Foorumiarkisto

On olemassa vapaapaini, tuo hienojen, atleettisten voimamiesten laji, jossa osanottajat mittelevät kehässä huolellisesti ja sulavasti toteutettuihin tekniikoihin ja taistelulaji/katutaistelutaitoihin turvautuen. Nämä ottelut saavuttavat yleensä suuria psykologisia piirteitä, ja osaavat herättää katsojissa tunteita, jopa eläytymisen tunnetta. Katsoja kuitenkin ottaa vahvasti osaa ja ilmoittaa arvostuksensa kehän gladiaattoreille. Painijat ovat tv:n katsotuimpia ja tunnetuimpia persoonia, ja monet heistä ovat jollain tapaa lähes kuolemattomia hahmoja. Lähes jokainen erottuu toisesta, eikä kahta samanmoista ottelua yleensä pienellä aikavälillä varsinkaan nähdä. Sitten on spottipaini. Tämä nykypainin piristelääkehöyryinen ja konekivääritempoinen viihdemuoto, joka vie lajin kauas tästä aikaisemmasta kuvauksesta suoraan sirkukseen. Nykyajan indykarnevaalinäytökset ovat kaukana siitä mikä oikeastaan onkaan hienointa vapaapainissa, ainakin minusta.

Puheenaihe alkoi jo mielestäni kyteä tuolla John Morrison aiheessa, varsinkin Whatin viimeisin kommentti toi mieleen takaisin tämän jo kauan mielessä pyörineen aiheen. Ehken aina osu täysin samaan aiheeseen, mutta pointissa on jotain samanhenkistä. Niille joita avauspuheeni jo hektisesti jo loukkasi, muistakaa että kyse on eräänlaisesta näkökulmasta. Kyse ei ole siitä mikä on smarkia, vaan enemmänkin siitä, miksi eri painityyleillä on kannattajansa ja vihaajansa. Spotfest on tietysti aina kuulunut minun kohdallani siihen jälkimmäiseen. Saatan välillä purkaa vihaani lähinnä myöskin indymaailmaan yleensäkin, mutta pyrin keskittymään spotfest -piireihin vahvojen poikkeuksien takia.

Yllä mainittu fakta on kuitenkin läsnä paljon, sillä indymaailma on nykyään lähes täynnä spottailua paremman taidon tai syvemmän osaamisen puutteessa. Indymaailma ei olekaan minulle pitkiin aikoihin merkinnyt muuta kuin pinnallista versiota vaikkapa vanhoista luchaperinteistä ja Japanin vanhanajan light heavyweight -piireistä. Toki poikkeuksia löytyy, pääasiassa näen kuitenkin vain satoja armdrag-variaatioita, köysien käytön ja tope-loikkien manuaalin sekä kaksi nobodya pudottamassa toisiaan päälleen kymmeniä kertoja ottelun aikana. Mitä vikaa tuossa kärjistetyssä kuviossa on? Mitä hyvää siinä on? Minä en ole ikinä spottailusta välittänyt hyvän ottelun kriteereissä, varsinkin jos menoa jatkuu enemmän kuin kymmenen minuuttia ja pulssi lyö jatkuvasti kahtasataa. Kaikki tärkeät kulmat ovat hioutuneet täysin pois. Perusvarmoihin liikkeisiin ei luoteta, yksinkertaisuus tuntuu olevan liian yksinkertaista, eikä neckbump ole enää edes powerslamia tehokkaampi liike. Jokaisessa liikkeessä on ylimääräinen osa, on se sitten kuudenkymmenen asteen lisäys loikassa, muutama kierros plussaa hurracaranassa tai jotain ihan muuta. Jokainen suoritettava liike tuntuu välillä tiettyjä indyscenejä katsoessa vaativan akrobaatin tutkinnon.

