Pari sanaa listauksestani: Kelpuutin mukaan joko itselleni tärkeitä levyjä tai omia suosikkejani, jotka ovat vaan niin kovia, että vaikka niillä ei itselleni olekaan tunnesidettä, ansaitsevat ne paikan listasta. Vanhempi musiikki on luonnollisesti pienempänä osana listalla, sillä tuntemukseni ei riitä analysoimaan sitä riittävästi muutenkaan. Eli toisin sanoen tämä on 90- ja 00-lukupainotteinen, minun aikuiselämäni vaikuttavimmat levyt luetteleva lista. Joidenkin bändien kohdalla olen yrittänyt perustella nimenomaan sitä, miksi juuri kyseinen levy on listalle päätynyt.
25. My Bloody Valentine – Loveless (1991)
Koin ensitapaamiseni tämän levyn kanssa etsiessäni 90-luvun klassikkolevyjä internetistä. DVDVR-painilaudan nelikymppiset wrestling- ja musanörtit hehkuttivat tätä levyä Pavementin julkaisuiden kanssa ylitse muiden. Äänimaailma levyllä on aika seesteinen. Laulajan unenomainen lauluääni on hieman alavireinen, ja ainoat korkeat äänet tulevat rummuista ja syntetisaattorista. Loveless yhdistää noise-äänimaailman kauniisiin, sydäntäsärkeviin melodioihin ja selän kananlihalle laittaviin lauluosuuksiin.
Levynkannen epäselvä valokuva kuvaa täydellisesti albumin tunnelmaa, kaikki ei paljastu kerralla ja ymmärtääkseen kaiken on tehtävä omat johtopäätökset asioista. Biisit kuulostavat aluksi aika samoilta yhdenmukaisen soittotyylin takia, mutta ajan myötä jokaisesta paljastuu uusia puolia. Loveless ei ole yksi itselleni tärkeimmistä levyistä, mutta silti yksi parhaista levyistä, joita olen koskaan kuullut ja itse “löytänyt”.
Tästä voit aloittaa:
When You Sleep
24. Sufjan Stevens – Illinoise (2005)
Pidin aluksi Sufjan Stevensiä ärsyttävien indie-homojen musiikkina. Itse asiassa pidän Sufjan Stevensiä vieläkin indie-homojen musiikkina, mutta olen myöntänyt itselleni, että olen yksi heistä. Illinoise-levy on hieno osoitus Stevensin kyvystä tehdä kauniita pop-kappaleita hienoilla sovituksilla vähän omintakeisille soitinkavalkadeille. Puhaltimet, piano, jouset, lyömäsoittimet ja kuoro täydentävät upeasti rockbändin soitinkalustoa, kunhan sovitukset ovat yhtä hyvin tehty kuin tällä levyllä. Stevensin tuotantoon tutustuneet tietävätkin miehen kunnianhimoisen projektin tehdä jokaiselle Yhdysvaltain osavaltiolle omistettu teemalevy ennen kuolemaansa. Illinoise, Illinoisin osavaltiolle omistettu levy on käsittääkseni toinen levy sarjassa.
Omalaatuisen teeman johdosta kappaleiden aiheetkin ovat normaalista poikkeavia. Oman kappaleensa saavat niin klovniasuun pukeutunut murhaaja, Chicagon kaupunki kuin terästyöläisetkin. Myös biisien nimet ansaitsevat kehun sanoja, on vaikea tuomita kappaletta, jonka nimi on “They Are Night Zombies!! They Are Neighbors!! They Have Come Back from the Dead!! Ahhhh!” tai “A Short Reprise for Mary Todd, Who Went Insane, but for Very Good Reasons”.
Kuten jo myönsin, tämä levy on kasvanut kuuntelukertojen myötä yhdeksi viime vuosikymmenen suosikkilevyistäni. Jostain syystä en ole kuitenkaan vaivautunut tutustumaan Stevensin muuhun tuotantoon samanlaisella intensiteetillä. Kenties pelko siitä, että muut levyt eivät olisikaan tämän veroisia on pitänyt minut loitolla niiden kuuntelusta.
Tästä voit aloittaa:
The Man of Metropolis Steals Our Hearts
23. The Sounds - Dying to Say this to You (2006)
Tätä levyä on pakkosyötetty minulle lukion lopulta lähtien kaikissa kaveripiireissä ja ihan tarpeeksi monissa bileissä. Aluksi en Soundsista niin perustanut, tarttuvat melodiat lähinnä ärsyttivät ja ainoa hittibiisi, jonka kelpuutin kuunneltavaksi oli loistava Living in America, joka ei ole tältä levyltä. Latasin kuitenkin kavereiden suostuttelemana aikanaan tämän kakkoslevyn koneelleni ja hetkeäkään en ole katunut. Ylisanoja on näet vaikea välttää tämän levyn bilerock-klassikoita kuvailtaessa.
