Foorumiarkisto

Ankkaa ei näy joten otan ohjat käsiini. Kaiken maailman donkeykong-listaukset on saatu alta pois, joten nyt on aika alkaa harrastamaan oikeata kulttuuria. Elokuvalistaus oli jo askel oikeaan suuntaan.

"Ideana olisi siis listata 25 itselleen merkittävintä/parasta musiikkialbumia.

Liikkeelle lähdettäisiin siten, että ensimmäisellä viikolla jokainen julkaisee 9 albumia perusteluineen listansa loppupäästä, toisella viikolla 7, kolmannella viisi, neljännellä kolme ja viimeisellä sen kaikkein parhaimman.

Viikko 1: 9 albumia
Viikko 2: 7 albumia
Viikko 3: 5 albumia
Viikko 4: 3 albumia
Viikko 5: 1 albumia"

Lienee Rivenin teksti alunperin, jota tuossa nyt muokkaan mutta siitä viis. Homma on kaikille tuttu. Nekrut, ilmoittautukaa.

Tuli jo eilen väsättyä TOP25 etukäteen ja ehdottomasti vaikeampi juttu kuin GAMES/MOVIES:in vastaava. TOP5 on sellainen kerho, että mikä vain voisi olla se "paras koskaan". Muuten kyllä sama juttu kuin leffojen kanssa. Ehkä mukana ei ole ns. kiintiölevyjä, mutta samalta artistilta ei yksinkertaisesti voi/viitsi ottaa kuin yksi levy listalle. Muuten tämä menisi siihen, että ensiksi listataan Deathin tuotanto ja muut paikat täytetään Neil Youngilla.

Juu aika pitkälti olen samoilla linjoilla kanssasi oman listaukseni periaatteista. Maksimissaan itseltäni taitaa löytyä kaksi levyä yhdeltä artistilta alustavalta listaltani.

Ja tosiaan vaikeata on. Levyt siinä mielessä vaikeita listattavia, että takana pitää yleensä olla vuosien itkutpanemisetoksennuksethuumeilut jotta listalle pääsisivät. Toki pari itselleni aika tuoretta tapaustakin ovat raivanneet paikkansa listalla, koska ovat vain niin käsittämättömän kovia levyjä.

Vaikeaa tulee olemaan varmasti loppupään listaaminen, mutta lähdetään leikkiin mukaan!

Eilen yöllä baarista tullessani ja joutuessani tekstiviestipalloiluun bongasin tuon idean foorumia selatessani (=syy sille miksi tulin nettiin baari-illan jälkeen, ettei kukaan vain ihmettele), mutta yleisen jumituksen takia päätin että tekisin tämän vasta tänään, luonnollisesti. Mutta GK ehti, hyvä näin, mukana ollaan ehdottomasti. Vaikka kaikki varmaan tietääkin yli puolet listan levyistäni, niin ei se mitään, siellä on sen verran uusiakin levyjä mukana, että on ihan jämerää listata jälleen näitä. Eipähän tartte enää kolmatta kertaa top-100 listaa tehä.

Aloitamme ilmeisesti maanantaina?

Jaa-a, mulla tuppaa nämä listaukset jäämään lähes aina vähän vajavaisiksi, vaikka niitä leikkimielisesti väsäilsikin. Tuon 2000-luvun levylistankin kanssa oli vähän ongelmaa tuumailla että mikä onkaan minkä vuoden paras, mutta siinä menin lähinnä sillä periaatteella, että mistä levystä olisi eniten sanottavaa. Ja eihän sekään suoranainen lista ollut. Enkä tiedä, olisiko tässä aikaakaan pahemmin. Sori pojat, ei vaan pysty.

Ihan kivaa näiden listojen seuraaminen on kyllä ollut, että katsojan roolin taidan ottaa nytkin.

Ei tätä niin vakavasti tarvitse ottaa. Itsekkin listaan suosikkilevyjä nykyfiiliksen mukaan.

Itsekkin voisin harkita listausta.. Tosin tuottaa kyllä aikamoista päänvaivaa laittaa 25 loistavaa lättyä paremmuusjärjestykseen. Ainakin listani tulisi olemaan erillainen, sen verran rarea musaa tähän communityyn nähden kuuntelen. Kahtoo sitä jos innostuisikin, mitään en lupaa.

Alotellaan maanantaina vaan.

Ja listaus on tosiaan pelkkä listaus. Se on alati muuttuva ja tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu näkemys. Ei sitä kannata alkaa pelkäämään tai kokemaan taakaksi. Kaikki 25 levyä, jotka listalleni tulevat vaikuttavat aina tiettynä hetkenä maailman parhaimmalta musiikilta.

Joten järjestys ylipäätään on korkeintaan suuntaa antava, ja kyllähän hyviä ja vaikuttavia levyjä pystyisi luettelemaan useamman sata, joten siinä mielessä top 25 on vain pieni osa erinomaiseksi kokemastani musiikista.

Ilmoittaudun mukaan. Alustava lista valmiina enää täytyy katsoa järjestystä ja korvata ehkä muutama levy muutamalla muulla levyllä.

Messissä jos vain aikaa löytyy. Tässä on nyt muitakin asioita meneillään elämässä mutta kerrankin olisi joku listatopic mihin olisi omaa inputtia. Ehkä sitten jonkinlaisena light-versiona ja pienellä viiveellä.

Mukana olen. 25 suosikkilevyn valitseminen on itselleni aika helppoa, mutta juu tuo järjestys vaihtelee päivästä riippuen rajusti.

Kai sitä voisi yrittää.

Matkassa olen kyllä, mutta voin sanoa että listaltani ei varmaan paljoa löydy vanhaa materiaalia. Lisäksi, kun en ole ennen kuunnellut paljoa levyjä vaan lähinä kappaleita nii tietämyksenikään ei ole kauhean suuri ja genrenä painottuu pahasti suomi-rapin puolelle. Mutta lähden nyt kuitenkin mukaan.

Mukana ainakin näin alustavasti. Maanantaiksi turha odotella vielä mitään, mutta yritän ainakin jotain rustata jo ensi viikolle.

Voisihan sitä kokeilla lähteä mukaan, vaikka listastani saattaakin tulla melkoinen sillisalaatti.

MR.Off Topic kirjoitti:
Lisäksi, kun en ole ennen kuunnellut paljoa levyjä vaan lähinä kappaleita nii tietämyksenikään ei ole kauhean suuri ja genrenä painottuu pahasti suomi-rapin puolelle. Mutta lähden nyt kuitenkin mukaan.

Vaihtelu on tervetullutta. Oma lista on aika rock-heavy painotteinen, mutta mukana myös elektronista tavaraa... itseasiassa, aika paljonkin.

Itseasiassa huomasin listaa kootessa, että listalle tuli aika paljon metalli/rock musiikkiakin. Painottuu kuitenkin rap-puolelle juuri ja juuri, mutta itse listan kokoamisen aikana tuli jo opittua paljon omasta musiikkimausta. Listan tekoa lisäksi helpotti paljon RYM.

Oukei, otetaan ohjat taas käsiin ja julkaistaan ensimmäinen satsi hyvin ajoissa. Satun olemaan talvilomalla seuraavat kaksi viikkoa, joten aikaa riittää niin kirjoittamiseen kuin masturboimiseen. Sen verran voisin sanoa, että itsellä on yksi artisti/bändi, yksi levy -sääntö... ihan vain vaihtelun vuoksi. Mitä taas TOP5:een tulee, niin ei niitä oikeasti voi kukaan pistää järjestykseen. Itse vain heitin ne jotenkuten NYT-fiiliksen mukaan. Paikat vaihtelevat ja voi olla, että kun päästään listassa pidemmälle jo näiden muutamien viikkojen aikana joudun vaihtamaan näitä sijoituksia. On vaan niin hankalaa, ei sille voi mitään. Ensimmäiset levyt kumminkin listaan aika lyhyillä selityksillä. Turha näitä pähkäillä tai analysoida sen kummemmin... sitten kun päästään TO10:n joukkoon, niin pitää perehtyä enemmän.

25. No Shame - Schpunk (2000)
Okei, No Shame on salolainen punkpioneeri. Vedetäänkö tässä kotiin päin? No taidetaan vetää. Maailmassa on varmasti satoja parempia levyjä kuin tämä - mutta harva levy on yhtä merkityksellinen. No Shame on ensinnäkin erinomainen punkpoppoo, jonka keikoilla olen käynyt viimeiset kuusi vuotta. Aina yhtä energinen show, joka vetää yleisön mukaansa. Viime levyn myötä (White of Hope Turnin Bad, 2007) No Shame on noussut enemmän mainstream kerhoon ja nämä alkuvuosien suoraviivaiset punksäröt ja sellainen tietty poliittinen vakavuus on kadonnut. Sen sijaan, Schpunk on vielä sitä vanhaa kunnon menoa. Kaiken lisäksi, Scpunk on todellinen hittilevy. Muissa levyissä kuullaan muutama ässäbiisi ja muuten tasapaksua menoa... mutta Scpunkissa on kunnon biisiputki päällä. "Lovepunk", "Petdog", "Love", "Itch", "Negative", "Xion", "War", "Sick"... nämä kaikki ovat aivan loistavia ja legendaarisia punkraitoja. Riffit ovat simppeleitä, mutta mukaansatempaavia. Melodiat ollana istutettu oikein, sillä biisin tempo voi vaihtua symppisnyyhkyvokaaleista nopeaan kaahaukseen jopa kolme-neljä kertaa biisin aikana. Muutenkin soundit ovat varsin säröiset ja rouheat. Kun levyä kuuntelee, huomaa samantien että puhutaan jostain pienemmästä punkpumpusta ja hyvä niin. Nykyään soundit ollaan ylituotettu niin loppuun (White of Hope Turnin Bad, 2007), että se punkin autenttisuus on enemmän tai vähemmän kadoksissa. Ainoa asia mikä nykypäivänäkin No Shamen keikolla vituttaa on se, että harvemmnin näitä Schpunkin hittibiisejä enään kuulee. Joka tapauksessa levy on lähellä sydäntä ja se on ollut jatkuvassa soitossa jo kymmenen vuotta.


24. Mokoma - Tämän Maailman Ruhtinaan Hovi (2004)
Omalla listalla on vain kolme suomalaista levyä. Tämä toki antaa aivan väärän kuvan kaikesesta, sillä parempiakin suomalaisia levyjä on... ja paljon, mutta tämä vain sattui mahtumaan omaan listaan paremmin kuin moni muu. Tämän Maailman Ruhtinaan Hovi on Mokoman neljäs albumi. Mielestäni tässä neljännessä koitoksessa kiteytyy yhteen kaikki mitä Mokoma on. Kunnon suomalaista rässiä, mistä ei puutu mitään. Pistää levyn soimaan, niin sen kulee samantien. Levyllä ei yksinkertaisesti ole yhtäkään paskaa biisiä. Alusta loppuun tiukkaa mättöä, muutaman todellisen helmen kera. Tämä on yksi niitä "pitää kuunnella alusta loppuun" -levyjä. Kun levyn pistää soittimeen, pitää painaa vain "play" -nappulaa, ei muuta. Tietyn biisin valitseminen on suuri vääryys, sillä se rikkoo täydellisyyttä hipoavan kokonaisuuden. Jos nyt kumminkin pitää valita muutama suosikkibiisi, niin ehkä lähimpänä sydäntä ovat "Minä Elän", "Hyinen Syli", "Vade retro, Satana!" ja "Sudet Ihmisten Vaatteissa". Ainoa biisi joka tökkii on "Uni Saa Tulla"... ei siinä, että se olisi huono biisi, mutta tuo oli aikanaan niin kovassa radiosoitossa - että maku meni ensimmäisen vuoden jälkeen. Kokonaisuudessaan erinomainen lätty ja itseasiassa ostin levyn myös vinyylinä. Ensimmäiseen 500:n vinyylisatsiin oltiin lisätty juliste, jossa oli jokaisen bändin jäsenen nimikirjoitus. Ehdottomasti positiivinen yllätys kun tuon huomasi... tosin, alunperin ostin vinyylin ihan vain sen erilaisen (valkoinen vinyyli) värin takia.


23. Nirvana - Unplugged in New York (1993)
En ole mikään kovin suuri Nirvana-mies. Toki omistan jokaisen levyn, mutta nämä levyt ollaan hankittu vain keräämisenpohjalta - kun CD-levyjen kerääminen ja alelaarien rundaaminen on yksi suosikkiharrastuksistani. Ehkä Nirvanassa eniten tökkii liikaräyhääminen, tunkkaiset säröt ja koko Cobainin olemus. Nämä kaikki ollaan korjattu Unplugged in New Yorkissa, sillä nimensä mukaan, kyseessä on akustinen livekonsertti. Nirvanan biisit muuttuvat hetkessä paljon paremmiksi, kun akustinen kitara korvaa paskasärön ja normirääkyminen muuttuu hallituksi lauluksi. Sinäänsä aika hauska juttu, sillä Metallican kanssa on sama juttu. Toki Pidän Metallicasta, pojilta on tullut ulos legendaarisia levyjä ja biisejä - mutta silti lähimpänä sydäntä on heidän S&M -konsertti, täysin soundien puolesta. Jokatapauksessa, Unplugged in New York on aivan loistava lätty. Cobain on valinnut aivan oikeat biisit akustisesti soitettavaksi. Plussaa myös siitä, että setissä ei ole massabiisejä kuten "Heart-Shaped Box", "Rape Me" tai "Smells Like Teen Spirit". Sen sijaan joukossa on läjä loistavia covereja. Näistä suurin osa on Meat Puppetsin tuotantoa, sillä joukkoon ollaan sujautettu mm. "Plateau", "Oh Me" ja "Lake of Fire". Kumminkin se hienoin coveri ja koko levyn helmi on Cobainin tulkinta "The Man Who Sold The World":ista, joka tietty on alunperin Bowien käsialaa. Ainoa huono asia tuossa biisissä on se, että kun Cobain tuon meni coveroimaan - suurinpiirtein kaikki musikiista vähemmän tietoiset olivat satavarmoja siitä, että kyseessä on Cobainin oma biisi. Nykypäivänäkin kun pistää googleen hakusanaksi "The Man Who Sold The World", löytyy melkein enemmän osumia Nirvanan kuin Bowien puolesta. Sehän on suuri väryys, sillä Cobain oli homo ja Bowie on jumala. Muuten kyllä loistava levy, suosittelen.


22. Massive Attack - Blue Lines (1991)
Nyt sitten päästään ensimmäiseen konemusa-albumiin. Levy on tosiaan tullut ulos vuonna 1991 ja sitä pidetään kaikkien aikojen ensimmäisenä Trip Hop -levynä. Itsekkin yhdyn tuohon, silä aiemmin tämänkaltaista musiikki ei ollut... tosin, levy ei ole pelkkää Trip Hoppia. Levyssä on myös selvää electroa, reggaetä sekä soulia. Levyn "Trip Hop" osuus tulee enemmänkin esille siinä, että biiseissä on selvä breakbeatti, johon joko räpätään ja lauletaan - ja sitten sitä samplataan enemmän tai vähemmän. Ehdottomasti viiden tähden levy joka erottuu massasta sen omalla erilaisella soundilla. Heti ensimmäinen biisi räjäyttää tajunnan (Safe from Harm) ja se nostaa niin bändin kuin levyn astetta korkeammalle. Sitten jatketaan samaa, loistavaa linjaa - kunnes levyn ja periaatteessa koko bändin yksi suurimmista biiseistä (Unfinished Symphony) tulee vastaan. Unfinished Symphonyssä yhdistyy erinomainen breakbeatti, kauniit vokaalit, toimivat sanoitukset ja ennenkaikkea täydellinen kokonaisuus. Erittäin innovatiivista tavaraa ja varmasti myös monelle tuttua. Tämän levyn valitseminen listaan ei todellakaan ollut helppoa. Itse pidän kiinni ns. yksi artisti, yksi levy -linjasta (tai muuten lista olisi yksinkertaisesti tylsänoloinen ja itseääntoistava) ja Blue Linesin valitseminen Mezzaninen (1998) sijaan oli paha valinta. Levyt ovat yhtä hyviä... toki erilaisia, mutta Blue Linesin alkuperäisyys tuo viimeiset pisteet kotiin ja näin ansaittu listapaikka on harvinaisen piffi juttu.


21. Moby - Play (1999)
Moby on aikamoinen persoona. Mies on jonkin sortin aktivisti-hippi, enemmän tai vähemmän huumoritajuton ja niin edelleen, mutta karu fakta on se, että mies osaa tehdä musiikkia. Sama juttu Michael Jacksonin kanssa. Vaikka Jackson nussi muksuja kartanossaan, silti sama mies teki Thrillerin. Myös Moby on nero ja elektronisen musiikin suuria nimiä. Levy on soundien puolesta varsin rikas. Moby soittaa perus electroa, mutta mukana on niin ambienttiea ja hieman chillimpää kamaa. Levyn menestys muutenkin oli suuri yllätys. Kun se alunperin julkaistiin, sitä myytiin hemmetin vähän... ensimmäisen viikon aikana lättyä myytiin n. 6000-8000 kappaletta (huom.) ympäri maailmaa. Mutta sitten aivan tyhjästä, kymmenen kuukautta myöhemmin albumi ns. puhkesi kukkaan ja levymyynti hyppäsi miljooniin. Tämän jälkeen Mobystä tuli ympäri maailman tunnettu elektronisen musiikin keulakuva. Eikä siinä mitään, ihan hyvä keulakuva mies onkin. Ruma, kalju, mutta mitä musikaalisuuteen tulee - niin aivan omaa luokkaa. Levy onkin todellinen helmi. Paskaa biisiä ei kuulu joukkoon ja sellainen tasapaksu "hyvä" -linja pysy kokoajan kasassa. Toki joukossa on niitä helmiä ja omat suosikit ovatkin "Honey", "Porcelain", "Why Does My Heart Feels So Bad?" ja "Natural Blues". Näistä "Why Does My Heart Feel So Bad" onkin todellinen helmi ja hauskaa tässä biisissä on se, että Moby julkaisi sen jo vuonna 1992 - mutta teknoversiona. Joskus pieni trimmaus tekee ihmeitä, sillä tämä teknoversio oli aika tuhtia paskaa. Levy on kokonaisuudessaan aivan mahtava ja myös tämä on niitä "kuunnellaan alusta loppuun" -tapauksia, sillä vain yhden biisin kuunteleminen olisi suuri vääryys. Levy pääsee aivan uusiin svääreihin, kun sen pistää soimaan ja menee sohvalle löhöömään. Todellinen rentoutus maximus -tapaus.


20. Röyksopp - Melody A.M. (2001)
Koneistettu linja jatkuu ja eteen pompsahtaa norjalainen elektro-duo Röyksopp. Melody A.M. on Röyksoppin debuutti albumi. Se oli hitti heti julkaisun jälkeen ja siitä tuli todellinen menestys etenkin internetzin ihmeellisessä maailmassa. Tosin, omassa kotimaassa, Norjassa, tätä lättyä arvostetaan yli kaiken. Itseasiassa Melody A.M. valittiin viime vuosikymmenen parhaaksi norjalaiseksi levyksi. Omaa mielipidettä tähän asiaan ei heru, sillä norjalainen musiikki rajoittuu Röyksoppiin ja muutamaan turskametalli bändiin. Joka tapauksessa, levyn on aivan hemmetin kova. Pelkkiä hittibiisejä, ei mitään paskaa ja kokonaisuus on kasassa. Muutenkin Röyksoppin soundit ovat aivan omia, sillä genreä on aika vaikea määritellä. Toki Röyksopp on selvää elektroa, mutta joukossa on ambienttia, breakbeattia, trip hoppia ja ehkä jonkin sortin downtempoa tai groovea. Jokatapauksessa heidän soundi on sellainen, että kun biisi lähtee soimaan, siitä kuulee samantien että "tämä perkele on Röyksoppia". Jos pitää niitä helmiä poimia, niin erityismaininnat saavat "So Easy", "Eple", "Sparks", "In Space", "Poor Leno" ja "Remind Me". Nämä kaikki ovat rautaa ja "Poor Lenon" musiikkivideo muutenkin kuuluu omiin all-time suosikkeihin. Valitettavasti tämä debyyttialbumi jää Röyksoppin ainoaksi kultakimpaleeksi, sillä heidän jälkimmäiset tuotokset eivät ole pääseet edes lähelle Melody A.M.:n tasoa. Jos jotain positiivista pitää kumminkin muista tuotoksista sanoa, niin plussaa annan siitä, että joka levy on erilainen. Ei muuta, kiitos.


19. St. Germain - Tourist (2000)
Tämäkään ei ollut maailman helpoin valinta. St. Germain on bändi, jonka kuulin ensimmäistä kertaa Pori Jazzeilla vuonna 2002. En tiennyt mitä menin kuuntelemaan, kunhan vaan menin. Tämä oli ehkä paras päätös koskaan, sillä kuulin bändin ensimmäistä kertaa ja kaiken lisäksi livenä... ja heti keikan jälkeen, suunnistin kauppaan ostamaan St. Germainin koko tuotannon. Onneksi "koko tuotanto" tarkoitti kolmea levyä eikä tullut liian kalliiksi. Jokatapauksessa nämä kolme levyä ovat kaikki erinomaisia ja omalla tavalla toistaan parempia. Suosikkilevyni on Boulervard (1995), eniten soitettu levy on From Detroit to St. Germain (1999) - mutta ehkä se tasapaksuin levy on Tourist (2000) ja siksi sen nyt valitsen. St. Germainin genreä on hieman vaikea luokitella. Itse pidän sitä nu/acid-jazzina, mutta he itse luokittelevat sitä elektroniseksi jazz-sooloiluksi. St. Germain on ikäänkuin elektro-akustinen orkesteri. Löytyy trumpetisti, löytyy saksifonisti, löytyy huilisti, löytyy kitaristi... mutta sitten tasapainoksi orkesteriin kuuluu mies rumpukoneen takaa, miksaaja ja tottakai synisti. Tätä erilaista orkesteria sitten johtaa herra nimeltään Ludovic Navarre, joka on kapellimestari, tuottaja ja sanoittaja. Erittäin mielenkiintoinen konsepti. Joka tapauksessa Tourist on erinomainen tuotos. Mukana on hienoja biisejä, kuten "Rose Rogue", "So Flute", "Latin Note" ja "Sure Thing". Erittäin tiukka paketti, jolla on enemmän "uudelleenkuunteluarvoa" kuin monella muulla levyllä. Levy iskee kuin anus tappiin ja tappi anukseen. Tässä vielä pieni YouTube linkki, jos kiinnostus bändiä kohtaan sattuu nousemaan. Pitää vielä näin loppuun sanoa, että tämä Pori Jazzin live-esitys oli ehkä paras keikka elämäni aikana. Ainakin toistaiseksi.


18. Mew - A Triumph For Man (1997)
Mew on hieno bändi ja tällä bändillä on monta erinomaista levyä. Debyyttialbumi A Triumph For Man (1997) iskee kuin tuhat volttia, Half The World Is Watching Me (2000) on hieno jälkeläinen, Frengers (2003) on rautaa, And The Glass Handed Kites (2005) oli se "breakthrough" levy ja uusin No More Stories... (2009) jatkaa samaa erinomaista putkea. Näistä viidestä hienosta levystä kumminkin valitsin tuon ensimmäisen, koska se on todellinen edelläkävijä. Albumi tuli ulos jo vuonna 1997, mutta levy ei myynyt montaa kappaletta. Itseasiassa, eihän niitä painettukkaan montaa. Onneksi Mew sitten teki levystä re-releasen vuonna 2006 ja näin myös itse sain kyseisen lätyn käteeni. Tämä ei siis missään nimessä ollut ensimmäinen Mew-levy vaan yksi viimeisimmistä. Etenkin tässä levyssä soundi on kohdallaan. Löytyy mielenkiintoisia kitarasooloja, löytyy groovahtavaa meininkiä ja miksaaminen toimii. Sanoituksissa ei ehkä ole mitään järkeä, sillä kaikki Mewin materiaali vaikuttaa siltä, että ne ollaan väsätty kovissa happokemuissa - mutta samapa tuo, jos kaikki muu toimii. Mew kumminki on niin erilaista tavara, että sen tunnistaa samantien ja kun puhutaan inspiroivista soundeista, niin tässä esimerkkilevy. Kunniamaininnat menevät seuraaville biiseille; "Wheels Over Me", "Wherever", "Panda", "No Shadow Kick", "She Came Home For Christmas" ja "I Should Have Been A Tsin-Tsi (For You). Jos Mew on uusi tuttavuus ja bändi kiinnostaa, niin silloin tämä levy ei ehkä ole paras vaihtoehto. Silloin suosittelen tuota hittilevyä And The Glass Handed Kites (2005), sillä siitä minäkin aloitin. Tämä siis toimii paremmin hieman kypsempään ja kokeneempaan Mew-makuun.


17. The Prodigy - Music For The Jilted Generation (1994)
Myös tämä oli erittäin paha valinta. Kaikki uudempi The Prodigy tuotanto on täyttä tuubaa, ei siinä mitään - mutta kolme ensimmäistä levyä ovat kultaa. Experience (1992) oli rajoja rikkova debyyttilätty, Music For The Jilted Generation (1994) sisältää parhaat hitit, kun The Fat of The Land (1997) taas on se tunnetuin ja eniten myynyt julkaisu. Alunperin annoin ääneni tälle ensimmäiselle levylle, mutta kovan harkinnan jälkeen valitsen tämän keskimmäisen tuotoksen. 90 -luku oli etenkin Briteissä kovaa rave-aikaa. Exprience (1992) oli edelläkävijä ja se loi aivan uuden kulttuurin aiemmin punkista tunnettuun Britanniaan. Sitten kun uusi kuuntelijaryhmä oltiin hankittu, piti saada uusi lätty ulos ja odotukset olivat hemmetin korkealla. Toki puolet reivaajista käyttivät LSD:tä ja vetivät happoa - ja heille oli aivan sama oliko seuraava lätty nauhoitettua tiskikoneen ääntä vai ei, mutta muut odottivat jotain tajunnanräjäyttävää materiaalia. Sitä myös Music For The Jilten Generation oli. Se ei tietenkään ollut yhtä mullistava kuin ensimmäinen albumi, vaan samaa linjaa jatkettiin - mutta nyt joukossa oli yhä enemmän hittibiisejä. Experiencessä oli ehkä kolme-neljä todellista hittiä (tosin muuten tavaraa, joka oli kymmenen vuotta aikaansa edellä), kun Jilted sisältää hittejä kuten "Their Law", "Full Throttle", "Voodoo People", "Poison", "No Good (Stat The Dance) ja "One Love". Albumi on muutenkin pistetty kasaan hienosti. Sen voi hyvin kuunnella kaksi kertaa alusta loppuun ilman minkään sortin kyllästymistä. Itseasiassa levy on parhaimmillaan, kun vetää nupin sekaisin joko alkoholilla tai hassutupakalla. Se tuo levyyn aivan uuden ulottuvuuden, kun on täysin pihalla muusta maailmasta - mutta korvat sentään toimivat ja rytmi vie mukanaan.

Tuun mukaa.

Listaa tehdessä tuli kyllä huomattua, ettei se paremmuusjärjestykseen laitto todellakaan ole helppoa. Ja sekin kävi kyllä selväksi, että hyviä levyjä on liikaa, paljon liikaa. Oma lista onkin siis kasattu vain puhtaasti tämän hetken tunnelmien mukaan, ja sen mukaan miten paljon pidän levyistä. Tottahan se on etten moniakaan näistä levyistä kuuntele kovinkaan usein, mutta silti pidän niitä suuressa arvossa.

----

25. Marilyn Manson - Mechanical Animals

Jees, eli Mansonilla isketään lista käyntiin. Vaikuttaa siltä, että suurin osa ihmisistä on kyllä Mansonia kuullut, muttei siitä pidä, ja itse kuulen ainakin usein, että Manson on aivan liian yliarvostettu. Ymmärrän väitteen osittain, mutta siltikin olen itse pitänyt jollain tasolla Mansonista aina ala-aste ajoista lähtien, eli oli itsestäänselvyys, että joku Mansonin levyistä täytyy listalle puskea. Mechanical Animals on se levy vain sikis, että sen äänimaailma ja kappaleet ovat itselleni niitä läheisimipiä.

