storylinejä. Päämestaruudella tuskin koskaan käy niin kuin HC-vyölle, että aletaan arvailemaan kuinka monta minuuttia mestari pitää vyötä, mutta sekin, että aletaan epäilemään, että tuskin tämä mestaruuskausikaan sitä yhtä-maksimissaan kahta kuukautta pidempään kestää, ei ole kovin hyvä merkki.

Lyhyet mestaruuskaudet ovat ihan perseestä.

Okei, lähestyn asiaa kuitenkin hieman eri kantilta, koska muuten näkökulmaani olisi hyvin vaikeaa perustella muutaman kääntöpuolen takia. En puhu omasta puolestani ehkä niin suorasti mestaruuden arvon vähenemisestä lyhyillä mestaruuskausilla, vaikka vähän sitäkin mieltä olen. Pointtina on kuitenkin heittää se, että miten kyseinen asia tekee hallaa painijoille itselleen. Turha kai sanoakkaan että minun mielipiteeni on hieman vanhoillinen.

Olen aina tukeutunut siihen periaatteeseen että lafka tarvitsee vahvan mestarin. Parhaimman, kovimman ja ovelimmankin miehen joka edustaa koko yhtiön parhainta kastia. Turha kai verratakkaan historian saattoihin, jossa yhteiskunnan hyvänä toimii vahva hallitsija(okei, fasisimia, mutta idea löytyy). Kansa tarvitsee vahvan ja lähes voittamattoman mestarin. Miten tämä sitten liittyy lyhyisiin ja pitkiin mestaruuskausiin? Voidaan helposti vetää aasinsiltaa esimerkiksi painijoiden overiuteen ja uskottavuuteen. Vahva ja pitkään vyötä pitävä mestari on positiivinen apu sekä haastajan, kuin itse mestarinkin suosiolle. kuka vain voi nykyään vaan haastaa sen kuukauden vallassa olleen mestarin, ja jopa voittaa sen. Mitä hyvää siitä on? Esimerkkinä vaikkapa CM Punkin mestaruusvoitto, joka varsin vihreänä vei vyön tuosta vain. Nyt mies on palannut takaisin midcardin läheisyyteen murtamaan vähempisuosioisten neniä antaumuksella. Kuka Punkin mestaruuskaudesta todella hyötyi? Onhan se Punkille siisti kokemus, mutta siis ihan oikeasti? Tuskin olen ainut jolle tuli kolmen sekunnin mark outinkin jälkeen fiilis: vai niin, mitä sitten? Kukaan ei kuviosta hyötynyt, varsinkin kun Punk vieläpä hävisi vyön parissa kuukaudessa. Katsotaan asiaa tarkemmin kohtapian.

Vaikka nykyään on keksitty keino piilottaa se tragedia mikä kohtaa vyön äkkiseltään jollekkin puolitähdelle menettämistä, siis joku tuollainen mestari murjotaan -> money in the bank lunastus -angle, ei se todellaakaan ollut mikään voitto itse vanhalle mestarillekkaan. Nykyään on se ongelma, että mestaria ei edes ehditä rakentaa kunnolla siihen mikä oikeastaan tekee mestaruuskuvioista hienoja. Nykyään vyötä heitellään kuukausittain jollekkin pyrkyrille. Mitä hittoa se on kun joka PPV:ssä heitetään ilmoille kahdella viikolla valmisteltu mestaruusottelu jossa jonosta otettu painija vain kohtaa mestarin, ja hyvällä todennäköisyydellä jopa voittaa sen. Mitä sitten? Okei, te diggailette, mutta minulle asian näkökulma on täysin erilainen. Ei minua kiinnosta jos se jonottaja vain yhtäkkiä voittaa sen mestaruuden, ja mestari jää vain hangelle makaamaan. Silloin kun mestaruuskausi joskus toimii, feudit alkavat kauan ennen mestaruuspuolustusta, eivät siitä johtuneen vyön menetyksen jälkeen. Mestari ei hyödy tappiosta overillisesti läheskään niin paljoa kun koko juttua ei ehditä valmistella.

