25. Aikakone
24. Arabian Lawrence
23. Rocky
22. Ben HUr
21. Nosferatu
20. Afrikan Kuningatar
19. General
18. Takaikkuna
17. Haamujengi
16. Pulp Fiction
15. Diktaattori
14. Ikiru
13. Hyvät, Pahat ja Rumat
12. Apinoiden Planeetta
11. Terminator 2
10. M
9. Armoton
8.Kellopeliappelsiini
7.Tähtien Sota
6.Robocop
5.Dracula
Nyt tulee listani loppu pahasti myöhässä sairastelun ja tietokoneongelmien ratkomisen jälkeen. Toivottavasti edes jotain vielä kiinnostaa. Se ykkönen tulee sitten vielä vähän myöhemmin.
4.
Psyko
Toinen Hitchcock leffa listalla, joka yhtähyvin voisi olla lista Hitchcock leffoja. Psyko on yksi maailman tunnetuimpia elokuvia, ainakin muutamien teemojen ja kohtausten kautta. Kuka ei muista ikinä nähneensä missään viittausta puukotukseen (oikeaan, luultuun tai esitettyyn) lyhyiden viulunvingahdusten säestämänä? Psyko on tiettävästi ensimmäinen elokuva joka perustui sarjamurhaaja Ed Geinin tapaukseen, jonka innoittama on tehty muitakin klassikoita, kuten Teksasin Moottorisahamurhaaja ja Uhrilampaat ja melkein kaikki joissa sarjamurhaajalla on sairaita naissuhteita ja tarve pukeutua naiseksi (joka on lievimmillään Psykossa, jossa riitti peruukki ja vaatteet, kun myöhemmin ihon käyttö vaatteina tai naamarina tuli tavalliseksi). Kaikista Hitchcockin elokuvista Psykon hienous on ehkä vähiten Hitchcockin ansiota (mutta kuten Gus Van Sant osoitti, ei siinä kukaan muu olisi onnistunut). Elokuvassa on kaikki merkittävät luovat tahot tehneet loistavaa työtä. Käsikirjoittaja Joseph Stefano on ollut vähintäänkin yhtä tärkeä tekijä kuin Hitchcock itse. Bernard Hermannin musiikki on yksinkertaista mutta tunnelmallista; pelkkiä jousia ja pääosin lhyiden vingahdusten variaatioita. Näytelijät ovat paitsi hyviä näyttelijöitä myös pääosin hyviä valintoja kuten Vera Miles (josta tuli Hitchcockin suosikkinäyttelijä Grace Kellyn siirryttyä seurapiireihin ja ennen kuin Hitchcock (valitettavasti) tapasi Tippi Hedrenin), Anthony Perkins, Janet Leigh (Pahan kosketuksen jälkeen sitä luulusi että Janet Leigh osaisi varoa motelleja, mutta ei. Elokuvahan on siis käytännössä äärimmäinen kauhuelokuva, sillä juurikaan mitään uutta ei ole nähty sen jälkeen (paitsi limaa, yrjöä ja tulehdusmätää). Moniko 2000-luvun kauhuelokuva kertoo matkailijoista jotka joko menevät väärään majoitukseen tai luottavat väärään ihmiseen? Se kaikki alkoi Psykosta. Valtaosa kauhuelokuvien tekijöistä ovat toimineet Psykon innoittamina. Näistä ehkä merkittävimmin John Carpenter, jolle tärkeitä näyttivät olleen Psykon ihmiset. Carpenterin läpimurtoelokuvassa Halloween näyttelee pääosaa Jamie Lee Curtis, joka on Janet Leigh:n tytär, ja aina kun Carpenter otti Donald Pleasencen elokuvaansa, oli varmaa että tämä näytteli Sam Loomis nimistä hahmoa (eikä kyse ollut aina samasta hahmosta) Psykon Sam Loomisin (John Gavin) mukaan. Ehkä paras ”kunnianosoitus Psykolle on Hämärästä Aamunkoittoon, joka muuttuu ryöstönjälkeisestä ”road moviesta” makaaberiksi kauhuksi kuten Psyko (Hämärästä Aamunkoittoon kakkosessa Psykon käännekohtaan tehdään huomattavasti suorempi viittaus). Kuten mikä tahansa loistava elokuva, Psyko on monitulkintainen sekä täynnä pieniä viittauksia ja vertauskuvia. Yksi loistava tällainen on Batesin talo, jonka kerrokset edustavat ihmisen minän asteita Freudilaisen psykologian mukaan; ensimmäinen kerros on Ego, jossa Norman käyttäytyy harkitusti ja tiedostavasti. Yläkerta on Superego, jossa Normania ohjaa tämän äiti. Kellari on Id jossa Norman toteutta viettejään ja menettää hallinnan.Lisäksi elokuva on täynnä viittauksia ulosteisiin ja niiden lähteisiin. Kun Hollywoodissa ei saanut tehdä mitä tahansa, kukoisti luovuus pakon edessä. Puhtaasti viihteenä elokuva on ehdotonta ykkösluokkaa, kuten Hitchcockin elokuvat yleensä. Kaikki olennainen tulee esille melkein kenelle tahansa jo ensimmäisellä katselukerralla, sillä valtaosa elokuvan viehätyksestä perustuu juuri yksinkertaiseen kerrontaan, jossa asiat ovat sitä miltä näyttävät (vaikka osa näyttää siltä mitä on vasta lopussa). Psyko tunnetaan parhaiten elokuvan twististä, joka ei ole sitä halpaa M. Nigh Shyamalan tasoa, jossa käänteen idea onlällätellä katsojalle että ”et arvannutkaan tätä”. Elokuva vain yksinkertaisesti muuttuu puolivälissä täysin toiseksi elokuvaksi, jossa on toinen päähenkilö (käsite jota pyöritellään loppupuoliskolla suuntaan ja