Eli siis, tämä levy oli se, joka muutti Mansonin musiikkia ehkä hieman kevyempään, jollaintapaa glamimpään suuntaan, verrattain edelliseen levyyn, eli Antichrist Superstariin. Levy lähentelee konseptialbumia, kuten lähes kaikki Mansonin teokset, muttei kuitenkaan loppupeleissä ole aivan sitä, vaikkakin levyn tarinan saa kyllä kytkettyä kokonaisuudeksi Holy Woodin ja Antichrist Superstarin väliin. Kyllähän sitä levystä löydetään kaksi eri puoltakin, eli Alpha ja Omega, mutta itselleni tuolla ei ole ollut mitään väliä. Ala-asteelta lähtien kun tätä on tullut luukutettua, ei tarinalla ole niin väliä ollut. Enimmäkseen tämä on minulle ollut vain kasa hyviä biisejä, joista kirkkaimpina Coma White (akustisena vieläkin parempi) ja The Last Day on Earth.

Kohokohdat: Coma White, The Last Day on Earth


24. Daft Punk - Discovery

Joku Ares nyt on innoissaan Daft Punkkia hehkuttanut, eli eipä tästä järin paljon ole kerrottavaa. Ranskalaisduo on pyörinyt soittimessa jo vuoden jos toisenkin, ja tässä levyssä on se jännä juttu, että se on niitä harvoja levyjä jotka ovat mielestäni oikeasti iloisia levyjä.

Kohokohdat: Face to Face


23. Kent - Du & Jag Döden

Alkaa ne viimeisetkin katu-uskottavuuden rippeet mennä, kun jotain Kenttejä täällä...
Kenttikin on todella pitkän aikaa kuulunut omiin suosikkeihin, vaikkakin todella kausittaisesti. Etenkin näin talvisaikaan tykkään palata Kentin synkempään materiaaliin, iltahämärissä ennen nukkumaanmenoa tai ulkoa tallustaessa. Lumihiutaleiden leijaillessa tolppien valokeiloissa ja lumen naristessa kenkien alla, pikkaisen Kenttiä soimaan... Tykkään muutenkin enemmän Kentin synkemmistä ajoista, vaikka yleisesti ilmeisesti haluttaisiin se kirkkaampi syntikka-Kent takaisin, joka on viime levyjen aikana nostanutkin hieman päätään. Kentin tämä levy valikoitui joukosta lähinnä sentakia, että aina kun kuulen Den Döda Vinkelnin, tulee ensinnä mieleen kun sain Rukalla aikanaan pillua tämän soidessa. Jännää. Muuten tämä ja Vapen & Ammunition ovat melko tasoissa.

Kohokohdat: 400 Slag, Den Döda Vinkeln


21. No Shame - Rebound For Glory

No Shame, tuo truupunkkareiden vihaama bändi. Veikkaanpa, että syy inhoon on enemmänkin siinä, että No Shame on menestynyt kohtalaisesti muissakin kuin punk-piireissä. Joo, eli siis kyseessä suomalaista, englanniksi laulettua kevyehköä punkkia, jota pojat itse kuvaavat love-punkiksi. Tuo love-punk kuvastaakin melko hyvin yhtyeen aiempaa materiaalia, mutta nykyisellään yhtye seilaa jo hivenen rankemmilla vesillä. Tämä levy on siis bändin kolmas kunnon tuotos, ja omasta mielestäni selkeästi paras teos bändiltä tähän asti, vaikkakin ne omat lempikappaleetkin löytyvät vasta tätä tuplalevyä seuranneelta albumilta. Olkoonkin parhaat kappaleet muualla, on tämä kokonaisuutena jämerämpi paketti kuin muut levyt, eikä taso heittelehdi aivan niin paljoa kuin muuten. Pidän myös enemmän tällä levyllä vielä haisevalta hiomattomuudelta, jota on melko luonnollisestikkin vähemmän seuraavilla levyillä.

Kohokohdat: Thanx, Coward


21. 10ft. Ganja Plant - Bass Chalice

Tunnelmointia, tunnelmointia. Enpä nyt tiedä, miten tätä oikein kuvailisin, mutta sanottakoon että tunnelmavetoista taustamusiikkia. Tätä sivukorvalla kuunnellessa aika hidastuu ja turhat kiireet unohtuu. Tasaisen laadukasta alusta loppuun. Eipä tästä kai mitään oikein voi sanoakkaan, parasta yksinäänhengausmusiikkia, muttei tämä sitten muuhun oikein sovellukkaan.

Kohokohdat: Kokonaisuus


20. Absoluuttinen Nollapiste - Muovi Antaa Periksi

Abso, Abso, Abso.... Viime kesä Vattolan rannalla. Koripalloa, muutama kori kaljaa, ghettoblasteri, nuotio ja kasa hippejä. Fuuuuck yeaaaah. Tämäkin levy on ihan fiilispohjalta tänne tullut, sillä aina kuunneltaessa tulee hymynkare suunpieleen, kun muistelee niitä huolettomia ja sekavia kesäpäiviä. Mikä tahansa Absojen levy olisi tähän väliin varmasti sopinut, mutta tämä oli luontevin vaihtoehto.

Kohokohdat: 1900-luvun heleys.


19. Malcolm Middleton - 5:14 Fluoxytine Seagull Alcohol John Nicotine

Ihana nimihirviö tuo levy. Enivei, Malcolm Middleton on skottilanen sooloartisti, jonka ensimmäinen levy on nyt siis kyseessä. Malcolm tekee todella masentavan kuuloista musiikkia, joka kuitenkin jaksaa aina piristää päivää. Malcolmin musiikki on tunnelmallista akustisen kitaran vetämää kevytrok... no vittu, en tiedä miksi tätä kutsuisi, mutta tunnelmoivaa, masentavaa, piristävää ja kitaravetoista, eli sanotaan vaikka sitten, että hyvää musiikkia. Ensikosketus Malcolmiin taisi tulla jonkin lumilautailupätkän yhteydessä, joka kuulostaa todella oudolta yhdistelmältä, mutta sekin kyllä toimi. Malcolmin muut levyt ovat ehkä yleisesti ottaen vahvempia, etenkin A Brighter Beat, mutta jostain syystä tämä vaan on lähinnä sydäntä.

Kohokohdat: Avausraita


18. Elliott Smith - Figure 8

Ameriikkalaisen monilahjakkuuden, Elliot Smithin viides studioalbumi. Jotain indie-kevytrokkia tämäkin kai on, mutta ei silä genreluokittelulla niin väliä. Aiempiin listallani olleisiin levyihin verrattuna tämä eroa selkeimmin siinä, että tässä laatassa on jotenkin unenomainen tunnelma. Olen kuunnellut useita liki samanlaisia artisteja, mutta maailmassa on vain kaksi artistia, jotka saavat itseni juuri tämänlaiselle lämpenemään, Elliot ja... no, näette myöhemmin. Enivei, melko iloista tunnelmointia. Ainiin, ja tämä levy oli Pitchforkin tekemässä listauksessa Top-200 kappailesta 2000-luvulta.

Kohokohdat: Son of Sam


17. Husky Rescue - Ghost is not Real

Ohhoh, tuli melko tunnelmapainoitteinen listasta, ainakin alkupään perusteella...
Husky Rescue on siis suomalainen ambienttipoppibändi suomesta, ja tuo Ghost is not Real on siis bändin toinen studioalbumi. Bändi on lähinnä yhden miehen projekti, Marko Nybergin säätäessä lähes kaiken levyille, mutta keikoilla nähdään kuitenkin viiden hengen poppoo. Husky Rescue on siitä jännä bändi, että sen musiikkia on kuultu vähän joka puolella, Sopranosista ja Huyndaista aina lumilautailuelokuviin ja takaisin. Bändi pyörii melko hyvin livenäkin, ainakin viimevuotisen Ilosaarirockin keikan perusteella.

Kohokohdat: My Home Ghost, Hurricane (Don't Come Knocking)


16. Katatonia - Last Fair Deal Gone Down

Tunnelmointi senkuin jatkuu. Katatonia nousi sieltä doom- ja death-metal yritelmistä oikealle paikalleen, puhtaamman laulun ansiosta. Vanha Katatonia on mielestäni järkyttävää paskaa, mutta Tonights Decisionilta lähtien suunta lähti äkilliseen nousuun. Nousu kulminoitui tähän levyyn, jonka olen listalleni valinnut, ja se sisältää itselleni monia tärkeitä kappaleita, jotka on laitettu p yörimään silloin kun eniten hajottaa tämä paska maailma. Miksi pitäisi sykkiä ja murehtia, kun voi vaan olla silmät kiinni ja kuunnella Katatonian Sweet Nursea, kysynpä vaan.

Kohokohdat: Sweet Nurse, The Future of Speech


---

Okei, perustelut jäivät lyhyiksi, sillä en nyt liiemmin jaksanut mitään bändiesittelyjä kirjoittaa, ettikää wikipediasta jos kiinnostaa. Perustelen sitten listan kärkipäätä tarkemmin. Kuvat saatte myöhemmin editissä.

Juu vahvasti mennään kyllä tämänhetken tunnelmissa, mutta onhan tämä mukavaa puuhaa kyllä. Sen huomannut, että lista on kyllä muuttunut kolmen-neljän vuoden takaisista valtavasti. Mutta joo, koitetaan:

25. The Feelies – Crazy Rhythms 1980

Tämän newjerseyläisbändin kiekon mahtuminen omalle listalleni yllätti jopa itseni. Kuuntelukuukausia lienee takapäin kuusi, mutta jo siinä ajassa tämän levyn musiikki on vakuuttanut allekirjoittaneen. Hektistä post-punkkia, jossa Neu ja Velvet Underground kohtaavat hämyisessä CBGB'sissä. Jumittelevaa rytmiikkaa (hulluja rytmejä!), käskeviä kitaroita ja hauskaa lyriikkaa. Mitä muuta pätevä rock-albumi kaipaakaan. Jopa Beatles-coverointi sopii levyn kokonaisuuteen.

24. Talking Heads – Remain in Light 1980

Jos näiltä New Yorkin taidejuppipunkkareilta pitäisi valita yksi levy, niin se on ainakin itselleni helppo valinta. Yhtyeen neljäs kokopitkä Remain in Light on saundimaailmaltaan edelleenkin, 2010-luvulla, todella mielenkiintoinen. Jos kulttuurien sulatusuunia nimeltä New York pitäisi kuvata musiikin muodossa, niin Remain in Light olisi siihen täydellinen levy. Elektroa, funkkia, punkkia, discoa... ja kaiken tämän kruunaa Brian Enon tuotanto. Ehkä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua tämä levy saattaisi olla useamman sijan korkeammalla, sen verran paljon tämä tuntuu tarjoavan kerta toisensa jälkeen. Urbaanin viidakon kuumaa rytmiikkaa ja salkun kokoisia matkapuhelimia.

23. David Bowie – Station to Station 1976

Tosiasiahan on, että Bowien 70-luvun tuotanto on pääosin virheetöntä rock-musiikkia. Bowien kehittymisen ja uusiutumisen halu on jotain varsin ainutkertaista pop-musiikin kentällä ja siksi herralta voisikin laittaa useamman levyn mille tahansa listalle. Päätin kuitenkin pitää jonkinasteisen rotin ja miettiä sitä itselleni mieluisinta herran levyä ja suhteuttaa se sitten muihin mieluisiin levyihini. Ja sijalle 23 tippui tämä Bowien pahimman narkkarikauden tuotos. Levyn ehdoton helmi on tietenkin aloitusraita Station to Station, joka jyskyttää 10 minuutin pituudessaan varsin vakuuttavalla tavalla ja yhdistettynä Thin White Duken paranoideihin lyriikoihin biisi on rappiollisen rockin hienoimpia helmiä. Loppulevyn himmailut ja funkkailut toimivat täällä päässä myös vaivatta. Ja saundimaailma on taas yksi tärkeimmistä levyn aspekteista yhdessä tasokkaiden sävellysten kera.

22. Manic Street Preachers – The Holy Bible 1994

Tässäpä kenties synkintä ja ahdistavinta kamaa, mitä Brittein saarilta tuli 90-luvun britpop-aallon nimissä. Tyyliltään tämä ei juurikaan muistuta myöhempää miljoonamyyntiin kasvanutta MSP:tä vaan liikkuu jossain kolkoissa ja tummissa post-punk -maailmoissa. Henkisesti epävakaa kakkoskitaristi Richey James Edwards oli vielä tässä vaiheessa elävien kirjoissa ja sanoittikin yhdessä basisti Nicky Wiren kanssa levyn kappaleet. Vasemmistolaista skeptisyyttä, anoreksiaa, keskitysleirejä ja muita vähemmän iloisia aiheita käsitellään säröisien vetojen puitteissa.

21. Suede – Suede 1993

Sueden kahteen ensimmäiseen albumiin tutustuin joskus loppukesästä, joten tuoretta lihaa itselleni siis tämäkin bändi. Molemmat levythän kolisivat heti alkuun komeasti, eikä puolen vuoden kuuntelun jälkeen ole huomattavissa mitään kulumista. Se, miksi valitsin tämän debyyttialbumin Dog Man Starin sijaan ei ole helppo vastattava. Dog Man Starilla pojille ehkä iski jossain määrin huumeiden avustamana suuruudenhulluus, kuvioihin tulivatkin kaiken maailman kartanot, joissa levyä äänitettiin kuukausitolkulla. Eli tällä debyytillä yhtye on enemmän jalat maassa -mentaliteetillä matkassa ja tuloksena onkin hemmetin hieno levykokonaisuus. 70-luvun alun riffivetoinen glam rock on se perusta, jonka bändi päivittää 90-luvun alun brittiläisiin tunnelmiin. Vaarallisen ja dekadentin kuuloinen levy kertakaikkiaan.

20. The Beatles – Magical Mystery Tour 1967

Pakollinen Beatles, heh heh. No mutta ei, koska paikkaansa tämä puolustaa listallaan komeasti. Bändin paras kokonaisuus, ei yhtään heikkoa raitaa. Maccan kermailutkin pysyvät tällä levyllä hanskassa. Rautaista poppia, psykedelia-pöhlöilyä ja maailman paras kansi. Ei kahta sanaa.

19. Lou Reed – Transformer 1972

Velvet Underground oli vuoden 2008 kovin juttu, hyvänä kakkosena tuli tietenkin Lou Reed ja tämä herran yhdessä Bowien kanssa mestaroima lätty. Jos Suede oli 90-luvulla rappiollisen kuuloista rockia, niin tämä Lou Reedin levy on 70-luvun alun vastine sille. Tarinankertojanahan Lou Reed on aina ollut jopa parempi kuin säveltäjänä, joten lyriikat luotaavat tällä levyllä New Yorkin skenen meininkiä tuohon aikaan. Tämä levy on rock. Harmi ettei Reed ole ikinä enää päässyt tämän levyn tasolle.

18. The Clash – London Calling 1979

Oli kyse sitten mistä tahansa musiikkiaallosta, niin aallon lyötyä itsensä rantakallioihin kyseisen aallon vahvimmat ja innovatiivisimmat yksilöt/bändit jäävät elämään vielä senkin jälkeen. Brittiläisestä punkista puhuttaessa kyseessä on tietenkin The Clash. Vuonna 1977 tuli debyytti ja se sisälsi pääosin rouheata punkkia ajan hengen mukaisesti, mutta jo kolmannella levyllään vuonna 1979 yhtye lavensi repertuaariaan varsinkin karibialaisen mustan musiikin suuntaan.
Jos Remain in Light oli matka New Yorkin monietniseen musiikkikulttuuriin, niin on London Calling vastaavanlainen matka Lontoon lähiöihin. Pahoittelut White Albumille, Exile on the Main Streetille ja Physical Graffittille, London Calling on rock-historian paras tupla-lp.

17. Alice in Chains – Dirt 1992

Hiphei, ja listan ensimmäiset grungeilut! Alice in Chains oli ensimmäinen grungebändi jonka levyt upposivat kokonaisuudessaan minulle. Ja kaikista hienoimpana tämä vuoden 1992 Dirt. Synkkää narkkimeininkiä tämäkin on lyyriseltä puolelta, mutta sävellysten ollessa varsin meneviä riffittelyitä levyä kuuntelee niin jouluna kuin juhannuksena. 1990-luvun hienoimpia kiekkoja ja mitäpä tästä enempää jauhamaan, suurimmalle osalle varmasti ainakin osittain tuttu tekele.

Varmaan puolet levyistä on sellaisia joista 90 prosenttia käyttäjistä ei ole koskaan kuullut.

EDIT: Jaa. Siellä lukeekin, että etsikää Wikipediasta.

Hianoa luettavaa, hyvä aloitus. Pitää vähän kommentoida ennen kuin mitään omia listoja edes aloitan.

Mokoma on omituinen tapaus, sen kuuntelu on tippunut viime vuosina huomattavasti parhammista päivistä, mutta aina silloin tällöin kun sitä taas kuuntelee, niin joutuu myöntämään miksi se on (no oli, en siitä viimeisimmästä levystä niin perustanut koskaan) Suomen valovoimaisimpia metallibändejä noin mainstreamin puolella. Löi itsensä ensimmäisenä läpi suomenkielisellä rässillä ja vanavedessä on seuranneet lukuisat yhtyeet. Ei ole sattumaa, levyjen on pakko olla laadukkaita. Juurikin Kurimus ja Ruhtinaan Hovi ovat ne parhaat kiekot, molemmilla on älyttömän kovia ne tiukimmat biisit. Mutta itse olen loppujenlopuksi Kurimus miehiä, se on tylyintä jälkeä mitä Mokoma on koskaan saanut aikaan. Suomen oma Reign In Blood 2000-luvulta. Ja Liiton Loppu ON Mokoman paras biisi, täydellisen karu lopetus uskomattoman hienolle levylle.

Röyksoppiin myös innostuin tänä vuonna, juurikin Melody AM:ia ja uutta Junioria luukuttanut. Melody AM vaikuttaisi pitkäikäisemmältä tosin ja sitä tulee tulevaisuudessakin luukutettua varmasti paljon.

Ja Dirt on Dirt.

Perkele, itse olen kusessa oman listan kanssa. Toissapäivänä sen mukamas tein valmiiksi, mutta nyt kun tuota musakansiota selailee, niin yllättäen sieltä tuleekin esiin miljoona unohdettua levyä, jotka pitäisi saada mukaan. Ei saisi näköjään kasata tällaisia juttuja 2 vuotta vanhojen listausten mukaan (rateyourmusicissa), tämän takia mm. vuosikymmenen levyistäkin nyt jäi pois erittäin tärkeitä tuotoksia. Ei auta kun selata musakansio seikkaperäisesti läpi, laittaa KAIKKI potenttiaaliset kandidaatit ylös ja valkata niistä. Palaillaan siis asiaan.

Oli ihan helvetin vaikea päättää paremmuusjärjestystä levyjen välillä. Siis TODELLA vaikeaa. Monia hyviä levyjä joutui jättämään pois : S

25. Turmion Kätilöt - Hoitovirhe (2004)

Tämä levy oli pakollinen lisäys loppujen lopuksi listoille. Tätä levyä on tullut kuunneltua vuosien mittaan todella, todella paljon. Nykypäivänä ehkä vähemmän mutta oli kyllä helvetin kova sana seiskaluokkalaiselle, hevimusiikista kiinnostuneelle, pojalle. Hoitovirhe on levynä lähes täydellinen, tai no, täydellinen. Mikään biisi ei jätä kylmäksi ja levy on kokonaisuudessaan uskomaton debyytti Kätilöiltä. Pirun Nyrkki oli suorastaan pettymys tähän verrattuna. Tosin oli erittäin vaikeata valita U.S.C.H!:n ja tämän väliltä mutta kun merkittävistäkin albumeistakin on kyse, tämä oli oikea valinta. Kätilöiden musassa on aina ollut se jokin, mikä vie kuuntelijan mukaan. Hienoimpia bändejä suomesta ja Hoitovirhe on suomalaisen metallin upeimpia teoksia. En oikein osaa sanoa levystä mitään kummallisempaa.

24. Slayer - Divine Intervention (1994)

Slayer oli myös kova sana silloin kun raskaampaan musiikkiin joskus aloin perehtyä ja jostain syystä minulle Divine Intervention on juuri "SE" Slayerin levy, mikä on mulle tärkein. Se on vaan kokonaisuudeltaan niin uskomattoman tiukka levy. Alusta loppuun täydellistä mättäämistä mikä on juuri sitä, mikä tekee Slayerista muutenkin helvetin kovan bändin. Jo pelkästään levyn ensimmäisen biisin, Killing Fieldsin alku kertoo jo sen että joo nyt se lähtee. Ja joo, Dittohead on yksi siisteimmistä biiseistä ikinä! Pelkästään sen asenteen takia. Divine Intervention on aina parhaita thrash-levyjä koskaan. Tosin minun oli todella hankala päättää tämän ja Suicidal Tendenciesin Suicidal For Life-levyn väliltä (mikä tosin on enemmänkin punkin ja thrashin crossover-musiikkia) mutta tämä kumminkin päätyi.

23. City and Colour - Sometimes (2005)

Dallas Green on aivan upea säveltäjä! Tämä on siis hänen sooloprojektinsa joka on hienoin akustinen levy ikinä. En pahemmin välitä herran bändistä, Alexisonfiresta, mutta tämä hänen nimensä mukaan tehty sooloprojekti on jotain kaunista. Mies ja kitara, mitä muuta tarvitaan? Tämä levy on soinut moneen otteeseen niinä yksinäisinä iltoina koneella. Jotenkin musiikki saa minut rentoutumaan vaikka lyriikat ovat surullisemman puoleista mutta silti, jokin siinä on sellaista että sitä kuuntelee juuri niinä yksinäisinä iltoina. Oli mieli sitten iloinen tai surullinen. Joka tapauksessa, en vain osaa keksiä mitään sanaa kuvaamaan tämän levyn upeutta.

22. Marilyn Manson - Mechanical Animals (1998)

Oli erittäin päättää mihin kohtaa sijoittaisin Mansonin listalle, tai ylipäätänsä minkä levyn ottaisin listalle. Sillä 1: Manson on yksi niistä muusikoista ketä loppujen lopuksi kunnioitan ihan helvetisti. 2: Manson on ollut yksi suurimmista vaikuttajista muusikin kuunteluun ja ylipäätänsä mun musiikkielämässä, niin kauan kuunnellut kyseistä henkilöä. Ja kolmanneksi: Mansonin kaikki levyt Smells Like Childreniä ja uusinta lukuunottamatta ovat aivan uskomattomia. Loppujen lopuksi päädyin Mechanical Animalsiin. Tämä levyhän suorastaan yllätti aikoinaan sillä, että tämä oli paljon psykedeelisempi, depressiivisempi sekä rauhallisempi verrattuna aikaisempiin tuotoksiin. Sekä minun mielestä Mansonin levyistä se kaikista erilaisin muihin verrattuina. Soitto on kyllä niin täydellisesti hiottua ja Mansonin tunteikas vokalisointi on mitä upeinta. Yksi tärkeimpiä levyjä ehdottomasit itsellä. Tosin The Dope Show oli aikoinaan hyvin aliarvostettu mutta silti yksi tärkeä osa levyn kokonaisuutta. Mansonin ehdottomasti upein teos, Holy Wood komiasti perässä.

21. System of a Down - Toxicity (2001)

Vaikka en ole tätäkään bändiä kuunnellut pariin vuoteen lähes lainkaan, piti silti muistaa että tämäkin levy on erittäin tunnearvollinen kaikin puolin. En koskaan unohda sitä "mitä vittua"-fiilistä kun kuulin Chop Sueyn ensimmäistä kertaa. Se tarkoitti heti levyn hankkimista itselleen ja SoaDista tuli aikoinaan suurikin osa musiikin kuuntelusta yläasteen alkupuolella. Uskomaton bändi loppujen lopuksi. Oli tosin helvetin vaikea päättää tämän ja ensimmäisen albumin väliltä paras sillä molemmat ovat loistavia. Toxicity on se tunnearvollisempi, ja tästähän löytyy kaikki klassikot Chop Sueysta Aerialsiin, Prison Songiin sekä Psychoon. Eikä unohdeta nimikkobiisiä. Kuulemma palaa tämäkin bändi tauolta joka olisi helvetin jees juttu. Tosin toivon että tuleva kama olisi enemmän Toxicityn puoleista sillä Mesmerize etenkin kahdesta viimeisestä on ollut suhteellisen pettymys itselle. Heikoin SoaDin levy se. Mutta kummenkin, nämä jätkät osaavat tehdä tarttuvaa musiikkia!

20. Stam1na - Stam1na (2005)

Kyllä sitä nyt suomirässiä pitää lisätä! Stam1nan debyytti oli kanssa kova sana ilmestymisaikoinaan ja on aina pysynyt Stam1nan parhaana levynä. Stam1na ei jätä silti koskaan kylmäksi missään kohtaa, armottoman tiukka levy alusta loppuun minkä kuuntelua ei voi jättää kesken. Kaikessa rankkuudessaan parhaita suomalaisia metallilevyjä koskaan. Stam1na ei kuole, tässä on sitä suomalaista asennetta!

19. Dir en grey - Uroboros (2008)

Dirut kyllä yllätti ihan uskomattoman kovasti viimevuotisella Uroboros levyllään, sillä tämä on orkesterin progressiivisin tuotos ikinä ja samalla paras tuotos koko bändiltä. Lähes jokainen Dirujen levy on erillainen. Aikaisempaan Marrow of a Boneen verrattuna - mikä on muuten bändin huonoin levy - tämä oli suuri muutos Dirujen tyylissä mikä on vaihtunut alkuaikojen visual keistä uskomattoman uniikkeihin tuotoksiin. Tässä levyssä viimeistään nähtiin se upea soittotaito mikä jätkiltä löytyy ja vokalisti Kyo tekee suoran taidonnäytteen äänellään mikä tekee hänestä yhden parhaista laulajista ikinä. Etenkin todella matalat örinät yllättivät ihan helvetisti, tätä ei oltu aikaisemmin nähty Kyolta. Kyon örinä on yksi matalimpian ja siisteimpiä ikinä. Jossei ole millään tykännyt vanhasta Dirusta niin Uroboros on pakkotsekkaus kaikille progemman musan ystäville! Pelkästään levyn toinen - upea yhdeksänminuuttinen - raita, Vinushka on jo upeaa! Ja joo, diruilta pukkaa tänä vuonna uusi levy! Sitä odotellessa sillä heidän uusi single oli uskomaton!

18. Slipknot - IOWA (2001)

En voinut, en siis millään voinut jättää IOWAa pois listoilta. Slipknot oli suurin mullistus musiikinkuuntelussani koskaan. Ala-asteella tuli tutustuttua bändiin juuri tämän levyn kautta ja ei helvetti, voitte kuvitella kuinka rankalta se kuulosti sen ikäisenä! Ja onhan IOWA ehdottomasti Slipknotin rankin, ja parhain levy. Tämä näyttää sen, mitä Slipknot on/oli! Suoran linjan mätön People = Shitistä viimeiseen, noin 11 minuuttiseen IOWAan yhtä täydellisyyttä ja teki suuren vaikutuksen minuun. Slipknot pysyy sydämessäni jollain tavalla aina vaikka nykyään ei tule kuunneltua juuri lainkaan. Mutta lyön vetoa että jonain päivänä se pieni "hevarinalku" pääsee valloilleen joskus. IOWA on juuri SE Slipknotin levy, minkä kaikkien pitää kuulla.

