WrestleMania XXVII (3.4.2011)
No Holds Barred Match
"There ain't no grave can hold my body down..."
Ensimmäiseksi arvostelemakseni matsiksi valitsin nelisen kuukautta sitten lähetetyn ja megalomaanisesti hypetetyn No Holds Barred -ottelun, jossa kaksi todellista ikonia kohtasi toisensa. Kyseinen ottelu oteltiin suurimmalla ja kalleimmalla mahdollisella estradilla, ja sen panokset olivat Undertakerin aikaisempien WrestleMania-matsien tavoin äärimmäisen hurjat. 18 kertaa WrestleManiasta voittajana poistuneella Undertakerilla oli mahdollisuus menettää kaikki se, mitä hän oli jo kolmen vuosikymmenen aikana luonut, eikä ajatus mahdollisesta tappiosta edes käväissyt verenhimoisen Triple H:n itsevarmassa pääkopassa. Kyseessä oli tyylipuhdas taistelu elämästä ja kuolemasta. WrestleManiassa toinen viimeisistä lainsuojattomista tulisi kaatumaan, mutta kumpi? Olisiko Triple H:sta todellakin siihen, mihin esimerkiksi Shawn Michaelsista ei suurenmoisesta antaumuksestaan ja uhrautuvaisuudestaan huolimatta ollut? Olisiko nyt todellakin aika todistaa Undertakerin tarun loppuvan?

Minä odotin tätä nimenomaista ottelua tähän nimenomaiseen WrestleManiaan siitä hetkestä saakka, kun Undertaker passitti entisen nemesiksensä, Shawn Michaelsin, eläkepäiville ilmavan Tombstone Piledriverinsä voimin. Ajattelin, että Triple H:n ja Undertakerin feudaaminen olisi loogista. Triple H on ollut koko uransa ajan kylmäpäinen ja jääräpäinen saavuttaja, jolle voittaminen on kaikki kaikessa, ja senpä ansiosta Hunterista onkin kuoriutunut moninkertainen maailmanmestari. Vyövoittojen lisäksi "The Game" on kaivertanut jykevän nimensä muun muassa Royal Rumble -voittajien ja WrestleManian tähdittäjien nimilistaan. Hunter on otellut lukuisissa Hell in a Celleissä ja Elimination Chambereissa, kohdannut jokaisen kohdattavissa olevan legendaarisen painijan, ollut mukana tosi monessa historiallisessa WWE-hetkessä ja toiminut koko RAW-ohjelman koskemattomana diktaattorina suurin piirtein kokonaisen kalenterivuoden verran. Koko painiuniversumissa oli jäljellä enää vain yksi sellainen seikka, jota Triple H ei ollut saavuttanut ja joka kiehtoi häntä, ja se oli täsmälleen sama kuin Shawn Michaelsillakin – The Undertakerin WrestleMania-voittoputken katkaiseminen.
Egoistisena ihmisenä Triple H ei antanut itsensä olla. "Jos kerta Shawn, niin kyllä perhana minäkin!" uumoilen Triple H:n (siis nimenomaan Triple H:n – en Paul Levesquen) ajatelleen. Kaikista eniten HHH:ta motivoi tietysti se, että juurikin hänet tunnettaisiin – kaiken muun lisäksi – sinä kuolemattomana painijana, joka kykeni katkaisemaan Undertakerin mystisen WrestleMania-voittoputken, mutta en suostu uskomaan, että se oli ainut Triple H:ta mietityttänyt ajatus. Olen nimittäin varma, että syvällä mielensä syövereissä Triple H halusi myös todistaa olevansa parempi kuin Shawn Michaels. Sen Hunter siis tietysti koetti tehdä onnistumalla siinä, missä HBK kahdesti epäonnistui. Onhan HHH sen itsekin myöntänyt, että hän omaa kolossaalisen egon. Niinpä Hunter oivalsi olevansa vain yhden onnistuneen selätyksen päässä statuksesta, joka sinetöisi miehen kaikkien aikojen kiistatta kovimmaksi painijaksi, ja sen vuoksi HHH oli päättänyt tehdä kaikkensa, buh gawd kaikkensa voittaakseen Undertakerin WrestleManian pimenevässä yössä.