Toisaalta tämä ylempänä oleva käytäntö puree kun vastassa on vain kaksi jonosta otettu tähteä ja jommallakummalla on vaan mestaruus pelissä. Kyseisestä kuviosta puuttuu vahva mestari, ja kovan haasteen edessä olevan haastaja. Siitä tässä on kyse, mestarin ja haastajan välisyydestä. Kun on oikeasti merkittävä ja jo sanottu vahva mestari, saadaan haastaja automaattisesti näyttämään hyvältä, ja oili tulos kumpi hyvänsä, hyötyvät molemmat ottelusta. varsinkin jos kyseistä ottelua on oikeasti rakennettu, eikä vain heitetty johonkin Main Eventtiin kahden viikon varoitusajalla.

Te puhutte fiiliksestä. Ymmärrän asian, kun markittamanne painija vain edes voittaa sen vyön, itsekkin olisin tyytyväinen, mutta pidän sitä fiilistä vielä hienompana, olin sitten mestarin tai haastajan puolella, kun kyseistä kuviota ja hahmoja on rakennettu pitkään, ja tehty todella väkevä asetelma otteluun, aivan erityinen tunnelataus, ottelu jossa on elämä ja kuolema pelissä vähintäänkin joka pinnfallissa. Varsinkin jos kyseessä on pitkään hallinut toimiva heel mestari, on face-haastajaan kohdistuvat fiilikset vielä korkeammalla. Ja siitä kun se oikeasti merkittävä hetki tuleekin kun pitkään hallinnut mestari kaadetaan. Turha kai sanoakkaan kuinka tyhmältä kuulostaisi jos joku random-haastaja vain sellaisen vyön voittaisi, siinähän se mestaruuskauden idea menee täysin harakoille.

Oletteko ikinä miettineet sitä mitä alussa mainitsin, että mestariksi pääseen pitää juuri olla kova, ja yksi parhaista? Mitä tapahtuu jos mestari kaadetaan alle kolmen kuukauden? Saadaan huono mestari ja huono mestaruuskausi. Miksikö? Koska mestari ei ollutkaan vahva, kestävä tai lähes voittamaton, vaan kyseessä oli vain "One of The Boys". Tässäkin on tietysti poikkeamia, mutta pääpointti pitää. Pitkä mestaruuskausi takaa firmalle yhden johtotähden, joka erottuu kaikista muista, ja jonka paikkaa kaikki haluavat. Nykymenolla mestaruus on vain viiden ihmisen vaihtotaseena käytettävä bookkausmetodi

. Turha kai sanoakkaan että arvokasta vyötä ja mestaria on oikeasti mukavempi katsoa kuin jotain puolen vuoden ihmeitä. Se tuo siihen sitä erityistä latausta, ja varsinkin feudien rakentelu on hyvin tärkeää ainakin oman mielipiteen takia. Kolikon kääntöpuolella on siitten vääränlainen tai väärinkäytetty mestari, ja näitähän on huomattavasti lisää, ja varmasti niitä ilmeneekin tässä ketjussa.

Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu, joskus lyhyet mestaruus kaudet on vaan hyvä asia ja toisinaan pidemmät ovat taas järkevimpiä.

"Jomppa" kirjoitti:
Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu, joskus lyhyet mestaruus kaudet on vaan hyvä asia ja toisinaan pidemmät ovat taas järkevimpiä.

Jomppa näyttää malliesimerkkiä siitä miten voi sanoa jotain olla sanomatta mitään. Avoin keskustelu kutsuu kovaa vauhtia jos samanlainen kirjoittelu jatkuu.

Näkökantoja asiaan todellakin. Yleisenä huomiona, mikä on "lyhyt" ja mikä on "pitkä" mestaruuskausi? Itse määrittelisin kaikki yli 4kk pitkät kaudet näiksi "pitkiksi" mestaruuskausiksi, sillä noin 17 episodia jotakin showta, jossa sama henkilö promoaa omaa ylivertaisuuttaan tai nuoleskelee yleisöä tms. on varsin pitkä aika. Lyhyt kausi on siispä alle 4kk pitkä runi.