17. Becoming the Archetype - Dichotomy (2008)

Becoming the Archetypeen olen tutustunut vasta viimevuoden syksyllä mutta teki helvetin suuren vaikutuksen progressiivisella death metallillaan (vanha tuotanto ennen tätä oli metalcorea että sinänsä kiva hypähdys, mutta niin teki Between the Buried and Me saman). Dichotomy on kokonaisuudessaan niin hyvin loppuun asti hiottua musiikkia ettei mitään rajaa. Biisit ovat helvetin tarttuvia kaikin puolin, etenkin minuun vaikutuksen teki tarttuvat syntikat mitkä sopivat biiseihin kuin mikä! Etenkin Dichotomy-biisin syntikat ovat jääneet pyörimään päähän ja muutenkin levyä tulee kuunneltua säännöllisesti. Myös laulaja/basisti Jason Wisdomin karjunta on upean kuuloista. Lyriikka tosin on kristillistä mutta senkin korvaa hyvin tehty musiikki.

On se listaaminen vaan vaikeaa, mutta jonkin näköisen listan lopulta sain kasaan ja ihan tyytyväinen siihen olen. Rokki/metalli painoitteinen tahtoo hieman olla, mutta mukana on kyllä mukavasti muitakin tyylejä. Sanottakoon nyt vielä, että oikeastaan top-10:stä mikä vain levy voisi olla kärjessä. Niinjoo, ja en ole viitsinyt kovin montaa saman artistin levyä listalla laittaa, muuten olisi ollut melko tylsää kun listalla olisi ollut 5 YUP:n levyä jne...

25. The Knife - Silent Shout (2006)

Listan ensimmäinen levy on varmasti myös samalla listan omituisin levy,(Areksenkin kovasti ylistämä) The Knifen Silent Shout on varmasti myös yksi omituisimmista levyistä, mitä olen koskaan kuunnellut. Levyn omituisuus johtuu sen todella elektronisista ja välillä todella häröistä soundeista, eikä varmasti ole yllätys, että levy ei todellakaan avaudu heti ensimmäisillä kuunteluilla. Itse kumminkin rakastuin alunperin levyn nimibiisiin ja Marble House sinkkuihin, minkä jälkeen hankin koko levyn ja kun levy aukeni lopulta, olin myyty, uskomattoman hieno äänimaailma, johon oman lisänsä tuovat todella omintakeiset laulut. Tätä levyä on todella vaikea kuvailla, se pitää itse kokea.

24. Ultra Bra - Vesireittejä (2000)

Listaltani löytyy 14 kotimaista albumia, joista tässä ensimmäinen. Ultra Brata aloin kuuntelemaan vasta kun se oli lopettanut, eli en kerennyt koskaan nähdä heitä livenä ja tuskin tulen näkemäänkään, koska noin ison kokoonpanon saaminen comeback-kuntoon voi olla melko mahdotonta. Noh kumminkin, Vesireittejä on UB:n paras levy, johtuen varmasti sen monipuolisuudesta. Siinä missä aikaisemmat levyt olivat ehkä tuota tutuinta UB:ta, poppia maustettuna erinäköisillä puhaltimilla ja oikein toimivalla kahden naisen ja kahden miehen vuoro-ja kuorolaululla, Vesireittejä nojaa enemmänkin perinteisiin bändi soittimiin ja yltyy välillä jopa metalliriffeihin, toisaalta taas elektronisiin biitteihin, mutta toisaalta levyltä löytyy myös nuo samat tutut UB elementit.

23. Viikate - Unholan Urut (2005)

Viikate on ollut aina lähellä sydäntäni, listalle olisin voinut laittaa myös jomman kumman Marraskuun lauluista, mutta nyt päädyin Unholan Urkuihin, koska se oli kumminkin se ensimmäinen Viikatteen levy mitä varsinaisesti kuuntelin ja kokonaisuutena se on mielestäni myös tasaisin. Viikatteen rautalankailut ovat varmasti kaikille tuttuja ja tällä levyllä ne näkyvät mielestäni parhaiten, levyllä on vauhtia varmaan enemmän kuin muilla Viikatteen levyillä, mutta silti siitä löytyy se tuttu Kaiho.

22. Diablo - Icaros (2008)

"Booorrn to die, Icaros my only son!" Levyn ykkösbiisistä ei ole epäselvyyttä. Diablon uusin on heidän kovin levy ylivoimaisesti, ainoa levy mikä ei todellakaan hyydy loppuun mennessä vaan kappaleiden taso säilyy todella korkeana. Nygård laulaa ja karjuu paremmin kuin koskaan ennen ja samalla kitaroiden vireitä on laskettu entistä matalemmalle. Utriaisen kitaramelodia ovat melko tuttuja, mutta toimivat paremmin kuin ennen ja mikä näin rumpalin sai rakastumaan tähän levyyn lopullisesti oli Heikki Malmberg. "Hessulle" annetaan nyt vihdoin enemmän tilaa ja sen tilan hän ottaa tyylikkäästi haltuunsa, uskomattoman monipuolisia ja vaikeita komppeja takova Malmberg pääsee tällä levyllä lähelle jo länsi naapurimme Meshuggahin Haaken polyrytmitasoja. Todella munakasta toimintaa Diablolta! Niinjoo, lopussa tietysti Esko "IsmoLaitela" Kovero lukee merisään ja säikäyttää lopulta kaikki parin minuutin hiljaisuuden jälkeen kiroamalla.

21. The Haunted - Versus (2008)

Monelle muulle Versus on varmasti kova levy, muttei kumminkaan yllä The Dead Eyen tasolle, itselleni asia on juuri toisinpäin, johtuu kylläkin osittain varmasti siitä, että Versus oli se levy, jota ensimmäisenä kuuntelin Hauntedilta ja sen levyn parissa on enemmän muistoja, varsinkin viime kesältä. Täytyy taas todeta että hitto, kyllä ne ruotsalaiset osaa, Hauntedin rässi potkii todella lujaa.

20. Tehosekoitin - Varoittava Esimerkki (1998)

Sitten suomen kaikkien aikojen kovimpaan bändiin. Tehosekoittimella on kolme viiden tähden levyä(peräkkäisinä vuosina ilmestyneet Varoittava Esimerkki, Freak Out ja Rock 'N Roll & Monster Movie Show) + 2 melkein täysiä pointseja hipovaa levyä(Köyhät Syntiset ja Rakkauden Gangsterit), joten oli todella vaikeaa miettiä minkä/mitä niistä listalle laittaisin. Sijalla 20 on siis vuonna 1998 ilmestynyt minun "kultaputken" aloittanut levy. Levy alkaa ja loppuu ehkä itselleni kovimpiin Tehis biiseihin all-time, alkaen rokkaavasti Fiksulla ja Kypsällä ja päättyen todella massiiviseen Luulen niin teokseen, jonka avautuminen kesti todella pitkään, mutta kun se avautui aivan puskista, olin aivan wtf?! Harvoin tulee kokeneeksi niin monia tunnetiloja yhden biisin aikana, tunne oli todella hienoa. Levyllä muodostui Tehiksen varsinainen soundi, puhdasta rokkia asenteella ja lisämausteilla, viulut varsinkin ovat todella paljon esillä tällä levyllä.

19. Depeche Mode - Violator (1990)

Tämän albumin paikkaa mietin varmaan eniten. Periaatteessa Violator voisi olla listan ykkösenä, mutta toisaalta taas ei, noh kumminkin ennustuksena tulevaan, toisin kuin yleinen mielipide on, Depeche Modella on yksi vielä Violatoriakin parempi levy. Violator on viimeinen iloisen 80-luvun albumi, vaikka ilmestyikin 1990, vaikka albumi on melko synkkä, niin itse pidän sitä vielä melko iloisena, ainakin kun vertaa seuraavaan. Levyn 7 ensimmäistä biisiä ovat aivan törkeän kova tasoisia, taso hieman tippuu 2 viimeisellä, mutta ei mielestäni mitenkään pahasti. Kokonaisuutena siis käsittämätön ja mielestäni levyä pitääkin käsitellä kokonaisuutena, vaikka levyltä löytyykin yhtyeen ylivoimaisesti suurimmat hitit(Personal Jesus, Enjoy The Silence ja Policy of Truth). Levyn tempo on hidas verraten 80-luvun DM albumeihin ja tyyli muuttunut hieman rokimmaksi. DM:n soundin kehitys kesti 10 vuotta, mutta kun se viimeinen silaus tuli, DM julkaisi täydellisyyttä.

18. System Of a Down - Mezmerize (2005)

Tykkään sekoilusta musiikista, joten ei varmaan mikään ihme, että juuri SOADin Mezmerize on päässyt listalleni. Sekopäinen albumi, joka sisältää niin humppaa, beatboxia kuin metallia sopivasti sekoitettuna. Serj Tankianin todella persoonallinen lauluääni ja laulutapa täytyy myös nostaa esille tästä sekametelisopasta. Levyllä ei tule yhtään tylsää hetkeä, kun ei todellakaan tiedä mitä seuraavaksi on tulossa, eikä se kangistu kaavoihin mikä on positiivista nykymusiikissa ja mikä parasta, se jaksaa viihdyttää vielä vuosien kuuntelujen jälkeenkin.

17. Swallow The Sun - Hope 2007)

Ah, samaan aikaan niin karua ja kaunista. Hope on mielestäni todella, todella kaunis albumi, jota kuunnellessa voisi päästää vaikka pari kyyneltäkin. Levy alkaa todella kauniisti, STS:n ehkä kovimmalla yksittäisellä vedolla, levyn nimibiisillä ja päättyy todella karuun Doomed to walk the earthiin. Vajaan tunnin mittainen Hope on täynnä synkkiä maisemia kauniilla melodioilla, Mikko Kotamäen örinää maustettuna puhtailla vokaaleilla, Pasi Pasasen tempoon 40 3 iskua minuutissa tuplapedaaleita unohtamatta. Hope on levy, joka kestää kuuntelua, mutta samalla myös levy, joka aukeaa suht. helposti. Eli toisin sanoen, Hope on täydellinen doom-levy.

Swallow The Sunia olisi myös kutkuttanut saada listalle, mutta loppujen lopuksi se ei vain yllä sinne asti. Samoin Ultra Bran vesireittejä kävi mielessä, mutta lopulta kävi samoin, tosin Itket ja Kuuntelet on ehkä parhaita suomenkielisia pop kappaleita mitä on tehty. The Hauntedista taas sen verran, että revolver on ainakin itselleni ehdottomasti se yhtyeen paras levy. Versus jätti mitäänsanomattoman maun suuhun.

Noniin. Tämä oli muuten paljon vaikeampi kasata kuin leffalista saati pelilista, vaihtoehtoja tuntui pursuavan yli äyräiden. Mutta koska vain 25 levyä pitää valita, niin pois piti jättää Vulgar Display Of Powerin, 10 000 Daysin, Tenin, Heartworkin ja Mezzaninen kaltaisia levyjä, mutta minkäs teet. Nyt lista on saatu kohdilleen ja näillä mennään, mutta tämähän ei tunnetusti ole mikään kiveen kirjoitettu totuus, kuten kaikki tietävät. Tämän hetken painotteilla mennään, huomenna koko juttu saattaisi olla jo eri näköinen. Aloitetaan.

25. Machine Head - Burn My Eyes (1994)


"Strength, truth and honor, words I strive to live, your faith's profane, it takes, never gives, 'cause I'm gonna die standing upon my feet, you're gonna die groveling on your knees"

Vulgar ei pääse listalle, mutta sen hengenheimolainen, Machine Headin Burn My Eyes pääsee. Pantera asetti metallille uudet normit vuoden 90 Cowboys levyllään ja jatkoi loisteliasta kulkuaan Vulgarilla pari vuotta myöhemmin, mutta Machine Head pudotti omasta mielestäni sen kaikista suurimman pommin vuonna 94 Burn My Eyesin muodossa. Syy miksi tämä ei nauti samanlaista suosiota johtuu täysin siitä, että Pantera kerkesi ensin. Kyseessähän on siis post-thrash joka on tehty helvetin tiukalla asenteella ja vieläkin tiukemmalla laadulla. Yhtään heikkoa kappaletta ei mukaan mahdu, mutta niitä tajunnanrähjäyttäjiä tulee vastaan tuon tuosta: Levyn aloittava (ja pään katkova) Davidian, painostava ja tummanpuhuva Death Church, raskas Old, aivan käsittämättömän kova A Nation On Fire (jumalauta sitä lopun paahtamista, aivan tajutonta), aggressiivinen Blood For Blood, ym. ym. Näitähän löytyy. Saundit ovat vuoteen nähden erittäin kohdallaan, eikä hommasta puutu mikään. Ei ole yllätys, että Machine Head ei koskaan tämän debyytin jälkeen päässyt edes lähelle tätä tasoa, päinvastoin. Kaikenmaailman nu-metal räpiköinnit ja metalcore hässäkät ovat polkeneet bändiä syvälle suohon. Viimeisin levy oli progressiivisuudessaan loistavaa tavaraa, mutta ne munattomat kiekumiset söivät liikaa pisteitä. Burn My Eyes on kuitenkin kaikinpuolin napakymppi ja yksi metallin historian hienoimmista levyistä. Kaikki Pantera diggarit jotka ette ole kuulleet, tehkää se viimeistään nyt.

24. Satyricon - Rebel Extravaganza (1999)


"Come, come let's join the orgy! Decay and wine, sodomy all the way! No rest for the holly, forbidden fruit is always best! drift'n filth tastes so good!"

Black metal on yksi metallin mielenkiintoisimmista alalajeista ja Satyricon on yksi black metallin mielenkiintoisimpia edustajia. Tämä bändi ei koskaan ole kuulunut niihin suurimpiin alan edustajiin (vaikka Norjasta onkin), mutta ei myöskään ole mitään ug kulttia. Satyricon aloitti uransa varsin klassisella black metallilla 90-luvun alkupuolella/puolessavälissä, mutta yhtyeen saundi muuttui jopa merkittävästi lähestyessä 90-luvun loppua. Rebel Extravaganza on itselleni selkeästi yhtyeen paras levy, tällä levyllä yhtye erkani perinteisestä black metallista joksikin aivan muuksi. Peruselementtinä tällä levyllä on äärimmäinen turpaan mättäminen, mutta se tehdään tyyliin nähden aivan helvetin kierolla ja perverssin kiihottavalla tavalla. Mukana on kokeellisia ja jopa progressiivisia elementtejä, mikä ilmenee parhaiten kappaleiden tiuhaan vaihtuvissa osioissa ja yleensäkin biisien pituuksissa (tai vaikkapa vierailevassa naislaulussa tai poikkihuilun visiitistä, ei ihan tavanomaista, toimii silti helvetin hyvin). Muutamat väliinstrumentaalit on saatu myös levylle mukaan, mitkä toimivat itse kappaleiden linkittäjinä erinomaisesti. Ja se kappalemateriaali onkin sitten uskomatonta tykitystä, jo levyn aloittava 10 minuuttinen Tied In Bronze Chains lyö luun kurkkuun, kun sireenin ujelluksen saattelemana rävähtää raskas, hidas ja koukuttavan kiero riffi, jota seuraa helvetin pääseminen valloilleen, ja taas paluu raskaaseen riffiin. Täydellinen levyn aloitus. Ja tätä seuraa aivan yhtä tiukka tykitys: Filthgrinder, Havoc Vulture, Supersonic Journey, The Scorn Torrent, hittiä hitin perään. Yksi levyn hienoimpia juttuja on juuri se, että tässä on saatu hitaampien ja groovaavimpien osioiden, sekä helvetillisten tykitysten harmonia niin toimivaksi. Puutumista ei tapahdu juuri tämän takia ja se tekee levystä erittäin mielenkiintoisen tapauksen. Yksi aggressiivisimmista levyistä mitä olen kuullut, kaikki on silkkaa myrkkyä: Satyrin halveksuvat ja likaiset vokaalit, Frostin patteriston tykitys ja kitaroiden äärimmäinen murhaavuus.

23. Nine Inch Nails - The Downward Spiral (1994)


"You could have it all, my empire of dirt, I will let you down, I will make you hurt, If I could start again, a million miles away, I would keep myself, I would find a way..."

Ares tämän levyn aikoinaan minulle tutustutti ja kiitän siitä. Tämä oli silloin aikoinaan melko omituista musiikkia omaan korvaani, enkä niinkään pitänyt levyn musiikillisesta annista, mutta levyn tarina kiehtoi. Mies jonka elämä menee päin helvettiä, kunnes hän lopulta vajoaa niin alas, ettei suuntana ole kuin itsemurha tai elämänhalun saaminen takaisin ja nousu takaisin ylös. Konseptialbumi on siis kyseessä, niin musiikillisesti kuin teemallisestikin. Tämä levy on klassikko, siitä ei ole epäilystä. Tämä on vaikuttanut niin radikaalisti niin monen teini-ikäisen elämään, mutta tämä on myös jäänyt elämään musiikillisen arvonsa takia, tätä albumia ajan hammas ei nimittäin ole päässyt jyystämään. Trent Reznor on naittanut harvinaisen tyylikkäästi tällä levyllä perinteisemmän populaarimusiikin industrialin haastavuuteen ja seurauksena on käytännössä niin täydellinen levy kuin näillä aineksilla voi vain saada aikaan. Levyn monipuolisuus on juuri sen yksi vaihvimmista puolista, välillä mennään yllättävänkin aggressiivisessa ulosannissa, välillä synkistellään, välillä jäädään tuumailemaan, välillä fiilistellään ja taas mennään. Kaikenlisäksi tällä levyllä pop-historian hienoimpia kappaleita, kuten vaikkapa Closer tai levyn päättävä, karun kaunis Hurt, joka on varmasti monille parhaita kappaleita koskaan. Kokonaisuus erinomainen, teema erinomainen, biisit erinomaisia, uniikki lopputulos, muuta ei tarvita.

22. Von Hertzen Brothers - Approach (2006)


"After all I tried and kept my love inside, it was all crystal clear: an approach I never saw was always here..."

En vieläkään pysty käsittämään, miten saatoin unohtaa tämän levyn vuosikymmenen levyjen joukosta. Korjataan asia nyt, sillä paikan 25 parhaan levyn mukana tämä ehdottomasti ansaitsee. Von Hertzenin edellinen levy oli hyvä, mutta Approachista yhtye tuskin koskaan kykenee enää laittamaan paremmaksi. Otetaan psykedeelisyys Kingston Wallilta ja muut vaikutteet populaarikulttuurin suurimmilta vaikuttajilta (The Clash, David Bowie, The Beatles, mitä näitä nyt on), lyödään ne yhteen ja toteutetaan omalla tatsilla, niin saadaan aikaan Approachin kaltainen mestariteos. Biisit vaihtelevat aina lempeistä rakkauden sanomista rokkaavaan boogieen ja psykedeelisestä fiilistelystä progressiiviseen kasvatteluun. Tässä albumissa ei ole mitään vialla, kaikki on kohdallaan: Kokonaisuus on monipuolinen ja soljuva, biisit täyttä rautaa ja ote on hyvin omaperäinen. Ja ne hohdokkaimmat hetket ovat todella hohdokkaita, kuten esimerkiksi Endlesslyn kasvattelu, Kiss A Wishin uskomaton huilusoolo ja After All noin vaikka kokonaisena biisinä. Kun tämän levyn kerran pyöräyttää läpi, on päivä pelastettu. Approachilla todellakin on parantava vaikutus, elämä alkaa maistua välittömästi.

21. Cult Of Luna - The Beyond (2003)


"Below the surface I swim, holding my breath as I sink deeper, watching the colors and the shapes, searching for another way out,
clinging on to every last word, a shred of hope long since forgotten, all that is left is hate and regret, this world got the best of me..."

Tässä on myös yhtye, jonka jostain käsittämättömästä syystä unohdin täysin kun tämän vuosikymmenen levyjä listasin. Erityisen katkera tästä olen itselleni sen takia, koska Cult Of Luna teki viime vuosikymmenellä 3 viiden tähden mestariteosta ja läjän lähes yhtä kovia levyjä, joten sinne olisi saanut sekaan montakin yhtyeen levyä, melkein kaikki. Juuri tämän takia Cult Of Luna oli kenties vaikein osuus koko listassa, en nimittäin meinannut millään osata valita minkä Cult Of Lunan levyn tänne laittaisin, vaihtoehtoina kun tämän lisäksi olisi ollut sekä Salvation että Somewhere Along The Highway. Molemmat ovat monipuolisempia albumeja kuin The Beyond ja ne esittelevät äärimmäisen hienosti Cult Of Lunan luomaa sludgen, death metallin ja post-rockin rautaista kombinaatiota. Salvation on näistä ehkä se parempi levy, mutta koska sekin on vielä avautumatta täysin, niin en sitä sitten uskaltanut valita, vaikka uskonkin vahvasti, että se vielä joku päivä yhtyeen parhaan levyn tittelin vie, potentiaalia nimittäin löytyy. The Beyond on kuitenkin itselleni se tutuin näistä levyistä, joten se oli oikeastaan ainut järkevä syy valita juuri tämä albumi. Tämä onkin sitten yhtyeen raskain ja suoraviivaisin levy, post-rock elementtejä ei ole mukana oikeastaan yhtään, mutta tämä jyrää kuulijan päälle uskomattoman intensiivisella death metallin katkuisella sludgella. Levyn pointtina on esitellä helvetin raskaiden osioiden ja painostavien kasvatteluosioiden harmoniaa ja siinä tämä onnistuu täydellisesti. Kokonaisuus on massiivisesta 75 minuutin kestosta huolimatta erittäin toimiva ja yhtenäinen ja koska kappaleet periaatteessa noudattavat samoja polkuja, niin kyseessä voisi olla yhden kappaleen mammutti. Tämä levy vie nimensä mukaisesti kuulijan rajan taakse, psykedeelisen raskauden ja katujyrän lailla eteenpäin kulkevan painostavan fiilistelyn sydämeen. Imperiumia lainatakseni: Jos Pink Floyd tekisi death metallia, se kuulostaisi tältä. Niille, jotka haluavat metallinsa hiukan psykedeelisemmässä muotissa.

20. Magyar Posse - Kings Of Time (2004)


Tämä levy oli tosiaan mukana vuosikymmenen levyissäni ja ihan syystä. Tämä on nyt sitten sitä puhdasta post-rockia ja itseasiassa tällä levyllä on hyvin samankaltaisia viboja kuin Cult Of Lunalla, vaikka musiikki ei käy lähelläkään metallia. 7 nimetöntä kappaletta ja päälle 40 minuuttia puhdasta psykedeliaa, sitä tämä levy tarjoaa. On lähes hämmästyttävää, miten pelkällä instrumentaalisella musiikilla voi saada niin paljon aikaan, Kings Of Time vie kuulijan ulkoavaruuden kosmisista sfääreistä vedenalaiseen hiljaisuuteen ja aina revontulien värittämän tripin kautta ihmismielen väkevimpien tunteiden alkulähteille. Levy on vaihteleva, erittäin soljuva ja kaikinpuolin täydellinen. Ensimmäistä kertaa kun tämän levyn laitoin taustalle soimaan nukkumaan mennessäni, olin myyty mies. Sitä kokemusta en unohda koskaan, se oli puhdasta tajunnan ja alitajunnan jatkuvaa törmäilyä musiikillisen psykedelian kanssa, mikä vei minut uusiin ulottuvuuksiin. Ottakaa nyt siitä sitten selvää. Mestariteos.

19. Nile - In Their Darkened Shrines (2002)


"Through subterranean labyrinths of catacombs we hath crawled to gather in this dimly lit, hall of colossal proportion, which few ever see,
along black walls rise tier after tier of carven painted sacrophagi, each standing in a niche in the stone!"

Vaikka itsekään en mielelläni laittaisi montaa levyä samalta bändiltä tähän listaan, niin muutaman bändin kohdalla en kertakaikkiaan voi pudottaa levyjen määrää vain yhteen. Nile on itselleni kuitenkin ollut jo vuosia yksi merkittävimmistä bändeistä tällä pallolla, onhan kyseessä yhtye joka vei minut aivan uudelle tasolle mitä tulee metallin kuunteluun. Nile on tunnettu äärimmäisesta death metallistaan, johon on sulatettu vaikutteita itämaisesta musiikista, pääpainon ollessa Egyptin suunnassa. Kappaleiden teemat käyvät läpi vahvasti egyptologiaa, mutta palan kakusta on saanut myös muuan H. P. Lovecraft, jonka vaikutus Nileen on ollut korvaamaton. In Their Darkened Shrinesia pidän itse ainakin Nilen läpimurtolevynä, tämä oli pommi joka löi yhtyeen lopullisesti mainstream death metal yleisön tietoisuuteen. Ja aina tähän päivää asti yhtye on myös jakanut vahvasti mielipiteitä, mutta Nilellä on myös fanaattisimpia fanikuntia mitä death metal on nähnyt. Tällä levyllä Nile osasi yhdistää uskomattoman tiukan kappalemateriaalin eeppiseen kokonaisuuteen ja ilmaisuun ja tuloksena on kunnianhimoisimpia death metal levyjä mitä on koskaan tehty. Vai kuinka usein death metallissa tulee vastaan Unas, Slayer Of The Godsin kaltaisia 12 minuuttisia tapporalleja? Tai neliosaisia, In Their Darkened Shrinesin (kappaleen) kaltaisia yhteensä 18 minuutin kokonaisuuksia? Ei kovin usein. Pääasiassa meno on nopeaa ja ankaraa, mutta puutumista ei tapahdu, sillä mukana on niin paljon äkkivääriä melodioita ja rauhallisia suvantoja, että kokonaisuus pysyy hallittuna kaiken aikaa. Ainut miinus levylle tulee rumpusaundista, etenkin pellit on miksattu vähän huonosti, mutta sen ei saa haitata jos käsissämme on näinkin tiukka levy. Parhaita death metal levyjä ikinä.

18. Moonspell - Sin/Pecado (1998)


"And it makes you wanna disclaim something you had really never learnt, and it makes you wanna stay forever tangled in the pale arms of some hanged man..."

Moonspell räjäytti tajuntani Sin/Pecado levyllään aikoinaan. Aiemmin tunsin tämän yhtyeen vain goottimetallipumppuna, jolla on vivahdus äärimetallielementtejä musiikissaan (jäänteitä bändin alkuaikojen black metallisemmasta ilmaisusta), mutta Sin/Pecado on jotain ihan muuta. Tämä on periaatteessa metallilla sävytettyä goottirockia, uskomattoman tunnelmallista semmoista. Örinälaulua ei ole mukana, biisit kulkevat fiilistelevissä tempoissa ja Ribeiron goottibassoääni kuulostaa eroottisemmalta kuin koskaan (näin jopa heteromiehen suusta sanottuna). Levy on täynnä suorastaan huumaavia melodioita, eikä pelkästään kitaralla, vaan myös bassolla ja koskettimilla toteutettuna. Levyn suurimpia vahvuuksia onkin juuri se, että jokainen soitin on tasa-arvoisessa asemassa toisiinsa nähden, kaikki soittimet kuuluvat ja jokainen kulkee omia reittejään, joista sitten tämä romanttinen kokonaisuus muodostuu. Kokonaisuus on äärimmäisen vahva, useimpien kappaleiden vaihtuessa saumattomasti ilman taukoja, mutta yksittäiset kappaleet pääsevät myös loistamaan: Handmade Godin, Magdalenenen, VC:n, Muten (!), Let The Children Cum To Men (!) ja The Hanged Manin (!) ollessa silkkaa klassikkotavaraa, muiden kappaleiden ollessa "vain" erinomaisia. En yleisesti mistään goottimeiningistä pidä, mutta tämä levy on erittäin vahva poikkeus. Huumaava kokemus.

17. Devin Townsend - Terria (2001)


"And music? Well it's just entertainment folks!"

