Foorumiarkisto

Tätä varten on varmaan olemassa omat Wikipedia-artikkelinsa sun muut, mutta luodaan nyt tännekin tällainen keskustelu.

Faktahan on, että wrestling on aivan älyttömän kliseinen laji. Monet asiat toistuvat matsista toiseen. Harvoin näkee oikeita near-falleja. Koskapa ottelu olisi päättänyt random potkuun tai nyrkkiin? Tai supleksiin? Tai Superplexiin? Tai Irish Whippiin? Tai neckbreakeriin. Aivan, ei koskaan.

Ovatko kliseet nk. pakollinen paha, ihan hieno juttu vai jotain siltä väliltä? Pitäisikö otteluiden loppua useammin ei-finishereihin, jotta saataisiin lisää jännitystä perusselätyksiin? Vai pitääkö se lopetus aina saada lypsettyä?

Joku joskus vertasi britti- ja jenkkihuumoria hyvin toisiinsa: britit nauravat yllättäville asioille, jenkit arvattaville asioille. Britit välittävät siis enemmän määränpäästä ja jenkit matkasta; näin siis kärjistäen ilmaistuna.

Joitakin kliseitäkin voisi tänne kerätä. Tässä muutama aika silmiinpistävä ja minua jokseenkin ärsyttäväkin:

1. Hieno ja tasainen ketjupainisekvenssi, jonka jälkeen kummatkin osapuolet poseeraavat ja yleisö hurraa. Eräänlainen pattitilanne siis. Harvoin tätä nykyään tosin näkee. Lähinnä tasaisissa face-koitoksissa.

2. Finisheriä tai isoa spottia seuraava lyhyt tauko ennen selätystä. Tiedätte kai mitä tarkoitan? Tällaisissa tilanteissa ilmeisesti yritetään kertoa siitä, kuinka toinen osapuoli ehtii juuri sen kriittisen sekunnin kerätä itseään ja täten pystyy potkaisemaan itsensä irti. Katsokaapa vain, niin tuollaisen tauon jälkeen ei selättäjä koskaan suoraan voita matsia. Toisaalta tästä tilanteesta seuraa usein mielenkiintoinen "mitähän helvettiä tässä matsissa tapahtuu" -fiilis.

3. Matsi ei lopu ennen kuin painija on käyttänyt signature-liikkeensä. Siis ainakaan isommissa matseissa. Sanokaapa jokin Undertakerin matsi, jossa tämä ei olisi saanut jossain vaiheessa Old Schoolia perille. Useinhan hänet saatetaan kiskaista köysiltä ensimmäisellä yrittämällä, mutta jossain vaiheessa liike on kuitenkin yleisölle näytettävä. Tämä klise johtaa siihen, että matsien alkupuolelta lähtee jännitystä.

4. PPV-otteluiden isot matsit ovat yleensä pidempiä kuin tv-ottelut. Tämän jutun laitoin listalle lähinnä leikilläni. Ainahan asia ei tosiaankaan ole näin, vaan usein valitetaan, kuinka PPV-ottelutkaan eivät aina saa tarpeeksi aikaa. Eikö toisaalta ole kuitenkin hienoa, että aina ei voi kellosta kyynisesti katsoa, että "tämä on sen verran iso matsi, että kestää varmasti 20 minuuttia". Yksi upeimpia tv-matseja of all time oli muuten se Cenan ja Michaelsin ottelu, joka yllättäen kestikin noin puolen RAW-jakson verran. Kukaan ei osannut odottaa niin pitkää settiä, joten se innosti meitä kaikkia.

Tuossa nyt jotain. Kommentoikaa ja kertokaa omia näkemyksiänne ja huomaamianne toistuvia juttuja.

Ihan olet Dartsu oikeassa tuon signature/finisher -jutun kanssa. Onhan se pidemmän päälle käynyt hemmetin puuduttavaksi, kun tietää ettei mikään matsi lopu ennen sitä jommankumman painijan lopetusliikettä. Joissain tapauksissa on vielä naurettavampaa, kun jonkun painijan finisheri olisi oikeasti vähemmän kipua tuottava kuin joku normaali liike.

