Foorumiarkisto

Kurhela, animet pitää aina katsoa niiden alkuperäiskielellä, eli japaniksi. Niissä on aivan eri fiilis kuin tönköissä suomi/englanti dubbauksissa.

Mahti Ankka kirjoitti:
Kurhela, animet pitää aina katsoa niiden alkuperäiskielellä, eli japaniksi. Niissä on aivan eri fiilis kuin tönköissä suomi/englanti dubbauksissa.

Älähän tee hätäisiä johtopäätöksiä. Nimittäin minä katsoin sen alkuperäiskielellä, apunani englanninkielinen tekstitys, sillä japanin taitoni ovat vähän ruosteessa..... En tiedä teitkö tuon oletuksen quotesta, vai mistä. Muistaakseni silloin joulunakin leffassa olisi ollut suomenkielinen tekstitys ja puhe japaniksi.

Joo oletin että olet englanniksi katsonut juuri tuon quoten takia. Itse nautin kyllä ihan finska teksteillä, ei siinä mielestäni mitään järkeä ole englannin tekstejä laittaa kun ei englanti periaatteessa mitenkään niihin liity.

kurhela kirjoitti:
18. The Boondock Saints (1999)

O: Troy Duffy. N: Willem Dafoe, Sean Patrick Flanery, Norman Reedus, David Della Rocco, Billy Connolly

Ivan Checkov: I am Ivan Checkov, and you will be closing now.
Murphy: Checkov? Well, this here's McCoy. We find a Spock, we got us an away team.

Kyseessä on siis indie-elokuva ja vieläpä toimintaelokuva. Mutta näköjään toimintaelokuvankin voi tehdä viihdyttävästi ja tyylikkäästi ilman jumalattomia pamahduksia, tai urheiluautoilla sävytettyjä takaa-ajo kohtauksia. Sen sijaan se on täynnä hauskaa ja ovelaa dialogia, sekä absurdeja ja hauskoja tilanteita. Myöskään toiminnasta ei ole todellakaan puutetta.

Itse törmäsin tähän elokuvaan niin sattumalta kuin vain voi olla. Törmäsin netissä nimittäin siihen kun joku kehui tätä elokuvaa ja niinpä se tuli hankittua. En katsonut IMDB:tä tai mitään, en ollut kuullutkaan tästä elokuvasta aikaisemmin. Pari viikkoa myöhemmin se tuli katsottua ja olin myyty. Willem Dafoe homoseksuaalisena FBI-agenttina syöpyi ikuisesti mieliini, eikä vähiten elokuvan loppupuolen osalta "oudon" asunsa vuoksi. Vieläkin naurattaa kun ajattelee...

On muuten myös itselläni yksi lempielokuvia kautta aikojen. Kaverin luona tämän joskus katsoin melko neutraalein odotuksin, sillä en ollut kuullut tästä elokuvasta ikinä puhuttavan sanaakaan missään. Pätkä kuitenkin yllätti erittäin positiivisesti, sillä toimintakohtaukset olivat erittäin hienosti tyyliteltyjä ja dialogi huumorineen oli todella hyvin elokuvaan sopivaa. Monesti huonosti tehdyllä huumorilla elokuva muuttuu halvaksi komediaksi tai korniksi oneliner-sekamelskaksi (mikä sekin toki sopii hyvin joihinkin elokuviin), mutta siitä ei ollut tässä elokuvassa tietoakaan. Willem Dafoe tosiaan teki tässä leffassa mahtisuorituksen varsin erikoisena agenttina ja pääosassa olevien veljesten isä oli myös aika mahtava hahmo.

Kuvasi Pirates of the Caribbeanista on kakkososasta otettu. Tuossa kuvassahan on se kuolleen miehen kirstu. Ja kun otamme huomioon että sinun listasi 25. sijalla maijailevassa elokuvassa käsitellään leffasarjan ensimmäistä osaa niin kuva on hieman hämmentävä. Ei muuta.

Itse en koskaan ymmärtänyt tuota Pirates of the Caribbean touhua. Kaikki osat katsoin teatterissa, mutta näin yleisesti leffat kyllä uppoavat Hollywoodin massatuotanto kategoriaan. Toki niissä on hyvät näyttelijät, hienosti kuvattuja kohtauksia, hemmetin ässät musiikit ja niin edelleen - mutta muuten koko homma vaikutti ainakin minulle liian tehdyltä. Jos nyt puhutaan mieleenpainuvista piraattielokuvista, niin ainakin minulle pompsahtaa ensimmäisenä mieleen varsin aliarvostettu Kurkunleikkaajien Saari. Kurkunleikkaajien Saaressa ei ollut mitään muuta vikaa kuin suuri henkilökohtainen inhokki, Geena Davis. Ja mitä nyt musiikkimaailmaan tulee, niin John Debney (mies Kurkunleikkaajien Saaren musiikin takaa) jopa peittoaa Hans Zimmerin.

Cutthroat Island - Morgan's Pride > kaikki Hans Zimmerin PotC tuotokset.

Wankie kirjoitti:
Itse en koskaan ymmärtänyt tuota Pirates of The Caribbean touhua.

HYvä ja ikivihreä mutta liian vähän käytetty aihe yhditettynä Isoihin tähtiin, Bruckheimerin bulkkituotantoon ja Disneyn markkinointiin. Ihan ymmärrettävä juttu.

Jatketaan...

25. Crash (2004)
24. American Beauty (1999)
23. Sympathy for Mr. Vengeance (2002)
22. Twelve Monkeys (1995)
21. The Twilight Samurai (2002)
20. Spirited Away (2001)
19. Braveheart (1995)
18. Joint Security Area (2000)
17. Seven Samurai (1954)



16. The Killer (1989)
Listalle piti laittaa yksi (selvä) toimintaelokuva ja tässä sellainen. Kun miettii toimintaelokuvia, niin ehkä paras Hollywoodissa tuotettu toimintapläjäys on Die Hard ykkönen... ja paras Honkkari on The Killer. Sitten kun vertaa näitä kahta ja pitää valita se parempi, niin selvällä erolla The Killer vetää pidemmän korren. 80-90 -luvun taitteessa John Woo teki kasan kulttileffoja. Nähtiin A Better Tomorrow I ja II (1986 & 1987), The Killer (1989), Bullet In The Head (1990) ja Hard Boiled (1992). Näistä Hard Boiled on helposti tunnetuin. Oma mielipide on kumminkin se, että Hard Boiledia olisi pitänyt saksia oikein kunnolla, sillä elokuvan kuuluisa loppuhuipennus sairaalassa meni varsin pitkävetiseksi. Bullet In The Head taas floppasi siinä, että juoni jäi täysin toimintakohtauksien taakse. The Killer on siis napakymppi. John Woon leffoista tuttua "slo-mo" toimintaa nähdään sopivasti ja juoni toimii huomattavasti paremmin joka katselukerta. Elokuva on visuaalisesti kaunis, vaikka verta, luoteja, raajoja ja päitä lentää jatkuvalla syötöllä. Yun-Fat Chow vetää palkkamurhaajan roolin vakuuttavasti ja Danny Lee tukee erinomaisesti. Tunnelma on kokoajan katossa ja loppuhuipennus vetää sanattomaksi. Tämä viimeinen taistelu kirkossa on kauneinta, mitä John Woo on koskaan ohjannut. Se aikoinaan aloitti suuret mielenosoitukset elokuvaa vastaan, sillä kirkko on pyhä ja siellä ei tulisi taistella - mutta c'mon vittu... verta, luoteja, räjähtävä Neitsyt Maria, luoteja, kyyhkysiä, lisää verta, luoteja? Tiukkaa, ei täysin päätöntä toimintaa lopputeksteihin saakka = Wootastic! The Killer ei missään nimessä ole realistinen leffa, sillä yksi äijä lahtooaa satakunta vinosilmää ja lippaassa näyttäisi olevan vähintään 50 kutia... mutta tämä vain nostaa elokuvan huumoriarvoa. Pitää vielä tähän loppuun mainita, että John Woo on erinomainen ohjaaja, mutta karu fakta on se, että mies ei ole päässyt ns. honkkaritasolle Hollywoodissa. Siksi olenkin sitä mieltä, että kaikkien elokuvaharrastajien tulisi tutustua miehen ei-Hollywood uraan. The Killer on ehdoton honkkariklassikko ja ÄIJIN toimintapätkä koskaan.


15. Hana Bi (1997)
Hana Bi on mielenkiintoinen tapaus. Syy listalle vetämiseen on yksinkertaisesti Takeshi Kitano, eli tämä (jo aiemmin mainostettu) "Japanin Clint Eastwood". Kitano on erinomainen ja erilainen näyttelijä-ohjaaja. Elokuvana mm. Sympathy for Mr. Vengeance (sija 23.) ja Joint Security Area (sija 18.) ovat parempia... mutta Hana Bi:ssä on vain "se jokin". Hana Bi kertoo poliisista nimeltä Nishi. Hänen vaimo sairastaa syöpää ja poliisipari/paras ystävä joutuu vihollisluodin johdosta loppuiäksi pyörätuoliin. Sitten Nishi eroaa poliisivoimista, lähtee kostamaan kaverin kohtaloa ja yrittää samalla viettää viimeisiä päiviä vaimon kanssa. Tässä tietenkin tulee vastaan ristiriitoja, sillä yksikään ihminen ei voi olla hyvis ja pahis samaan aikaan. Muuten elokuva on kuin palapeli eli paljon tapahtuu kokoajan, eikä ole oikeastaan mitään käryä missä mennään, mutta elokuvan lopussa kaikki yhdistyy. Muutenkin elokuva on ns. perinteinen itämainen... eli puhetta ei juurikaan kuulla, mutta keskitytään ihmisten eleisiin, ilmeisiin ja tunteisiin. Ylimääräiset dialogit ollaan poistettu ja ainakin minä, itämaisten elokuvien fanina, pidän tätä varsin hyvänä asiana. Muuten elokuva on jonkin sortin toiminnallinen draama. Luoteja lentelee, väkivaltaa nähdään, mutta silti rakastetaan vaimoa ja vietetään niitä kultaisia viimeisiä päiviä. Hana Bi onkin taidetta parhaimmillaan. Kitano pystyy yhdistämään kaksi aivan ääripäätä ja mukauttaa ne toimivaksi elokuvaksi. Kitanon elokuvat muutenkin eroavat muista (Japani ja Etelä-Korealaisita) elokuvista sillä, että yhtä nopeasti kuin toimintakohtaukset alkavat, ne myös loppuvat. Tämä on mielestäni Kitanon "trademark". Lyhyitä, raakoja, brutaaleja kohtauksia ja that's it. Turha lähteä musiikkia tai hienoja kameratrikkejä/efektejä lisäämään. Hana Bi on ehdottomasti Kitanon paras elokuva ja suosittelen sitä kaikille. Jos elokuva vaikuttaa hieman raskaalta, sillä sitä se myös on, Zatoichi - Sokea Samurai on toinen hieno Kitano-leffa. Siinä on enemmän toimintaa ja vähemmän miettimistä.


14. When The Last Sword is Drawn (2003)
Tässä paikalla oli ensin Trainspotting, sitten The Pianist, mutta nyt ikäänkuin tyhjästä Yojiro Takitan mestariteos kirjaimellisesti potkii molemmat pois omalta TOP25 -listalta. Hauskinta tässä on se, että nyt listallani on kolme samuraileffaa... ja tämä saa minut näyttämään joltain otakuhomolta, mutta asialle ei vain voi mitään. Samalla tavalla kuin Suomessa about 50-60% kaikista leffoista liittyy yleisesti sotaan tai talvisotaan, Japanissa on tottakai sama juttu samuraiaiheisten elokuvien kanssa. Täytyy heti ensimmäisenä sanoa, että taidan olla ainoa "kriitikko" maailmassa, joka sijoittaa When The Last Sword is Drawnin, The Twilight Samurain (sija 21.) edelle. The Twilight Samurai ja WTLSiD ovat hyvin samanlaisia, mutta koska WTLSiD valmistui vuotta myöhemmin, se ei saanut samanlaista vastaanottoa ja näin sitä mollattiin Twilight-kopioksi. Ei siinä mitään, itsekkin tunnustan leffojen samanlaisuuden, mutta silti pidän sanani. Elokuva tosiaan sijoittuu 1800-luvun Japaniin ja klaanisotiin. The Twilight Samuraissa keskityttiin perhedraamaan, kun elokuvan päähenkiö piti huolta perheestään samalla kun joutui sotimaan... WTLSiD taas kertoo uskollisuudesta klaanille, urhollisuudesta ja suurista sankariteoista. Elokuva ei siis erotu joukosta juonen omaperäisyydellä, mutta kaikki muu loistaa. Ohjaus ja kuvaus on varsin suoralinjaista, ilman sen kummempia käänteitä tai kikkailua. Tarina on varsin mahtipontista tavaraa ja siitä tuleekin mieleen jonkin sortin Lord of the Rings - seikkailu, mutta se toimii sellaisena varsin hyvin. Näyttelijäsuoritukset nostavat tämän elokuvan samuraileffojen kuninkaaksi, sillä miesten saappaisiin on helppo samaistua ja tunteet välittyvät helposti ruudun toiselle puolelle. Yksi parhaimmista puolista leffassa on myös sen uudelleenkatsomisarvo, sillä joka katselukerta on yhtä hieno ja erilainen. WTLSiD on kirjaimellisesti rautaa, niin visuaalisesti kuin musikaalisesti ja loppuhuipennus ei todellakaan jätä kylmäksi.


13. Big Fish (2003)
Piti muutamaan otteeseen miettiä, että minkä Burton-elokuvan listaisi... mutta loppujen lopuksi tähän päädyttiin. Tämä Daniel Wallacen romaaniin perustuva elokuva piti alunperin olla Spielbergin käsialaa, mutta syystä tai toisesti soihtu pistettiin eteenpäin Tim Burtonille. Vaikka Spielberg on yksi parhaimmista ohjaajista koskaan, olen silti aika satavarma siitä, että Burton oli oikea mies tähän hommaan. Burton kumminkin on jonkin sortin satu-setä ja tämän tyyliset elokuvat ovat hänen tyylisiä. Big Fishiin jää helposti koukkuun... heh-heh, Big Fish... koukku? Okei, ei sitten olla hauskoja. Joka tapauksessa elokuva kertoo Ed Bloomista ja hänen uskomattomasta elämänkerrasta. Tarinoissa on draamaa, huumoria, fantasiaa ja vaikka mitä muuta. Elokuvan näyttelijäkaarti on nimekäs, mutta se ei missään nimessä petä. Jokaisen näyttelijän panos ja suoritus onkin huippuluokkaa. Jopa Danny De Vito, joka on mies jonka naamaa en elokuvissa juurikaan jaksa katsoa - toimii. Toki Big Fish on hieman Forrest Gump'mainen, mutta tämä ei ainakaan minua haittaa. Itseasiassa pidän leffaa jopa Forrest Gumpia parempana, sillä tämä Gump ei päässyt edes omalle listalle. Tarinankerronta on hemmetin toimivaa ja mitä nyt musiikkipuoleen tulee, niin Danny Elfmanille suuri käsi. Pitää myös antaa erityismaininta efekteille ja kameratrikeille. En tiedä, miksi elokuva ei aikoinaan kahmannnut Oscar-pystejä... mutta samapa tuo. Big Fish kumminkin oli helposti vuoden 2003 paras elokuva.


12. Scarface (1983)
Melkein sanoisin, että Scarface on oman listan legendaarisin leffa. Ylipäätänsä olen suuri rikosleffojen fani. Sen huomaa myös omasta listasta, sillä suurin piirtein 50% leffoista sisältää asetoimintaa. Scarface uppoaa samaan lokeroon. Mitä nyt itse elokuvaan tulee, niin samalla tavalla kuin Randy "The Ram" Robinson on Micky Rourke, Tony Montana on Al Pacino. Tony Montana on Pacinon ehkä paras ja tunnetuin roolisuoritus. Elokuva kertoo huumekeisari Tony Montanan noususta ja tuhosta. Raha ei tuo onnea ja tunnetusti ahneella on paska loppu. Pacinon suoritus elokuvassa on aivan uskomaton ja vaikka 80% miehen lauseista sisältää sanan "fuck", silti elokuvasta löytyy monia legendaarisia lausahduksia - joista varmasti kuuluisin on "Say hello to my little friend". Myös minulla on yksi kasvurajoitteinen kaveri, mutta valitettavasti hän ei ole kranaatinheitin. Elokuvan on käsikirjoittanut Oliver Stone ja tämä on ehdottomasti hänen parhaita tekstejä. Miehen aiempi käsikirjoitus oli Conan the Barbarian (1982), Arskan kera, joten Scarface oli huikea pomppu myös hänen uralle. Muutenkin leffassa on kaikki hyvää. Toki Al Pacino jättää muut näyttelijät varjoonsa, mutta tämä ei ole heidan huonoutta, vaan Pacinon hyvyyttä. Efektit, kameratrikit... uskomattomat taistelukohtaukset sun muut ovat aivan omaa luokkaa. Näin ensimmäisenä tulee mieleen leffan loppuhuipennus, joka on sanoinkuvaamaton. Se on jotain, minkä jokaisen leffaharrastajan tulee nähdä. Luodit lentää, ovet räjähtää, miehiä kuolee ja toimintaa riittää vaikka kymmeneen elokuvaan. On myös ymmärrettävää, että elokuvalla on K18 -leima, sillä kokaiini pöllyää ja väkivalta on jatkuvaa. Pitää vielä erikseen mainita elokuvan soundtrack, joka oli aikansa kovin juttu. Onneksi GTA - Vice City toi tämän klassikon takaisin listoille. Kasaria parhaimmillaan, potenssiin kaksi.


11. The Thing (1982)
The Thing on paras SciFi-kauhu koskaan. Näin pelkistettynä, elokuvan juoni kertoo amerikkalaisista tutkijoista, jotka asustelevat Antarktilla. Sitten sattuu ja tapahtuu - ja eristettynä muusta maailmasta, miehet alkavat taistelemaan tuntematonta organismia vastaan. Elokuva on ns. re-make vuoden 1954 The Thing from Another World -elokuvasta. Itse olen kummankin version suuri ystävä. Alkuperäisessä versiossa on tiukka, veitsellä leikattava tunnelma ja erinomaiset näyttelijäsuoritukset - kun taas tässä John Carpenterin versiossa pompsahtaa ensimmäisenä mieleen visuaalisuus. Elokuva on siis visuaalisesti aivan omaa luokkaa ja varmasti aikaansa edellä. Tuolloin elettin muovivaha-aikaa ja nykypäivän CGI-pelleily oli (onneksi) vasta edessä. Kaikki tästä "alienista" kuvattu matsku on huippuluokkaa ja se menisi pirun hyvin nykypäivänäkin läpi. Visuaalisuus tulee esille myös hemmetin kauniissa lumisissa maisemissa. Visuaalisuuden lisäksi elokuvan kauhuelementit toimivat varsin mallikkaasti. Carpenter osaa pitää katsojan jännittyneenä, turhautuneena ja pelossa... tai ainakin 70-80 -luvulla, milloin mieheltä tuli ulos (The Thingin lisäksi) mm. Halloween ja The Fog. Mitä taas näyttelijäsuorituksiin tulee, niin ensimmäisenä täytyy sanoa, että en ole suuri Kurt Russel fani. Russel vetää roolinsa "ihan hyvin" ja ei siinä sen kummempaa. Russelin valinta leffaan ei ollut ylläts, sillä mies näytteli Carpenterin edellisessä elokuvassa, Escape from New Yorkissa... joka on jonkin sortin kulttileffa monelle. Mitä nyt näyttelijäsuorituksiin tulee, niin Russelin sijaan ylistäisin David Clemmonia ja Keith Davidia... heistä etenkin Davidia, joka toimii elokuvassa erinomaisena kiintiöneekerinä. Tässäkin elokuvassa musiikki on suuressa roolissa. Antarktiset maisemat hienon oopperamusiikin kera yksinkertaisesti toimii ja luo heti leffan alussa ainutlaatuisen tunnelman. Elokuva on minulle ehdoton SciFi- että kauhuklassikko. Varmasti myös monelle muulle tuttu tapaus.


10. Se7en (1995)
Se7en on paras Fincher-leffa. Kyllä, mukaanlukien yliarvostettu Fight Club. Elokuva yksinkertaisesti iski kun se tuli ulos joskus 90 -luvun puolessa välissä. Kirkonrotat, vesipyssyleikit sun muut jäivät samantien väliin, kun kaveri sai käsiinsä VHS:n kyseisestä pätkästä. Siinä on minun ensikokemus elokuvasta ja tuolloin se oli shokkeerava. Sitten elokuvan näin telkkarissa muutamaan otteeseen 2000-2005 -välissä, kunnes loppujen lopulta ostin DVD:n kolme-neljä vuotta sitten. Perinteinen mittari hyvälle elokuvalle on sen uudelleenkatsomisarvo. Se7en on sellainen elokuva, joka tulee katsottua kerran kahdessa vuodessa. Toki elokuvan voisi katsoa useamminkin, mutta sen materiaali on varsin raskasta nykypäivänäkin. Jos nyt miettii ensimmäistä sanaa joka tulee elokuvasta mieleen, niin se on ehdottomasti "härski". Syy leffan fanittamiseen löytyy nimenomaan juonesta, joka on seuraavanlainen. Etsivä Somerset (Morgan Freeman) on jäämässä eläkkeelle, mutta muutama päivä ennen eläkettä tapahtuu poikkeuksellisen raaka murha. Somerset saa parikseen nuoren David Millsin (Brad Pitt). Pian he huomaavat olevansa tekemisissä seitsemään kuolemansyntiin erikoistuneen sarjamurhaajan kanssa (Kevin Spacey). Pelkästään tuossa on kolme suurta syytä fanittaa kyseistä elokuvaa. Freeman on aina loistava, Pitt vetää yhden miehen parhaimmista rooleista ja vaikka Spaceyn osuus leffassa on hemmetin pieni, silti mies jättää mieleenpainuvan suorituksen. Myös Fincherin visio ja kuvamaailma on ainutlaatuinen. Ei mikään yllätys, että leffa on synkkä ja ahdistava. Tällä en tarkoita raakoja murhia vaan jatkuvaa pimeyttä ja sadetta. Kokonaisuudessaan elokuva on varsin sairas tapaus ja pitää erikseen mainita elokuvan loppuhuipennus, joka jätti jälkensä elokuvahistoriaan. Tai noh, itse elokuva jätti jälkensä elokuvahistoriaan... sillä kyseessä on varmasti yksi 90 -luvun parhaimmista leffoista ja ainakin minulle, paras trilleri koskaan. Se7en onkin SYNTISEN hyvä elokuva. Hehe, paras puujalka vittu ikinä.

25. Jackie Brown (1997)
24. Equilibrium (2002)
23. Star Wreck: In the Pirkinning (2005)
22. Ed Wood (1994)
21. Trzy kolory: Bialy (1994)
20. Back to the future - trilogia (1985, 1989, 1990)
19. Commando (1985)
18. Barry Lyndon (1975)
17. Almost Famous (2000)


16. James Bond - sarja (1962-)



Tämä on sitten se toinen leffasarja joka pääsi listalle. Alunperin listallani piti olla sekä Goldeneye että For your eyes only yksittäisinä elokuvina, mutta päädyin sitten siihen että James Bondia pitää käsitellä mieluummin kokonaisuutena kuin yksittäisinä elokuvina.

Kaikkihan varmasti tuntevat Bondin, eikä häntä tarvitse tai kannata alkaa sen kummemmin esittelemään. Itse olen Bondeihin tutustunut jo joskus ennen kouluikää kun niitä esitettiin televisiossa (osasin lukea jo ennen kouluikää joten tekstitykset eivät olleet ongelma). Fanitus on sitten säilynyt aikuisikään asti eikä liiallinen tv-esittäminenkään ole kohdallani pilannut sarjan hohtoa, vaan katselen niitä DVD:ltä silloin kun siltä tuntuu. Toimintaleffojen aatelia, lukuunottamatta näitä kahta uusinta osaa (Casino royale ja Quentum of solace) jotka eivät iskeneet vähääkään eivätkä edes tuntuneet James Bond -elokuvilta yhtään.

15. Sin City (2005)



En ole lukenut Sin city-sarjakuvia joten en tiedä oliko leffa lainkaan kelvollinen kuvaus sarjakuviin verrattuna, mutta itse elokuva iski ainakin suuresti. Kuten pelilistauksestakin jo näki niin Max Payne iski kovasti. Tässä Sin Cityssä on samankaltaista Film noir-tunnelmaa josta pidän erittäin kovasti. Vaikken yleensä pidä elokuvista jjoissa pompitaan eri hahmojen ja tapahtumien välillä (en pidä esim. Trafficista yhtään) niin tässä se ei haitannut. Niin se juoni? En muista. Ei sillä ole niin väliä, pidin kuitenkin. Joku muu selittäköön jos tämä sattuu olemaan jonkun toisen listalla.

14. The Adventures of Ford Fairlane (1990)



Renny Harlinin haukkujat imekööt. Jo tämä leffa todistaa sen että Harlin on ihan kelvollinen ohjaaja, harmi vaan että tämänkaltaisia elokuvia on häneltä taidettu nähdä vain tämä yksi. Tämän elokuvan laatuhan poiki Harlinille työn Die hard kakkosen ohjaajana, joten on tästä kai sitten elokuvapiireissäkin pidetty.

Elokuva, joka yhdistää mukavasti toimintaa, huumoria, hieman seikkailua ja musiikkileffaa (joista edelleenkään en yleensä kamalasti edes pidä mutta olkoon tämä toinen poikkeus) kertoo rahattomasta yksityisetsivästä joka saa tutkittavakseen murhan. Sen enempää en sitten paljastakaan, katseltaa tämä laatuleffa jos haluatte tietää enemmän. Uskokaa pois, se ei ole ollenkaan tyypillinen Harlin-leffa. ;)

13. Heartbreak Ridge (1986)



Tässä jälleen poikkeuksellinen leffa omassa leffamaussani. En yleensä koskaan pidä sotaelokuvista. Tämä Heartbreak ridge kuitenkin muodostaa siinä erään poikkeuksen. Elokuva kertoo siis eläkeikää lähestyvästä kersantista joka saa koulutettavakseen joukon toivottomia tapauksia.

Tämä elokuva on sotaelokuville hyvin poikkeukselliseen tapaan hauska. Vaikka elokuvassa kuvataan myös sotaa ja sitä miten typerää se on, niin elokuva kertoo kuitenkin etupäässä päähenkilönä olevan kersantin omasta elämästä. Pääosassa oleva Clint Eastwood ei ole omalla kohdallani pettänyt koskaan eikä petä tälläkään kertaa.

12. Scarface (1983)



Tämä elokuva on tosiaan minunkin listallani, ja sattumalta vieläpä samalla sijalla kuin Wankiella. :o Koskapa Wankie kertoi jo lähes kaiken tarpeellisen niin voisinpa tyytyä toteamaan että ainoa asia joka elokuvassa itseäni häiritsi on se moottorisahakohtaus. En yleensä hätkähdä elokuvissa kovinkaan vähästä (siksi en yleensä katsele esim. kauhuelokuvia) mutta tässä elokuvassa tuo kohtaus jätti fyysisesti pahan olon. Elokuva on kuitenkin loistava ja kaikkien tulisi nähdä se. Ja tosiaan, elokuva on nimenomaan rikoselokuva, eikä sillä ole mitään tekemistä mafialeffojen kanssa, jollaiseksi tämä jostain syystä toisinaan kuvataan.

11. Schindler's List (1993)



Tässä sitten Spielbergin tuotantoa. Elokuva kertoo tositapahtumiin perustuen Oskar Schindleristä joka pelasti juutalaisia joutumiselta keskitysleireille, vaikka kuuluikin itse natsipuolueeseen.

Schindlerin listaa pidetään yleensä Spielbergin parhaana ohjaustyönä eikä turhaan. Seitsemän Oscar-palkintoa (kahdestatoista ehdokkuudesta) kertovat tässä tapauksessa hyvin että hieno elokuva on kyseessä. En oikeastaan osaa sanoa enempää. Hieno leffa, katsokaa tämä.

10. Kind Hearts and Coronets (1949)



Tässä onkin sitten varmaankin yksi vähiten tunnetuista elokuvista näillä listoilla, ja oman listani tuntemattomin, ja samalla myös vanhin elokuva. Ennen Hyrkanoksen hienoa listanaloitusta "pelkäsin" jo että tämä olisi myöskin vanhin elokuva näillä listoilla, mutta pelko osoittautui onneksi turhaksi. Sanottakoon että en olisi edes keksinyt tätä leffaa jos se ei olisi IMDB:n top250-listalla.

Hyrkanosin aiemmin mainitsema Alec Guinness esittää tässä loistavassa vanhan ajan komediassa kahdeksaa eri roolia joista yksi on nainen. 8) Elokuva kertoo köyhästä miehestä joka haluaa aateliseksi ja tämän tähden päättää murhata kaikki kahdeksan henkilöä jotka ovat perimysjärjestyksessä hänen edellään.

Elokuva on hyvin tyypillistä brittikomediaa, ja suosittelenkin tätä kaikille jotka pitävät brittikomediasta ja erityisesti Hyrkanokselle joka ilmeisesti pitää vanhoista elokuvista. Miksei muillekin.

Tirkka, mitä hemmettiä? :o
Säkin pidät Ford Fairlanesta? Hieno juttu. Luulin olevani jonkun BunnyManin kanssa lähes ainoa. Tosiaankin hauska leffa. Ja jossakin taannoin juuri leikittiin ajatuksella, että Ford Fairlane oli eräänlainen 90-luvun rääväsuu/idioottikomedioiden aloittaja. Perässä seurasi sitten carreyt ja kumppanit.

Scarface on kyllä mainio, mutta koska se on niin vahvasti kiinni omassa tekohetkessään, on se saanut myös ajan saatossa ehkä vähän liikaakin korneja piirteitä. Hyvä leffa yhtä kaikki, mutta ei ehkä suurimpia suosikkejani.

Tirkka kirjoitti:
10. Kind Hearts and Coronets (1949)

Tässä onkin sitten varmaankin yksi vähiten tunnetuista elokuvista näillä listoilla, ja oman listani tuntemattomin, ja samalla myös vanhin elokuva. Ennen Hyrkanoksen hienoa listanaloitusta "pelkäsin" jo että tämä olisi myöskin vanhin elokuva näillä listoilla, mutta pelko osoittautui onneksi turhaksi. Sanottakoon että en olisi edes keksinyt tätä leffaa jos se ei olisi IMDB:n top250-listalla.