Ihmettelette varmaan miksi tämä on näin matalalla, ottaen huomioon että tämä on oikeastaan aina pyörinyt siellä kärkipäässä. Kuten sanottua, lista on sidottuna tähän aikaan ja kun taannoin yksi päivä tämän levyn jälleen kuuntelin, niin se ei vain säväyttänyt enää tavalla joka nostaisi sen kärkipäähän. Mutta se ei tarkoita sitä etteikö tämä säväyttäisi, ei todellakaan, siitä kertoo jo sekin jotain että tämä on noinkin monen kovan levyn edellä, edelleen. Aikoinaan tämä avarsi musiikin maailmaa minulle suunnattomasti, kun vasta noviisina musan kuuntelijana löysin tämän. Maailmani suorastaan räjähti, en voinut käsittää miten Strapping Young Ladin vihaisuudesta tuttu Devin Townsend kykeni tekemään myös tällaista musiikkia! Levy on koskettava, se on kaunis, se on hauras, se on kaikinpuolin erittäin hieno kokemus. Yhtään huonoa kappaletta ei joukkoon mahdu, mutta Earth Dayn, Canadan, Deep Peacen (se kitarasoolo, voi luoja se kitarasoolo!), Tiny Tearsin ja Stagnantin kaltaisia mestariteoksia se tarjoaa levyllisen verran. Tämä on kaikinpuolin erittäin raikas levy, joka jättää erittäin hyvän mielen kuulijalle. Joku voisi tätä jopa sanoa kesälevyksi, mutta itse en tätä ihan sellaiseksi luokittelisi ihan puhtaasti jo senkin takia, että tämä on aivan liian miettivä ja syvällinen levy kesälevyksi. Ei tämä koskaan tule suosikkilevyistäni poistumaan, tällä hetkellä tämä on vain yllättävänkin "matalalla" sijalla. Kyllä se aina tilanteen ja ajan mukaan sinne huippupäähän taas kohoaa, vaikka aivan kärkeen sillä ei enää varmaan olekaan asiaa.

Itselläni kävi samoin Devinin kanssa, kovasti olin laittamassa miestä listoille, mutta on sen verran uusi tuttavuus loppujen lopuksi, niin jätin pois ja totesin, että maybe next time.
Revolverin kuuntelu on itselläni kyllä turhan vähäisellä, kun en ole vieläkään viitsinyt tutustua kunnolla. Versuksen innoittamana kuuntelin vanhempia levyjä ja pari ekaa ei oikein iskeny nii jäi sit siihen, toki dead eyeta lukuunottamatta.

Tässä on jonkinlainen listaus levyistä jotka ovat olleen minulle kuuntelijana tärkeitä mutta myös oikeasti hyviä. Lista muuttunee tästä vielä eteenpäin mentäessä. Lista saattaa olla hieman metallimusiikki painotteinen.

25. Cradle of Filth - Cruelty and the Beast
Kyseessä on levy jonka kuuntelu on omalla tavallaan hankalaa. Toisella tavalla se on helppoa. Kyseessä on kuitenkin yksi ensikosketuksistani äärimmäisen metallin pariin. Tätä ennen sitä über raskasta settiä minulle edusti Slipknot mutta tämän jälkeen päädyin kuuntelemaan yhä raskaampaa musiikki ja sieltä olen sitten taas lähtenyt palaamaan kevyempään materiaaliin jne.. Kuitenkin tällä levyllä Dani Filthin ääni on mielestäni parhaimmillaan ja on päästy eteenpäin Dusk and Her Embracen epäinhimillisestä rääkymisestä lähemmäs sitä rääkymisen kultaista keskitietä. Tällä levyllä se kuulostaa rumalta mutta ei ole luotaantyöntävää. Levyn alkupuoli on enemmän mättö painotteista mutta silti verrattain hallittua. Erinäiset voiceoverit tuovat tunnelmaa, ja levyn loppupuolen epämääräisempi materiaali on omalla tavallaan hienoa. Keskivälin Venus In Fear on edelleen yksi kipeimpiä kappaleita joita olen kuullut. Kipeällä en tarkoita mitään järkyttävän nopeita blastbeattejä tms. vaan sitä että kappale on oikeasti aiheuttanut minulla miltei fyysistä pahoinvointia. Cruelty Brought Thee Orchids taas on mestariteos jota pidän Cradle of Filthin parhaana kappaleena.

24. Mokoma - Kurimus
Tätä levyä ennen en ollut kuullut suomenkielistä metallia. Sitten kuuntelin tämän ja uudet ovet avautuivat minulle. Huomasin että suomessakin osattiin tehdä hyvää musiikkia suomeksi laulettuna. Uskokaa tai älkää tätä ennen olin sitä mieltä että suomalaiset ovat pelkkiä paskoja. Kuitenkin. Tämä levy ei kuitenkaan heti minulle auennut vaan siinä meni hetki sillä tällä oli paljon hitaampaakin materiaalia ja puhdasta laulua ja tuohon aikaan örinä oli minulle kaikki kaikessa kovalla mätöllä varustettuna. Olin siis nuori ja tyhmä. Tarkemmin ajateltuna olen edelleen molempia. Kuitenkin myöhemmin muutkin kappaleet kuin Takatalvi, Mene ja Tiedä; ja Punainen Kukko ovat auenneet. Olen edelleen sitä mieltä että elämäni olisi ollut paljon köyhempää ilman tätä levyä. Tämän jälkeen Mokoma kuitenkin on tehnyt yhä raskaampaa musiikkia ja sitäkin on tullut kuunneltua sitten.

23. Stam1na - Stam1na
Tämän levy jota kuunneltuani tajusin että Suomessa on muutakin hyvää suomalaista metallia kuin Mokoma. Tämä on loistavaa mättöä alusta loppuun ja kuuluu mielestäni yleissivistykseen. Lyriikoita en ole yleiseen tyyliini lukenut enkä juurikaan kuunnellut mutta melkoista sekametelisoppaahan ne ovat. Riffit tässä ovat päätarkoitus. Tätä levyä kuunnellessa on hankala keskittyä kirjoittamaan mitään sillä se vie mukanaan mikä voi näkyä katkokirjoituksena. Kuitenkin melodiaa ja raskasta thrash metallia yhdistelevä tekele toimii miltei joka tilanteessa. Tämä myös aukesi todella helposti kun verrataan muihin Stam1nan levyihin jotka vaativat kymmeniä kuuntelukertoja ennen kuin ne kunnolla aukesivat. Tällä levyllä koko homma pysyi paremmin kasassa kuin viimeisimmällä levyllä Raja joka on liian siellä jossain eikä pysy oikein kasassa. Tältä puuttuu myös se taiteellinen näkemys mikä on esillä UKK:lla ja liiankin vahvasti Rajalla. Raamattu lainaus Sananen Lihasta kappaleella on äärimmäisen toimiva.

22. Slayer - Seasons In the Abyss
Tämä levy on Slayerin ehkä kolmanneksi tai neljänneksi paras. Mutta kuuntelijana tämä on minulle tärkeämpi kuin ne pari jotka rankkaisin korkeammalle. Levyhän alkaa kunnon thrash rallilla joka onkin levyn nopein kappale. Tämä kuuluukin Slayerin melodisempaan ja rauhallisempaan tuotantoon ja tällä nähdään Slayerin yksi harvoista pyrkimyksistä mainstream menestykseen. Seasons In the Abyss onkin yksi parhaista levyistä mitä olen kuunnellut vaikka tämä viettääkin nykyään liian vähän aikaa korvieni tuhoamisessa. Vaikka tällä levyllä onkin on omalla tavallaan rupiset soundit ovat ne silti riittävän puhtaat näyttääkseen että tällä levyllä on menty eteenpäin tuotannollisesti. Kitarasoundit ovat hyvät ja riffit toimivat erittäin hyvin. Rummut kuuluvat sopivasti ja homma pysyy kasassa. Dead Skin Mask on yksi niistä kappaleista jotka pitää kuulla ymmärtääkseen paremmin Slayeriä ja onhan sillä yksi muistettavimmista riffeistä koko maailmassa.

21. Rammstein - Mutter
Tämä on minulle ja varmasti melko monelle muullekin se Rammsteinin levy. En muusta Industrialista tykkää enkä tästäkään ellei tässä olisi niitä kahta elementtiä mitä ei muilta bändeiltä löydy: muutaman kerrostalon kokoiset kitaravallit ja Till Lindmannin ääni. Oikeasti ne kitaravallit ovat jotain niin tajuttoman suurta että pää ei kestä. Tällä levyllä melodiakin oli juuri sopivassa tasapainossa niiden kanssa ja tuloksena on mestariteos. Tämän jälkeen Rammstein on pyrkinyt luomaan itsensä uudelleen joka on ollut ehkä hieman huono idea sillä tällä linjalla kun olisivat jatkaneet niin hyvä olisi tullut. Tällä levyllä on myös melkoinen suora huippukappaleita: sieltä ei nimittäin löydy yhtään huonoa kappaletta. Minkä tahansa kappaleen pistänkään tulemaan niin poikkeuksetta tulee hyvä mieli.

20.Slipknot - Iowa
Alun perin laitoin tämän sijalle 20 mutta totesin että tämä on liian hyvä sille sijalle. Tämä nimittäin oli minulle se iso levy ja kun tätä rupesi kuuntelemaan niin putosi leuka. Ajattelin lähinnä “Mitä vittua tämä on olevinaan?” En ollut aiemmin kuunnellut mitään niin raskasta ja erityisesti rummut ovat jääneet mieleen. Joey Jordison kertoi kuunnelleensa Deicideä silloin kun he tekivät tämän levyn ja se kuuluu läpi todella vahvasti. People=Shit, Disasterpieces, My Plague, Everything, Ends, The Heretic Anthem muodostivat aikoinaan sellaisen suoran huippukappaleita että ei mitään rajaa. Corey Taylor ei ole koskaan ennen tai jälkeen kuulostanut mielestäni yhtä rujolta ja riffit ovat täydellisessä yhteistoiminnassa muiden elementtien kanssa. Aivan järkyttävän kovaa kamaa edelleen. Levy saattaisi olla korkeammallakin tällä listalla mutta nyt se pääsi vain tähän koska teen tätä lennosta.

19. Judas Priest - Painkiller
Etsin pitkää sitä yhtä levyä jolla vedetään korkealta ja todella kovaa. Sitten eräänä päivänä näin kaupassa viiden levyn paketin jossa tämä oli mukana. Ajattelin että mikäs siinä. Sitten kun pääsin kotiin niin pistin tämän soimaan. Ja sitten räjähti pankki. Halfordin ääni nousee todella korkealle ja kitarasoundeissa on se tietty rouheus mukana ja rummut hakkaavat todella, todella kovaa. Kitarasoolot ovat jotain käsittämätöntä tilutusta koko levyn ajan ja tempo ei juurikaan laske missään kohtaa. Saatanallista menoa enkä yhtään ihmettele miksi Death covers tämän nimikko kappaleen. Kuulin itse asiassa Deathin coverin ensiksi ja ajattelin että se on vedetty yli vähän samaan tyyliin kuin Deicide veti Black Night coverinsa. Mutta kuunneltuani alkuperäisen huomasin että se on juurikin samalla tempolla vedetty. Tämä hämmästytti minua suuresti. Ajattelin kuitenkin että kyllä se tempo tästä laskee. Ei se laskenut juuri yhtään vaan samalla tempolla vedettiin koko levy läpi. Judas Priest on yksi kovimmista bändeistä ja tämä levy avasi minulle sen oven. Kiitos!

18. Cannibal Corpse - The Bleeding
Ennen tätä levyä en täysin ymmärtänyt sitä miksi Chris Barnesia pidettiin loistavana murisijana. Tai siis kyllähän ymmärsin että herra osasi öristä hyvin sillä omistuksessani oli kuitenkin yksi parhaista death metal levyistä ikinä Tombs of the Mutilated. Kuitenkin tämän kuunneltuani leukani tipahti pari metriä. Hänen kähinänsä oli jotain täysin epäinhimillistä. Tämä levy on se levy joka kaikkien metalli diggareiden pitäisi ostaa. Tai ainakin kuunnella. On tämä jotain niin hienoa. Levyllä on kuitenkin sellaisia kappaleita joita ei sovi esittää feministeille taikka humanisteille. Näistä voisi mainista esimerkkeinä esim. Fucked With a Knife ja Stripped, Rapea & Strangled. Myös sellaiset kappaleet kuten Force Fed Glass ja She Was Asking For It toimivat hyvin tunnelman nostattajina. Tällä levyllä Cannibal Coprse on minusta parhaimmillaan.

17. Sepultura - Schizophrenia
Brasilialaisen metallin tunnetuin sanansaattaja teki olemassaolonsa tällä levyllä maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Ja mikä tapa tehdä se! Ensimmäisestä kappaleesta loppuun homma etenee raa’alla ulosannilla ja suurella vitutuksella. Kaikin tavoin loistava levy jolla kuullaan myös instrumentaali Inquisition Symphony joka on omalla tavallaan loistava. Vaikka äänimaailma onkin rupinen tekee se tehtävänsä. Se kertoo sen että nyt tehdään rujoa kamaa joka ei parempaa äänenlaatua tarvitse. Tosin rummut kuuluvat hieman liian paljon ja se haittaa erityisesti kitarasoolojen kohdalla. Homma toimii hyvin ja millään muulla ei olekaan väliä. Sepulturan kolmanneksi paras levy. Ja se ei ole huono saavutus.

Noniin sainpa itsekkin ensimmäisen yhdeksän levyn sarjan ulos ja täytyy myöntää että listasta tuli erinäköinen, mitä kuvittelin. Suomi-rap painottuu listassa, mutta Power metal/metal on hyvin edustettuna myös listalla. Mielipiteet muuttuvat tästä varmasti, koska olen tosiaan vasta vähän aikaa sitten oppinut arvostamaan kokonaisten levyjen kuuntelua. Ennen tuli kuunneltua vain irto kappaleita, jotka antavat paljon huonomman kuvan koko artistista. Laitoin myös omasta mielestäni kolme parasta kappaletta joka levyltä, paitsi 18. sijan levyltä viisi, koska levyssä on niin hillittömästi kappaleita.

-------------------------------------------------------------------------------------

25. Raptori - Moe!

Listani aloittaa Suomi-rap klassikko ja samalla uskaltaisin väittää, että on ensimmäisiä suomenkielellä tehtyjä rap-julkaisuja. Raptori koostuu jäsenistä JuFo III, Izmo ja Kaivo. Räppääminen levyllä on hyvin agressiivista ja heidän riiminsä ovat ennalta-arvaamattomia. Huumori on myös iso osa Raptoria ja jos Raptorin huumori ei iske, luultavasti silloin ei myöskää loppu levy. Biitit levyllä ovat suhtkoht vaihtelevia ja niissä nähdään teknompaa linjaa, mutta myös esimerkiksi paljon rock-tyylisiä biittejä. Raptorin biitit ovatkin aina olleet todella hyviä ja musiikkia tukevia. Suomi-räpin helmiä.

Kohokohdat: Oi Beibi, Raptori, Jutka ja Kunkka


24. Manowar - Battle Hymns (1982)

Seuraavana onkin sitten listallani hyvin erityylistä musiikkia, mutta debyytti julkaisu sekin. Listalle valitsin Manowarilta vain yhden levyn ja pidän ehdottamasti tämän levyn kokonaisuutta selvästi parhaimpana. Levyllä ei oikeastaan nähdä ollenkaan turhia kikkailuja vaan pysytään yksinkertaisessa heavy metallissa. Eric Adams tekee hyvää puolta laulaessaan ja Ross The Bossin soittamat riffit osuvat kohdilleen hyvin. Levyn yksikään kappale ei mielestäni floppaa vaan kaikki ovat tasaista suorittamista, paitsi loistava Battle Hymns -kappale.

Kohokohdat: Battle Hymns, Metal Daze, Shell Shock


23. Helloween - Keeper of the seven keys part I

Jatketaan metalli linjaa yhdellä power metallin parhaista julkaisuista. Helloweenin toinen levy ja ensimmäinen, jossa laulajan tehtävät otti Michael Kiske. Helloween on yksi suosikkiyhtyeistäni ja ensimmäisenä tutustutti minut power metallin maailmaan. Omistankin Helloweenin kaikki studiojulkaisut cd-levynä ja lisäksi ison osan livejulkaisuista. Itse levy on taattua Helloween laatua alusta loppuun. Nopea tempo säilyy oikeastaan jokaisessa kappaleessa ja eeppisyyttä on ilmassa koko albumin ajan. Itselleni levy iskee hyvin ja pidän Michael Kisken laulusuoritusta loistavana.

Kohokohdat: Halloween, Future World, A little Time


22. Teflon Brothers - T

Seuraavaksi palataankin takaisin suomi-räpin pariin parodialevyllä T. Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja Volin tekemä levy parodioi niin sanottua main stream räppiä ja omasta mielestäni onnistuu siinä erittäin hyvin. Levy on myös tehty sen verran rennommalla otteella ettei mene liika aitoiluksi ja uppoaa varmasti myös niihin main stream räpin kuuntelijoihin. Huumori on kuitenkin levyllä kuitenkin kokoajan läsnä ja riimit ovat nokkelia kuin Raptorilla aikanaan.

Kohokohdat: In Tolu, Pelihimo, Veljee ei voi valita


21. Celesty - Mortal Mind Creation

Suomalainen power metallia/fantasy metallia soittava Celesty nappasi minut mukaan Reign of ELements -levyllä, mutta Mortal Mind Creation pistää paremmaksi. Eeppistä ja hyvin melodisesta musiikista koostuva MMC -levy tarjoaa myös hieman agressiivisempaa ja massaan uppoampaa linjaa kuin Reign of Elements. Levyllä näkyy vaikutteiden otto Helloweenista ja Gamma Raysta, mutta ei liiaksi ja Celestyllä on kuitenkin oma soundinsa. Parannusta kaipaisin lähinä vain laulu puolelle, mutta Railio hoitaa hommansa vähintäänkin tyydyttävästi. Hyvin tasapainoinen levy tämä on, mutta kappaleista löytyy omat helmensä, joita soitinkin aivan liikaa yhdessä välissä, mutta nyt tässä samalla kuunnellessa tiedän, miksi valitsin tämän levyn listalleni.

Kohokohdat: Demon inside, Empty Room, Arrival


20. Masterplan - MK II

Aika samanlaista metallia tarjoaa Masterplan, mutta huomattavasti vähemmän melodista kuin Celesty. Nopeaa ja suhtkoht kevyttä metallia höystettynä loistavalla laulajalla. Laulajan suoritus on minusta parhaiten huomiolle laitettava asia levystä, sillä se on minusta todella onnistunut. Ei musiikissa ole mitään vikaa ja tykkään siitä kuinka jokainen kappale alkaa vahvasti ja saa mielenkiinnon itseensä samantien. Soundi on välillä hyvin main stream tyylinen ja ihmettelenkin suuresti kuinka yhtye ei ole saanut suurempaa julkisuutta. Uutta levyä ootan vesikielellä.

Kohokohdat: Warriors cry, Watching the World, Keeps me burning


19. Raptori - Tulevat tänne sotkemaan meidän ajopuuteorian!

Raptorin toinen levy listalla ja samalla myös viimeinen. "Tulevat tänne sotkemaan meidän ajopuuteorian!" jatkaa siitä mihin "Moe!" jäi, mutta on ehkä enemmän huumori pohjalle vielä rakennettu. Rennommat biiti ja rennommat riimit, joita tekee mieli aina laulaa, toimivat hyvin. Karvanoppaelvis -biisissä on esimerkiksi hyvin tarttuva kertosäe ja näitä riittää enemmänkin. Levyltä löytyy myös uusi versio viime levyn hittikappaleesta Oi Beibi, joka onnistuukin olemaan parempi kuin viime levyn vastaava. Levyn kappaleet ovat jokainen omalla tavallaan mukavia, mutta kyllähän täältä ne omat helmet erottuu.

Kohokohdat: Oi Beibi 2, S.K.A.H (ime mun sitä), Suomenkielinen Rap-biisi


18. Steen1 - Ajatusrikoksia

Sitten lähdetään jo selvästi uudempaan materiaaliin ja Suomi-räpin pioneerin kokoelmalevyyn. Provoa lentää sinne ja tänne, monen makuun liikaa, mutta itse pidän Steenin tyylistä. Vierailuja levyllä nähdään paljon, itseasiassa niin paljon ettei niitä kannate alkaa luettelemaan. Mainitaan nyt Pyhimys, Asa, Julma Henri ja Redrama. Kappale määrä on huikeat 20, joka kyllä aiheuttaa ongelman. Levystä noin laajalla kappale valikoimalla ei saa tiukkaa yhtenäistä kokonaisuutta ja lisäksi, kun kappaleet ovat omakustanne kappaleita, joita ei ole tehty mitään tiettyä levyä varten. Huikea setti erilaista räppiä Suomeksi sekä Englanniksi, mutta millekkään radion soittolistoille eivät sovi.

Kohokohdat: Marssi, Things Crumble, Ladidadidida, Tästä sä flippaat, Valkoinen jänis


17. Liekehtivä Sikiö - Ananas ja Pesismaila

Pistetään toinen levy Stenkalta heti peräjälkeen, mutta eri artisti nimellä, sekä levy sisältää aivan toisenlaista räppiä. Ajatusrikoksia -levyltä löytyy parempia yksittäisiä kappaleita kuin Ananas ja Pesismaila -levyltä, mutta tämä sikiö nimellä tullut julkaisu on huomattavasti tiukempi kokonaisuus. Albumi on koottu tavallaan kahdesta EP:stä. Ensimmäinen osa Pesismaila on rakennettu Steen1:ksi tyylisestä ganstaräpistä, mutta aimosti höystettynä huumorilla main stream räppäreistä. Toinen osa Ananas on sitten Steenin sanoin, "Rahat pois pikkutytöiltä" tyylistä räppiä. Biitit ovat puhtaita klubi biittejä sekä riimit teknistä kikkailua, mutta koko ajan onnistutaan parodioimaan kaikkea, mitä biiseissä sanotaan. Suurennuslasin alle levyllä joutuvat erityisesti Rähinä Recordsin -tyypit. Levyn idea oli Steenille näyttää ettei hän vältämättä kuitenkaan kiväärin kanssa jepareita katoilta tähtäile.

Kohokohdat: Mee töihin; Hoppichiksi; Liian paljon kusipäitä, liian vähän luoteja.

Sen verran sanon että Stenkka hoitaa suomiräpin parodioimisen paljon paremmin kuin Teflon Brothers (vaikka Pyhimys on Asan ohella muuten Suomen paras räppäri). Ei Teflon Brothersin levy huono ollut, mutta pieni pettymys verrattuna Pyhimyksen omiin tuotoksiin.

Hyvin lähti tosiaan käyntiin tämä TOP25 ja olen iloinen siitä. Koitetaan saada homma rullaamaan samalla tavalla! Ja tosiaan inhottaa myös itseä että niin moni hyvä levy jäi pois listalta. Meshuggah, Blink-182 sekä Between The Buried and Me ovat mm. bändejä joiden levyt jäivät tyystin pois vaikka hirveästi bändeistä pidänkin.

Stefa kirjoitti:
Sen verran sanon että Stenkka hoitaa suomiräpin parodioimisen paljon paremmin kuin Teflon Brothers (vaikka Pyhimys on Asan ohella muuten Suomen paras räppäri). Ei Teflon Brothersin levy huono ollut, mutta pieni pettymys verrattuna Pyhimyksen omiin tuotoksiin.

Samaa mieltä kuten listasta huomaat, mutta Pyhimykseen en ole vielä tutustunut kovin paljoa. Toki joitain biisejä kuullut ja loistavia ovat olleet, ja seuraava kuunneltava levy onkin Pyhimyksen Salainen maailma -levy.

MR.Off Topic kirjoitti:

Stefa kirjoitti:
Sen verran sanon että Stenkka hoitaa suomiräpin parodioimisen paljon paremmin kuin Teflon Brothers (vaikka Pyhimys on Asan ohella muuten Suomen paras räppäri). Ei Teflon Brothersin levy huono ollut, mutta pieni pettymys verrattuna Pyhimyksen omiin tuotoksiin.

Samaa mieltä kuten listasta huomaat, mutta Pyhimykseen en ole vielä tutustunut kovin paljoa. Toki joitain biisejä kuullut ja loistavia ovat olleet, ja seuraava kuunneltava levy onkin Pyhimyksen Salainen maailma -levy.

Salainen Maailma on omasta mielestä paras suomirap levy koskaan! Se on pakollinen kuunnaltava joka ikiselle, edes vähän suomirapista pitävälle!

Meinasin sitten perkele mennä unohtamaan yhden 90 -luvun kovimmista punk rock levyistä. Ihan vaan vinkkinä muille - ettei vaan käy samaa vahinkoa. Pitää taas vähän poistaa albumeja, että saa tämänkin mukaan...

linkz

Pari sanaa listauksestani: Kelpuutin mukaan joko itselleni tärkeitä levyjä tai omia suosikkejani, jotka ovat vaan niin kovia, että vaikka niillä ei itselleni olekaan tunnesidettä, ansaitsevat ne paikan listasta. Vanhempi musiikki on luonnollisesti pienempänä osana listalla, sillä tuntemukseni ei riitä analysoimaan sitä riittävästi muutenkaan. Eli toisin sanoen tämä on 90- ja 00-lukupainotteinen, minun aikuiselämäni vaikuttavimmat levyt luetteleva lista. Joidenkin bändien kohdalla olen yrittänyt perustella nimenomaan sitä, miksi juuri kyseinen levy on listalle päätynyt.

25. My Bloody Valentine – Loveless (1991)



Koin ensitapaamiseni tämän levyn kanssa etsiessäni 90-luvun klassikkolevyjä internetistä. DVDVR-painilaudan nelikymppiset wrestling- ja musanörtit hehkuttivat tätä levyä Pavementin julkaisuiden kanssa ylitse muiden. Äänimaailma levyllä on aika seesteinen. Laulajan unenomainen lauluääni on hieman alavireinen, ja ainoat korkeat äänet tulevat rummuista ja syntetisaattorista. Loveless yhdistää noise-äänimaailman kauniisiin, sydäntäsärkeviin melodioihin ja selän kananlihalle laittaviin lauluosuuksiin.

Levynkannen epäselvä valokuva kuvaa täydellisesti albumin tunnelmaa, kaikki ei paljastu kerralla ja ymmärtääkseen kaiken on tehtävä omat johtopäätökset asioista. Biisit kuulostavat aluksi aika samoilta yhdenmukaisen soittotyylin takia, mutta ajan myötä jokaisesta paljastuu uusia puolia. Loveless ei ole yksi itselleni tärkeimmistä levyistä, mutta silti yksi parhaista levyistä, joita olen koskaan kuullut ja itse “löytänyt”.

Tästä voit aloittaa:
When You Sleep

24. Sufjan Stevens – Illinoise (2005)



Pidin aluksi Sufjan Stevensiä ärsyttävien indie-homojen musiikkina. Itse asiassa pidän Sufjan Stevensiä vieläkin indie-homojen musiikkina, mutta olen myöntänyt itselleni, että olen yksi heistä. Illinoise-levy on hieno osoitus Stevensin kyvystä tehdä kauniita pop-kappaleita hienoilla sovituksilla vähän omintakeisille soitinkavalkadeille. Puhaltimet, piano, jouset, lyömäsoittimet ja kuoro täydentävät upeasti rockbändin soitinkalustoa, kunhan sovitukset ovat yhtä hyvin tehty kuin tällä levyllä. Stevensin tuotantoon tutustuneet tietävätkin miehen kunnianhimoisen projektin tehdä jokaiselle Yhdysvaltain osavaltiolle omistettu teemalevy ennen kuolemaansa. Illinoise, Illinoisin osavaltiolle omistettu levy on käsittääkseni toinen levy sarjassa.

Omalaatuisen teeman johdosta kappaleiden aiheetkin ovat normaalista poikkeavia. Oman kappaleensa saavat niin klovniasuun pukeutunut murhaaja, Chicagon kaupunki kuin terästyöläisetkin. Myös biisien nimet ansaitsevat kehun sanoja, on vaikea tuomita kappaletta, jonka nimi on “They Are Night Zombies!! They Are Neighbors!! They Have Come Back from the Dead!! Ahhhh!” tai “A Short Reprise for Mary Todd, Who Went Insane, but for Very Good Reasons”.