Levy alkaa uskomattoman kovalla Song with a Mission -biisillä. Jääkiekkotermejä käyttäen kyseessä on ns. statement song. Kaikki kortit laitetaan pöytään vain kuulijan vakuuttamiseksi. Laulaja Maja Ivarsson, jolla on kenties rock-maailman parhaat sääret, käyttää kaikki mahdolliset kliseet niin toimivasti, kuin vain osaa ja kuuntelua on vaikea lopettaa. Tarttuvat riffit ja kertsit eivät onneksi lopu kesken vielä levyn kymmenen kappaleen aikana. Vain avrillavignemainen 24 Hours ja Junior Boys -tyylinen Hurt You rikkovat hieman hyvin yhtenäisen albumin fiilistä. Kymmenestä biisistä kuusi voisi helposti julkaista sinkkuina, ongelmaksi muodostuisi jo mahdollisten b-puolten puute, kun kaikki biisit ovat niin timanttia.
Lisäbonuksena levyllä on ihan huikea kansikuva, sillä siinä on kahdet älyttömän hyvät tissit näytillä.
Tästä voit aloittaa:
Song with a Mission
22. DJ Shadow – Endtroducing... (1996)
Tässäpä taas albumi, jonka sisällön kansikuva antaa ilmi. DJ Shadow tekee jokaisen levykaupan sisällön kolunneen musahomon unelmat todeksi ja yhdistää maailman modernin musiikin yhdelle levylle käyttäen vain sampleja muista levyistä. Tyylilajiksi on useimmiten mainittu hip hop, vaikka sampleina kuullaan niin Metallicaa, Pekka Pohjolaa, Meredith Monkia kuin 90-luvun alun räp-tähdenlento Akinyeleäkin. Kaiken kaikkiaan Shadow'n kyky yhdistellä erilaista musiikkia yhtenäiseksi kokonaisuudeksi on vailla vertaa.
Ensikosketukseni Endtroducing-levyyn sain, kun olin tutustunut läheisesti RJD2:n tuotantoon. RJD2, jonka soolodebyytti ja Blueprintin kanssa Soul Positionina tehty toinen rap-levy jäivät juuri listan ulkopuolelle, jatkaa Shadow'n jalanjäljissä samplevelhona. Edeltäjäänsä verraten RJD2:n ulosanti on kuitenkin yksinkertaisempaa ja Shadow'n biisit ovat monitasoisempia. Toki Shadow'kin muutti tämän debyyttinsä jälkeen tyyliään hieman popimpaan suuntaan. Sampleista poppia tekevien joukko on kuitenkin kertaluokkaa laajempi kuin sampleista taidetta tekevien harvalukuinen joukko.
Tämän levyn ottaisin mukaani, jos lähtisin yksin kävelyretkelle Brooklyn Bridgeltä Manhattanille. Miksi? En tiedä. Kenties tämä levy kuvastaa 1900-luvun musiikkia minulle yhtä hyvin kuin Manhattan kulttuurien sulatusuunia, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Tästä voit aloittaa:
Midnight in a Perfect World
21. Ruudolf – Doupeimmat Jumala seivaa (2004)
Ruudolf on sanalla sanoen paras suomalainen MC. Olen usein se, joka on ensimmäisenä tuomitsemassa erilaiset pöhköillä alagenreillä itsensä brändäävät artistit, mutta Ruudolfin kohdalla yleinen luulo “jeesusräppäristä” ei todellakaan pidä paikkansa. On totta, että miehen biiseissä on välillä juttuja sellaisestakin asiasta kuin uskonto, mutta se ei ole missään tapauksessa homman ydin. Rudy on ennen kaikkea pöhköjä pikkutuhmia juttuja, tarttuvia hokemia ja luonnollinen, helponkuuloinen flow.
Doupeimmat Jumala seivaa on Ruudolfin SE albumi. Miehen ensimmäinen kokopitkä mittavan kasetti- ja EP-uran jälkeen, sekä myös tähän asti viimeinen albumi-nimellä mainittava julkaisu. Tältä platalta löytyvät isoimmat hitit, nimikkobiisi, Bodausanthem ja Herttoniemest ikuisuuteen. Sämpleissä on luotettu vahvaan luuppilinjaan, mikä ei missään nimessä ole huono juttu, koska kotikutoiset jenkkilainat tuntuvat sopivan artisti Ruudolfille kuin nappi silmään. Doupeimmat Jumala seivaa on tasaisen vahva levy, sillä biisien joukosta ei varsinaista heikkoa lenkkiä löydy.
