Otteluarvostelut

[enska]

Triple H vs. The Undertaker
WrestleMania XXVII (3.4.2011)
No Holds Barred Match

"There ain't no grave can hold my body down..."

Ensimmäiseksi arvostelemakseni matsiksi valitsin nelisen kuukautta sitten lähetetyn ja megalomaanisesti hypetetyn No Holds Barred -ottelun, jossa kaksi todellista ikonia kohtasi toisensa. Kyseinen ottelu oteltiin suurimmalla ja kalleimmalla mahdollisella estradilla, ja sen panokset olivat Undertakerin aikaisempien WrestleMania-matsien tavoin äärimmäisen hurjat. 18 kertaa WrestleManiasta voittajana poistuneella Undertakerilla oli mahdollisuus menettää kaikki se, mitä hän oli jo kolmen vuosikymmenen aikana luonut, eikä ajatus mahdollisesta tappiosta edes käväissyt verenhimoisen Triple H:n itsevarmassa pääkopassa. Kyseessä oli tyylipuhdas taistelu elämästä ja kuolemasta. WrestleManiassa toinen viimeisistä lainsuojattomista tulisi kaatumaan, mutta kumpi? Olisiko Triple H:sta todellakin siihen, mihin esimerkiksi Shawn Michaelsista ei suurenmoisesta antaumuksestaan ja uhrautuvaisuudestaan huolimatta ollut? Olisiko nyt todellakin aika todistaa Undertakerin tarun loppuvan?



Minä odotin tätä nimenomaista ottelua tähän nimenomaiseen WrestleManiaan siitä hetkestä saakka, kun Undertaker passitti entisen nemesiksensä, Shawn Michaelsin, eläkepäiville ilmavan Tombstone Piledriverinsä voimin. Ajattelin, että Triple H:n ja Undertakerin feudaaminen olisi loogista. Triple H on ollut koko uransa ajan kylmäpäinen ja jääräpäinen saavuttaja, jolle voittaminen on kaikki kaikessa, ja senpä ansiosta Hunterista onkin kuoriutunut moninkertainen maailmanmestari. Vyövoittojen lisäksi "The Game" on kaivertanut jykevän nimensä muun muassa Royal Rumble -voittajien ja WrestleManian tähdittäjien nimilistaan. Hunter on otellut lukuisissa Hell in a Celleissä ja Elimination Chambereissa, kohdannut jokaisen kohdattavissa olevan legendaarisen painijan, ollut mukana tosi monessa historiallisessa WWE-hetkessä ja toiminut koko RAW-ohjelman koskemattomana diktaattorina suurin piirtein kokonaisen kalenterivuoden verran. Koko painiuniversumissa oli jäljellä enää vain yksi sellainen seikka, jota Triple H ei ollut saavuttanut ja joka kiehtoi häntä, ja se oli täsmälleen sama kuin Shawn Michaelsillakin – The Undertakerin WrestleMania-voittoputken katkaiseminen.

Egoistisena ihmisenä Triple H ei antanut itsensä olla. "Jos kerta Shawn, niin kyllä perhana minäkin!" uumoilen Triple H:n (siis nimenomaan Triple H:n – en Paul Levesquen) ajatelleen. Kaikista eniten HHH:ta motivoi tietysti se, että juurikin hänet tunnettaisiin – kaiken muun lisäksi – sinä kuolemattomana painijana, joka kykeni katkaisemaan Undertakerin mystisen WrestleMania-voittoputken, mutta en suostu uskomaan, että se oli ainut Triple H:ta mietityttänyt ajatus. Olen nimittäin varma, että syvällä mielensä syövereissä Triple H halusi myös todistaa olevansa parempi kuin Shawn Michaels. Sen Hunter siis tietysti koetti tehdä onnistumalla siinä, missä HBK kahdesti epäonnistui. Onhan HHH sen itsekin myöntänyt, että hän omaa kolossaalisen egon. Niinpä Hunter oivalsi olevansa vain yhden onnistuneen selätyksen päässä statuksesta, joka sinetöisi miehen kaikkien aikojen kiistatta kovimmaksi painijaksi, ja sen vuoksi HHH oli päättänyt tehdä kaikkensa, buh gawd kaikkensa voittaakseen Undertakerin WrestleManian pimenevässä yössä.

Kaikki tämä näkyi jo ottelun alkuhetkissä. Kylmä, pelottavan kovasti keskittynyt ja suorastaan sieluttomalta tuntunut Triple H ei päästänyt WrestleMania-vihollistaan sekunniksikaan näkökentästään – ja kävi saman tien nyrkkeilijän elkein Undertakerin päälle, kun tuomari antoi kehäkellomiehelle merkin soittaa kelloa. Vaan eipä ehtinyt aggressiivinen ja laskelmoiva HHH toimittaa mustatukkaiselle vastustajalleen edes kymmentä nyrkiniskua, kun päätähuimaavan 18–0-voittoputken omaava Undertaker oli jo napannut miestä kurkusta kiinni ja heittänyt hänet brutaalisti kehästä ulos. Wrestling-kehien Alien vs. Predator oli virallisesti lähtenyt käyntiin.



Varsin pian alkoi rymistä ja kovaa. Triple H yllätti Undertakerin – ja itsensä – raa'alla puskulla, joka työnsi WrestleMania-veteraanien haudanvakavat haaskat selostajainpöytien välissä ollutta Michael Colen lasikuutiokoppia päin niin, että koko kuutio murskaantui. Seuraava raaka idea oli se, että adrenaliinia tihkunut Triple H aikoi iskeä Undertakerille perkeleellisen Pedigree-lopetusliikkeensä kovan selostajainpöydän päälle, mutta Teikkerin onneksi se jäi pelkäksi ideaksi. Pedigreen sijaan spotin nimi oli yliheitto, jossa niskan päälle pääsemisestä lapsenomaisesti innostunut ja hommaa aivan liian varhain pakettiin panna koettanut Triple H lensi leppäkeihään lailla kehää ympäröivälle mustalle tatamille. Spläts – suoraan selälleen. Ai että, kuinka rakastankaan näitä kehän ulkopuolella tapahtuvia spotteja. Pahaa teki katsoa, mutta niinhän oli tarkoituskin. Triple H ja The Undertaker olivat saapuneet WrestleManiaan ottamaan toisistaan mittaa – kenties vihoviimeisen kerran.

Ennen ottelua olin olettanut, etteivät Triple H ja Undertaker tulisi ottamaan mitään hirvittäviä riskejä; käyväthän kumpikin jo viittäkymmentä, ja kuuleman mukaan molempia heistä vaivaavat inhat loukkaantumiset ja vaivat, joita painijalle kertyy vuosikymmenien saatossa ihan liian paljon. Olin väärässä. Ensin nähtiin se lasikuutiospotti, sen jälkeen Triple H:n sairaalloinen pudotus selostajainpöydältä alas, ja sitten vasta tapahtuikin: The Undertaker, yli kaksimetrinen, 46-vuotias (siis 46-vuotias) mies, varasti manööverin höyhensarjalaisten oppikirjasta. Kyllä – vanha kunnon Undertaker repäisi WrestleMania-spesiaalinsa, hirvittävän pää edellä -loikan kehästä ulos, enkä voi todeta muuta kuin sen, että kyseinen kuolonsukellus muuttuu vuosi vuodelta shokeeraavammaksi sekä pysäyttävämmäksi teoksi. Perään vielä kuvankaunis ja aivan puskista tullut kierre-spinebuster selostajainpöydälle teräsportaitten päältä, ja painijoita palkitaan sataprosenttisen ansaitulla "Holy shit!" -konsertilla. Huh huh.

Pitää muuten miettiä, miltä HHH:sta mahtoi tuntua ottelun aikana. Ensin hän lentää yli kahden metrin korkeudesta selälleen lähestulkoon kivikovalle tatamille, jää sen jälkeen yli 130-kiloisen miesjyrän alle ja kokee lopulta, kuinka se sama 130-kiloinen noutaja paiskaa hänen naamavärkkinsä päin teräsportaita, joilta ei erityisemmin sympatiaa heru. Ja kaiken tämän jälkeen Undertaker vielä paiskaa Triple H:n kuristusjuntalla kanveesiin.

No, selätystä moinen pikku liike ei tietenkään tuottanut, vaikka sillä kiusoiteltiinkin. Tässä ottelussa – toisin kuin esimerkiksi WrestleMania 25:n Undertaker vs. Shawn Michaelsissa – paikan päällä ollut yleisökin oli kärryillä siitä, mikä on homman nimi, eivätkä katsojat täten reagoineet erityisen innostuneesti näihin alun selätysyrityksiin. Tuli kuristusjunttaa, Viimeistä kyytiä (Last Ride), Pedigreetä, terästuoliselkäsaunaa ja jopa Hautakivipaalutusta (Tombstone Piledriver), mutta silti yleisö osoitti viisauttaan olemalla uskomatta selätysyrityksien tuottavan tulosta. Vaan pian sitä niin perkuleen intellektuaalista WWE-universumia höynäytettiin pahemman kerran. Äskön ylimielisen välinpitämättömästi käyttäytynyt WrestleMania-kansa muuttui nimittäin muutaman tehokeinon kautta laumaksi pässejä, joita Triple H ja Undertaker veivät narisevassa narussaan.

Lopetusliikelöylytyksen jälkeen meno muuttui. 13-kertainen päämestari, Triple H, oli paukauttanut vastustajalleen kolme – kuvitelkaa nyt: kolme – Pedigree-liikettään, mutta aina se pirun Undertaker vain nosti vanhan olkapäänsä ilmaan ennen kuin tuomari ehti laskea kolmeen. Kolmen Pedigreen lisäksi Hunter oli iskenyt Teikkerille DDT:n terästuolin päälle, heittänyt tämän spinebusterilla selostajainpöydälle, murjonut tätä terästuolilla ja tehnyt kivuliaan spinebusterin kehän sisälläkin. Ja silti – taivas varjele sentään – Undertaker kykeni pelastumaan joka ainoasta selätysyrityksestä. Tässä kohtaa ottelu oli totaalisesti Triple H:n hallinnassa. Tilanne oli siis täysin päinvastainen verrattuna viime vuosien Undertaker vs. Shawn Michaels -koitoksiin, joissa "Heartbreak Kid" ei oikeastaan missään vaiheessa ollut selvästi se ottelun dominoiva osapuoli; HBK:n läheltä piti -tilanteet syntyivät raa'an hallinnan sijaan salamannopeista ja opportunistisista tempuista, kuten yllättävistä Sweet Chin Musiceista, ja se loi HBK:n ja Undertakerin matseihin jännitystä yllättävyydestä. Koskaan ei ollut varmaa, milloin Michaels iskee – jos iskee. Triple H:n ja Undertakerin ottelussa soivat kuitenkin aivan erilaiset sävelet. "Cerebral Assassin" oli kiistatta niskan päällä. Tuntui jopa siltä, kuin HHH olisi vain leikitellyt WrestleMania-ikonin vegetatiivisella haaskalla.

Symboliikka vastakohtaisuudesta HBK:n ja Undertakerin matseihin ei näkynyt pelkästään siinä, että Triple H dominoi. Selvää sidonnaisuutta luotiin, kun Triple H kehotti kuolemaisillaan olevaa ja kaikkensa antanutta ja kohta luultavasti menettävää Undertakeria pysymään matossa. "Stay down!" karjaisi Hunter useaan otteeseen. Ja tasan vuosi sitten se oli Undertaker, joka käytti tuota täysin samaa lausahdusta Shawn Michaelsille, kun HBK lauloi viimeisen joutsenlaulunsa. Triple H ei ollut selvästikään valehdellut, kun hän ennen tätä kohtaamista oli sanonut, että häntä ja Michaelsia erottaa yksi seikka: se, ettei Triple H tunne armoa ketään kohtaan. Sen armottomuudensa ansiosta "The Game" oli päässyt nyt siihen samaan asemaan, jossa The Undertaker oli vuosi sitten, ja siinä samassa asemassa Undertaker teki lopun Shawn Michaelsin voitonhaaveille. Yleisö haukkoi henkeään.

Lisää symboliikkaa: The Undertaker ei suostunut pysymään matossa – aivan kuten Shawn Michaelskaan ei suostunut pysymään matossa vuosi sitten –, joten Triple H:n oli otettava kovin aseensa käyttöön. Niinpä HHH näytti Undertakerille kurkunviiltoeleen, väisti Teikkerin viimeisen, miltei jo säälittävän hyökkäysyrityksen ja nappasi tämän sitten ilmaan. "It's over!" huudahti Triple H ja... junttasi Undertakerin pää edellä kanveesiin. Kyllä, Triple H oli tehnyt Undertakerille tämän oman lopetusliikkeensä, Tombstone Piledriverin, ja se, jos jokin, olisi uskottava tapa tehdä loppu haudankaivajan elämää suuremmalle voittoputkelle. Sinetiksi vielä Undertaker-imitaatio (selätettävän kädet rintakehälle ja oma kieli pitkälle ulos suusta), ja koko painimaailma oletti, että se oli siinä. Kiitos, Undertaker.

Vaan ei! Ei, ei ja ei! "Demon of Death Valley" nosti olkapäänsä ilmaan juuri ennen kolmosta. 13 kertaa painimaailman huipulle noussut ja oikeastaan kaiken mahdollisen nähnyt ja kokenut Triple H kangistui kauhusta. Mies livahti poispäin Undertakerin elottomasta kehosta – vai pitäisikö sanoa ruumiista – ja jäi muutaman metrin mittaisen turvavälin taakse katselemaan ja ihmettelemään, mitä ihmeen otusta vastaan hän oli taistelemassa. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosikkihetkistäni koko showpainissa. Kuin suoraan jostakin karmivasta kauhuelokuvasta. Undertaker oli selvinnyt kolmesta Pedigreestä, kahdesta spinebusterista (joista toinen selostuspöydälle), terästuolin päälle tähdätystä DDT:stä, WWE:n lakipykälissä kielletystä päähän kohdistuneesta terästuolin iskusta (HHH ja Undertaker saivat tästä spotista muistaakseni sakkoja, mutta oli se sakkojen arvoinen veto, hitto vieköön) sekä kuolettavasta Tombstone Piledriveristä. Triple H ei enää tiennyt, mitä ajatella. HHH:n ikimuistoiset "What's wrong with you?", "Stay down!" ja "Just die!" -lauseet loivat otteluun entisestään eeppisyyttä, ja koko areena oivalsi lopun olevan käsillä.



Tämän ottelun – ei: taistelun – loppu on ehkä yksi parhaimmista koskaan. Kaikkea kokeilleen ja kaikkensa antaneen Triple H:n mielessä on enää vain yksi teko, jolla hän saattaisi saada Undertakerin pysymään kanveesissa kolmen sekunnin ajan, ja siihen tekoon hän on turvautunut aikojen saatossa vain hyvin äärimmäisissä tapauksissa. Kyllä – "The Game" kierähti kehästä ulos, raotti kehän helmaa ja tarttui kehän alla lojuneeseen lekaan. Lekaan, jolla hän on tehnyt rajua tuhoa ja napannut merkittävimmät voittonsa. Lekaan, jolla saattaisi kyetä katkaisemaan sen, missä niin moni muu – Triple H:n paras ystävä, Shawn Michaels, mukaan lukien – on epäonnistunut. Lekaan, jolla voisi päästää kanveesissa kituvan vanhan miehen vihdoin päivistään.