Käytetään vertailuparina vaikka RKO:ta ja Superplexiä. Kyllä itse sanoisin, että mahalleen kaatuminen sattuisi paljon vähemmän kuin se, että tiput yläköydeltä selällesi maahan. Hieman tuntuvat nuo voimasuhteet menevän päin honkia joissain tapauksissa. Toisihan se nyt huomattavasti lisää mielenkiintoa ja jännitystä otteluihin, jos matsi voisi päättyä ihan vaikka perus DDT:hen.

Yksi usein toistuva tapaus on se kun uusi hahmo, ei siis painija, vaan hahmo debytoi ja saa taakseen eeppisen voittoputken, jota sitten myös muistetaan hehkuttaa. Viimeinen tällainen tapaus jossa voittoputki on oikeasti tehnyt hahmosta kiinnostavan oli Umaga, joka pieksi kaikki maan rakoon ja oli uhkaavan näköinen. Tämän jälkeen sitten jokainen uusi painija voittaa kymmenen ensimmäistä otteluaan, on valmis main eventiin, häviää ja vajoaa midcardhelvettiin.

Japeet kirjoitti:
Yksi usein toistuva tapaus on se kun uusi hahmo, ei siis painija, vaan hahmo debytoi ja saa taakseen eeppisen voittoputken, jota sitten myös muistetaan hehkuttaa. Viimeinen tällainen tapaus jossa voittoputki on oikeasti tehnyt hahmosta kiinnostavan oli Umaga, joka pieksi kaikki maan rakoon ja oli uhkaavan näköinen. Tämän jälkeen sitten jokainen uusi painija voittaa kymmenen ensimmäistä otteluaan, on valmis main eventiin, häviää ja vajoaa midcardhelvettiin.

En kyllä muista että aikoihin on enään tuota "klisettä" käytetty. Mieleeni nyt näin nopeasti juolahtaa juuri tuo Umaga, Mr. Kennedy ja Ricky Ortiz (muistattteko?), joka taisi vetää jonkinmoisen voittoputken, kunnes hävisi Jack Swaggerille.

Nickeldeon kirjoitti:

Japeet kirjoitti:
Yksi usein toistuva tapaus on se kun uusi hahmo, ei siis painija, vaan hahmo debytoi ja saa taakseen eeppisen voittoputken, jota sitten myös muistetaan hehkuttaa. Viimeinen tällainen tapaus jossa voittoputki on oikeasti tehnyt hahmosta kiinnostavan oli Umaga, joka pieksi kaikki maan rakoon ja oli uhkaavan näköinen. Tämän jälkeen sitten jokainen uusi painija voittaa kymmenen ensimmäistä otteluaan, on valmis main eventiin, häviää ja vajoaa midcardhelvettiin.

En kyllä muista että aikoihin on enään tuota "klisettä" käytetty. Mieleeni nyt näin nopeasti juolahtaa juuri tuo Umaga, Mr. Kennedy ja Ricky Ortiz (muistattteko?), joka taisi vetää jonkinmoisen voittoputken, kunnes hävisi Jack Swaggerille.

No kyllähän tuo on melko yleisestikin käytössä tuo käsittämätön monsterpush. Voittoja ei enää vain lasketa niin paljoa. Joskus vuoden kuluttua voisi ehkä kokeilla tätä voittoputki hommaa jonkun aikaa. Että ihan laskettaisiin niitä lukuja.

Viimeisin voittoputki, josta on sen enempää puhuttu lienee Drew McIntyren undefeated run, jota kesti miehen syksy 2009-debyytistä aina WrestleMania 26'n porteille saakka.

Edit. Eikös juuri viime Impactissa alettu hiukan Joe'n promossa hypettää Crimsonin undefeated streakia? Kenties TNA yrittää rakentaa Golbergin korviketta. Eikä siinä mitään, ihan hyvän vaikutelman on Crimson itsestään antanut, joskin babyoilia menee enemmän kuin Ortonilla, joka on itsessään aika huolestuttavaa.

Signatureista en jaksa sen ihmeempää valittaa, koska ne ovat oleellinen osa showtapahtumaa ja sehän on aika pitkälle mistä bisnes on all about.

Wikipedia tietää kertoa että Sin Caran putkea on jossain määrin hypetetty, ja muistikuvissani myös Alberto Del Rio oli hetken aikaa voittamaton.