Mikä tässä reseptissä on vaarallisinta? Psykologian katoaminen. Vapaapainin yksi vakaimpia ja todellisimpia pohjia katoaa spotfesteissa. Ongelma on siinä, että spotit rakentuvat rutiinien ja valmiiden kuvioiden ympärille. Kyseessä on ikäänkuin sisäinen malli, liikesarja. Tämä on mekaanista ulkolukua, joka vähitellen tappaa luovuutta ja vapaapainin reaktio/catch-as-catch-can -henkeä. Se altistaa vahvasti sille vaikealle efektille, jossa ottelut muodostuvat identtisille pohjille, alamme näkemään samoja otteluita uudestaan ja uudestaan. Psykologinen puutos on ehkä suurin argumenttini kyseiseen vihaan ja aiheeseen muutenkin. Me emme saa enää sitä tarinaa tai kokonaiskuvaa mikä on vapaapainissa hienoa. Sen lisäksi vaikutus ylettyy myös yleisöön. Hyvässä painissa kyse on painijoiden puolelle asettumisesta ja vahvasta kayfabesta tai urheiluviihteen hengestä. Spotfestien välityksestä tuntuu että yleisö tulee katsomaan sirkusta, ja näin ollen hurraavat lähinnä kierreloikille ja monimutkaisen epärealistisille liikkeille. Näin saadaan tuhansia tarinattomia "Amazing" reaktioita sen sijaan että saataisiin vaikkapa yksinkertaisesti kiteytynyt tunnelma kehän tarinan ja rakentelun ympärille. Hienompi liike joudutaan aina korvaamaan hienommalla, murhaava murhaavemmalla. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun yleisö on nämä temput jo nähnyt? Mitä heillä on kun hienot liikkeet eivät riitäkään?

Teidän puolenne tästäkin kolikosta olisikin hienoa kuulla. Uskoisin että saamme paljon erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia aiheesta, eikä tarvitse aiheesta John Morrisonin yhteydessä puhua.
Miksi ihmiset arvostavat spottipainia niin paljon? Toki se on ihan viihdyttävää lyhyenä adrenaliinipistoksena, muutei mitään muuta. Mikä korvaa psykologian ja hienon tarinan? Onko tässä aiheessa harmaata keskitietä?

Spottipainissa vain näkee minkälaista vahinkoa painijat voivat ottaa ja pelkässään sen kivun ajatteleminen (tuskin komeat spotit ihan kivuttomia ovat) tekee siitä jotain hienoa. Näkee, mitä kaikkea painija on valmis tekemään viihdyttääkseen yleisöä. Joissain tapauksissa spotfestit kärjistävät kuumaa feudiakin, esimerkiksi Cactus Jack vs. HHH RR '00:sta. Se vaan ei olisi toiminut sellaisella tavallisen Single matchin kaavalla.

Toisaalta miesten välinen kehäpsykologiakin on olennainen osa ottelun kulkua, hienosta tarinasta puhumattakaan. Esimerkiksi nyt vaikka Shawn Michaelsin ja Undertakerin välisessä ottelussa 'Maniassa oli ne kaikki: hyvä kehäpsykologia, hieno tarina pohjalla ja sopiva annos spottailua.

Esimerkiksi näissä pitkissä otteluissa näppärät spotit tekevät terää, taas esimerkkinä käyttäen HBK vs. 'Takeria 'Maniasta, mainitsen tuon Suicide Diven mikä oli suurin spotti koko ottelussa.

Pähkinänkuoressa, spotit ovat mainio lisä joihinkin otteluihin, joissakin koko ottelu on spottailua. Lopulta kuitenkin hyvä kehäpsykologia vie voiton spoteista, vaikka spotit ovat plussaa ja hyvinkin toivottavaa täydelliseen otteluun pyrittäessä.

Panu, luulempa, että Supa ei tarkoittanut mitään ns. yksittäisiä spotteja, vaan "spot monkey" -tyyppisiä painijoita, jotka heittävät komeaa loikkaa tai älyttömää neckbumpia toisen perään.