Ja taas symboliikkaa. Täydellisen altavastaajan roolissa ollut Undertaker yllätti voitostaan varman Triple H:n ovelalla tavalla, ja pian "The Game" – vasta sekunteja sitten ottelun tyylipuhtaana diktaattorina toiminut mies – oli fataalin Hell's Gate -lukon kuolettavissa kynsissä. Vastakohtaisuus on taas läsnä: vuosi sitten se oli nimenomaan Undertaker, jota yllätettiin näillä ovelilla vastaiskuilla, joita vikkeläkinttuinen Michaels miehelle aika ajoin viljeli, ja nyt Undertakerin itsensä oli turvauduttava ex-nemesiksensä taktiikkaan, sillä Triple H oli päässyt yksinkertaisesti liian vahvasti niskan päälle. Ja ai että, kuinka esteettisestä Hell's Gatesta onkaan kyse – esteettisimmästä ikinä. On nimittäin yksi tunnelmallisimmista ja ikimuistoisimmista showpainihetkistä koskaan, kun Triple H – jonka kasvot ovat hukuttautuneet Undertakerin jalkojen ja käsien taakse; näkyvissä ovat pelkät hiukset – pyrkii tekemään kaikkensa, buh gawd kaikkensa päästäkseen pois kammottavan kivuliaasta tappolukosta, josta kukaan painija ei ole koskaan ennen selviytynyt. Kliimaksi on se, kun Hunter etsii vihoviimeisillä voimillaan lekaa kädellään, muttei löydä sitä tarpeeksi aikaisin. Lopulta, kun Triple H löytää lekan, hän kykenee kyllä nostamaan sen ilmaan (eikä sekään helppoa ole) muttei pysty tekemään sillä minkäänmoista iskua, sillä Hell's Gate upottaa HHH:ta sekunti sekunnilta tajuttomammaksi ja tajuttomammaksi. Lopulta leka putoaa HHH:n kädestä ja Triple H koettaa viimeisenä epätoivoisena tekonaan painella Undertakerin naamaa, kunnes joutuu suurenmoisesta sisukkuudestaan ja voitontahdostaan huolimatta luovuttamaan ottelun voiton Undertakerille.

Neljän ja puolen tähden ottelu. Ei siitä mihinkään pääse. Tunnelmaltaan ja eritoten uskomattomalta tarinankerronnaltaan täysi kymppi, mutta kehätoiminnasta on pakko rokottaa vähäsen. Jatkuvalla lopetusliikkeillä mässäilyllä ei nimittäin voida luoda otteluun mitään erityisen mielenkiintoista flow'ta; tuntuu siltä, että "nyt tulee tämä spotti, sitten se ja sitten taas tämä" ja niin poispäin. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule todellakaan tylsää. Alku on räväkkä äksönipläjäys, keskivaiheilla nähdään isoja liikkeitä ja loppuhan on silkkaa magiaa. Yleisö on hyvin messissä, estradi on mitä näyttävin ja selostamossa istuu Jim Ross. Aika lailla kaikki on siis kunnossa. Tähän kun äddätään vielä suoraan sanottuna spektaakkelimaiset sisääntulot, on meillä käsissämme show vailla vertaistaan. Yksi hienoimpia nuoratussa neliössä kerrottuja tarinoita ikinä.

Kritiikkiä on kuultu muun muassa siitä, että Undertaker kesti aivan liian paljon. Että Undertaker bookattiin ihan liian vahvaksi. Näiltä kriitikoilta tahtoisin kysyä, tuntevatko he käsitettä, jota kutsutaan kayfabeksi. Juu, olisihan se kayfaben vastaista, jos joku normaali ottelija – esimerkiksi John Cena – selviytyisi kolmesta Pedigreestä, jos normaalisti yksikin Pedigree riittää voittoon, mutta kun homman nimi on se, ettei Undertaker ole normaali painija – ei etenkään WrestleManian nurkilla. Kayfaben mukaan Undertaker on elävä kuollut, jonka sisälle syttyy joka WrestleManian aikaan mysteerinen liekki, jonka leimahdellessa Teikkeristä kuoriutuu yksinkertaisesti voittamaton olento. Ja kayfabessa kaikki paranormaalit ja absurdit seikat ja hahmot ovat hyväksyttyjä, koska kayfabe on eri asia kuin todellisuus. The Undertaker ja Triple H kuuluvat kayfabeen, Mark Calaway ja Paul Levesque todellisuuteen. Tuo täytyy sisäistää, jotta osaa nauttia painista siten, kuin se on tarkoitettu nautittavaksi.

Arvosana: * * * * ½

Oheismateriaalia:
Ottelun hypevideo
Ottelu kokonaisuudessaan

[enska]

Cactus Jack vs. Randy Orton (c) – WWE Intercontinental Championship
Backlash 2004 (18.4.2004)
Hardcore Match

"If I were you, I would be asking myself a simple question. That question would be, what the hell is this man going to do to me at Backlash knowing full well he hates my guts. The answer, Randy Orton, is simple. I am gonna tear you apart – and I am gonna love it!"

Nykypäivänä on muotia olla pitämättä Randy Ortonista. Monet ovat sitä mieltä, että Orton on nykyään pelkkä haamu entisestään; monotoninen, yllätyksetön, kuiva. Nähty ja koettu mies, joka tuskin enää koskaan tulee ottelemaan huippumatseja tai tekemään jotain uutta ja ihmeellistä. Ortonista on tullut megastara, yksi WWE:n suurimmista. Hänellä ei ole enää mitään saavutettavaa; mies on voittanut ja kokenut likipitäen kaiken, mitä WWE:n hienossa maailmassa suinkaan voi voittaa tai kokea. Tilanne ei ole kuitenkaan aina ollut tällainen. Ennen kuin Randysta tuli iso kiho, joka saatettiin bookata WrestleManian pääottelijaksi, Royal Rumble -ottelun voittajaksi tai yhdeksänkertaiseksi maailmanmestariksi, mies joutui ansaitsemaan arvostuksensa ja tulevaisuutensa raatamalla perseensä ruville minkä tahansa nuoren midcarderin lailla. Ja yksi tärkeimmistä uroteoistaan, joita hän ennen main event -asemaansa suoritti, oli vuoden 2004 Backlashin pahamaineinen hardcore-ottelu hardcore-painin messiasta, Mick Foleya – tai tarkemmin ottaen Foleyn sadomasokistista sivupersoonaa, Cactus Jackia –, vastaan Kanadan Edmontonissa 13 000 väkivallannälkäisen silmäparin alla.

WrestleMania 20:ssä Evoluutio (Batista, Randy Orton ja Ric Flair) oli päihittänyt The Rockin ja Mick Foleyn Rock 'n' Sock Connection -joukkueen. Ylivoimaottelun voitto ei kuitenkaan tyydyttänyt nuoren – itse asiassa vasta 24-vuotiaan – legendantappajan, Intercontinental-mestari Randy Ortonin, menestystä janoavaa sielua. Ortonia raivostutti yli kaiken se, että Foleyn kaltainen menneiden vuosien sammuva tähti oli yhä viemässä kallisarvoista tv-aikaa uusilta tuulilta. Feudin aikana Orton (ja Batista ja Flair) kidutti hardcore-legenda Foleya varsin rajuin ottein; joutuipa Mick erään hyökkäyksen jälkeen jopa sairaalaan (kayfabessa). Pitkän ja piinaavan sotimisen jälkeen Foleylla meni hermot ja hän haastoi nuoren Intercontinental-mestarin otteluun, joka todistaisi, onko Orton oikeasti kova tekijä ja tulevaisuuden supertähti vai pelkkä selkärangaton luuseri – Foley vaati, että nuori Randy panisi Intercontinental-mestaruutensa panokseksi otteluun, johon Evoluution jäsenet eivät saaneet sekaantua ja joka oteltaisiin ilman sääntöjä. Aluksi Orton ei ollut suostua otteluun, mutta lopulta mies vastasi arvaamattoman Foleyn haasteeseen myöntävästi. Ja heti sen jälkeen hän irvisti pahaenteisesti; hän tiesi, mitä tuleman piti, ja se oli äärimmäisen kauhistuttavaa – jos ei mestaruusvyön, niin fyysisen ja ehkä jopa henkisenkin hyvinvoinnin kannalta.



Edmontonissa vallitsi hyinen atmosfääri, kun 24-vuotias Randy Orton käveli, tai luikersi, epäilevän pelokas mutta silti röyhkeän itsevarma ilme kasvoillaan kehään Intercontinental-mestaruusvyöhönsä verhoutuneena ja erilaisia lyömäaseita sisältänyt roskatynnyri käsissään Evoluution vangitsevan sisääntulomusiikin soidessa taustalla. Sekopäisen Cactus Jackin kasvoja sen sijaan koristi se sama vanha sadistinen virnistys, josta mies nimeltä Mick Foley tunnetaan; sama sadistinen virnistys, joka oli rouva Foleyn pikkupojan naamalla sen jälkeen, kun hänet oli juntattu kuristusjuntalla nastapeitteelle, painettu naama edellä piikkilankainfernoon, isketty takaraivo edellä harmaaseen betonikanveesiin, heitetty tulisesta ja liekehtivästä puupöydästä läpi, valittu hirvittävän terästuolilöylytyksen uhriksi, raadeltu auki pelottavalla piikkilankabarbiella ja p****le soikoon tuupattu viisi (viisi!) metriä korkean teräshäkkihelvetin katolta räsynuken lailla alas. Se virnistys oli vihoviimeinen asia, jonka hardcore-ottelijana lähestulkoon tyystin kokematon Intercontinental-mestari olisi halunnut huhtikuun 18. päivänä vuonna 2004 Roxell Place -areenan taistelutantereella nähdä. Evoluutio-tallin itserakkaan ja -varman egoistin pahimmasta painajaisesta oli tullut totta.

Randy Ortonia usein kehutaan hyvistä näyttelijänlahjoistaan – eikä syyttä. Tässä ottelussa ne ovat huipussaan. Jo ottelun alkusekunneista alkaen Orton ja Foley luovat varsin pienen elein taianomaista tarinaa: riittää, että Randy vain vähän vilkaisee pelokkaana ja kauhistuneena väkivaltaista vastustajaansa kohti, ja katsojista tuntuu, että se mies ihan oikeasti pelkää tuota pitkätukkaista luolamiestä, jonka päässä ei tunnu liikkuvan yhtään mitään hardcore-otteluiden aikana – luolamiestä, joka jahtaa pakenevaa Randya piikkilankabarbie kourassaan kuin Halloween-elokuvien puukkokäsi Michael Myers epätoivoisia neitsyttyttöuhrejaan. Alkusekunneista alkaen on selvää, mistä tässä ottelussa on kysymys, eikä keltanokkainen Orton voi tehdä mitään muuta kuin koettaa selviytyä elävänä mielipuolisen sadistin terävistä kynsistä. Jerry "The King" Lawler pukee tilanteen sanoiksi hienosti: on kuin katselisi kauhuelokuvaa. Minä vertasin edellisessä otteluarvostelussani Triple H:n ja The Undertakerin välistä ottelua wrestling-kehien Alien vs. Predatoriksi, Jerry Lawler tätä ottelua Freddy vs. Jasoniksi.

Tarina oli siis kunnossa. Hullu Foley oli tullut tekemään vihaamastaan Ortonista selvää ja Intercontinental-mestarin ainoana tavoitteena oli selviytyminen hengissä. Tarinan lisäksi varsinainen otteleminen oli kunnossa: matsissa ei tylsiä hetkiä nähdä, vaan joka hetki tapahtuu jotakin – ja ottelu muuttuu spotti spotilta rajummaksi ja rajummaksi. Tarinaa ei kuitenkaan unohdeta ottelun aikana; kokenut Foley on melkein koko ajan niskan päällä, ja jos Orton saa jonkin iskun tahi manööverin perille, kysymys on nopeasta ja nerokkaasta kääntöliikkeestä. Randy ei siis missään vaiheessa hallitse ottelua mitenkään suvereenisti, vaan on koko ajan altavastaajan asemassa, mikä on tavanomaisessa painimatsissa outoa. Yleensä heel-painija on se, kumpi hallitsee, ja sympaattisen sankarin, protagonistin, puolella pysyminen pohjautuu siihen, että kannustamme epätoivoisessa asemassa olevaa hyvistä vaikeuksien kautta voittoon. Tämä tarina ja tilanne sen sijaan vaati sitä, että veteraani kouluttaa narsistista nuorukaista ja nuorukainen joutuu ultimaattiseen tulikokeeseen, miehuustestiin. Erikoinen asetelma yhdistettynä painin huikeaan laatuun ja yleisön kuumuuteen oli resepti, jonka vuoksi Cactus Jackin ja Randy Ortonin Intercontinental-mestaruustaisto vuoden 2004 Backlashissa on jäänyt monen fanin muistoihin ja ansainnut asemansa ehkäpä parhaimpana otteluna, jossa Randall Keith Orton on koskaan paininut taistellut.



Sivuhuomiona on mainittava, miten paljon Randy Orton muistuttaa tässä ottelussa nykypäivän Cody Rhodesia. Assosiointia edistävät Jerry Lawlerin kommentit siitä, kuinka Foleyn karmaiseva käsittely tekee Ortonin kasvoille esteettistä hallaa. Lawler muun muassa sanoo, ettei piikkilangalla veriseksi revitty Randy voi enää koskaan olla lehtien kansikuvissa eikä tällä ole enää saumoja mallin uraan. Lisäksi Cody ottelee ja liikehtii kuin Orton tässä ottelussa: pelokkaasti mutta jotenkin itsevarmasti ja rohkeasti. Pystyn sieluni silmin kuvittelemaan Codyn Ortonin paikalle.

Entäs ne spotit sitten? Jokainen varmasti muistaa sen ikimuistoisen hetken, kun Randy Orton sukelsi selkä edellä perkeleelliselle nastapedille, niin että miehen selkänahkaan uppoutui kohtalokkaan loikan jälkeen kymmenittäin nastoja. Spotti kauhistutti kamalasti jo seitsemän vuotta sitten, eikä myötätuntoinen irvistykseni ollut lainkaan pienempi, kun katsoin ottelun tänään. Toinen todella irvistyttävä teko oli Foleyn tekemä jalanpudotus piikkilankabarbien kanssa suoraan Ortonin jalkoväliin. Hyvä luoja sentään.

Brutaalisuutta lisää nykypäivänä kielletty bleidaaminen, joka on kieltämättä upea ja korvaamaton elementti luomaan hardcore-otteluihin elämää suurempaa tunnelmaa. Tunnelmanluojaksi voisi nimittää myös piikkilankapöytää, jonka hellästä läheisyydestä Mick Foley saa nauttia selällään, vatsallaan ja naamallaan. Piikkilangalla leikkimistä seuraava näky on karmaiseva: piikit raatelevat haastajan, Foleyn, hauikset ja ojentajat ilkeästi verille. Katsojan täytyy olla täysin sydämetön sadisti, jos hän ei tunne sääliä hurjasti uhrautuvia ottelijoita kohtaan.



Usein puhutaan, kuinka jotkin seikat vaikuttavat mestaruusvyön arvoon negatiivisesti. Tämä ottelu on malliesimerkki siitä, miten vyön arvoon vaikutetaan positiivisesti. Foley ja Orton tekevät kaikkensa, aivan kaikkensa voittaakseen tämän taistelun. Meno menee niin uskomattoman hurjaksi, että moni varmasti unohtaa, mitä matsissa on alkuperäisesti panoksena. Armoton hardcore-tykitys nimittäin luo mielikuvan siitä, että ottelijat taistelevat selviytymisestään – eivät mestaruusvyöstä. Mutta kaiken takana on kuitenkin (myös) Intercontinental-mestaruus, jota Foley Ortonin kouluttamisen ja kiduttamisen ohella haluaa. Jos on valmis panemaan kroppaansa tällä lailla likoon jonkin pirun mestaruusvyön vuoksi, sen mestaruusvyön on pakko merkitä paljon. Tällaisilla otteluilla mestaruusvyö voidaan nostaa ihan toiselle asteelle; vyö alkaa merkitä enemmän kuin ennen. Vyöstä pitää taistella ja taistella ja taistella, jos sen aikoo saada ja jos sen mielii säilyttää.