Ärsyttävintä on se, että tulevien tapahtumien ennustaminen on kovin helppoa. Esimerkiksi uuden ykköshaastajan veikkaaminen ei ole mikään erityisen mahdoton teko, jos mestarina pällistelee heel-painija ja ykköshaastajuusottelussa face-ottelija kohtaa heel-ottelijan: on selvää, ettei mestaruudesta bookata kahden pahiksen välistä ottelua, joten voitto menee sataprosenttisella varmuudella face-ottelijalle. Kaiken lisäksi main eventin ja midcardin välillä on niin selvä pesäero, että on äärimmäisen harvinaista, jos midcard-painija pääsee isompiin kuvioihin ennen kuin on selvästi annettu ymmärtää kyseisen painijan nousseen main event -tasolle. Tämän vuoksi midcardiin lukeutuvat ottelijat häviävät lähes poikkeuksetta main event -painijoille, mikä tietenkin syö pois jännitystä ja mielenkiintoa main eventereitten ja midcardereitten välisiltä matseilta.

Eräänlainen klisee on sekin, ettei ex-mestari voita vyötään takaisin "lakisääteisessä" revanssiottelussaan koskaan. Näin ollen paras veto on bookata se revanssiottelu heti PPV:n jälkeiseen tv-show'hun – ei missään nimessä seuraavaan PPV:hen! Miettikää vaikkapa vuoden 2009 Armageddonia. Kuinka moni mahtoi uskoa edes sen pahamaineisen lapsiyleisön keskuudessa, että Survivor Seriesissä maailmanmestaruutensa menettänyt Chris Jericho olisi voinut viedä vyön takaisin nimiinsä John Cenalta kyseisessä show'ssa? Tai vaikka tulevaa Over the Limitiä. On ihan selvä juttu, ettei Miz kykene voittamaan Cenaa, joten koko matsi tuntuu ihan mälsältä. Mizin sijasta olisinkin nähnyt paljon mieluummin jonkun tuoreen haastajan kolistelevan sarviaan Cenaa vastaan. Orton–Christian on siinä mielessä poikkeus sääntöön, että Orton vei Chrisseltä vyön tv:ssä (ei PPV:ssä) ja että kyseessä on muutenkin hieman uniikki kuvio. Mutta tokihan tässäkin on päivänselvää, ettei ex-mestari vyötään takaisin voita.

Sitten pikkujuttuihin. Lähetys palaa mainostauolta, ja kehässä seisoo jo painija, jonka sisääntuloa ei siis koskaan nähty. Onko tämmöinen selvästi alempaan kastiin lukeutuva ottelija koskaan voittanut tulevaa matsiaan? Eipä ole, ei. Sen sijaan se John Cena taikka Randy Orton, jonka sisääntulon me näemme täydessä kokonaisuudessaan, vie ottelun kuin leikiten nimiinsä, ja mainostaukopainija (tässäkö uusi termi kuvaamaan kyseisiä sankareita) hautautuu syvälle Superstars-suohon. Hitto että oli jännittävä matsi.

Painija saa uuden sisääntulotunnarin. Mitä siitä seuraa? Voittoputki ja (ainakin hetkellinen) nosto suuriin kuvioihin. On se kumma, kun uuden sävellyksen ansiosta entinen luuseri onkin yhtäkkiä kiven kova luunmurskaaja. Muutoinkin uusi tunnari (tai sisääntulovideo, lopetusliike yms.) on selvä merkki siitä, että painijaan aiotaan panostaa. Ja se panostus (ts. push) lupaa tietenkin ennalta arvattavaa tulevaisuutta – pushattava painija kun ei juurikaan häviä.

Näitä on ihan hirveästi lisää vielä, mutta nyt ei ehdi enempää kirjoittelemaan. Palaillaan asiaan – aihe on tosi mielekäs; kliseisiin on aina kiva puuttua!