Kaikki tämä näkyi jo ottelun alkuhetkissä. Kylmä, pelottavan kovasti keskittynyt ja suorastaan sieluttomalta tuntunut Triple H ei päästänyt WrestleMania-vihollistaan sekunniksikaan näkökentästään – ja kävi saman tien nyrkkeilijän elkein Undertakerin päälle, kun tuomari antoi kehäkellomiehelle merkin soittaa kelloa. Vaan eipä ehtinyt aggressiivinen ja laskelmoiva HHH toimittaa mustatukkaiselle vastustajalleen edes kymmentä nyrkiniskua, kun päätähuimaavan 18–0-voittoputken omaava Undertaker oli jo napannut miestä kurkusta kiinni ja heittänyt hänet brutaalisti kehästä ulos. Wrestling-kehien Alien vs. Predator oli virallisesti lähtenyt käyntiin.

Varsin pian alkoi rymistä ja kovaa. Triple H yllätti Undertakerin – ja itsensä – raa'alla puskulla, joka työnsi WrestleMania-veteraanien haudanvakavat haaskat selostajainpöytien välissä ollutta Michael Colen lasikuutiokoppia päin niin, että koko kuutio murskaantui. Seuraava raaka idea oli se, että adrenaliinia tihkunut Triple H aikoi iskeä Undertakerille perkeleellisen Pedigree-lopetusliikkeensä kovan selostajainpöydän päälle, mutta Teikkerin onneksi se jäi pelkäksi ideaksi. Pedigreen sijaan spotin nimi oli yliheitto, jossa niskan päälle pääsemisestä lapsenomaisesti innostunut ja hommaa aivan liian varhain pakettiin panna koettanut Triple H lensi leppäkeihään lailla kehää ympäröivälle mustalle tatamille. Spläts – suoraan selälleen. Ai että, kuinka rakastankaan näitä kehän ulkopuolella tapahtuvia spotteja. Pahaa teki katsoa, mutta niinhän oli tarkoituskin. Triple H ja The Undertaker olivat saapuneet WrestleManiaan ottamaan toisistaan mittaa – kenties vihoviimeisen kerran.
Ennen ottelua olin olettanut, etteivät Triple H ja Undertaker tulisi ottamaan mitään hirvittäviä riskejä; käyväthän kumpikin jo viittäkymmentä, ja kuuleman mukaan molempia heistä vaivaavat inhat loukkaantumiset ja vaivat, joita painijalle kertyy vuosikymmenien saatossa ihan liian paljon. Olin väärässä. Ensin nähtiin se lasikuutiospotti, sen jälkeen Triple H:n sairaalloinen pudotus selostajainpöydältä alas, ja sitten vasta tapahtuikin: The Undertaker, yli kaksimetrinen, 46-vuotias (siis 46-vuotias) mies, varasti manööverin höyhensarjalaisten oppikirjasta. Kyllä – vanha kunnon Undertaker repäisi WrestleMania-spesiaalinsa, hirvittävän pää edellä -loikan kehästä ulos, enkä voi todeta muuta kuin sen, että kyseinen kuolonsukellus muuttuu vuosi vuodelta shokeeraavammaksi sekä pysäyttävämmäksi teoksi. Perään vielä kuvankaunis ja aivan puskista tullut kierre-spinebuster selostajainpöydälle teräsportaitten päältä, ja painijoita palkitaan sataprosenttisen ansaitulla "Holy shit!" -konsertilla. Huh huh.
Pitää muuten miettiä, miltä HHH:sta mahtoi tuntua ottelun aikana. Ensin hän lentää yli kahden metrin korkeudesta selälleen lähestulkoon kivikovalle tatamille, jää sen jälkeen yli 130-kiloisen miesjyrän alle ja kokee lopulta, kuinka se sama 130-kiloinen noutaja paiskaa hänen naamavärkkinsä päin teräsportaita, joilta ei erityisemmin sympatiaa heru. Ja kaiken tämän jälkeen Undertaker vielä paiskaa Triple H:n kuristusjuntalla kanveesiin.