23 verisen, sairaalloisen, vaikuttavan ja unohtumattoman minuutin sekä usean hyytävän ja järisyttävän spotin jälkeen taistelu, sota, on vihdoin ohi. 24-vuotias Randy Orton on pystynyt päihittämään pahimman painajaisensa ilman Evoluution apua, mutta ilman kärsimystä, uhrausta ja kidutusta se ei olisi voinut milloinkaan tapahtua. Ottelun jälkeen kehään rientäneen Batistan ja Ric Flairin avustuksella pois kehästä kävelevän Randy Ortonin veriseltä naamalta voi lukea kaksi eri tunnetta: voi hyvänen aika sentään, minkä ihmeen maanikon juuri kohtasin, ja voi hyvänen aika sentään – minä päihitin hänet!

Tuona huhtikuisena yönä Randy Orton sai painifaneilta siunauksensa. Tätä ottelua on syytä muistella aina silloin, kun pahin Randy Orton -viha vaivaa aivonystyröitä.
Arvosana: * * * * ½

Oheismateriaalia:
Ottelun hypevideo
Fanin tekemä tribuutti

[Spunkmeyer]

Olen tässä alkanut katsomaan The Essential Starrcade -kokoelmaa, jossa on 25 tavalla tai toisella kaikkein parhaaksi valittua Starrcade-matsia. Tavallaan herkullinen aihe tähän ketjuun, mutta en silti ajatellut kirjoittaa romaania. Tämä ketju kuitenkin kerjää kommentoidaan matsia jonka juuri katsoin: BattleBowl 1991!

Jooh.

Starrcade, tuo WCW:n WrestleMania. Tai ainakin sen pitäisi olla. Firmalla oli aika russomaisia ratkaisuja kauan ennen TNA:ta saati Russon WCW-kautta. Tässä matsissa oli suunnilleen yhtä paljon järkeä kuin reverse battle royalissa. Ennen ottelua nähtiin 10 tag-matsia (taisteluparit oli arvottu randomisti), joiden voittajat pääsivät tähän matsiin.

Tässä oli siis kaksi kehää vierekkäin. 20 painijaa ottelevat ensimmäisessä kehässä sellaisella battel royal -säännöllä, että eliminaatio tapahtuu vain heittämällä vastustaja yläköyden yli toiseen kehään. Toisen kehän yläköyden yli ei sentään ole pakko mennä. Viimeinen painija ykköskehässä saa levätä. Porukka eliminoidaan kakkoskehästä heittämällä yläköyden yli lattialle. Viimeinen painija kakkoskehässä palaa ykköskehään ja ottelee sitä levännyttä kaveria vastaan vielä kolmannen battle royalin. Se kumpi heittää toisen yläköyden yli lattialle, voittaa. Ei mestaruutta tai mitään, mutta onpahan voittaja. Firman silloinen päämestari Lex Luger oli kyllä ottelussa mukana, mutta mitä sitä turhia vyötä likoon pistämään

WCW:n suurimman PPV:n pääottelussa nähtiin firman kirkkaimpia nimiä kuten Marcus (myöhemmin Buff) Bagwell, Bill Kazmaier, Todd Champion, Mr. Hughes, Thomas Rich, sekä ennenkaikkea Firebreaker Chip! Reiluuden nimessä on kyllä pakko mainita ne muutkin: Abdullah, Austin, Rude, Steamboat, Sting, tupla-A, Dustin Rhodes, Morton, Liger, Vader, Garvin, Steiner ja Simmons. Ja mestari-Luger.

Matsin alku oli suoraan sanoen tylsä. Lopulta joku jobbereista saatiin eliminoitua kakkoskehään, ja kohta sinne tippui toinenkin jobberi. Siinä sitten saatiin seurata sekä tylsää battle royalia sekä kahta jobberia matsaamassa. Mindfuck oli lähellä, mutta pian Liger tuli kakkoskehään, ja veti hienoa settiä jonkun tyypin kanssa jota en enää muista. Sitä tosin ei kovin kauaa kestänyt, kun Liger oli ensimmäisiä kokonaan eliminoituja. Jotenkin tämä kuitenkin onnistui botchaamaan omansa sekä tähtäämänsä jobberin eliminoinnin. Katsoin tilanteen viitisen kertaa uudestaan, ja olen sitä mieltä että he lensivät kakkosköyden yli. No, ei se mitään. Onneksi Abbyn ylimenoja ei näytetty.
Porukkaa tosiaan tippui ykköskehästä kakkoskehään koomisesti ja luonnottomasti. Tyypillisin näytetty eliminaatio oli sellainen, että painija X lentää gorilla pressillä ulos ykköskehästä, pysähtyy kehien väliselle alustalle, ja sitten rullaa itsensä kakkoskehään Tämä oli varmaan Russon suosikkimatsi aikanaan.
Onneksi ykköskehässäkin alkoi tapahtua sitä mukaa kun sieltä porukkaa poistui. Firman isot nimet ottivat hienosti yhteen puitteisiin nähden. Lopulta kuitenkin heel-Luger onnistui olemaan viimeinen kehässä ja sai levätä.
Kakkoskehässä nähtiin myös ihan hyvää settiä kun jämäpainijoista oltiin päästy eroon. Tätä tosin yritettiin vesittää WCW:n ysärillä harrastamalla monikamerapelleilyllä, joka oli aina rasittavaa seurattavaa. Mindfuck oli taas lähellä siinä vaiheessa kun kolme kameraa näytti kehän tapahtumia, vaikka siellä oli vain neljä painijaa jäljellä. Jos olisivat lisänneet vielä yhden kameran tulevia sukupolvia ajatellen, olisi DVD:lle ehkä saatu hieno multi-angle-ominaisuus jossa jokainen kamera kuvaa tiettyä painijaa. Tiedättehän, vähän kuin joissain keikka-DVD:issä.
No, nämä neljä olivat sentään Steamboat, Austin, Rude ja Sting. Matsin loppupuoli oli oikeasti hyvä.

Sting oli lopulta viimeinen kakkoskehässä. Rude tuli vielä vetämään cheapshottia muutenkin väsyneelle sankarille. Ja Luger kävi heti päälle. Buu! No, Sting otti aikansa pataan mutta teki kampäkin. Lugerille yleensä nauretaan, mutta kyllä miehen heel-työskentely ja myyminen oli loistavaa tuolloin. Tässä kohtaa vielä mainittakoon, että Harley Race toimi Lugerin managerina, ja yleisö todellakin rakasti jokaista kertaa kun Sting sai tämän slämmättyä. Ja Sting onnistui vielä voittamaan.

Matsi todellakin parani loppua kohti. Loppumainingit olivat erittäin hienot, mutta alkuasetelma oli typerä. Ja Starrcadeen sopimaton. Sanotaan nyt vaikka näin: kaikki me tiedämme ne tuhannet syyt jotka johtivat WCW:n tappioon, mutta tämmöistä katsellessa ei paljon tarvinnut ihmetellä miksei WCW:stä ollut kunnon haastajaksi ennen Hoganin tuloa. Ja miksi TNA ei nouse suosiossa. Painijoita oli PPV:ssä vaikka Hall of Famen täydeltä, mutta kun tämä oli niin russoa. Ilman Russoa. Tulee melkein sääli Russoa kohtaan, kun tekee mieli käyttää sellaista adjektiivia kuin russo.

[What]

Perkeleen enska on asettanut riman korkealle ettei tähän oikein viitsi edes vastata, ellei laita kunnolla effortia peliin. Jossain vaiheessa olisi kuitenkin tarkoitus kirjoitella tuollainen hieman enska-tyylinen arvostelu yhdestä kaikkien aikojen suosikkimatsistani, Triple H:in ja Stone Coldin saatanallisesta 3 Stages Of Hell-sodasta. Täytyy vaan vielä kerran mehustella muistoja katsomalla matsi ennen kuin alkaa kirjoittamaan.

[What]

WWF – No Way Out
25. Helmikuuta 2001
Thomas & Mack Center, Las Vegas, Nevada

Triple H VS. 'Stone Cold' Steve Austin (3 Stages Of Hell Match)

Tehdäänpä aikamatka lähes 11 vuoden taakse. Elettiin pahamaineisen attitude eran viimeisiä hetkiä. Tämän aikakauden suurin nimi oli ehdottomasti 'Stone Cold' Steve Austin. Hän oli kuitenkin menettänyt vuoden painiurastaan, koska Survivor Seriesissa 1999 joku mul**u ajoi hänen ylitsensä autolla. Stone Coldin palattua ilmeni, että tekijänä oli Rikishi, mutta hän oli tehnyt sen vain The Rockin puolesta. Todellinen asiain laita paljastui vasta myöhemmin, eikä siinä ollut The Rockilla tai Rikishillä mitään tekemistä. Tuon murhan yrityksen tunnusmerkistönkin täyttävän rikoksen takana oli Hunter Hearst Helmsley, tutummin Triple H. Kun asiaa alkaa miettimään tarkemmin, palat loksahtavat kohdalleen. Triple H:lla toden totta oli motiivi teolleen. Nuori ja nälkäinen Game tunsi sisimmässään Austinin olevan hänen menestyksensä tiellä. Austin oli pääotteluissa, tv-sarjoissa, mainoksissa. Austin oli kaikki sitä, mitä Triple H halusi olla. Näinpä Game oli järkeillyt, että Austinin poistuessa hän nousisi kalifiksi kalifin paikalle. Sen hän myös teki. Triple H nousi 2-kertaiseksi WWF-mestariksi 3.1.2000, vain 1,5 kuukautta Austinin eliminoinnin jälkeen ja dominoi koko vuotta 2000 suvereenisti. Survivor Seriesissa 2000 (tasan vuotta yliajon jälkeen) Triple H ja Stone Cold jo kohtasivat, mutta se ottelu jäi hieman torsoksi Austinin puolikuntoisuuden vuoksi. Neljää kuukautta myöhemmin ”Texas Rattlesnake” oli kuitenkin täydessä iskussa.




Maailman johtavassa uhkapelikaupungissa kaksi miestä pelasivat tietynlaista uhkapeliä painiurillaan helmikuun 25. päivänä vuonna 2001. Ottelumuodoksi oli valittu brutaalein mahdollinen, 3 Stages Of Hell. Miesten viha oli niin syvää, että missään nimessä sitä ei voisi tavanomaisessa ottelussa selvittää. Siihen tarvittiin tämä stipulaatio, joka kietoi kolme ottelua yhteen. Normaalin ottelun, katutappelun ja tarvittaessa häkkiottelun. Oli päivänselvä asia, että tämä ottelu kestäisi pitkään. Niin tasaväkisiä ottelijoita Austin ja Triple H olivat. Huolimatta siitä, että Austinkin tasan tarkkaan tiesi edessä olevan todellisen maratonin, hän aloitti ottelun juoksemalla kehään ja lyömällä Triple H:ia heti kymmenkunta kertaa suljetulla nyrkillään. Mutta eipä hetkeäkään, kun Triple H oli jo löytänyt vastalääkkeen ja Austin tajusi katsovansa Thomas & Mack Centerin kattopalkkeja.

Se, mikä tästä ottelusta tekee yhden kaikkien aikojen kohtaamista on uskomaton intensiivisyys. Ottelu alkoi intensiivisellä brawlauksella – ja hyvänen aika sentään – Austin ja Triple H eivät hellittäneet 40:een minuuttiin. Tempo pysyi käsittämättömän kovana koko maratonottelun ajan. Näkörajoitteinenkin henkilö pystyi taatusti aistimaan, kuinka paljon miehet vihasivat toisiaan. Toista ihmistä telottiin piikkilankaan kiedotulla laudanpätkällä, terästuolilla, kehäkellolla, lekalla, teräsportailla ja kaikella mitä ei oltu naulattu kiinni. Jopa ottelua selostanut Jim Ross sanoi, ettei ole yli 20:n vuoden aikana vastaavaa nähnyt.

Tässä ottelussa ei ollut kuitenkaan kyse selostajanpöydän hajottamisesta tai pelkästä veren vuodattamisesta. Kyse oli miesten vihasta toisiaan kohtaan ja tämän vahvan tunteen he pystyivät kanavoimaan niin liveyleisölle kuin kenelle tahansa ottelua muulla tavoin seuranneelle henkilölle. Tässä laitettaisiin piste tälle puolitoista vuotta pinnan alla kiehuneelle verifeudille.

12:ta minuutin kohdalla normaali painiottelu on jo ohi, mutta tässä se oli vasta alkusoittoa 'Stone Coldin' napatessa ensimmäisen ratkaisusuorituksen Stunnerillaan. Alkoi katutappelu, joka onkin yksi rajuimpia sellaisia koskaan. Kuten tuossa aiemmin jo kerroin, kaikkia mahdollisia aseita käytettiin ja siinä sivussa tapeltiin ja vuodettiin verta sen minkä kerkesi. Tämä aivan helvetillinen osio ottelusta saatiin päätökseen kun Triple H kaivoi selostajanpöydän alta luotetun ystävänsä, lekan, ja loppujen lopuksi sai tällättyä Austinia sillä leukaan ja viimeisteltyä homman Pedigreellä. Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut 29 minuuttia. Ja koko tämän ajan Austin ja HHH olivat vetäneet sellaisella intensiteetillä, josta tämän päivän supertähdet vain voivat haaveilla.

Kehässä lojui aseita, kumpikin mies makasi verissä päin kanveesissa, mutta silti vain saatanallinen teräshäkki laskeutui heidän ylleen. Jim Rosskin arveli, että tämä sota ei voi enää kauaa estää. Jälleen kerran Austin & HHH kuitenkin osoittivat tuon arvelun vääräksi, sillä vielä kymmenen minuutin ajan he hakkasivat toisiaan kuin huomista ei olisi. Kumpikin vuorollaan lensi häkin lihaa viiltävää terässeinämää päin. Kumpikin vuorollaan otti vastustajan isoimman liikkeen vastaan, mutta aina vain nämä soturit taistelivat hartiansa ajoissa ylös kanveesista. Mitä voisi olla enää jäljellä? Ottelun lopetus onkin todella hieno. Austin & HHH kumpikin toteavat yhtäaikaisesti vastustajan olevan niin sitkeä paskiainen, että ainoa tapa voittaa hänet on lyödä jollain astalolla päähän niin lujaa kuin pystyy. Austin nappaa käsiinsä piikkilankaan kiedotun laudan ja Triple H uskotun lekansa. Miehet ottavat oikein kulmauksista vauhtia ja törmäävät keskellä kehää, kummankin osuessa toista päähän. Rouva Fortuna on tänä iltana Triple H:n puolella, sillä hän kaatuu tajuttomana vain sekunnin osaa aiemmin kanveesiin rojahtaneen Austinin päälle ja tuomari laskee kolmeen. Taistelu on tauonnut, olo on tyhjä. Jäljellä ei ole enää mitään.

Ottelussa ei ole mitään heikkoutta. En keksi mitään, mitä Austin ja HHH olisivat voineet tehdä enemmän tai paremmin. Puhtaan painin vähyyttä ei voi heikkoudeksi laskea, sillä alunperinkin tämä oli vihaottelu, feudin blow-off matsi. Kuka h****tti alkaa vihamiehelleen vääntämään rannelukkoa, kun voi lyödä tuolilla päähän? Rikkinäiseltä kuulostavan levyn uhallakin toistan vielä kertaalleen asian, joka tekee tästä matsista ikimuistoisen: tempo, intensiteetti. Tämä on hyvä osoitus siitä, miksi kunnioitan Austinia niin paljon ja miksi hänen uransa jäi lyhyeksi. Hän antoi aina kaikkensa kehässä. Ihan kaikkensa. Tämä mies ei tiennyt että on olemassa sellainen asia kuin nelosvaihde, aina painettiin vitosella kaasu pohjassa. Kun vastaparina oli vielä tähän aikaan loukkaantumista vapaa, elämänsä kunnossa oleva Triple H, niin lopputulos oli tässä. Aivan uskomaton painiottelu, joka kuuluu harvojen ja valittujen eliittijoukkoon. Viiden tähden otteluihin.
Kesto: 39:27
Voittaja: Triple H
Arvosana: *****

Tylsä ilta, niin voisi tuolta dvd-kokoelmasta etsiä jonkun toisenkin matsin, jota ei ole aikoihin tullut fiilisteltyä ja kirjoitella siitä. Myönnän kyllä, että tuo arvostelun tyyli on varastettu melko suoraan enskalta, toivottavasti ei häiritse liikaa.

