Foorumiarkisto

Juurikin tajusin, että eilen tuli vähän ehkä hätäiltyä noiden ensimmäisen viiden julkaisussa. Nyt jälkeen päin tulikin mieleen, että Davey Boyn ja Roderickin olisi voinut laittaa vähän korkeammallekin. Mutta kuten legendaarinen sanonta kuuluu, näillä mennään.


#46 The Big Show
Jätti jää varmaan monien muiden listoilta pois, mikä on mielestäni vääryys. Onhan se totta, että Big Show osaa olla tylsä ja jutut joita hän kehässä kykenee tekemään, ovat hyvin rajoitettuja. Tämä valinta ei perustu niinkään Show'n esityksiin 2008 paluunsa jälkeen, vaan reilusti aikaan sitä ennen. WCW:ssä "The Giant" oli vielä raakile, mutta se (kohtuullisen vähäinen) materiaali, mitä olen nähnyt on kuitenkin hyvää. WWE:ssä muistan Big Show'n eritoten sinä hulluna tuhoajamonsterina Smackdownissa vuodelta 2003. Iso kiitos tietysti Paul Heymanille, joka osasi tätä sympaattista ja välillä varsin hauskaakin jättiläistä bookata hyvin. Myöskin Show'n taistelut Undertakeria (2003&08) vastaan sekä hirviömäinen tag team Kanen kanssa (2005-06) ovat jotenkin jääneet positiivisesti mieleen. Lisäksi Show varmasti omistaa maailmanennätyksen turnien osalta. Hieno mies, vaikka nykyään onkin muutamia väläytyksiä lukuun ottamatta tylsä.


#45 Ted DiBiase Jr.
Poika on listalla, mutta isä ei. Se ei tarkoita, että pitäisin Junioria isäänsä parempana, merkittävämpänä tai suurempana painijana. Vaikka pappa-Teddyn otteista pidänkin, en halua laittaa tähän markituslistalle sellaisia kavereita, joilta en ole tarpeeksi matskua nähnyt, ja sitä kautta en kovin paljon fanitakaan. Mutta miksi Teddy Jr on tässä? DiBiase on erittäin hyvä kaikessa mitä tekee. Tag Team Cody Rhodesin kanssa on siinä mielessä typerä, että DiBiase jättää Rhodesin pahasti varjoonsa, ainakin omasta mielestäni. Teddyltä löytyy sitä "movie star good lookia", painitaitoja riittävästi sekä myös puhetaitoja ihan tarpeeksi. Odottelen vaan innolla sitä, kun Teddy päästetään singles-uralle, sillä ottelut Randy Ortonia ja Shawn Michaelsia vastaan ovat olleet hyviä ja ne tapahtuivat RAW:ssa. Mitäs tapahtuu sitten, kun Teddy pääsee vielä isommalla näyttämöllä esittelemään taitojaan jonkun taitavan kaverin kanssa?


#44 Steve Corino
'The King Of Old School', 'Mr. Wrestling III' ja niin edelleen. Minulle Corino edustaa tätä katoavaa painijatyyppiä, jota niin paljon rakastan. Catch-as-catch-can henkeä, laajaa liikesettiä ja verratonta kehäpsykologiaa. En ole Corinolta koskaan huonoa ottelua nähnyt, tosin täytyy myöntää etten miehen matseja ihan hirveästi ole katsonut. Sen lisäksi että Corino on kehässä todella hyvä, on hän myös loistava puhumaan. Aika harva loppujen lopuksi kykenee samanlaista heattia hankkimaan. Eikä se, että tämä kuitenkin ison luokan supertähti on käynyt Suomessa painimassa useaan otteeseen markitusta ainakaan vähennä. Ikää tietysti alkaa olla, mutta lyhyt run TNA:ssa taikka ROH:issa olisi kovasti mieleeni.


#43 Shane McMahon
Shane ei ole kovin kummoinen painija, eikä jaksa kiinnostaa kehässä ilman HC-stipulaatiota. Se on ihan faktaa, mutta tässä miehessä on niin paljon muutakin. Asennetta aivan perkeleesti, ja pakkohan niitä hulluja spottailuja on kunnioittaa, vaikkei ko. painityyli suosikkeihini kuulukaan. Aina kun Shane televisiossa esiintyy, on hänellä jotain tarjottavaa. Ja hän on pystynyt viihdyttämään minua niin monella tasolla. Painijana, auktoriteettihahmona, isän "sidekickinä", isän pahimpana vihollisena ja niin edelleen. Ja King Of The Ring 2001. Ikimuistoista.


#42 Paul Burchill
On jokseenkin harmi, ettei WWE:n lahjakas käsikirjoittajatiimi ole saanut vuosien yrityksestä huolimatta Burchillille luotua kunnollista gimmickiä, eikä pushiakaan ole liiaksi tullut. Burchillissa on sitä jotain vanhan koulukunnan henkeä ja brittiläistä stiffiyttä kehässä, että sitä on pakko rakastaa. Liikesetti on laaja, sieltä löytyy useita hienoja heittoja sekä lukuisia erilaisia lukotuksia. Sitten yhtä äkkiä hän saattaa tempaistakin jonkin henkeäsalpaavan liikkeen arsenaalistaan. Ja kun otetaan huomioon vielä WWE:n vammaiset liikerajoitukset, niin todellakin haluaisin nähdä Burchillin painivan jossain muussa promootiossa. Onneksi hän on sentään nykyään ECW:ssä, jossa pääseekin melko säännöllisesti ruutuun, toisin kuin esim. RAW-aikanaan.