Hyrkanosin aiemmin mainitsema Alec Guinness esittää tässä loistavassa vanhan ajan komediassa kahdeksaa eri roolia joista yksi on nainen. 8) Elokuva kertoo köyhästä miehestä joka haluaa aateliseksi ja tämän tähden päättää murhata kaikki kahdeksan henkilöä jotka ovat perimysjärjestyksessä hänen edellään.

Elokuva on hyvin tyypillistä brittikomediaa, ja suosittelenkin tätä kaikille jotka pitävät brittikomediasta ja erityisesti Hyrkanokselle joka ilmeisesti pitää vanhoista elokuvista. Miksei muillekin.

Eilen juuri tulin lekeneeksi siitä "1001 elokuvaa..." kirjasta, ja ajattelin että se on pakko joskus nähdä. Alec Guinnessin muuntautumiskyky on aina ihmeellinen (koska Guinness on niin erikoisen näköinen luonnostaan), joten monta eri roolia yhdessä elokuvassa on varmasti jotain näkemisen arvoista.

Scarface on kyllä mainio, mutta koska se on niin vahvasti kiinni omassa tekohetkessään, on se saanut myös ajan saatossa ehkä vähän liikaakin korneja piirteitä.

Ei se tekohetkelläkään ollut varsinaisesti minkään arjen banaaliuden kuvaus, vaan kaikki oli vähän liioiteltua. Eikä se sinänsä kuvaakaan tekohetkeään, vaan muutamaa vuotta sen jälkeen, sillä Arpinaama (ja glam) käytännössä loi sen tyylin joka 80-lukuun tyypillisesti yhdistetään. Sehän siis oli liioiteltu ja korni jo alkujaankin.

Alkuperäinen Howard Hawksin Arpinaama vuodelta 1933 teki vähän samaa, ja luultavasti DePalma yrittikin toistaa elokuvan hengen niin että se voitaisiin ymmärtää nykyaikana paremmin. Hawksin elokuva "vanheni" koska se käytännössä loi tyylin 30-luvun gansterielokuviin, joista sittemmin tuli eräänlainen stereotyyppi (niiden ajatellaan olevan mm. tyypillisiä Bogart leffoja, vaikka hän oli vain muutamassa sivuroolissa sellaisissa). DePAlman versio on kestänyt aikaa lähinnä siksi, että se loi stereotyypin tosielämään. Toista samanlaista elokuvaa ei ole, mutta meininkiä jäljitteleviä pikkurikollisia on vieläkin pilvin pimein.

Ihmiset joiden listalla Forrest Gumpia ei ole top kolmessa eivät ymmärrä elokuvista mitään.

Itsekin olisin voinut aloittaa tämän top listan, mutta elokuvien laittaminen järjestykseen olisi todella vaikeaa. Aivan varmasti unohtaisin jotain loistavia leffoja jne.

En ole kyllä tyytyväinen oman listani sijoituksiin, sillä tällä toisella osiolla tajusin, että jotkut pätkät ovat liian korkealla. Ja omalta listaltani ei muuten Forrest Gumppia löydy, sillä näin sen liian nuorena ja en ymmärtänyt siitä todennäköisesti kaikkea. Sillä se ei ole kerta omalla suosikkilistallani :wink: .

-------------------------------------------------------------------------------------

25. Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003)
24. Spirited Away - Henkien kätkemä (2001)
23. Se7en - Seitsemän kuolemansyntiä (1995)
22. Diktaattori (1940)
21. Star Wars: Episode V - Imperiumin vastaisku (1980)
20. Tuulen Viemää (1939)
19. Casino Royale (2006)
18. The Boondock Saints (1999)
17. The Wrestler (2008)

16. Felon (2008)
O: Ric Roman Vaugh. N: Stephen Dorff, Marisol Nichols, Vincent Miller, Val Kilmer, Harold Perrineau



"When your life is defined by a single action, it changes the concept of time." -John Smith

Wade Porter on normaali perheellinen mies, jolla on oma yritys, sekä sulhanen ja poika. Kuitenkin eräänä päivänä äkillinen virhearviointi johtaa lopulta siihen, että hän joutuu vankilaan. Ja siinä sitten seuraillaan kuinka Porter kärsii tuomiotaan.

Periaatteessa kyseessä on suht tyypillinen vankilaelokuva. Sopeutuminen, saadaan ystäviä ja vihamiehiä jne. Mutta tässä elokuvassa on todellakin tunnelmaa. Sillä se on kuvattu New Mexicon osavaltion vankilassa ja lisäksi elokuvassa on myös käytetty ihan oikeitakin vankeja. Elokuvan näyttelijänkaarti on sanalla sanoen loistava. aliarvostettu Stephen Dorff hoitaa pääroolin hienosti ja Lostista, sekä Ozista tuttu Harold Perrineau vetää myöskin vahvan roolin Lt. Jacksonina. Joka on siviilissä hellä ja huolehtivainen perheenisä, mutta muuttuu hirviöksi vankilan muurien sisäpuolella. Val Kilmer puolestaan (yllättäen) loistaa John Smithina, joka on filosofinen, mutta potentiaalisesti äärimmäisen vaarallinen vanki. Kunnia myös elokuvan ohjanneelle ja käsikirjoittaneelle, ex-stunttimies Ric Roman Vaugh'ille.

15. Mystic River - Menneisyyden ote (2003)
O: Clint Eastwood. N: Sean Penn, Tim Robbins, Kevin Bacon, Laurence Fishburne, Marcia Gay Harden, Laura Linney, Kevin Chapman



"Maybe some day you forget what it's like to be human and maybe then, it's ok." -Dave Boyle

Kuten elokuvan castista näkyy, niin luvassa on todellakin tukku hienoja suorituksia ja vastaavasti Eastwood ottaa siitä kaiken irti. Elokuvan juoni perustuu Denis Lehanen novelliin ja voi pojat, niin se todellakin on kunnossa: Kolme miestä, joiden elämään lapsuudenaikainen tragedia on vaikuttanut vahvasti, kohtaavat jälleen kun yksi heistä menettää tyttärensä. Oscarit tippuivat ansaitusti Sean Pennille ja Tim Robbinsille. Ehdolla olivat myös Gay Harden ja Eastwood, sekä elokuva oli myös ehdolla vuoden parhaana elokuvana ja parhaana sovituksena.

Tämähän tuli kaksi vuotta takaperin MTV3:selta maanantaileffana ja minä tyhmeliini jätin sen kesken kymmenen minuutin jälkeen, kun joltain toiselta kanavalta tuli jotain muuta kiinnostavaa ohjelmaa. Kuitenkin kohtalo oli suopea ja pari viikkoa myöhemmin katselimme tämän elokuvan lukion elokuvakurssilla. Alunperin tarkoitus oli katsoa vain kuulemma vähän alkua, mutta kaikki halusivat lopulta katsoa tämän loppuun saakka. Ehdottomasti voisin katsoa heti tältä seisomalta uudelleen.

14. IP Man (2008)
O: Wilson Yip. N: Donnie Yen, Simon Yam, Siu-Wong Fan, Ka Tung Lam



"Wing Chun, Yip Man" -Yip Man

Eli Yip Man (tai IP Man) oli ensimmäinen taistelulajien mestari, joka opetti Wing Chunia (naisen kehittämä) avoimesti kenelle tahansa. Ja yksi hänen oppilaistaan oli Bruce Lee.

Tämä elokuva sisältää ehdottomasti parhaita ikinä näkemiäni taistelukohtauksia. Nimittäin iskujen voiman voi lähestulkoon jopa tuntea. Mutta ei tämä ole pelkkä action-narkkareiden elokuva (12 taistelukohtausta ripoteltuna ympäri elokuvaa), vaan tässä on jopa ihan mukiinmenevä tarina. Tämä tarina sijoittuu Kiinan-Japanin sodan aikaan, jolloin Japanin armeija teki kiinalaisten elämästä (hmmhh...) vaikeaa. Japanin armeija haluaa Yip Manin kouluttavan heidän sotilaitaan, mutta Yip Man kieltäytyy. Loput saatte selville katsomalla itse elokuvan.

Tämä ei siis ole 100% todenmukainen henkilökuva Yip Manista, vaan pääosanesittäjä Donnie Yenin mukaan elokuvasta 2/3 on totta. Ja lisäksi todetaan nyt vielä, että tämä on hyvä elokuva ja erinomainen taistelulajien elokuva. Se kahmi Hong Kongin filmifestivaaleilla peräti 13 ehdokkuutta eri kategorioissa, joista se voitti kahdessa kategoriassa (paras elokuva, paras action-koreografia).

13. Survive Style 5+ (2004)
O: Gen Sekiguchi. N: Tadanobu Asano, Reika Hashimoto, Kyoko Koizumi, Kanji Tsuda, Yoshiyuki Morishita, Jai West, Hiroshi Abe, Ittoku Kishibe, Yumi Aso, Vinnie Jones, Sonny Chiba



"What's your function in life?" -Hired Killer

Tämä elokuva on todella outo, mutta positiivisella tavalla. Mutta sitten kun näitä outoja asioita alkaa pohtimaan, niin huomaa tavallaan kuinka syvällinen elokuva tämä on. Mutta ei näiden kaikkien hassujen tarinoiden tarkoitusta tarvitse alkaa miettimään, vaan elokuva on itsessäänkin viihdyttävä. Pitkä näyttelijälista tosiaan muuten johtuu siitä, että tässä seurataan viittä eri tarinaa (yritän olla spoilaamatta parhaani mukaan): Neljän hengen perhettä, miestä joka haluaa tappaa vaimonsa, palkkamurhaajaa keikallaan, mainostentekijää, joka kehittelee outoja mainoksia päässään, sekä kolmea varasta.

Elokuvaan liioittelevaisuus ja viihdyttävä sekavuus (syvällisyyksineen) selviää yhdessä elokuvan kohtauksessa kun yksi näistä päähenkilöistä vastaa pomonsa kritiikkiin seuraavasti: "Sen täytyy olla viihdyttävä, muuten ihmiset eivät katso sitä." Saateri kun kaduttaa, etten hankkinut tätä aikanaan omakseni. Tämä olisi ehdottomasti uuden visiitin arvoinen, sillä ekalla kerralla tosiaan energia meni hyvin pitkälti elokuvan seuraamiseen.

12. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007)
O: Andrew Dominik. N: Brad Pitt, Casey Affleck, Sam Rockwell, Sam Shepard, Mary-Louise Parker



"You want to investigate my courage? Do you? Find out! Find out!" -Robert Ford

Mitäh!! Tämähän kestää yli 2,5 h! Siinä oli ensimmäinen reaktio kun aloin eräänä päivänä kipeänä (ei huono aika olla kipeänä, siitä listan edetessä lisää jos muistan mainita) ollessani tätä elokuvaa katsomaan. Seuraavana olikin semmoista mielessä, että eihän tämä vaikuta miltään länkkäriltä. Mitä ihmettä ne tekee vehreässä metsässä koivujen keskellä? Mutta tosiaan kun antautui tyystin elokuvan vietäväksi ja kun 160 minuuttia oli kulunut ja elokuva loppunut, niin sitä huomasi, että minähän olisin kernaasti voinut katsoa tätä pitempäänkin. Riveniköhän taisi itse tästä elokuvasta jo aikaisemmin sanoa kaiken sanottavissa olevan, joten siirrytäänpä seuraavaan.

11. The Shining - Hohto (1980)
O: Stanley Kubrick. N: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Barry Nelson



"Heeeeeere's Johnny" -Jack Torrance

Minä valitsen omat kauhuelokuvani tarkasti, sillä olen melko herkkä näkemään painajaisia ja minulla on valitettavan vilkas mielikuvitus pimeän suhteen. Pitihän tämä tietenkin nähdä silloin kun se Sub Leffalta tuli ja olihan se perhanan pelottava ja hieno elokuva. Omalta kohdaltani sekä paras, että pelottavin kauhuelokuva mitä olen nähnyt, vaikken tosiaan montaa olekaan katsonut. Kameratyöskentely on todella hienoa ja ne pitkät käytävät, joissa se sama kamera vain seuraa ja seuraa. Pulssi nousee väkisinkin. Siihen vielä Bela Bartokin musiikki, niin kokemus on ainakin unohtumaton. En välttämättä ole katsomassa uudestaan pitkään aikaan :pale: .

10. Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008)
O: David Fincher. N: Brad Pitt, Cate Blanchett, Taraji P. Henson, Julia Ormond, Jared Harris, Tom Everett, Tilda Swinton,



"My name is Benjamin Button, and I was born under unusual circumstances. While everyone else was agin', I was gettin' younger... all alone." -Benjamin Button

Heh, pääsen helpommalla kun otin tuon quoten. Huomatkaahan ohjaaja, eli kyseessähän on juurikin mm. Se7enin ja Zodiacin ohjannut David Fincher. Eli Benjamin Button juuri syntyy vanhana ja ikääntymisen sijaan hän nuorenee. Eli elokuvan pääviesti on kai sitten, että ikä on vain numero.

Mutta tosiaan Brad Pitthän siellä komeilee näyttelijälistassani ensimmäisenä, vaikka hänelle ei hirveästi työsarkaa tästä elokuvasta kerrykään. Nimittäin 7 eri näyttelijää tarvittiin esittämään Buttonia eri ikävaiheissa. Melkeinpä voisin vannoa, että Pitt on enemmän äänessä kertojana kuin Buttonina. Pääosaa oikeastaan esittävätkin Cate Blanchett Buttonin rakastettuna, sekä Benjaminin sijaisäitiä esittävä Taraji P. Henson (kuvassa).

Yllätys, yllätys. Tämä elokuva voitti Oscarin maskeerauksesta, sekä Art Directionista.... ja visuaalisista tehosteista. Nimittäin Brad Pitt ja Cate Blanchett kävivät helposti kaksikymppisistä tässä elokuvassa. Itseasiassa Pitt olisi käynyt lähestulkoon 17-kesäisestäkin, joten Oscar meni tasan oikeaan osoitteeseen. Lisäksi tämä elokuva oli vielä ehdollakin kymmenessä kategoriassa (elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa jne.). Todella hieno romanttinen elokuva, mutta onnistuin melko hyvin pidättelemään kyyneleitä. Eli kyllä tästä se jokin vielä puuttui, verrattuna erääseen toiseen erittäin korkealla olevaan elokuvaan listallani.

Ford Fairlane on muuten aivan hiton kurko. Ei siinä, että on vielä legendaarinen elokuva, vaan että on vielä hauskakin.

PapaShango kirjoitti:
Ford Fairlane on muuten aivan hiton kurko. Ei siinä, että on vielä legendaarinen elokuva, vaan että on vielä hauskakin.

Se oli kurko kymmenen vuotta sitten. Nyt kun se tuli telkkarista kuukausi(?) sitten, eivät mauttomat vitsit enään uponneet ja tuli ihmeteltyä, mikä elokuvassa oli niin hauskaa ensimmäisellä kerralla. Toki ymmärrän mikä elokuvassa puree sen faneihin, muttei näköjään olen nykypäivänä joko liian vanha tai muuten vain tylsä.

Ja Forrest Gump on niin over-rated. ;---P

25. Aikakone
24. Arabian Lawrence
23. Rocky
22. Ben HUr
21. Nosferatu
20. Afrikan Kuningatar
19. General
18. Takaikkuna
17. Haamujengi

16.Pulp Fiction (1994)

En koskaan oikeastaan ole ollut kovin kummoinen Tarantino fani. Joskus 13-14 vuotiaana näin Pulp Fictionin ja Reservoir Dogsin, joista molemmista pidin kovasti. Näistä vain Pulp Fiction on kestäny yhtä hyvänä tai jopa parempana näihin päiviin saakka. Tarantino on saanut liioitellun maineen ohjaajana, kun oikeastaan hän on loistava käsikirjoittaja. Näin Pulp Fictionistakin on tullut tuhansien lainauksien elokuva. Jos joku näkee minut kovin syyllisen näköisenä ja kysyy mitä olen tehny, vastaan ampuneeni Marvinia naamaan. Silloin kun käytin rannekelloja, ne olivat persekelloja. Aina McDonaldsissa suunnittelen tilaavani Royalen (mitä en ole tehnyt, sillä nolostun heti jos myyjä ei ymmärrä vitsiä – syön mäkkärissä aina kuitenkin Quarter Pounderin samasta syystä). Olen myös suunnitellut kotioveeni kylttiä jossa lukee ”Kuolleiden neekereiden varasto”. Teininä arvostin Pulp Fictionia nimenomaan komediana, ja käytännössä samat asiat siinä viehättävät vieläkin. Mutta sittemmin olen tullut vähän herkemmäksi huomaamaan elokuvien teemoja ja hienovaraisempaa viestintää, ja Pulp Fiction on noussut takaisin suosikkielokuviini. Pulp Fictionissa kaikki on tarkkaan harkitta ja suunniteltua. Kaikki yksityiskohdat kertovat samaa suurempaa tarinaa ja kaikki yksittäiset tarinat ovat osa samaa ihmiselämän vaihetta. Sen pitemmittä jaaritteluitta; Pulp Fiction – loistava elokuva.

15.Diktaattori (1940)

Diktaattorin tilalla olisi voinut olla melkein mikä tahansa Chaplinin pitkä elokuva, mutta Diktaattori sai jäädä edustajaksi koska se teki suurimman vaikutuksen jo ensimmäisellä katselukerralla. Suhtautumiseni Diktaattoriin on vähän outo, sillä en ikinä muistele sitä mestariteoksena tai edes eritysen hauskana. Aina katsoessa se tuntuu kuitenkin parhaalta elokuvalta mitä on ikinä tehty. Mutta kuten sanoin, se voisi yhtä hyvin olla Kultakuume, Kaupungin valot, Nykyaika, Ritari Siniparta ym ym. Diktaattori erottuu joukosta enimmäkseen sillä, että se on lähinnä sekoilusatiiri, toisin kuin muut, melko sivistyneeseen huumoriin (jos nyt jatkuvaa perseelle potkimista voi sivistyneeksi sanoa) perustuvat Chaplinin elokuvat. Käytännössä Diktaattorin huumori on aivan samanlaista kuin Mel Brooksin tai ”name that genre”-movie elokuvissa. Niistä poiketen Chaplinilla on ihan oikeasti hyvä huumorintaju, eikä vitsien tarvitse olla halpoja (jossei sellaiseksi lasketa sitä kun Adenoid Hynkel kompastuu ihan mihin tahansa esteen tapaiseen). Elokuva on myös täynnä pieniä vivahteita, jotka jäävät melko monilta täysin huomaamatta. Esimerkiksi lopussa oleva Chaplinin puhe, joka nähdään yleensä ”neljännen seinän rikkomisena”, on ihan samaa kansan kiihottamista ja ohjailua kuin Hynkelin puheet. Tästä viitteenä toimii mm. musiikki, joka sama kuin kuuluisassa ilmapallokohtauksessa. Oma suosikkivitsini elokuvasta on Hynkelin palopuhe Tomaniaksi, joka on kiihkeä ja pitkä, mutta tulkataan vain viittaukseksi juutalaisiin.

14.Ikiru-Tuomittu (1952)

Akira Kurosawa tunnetaan parhaiten Samurai elokuvistaan, mutta Kurosawa oli parhaimmillaan urbaaneissa draamoissa. Henkilökohtaisesti pidän Yojimboa lukuunottamatta kaikista näkemistäni Kurosawan elokuvista. Seitsemän Samuraita, Punaparta, Ran ym ym. jäivät listalta pois lähinnä siksi, että olisi ollut vielä vaikeampi arpoa teenkö listän parhaista Kurosawan, Hitchcokin, Herzogin, Langin tmv. elokuvista. Ikiru on ihmisläheinen ja koskettava draama. Se kertoo vatsasyöpää sairastavasta virkamiehestä, joka yrittää löytää merkitystä jäljelle oleville elinpäivilleen. Kurosawan tapaan elokuva on varsin suora. Kovin suuria piilomerkityksiä tai lännessä suosittu psykologiaa on turha etsiä, vaan saat sen mitä näet. Elokuvan alkupuoli seurataan päähenkilömme Watanaben yrityksiä löytää elämälleen merkitystä. Näihin yrityksiin kuuluu uhkapelit, juominen, bilettäminen, naisen kanssa hengailu, perheeseen keskittyminen ja kaikenlaista muuta. Vaikka koko ajan kuljetaan hitaasti ja Watanabea läheltä seuraten, menevät erilaiset tilanteet ohitse montaasin omaisesti. Loppupuolella tulee varsinainen käänne kun näyttää että Watanabe löysi tarkoituksen elämälleen, siinä tilanteessa jossa hän oli koko ajan ollutkin, siirrytään suoraan hautajaisiin. Kurosawan taidot tulevat parhaiten esiin juuri tässä. Hautajaisissa kaikki mielenkiintoiset ja merkittävät osuudet Watanaben elämästä esitetään lyhyinä takautumina, päinvastoin kuin alkupuolen elämisen banaalius. Lisäksi nämä tapahtumat ovat toisten ihmisten näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan tee elokuvan pitemmästä alkupuolesta tylsää, vaan siihen luodaan viehätystä yhdistämällä introvertti Watanabe tilanteisiin joissa ihmiset rellestävät ja yrittävät tuoda itseään pinnallisesti esille. Watanabea näyttelee Takashi Shimura, joka kuului Kurosawan luottomiehiin yhdessä Toshiro Mifunen kanssa. Shimuran suoritus on jotain aivan ihmeellistä; Shimuran Watanabe ääntelee käheillä murahduksilla ja huokauksilla, kulkee selkä kyyryssä eikä räpytä silmiään. Ilman Shimuran tuomaa sympaattisuutta valtaosa Kurosawan panoksesta menisi täysin hukkaan. Tämä on ollut pitkälti elokuvasta faktojen kertomista, mutta se johtuu siitä että sen viehätystä on vaikea sanoin kuvata, se pitää kokea itse.

13.Hyvän, Pahat ja Rumat (1966)

Näin hyvän pahat ja rumat ensimmäisen kerran joskus ihan pienenä, n. 4-5 vuotiaana. Jo silloin se oli coolein juttu ikinä. Seuraavan kerran näin sen vasta reilu vuosi sitten, ja oli ihmeellistä kuinka kokemus oli pysynyt samana. Elokuvan juoni oli uudemmilla katselukerroilla täysin uusi juttu, mutta Leonen kyky luoda maalauksen omaisia kohtauksia jätti päähäni jo lapsena niin selkeitä mielikuvia, että ihmettelin itsekin kykyäni muistaa niitä. Näihin kuului melko pieniä asioita, kuten Tucon kaatuminen/putoaminen lopussa, köyden ampumiset, Angel Eyesin laukauksen tyynyn läpi, kidutuskohtaus, dynamiitin sytyttäminen sikarilla, hautojen kaivaminen ym. Muutamat suuret kohtaukset kuten ammuskelu tyhjässä kaupungissa, isot räjäykset, aavikko, sun muut olivat päässeet unohtumaan. En tiedä kertooko tämä enemmän omasta ajattelutavasta lapsena vai Leonen taidoista luoda jostain pienestä elämää suurempaa. Joka tapauksessa elokuva jää helposti mieleen nimenomaan palasina ja kohtauksini, kokonaisuuden ollessa hieman hajanainen. Tyypillisen Leonelänkkärin tapaan juoni on vain tekosyy tyylittelylle ja patsastelulle. Nyt myöhemmin kun on nähnyt kaikki leonen länkkärit, on mielenkiintoista huomata nk. Dollari-trilogian yhteen sointuminen. Tämän vuoksi HPR ei ole yhtänäinen kokonaisuus, sillä se on tarkoitettukin lomitettavaksi Kourallisen Dollareita ja Muutaman Dollarin Tähden kanssa. Elokuvien yhteiset teemat ja käytännössä identtiset kohtaukset luovat yhdessä suuremman kokonaisuuden joka kertoo tarinan jostain käsikirjoituksen takaa. Eli käytännössä Hyvät, Pahat ja Rumat edustaa tällä listalla koko trilogiaa, mutta se on siitä ainoa joka toimii täysin itsenäisenä elokuvana yhtä korkealla tasolla kuin trilogian osana.

12.Apinoiden Planeetta (1968)

Harva tuttuni ymmärtää suhtautumistani Apinoiden planeettaan. Tämä johtuu siitä että se herättää melko vääriä mielikuvia, johtuen sen jatko-osista, siitä poikineesta TV-sarjasta ja myöhemmin Tim Burtonin tekemästä Remakesta (joka on aivan hirvittävä alisuoritus Burtonilta, mutta kaipa siihen CV:en yksi paha moka voidaan sallia). Koomisen perintönsä vastaisesti Apinoiden Planeetta on melko poliittisesti ja psykologisesti tiedostava teos, josta löytyy useita kerroksia ja monia eri mahdollisuuksia ymmärtää ja arvostaa sitä. Itselleni se luo eräänlaisen trilogian yhdessä kahden Kurickin ohjaaman sitä seuranneen elokuvan kanssa (2001 ja Kellopeli Appelsiini) mutta eihän sellainen yleisesti sovi, koska Kubrickin teokset kuuluvat yhteen vain Kubrickin teosten kanssa. Apinoiden Planeetta pintapuolisesti näyttää vain pinnallisesti yrittävän käsitellä yhteiskuntaa, uskontoa ja ihmisen suhdetta luontoon. Lähemmin tarkasteluna se käsittelee niitä aiheita hyvinkin syvällisesti. Tästä johtuen on helppo antaa anteeksi virheet fysiikassa ja logiikassa, joita ilman koko elokuva ei edes toimisi (kirjan antamat selitykset olisivat melko tylsiä elokuvassa). Elokuvassa on selkeät heikkoutensakin, varsinkin sillä väliläl kun juonen pääosat on selvitetty ja tärkeimmät teemat käsitelty, eikä vielä ole päästy loppuun. Tähän väliin on muutamaan minuuttiin tungettu juuri niitä naurettavuuksia joita elokuvalta voidaan odottaakin, ja joita jatko-osat ja TV-sarja olivat täynnä. Elokuvassa on myös turhan monimutkaisesti hankkiuduttu eroon avaruusaluksen miehistöstä (vieläpä ilman riittävän hyvää selitystä). Nämä virheet tavallaan täydentävät kokonaisuutta kuten kierot silmät missiä. Ilman niitä se olisi jokin muu elokuva, eikä sillä olisi samaa viehätystä. Ne luovat eräänlaista lapsekkuutta, joka tavallaan liittää sen yhteen Aikakoneen kaltaisten varhaisscifien kanssa (Apinoiden Planeetta on kuitenkin enimmäkseen uutta aaltoa). Pääosassa on Mooseksena ja Ben Hurina tunnettu Charlton Heston, jota ilman elokuvaa on hyvin vaikea kuvitella. Heston on loistava vanhan koulun tulkitsija, joka osaa omaleimaisella tavallaan tuoda hyvin esiin sen mistä hännen hahmossa kyse. Mahdollisesti Heston on jopa tuonut mukaan elementtejä, joita käsikirjoituksessa tai ohjaajan visioissa ei oltu huomioitu. Charlton Hestonissa on nähtävissä myös hänelle tyypillistä itseironiaa. Heston ymmärsi varsin hyvin Camp-arvonsa Mooseksena. Tästä johtuen elokuvan paras asia, eli Hestonin apinoita alituiseen solvaava ja rienaava dialogi saa aivan uuden ulottuvuuden. Heston raivoaa kuin raaväsuinen Mooses, ja elokuviins enemmän tutustuneena osaan kyllä erottaa näyttelijän roolin takaa. Apinoiden Planeetta onkin monella tapaa pelastusoperaatio, jossa onnettomuutta ei ole voitu estää mutta uhrit voidaan vielä pelastaa. Tämä tarkoittaa siis korkeintaan keskikertaisella käsikirjoituksella tehtyä loistavaa elokuvaa. Elokuvasta suorastaan näkee ponnistelut joita on tehty sen estämiseksi, ettei siitä tulisi odotettavissa olevaa farssia. Tämä kaikki vain omalla tavallaan lisää sen vetovoimaa.