[What]

WWE – Unforgiven
17. Syyskuuta 2006
Air Canada Centre, Toronto, Canada

Edge © VS. John Cena (WWE Championship TLC Match)

Vuosi 2006 kuului John Cenalle ja Edgelle. Heidän muistettava feudinsa oli alkanut heti vuoden alussa Edgen lunastaessa historian ensimmäisestä Money In The Bank-ottelusta voittamansa salkun Cenan oteltua Elimination Chamberissa. Cena otti omansa heti takaisin Royal Rumblessa, mutta heinäkuun RAW:ssa kolminottelussa Edgen, Cenan ja Rob Van Damin välillä alkoi Edge osoittaa ultimaalisen opportunistin kykyjään viemällä voiton kummankin nenän edestä. Tämän jälkeen oltiin oteltu Cenan kotikaupungissa Bostonissa, käyty uiskentelemassa Long Islandin salmessa ja Edge oli jopa vieraillut Johnin lapsuudenkodissa, samalla läpsäisten John Senioria poskelle.

Säilytettyään mestaruuden SummerSlamissa, halusi Edge Cenan lopullisesti elämästään pois. Cena kuitenkin tarvitsi vielä yhden ottelun. Hän tarvitsi sen mestaruuden. Ja hän tulisi tekemään mitä tahansa saadakseen sen. Cena meni Smackdownin toimitusjohtaja Theodore Longin puheille, ja teki kolmen vuoden sopimuksen sinne. Tätä paperia hän esitteli Edgelle, ja lupasi vastineeksi yhdestä viimeisestä ottelusta siirtyä Smackdowniin jos häviää. Tämäkään ei riittänyt Edgelle, vaan hän asetti vielä muutaman reunaehdon. Ottelu käytäisiin hänen kotikaupungissaan Torontossa ja ottelumuoto olisi sellainen, jossa Cena ei ole koskaan ollut, ja Edge ei ole koskaan hävinnyt. Tables, ladders & chairs. Hetkeäkään empimättä Cena suostui reunaehtoihin ja maaginen ilta Torontossa oli varmistunut.

Hyvin nopeasti selvisi, minkä vuoksi Edge oli moiset ehdot halunnut. Poikkeuksellisesti mestarina hän saapui kehään ensin, saaden korviahuumaavat suosionosoitukset kotikaupungin faneilta. Kun paria minuuttia myöhemmin John Cenan ”My time is now” alkoi soida olikin pauhu melkoinen. Ei mitään Cenalle tyypillistä sekalaista reaktiota, vaan pelkkiä buuauksia. Pelkkää vihaa. Tämä oli Edgen kotikenttä, ja hän tiesi sen. Niinpä mestarin kasvoille olikin jumiutunut omahyväinen ja itsevarma hymy Lilian Garcian tehdessä kehäkuulutuksia. Jerry Lawler osuvasti vertaili tunnelmaa Stanley Cup finaaleihin Toronto Maple Leafsin pelatessa. Kun kello soi ja ottelu alkoi, sai Cena yhä enemmän tuntea nahoissaan yleisön vihamielisyyden. Pelkkä headlockin ottaminen mestarista sai aikaan buuausmyrskyn. Jokainen Cenan suorittama liike tuntui vain lisäävän pauhua.

Cena oli kuitenkin jo tottunut tähän. WrestleManiassa yleisö oli täysin Triple H:n puolella ja Hammerstein Ballroomista elävänä ulos selviäminen oli saavutus sinänsä. Cena ei voinut antaa yleisön mennä ihonsa alle, vaan hänen piti nousta kaiken yläpuolelle. Hyvin nopeasti TLC-ottelumuodon sadistinen luonne alkoi paljastaa itseään. Cena & Edge kumpikin vuorollaan saivat kokea miltä tuntuu mennä vauhdilla pöydän läpi ja ottaa terästuolin iskuja vartaloonsa. Ottelun oltua käynnissä jo jonkin aikaa sai Cena selkeän yliotteen ja päätti alkaa luovaksi. Hän otti tikkaat, asetti Edgen niiden väliin ja alkoi puristaa STF:ää niin lujaa kuin jaksoi. Kipu oli sanoinkuvaamaton ja nopeasti Edge taputtikin mattoa, josta ei tietenkään mitään hyötyä ollut. Cena jatkoi rynnäkköään iskemällä tikkaat pystyyn hoiperrelleen Edgen otsaan ja vielä pisteeksi i:n päälle paiskasi ne samat tikkaat kotikaupungin sankarin päälle. Vielä vuosia myöhemmin Edge jaksoi muistella tuota tapahtumaa, kertoen olleensa tuossa vaiheessa hetkellisesti tajuttomana.

Hämärän rajamailta Edge kuitenkin taisteli itsensä mestaruusotteluun mukaan ja seuraavat hetket olivatkin varsin tasaväkisiä. Ensimmäisenä todella lähellä voittoa kävi Cena. Edge makasi lattialla ja Johnilla oli jo yksi käsi mestaruusvyössä kiinni, kun Lita ilmestyi kehään, kaatoi tikkaat ja samalla John Cenan köysien ylitse, pöydän läpi, suoraan lattialle. Tuohon päivään mennessä juuri tuo oli ehdottomasti hurjin bumppi, jonka Cena oli koskaan ottanut, ja se saikin täysin ansaitun ”holy shit” reaktion yleisöltä. Vielä ennen ottelun ikimuistoista lopetusta kerkesi myös Edge ottaa samanlaisen hurjan pudotuksen. Mikään ei tuntunut pysäyttävän miehiä. Pöytien läpi putoaminen, tuoliniskut joka puolelle vartaloa, ei mikään. Cenan voitontahto oli sammumaton ja Edge halusi tehdä tästä kotiyleisönsä edessä ikimuistoisen illan.



Sitten siihen loppuspottiin, joka ei unohdu mielestäni koskaan. Helvetillisen selkäsaunan kokeneet soturit nousivat yhtä aikaa tikkaille ja teatraalisesti vaihtoivat siellä iskuja. Kumpikin oli kirjaimellisesti vain senttien päässä mestaruudesta. Tällöin John Cena teki odottamattoman ja uskomatton teon, ja nosti Edgen harteilleen, seisoen koko ajan tikkaiden toiseksi ylimmällä askelmalla. Cena paiskasi Edgen F-U:lla alas, kahden tikkaiden viereen päällekäin kasatun pöydän läpi. Kuului valtava rysähdys ja koko Air Canada Centre katseli kauhistuneena mitä oli juuri tapahtunut. Tämän jälkeen ei ollut enää paljoa jäljellä. Cena loi vielä katseen yleisöön ennen kuin irrotti mestaruusvyön klipsistä. Hän oli tehnyt sen. Kuukausien kidutuksen jälkeen tämä sota Edgen kanssa olisi ohi. Hän oli mestari, ja sai jatkaa uraansa Monday Night RAW:ssa. Helpotuksen ohella Cenan täytyi tuntea myös kunnioitusta vastustajaansa kohtaan. Edge oli vienyt hänet aivan äärirajoille, ja ainoa keino Edgen kukistamiseen oli niinkin raju temppu, minkä hän oli juuri tehnyt. Yleisökään ei enää jaksanut kovasti buuata Cenalle. He olivat edelleen hämmästyneitä siitä, kuinka rajun ottelun olivat juuri todistaneet.

Tämä ottelu merkitsi ja merkitsee edelleen minulle paljon. Tämän jälkeen tajusin kuinka hieno ja arvokas painija John Cena on. 2006-vuoden WrestleManian aikaan elin pahinta anti-Cena kauttani, ja sydämeni kyllyydestä toivoin hänen jäävän kauas pääkuvioista. Kesän aikana, etenkin sen kuuluisan RVD-matsin jälkeen, alkoi mielipide kuitenkin hiljalleen muuttua positiivisempaan suuntaan. Ja tämä Unforgivenin ottelu sitten teki minusta suorastaan Cena-fanin. Tässä hän osoitti kiistatta kykenevänsä klassikoihin ja uskaltavansa ottaa kovaakin bumppia. Ottelu ylitti kaikki odotukset ja Toronton yleisö teki siitä ikimuistoisen. Mutta tuskinpa tämä olisi toiminut, ellei Cenalla olisi ollut loistavaa vastaparia. Cena ja Edge erilaisuudestaan huolimatta toimivat aina yhdessä, ja tämä nimenomainen feudi sementoi kummankin aseman pääottelijana vuosiksi eteenpäin.

Aikoinaan olin antanut tälle täydet viisi tähteä. Nyt kun tämän vuosia myöhemmin katsoi uudelleen, niin ei se aivan sitä ollut. Yksi harmittava pöytäspotin missaaminen ja kuitenkin tietynlainen ennalta-arvattavuus joissain kohdin vähän rokottavat. Nämä ovat kuitenkin hyvin hyvin pieniä asioita, ja kokonaisuutena ottelu hipoo täydellisyyttä. On kuitenkin täysin ymmärrettävää, miksi olen arvioinut tämän täydelliseksi. Tuolloin en ollut tottunut vastaavanlaisiin huumaaviin yleisöreaktioihin, ja tässä tosiaan nähtiin Cenaltakin hurjaa bumppia. Silloin paljon vähemmän painia katsoneena ei myöskään osannut aavistaa noita tänä päivänä niin ennalta-arvattavia spotteja. Uskomatonta, että tästäkin ottelusta on jo yli 5 vuotta aikaa. Jos foorumilla on joku, joka ei ole tätä nähnyt, niin kannattaa etsiä käsiinsä. Eikä se uudellenkatselu vanhemmille faneillekaan pahaa tekisi.

Kesto: 25:29
Voittaja: John Cena
Arvosana: **** ½

Päätinpä sitten laittaa toisenkin heti perään Tämähän on hauskaa, tulee noille vuosikausia kaapin pohjalla pölyttyneille dvd:ille jotain hyötykäyttöä. Se on vaan heikko puoli, että tällä tavalla ei viitsi mitään huonoja otteluita katsella, sillä niistä on kovin vaikeaa romanttisesti tarinoida.

[Ravenwood]

Kiitos vaan Whatille näistä arvosteluista. Nyt olis ainakin toi Austin - Tripsu katsottava. Sitä en ole aiemmin nähnyt, mutta tuon Cena-Edgen taisin aikanaan vilkaista. Pitääpä ehkä senkin kohdalla verestää muistoja.

[What]

Kiitos vaan Whatille näistä arvosteluista. Nyt olis ainakin toi Austin - Tripsu katsottava. Sitä en ole aiemmin nähnyt, mutta tuon Cena-Edgen taisin aikanaan vilkaista. Pitääpä ehkä senkin kohdalla verestää muistoja.

Cena-Edge on kyllä hävyttömän aliarvostettu ottelu, ja se olikin syy miksi halusin siitä pidemmän tarinan skriivailla. Jostain Hartin ja Michaelsin sata vuotta vanhoista matseista jaksetaan kyllä vaahdota, mutta Cena-Edgestä ei, vaikka on ihan yhtä kovaa tasoa.

[Coca]

Hienoa että What jaksoi panostaa 3 Stages Of Hellin arvosteluun noin paljon! Kyseessä on ottelu, joka kuuluu ehdottomasti katsastaa mikäli haluaa päästä mahdollisimman lähelle täydellisen painiottelun sfäärejä. Olen muistaakseni itsekin skriivaillut lyhyttä sepostusta ottelun täydellisyydestä vuosia takaperin vanhan foorumin puolella. Vaikka tämä kolmitasoinen h****tti onkin käyty lävitse jo muutamaan kertaan, voisin silti katsoa sen lähipäivinä muistin virkistämiseksi.

[What]

WWE – SummerSlam
Sunnuntai, 15 Elokuuta 2004
Air Canada Centre, Toronto, Canada


Randy Orton VS. Chris Benoit © (World Heavyweight Championship Match)

Elokuun puolivälissä 2004 olivat olympialaiset Kreikan Ateenassa käynnissä. Painifanin täytyi kuitenkin edes yhdeksi illaksi jättää nuo uljaat kisat väliin, sillä WWE oli matkustanut Kanadaan järjestäkseen omanlaisensa ”olympialaiset.” 17. SummerSlamin pääottelussa puolustava mestari Chris Benoit sai vastaansa sai vastaansa vasta 24-vuotiaan Randy Ortonin, jolla oli mahdollisuus luoda itsestänsä legenda tänä iltana. Voittamalla Orton nimittäin nousisi kaikkien aikojen nuorimmaksi maailmanmestariksi.

Austinin ja Triple H:n sekä Edgen ja Cenan otteluissa oli kyse puhtaasta vihasta. Benoit & Orton eivät vihanneet toisiaan. Toki Benoit'n pääkopassa saattoivat kolkutella kaikki kohtaamiset Evolutionin kanssa, mutta kaikkien näiden katalyyttina oli toiminut Triple H. Benoit varmasti tiedosti, että Orton oli vain tehnyt sen, mitä hänen täytyi tehdä. Uskon vakaasti myös nuoren Ortonin kunnioittaneen Benoit'ta. Miestä, joka oli 19 pitkän vuoden jälkeen saavuttanut unelmansa WrestleMania XX:ssä Madison Square Gardenissa. Mutta tulisiko nuoresta Ortonista Benoit'n tuhkimotarinan tyly päättäjä?

Tässä ottelussa ei ollut kyse henkilökohtaisista kaunoista vastustajaa kohtaan, vaan rehdistä kilpailusta paremmuudesta kuin olympialaisissa konsanaan. Ottelun alkuminuutit olivatkin hyvin varovaista painia. Tämä kertoi siitä, että miehet kunnioittavat toisiaan, eivätkä suin surminkaan halunneet tehdä mitään virhettä joka tulisi maksamaan mestaruuden. Jossain vaiheessa Chris & Randy kuitenkin ymmärsivät, että varovaisuudella ei ottelua voiteta. Piti tehdä jotain yllättävää, räjähtävää ja riskialtista. Ensimmäisen riskin otti Benoit sukeltaen hurjalla vauhdilla köysien välistä lattialle tarkoituksenaan niitata Ortonin keho Suicide Divella turvavallia päin. Tätä riskialtista liikettä Benoit oli hyödyntänyt aivan painiuransa alusta saakka. Tänä iltana se kostautui, sillä Orton kerkesi väistää ja 'Wolverine' lensi pää edellä turva-aitaan, iskien aiemmin operoidun niskansa pahasti. Esimerkiksi Cactus Jackia vastaan otellussa katutappelussa aiemmin samana vuonna Orton oli osoittanut pystyvänsä tilaisuuden tullen olemaan armoton opportunisti. Niinpä Randy tuskin tunsi yhtään sääliä seuraavien minuuttien aikana keskittäessään brutaalisti koko energiansa Benoit'n vahingoittuneen niskan telomiseen.

