Foorumiarkisto

Halusin nyt kirvoittaa vähän keskustelua siitä, millainen ylipäätään on viiden tähden matsi. Mitä siihen vaaditaan? Mikä moisille otteluille on tyypillistä? Voiko Money in the Bank olla viiden tähden matsi? Entä Royal Rumble? Missä ylipäätään voi painia viiden tähden matseja? RAW'ssa? ECW:ssä? SmackDownissa? PPV:issä? Wrestlemaniassa?

Minua vähän ihmetyttää, kun Wrestlemania 25 -ketjussa kehutaan HBK vs. Takeria viiden tähden otteluksi. Jotkut puolestaan vetävät viiden tähden perään miinuksen... Mitä eroa on arvosanoilla "*****" ja "*****-"?

Esitän nyt yhden kenties julkean väittämän: minusta Undertaker ei pysty painimaan Maniassa koskaan viiden tähden ottelua. Miksikö? Minusta viiden tähden matsiin kuuluu keskeisenä osana jännitys — epävarmuus siitä, kumpi osanottajista voittaa. Eikös yksi hyvän ottelun määritelmä voisikin olla se, että toimivassa ottelussa pystytään luomaan illuusio, että kummallakin/kaikilla painijoilla on suurin piirtein yhtäläiset mahdollisuudet viedä matsi nimiinsä?

Ajatuksia, risuja, ruusuja?

Lisään vielä huvikseni mielenkiintoisen äänestyksen tähän ketjuun.

Kyllä spoilaantuminen vaikuttaa, koska itse en jaksa katsoa ottelua kuin sivusilmällä, jos tiedän tuloksen. Esim. Jeff Hardyn WWE-mestaruusvoitto ei aiheuttanut mitään fiiliksiä, koska se spoilattiin minulle.

(spoilaa 'maniaa, olen ystävällinen)

Spoiler

Esimerkiksi UT vs. HBK:ssa oli jännitys mukana, koska periaatteessa uskoin, että Shawnkin voissi ottelun viedä, etenkin lukuisten kickouttien jälkeen. Itse en koskaan otteluita arvostele, koska olen huono siinä. Ne ovat joko hyviä tai huonoja.

Hyvä aihe, mutta kannattaisi nyt varoittaa Mania-spoilereista!!!!! Ihan varmasti joku on jo spoilautunut. Mutta viiden tähden matsi on viiden tähden matsi oli sitten spoilautunut tai ei.

Onhan se totta, että "livenä" katsominen tuo jännitystä ja lisäarvoa. Aivan päivänselvä asia. Ei mikään ottelu toisella katsomiskerralla voi tuntua yhtä hienolta kuin ensimmäisellä, jolloin ei tiedä lopputulosta. Mutta usein juuri tuo toinen katselukerta selventää, oliko kyseessä tosissaan viiden tähden ottelu. Viiteen tähteen tarvitaan paljon:
1. Vähintään kaksi taitavaa painijaa. Onhan se totta, että monien mielestä Ultimate Warriorkin on paininut 5 tähden matsin Randy Savagen kanssa, mutta se onkin sitten poikkeustapaus, joita tapahtuu todella harvoin.
2. Tunnelmaa. Joskus tälläkin laudalla pohdiskeltiin, mitä merkitystä yleisöllä on. Kuitenkin lähes kaikissa klassikoissa joita olen USA:sta nähnyt, on yleisö ollut täysillä mukana. Miltähän Angle/Michaels olisi tuntunut, jos se olisi painittu tyhjällä areenalla?
3. Kemiaa. Kaksi taitavaa painijaa ei pelkästään riitä. Heidän on "synkattava" mikäli viiteen tähteen on tarkoitus yltää. Otetaan nyt esimerkkinä kaksi taitavaa painijaa: Eddie Guerrero ja Kurt Angle. Miehet vetivät hyviä matseja, todella hyviä. Viiden tähden klassikoiksi niitä ei voi kuitenkaan luokitella. Miksi? Koska miehillä ei ollut niihin tarvittavaa kemiaa keskenään.
4. Pituutta. Kuinka monta 10 minuuttia kestävää 5 tähden matsia olette nähneet? Eli kyllä ne klassikot aikaa tarvitsevat. Viiden tähden matseissa on tarinaa, niissä on jännitystä, niissä on uskottavia nearfalleja, niissä on timantinkova lopetus, niissä on kehäpsykologiaa. Siinä on niin paljon tavaraa, ettei sitä yksinkertaisesti pysty viemään 10minuutissa läpi.
5. Matsin pitää pysyä kasassa. Täydellisessä ottelussa ei ole tylsiä hetkiä. Tässä tullaan siihen tarinaan ja kehäpsykologiaan. Jokaisen liikkeen pitää merkitä jotain. Uskallankin väittää, että juuri tämän vuoksi MITB- tai Royal Rumble-ottelu EI voi olla täyden viiden tähden matsi. Ne voivat olla lähellä sitä, mutta eivät viittä tähteä.
6. Uskottavat nearfallit. Vähän spesifisempi asia, joita ilman ei mielestäni viiteen tähteen voi yltää. Ottelussa on oltava hetkiä, jolloin oikeasti uskoo ottelun päättyvän, ja haukkookin henkeään, kun kickout tapahtuu. Pelkkä vastustajan finisheristä selviäminen harvoin riittää. Harvemmin ne edes millään tavalla säväyttävät smark-fania. Uskottavia nearfalleja täytyy kyetä luomaan muullakin kuin pelkillä finishereillä. Isolla spotilla, yllättävillä selätysyrityksillä, normaalista liikesetistä poikkeavilla isoilla liikkeillä.
7. Toimiva lopetus. Kuinka moni muistaa Steve Austinin ja Kurt Anglen ottelun Summerslamista 2001? Mielestäni ottelussa oli kaikki viiden tähden matsin eväät, mutta lopetus kusi. Hyvin harvoin tasapeliin, uloslaskuun tai diskaukseen päättyneet ottelut voivat nousta täydellisiksi. Ainoa poikkeus tässä on mielestäni 60 minute draw't, joita on nähty historian saatossa mm. taistelupareilta Flair/Steamboat ja Punk/Joe. Epäpuhdas tai ottelun luonteeseen sopimaton lopetus (esim. Angle/Jarrett@Genesis) syö arvosanaa. Joskus nuo inside cradlet ja roll upit toimivat lopetuksena helvetin hyvin, ja sopivat matsin luonteeseen täydellisesti. Yleensä nämä toimivat parhaiten face vs. face-kohtaamisessa. Vihafeudin päätöksenä, tai edes vihamiesten matsin lopetuksena - eivät. Tämänkin asian tajuaa vasta kontekstissa.