No, selätystä moinen pikku liike ei tietenkään tuottanut, vaikka sillä kiusoiteltiinkin. Tässä ottelussa – toisin kuin esimerkiksi WrestleMania 25:n Undertaker vs. Shawn Michaelsissa – paikan päällä ollut yleisökin oli kärryillä siitä, mikä on homman nimi, eivätkä katsojat täten reagoineet erityisen innostuneesti näihin alun selätysyrityksiin. Tuli kuristusjunttaa, Viimeistä kyytiä (Last Ride), Pedigreetä, terästuoliselkäsaunaa ja jopa Hautakivipaalutusta (Tombstone Piledriver), mutta silti yleisö osoitti viisauttaan olemalla uskomatta selätysyrityksien tuottavan tulosta. Vaan pian sitä niin perkuleen intellektuaalista WWE-universumia höynäytettiin pahemman kerran. Äskön ylimielisen välinpitämättömästi käyttäytynyt WrestleMania-kansa muuttui nimittäin muutaman tehokeinon kautta laumaksi pässejä, joita Triple H ja Undertaker veivät narisevassa narussaan.
Lopetusliikelöylytyksen jälkeen meno muuttui. 13-kertainen päämestari, Triple H, oli paukauttanut vastustajalleen kolme – kuvitelkaa nyt: kolme – Pedigree-liikettään, mutta aina se pirun Undertaker vain nosti vanhan olkapäänsä ilmaan ennen kuin tuomari ehti laskea kolmeen. Kolmen Pedigreen lisäksi Hunter oli iskenyt Teikkerille DDT:n terästuolin päälle, heittänyt tämän spinebusterilla selostajainpöydälle, murjonut tätä terästuolilla ja tehnyt kivuliaan spinebusterin kehän sisälläkin. Ja silti – taivas varjele sentään – Undertaker kykeni pelastumaan joka ainoasta selätysyrityksestä. Tässä kohtaa ottelu oli totaalisesti Triple H:n hallinnassa. Tilanne oli siis täysin päinvastainen verrattuna viime vuosien Undertaker vs. Shawn Michaels -koitoksiin, joissa "Heartbreak Kid" ei oikeastaan missään vaiheessa ollut selvästi se ottelun dominoiva osapuoli; HBK:n läheltä piti -tilanteet syntyivät raa'an hallinnan sijaan salamannopeista ja opportunistisista tempuista, kuten yllättävistä Sweet Chin Musiceista, ja se loi HBK:n ja Undertakerin matseihin jännitystä yllättävyydestä. Koskaan ei ollut varmaa, milloin Michaels iskee – jos iskee. Triple H:n ja Undertakerin ottelussa soivat kuitenkin aivan erilaiset sävelet. "Cerebral Assassin" oli kiistatta niskan päällä. Tuntui jopa siltä, kuin HHH olisi vain leikitellyt WrestleMania-ikonin vegetatiivisella haaskalla.
Symboliikka vastakohtaisuudesta HBK:n ja Undertakerin matseihin ei näkynyt pelkästään siinä, että Triple H dominoi. Selvää sidonnaisuutta luotiin, kun Triple H kehotti kuolemaisillaan olevaa ja kaikkensa antanutta ja kohta luultavasti menettävää Undertakeria pysymään matossa. "Stay down!" karjaisi Hunter useaan otteeseen. Ja tasan vuosi sitten se oli Undertaker, joka käytti tuota täysin samaa lausahdusta Shawn Michaelsille, kun HBK lauloi viimeisen joutsenlaulunsa. Triple H ei ollut selvästikään valehdellut, kun hän ennen tätä kohtaamista oli sanonut, että häntä ja Michaelsia erottaa yksi seikka: se, ettei Triple H tunne armoa ketään kohtaan. Sen armottomuudensa ansiosta "The Game" oli päässyt nyt siihen samaan asemaan, jossa The Undertaker oli vuosi sitten, ja siinä samassa asemassa Undertaker teki lopun Shawn Michaelsin voitonhaaveille. Yleisö haukkoi henkeään.