Mielestäni lyhyet kaudet suosivat ainakin tällä hetkellä selvästi WWE:n tarkoitusperiä ja riippuen ajasta kannatan itse molempia. Housutkermaava Attitude era sisälsi niin paljon overeita staroja, että jos yhden heistä olisi nostanut pitkälle mestaruuskaudelle, niin muut olisivat jääneet auttamatta varjoon ja osa olisi saatettu "haudata" koska joka mestaruus ottelu ei voi olla 6-man battle royal, fatal fourway, triple threat tai vastaava, jossa kaikki pääsisivät mestaruus otteluun elleivät feudaisi jotakin personal vendettaa. Nykyisellään WWE:ssä on niin paljon kovan tason painijoita Cena, Orton, HHH, HBK, Batista, Jericho, CM Punk, Edge, Christian jne. On pakko tehdä yhtiönsisäinen valinta, joko pudottaa osa mid-cardiin tai upper mid-cardiin tai...pitää väki huipulla ja overina, joka vaatii veronsa (kohtuu) nopeina mestaruusvaihdoksina.

Pointti on että kaikkia ei voida pitää huipulla jos yksi saa megaboostin ja on mestarina vaikkapa vuoden. Muistelkaapa JBL:n mestaruusrunia, jolloin ei yhtiössä ollut oikeastaan muita kuin Cena ja Undertaker, jotka pystyivät haastamaan JBL:n ellei Draftien kautta vaikkapa Triple H olisi siirtynyt haastamaan Layfieldin. Ennen kuin joku sanoo jotain niin kyllä Big Showkin haastoi hänet, mutta mielestäni Show oli vain random haastaja tuolloin, joka ei tuonut tilanteeseen juurikaan hohtoa. Haastajia ei ollut niin paljon, Cena ei ollut vielä täysin boostittu ja haki ensimmäisiä suuria voittojaan mestaruus kuvioissa, lopulta saavuttaen voiton JBL:stä "I Quit" matsissa. Sama juttu vuodesta 2002 eteenpäin kun Triple H oli ehdoton ykkönen koko WWE:ssä ja suuret starat kuten Rock ja Austin olivat enemmän tai vähemmän jo vetäytyneet pois aktiivisesta painimisesta, Michaels oli vielä toipumassa ja kun lopulta palasi sai nopean kenties jopa sääli mestaruus kauden ja HHH nousi taas huipulle. RAW:hon raahattiin vanhoja WCW tähtiä joilla oli jonkinlainen arvostus fanien keskuudessa ja siten olivat ainoita, joilla oli jotain chanssia Tripsiä vastaan, kumminkin hype loppui lyhyeen niin Steinerin kuin Goldbergin kohdalla. Sitten oli näitä mid-card ja upper mid-cardilaisia kuten RVD ja Booker T, jotka squashattiin mestaruus matseissa. Pitkä mestaruus kausi toimii kun ei ole paljon haastajia. On helppo pitää mies huipulla kun ei ole paljon vaihtoehtoja. Sama kuvio toistuu myös kaukaa historiasta näiden aikaisempien yli-ihmisten (Sammartino, Hogan, Bob Backlund jne.). He olivat liian overeita, joten vastustajia joille pudottaa vyö ei löytynyt, siksi kaikilla herroilla on yli 2000 päivää jolloin ovat pitäneet mm. WWF/E mestaruutta. Henkilökohtaiset intressit olivat tuohon aikaan myös suuri vaikutus ja silloiset mestarit tuskin halusivat luopua vyöstään helposti.