Itse asiaan. Ensinnäkin sopiva keskitie tuohon on minusta hyvä: pidän lentävästä nopea tempoisesta painista, johon kuuluu myös ketjupaini. Eli liikettä toisensa perään. Pidän myös tunnelmallisesta painista kuten esimerkiksi Flair vs. Shawn Michaels WrestleManiassa. Otetaan tämä kärjistetty esimerkki, itse en ainakaan pidä siitä, että väännetään toisten varpaita. Otteluissa pitäisi pysyä myös mielenkiinto päällä, jota taitavat (paini psykologian taitavat) painijat osaavat tehdä. Mutta eikös mielenkiinto myös pysy päällä, jos isketään tuollainen yksi 450 -splash oikeaan kohtaan? Kyse on ajoituksesta ja ns. buildista (rakentelusta.)

Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa kun toisen kaverin kylkiä murskataan puoli tuntia, mutta alkaahan siinäkin mennä maku, kun esim. joissa Japanissa otelluissa otteluissa spotteja isketään toisensa perään 40 -minuutin ajan.

Elikkä loppuun vielä ns. tiivistetty versio (käytän liikaa ns -sanaa ) Kiva yhdistelmä molempia (ei nyt samassa matsissa) on hyvä: nopeaa painia ja sitten niitä älyttömän kovia subbareita. Mutta itse olen kuitenkin lucha libre -tyylin takana, koska se on vain niin uskomatonta.

Mielestäni on ihan ok jos paini siirtyisi pikkuhiljaa spottailuun päin ja ottaisi samalla eroa tuohon MMA:han. Paini muuttuu ja brawlaustyylinen paini kuuluu ennenmmin old school:iin ja spottailu on tätä new schoolia. Usein cruisereitten lentäviä matseja pidetään tylsinä mutta se riippuu ihan miten matsit toteutetaan. Eipä se mikään ihme ole että matsit olivat tylsiä (wwe:ssä) kun he olivat jobbereita joita saatettiin syöttää vaikka koko divisioona HHH:lle tai vastaavalle. Esim. AJ Styles ja kumppanit on TNA:ssa osoittanut että ns. jatkuva spottailu ja hienot liikkeet toistensa perään voi olla erittäin viihdyttävää katseltavaa ja niihinkin matseihin saa sitä kehäpsykologiaa vaikka se olisikin erilaista kun joissain toisissa matseissa.
Myös WSX osoitti että spottaileva paini on erittäin viihdyttävää kun se on oikein toteutettu, matsit siellä ei ehkä ollut mitään klassikkoja mutta ne muodosti vahvan ja viihdyttävän kokonaisuuden ja juuri sellaista tapahtumaa haluaisin mennä ennemmin katsomaankin. Taitavia ja ilmavia liikkeitä tekevät on niitä "tosi" gladigaattoreita, he ovat niitä jotka pistävät kehonsa likoon huimilla ja jopa vaarallisilla spoteillaan jne..

Jokatapauksessa puolustin vahvasti spottailun puolesta mutta pidän myös normaalista painista, sanoisin yhtä paljon kun spottipainista jne.. Joten sopivassa suhteessa kumpaakin on varmasti paras ratkaisu onnistuneeseen PPV:hen ...

"erkko777" kirjoitti:
Esim. AJ Styles ja kumppanit on TNA:ssa osoittanut että ns. jatkuva spottailu ja hienot liikkeet toistensa perään voi olla erittäin viihdyttävää katseltavaa ja niihinkin matseihin saa sitä kehäpsykologiaa vaikka se olisikin erilaista kun joissain toisissa matseissa.

AJ Styles ei spottaile jatkuvasti. AJ on yksi maailman parhaita painijoita, joka osaa kyllä kaikki painin osa-alueet. Ihmeen sitkeästi tuo spottiapinan maine AJ:n yllä kuitenkin roikkuu. Sääli, sillä hän on oikeasti maailman parhaita painijoita.