11.Terminaattori 2 – Tuomion päivä (1991)

Kun olin kymmen, ikäiseni pojat pitivät kahdesta asiasta. Turtlesista ja Terminaattorista. Terminaattorin jatko.osa oli aivan uskomaton ilmiö nimenomaan lasten keskuudessa. Kun näin sen ensikertaa, en ollut nähnyt ensimmäistä elokuvaa kokonaan, sillä Terminaattorin nouseminen ilman lihoja palavasta rekasta oli liian pelottavaa (kuusivuotiaana). Tähtien Sotia ja Haamuengia lukuunottamatta Terminaattori 2 taitaa olla se useimmin katmani elokuva. Sitä piti aina pensakana katsoa kavereitten kanssa ja analysoida kaikki mitä on juuri nähty. Tietenkin sen vuorosanoja lainailtiin aivan liikaa ja täysin sopimattomissa tilanteissa. Joskus 16-17 vuotiaana kauhuelokuvat veivät scifiklassikoiden paikan parhaana ajanvietteenä, eikä Terminaattoreitakaan tullut katsottua n. Kymmenen vuoteen. Aivan liian vähän aikaa sitten (joskus viimekeväänä), ositn DVD:nä Director's Cutin, ja totesin että elokuvan vetovoima ei ollut hävinnyt mihinkään. Valtaosaa vanhoista suosikeistani olen myöhemmin alkanut vihaamaan (koska ne ovat tyhjänpäiväisiä rellestyksiä), mutta Terminaattorit ja varsinkin kakkonen muuttuvat aina vain paremmiksi. Humautettakoon tässä vaiheessa että Tuomion Päivä ei edusta molempia Terminaattoreita, sillä ykkönen on vain ihan kiva 80-luvun toimintaelokuva. Arnold Schwarzeneggerin lisäksi elokuva loistaa Linda Hamiltonin suorituksella. Hamilton opetteli jossain kahden Terminaattorin välillä näyttelemään, ja tuo T2:ssa esille jotakuinkin kaiken sen mikä Sarah Connorissa on olennaista. Hamiltonista paistaa hyvin läpi Connorille tyypillinen turhautuneisuus, joka voi syntyä vain ihmiselle jolla on maailman tärkein sanoma, mutta joka leimataan hulluksi. Robert Patric on loistava pahis. Terminaattorin päivittäminen ei ole läheskään niin olennainen osa kuin Patrickin kylmä olemus. Toki uuden Terminaattorin luominen joksikin aivan ällistyttäväksi oli pakollista, kun ”perinteinen” (joka siis oli alkujaan ihan yhtä ällistyttävä) on yksi sankareista. Samalla niin kaukaa haettu teknologia tuo mieleeni, kuinka loistava Terminaattori Villissä Lännessä olisikaan. Mainitsinkin jo Terminaattorin takaa-ajokohtaukset Ben Hur arvostelussa, ja ovathan ne jotain aivan erityistä. Sinänsä ammuskelut ja tappelut toimivat elokuvassa muutenkin, mutta jahtielokuvassa takaa-ajot ovat se varsinainen suola. Rekan pudottaminen tulvaränniin on niin uskomattoman ylilyöty tempaus jopa Hollywood actionissa, että se on suorastaan ihailtava suoritus. Kaikkein paras kohtaus on kuitenkin loppupuolella, kun Schwarzenegger kiipeää täydessä vauhdissa T-1000:n rekan nokalle ja ampuu rynnäkkökiväärillä tätä naamaan tuulilasin läpi. Se vain tuntuu niin äärimmäiseltä ratkaisulta, mutta kuitenkin vihollisen huomioiden se on välttämätöntä. Tavassa jolla tämä on kuvattu j näytelty, on jotain ennennäkemättömän coolia. Jos joku heikkous pitäisi löytää, niin tunnelma jotenkin aina rauhoittuu liikaa tilanteissa joissa suoraa toimintaa ei ole. Ensimmäisessä Terminaattorissa paras puoli oli ehdottomasti sen ahdistavuus. Terminarin pakeneminen oli lähinnä väistämättömän lykkäystä, mutta kakkosessa luodaan suunnitelmia ja jahtava terminaattori on lähinnä raiste tai hidaste sankareille. Mainittakoon vielä molempien elokuvien yksi parhaista puolista on se toimintaleffoille vieras kierous, missä sen sijaan että sankari taistelee pahoja joukkoja vastaan, joukko sankareita yrittää selvitä yhtä pahaa vastaan. Tämä asetelma on lähinnä tuttu hirviöelokuvista. T2:stahan ei ole tarkoitettu katsottavaksi yhdessä yhdessä ensimmäisen Terminaattorin kanssa. Varsinkin myöhemmin väkisin luotu Terminator universumi sotii näiden elokuvien ideaa vstan. Molemmat ovat näinäiosesti samaa tarinaa, mutta täysin eri universumeissa. Elokuvissa on ristiriitoja jotka eivät voi olla kuin tarkotuksella tehtyjä. Pelkästään tarinaa säätelevät lainalaisuudet poikkeavat toisistaan. Ensimmäisessä kaikki mitä koskaan tehdään, on osa samaa kohtaloa, mutta toisessa tulavaisuus on ihmisten määrättävissä. Eli kun ensimmäinen terminaattori lähetettiin estämään John Connorin syntymä, se itseasiassa aiheuttikin sen. Toisessa Terminaattorit aiheuttivat tulevaisuuden muuttumisen. Terminaattoreista teorisointi on toki kivaa, mutta ehkä tähän listaan voisi yrittää muutakin tekstiä tunkea. Eli se siitä.

10.M – Kaupunki Etsii Murhajaa (1931)

Olen kahteen kertaan lukenut Francois Truffaut:s Hithcock kirjan, mutta en muista sanoiko Hitchcock jossain vaiheessa M:n olevan suosikkielokuvansa. Se ei yllättäisi, sillä Hitchcock tunnetusti (ja Truffaut:n haastattelussa) sanoi pitäneensä nimenoman saklaisten kspressionistien elokuvista, joihin siis kuuluu Fritz Lang. M on Fritz Langin jännityselokuva, joka on tehty kaikesta päätellen nimenomaan Hitchcockin varhaisten jännäreiden (Lodger ja Blackmail) innoittamana. Tässä vaiheessa Hitchcock ohjasi vasta viidettä vuottaan, kun Fritz Lang luettiin jo veteraanien joukkoon. Mutta jos unohdan hetkeksi Hitchcoking ja keskittyisin itse elokuvaan. M on mahdollisesti merkittävin elokuva sitten sitten Roundhey Garden Scenen, Le Voyage Dans la Lunen ja Birth Of a Nationin jälkeen, sillä se on jotakuinkin määrittänyt elouvien valtavirran tähän päivään asti. M:n tarina ei ole ollenkaan tavanomainen. Pääosassa on lastenmurhaaja, jota jahtaavat poliisit, uhrien omaiset, rikolliset ja kerjäläiset. Jekkuna tässä siis on katsojan sympatioiden siirtäminen vastenmielisesti käyttäytyvää hahmoa kohtaan. Tämä asenneoituminen unohdetaan vain hetkeksi puolessa välillä elokuvaa, kun keskitytään seuraamaan eri tahojen tapoja etsiä murhaajaa. Lopussa kun murhaaja saadaan kiinni, ei vieläkään sallita katsojille moraalista närkästystä koska murhaaja syyllistää kiinniottajiaan; Hän tekee pahaa vastoin hyvää tahtoaan, kun häntä vainoavat ihmiset haluaisivat olla pahoja. Puolustuspuhe tulee ajankohtaiseksi aina kun joku ilmaisee halunsa omin käsin kastroida pedofiilejä. Elokuva sai aikaan innostuksen rikolliselokuvia kohtaan Amerikassa, mutta mikään Arpinaamasta myöhäisiin noireihin ei kyennyt tuomaan esiin yhtä vahvaa sanomaa moraalista; todennäköisesti koska tuotantokoodi ei olisi sallinut niin rohkeita aiheita. Myöhemmin Hitchcock ja Kubic toki sivusivat aihetta. M:ää on kutsuttaa ensimmäiseksi Film Noiriksi, mitä se ei varsinaisesti voi olla koska se on saksalainen, ja film noir oli käytännössä amerikkalainen yritys toistaa M. Paitsi että Fritz Lang oli natisen valtannousun jälkeen merkittävän nimi nimenomaan Amerikan film noir piireissä, on M:n pääosanesittäjäkin tuttu genren ystäville; Peter Lorre. Lorrehan on se mulkosilmä joka toimi mm. Humphrey Bogartin aisaparina useammankin kerran. Harva elokuva on sellainen että sitä ei voitaisi tehdä kuin elokuvana. M on sellainen. M hyödyntyää ääniä niin että ne kertovat vain yhdessä kuvan kanssa (kun amerikkalaisessa elokuvassa ääntä hyödynnettiin lähinnä runsaassa dialogissa). Monia asioita ei näytetä suoraan, vaan ainoastaan varjoina tai vihjeinä. Esimerkiksi; Miehen varjo ilmestyy julisteeseen, jonka juurella pieni tyttö leikkii. Mies ihastelee tytön palloa ja kysyy tämän nimeä. Myöhemmin näemme ja kuulemme kun tytön äiti huutaa tätä kotiin. Kadulla on pallo ilman omistajaa; Tällainen kerronta on oli jotain uutta, ja vieläkin harvoin onnistuneeti toteutettua (liian usein suoraan M:stä kopioitua). Kaksi vuotta aiemmin Hitchcockin Blackmail onnistui josssain määrin samanlaisessa kerronnassa, mutta kuten sanottua, Hitchcock opetteli ohjaajaksi katsomalla mm. Fritz Langin elokuvia. Elokuva on jo alusta asti loistava, mutta se onnistuu paranemaan koko ajan sitä katsoessa. Puolessa välissä tapahtuva jahti on melko intensiivistä katsottavaa, ”kolmiodraamoineen” (poliisit ja rikolliset jahtaavat murhaajaa, rikolliset ovat saartaneet murhaajan, mutta poliisit ovat tulossa paikalle ja rikolliset saattaisivat joutua itsekin vankilaan). M:ssä teke ensiesiintymisensä komisario Lohmann (joka nähdään myöhemmin kolmessa Dr. Mabuse elokuvassa, joista Dr. Mabusen Testamentti vuodelta 1933 on Fritz Langin ohjaama ja Lohmannin näyttelijä sama), joka herättää epäilyjä siitä mikä elokuva on innoittanut Waltarin kirjoittamaan Palmu-kirjat. Merkittävänä huonona puolena M:n näkemisen jälkeen ei voi enään suhtautua samalla tavalla Vuorenkuninkaan Luolassa-lauluun. Jos listallani on yksi elokuva jonka voisin sanoa olevan pakollinen katsottava kaikille, se on M. Tämän helpottamiseksi sen voi ilmaiseksi imuroida Internet Archivesista.

9.Armoton (1992)

Armoton on Clint Eastwoodin ehdoton huipputeos. Se on ikäänkuin western-noir jossa ei ole sankareita eikä pahiksia. Koukkuna on Clint Eastwoodin esittämän William Munnyn esittäminen itseään huijaavana moraalittomana tappaja ja juoppona. Kaikki perinteinen lännenromantiikka on näytetty sellaisena kuin se koettiin – melko ankeana. Elokuvassa Sheriffi luo oman moraalinsa saadakseen aikaan rauhan jota itse pitää ihanteellisena, huorat ovat katkeria akkoja jotka kantavat kaunaa loppuun asti, pyssysankarit ovat joko kerskujia tai juoppoja hirviöitä. Elokuvan pääjuoni kertoo Munnyn ja tämän vanhan sekä uuden ystävän epäonnisesta palkkatapporeissusta, mutta todellinen tarina on tarina vanhasta lännestä ja perisynnistä. Kerrannasas on hienoja vivahteita, varsinkin William Munnyn ja Ned Loganin (Morgan Freeman) hahmojen eroissa. Munny on vastahakoisesti menossa tapporeissulle ja vakuuttelee sellaisen syntielämän jääneen taakse. Logan lähtee lähes ilman suostuttelua mukaan vanhojen aikojen muistoksi. Kun itse tappaminen on käsillä, Ned huomaa muuttuneensa ja säälivänsä uhriaan, kun Will onnistuu tappamaan vanhalla rutiinilla. Itseasiassa tappaminen onkni ainoa asia jonka Will tekee onnistuneesti. Nedin ja Willin tekemisten lisäksi, käsikirjoitus noudattaa elokuvan tärkeintä sääntöä, jonka mukaan kaikkien tulee valehdella kaiken aikaa. Jotkut valeet kumotaan ja jotkut huomaa vain tarkkaavainen katsoja. Näitä pieniä valeita on mm. Little Billin viimeiset sanat, jossa hän viittaa talon rakentamiseen, vaikka useaan otteeseen tuodaan esin että hän oli erittäin huono timpuri. Elokuva on täynnä pieniä mielenkiinotisia viittauksia, joilla ei ehkä ole juurikaan merkitytä. Esimerkiksi Cowboy tapetaan periaatteessa koska hänellä oli liian pieni mulkku, ja Little Bill kertoo miehestä joka tapetaan liian ison mulkun vuoksi. Elokuvan lopussa William ”Bill” tappaa pienen Billin. Liekö yhteensattuma vaiko freudulaista symboliikkaa. Armoton on myös täynnä arvoituksia, alkaen aina elokuvan nimestä (Unforgiven). Kaikki 90-luvun länkkärit yrittivät kertoa jotain ”todellista” villistä lännestä, mutta vain Armoton onnistui siinä.

25. Star Wars Episode I
24. The Shining
23. Cidade De Deus
22. Jurassic Park
21. Dr. Strangelove Or: How I Learned To Stop Worrying And Love The Bomb
20. Aliens (AKA Alien 2)
19. Der Untergang (Perikato)
18. The Shawshank Redemption
17. Sen To Chihiro No Kamikakushi (Henkien Kätkemä)

16. Once Upon A Time In The West
(Sergio Leone, 1968)



"Your friends have a high mortality rate Frank."

Westernit ovat minulle vielä suhteellisen uusi tuttavuus, mutta Sergio Leonen kuvaukset ovat iskeneet eniten mitä nyt olen nähnyt. Huuliharppukostaja on Leonen paras kuvaus, tässä tunnelma kannattaa elokuvan korkeammalle kuin itse juoni, toisin kuin esimerkiksi The Good, The Bad And The Uglyssa. Huuliharppukostaja on hidastempoinen, maltillinen kuvaus romantisoidusta villistä lännestä, jossa sankareiden, viattomien ja pahiksien roolit eivät ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin voisi olettaa. Harmonica, Cheyenne ja Frank ovat tämän leffan päähenkilöt, unohtamatta tietenkään ihanaa Jilliä. Lopulta kukaan ei ole pohjimmiltaan pahis tai hyvis, kaikki ovat omaa etuaan ajavia kurjuuden ja koetteluiden riivaamia hahmoja, jotka tekevät vain sen mitä heidän täytyy päämääränsä saavuttamiseksi. Esimerkiksi Harmonica on niin sanottu päähenkilö, mutta häneltä puuttuu periaatteessa kaikki sankarin elementit, mikä tekee hänestä anti-sankarin. Hän on ihminen, jonka elämäntarkoitus on saavuttaa kosto omien menetyksien aiheuttajia vastaan.

Tunnelmaltaan elokuva on todellinen helmi, Ennio Morriconen erinomaiset musiikit (ah sitä päätunnaria) yhdistettynä Leonen kuivaan ja karuun länteen, sekä hidastempoiseen tapahtumien rytmitykseen tekevät tästä ainutlaatuisen kuvauksen. Itse kuva kertoo useammin enemmän kuin tarpeeksi ja tämän takia vuorosanojakaan ei viljellä ollenkaan niin paljoa. Jo alkukohtaus on nerokas leffassa: kolme miestä saapuvat sanaakaan sanomatta juna-asemalle, lukitsevat lipunmyyjän komeroon ja yksinkertaisesti odottavat. Palloilevat. Odottavat, odottavat ja odottavat. 20 minuuttia leffasta menee siihen että nämä miehet vain palloilevat juna-asemalla, eikä katsoja meinaa tietää mistä on kyse, kunnes juna saapuu asemalle. Loistavaa hitaan tempon käyttöä ja jännityksen kasvatusta. Summasummarum, paras western mitä olen nähnyt, juoni on moniulotteinen ja vaativa, tunnelma on erinomainen ja musiikit vieläkin erinomaisempia.

15. Terminator 2
(James Cameron, 1992)



"I need a vacation."

Tässä on myös näitä elämän suurimpia leffoja. Pikkupoikana tämä nähtiin jo ensimmäistä kertaa ja se oli silloin tajunnanräjäyttävä kokemus. Terminaattoria leikittiin omatekoisilla aseilla ja Arska oli niin cool. Mutta tässä on myös semmoinen leffa, jota kohtaan arvostus ei ole vuosien mittaan laskenut tippaakaan, elokuva on edelleen aivan yhtä hyvä kuin aikoinaankin. Tarinanhan kaikki tietävät, enkä usko täälläkään olevan ketään kuka ei tätä olisi nähnyt, joten jätetää kuvaukset lyhyeen. Piirun verran ykkösosaa parempi ja ehdottomasti Cameronin paras leffa. Aliens hyvänä kakkosena.

14. Schindler's List
(Steven Spielberg, 1993)



"This pin. Two people. This is gold. Two more people. He would have given me two for it, at least one. One more person. A person, Stern. For this."

Todellakin Spielbergin laadukkain elokuva. Hyvin koskettava ja karu kuvaus ihmiskunnan synkimmän ajanjakson seurauksista, vieläpä tositarinaan perustuva. Oscar Schindler oli (tämän elokuvan mukaan ainakin) natsipuolueen mies, joka yritti toisen maailmansodan aikaan vain itse selviytyä taloudellisesti myllerryksen keskellä. Hän perusti tehtaan ja otti halpaa juutalaistyövoimaa sinne töihin, mutta ajan kuluessa Schindlerin ajatusmaailma muuttuu, hän alkaa sääliä juutalaisia ja halveksimaan tyyliä miten heitä kohdellaan. Hän ei ikinä kerro mielipiteitään julkisesti, mutta hän alkaa salaa ja hyvin ovelasti pelastamaan juutalaisia keskitysleireiltä ja kuolemilta listaamalla heitä omaan tehtaaseensa töihin, menettäen samalla omaisuuksia ostamalla näitä työntekijöitä muilta natseilta. Elokuva kertoo hienosti Schindlerin sisällä tapahtuvan muutoksen ja toimien seuraukset joihin hän ryhtyy, tämä elokuva koskettaa katsojaa koruttomalla tavalla. Mustavalkoisena leffaa on ehkä aavistuksen raskas katsoa, mutta ainakin tehokeinona käytetty pikkutytön punainen takki kolahtaa katsojaan varmasti, leffan parhaita oivalluksia.

13. American Beauty
(Sam Mendes, 1999)



"Look at me, jerking off in the shower... This will be the high point of my day; it's all downhill from here."

Todella mahtava elokuva, joka yllättää puun takaa useammin kuin kerran kestonsa aikana. Tarina ei sinällään ole edes mikään erityinen, mutta toteutustyyli ja ne lukuisat koukut mitä tämä leffa tarjoaa ovat mitä parhaimmat. Hahmot ovat todellamielenkiintoisia, keski-iän kriisiä kokeva perheenisä joka kokee täyskäännöksen elämässään, hänen vaimonsa joka on ajautunut avioliitossaan umpikujaan ja joka arvostaa aineellista materiaa ehkä liikaakin, tytär joka ei kestä vanhempiaan, hänen kaverinsa joka perustaa elämänsä (valheelliselle) pröystäilylle ja kauneutensa korostamiselle, naapurin tyyppi, joka arvostaa elämän pieniäkin asioita ja näkee kaiken syvällisessä, filosofisessa valossa, hänen merijalkaväen isänsä joka on hyvin homofobinen (syystä joka selviää shokeeraavasti leffan kuluessa), jne. Kun nämä persoonat kolahtavat yhteen väärinkäsitysten, huonojen yhteensattumien ja salailujen myllerryksessä, niin meillä on valmiina soppa joka tarjoaa suurta viihdettä, elämän todellisten mysteerien kysymyksiä ja syvällistä filosofiaa. Kerrassaan upea leffa, jota ei ainakaan ennalta-arvattavuudesta voi syyttää.

12. The Matrix
(Andy & Lana Wachowski, 1999)



"This is your last chance. After this, there is no turning back. You take the blue pill - the story ends, you wake up in your bed and believe whatever you want to believe. You take the red pill - you stay in Wonderland and I show you how deep the rabbit-hole goes."

The Matrix oli ehdottomasti yksi 90-luvun merkittävimmistä sci-fi trillereistä, mikäli sen tuohon kategoriaan voi luokitella. Olen aina pitänyt myös Matrixin jatko-osista, mutta ykkösosan kihetovuuteen ja erinomaisuuteen nämä eivät koskaan yltäneet, joskin hyviä, erilaisia jatko-osia ne olivat. Alkuperäinen Matrix lyö katsojalle niin sanotusti luun kurkkuun esittelemällä maailman jossa me olemme vankeja, tietokoneohjelman orjuuttamia ihmisriekaleita, joilla ei ole mitään käsitystä siitä mitä todellinen todellisuus on. Todellisuudessa ihmiskunnan viimeiset rippeet käyvät epätoivoista sotaa maan uumenista koneita vastaan, jotka ovat vallanneet maan pinnan jo kauan sitten. Yksi kerrallaan ihmiset yrittävät pelastaa ihmisiä Matrixin, tämän orjuuttavan tietokoneohjelman hallinnasta todelliseen maailmaan, mutta erityisesti Morpheus niminen mies etsii miestä, jolle saattaisi kasvaa Matrixissa valta hallita kaikkea. Hän on oraakkelin ennustama valittu, joka on ihmiskunnan viimeinen toivo pelastua.

Tästä tarina alkaa. Valittu, Neo, on elänyt koko elämänsä Matrixissa, luullen tätä todellisuudeksi. Morpheus löytää Neon ja onnistuu pelastamaan hänet todelliseen maailmaan, mutta ihmiskunnan pelastus on vielä kaukana, suurten ongelmien ja vaikeuksien kohdatessa Morpheusta ja hänen ryhmäänsä jatkuvasti. The Matrix on hyvin jännittävä ja mielenkiintoinen kuvaus hieman erilaisesta maailmasta, jossa koneiden uusi rotu on ottanut vallan ravintoketjun huipulla. Taistelukohtaikset ovat nannaa (bullet time, yeah!) ja tarinankerrontaan on ujutettu sopivissa määrin filosofiaa ja elämän suuria kysymyksiä, sekä toimintaa ja jännitystä. Tähän jatko-osat eivät enää kyenneet ja siksi trilogian ensimmäinen osa on myös se paras. Aikoinaan tämä oli järisyttävä leffa, jota ei aluksi edes tajunnut, mutta iän myötä ja useampien katselujen jälkeen leffaa on alkanut ymmärtämään paremmin, eikä se ole menettänyt erinomaisuuttaan yhtään matkan varrella. Parhaita toimintaleffoja, joita olen nähnyt.

11. Fight Club
(David Fincher, 1999)



"Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. We're the middle children of history, man. No purpose or place. We have no Great War. No Great Depression. Our Great War's a spiritual war... our Great Depression is our lives."

Onhan tämä kerrassaan nerokas leffa. Pittin ja Nortonin roolisuoritukset ovat ilmiömäisiä ja koska heidän hahmot ovat niin mielenkiintoisia, nämä kaksi miestä kantavat jo yksistään leffan korkealle tasolle. Tarina on sen verran moniulotteinen, etten jaksa alkaa sitä tässä kummemmin selittämään, mutta Fight Club on malliesimerkki elokuvasta, joka alkaa täysin eri asioista mihin lopulta sitten päädytään. Vaihe vaiheelta elokuva muuttaa luonnettaan yhä utopistisemmaksi ja loppupuolen juonenkäännettä ei kukaan unohda. Mahtavaa mindtwistia. Elokuva on kuvattu varsin viihteelliseltä pohjalta, mutta mukana on myös hyvin syvällistä filosofiaa, etenkin kaikki mikä liittyy Tyler Durdeniin (Brad Pitt). Hänen ajatusmaailmansa on hyvin kiehtova ja uniikki, mies halveksii nykyisen maailman menoa, missä kaikki tarjoillaan valmiina, epätasa-arvo kukoistaa ja ihmiskunnalla ei ole mitään suurta mitä enää tavoitella. Niinpä hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja aikoo palauttaa elämän sille tasolle millä sen pitäisikin olla: tasolle jossa kaikki on tasapuolista ja alkukantaista. Tylerin mielestä nykyinen maailma on turruttanut ihmsiten mielet, mikä johtaa henkiseen ahdistukseen ja kaiken elämänilon lopulliseen kadotukseen. Shokeeraavat tapahtumat saavat ihmiset jälleen syleilemään elämänvoimaa ja arvostamaan asioita, joita on aina pidetty itsestäänselvyyksinä. Pohjimmiltaan allekirjoitan Durdenin ajatukset lähes täysin, mutta hänen metodinsa ovat erittäin kyseenalaisia tavoitteen saavuttamiseksi. Tyler onkin se suurin kantava voima tässä leffassa, ilman häntä Fight Club ei olisi mitään. Kerrassaan upea leffa täynnä viihdettä, yllättäviä juonenkäänteitä ja syvällistä ajattelua.

10. American History X
(Tony Kaye, 1998)



"So I guess this is where I tell you what I learned - my conclusion, right? Well, my conclusion is: Hate is baggage. Life's too short to be pissed off all the time. It's just not worth it."

Tästä taisinkin jo kaiken oleellisen kertoa leffa topikissa, joten jätetään nyt lyhyeksi. Sykähdyttävä kertomus uusnatsismista ja rasismin vaikutuksista niin sivullisiin kuin itse tekijöihinkin. Viha on raskas taakka joka syö ihmistä sisältäpäin ja jos sen antaa ohjata elämää, se koituu itselle todella kalliiksi tavalla tai toisella. Nortonin paras leffa.

En jaksanut linkkejä enää heitellä, sitä on niin rassaava niitä liitellä tuohon tekstiin. Jatketaan ensi viikolla.

25. Tuntematon Sotilas (1955)
24. Matrix (1999)
23. Green Mile - Vihreä maili (1999)
22. Akseli ja Elina (1970)
21. Clerks 2 - Tiskirotat 2 (2006)
20. A Bronx Tale - Jäähyväiset Kummisedälle (1993)
19. Rita Hayworth - Avain Pakoon (1994)
18. Star Wars: Episode 6 - Jedin Paluu (1983)
17. Rööperi (2009)

16. Kummisetä (1972)



Suurena khäsä nhösträ-fanina kummisetä iskee ja lujaa. Elokuva ei ole suoraa toimintaa, vaan elokuvassa keskitytään Corleone-perheen elämään ja sen vaikeuteen. Monet haukkuvat Kummisetää liian syvälliseksi, mutta Sopranos-sarjaan verrattuna nämä väitteet ovat naurettavia. ENIVEI, ei palata tuohon minun muutaman tutun väitteisiin vaan keskitytään aiheeseen. Kummisedässä eniten iskevät hahmot ja Michael Corleonen henkinen muuttuminen. Ylipäänsä A-Italialaisten elämäntapa on jo niin hieno katseltavaa, että joskus toivoisi olevan itse syntynyt 30-50 luvulle ja vieläpä A-Italialaiseksi. Hahmoista paras on tietenkin Sonny, joka on äkkipikainen ja oikeastaan ainoa perheestä jolla on (liikaa) kunnianhimoa.

15. Independence Day (1996)



The one and only. Itsenäisyyden puolesta taistellaan Amerikassa, kun ufot hyökkäävät. No okei, hyökkäsiväthän ne muuallekin maailmaan, mutta Amerikka on tässä pääasiassa. Elokuva oli ilmestyessään erittäin hienonnäköinen, joka ällistytti meikäläistä. Näyttelijät ovat nimekkäitä, mm. Goldblum, Smith, Pullman etc. Elokuva on niiiiiiiin America is everything-mentaliteettia, että se ärsyttää varmasti monia, mutta minuun se iskee. Musiikit iskevät kanssa. Eipä tästäkään sen enempää osaa kertoa :E.

14. Departed (2006)



Hieno juoni. Matt Damonin (Sullivan) esittämä henkilö saa jo pienenä kasvatusta Jack Nicholsonin (Costello) esittämältä rikollispomolta. Noh, Sullivan menee poliisikouluun ja kouluttautuu pukumieheksi asti ja näin rikollisjärjestö saa kätyrin kyttien sekaan. Samaan aikaan koulussa on myös loistavan Leonardo DiCaprion esittämä Billy Costigan, joka kuitenkin valmistuessaan saa parin kyttäpomon haukut ja joutuu salaiseen tehtävään. Hänen pitää soluttautua Costellon porukkaan. Ensin vankilaan, jotta hänen taustasta saataisiin uskottavampi. Tarinahan ei ole kuitenkaan ainutlaatuinen, sillä kyseistä on käytetty mm. jossakin japski tai kinukkielokuvassakin aiemmin, mutta siitä viis. Loistavat näyttelijät takaavat loistavan elokuvan. Eikä se Dropkick Murphysin Shipping Up To Boston vähennä tunnelmaa, ei suinkaan!

13. Star Wars: Episode 3 Sithin kosto (2005)



Päätös tälle hienolle elokuvatarinalle. Ehkä Dark Knightin jälkeen kovin elokuva, jonka olen elokuvissa käynyt katsomassa. Anakinin muuntautuminen tapahtuu nopeasti, mutta on se silti "koskettava" ja tarpeeksi synkkä. Hienot taistelut, hienot efektit.. hieno elokuva. Paras on tietenkin lopputaistelu ja itse loppu. Ei tästäkään osaa enempää sanoa, sillä kaikki tietävät tapauksen.

12. The Punisher (2004)



Latasin elokuvan summassa joskus vuonna 2004 ja heti kolahti. Itse sarjakuvahahmon tarinoita en ole seurannut niinkään tarkasti, en oikeastaan yhtään ja varmasti sen takia pidän tätä elokuvaa hemmetin hyvänä. Tarina on yksinkertainen, eikä tästä ole koitettu tehdä mitään ylihienoa. Eli, Castlen (Tom Jane) peiteoperaatiossa kuolee rikollispomo Howard Saintin (John Travolta) poika ja kostona tästä Howard tapattaa lähes koko Castlen suvun sukujuhlissa. Castle saa haulit rintaan ja räjähtää vielä laiturilta mereen, jääden kuitenkin henkiin. Tästä alkaa kostotarina.

11. Paluu Tulevaisuuteen (1985)



Zemeckisin ohjaama tieteiselokuva, jossa hieman yli-innokas proffa keksii aikakoneen. Noh, nuori Marty McFly menee katsomaan Browin keksintöä parkkipaikalle, mutta kuubalaiset tulevat hakemaan ydinainettaan takaisin aseiden laulaessa. Brown saa osuman ja Marty pakenee autolla, joka on siis se aikakone. Hän palaa ajassa vuoteen 1955, jolloin hänen vanhempansa ovat vielä nuoria ym ym. Tuttu elokuva varmasti monille. Itselle erittäin tärkeä elokuva jo tarhaikäisestä.

10. Scarface (1983)



Hieno elokuva. Kaikki tarpeellinen jo tästäkin sanottu muilta. Man who loved American Dream.. With the Vengeance.

Wankie kirjoitti:
Ja Forrest Gump on niin over-rated. ;---P

Ei muuten ole. Yhtä hyvä kuin Shawshank Redemption, ja se sanoo jotain se.