Kuten jo myönsin, tämä levy on kasvanut kuuntelukertojen myötä yhdeksi viime vuosikymmenen suosikkilevyistäni. Jostain syystä en ole kuitenkaan vaivautunut tutustumaan Stevensin muuhun tuotantoon samanlaisella intensiteetillä. Kenties pelko siitä, että muut levyt eivät olisikaan tämän veroisia on pitänyt minut loitolla niiden kuuntelusta.

Tästä voit aloittaa:
The Man of Metropolis Steals Our Hearts


23. The Sounds - Dying to Say this to You (2006)



Tätä levyä on pakkosyötetty minulle lukion lopulta lähtien kaikissa kaveripiireissä ja ihan tarpeeksi monissa bileissä. Aluksi en Soundsista niin perustanut, tarttuvat melodiat lähinnä ärsyttivät ja ainoa hittibiisi, jonka kelpuutin kuunneltavaksi oli loistava Living in America, joka ei ole tältä levyltä. Latasin kuitenkin kavereiden suostuttelemana aikanaan tämän kakkoslevyn koneelleni ja hetkeäkään en ole katunut. Ylisanoja on näet vaikea välttää tämän levyn bilerock-klassikoita kuvailtaessa.

Levy alkaa uskomattoman kovalla Song with a Mission -biisillä. Jääkiekkotermejä käyttäen kyseessä on ns. statement song. Kaikki kortit laitetaan pöytään vain kuulijan vakuuttamiseksi. Laulaja Maja Ivarsson, jolla on kenties rock-maailman parhaat sääret, käyttää kaikki mahdolliset kliseet niin toimivasti, kuin vain osaa ja kuuntelua on vaikea lopettaa. Tarttuvat riffit ja kertsit eivät onneksi lopu kesken vielä levyn kymmenen kappaleen aikana. Vain avrillavignemainen 24 Hours ja Junior Boys -tyylinen Hurt You rikkovat hieman hyvin yhtenäisen albumin fiilistä. Kymmenestä biisistä kuusi voisi helposti julkaista sinkkuina, ongelmaksi muodostuisi jo mahdollisten b-puolten puute, kun kaikki biisit ovat niin timanttia.

Lisäbonuksena levyllä on ihan huikea kansikuva, sillä siinä on kahdet älyttömän hyvät tissit näytillä.

Tästä voit aloittaa:
Song with a Mission

22. DJ Shadow – Endtroducing... (1996)



Tässäpä taas albumi, jonka sisällön kansikuva antaa ilmi. DJ Shadow tekee jokaisen levykaupan sisällön kolunneen musahomon unelmat todeksi ja yhdistää maailman modernin musiikin yhdelle levylle käyttäen vain sampleja muista levyistä. Tyylilajiksi on useimmiten mainittu hip hop, vaikka sampleina kuullaan niin Metallicaa, Pekka Pohjolaa, Meredith Monkia kuin 90-luvun alun räp-tähdenlento Akinyeleäkin. Kaiken kaikkiaan Shadow'n kyky yhdistellä erilaista musiikkia yhtenäiseksi kokonaisuudeksi on vailla vertaa.

Ensikosketukseni Endtroducing-levyyn sain, kun olin tutustunut läheisesti RJD2:n tuotantoon. RJD2, jonka soolodebyytti ja Blueprintin kanssa Soul Positionina tehty toinen rap-levy jäivät juuri listan ulkopuolelle, jatkaa Shadow'n jalanjäljissä samplevelhona. Edeltäjäänsä verraten RJD2:n ulosanti on kuitenkin yksinkertaisempaa ja Shadow'n biisit ovat monitasoisempia. Toki Shadow'kin muutti tämän debyyttinsä jälkeen tyyliään hieman popimpaan suuntaan. Sampleista poppia tekevien joukko on kuitenkin kertaluokkaa laajempi kuin sampleista taidetta tekevien harvalukuinen joukko.

Tämän levyn ottaisin mukaani, jos lähtisin yksin kävelyretkelle Brooklyn Bridgeltä Manhattanille. Miksi? En tiedä. Kenties tämä levy kuvastaa 1900-luvun musiikkia minulle yhtä hyvin kuin Manhattan kulttuurien sulatusuunia, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Tästä voit aloittaa:
Midnight in a Perfect World

21. Ruudolf – Doupeimmat Jumala seivaa (2004)



Ruudolf on sanalla sanoen paras suomalainen MC. Olen usein se, joka on ensimmäisenä tuomitsemassa erilaiset pöhköillä alagenreillä itsensä brändäävät artistit, mutta Ruudolfin kohdalla yleinen luulo “jeesusräppäristä” ei todellakaan pidä paikkansa. On totta, että miehen biiseissä on välillä juttuja sellaisestakin asiasta kuin uskonto, mutta se ei ole missään tapauksessa homman ydin. Rudy on ennen kaikkea pöhköjä pikkutuhmia juttuja, tarttuvia hokemia ja luonnollinen, helponkuuloinen flow.

Doupeimmat Jumala seivaa on Ruudolfin SE albumi. Miehen ensimmäinen kokopitkä mittavan kasetti- ja EP-uran jälkeen, sekä myös tähän asti viimeinen albumi-nimellä mainittava julkaisu. Tältä platalta löytyvät isoimmat hitit, nimikkobiisi, Bodausanthem ja Herttoniemest ikuisuuteen. Sämpleissä on luotettu vahvaan luuppilinjaan, mikä ei missään nimessä ole huono juttu, koska kotikutoiset jenkkilainat tuntuvat sopivan artisti Ruudolfille kuin nappi silmään. Doupeimmat Jumala seivaa on tasaisen vahva levy, sillä biisien joukosta ei varsinaista heikkoa lenkkiä löydy.

Tätä levyä kuunnellessa hymy tulee väkisinkin huulille. Aito elämänilo ja huoli aikuistumisen tuomista velvollisuuksista ovat aiheita, mihin jokainen meistä voi samaistua. “Niin monta asiaa pielessä, mut yhden jutun mä pidän mun mielessä: vaikka nyt meininki ei oo douppii, kaikki tulee menee viel oukki doukki”. Lukion lopulla ja intin aikana tämä platta toi iloa arkeeni, eikä vähiten Hala!-biisin alun takia. Biisi näet alkaa näin: “Jou me kurvataan Upinniemen pihaan, monet meist varmaan tätä paikkaa jo vihaa...”

Hienoin Ruudolf-muistoni on miehen keikka Turun Onnelassa. En usko, että minulla tulee koskaan olemaan niin hauskaa Turun Onnelassa, ja tuskin myöskään kovin monella muulla keikalla. Totta kai osasin sanat ulkoa jokaiseen biisiin, ja Rudy huudattikin yleisöä ihan kiitettävästi. Keikan aikana oli jonkin sortin kilpailu, jonka sisältöä en sen tarkemmin muita. Ydinidea oli, että lavalle piti mennä heittämään jotain läppää. Osallistuin ja voitin Ruudolfin päältä miehen fanipaidan! Makeinta, mitä on koskaan minulle millään keikalla tapahtunut. No, ehkä yksi kesäyö myöskin Turussa pääsee aika lähelle, mutta siitä lisää 12:nneksi sijoitetun albumin kohdalla.

Tästä voit aloittaa:
Bodausanthem

20. Prodigy – The Fat of the Land (1997)



Netissä saa aina väitellä siitä, mikä Prodigyn levyistä on paras. Oma ehdoton valintani on The Fat of the Land, sillä Prodigyn vahvuus on aina ollut taidolla tehdyissä hittibiiseissä. Koukuttavia raitoja tämä levy onkin väärällään. Firestarter, Breathe, Diesel Power, Fuel My Fire ja eräskin Smack My Bitch up, jota edelleen pidän järisyttävimpänä elektrisen musiikin esityksenä, mitä on koskaan nauhoitettu. Minun mielessäni tämä levy symboloi suurinta muutosta elektronisessa musiikissa sitten Kraftwerkin.

Prodigy oli kova sana jo ala-asteella. Itse olin muistaakseni toisella tai kolmannella luokalla, kun The Fat of the Land ilmestyi. Elettiin aikaa, jolloin kuumin uusi musiikki oli kelvollista, ja sitä soitettiin MTV:llä, joka nyttemmin on profiloitunut lähinnä huonojen reality-ohjelmien kotipaikaksi. Ei, minulla ei ole mitään Jersey Shorea vastaan, mutta kaipaan silti aikaa, jolloin musiikkitelevisiolta kuuli uutta musiikkia, ja vieläpä todella hyvää sellaista. Firestarter oli ala-asteen diskon takuuvarmin pogoilubiisi, ja Smack My Bitch up löytyi varmasti kiellettyjen biisien listalta heti ensimmäisenä.

The Fat of the Land on Prodigyn kolmas levy. Aiempien levyjen pimputtelutekno muuttui juuri tällä levyllä kuumottavien biittien ja bassolinjojen eteenpäin viemäksi pop-musiikiksi. Jos The Fat of the Landin äänimaailmaa kuvailisi yhdellä sanalla, se sana olisi raju. Sittemmin Prodigy on jatkanut tällä levyllä hyväksi havaitsemaansa linjaa, mutta muutamia biisejä lukuunottamatta huonommalla menestyksellä. Jotain kai kertoo se, että uusikin Prodigy kuulostaa aika raikkaalta, vaikka soundin perusidea on 15 vuotta vanha.

Tästä voit aloittaa:
Smack My Bitch up

19. Wilco – Summerteeth (1999)



Wilco on tämänhetkinen suosikkiyhtyeeni. Se on oikeastaan ollut sitä hyvin pitkälti koko sen ajan, kun olen bändin tuotantoon perehtynyt. Tarkat detaljit tutustumisestani Wilcoon ovat jotakuinkin hämärän peitossa, mutta ajallisesti tämä tapahtui jossain vuosien 2005 ja 2006 aikana. Beatles-luokan iloiset pop-biisit, haikeat balladit ja vanhan liiton rokkibiisit pienellä kantrivivahteella (!) taittuvat hienosti. Uudemmassa tuotannossa on kuultu myös pientä kitarasankarointia kokoonpanomuutosten myötä. Laulaja Jeff Tweedy on myös viime vuosikymmenen parhaimpia biisinikkareita, sekä todella karismaattisella äänellä varustettu kaveri.

Olikin aikamoinen pähkäily valita Wilcon seitsemän pitkäsoiton joukosta listalle yksi. Siksi päädyinkin valitsemaan kaksi (omg spoiler), sillä se oli jo hieman helpompaa. Summerteeth on Wilcon iloisemman tuotannon kliimaksi. Äänimaailma on levyn nimen mukaisesti todella kesäinen, vaikka mukaan mahtuu pari vakavampaakin raitaa. Summerteeth on myös Wilcon viimeinen täysverinen pop-levy. Tämän jälkeen tuotanto muuttui hieman kokeellisempaan/indietastic-suuntaan.

On jotenkin vaivalloista yrittää kuvailla suosikkibändinsä musiikkia. Pieninkin arvostelu tuntuu hirveän henkilökohtaiselta hyökkäykseltä juuri minulle tärkeitä asioita kohtaan. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tutustumaan Wilcoon, sillä näin hyvin sävellettyä, laadukasta ja salonkikelpoista musiikkia ei näinä päivinä ole läheskään riittämiin.

Tästä voit aloittaa:
Via Chicago

18. Pavement - Crooked Rain, Crooked Rain (1994)



Pavement, kuten myös My Bloody Valentine tarttui playlistille saman nettifoorumin vanhojen partojen suosituksesta. Aluksi Pavement ei minulle auennut. Slanted & Enchanted -levy oli vaikea, meluinen ja etäinen. Harmistuin, sillä odotin bändistä jotain Pixiesin, Weezerin tai Nirvanan tapaista kokemusta, mutta sain täysin mitäänsanomattoman noise-rock-levyn. Myöhemmin, viime vuoden helmikuussa, rohkaistuin jostain syystä lataamaan Pavementin toisen hehkutetun levyn, Crooked Rain, Crooked Rainin.

Sillä hetkellä kolahti. Aloitusraita Silence Kid löi minua lekalla päähän. En päässyt levyn kuuntelussa tätä eteenpäin, kun biisiä oli vengattava soimaan uudelleen ja uudelleen. Erään nimettömän amerikkalaisen miehen sanoja löyhästi lainatakseni Silence Kidin ensimmäisessä minuutissa on enemmän hyvää kuin useimmissa levyissä koko 60 minuutin keston aikana.

Ihan aloitusraidan veroisia muita biisejä levyltä ei löydy, mutta julkaisu on silti läpeensä täynnä todella kuuntelukelpoista ja sitä kestävää materiaalia. Noise-puoli jää hieman vähemmälle, tai on ainakin astetta hienovaraisempaa kuin Slanted & Enchantedilla. Tämä levy pääsi listalleni sen yleisen hyvyyden takia. Minulla ei ole tähän julkaisuun suurta tunnesidettä, mutta niin kova paketti, että suosittelen sitä ilomielin kaikille foorumiveljille ja -siskoille.

Tästä voit aloittaa:
Silence Kid

17. Talking Heads - Remain in Light (1980)



GK tämän platan jo esittelikin postauksessaan. Talking Heads on ollut vanhempieni suosikkibändejä, ja heidän makuuhuonettaan koristavatkin bändin julisteet molempien yöpöytien päällä. En ole bändin tuotannosta juuri perustanut, suurimmat hitit ja suosituimmat levyt ovat pöhköä huuteluhittimusiikkia tyyliin Burning Down the House ja Wild Wild Life. Yhtä sietämätöntä kuunneltavaa kuin The Smithsin vastaavat tuotokset samalta aikakaudelta.

Vasta Remain in Lightiin tutustuminen sai minut ymmärtämään, mistä kaikki Talking Heads -hype on kotoisin. Tästä levystä. Erilaiset tyylit yhdistyvät täydellisesti toteutetuksi uudeksi ja omaperäiseksi kokonaisuudeksi. Levoton rytmi vie jokaista biisiä eteenpäin voimalla, jota olen kuullut vain Black Devilin hervottomalla Disco Club -protodiskolevyllä (joka oli itse asiassa GK:n minulle vinkkaama julkaisu ja putosi viimeisten joukossa listaltani Facesin, Belle & Sebastianin ja Queens of the Stone Agen kanssa).

Tästä voit aloittaa:
Once in a Lifetime

Todella kiva huomata näin jälkikäteen, mitä on jättäny pois listoilta. Tässä The Chariotia kun kuuntelen niin tulee sellainen fiilis että miksi tämäkään ei päässyt listoille : O . Mutta joo jatkan valmiilla listallani! Ei sieltä paljoa virheitä löydy ;)

Tulen näihin pippaloihin mukaan ensi viikolla lyömällä saman tien kahden viikon edestä listaa tiskiin. You have been warned. 8)

25. No Shame - Schpunk (2000)
24. Mokoma - Tämän Maailman Ruhtinaan Hovi (2004)
23. Nirvana - Unplugged in New York (1993)
22. Massive Attack - Blue Lines (1991)
21. Moby - Play (1999)
20. Röyksopp - Melody A.M. (2001)
19. St. Germain - Tourist (2000)
18. Mew - A Triumph For Man (1997)
17. The Prodigy - Music For The Jilted Generation (1994)



16. Gorillaz - Demon Days (2005)
Gorillazin esikoislevy Gorillaz (2001) oli hieno levy. Se oli jotain aivan uutta, niin soundien kuin koko artistikonseptin puolesta. Levyllä oli hyviä biisejä ja kaikki oli kohdallaan. Valitettavasti levyn loppupuoli kumminkin täytettiin aivan turhilla bonusraidoilla ja mitättömillä remixeillä. Itse tuolloin myös ajattelin, että Gorillaz tulee olemaan yhden levyn ihme. Sitten, vuonna 2005, tuli Demon Days. Demon Days jatkoi samaa tuttua linjaa, mutta tällä kertaa levyn kokonaisuuteen oltiin panostettu aivan toisella tavalla. Toki mukana oli taas niitä enemmän tai vähemmän turhia bonusbiisejä, mutta hittejä oli enemmän ja ns. täyttöbiisit puuttuivat kokonaan. Kaiken lisäksi Gorillazin yhteistyö mm. Neneh Cherryn, Bootie Brownin, Children's Choir of San Fernandezin, De La Soulin, MF Doomin, Shaun Ryderin ja Dennis vitun Hopperin kanssa tuo levylle lisäarvoa. Demon Days muistetaan parhaiten hiteistä "Kids with Guns", "Dirty Harry", "Feel Good Inc.", "El Mañana" ja "DARE". Jokainen näistä viidestä hittibiisistä rokkaa enemmän kuin intin papusoppa. Kumminkin se/the todellinen helmi on synkkä ja surullinen "El Mañana", joka yllättää myös hemmetin kauniilla ja visuaalisella musiikkivideolla. Viisi erinomaista raitaa tekee levystä kuin levystä hyvän... mutta Demon Daysin hienous senkun jatkuu. "O Green World", "Every Planet We Reach Is Dead", "November Has Come", "All Alone", "Fire Coming Out of the Monkey's Head", "Don't Get Lost in Heaven", "Demon Days" ja niin edelleen. Turha tässä alkaa biisejä erikseen mainita, sillä koko lätty on kokonaisuudessaan erinomainen ja omilla soundeilla erilainen. Jos nyt tarvitsee miettiä viime vuosikymmenen parhaimpia bändejä/artisteja, niin kyllä minä menen Gorillazin tähän listaamaan, vaikka heiltä tuli vain kaksi levyä ulos. Heillä kumminkin on niin omat soundit ja niin oma juttu. Toivottavasti myös minä pääsen joku kaunis päivä näkemään Gorillazin (ja vielä paremmalla tuurilla 2D:n, Murdocin, Russelin ja Noodlesin) livenä. Toiveajattelua näin Suomesta käsin, mutta ihmeitä tapahtuu.... toisinaan.


15. The Frames - Burn The Maps (2004)
The Frames voi olla uusi tapaus monelle. Sitä se oli myös minulle muutama vuosi sitten. The Frames on folkahtava (alternative) rock bändi Irlannista. Heidän hittilevy on ehdottomasti tämä Burn The Maps, joka tosiaan julkaistiin vuonna 2004. Levy on tuttua tavaraa Irlannin levymarkkinoilla ja itseasiassa lätty löi läpi samantien kun se julkaistiin. Useampi biisi piti ykkössijoja singles -puolella kun itse levy pörräsi levylistoilla ties kuinka monta viikkoa. Toki levy sai myös pientä huomiota muualla maailmassa, mutta näin yleisesti bändi on enemmän "kotimainen ihme" kuin maailmalla miljoonia myyvä rockpumppu. The Frames ja Burn The Maps on synkkää, runoilijasielurokkia. Biisit ovat hyvin hitaita, niissä rumpujen paukuttaminen ja kitarointi on minimaalista, eivätkä biisit aina edes lähde käyntiin. Tämän takia kuuntelen levyä kun pitää ottaa rennosti ja yhtäkkiä arjen huolet katoavat. Heidän musiikki on hyvin helposti kuunneltavaa ja kun muutamissa biiseissä tulee vielä jouset taustalle, niin biisi kuin biisi pääsee aivan uusiin svääreihin. Levyltä biisit "Fake", "Finally" ja "Sideways Down" nousivat sinkkulistoille kärkeen - mutta jenkeissä bändi tunnetaan enemmänkin siitä, kun myös Suomessa pyörivä draamasarja Life käytti "Dream Awake" biisiä useampaan otteeseen. "Dream Awake" on ehdottomasti heidän kovin hitti Atlannin toisella puolella. Se on myös levyn yksi harvoista rock-painotteisista biiseistä, joissa on muita enemmän tempoa. Periaatteessa samaa linjaa vetää myös "Underglass" ja "Fake". Jos nyt kumminkin pitää niitä omia suosikkeja mainita, niin nostan hattua ehdottomasti biiseille "Keepsake" ja "Suffer in Silence". Molemmat ovat hidasta folk-rock -fiilistelyä parhaimmillaan. Nämä kumminkin ovat vain yksittäisiä biisejä. Levy on ehdottomasti "kuunnellaan alusta loppuun" tavaraa, eli muuta ei tarvitse tehdä kuin pistää levy soittimeen ja painaa play -nappulaa. Muuten kokonaisuus pirstaloituu. Kannattaa joka tapauksessa tutustua tähän bändiin. Vaikka bändi on jonkin sortin indie/alternative rokkia, se ei kumminkaan ole mitään virveli vääntöä ja telekomppia brittiaskentilla (=80% britti-indie bändeistä)... vaan hidasta, herkkää fiilistelyä. Kaverien mielestä tämä on itsemurhamusiikkia, sillä se on niin synkkää ja surullista - mutta itse pidän Burn The Mapsia varsin rentouttavana.


14. Offspring - Smash (1994)
Noniin, nyt sitten tuli tämä melkein kokonaan unohdettu levy vastaan. Oma lista on mennyt vituiksi jo ties kuinka monta kertaa, sillä levyjen paikat ovat vaihdelleet jatkuvasti... ja toisinaan levyjä ollaan tiputettu kokonaan listalta. Itseasiassa tälläkin paikalla oli ensiksi A Tribe Called Questin Midnight Marauders (1993), sitten Beastie Boysien Paul's Boutique (1989) ja viimeisenä Cypress Hillin debyyttialbumi Cypress Hill (1991), kunnes päässä kolahti ja ihmettelin, missä Smash? 90 -luvun yksi kovimmista punk rock levyistä meinasi unohtua... mutta nou hätä! Smash taitaa nykypäivänäkin olla yksi myydyimmistä indy-levyistä, ellei se eniten myydyin. Itse muistan Smashin nuoruudestani, sillä ensin kuunneltiin Offspringin Smashia - jonka jälkeen tuli Green Dayn Dookie. Ei siinä mitään, kyllä tuo Dookiekin on legendaarinen lätty... mutta Offspringin Smash on huomattavasti enemmän. Se on ainoa hyvä Offspringin levy, sillä kaikki myöhempi tuotanto on uskomatonta paskaa. Tämä on ainoa levy, missä on "punk rock" -asenne kohdallaan. Dexter Holland räyhää viestin perille agressiivisesti jokaisessa biisissä, Noodlesin kitaroinnissa on jopa vaikeita sooloja (mitä ei myöhemmässä tuotannossa todellakaan kuulla) ja Ron Welty vetää erinomaista punk rock -komppia koko lätyn läpi. Smash tullaan aina muistamaan seuraavista hittibiiseistä; "Gotta Get Away", "Come Out And Play" (aka. "Keep 'Em Seperated"), "What Happened To You?" ja "Self Esteem". Nämä ovat kaikki varsin toimivia ja erinomaisia biisejä, mutta ainakin itse nautin näistä ei-niin kuuluisista kappaleista enemmän... kuten "Something To Believe In", "Killboy Powerhead", "Smash" ja "Not The One". Aivan loistava albumi alusta loppuun. Smashin omistaminen kuuluu levyharrastajien yleissivistykseen ja syystäkin. Harmi vain, että Offspringin myöhempi tuotano jäätävillä biiseillä kuten "Pretty Fly For A White Guy" pilasi kaiken. Smashissa kumminkin oli sitä vitun asennetta.


13. The White Stripes - Elephant (2003)
Tuossa aiemmin mainitsin, että Gorillaz oli yksi viime vuosikymmenen kovimmista jutuista... mutta The White Stripes on ehdottomasti se 2000-luvun paras bändi. Ei sille voi mitään, sillä heillä oli aivan uskomaton putki levyjen suhteen. De Stijl (2000), White Blood Cells (2001), Elephant (2003), Get Behind Me Satan (2005) ja Icky Thump (2007). Viisi aivan erinomaista levyä yhden vuosikymmenen sisään on aikamoinen saavutus. Näistä ainakin minulle Elephant on lähimpänä sydäntä. Elephant oli The White Stripesin suuri läpimurto levy... tai no, toki White Blood Cells ja "Fell In Love With A Girl" oli kova juttu, mutta Elephant ja "One Nation Army" oli se viimeinen niitti. Levy eroaa aiemmasta tuotannosta hieman agressiivisemmalla, synkällä ja jotenkin ahdistavalla soundilla. Yleensä kun bändi nousee mainstreamiin, se tarkoittaa musiikin muuttumista massalle sopivaksi - mutta The White Stripes on pitänyt linjansa. Itseasiassa sen jälkeen kun The White Stripes vakiinnutti asemansa jonkin sortin mainstreamissa, on heidän musiikki mennyt vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Rolling Stone meni listaamaan Elephantin viime vuosikymmenen parhaiden levyjen joukkoon sijalle 5. ja levy löytyy myös heidän legendaariselta "500 Greatest Albums of All Time" -listalta sijalta 390. Nämä listat eivät oikeastaan mitään merkitse, mutta listaaminen on aina listaamista. Näin yleisesti kun Elephant tuli ulos, se sai arvosteluja neljän-viiden tähden välille, eli saletisti hottia tavaraa ja syystäkin. Levy tunnetaan näin päältä päin kolmesta kovasta biisistä. Jo aiemmin mainittu "Seven Nation Army", "I Just Don't Know What To Do With Myself" ja "The Hardest Button To Button". Nämä toki ovat ne näkyvimmät tapaukset, sillä "Seven Nation Army" pyöri MTV:llä ties kuinka monta kuukautta putkeen ykkösenä ja "The Hardest Button To Button" sai paljon huomiota, kun sitä parodioitiin The Simpsoneissa. Omat suosikit kumminkin ovat "There's No Home For You Here", "Black Math", "Hypnotize" ja "Good To Me". Levy on kyllä muutenkin kasattu pirun hyvin. Rajumpien rokkibiisien välissä on herkempiä, täysakustisia välibiisejä ja niin edelleen. Tämä tuo mukavaa vaihtelua ja nostaa levyn arvoa kokonaisuutena. Elephant oli minun ykkös The White Stripes valinta ja moni voi olla aivan toista mieltä, sillä mm. Get Behind Me Satan (2005) rokkaa vähintään yhtä kovaa.


12. Fatboy Slim - You've Come A Long Way, Baby (1998)
Kun sain tämän levyn joskus junnuna käteen... olisiko ollut 1999 tai 2000, en ymmärtänyt sen hienoutta vaan myin sen käytettynä eteenpäin puolen vuoden jälkeen. Sitten joskus 2005-2006 piti lätty ostaa uusiksi, sillä kyseessä on toiseksi paras "konemusalevy" koskaan. Nuorena poikana kun tätä lättyä kuunteli, oli levyssä tasan tarkalleen kolme hyvää biisiä ja yksi "ihan ok". Nyt kun jälkeenpäin samaa lättyä kuuntelee, kaikki biisit ovat hyviä ja jotkut aivan uskomattoman kovia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että levy elää. Se elää ihmisessä ja se aukesi minulle vasta kun oma musiikkimaku/-tietous oli laajempi. Tämän kaltaisia tapauksia ei omassa levyhyllyssä juurikaan ole. Yleensä levy kuin levy joko toimiii tai ei - ja siitä joko pitää tai ei pidä, eikä mikään sitä muuta. You've Come A Long Way, Baby on siis erikoistapaus. Joka tapauksessa levy muistetaan näistä junnuvuosien hittibiiseistä eli "The Rockafeller Skank", "Right Here, Right Now", "Gangster Tripping" ja "Praise You". Nämä ovatkin erinomaisia biisejä. Ainoa mikä hieman tökkii on "The Rockafeller Skank", sillä vaikka se on hyvä biisi - se on niin ylikulutettu ja ylikuultu, ettei sitä enään nykypäivänä yksinkertaisesti jaksa. Toisaalta "Right Here, Right Now" oli yhtä kovassa soitossa, mutta se ei jostain syystä töki ollenkaan. Kyseessä on vieläkin aivan hävyttömän kova biisi. Itseasiassa yksi konemaailman parhaimmista (koskaan) ja kaiken lisäksi biisin musiikkivideo raiskaa kaikki nykypäivän perseenpyöritykset. "Gangster Tripping" on kasvanut minussa iän myötä vain paremmaksi ja "Praise You" on yhtä maaginen kuin yli kymmenen vuotta sitten. Toki "Right Here, Right Now" tulee olemaan se kovin juttu koskaan - mutta tämä ei saa jättää levyn muita biisejä varjoonsa, sillä levyn joka ikinen biisi on kirjaimellisesti ajaton. "Fucking In Heaven" on addiktoiva kuin mikä, "Build It Up - Tear It Down" on big beattia parhaimmillaan, "Kalifornia" toimii happotrippaukseen paremmin kuin The Prodigy, "Soul Surfing" on samplauksen multihuipennus, "You're Not From Brighton" on loistava läskibiitti, "Love Island" on levyn ehkä aliarvostetuin raita ja "Acid 8000" on toinen samplauksen mestariteos. Laatukamaa, jonka musikaalinen arvo nousee vuosi vuodelta. Nykypäivänä ei ikinä tulisi mieleen pistää levyä kiertoon. Vaihto ja myynti kuulostaa synniltä... sillä You've Come A Long Way, Baby on mestariteos.