Myös selostuksen / kommentattoorien kliseet sopisi mainita. Turhan usein heel kommentaattorit vaihtavat näkemystään painijasta X tämän tehtyä heelturnin, ja vastaavasti face-kommentaattorit alkavat yhtäkkiä digata tyypistä joka tekee face-turnin - siitä huolimatta vaikka tämä olisi potkinut heitä päähän yms. viimeisen vuoden sisään. Tämä tosin juontaa juurensa siihen typeryyteen että selostajista on tehty hahmoja, mille ei ole mitään tarvetta.

Kukaan ei ole maininnut näköjään sitä että PPV-matsin voittaa yleensä se joka on hävinnyt/jäänyt alakynteen PPV'tä edeltävässä tv-show'ssa, joka pitää paikkansa noin kahdeksan kertaa kymmenestä. Tietenkin on ihan perusteltua että tuleva voittaja kannattaa pitää draaman vuoksi 'heikompana', mutta toisaalta viimeinen RAW/SD ennen PPV'tä yleensä kertoo ikävän tehokkaasti tulevat tulokset.

*You know its the Mack militant, coming to get it on...*



Now hold on just a minute there, playas!

Tonight, in our MAIN EVENT, we will settle this dispute. Top heels against top babyfaces, in a straight-up TAG TEAM MATCH!

HOLLA~!

"..And thats what I like about that man, he is no-nonsense type of guy who is willing to leave it all in the middle of THAT ring""

Shhhhut up!



Mustamieskuvakommentticombolle jatkoa.

Comboon lisäksi "Wait a minute..." On muuten alkanut ottaa koko ajan enemmän päähän.

Varsinaisista kliseistä tulee mieleen parhaiten tag-matsien tylsistyttäjät. Heelit pieksevät jompaakumpaa facea, kunnes tämä saa lopulta hot tagattua, jolloin partneri teloo vastustajat maan rakoon. Tai sitten usein siihen liittyvä tilanne, jossa kummankin joukkueen tyyppi keräilee maassa, ja jännitetään kumpi saa ensi vaihdettua, heel vai face. Monesti se on heel, jolloin tuore tyyppi ryntää äkkiä estämään facen vaihdon, mutta myöhästyy ja saa köniinsä.

He's gunn doit!

Payback is a motha!

DonEmilio kirjoitti:
Comboon lisäksi "Wait a minute..." On muuten alkanut ottaa koko ajan enemmän päähän.

Varsinaisista kliseistä tulee mieleen parhaiten tag-matsien tylsistyttäjät. Heelit pieksevät jompaakumpaa facea, kunnes tämä saa lopulta hot tagattua, jolloin partneri teloo vastustajat maan rakoon. Tai sitten usein siihen liittyvä tilanne, jossa kummankin joukkueen tyyppi keräilee maassa, ja jännitetään kumpi saa ensi vaihdettua, heel vai face. Monesti se on heel, jolloin tuore tyyppi ryntää äkkiä estämään facen vaihdon, mutta myöhästyy ja saa köniinsä.

Tuohon vielä lisäksi se kun kummatkin ovat tekemässä vaihtoa ja heel onnistuu siinä ensimmäisenä. Sitten face tekee vaihdon ja tämä heel jää tyhmän näköisesti seisomaan ja steppailemaan edestakaisin kunnes toinen face pääsee kehään ja vetää köniin. Eikös viisainta olisi hyökätä siinä vaiheessa kun on tulossa köysien välistä eikä odottaa että on päässyt jo kehään asti.

Ja noissa tilanteissa face AINA estää heelin ensimmäisen iskun ja pistää omat iskunsa.

Ei ole niinkään klisee, mutta pieni ärsyttävä asia. Käsitykseni mukaan selätyksen välttämiseksi täytyy saada toinen lapaluu irti kanveesista. Joten minusta on hyvin ärsyttävää, että tuomari hyväksyy kickoutiksi pelkän käden heilauttimisen, jossa lapaluut eivät irtoa minnekään matosta. Kaksi pahinta tapausta tässä lienevät Undertaker ja Jeff Jarrett. :x

Edit: Tulipa toinenkin juttu mieleen, ja tämä on klisee. Minkä hiton takia lähes aina near fallin jälkeen painijat mulkoilevat tuomaria vihaisena. Eikö olisi fiksumpaa jatkaa hyökkäystä kuin itkeä tuomarille maailman epäreiluudesta? Luulevatko he, että ilkeästi mulkoilemalla tuomari pyörtääkin päätöksensä ja tuomitsee tilanteen selätykseksi?