toiseen) ja täysin uusi tarina vanhan unohtuessa täysin. Tämä kaikki siis tapahtuu samassa jatkumossa niin etää muutos on täysin looginen (tosin kuin esimerkiksi Tähtien Sodan tarinan muuttuminen, joka vain muuttui koko ajan ihan toiseksi tarinaksi sen mukaan mikä milloinkin vaikutti coolilta, pyrkien luomaan illuusion yhtenäisyydestä). Jo aiemmin viittasin tähän käännekohtaan, joka on siis kuuluisa suihkukohtaus. Kyseinen kohtaushan on luultavasti maailman toiseksi eniten matkittu kohtaus elokuvan historiassa (ykkönen taitaapi olla Casablancan takautuma, tai ehkä Kummisedän loppu – kakkonen vain on varma :-). Kyseessähän on jonkinlainen vitsi Hitchcockin osalta. Hitchcockhan oli tunnettu kohtauksista joissa oli käytetty kaikenlaisia täysin tarpeettomia temppuja yleisön hämäämiseksi (kuten Linnut elokuvan lopussa, jossa Rod Taylor avaa olemattoman oven). Kyseisessä kohtauksessa on kaksi hahmoa, joista toista näytteli useampi eri ihminen, ja toistakin kaksi (Norman Batesia näyttelee ainakin yksi nainen sekä muutama satunnainen avustaja ja strippari Marli Renfro korvasi Janet Leigh:n kohdissa joissa vaadittiin aitoa alastomuutta). Kaiken yksityiskohtisen nippelitiedon ja ihmettelyn jälkeen pitää kai vain todeta, että Psycho on loistava elokuva. Luultavasti vain surkeista mielipiteästäni johtuen se ei ole listan ykkösenä.
3.
Huuliharppukostaja
Huuliharppukostaja on elokuva joka aivan kaikkien on nähtävä. Tämä siitä syystä että se on melko todennäköisesti ainoa länkkäri jossa pyssymiehet kohtaavat baarissa, ja alkavat keskustelemaan muodista ja musiikista. Se vastaa elämän tärkeisiin kysymyksiin kuten tuleeko järjestää kyyti henkilölle jota on mennyt asemalle vastaan (vastaus on kyllä) ja kertoo myös hyvän tekosyyn olla tekemättä niin (jos sinä ja perheesi olette kuolleet). Pienempiä mutta silti yhtä tärkeitä asioita joita elokuvasta oppii on mm. se käytettiinkö Jeesuksen aikaan dollareita, ja miksi tuhansia tuhansia kutsutaan (kuulemma miljooniksi). Onko Brett McBain sellainen mies joka naisia huoran? Onko vain yhteensattumaa että Calder Bensonin nimikirjaimet ovat samat kuin Charles Bronsonin? Kannattaako pitää henkseleitä vai vyötä – vaiko peräti molempia? Valitettavasti elokuva jättää vastaamatta suuriin kysymyksiin, kuten onko Bronson kovempi jätkä kuin Henry Fonda (Ardennien Taistelun perusteella on vähän, mutta Huuliharppukostaja taas sekoitti pakkaa), käyttääkö Claudia Cardinale alushousuja, millaisesta vedestä Frank pitää ym ym. Vaikak kyse onkin päällisin puolin ihan vain perinteisestä (jos nyt neljän vuoden uran aikana voi perinteitä luoda) Leonen patsastelulänkkäristä, se on itseasiassa villin lännen melodraama. Huuliharppukostajassa yhdistyy kaikki ne tekijät jotka olivat loistavia Dollaritrilogiassa, ja lisää vielä paremman käsikirjoituksen. Elokuvassa kuvat, musiikki, vuoropuhelu ja tapahtumat kertovat kaikki oman osansa samasta tarinasta. Musiikki on Huuliharppukostajassa tärkeämpi tekijä kuin missään aiemmassa Leonen länkkärissä. Se sitoo yhteen hahmoja, tilanteita ja teemoja aivan eri tavalla kuin se mitä nähdään. Mikään uusi keksintö ei esimerkiksi ole antaa hahmoille omat ”tunnarinsa”, mutta Huuliharppukostajassa jokainen tunnari käyttäytyy eri tavalla. Esimerkiksi Bronsonin hahmon ja Frankin tunnarit ovat osia samasta kappaleesta, joka kuullaan täydellisyydessään vasta lopussa. Cheyennen tunnari on koko ajan sama kappale, joku kuitenkin muuttuu pikkuhiljaa uhkaavasta koomiseksi. Elokuva ei ole merkittävä ainoastaan elokuvahistorialle, vaan myös musiikin historialle, sillä se selvästi loi hevin. Dialogi on myös loistavaa. Kukaan ei juurikaan puhu mitään mikä vaikuttaa järkevältä, vaan kaikki merkittävä on sanottu arvoituksin. Juoni, jota kuljetetaan pääosin dialogilla käydään läpi parin kymmenen minuutin sekalaisessa osuudessa, jossa näytetään tapahtumia sieltä täältä aivan miten sattuu. Kaikki olennainen tapahtuu muuloin. Huuliharppukostaja on Leonen paras elokuva, koska se ei ole yksin Leonen, vaan se on yhtä paljon Dario Argenton, Benito Bertoluccin, Ennio Morriconen ja näyttelijöiden ansiota. Siinä melkein tärkeimmät tekijät minkä vuoksi pidän elokuvasta. Lisäsuosituksena vielä sen köyhän miehen versio Suuri Hiljaisuus jossa on käytännössä sama perusjuoni. Suuren hiljaisuuden hienous taas on lumimaisemassa ja historian parhaassa pahiksessa.