11. Deftones - White Pony (2000)
Tässä toinen nuoruuden levy. Deftones oli jo junnuna tuttu bändi, mutta vasta White Pony sai minut ostamaan heidän levynsä. Valitettavasti tämän levyn kanssa kävi samalla tavalla kuin tuon edellisen (Fatboy Slimin) lätyn kanssa. Tuolloin oltiin nuoria ja tyhmiä. Kuunneltiin levyä puolisen vuotta ja myytiin eteenpäin. Sitten vanhemmassa iässä löysi saman levyn alelaarista ja se oli kuin lottovoitto. Deftonesin kaksi aiempaa levyä Adrenaline (1995) ja Around The Fur (1997) ovat myös varsin toimivia, niiden muutamilla hiteillä - mutta vaikka nämä kaksi albumia yhdistäisi, niistä ei silti saisi White Ponyn kaltaista kulttilevyä. Levystä ollaan tehty monta eri versiota. Niitä on itseasiassa neljä (harmaa, punainen, musta, valkoinen). Kaikissa on tottakai itse albumi, mutta muuten väristä riippuen bonusraidat ja kappalejärjestykset vaihtelevat. Itse omistan tuon originaalin eli harmaan version. Tämäkin levy on ns. putkeen kuunneltava tapaus. Levy pistetään soitimaan, painetaan sitä tuttua ja turvallista play -nappulaa. Sitten nautitaan menosta ja fiilistellään mukana. Levyn ainoa miinuspuoli onkin siinä, että se loppuu liian aikaisin. Se on yksi sujaus ja yhtäkkiä musiikki loppuu. En tarkoita sitä, että levy olisi liian lyhyt. Aika vaan kuluu liian hyvin levyä kuunnellessa. Paskoja biisejä ei kuulla ja omat suosikkikipaleet vaihtuvat joka toinen viikko. Jos nyt kumminkin pitää valita muutama suosikki, niin mainitaan erikseen "Rx Queen", "Street Carp", "Knife Party", "Passenger", "Change" ja "Pink Maggit/Back To School". Näihin biiseihin kiteytyy Deftonesin hienous. Vaihtelevuutta löytyy hitaasta fiilistelystä agressiiviseen, jopa rajuun alternative... öh, metalliin. Hieman ärsyttää se, että Deftones sijoitetaan "alternative metal" -kategoriaan. Toki soundit ovat metallimaisia, mutta muuten musiikki on enempi skeittarien kuin nahkafagottien tavaraa. Toisaalta lyriikat ovat emoilua parhaimmillaan/pahimmillaan... sillä itsesääli, rakkaus ja kuolema ovat ne kolme asiaa jotka jäävät ainakin minulle levystä mieleen. "Knife Party" on vieläkin yksi all-time suosikeista ihan vaan sen takia, kun joskus 2004-2005 aloitin kitaransoiton - oli kyseinen biisi tehosoitossa. Biisi on helppo kuin mikä, mutta joskus pelkistetty voimasointuilu kuulostaa kauniilta. Joka tapauksessa White Pony on erinomainen levy alusta loppuun. Myös jälkimmäiset levyt, Deftones (2003) ja Saturday Night Wrist (2006) ovat varsin toimivia - mutta White Pony on ennen kaikkea legendaarinen ja siksi näin(kin) korkea sijoitus.


10. Amorphis - Tales From The Thousand Lakes (1994)
Kaksi edellistä levyä (White Pony sekä You've Come A Long Way, Baby) olivat ns. nuoruuden levyjä ja samaa linjaa jatkaa Tales From The Thousand Lakes. Tässä levyssä kumminkin legendaarisuus nousee aivan uusiin svääreihin. Nimittäin... Tales From The Thousand Lakes on ensimmäinen ostamani levy, ikinä, koskaan. Silloin kun kaverit kuuntelivat Spice Girlseja, Backstreet Boyseja, Pandoraa, Ace of Basea, Rednexiä ja muuta ysäripaskaa, minä ja muutama kaveri oltiin hieman "erilaisia". Ala-asteella kovimmat bändit olivat Amorphis, Judas Priest ja Sepultura. Tales From The Thousand Lakes oli tajunnanräjäyttävä kokemus ja sen arvo on nykypäivänäkin erittäin korkea. Mainitsin tuossa aiemmin, että myin sekä Fatboy Slimin että Deftonesin levyt eteenpäin - mutta tämän levyn arvon ymmärsin jo junnuna. Voin myös suoraan sanoa, etten ole mikään kovin suuri Amorphis-fani. Oma Amorphis tietämys ja kokemus ulottuu The Karelian Isthmusista (1992) Elegyyn (1996) eli tämä uudempi tuotanto ei ole ollenkaan tuttua. Amorphiksen kevyempi linja ei enään kiinnosta, vaikka olen kuullut hyvää mm. tuosta uusimmasta levystä. Se vain ei ole se sama Amorphis johon nuorena rakastuin, joten turha sitä lähteä väkisin syöttämään. Joka tapauksessa Tales From The Thousand Lakes on vielä sitä tuttua ja turvallista doomahtavaa, melodista death metallia. Tämä on ehdottomasti pitkäaikaisin albumi omassa levyhyllyssä. Hyviä biisejä on vaikka muille jakaa ja muutenkin levy ollaan koottu (kokonaiskuvaa ajatellen) varsin hyvin. Koivusaaren ääni osuu kuin nyrkki silmään ja Holopaisen kitarasoolot ovat yhtä murhaavia joka kuuntelukerta. Bassonsoitosta en koskaan osaa sanoa mitään, mutta Mårtensonin synasoolot ovat koukuttavia ja Rechberger loistaa rummuissa. Nostan hattua myös Ville Tuomen puhtaille vokaaleille, etenkin biisissä "In The Beginning". Jos nyt pitää taas niitä suosikkibiisejä listata, niin täytyy erikseen mainita "First Doom", "Drowned Maid", "In The Beginning" ja "To Fathers Cabin". Tottkai se legendaarinen "Black Winter Day" löytyy tältä levyltä, mutta vaikka biisi on hemmetin hyvä, se on paikallisessa baarissa raiskattu niin moneen otteeseen hevikaraokessa, että nykypäivänä biisin kuuleminen maistuu pahvilta. Pitää myös erikseen mainita (toiseen otteeseen) "Drowned Maid". Se on paras Amorphiksen biisi koskaan. Se on harvinaisen koukuttava, freesi ja mukaansatempaava. Vaikka olen kuunnellut biisiä jatkuvalla soitolla viimeiset viisitoista vuotta, se silti kuulostaa joka kerta yhtä hyvältä. Nostan hattua myös albumin coverille, sillä levyn etukansi on yksi tyylikkäimmistä piirroksista koskaan. Menee käsi kädessä Immortalin At the Heart of Winterin kanssa. Omalla listalla tämä on korkeimmalle sijoitettu suomalainen albumi. Onko Tales From The Thousand Lakes paras kotimainen koskaan? Ei todellakaan. CMX:n Aura vie potin kotiin siinä kategoriassa, mutta tällä hetkellä CMX ei ole kovin aktiivisessa soitossa ja siksi se listasijoituskin puuttuu. Tämä lista ollaan kumminkin kasattu nyt-fiiliksen mukaan ja siksi CMX:n listaaminen tuntuisi pakko pullalta.

25. The Feelies - Crazy Rhythms
24. Talking Heads - Remain in Light
23. David Bowie - Station to Station
22. Manic Street Preachers - The Holy Bible
21. Suede - Suede
20. The Beatles - Magical Mystery Tour
19. Lou Reed - Transformer
18. The Clash - London Calling
17. Alice in Chains - Dirt



16. The Velvet Underground – White Light/White Heat 1968
Lou Reed jo listallani piipahtikin ja nyt on vuorossa hänen soolo-uraansa edeltänyt yhtye. Kuten jo Lou Reed -kohdassa totesin VU kolahti pari vuotta sitten todella kovaa ja tämän levyn esiintyminen listallani on oiva todistus siitä vaikutuksesta minkä yhtye minuun teki. Kyseessä on bändin toinen albumi ja viimeinen jossa oli mukana basisti/viulisti John Cale. Tyylillisesti bändi ei hylkää debyytiltä tuttua kokeellisuutta minnekään vaan, päinvastoin syöksyy jopa yhä syvemmälle kokeilevan älämölön maailmaan. Kyseessä on siis debyyttiä äänekkäämpi ja riehakkaampi levy, joka koostuu vain kuudesta raidasta, levyn päättävä yli 17-minuuttinen noisefest Sister Ray on eeppisten rock-biisen saralla edelleen aikalailla yliveto. Ja tuo biisi antaa hyvän kuvan koko levystä: älämölö yhdistettynä tarttuviin biiseihin. 40 minuutin kestossa ei ole yhtään liikaa ja kokonaisuutena tämä levy pääseekin kunnolla oikeuksiinsa. Itärannikon noiserock/alternative-juuret lienevät aika vahvasti tämän levyn raidoilla. Vaikuttava tapaus.



15. Metallica – Master of Puppets 1986
Ja sitten vuorossa levy, joka oli itselleni todella tärkeä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, ja nykyäänkin kuunteluun eksyessään jaksaa yhä vakuuttaa tasokkuudellaan. Levyn voisi tiivistää toteamukseen ”hittiä hitin perään”. Määritteli varsin pitkäksi aikaa aikoinaan oman metallin kuunteluni suuntaviivat. Parhaimpia metallilevyjä ikinä.



14. Pearl Jam – Ten 1991
Jos oli Master of Puppets tärkeä metallimusiikin kuunteluni saralla, niin samaa voisi sanoa Pearl Jamin Tenistä alternativen saralla. Taisi olla jokus 2002/2003, kun levyyn kokonaisuutena ensimmäisen kerran tutustuin ja samalla meinasin myös tylsistyä kuoliaaksi. Ei napannut yhtään ja laulajakin naukui kuin tylsämieli.
Kuitenkin jonkin ajan kuluttua palasin levyn pariin ja jeremyt, even flowt ja alivet alkoivat osoittaa tarttumapintaa. Sitten aukeni Oceans ja tovin kuluttua koko levy.
Eihän tältäkään levyltä löydy heikkoa raitaa, ja nekin raidat joita ei välttämättä yksinään kuuntele sopivat levyn virheettömästi soljuvaan kokonaisuuteen. Todella tärkeä levy itselleni, jopa tärkeämpi kuin Master of Puppets. Siltikin viime vuosina sen kohtalona all-time -listallani on ollut valua kärjestä yhä kauemmas. Listoiltani se ei kuitenkaan ikinä katoa jo ainoastaan siitä syystä, että se avasi korvani laajaan vaihtoehtorockin maailmaan. Kauan eläköön Seattle.



13. Kyuss – Welcome to Sky Valley 1994
Kyussin Blues for the Red Sun oli ihan kiva tuttavuus joskus viitisen vuotta sitten. Kesällä 2007 tutustuin bändin loppuunkin diskografiaan ja olin myyty. Blues for the Red Sun osoittautui todella hyväksi levyksi ja tämä Bluesin seuraaja vielä paremmaksi.
Aurinkoista psykedeliaa, stoneria ja alternativea... siinä tämän klassikkobändin resepti menestykseen. Tähän bändiin pätee nimenomaan se holistinen katsontakanta, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, niin dynaaminen on bändin saundi. Päällimmäisinä esiin tietenkin nousee Josh Hommen persoonallinen kitarointi ja John Garcian käheät vokalisoinnit.
Oli mielentila kuinka herkistynyt tahansa, niin Kyuss takaa lungiuden. Isot riffit ja kiehtovat melodiat harvemmin aavikkorockin parissa pettävät.



12. Gang Starr – Step in the Arena 1991
Metalliherääminen sysäsi hiphopin syrjään minun tapauksessani useammaksikin vuodeksi. Oikeastaan vasta joskus 2007 palasin tyylisuunnan pariin, ennen kaikkea vanhojen klassikoiden pariin. Gang Starrilla oli iso rooli johdattelijana, toisaalta yhtä hyvin listalle olisi voinut eksyä Jeru the Damajaa, Souls of Mischiefiä tai Pharcydea.
Tämä duon toinen levy kuitenkin yhdistää hyvät biisit sopivaan pituuteen ja siinä yksi syy miksi se listalleni pääsi. Se ei siis sorru usean hiphop-levyn helmasynteihin eli typeriin välisoittoihin tai liialliseen pituuteen. Lisäksi Gurun toteava ja monotoninen tyyli yhdistettynä vaivattomaan flow'hun saa useimmat muut mc:t vaikuttamaan sivistymättömiltä sössöttäjiltä. Eikä tietenkään sovi unohtaa DJ Premierin ajattomia biittejä. Kyseessä on siis omissa kirjoissani virheetön levy; ajattelevan miehen hiphopia.



11. Neil Young – After the Gold Rush 1970
Niilolta olisi saattanut päästä lähes mikä tahansa 70-luvun levyistä. Melkein valitsinkin On the Beachin listalleni, koska se on ollut useammin kuuntelussa viime kuukausini kuin tämä. Varsinkin uutta nousuhumalaa odotellessa On the Beach on mitä parhain levy. Siitä huolimatta valitsin Gold Rushin, koska se on jo vakuuttanut minut aikojen kuluessa hienona levynä. On the Beach on vielä kokonaisuuden kannalta hieman vaiheessa. Neil Youngin rehellisyyteen on aina ollut helppo samaistua, hän laulaa kaikille varsin tutuista asioista sortumatta kuitenkaan kliseisyyteen. Joskus kun muu maailma kenkii, niin Neil Youngin laulut takaavat seuraa. Ja kansihan on yksi parhaimmista myös.



10. The Doors – The Doors 1967
Jim oli shamaani. Siinäpä ehkä hienoin kiertoilmaus narsisistiselle, henkisesti epävakaalle sekakäyttäjälle. Jim oli myös helvetin karismaattinen keulakuva, laulaja ja lyyrikko. Doors soitti myös ehkä maailman cooleinta musiikkia, joka yhdistettynä Jimin arvaamattomaan persoonaan loi yhdistelmän, joka muutti rock-musiikkia. Yhdistelmän hedelmistä parhaimpana esimerkkinä on tämä bändin debyytti. Biisit kuten The End tai End of the Night paljastivat hippipsykedelian tummat pohjavirrat. Ei pelkästään rakkautta ja kukkia hiuksissa, vaan myös kärsimystä, kuolemaa ja suurta viskin janoa.

Luulin ehtiväni postaamaan tämän aloituksen ennen kuin muut jatkavat, mutta Wankie ja GK olivatkin kovin innokkaita. Tämä ei ole varsinaisesti mielestäni parhaiden tai itselleni henkilökohtaisesti tärkeiden albumien lista. Noilla asioilla on tapauksesta riippuen vaihtelevasti merkitystä, mutta ensisijaisesti tämä on lista suosikkilevyistäni, joita vain tykkään kuunnella eniten jostain syystä. Tuon takia perustelu on aika hankalaa, ja olen muutenkin hirveän huono sanomaan mitään musiikista. Kannattaa ehkä jättää perustelut kokonaan lukematta ja kuunnella mieluummin esimerkkibiisi, jonka olen jokaiselta levyltä poiminut. Yritän siis sanoa, että eihän tässä listassa mitään järkeä ole, mutta pakko nyt tehdä kun mukaan lähdin.

Musiikkimaustani tämä kertoo vain jonkin verran, koska moni vähän erilaisempi levy jäi niukasti listan ulkopuolelle ja pari suosikkibändiänikin puuttuu kokonaan. Muutamalta artistilta on mukana useampi kuin yksi levy, mutta olen yrittänyt pysyä kohtuuden rajoissa.


25. ZZ Top - Tres Hombres (1973)
Tres Hombresin valitsin pari vuotta sitten tyydyttämään satunnaisia blues-rock-halujani, enkä ole vielä ehtinyt muuta edes tarvita. Musiikilliset taitoni riittävät vain sujuvaan kuunteluun, mutta jos kitaristi olisin, niin Billy Gibbons olisi varmaan esikuvani. Tres Hombres on myös 70's & 80's southern rasslin -soundtrackini, vaikka painin kanssa sillä ei tekemistä olekaan. Teinityttöjen suosikki David Von Erich tosin käytti themenään osuvasti bordellista kertovaa La Grangea.

La Grange



24. Rage Against the Machine - The Battle of Los Angeles (1999)
RATM:lla olisi pari muutakin listalle sopivaa levyä, mutta tämä sattuu olemaan itselleni läheisin. Levyyn tutustuin tietenkin Tony Hawk's Pro Skater 2:n vuoksi, koska Guerrilla Radion soitua monta kymmentä kertaa piti päästä kuulemaan vähän muutakin. RATM-mieltymykseni on itsellenikin vähän mysteeri. Hirveästi en vastaavasta musiikista pidä, mutta onhan bändi kuitenkin jollain tavalla erilainen kuin kaikki muut. Vuosiin en ole The Battle of Los Angelesia kovin aktiivisesti kuunnellut, mutta otin nyt vanhojen meriittien ansiosta mukaan.

Testify



23. Ismo Alanko Säätiö - Pulu (1998)
Alangon tuotannosta oikeasti parhaiden levyjen poimimista yritän välttää viimeiseen saakka, joten keksin mieluummin muita keinoja suosikkieni valitsemiseen. Pulu on siksi hyvä valinta. Värityskirjan musiikkivideo oli hyvin pitkälti se, joka sai minut kiinnostumaan Alangosta, vaikka näin jälkikäteen ajatellen se on lähes epätodennäköisin 13-vuotiasta innostava biisi häneltä. Mikään muu erityinen asia ei tätä nosta monien Alangon levyjen yläpuolelle, joten käytän helppoa suosikkiperusteluani: tässä on paljon erittäin hyviä biisejä.

Rakkaus on ruma sana



22. Frank Zappa - Apostrophe (') (1974)
Apostrophe oli ensimmäinen Zappan levy, johon tutustuin. Enhän minä ole kuunnellut kuin murto-osaa Zappan tuotannosta, mutta humoristisempi ja helpommin lähestyttävä materiaali maistuu. Melkein en ottanut tätä mukaan, mutta pari kesää sitten albumia tuli kuunneltua suunnilleen aina kun pyöräilin kesätyöpaikalta viikonlopun viettoon. Tällä säällä kaikki kesästä muistuttava miellyttää. Apostrophen ykköspuoli on melkeinpä paras missään, mutta kakkospuoli vain hyvä, joten tämän korkeammalle en levyä nosta.

Don't Eat the Yellow Snow



21. Talking Heads - Fear of Music (1979)
Talking Headsiin tutustumista yritin vältellä mahdollisimman pitkään eräästä hölmöstä syystä, mutta annoin periksi uteliaisuuden voitettua. Ensimmäiseksi kokeilemani Fear of Music oli kuitenkin heti kiinnostava. Tässä vaiheessa on kai spoilattava, että tämä on bändin ainut albumi listallani. Parilla muulla Remain in Light on ollut se ykkösvalinta, ja onhan se kovin taiteellinen ja kaikkea, mutta Fear of Musicilla on omasta mielestäni parempia biisejä. Niistä pidän.

Cities



20. Viikate - Kuu kaakon yllä (2009)
Viikate ei ole ihan hirveästi olemassaolonsa aikana muuttunut, joten odotukseni eivät olleet huikean korkealla, etenkin kun kumpikaan Marraskuun lauluista ei vakuuttanut. Kesällä ilmestynyt EP ei kummia lupaillut, mutta pari kuukautta myöhemmin albumi tuli ja olikin sitten mielestäni bändin paras. Kuunnellessa aistii, että bändi on terävämmässä vireessä kuin koskaan ja kokonaisuus toimii paremmin kuin ikinä aiemmin. Lisäksi Korpi on varmaan suosikkibiisini Viikatteelta.

Viina, Terva & Hauta



19. Apulanta - Heinola 10 (2001)
Vuonna 2001 Apulanta oli vielä suunnilleen parhaimmillaan. Yksikään levy ei ollut vielä ehtinyt pettää, ja Heinola 10:nkin onnistuttua se kunnia jäi vasta Hiekalle. Tämä levy kuitenkin jatkoi vuotta aiemmin ilmestyneestä Plastikista alkanutta ja tähänkin päivään asti kestänyttä perinnettä, jossa albumin ykkössinkku on jostain syystä hirveän ärsyttävä. Niissä ärsyttää se väkisin tehdyn hitin mahtipontisuus. Tällä levyllä se biisi on Viivakoodit, jonka tilalle olisin laittanut Kadut-singlen mainiona b-puolena olevan Tulvan. Mutta mikäs minä olen ykköshittiä tiputtamaan, enkä halua hirveästi valittaakaan, koska Heinola 10 on muuten hyvin pitkälti sitä mitä Apulannalta nykyään kaipailen.

Kadut



18. Spinal tap - This Is Spinal Tap (1984)
This Is Spinal Tap ehkä hyötyy siitä, että on mainion elokuvan soundtrack, mutta elokuva tarjoaa oikeastaan vain taustatarinan. Albumi itse pärjää kyllä omankin hyvyytensä voimin. Huumoriahan levy suureksi osaksi on, mutta biisit toimivat mainiosti ihan vain tarttuvina ralleina, eikä levyä tule varsinaisesti huumorimusiikkina kuunneltua.

Tonight I'm Gonna Rock You Tonight



17. Magyar Posse - Kings of time (2004)
Kings of Timeen tutustuminen oli mahdollisimman puhdasta sattumaa. Kauppias Pekka Jokinen pisti myöhästyneeseen humpparitilaukseen mukaan kaupan päälle parin sinkun lisäksi tuntemattoman bändin albumin. Suomalaiseksi tuo aika pian paljastui, mutta paljon muita vihjeitä ei levyn kansista löytynyt. Biiseiltä puuttui nimetkin, mutta kansikuvitukselle kyllä tarjottiin vaihtoehtoja usean lappusen verran. Hämmästys oli suuri kun teki mieli kuunnella levy toisenkin kerran. Instrumentaalimusiikki helposti unohtuu pelkäksi taustamusiikiksi, mutta Kings of Time tuntuu etenevän koko ajan tarinana, joten siihen keskittyy vahvemmin.

Kokonaanhan levy pitää kuunnella, mutta tässä nyt kuitenkin 7. biisi.

25. Kari Peitsamo - Pölypilleri (1979)


Oli pakko saada yksi Peitsamon levy saada listalle. Valitsin Pölypillerin, koska mielestäni se on sangen erikoinen levy. Legendan mukaan nauhoittamisessa meni vähemmän aikaa, kun levy kestää. Todellinen syy miksi valitsin Peitsamon tuotannosta juuri Pölypillerin johtuu kappaleiden kestosta sekä siitä, että levyltä ehkä löytyy kaksi parasta Kari Peitsamo-biisiä: Rotta ja Mustanaamio. Biisit ovat lyhyitä, kuten pitääkin. En pahemmin innostu 7-8 minuutin renkutuksista (eli en pidä esimerkiksi Metallican nykytuotannosta). Simppeli, outo ja hauska - nämä kuvaavat hyvin Pölypilleriä. Oli hieno hetki kuulla Mustanaamio livenä.

Kuuntele: Rotta, Mustanaamio

24. Black Sabbath - Master of Reality (1971)


Hävettää myöntää, että tämä on paras ja samalla ainoa Black Sabbath-levy listallani. Pistetään sen piikkiin, että ei ole viime aikoina ollut minkäänlaista fiilistä kuunnella Black Sabbathia, vaikka KISSin ohella onkin 70-luvun hienoin bändi. Aloitursraita Sweet Leaf starttaa kitaristi Tony Iommin yskimisellä - ihan vitun parasta! Aloitusraidan ohella pitää nostaa hieno Children of the Grave-kappale. Hieno levy hienolta bändiltä. Minä en ymmärrä tätä Suomi-hevikansajuttua, kun jäähallikaan ei ole täynnä silloin kun Black Sabbath (Heaven & Hell) soittaa. Imekää paskaa.

Kuuntele: Sweet Leaf, Children of the Grave

23. Pearl Jam - Vs. (1993)


Pearl Jamin toinen studioalbumi. Levy alkaa vauhdikkailla kappaleilla (Go ja Animal), jotka on minun mielestäni ehkä jopa levyn kovimmat vedot. Levyllä näkyi vielä selvästi enemmän grungevaikutteita verrattuna vaikka Vs:ää seuranneeseen Vitalogy-levyyn verrattuna. Kovien rock-biisien ja herkkien herkistelybiisien ansiosta Vs. nousi kuin nousikin minun Top 25:een, vaikka olin valmis pudottamaan levyn listalta.

Kuuntele: Go, Rearviewmirror

22. The White Stripes - Elephant (2003)


2000-luvun kovin rokkilevy. Tämä on se levy viime vuosikymmeneltä, joka tullaan muistamaan. Seven Nation Army oli ehkä merkittävin yksittäinen kappale viime vuosikymmeneltä. Tämä yhtenäinen (ja yksinkertainen?) paketti osoittaa, että vain muutamalla instrumentilla pystyy tekemään hyvin, hyvin merkittävän levyn. Jack White on oikea rokkistara, ja Meg White on ihana nainen.

Kuuntele: Seven Nation Army, Black Math

21. Dingo - Kerjäläisten valtakunta (1985)


Kieltämättä melko erikoinen valinta listalle. Totuus on kuitenkin se, että 1980-luvulla Dingo oli pirun hyvä bändi. Ei sitä voi kiistää etteikö nykypäivänä vain myötähäpeää herättävä Neumann olisi osannut tehdä tarttuvia pop/rock-biisejä kultaisella 80-luvulla. Kerjäläisten valtakunta on Dingon kulta-ajan levyistä tutuin biiseiltään. Nämä suurimmat hittibiisit (Nahkatakkinen tyttö, Autiotalo..) ovat hyviä, mutta ei ne muutkaan levyn kappaleet noiden rinnalla kalpene - kuunnelkaa vaikka Valkoiset tiikerit ihan sen laukkariffin takia.

Kuuntele: Valkoiset tiikerit, Kirjoitan

20. Nirvana - Nevermind (1991)


Vuosi 1991 oli hieno musiikin osalta. Kyseisen vuoden ehkä tunnetuin albumi on Nirvanan toinen levy, Nevermind. Joskus olen ollut sitä mieltä, että kyseinen levy on täysin yliarvostettu. Noh, yhä olen sitä mieltä, että se on yliarvostettu, mutta onhan se ansaitusti ehta ysäriklassikko.

Kuuntele: En jaksa linkittää sitä Smells Like Teen Spiritin videota, tiedätte kuitenkin.

19. Megadeth - Peace Sells... But Who's Buying? (1986)


Metallica-potkut oli Mustosen Taaville loppujen lopuksi hyvä juttu. Megadeth nimittäin ei ole tehnyt kuin käytännössä yhden heikon levyn. Peace Sells on levy paremmasta päästä. Todellinen thrash-klassikko, ja Megadethin paras levy 1980-luvulta. Mustaine on helvetin taitava kitaristi ja minä kuulun niihin, jotka sairaalla tavalla pitää Mustainea mahtavana laulajana heikohkosta tekniikasta huolimatta. Mustainessa on persoonaa. Mitä levyyn tulee, niin levyn nimikkobiisi kuuluisi ehdottomasti minun Nousuhumala Hits-levylle.