25. Star Wars Episode I: The Phantom Menace
24. The Shining
23. Cidade De Deus
22. Jurassic Park
21. Dr. Strangelove Or: How I Learned To Stop Worrying And Love The Bomb
20. Aliens (AKA Alien 2)
19. Der Untergang (Perikato)
18. The Shawshank Redemption
17. Sen To Chihiro No Kamikakushi (Henkien Kätkemä)

16. Once Upon A Time In The West
15. Terminator 2
14. Schindler's List
13. American Beauty
12. Fight Club
11. American History X
10. The Matrix

09. Star Wars Episode VI: Return Of The Jedi
(Richard Marquand, 1983)



Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä elokuva on ehkä vähän turhankin korkealla, sillä puhtaasti yksittäisenä elokuvana tämä ei todellakaan ole samaa tasoa kuin esimerkiksi American Beauty, Fight Club tai American History X. Mutta tämä on ollut aina itselleni se paras Star Wars leffa, joka summaa tämän mahtavan tarinan täydellisesti. 83 vuoden leffaksi tämä elokuva näyttää todella hyvältä, vaikea kuvitella että tuohon aikaan saatiin se lopun avaruustaistelu näyttämään niin hyvältä kuin se näyttää. Tätä leffaa on vähän vaikea arvioida yksittäisenä, sillä sen todellinen loisto tulee esiin vasta kun katsoo koko saagan viisi osaa ensin. Kohtaus missä Luke ottaa Vaderin maskin pois on oikeasti melko koskettava, se summaa koko tarinan purkkiin. Kaikki alkoi pienestä pojasta aavikkoplaneetalla ja kaikkien niiden sotien, kuolemien ja vallankumousten jälkeen tähän pisteeseen on tultu. Jokainen näyttelijä tekee loistavan suorituksen omassa roolissaan, erityisesti olen aina pitänyt Han Solosta ja Vaderista, Keisaria unohtamatta. Tunnearvoa tällä leffalla on paljon, kulkenut koko pienen ikäni osana elämääni.


08. Mulholland Drive
(David Lynch, 2001)



"Silencio..."

David Lynch on yksi all-time suosikkiohjaajistani, miehen elokuvat ovat todella yksilöllisiä ja mielenkiintoisia. Mulholland Drive on herran uudempaa leffatuotantoa, joka tuo katsojan eteen tarinan unelmista ja todellisuuden armottomuudesta. Kuten muissakin Lynchin leffoissa, koskaan ei voi oikeastaan tietää mitä itse elokuva tuo tullessaan ja Mulholland Drive vetää katsojaa ensimmäisellä kerralla taatusti nenästä. Mutta siihen ei kannata luovuttaa, sillä tämä elokuva on loppujenlopuksi erittäin selkeä ja looginen, kunhan vain ei keskity liikaa epäselviin yksityiskohtiin. Kun pitää mielessä sen, että unet yleensä ovat omituisia, niin tämän leffan juonen seuraaminen on kuin puistossa kävelyä. Se vihjeistä.

Mulholland Drive hohkaa hyvin jännittävää tunnelmaa koko kestonsa ajan. Aluksi leffa alkaa kuin mikä tahansa muukin elokuva, mutta lopussa päästään kunnolla vasta vauhtiin ja mitä sekavammaksi leffa muuttuu, sitä vahvemmaksi sen tunnelma muuttuu. Jotkin täysin leffan juonesta itrralliset kohtaukset ovat lopulta hyvin oleellisia elokuvan kannattelijoita, esimerkiksi "itkevän naisen" laulukohtaus on yksi elokuvan parhaista hetkistä, se sykähdyttää jokaisella kerralla. Tai tämä kuuluisa kahvilakohtaus, jossa Lynch näyttää ripauksen taidoistaan luoda psykologista kauhua (josta myöhemmin vielä myöhemmässä vaiheessa listaa). Vaikka Mulholland Driven tunnelma on melko ahdistava, niin Lynch pitää myös huolen että mukana on huumoria ja itseeni miehen huumori uppoaa ainakin täysin. Esimerkiksi kohtaus, jossa tämä ohjaaja yllättää vaimonsa rysän päältä, tai kun tämä palkkamurhaaja on hakemassa mustaa vihkoa ja hommat menee vähän reisille. Tunnelmat leffassa vaihtuvat useaan otteeseen, välillä ollaan komediassa, välillä kauhussa, välillä rakkaustarinassa ja välillä trillerissä. Lopulta kun leffa kuitenkin päättyy, niin katsojalla on päällimmäisenä tunteena surumielisyys ja hämmennys, ainakin ensimmäisellä katselukerralla. Juoni on nerokas, tunnelma on vahvaa, näyttelijäsuoritukset erinomaisia (erityisesti Wattsilla) ja musiikki Lynchmäisen sykähdyttävää. Lähellä ollaan mestariteosta.

07. The Silence Of The Lambs
(Jonathan Demme, 1991)



"A census taker once tried to test me. I ate his liver with some fava beans and a nice chianti."

Tässä on kenties paras jännitystrilleri mitä olen nähnyt. Tämä on suurimmaksi osakseen täysin Hopkinsin tulkitseman Hannibal Lecterin ansiota, hän on edelleen mielenkiintoisin hahmo mitä on koskaan tullut vastaan. Äärimmäisen viisas ja "sivistynyt" psykiatri, totaalisen kylmäverinen psykopaatti. Lecter ei taida tässä elokuvassa edes esiintyä kuin 15-20 minuutin ajan, mutta vaikutus on valtava. Nuoren, naiivin ja viattoman naisagentti Starlingin ja vanhan, psykologisesti ylivertaisen psykopaatti Lecterin dialogi on nautittavaa katseltavaa, hyvin erilaiset persoonat kohtaavat ja jännittynyt kemia on taattu. Erityisesti juuri sen takia, koska Starling tarvitsee väistämättä Lecterin apua Buffalo Billin nappaamiseksi, mutta Lecterin ainut intressi on saada tietää enemmän Starlingista. Lopulta Lecterillä on kaikki narut, hän jojottaa Starlingia täysin niinkuin haluaa, keskittyen Buffalo Billin nappaamiseen vaihtelevalla mielenkiinnolla, välittämättä aikatauluista tai mistään muustakaan. Hänellä on koko loppuelämä aikaa tehdä vankilassaan mitä huvittaa. Onkin jämerää, että elokuvan pahis, Buffalo Bill, jää täysin Lecterin varjoon, jonka pitäisi periaatteessa olla sivuosassa, mutta hänen persoonansa nostaa hänet yhdeksi ikimuistettavimmaksi hahmoksi elokuvahistoriassa.

06. Inland Empire
(David Lynch, 2006)



"A little girl went out to play. Lost in the marketplace, as if half-born. Then, not through the marketplace - you see that, don't you? - but through the alley behind the marketplace. This is the way to the palace. But it isn't something you remember."

Jos Mulholland Drive tuntuu vaikealta elokuvalta, niin Inland Empire on jotain aivan uskomatonta. Inland Empire yhdistää periaatteessa kolme eri todellisuutta, joista yksi on vain todellinen todellisuus ja muut unta. Se todellinen haaste katsojalla tuleekin siinä vaiheessa eteen, kun välillä nämä todellisuudet sekoittuvat keskenään ja tapahtumat esitetään epäkronologisessa järjestyksessä, jolloin on hankala saada selville, mikä tapahtui ennen mitäkin tapahtumaa. Ja koska tämä leffa kestää lähes 3 tuntia, vaaditaan katsojalta äärimmäistä venymistä ja avointa mieltä tätä leffaa kohtaan. Itse olen nyt katsonut Inland Empiren kolme kertaa, enkä vieläkään ole täysin selvillä elokuvasta. Liikkuvia osia on niin paljon, pienet yksityiskohdat voivat olla ratkaisevia vihjeitä juonen kannalta, mutta suuri osa tapahtumista lipsahtaa katsojan ohi, koska sisäistettävää ja sulateltavaa on niin paljon.

Totuus on kuitenkin se, että vaikka tästä leffasta ei tajuaisi mitään, niin se ei jätä ketään kylmäksi. Valehtelamatta tässä on kyseessä tunnelmaltaan väkevin elokuva mitä olen koskaan nähnyt: Mulholland Driven ahdistavuus on viety aivan uudelle tasolle ja tämän takia Inland Empiren voisikin helposti luokitella psykologiseksi kauhuelokuvaksi. Ensimmäinen tunti elokuvasta menee ihan normaalissa, joskin hämmentävissä merkeissä ja sen jälkeen leffa lähtee lentoon, eikä paluuta enää ole. Katsoja alkaa säikkymään, kylmät väreet kulkevat lähes jatkuvasti selkäpiissä ja säikähdyksiltäkään ei vältytä. Ahdistus valtaa mielen ja katsoja vain toivoo, että leffa olisi pian ohi, mutta ei kuitenkaan kykene lopettamaan sen katsomista. Lopulta kun elokuva huipentuu lopussa, niin katsojalla on tyhjentynyt, vääristynyt ja hämmentynyt mieli samaan aikaan. Katsoja ei teidä mitä äskeisen kolmen tunnin aikana käytännössä tapahtui, mutta se on varmaa, että ihmismielen synkissä syövereissä viimeiset kolme tuntia vierähti. Paikassa, jossa ollaan totuuden jäljillä, vailla vastauksia, seurana vain miljoona kysymystä.

Vuosikymmenen suurin mysteeri on tässä, hypätkää leffan vietäväksi ja nauttikaa ihmismielen pimeiden onkaloiden antimista.

05. Pulp Fiction
(Quentin Tarantino, 1994)



"Hey, sewer rat may taste like pumpkin pie, but I'd never know 'cause I wouldn't eat the filthy motherfucker."

Tämä lienee varmasti monen muunkin listalla. Mitäpä tästä nyt sanoisi. Tarantinon leffat ovat aina uponneet itseeni, pidän jopa Deathproofista, vaikka ei herran parhaimpiin leffoihin yllä mitenkään. Pulp Fictionissa taasen on kaikki kohdallaan: huumori, toiminta, dialogit, juoni (juonet), kaikki sulautuvat tasapainoisesti yhteen. Erityisen viihdyttävää leffassa on nimenomaan tämä niin sanottu paskan jauhaminen, täysin juonelle epäolennaista dialogia ilmenee paljon, mutta ne on tehty helvetin hienosti. Itse tarina on myös tehty hienosti, monen eri ihmisen kohtalot sivuavat ja koskettavat toisten kohtaloita, josta saadaankin Tarantinomaiseen aikahyppy tyyliin melkoisen viihdyttävä soppa aikaan. Ja näyttelijäkaarti on sen verran vahvaa, ettei monessa leffassa ole moista nähty. Mitäpä sitä muuta sanomaan, tämä on yksi kaikkien aikojen hienoimmista leffoista. En vain kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka mukamas vihaavat tätä elokuvaa.

Mahti Ankka kirjoitti:
Star Wars leffa, joka summaa tämän mahtavan tarinan täydellisesti.

Tämä on suurimmaksi osakseen täysin Hopkinsin tulkitseman Hannibal Lecterin ansiota, hän on edelleen mielenkiintoisin hahmo mitä on koskaan tullut vastaan.

Ilkeäähän toisten mielipiteistä on nipottaa (tai oikeastaan olen vain julkisesti erimieltä), mutta minkäs sille voi kun on pakko :-)

Tähtien Sodan tarinasta halusin sen verran sanoa, ettei seniin kovin hieno ole. Itseasiassa se on hädin tuskin tarina, sillä jo Imperiumin vastaiskussa se muuttui täysin eri jutuksi mitä ensimmäinen elokuva oli. Myöhemmin tulleet esiosat olivat vielä kauempana alkuperäisestä tarinasta. Ihan mielipiteenä elokuvasta sanon että Jedin Paluu on huonompi kuin edeltäjänsä, mutta parempi kuin esiosat. Huonompi se on pääosin koska siinä mukaan tuli sormista ammuttavat salamat eli maailman tyhmin ja banaalein supervoima (jostain syystä sitä on aina käytettävä - jopa Doctor Who:n viimeisimmässä joulujaksossa niitä näkee). On se silti ihan hyvä kokonaisuus.

HAnnibal Lecter on tosiaan loistava hahmo, eikä uhrilampaatkaan mikään huono elokuva ole, mutta Lecter olisi tarvinnut jonkun paremman näyttelijän. Anthony Hopkinsin vahvuus oli se että Hopkins puhuu aina kuten Lecterin voisi odottaa puhuvan, mutta oikeasti tyyppi ei osaa näytellä. Hopkins käytännössä vain lausuu vuorosanat, ilman mitään selkeää logiikkaa painotuksilla tai miettymättä yhtään miksi ne sanotaan. Hopkins (kuten ilmeisesti myös elokuvan ohjaaja) unohti täysin sen että Hannibal Lecter oli melko menestyvä psykiatri, mikä ei olisi mahdollista tyypille joka vaikuttaa tyypilliseltä potilaalta. Olen itseasiassa jo pitkään miettinyt miten loistava John Hurt olisi roolissa ollut. Hopkinsia on sinänsä turha haukkua, sillä hän tietää itsekin olevansa huono ja siksi valikoi vain riittävän hyvin kirjoitettuja rooleja.

25. Jackie Brown (1997)
24. Equilibrium (2002)
23. Star Wreck: In the Pirkinning (2005)
22. Ed Wood (1994)
21. Trzy kolory: Bialy (1994)
20. Back to the future - trilogia (1985, 1989, 1990)
19. Commando (1985)
18. Barry Lyndon (1975)
17. Almost Famous (2000)

16. James Bond - sarja (1962-)
15. Sin City (2005)
14. The Adventures of Ford Fairlane (1990)
13. Heartbreak Ridge (1986)
12. Scarface (1983)
11. Schindler's List (1993)
10. Kind Hearts and Coronets (1949)


9. American Beauty (1999)



Tämä elokuva on muidenkin listoilla näkynyt, ja minunkin listaltani se löytyy. Elokuvassa itseänikin viehättää juuri se filosofinen puoli ja se että elokuva on toteutettu taiteellisesti erittäin kauniisti. Ennen tätä leffaa en erityisemmin pitänyt Kevin Spaceystä mutta hän on tämän elokuvan ehdoton tähti ja Oscar meni täysin oikeaan osoitteeseen.

8. Il buono, il brutto, il cattivo (1966) aka. The good, the bad and the ugly



Tämä oli pitkään paras näkemäni länkkäri. Kuten Hyrkanos sanoikin, niin vaikka tämä onkin osa trilogiaa niin se toimii erittäin hyvin yksittäinkin. Elokuvahan kertoo kolmesta miehestä jotka kukin tahoillaan etsivät Etelävaltioilta varastettuja rahasäkkejä. Elokuvassa miellyttää eniten loistava musiikki, ja sen luoma eeppinen tunnelma ratkaisevina hetkinä. Sen rakenne on myös melko epätyypillinen kun yhden päähenkilön sijaan tapahtumia seurataan vuorotellen kolmen eri henkilön mukana joiden luonnetta elokuvan nimi kuvaa erittäin hyvin. Yksi on selkeästi hyvis, toinen pahis ja kolmas jotain siltä väliltä (ruma).

7. Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001) aka. Amelie



Kerrottakoon että itse olen erittäin suuri eurooppalaisen elokuvan ystävä, niin kauan kunhan ne eivät ole mitään taide-elokuvia vaan ihan todellista viihdyttäväksi tarkoitettua elokuvaa.

Amelietahan pidetään yleisesti pelkästään naisten leffana, mutta jotain siinä miellyttää itseänikin. Elokuvahan kertoo ujosta tarjoilijattaresta joka haluaa tehdä toiset ihmiset onnellisiksi. En osaa sanoa mikä muu leffassa oikein viehättää kuin Audrey Tautou ja se että se on eurooppalaisena elokuvana virkistävä poikkeus jenkkiläisten elokuvien tarjoamaan maailmankuvaan. Tällaisia elokuvia on kuitenkin massatuotannon välissä mukava katsella.

6. Terminator 2: Judgment Day (1991)



Tässä kohdassa on taas helpointa viitata Hyrkanoksen aiempaan kuvaukseen ja todeta että tämä on minusta kaikkien toimintaelokuvien kuningas. Siinä missä ensimmäinen Terminator on liian raskasta katseltavaa ylitsevuotavan synkän tunnelmansa vuoksi niin tämä leffa on äärettömän cool vielä näin aikuisiälläkin. Tämän leffan ansiosta itsestäni tuli jonkinasteinen Terminator-sarjan fani ja olen jopa katsellut T3:n leffateatterissa (monista muista poiketen pidin sitäkin leffaa hyvänä) ja tv-sarjan (vaikkakin toinen kausi oli paikoitellen huono ja loppui typerästi).

Itse leffan juonta tuskin tarvitsee selittää koska kaikki ovat nähneet sen kuitenkin lukuisia kertoja.

5. Per qualche dollaro in più (1965) aka. For a Few Dollars More



Tässä kohdassa taas minun onkin sitten mentävä hieman Hyrkanoksen mielipidettä, samoin kuin yleistäkinkäsitystä vastaan ja sanottava että tämä on minusta Spagetti-trilogian paras leffa (vaikkakin näiden kahden välillä eron tekeminen on vaikeaa, kourallisesta dollareita en ole koskaan erityisemmin pitänyt) ja samalla myöskin paras länkkäri mitä olen nähnyt. Lisäksi tämä on jo listan kolmas (ja viimeinen) elokuva jossa on pääosassa Clint Eastwood.

Leffa kertoo kahdesta palkkionmetsästäjästä, jotka joutuvat liittoutumaan jahdatessaan rikollispomosta luvattua palkkiota. Lee van Cleef on poikkeuksellisesti elokuvassa sankari, johon oli jotenkin vaikea tottua, mutta hän onnistuu roolissaan loistavasti. Hyrkanoksen suosikkinäyttelijä Klaus Kinski on myös mukana elokuvassa.

Hyrkanos kirjoitti:
Tähtien Sodan tarinasta halusin sen verran sanoa, ettei seniin kovin hieno ole. Itseasiassa se on hädin tuskin tarina, sillä jo Imperiumin vastaiskussa se muuttui täysin eri jutuksi mitä ensimmäinen elokuva oli. Myöhemmin tulleet esiosat olivat vielä kauempana alkuperäisestä tarinasta. Ihan mielipiteenä elokuvasta sanon että Jedin Paluu on huonompi kuin edeltäjänsä, mutta parempi kuin esiosat. Huonompi se on pääosin koska siinä mukaan tuli sormista ammuttavat salamat eli maailman tyhmin ja banaalein supervoima (jostain syystä sitä on aina käytettävä - jopa Doctor Who:n viimeisimmässä joulujaksossa niitä näkee). On se silti ihan hyvä kokonaisuus.

En sitä kiellä, etteikö paljon parempiakin tarinoita jopa fantasian sisältä (jos tähtien sodan nyt fantasiaksi voi luokitella) löytyisi, mutta kenties se juju piilee nimenomaan siinä, että kun tuo on leffasaaga, mikä iskee lapsesta asti ja toimii myös aikuisena. Kuten omassa tapauksessani, se tarina on kulkenut koko elämän mukana.

Mutta kyllä minusta Star Warssin tarinassa sinällään on hyvin paljon potenttiaalia, leffoissa niitä ei vain saatu puristettua ihan täysin irti. En nyt ole Episode I-III kirjoja lukenut (mikäli niitä edes on, en ole ollenkaan varma), mutta ainakin IV-VI osien kirjaversiot ovat leffoja huikeasti parempia.

Hyrkanos kirjoitti:
HAnnibal Lecter on tosiaan loistava hahmo, eikä uhrilampaatkaan mikään huono elokuva ole, mutta Lecter olisi tarvinnut jonkun paremman näyttelijän. Anthony Hopkinsin vahvuus oli se että Hopkins puhuu aina kuten Lecterin voisi odottaa puhuvan, mutta oikeasti tyyppi ei osaa näytellä. Hopkins käytännössä vain lausuu vuorosanat, ilman mitään selkeää logiikkaa painotuksilla tai miettymättä yhtään miksi ne sanotaan. Hopkins (kuten ilmeisesti myös elokuvan ohjaaja) unohti täysin sen että Hannibal Lecter oli melko menestyvä psykiatri, mikä ei olisi mahdollista tyypille joka vaikuttaa tyypilliseltä potilaalta. Olen itseasiassa jo pitkään miettinyt miten loistava John Hurt olisi roolissa ollut. Hopkinsia on sinänsä turha haukkua, sillä hän tietää itsekin olevansa huono ja siksi valikoi vain riittävän hyvin kirjoitettuja rooleja.

Olet kyllä ensimmäinen ihminen ketä olen tavannut (no en ole tavannut mutta tiedät kyllä), joka ei pidä Hopkinsin Lecteristä, omasta mielestäni se on erinomainen roolisuoristus. Hopkins tekee Lecteristä mystisen, kiehtovan, vaarallisen ja ennenkaikkea arvaamattoman (joskin äärimmäisen rationaalisen) hahmon, jonka pääkopan ajatuksia ei kukaan osaa lukea, mutta hän osaa lukea kaikkia. Kylmäverinen suoritus.

25. Tuntematon Sotilas (1955)
24. Matrix (1999)
23. Green Mile - Vihreä maili (1999)
22. Akseli ja Elina (1970)
21. Clerks 2 - Tiskirotat 2 (2006)
20. A Bronx Tale - Jäähyväiset Kummisedälle (1993)
19. Rita Hayworth - Avain Pakoon (1994)
18. Star Wars: Episode 6 - Jedin Paluu (1983)
17. Rööperi (2009)
----------
16. Kummisetä (1972)
15. Independence Day (1996)
14. Departed (2006)
12. The Punisher (2004)
11. Paluu Tulevaisuuteen (1985)
10. Scarface (1983)

9. Dumb and Dumber (1994)

Paras komedia ikinä! Jim Carreyn paras roolisuoritus ikinä! Elokuva siis kertoo limusiinikuskista ja koirientrimmaajasta, joista limusiinikuski (Jim Carrey) vie lentokentälle Mary-nimisen naisen, joka jättää matkasalkun terminaaliin. Miksi? Koska hänen miehensä on kidnapattu ja salkussa on rahat kidnappaajille. Limukuski, eli Lloyd kerkeää pelastaa salkun ennenkuin kidnappaajat saavat sen haltuun ja tästä alkaa hauska tarina, jossa Lloyd ja Harry lähtevät etsimään Marya. Enempää en kerro, ne jotka eivät ole katsoneet niin suosittelen lämpimästi.

8. Kourallinen Dollareita - Fistful of Dollars (1964)

Noh, tarviiko tästä sen enempää sanoa. Dollaritrilogiasta heikoin elokuva, mutta silti niin valloittavan hyvä. Clint Eastwood = länkkärisankari.

7. Hyvät, Pahat ja Rumat (1966)

Tästäkin on varmasti tarvittava jo kerrottu. Jokatapauksessa ensimmäisiä villilänsi-aiheisia juttuja joista kiinnostuin jo ala-asteen alkupuolella.. Bonanzan lisäksi.

6. Vain muutaman dollarin tähden (1965)

Dollaritrilogiasta mielestäni se parhain. Lee Van Cleef, Volonte ja Eastwood yhdessä ovat niin täyttä mahtavuutta, ettei tätä länkkäriä voi sivuuttaa.

5. Terminator 2 - TUUOOOMION PÄIVÄ! (1991)

Niin. Tästäkin on jo sanottu kaikki oleellinen. Terminaattori hyviksenä oli aluksi hieman epäilyttävää, sillä ykkönen iski meikäläiselle pienempänä kuin nyrkki silmään. Painajaiset olivat taattuja. Toisaalta kakkosen pahis on jo niin paha, että Arskan hyvyys ei haitannut loppupeleissä.


PS. Listan tämä oli nyt nopeasti kirjoitettu, koska pitää lähteä reissunpäälle.

Työt esteenä ja hidasteena = lievästi myöhässä oleva listaus.

25. Crash (2004)
24. American Beauty (1999)
23. Sympathy for Mr. Vengeance (2002)
22. Twelve Monkeys (1995)
21. The Twilight Samurai (2002)
20. Spirited Away (2001)
19. Braveheart (1995)
18. Joint Security Area (2000)
17. Seven Samurai (1954)

16. The Killer (1989)
15. Hana Bi (1997)
14. When The Last Sword is Drawn (2003)
13. Big Fish (2003)
12. Scarface (1983)
11. The Thing (1982)
10. Se7en (1995)



9. Tombstone (1993)
Tombstone on oman listan ykköslänkkäri. Voin kyllä suoraan sanoa, että elokuvana mm. The Good, Bad & Ugly, Once Upon a Time In The West, Rio Bravo ja A Fistfull of Dollars ovat parempia, mutta kun puhutaan suosikista, niin Tombstone vie voiton. Tombstone kertoo 1800-luvun villistä lännestä, nimensä mukaan, Tombstone-nimisestä kaupungista. Kaupunkia vaivaa rikollisjengi nimeltään Cowboys, jota pyssyjumala Johnny Ringo (Michael Biehn) ja kova pälpättäjä Curly Billy (Powers Boothe) johtaa. Seuraavaksi maankuulu ex-sheriffi Wyatt Earp (Kurt Russel), hänen kaksi veljeä vaimoineen (Sam Elliot, Bill Paxton) ja vanha ystävä Doc Holliday (Val Kilmer) muuttaa Tombstonen kaupunkiin viettämään eläkepäiviä. Pojat ovat tosiaan viettämässä niitä kultaisia eläkepäivä, eivätkä halua ottaa osaa jatkuviin taisteluihin, mutta "kaikkien yllätykseksi" he joutuvat ristiriitoihin tämän pahamaineisen vihollisjengin kanssa ja näin soppa on valmis. Elokuvan juoni ei ole kovinkaan omaperäinen, mutta tämän pakettiseikkailun pelastaa moni muu tekijä. Ensimmäisenä pitää mainita, jälleen kerran, että Kurt Russel ei (vieläkään) ole suuria suosikkejani, mutta tässä elokuvassa hän vetää elokuvauransa parhaan roolin. Toki mies on kova jätkä kuten aina, mutta tässä roolissa on tavallista enemmän syvyyttä. Toinen semi-inhokki Val Kilmer myös yllättää, sillä hän(kin) vetää minun silmissäni parhaan roolin, mitä mieheltä olen koskaan nähnyt. Kilmerin näyttelijäsuoritus tuberkuloosia sairastavana alkkis-uhkapelurina on aivan omaa luokkaa. Näiden kahden lisäksi Michael Biehnin esittämä Johnny Ringo on myös aika tapus. Ei siis yllätys, että kun Holliday (Kilmer) ja Ringo (Biehn) ottavat yhteen, nähdään silkkaa kultaa. Vielä kun erinomaisten näyttelijäsuoritusten päälle lisätään mahtipontinen musiikki, hienoja taistelukohtauksia pyssyjen kera ja erinomaista kameratyötä, ei voi muuta kuin nostaa kättä omalle 90 -luvun länkkärisuosikille.


8. Reservoir Dogs (1992)
Tuli tosiaan aiemmin mainittua, että omalla listalla on yksi Tarantinolainen ja että se ei ole Pulp Fiction. Okei, sen verran voin tunnustaa, että Pulp Fictionin käsikirjoitus on huomattavasti parempi ja elokuvan soundtrack on legendaarinen, mutta muuten Reservoir Dogs vie voiton. En ole maailman suurin Tarantino-fani, mutta karu fakta (nykypäivänäkin) on se, että mies ei osaa tehdä huonoja leffoja. Ehkä viime vuosien leffat eivät ole yltäneet 90 -luvun tasolle, mutta eivät ne missään nimessä huonoja ole olleet. Tarantinon ongelma on se, että hänellä on jumalaton fanikanta ja läjä viiden tähden leffoja. Sitten kun tulee uusi elokuva ja se on "vain" ***-**** -tasoa, niin se on "paska". Noh, samapa tuo... takaisin leffan pariin. Reservoir Dogs on mestariteos. Se on väkivaltainen, mutta hauska ja hienosti ohjattu. Itse juoni on varsin yksinkertainen. Joukko salanimillä varustettuja miehiä tekevät ryöstön, joka menee päin vittua. Ihmisiä kuolee, keikka epäonnistuu ja miehet kokoontuvat tyhjään varastotilaan miettimään, mikä meni vikaan, kenen takia ja kuka heistä on vasikka. Tämä on välien selvittelyä ja aivopähkinää parhaimmillaan. Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat aivan omaa luokkaa. Heti päällimmäisenä ylistän Steve Buscemin roolia (Mr. Pink), sillä mies on harvinaisen aliarvostettu näyttelijä, joka on ollut mukana sadoissa pakettikomedioissa, paskoissa roolissa - mutta tässä elokuvassa, mies loistaa. Michale Madsen (Mr. Blonde) ja Harvey Keitel (Mr. White) eivät petä koskaan ja molemmat vetävät aivan erinomaisesti. Kaikki muutkin ovat aivan liekeissä, eritoten Chris Penn (Nice Guy Eddie), jonka rooli elokuvassa on korvaamaton. Ja vaikka ylistän Pulp Fictionin soundtrackia, ei Reservoir Dogs'kaan petä. Little Green Bag, Hooked on a Feeling, Magic Carpet Ride, Stuck in the Middle, Coconut ja niin edelleen. Elokuvan musiikkimaailma on niin randomia, ettei tiedä mitä seuraavaksi kuullaan. Reservoir Dogs on klassikko. Toki se on väkivaltainen ja verinen... ja se sisältää myös yhden leffahistorian sairaimmista kohtauksista, missä puukko kohtaa korvan - mutta silti, Reservoir Dogs on Tarantinon paras elokuva.


7. Rear Window (1954)
Nyt sitten on sen kiintiö-Hitchcockin vuoro. Rear Window ei missään nimessä ollut helppo päätös, sillä tämän paikan olisi yhtä hyvin voinut viedä North by Northwestern (1959), Strangers on a Train (1951), Vertigo (1958) tai Psycho (1960). Omalla tavalla näistä jokainen on toistaan parempi, mutta Rear Window tulee aina olemaan oma suosikki. Elokuva kertoo valokuvaajasta, joka on loukkaantumisen vuoksi pyörätuolissa ja ajanvietoksi hän tarkkailee asuntonsa ikkunasta naapurien tekemisiä. Seuraavaksi hän uskoo nähneensä ja murhan, jonka jälkeen elokuva muuttu kolme kertaa mielenkiintoisemmaksi. Toinen varsin mielenkiintoinen juttu leffassa on se, että se ollaan kuvattu studiossa ja elokuvan kaikki tapahtumapaikat voidaan suurinpiirtein sujauttaa yhteen kuvaan. Kuullostaa aika b-leffa meiningiltä, mutta käytännössä tämä ollaan toteutettu mestarimaisesti. Muuten elokuva onkin trillerien aatelia, sillä se pitää katsojan sohvan reunalla jännittyneenä melkein kahden tunnin ajan. Tämä onkin Hitchcockin jonkinlainen trademark, sillä vaikka jännitys kiihtyy elokuvan edetessä, mies ei päästä katsojaa missään vaiheessa otteestaan. Pitää myös erikseen mainita erinomaiset näyttelijäsuoritukset, sillä James Stewart ja Grace Kelly molemmat ovat aivan omassa kastissaan - ja mikä tärkeintä, heidän yhteistyö/kemiat toimivat. Hyrkanos myös mainitsi, että musamaailma on laatukamaa ja myös itse allekirjoitan tuon. Rear Window on varmasti monelle tuttu tapaus, mutta jos se jostain syystä on jäänyt näkemättä, niin elokuva kuuluu ns. yleisleffatietoon ja sen löytää monesta paikasta alelaarista. Kymmenen euroa suuntaan tai toiseen tuo varmasti vastinetta rahoillesi.


6. Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964)
Jos Rear Window oli listan kiintiö-Hitchcock, niin samalla tavalla Dr. Strangelove on listan kiintiö-Kubrick. Elokuvia toisesta maailmansodasta ollaan tehty satoja ja mitä ns. sodanvastaisiin elokuviin tulee, niin niistä varmasi 80% kertoo toisesta maailmansodasta (The Great Dictator, Schindler's List, The Pianist, Das Boot jne.). Pelkästään tässä Kubrick eroaa muista, sillä Dr. Strangelove kertoo 60 -luvun kylmästä sodasta. Siinä on vahva sanoma... mutta silti se on erinomaista mustaa huumoria. Elokuva kertoo jenkkien ja neukkojen tulenaroista väleistä. Jenkit aloittavat sodan lähettämällä 30 pommikonetta kohti Neuvostoliiton rajaa, tottakai, ydinaseilla lastattuna. Tämän jälkeen spekuloidaan, pohdiskellaan, ihmetellään, odotellaan ja kysymyksiä riittää koko leffan ajan. Juonellisesti elokuva kuullostaa aika tylsältä tapaukselta. Myös itse mietin useampaan otteeseen, että pitäisikö kyseinen elokuva ostaa edes alelaarista - mutta onneksi, se tuli aikoinaan noukittua. Se, mikä elokuvasta tekee niin hyvän on ensinnäkin näyttelijäsuoritukset ja hyvänä kakkosena kiero, piikittelevä huumori. Kaikki hahmot ovat varsin hupaisia tapauksia, mutta pitää erikseen mainita kenraali Turgidson, majuri King "Kong", Neuvostoliiton suurlähetteliläs DeSadesky ja tottakai, hahmo yli muiden eli itse Dr. Strangelove. Dr. Strangelove taitaa olla yksi omista suosikkihahmoista elokuvissa koskaan. Peter Sellers vetää näyttelijäuransa kovimman roolin kierona, salaperäisenä, "lievästi" Natsi-Saksaan yhteyksissä olevana atomiaseiden asiantuntijana. Ja koska kyseessä on Kubrickin leffa, tottakai elokuvan ohjaaminen, leikkaaminen ja kuvaaminen on täydellistä. Kaikki ollaan millintarkkaan mietitty ja toteutettu. Kubrick oli vittumaisen pikkutarkka ohjaaja, mutta sen takia hänen elokuvat ovat teknisesti aivan omaa luokkaa. Joka tapauksessa, aivan hemmetin ässä leffa joka myös kuuluu ns. yleissivistys kategoriaan. "Mein Führer! I can walk!"


5. The Shawshank Redemption (1994)
Ei tätä voi yksinkertaisesti jättää listalta pois. Elokuva ei turhaan ole imdb:n TOP250:n #1 (tai no, vieläkin jakaa sijan Kummisetä II:n kanssa - mutta silti ykkösenä). Ensinnäkin The Shawshank Redemption osoittaa, että täydellisyyttä hipoava elokuva ei tarvitse erikoistehosteita. Leffa on harvinaisen simppeli ja siksi, se onkin niin kaunis. Elokuva kertoo syyttömästä miehestä, joka tuomitaan vankilaan. Vankilassa hän taistelee joka päivä elämästään, mutta kaksi asiaa, toivo ja elämänhalu pitävät miehen hengissä. Siinä ehkä kaksi ensimmäistä asiaa, mistä elokuva kertoo. Se kolmas juttu on ystävyys. Kaltereiden takana kaikki ovat samanlaisia eikä siviiliammatilla, sosiaalisella asemalla tai ihonvärillä ole väliä. Kun yhden ihmisen elämää seurataan, tarinankerronnalla on suuri osuus. Tässä onkin yksi parhaimmista leffoista, mitä tarinankerrontaan tulee. Sekään ei varmasti ole yllätys, että Morgan Freeman, hänen tummalla, matalalla äänellä toimii elokuvan ns. narrattorina. Itseasiassa tämä elokuva teki Freemanista kulttinarraattorin, sillä myöhemmin miehen ääntä ollaan kuultu kymmenissä eri leffoissa. Elokuvan "hyvyys" ei missään nimeessä jää juoneen ja tarinankerrontaan. Myös tässä leffassa pitää nostaa näyttelijäsuoritukset esille. Ensinnäkin pitää tunnustaa, etten ole suuri Tim Robbins-fani. Jokin tässä kaverissa ärsyttää, mutta The Shawshank Redemption on poikkeus. Robbins näyttelee elokuvan päähenkilönä, Andynä, niin hyvin että hänen hahmoon on ensinnäkin helppo samaistua ja toiseksi hänen läsnäolo joka kohtauksessa on miltei täydellistä. Robbinsin lisäksi mm. Morgan Freeman (Red), Bob Gunton (vankilan johtaja), Clancy Brown (vartijoiden johtaja), James Whitmore (Brooks) ja William Sadler (Heywood) ovat koko leffan liekeissä. Mitä muuta? Ohjaus, leikkaus, musiikki, kaikki top-notch tavaraa. Tästä loisteliaasta draamasta ei yksinkertaisesti voi sanoa mitään negatiivista ja siksi sija viisi onkin liian alhainen. Leffa voisi yhtä hyvin olla omalla listalla ykkössijalla, mutta syystä jota en tiedä, se ei sitä valtaa. Viiden tähden tavaraa, ehdottomasti.

Jos olisin ollut järkevä, olisin raapustanut kaiken valmiiksi ennen joulua. Nimittäin nyt rupesi jo todenteolla loppumaan aika kesken, jos sitä alkujaan riittävästi edes olikaan, kun joutui arpomaan tuota viidettä sijaa kolmen elokuvan kesken. Mutta pakko tämä osio oli nyt raapustella, sillä luultavasti uudenvuoden rientojen jälkeen olisin tämän homman todennäköisesti unohtanut. Nytkin pääsi lipsumaan näin myöhään. En ole tyytyväinen, mutta otan torjuntavoiton :D .

-------------------------------------------------------------------------------------

25. Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003)
24. Spirited Away - Henkien kätkemä (2001)
23. Se7en - Seitsemän kuolemansyntiä (1995)
22. Diktaattori (1940)
21. Star Wars: Episode V - Imperiumin vastaisku (1980)
20. Tuulen Viemää (1939)
19. Casino Royale (2006)
18. The Boondock Saints (1999)
17. The Wrestler (2008)
16. Felon (2008)
15. Mystic River - Menneisyyden ote (2003)
14. IP Man (2008)
13. Survive Style 5+ (2004)
12. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007)
11. The Shining - Hohto (1980)
10. Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008)

9. Terminator 2: Judgment Day (1991)
O: James Cameron. N: Arnold Schwarzenegger, Linda Hamilton, Edward Furlong, Robert Patrick



"Hasta la vista, baby." -The Terminator

Ykkönenkin voisi periaatteessa tällä listalla olla, mutta jätin sen pois noilta jäännössijoilta. Nämä kaksi Terminator-elokuvaa olivat aikamoinen osa omaa lapsuuttani ja aina kun ne televisiosta tulivat, niin minähän katsoin ne. Vaikka kieltämättä ykkösosa olikin pienen piipertäjän mielestä pelottava, aivan sama vaikka olikin pari katsomiskertaa jo takana. Mutta tämä kakkonen on yksinkertaisesti näistä kahdesta parempi ja ehdottomasti parhaimpia toimintaelokuvia ikinä. Lisäksi tämä oli myös hauska elokuva ja sisälsi muutamat hauskat quotetkin.

Elokuvasarjan kolmaskin osa kolahti pienenä Terminator-fanina, mutta TV-sarjan katsomisen lysähti kolmanteen jaksoon. Tämä uusin elokuva (Salvation) oli ihan viihdyttävä pakkaus, muttei sen kummempaa.

8. Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi (2007)
O: Tim Burton. N: Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Alan Rickman, Timothy Spall, Sacha Baron Cohen, Jamie Campbell Bower



"I can guarantee the closest shave you'll ever know." -Sweeney Todd

Varmaankin jossain 30 sekunnin kohdalla meinasin lopettaa tämän elokuvan katselun. "Mikä helevetti tämä ny on, ei ei ei" Nimittäin heti alkuun Todd luikautti pienen laulun. Kuitenkin elokuva oli niin synkkä ja se edessä siintävä kaupunki vaikutti niin kolkolta ja mielenkiintoiselta, että minä jatkoin katselemista. Ja sitten kun pääsin näiden omien aiheettomien epäluulojeni yli, niin tulihan niistä laulupätkistäkin nautittua. Tämä ei nimittäin todellakaan ollut mikään pirteä musikaali, vaan mustalla huumorilla sävytetty traaginen tarina. Eli kun puhuin synkkyydestä, niin elokuva on tosiaan taattua Burtonia, hyvässä mielessä. Elokuva on harvinaisen raaka, nimittäin veren käytön suhteen ei turhaan ole lähdetty arastelemaan. Hyvin voin ymmärtää, jos tämä on joillekin jopa liian brutaalia, itseänikin tuo jopa vähän häiritsi. Ja voi voi, kuinka mahtavasti Depp ja Bonham Carter hoitivat omat osansa. Tämä pitäisi ihan oikeasti hankkia jostain Blu-Ray -versiona. Nimittäin kolahti ja kovaa. Juonta en laiskana miehenä viitsi raapustaa, mutta heittäkäähän ennakkoluulonne syrjään ja hankkikaa tämä tuotos käsiinne!

7. Rocky (1976)
O: John G. Avildsen. N: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Carl Weathers, Burgess Meredith



"You're gonna eat lightnin' and you're gonna crap thunder!" -Mickey Goodmill

Aivan liian kauan on vierähtänyt siitä kun olen viimeksi tämän ensimmäisen ja parhaimman Rocky-elokuvan nähnyt. Itseasiassa en muuten ole edes nähnyt kaikkia jatko-osia (2 taitaa olla katsomatta), ainakin se elokuva missä Hogan on mukana, ei ole ikinä omiin silmiini osunut TV:n välityksellä. Mutta varmasti nuo kaikki olisin saanut jo katsottua, jos todella olisin halunnut ne tiirailla.

Stallone oli kypsytellyt tätä ykkösosaa kymmenen vuoden ajan ja joutui anelemaan MGM:ltä, että hän saisi itse näytellä pääosaa. Tähän aikaan hän kun oli täysin tuntematon näyttelijä. Lisäksi elokuva kuvattiin melko pienellä budjetilla ja yhdessä kohtaa rahatkin olivat jo loppua kesken ja tarinaa jouduttiin vähän viilailemaan tämän vuoksi. Lopputuloksena kolme Oscaria, sekä seitsemän ehdokkuutta. Perhanan sympaattinen ja tunteikaskin elokuva, jossa on kultainen opetus, sekä unohtumaton musiikki.

6. Yön Ritari (2008)
O: Christopher Nolan. N: Christian Bale, Heath Ledger, Aaron Eckhart, Michael Caine, Maggie Gyllenhaal, Gary Oldman, Morgan Freeman, Eric Roberts



"If you're good at something never do it for free." -The Joker

Jos minä pidin jo niistä 90-luvun Batman-elokuvista, niin ei varmaankaan tuon tiedon valossa ole yllätys, että tämä pätkä on päätynyt listallani näin korkealle. Ja tosiaan sydämessä tuntuu siltä, että tämä olisi siltikin liian alhaalla, mutta tässä kohdin se nyt seisoo. Ledger vetää kerrassaan timanttisen suorituksen psykopaattisena ja arvaamattomana Jokerina, eikä jäänyt vielä miehen kuoleman jälkeen epäselvyyksiä Oscarin suhteen. Myös Eckhart saa Tommy Lee Jonesin esittämän Two-Facen näyttämään joltain perhe-elokuvan pahikselta (....). En muuten edes ollut hahmottanut, ennen tätä postausta kuinka kova näyttelijäkaarti tässä oikein oli. Hans Zimmerin musiikki sopii jälleen hienosti tähän toimintatäytteiseen elokuvaan, jonka varmaankin suurinpiirtein koko foorumi on nähnyt. Itsellä on takana neljä katsomiskertaa ja jopa kävin ihan elokuvissa saakka tämän pätkän alunperin katsomassa, koska hype oli valtava.

Tuossa IMDB:tä katsellessa tuli huomattua sellainenkin epäkohta, että en ole Nolanin ohjaamaa Prestige-elokuvaa vielä nähnyt. Sen sijaan Memento ja Insomnia ovat plakkarissa Batmanien kanssa. Pistetään muistiin...

5. Hyvät, pahat ja rumat (1966)
O: Sergio Leone. N: Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee Van Cleef



"You see, in this world there's two kinds of people, my friend: Those with loaded guns and those who dig. You dig." -Blondie

Vaikea sanoa jotain, mitä tästä ei olisi jo sanottu. Sillä eiköhän tämä pätkä ole lähes järjestäinsä jokaisen listalla. Elokuvasta löytyy Ennio Morriconen loistava musiikki, kosolti huumoria, sekä tukuittain unohtumattomia kohtauksia. Leonea ja pääosanesittäjiä nyt tietenkään unohtamatta. Itse olin nähnyt tämän joskus pienenä lapsena ja tuossa kun vähän yli vuosi sitten katselin tämän ihan kokonaisuudessaan, niin koko ajan sieltä muistin sopukoista tulvi hajanaisia muistoja eri kohtauksista. Kolmikon viimeinen kohtaus on todellakin suorastaan eeppinen.

The Dark Knightista tuli mieleen, että nyt kun Beginsin ja tuon taas katsoi peräkkäin syksyllä, niin nostaisin kyllä Beginsin melkein paremmaksi elokuvaksi noista kahdesta. Beginsissä toiminnan ja suvantojen harmonia on balanssissa, mutta The Dark Knight on loppujen lopuksi erittäin raskasta katsottavaa, koska hengähdyspaikkoja on vain muutamia ja nekin todella lyhyitä. Liian hektiseksi tuo leffa on tehty, vaikka toimintakohtaukset onkin toteutettu tyylikkäästi.

Todella hyviä leffoja molemmat nonetheless.

EDIT. Ainiin, The Dark Knightin äänimaailmaa on myös moitittava, ei ole hyvä merkki jos toimintakohtauksissa pitää laittaa volaa pienemmälle ja rauhallisemmissa kohdissa taas kovemmalle. Jotkut räjähdykset tulevat leffassa aivan liian kovalla voluumilla ulos. Teknisiä virheitä, pienestä kiinni nekin.

Wankie kirjoitti:
Elokuvan juoni ei ole kovinkaan omaperäinen

Kaikkien aikojen vähättely. Earp vs. Cowboys taistelu on paitsi tositapahtumiin perustuva, myös kaikkein yleisin juoni lännen elokuvassa. Tombstonehan ei ollut ainoa elokuva edes 90-luvulla joka kuvasi kyseistä taistelua (itseasiassa se on nähty jopa Scifi-sarjoissa kuten Star Trek ja Doctor Who). Aiheestahan alettiin tekemään elokuvia pian Wyatt Earpin kuoleman jälkeen. Henk. koht. pidän John Sturgesin "Gunfight at O.K. Corralia paljon parempana, mutta Tombstone on myös ihan hyvä. Harmi että on vielä näkemättä My Darling Clementine, jossa Henry Fonda näyttelee Wyatt Earpia.

Triviaa: DeForest Kelley, joka tunnetaan Star Trekin lääkärinä, on näytellyt sekä Sturgesin elokuvassa että Star Trekissä hahmoja jotka joutuvat kyseiseen tapahtumaan. Star Trekissä Kelley näyttelin toki ihan Bonesia, jolle oli tavallaan annettu jonkun Cowboys-jengiläisen rooli.

Triviaa osa Deux: Tombstonessa näyttelee Wyatt Earp niminen heppu, joka on sukua elokuvan päähenkilölle. Yhteys ei toki ole ihan yhtä merkittävä kuin Geraldine Chaplin elokuvassa Chaplin, näyttelemässä omaa mummoaan.

he Dark Knightin äänimaailmaa on myös moitittava, ei ole hyvä merkki jos toimintakohtauksissa pitää laittaa volaa pienemmälle ja rauhallisemmissa kohdissa taas kovemmalle.

Se on oikeasti melko ärsyttävää, mutta valitettasti ei ainoastaan Dark Knightin ongelma. Pahimmillaan se taisi olla joskus 80-luvulla, jolloin lisäongelmana oli kohtausten ainainen pimeys. Ehkä niillä pyrittiin saamaan väki käymään teatterissa, sen sijaan että katsoisi elokuvan kotonaan.

Näemmä muuten loistava matikkapääni petti hyvin tavallisessa laskussa, ja edelliseen listan osaan tuli yksi elokuva liikaa. Siksi nyt mukana on vain neljä.

25. Aikakone
24. Arabian Lawrence
23. Rocky
22. Ben HUr
21. Nosferatu
20. Afrikan Kuningatar
19. General
18. Takaikkuna
17. Haamujengi
16. Pulp Fiction
15. Diktaattori
14. Ikiru
13. Hyvät, Pahat ja Rumat
12. Apinoiden Planeetta
11. Terminator 2
10. M
9. Armoton

8.Kellopeliappelsiini (1971)

Kellopeliappelsiini on listan pakollinen Kubrick (en siis tarkoita että kaikki sellaisen laittavat, vaan että kaikki jotka osaavat hyviä elokuvia arvostaa, laittavat ainakin yhden Kubrickin elokuvan). Temaattisesti se sopii hyvin yhteen Kubrickin edellisen elokuvan 2001:n kanssa. Muuten se on täysin erilainen. Tästä on vähän vaikea mitään kirjoittaa, koska taas on kyse elokuvasta johon suhtautuminen on aina niin subjektiivista että se pitäisi nähdä itse, jotta voisi ymmärtää mistä on kyse. Hyritän. Se on Kubrickin elokuva, joten se on automaattisesti hvä. Jos siitä et pidä siitä, vika on sinussa (itse en pidä Tohtori Outolemmestä, mutta en syytä siitä Kubrickia). Elokuvaa pidetään usein melko outoa, mutta minä en ole koskaan niin ajatellut (mikä kertonee jotain elokuvamaustani). Ensimmäistä kertaa sen nähdessäni jäin ihmettelemään nimenomaan kaikkea sitä negatiivista kohua jota se herätti; Mistä tulee ne kaikki puheet sen raakuudesta? Mistä tulee kaikki puheet sen outoudesta? Päälimmäisenä ajatuksena jäi vain kokemus hyvästä elokuvasta. Onhan se visuaalisesti erilainen, sillä sen värimaailma on monessa kohtaa liioiteltua, vähän noirien tapaan. Tosin toisissa kohdin se on hyvinkin luonnollisen harmaa. Esimerkiksi mukana on vain kolme tai neljä naista joilla on luonnollinen tukka (ei värjätty tai peruukki). Kuvauksessa on käytetty – ehkä jopa ylikäytetty – laajakulma linssiä melko liioitellusti. Elokuvassa on paljon visuaalisia viittauksia erilaisiin salaliittoihin ja vastaaviin, kuten aiemmin foorumille laittamassani kuvassa vankilan Jumalan palveluksesta. Kuten sanoin, siitä on hyvin vaikea sanoa juurikaan mitään yleispätevää – paitsi ne geneeriset kehut Malcolm McDowellin roolisuorituksesta. Sen veran vielä henkilökohtaisista kokemuksistani elokuvan tiimoilta, että se perustuu kirjaan, joka on ainoa lukemani kirja joka oikeasti hyödynsi käytössä olevaan mediaa. Lisäksi sen pornoversio A Clockwork Orgy on ainoa koskaan näkemäni pornoelokuva ja siinämielessä mielenkiintoinen että siinä oli ehkä vähemmän seksiä ja yleistä alastomuutta kuin Kubrickin elokuvassa. Kokemukseni perusteella porno on siis aika laimeaa verrattuna valtavirran elokuviin, jopa asiassa johon se keskittyy.

7.Tähtien Sota (1977)

En ole ollu siinä onnekkaassa asemassa että olisin päässyt näkemään Tähtien Sodan tietämättä sen merkittävää juonenkäännettä. Minulla oli muutama kaveri jotka olivat kovia faneja (silti minun piti lainata elokuva joltain ihan muulta, kun nämä aina kehottivat sen katsomaan). Katsoessani siis tiesin jo sen merkittävän paljastuksen joka jatko-osassa tehdään. Tästä huolimatta minua ihmetytti se, miten niin kovasti jotain leffaa fanittavat tyypit voivat olla niin väärässä niin monessa faktassa. Näistä esimerkiksi Obi Van Kenobin suhde Lukeen minulle tosin paljastui vasta muutaman vuoden päästä kun näin jatko osat (kaverit väittivät Kenobia Luken enoksi – ääliöt). Sen sijaan ymmärisn välittömästi mistä se kaikki kohu johtui. Elokuva on loistava, ja se oli ehdottomasti suosikkielokuvani (vaikken sitä koskaan tunnustanut) vuosien ajan. Vieläkin sillä on ihan sama vaikutus kuin 18 vuotta sitten. Se on lapsellinen elokuva joka kiertää sen tosiasian että katsoja muuttuu jokaisella katselukerralla – se palauttaa katsojan aina lapsuuteensa. Yleensä hyvin elokuvista nauttii aian uudella tasolla, mutta Tähtien Sodasta ei. Se on aina sama. Itseasiassa moni elokuva on muuttunut aina vain paremmaksi koska niitä oppii tulkitsemaan ja näkee niiden pienet vivahteet. Tähtien Sotaa yritin tulkita milloin mitenkin nuorempana, mutta nykyäänkin se toimii parhaiten juuri hauskana seikkailuna. Selvennyksenä kaiken toistelun jälkeen sanottakoon että tällä kertaa Tähtien Sota ei edusta trilogiaa tai sarjaa (jonka nelososa ”Uusi Toivo” muistuttaa kovasti sitä :-), vaan se on omana itsenään. Imperiumin Vastaisku jäi vain vähän listan ulkopuolelle. Lyhyeksi jää tämäkin selostus, koska suhteeni Tähtien Sotaan on hyvin pinnallinen. Se on nätti ja hauska ja sen parissa viihtyy, kunhan ei ajattele mitä Kuolemantähden energianlähteeseen oikein otettiin jäähdytysaineeksi tyhjiöstä. Ai niin, mukana Alec ”Faisal” Guinness – loistavana taas.

6.Robocop (1987)

Nyt vaihteeksi elokuva josta minulla on paljonkin sanottavaa. Jo pienenä ipanana tajusin Robocopin todellisen merkityksen. Se oli käytännössä kuvaus Frankensteinin hirviön kärsimyksestä (joskaan en osannut yhdistää sitä Frankensteiniin kuin vasta myöhemmin). Silti se on aina ollut eri tavalla hyvä. Lapsena koko ajatus cyborgipoliisista oli siistein juttu ikinä. Se voitti jopa terminaattorin. Teininä kun heräsi kiinnostus anatomiaan, se oli ennenkaikkea loistava goreleffa. Aikuisena juuri sen jo alusta asti ilmeinen psykologinen ulottuvuus tuli tärkeimmäksi. Elokuvan juonihan on itseasiassa länkkäriä, joka sattumalta sijoittuu teknologian täyteiseen tulevaisuuteen. Länkkärikliseistä mukana on melko railakas rosvojoukko, korruptoitunut pamppu, tappajana ylivoimainen supersheriffi (ED-209) ja Robocop itse on tietenkin kuolleen sheriffin haamu/muistinsa menettänyt sheriffi. Yksi elokuvan hienouksia on uutiset, joita mielellään näkisi enemmänkin supersanakrityyppisissä tarinoissa. Ne ovat paitsi hyvä oikotie selittämään ympäristön ahdistuneisuutta, myös näyttävät sen miten yhteiskunta oikeasti suhtautuisi johonkin Robocopin tasoiseen outouteen. Elokuvan ympäristö on kaikkien ”lähitulevaisuuteen” sijoittuvien elokuvian tapaan dystopinen. Detroit ei ole esitetty liioitellun loistokkaana mutta silti ränsistyneenä, vaan se on tavallinen kaupunki jonka pinnan alla on rikollisuutta ja köyhyyttä. Juonellisesti mielenkiintoinen puoli tässä on rikollisuuden kulminoituminen yrityksen vuoksi, joka suunnittelee utopian rakentamista vanhan kaupungin tilalle. Se herättää lähinnä kysymyksen, kaivataanko parempaa maialmaa, jos siihen pyrkiminen ei tuhoaisi olemassa olevaa. Huumori on elokuvassa aivan omaa luokkaansa ja ainakin minusta melko hauskaa. Tyypillinen komediapläjäys on kohtaus jossa stressaantunut kaupungintalon työntkijä on ottanut panttivankeja ja neuvottelee poliisin kanssa lunnaista (joihin kuului mm. auto joka syö ”sikana bensaa”). Jatkuva vitsailun kohde on tietenkin Robocop itse, joka luonnollisesti pitää pokkansa tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä ei tule esiin cooliutena vaan asiallisuutena ja kohteliaisuutena. Varsinainen huumorihan on siinä, että Robocop ei ole sen kummempi kylmäpää kuin muut, hän vain toimii päälimmäisen ohjelmansa mukaisesti. Robocopin pidätysmetodit ovat hauskoja. Robocopin ensimmäisiin virkatoimiin kuului kaupparyöstön estäminen talsimalla sisään ja kehottamalla ryöstäjää pudottamaan aseensa. Näihin kuului myöhemmin myös klassinen lausahdus ”laskekaa aseenne, tai tulee ongelmia”. Se on sääli että jatko-osiin yritettiin huumoria luoda tekemällä itse Robocopille huumorintaju. Onhan se verinenkin elokuva. Pitkän aikaa ainoa näkemäni versio oli elokuvatarkastamon leikkaama versio, jossa mm. Alex Murphyn (josta siis tehtiin Robocop) tappaminen oli leikattu lähs kokonaan pois. Kun vihdoin näin leikkamattoman versio, se osottautui jopa raaemmaksi kuin kuvittelin. Varsinkin myrkkyjätteessä sulata roisto on melko ikimoistoinen näky. Raakuus ei ole pelkästään visuaalista, vaan myös elokuvan maailma on raaka. Poliisit ovat ehkä jopa herkempiä ampumaan kuin rikolliset, eikä Robocopin yleisintä tapaa estää rikos – tappamalla epäilty – moralisoida mitenkään. Näyttelijöistä ainoat mainitsemisen arvoiset ovat Murphyn/Robocopin näyttelijä Peter Weller, joka valitettavasti unohtui Hollywoodin tähtitaivaalta muutaman elokuvan jälkeen (Robocopin jälkeen merkittävimmät roolit ovat olleet Alastomassa lounaassa ja Robocop kakkosessa). Kyse on kuitenkin yhdestä parhaimmista tulkitsijoista Hollywoodin historiassa. Toisena huomattavana näyttelijänä on rikollispomoa näyttelevä Kurtwood Smith, joka myöhemmin tuli paremmin tunnetuksi That 70's Show:n Red Formanina. Ei Robocop mikään täydellinen elokuva ole. Onhan sen sentään ohjannut maailman yliarvostetuin ohjaaja Paul Verhoeven (jonka muihin klassikoihin kuuluu mm. Total Recall ja muutamia laadulaan surkeita tissilefoja kuten Basic Instinct). Verhoeven onnitui lisäämään Robocopiin tissikohtauksen, joka tuntuu todella väkinäiseltä jopa 80-luvun toimintaelokuvien stantardeilla. Toki Verhoeven on osan saamastaan suitsutuksesta ansainnut jo pelkästään Robocopin myötä.