Vaikka epäilemättä kipu säteili niskasta maailmanmestarin koko kroppaan, ei Chris Benoit ollut vielä valmis luopumaan taistelusta. 19:ta vuoden jälkeen hän lopulta oli saavuttanut sen mitä oli himoinnut, eikä halunnut vielä herätä tästä unesta. Niinpä Benoit värjäsi Ortonin rintalihakset verenpunaisiksi Knife Edge Chopeillaan ja rankaisi haastajaa peräti seitsemällä (7!) German Suplex-heitolla. Tässä vaiheessa Benoit tunsi sisimmässään olevansa vahvasti niskan päällä, teki tutun kurkunleikkauseleensä ja idolinsa Dynamite Kidin tavoin kapusi yläköydelle toimittaakseen Diving Headbutt-iskun, joka oli vuosien mittaan tuonut hänelle varmasti satoja voittoja. Mutta aivan kuten Suicide Divenkin myös tämän Orton aavisti ja yhdennellätoista hetkellä nosti polvensa ylös ja Benoit'n leuka otti armottoman tällin vastaan.

Tuossa vaiheessa ottelu oli ollut käynnissä melkein 20 minuuttia, ja kummatkin miehet alkoivat olla kovin väsyneitä. Orton kuitenkin sai aikaiseksi selätysyrityksen, mutta Benoit'lla oli vielä yksi yllätys arsenaalissaan. Crippler Crossface. Tuo sama liike, jolla hän oli unelmansa saavuttanut WrestleManiassa. Orton tajusi, että nyt on hätä kädessä ja epätoivon vimmassa saikin kammettua itsensä irti otteesta ja seisaalleen. Benoit ei suostunut hellittämään, vaan lähti hakemaan käsivarresta alasvientiä lukitakseen otteensa uudestaan. PAM! Jysähdys kuului, kun Benoit mäjähti rintakehä edellä kehän kanveesiin. Orton oli tehnyt sen. Hän oli onnistunut yllättämään mestarin RKO:lla ja uupuneena lysähti selkä edellä Benoit'n päälle. Yksi, kaksi ja kolme. Orton oli onnistunut, ja noussut nuorimmaksi maailmanmestariksi historiassa.



Ortonin kasvoilta pystyi lukemaan ilon ja epäuskon tunteita kun hän kohotti mestaruusvyön korkealle päänsä yläpuolelle. En tiedä pystyikö Randy tuossa vaiheessa edes käsittämään millaisen teon hän oli tehnyt. Ortonin juhliessa ja Evolutionin musiikin soidessa Benoit'lle valkeni, että unelma oli ohi. Voi vain kuvitella sitä pettymystä. Chris kuitenkin ymmärsi, että asia ei ollut suinkaan Ortonin syytä. He olivat otelleet täysin rehdin matsin, jonka lopussa Randy oli vain päässyt yllättämään hänet ja ollut kolmen sekunnin ajan parempi. Niinpä – osoittaen todellista suoraselkäisyyttä – Benoit palasi kehään. Hän tuijotti kylmästi Ortonia, kunnes ojensi kätensä ja karjui be a man. Nuo sanat jäivät selvästi soimaan nuoren Ortonin pääkoppaan. Huolimatta kaikesta pahasta verestä mentorinsa Triple H:n ja Benoit'n välillä, Orton kunnioitti tätä kehien veteraania. Epäröiden Randy tarttui Benoit'n käteen ja ottelijat kättelivät. Tämän jälkeen todellinen tunnevyöry valloitti Ortonin ja SummerSlam päättyi kuviin kehässä kyynelehtivästä uudesta mestarista.

Neljän tähden ottelu. Klassikkotasolle tämä ei noussut hitautensa ja jännittävien near fallien puutteen vuoksi, mutta siitä huolimatta kyseessä on mainio painiottelu. Tästä näkyi kuinka nälkäinen Randy Orton tähän aikaan oli, ja tämä oli hienoa jatkoa vuodelle 2004 tuon enskan arvosteleman katutappelun jälkimainingeissa. Ja onhan ottelulla toki myös historiallista merkitystä, sillä kyseessä on yhdeksi WWE:n suurimmista tähdistä nousseen Ortonin ensimmäinen mestaruusvoitto, ja hän on edelleen historian nuorin maailmanmestari. Taustatarina ottelulle oli melkeinpä olematon, Orton oli pari viikkoa aiemmin voittanut ykköshaastajuus Battle Royalin. Tykkäsin siitä, kuinka Orton & Benoit pystyivät pelkällä kehätoiminnallaan luomaan toimivan tarinan, joka tempasi katsojan mukaansa. Kaikin puolin hieno ottelu.

Kesto: 20:10
Voittaja: Randy Orton
Arvosana: ****

[What]

Ja vielä yksi tälle vuodelle.

WWE – Judgment Day
22. Toukokuuta 2005
Target Center, Minneapolis, Minnesota


John Cena © VS. JBL (I Quit WWE Championship Match)

Vuosiluvun kääntyessä 2012:ta voi olla vaikeuksia kuvitella, että John Cena ei ole aina ollut itseoikeutettu WWE:n ykkösmies. Myös Cena joutui tekemään hartiavoimin töitä saavuttaakseen tuon aseman. Hän oli noussut WWE:n mestariksi 1,5 kuukautta aiemmin WrestleManiassa, mutta ottelu JBL:iä vastaan ei ollut totta puhuen mikään kovin erikoinen. Skeptikot kuiskivat, että olisiko Cena sittenkään oikea mies hallitsemaan tuota koko painimaailman arvokkainta mestaruutta. Judgment Dayn jälkeen harva jaksoi enää epäillä Cenaa.

Tässä ottelussa oli kyse hyvityksestä. Cena ja JBL eivät voineet itsekään olla tyytyväisiä WrestleMania-ottelunsa tasoon, ja jollain tavalla tuo pettymys oli saatava hyvitettyä. Cenan ja JBL:n erimielisyydet olivat edenneet jo todella syvälle tasolle. Cena oli esitellyt WrestleManian jälkeen upouuden spinner-mestaruusvyön, jota hän alkoi kantamaan mukanaan. Perinteiden puolestapuhuja JBL ei voinut sietää mestaruusvyön uutta ulkonäköä, sillä se hänen mielestään halveerasi kaikkia menneitä mestareita. Bradshaw ei suostunut luopumaan 10 kuukautta mukanaan kantamastaan kullankappaleesta, vaan edelleen kuljetti kaikkialle vanhaa mestaruusvyötä johon oli kaiverrettuna John Cenan nimi.

Uudella mestarilla Cenalla oli tässä paljon todistettavaa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän singles-ottelussa main eventtasi ppv:tä. Cena ei myöskään koskaan ollut otellut I Quit-ottelua, joten monet epäilivät kuinka hän toimisi tällaisessa. Lisäksi kummallakin oli faneille hyvitettävänä se WrestleManian epäonnistunut koitos. Mikäli tämäkin ottelu floppaisi, saattaisi sama tapahtua koko John Cenan uralle. Tässä oli pakko onnistua. Se oli ainoa vaihtoehto.

Cenan ja JBL:n hyvitystalkoot alkoivat perinteisesti nyrkiniskuilla ja lyhyellä painiosiolla. Mutta eipä mennyt pitkääkään, kun äksöni oli levinnyt kehän laitamille ja Bradshaw lensi yliheiton seurauksena espanjalaisten selostuspöydän lävitse. JBL:n oli pakko saada Cenan momentum pysäytettyä, keinolla millä hyvänsä. Täksi ”keinoksi” paljastui terästuoli, jolla JBL puskista tempaisi Cenaa päähän. Noin kymmentä sekuntia myöhemmin kun kamera kääntyi Cenaan, ilmeni että veri virtasi hänen otsastaan kuin olut hanasta juhannuksena. Cenan bleidaus on yksi sairaimpia mitä on koskaan mainstreampainissa nähty, ja samalla tämä on yksi niitä harvoja kertoja kun Cena on ylipäätään joutunut verta kehässä vuodattamaan. Johnin rintakehä, vatsa ja jopa farkut olivat yltäpäältä veren peitossa. Jokaisella sydämenlyönnillä tilanne vain paheni. Jostain sielunsa syvimmästä sopukasta Cenan täytyi nyt kaivaa se sammumaton voitontahto ja ”never quit never back down”-asenne esille.



Ja sen asenteen Cena löysi. Saman asenteen, joka vuoteen 2012 mennessä tulisi tekemään Johnista 10-kertaisen WWE:n ja 2-kertaisen World Heavyweight-mestarin. Vaikka JBL koitti kuristaa nahkavyöllä Cenan suusta niitä kahta sanaa ulos, ei Cena suostunut antamaan periksi. Edettiin rampille, josta löytyi mainiota irtaimistoa, jonka avulla hakata nuo kaksi sanaa jomman kumman äänihuulilta koko maailman kuultavaksi. JBL:n limosiini ja rekka, jolla Cena oli tehnyt pramean sisääntulonsa areenalle. Bradshaw lennätti nuorta mestaria limosiininsa päälle niin Neckbreakerilla kuin Suplexillakin, mutta hänen voitontahtonsa tuntui olevan järkkymätön. JBL:nkin omaan vereensä sotkenut Cena sai tasotettua puntteja huomattavasti heittämällä Bradshaw'n television ruudun läpi, ja kummatkin miehet vuosivat verta tässä vaiheessa. Ottelu ikään kuin alkoi alusta. Nyt loppu ei voinut olla enää kaukana.

Rekan lavalla nähtiin tapahtuma, joka mursi JBL:n niin henkisesti kuin fyysisesti. Kaiken pieksennän jälkeen Cena vielä kerran laittoi Bradshaw'n pöydän läpi, ja tässä vaiheessa kipu oli niin suunnatonta, ettei JBL enää halunnut yhtään lisää. Hän ryömi nelinkontin lasisen Judgment Day-lavasteen eteen, mutta Cena oli kuin mielipuoli. Hän oli repinyt rekan valtavan kokoisen pakoputken irti ja aikoi sen avulla jyrätä JBL:n lasin läpi. Entinen mestari näki elämänsä vilahtavan ohitse ja jopa pelokkaana useaan kertaan toisti ne kaksi taikasanaa. Täysin punaiseksi omasta verestään värjäytynyt Cena oli onnistunut. ”Kiitokseksi” kaikista kärsimyksistä Cena vielä jyräsi JBL:n joka tapauksessa sen pirun lasisen lavasteen läpi ja juoksi kehään tuulettelemaan kummankin mestaruusvyön kanssa.

Tämän jälkeen WWE:n johtoportaankaan ei tarvinnut enää arpoa, että olivatko he valinneet oikean miehen pushin kohteekseen. Cena oli jo todistanut olevansa suosittu yleisön keskuudessa ja omaavansa karismaa joka puri myös WWE:n ohjelmiston ulkopuolella. Tänä iltana Cena osoitti, että kykenee ottelemaan klassikkoja, myymään ppv:itä, eikä pelkää laittaa kaikkeansa peliin. Tämän jälkeen ei ollut enää epäilystäkään siitä, kenen varaan tulevat vuodet rakennettaisiin.

Mielestäni tämä ottelu on JBL:n uran paras, ja Cenankin listalla edelleen aika korkealla. Ei voi kuin kunnioittaa kumpaakin. Loukkaantumisien vaivaava JBL otti useita pahoja bumppeja kipeällä selällään ja Cenan oli pakko kärsiä verenhukasta sairaan bleidaamisensa seurauksena. Aivan kuten Unforgiven 2006:n Edge-matsi, tämä on myös näitä aliarvostettuja Cena-klassikoita. Uskomaton taistelu, jossa oli vain muutama ohimenevä heikompi hetki. Tämä oli Cenan ”do or die” hetki, ja herranen aika sentään, Johnny osasi ottaa siitä kaiken irti.

Kesto: 22:40
Voittaja: John Cena
Arvosana: **** ½

[What]

Pitkästä aikaa iski mielihalu katsoa joku yksittäinen ottelu, ja arkistoista löytyi tällainen helmi, jonka olin viimeksi katsellut varmasti yli puolenkymmentä vuotta sitten. Feudi, joka ei ole vielä tänä päivänäkään ohi.

WWE – No Mercy
20 Lokakuuta 2002
Alltel Arena, Little Rock, Arkansas



Brock Lesnar © VS. The Undertaker (Hell In A Cell WWE Championship Match)

Eletään syksyä 2002. Maaliskuussa WWE:ssä debytoinut Brock Lesnar on tehnyt jotain, mihin kukaan ei ole pystynyt. Vain 25 vuoden ikäisenä hän on noussut WWE:n kiistattomaksi mestariksi tuhoten tieltään legendoja kuten Ric Flair, Hulk Hogan ja viimeisemmäksi The Rockin, jolta hän vyön voitti elokuussa. Painimaailma on viimeisen puolen vuoden aikana todistanut jotain, mitä ei ole koskaan ennen nähty, ja kysymys kuuluikin, pystyisikö kukaan pysäyttämään Lesnaria? Kenties. Ehkä tämä mies olisi legendaarinen The Undertaker. Syyskuussa Lesnar ja Undertaker olivat jo otelleet Unforgiven ppv:ssä, ja silloin Lesnar ei kyennyt voittamaan. Tuomari päätti ottelun ratkaisemattomana, mutta ottelun jälkimainingeissa Lesnar lenteli lavasteita pitkin. Ehkä tämä pysäyttämättömältä vaikuttanut voittokulku päättyy sittenkin. Ehkä Lesnarkin on vain ihminen.

Unforgivenin kokemuksista kenties jopa hieman järkyttynyt Lesnar oli päättänyt varmistaa sen, että mahdollisessa uusintaottelussa Undertaker ei olisi täydessä iskussa. Niinpä Lesnar oli mennyt äärimmäisyyksiin ja kahteen kertaan hajottanut Undertakerin oikean käden. Saman käden, jolla Undertaker on luonut maineensa WWE:n historian kovimpana nyrkkisankarina. Saman käden, jolla hän jysäyttää Chokeslamin. Joskus nerokkaimmatkin suunnitelmat kuitenkin iskevät omaan nilkkaan. Undertaker ei loukkaantumisestaan huolimatta ollut vetäytymässä sairaslomalle, ei suinkaan. Sen sijaan hän paketoi kätensä raskaaseen kipsiin, ja sai luvan käyttää kipsiä myös heidän tulevassa ottelussa. Käsi oli kuin nyrkkirauta konsanaan, ja Smackdownissa Lesnar oli todennut tämän.

Hell In A Cell on julmin ottelumuoto, johon painija voi joutua. Ottelumuotoa pidetään kieroutuneena ja sadistisena. Suurin syyllinen tähän oli Lesnarin vastustaja The Undertaker. Kuka voisi unohtaa Mick Foleyn, Shawn Michaelsin ja Rikishin kohtalot? Vaikutti todellakin siltä, että nuoren ja voittamattomana pidetyn mestarin päivät oli luetut. HIAC on ottelu, jonka Undertaker on käytännössä luonut, ja nyt hän sai luvallisesti käyttää kipsiä aseena. Lesnarilla itsellään ei luonnollisesti kokemusta tästä sairaasta ottelumuodosta ollut. Ottelun alkuminuutit olivatkin hyytävän kylmää kyytiä nuorelle Lesnarille. Undertaker murjoi armotta mestarin naamataulua kipsiin vuoratulla kädellään ja vaivaisen neljän minuutin jälkeen olikin avannut Lesnarin otsan tämän avulla. Paul Heyman häkin laidalla ei voinut kuin anella armoa, jota ei ollut tulossa.
Lesnar ei kuitenkaan kiltisti alistunut kohtaloonsa Undertakerin seuraavana uhrina. Nuorempi ja vahvempi mestari oli ennen pitkää kääntänyt ottelun kulun, ja nyt Undertaker lenteli päin häkin seiniä eläimelliset voimat omaavan luonnonoikun kynsissä. Paul Heymanin häkin läpi ojentama nahkavyö osoittautui oivalliseksi aseeksi sitoa Undertakerin käsi kiinni ja paukuttaa sitä terästuolilla niin lujaa, että vyö katkesi. Pari minuuttia tästä, ja Lesnar oli repinyt kipsin kädestä irti ja yhtä äkkiä Undertaker olikin se, joka oli hätää kärsimässä.