2.
Seitsemäs Sinetti.
Olen käsittääkseni aika yksin asenteeni kanssa Seitemättä Sinettiä kohtaan. Kun lokuva yleensä nähdään filosofisena ja pohdikelevana, minusta se on lähinnä komedia, joka tekee pilaa noista aiheista. Elokuvan koominen sävy tulee esille jo alussa, Kuoleman esiintyessä. Kuolema ei suinkaan tee vain tehtäväänsä vaan on helposti huijattavissa pelaamaan shakkia, sillä kuolemalle näyttää pätevyytensä todistaminen shakissa olevan tärkeämpää kuin kuolemana toimiminen. Koska muka näin inhimilliset ominaisuudet abstraktilla- tai henkiolennolla eivät ole ollut silkkaa komiikkaa? Varsinainen komiikka syntyy juuri kuolemasta ja tämän kanssa pelaavasta ritarista, jotka ovat hyvin erillään kaikesta muusta maailman menosta. Muut ihmiset elävät arkeaan ja viihdyttävät itseään ryyppäämällä, laulamalla ja seuraamalla kirkollisia menoja. Näihin kirkollisiin menoihin kuuluu ruttoteemainen kidutuskulkue ja sen yhteydessä saarna, jotka ovat jotakuinkin hauskin juttu elokuvana historiassa (edes Monty Python ei onnistunut tekemään kidutuskulkueesta yhtä hauskaa). Yksi elokuvan merkittävimmistä hienouksista on päähenkilöiden ja sivuhahmojen rajan hämärtyminen. Elokuvan merkittävimmät hahmot ovat melko tasaisesti kaikki esillä, niin ettei kukaan saa varsinaisesti valokeilaa itselleen (vaikka Max Von Sydowilla on paha tapa aina erottua joukosta). Jostain syystä en ole mikään kovin suuri Bergman fani, itseasiassa ainoat todella hyvät Bergmanin elokuvat ovat juuri Seitsemäs Sinetti, hisljaisuus ja Neidonlähde. Tämä kertonee siitä ettei Bergman tee ohjaanana sitä, minkä parhaiten osaa – luoda maailmoja. Bergmanin elokuvat loistavat jos niiden taustalle on luotu täysin oma maailmansa, mutta valitettavan usein ne keskittyvät banaaliin freudilaiseen psykologiaan äärimmäisen alleviivaavan dialogin kautta. Seitsemännessä Sinetissä Bergmanin todelliset lahjat tulevat esiin myös siinä ,miten paljon se muistuttaa Kurosawan elokuvia – kuten tiettävästi oli tarkoituskin. Toisen ohjaajan apinointi on yllättävän vaativa taitolaji, ja siinä onnistuakseen on oltava tarpeeksi taitava ohjaaja ymmärtääkseen, miksi jonkun toisen ohjaajan elokuvat ovat hyviä ja mikä on ohjaajalle ominaista. Esimerkiksi
Bergmanin tyyliä ei kaikki tajua. Bergman on hyvin onnistunut tuomaan esille sen mitä Kurosawa elokuvissaan tuo esiin. Tämä on ilmeistä varsinkin kohtauksessa loppupuolella sirkusperheen paetessa kuolemaa ukkosmyrskyssä. Täytyy sanoa että elokuvan maine on varmasti vienyt siltä enemmän katsojia kuin tuonut. Jos siitä puhuttaisi enemmän nimenomaan viihdyttävänä komediana (sillä se on oikeasti erittäin viihdyttävä) ja tuotaisiin esille sen rooli eräänlaisena antibergmanilaisena elokuvana, se varmasti saisi vielä entistä enemmän suosiota niidenkin keskuudessa jotka pelkäävät sen ryppyotsaista mainetta.