Voiko viiden tähden matsia sitten painia viikottaislähetyksessä tai dark matchissa? Tietysti voi, mutta käytännössä se on todella harvinaista. WWE:n kannalta on huonoa bisnestä antaa ilmaiseksi unelmamatseja. Niinpä tätä todella harvoin tapahtuu. Sitä paitsi, kaikille muille paitsi läsnäolijoille tulee ikäviä "gappeja" mainoskatkojen vuoksi. Ottelun kokonaisuuden hahmottaminen vaikeutuu, sillä kyllähän ne mainokset siitä useita minuutteja syövät. Poikkeuksiakin tulee, mutta erittäin harvoin. Ei edes vuoden välein. Viimeisin TV-matsi, jonka voisin 5 tähden tasolle luokitella on John Cena VS. Shawn Michaels, joka käytiin RAW:ssa huhtikuussa 2007.

"Darien Fawks" kirjoitti:
Mitä eroa on arvosanoilla "*****" ja "*****-"?

Itse laitan tuon miinuksen, kun ottelussa on joku yksittäinen asia, joka ärsytti tai oli huonoa. Se voi olla juuri epätoimiva lopetus. Se voi olla tylsä hetki keskellä matsia. (tämän vuoksi UT/HBK sai miinuksen) Se voi olla epäonnistunut spotti. Tai WrestleMania XX:n HHH vs. HBK vs. Benoit, jossa HHH bookattiin ajoittain liian heikoksi. Eli käytännössä ottelu on muuten puhdasta kultaa, mutta joku yksittäinen juttu olisi voitu tehdä paremmin. Siitä on mielestäni kyse.

Minun PITI tänään omistautua kokonaan vapaapainin saralle. Minulla olisi nimittäin kaksi Chikara eventtiä vielä katsomassa ennen kuin voin edes kajota vuoden yhteen suurimmista tapahtumista, King of Triosiin. Minun PITI parantaa viime aikoina foorumiaktiivisuuttani, mutta sekin on jokseenkin pudonnut jonnekkin. Nyt olisi aikomuksena kuitenkin raapustella jotain näistä ah-niin harvinaisista viiden tähden otteluista. Keskustelu heräsi silloinkin siellä FCF:n tapahtumassa SOSin, minun ja Whatin keskuudessa. En oikein saanut nopeasti irti rakentavaa vastausta. Okei, kysymys koski kaikkien aikojen parasta ottelua. Kyseessä on kuitenkin minulle hyvin lähellä aihetta "Viiden tähden ottelu", koska en hirveän helposti moista arvosanaa enää jakele ja se hipoo muutenkin silloin täydellisyyttä. Vastaus kuului kuitenkin 80-luvun paikkeilta. Sivuan tässä samalla sitten niitä viiden tähden kriteereitä, ja heittelen väliin omia ikisuosikkeja.