5.Dracula (1931)

Kun listaani katsoo, on ehkä vaikea uskoa että en itseasiassa juurikaan pidä vampyyrielokuvista. Kuitenkin kaksi Draculaelokuvaa on päätynyt 25 parhaan listalle. Tähän on sellainen yksinkertainen selitys että Dracula on paras leffapahin ikinä. Jopa surkeasti tehtynäkin se on ihan hyvä (no jaa, ehkei Van Helsingissä niinkään). Dart Vader, Hannibal Lecter tai edes Norman Batesin äiti eivät vedä vertoja Draculalle. Draculan hienous on silkassa pahuudessa – Dracula kaikenaikaa tekee asioita vain aiheuttaakseen harmia muille (kuten kaikki tietävät, Vampyyri juo verta, mutta ei kuole vaikka ei sitä saisi). Parhaiten Draculan koko olemus tulee esiin juuri Universalin Draculassa, joka käytännössä aloitti koko kauhugenren (mykkäaikana varsinaisia kauhuelokuvia ei ollut). Jopa niille jotka eivät elokuvasta ole kuullutkaan, Draculan arkkityyppi on Mustaan viittaan pukeutuva herrasmies joka puhuu unkarilaisittain englantia. Kaikki kiitos täsät yleensä annetaan Bela Lugosille, joka on kaikkien aikojen paras Dracula, mutta elokuva on toki muutenkin loistava. Draculan silkka pahuus tulee elokuvassa esille sangen oudossa käytöksessä. Siinä kun Nosferatussa Dracula pysytteli piilossa ja harhautti ihmisiä ruttoepidemialla, peittääkseen omat jälkensä, tässä Dracula paitsi hiipii yöllä nuorten naisten huoneeseen niin homaa myös seuraavana päivänä käydä tervehtimässä tytön perhettä naapurina. Bela Lugosin on usein sanottu tuoneen seksin Draculan hahmoon, josta ohjaaja Tod Browning on attanut kaiken irti. Elokuva on täynnä viittauksia pedofiliaan ja Dracula on nimenomaan vertauskuva siveellisempien aikkojen seksuaalisuuden tahralle. Tämä tule esiin paitsi yöllisissä makuuhuonekohtauksissa, myös Draculan ja uhrinsa perheen kanssakäymisissä. Dracula on nimenomaan vaarattomana naapurina pidetty hahmo, joka jopa oleilee kaksistaan perheen, jo kihloissa olevan, tytön kanssa. Draculan vaikutuksesta tyttö näkee pahoja unia ja myöhemmin muuttaa oman ulosantinsakin huomattavasti seksuaalisemmaksi. Itseasiassa juuri näitä samoja tehokeinoja käytettiin Manaajassakin, vaikka ne tahtovat peittyä vihreään oksennukseen. Bela Lugosi on tietenkin elokuvan ehdoton tähti. Draculassa on jo nähtävissä Bela Lugosin loistavuus näyttelijänä, mutta ennenkaikkea hän on vain oikea mies rooliin. Muut päähenkilöt jäävät pahasti sivuhahmojen Van Helsingin (jota näyttelee Edward Van Sloan) ja ennenkaikkea Dwight Fryen näyttelemän Renfieldin varjoon (1931 oli Dwight Fryen ehdoton huippuvuosi, sillä saman vuonna hän näytteli mm. Frankensteinissa ja ensimmäisessä Maltan Haukassa). Lavasteet ovat loistavia. Universalin parhaat ohjaajat, kuten Tod Browning ja James Whale, ymmärsivät hyödyntää studion puitteet niin, että epärealistiset maisemat palvelivat itseasiassa elokuvan tunnelmaa. Tässä auttoi erityisesti vaikutteet saksalaisista ekspressionistisista elokuvista. Sisätilat taas on tehty äärimmäisen yksityiskohtaisesti. Varsinkin Draculan linna on melko ikimuistettava paikka. Tätä yksityiskohtaisuutta vastaan tosin taistelee Lontoon kohtauksissa nähtävä vaeltava pahvinpala. Tod Browningin kuvaustapa on hyvin taloudellinen. Draculan jatko-osa muuttuivat eksploitaatioksi, joita mainostettiin muuttumistrikeillä ja yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Browningin näkemyksessä Draculan vain kerrotaan muuttuvan eläimiksi, eikä ole tarvetta nähdä miten se tapahtuu. Draculan ympärille luotua mytologiaa on ehkä vaikea ymmärtää näkemättä Universalin Draculaa, sillä se on luonut sitä paljon enemmän kuin Bram Stokerin kirja (banaalit pitkät kulmahampaat nähtiin vasta vuonna 1958 Brittiläisessä Draculassa, jossa Christopher Lee tekee elämänsä huonoimman suorituksen). Vain Universalin Draculan ansiosta kaikki tietävät mihin viittaa lause ”en juo koskaan... viiniä”.

Pahoittelen poisjaamiseni mutta kavi vahan liian vaikeaksi se listan teko loppujenlopuksi, aikakaan ei riittanyt.

Hienot listat on muilla tosin, monia noista olisi varmasti omaltakin listalta loytanyt. Tuo jonkun listalla olevala 'Felon' tulikin jo tilattua kun vaikutti ihan mielenkiintoiselta elokuvalta.

Pahoittelen 'a' ja 'o' 'n puuttumista.

Jau.

25. Star Wars Episode I: The Phantom Menace
24. The Shining
23. Cidade De Deus
22. Jurassic Park
21. Dr. Strangelove Or: How I Learned To Stop Worrying And Love The Bomb
20. Aliens (AKA Alien 2)
19. Der Untergang (Perikato)
18. The Shawshank Redemption
17. Sen To Chihiro No Kamikakushi (Henkien Kätkemä)

16. Once Upon A Time In The West
15. Terminator 2
14. Schindler's List
13. American Beauty
12. Fight Club
11. American History X
10. The Matrix

09. Star Wars Episode VI
08. Mullholland Drive
07. The Silence Of The Lambs
06. Inland Empire
05. Pulp Fiction

04. The Godfather
(Francis Ford Coppola, 1972)



"Never tell anyone outside the Family what you are thinking again."

Neljä viimeistä leffaa ovatkin sitten tapauksia joista olen tälläkin laudalla aika paljon puhunut, mitään yllätyksiä ei satele. Tästä leffasta kerroin aika paljon jo leffatopikissa aiemmin, mutta jatketaan samaa virttä. Coppola todisti tällä elokuvalla erinomaiset ohjaajantaitonsa, mutta hän ei ole ainut syy sille, miksi tämä leffa on niin erinomainen. Ensinäkin tätä ei oltaisi koskaan saatu aikaan ilman Mario Puzzoa, jonka tarinaan tämä perustuu (ja Viimeinen Kummisetä kirjan perusteella voin ainakin olettaa, että nämä tarinat ovat myös helvetin laadukkaita kirjaversioita) ja hän ilmeisesti oli elokuvan teossakin vahvasti mukana. Toisekseen, tässä elokuvassa on uskomattoman hyvä näyttelijäkaarti aina Al Pacinosta Marlon Brandoon ja James Caanista Robert Duvalliin. Nämä ainekset sitten sekoittuvat yhteen ja olettaa saattaa että lopputuloksena olisi syytäkin olla vain The Godfatherin kaltainen mestariteos.

Elokuva on mestariteos monestakin syystä. Jos lähdetään aivan aluksi perusasioista, kuten tarinasta ja näyttelijöiden suorituksista, niin ne ovat huippuluokkaa. Itse tarinahan ei sinällään pelasta elokuvaa, mutta vahva näyttelijäpoppoo saa paljon jo aikaan, Al Pacino ja kumppanit saavat tämän elokuvan elämään ainutlaatuisella tavalla. Marlon Brando on erinomainen vanhana Don Corleonena, hän on rakastettu, kunnioitettu ja pelätty perheenisä, mafiapomo joka ajattelee ja toimii nimenomaan inhimillisesti, mutta myös rationaalisesti ja pitkäkatseisesti. Hän ei hätiköi minkään asian suhteen ja ajaa lopulta ennekaikkea perheensä etua: hänen kaltaiselle miehelle perhe on kaikki aikessa. Al Pacinon Michael Corleone on kuitenkin se mielenkiintoisin hahmo koko elokuvassa ja hänen hahmokehitystään on suoranainen nautinto katsoa elokuvassa. Nuori mies, joka elää perheessä jonka toimia hän ei halua allekirjoittaa ja siksi lähtee vastoin perheensä toiveita sotilasuralle ja rintamalle toisen maailmansodan runtelemaan Eurooppaan. Sodan loputtua hän palaa kotiin ja joutuu väkisin, vastoin tahtoaan perhettä koskevien ongelmien keskelle ja kun veri alkaa virrata, ei Michaelille jää vaihtoehtoja: hän on lopulta viimeinen Corleone, joka pystyy pelastamaan perheensä maineen, kunnian ja ennenkaikkea mafia-aseman muiden tahojen kynsistä. Hänestä tulee kuin vahingossa uusi Don hänen isänsä kuoltua ja tästä alkaa Michaelin matka kohti synkkiä aikoja. Uskomattoman hieno ja ironinen hahmonkehitys, jonka Al Pacino vetää kunnialla läpi.

Yksi hyvin merkittävä seikka tämän leffan erinomaisuudelle on myös elokuvan dynamiikka ja tempo, sekä kokonaisuus. Leffan elinkaari on kokonaisuutena erinomainen taidonnäyte Coppolalta. Elokuva alkaa ytimekkäästi ytimekkäällä lauseella, mitään turhaa ei ole ängetty missään vaiheessa mukaan. Vaikka elokuva on kolme tuntia pitkä, se esittää tapahtumien kulut ja juonenkäänteet niin tiiviisti ja sulavasti kuin vain toivoa saattaa. Kiirehtimistä ei ole, mutta ei ole myöskään turhia joutavuuksia, kaikki mitä leffassa tapahtuu kuuluu olla leffassa mukana. Ja kun lopulta leffa pääsee loppukohtaukseensa, niin koko homma sulkeutuu hienosti. Selkeä ja jämäkkä aloitus, selkeä ja jouheva tarinankerronta, sekä selkeä ja jämäkkä lopetus, siinä meillä on täydellinen ohjaustyö Coppolalta. Kermana kakun päälle vielä suorastaan huikeat leffamusiikit, niin meillä on kokonaisuus, joka ei yksinkertaisesti voisi olla enää parempi. Klassikko ilman mitään epäilyksiä ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista.

03. The Godfather Part II
(Francis Ford Coppola, 1974)



"If anything in this life is certain, if history has taught us anything, it is that you can kill anyone."

Kummisetä I on kaikinpuolin täydellinen elokuva, mutta II on henkilökohtaisesti vielä piirun verran parempi. Periaatteessa tässä elokuvassa on hyvin samat elementit mukana kuin ykkösosassa, joten en lähde samoja juttuja enää toistamaan, mutta kerrottakoon ne seikat, mitkä tekevät tästä jopa ykkösosaa vahvemman elokuvakokemuksen. Okei, tämä elokuva ei pääse täysiin oikeuksiinsa, mikäli ei ole nähnyt ykkösosaa, joten siinä mielessä on epäreilua asettaa tämä ykkösen edelle, koska II on riippuvainen edeltäjästään. Aloitetaan kuitenkin niistä eroavaisuuksista ykkösosaan nähden: ensinäkin tämä elokuva ei ole rytmitykseltään ja tarinankerronnaltaan yhtä jouheva ja looginen kuin ykkösosa, mutta en näe tätä heikkoutena. Tässä elokuvassa ei ole yhtä jämäkkää aloitusta, eikä yhtä selkeää lopetusta, tässä elokuva alkaa kesken tapahtumien ja se loppuu jättäen katsojan janoamaan lisää. Myöskin nämä ajoittaiset aikahypyt Vito Corleonen nuoruuteen rikkovat itse kuluvaa tarinaa, mikä tekee tästä elokuvasta epätasaisemman kuin ykkösosan. Mutta nämäkään eivät ole heikkouksia, vaan Kummisetä II on saanut tehtyä näistä asioista selkeästi oman vahvuutensa.

Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että ykkösosaan nähden epäloogisempi tarinankerronta tekee tästä elokuvasta arvaamattomamman ja täten jännittävämmän kokemuksen. Periaatteessa missään vaiheessa katsoja ei tiedä mihin elokuva lopulta päätyy, toisin kuin ykkösosassa jossa kaikki oli melko selkeää. Molempien elokuvien tarinankerronta on erinomaista, vaikka ne ovatkin erilaisia. Jotkut tohtivat silloin tällöin nillittää siitä miten turha sivujuoni tämä Viton nuoruuden seuraaminen on, mutta omasta mielestäni se tukee olemassa olevaa tarinaa erinomaisesti antaen Corleonen perheen elämälle huimasti lisää syvyyttä. Lisäksi Coppolan erinomainen ohjaustyö saa nämä vaihdokset tarinoiden välillä näyttämään todella hienoilta, tavallaan kuin tarinoiden tapahtumat sivuaisivat toisiaan, vaikkakin Viton ja Michaelin elämät ovat kulkeneet hyvin erilaisia reittejä. Ja ehkä se onkin pointti, kertoa miten elämä ei kohtele saman polun tallaavia henkilöitä tasapuolisesti. Michaelin taival Corleonen mahtimieheksi on kivistä ja vihantäytteistä, kun taas hänen isänsä loi imperiuminsa rakkauden ja kunnioituksen siivittämänä.

Tästä pääsemmekin siihen tärkeimpään seikkaan, mikä tekee tästä elokuvasta paremman kuin edeltäjänsä: tunnelma on tässä niin paljon vahvempi. Kummisetä II on paljon synkempi elokuva kuin I ja juuri se viehättää itseäni. Ykkösosassa nuoresta Michaelista tulee kohtalon pakottamana mafiapomo ja kakkosa keskittyy kertomaan, miten tuosta mafiapomosta tuli mies, joka menetti otteensa elämän tärkeisiin asioihin, josta tuli katkera ja paatunut aviomies sekä mafiapomo, ja joka huomaamatta kadotti sisäisen rakastavan miehensä ja antoi vallan luomalleen hirviölle. Al Pacino tekee uransa huikeimmat roolisuoritukset juuri tässä elokuvassa, kuten esimerkiksi kun hänen vaimonsa kertoo abortistaan (herranjestas sitä vihan määrää Michaelin kasvoilla) tai peräänkuuluttamaani elokuvan lopetusta, jossa näemme synkkyyteen ja katkeruuteen kadonneen, vanhentuneen Don Corleonen. Tuo lopetus on edelleen leffahistorian hienoimpia, vaikka se ei ole looginen ja selkeä kuten ykkösessä, niin se on siitä huolimatta erinomainen ja oikeastaan ainut järkevä tapa lopettaa tämä elokuva.

Pähkinänkuoressa: tarinankerronnaltaan varsin erilainen (mutta aivan yhtä hyvä, ellei jopa parempi), tunnelmaltaan väkevämpi, hahmokehitykseltään parempi ja näyttelijäsuorituksiltaan vähintään tasavertainen ykkösosaan nähden. Synkkä, väkevämpi tunnelma on lopulta kuitenkin se, mikä nostaa tämän ykköstä korkeammalle (sekä lopetus). Mestariteos, ilmiselvää.

02. Kill Bill (vol I & II)
(Quentin Tarantino, 2003 & 2004)



"That woman deserves her revenge...and we deserve to die. But then again, so does she. So I guess we'll just see, won’t we?"

Koska olen aina katsonut Kill Billin molemmat osat yhdeksi elokuvaksi, niin laitan ne myös yhdeksi elokuvaksi. Vol 2 kun ei periaatteessa ole mikään jatko-osa, tämä on vain elokuva joka on jaettu kahteen osaan. Jos jollakin on ongelmia tämän kanssa, niin haastakaa oikeuteen. Minulla oli erittäin paljon vaikeuksia päättää laitanko tämän ykköseksi vai sen mikä siellä nyt on. Periaatteessa kaikki top-4 elokuvani ansaitsevat ykköpaikan, mutta kilpailu oli erityisen kovaa kahden viimeisen kohdalla. Siispä tämä ei ole mikään ultimaattinen totuus mistään, ensi viikolla Kill Bill saattaa olla ykkösenä, mutta viimeisiin muistikuviin pohjaten mennään nyt näillä.

Olen ollut ensikatselusta lähtien heikkona Kill Billeihin. Tiesin jo tuolloin, että nyt on kyseessä jokin elämää suurempi elokuva. Nämä kaksi osaa mudostavat noin 4 tunnin kokonaisuuden, joka hakee vertaistaan missä tahansa, milloin tahansa. Syitä Kill Billin ylivertaisuuteen on moniakin, joten aletaan purkamaan. Aluksi täytyy mainita jälleen itse tarina ja tapa millä se on tuotu ilmi, miten näyttelijät tuovat siihen syvyyttä ja miten ohjaus luo siihen omaa taikaansa. Heti elokuvan ensimmäinen kohtaus on suorastaan mykistävä: mustavalkoisella ruudulla näkyy puolikuoliaaksi hakattu itkevä nainen, joka on morsiuspuvussa. Näkymättömissä on miehen askeleet ja ääni, jotka kertovat naiselle hänen viimeisiä sanojaan joita hän tulee koskaan kuulemaan: käy ilmi, että nainen on tehnyt miehelle jotain kamalaa ja kun nainen sanoo "It's your baby", laukeaa miehen ase ja veri roiskahtaa naisen päästä, jonka jälkeen katsoja jää katselemaan "kuolleen" naisen lattialla makaavaa tummaa hahmoa, samalla kun Nancy Sinatran hypnoottinen Bang Bang soi taustalla. FUUUUUCK! Jumalauta, näin aloitetaan leffa! Ja erinomaisuutta korostaa vielä se, että seuraava kohtaus alkaa siitä, kun tämä samainen nainen ajaa Pussy Wagonilla talon pihaan. Katsoja ei tiedä mitä tapahtuu, onko kyseessä menneisyys vai tulevaisuus ja mitä leffa tarjoaa seuraavakaksi. Ainoa asia mikä on varmaa on se, että katsojan huomio on keskittynyt nyt täysin leffaan, sitä suorastaan janoaa saada tietää tapahtumien kulku. Mikään elokuva ei ole koskaan saanut yhtä vahvaa reaktiota minussa heti ensiminuuteilla.

Tämä on Tarantinon vahvuus ohjaajana: hän osaa kertoa tarinan epäkronologisessa järjestyksessä niin hienosti, että katsoja pysyy kaikenaikaa jännityksessä ja juuri Kill Billissä tämä korostuu vahvimmin kaikista hänen elokuvistaan. Koko elokuvakokemus on sidoksissa hyvin vahvasti tähän aikahyppelyyn, mikä pitää katsojan otteessaan aivan loppuun asti. kerrottakoon se tarina nyt lyhyesti tässä välissä: tämä ammuttu nainen on siis "Kiddo" ALIAS "The Black Mamba" (Uma Thurman), mystisen miehen, Billin (David Carradine) organisoiman ammattitapporyhmän jäsen, ryhmän joka tekee palkkamurhia ympäri maailmaa. Nyt Kiddo on tehnyt kuitenkin jotain kamalaa ja Bill ampuu hänen päänsä tohjoksi, mutta nainenpa pysyy hengissä, vaipuu neljäksi vuodeksi koomaan ja herättyään lähtee kostoretkelle entisiä työtovereitaan ja Billia vastaan, tarkoituksenaan tappaa kaikki jotka olivat osallisena hänen tulevan aviomiehen, ystävien ja syntymättömän lapsen murhaan. Tokikaan tarina ei ole näin mustavalkoinen, Kill Bill esittelee matkan varrella yhden jos toisenkin yllätyksen, jotka muokkaavat tarinaa ja tekevät siitä mielenkiintoisen.

Kuten odottaa saattaa, näyttelijät ovat tässä leffassa ensiluokkaa ja Tarantinon visioiden alla he saavat tässä elokuvassa huikeita aikaan. Suosikki naisnäyttelijäni Uma Thurman (sex!), karismaattinen David Carradine, loistelias Lucy Liu, helvetin cool Michael Madsen ynnä muut tekevät tästä elokuvasta varsin ainutlaatuisen erinomaisilla näyttelijäsuorituksillaan. Kaikilla on mielenkiintoiset persoonat, joiden joitain osa-alueita on vedetty sopivalla tavalla (ja tarkoituksella) överiksi. Buddin ja Billin (veljekset) välinen kemia on hienoa katseltavaa kaikessa kitkassaan, mutta potin vie kuitenkin nimenomaan Kiddon ja Billin välinen viha-rakkaus-suhde (sanan äärimmäisessä merkityksessä), joka pääsee täyteen loistoonsa elokuvan lopussa.

Itse tarina on ehkä vähän läppä överiytensä takia, mutta Tarantinon käsissä se on kaikinpuolin äärimmäisen viihdyttävä, mutta myös syvällinen ja koskettava, siihen pitää vain asennoitua oikein. Ja jos lähdetään puhumaan elokuvan tunnelmista ja tyyleistä, niin niitä löytyykin sitten vahvasti kirjavasta spektristä. Kill Bill on ylivedettyä väkivaltamättöä samuraihenkeen, Kill Bill on ihmissuhdedraamaa parhaimmillaan ja äärimmäisimmillään, Kill Bill on tarinaa gansteri/palkkasoturi elämästä, Kill Bill on itämaista animea, Kill Bill on tarina ristiretkestä, jonka matkaajaa ajaa eteenpäin vihan, rakkauden ja kostonhalun väkevä liitto. Eri leffagenrejä sekoitellaan hävyttömän tyylikkäästi juuri sopivasti överiksi vedettynä, mikä tekee näistä Tarantinon luomia pastisseja kyseisiä tyylejä kohtaan. On lähes hämmästyttävää, miten hienosti Tarantino yhdistää Kill Billissä komedian, splatterin, toiminnan, draaman, animen ja jännityksen. Ymmärrän että tällainen soppa on joillekin liikaa, mutta itse nautin siitä täysin siemauksin. Vielä kun se tarina tosiaan on erinomainen, se kerrotaan helvetin hienosti ja näyttelijäsuoritukset ovat häikäiseviä, niin en voi kuin sanoa tätä mestariteokseksi. Tomintaa ja dialogia (loistavaa sellaista) on juuri sopivassa suhteessa ja kun tähän lyödään vielä kerrassaan huikaisevat ja monipuoliset musiikit, niin alkaa olla valmista kauraa. Minulla ei yksinkertaisesti ole mitään huonoa sanottavaa kokonaisuudesta, joka tunnetaan nimellä Kill Bill. Jäljittelemätön mestariteos ja ehdottomasti Tarantinon kruununjalokivi.


-----


Jeejee, ensi viikolla numero ykkönen. Menee vähän nämä kärkipäät hypettämisen ja markittamisen puolelle tekstin osalta, mutta niin kai pitääkin.

25. Jackie Brown (1997)
24. Equilibrium (2002)
23. Star Wreck: In the Pirkinning (2005)
22. Ed Wood (1994)
21. Trzy kolory: Bialy (1994)
20. Back to the future - trilogia (1985, 1989, 1990)
19. Commando (1985)
18. Barry Lyndon (1975)
17. Almost Famous (2000)

16. James Bond - sarja (1962-)
15. Sin City (2005)
14. The Adventures of Ford Fairlane (1990)
13. Heartbreak Ridge (1986)
12. Scarface (1983)
11. Schindler's List (1993)
10. Kind Hearts and Coronets (1949)

9. American Beauty (1999)
8. Il buono, il brutto, il cattivo (1966)
7. Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001)
6. Terminator 2: Judgment Day (1991)
5. Per qualche dollaro in più (1965)

4. Cidade de Deus (2002) aka. City of god



Tämä olikin jo ainakin Mahti ankan listalla jo aiemmin. Hienoa siis että en ole ainoa joka on tämän nähnyt ja pitänyt.

Elokuva tosiaankin perustuu tositapahtumiin, sijoittuen Rio de Janeiron slummeihin 60-80-luvuilla. Elokuva kertoo valokuvaajaksi haluavasta Buscapésta (jonka hahmo perustuu Paulo Linsiin jonka kirjaan elokuva perustuu) ja rikollisjengin johtajaksi kasvavasta Zé Pequenosta ja siitä millaisiin hirveyksiin nuoret kykenevät kun he näkevät väkivaltaa jo pienestä pitäen. Samalla elokuva on myös hieno kuvaus siitä miten rankkaa elämä slummeissa on.

Tämä brasilialaiselokuva on siitä erikoinen, että se oli vuonna 2004 (koska ilmestyi Yhdysvalloissa myöhemmin) ehdolla neljän Oscarin saajaksi, joista se ei valitettavasti voittanut yhtään, mutta ei vuotta aiemmin päässyt viiden ehdokkaan joukkoon parhaan ulkomaisen elokuvan sarjassa.

3. The Princess Bride (1987)



Tämä on muistaakseni Areksen suosikkielokuva, ainakin sen perusteella mitä hän joskus vuosia sitten foorumilla kirjoitti. Ei aivan suotta, loistava elokuvahan tämä on.

Tämä on sekoilukomedioiden parhaimmistoa, joka jokaisen painifanin tulisi nähdä jo siksi että siinä on mukana Andre the Giant, joka vieläpä esittää painijaa elokuvassa (kekseliästä). Elokuvahan kertoo siitä että Prinsessa ja tallirenki rakastuvat toisiinsa, mutta prinsessa väärinkäsityksen vuoksi lupautuu menemään naimisiin prinssin kanssa. Tämähän ei toki käy päinsä rengille ja siitähän syntyy sitten monenlaisia hauskoja ja vähemmän hauskoja tilanteita.

2. The Blues Brothers (1980)



Melko komediapainotteinen listan kärkipää jatkuu. Tämä musiikkikomedia kertoo kahdesta vankilasta vapautuvasta muusikkoveljeksestä jotka haluavat pelastaa orpokodin jossa kasvoivat.

Kuten aiemmin sanoin niin yleensä en erityisemmin välitä musiikkielokuvista. Esimerkiksi sinänsä loistava Pieni kauhukauppa meni hieman pilalle musiikkinumeroiden takia. Tässä Blues Brothersissa musiikki ei sen sijaan haittaa välissä yhtään, eikä myöskään vie liikaa huomiota itse elokuvan tarinalta. Tai vaikka veisikin niin leffan soundtrack on sen verran loistava että se ei haittaa yhtään.

Elokuva teki Dan Aykroydista tähden, John Belushihan oli sitä jo ennestään. Belushin kuolema taas sai elokuvalle kulttistatuksen. Elokuvan ansiona on myös Monien mustien muusikoiden (James Brown ja Aretha Franklin etunenässä) uran elvyttäminen. Ja se loistava musiikki.

--------

Ensi viikolla nähdään sitten se mikä elokuva on listan ykkösenä. Tämä lista tosin luultavasti vei jännityksen jo monelta, koska ainakin irkissä on tullut elokuvista keskusteltua sen verran että jotkut varmaan arvaavat mikä siellä ykköstilalla odottaa.

Eikö Hyrkanos ole muuten nähnyt Caligulaa? Sitähän voisi sen seksin määrän puolesta pitää jo melko lailla pornoleffana. Kun kerran pidät Kellopeliappelsiinista niin varmaan pitäisit Caligulastakin.

Tirkka kirjoitti:
Eikö Hyrkanos ole muuten nähnyt Caligulaa? Sitähän voisi sen seksin määrän puolesta pitää jo melko lailla pornoleffana. Kun kerran pidät Kellopeliappelsiinista niin varmaan pitäisit Caligulastakin.

Olen nähnyt, enkä pitänyt. Usienhan muuten valitellaan nimenomaan niistä HC-pornokohtauksista, mutta sanon niiden puolustukseksi, että ne olivat Caligulan ainoat kohtaukset joiden aikana kuvotus ei ollut aivan ylivoimainen. Caligula on aivan uskomattoman ällöttävä ja vastenmielinen elokuva. Ihmeellistä että siihen niin nimekkäitä näyttelijöitä on saatu. vielä ihmeellisempää on että elokuvassa jossa mies juotetaan täyteen viiniä ja viini valutetaan viiltämällä vatsa auki, kaikkien iljettävin asia on Malcolm McDowellin peukalotanssi. McDowell on itse useaan otteeseen valittanut sitä kuinka elokuva pilattiin täysin irtonaisilla seksikohtauksilla, mutta mietinpä että mitä hän luuli tapahtuvan kohtauksessa jossa Caligula työnsi nyrkkinsä häissä sulhasen perseeseen.

En muuten pidä Kellopeliappelsiinistakaan sen roisiuden vuoksi. Se on Kubrickin elokuva, joten se on pakostikin jollain tasolla hyvä. Vähän ihmetyttää tuo oletus että jostain Kubrickin elokuvasta pitäminen tarkoittaa että pystyisi edes pitämään mistään Tinto Brassin tekeleestä :-)

Lähinnä ajattelin sitä että minulle on jäänyt mielikuva että nuo kaksi olisivat samankaltaisia elokuvia. Kellopeliappelsiinia en tosin ole nähnyt koskaan kunnolla, mutta tällainen mielikuva kuitenkin. Vielä kun molempien pääosassa on sama henkilö...

Eipä se Caligula kyllä minunkaan mielestäni mikään kovin hyvä elokuva ole. Tämä siitä huolimatta että elokuvan aihe on sellainen että siitä saisi aikaan mielenkiintoisenkin elokuvan.

25. Crash (2004)
24. American Beauty (1999)
23. Sympathy for Mr. Vengeance (2002)
22. Twelve Monkeys (1995)
21. The Twilight Samurai (2002)
20. Spirited Away (2001)
19. Braveheart (1995)
18. Joint Security Area (2000)
17. Seven Samurai (1954)

16. The Killer (1989)
15. Hana Bi (1997)
14. When The Last Sword is Drawn (2003)
13. Big Fish (2003)
12. Scarface (1983)
11. The Thing (1982)
10. Se7en (1995)

9. Tombstone (1993)
8. Reservoir Dogs (1992)
7. Rear Window (1954)
6. Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964)
5. The Shawshank Redemption (1994)


4. Oldboy (2003)
Okei, elikkäs Oldboy. Oldboy on Vengeance-trilogian keskimmäinen ja paras osa. Koko trilogia on erinomainen ja jokainen osa on toistaan ainakin yhdellä osa-alueella parempi - mutta kokonaisuudessaan Oldboy vie potin. Heitetään nyt vaikka esimerkkinä, että Sympathy for Mr. Vengeancessa on paras tunnelma, kun Sympathy for Lady Vengeance on muita visuaalisesti kauniimpi. Mr. Vengeancen jatkuva hiljaisuus ei kumminkaan uppoa kaikkiin ja Lady Vengeancessa taas juoni on ehkä liian kiemurainen - kun taas, Oldboy on tasavahva ja hyvä kaikessa. Elokuva on (ainakin minulle) Chan-wook Parkin ykkösteos ja paras elokuva, joka on koskaan kauko-idässä tehty. Oldboy on draamaa täynnä oleva trilleri, jonka seuraaminen on yhtä palapeliä. Elokuva kertoo Oh Dae Susta, joka on matkalla kotiin viettämään tyttärensä syntymäpäiviä - mutta häviää matkalla kuin tuhka tuuleen. Seuraavaksi mies herää kodikkaasta sellistä, minne hänet lukitaan viideksitoista vuodeksi. Viidentoista vuoden aikana mies treenaa ja psyykkaa itseään, kunnes loppujen lopulta pääsee karkuteille ja vapaus tuntuu paremmalta kuin koskaan. Vapauden jälkeen miestä vaivaa tasan tarkalleen yksi kysymys: Miksi? Eli, miksi mies lukittiin vankilaan viideksitoista vuodeksi ilman syytä - ja tätä sitten leffassa aletaan ratkomaan ja pohtimaan. Juonen kehityksellä ja tarinankerronnalla on erittäin suuri osa elokuvassa - ja niihin todella ollaa satsattu. Elokuva on kuvattu päähenkiön silmistä ja siksi päähenkilöön on helppo samaistua. Kaikki mitä mies tekee tuntuu tavalla tai toisella aidolta. Muutenkin elokuvan päähenkilön roolia esittävä Min-Sik Choin suoritus on aivan omaa luokkaa. Mies vetää antaumuksella koko leffan, alusta loppuun ja tyylillä. Ehdottomasti yksi parhaimpia näyttelijäsuorituksia koskaan. Juonen, tarinankerronnan ja päähenkilön lisäksi pitää nostaa esille elokuvan visuaalisuus. Elokuva on kuvattu, ohjattu ja leikattu pirun kauniisti. Elokuvan visuaalinen ilme on aivan käsittämätön ei-Hollywood tuotannoksi. Muutenkin Oldboy rikkoo rajoja, sillä se oikeasti on pirun härski ja karu. Sen huomaa jo elokuvan alkumetreillä, kun päähenkilö pakenee vankilasta ja hakkaa n. kymmenen miehen kasaa vasaralla... tosin, tämäkään ei vielä ole mitään loppuhuipennukseen verrattuna, joka tulee aivan puskasta ja räjäyttää katsojan mielen. Enempää en elokuvaa jaksa mainostaa/ylistää. Pelkästään hyvä syy elokuvan katsomiseen on Chan-wook Park, sillä miehen uraputki erinomaisten elokuvien kanssa on käsittämätön. JSA -> Mr. Vengeance -> Oldboy -> Lady Vengeance -> Three Extremesin 2/3 ja niin edelleen. Tässä elokuva, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.