Adrenaaliini. Se tekee ihmeitä. Sen voimalla pystyt hetkellisesti unohtamaan kaikki kivut ja taistelemaan vastaan. Juuri se valloitti Undertakerin ruumiin, ja ennen pitkää hän pudotti kyynärpäänsä yläköydeltä suoraan nuoren mestarin sydämeen ja jälleen kerran se kuuluisa momentum oli veteraanin puolella. Sana ”ottelu” tai ”matsi” ei kuvaa tätä. Tämä oli taistelu. Seuraavat minuutit olivatkin tasaisia, kummankin vuorollaan aiheuttaessa sanoinkuvaamatonta kipua toiselle. Seuraava käännekohta tapahtui kehän ulkopuolella Lesnarin saadessa teräsportaat hyppyysiinsä. Hän iski Undertakeria niiden kulmalla otsaan, aiheuttaen valtavan verta vuotavan haavan päähän. Mutta Lesnar ei ollut tyytyväinen. Hän kohotti portaat uudestaan ylös, ja tällä kertaa kirjaimellisesti jyräsi Undertakerin kallon läpi sellaisella voimalla, jota ei ole painikehissä ennen nähty.

Veri virtasi Undertakerin otsasta keskelle kehää, luoden siihen karmaisevan lammikon. Vaikutti siltä, että Dead Man oli kuoliniskua vaille valmis. Niin kuin kovin monta kertaa aiemminkin urallaan, jostain Undertaker löysi vielä sen viimeisen vaihteen. Veri valui silmiin ja käsi oli muussina, mutta kipua ei tuntunut enää missään. Hän oli kuin transsissa, siinä tilassa, jossa hän on ennenkin tuhonnut ihmissieluja. Nyrkit viuhuivat ja hetken kuluttua Chokeslam paukkui. Sisukas mestari selvisi tästä, mutta se ei haitannut. Oli vielä yksi keino. Last Ride. Siitä edes Lesnar ei selviäisi. Sopiva tilaisuus avautuikin kun Lesnar teki virheen nousten kakkosköydelle. Tärähdys oli valtava, kun 130-kiloinen mestari mäjähti selkä edellä kanveesiin. Yksi – kaksi......

Ja Lesnarin käsi köydellä. Jollain ihmeen keinolla Lesnar oli vielä sen verran tajuissaan, että ymmärsi sijaintinsa kehässä. Tässä vaiheessa Undertakerin sisällä täytyi kiehua, mutta ulospäin tämä ei näkynyt. Hänen kasvoiltaan ei pystynyt lukemaan pettymystä tai hämmennystä, vaan tyynesti Undertaker teki tutun kurkunleikkauseleen ja jokainen tiesi mitä olisi tulossa. Kuolinisku.



Ja hetken päästä se tulikin, mutta Undertakerille itselleen. Uskomattomalla voimallaan Lesnar pyöräytti Undertakerin ympäri Tombstone-yrityksestä, leikiten heitti hänet olalleen ja jysäytti Undertakerin itsensä luomaan groteskiin verilammikkoon keskelle kehää. Tuomari laski kolmeen ja tämä sairas verilöyly oli loppunut. Edes Undertakerista ei ollut tämän luonnonoikun pysäyttäjäksi. Olisiko kenestäkään, koskaan?

Tämä ottelu oli verilöyly kahden miehen välillä, joiden vihanpito ei ole loppunut vielä vuosikymmenenkään jälkeen. Ruma ja intensiivinen tappelu, jossa ei säästelty mitään. Se on aivan varmaa, että seuraavana aamuna kumpikin on herännyt kivusta kankeana. Ottelu oli kaikessa julmuudessaan lähes täydellinen. Kestoa oli melkein puoli tuntia, taustatarina yksinkertaisuudessaan kovaa kamaa ja kumpikin antoi kaikkensa. Syy, miksi tämä ei ole aivan täydellinen matsi johtuu siitä, että ajoittain tämä tuntui lipsuvan enemmän goren, ylenpalttisen verellä mässäilyn puolelle ja kaikki muu jäi taka-alalle. Mutta vain ajoittain. Jos väkivallan- ja verenhimo yllättää, tällä matsilla kannattaa aloitella sen tyydyttämistä.

Kesto: 27:19
Voittaja: Brock Lesnar
Arvosana: **** ½

[Spunkmeyer]

Hei nyt oikeesti. Ei noita tarinoita matseista jaksa lukea. Sähän vaan kirjoitat matsin proosamuotoon. Arvostelujahan näiden pitäisi olla

[What]

Hei nyt oikeesti. Ei noita tarinoita matseista jaksa lukea. Sähän vaan kirjoitat matsin proosamuotoon. Arvostelujahan näiden pitäisi olla

Tuo on muuten harvinaisen totta.

[The Rocker]

Bruiser Brody vs Antonio Inoki NJPW 18.4.1985

Nyt rupesi mietityttämään että miten olen voinut äänestää knockoutissa sellaista tyyppiä vastaan jonka entrance themenä on Zeppelinin Immigrant Song. Ja kuka sanoo että Japanissa otteluissa ollaan hiljaa kuin kirkossa. Koko Inokin sisääntulon ajan yleisö chanttasi hänen nimeään. Bruiser Brodyhan oli siis todennäköisesti maailmanhistorian paras brawleri. Inoki taasen oli NJPW:n perustaja ja hänet on nimetty peräti WWE:n Hall of Fameen. Molemmista vähän hatarat käsitykset muuten kuin maineen perusteella. Brody näytti muuten siltä että hän asuu luolassa ja taistelee aamiaisestaan karhujen kanssa päätyen yleensä voittajaksi. Inoki näytti todella pieneltä Brodyn vierellä. Minimaaliselta.

Ottelu oli alkuun melko varovaista menoa. Brody oli ilmeisestikin heel sillä äijä tuntui hallitsevan ottelun alkua. Ja hän sai sen vaikuttamaan helpolta. Inoki pääsi kuitenkin ennen pitkää tekemään come backinsä ja yleisö syttyi oikein kunnolla mukaan. Inoki chantit täyttivät talon. Nähtiin kyllä kummalisia lukotuksia ja near-falleja. Yleisö meinasi seota kun Brody oli yrittävinään hyppyä yläköydeltä. Inoki pääsi vähitellen niskan päälle ja kameramiehet alkoivat ilmeisesti tuntemaan saken nautiskelun vaikutuksen. Kamerakulmat nimittäin heiluivat todella pahasti ja kuva oli normaalia epäselvempi. Brodyn polvi oli veressä. Huh huh. Inoki huomasi tämän ja alkoi työstämään jalkaa oikein urakalla. Loppu olikin melko sekavaa menoa. Ensiksi Inoki tappaa vahingossa tuomarin ja pian sen jälkeen ottelu päättyy no-contestiin kun herrat lasketaan ulos. Äijät brawlaavat vielä areenalta ulos. Inoki palasi vielä kehään showboattailemaan. Oikein hyvä ottelu no complaints.

****½

[The Rocker]

Nostetaanpas vähän topiccia ylös.

Ric Flair & Sting vs The Great Muta /w. Gary Hart & Dick Slater @ Clash of Champions 8

Ottelun taustana sen verran infoa että alkuperäinen ottelu oli Terry Funk & The Great Muta vs Ric Flair & Sting, mutta koska Terry oli loukkaantunut ottelussa Ric Flairia vastaan Flairin käytettyä polttorautaa, niin ottelua muutettiin. Loukkaantuminen lieni kayfabea. Tai sitten ei. Näistä ajoista ei osaa oikein olla varma missä menee kayfaben ja oikean loukkaantumisen raja. Selostamossa on ainakin Jim Ross ellen ole täysin väärässä.

Sting ja Muta ottelivat 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa melkoisen ottelusarjan. Useita huippuotteluita joissa tunnelma ja paini olivat kohdillaan. Flair ja Sting olivat ilmeisesti otelleet tässä kohtaa jo ensimmäisen klassikko kohtaamisensa. Slaterista ei ole mitään hajua. Oli vain tässä korvaajana. Tai jotain. Mielenkiintoisin asia oli hänen kädessään oleva kipsi.

Sting ja Muta aloittivat ottelun nopeatempoisella brawlilla. Flairin ja Stingin ylävitoset kesken tämän nostivat hymyn huulilleni. Tag Stingin ja Flairin välillä ja hetkeä myöhemmin Mutan ja Slaterin välillä. Flair kuitenkin ottaa ohjat käsiinsä ja heittää Slateri nurkkaan missä nähdään kolme(!) erilaista nurkkaspottia putkeen. Ja ei, ei spottia siinä hypätään triplavoltti mielessä vaan erikoista viritelmää mielessä enemmänkin. Vain hetkeä myöhemmin Flairin provosoitua vaihdossa ollutta Mutaa homma laajeni kehän ulkopuolelle. Muta hyppää Flairin päälle kehän ulkopuolelle ja hetkeä myöhemmin Sting hyppää Mutan päälle. h**vetin asiallista toimintaa.

Flair oli näihin aikoihin face mutta dirtiest player in the game gimmick oli silti täyttä totta. Flair käytti jos jonkinlaisia kepulikonsteja ottelun aikana Stingin kanssa. Flair oli silkkaa mahtavuutta koko ottelun. Sting oli loistava voimamiehenä. Muta oli loistava koska hän on The Great Muta. Slater... no ei ihan niin paljoa. Hyvin hänkin toki veti mutta ei ihan niin hyvin.

Flair ja Sting eivät dominoineet ottelua varsinaisesti, mutta elleivät heelit huijanneet niin he olivat niskaan päällä. Near falleja ja "near falleja" nähtiin useita ottelun aikana. Sting oli voittamassa kunnes Gary Hart iski häntä kolikkopussilla päähän samalla kun Flair ja Slater brawlasivat kehän ulkopuolella. Tästä Stingin ongelmat alkoivat. Alkoi käydä selväksi kuka olisi pelastavana enkelinä tuota pikaa hot tagissa. Slater hoiti hyvin heel työskentelynsä ja homma toimi kuin junan vessa. Flair haluaa kehään ja Slater ja Muta koittavat estää tämän. Flair pääsi kuitenkin kehään ja yleisö innostui tästä kovasti. Flair esiintyi juuri niinkuin maailmanmestarin kuuluukin. Dominoivasti. Ottelu oli täysin hänen face-joukkueen käsissä kunnes Muta puhalsi keltaista sumua Stingin naamalle. Sting ei näe mitään! Vain hetkeä myöhemmin tuomari tyrmättiin myös tuomari joten 2 vs 1 hyökkäy Flairia vastaan oli tosiasia. Funk! Terry Funk saapuu kehään! Hän sitoo Flairin pään ympärille muovipussin.

Kun Terry Funk saapuu niin mukana on yleensä kaaos. Sting joutui Flairin pussituksen jälkeen 2 vs 1 hyökkäyksen kohteeksi. Myös polttorauta tuli tässä osalliseksi. Slater ja Muta diskattiin. Flair ja Sting joutuivat molemmat sairaalaan. Huh huh olisi kiva nähdä tämän seuraukset. Huikeaa.

****

En osaa antaa tälle alle neljää tähteä juuri nyt. Hyvä ottelu ei valitettavaa.

[Griffin]

Aloin käymään vähän kokoelmia läpi ja aloitin heti varsin tuoreella dvd:llä. Kyseessä siis Falls Count Anywhere dvd, joka itseasiassa saapui eilen. Ennakkoon ainakin vaikuttaa hyvältä ja sisältää paljon hyviä otteluita, ja paljon ennenäkemättömiä. Ajattelin aluksi, että katselen Bret Hartin ja Stone Coldin välisen matsin, joka käytiin vuonna -97 Rawssa. Katselinkin tämän mutta ei siitä juurikaan kirjoitettavaa jäänyt. Jos jotain kiinnostaa niin kyseinen ottelu meni aivan ranttaliksi. Heti alussa nähtiin kunnon sekaantumiset ja näiden häivyttyä Stone Cold teloi tuolilla muutaman minuutin Hartin jalkaa. Ottelun jälkeen nähtiin vielä miten Austin hyökkäsi ambulanssissa olevan Hartin kimppuun. Tämä ottelu oli siis lähinnä segmentti. Sen sijaan löysin tämmöistä....

Sting vs. Cactus Jack
Falls Count Anywhere Match
WCW Beach Blast 1992

20. päivä kesäkuuta vuonna 1992 käytiin WCW:ssä tapahtuma, joka kantoi nimeä Beach Blast. Ilmeisesti kyseinen ppv nähtiin vain kahtena kesänä, eli juuri tällöin vuonna 1992 sekä seuraavana kesänä 1993. Tämän jälkeen ppv korvattiin Bash at the Beach nimisellä ppv:llä. Päätimpä siis katsastaa tästä tapahtumasta Stingin ja Cactus Jackin ottelun, joka löytyy WWE:n Falls Count Anywhere-dvd:ltä. Vaikka ottelusta onkin jo aikaa liki 22 vuotta, ja ottelijat hyvässä kunnossa nuorempina niin en osannut tälle ladata sen kummoisempia odotuksia.

Ottelu itsessään oli kuitenkin ihan hyvä ja viihdyttävä mutta onneksi pidettiin suhteellisen lyhyenä. Molemmat ottelijat pääsivät väläyttelemään osaamistaan mutta sen suurempaa hardcore mättöä tästä ei luotu. Muutama uhkarohkea loikka sekä tuolin isku, tai teräsaitaan heitto nähtiin mutta linja pidettiin hyvin maltillisena. Ottelussa ei kehässä viihdytty, joka tottakai kuului asiaan. Tylsyyttä ei ehtinyt iskeä, koska ottelun tempo pysyi sopivana oikeastaan koko ottelun ajan. Ei tämä nyt ollut mikään viiden tähden koitos, eikä edes neljän mutta ihan kiva mättö. Ottelun ratkaisu tuli yllättäen ja jätti ainakin allekirjoittaneelle sellaisen maun suuhun, että jokin olisi jäänyt vähän kesken. Tälle voisi kuitenkin semmoisen kolme tähteä paiskata, näin ensifiiliksen mukaan.

Spoiler: näytä

Voittaja: Sting

[Griffin]

CM Punk dokkaria katsellessani tuli ajatus siitä, että voisin pala kerrallaan käydä läpi hänen aikaansa WWE:ssä, ja miksei myöhemmin vaikka vanhempaakin tuotantoa. Loogisessa järjestyksessä nämä eivät tule olemaan, vaan katselen matseja, kun siltä tuntuu. Aloitin heti muutamalla:

WWE Money In The Bank 2011
CM Punk vs. John Cena

Ottelu, josta vastaan oli tullut paljon hyvää. Siitäkin huolimatta, ottelu oli kokonaisuudessaan katsomatta. Satunnaisia pätkiä olin nähnyt kyllä. Muistetaan, että tämä oli aikaa, jolloin en aktiivisesti viettänyt aikaa WWE:n tuotannon parissa. Tästä johtuen ottelun buildausta koskevat tiedot ovat hieman puuttelliset. Homman nimi oli kuitenkin se, että Punkin sopimus oli katkolla. Käsittääkseni hän oli uhannut lähteä firmasta mestarina, jonka vuoksi Vince McMahon oli asettanut hieman erikoisehtoja. Näihin lukeutui se, että Cena saisi kokea buutsin takalistossa, mikäli Punk korjaisi voiton. Ennakkoon osasin siis odottaa huikeaa ottelua, enkä joutunut pettymään. Tässä oli siis kaksi ottelijaa, jotka lukeutuivat all-time suosikkeihin. Ottelussa oli heti valtava energialataus, jonka tunsi jo sisääntulojen aikana. Suuren ottelun tuntua ja sehän sopi, sillä koen, että kumpikin näistä herroista ovat parhaillaan juuri tämän kaltaisessa kohtaamisessa. CM Punkilla oli kotiyleisön tuki takanaan, sillä otteluhan käytiin Chicagossa. Tämän huomasi heti, sillä jo sisääntullessaan CM Punk villitsi yleisön täysin. Cena sen sijaan sai valtavan buuaus konsertin, joka oli varsin luonnollista tässä asetelmassa.