What kirjoitti:
Tulipa toinenkin juttu mieleen, ja tämä on klisee. Minkä hiton takia lähes aina near fallin jälkeen painijat mulkoilevat tuomaria vihaisena. Eikö olisi fiksumpaa jatkaa hyökkäystä kuin itkeä tuomarille maailman epäreiluudesta? Luulevatko he, että ilkeästi mulkoilemalla tuomari pyörtääkin päätöksensä ja tuomitsee tilanteen selätykseksi?

Tuohan on vain inhimillistä ja osana jokaisessa urheilulajissa. Aina esimerkiksi jääkiekossa tai jalkapallossa pelaajat menevät huutelemaan tuomareille, kun heitä on kohdeltu heidän mielestään epäoikeudenmukaisesti.

What kirjoitti:
Ei ole niinkään klisee, mutta pieni ärsyttävä asia. Käsitykseni mukaan selätyksen välttämiseksi täytyy saada toinen lapaluu irti kanveesista. Joten minusta on hyvin ärsyttävää, että tuomari hyväksyy kickoutiksi pelkän käden heilauttimisen, jossa lapaluut eivät irtoa minnekään matosta. Kaksi pahinta tapausta tässä lienevät Undertaker ja Jeff Jarrett. :x

Tuosta vielä sen verran, että aina ne lapaluut eivät ole matossa edes silloin kun selätystä aletaan laskea. Olisiko ollut viime viikon Impact vai SmackDown, kun kaveri oli tyyliin kyljellään ja tuomari alkoi laskea.

DeadManWalking kirjoitti:

What kirjoitti:
Tulipa toinenkin juttu mieleen, ja tämä on klisee. Minkä hiton takia lähes aina near fallin jälkeen painijat mulkoilevat tuomaria vihaisena. Eikö olisi fiksumpaa jatkaa hyökkäystä kuin itkeä tuomarille maailman epäreiluudesta? Luulevatko he, että ilkeästi mulkoilemalla tuomari pyörtääkin päätöksensä ja tuomitsee tilanteen selätykseksi?

Tuohan on vain inhimillistä ja osana jokaisessa urheilulajissa. Aina esimerkiksi jääkiekossa tai jalkapallossa pelaajat menevät huutelemaan tuomareille, kun heitä on kohdeltu heidän mielestään epäoikeudenmukaisesti.

Ei ole sama asia. Tuon periaatteen mukaan pelaajien pitäisi protestoida joka ainoan (ilmiselvänkin) paitsiovihellyksen jälkeen. Toki ymmärrän tuon tuomarin mulkoilun ja turhautuneisuuden silloin kun vastustaja kickouttaa finisheristä yllättäen tai jonkun sairaan bumpin jälkeen. Mutta se, että jos yksikään vastustaja ei ole 10:een vuoteen kaatunut DDT:hen, ja DDT:n jälkeisen "yllättävän" 2-countin jälkeen mulkoillaan tuomaria on kyllä kliseenomaista ja typerää.

What kirjoitti:
Mutta se, että jos yksikään vastustaja ei ole 10:een vuoteen kaatunut DDT:hen...

Big Show @ Monday Night Raw 8)

vendicta kirjoitti:

What kirjoitti:
Mutta se, että jos yksikään vastustaja ei ole 10:een vuoteen kaatunut DDT:hen...

Big Show @ Monday Night Raw 8)

Joo ja käyttihän esimerkiksi Carlito ja liuta muita uikkarijannuja DDT:tä väliaikaisena finisherinään juuri saavuttuaan WWE:hen.

vendicta kirjoitti:

What kirjoitti:
Mutta se, että jos yksikään vastustaja ei ole 10:een vuoteen kaatunut DDT:hen...

Big Show @ Monday Night Raw 8)

Hehe, tämä oli aika hyvä :D

Tommy Dreamerkin käytti pitkään WWECW:ssä finisherinään DDT:tä.

Onpahan ketju, jonka jokaisen postauksen olen lukenut läpi suurella mielenkiinnolla. Siis vaikka itse sanonkin.