3. Cidade de Deus (2002)
Myös allekirjoittanut liittyy tähän kerhoon. Cidade de Deus on elokuva, joka kertoo Rio de Janeiron slummeista, sen jengeistä ja huumeista. Cidade de Deus on myös siinä mielessä mielenkiintoinen elokuva, että näyttelijäkaarti on seulottu Rion "oikeista" slumminuorista. Näiden slummipoikien/miesten roolisuoritukset pesevät ties kuinka monet Hollywood-suoritukset, helposti ja 100-0. Samaa konseptia käytettiin myös viime vuonna, kun Danny Boylelta tuli ulos Slummien Miljonääri ja näyttelijäkaarti, Cidade de Deuksen tavoin, kaapattiin Intian slummeista. Ainoa ero näiden välillä on se, että Slummien Miljonääri tuotti satoja miljoonia ja nämä slumminäyttelijät eivät saaneet palkkioksi kuin haistavittu-summan, kun Cidade de Deus ainakin yritti jakaa elokuvan tuottoja kaikille näyttelijöille tasapuolisesti ja rahaa meni myös slummien kunnostamiseen. Elokuvan juoni keskittyy Rocket-nimiseen valokuvaajan alkuun, joka yrittää päästä slummeista ulos ilman laittomuuksia. Rocket on periaatteessa leffan ainoa "hyvis" ja jonkinlainen arkisankari, mutta onneksi tilaa ollaan annettu myös muille hahmoille. Elokuvassa nähdään erilaisia persoonia, aivan laidasta laitaan ja se tekee tästä pätkästä varsin freesin ja autenttisen. Elokuvan on erilainen tapaus. Tunnelma on jatkuvasti katossa ja tarinankerronta hipoaa täydellisyyttä. Myös tämä elokuva rikkoo rajoja, sillä se on väkivaltainen, härski, brutaali ja ennen kaikkea tabu. Käsikirjoitus on erinomainen, vaikka se onkin "Tarantinomainen" sen episoodimaisella tarinankerronnalla. Monesti tämänkaltainen jatkuva heittely menee överiksi, mutta Cidade de Deuksessa se toimii. Käytännössä episoodimainen tarinnakerronta tarkoittaa sitä, että esim. ensiksi kerrotaan yhdestä henkilöstä, sitten leffa pysähtyy kertomaan toisen henkilön tarinaa, vaikka kaksi-kolme tärkeämpää tarinaa on vielä kesken. Tämä on suorastaan vittuilua katsojalle, mutta se on hienosti toteutettu ja leikattu. Pitää myös nostaa esille yksi tapahtuma elokuvassa, joka taitaa olla sairain kohtaus elokuvissa ainakin minulle. Tässä kohtauksessa alle kymmenvuotias poika painostetaan tappamaan toinen alle kymmenvuotias sälli... ja tämä on oikeasti niin väärin, niin härski ja ja niin vitun vastenmielinen kohtaus. Pahempi kuin Oldboyn loppuhuipennus.. tai Reservoir Dogsin korvatemppu. Joka tapauksessa Cidade de Deus on härski, mutta hyvällä tavalla. Vaikka se on vastenmielinen, silti aurinkoinen Rio ja kaduilla soiva samba saa tuo hymyn huulille. Todellinen mestariteos.


2. Léon (1994)
Léon on elokuva, joka on kuulunut omaan TOP5 kategoriaan jo kymmenen vuotta. Näin elokuvan ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa ja se iski kovaa. Mitä useammin elokuvan katsoo, sitä enemmän sitä osaa arvostaa. Léon kertoo nimensä mukaan, Léon nimisestä palkkamurhaajasta. Sen enempää en juonta jaksa selittää, sillä se menee hieman vaikeaksi. Joka tapauksessa leffa on erinomainen, toiminnallinen draama. Suurin syy elokuvan fanitukseen löytyy Jean Renosta, joka näyttelee päähenkilöä. Jean Reno on aliarvostettu, väärinkäytetty näytttelijä. Hänellä on kasa paskoja rooleja, joista ehkä jäätävimmät nähdään nykypäivän Pink Panther -komedioissa. Sen sijaan tämä rooli on miehen paras suoritus koskaan. Reno on Léon, kirjaimellisesti. Nostan myös hattua nuorelle Natalie Portmanille, joka näyttelee elokuvassa 12 vuotiasta Mathildaa. Mathilda on ns. liian aikaisin kasvava pikkutyttö, joka päätyy Léonin suojelukseen. Nuori Portman oli jo tuolloin aivan hämmästyttävän taitava näyttelijä, sillä tämä pikkulikka tosiaan tukee Renoa täydellisesti. Näiden kahden loistosuorituksen lisäksi Gary Oldman on liekeissä elokuvan pahiksena. Gary Oldman on ollut useissa leffoissa pahis/pääpahis ja hänen roolisuoritukset ovat olleet aika vaihtelevia, mutta tällä kertaa mies ylittää itsensä. Erinomainen näyttelijäkaarti, erinomaisilla näyttelijäsuoritksilla. Sitten nostan hattua kässärille, joka on hyvin mukaansatempaava. Löytyy hiljaisia, tunteikkaita kohtauksia, löytyy draamaa, löytyy erinomaisesti kuvattua toimintaa ja niin edelleen. Alunperin ihastuin elokuvaan sen toiminnan vuoksi, sillä ihmisiä kuolee ja luodit lentää. Onhan se vieläkin pirun hienoa, mutta nykyään tosiaan se suurin ihastus on näyttelijäkaartia kohtaan. Muutenkin Léon on elokuva joka pitää nähdä... sitä on vaikea selittää. Se kumminkin on täydellinen ja omalla tavalla historiallinen. Tämä kumminkin oli Portmanin läpimurorooli ja hieman sama juttu Renon kanssa. Valitettavasti näistä kahdesta vain ensimmäinen jatkoi hyvien leffojen parissa.

Myös ykkösleffa näiden kolmen lisäksi on toiminnallinen draama. Ei voi mitään, aseet ja ammuskelu uppoaa.

Muistin vasta eilen, että taas on näemmä uusi viikko meneillään. Mutta sentään nyt oli aikaa istahtaa alas ja saada vähän järkevämpiä summauksia aikaiseksi.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

25. Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003)
24. Spirited Away - Henkien kätkemä (2001)
23. Se7en - Seitsemän kuolemansyntiä (1995)
22. Diktaattori (1940)
21. Star Wars: Episode V - Imperiumin vastaisku (1980)
20. Tuulen Viemää (1939)
19. Casino Royale (2006)
18. The Boondock Saints (1999)
17. The Wrestler (2008)
16. Felon (2008)
15. Mystic River - Menneisyyden ote (2003)
14. IP Man (2008)
13. Survive Style 5+ (2004)
12. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007)
11. The Shining - Hohto (1980)
10. Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008)
9. Terminator 2: Judgment Day (1991)
8. Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi (2007)
7. Rocky (1976)
6. Yön Ritari (2008)
5. Hyvät, pahat ja rumat (1966)

4. The Lord of the Rings -trilogia (2001-2003)
O: Peter Jackson. N: Viggo Mortensen, Elijah Wood, Ian McKellen, Orlando Bloom, Sean Astin, John Rhys-Davies, Andy Serkis, Dominic Monaghan, Billy Boyd jne.



"Do you not know death when you see it, old man?" -Witch King

Niinpä niin. Mutta näitä "pätkiä" on pakko kunnioittaa. Extended-versiot nostavat sen keston sinne 9 tunnin hujakoille yhteensä ja silti huomasin niitä katsoessani tuossa puolitoista vuotta sitten, että vaikka menossa on ensimmäisen filmin osalta varmaan viides katsomiskerta ja vähimpänä kolmosella kolmas, niin silti niistä nautti edelleen. Blu-Ray, iso töllö ja kotiteatteri = varmasti hieno kokemus. Itse tuijottelin nuo DVD:ltä ja kävin kaikki aikaaan katsomassa teatterissa.

Aikanaan tosiaan kun ykkösosan menin katsomaan elokuvateatteriin, niin menin sinne vain ja ainoastaan hypen seurauksena. En ollut 11-12 vuotiaana nappulana edes kuullut aikaisemmin kirjoistakaan. Sitten siinä tuli katseltua kelloa kun oli jo kaksi tuntia takana ja tuli ihmeteltyä, että eihän tässä taideta olla tarinan puolesta edes puolessa välissä. No ei oltu ei ja kun elokuva loppui "kesken kaiken", niin sitä tuli oltua ihan suu auki. Ja ennen kakkoselokuvan katsastamista oli jo ne kirjatkin tullut luettua. Ja olin vielä niin sopivassa iässäkin tuossa elokuvien aikaan kun ne ulos tulivat, että kaikki niiden vanavedessa tulleet kolme nimikkopeliäkin tuli ostettua.

Siinä missä ykköselokuva on aikamoinen pläräys informaatiota jopa 2,5 tuntiinkin ahdettuna ja kakkonen on vastaavasti hyvin taistelupainotteinen, niin siitä olemme IMDB:n kanssa yhtä mieltä, että kolmososa on se trilogian paras. Alussa näemme Klonkun muutoksen ihan normaalista kaverista, siksi eristäytyneeksi ja murhanhimoiseksi "otukseksi". Arwenin haikeutta häntä kohtaavan valinnan vuoksi. Frodon ja Samin toveruus venymistä äärimmilleen. Itse nautin jo pelkästään elokuvan visuaalisesta kokemuksesta ja äänistä. Mutta kirjat lukeneena kuitenkin petyin ensimmäisellä kerra kolmoselokuvan loppuun, jossa Jackson oli jättänyt aika paljon pois, mitä puolestaan Tolkienin kirjassa oli.

3. Pulp Fiction (1994)
O: Quentin Tarantino. N: John Travolta, Samuel L. Jackson, Tim Roth, Amanda Plummer, Eric Stoltz, Bruce Willis, Ving Rhames, Phill LaMarr



"I ain't saying it's right. But you're saying a foot massage don't mean nothing, and I'm saying it does. Now look, I've given a million ladies a million foot massages, and they all meant something. We act like they don't, but they do, and that's what's so fucking cool about them. There's a sensuous thing going on where you don't talk about it, but you know it, she knows it, fucking Marsellus knew it, and Antwone should have fucking better known better. I mean, that's his fucking wife, man. He can't be expected to have a sense of humor about that shit. You know what I'm saying?" -Vincent

Tästä tulikin jo joskus mainittua tuolla Leffat-puolella, että tämä elokuva on kuin tehty minua varten. Hienoja hahmoja, joiden tarinat kohtaat jossain vaiheessa elokuvaa. Jostain syystä juuri tälläiset elokuvat (The Air I Breathe, Survive Style +5) ja sarjat (Heroes 1. kausi) iskevät minuun aina vahvasti. Ja tässä oli myös toinen elementti, nimittäin asioita ei sanota niin yksinkertaisesti kuin olisi mahdollista. Ja siitä otin tuollaisen quote-pätkänkin. En muista kyllä missä yhteydessä tuo sanotaan, mutta jokatapauksessa siinä ajaudutaan siitä pääpointista jälleen täysin sivuraiteille puhumaan tosiaan naisten jalkojen hieronnasta. Samoin kuin eräässä ryöstötilanteessa Samuel L. Jacksonin roolihahmo alkaa puhua kesken kaiken Fonziesta, vaikka kohta voisi olla aivan hyvin nappi otsassa. Mutta tuo paskanjauhanta ei ala ärsyttämään, vaan se on toteutettu kuitenkin ihan tyylikkäästi ja tuo oman hauskan lisäelementtinsä tähän elokuvaan. Heti elokuvan alussa vaikutti siltä, että kaksi normaalia miestä on menossa töihin. Oli suht rento tunnelma ja he ajautuivat puhumaan siitä, millä nimellä Big Macia kutsutaan eri maissa. Ja he nyt kuitenkin sattuivat olemaan palkkatappajia...

2. Menetetty Maa (2007)
O: Joel ja Ethan Coen. N: Josh Brolin, Javier Bardem, Tommy Lee Jones, Woody Harrelson, Kelly McDonald



Nervous Accountant: Are you going to shoot me?
Anton Chigurh: That depends. Do you see me?

Törmäsin tähän tyystin vahingossa ja en ollut edes kuullutkaan tästä pätkästä aikaisemmin. Ja se tuli sitten eräänä päivänä katseltua. Kaksi tuntia myöhemmin parhaan elokuvan, ohjauksen ja miessivuosan -palkinnot oli jo "jaettu". Ei ainakaan omassa päässäni ollut epäselvyyksiä näiden suhteen, sillä There Will Be Blood ei itselleni ihan uponnut. Bardem loistaa psykopaattisena, mutta silti periaatteellisena ja sivistyneenä murhaajana, Anton Chigurhina, josta tulee muuten vahvasti Hannibal Lecter mieleen.

Coenit olivat aikaisemmin tehneet sellaisia vekkuleita huumorin sävyttämiä rikospätkiä (Voi veljet, missä lienet, Big Lebowski, Fargo jne.). Tämä on kuitenkin hidastempoinen ja taitavasti rakennettu roolihahmojen ympärille keskittyvä, synkkä ja intensiivinen trilleri. Jossa Chigurh etsii kahta miljoonaa dollaria, jotka joku on vienyt keskellä aavikkoa tapahtuneen epäonnistuneen huumediilin tapahtumapaikalta. Llewellyn Moss (Brolin) löysi nuo rahat sattumalta metsästysreissullaan ja ei voinut ahneudelleen mitään. Chigurh pääsee kuitenkin hänen jäljilleen....

Tommy Lee Jonesin näyttelemä sheriffi Ed Bell on puolestaan tuo tittelin mainitsema vanha mies. Eräänlainen jäänne menneeltä aikakaudelta, joka ihmettelee huokausten kera, mihin maailma on oikein menossa.

Kolmannella katsomiskerralla tuli kiinnitettyä huomiota siihen, että tässä elokuvassahan ei perhana vie ole musiikkia oikeastaan muualla kuin vasta lopputeksteissä. Ja se oikeastaan vain omalta kohdaltaan lisää sitä jännitystä ja hidastempoisuussa ja tuo tavallaan sellaista pysähtynyttä tunnelmaa mukaan. Pakko sanoa, että elokuvan loppu oli vähintäänkin mielenkiintoinen, joka jätti turhan pahan jälkimaun ensimmäisen katsontakerran jälkeen. En viitsi siitä mennä yksityiskohtiin ja spoilailla enempää. Minulla oli siitä jotain kehiteltyäkin juttua aikanaan, mutta nyt en enää edes muista tarkemmin mistään mitään kun on jo reilusti yli puolitoista vuotta vierähtänyt edellisestä katsontakerrasta.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ykkönen saattaa olla monelle tuntemattomampi, mutta olen siitä täälläkin maininnut.

25. Tuntematon Sotilas (1955)
24. Matrix (1999)
23. Green Mile - Vihreä maili (1999)
22. Akseli ja Elina (1970)
21. Clerks 2 - Tiskirotat 2 (2006)
20. A Bronx Tale - Jäähyväiset Kummisedälle (1993)
19. Rita Hayworth - Avain Pakoon (1994)
18. Star Wars: Episode 6 - Jedin Paluu (1983)
17. Rööperi (2009)
----------
16. Kummisetä (1972)
15. Independence Day (1996)
14. Departed (2006)
12. The Punisher (2004)
11. Paluu Tulevaisuuteen (1985)
10. Scarface (1983)
-----------
9. Dumb and Dumber (1994)
8. Kourallinen Dollareita - Fistful of Dollars (1964)
7. Hyvät, Pahat ja Rumat (1966)
6. Vain muutaman dollarin tähden (1965)
5. Terminator 2 - TUUOOOMION PÄIVÄ! (1991)

4. Batman (1989)



Taisin olla ensimmäisellä tai toisella luokalla, tai ihan jopa tarhassakin, kun ensimmäisen kerran tämän näin. Sain katsoa vain alkua, koska elokuva alkoi joskus kymmenen jälkeen tulosruudun jälkeen. Tunnelma oli vähintäänkin jännittävä. Jokatapauksessa katsoin juuri siihen asti, kun Jack Nicholson paljasti Jokerinaamansa ensimmäisen kerran. Sitten nukkumaan, kouluun ja helvetin nopeaa katsomaan nauhalta elokuva loppuun. Siitä se sitten lähti. VHS:t ja DVD:t on kulutettu loppuun. Tim Burtonin synkkä Batman-tarina on hieno. Jack Nicholson vetää hyvän jokeriroolin, joka naurattaa huumorilla, eikä niinkään Ledgerin tavoin sekopäisyydellään. Keaton on hyvä Batman, sillä jäykkyys tekee hänestä mielestäni uskottavan. Musiikkikin loistaa, Danny Elfman on elementissään ja Prince taustalla nappaa kanssa. THANKS!

3. Täällä Pohjantähden Alla (1968)

Edelleen se kaikkein paras kotimainen elokuva. Tarina on niin upea kuin vain olla voi ja mikä parasta, se tarina kestää 1800 luvun lopusta aina toisen maailmansodan loppuun. Elokuva on tarina torppareista ja rikkaista pzzzkiaisista, sisällissodasta ja sen aiheuttamista jälkitilanteista. Jälkimmäinen tosin on keskitetty elokuvaan Akseli ja Elina.

2. Mafiaveljet (1990)


- Kuvan kohtaus on yksi parhaimmista. "Ajoimme peuran tjsp. päälle, voinko lainata äiti lihaveistä?"

Paras mafia-elokuva ikinä. Ray Liotta, Robert De Niro ja Joe Pesci.. PLEASE. Ray Liotta esittää tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Henry Hill-nimistä nuorta mafiaintoilijaa, joka jo nuorena pääsee gangpiireihin. Hän ystävystyy Pescin esittämän Tommyn kanssa ja he molemmat nousevat korkealle perheessä. Legenda Jimmy The Gent (De Niro), Hill ja Pesci tekevät yhdessä sen aikaisen suurimman ryöstön koskaan ja tästä alkaa kaaos perheen sisällä. Lopulta huumeetkin astuvat kuvioihin ja elämä ei enää hymyilekään. Elokuva on tehty Pileggin kirjan pohjalta, suosittelen kirjaakin.

------

Ykkönen on varmasti tiedossa, jos vain vähäänkään on lukenut meikäläisen viestejä viimeisen parin vuoden aikana.

25. Star Wars Episode I: The Phantom Menace
24. The Shining
23. Cidade De Deus
22. Jurassic Park
21. Dr. Strangelove Or: How I Learned To Stop Worrying And Love The Bomb
20. Aliens (AKA Alien 2)
19. Der Untergang (Perikato)
18. The Shawshank Redemption
17. Sen To Chihiro No Kamikakushi (Henkien Kätkemä)

16. Once Upon A Time In The West
15. Terminator 2
14. Schindler's List
13. American Beauty
12. Fight Club
11. American History X
10. The Matrix

09. Star Wars Episode VI
08. Mullholland Drive
07. The Silence Of The Lambs
06. Inland Empire
05. Pulp Fiction

04. The Godfather
03. The Godfather Part II
02. Kill Bill (vol I & II)

01. Apocalypse Now (Redux)
(Francis Ford Coppola, 1979)



"I watched a snail crawl along the edge of a straight razor. That's my dream; that's my nightmare. Crawling, slithering, along the edge of a straight razor... and surviving."
- Walter E. Kurtz

Kummisedät ovat elämää suurempia elokuvia, mutta väittäisin että Apocalypse Now on Coppolan paras mestariteos (no en ole kyllä edes nähnyt muita leffoja mieheltä kuin Kummisedät ja tämän, työn alla tosin). Kovasti tässä kilpailtiin Kill Billin kanssa, joka oli pitkään suosikkielokuvani, mutta nyt kolme kertaa Apocalypse Now Redux leffan nähneenä (joka on siis noin 45 minuuttia alkuperäistä elokuvaa pitempi) minun on pakko todeta, ettei tätä kovempaa leffaa ole tullut vastaan. Ensimmäinen katselukerta meni vähän niin ja näin, koska odotin jotain ihan muuta mitä sain ja siksi en ollut varautunut tähän kunnolla. Toisella kertaa Yle Teemalta katsottuna elokuvaan osasi asennoitua jo oikealla tavalla ja tämä katsominen räjäyttikin sitten tajuntani, leffasta ymmärsi jo paljon enemmän ja sen synkkä tunnelma vei täysin mukanaan. Kolmas katsominen syvensi leffakokemusta entisestään ja tällä kerralla se kävi vain selväksi: tässä todellakin on kyseessä yksi elokuvahistorian suurimmista mestariteoksista.

Apocalypse Now on periaatteessa sotaelokuva, vaikka itse en sitä kyllä täysin sellaiseksi miellä. Se on enemmänkin tarina ihmismielen hauraudesta ja vahvuudesta, siitä miten tarpeeksi synkkä ympäristö tekee ihmisistä hirviöitä. Se kaikki vain sattuu tapahtumaan Vietmanin sodan keskellä, jonka kauheudet juuri vievät ihmiset hulluuden partaalle ja sen yli. Jos vertailukohteita hakee, niin voisin sanoa Apocalypse Nown olevan yhtä paljon sotaelokuva kuin viime vuoden Watchmen on supersankarielokuva. Elokuvan juoni on melkoisen tyylikäs: Saigonissa rappioitunut Kapteeni Willard saa huippusalaisen tehtävän mennä Vietnamin viidakkojen syvyyksiin tappamaan amerikkalainen upseeri eversti Kurtz, joka on mitä ilmeisemmin menettänyt järkensä ja johtaa omaa heimolaisista ja sotilaista koostuvaa sissiryhmäänsä täysin mielivaltaisesti ilman USA:n armeijan komentoja, vieläpä erittäin hyvällä menestyksellä. Hän ei siis enää ole osa USA:n armeijaa, vaan oman käden oikeudella toimiva seonnut sotilas ja juuri tämän takia hänet halutaan tappaa. Juonesta tekee vielä erityisen kiehtovan ja onnistuneen sen tyyli ja vaihtelevuus. Aluksi ollaan lähellä sotatantereita ja kaikki näyttää vielä normaalilta jenkkilän sotaleffalta (todella hyvältä sellaiselta), kun Willard lähtee ristiretkelleen vaientaakseen Kurtzin. Sitten koemme elokuvahistorian kenties hienoimmin toteutetun tulitaistelun, jossa napalmi lentää ja Wagner pauhaa. Aivan helvetin hauska (surffausta, lol), näyttävä, eeppinen ja yksinkertaisesti toimiva kohtaus, joka on juuri sopivan pituinen. Tästä matka jatkuu veneellä kohti viidakkoa ja sitten leffa vasta lähtee vauhtiin. Mitä pitemmälle Willardin ryhmä ajelehtii tätä jokea, mitä lähemmäs he pääsevät Kurtzia, sitä synkemmäksi leffa muuttuu, ja samalla leffa muuttuu myös joksikin muuksi kuin sotaelokuvaksi. Mutta ihan pelkkää ahdistusta leffa ei ole, vaan mukaan vedetään kohtauksia erilaisistakin tunnelmista, kuten mainio Playboy pupujen tanssikohtaus (& näiden kanssa pelehtimistä myöhemmin leffassa), tai erinomaisen mietiskelevä ja filosofinen kohtaus ranskalaisten plantaasilla. vaihtelua siis löytyy paljon ja nämä kohtaukset on sijoitettu leffaan juuri sopivassa järjestyksessä, mikä tekee tästä raikkaan ja mielenkiintoisen leffan katsoa, mikä on pakollista kun ottaa huomioon, että Apocalypse Now kestää sen 3 tuntia 15 minuuttia kokonaisuudessaan.

"I love the smell of napalm in the morning. You know, one time we had a hill bombed, for 12 hours. When it was all over, I walked up. We didn't find one of 'em, not one stinkin' dink body. The smell, you know that gasoline smell, the whole hill. Smelled like victory. Someday this war's gonna end..."
- Bill Kilgore

Apocalypse Now esittelee paljon erilaisia kohtauksia läpi kestonsa ajan ja koska nämä kohtaukset eivät sinänsä liity mitenkään toisiinsa, on niissä myös aina eri hahmot eri tilanteille. Ja tässä tulee toinen syy sille miksi tämä on niin helvetin hyvä leffa: tässä on ihan uskomattoman mielenkiintoinen hahmokaarti. Ensinäkin näyttelijät ovat ihan omaa luokkaansa ja juuri he saavat hahmot elämään. Itse päähenkilö Benjamin L. Willard (Martin Sheen) on eittämättä leffan parhaita hahmoja. Liian kauan sodassa ollut kapteeni, joka lopulta palasi kotiin Amerikkaan, mutta ei osannut enää elää normaalia elämää, hankki avioeron ja palasi Vietnamin viidakkoihin. Lopulta hän joutuu mätänemään Saigonin hotellissa, odottaen epätoivoisesti uutta tehtävää, että saisi elämällensä jälleen jonkin merkityksen. Alkoholismin, sodan ja itse elämän kuluttama kapteeni lopulta kuitenkin saa tehtävänsä, eikä hän olisi enää koskaan entisensä tämän tehtävän jälkeen. Hyvin synkkä päähenkilö, mutta ehdottomasti leffan synkin hahmo on nimenomaan Willardin tehtävä, itse Walter E. Kurtz. Vanhana konkarina liittyi laskuvarjojoukkoihin, joissa hän pärjäsi paremmin kuin puolet nuoremmat kolleegansa. Hän olisi voinut ylentyä kenraaliksi asti, mutta pakotti jenkkiarmeijan laittamaan hänet lopulta Vietnamiin eroamisen uhalla. Siellä hän soti sotaansa, kunnes hän ymmärsi etteivät he voi voittaa tällä omistautumisen tasolla sotaa. Niinpä hän irtautui kaikesta ja loi oman sotajoukkonsa Vietnamin viidakkoihin ja suoritti sissihyökkäyksiä motivoituneen joukkonsa kanssa uskomattomin tuloksin. Tämä mies on mennyt niin pitkälle toimissaan, ettei paluuta normaaliin elämään enää ole ja siksi hän alkaa väsyä sotimiseen. Hän tietää, että hän ei voi voittaa sotaa pienellä joukollaan ja siksi hän haluaa pois siitä, hän haluaa kuolla, mutta hän haluaa myös tulla muistetuksi sellaisena kun hän oli. Marlon Brando on ehkä paras näyttelijä koskaan ja hän vetää Kurtzin roolin uskomattoman hienosti ja vakuuttavasti. Hän tekee Kurtzista pelottavan, kunnioitettavan, mielenkiintoisen, karismaattisen ja synkän hahmon.

Vaan ei kahta ilman kolmatta, sillä tästä leffasta ei voi puhua mainitsematta Robert Duvallin näyttelemää Bill Gilgorea, joka vetää elokuvassa lyhyen, mutta sitäkin ikimuistoisemman roolin helvetin omituisena upseerina. Mies ei pelkää sotaa yhtään, hän lähettää Wagnerin siivittämänä helikopterijoukkionsa Charlien alueelle vain päästäkseen käsiksi alueen mahtavaan surffausympäristöön. Hän käskee alaisensa surffaamaan rannalle, jotta hän pystyisi näkemään miten hyvin niillä aalloilla voi surffata ja samaan aikaan samassa paikassa on tulitaistelu menossa...What the fuck!? Totaalisen ikimuistoista materiaalia. Gilgoren esiintyminen on juuri senkin takia niin omituinen, koska hän on elokuvassa mukana vain hetken aikaa ja juuri tämä tekee siitä niin erinomaisen hämmentävän hahmon. Nämä kolme ovat ehdottomasti leffan kantavat voimat hahmojen puolella, joiden perässä kaikki muut sitten tulevat. Loistavia hahmoja on näiden lisäksi myös hyvin paljon, kuten Laurence Fishburnen näyttelemä (kyllä, se on todellakin Fishburne) Tyrone Miller, suurimman osan leffan teosta pöllyissä olleen Sam Bottomsin näyttelemä Lance B. Johnson, sekä kaikki Ranskaplantaasin tyypit aina itse isännästä harmonikan soittajaan. Eikä saa unohtaa myöskään mainiota Cockroachia.