Yritin hakemalla hakea ottelusta huonoja puolia. Se oli varsin vaikeaa. Ottelulle annettiin paljon aikaa, joka sekin varsin luonnollinen ratkaisu. Tästä johtuen koin, että muutama "väsyneempi" hetki nähtiin. Huonot puolet olivatkin aika pitkälti siinä. Molemmat näistä loistavista ottelijoista vetivät aivan h**vetin hyvin. Tunnelma oli yksi parhaista, joita olen ikinä nähnyt, siitä piti chicagon yleisö huolen. Yleisön ollessa alusta asti tulikuuma oli myös ottelu alusta asti energinen ja "suuren ottelun tuntuinen". Näyttäviä liikkeitä ja tasapuolista hallintaa, joka jaksoi pitää ottelun varsin kiintoisana. Molemmat pääsivät varsin hyvin näyttämään osaamistaan ja minusta oli hienoa, että ottelussa nähtiin asioita, jotka eivät olleet näille ottelijoille aivan tavanomaisia. Painotan edelleen yleisön merkitystä, sillä se oli yksi syy, miksi ottelu oli niin hyvä, kuin se oli. Varmasti yksi parhaita otteluita, joissa nämä ottelijat olivat olleet tuohon astisella urallaan. Ja varmasti näin on vielä nykyäänkin.

Lopetuksesta sen verran, että pidin siitä, miten Cena esti Vinceä sekä Lauranaitista (Vai mikä h****tti tuo sankari olikaan?) sekaantumasta. Se oli asia, jota vähintäänkin piti vaatia Cenan hahmolta. Tämän turvin kuitenkin CM Punk pääsi iskemään ja lopetus tulikin varsin puskista. Pinfallin tullen räjähti koko yleisö, joka oli varsin hieno hetki. Itselläkin meni ehkä hieman kylmiä väreitä. Vielä ottelun päätyttyä oli hienoa, miten Vince teki kaikkensa. Se "paniikki" saatiin tuntumaan todelta. Lopulta kuitenkin CM Punk paineli kotiyleisönsä joukkoon "karkuun", tuoreena WWE-mestarina. Upea lopetus, upeat ottelijat, upea yleisö ja yksi parhaista otteluista, joita olen nähnyt.

4,75/5

-------------

SummerSlam 2009
TLC Match: CM Punk vs. Jeff Hardy

Tämä kuulosti ennakkoon aivan s****nan hyvältä. CM Punk nyt vain on, CM Punk. Jeff Hardy ei ole minun silmissäni mikään "best in the world" mutta ottelumuoto oli sellainen, että Jeff on varmasti yksi parhaita ja viihdyttävämpiä siinä. Miehillähän oli ollut riitaa, sillä Jeff Hardy oli tullut WHC-mestariksi voittamalla juurikin Punkin. Tämän jälkeen oli nähty hyökkäyksiä Smackdownissa ja lopulta matsi sovittu tähän kesän kuumimpaan tapahtumaan.

Itse otteluun: Joku voisi olla pitämättä, sillä omasta mausta riippuen, tälläinen jatkuva "spottailu" ei varmastikkaan kaikille sovellu. En kuitenkaan kokenut, että tämä olisi mennyt mitenkään täysin överiksi. Ottelun tyyli sopi mielestäni näille ottelijoille ja on varmasti osa syy siihen, että myös Jeff Hardy veti loistavasti. Tempo oli energistä ja varsin mukavaa alusta lähtien. En kokenut, että "heikkoja hetkiä" olisi tämän taistelun tiimellyksessä koettu. Spotit kovenivat loppua kohden ja varmasti yksi kovimmista koettiinkin ottelun loppuhetkillä. Viihdyttävä näytös alusta loppuun ja oman mausteensa toi se, että Jeff Hardy pääsi omalle mukavuus alueelleen. Näkisin, että 1 vs. 1 otteluissa menee ehdottomasti Hardyn top-5 matseihin WWE:ssä. Ainakin näin äkkiseltään.

Tiivistettynä siis: Hyvä ottelu, jonka ehdoton vahvuus oli viihdyttävyys, joka ei kuitenkaan varmasti kaikille iske. Molemmat miehet vetivät hyvin ja suurena syynä tähän etenkin Hardyn osalta, oli ottelumuoto. En näkisi, että tämä olisi mikään sen suurempi klassikko isossa mittakaavassa mutta hyvä ottelu. Ottelun jälkeenhän nähtiin The Undertakerin paluu. Ei sillä, että sillä olisi ollut itse otteluun vaikutusta.

4/5

[Griffin]

Over The Limit 2010
CM Punk vs. Rey Mysterio

Käsittääkseni kyseinen PPV-tapahtuma oli aikamoinen pohjanoteeraus. Kokonaisuudessaan tätä en kuitenkaan ole vielä katsonut. Tämä ottelu vaikutti kuitenkin hyvältä. Kysymyksiä herätti mm. Rey Mysterion kunto, sillä hänen tuolloisesta kunnosta ei ollut tietoa. Tiesin kuitenkin, että nämä kaksi ovat potenttiaalisia vetämään todella hyvänkin ottelun. CM Punk toimi tuolloin itse perustamansa S.E.S-joukkion johtajana. En tiedä miksi ja miten he riitautuivat Mysterion kanssa mutta sotajalalla oltiin kuitenkin. Mysterio haastoi sitten Punkin otteluun, jossa olisi jo hieman panosta: Mikäli Mysterio häviää, hän liittyisi S.E.S ryhmään. Jos taas Punk häviäisi, hän joutuisi luopumaan hiuksistaan.

Mysterio on aina ollut allekirjoittaneen suosikeita, kun puhutaan hänen edustamastaan ottelijatyypistä. Harmillista on vain ollut se, että vuosi vuodelta hänen otteissaan on näkyneet uran tuomat vammat, sekä rasitteet. Positiivisin asia ottelussa oli se, että Mysterio vaikutti olevan aivan huippu-kunnossa. Punkin kehätoiminta oli totutun varmaa ja teknisesti erittäin mieluisaa. Mysterio sen sijaan käytti omia vahvuuksiaan erityisesti lennokuuden osalta ja näin ollen meillä oli käsissä todella viihdyttävä koitos. Ottelu oli varsin vauhdikas ja näin ollen viihdyttävä koitos kahden loistavan painijan välillä. Ennakkoon Punk lähti käsittääkseni otteluun aikamoisena ennakkosuosikkina ja vetikin roolin hyvin. Tunnelmasta ja kaikesta kehän tapahtumista huokui se, miten Punk oli "ylimielisenä" lähtenyt ehkä hieman takki auki aliarvioiden vastustajansa. Mysterio sen sijaan pääsi yllättämään ja esittikin monia todella näyttäviä liikkeitä. Olin varautunut pettymään, sillä kysymysmerkkejä oli ilmassa. Positiivista oli se, että minkäänlaista pettymystä en kokenut. Ottelu oli hyvä ja erityisesti Mysterion otteet lämmittivät.

Jälkimainingeissa nähtiinkin, miten Punk ei sulattanut tätä "yllätyksellistä" tappiotaan. Kane saapui kuitenkin pelastamaan tilanteen, sillä Mysterio oli ottelun loputtua jäänyt todella pahaan alakynteen, kun vastassa olikin koko S.E.S ryhmä. Lopulta kuitenkin Mysterio pääsi esittämään parturointiaan, sillä hän onnistui kahlitsemaan Punkin käsiraudoilla köysiin. Oikein mukava ottelu, jonka mukana viihtyi alusta loppuun asti.

3,75/5


---------------


Over The Limit 2012
CM Punk vs. Daniel Bryan

Aloitetaan heti sillä, miten kovat odotukset oli ottelua kohtaan. Herranjumala mikä parivaljakko kehässä! Yleisö chanttasi "This is awesome!", ja minun teki mieli huutaa sitä kotisohvalla! Pelissä oli siis WWE championship, jota CM Punk puolusti tätä virkaveljeään vastaan. Asetelmista en tiedä sen enempää mutta jotenkin tähänkin liittyi tämä "Laurinautsissiasa" vai mikä John onkaan. Lisäksi Daniel Bryan oli ainakin juoneillut Kanen pieksemään CM Punkin ottelun alla. Eiköhän siinä ollut siis jo asetelmia kerrakseen. Toinen halusi puolustaa mestaruuttaan ja toinen puolestaan yritti kynsin ja hampain riistää sitä.

Jos arvostelin Punkin ja Cenan MITB '11 kohtaamisen lähes täydelliseksi niin sitä oli myös tämä. Tästä ehkä puuttui hieman sitä "suuren ottelun tuntua", joka tuossa edellä mainitussa vallitsi. Tässäkin oli kuitenkin yleisö loistavasti mukana ja oli hieman vaikeaa tulkita, että kumpi oli se suurempi suosikki, sillä kumpikin sai yleisöltä valtavasti tukea taakseen. Ottelu oli aivan s****nan loistava teknillinen mättö, jossa kumpikin pääsi näyttämään, että miksi heitä arvostetaan. Tähän ei tarvittu mitään erikoisia ottelumuotoja, eikä mitään päätä huimaavia spotteja. Tämä oli loistava juuri näin. Yksi parhaista teknillisistä näytöksistä, joita olen WWE:n parissa saanut todistaa. Kummaltakin aivan kultainen esitys ja ennenkaikkea, viihdyttävä. Näyttävyys olisi ehkä se sana, joka parhaiten kuvaisi tätä koitosta. Upeita liikkeitä, kuuma yleisö, loistavat kemiat, upeita lukotuksia, loistavaa teknillistä painia sekä juuri sopivasti aikaa. Tylsyyttä tässä ei joutunut kokemaan, ei sekunttiakaan. Bravo!

4,50/5

[Griffin]

WrestleMania XXVIII
Chris Jericho vs. CM Punk

Mestaruusottelu. Chris Jericho. CM Punk. WrestleMania. Ennakkotiedot lukien kuulostaa aika herkulliselta, lähes tulkoon täydelliseltä. Asetelmista sen verran, että Jericho oli ilmeisesti vasta tehnyt paluunsa. Kertoi hän sitten, että palasi vain voittaakseen Punkilta mestaruuden 'Maniassa. Jericho oli myös vienyt tämän varsin henkilökohtaiseksi. Tiivistettynä kuitenkin, kumpikin halusi olla "Best In The World". Tai, lähinnä todistaa sitä olevansa. Oli muuten ennen ottelua aika huikeat sisääntulot. Huh!

Ottelun ehdoton vahvuus oli se, miten se parani mitä pidemmälle mentiin. Heikkous oli taas mielestäni ottelun alku, joka söi kyllä yleisestikkin tästä paljon. Ennen otteluahan määrättiin, että mikäli Punk joutuu diskatuksi, menettää hän vyönsä. Ottelun alku olikin varsin varovaista hipsuttelua ja tottakai, tarina kuului otteluun mutta se myös kärsi siitä. Odotin räjähtävää toimintaa alusta lähtien mutta sainkin katsella miten Jericho lymyili köysissä, yrittäen saada Punkia diskatuksi. Odotin myös, että nyt nähtäisiin huikea yleisö, koska WrestleMania. Jouduin pettymään. Yleisö syttyi vasta loppuakohden mukaan, kuten minäkin.

Sitten, kun kunnon "äksöni" alkoi, niin ottelu olikin varsin näyttävää katseltavaa. Parannus oli huikea ja loppu olikin kertakaikkisen loistavaa suorittamista kummaltakin. Näyttäviä liikkeitä, lennokkaita otteita, teknillistä mättöä, sekä upeitä submission-yrityksiä. Mikäli koko matsi olisi menty, kuten viimeiset viisi minuuttia niin antaisin välittömästi ainakin 4.5 tähteä. Huonosta ja väsyneestä alusta huolimatta tästä kehkeytyi ihan hyvä koitos, jonka katsoi mielellään, vaikka alussa pelottikin.

3,75/5


Sitten, välillä muutakin, kun Punkia..

WCW Halloween Havoc '97
Rey Mysterio Jr. vs. Eddie Guerrero

Siitä onkin aikaa, kun olen katsellut näiden herrojen vanhempaa tuotantoa. Halloween Havoc oli käsittääkseni WCW:n jonkilainen "SummerSlam". Ainakin käsitykseni mukaan siitä nuodostui korvike tälle yhdelle WWE:n isoimmista PPV:stä. Tapahtuma järjestettiin 11 kertaa vuosina '89-'00. Tämä vuoden '97 tapahtuma oli yleisömäärältään kolmanneksi suurin koko Halloween Havoc PPV:n historiassa.

Ottelussa oli panosta tavallista kohtaamista enemmän. Kyseinen ottelu nimittäin kantoi nimeä Mask vs. Title. Mikäli Mysterio ei onnistuisi riistämään Guerrerolta cruiserweight-vyötä, olisi hänen luovuttava maskistaan. Voin olla väärässä mutta väittäisin, että Mysterio oli tällöin ainakin lähellä elämänsä kuntoa. Ainakin siltä se näytti, kun seurasi miehien otteita kehässä. Oli muuten varmasti yksi parhaita otteluita, joita olen nähnyt näiltä herroilta. Todella lennokasta menoa, joka höystettiin hyvin teknisellä osaamisella. Ottelu ei ollut kovin pitkä mutta ehkä näin oli parempi. Koko ottelun ajan viihdyin ehdottomasti mukana ja siltä kantilta ajateltuna olisin voinut vielä toivoa muutamaa lisäminuuttia.

Näin oli kuitenkin hyvä. Todella hyvä ottelu, joka varmasti kertoo oleellisen siitä, miten hyvällä tasolla tuohon aikaan cruiserweight-sarja oli. Hieno ottelu, hieno näytös kummaltakin. Suosittelen ehdottomasti katsomaan, mikäli näin ei ole vielä tehty!

4,25/5

[Griffin]

Backlash '07: Edge vs. Orton vs. Cena vs. Michaels

Backlash oli siis Wrestlemanian jälkeinen PPV, joka tältä vuodelta varmasti muistettiin osittain hyvin siksi, koska tällöin kaikki brändit "jakoivat" jälleen tapahtuman. Pääottelu nähtiinkin fatal 4-way ottelusta, josta ei toden totta puuttunut star poweria. Michaels oli viimeisenä eliminoitunut Royal Rumble ottelusta, jonka aiheuttajana toiminut Undertaker haastoi voitokkaasti Batistan 'Maniassa. Rawn puolella Michaels nousi ykköshaastajaksi mutta ei pystynyt kukistamaan John Cenaa, joka tapahtumaan mestarina lähti. Edge halusi ykköshaastajuutta, kuten myös Orton sekä Michaels, joiden ottelu päättyi ratkaisemattomaan. Näin ollen Backlashissä nähtiin neljän miehen ottelu, joten Cena joutui asettamaan vyönsä vaakalaudalle kolmen hurjan herran edessä.

Itse ottelusta oli syytä odottaa kova tempoista viihde pläjäystä ja tätä herkkua myös yleisö sai. Hetki kesti, että kunnon vauhtiin päästiin mutta pian nämä neljä karismalla paiskattua supertähteä saikin kunnolla tilan haltuun. Erityisesti Michaelsin moonsault jo ottelun alkuhetkillä lämmitti mieltä. Aivan upea suoritus, joka tuli jollain tavalla varsin puskista. Tässä saatiinkin osviittaa suunnasta, johon ottelu kulki. Oman mausteensa toi yhteen pelaaminen. Erityisesti Edge ja Orton toimivat, kuin joukkue, jota he olivat olleet mutta silti kumpikin sai varovaisin mielin toimia, sillä tässä ottelussa jokainen toimi itse, eikä kumppanuutta tunnettu. Vauhtia riitti läpi ottelun, kuten todettu. Tämän ohessa saatiin nauttia muutamasta spotin tyngästä, jotka herättelivät yleisöä, joka muuten harmillisesti tuntui paikoitellen olevan varsin vaisuhko vaikka kehässä toiminta olikin varsin mukaisaa. Erityisesti Shawn Michaelsin toimintaa oli mukava seurata, sillä veteraani antoi varsin vahvat näytöt kyseisessä kohtaamisessa. Myös lopetuksesta plussaa, sillä "erikoinen" ratkaisu oli tässä tapauksessa varmasti varsin toimiva.