Kuuntele: Peace Sells, Bad Omen

18. Anthrax - Among the Living (1987)


Heti perään toinen thrash-klassikko. Minun on oltava rehellinen ja myönnettävä se, että tämä on myös ainoa albumi, jota olen kuunnellut Anthraxilta. Tasaisen kova lätty. Iskee tähän poikaan melkoisesti Indiansin kaltaiset tykitykset. Jostain syystä AtL jää aina Metallican Master of Puppetsin sekä Slayerin Reign in Bloodin varjoon, kun puhutaan thrash-klassikoista. RiB on tylsä ja MoP yliarvostettu, joten uskallan väittää, että Anthraxin Among the Living on parempi kuin Reign in Blood tai Master of Puppets.

Kuuntele: INDIANS

17. Sepultura - Beneath the Remains (1989)


No johan on! Sepultura 1980-luvulta aina Chaos A.D.:hen on ehdottomasti suosikkibändejäni. Beneath the Remains alkaa kahdella todellisella Sepultura-klassikolla, joista ainakin Inner Self varmaan on Top 3:ssa. Mikä minua on Beneath the Remainsissa aina häirinnyt on se, että se on osittain ehkä jopa vähän liian tasapaksu levy. Käytännössä kaikki kappaleet on hyviä, mutta tälläkään hetkellä minulla ei tule mieleen, miten osa biiseistä meni. Oikeastaan aika harva levy jaksaa kiinnostaa minua loppuun asti. Beneath the Remainsille silti helvetin iso peukku.

Kuuntele: Inner Self, Mass Hypnosis

Seuraavat levyt tulevat myöhemmin (ehkä jo tänään?).

25. Marilyn Manson - Mechanical Animals
24. Daft Punk - Discovery
23. Kent - Du & Jag Döden
22. No Shame - Rebound For Glory
21. 10ft. Ganja Plant - Bass Chalice
20. Absoluuttinen Nollapiste - Muovi Antaa Periksi
19. Malcolm Middleton - 5:14 Fluoxytine Seagull Alcohol John Nicotine
18. Elliott Smith - Figure 8
17. Husky Rescue - Ghost is not Real
16. Katatonia - Last Fair Deal Gone Bad
----
Olin pitkällä matikalla näköjään osannut laskea seitsemään aivan oiken.... Joten tällä kertaa suunnitelmiin verrattuna yhtä levyä lyhkäisempi setti.

15. Röyksopp - Melody A.M.


Noh, liitytään tähänkin kerhoon sitten. Röyksopp on ehkäpä parasta, mitä Norja on maailmalle tarjonnut, eikä ole vielä onnistunut pettämään millään levyllään. Röyksopp on myös siitä jännä bändi, että sen musiikki sopii lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen, enkä ole vielä tavannut ihmistä, joka pitäisi röykkäsoppaa täysin roskana. Kaiken muun musiikin kohdalla se usein käy (kuin?) itsestään. Listalle soppapoppoo pääsee siksi, että siltä on pakko löytyä useita kappaleita jokaisesta itseäänkunnioitettavasta lasketteluplaylististä.

Röyksopin keikka Ilosaaressä männäkesällä oli myöskin kova. Paljon kovempi kuin moni muu keikka, joita festareilla odotettiin. Esimerkiksi odottamani The Haunted floppasi keikallaan omasta mielestäni melko kovastikkin, mutta Röyksopin keikalle taas mentiin tumuissa sattumalta, ja elettiinkin sitten koko keikka ihan hurmoksessa. Toimii.

Kohokohdat: Poor Leno, Remind Me

14. Stella - Pelkääjän Paikalla


Omat karaokebravuurini löytyvät ehdottomasti tältä naiselta. En vaan voi käsittää, miksi suomalaisten naisten laualamat sävelmät uppoaa jollain tavalla niin kovaa, vaikka kaiken järjen mukaan niiden ei pitäisi niin tehdä. Tälläkin sijalla on ollut kaikkea aina Irinasta Plutonium74än ja Nasumiin, mutta eihän tätä levyä vaan voinut jättää listalta ulos. Äh, tulee ihanan selkeää tekstiä....

No, eipä mulla tästä mitään muuta sanottavaa ole, kuin että jokaisella miehellä on täysi oikeus vaatia Stellaa soitettavaksi autossa kuin muuallakin.

Kohokohdat: Viimeisen Kerran, Puolet Sinusta

13. Jedi Mind Tricks - Legacy of Blood


Jepjep, oma ulkomaisen räpin suosikeistani, Dizzee Rascalin ohella, jota ei enää oikein räpiksi voi kutsuakkaan. Eniveis, levyllä ei itsellään ole niin väliä, toisinkuin poppoolla joka on levyn tehnyt. Vinnie Paz tovereineen ovat olleet vaihtelevalla possella mukana monissa eri projekteissa, mutta niitä yhdistää se, että pidän niistä. Oli kyseessä sitten Army of The Pharaohs, tai feattaus Outerspacen raidoilla, on laatu taattu, jos Vinnie P on mukana.

Eniveis, JMTn jonkinasteinen gangstameininki oudosti puree, mutta pureekin sitten lujaa. Kaikilla heidän levyillään on omat hyvät puolensa, enkä osaakkaan oikeastaan määrittää, mikä heidän levyistään olisi se kirkkain timantti. Legacy of Blood päätyi listalle lähinnä siksi, että tämä oli se levy jonka kautta bändiin tutustuin.

Kohokohdat: Me Ne Shalto

12. Moonspell - The Antidote


Moonspell, hrr sitä tunnelmaa...
Mutta, the Antidote on itselleni se paras Moonspellin levyistä, ja saatankin olla muiden mielestä hieman kummallinen, kun tuota Sin/Pecadoa muut luukuttavat.

Kuitenkin, tämä Moonspellin albumi kulkee käsi kädessä samannimisen portugalilaisen kirjan kanssa. Albumin kappaleet seurailevat jollaintasolla kirjan kappaleita, ja pääpiirteittään näissä molemmissa on samanlainen juoni. Jos sitä joskus saisi hankittua tuon kirjankin sitten.
Levy on myöskin ainakin omasta mielestäni mukavan erilainen aiempiin Moonspellin levyihin nähden, ja saundimaailma jotenkin vain mielyttää korvaa paremmin.


11. Porcupine Tree - In Absentia


Onhan se pakko listalle tunkea väähn Porcupine Treetäkin. In Absentia ajaa pakollisen Porcupine Tree-levyn osan melko asiallisesti, vaikkakin levy on ehkä musiikillisesti heikompi kuin myöhemmät julkaisut, kuten FoaBP, mutta tunnetasolla tähän on vaan niin pirusti enemmän siteitä.

Tätä tuli silloin joskus ylä-asteella kuunneltua, kun tajusin, että tyttöjä saa paremmin, kun on jollain tapaa etäinen ja mystisen oloinen. Ja mitenkähän tämä levy liittyy siihen? No eipä paljoakaan, mutta silloin tämä tuntui kovin omituiseltakin tapaukselta. Tarpeeksi kuunneltuani pääsin vanhoista juuristani eroon, ja aloin ihan oikeasti pitää tästä lätystä, ja siitä kiittäminen on kohokohdan maineen saaville kipaleille.

Kohokohdat: Trains, Heartattack In a Layby, Collapse The Light Into Earth


10. The Haunted - rEVOLVEr


Suuri kymppi potkaistaan käyntiin vauhdikkaasti Hauntedin voimin. Ruotsalaiset osaavat raskaan musiikin (kuin melkolailla kaiken muunkinlaisen) tekemisen paremmin kuin hyvin, ja tässä taas yksi taidonnäyte siitä.

Haunted oli ja on pitkään ollut yksi lempiyhtyeistäni, pitäen tasaisen vahvaa linjaa jatkuvasti yllä, vaikkakin uusin levy olikin jo liian tasapaksu omaan makuun. rEVOLVEr on yksinkertaisesti kaikkien aikojen paras rässilevy, ja aivan syystäkin. Levyltä ei yksinkertaisesti puutu yhtään mitään, tässä on kaikki mitä rässilevyltä vaaditaan. Mutta miksi vain kymmenennelle sijalle? Juuri siksi, että se on vain rässiä.

-

Jep, entistä lyhyempää tekstiä, mutta sovittakoon näin, etten osaa kirjoittaa musiikista pätkän vertaa, eikä neljän enkunaineen, viiden ruotsinaineen, esseekokeen ja saksanaineen kirjoittamisen jälkeen oikein suju mikään kirjoittaminen.

16. Ajattara - Kuolema
Mietin pitkään kumman Ajattaran levyn tähän laitan: debytti Itse vai Kuolema. Päädyin jälkimmäiseen siitä syystä että sillä on loppujen lopuksi ne paremmat yksittäiset kappaleet. Levy on mielestäni yksi parhaimmista suomenkielisistä metallijulkaisuista ikinä. Ellei sitten peräti se paras. Ruojan vokaalinen ulosanti on rujoa. Kitarat eivät ole aivan yhtä matalia kuin Itsellä mutta silti äärettömän toimivia. Syntikat tuovat hyvin tunnelmaa. Levy alkaa ehkä hieman laahaavasti mutta jatkaa siitä eteenpäin hieman ripeämmällä menolla. Jos tältä jotain kappaletta suosittelen niin se on Haureus. Rumaa, kaunista miten ikinä tahtookin kappaletta kuvailla niin se on todennäköisesti oikein. Tietystikään sitä ei voi sanoa paskaksi sillä sitä se ei ole mutta you get my point.

15. Sonata Arctica - Silence
Olen kuunnellut tätä levyä enemmän kuin varmaan mitään muuta levyä elämässäni. En tiedä mikä tässä vetää puoleensa mutta se on se jokin juttu. Mietin pitkään kumman tähän laittaisi. Winterhearts Guildin vai tämän. Pitkäikäisyytensä ansiosta tämä. Millaistas musiikkia tämä sitten on? No railakasta power metallia. Menee todella hyvin Tolkienin kanssa, toki myös joku muu fantasiakirjailija käy tätä kuunnellessa. Kitarasoolot ovat mieleeni ja tällä levyllä niitä riittää. Paljon hienoja kitarasooloja. Tai siis tilutustahan ne vaan on. Mutta toimivia. Tämän mukana tuli muuten eräs toinen levy joka oli aika iso juttu silloin 2002 joka onkin sitten seuraavana:

14. Eminem - The Eminem Show
Tämä levy räjäytti aikoinaan tajuntani. Jotain sellaista se oli mitä ei oikein pystynyt käsittämään. Sieltä täältä erotti sanoja ja nekin olivat sitten niitä kirosanoja. Myöhemmin sitten on ruvennut ymmärtämään myös tätä lyyristä neroutta mikä näissä kappaleissa esiintyy. Se on näin myöhemmin katsottuna jotain niin hienoa. Superman, Business, Without Me, Cleaning Out My Closet, Till I Collapse jne. jne. kaikki hienoa settiä. Skitit toimivat omalla tavallaan. Loistavaa matskua kaiken kaikkiaan. Eipä kovin usein ole tämän jälkeen tullut samanlaista tajunnanlaajentumista musiikin kautta. Viimeksi asialla oli kai joku Deathin levy. Kuitenkin tämä on hieno levy suosittelen kaikille.

13. Death - Leprosy
Tällä levyllä Death on niin death metallia kuin se osaa. Koko levy on alusta loppuun aivan uskomatonta ilotulitusta. Jo levyn kansi itsessään on jotain niin häiritsevää että karsastin levyä jonkin aikaa ihan vain sen takia. Kun sitten viimein kuunneltuani Humania ja Scream Bloody Gorea laitoin tämän sisään tajusin tämän olevan aivan tajuttoman hieno levy. Kitarasoolot, rummut, basso ja laulu ovat kaikki yhtä loistavuutta. Kappaleet potkivat munille ja perseelle oikein urakalla. Tämän hienompaa teosta ei taida old school death metallissa olla. Ehkä pienellä varauksella joku Morbid Angelin levy. Ja tältä levyltähän löytyy timanttisia kappaleita vaikka maailman jokaiselle hyvälle deathcore bändille coveroitavaksi. Tästä teidän tulisi ottaa mallia ja jättää pig squelit pois puhumattakaan niistä puhtaiden vokaalien sisään tuomisesta.

12. Eminem - Marshall Mathers LP
Mietin pitkään kumman Eminemin levyn otan listalle. Tämän vai sen Eminem Shown? No menin ja otin molemmat. Olenhan loogisuuden vastakohta joten pudotin jonkun levyn jonka piti olla sijalla 6. tai 7. ja sitten otin tämän sen tilalle. Nyt täytyy vain miettiä minkä pudottaa. Olisikohan kuitenkin pitänyt tehdä Albums TOP 50 lista? Ehkäpä sillä hankalaa tämä on. Päivittäinhän nämä sijoitukset vaihtuvat. Ja aina tulee jotain mieleen joka ehkä ansaitsisi sijoituksen tässä. Kuitenkin tämä on siis Eminemin kolmas levy. Tämä on mielestäni paras hänen levyistään ja ehkä se kaikkien aikojen paras rap levy samalla. Hienoja kappaleita on ehkä hieman liikaa jolloin ne vähemmän hienot kappaleet jäävät varjoon luoden kuvan epätasaisesta levystä jolla on huonoja kappaleita. Eipä tule mieleen kuin yksi vähän heikompi kappale joka on Bitch Please. Levy on hieno ja jokaisen popmusiikin ystävän kuuluisi kuunnella tämä levy.

11. Morbid Angel - Blessed Are The Sick
Jotenkin olen aina digaillut Morbid Angeliä. Tai siis ainakin siitä saakka kun kuulin bändin nimen ensimmäistä kertaa. Siinä on munaa. Mennessäni sitten hankkimaan Morbid Angelin ensimmäistä levyä eräästä levykaupasta huomasin tämän ja koska debyyttiä ei löytynyt otin tämän sen tilalle. En voi sanoa katuneeni päätöstäni. Tämä on nimittäin mielestäni SE Morbid Angelin levy. Kitarasoolot ovat todella toimivia vaikka kuulostavatkin aika lailla Slayeriltä. Trey Azagoth onkin ehkä death metallin historian toiseksi paras kitaristi parhaan ollessa Chuck Shuldiner. Pete Sandovalin rumputulitus on armotonta ja David Vincentin vokaalit toimivat todella hyvin. Morbid Angel on varmaan ainoa bändi joka voi sanoa tuottavansa sooloillaan enemmän melusaastetta kuin Slayer. Ja kaiken lisäksi ne on asetettu todella mielenkiintoisesti ympäri kappaleita. Tämä levy kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan metalistin yleissivistykseen. Jos ette ole kuunnelleet tätä suosittelen sitä lämpimästi.

10. Sepultura - Beneath the Remains
Lisää Sepulturaa. Levyn kauneus on se että se on thrash ja death metallin yhdistelmä vahvistettuna muutamilla hienoilla melodioilla. Jos haluaa miettiä tätä musiikkia taiteena niin se käy päinsä. Itse en sitä kuitenkaan mieti taiteena. Näen tämän loistavana tapana purkaa aggressiota. Se on hienoa että muut ovat olleet niin viisaita että ovat tehneet musiikkia joka helpottaa vitutustani. Kaukonäköisyys kun loppujen lopuksi on se kaiken A ja O. Jos haluaa lukea syvemmän tutkielman levystä suosittelen blogini kaivelemista. Siellä on vaikealukuinen kappale kappaleelta eteenpäin menevä selostus levystä.

________

Tässä sitten nämä.

Olin itsekin pitkään laittamassa jo The Doorsin nimikkolevyä tänne mukaan, mutta syystä jota en tiedä, se ei koskaan sitten päässyt tänne, vaikka paikka olisi enemmän kuin ansaittu. Toisaalta niin olisi moni muukin paikka. Kuten esimerkiksi juuri Ten, tai Master Of Puppets (no toisaalta ei, jos jokin Metallica olisi päässyt mukaan se olisi ollut ...And Justice For All).

Oli aika yllättävä veto Goner tuo Viikatteen uusi levy. Onhan se siis periaatteessa musiikillisesti yhtyeen parhaita taidonnäytteitä, mutta samoilla näytteillä sama tehtiin jo Marraskuiden aikaan, etenkin Marraskuun II on selkeästi musiikillisesti yhtyeen paras ja yhtenäisin kiekko. Onhan uudella toki sitten juuri Korven kaltaisia ralleja, jotka jaksavat pitää mielenkiinnon yllä. Vanhoissa levyissä se Viikatteen ydin kuitenkin on vahvimmin läsnä.

Tässä vaiheessa listaa tullut jo paljon bändejä kuuntelulistalle lisää, etenkin Marskin listasta bongasin muutaman (The Soundsin levyn kuuntelin juuri). Ja mukava nähdä paljon sellaisiakin levyjä jotka ovat entuudestaan tuttuja ja sellaisia joita on kuullut hiukan, mutta jotka pitää varmaankin ottaa parempaan kuunteluun lähitulevaisuudessa (kuten vaikkapa White Stripesin Elephant, monesti olen kuunnellut mutten ole mitenkään tajunnan räjäyttäväksi levyksi kokenut, pitää kuunnella lisää).

Ainiin, Morbid Angelin kovin lätty on Altars Of Madness, IMÖ! Armotonta tykitystä alusta loppuun.

Keep up the good work, ollaan jo vahvasti matkalla vuoden threadin saajaksi. Sitten omaan listaan, jätküü.


25. Machine Head - Burn My Eyes
24. Satyricon - Rebel Extravaganza
23. Nine Inch Nails - The Downward Spiral
22. Von Hertzen Brothers - Approach
21. Cult Of Luna - The Beyond
20. Magyar Posse - Kings Of Time
19. Nile - In Their Darkened Shrines
18. Moonspell - Sin/Pecado
17. Devin Townsend - Terria

16. Shpongle - Nothing Lasts...But Nothing Is Lost (2005)


"Nothing lasts, nothing lasts, everything is changing into something else..."

Shpongle on nyt ehtinyt tekemään kymmenvuotisen olemassaolonsa aikana (no taisi siinä taukoa olla, mutta kuitenkin) vasta neljä levyä, mutta jälki on ollut murskaavaa. Shpongle on juuri niitä yhtyeitä, jotka avasivat tajuntani ennennäkemättömälle musiikille. Ensimmäinen kuulemani biisi yhtyeeltä oli juurikin tämän levyn Linguistic Mystic ja se räjäytti välittömästi tajuntani. En voinut käsittää miten joku saattoi luoda näin överiä, psykedeelistä ja groovaavaa elektronista tavaraa, mutta tiesin välittömästi että tätä on saatava lisää. Noh, kun yhtyeeseen tutustui niin selvisi toki, että Shponglen musiikki on todellisuudessa jotain paljon laajempaa kuin vain elektronista ja siitä tämäkin levy on elävä esimerkki. Posfordin ja Ramin (Shponglen pääjäsenet) mukaan tämä levy kertoo unen eri vaiheista ja siltä Nothing Lasts... kyllä kuulostaakin. Levyllä on 8 biisiä, jotka on jaettu 20 osaan, mutta tämä tunnin mittainen levy on käytännössä yksi suuri kappale, taukoja biisien välillä kun ei ole. Ja tämä levy onkin hämmentävän yhtenäinen ja tiivis kokonaisuus, se soljuu tunnelmista toisiin niin, ettei kuulija pysy yhtään mukana mikä biisi on menossa. Ja tunnelmia löytyykin sitten monista ääripäistä, aina hektisen villistä elektrosekoilusta psykedeeliseen ambient jammailuun ja vangitsevasta huilunsoitosta rytmimusiikin sykkivään sydämeen. Kaikinpuolin tämä on aivan uskomattoman värikäs ja mielenkiintoinen kokemus, joka saattaa olla monille liikaa, mutta itse en voi sanoa tätä kuin mestariteokseksi. Selkeästi Shponglen paras levy.

15. Mastodon - Blood Mountain (2006)


"Hallucination, ice field blanket land, hunted beyond the fray, no direction known, running with the band, provisions wearing thin, avalanche sweeps the land!
Landscape ebb 'n' flow, think I felt the end of time, skulls aglow as crystal shines and starts to warm the empty climb..."

Vuosikymmenen kovimmilla levyillä jatketaan. Mitähän kaikkea tästäkin levystä on enää sanottavana, mitä en ole jo sanonut? Mastodon on saanut nyt kokonaisuudessaan "neljän elementin" neljän levysuoran valmiiksi, eli neljä konseptialbumiansa, joista jokainen keskittyy tiettyyn elementtiin. Debyytti Remission oli tulta, Leviathan vettä, Blood Mountain maata ja Crack The Skye eetteriä. Remission oli hapuileva raivonpurkaus aloittelevalta metalliyhtyeeltä, mutta jo Leviathanilla yhtye petraantui ja monipuolisti saundiaan valtavasti. Se viimeinen silaus tehtiin sitten juurikin Blood Mountainilla, kun taas Crack the Skye vei pakettia paljon mietteliäämpään ja rauhallisempaan suuntaan. Blood Mountain on tässä tiukassa levyrypeämässä itselleni kuitenkin se yhtyeen magnum opus, tässä levyssä ei ole yksinkertaisesti mikään vialla. Koko komeus päräytetään energisellä The Wolf Is Loose kappalleella, josta matka jatkuu aina verivuoren uumeniin, jossa kohtaamme nukkuvia jättiläisiä, kristallisia kalloja, taianomaisia arkkuja, taivaissa vaanivia metsästäjiä, sekä jään jumalattaria, jotka kehottavat syömään omaa lihaa. Lopulta kuitenkin päästään vuoren sydämeen, verta sykkivään elämän pumppuun ja kohdataan kohtalo kasvotusten...Vai päästäänkö? Levyn tarina on hyvin kiehtova ja musiikki tukee sitä/se tukee musiikkia erinomaisesti. Kuten Shponglessa, tässäkään ei tule juurikaan vastaan taukoja kappaleiden välillä, vaan jokaisen kappaleen loppu on seuraavan kappaleen intro. Ja meinkinki pysyy mielenkiintoisena jatkuvasti, aina vauhdikkaista ralleista (The Wolf Is Loose, Capillarian Crest, Crystal Skull ym.) huumaavan tunnelmallisiin paloihin (Sleeping Giant, Pendulous Skin) ja sekopäisiin vauhtihirmuihin (Bladecatcher). Vaihtelua siis löytyy, mutta kokonaisuus on silti äärimmäisen hallittua ja laadultaan helvetin tiukkaa alusta loppuun. Jokainen biisi on timanttia. Erityismaininta täytyy antaa Blood Mountainille saundeista ja lauluista, todella uniikin rouheat saundit on saatu aikaan ja kolmen miehen vuorottainen vokalisointi tuo aivan omaa syvyyttä koko soppaan. Tämä on levy, joka tullaan muistamaan 2000-luvun yhtenä mullistavimpana metallilevynä, joka polki uusia uria jo lähes loppuun kolutun metalligenren polulle. Tästä tulee vielä klassikko, uskokaa pois.

14. Pink Floyd - Wish You Were Here (1975)


"Come on you stranger, you legend, you martyr, and shine!"

Blogistakin tuttua tekstiä. nyt kun tuli puhe klassikoista, niin tässäpä olisi vedenpitävä sellainen. Tällaista listaa en kykenisi millään tekemään ujuttamatta edes kahta Pink Floyd levyä mukaan, mutta koska itsekin yritän pitää homman lapasessa, niin olen päättänyt ottaa korkeintaan 2 levyä samalta bändiltä mukaan. Ja tämä ansaitsee ehdottomasti paikan Pink Floydin parhaiden levyjen joukossa, ihan jo pelkästään sen takia, että tällä levyllä on musiikin historian yksi mahtavimmista kappaleista, itse Shine On You Crazy Diamond. Tämä kahteen osaan jaettu järkälekappale aloittaa Wish You Were Heren 12 minuuttisella ykköspuoliskollaan, eikä kuulija voisi parempaa aloitusta levylle toivoa. Sanat eivät riitä kuvaamaan tuon kappaleen mahtavuutta, oletan että kaikki ovat sen kuulleet ja jos ette ole, niin olette jääneet paitsi elämän yhdestä suuresta suolasta. Tuulen ujelluksella levy jatkuu räväkämmällä Welcome To The Machine kappaleella, jota seuraa tunnelmallinen Have A Cigar. Tämän jälkeen kuulija saakin nauttia legendaarisesta Wish You Were Here nimikkokappaleesta kaikessa sen kauneudessaan, jonka jälkeen on aika palata tuulen ujellukseen ja Shine On You Crazy Diamondin yli kymmenminuuttiseen kakkososioon, joka sulkee ympyrän ja päättää levyn samoihin tunnelmiin kuin mistä se alkoi. Täyttä timanttia koko lätty, vaikka Shine On varastaakin vähän turhan röyhkeästi shown. Oikeasti, kaikki kuuntelemaan tämä levy jos sitä ei ole vielä tehnyt, kristallinpuhdasta viiden tähden klassikkomateriaalia.

13. Burzum - Filosofem (1996)


"When night falls, she cloaks the world in impenetrable darkness, a chill rises from the soil and contaminates the air...Suddenly life has new meaning."

Satyriconin Rebel Extravaganza on heittämällä paras aggressiivisen black metallin levy koskaan, mutta Burzumin Filosofem vie voiton kirkkaasti kun tulee puhe tunnelmallisesta black metallista. No okei, tämä on paljon sanottu mieheltä jonka black metallin kuuntelu on rajoittunut pääasiassa niihin tunnetuimpiin ja melkein tunnetuimpiin nimiin, mutta aikamoisia pökäleitä saa jostain Ranskankin ug-bläkkis kulteista tulla vastaan, jos tämän meinaavat kellauttaa kuninkaan paikalta. Filosofem on uhkaava levy, se on vaarallinen kuuntelukokemus ja oikeassa (tai väärässä) mielentilassa jopa pelottava kokemus. Kerran erehdyin kuuntelemaan tämän levyn iloisessa mielentilassa, menin sänkyyn vain makaamaan ja keskityin levyyn täysin siemauksin. Kun Filosofem oli ohi, minulla oli sekä henkisesti että fyysisesti paha olo. Sen jälkeen en ole koskaan tätä kuunnellut ns. positiivisessa mielentilassa antaumuksella. Siksi tämä levy on vaarallinen. Tämä pitää kuunnella omissa oloissa hiljaisena hetkenä, kun naama on vakavana ja on valmis ottamaan aimo annoksen ahdistavaa synkkyyttä ja eristäytynyttä yksinäisyyden tunnetta vastaan. Sitä tämä levy nimittäin tarjoaa. Legendaarisen Dunkelheitin kajauttaessa ilmoilleen ensimmäiset riitaiset sirkkelisärönsä on kuulija mennyttä miestä. Jesu Dod ottaa viimeistään niskalenkistä korkeilla, pistävän myrkyllisillä melodioillaan ja Erblicket Die Tochter Des Firmamentsin keskitempoisen junkutuksen aikana ollaan jo täysin levyn lumoissa, mikäli sen vain antaa tapahtua. Gebrechlichkeit I vajottaa kuulijan väkisin synkkyyteen ja 25 minuuttinen dark ambient instrumentaali Rundgang Um Die Transzendentale Säule Der Singularität vie kuulijan lopulta omien pimeiden muistojen ja ajatusten äärelle ja pumppaa korvien väliin ajatusta siitä, miten yksin ihminen ja jokainen yksilö todellisuudessa onkaan. Levyn päättävä Gebrechlichkeit II ei tuo kaiken pimeyden keskellä siltikään valoa tunnelin päähän, kaikki vain loppuu kylmiin ja ahdistaviin tunnelmiin jättäen kuulijan sanattomaksi, tietoiseksi oman elämänsä mitättömyyden suuruudesta. Filosofem on matka. Se on karu, mutta todellinen matka pimeyden sydämeen, jossa ei valo kajasta edes hetkellisesti. Tunnelmallisimpia levyjä mitä olen koskaan kuullut, oikeassa mielentilassa tämä on suorastaan tajuntaa avartava kokemus, joka vetää ihmisen hiljaiseksi ja mietteliääksi.