"I'd wake up and there'd be nothing. I hardly said a word to my wife, until I said "yes" to a divorce. When I was here, I wanted to be there; when I was there, all I could think of was getting back into the jungle. I'm here a week now... waiting for a mission... getting softer. Every minute I stay in this room, I get weaker, and every minute Charlie squats in the bush, he gets stronger. Each time I looked around the walls moved in a little tighter."
- Benjamin L. Willard

Kuten monissa listani leffoissa aiemmin, myös Apocalypse Now ei ole poikkeus sen suhteen miksi se on erityisesti niin loistava elokuva. Peräänkuulutan jälleen elokuvassa tunnelmaa, jos elokuvassa on vahva tunnelma, niin se yksin kantaa leffan suuriin korkeuksiin. Ja tämä elokuva esittelee erilaisia tunnelmia hyvin väkevästi. Mukana on huumoria ja pilkettä silmäkulmassa, mukana on toimintaa (ah sitä tulitaistelua), mukana on erittäin toimivaa, filosofista ja syvällistä dialogia ja mukana on synkkyydessä rupemistä, mikä on ehdottomasti se vahvin valtti tässä leffassa. Kaikki on harmoniassa keskenään, tämän elokuvan aikana katsoja kokee naurukohtauksia ja selkäpiitä karmivia kauheuksia, ajatuksia herättäviä kysymyksiä ja adrenaliinin pintaan tuovaa toimintaa. Kuitenkin kun elokuva lopulta päättyy (the horror...), niin katsoja ei tiedä enää mitä hän kokee, silmät ovat vain jumittuneet TV ruutuun eikä ympäröivää maailmaa enää ole. Näin ainakin itse koin leffan loputtua parilla viime kerralla, mutta tämä tosin myös vaatii täydellistä omistautumista elokuvan katsomiseen. 3 tuntia 15 minuuttia on leffalle kuin leffalle helvetin pitkä aika, mutta Apocalypse Now onkin eeppinen kertomus, joka etenee erilaisista paikoista aina erilaisimpiin paikkoihin, jolloin tarinankerronta on jouhevaa ja mielekästä seurata. Willardin kulkema joki alkaa elokuvan aikana symboloida jotain suurempaa ja mystisempää kuin vain jokea: siitä tulee tie hulluuteen. Joki symboloi sitä, miten ihminen muuttuu vallitsevien olosuhteiden pakosta ja koska tämä joki on synkkä, se ei muuta ihmistä parempaan suuntaan. Vahvempaan kenties, mutta ei parempaan. Apocalypse Now on matka ihmisen mielen pimeisiin syövereihin, jota voin suositella kaikille, jotka pystyvät antautumaan leffan vietäväksi. Tämä elokuva ei nimittäin petä. Luomisen tuskan kautta (lukekaa vaikka IMDB:n triviaosiota, melkoisia vaikeuksia tämänkin leffan kanssa ollut itse kullakin osaanottajalla) voi vain syntyä Apocalypse Nown kaltaisia mestariteoksia, jotka puhuttelevat ihmisiä vielä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen, ollen samalla myös pelottavan ajankohtainen teemaltaan ja sanomaltaan. Tällaista jälkeä saadaan aikaan, kun erinomainen tarina kohtaa, kirjavan ja väkevän tunnekirjon, loistavan ohjaustyön, uskomattoman hienot näyttelijäsuoritukset ja mitä mahtavimmat musiikit (The Doorsin The End, voiko olla parempaa valintaa tälle leffalle? Heti alussa räjäytetään napalmilla ja tuolla kappaleella tajunta). Ankka on puhunut.

"I've seen horrors... horrors that you've seen. But you have no right to call me a murderer. You have a right to kill me. You have a right to do that... but you have no right to judge me. It's impossible for words to describe what is necessary to those who do not know what horror means. Horror... Horror has a face... and you must make a friend of horror. Horror and moral terror are your friends. If they are not, then they are enemies to be feared."
- Walter E. Kurtz

Ennen listan ykköstä voisin sanoa että tätä listaa oli todella vaikea tehdä. Tein sen tosiaankin hyvin lyhyessä ajassa ilman sen suurempaa miettimistä ja sen takia jo nyt huomaan että monta loistavaa leffaa jäi listalta tyystin pois. Jos tekisin listan nyt, listalla olisi edelleen monta samaa leffaa kuin nyt, mutta ainakin American ninja, The Beach ja Life of Brian (jonka puuttuminen harmittaa tässä vaiheessa aivan erityisesti, koska se olisi luultavasti jopa melko korkealla) olisivat mukana listalla. Myös Hitchcockilta voisi olla jotain listalla, todennäköisesti joko Linnut tai Takaikkuna, koska Vertigoa en ole saanut aikaiseksi katsoa ja vaikka pidän myös Marniesta, ei se ole aivan niin hyvä leffa että tälle listalle olisi voinut yltää. Psyko taas ei edes kiinnosta erityisemmin.

Tästä toteutuneesta listasta voisi kertoa että Clint Eastwood on selvästikin listan tähti. Hän on listalta kolmen elokuvan pääosassa ja vielä Armotonkin olisi voinut mahtua listalle jos olisin listaa hionut kauemmin. Onneksi se kuitenkin löytyi jonkun toisen listalta. Listan kärkipäässä Robin Wright Penn on kahdessa top3-leffassa, joka on myös melko hyvä saavutus.

Nyt kuitenkin itse asiaan...

Voi kun olisinkin hieman paremmilla kirjoittamisen ja analysoinnin lahjoilla varustettu, niin tästä leffalistani ykkösestäkin voisin kertoa vaikka ja mitä. Mutta eiköhän tämä vielä joltakin enemmänkin analysointia saa aikaan, luotetaan tähän. ;)

25. Jackie Brown (1997)
24. Equilibrium (2002)
23. Star Wreck: In the Pirkinning (2005)
22. Ed Wood (1994)
21. Trzy kolory: Bialy (1994)
20. Back to the future - trilogia (1985, 1989, 1990)
19. Commando (1985)
18. Barry Lyndon (1975)
17. Almost Famous (2000)

16. James Bond - sarja (1962-)
15. Sin City (2005)
14. The Adventures of Ford Fairlane (1990)
13. Heartbreak Ridge (1986)
12. Scarface (1983)
11. Schindler's List (1993)
10. Kind Hearts and Coronets (1949)

9. American Beauty (1999)
8. Il buono, il brutto, il cattivo (1966)
7. Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001)
6. Terminator 2: Judgment Day (1991)
5. Per qualche dollaro in più (1965)

4. Cidade de Deus (2002)
3. The Princess Bride (1987)
2. The Blues Brothers (1980)

Ja listan ykkönen on...

...




...




...




1. Forrest Gump (1994)



Kyllähän te kaikki (tai ainakin monet teistä) tämän leffan ykkössijan arvasitte, ettekö arvanneetkin? Olen kai minä tätä nyt ainakin ohimennen monta kertaa hehkuttanut. :)

Leffan varmasti joka ikinen tietää, eikä sen juonta ole mitään syytä alkaa selostamaan. Tämä Tom Hanksin uran kohokohta (ketä nyt joku Philadelphia kiinnostaa, pyh!) on yksi niitä harvoja leffoja johon ei ole mahdollista kyllästyä monenkaan katsomiskerran jälkeen. Leffa joka on vähän vaikka mitä ja ei sitten kuitenkaan oikein mitään kategoriaa kunnolla. Siinä käsitellään 1900-luvun tärkeitä tapahtumia päähenkilön silmin, miten monessa hän onnistuikin olemaan mukana. Se ei silti ole mikään kunnon historialeffa, eikä sotaleffa, vaikka Forrest kävikin Vietnamissa sotimassa. Se on komediaksi liian traaginen, vaikka siinä hauskojakin piirteitä on. Toisaalta se on kunnon draamaksikin monin paikoin vähän liian hauska ja kai sitä "lämminhenkiseksi" (hirveä sana) voisi kuvailla.

Forrest Gumpille suunniteltiin ilmeisesti myös jatko-osaa ja kirjana sellainen ilmestyikin jo 1995 ja käsikirjoituksenakin jo vuonna 2001. Minulla on vähän ristiriitaiset ajatukset siitä haluaisinko nähdä sitä elokuvana. Toisaalta tämä on niin hyvä leffa että lisääkin tätä olisi mukava nähdä mutta toisaalta sen tekemisestä on kulunut jo niin pitkä aika, että en osaa sanoa saataisiinko jatko-osaan mitenkään enää samaa tunnelmaa samallakaan tuotantoryhmällä, ja Hanks alkaa olla pikkuhiljaa hieman vanha tähän rooliin. Lisäksi jatko-osa on ristiriidassa tämän leffan kanssa. Toisaalta kirjan tapahtumat kuulostavat niin mielenkiintoisilta että se olisi hienoa nähdä myös leffana. :) Vaikea siis sanoa.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin voisi sanoa että vaikka kympin arvoisia leffoja on muitakin, mutta tämän syrjäyttäjäksi mistään leffasta tuskin on ikinä suosikkielokuvanani. Siihen sisältyy mielessäni niin suuri tunnearvo että en usko että mikään elokuva voisi päästä ikinä samaan (vaikka penskana ajattelin myös että American ninjaa parempaa leffaa ei voi tulla). Tuskin mieli tästä siis paljoa muuttuisi ykköstilan suhteen uudellakaan listalla.

Run Forrest, run!

25. Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (2003)
24. Spirited Away - Henkien kätkemä (2001)
23. Se7en - Seitsemän kuolemansyntiä (1995)
22. Diktaattori (1940)
21. Star Wars: Episode V - Imperiumin vastaisku (1980)
20. Tuulen Viemää (1939)
19. Casino Royale (2006)
18. The Boondock Saints (1999)
17. The Wrestler (2008)
16. Felon (2008)
15. Mystic River - Menneisyyden ote (2003)
14. IP Man (2008)
13. Survive Style 5+ (2004)
12. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007)
11. The Shining - Hohto (1980)
10. Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008)
9. Terminator 2: Judgment Day (1991)
8. Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi (2007)
7. Rocky (1976)
6. Yön Ritari (2008)
5. Hyvät, pahat ja rumat (1966)
4. Taru Sormusten Herrasta -trilogia (2001-2003)
3. Pulp Fiction (1994)
2. Menetetty Maa (2007)

1. Departures (Okuribito) 2008
O: Yojiro Takita. N: Masahiro Motoki, Tsutomu Yamazaki, Ryoko Hirosue, Kazuko Yoshiyuki, Kimiko Yo



"What I'd always taken as my dream, maybe hadn't been one after all." -Daigo Kobayashi

Listan elokuvia kootessani, en liiemmin miettinyt vielä niiden tarkkoja sijoituksia ja tämän pätkän uskoin löytyvän ihan sieltä Top-3:sta. En kuitenkaan ajatellut tämän päätyvän kärkisijalle, mutta kuten nyt tätä listaa tehdessä kävi itselleni ilmi, niin tämä on selkeästi paras näkemäni elokuva. Aivan uskomattoman viihdyttävä ja tunteikas elokuva = pidätin ja pidätin kyyneleitä, mutta elokuvan puolivälissä kun Kobayashi soittaa sellollaan tuolla mistä tuo kuva on otettu, siinä kohdin tulvi yli. Kerrassaan kaunista, mitä sitä turhia kiertelemään.

Päähenkilö Daigo Kobayashi soittaa ammatikseen selloa orkesterissa, joka kuitenkin lakkautetaan ja Daigo jää työttömäksi. Hän päättää muuttaa vaimonsa kanssa takaisin vanhaan kotikaupunkiinsa ja aloittaa elämänsä alusta (huom. quote). Pienen kommelluksen kautta Daigo ottaa vastahakoisesti vastaan työn (en tiedä suomenkielistä nimeä...), jossa siistitään/valmistetaan ruumiit hautajaisia ja tuonpuoleista varten. Siinä elokuvan juonesta pelkistetysti, en halua spoilata mitään.

Eli tämä elokuva osaltaan kuvaa juuri tätä... ammattia, jota monet ihmiset eivät tekisi mistään hinnasta, mihin on varmaankin syynä jonkinlainen sisäinen kuoleman pelko ja sen "vältteleminen". Tässä elokuvassa kuvataan japanilaisen kulttuurin kautta, kuinka tärkeässä roolissa tämän ammattikunnan edustaja on ja kuinka samanaikaisesti häntä ja hänen ammattiaan suorastaan halveksitaan. Yhtäkaikki hän helpottaa omaisten surua omalla panoksellaan, jonka hän hoitaa tässä elokuvassa tarkkuudella, taidolla ja kaikesta huolimatta, ylpeydellä. Ja lisäksi tämä elokuva kuvaa hienosti Daigon kasvua ihmisenä, mutta sitä en osaa käsitellä sen kummemmin spoilailematta elokuvan tapahtumia.

Tämä oli kyllä myös melko raskas katsottava kun tähän on niin helppo peilata omia kokemuksia, mutta silti elokuvan loputtua sitä tuntee olonsa iloiseksi ennemmin kuin surulliseksi. Elokuvaa on osaltaan kevennetty ripottelemalla siihen huumoria ja lisäksi muutamia hienoja soittokohtauksia. Musiikki on muuten Joe Hisaishin käsialaa (Naapurini Totoro, Henkien kätkemä, Liikkuva linna jne.). Itseltä tämä olisi todennäköisesti jäänyt väliin, ellei se olisi voittanut vuoden 2009 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscaria ja ellen olisi siihen sitten sattumalta törmännyt tuolla internetin syövereissä... Siitäkin huolimatta sen katsominen kesti yli puoli vuotta, pääosin ennakkoluulojen takia. Odotin sopivaa hetkeä, että jaksaisin katsoa tämän pitkäveteiseksi olettamani elokuvan ja antaa sille edes jonkinlaisen mahdollisuuden. Tämän perään onkin hyvä todeta, että älkää jättäkö tätä katsomatta!! Tosin tätä tuskin löytää mistään suomi-teksteillä. Ei DVD:nä, eikä netin puoleltakaan, toistaiseksi, löydy edes yhtä yksittäistä suomi-tekstitystä..... Että englanninkielen tekstitys jää parhaaksi vaihtoehdoksi nykytilanteessa.

25. Crash (2004)
24. American Beauty (1999)
23. Sympathy for Mr. Vengeance (2002)
22. Twelve Monkeys (1995)
21. The Twilight Samurai (2002)
20. Spirited Away (2001)
19. Braveheart (1995)
18. Joint Security Area (2000)
17. Seven Samurai (1954)

16. The Killer (1989)
15. Hana Bi (1997)
14. When The Last Sword is Drawn (2003)
13. Big Fish (2003)
12. Scarface (1983)
11. The Thing (1982)
10. Se7en (1995)

9. Tombstone (1993)
8. Reservoir Dogs (1992)
7. Rear Window (1954)
6. Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964)
5. The Shawshank Redemption (1994)

4. Oldboy (2003)
3. Cidade de Deus (2002)
2. Léon (1994)


1. The Usual Suspects (1995)
Ohjaaja: Bryan Singer
Käsikirjoittaja: Christopher McQuarrie
Pääosanäyttelijät: Chazz Palminteri, Gabriel Byrne, Kevin Pollak, Kevin Spacey, Pete Postlethwaite, Stephen Baldwin
TRAILER

Siinä se. Itse ykkönen. Tuossa jo aiemmin mainitsin, että periaatteessa mikä vain TOP5 elokuvista voisi olla se paras leffa koskaan ja syy tämän pätkän valintaan on yksinkertaisesti se, että kyseistä leffaa olen fanittanut pisimpään. Monesti ykkössija on vaihtunut vuosien varrella, mutta The Usual Suspects on aina pörrännyt TOP3:n joukossa - ja syystäkin. Olen myös maininnut, että olen suuri asefilmien ystävä ja tässä ehkä se ensimmäinen tapaus minulle. Ensimmäisen kerran leffan näin joskus 1997... sitten myöhemmin muutaman kerran 2000 -luvun alussa ja muistaakseeni 2005 ostin vielä DVD:nkin. Tästä voikin päätellä, että elokuvan uudelleenkatsomisarvo (UKA) on erittäin korkealla. The Usual Suspects kertoo viidestä miestä, McManus (Baldwin), Keaton (Byrne), Kint (Spacey), Hockney (Pollak) ja Fenster (Del Toro). Miehet kokoontuvat poliisin tunnistusrivissä, syytteenä aserekan ryöstö. Yksi miehistä kertoo huumekeikasta San Pedron satamassa... ja pienen taivuttelun jälkeen, kaikki suostuvat keikkaan. Keikka kuitenkin päättyy raakaan verilöylyyn, jonka syyllinen on pelätty, tuntematon rikollispomo Keyser Soze. Kuka on Soze? Noh, siinä koko elokuvan juju.

Elokuva on kasattu kuin palapeli. Tarinaa kerrotaan yhtäaikaa takaumina ja nykyajassa - ja vaikka tämä voi kuulostaa varsin sekavalta, se toimii hemmetin hyvin. Juonta rakennetaan lopputeksteihin saakka... ja hyvä niin, sillä juonenkäänteitä, sivujuonia ja näin yleisesti tapahtumarikasta toimintaa riittää. Leffa on trilleri, mutta koska huumoria ollaan upotettu joka paikkaan - se ei vaikuta trilleriltä, vaan enempi hauskalta toiminnalliselta mysteeriltä. Näyttelijäsuoritukset ovat aivan omaa luokkaa. Aiemmin TOP25 -listaa postatessa mainitsin, että suosikkinäyttelijäni on Kevin Spacey ja tässä syy siihen. Spaceyn rooli rampana kertojana on häkellyttävä. Spacey jättää varjoonsa monta muuta a-luokan näyttelijää... tämä ei tarkoita, että muut olisivat huonoja... Spacey on vaan parempi. Hattua nostankin, en yhdelle, en kahdelle, vaan jokaiselle sivunäyttelijälle! Näyttelijöiden kemiat yksinkertaisesti toimivat erittäin hyvin yhteen. Tähän kööriin kuuluu myös omaan inhokki-kategoriaan kuuluva Stephen Baldwin. Yleensä miehen naama aiheuttaa oksennusrefleksin, mutta McManuksen rooli sopii hänelle kuin tappi anukseen.

Sitten päästään asiaan a) eli käsikirjoitus. Kässäri (joka muuten toi miehelle Oscarin) on tosiaan Christopher McQuarrien käsialaa ja pitää sanoa, että mies on miettinyt viimeisen päälle henkilöhahmot ja tapahtumat. Sitä sun tätä, siellä sun täällä tapahtuu - mutta kokoajan on sellainen "mitä vittua" -fiilis. Sitten, leffan viimeiset minuutit selittävän kaiken. Elokuvahistorian yksi suurimmista loppuhuipentumista, ehdottomasti. Bryan Singer on myös ohjannut elokuvan hienosti, sillä käsikirjoittajan visio ollaan kopioitu päästä kankaalle - ilman ongelmia. Kaiken tämän lisäksi dialogit ovat kultaa, musiikki toimii ja jännitystä riittää alusta loppuun. Leffasta ei yksinkertaisesti voi sanoa mitään pahaa... tai huonoa.

Paras 90 -luvun rikoselokuva, ehdottomasti. Eikun siis, paras 90 -luvun elokuva ehdottomasti. Eikun siis, paras elokuva koskaan ehdo... toistaiseksi.

25. Tuntematon Sotilas (1955)
24. Matrix (1999)
23. Green Mile - Vihreä maili (1999)
22. Akseli ja Elina (1970)
21. Clerks 2 - Tiskirotat 2 (2006)
20. A Bronx Tale - Jäähyväiset Kummisedälle (1993)
19. Rita Hayworth - Avain Pakoon (1994)
18. Star Wars: Episode 6 - Jedin Paluu (1983)
17. Rööperi (2009)
----------
16. Kummisetä (1972)
15. Independence Day (1996)
14. Departed (2006)
12. The Punisher (2004)
11. Paluu Tulevaisuuteen (1985)
10. Scarface (1983)
-----------
9. Dumb and Dumber (1994)
8. Kourallinen Dollareita - Fistful of Dollars (1964)
7. Hyvät, Pahat ja Rumat (1966)
6. Vain muutaman dollarin tähden (1965)
5. Terminator 2 - TUUOOOMION PÄIVÄ! (1991)
----------
4. Batman (1989)
3. Täällä Pohjantähden Alla (1968)
2. Mafiaveljet (1990)

1. Dark Knight (2008)

Aivan. Batmanin ystävänä pidän tietenkin parhaimpana juuri tätä elokuvaa, jossa riittää toimintaa ja vauhdikkaita tilanteita. Batman Begins oli ihan ok pätkä, tosin sen laimeus johtui pääosin siitä, että jouduttiin kertomaan Batmanin synty. Itseä ei hirveästi se ole koskaan kiinnostanut, vaan olen tykännyt, että Batman on mies vailla historiaa.. mystinen ilmentymä. Toki se, että vanhemmat on ammuttu pitää olla katsojan tiedossa. Enivei, Beginsin loppu, kun Gordon vetäisee jokerikortin Batmanin nokan eteen, on yksi kovimmista lopuista minulle. Se jätti odottamaan jotain niin mahtavaa, ihan uutta jokeria. Sitten myöhemmin paljastettiin Heath Ledgerin olevan uusi jokeri. Ok!? Oli aika neutraalit fiilikset, mutta ensimmäisen teaserin ja kuvan jälkeen kuulin jo pelkästä Ledgerin äänestä, että nyt vit** räjähtää. Ihan kuin tämä ei olisi riittänyt, sillä Ledger meni vielä kuolemaan. Aluksi säikähdin elokuvan keskeytystä, mutta onneksi heti valkeni, että se on jo purkitettu valmiiksi. HUH, elokuvateatteriin heinäkuussa pienellä vapinalla.

Alkuhypestä päästyäni pidin vieläkin elokuvasta. Se on pitkä elokuva, mutta kantaa silti katsojaa jännityksessä koko ajan. Elokuvasta olisi voinut tehdä kaksikin eri osaa (Onneksi ei tehty, silloin Ledgerin kuolema olisi hämmentänyt). Toisessa osassa oltaisiin enemmän paneuduttu Kaksinaama-tarinaan. Jokatapauksessa .. tää on huig elokuva pls!

Kolmatta odotetaan. Toivon, että kissanaista ei tuoda mukaan. Se ei vain sovi Nolanin tyyliin, mikäli nyt hän edes kolmatta ohjaa.

Listan kärkinelikko tulee vähän myöhässä kun jouduin sairaalaan kesken paatoksen luonnin. Siitä oli se ilo että sain tietää missä voin käydä katsomassa suosikkielokuvani filmiltä.

Mahti Ankka kirjoitti:
Kummisedät ovat elämää suurempia elokuvia, mutta väittäisin että Apocalypse Now on Coppolan paras mestariteos

Olen ihan samaa mieltä. En varsinaisesti pidä Coppolaa edes kovin kummoisena ohjaajana (ja Coppola onkin saanut liian suuren arvon Kummusedistä, jotka ovat enemmänkin Puzon ja Pacinon (ykkönen myös Brandon) ansiota. Ilmestyskirja nyt on tietenkin ehdoton osa Brando-kaanonia, mutta siinäkin häviää sille Puzo/Brando luomukselle joka ei ole Kummisetä vaan Teräsmies. Coppolan elokuvat eivät tosiaan Kummisetien ja Ilmestyskirjan lisäksi kovin kummoisia (tosin Keskustelu on vielä näkemättä). Coppola-fanaatikonkin kannattaa 1993-Dracula jättää väliin.

Tirkka kirjoitti:
penskana ajattelin myös että American ninjaa parempaa leffaa ei voi tulla

Sitten jossain vaiheessa elämää aivot haarmaantuu ja todellisuus vääristyy, ja alkaa uskomaan mitä tahansa roskaa. American Ninja varmaan objektiivisesti ajateltuna on paras elokuva ikinä (tai ehkä se häviää ihan pikkusen Arabian Lawrencelle). Sehän on niin loistava ettei sitä kyennyt edes tuottajapari Golan & Globus tai ninjateema pilaamaan - ja se yhdistelmä on saanut paljon pahuutta aikaiseksi.

Psyko taas ei edes kiinnosta erityisemmin.

Ei kai tuo vihjaa siihen ettet ole edes nähnyt sitä? Psyko nimittäin vaikuttaa maailman tyhjänpäiväisimmältä elokuvalta, jos ei sitä ole katsonut (muutenkin kuin sivusilmällä unenlomasta).

The Usual Suspectsin trailerin näin jonkun leffan yhteydessä kerran ja se iski jo silloin, mutta jostain syystä unohdin sitten koko leffan. Pitää laittaa uudelleen korvan taa, seuraavaan Äx-tilaukseen mukaan.

Forrest Gump on kyllä erinomainen leffa, en itseasiassa edes tiedä miksi se ei ole omalla listallani. Kenties siksi, että sen katsomisesta on aikaa varmaan jotain 10 vuotta, joten ei sitten vaan viitsinyt sitä laittaa hatarien muistikuvien perusteella.

The Dark Knight on melko yliarvostettu leffa (noh, annoinhan itsekin sille viisi tähteä, mutta nykyään menee siihen 4-4+ kategoriaan), sen vetovoima on oikeastaan täysin Jokerin ja Kaksinaaman varassa. Batman on paljon tylsempi kuin Beginssissä (ja se ääni on jo ihan naurettava) ja dialogi on aika siirappista melko useassakin kohtaa leffaa. Plus kuten aiemmin mainitsin, tuo on aivan liian hektinen elokuva, missä koko ajan mennään uudesta toimintakohtauksesta uuteen, eikä hengähdystä tapahdu oikein missään vaiheessa, se syö heti pisteitä. Mutta hyvä leffahan tuo on, Batman Begins ja Watchmen ovat vain parempia supersankarileffoja.

Ei missään nimessä pidä unohtaa Coppolan Draculaa. Hieno näkemys liian kolutusta tarinasta. Visuaalisuus tyylikästä.

Hyrkanos on itse Bela Lugosi -fiksaationsa kera kuin katkera ja nummilla vaelteleva Nosferatu. Anna kuolleiden olla kuolleita, avarra mielesi ja hyväksy vuoden 1993 Coppola-Dracula.

American Ninja kerää korttelin heepot leikkikentille ottelemaan elokuvan hengessä. Mitkään casablancat eivät vastaavanlaisia reaktioita herätä.

Mahti Ankka kirjoitti:
Batman on paljon tylsempi kuin Beginssissä (ja se ääni on jo ihan naurettava)

Minusta se on taas uskottavaa, että Batman muuntaa sen äänensä. Kuulosti se sitten kuinka pelleltä tahansa.

Ei siinä, Watchmen on kyllä kova, mutta silti niin naurettava loppujen lopuksi. Lyö toki Spidermanit sun muut.

Beginssissä se Batmanin ääni oli vielä uskottava ja tyylikäs, mutta en ymmärrä miksi se piti Dark Knightissa vetää niin överiksi. Ei se kuulosta enää mitenkään inhimilliseltä puheelta.

Watchmen oli (lähes) niin hyvä kuin tuon tarinan muuttaminen leffaksi voi vain olla. Suurin miinus tulee osasta taistelukohtauksista, Watchmenin alkuperäinen idea oli kuitenkin kuvata supersankarit tavallisina tallaajina, jotka ovat vain pirun hyvässä kunnossa ja osaavat taistelulajeja. Esimerkiksi leffan kohtaus, missä Night Owl ja Silk Spectre antavat jengille pataan on vedetty ihan yli, yksi potku heittää kaverit metrien päähän, tai lopun 2 vs. 1 taistelu, joka vedettiin aavistuksen verran överiksi muutamissa paikoissa. Mutta siitä huolimatta Snyder on jälleen osannut tehdä huikeita taistelukohtauksia, kuten heti leffan alussa nähtävä kaksintaistelu tai kun Rorschach pistää kadulla kumoon poliiseja.

Tarinaltaan ja elokuvana Watchmen on kuitenkin The Dark Knightia parempi. Watchmen on tunteisiin vetoavampi, jännittävämpi, ennalta-arvaamattomampi, monipuolisempi ja mielenkiintoisempi kuin Dark Knight. Toiminnassa ja hahmoissa ollaan melko tasoissa, vaikka Watchmenissa onkin enemmän mielenkiintoisia hahmoja kuin Batmanissa.

Niin. En ala muuten vertailemaan, mutta kyllä Batmanin hahmot ovat itselleni paljon mielenkiintoisempia. The Comedian oikeastaan ainoa mielenkiintoinen henkilö Watchmen-elokuvassa. Musiikit ovat kummassakin jees, Dark Knightissa omat ja Watchmenissa "oikeiden" artistien tuotantoa.

Puhuit tuosta Watchmenin yliampuvuudesta. Itse pidin siitä. Sai sellaisen vaikutelman, että se oli tosissaan nokkaposkella tehty elokuva. Kevyttä viihdettä verrattuna Dark Knightiin.

btw. Silk Spectre oli aika HOT.

Itse kyllä vanhana Batman-fanboyna tykkään kovasti kummastakin uudesta Batmanista, joskin Dark Knight vie voiton. Ensimmäisellä katselukerralla pidin Beginsiä todella paskana, sillä siinä oli aiempiin leffoihin verrattuna niin erilaista kaikki, joten sulateltavaa riitti. Eniten ärsytystä aluksi aiheutti Batmobiili, joka oli kyllä kaiken kaikkiaan ihan erilainen kuin koskaan aiemmin. Toisella katselukerralla ennakkoluulojen ja negatiivisuuden alta paljastui ihan kelpo leffa. Dark Knight on silti minun silmissäni parempi etenkin siksi, että jonkun ihme Scarecrown tilalla on vanha kunnon Jokeri. Tämänkaltaisissa leffoissa on aina mukavempaa, jos hahmot ovat entuudestaan tuttuja. Scarecrow oli minulle entuudestaan tuntematon hahmo ja kaiken lisäksi vielä aika tylsä ja väritön. Juonikin miellytti minua Beginsiä enemmän. Gyllenhaal oli tosin mielestäni huonompi Rachelina kuin Holmes.

Watchmeniä ovat kaverit kehuneet, mutta ei ole tullut vielä katsastettua. Ehkä siksi, että supersankaribrändinä tuo on minulle aika tuntematon.

Genghis Khan kirjoitti:
avarra mielesi ja hyväksy vuoden 1993 Coppola-Dracula.

Olen hyväksynyt sen tosiasian että se on kamala, kamala, kamala, kamala ja (mikä se etsimäni adjektiivi nyt olikaan) ... kamala elokuva. Se on kamala jopa emovampyyrigenressä, ja siinä lajissa sentään kilpailee Twilight. Onko se muka oikeasti otettava jopa tosissaan? Koko raina on täysi farssi. Ensiksi pitäisi uskoa että se hinttari joka itkee ihan joka asiaa, on muka Dracula. Sitten heitetään päälle kaikenlaisia mauttomuuksia ja ällöttävyyksiä. Elokuva yrittää yhdistää kaksi 70-luvun lopun Draculateosta; Badhamin Draculan ja BBC:N draculan. Badhamilta varastetaan siirappisuus ja yleinen typeryys ja BBC:ltä puisevuus (siksi varmaan elokuvaa kutsutaan Bram Stokerin Draculaksi - se on yhtä puiseva ja tyhjänpäiväinen kuin alkuteos). Joku joskus tokaisi että se on hyvä elokuva koska siinä nähdään Monica Belluccin tissit. Se on varmaan paras argumentti ikinä (jos on totta, koska en ole mikän erityinen Bellucci bongari, en voi varmaksi sanoa onko se totta - ilmeisesti se oli yksi niistä patjasta nousseista kontortonisteista). Mutta jos Dracula, gore ja tissit on ykkösjuttu, niin Hammerin leffoja kannattaa ennemmin katsoa. Ainakaan ne eivät yritä olla muuta kuin eksploitaatiota (olkoonkin että Christopher Lee on surkea Draculana).

kuin katkera ja nummilla vaelteleva Nosferatu.