Hyvästä ottelusta pitää kuitenkin löytää myös huonot piirteet, joissa parannettavaa jäi. En osaa kuvailla mistä tämä jäi kiikastamaan mutta jotenkin jäi olo, että tämä loppui kesken. Tai siis, että jotain jäi uupumaan. "Joko se oli siinä?", kuului ehkä ajatukseni, kun ottelu loppui vaikkakin lopun mylläkässä tuli hyvin selväksi, että kohta ratkaisu nähdään. Muutama lisäminuutti olisi tehnyt poikaa ja ehkä yhdellä "isolla" spotilla oltaisiin vielä voitu ottelua parantaa. Siltikin hyvä, energinen ja näyttävä koitos, joka oli kaikinpuolin viihdyttävä.

4,00/5

Spoiler: näytä

Winner: John Cena

[Griffin]

Judgment Day '05: John Cena vs. JBL

John Cenasta oli noussut kuuma nimi ja vain kuukausia aikaisemmin hän oli WrestleManiassa päihittänyt JBL:n ja samalla voittanut maineikkaan uransa ensimmäisen päämestaruuden. Tätähän JBL ei sulattanut, sillä hän oli yli vuoden päivät hallinnut Smackdownia mestaruuden osalta enemmän tai vähemmän rehellisen puhtain keinoin. Tappion karvas kalkki johti siihen, että herra halusi voittaa mestaruuden takaisin. Harmikseen hän sai todeta, että haastajia olisi jonoksi asti. Silloinen GM, Theodore Long, määräsikin aikaan "turnauksen", jonka voittaja saisi asettua Cenaa vastaan JD:ssä. JBL onnistui tuon voittamaan ja vihanpito näillä herroilla oli sitä luokkaa, että ottelusta luotiin "I Quit"-match. Cena myös tällöin toi uuden spinner vyön ja jos en väärin muista niin JBL ei tätä sulattanut ja itse kantoi orginaali vyötä vaikka ei mestari ollutkaan.

Väittäisin, että käsittelemme nyt Cenan uran kannalta hyvinkin tärkeää ja suuntaa antavaa ottelua, sillä nämä olivat hetkiä, kun Cenasta nousi todellinen supertähti. Jos ajatellaan kokonaisuutena Cenan uraa ja hahmoa tähän päivään asti niin näinä aikoina luotiin pohja tuolle kaikelle. Kyseessä siis todella kova matsi. Alusta loppuun viihdyttävä mättö, jossa kumpikin jätti kyllä kaikkensa kehään ja sen lähistölle. Kyseistä taistelua voikin varmasti kuvailla sanoilla, kuten brutaali, verinen sekä aggressiivinen. Tätä kaikkea tuo ottelu oli. Jotenkin "ihailtavaa" miten Cena veti ottelun loppuun asti täydellä höyryllä vaikka jo alusta asti hän vuosi erittäin rumasti. Tämän johdosta tulikin heti erittäin hyvällä tavalla ruma fiilis.

Paljon nähtiin molemmilta osapuolilta hurjia juttuja ja hyvin hyödynnettiin ottelun sallimia brutaaleja tekoja, joissa nähtiin myös hyvää kekseliäisyyttä. JBL oli myös varsin elementissään, sillä tälläiset brutaalilla tavalla vaativat ottelut sopivat ehdottomasti hänelle. Muutenkin hän toteutti varsin hyvin itseään hahmona, sillä hänestähän oli muodostunut tälläinen ylimielinen pelkuri, joka ei itse tätä allekirjoittaisi. Tietyllä tavalla ottelun lopetuskin oli juuri tätä mutta silti yksi niitä asioita, joista en pitänyt. Olen sitä mieltä, että ottelu olisi ansainnut rajumman lopetuksen, kuin mitä se lopulta oli. Yllättävä lopetus mutta ehkä jollain tapaa jätti "haikean" fiiliksen. Kokonaisuudessaan kuitenkin loistava ottelu, joka tiivistää hyvin Cenan hahmoa ja sitä kasvutarinaa, joka hänen ympärillään nähtiin.

4,25/5

Spoiler: näytä

Winner: John Cena

[Griffin]

Survivor Series '03: Undertaker vs. Vince McMahon

Nyt onkin käsissä ottelu, joka varmasti muistetaan mutta ei minään painillisena klassikkona vaan lähinnä tuon kyseisen ottelun tapahtumien ja seuraamusten takia. Tästä voisi sanoa alkaneen kuvio, joka kantoi aina WrestleManiaan asti mutta palataan siihen myöhemmin. Homman taustahan kantoi No Mercy PPV:hen. Tuolloin Brock Lesnar sekä Undertaker mittelivät Lesnarin mestaruudesta. Kuten viime WrestleManiassa niin myös tuolloin 11 vuotta aikaisemmin oli Lesnar poistunut kehästä voittajana. Osa syynä tähän oli Mr. McMahon, joka auttoi Pedon voittoon. Samaan aikaan Mr. McMahon voitti tyttärensä ottelussa, joka johti siihen, että Stephanie sai fudut Smackdownin GM virastaan. Tällöin paluun ruutuun teki Paul Heyman, josta tuli uusi GM. Ensitöikseen hän määräsi ottelun, jossa Taker kohtaisi Big Shown sekä Lesnarin. Tämän voittamalla Taker saisi valita minkä tahansa ottelun. Luonnollisesti kaikki olettivat, että Taker valitsisi Lesnarin mestaruusotteluun. Taker onnistui siis voittamaan tuon handicap ottelun vaikka kesken ottelun sääntöjäkin muunneltiin Lesnarin ja Shown eduksi. Kaikkien yllätykseksi Taker valitsi Vincen vastaansa ja ottelumuodoksi erityisen raaka, harvinainen sekä brutaali buried alive-match. Ellei nyt WWE tee jotain mullistavaa, johon tuskin ketään uskoo niin tämä jäi Biker Undertakerin viimeiseksi otteluksi. Harmi sinäänsä, sillä itse olisin tuota voinut vielä katsoa.

Kuten todettu niin mitään painillista ilotulitusta tästä ei muodostunut mutta kukaan tuskin sellaista odottikaan. Ottelu ei silti yltänyt sille tasolle, johon mahdollisuudet olisivat olleet. Näin ollen tämä oli vain lyhyt selkäsauna, jossa ei nähty minkäänlaista johdonmukaisuutta tai oikeasti kiinnostavaa osuutta. Johdonmukaisuudella tarkoitan, että katsojalle tuli kuva siitä miten Taker vain läiski ja läiski. Puuttui sellainen selkeys, kun yhtäkkiä vaan Taker pystyy lähtemään toiselle puolelle areenaa vain hakeakseen lapion, jolla suoritti sitten lopulta yhden iskun jo valmiiksi verisenä mössönä olleeseen pomoon. Hyvään otteluun tarvittavat elementit puuttuivat tyysti ja nämä elementit korvattiin sekasotkulla, jota koko ottelu oli. Tietysti tuollaisena "välipalana" toimivana rentuutuksena jollain tapaa viihdyttävä mutta jotenkin se ei ollut sopivaa, kun kuitenkin kyseessä on lafkan päämies sekä yksi suurimmista starboista. Vähän erillaisella rakentelulla sekä muutamalla lisäminuutilla oltaisiin voitu tästäkin luoda sellainen parin tähden koitos, jota se nyt ei ollut.

Tietyllä tapaa kuitenkin siis merkittävä ottelu ja tälläisiä todellisia raiskauksia rakastaville varmasti varsinainen herkkupala. Ottelun lopetus olikin kuitenkin varmasti ainut oikeasti mielenkiintoinen piirre tässä kohtaamisessa. Kane ilmestyi siis lyöden lusikkansa tähän soppaan. Sinäänsä jännä, sillä aikaisemmin samana iltana tuo kyseinen hirviö oli lähettänyt Vincen pojan sairaalaan. Ja kuukausia aikasemmin oli murskannut Vincen vaimon ja pomo itse puolestaan oli piinannut tytärtään. Voisi kuvitella, että McMahonien perheessä käytiin pienen pientä kriisiä läpi näinä aikoina.

1,50/5

Spoiler: näytä

Winner: Mr. McMahon

[Griffin]

Huomasin muuten, että tämä ja tuo JBL-Cena onkin tässä topicissa jo arvosteltu mutta ei kai se niin haittaa..



Backlash '04: Randy Orton vs. Mick Foley

Ai j******ta. Nyt päästiin ytimeen. Ensin mainittu nuori lahjakkuus kuului omiin suosikkeihin jo tuolloin ja voisikin väittää, että tämä käsittelyssä oleva ottelu on yksi sellainen yksittäinen tekijä, joka sai ihmiset oikeasti vakuuttuneiksi nuoresta Ortonista. Hänhän oli tehnyt itsensä tunnetuksi osana suurta ja mahtavaa Evolution ryhmittymää. Näin ollen hän oli noussut myös IC-mestariksi. WrestleManiassa Flair, Batista sekä Orton saivatkin vastaansa Mick Foleyn ja The Rockin. Tuon jälkeen Foley haastoi Ortonin tähän otteluun, joka olisi muodoltaan No Holds Barred-match ja se käytäisiin Ortonin IC-vyöstä. Ei varmaan tarvitsisi mainita, että Orton hyväksyi haasteen. Jos en aivan väärin muistele niin juuri tällöin miehet ottivat rajustikkin yhteen ja kuviota kuljetettiin ihan hyvin eteenpäin. Ja Orton tosiaan nimitti itseään tällöin legendan tappajaksi, joten Foley oli varsin oiva vastustaja.

Matsista muodostuikin erittäin brutaali koitos, jossa Orton kyllä avasi itsestään täysin uuden puolen. Kuka olisi uskonut, että kokematon "nulikka" ja jo uransa lopettanut veteraani saisivat aikaan tälläisen shown? Sitä se nimittäin oli, brutaali show. Erikoisena sääntönä ja oikeastaan ainoana sääntönä oli se, että muut Evolutionin jäsenet olivat kiellettyjä saapumaan kehän lähistöllekkään. Ortonin oli siis vihdoin aika toimia yksin, sillä tämän kuvion aikana oli useasti Evolution antanut porukalla Foleylle kyytiä. Tilanne ei ollut enään niin ihanteellinen nuoren miehen kannalta, sillä kaverit olivat pois, mestaruus pelissä ja nyt oltiin täysin kyseenalaistamatta Foleyn maaperällä. Yleisö lähtikin hyvin heti otteluun mukaan, eikä ihme, sillä alkutahteja ei suuremmin lyöty vaan itse asiaan päästiin heti kättelyssä, kun Foley yritti tuhota mallipojan kasvot omaavan Ortonin pärstän piikkilankamailallaan. Yksi juurikin ottelun hyvyyden kannalta tärkeistä piirteistä oli tämä pirtsakka alku, jossa mentiin heti asian ytimeen sekä se, että tylsyys ei ollut sopiva sana kuvailemaan kyseistä mättöä. Monipuolisesti sekä kekseliäästi nähtiin läpi ottelun erillaisia keinoja, joilla nämä tähdet yrittivät toisiaan vahingoittaa. Nykyään ei tunnuta näkevän enään mitään tälläistä, mitä tämä ottelu tarjosi mutta jopa tuolloin tässä nähtiin hämmästyttäviä juttuja, jotka olivat jo vähenemään päin.



Kokonaisuutena siis todella onnistunut ottelu, joka kuuluu ehdottomasti katsoa, mikäli tätä herkkua ei vielä ole saanut todistaa. Molemmat ottelijat vetivät aivan pirun hyvin, energisesti sekä viihdyttävästi tämän koitoksen, joka sai vielä tarpeeksi aikaakin. En ole varma mutta mahtoikohan tämä sitten lopulta jäädä Foleyn viimeiseksi otteluksi WWE:ssä PPV-tasolla? Siitä olen kuitenkin varma, että Ortonin urakehitystä tarkkailessa tämä on yksi tärkeä tekijä, sillä kuten jo mainittu, tuona iltana hän teki vaikutuksen niihin, jotka eivät vielä häneen uskoneet. Ne, jotka tätä eivät ole syystä tai toisesta nähneet: katsokaa. Ette tule pettymään.

4,50/5

Spoiler: näytä

Winner: Randy Orton

[Griffin]

WCW Beach Blast '92: Ricky Steamboat vs. Rick Rude

Samasta tapahtumasta käsittelin aikoinaan Stingin ja Foleyn mätön mutta kerrataan vielä, että kyseinen tapahtumahan pidettiin siis vain kahtena kesänä. Tämän jälkeen korvaajaksi asettui Bash at the Beach niminen PPV. Ja tämä kyseinen ottelu ei ollut mikään tavallinen kohtaaminen vaan 30-minuuttia kestävä Iron Man-match. En usko, että ketään täällä olisi epätietoinen tuon muodon merkityksestä mutta varmuudeksi selvennetään se, että voittajaksi kruunattaisiin se, jolla on enemmän "voittoja" tuon aikalimitin jälkeen. Selätyksistä, luovutuksista ja diskauksista merkataan siis ratkaisusuoritus aivan, kuten normaalisti. Nyt ottelu ei vain tulisi päättymään siihen yhteen. Syy miksi valitsin tämän kohtaamisen on se, että nämä herrat ovat minulle aika pitkälti pimennossa. Rudelta en muistieni mukaan ole tainnut nähdä yhtään ottelua, enkä ole kyllä varma, että olenko yhtää Dragoninkaan kokonaista katsellut.

Positiivisesti yllätyin, kun ottelua seurasin. Varsin vauhdikasta menoa alusta asti nähtiin ja hallinnan vaihdosten myötä kumpikin pääsi varsin mukavasti esiintymään edukseen. Plussaa myös myymisestä, kuten siitä miten Rude myi paikoitellen varsin hyvin loukattua kylkeään. On muuten kokoisekseen varsin taitava mies ja tämän ottelun perusteella kyllä varsin tutustumisen arvoinenkin tapaus. Steamboat silti ehdottomasti viihdyttävämpi osapuoli. Hän näytti hyvää teknistä osaamistaan ja väläytti myös varsin lennokkaita liikkeitä. Suuri plusmerkki isketään myös ottelun lopetuksesta. Ratkaiseva ratkaisusuoritus tuli varsin puskista ja oli kyllä hyvin suoritettu. Itselleni ainakin tuli aika "out of nowhere". Muutenkin voisi sanoa, että ainakin viimeinen minuutti oli jollain tapaa jopa huvittavaa, kun tasoitusta haettiin aivan vimmatusti.

Pääasiassa siis energinen ja vauhdikas pläjäys, joka onnistui olemaan viihdyttävä mutta siltikin muutamat tylsät hetket latistivat hieman tunnelmaa niin, että jossain kohtaa jopa kelaus käväisi mielessä. Tottakai pitkässä ottelussa näitä tulee mutta jokusen tylsän lukotusminuutin olisin voinut vaihtaa pois. Ei siis mikään ylivertainen klassikko tai viiden tähden supermättö mutta ihan kiva ottelu, joka itselleni ainakin toimi ihan hyvin näin, kun herroihin lähti tutustumaan.

3,25/5

Spoiler: näytä

Winner: Ricky Steamboat