Sitten se lyhyt mestaruuskausi. Attitude eran aikana mestaruus vaihdokset olivat jatkuvia, esimerkiksi vuonna 1999 mestaruus vaihtui peräti 10 kertaa ja lisäksi se vacatoitiin kerran. Silloin oli Rock, Austin, Foley (ja ne kolme muuta), HHH, Angle ja Undertaker. Kaikki niin isoja staroja, että heille oli pakko antaa jatkuvasti mestaruus otteluita, muuten heidän gimmicinsa olisi kärsinyt, overius ja pinnalla pysyminen olisivat olleet vaarassa. Ihmiset pitivät siitä, että jatkuvasi oli sairas vääntö mestaruudesta ja kuinka se merkitsi aina jotakin elämää suurempaa kaikille. Silloin heitettiin hanskat pois ja väki alkoi mättämään tosissaan siitä pirun tittelistä ja se näkyi raakoina matseina, eeppisinä matseina, huippu juonenkäänteillä ja helvetin hyvänä showna. Arguments anyone? Olisi julmasti sanoa, että WWE:ssä on liikaa kovia staroja, mutta kun laskeskelee niin pelkästään RAW:ssa on 6 "mahdollista" mestaria: Batista, (Big Show&Jericho), Cena, Orton, Michaels ja HHH. Loukkaantuneita tai tapauksia kuten HBK (ei tule enää ikinä saamaan päämestaruutta, ellei sitten säälimestaruuden kaltaista), sillä mies on overi fanien kesken ja tarpeeksi overi ollakseen teoriassa mestari, mutta ei ole järkeä antaa miehelle mestaruutta tällä hetkellä. Smackdownissa suurinpiirtein 4 mahdollista mestaria tulevaisuudessa, Big Show ja Jericho koska esiintyvät kaikissa brandeissa, Edge, Punk ja Undertaker. Smackdownissa voisi jopa toimia pitkä mestaruus runi kun haastajia on vähemmän niin 2 megaoveria tai yhden megaoverin voi sysätä personal feudiin ja non-title matseihin, kun pari muuta möyryävät mestaruuden perässä. Raw:ssa puolestaan kun DX vs Legacy on nyt ohi niin DX varmasti keskittää voima varansa jomman kumman, todennäköisesti Triple H:n tulevaan mestaruus tavoitteluun.

Lopuksi voisi todeta, että eräällä tavalla WWE on menossa "Pehmeämpää Attitude Eraa" kohti. Nyt vain se brutaalius ja kenties samalla se "attitude" on revitty pois, mutta mieluummin katselen kohtuu tiheää, noin 1-4kk reigneja joissa lähes yhtähyvät painijat vetävät matseja, joissa oikeasti on se epäilyksen häivä: Kumpi voittaa? Tietysti, en kiellä etteikö siinä olisi oma odotuksensa, kun kuolematon mestari vihdoin tiputtaa vyön ja sitä 'gasmia mikä siitä tulee, mutta se tapahtuu niin harvoin, että välissä ehtii pettyä useaan kertaan, saatikaan sitten odotus paineet uudella mestarilla. Jos uusi mestari häviääkin nopeasti vyön pois, jonka juuri voitti siltä supermegahypermonsterilta, joka squashasi kaikki aikaisemmin, niin kaikki aikaisempi buildi vyössä ja sitä hallinneissa hatoaa. Pitkät mestaruudet ruokkivat vain pitkiä mestaruuskausia. Vyötä ei pidä jättää liian pitkäksi aikaa hautumaan, muuten sen arvo joutuu noidan kehään ja se katoaa kun mestarin overius laskee. Pitkän mestaruuskauden voi heittää kyllä lyhyiden väliin, mutta se ei koskaan saa olla liian pitkä tai mestarin liian kova, muuten vyön arvo romahtaa auttamatta. Jatkuva kamppailu, jossa mestaruuskauden pituus todellakin on jossakin 1-4kk välillä on hyvää ja tuoretta, pitää kilpailun yllä ja mukaan saa nostettua helpommin uusia painijoita. Väliin voi aina silloin tällöin heitellä niitä 4-9kk mestaruuskausiakin, kun vastustajat alkavat loppumaan.

Keskipitkiä mestaruuskausia mielellään. 3-6 kk sillä tuota pidempää aikaa on hankala pitää mestaria kiinnostavana kuten tässä pari vuotta sitten huomattiin Cenan jumalattoman pituisen vuoden mestaruuskauden aikana. Tämä tosin johtui useiden mestariehdokkaiden loukkaantumisista jolloin nähtiin niinkin ikimuistoisia otteluita kuin Khali vs Cena. Kahdessa ppv:ssä. Putkeen. Kuten siitä muistamme pitkät kaudet käyvät kyseeseen vain silloin kun on vain yksi tai kaksi vakavasti otettavaa haastajaa jos sitäkään. Nyt niitä on niin jumalattomasti että mestaruudet vaihtavat käsiä miltei liian usein. Ja tuohan tämä omaa jännitystään kun ei koskaan tiedä kumpi voittaa varmasti. Mestariksi voi tulla miltei kuka tahansa, koska tahansa.