Lisää symboliikkaa: The Undertaker ei suostunut pysymään matossa – aivan kuten Shawn Michaelskaan ei suostunut pysymään matossa vuosi sitten –, joten Triple H:n oli otettava kovin aseensa käyttöön. Niinpä HHH näytti Undertakerille kurkunviiltoeleen, väisti Teikkerin viimeisen, miltei jo säälittävän hyökkäysyrityksen ja nappasi tämän sitten ilmaan. "It's over!" huudahti Triple H ja... junttasi Undertakerin pää edellä kanveesiin. Kyllä, Triple H oli tehnyt Undertakerille tämän oman lopetusliikkeensä, Tombstone Piledriverin, ja se, jos jokin, olisi uskottava tapa tehdä loppu haudankaivajan elämää suuremmalle voittoputkelle. Sinetiksi vielä Undertaker-imitaatio (selätettävän kädet rintakehälle ja oma kieli pitkälle ulos suusta), ja koko painimaailma oletti, että se oli siinä. Kiitos, Undertaker.
Vaan ei! Ei, ei ja ei! "Demon of Death Valley" nosti olkapäänsä ilmaan juuri ennen kolmosta. 13 kertaa painimaailman huipulle noussut ja oikeastaan kaiken mahdollisen nähnyt ja kokenut Triple H kangistui kauhusta. Mies livahti poispäin Undertakerin elottomasta kehosta – vai pitäisikö sanoa ruumiista – ja jäi muutaman metrin mittaisen turvavälin taakse katselemaan ja ihmettelemään, mitä ihmeen otusta vastaan hän oli taistelemassa. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosikkihetkistäni koko showpainissa. Kuin suoraan jostakin karmivasta kauhuelokuvasta. Undertaker oli selvinnyt kolmesta Pedigreestä, kahdesta spinebusterista (joista toinen selostuspöydälle), terästuolin päälle tähdätystä DDT:stä, WWE:n lakipykälissä kielletystä päähän kohdistuneesta terästuolin iskusta (HHH ja Undertaker saivat tästä spotista muistaakseni sakkoja, mutta oli se sakkojen arvoinen veto, hitto vieköön) sekä kuolettavasta Tombstone Piledriveristä. Triple H ei enää tiennyt, mitä ajatella. HHH:n ikimuistoiset "What's wrong with you?", "Stay down!" ja "Just die!" -lauseet loivat otteluun entisestään eeppisyyttä, ja koko areena oivalsi lopun olevan käsillä.

Tämän ottelun – ei: taistelun – loppu on ehkä yksi parhaimmista koskaan. Kaikkea kokeilleen ja kaikkensa antaneen Triple H:n mielessä on enää vain yksi teko, jolla hän saattaisi saada Undertakerin pysymään kanveesissa kolmen sekunnin ajan, ja siihen tekoon hän on turvautunut aikojen saatossa vain hyvin äärimmäisissä tapauksissa. Kyllä – "The Game" kierähti kehästä ulos, raotti kehän helmaa ja tarttui kehän alla lojuneeseen lekaan. Lekaan, jolla hän on tehnyt rajua tuhoa ja napannut merkittävimmät voittonsa. Lekaan, jolla saattaisi kyetä katkaisemaan sen, missä niin moni muu – Triple H:n paras ystävä, Shawn Michaels, mukaan lukien – on epäonnistunut. Lekaan, jolla voisi päästää kanveesissa kituvan vanhan miehen vihdoin päivistään.