Tuohon hot-tagiin liittyen minua ärsyttää myös etenkin John Cenan painityyli. Miestä piestään viisi minuuttia putkeen, ja tämä on aivan henkihieverissä, mutta yhtäkkiä vetää olevinaan sydämellä ja adrenaliinilla kaikki ketoon. Tässä vaiheessa paukahtaa todellinen haista paska -liike eli Five-Knuckle Shuffle, jonka valmistelun aikana Cenalla on se veijarimainen "hah haa, teinpäs sen taas" -ilme. :x Ärsyttää siis kaikissa muodoissaan tuollaisten tyhjästä tulevien comebackien tekeminen. Hulk Hogan ja Eugenekin taisivat näitä harrastaa.

Monilla selostajilla on myös näitä tyypillisiä kliseitä ja sanontoja, joita he tykkäävät toistaa kuulijan turhautumiseen asti. Turhautumisuuden aste tosin riippuu siitä, onko kliseisiin koskaan sattunut kiinnittämään huomiota. Samahan se on sen kuuluisan niinku-sanankin kanssa: ei ärsytä, jos ei sitä huomioi.

Saatan nyt pilata teiltä innon kuunnella Booker T:tä, mutta kuunnelkaapa sitä, kuinka paljon Kirjaaja T käyttää sanaa RIGHT. Right there. Right now. Right, right, right. Melkein joka helevetin virkkeessä. Markitan miehen jupinoita kovasti, mutta tuo kyllä särähtää toisinaan pahoin korvaan.

Lawlerin suurin synti on toistella samoja vitsejä joka lähetyksessä. Itse asiassa Joshilta en ole löytänyt mitään toistuvia sanontoja. Todd Grisham rakastaa "Can he PARLAY that into a victory" -mietiskelyä, jossa on tuo hyvin harvinainen ja hieno parlay-sana. Cole puolestaan on päässyt aika mukavasti irti kliseistään, mutta hänen selostuksensa on muista syistä käynyt jokseenkin ärsyttäväksi.

Sekin on vähän ikävä, että painijoiden liikerepertuaarit eivät useinkaan kovin laajoja ole. Samat muuvit ottelusta toiseen. Ja sitten hehkutetaan kun joku joskus pistää vastaiskun, että "hän on opiskellut vastustajaansa etukäteen"...

Darienin mainitsemista ihmeparantumisista tuli mieleen tämä klisee, joka ainakin WWE'ssä toistuu lähes jokaisessa isomman luokan ottelussa.

Eli, Painija A (heel) pitää Painija B'tä (face) sleeperissä niin kauan, että tämän tajunta alkaa heiketä sille tasolle, että tuomari alkaa ottamaan 3-counttia laskemalla tämän kättä. *Käsi putoaa velttona kanveesiin* One! *Putoaa uudestaan* Two! *On lähellä pudota vielä viimeisen kerran, mutta nousee viime hetkellä ylös*. Tämän jälkeen face alkaa yleisön kannustamana irtautumaan otteesta ja tässä kohtaa yleensä kääntää ottelun kulun jälleen omaksi edukseen. Ei sinällään mikään kovin häiritsevä klisee, mutta koskakohan ottelu on viimeksi oikeasti päättynyt sleeperiin? :roll:

Nalle kirjoitti:
Ei sinällään mikään kovin häiritsevä klisee, mutta koskakohan ottelu on viimeksi oikeasti päättynyt sleeperiin? :roll:

Ei ole kauaakaan siitä, kun Ziggler viimeisteli kaikenmaailman Kingstonit ja Kanet juurikin tuolla submissionilla. Ja tietysti jos nyt vähän taivutetaan sääntöjä, niin Joen Coquina Clutch ei ole kaukana Sleeperistä.

Nalle kirjoitti:
Darienin mainitsemista ihmeparantumisista tuli mieleen tämä klisee, joka ainakin WWE'ssä toistuu lähes jokaisessa isomman luokan ottelussa.

