Tulipahan juuri äskön katsastettua Randall Jahnsonin ja Oliver Stonen vuonna 1991 ohjaama
The Doors -leffa, joka muuten — ihan näin sivuhuomautuksena — julkaistiin Suomessa samana päivänä kuin minä synnyin (17.05.1991). Elokuva — sen nimestäkin päätellen — siis keskittyi Doors-yhtyeeseen ja kaikista eniten yhtyeen laulajaan, Jim Morrisoniin, josta toden totta riitti paljon kerrottavaa. Morrison ryyppäsi, Morrison poltti, Morrison runoili, Morrison lauloi ja Morrison riehui, voi hyvänen aika kuinka hän riehui. Elokuvassa käytiinkin läpi Doorsin synty, sen nousu kuuluisuuteen ja lopulta Morrisonin kuolema, minkä kaiken välissä kuunneltiin paljon musiikkia live-keikkojen muodossa, nähtiin miten Jimin ja hänen naisystävän suhde sujui sekä todistimme monia mahtavia kohtauksia, joista etenkin se, jossa Doorsin jäsenet olivat "tripillä", oli oikein hupaisaa katseltavaa...
Hmm... minun piti kirjoittaa tästä leffasta pidempikin arvostelu, mutta jotenkin ajauduin umpikujaan. Ehkä osasyynä on se, etten ole (vielä) lukenut Morrisonin elämästä kertovia kirjoja, enkä näin ollen voi vertailla kirjojen tapahtumia tämän leffan (mahdollisesti vääristettyihin) tapahtumiin. Muutenkin tällaisista tositarinoihin perustuvista leffoista on aika vaikeaa kirjoittaa arvosteluja, kun arvostelija ei voi takertua typeriin juonenkäänteisiin tai yksinkertaisesti päättömään juoneen. Sen kuitenkin sanon, että tämä leffa on jokaiselle Doors-fanille must-see-kamaa, ja että minä nautin leffan jokaisesta minuutista — kiitos sen, että olin ottanut Doorsista selvää ennen leffan katsomista, minkä takia muutamat, huomaamattomat seikat olivat helpommin ymmärrettävissä.
Arvosanaksi antaisin täydet viisi tähteä, sillä tämä oli leffakokemus, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut. Nyt on ihan erilaista kuunnella Doorsin live-biisejä, kun tietää, kuinka paljon päihdeaineita Morrison käytti ennen keikkoja — jos siis elokuvan tapahtumat olivat lainkaan todenmukaisia (mihin kyllä sinisilmäisesti uskon).