Tätä levyä kuunnellessa hymy tulee väkisinkin huulille. Aito elämänilo ja huoli aikuistumisen tuomista velvollisuuksista ovat aiheita, mihin jokainen meistä voi samaistua. “Niin monta asiaa pielessä, mut yhden jutun mä pidän mun mielessä: vaikka nyt meininki ei oo douppii, kaikki tulee menee viel oukki doukki”. Lukion lopulla ja intin aikana tämä platta toi iloa arkeeni, eikä vähiten Hala!-biisin alun takia. Biisi näet alkaa näin: “Jou me kurvataan Upinniemen pihaan, monet meist varmaan tätä paikkaa jo vihaa...”
Hienoin Ruudolf-muistoni on miehen keikka Turun Onnelassa. En usko, että minulla tulee koskaan olemaan niin hauskaa Turun Onnelassa, ja tuskin myöskään kovin monella muulla keikalla. Totta kai osasin sanat ulkoa jokaiseen biisiin, ja Rudy huudattikin yleisöä ihan kiitettävästi. Keikan aikana oli jonkin sortin kilpailu, jonka sisältöä en sen tarkemmin muita. Ydinidea oli, että lavalle piti mennä heittämään jotain läppää. Osallistuin ja voitin Ruudolfin päältä miehen fanipaidan! Makeinta, mitä on koskaan minulle millään keikalla tapahtunut. No, ehkä yksi kesäyö myöskin Turussa pääsee aika lähelle, mutta siitä lisää 12:nneksi sijoitetun albumin kohdalla.
Tästä voit aloittaa:
Bodausanthem
20. Prodigy – The Fat of the Land (1997)
Netissä saa aina väitellä siitä, mikä Prodigyn levyistä on paras. Oma ehdoton valintani on The Fat of the Land, sillä Prodigyn vahvuus on aina ollut taidolla tehdyissä hittibiiseissä. Koukuttavia raitoja tämä levy onkin väärällään. Firestarter, Breathe, Diesel Power, Fuel My Fire ja eräskin Smack My Bitch up, jota edelleen pidän järisyttävimpänä elektrisen musiikin esityksenä, mitä on koskaan nauhoitettu. Minun mielessäni tämä levy symboloi suurinta muutosta elektronisessa musiikissa sitten Kraftwerkin.
Prodigy oli kova sana jo ala-asteella. Itse olin muistaakseni toisella tai kolmannella luokalla, kun The Fat of the Land ilmestyi. Elettiin aikaa, jolloin kuumin uusi musiikki oli kelvollista, ja sitä soitettiin MTV:llä, joka nyttemmin on profiloitunut lähinnä huonojen reality-ohjelmien kotipaikaksi. Ei, minulla ei ole mitään Jersey Shorea vastaan, mutta kaipaan silti aikaa, jolloin musiikkitelevisiolta kuuli uutta musiikkia, ja vieläpä todella hyvää sellaista. Firestarter oli ala-asteen diskon takuuvarmin pogoilubiisi, ja Smack My Bitch up löytyi varmasti kiellettyjen biisien listalta heti ensimmäisenä.
The Fat of the Land on Prodigyn kolmas levy. Aiempien levyjen pimputtelutekno muuttui juuri tällä levyllä kuumottavien biittien ja bassolinjojen eteenpäin viemäksi pop-musiikiksi. Jos The Fat of the Landin äänimaailmaa kuvailisi yhdellä sanalla, se sana olisi raju. Sittemmin Prodigy on jatkanut tällä levyllä hyväksi havaitsemaansa linjaa, mutta muutamia biisejä lukuunottamatta huonommalla menestyksellä. Jotain kai kertoo se, että uusikin Prodigy kuulostaa aika raikkaalta, vaikka soundin perusidea on 15 vuotta vanha.
Tästä voit aloittaa:
Smack My Bitch up
19. Wilco – Summerteeth (1999)
Wilco on tämänhetkinen suosikkiyhtyeeni. Se on oikeastaan ollut sitä hyvin pitkälti koko sen ajan, kun olen bändin tuotantoon perehtynyt. Tarkat detaljit tutustumisestani Wilcoon ovat jotakuinkin hämärän peitossa, mutta ajallisesti tämä tapahtui jossain vuosien 2005 ja 2006 aikana. Beatles-luokan iloiset pop-biisit, haikeat balladit ja vanhan liiton rokkibiisit pienellä kantrivivahteella (!) taittuvat hienosti. Uudemmassa tuotannossa on kuultu myös pientä kitarasankarointia kokoonpanomuutosten myötä. Laulaja Jeff Tweedy on myös viime vuosikymmenen parhaimpia biisinikkareita, sekä todella karismaattisella äänellä varustettu kaveri.