Nykyajoilta saa omia suosikkeja ja muutenkin viiden tähden otteluita etsiä minun kriteereilläni aikamoisella atomiharavalla. Eipä tule 2000-luvulta mieleen hirveän montaa viiden tähden ottelua jota olen nähnyt ja moiseksi arvioinut. 90-luvultakin otteluita löytyy vähän harvemmasta. Mikä sitten on etten näe enää viiden tähden otteluita? Minun silmissäni se vaatii muutamia perusvarmoja seikkoja. Tarinan, rakenteen, tunnelman sekä taitavat painijat, ja tietysti jonkinlaista kemian toimimista. Psykologinen osapuoli on ollut minulle painissa aina huomattavasti tärkeämpi kuin tekninen osaaminen. Taitavalla painilla saa hyvän ottelun luoduksi, mutta tarpeeksi suurella määrällä kehä-älyä ja work-rate henkeä saadaan aikaan kuolemattomia klassikoita ja loistavia otteluita. Tämän takia minulla on vaikeuksia arvostaa mitään mikä nykypäivän indysirkuksesta tuleekaan ulos. Näen yksinkertaisesti asian niin että ennen otteluita luotiin täysin eri pohjalta kuin nykyisin. Nykyään meno on 130n sydämenlyönnin pulssilla vedettyä tekniikkapomppimista armdrageilla katettuna. Ja vielä tajuttoman pitkiä aikoja. Usein mukana vielä aivan liian monta epärealistista ja turhaa finisher ja sick-bump raiskausta. Shawn Michaels vs. Undertaker uusimmassa Wrestlemaniassa ei yltänyt minun viiden tähden otteluideni joukkoon. En täysin tarkkaan pysty sanomaan miksi, mutta yksi seikka mikä siihen vaikutti, oli äskettäin mainittu finisher/nearfall raiskailu. Muistaakseni molemmat ottivat viitisen finisheriä ottelun loppuvaiheilla aivan uupuneena, ottivat vastaan iskuja jotka olisivat tyrmänneet jo ensimmäisestä tai toisesta osumasta kenet tahansa. Ja nousivat siitä. Viisi helvetin kertaa. Eihän koko liikkeellä enää ole niinkään overiutta kun ennen sillä aiheutettiin Knock-Out kovimmallekkin haastajalle, ja nyt ei saada edes miestä kolmeksi sekunniksi selälleen.

Okei, hairahduin aiheesta. Kuitenkin, mainitsin helsingissäkin silloin yhden ottelun 2000-luvulta: Triple H vs. Cactus Jack taiston Royal Rumblesta 2000. Kyseessä oli street fight, ja paras hardcore-ottelu jonka olen ikinä nähnyt. Viisi tähteä oli aika lailla siinä. Pitänee katsoa ottelu joku päivä vielä uudestaan varmistuakseen. Siltikin omat suosikit löytyvät 80-luvulta. Poikkeuksena Flair vs. Steamboat 90-luvun alusta, Wrestlemania Xn Michales vs. Hall ladder-ottelu, sekä muutamat Japaninmaan ottelut (kuten Kobashi vs. Williams) jostainpäin 90-lukua.
Heti ensimmäisenä mainitsin tietysti suuresti ihailemani Tiger Mask vs. Dynamite Kid kohtaamiset, joista lähes jokainen hipoi täydellisyyttä. Tämä ottelusarja myös osoittaa sen, ettei viiden tähden ottelun tarvitse olla varttia pidempi. Seuraava ottelu joka tuli mieleen melko nopeasti, oli Curt Hennigin ja Nick Bockwinkelin mestaruustaisto AWA:sta vuodelta 1986. Siinä oli ottelu jossa jännitys ja tunnelma olivat huipussaan tunnin verran. Tämän rankkaisin ehdottomasti juuri parhaimmaksi otteluksi jota olen nähnyt, tai ainakin ihan kärjen tuntumaan. Tietysti lähelle menevät useat Flair ottelut, kuten vs. Harley Race ja vs. Terry Funk. Jumbo Tsurutaa vastaan käydyt ottelut ovat myös huippuluokkaa.

Eli ainakin itselleni käsite "Viiden tähden ottelu" on hyvin harvinainen, mutta se on kai ihan hyväkin asia. Täydellisyyttä hipovia otteluita ei voi olla niin suuren luettelon vertaa, ainakaan minulla. Kyseessä on äärimmäisen vaikea arvio, joka vaatii joka osa-alueen moitteetonta suoritusta. Jos ottelun tarina jää vajaaksi, jos ottelun roolitt eivät ole tarpeeksi hyvin vedetyt, jos yleisö kusee, jos pituus loppuu kesken tai jatkuu liian kauas, ei ottelu tule saamaan viittä tähteä, korkeintaan *****- tai ****½. Sanoisin että täydellinen matsi vaatisi myös suuret puitteet ja vahvan rakentelun. Ei ehkä välttämättömin asia, mutta hyvin tärkeässä osassa. Jos ottelijat luovat niin vahvan ja toimivan tunnelman ja tarinan varsinaisessa ottelussa, ei mikään pohjustus ole tietenkään välttämätön. Eiköhän se kaikkien aikojen parhaan ottelun nimike tule tekstin aikana tehdyn ajattelun myötä tuolle Nick Bockwinkel vs. Curt Hennig ottelulle. Sitä ottelua pystyy kuvaamaan vain sana Eeppinen.