Eli, Painija A (heel) pitää Painija B'tä (face) sleeperissä niin kauan, että tämän tajunta alkaa heiketä sille tasolle, että tuomari alkaa ottamaan 3-counttia laskemalla tämän kättä. *Käsi putoaa velttona kanveesiin* One! *Putoaa uudestaan* Two! *On lähellä pudota vielä viimeisen kerran, mutta nousee viime hetkellä ylös*. Tämän jälkeen face alkaa yleisön kannustamana irtautumaan otteesta ja tässä kohtaa yleensä kääntää ottelun kulun jälleen omaksi edukseen. Ei sinällään mikään kovin häiritsevä klisee, mutta koskakohan ottelu on viimeksi oikeasti päättynyt sleeperiin? :roll:

HEP! Eipäs toistukaan. Tämä on kadonnut tyystin koko WWE:stä. Enää ei koskaan pudoteta tuota kättä enää. Mistähän se johtuu?

Painijoiden mystinen heikentyminen tietyissä tilanteissa. Yksi on tietenkin nuo heti topicin aluksi mainitut tv-ottelut, joissa PPV:ssä kymmeniä minuutteja ottelevat otteluparit saavatkin homman pakettiin muutamassa minuutissa. Toinen malliesimerkki on iron man -ottelut. Tunnin iron manissa voi sentään selittää helppoja falleja painijoiden väsymyksellä, tosin tämä ei ole kovinkaan hyvä selitys jos ne ekat selätykset saadaan random-spinebustereilla kuten joissain tapauksissa. Pahiten tämä heikkeneminen kohtaakin sitten puolen tunnin "iron man" -otteluita, joita allekirjoittanut ei nyt ylipäänsä oikein edes pidä kunnon rautamiestaistoina. Mitä logiikkaa on siinä, että otteluparit, jotka matsaavat tasaväkisyytensä ja huippukuntonsa takia normaalisäännöilläkin lähemmäs puoli tuntia, tulevatkin yhtäkkiä selätetyiksi kymmenessä minuutissa toisessa ottelumuodossa? Esimerkkejä ovat vaikkapa Angle vs. Michaels (2-2) ja Angle vs. Joe (3-2).

Eipä tule tähän hätään muita mieleen. Esimerkkinikin olivat taas kerran yllättäen vanhoja, en sitten tiedä millainen meininki oli vuoden 2009 Cena vs. Ortonissa.

Noita teräsmiespainijoitten heikkouksia voisi perustella sillä, että teräsmiesottelussa ei ole niin paljon pelissä kuin tavallisessa singlesmatsissa. Singlesmatsihan on ikään kuin jääkiekon jatkoaikatilanne, jossa mennään kerrasta poikki -säännöillä. Teräsmiesmatsi sen sijaan on kuin varsinainen peliaika, jossa maaleja (painissa selätyksiä, luovutuksia jne.) voi tulla vaikka kymmenittäin. Niinpä painijat ja jääkiekkoilijat ottelevat huomattavasti tarkemmin ja sitkeämmin, kun on kyse kerrasta poikki -pelistä; silloin ei kertakaikkisesti ole varaa joutua selätetyksi sen yhden spinebusterin jälkeen tai vaihtoehtoisesti antaa vastustajajoukkueelle helppoa maalia huolimattoman syöttövirheen tähden. Varsinaisella peliajalla taas tappioasema voi olla joskus hyväkin seikka, sillä mieluumminhan ottelija luovuttaa esim. jonkin kivuliaan lukko-otteen kourissa jo hyvissä ajoin kuin jää paikoilleen puoleksi minuutiksi pyristelemään ja taputtelee kanveesia vasta sitten. Sama juttu sen spinebusterin kanssa: painija tietää, että häneltä löytyisi kyllä sen verran voimia, että kykenisi selätyksestä itsensä pelastamaan, mutta päättääkin säästää voimavarojaan ottelun loppuminuutteja varten ja nielee sen yhden miinuspisteen kuin mies.

Toki joitain tapauksia on mahdotonta koettaa selittää millään tavalla, ja ne ovatkin yleensä juuri niitä kolmenkymmenen tai pahimmassa tapauksessa viidentoista minuutin "teräsmiesmatseja", joihin pyritään luoda iron man -tunnelmaa useiden selätysten tai luovutusten kautta mutta jotka ampuvat samalla sen vuoksi itseään jalkaan. Onneksi ne ovat vielä harvinaisempia matseja kuin jo itsessään harvinaiset 60 minuutin teräsmiessessiot.