Ja taas symboliikkaa. Täydellisen altavastaajan roolissa ollut Undertaker yllätti voitostaan varman Triple H:n ovelalla tavalla, ja pian "The Game" – vasta sekunteja sitten ottelun tyylipuhtaana diktaattorina toiminut mies – oli fataalin Hell's Gate -lukon kuolettavissa kynsissä. Vastakohtaisuus on taas läsnä: vuosi sitten se oli nimenomaan Undertaker, jota yllätettiin näillä ovelilla vastaiskuilla, joita vikkeläkinttuinen Michaels miehelle aika ajoin viljeli, ja nyt Undertakerin itsensä oli turvauduttava ex-nemesiksensä taktiikkaan, sillä Triple H oli päässyt yksinkertaisesti liian vahvasti niskan päälle. Ja ai että, kuinka esteettisestä Hell's Gatesta onkaan kyse – esteettisimmästä ikinä. On nimittäin yksi tunnelmallisimmista ja ikimuistoisimmista showpainihetkistä koskaan, kun Triple H – jonka kasvot ovat hukuttautuneet Undertakerin jalkojen ja käsien taakse; näkyvissä ovat pelkät hiukset – pyrkii tekemään kaikkensa, buh gawd kaikkensa päästäkseen pois kammottavan kivuliaasta tappolukosta, josta kukaan painija ei ole koskaan ennen selviytynyt. Kliimaksi on se, kun Hunter etsii vihoviimeisillä voimillaan lekaa kädellään, muttei löydä sitä tarpeeksi aikaisin. Lopulta, kun Triple H löytää lekan, hän kykenee kyllä nostamaan sen ilmaan (eikä sekään helppoa ole) muttei pysty tekemään sillä minkäänmoista iskua, sillä Hell's Gate upottaa HHH:ta sekunti sekunnilta tajuttomammaksi ja tajuttomammaksi. Lopulta leka putoaa HHH:n kädestä ja Triple H koettaa viimeisenä epätoivoisena tekonaan painella Undertakerin naamaa, kunnes joutuu suurenmoisesta sisukkuudestaan ja voitontahdostaan huolimatta luovuttamaan ottelun voiton Undertakerille.
Neljän ja puolen tähden ottelu. Ei siitä mihinkään pääse. Tunnelmaltaan ja eritoten uskomattomalta tarinankerronnaltaan täysi kymppi, mutta kehätoiminnasta on pakko rokottaa vähäsen. Jatkuvalla lopetusliikkeillä mässäilyllä ei nimittäin voida luoda otteluun mitään erityisen mielenkiintoista flow'ta; tuntuu siltä, että "nyt tulee tämä spotti, sitten se ja sitten taas tämä" ja niin poispäin. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tule todellakaan tylsää. Alku on räväkkä äksönipläjäys, keskivaiheilla nähdään isoja liikkeitä ja loppuhan on silkkaa magiaa. Yleisö on hyvin messissä, estradi on mitä näyttävin ja selostamossa istuu Jim Ross. Aika lailla kaikki on siis kunnossa. Tähän kun äddätään vielä suoraan sanottuna spektaakkelimaiset sisääntulot, on meillä käsissämme show vailla vertaistaan. Yksi hienoimpia nuoratussa neliössä kerrottuja tarinoita ikinä.
Kritiikkiä on kuultu muun muassa siitä, että Undertaker kesti aivan liian paljon. Että Undertaker bookattiin ihan liian vahvaksi. Näiltä kriitikoilta tahtoisin kysyä, tuntevatko he käsitettä, jota kutsutaan kayfabeksi. Juu, olisihan se kayfaben vastaista, jos joku normaali ottelija – esimerkiksi John Cena – selviytyisi kolmesta Pedigreestä, jos normaalisti yksikin Pedigree riittää voittoon, mutta kun homman nimi on se, ettei Undertaker ole normaali painija – ei etenkään WrestleManian nurkilla. Kayfaben mukaan Undertaker on elävä kuollut, jonka sisälle syttyy joka WrestleManian aikaan mysteerinen liekki, jonka leimahdellessa Teikkeristä kuoriutuu yksinkertaisesti voittamaton olento. Ja kayfabessa kaikki paranormaalit ja absurdit seikat ja hahmot ovat hyväksyttyjä, koska kayfabe on eri asia kuin todellisuus. The Undertaker ja Triple H kuuluvat kayfabeen, Mark Calaway ja Paul Levesque todellisuuteen. Tuo täytyy sisäistää, jotta osaa nauttia painista siten, kuin se on tarkoitettu nautittavaksi.
Arvosana: * * * * ½
Oheismateriaalia:
Ottelun hypevideo
Ottelu kokonaisuudessaan






