12. Death - Individual Thought Patterns (1993)


"Prisoners of mental deception be free within singular judgement, twisting words to control the masses, to cover up one's self insecurities,
like a drug it feeds the imagination of minds that go unparalyzed, followers to the leaders of mass hypnotic corruption that live their lives only to criticize."

Pitihän sitä viimein päästä tapaukseen Death. Yksi all-time suosikkibändeistäni, pysynyt timanttisessa top-4 parhaissa bändeissä jo pitkän aikaa. Eikä suotta, harva bändi pystyy uudistumaan uniikilla tavalla jokaisella levyllä pitäen silti oman saundinsa koko ajan mukana, mutta vielä harvempi bändi kykenee tekemään kaikista näistä levyistään vielä mestariteoksia/lähes mestariteoksia. Tähän Death kykeni yhteensä 7 studioalbuminsa voimin, mikä on edelleen varsin hämmentävä saavutus edesmenneen Schuldinerin bändiltä. Scream Bloody Gore (tsiisus ne Chuckin korkeat rääkäisyt, pure evil!) ja Leprosy ovat klassisen death metallin suurimpia kulmakiviä, jonka jälkeen yhtye lähti laajentamaan saundiaan aina vain koukeroisempaan, melodisempaan ja progressiivisempaan suuntaan. ITP taitaa olla edelleen lähes yksimielisesti Deathin teknisen aikakauden huipentuma, mutta se ei tarkoita että tämä olisi millään tavalla itsetarkoituksellista musiikkia. Peruselementtinä pohjalla on edelleen death metalli, jota yhtye soveltanut hemmetin uniikisti tuomalla siihen mukaan uskomattoman koukuttavaa melodiatajua, moniulotteisia kappalerekenteita ja soitinkohtaisia sovituksia, sekä filosofista lyyristä antia, joka puhuttelee tänäkin päivänä. Kappaleet ovat todellakin huikean moniulotteisia, nauhattoman bassolinjan keinuttaessa pakan pohjaa suorastaan hävyttömän liukuvalla otteella, rumputulen antaessa kokonaisuuteen hemmetin kryptisen, mutta tarttuvan ja arvaamattoman luurangon, ja kitaroiden tuodessa soppaan uskomattoman tarttumapinnan hemmetin kieroilla riffeillään ja tyylitajuisilla melodioillaan/sooloillaan. Mansikkana kakun päälle Schuldinerin yhä jalostuneempi death metal korina, niin koko komeus on paketissa. 10 helvetin tiukkaa biisiä, metallin ikimuistoisimpia kitarasooloja ja melodioita ja käsissämme on yksi metallin uniikeimmista mestariteoksista, jollainen on voitu saada aikaan vain Schuldinerin, LaRocquen, Hoglanin ja DiGiorgion kaltaisella superkokoonpanolla. Teknisen/melodisen death metallin hienoimpia klassikoita.

11. Megadeth - Rust In Peace (1990)


"Ready to pounce at the touch of a button, my systems locked in on military gluttons, I rule on land, air and sea, pass judgement on humanity!
Winds blow from the bowels of hell, will we give warnings, only time will tell, Satan rears his ugly head to spit into the wind!"

Death metal klassikon kylkeen onkin ihan sopivaa lyödä sitten veli thrash metallin klassikkoa ja Rust In Peace jos mikä on sopivin edustaja tälle tyylille. Okei, kyseessä ei ol thrash metallia sen puhtaimmassa muodossa, mutta ei ole Deathin ITP:kään death metallia sen puhtaimmassa muodossa ja juuri tämän takia nämä kiekot pääsevätkin loistamaan. Mustaine näytti Metallicalle ja maailmalle vuonna 90 tiputtomalla tämän Rust In Peace nimisen ydinpommin, jonka paineaalto ylsi jokaiseen maailman kolkkaan ja jonka säteilyn vaikutus näkyy kirkkaasti tänäkin päivänä. Joku voisi sanoa tätä levyä jopa progressiiviseksi thrash metalliksi, tai tekniseksi thrash metalliksi, mutta sillä ei ole oikeastaan väliä. Ainut millä on merkitystä on se, että Rust In Peace on uskomattoman tiukka, yhdeksään kappaleeseen puristettu originaali ja jäljittelemätön, vedenpitävä mestariteos. Se riffimyrsky minkä Mustaine ja Friedman tällä levyllä saivat aikaan on jotain uskomattoman maagista. Aivan järjetöntä tykistystä alusta loppuun. Holy Wars, Hangar 18 (lopun soolobattle, nam!), Take No Prisoners, Five Magics, Tornado Of Souls, Rust In Peace, you name it, timanttihittiä toisensa perään. Tämä on ollut omien suosikkilevyjeni joukossa lähes musiikinkuunteluni alkuhetkistä lähtien, eikä se ole sieltä koskaan positunut, vaikka matkan varrella musiikkimakuni on saanut aivan uusia käsitteitä. Jokaisen headbangerin musthave levy, ei haittaa vaikka ette pitäisikään Mustainen äänestä. Mikä on ihan käsittämätöntä kun ottaa tämänkin levyn huomioon, mieshän sylkee semmoista myrkkyä päin näköä että heikompia hirvittää.

10. Between The Buried And Me - Colors (2007)


"This is all we have when we die, It's what's left of us when we die. We will be remembered for this."

^ Eipä voisi BTBAM totuudenmukaisempiin sanoihin tätä levyä päättää. Yhtye, joka aloitti uransa typeränä metalcore yhtyeenä typerällä metalcore nimellä, muuttui parin levyn aikana selkeästi erilaiseksi yhtyeeksi ja räjäytti pankin vuonna 2007, kun Colors levy lopulta julkaistiin. En voi ylistää tätä levyä tarpeeksi, mikään levy ei ole koskaan räjäyttänyt ensikuulemalta tajuntaani yhtä tehokkaasti kuin tämä. Tämä oli jotain äärimmäisen kiehtovaa, hämmentävää, omituista ja käsittämätöntä, jotain niin häkellyttävää ettei sitä pystynyt mitenkään järkevästi ymmärtämään. Colors edustaa musiikillista luovuutta mahtavimmillaan. Tämän levyn voisi niputtaa kepeästi proge metallin lokeroon, vaikka todellisuudessa metalli on vain yksi tämän levyn useista tyyleistä. Tämä ei ole kokeellista metallia vaan musiikkia, jossa yhdistyy Radioheadin kaltainen alternative, Pink Floydin psykedeelinen proge, Mike Pattonin tarttuva kokeellisuus, Metallican 80-luvun uhma, Devin Townsendin luova hulluus, Deathin/Carcassin melodinen death metal ja Panteran groove. Siinä on jo melkoinen paketti hallittavaksi, mutta jollain käsittämättömällä tavalla BTBAM pitää kokonaisuuden hallussa niin käsittämättömän hienosti, että ihan sanattomaksi jää. Tämä levy on kokonaisuus, se on yksi suuri tunnin mittainen kappale jaettuna kahdeksaan osaan, jonka aikana kuulija kokee kaiken mahdollisen musiikin eri ääripäistä ja kaikesta siltä väliltä. Jokainen kappale tarjoilee jatkuvalla syötöllä niin paljon mahtavia koukkuja eri musiikkityylien myllerryksessä, että kuulija ei edes halua kuunnella vain yhtä kappaletta. Tarttumapintaa on hävyttömästi, mutta sulattelua tämä levy myös vaatii. Mutta sillä ei ole mitään merkitystä, sillä sulattelu ei ole koskaan ollut niin hauskaa kuin Colorsin kohdalla: kuulija janoaa kuunnella tätä levyä uudestaan ja uudestaan niin innoissaan, että levyn aukeaminen on ainoastaan ajan kysymys. Kuten Mastodoninkin kohdalla, minulla ei ole Colorsinkaan kohdalla mitään syytä epäillä, etteikö tämä nouse vaikutusvaltaisen klassikon asemaan jossain vaiheessa tulevaisuutta. Parasta mitä proge metalli on koskaan saanut aikaan.

Kerjäläisten valtakunta on muuten pirun kova. Ei löydy heikkoa raitaa siltä levyltä. Etenee kuin kokoelma (ja kuolema).

25. The Knife - Silent Shout
24. Ultra Bra - Vesireittejä
23. Viikate - Unholan Urut
22. Diablo - Icaros
21. The Haunted - Versus
20. Tehosekoitin - Varoittava Esimerkki
19. Depeche Mode - Violator
18. System Of a Down - Mezmerize
17. Swallow The Sun - Hope

16. Pantera - Vulgar Display of Power (1992)

Pikkupoikana Cowboys From Helliä kuunnelleena kävelin levykauppaan ja ostin yhtyeen toisenkin levyn. Olin ehkä noin 9-vuotias kun tämän levyn hankin ja pääni sekoittui lopullisesti, levy iski samanlaiset fiilikset kuin aikaisempikin ja tämä pikkupoika sortui lopullisesti metallin ihmeelliseen maailmaan, mitään uutta albumi ei edelliseen tuotokseen varsinaisesti tuonut, mutta Vulgar Display Of Power iski kyllä lopullisen tyrmäyksen. Vulgar Display Of Power jatkoi sitä mihin Pantera jäi edellisellä albumillaan, levyn ensimmäinen puolisko on niin tappavan hienoa meininkiä, että huhhu, eikä toinenkaan puolisko paljoa jää jälkeen, varsinkaan levyn päätösbiisinä upeasti toimiva herkistely Hollow.

15. Scandinavian Music Group - Missä olet Laila? (2007)

Ultra Bran raunioille koottu Scandinavian Music Group aloitti soittamalla perustylsää poprockia, mutta muuttui levy levyltä rauhallisempaan tyyliin, kolmas levy Hölmö Rakkaus & Ylpeä Sydän oli jo oikein hieno, mutta potti räjähti yhtyeen neljännellä levyllä. Sähkökitarat heivattiin osittain pois ja tilalle tuli banjoa, hammondia, lap steelia ym. "countrysoittimia" sekä akustisen kitaran osuus lisääntyi huomattavasti. Muutos toimi niin hienosti, että rakastuin bändiin heti aivan totaalisesti. Joel Melasniemen country/folkmaiset sävellykset ja Terhi Kokkosen laulu luovat todella hienon tunnelman levylle, mitä tuli taas lauantaina Lutakossa todistettua.

14. YUP - Keppijumppaa (2005)

Listalle olisi voinut ottaa melkein kaikki YUP:n levyt, mutta tämä jäi nyt ainokaiseksi. Mietin kovasti Toppatakkeja ja toledon terästä-levyn ja Keppijumppaa-levyn kanssa kumman lopulta laitan, noh päädyin Keppijumppaan, koska se vain on itselleni loppujen lopuksi se "rakkain" YUP-albumi. YUP on bändi, joka ei ole varsinaisesti tehnyt urallaan yhtään huonoa levyä. Keppijumppaa muutti YUP:n soundia takaisin 90-luvun puolivälille jättäen popvivahteet hieman vähemmälle, vaikeammin sulateltavaan suuntaan. Levyllä on vauhtia, mutta välillä osataan myös hieman rauhoittua, molemmat toimivat, itselleni hieman vauhdikkaammat enemmän, mutta toisaalta taas Kaksi lähtee, yksi palaa on yksi levyn hienoimmista biiseistä, tosin kaikkihan ne oikeastaan ovat, 12 kappaletta silkkaa täydellisyyttä. Martikaisen sanoitukset jokainen varmasti tuntee(ja jos ei tunne, niin tutustuu), toimivat tälläkin levyllä hienosti ja luovat taas oman maailmansa levyyn.

13. Muse - Origin Of Symmetry (2001)

Muse petti minut jo toistamiseen viime vuoden Resistance-albumillaan, Absolutionin jälkeen olen odottanut sitä täysosumaa, täydellistä levyä mihin Musella todellakin olisi aineksia, mutta ei. Ei ollut Black Holes & Revelationsista siihen, vaikka kova levy onkin, mutta pohjanoteerauksen Muse teki viime vuoden Resistancella, levy on yksinkertaisesti huono.
Loistavia biisejähän Muse on aina osannut tehdä, mutta ne täydelliset kokonaisuudet puuttuvat, lähimmäksi Muse pääsi mielestäni 2001 julkaistulla Origin of Symmetryllä. Levy on rankkaa tykitystä alusta loppuun, tiukkaa avaruusmausteista rokkia, juuri sitä mihin Musessa rakastuin. Levy alkaa itselleni kovimmalla Muse biisillä, New Bornilla, joka yltyy Matthewn pianolirutusalun jälkeen lopulta huikean vauhdikkaaseen menoon, jota jatkuu albumin alkupuolisko, mutta sitten lopussa ruvetaan jo rauhoittelemaan ja fiilistelemään, ehkä vähän liikaakin, mutta toisaalta, Megalomania aivan uskomattoman hieno fiilistelybiisi, joka toimii levyn viimeisenä kappaleena paremmin kuin hyvin. Origin Of Symmetry on ehkä hieman turhankin korkealla listallani, mutta bändinä Muse merkitsee minulle niin paljon, että sen parasta levyä ei olisi voinut mitenkään jättää listan ulkopuolelle.

12. Pearl Jam - Ten (1991)

Kerran eräs ylä-asteelle mennyt poika oli kuullut Pearl Jam nimeä kantavan yhtyeen olevan jotenkin legendaarinen, noh tämä poika halusi tietenkin tutustua kyseiseen bändiin ja hankki käsiinsä yhtyeen kaksi arvostetuinta lättyä, jotka olivat myös kyseisen bändin 2 ensimmäistä levyä. Ten-nimeä kantava lätty pyörähti käyntiin ja pojalla aukesi suu, vitja mikä ääni kaverilla! "Empä ole ennen moista kuullut", totesi poika. Ja sitten se oli menoa, aluksi ymmärsin vain muutamien biisien päälle, Oncea, Even Flowta, Jeremya ja Releasea tuli luukutettua melko lailla, mutta ajan kuluessa aloin tajuamaan, miksi tätä albumia ylistetään niin paljon ja koko levyn olemus avautui.

11. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Rajaportti (2002)

Rajaportti on albumi, joka on ollut itselleni todella merkittävä. Sain sen lahjaksi levyn ilmestymisvuoden hieman synkissä merkeissä. Niissä tunnelmissa levy kosketti ja kovaa, Timo Rautiaisella oli sanottavaa, niin kuin levyn avausraitakin kertoo. Helposti ymmärrettävät, mutta todella iskevät sanoitukset pistivät miettimään muutenkin, mutta viimeisen biisin ja sen intron jälkeen itkin. Jäähyväiset kertoivat melkein täysin silloiset ajatukseni. Mutta niin, onhan levy muutenkin ehdotonta suomalaista metalliklassikkoa, yksinkertaiset riffit toimivat vain niin pirun hyvin, vielä nykypäivänäkin. Vaikka levy on pyörinyt soittimessani jo sen 7-vuotta, niin ei siihen kyllästy, levyn pariin tulee palailtua aina silloin tällöin ja se toimii vielä nykypäivänäkin terapiana.

10. Mokoma - Kuoleman Laulukunnaat (2006)

Mahti Ankka sanoi, että Kurimus on Suomen oma Reign In Blood, minulle se on Mokoman viides pitkäsoitto, Kuoleman Laulukunnaat. Mokoma räjäytti potin tosiaan kolmannella albumillaan Kurimuksella ja jatkoi menestykestä nousuaan Tämän maailman ruhtinaan hovilla, mutta kolmas Sakara-aikainen levy, Kuoleman Laulukunnaat pisti lopulta luun kurkkuun. Mokoma on aggressiivisempi ja raskaampi kuin ennen. Levy iskee heti rankasti Valapatolla, joka jatkuu blast beattia tottelevalla Ärräpäällä. Todella aggressiivisen alun jälkeen Mokoma rauhoittelee uransa hienoimmalla "slovarilla" Kuu Saa Valtansa Auringolta, minkä jälkeen Annalla jatkaa karjumistaan ehkä raskaimmalla Mokoma biisillä, Pahaa Verta syljetään oikein urakalla. Jo levyn alun puolesta voisi albumin nostaa albumin jalustalle, mutta sama meno jatkuu levyn loppuun asti, tosin vähän perinteisemmällä rässikompilla, päättyen taas todella raskaaseen iskevään Lujaa Tekoa-veisuun, joka on ehkä oma lempparini livenä. Harmi, että yhtyeen nousu katkesi Luihin ja Ytimiin levyyn, joka ei todellakaan ollut huono, mutta kokonaisuus ei ollu yhtä kova kuin edellisissä tuotoksissa. Noh, maaliskuussa uutta lättyä ja toivotaan, että yhtye pystyy samanlaiseen menoon kuin Kurimuksella, TMRH:lla ja Kuoleman Laulukunnailla.

Mahti Ankka kirjoitti:
Ainiin, Morbid Angelin kovin lätty on Altars Of Madness, IMÖ! Armotonta tykitystä alusta loppuun.

Altarsilla soundi on hakusessa ja Vincentin ääni vähän heikompi. Toki ehkäpä paras debyytti miltään dödis bändiltä. Mutta Morbidilta ehkä kolmas paras levy Covenantin ja Blessed Are the Sickin mennessä ohi.

Filosofemista vielä sen verran että se on kyllä mielestäni se Burzumin paras levy. Synkeä, kaunis ja rujo. Siinä on kaikki mitä tarvitaan kunnon bläkkis pläjäykseen. Jesus Dod on kyllä yksi ihan lempi kappaleistani vaikka kestääkin ikuisuuden ja puoli.

Altars on kyllä vakuuttavaa paahtoa, mutta oon kyllä Rockerin kanssa samoilla linjoilla että saundi on debyytille ominaiseen tyyliin vielä vähän hakusessa. Blessed Are the Sickillä kierous olikin jo löytynyt ja tuloksena onkin tasokas paketti cthulhuilua. Ja se kitarasaundi on infernaalinen.

Nostaisin kuitenkin Morbid Angel -johdannaisen Terrorizerin World Downfallin kovemmaksi lätyksi kuin yksikään MA:n levy. Poliittista grindcoren ja deathmetallin välimallia, jossa ei reaganistit pääse helpolla.
World Downfallilla Sandovalin rumputyöskentely on jotain ihan käsittämätöntä. Ja käsittämätöntä nimenomaan siksi, että ukon soitto on intensiivistä ja tarkkaa, mutta kuitenkin tyylikästä ja juurevaa. Eipä ole vastaavaa ilmiötä tullut juurikaan vastaan äärimetallin kentällä.

Genghis Khan kirjoitti:
Altars on kyllä vakuuttavaa paahtoa, mutta oon kyllä Rockerin kanssa samoilla linjoilla että saundi on debyytille ominaiseen tyyliin vielä vähän hakusessa. Blessed Are the Sickillä kierous olikin jo löytynyt ja tuloksena onkin tasokas paketti cthulhuilua. Ja se kitarasaundi on infernaalinen.

Nostaisin kuitenkin Morbid Angel -johdannaisen Terrorizerin World Downfallin kovemmaksi lätyksi kuin yksikään MA:n levy. Poliittista grindcoren ja deathmetallin välimallia, jossa ei reaganistit pääse helpolla.
World Downfallilla Sandovalin rumputyöskentely on jotain ihan käsittämätöntä. Ja käsittämätöntä nimenomaan siksi, että ukon soitto on intensiivistä ja tarkkaa, mutta kuitenkin tyylikästä ja juurevaa. Eipä ole vastaavaa ilmiötä tullut juurikaan vastaan äärimetallin kentällä.

Pitää laittaa tuo Terrorizerin World Downfall korvan taakse muutaman muun julkaisun kera.

25. Turmion Kätilöt - Hoitovirhe
24. Slayer - Divine Intervention
23. Becoming the Archetype - Dichotomy
22. City and Colour - Sometimes
21. Marilyn Manson - Mechanical Animals
20. System of a Down - Toxicity
19. Stam1na - Stam1na
18. Dir en grey - Uroboros
17. Slipknot - IOWA

16. Gorillaz - Demon Days (2005)

Mä en osaa enää lisätä mitään Gorillazin osalta. Wankie kertoi kaiken. Gorillazin paras levy tällä hetkellä ja en malta odottaa tulevaa levyä mikä ilmestyy muistaakseni maaliskuussa. Gorillaz on upea, uniikki sekä loistava orkesteri!

15. A Day To Remember - Homesick (2009)

Uskallan väittää olevani foorumin ainoita ihmisiä ketä tästä bändistä pitää, ainakin tuntuu siltä. Tämä bändi on tälläkin hetkellä yksi suosikkibändeistäni. Bändin nimestä voitte päätellä heti jotain emohtavaa, ja totuus on se että sitä se vähän tuntuu olevankin, mutta se nyt ei ole tärkein asia. Bändin genreksi sanoa jotain pop punkin ja hardcoren risteytystä. Olen kuunnellut kyseistä bändiä jo ennen Homesickiä mutta tämä levy mullisti elämäni. Tässä vain oli jotain niin mukaansa tempaavaa ja tarttuvaa että sen kuuntelua ei voinut lopettaa. Biisit ovat erittäin mukaansa vieviä ja tarttuvia. Ja laulaja, Jeremy McKinnon, on omalla tavalla niin uniikki. Puhtaat "emommat" laulut ovat vaan uskomattoman taitavia jostain syystä ja karjunta onnistuu myös mieheltä. Kun levyn pistää pyörimään, siitä on mahdoton päästä eroon. Jaksan kuunnella tätä levyä paljon. Siinä pelossa, että tämä on vain jotain pientä huumaa, laskin sijaa paljon. Tosiasiassa olisin halunnut nostaa tämän paljon ylemmäs. ADTR on aivan helvetin hienoa musiikkia.

14. The Faceless - Akeldama (2006)

The Faceless on omasta puolesta parasta teknistä death metallia mitä on tällä hetkellä tarjolla. Heidän debyyttinsä, Akeldama on vaan uskomaton teos upeaa, progressiivista sekä taidokasta death metallia. Kuulin ensin levyä juuri ilmestymis aikoihin ja silloin bändi ei säväyttänyt mutta myöhemmin kun rupesin tutustumaan death metalliinkin paremmin, tämä levy räjäytti viimein pääni. Akeldamasta ei puutu itseasiassa mitään, alusta loppuun täydellinen ja upea levy. Tosin Facelessin musiikista huomaa erittäin vahvasti heidän vaikutteita, etenkin Necrophagistin. Kun levyn laittaa soimaan ja alkaa ensimmäisen raidan, An Autopsyn rumpujen mättäys, on heti tiedossa se, kuinka helvetin rankka levy Akeldama myös on. Akeldama vaan yhdistelee jollain tavalla täydellisesti erilaista musiikkia itseensä joka tekee siitä myös suhteellisen uniikin, vaikutteista huolimatta.

13. All Shall Perish - The Price of Existence (2006)

Monille sana deathcore merkitsee heti että kyseinen musiikki on ihan paskaa, mutta kukaan ei ole onnistunu bloggaamaan niitä oikeasti hyviä bändejä ja kyseisen genren alkuperäisiä syntytekijöitä. En tosin ihmettele sillä totuus on että kyseisen genren bändeistä noin 95% on totaalista paskaa ja itseasiassa tähän väliin ei tule kuin 5 bändiä mieleen jotka ovat oikeasti hyviä, ja tähän viiteen kuuluvat deathcore genren alkuperäiset aloittajat, All Shall Perish ja Despised Icon. Tosin näistä vain All Shall Perish pääsee listoille jota pidän loppujen lopuksi omalla tavalla aliarvostettuna, sillä ASP on paljon muuta, kuin pelkkää deathcorea. Pitää ottaa huomioon että kyseisen bändin taidot ovat niin potentiaalista tasoa että jopa Kirk Hammett on nimennyt All Shall Perishin viimeisen levy, Awaken The Dreamersin, hänen omalle vuosikymmenen albumit listalle. Tosin omasta mielestä Awaken The Dreamersia aikaisempi albumi, The Price of Existence vie voiton. Syitä on monia, esimerkiksi kaikki bändin suosikkibiisini ovat tällä levyllä sekä se, että tällä bändillä on paljon tekemistä musamakuni kanssa. Tämä levy laajensi jälleen kerran musiikkimakuani ja näytti että kyllä deathcore osaa olla hyvääkin. Tosin ASP on myös poistumassa yhä enemmän genrestä mutta sekä vanhempi että uudempi tuotanto on upeaa mättäämistä. Iso syy bändiin tykästymiseen on laulaja. Eddie Hermida on vaan uskomattoman taidokas laulaja. Hänen örinänsä taipuvat niin korkealle kuin matalalle ja henkilö omistaa mielenkiintoisen, puhtaamman lauluäänen. Ei uskoisi heti kyseisen näköisestä redneckistä mutta kumminkin. Suosittelen joka ikiselle, vähänkin death metallin ystävälle All Shall Perishiä, kyseinen levy on omasta mielestä yksi täydellisimmistä. Ikinä.
12. Pyhimys - Salainen Maailma (2007)

Kuten jo aikaisemmin mainitsin tästä, Salainen Maailma on maailman paras räp-levy. Pyhimys on muutenkin (Asan ohella) ollut lempirap-artistini ja Pyhimys erottuu joukosta erittäin hyvin. Viimeistään Salainen Maailma näytti sen, mihin hän pystyy. Tämä levy on niin tunteikas, kaunis, synkkä ja uskomaton samaan aikaan. Pyhimyksen runoilu on mitä upeinta sorttia tällä hetkellä ja levyjen teko jatkuu hyvänä vieläkin. Salainen Maailma on silti varmasti Pyhimyn vakavin teos ja sen huomaa jo levyn äänimaailmasta. Tämä levy jää aina mieleeni yhtenä hienoimpana rap-teoksena ikinä. Pyhimyksen tuotanto on tosin jatkunut hyvänä Salaisen Maailman jälkeen ja en malta odottaa herran tulevia levyjä mutta silti, tuskin mikään ohittaa tätä mestariteosta.

11. The Black Dahlia Murder - Nocturnal (2007)

Black Dahlia Murder on ollut itsellä viimeaikoina kovassa kuuntelussa mutta onhan sitä ennenkin kuunneltu. Se fiilis vaan palasi takaisin. Black Dahlia Murder edustaa minun listoilla Melodic death metallia ja taitaa olla ainoa laatuaan sillä bändi on ehdottomasti paras kyseisen genren edustaja. Nocturnal on ollut mulle aina se merkittävin. Upeasti tykittävät rummut, eeppiset kitarasoolot ja riffit sekä etenkin se upein asia, laulaja. Trevor Strnad on ehdottomasti metallimaailman parhaita laulajia omalla listallani. Jokin siitä vaan tekee niin uniikin, mikä saa myös Black Dahlia Murderista erottumaan muusta melodic deathista. Kokeilkaa ihmeessä! Ja joo, kyseisestä levystä Deathmask Divine-biisi jää aina sydämeeni. Upea mättöbiisi.

10. Emmure - Goodbye to the Gallows (2007)

Melodisesta döödiksestä siirrymme 2-Step metalcoreen. Emmurella on suuri merkitys itselle ja se on yksi syy listalle pääsemiseen. Tätä levyä on luukutettu niin ankarasti ettei mitään rajaa. Eihän Emmure ole sieltä taidokkaimmasta päästä mutta jokin siinä vaan on kolahtanut ja on ensimmäisiä genren edustajia, mistä aloin pitämään. Tämä on Emmuren debyytti ja samalla paras sillä Emmuren laatu tosin on huonontunut kahdellä myöhemmin ilmestyneellä (toisessa niissä esiintyy Kurt Angle levyn kannessa, oli joskus mun avana) mutta tämä levy on ja pysyy yhtenä loistokkuutena omassa musiikkimaailmassani. Goodbye to the Gallowsissa vaan on sitä jotain. En osaa selittää.