Olikin aikamoinen pähkäily valita Wilcon seitsemän pitkäsoiton joukosta listalle yksi. Siksi päädyinkin valitsemaan kaksi (omg spoiler), sillä se oli jo hieman helpompaa. Summerteeth on Wilcon iloisemman tuotannon kliimaksi. Äänimaailma on levyn nimen mukaisesti todella kesäinen, vaikka mukaan mahtuu pari vakavampaakin raitaa. Summerteeth on myös Wilcon viimeinen täysverinen pop-levy. Tämän jälkeen tuotanto muuttui hieman kokeellisempaan/indietastic-suuntaan.
On jotenkin vaivalloista yrittää kuvailla suosikkibändinsä musiikkia. Pieninkin arvostelu tuntuu hirveän henkilökohtaiselta hyökkäykseltä juuri minulle tärkeitä asioita kohtaan. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tutustumaan Wilcoon, sillä näin hyvin sävellettyä, laadukasta ja salonkikelpoista musiikkia ei näinä päivinä ole läheskään riittämiin.
Tästä voit aloittaa:
Via Chicago
18. Pavement - Crooked Rain, Crooked Rain (1994)
Pavement, kuten myös My Bloody Valentine tarttui playlistille saman nettifoorumin vanhojen partojen suosituksesta. Aluksi Pavement ei minulle auennut. Slanted & Enchanted -levy oli vaikea, meluinen ja etäinen. Harmistuin, sillä odotin bändistä jotain Pixiesin, Weezerin tai Nirvanan tapaista kokemusta, mutta sain täysin mitäänsanomattoman noise-rock-levyn. Myöhemmin, viime vuoden helmikuussa, rohkaistuin jostain syystä lataamaan Pavementin toisen hehkutetun levyn, Crooked Rain, Crooked Rainin.
Sillä hetkellä kolahti. Aloitusraita Silence Kid löi minua lekalla päähän. En päässyt levyn kuuntelussa tätä eteenpäin, kun biisiä oli vengattava soimaan uudelleen ja uudelleen. Erään nimettömän amerikkalaisen miehen sanoja löyhästi lainatakseni Silence Kidin ensimmäisessä minuutissa on enemmän hyvää kuin useimmissa levyissä koko 60 minuutin keston aikana.
Ihan aloitusraidan veroisia muita biisejä levyltä ei löydy, mutta julkaisu on silti läpeensä täynnä todella kuuntelukelpoista ja sitä kestävää materiaalia. Noise-puoli jää hieman vähemmälle, tai on ainakin astetta hienovaraisempaa kuin Slanted & Enchantedilla. Tämä levy pääsi listalleni sen yleisen hyvyyden takia. Minulla ei ole tähän julkaisuun suurta tunnesidettä, mutta niin kova paketti, että suosittelen sitä ilomielin kaikille foorumiveljille ja -siskoille.
Tästä voit aloittaa:
Silence Kid
17. Talking Heads - Remain in Light (1980)
GK tämän platan jo esittelikin postauksessaan. Talking Heads on ollut vanhempieni suosikkibändejä, ja heidän makuuhuonettaan koristavatkin bändin julisteet molempien yöpöytien päällä. En ole bändin tuotannosta juuri perustanut, suurimmat hitit ja suosituimmat levyt ovat pöhköä huuteluhittimusiikkia tyyliin Burning Down the House ja Wild Wild Life. Yhtä sietämätöntä kuunneltavaa kuin The Smithsin vastaavat tuotokset samalta aikakaudelta.
Vasta Remain in Lightiin tutustuminen sai minut ymmärtämään, mistä kaikki Talking Heads -hype on kotoisin. Tästä levystä. Erilaiset tyylit yhdistyvät täydellisesti toteutetuksi uudeksi ja omaperäiseksi kokonaisuudeksi. Levoton rytmi vie jokaista biisiä eteenpäin voimalla, jota olen kuullut vain Black Devilin hervottomalla Disco Club -protodiskolevyllä (joka oli itse asiassa GK:n minulle vinkkaama julkaisu ja putosi viimeisten joukossa listaltani Facesin, Belle & Sebastianin ja Queens of the Stone Agen kanssa).
Tästä voit aloittaa:
Once in a Lifetime