50.The Sandman
49.Jack Evans
48.Hard Gay
47.Road Dogg
46.D'Angelo Dinero

Isketäänpä pöytään seuraavat viisi nimeä, eli sijat 41-45.

45.Megumi Kudo
Vaikka en naisten painin suurimmaksi ystäväksi ole koskaan tunnustautunutkaan, eikä se herätä minussa läheskään niin suuria tunteita kuin miesten vastaava, löytyy sieltäkin puoleltakin eräs, joka kykenee vakavasti otettaviin otteluihin myös miesten mittakaavassa: Megumi Kudo. Vaikka kaikki häneltä näkemäni matsit ovat laskettavissa kahden käden sormilla, ansaitsee hän ehdottomasti paikkansa listallani olemalla ainoa aina nainen wrestlingin historiassa, joka on kyennyt kerrasta toiseen aiheuttamaan minussa tunteita, joita ei edes aina välttämättä hyvissä miesten matseissa ilmaannu. Kudo on yksi ainoista deathmatch-painoitteisista painijoista, jotka ovat minua onnistuneet viihdyttämään, sillä hän osasi saada erittäin brutaalitkin UV-ottelutkin näyttämään jotenkin kauniilta. Mainittakoon vielä, että jos jotakuta kiinnostaa nähdä kaikkien aikojen tyylikkäin copkiller, kannattaa turvautua tämän neidon puoleen.


44."Sick" Nick Mondo
Siinä missä Kudo on ainoa minua viihdyttämään onnistunut naispainija, on Nick Mondo yksi ainoista minua viihdyttämään onnistuneista Deathmatch-ottelijoista. Toisin kuin monet muut DM-painijat, kykeni Mondo ottamaan aivan helvetin kovaa bumppia, kun muut taas tyytyivät tökkimään toisiaan saksilla. Kärjistettynä voisin sanoa siis, että siinä missä aikoinaan odotin vaikkapa Necro Butcherin otteluilta brutaaleja ja lähes oksettavia raajojen repimisiä ja moottorisahalla heilumista, odotin Mondolta nimenomaan niitä uskomattoman raakoja sick-bumppeja ynnä muita temppuja. Minulle "Sick" Nick Mondo siis on, ja tulee aina olemaan se roskapainin kiistaton jumala.


43.Consequences Creed
Creedin pari vuotta sitten Bound For Gloryssa debytoidessa pidin häntä vain turhana rip-off hahmona, jolla ei painin saralla mitään ihmeempää tulevaisuutta tulisi olemaan tiedossa. Vähän ajan päästä alkoivat Impactissa miehen promovideot, jotka saivat kuin saivatkin mielenkiintoni häntä kohtaan nousemaan raketin lailla. BFG 07'n kehnohko debyytti unohtui tasan sillä hetkellä, kun hän varsinaisen debyyttinsä Impactissa teki. Hän sai jonkin aikaa singlenä runsaasti niin viikottaisissa, kuin ppv-tapahtumissakin, mutta viime ajat hän on jobbaillut Jay Lethalin joukkueparina mid-cardissa. Aluksi en pitänyt tästä parituksesta tippakaan, sillä olisin Creedille jotain suurempaa vaikkapa X-Division mestarin roolissa. Tällä hetkellä ajattelen hänen kuitenkin olevan juuri oikeassa roolissa sivuhahmona, sillä hän on vielä todella nuori, ja hänellä on vielä valtavan paljon aikaa hioa kykyjään ja nousta huipulle.


42.Shinsuke Nakamura
Tämä nuorukainen on minulle melko uusi tuttavuus, sillä näin ensimmäisen matsini häneltä vasta tämän vuoden tammikuussa WrestleKingdom 3'ssa, jolloin hän ei minussa vielä mitään elämää suurempia tunteita saanut aikaan. Todellisen vaikutuksen hän sai minussa aikaan kuitenkin vasta kuukautta myöhemmin, jolloin hän haastoi Hiroshi Tanahashin mielenräjäyttävään otteluun IWGP'n mestaruudesta. Kyseinen ottelu sai minut arvostamaan puroresua aivan uusissa määrin, ja olenkin katsonut kaikki NJPW'n tarjoamat ppv't tältä vuodelta juurikin tämän matsin ja tämän miehen ansiosta. Nakamura on ehdottomasti yksi tämän hetken taitavimpia New Japanin painijoita, joka on todella ansainnut IWGP-mesteruuden vyötäisilleen. Kuitenkin syy, miksi vaikkapa Hiroshi Tanahashille markkaan huomattavasti enemmän, on tämä Nakamuran "naapurinpoika"-look, tosin sama ongelma on tuttu monille muillekin maailmanluokan painijoille.


41.Hirooki Goto
Vaikka Nakamurasta todella paljon pidänkin, onnistui Goto heti ensimmäisessä häneltä näkemässäni ottelussa olemaan joukkuekaveriaan (siis Nakamuraa) huomattavasti vaikuttavampi ja uskottavampi, joka tosin johtuu miesten pienehköstä koko- ja painoerosta, ja yksinkertaisesti miesten erilaisista painityyleistä. Goton painiminen on yksi parhaista esimerkeistä Japanille ominaisesta, "Strong Style"-tyylisestä stiffistä painitekniikasta. Mies omaa myös taidon tehdä yksiä alan tuhovoimaisimmista neckbreakereistä, stiffi voi olla jopa hieman laimea sana kuvaamaan miehen kovaotteisuutta kehässä, häntä voisi jopa kutsua painityyliltään Japanin Nigel McGuinnessiksi. Monia yhtäläisyyksiä voitte löytää katsomalla vaikkapa katsomalla tämän videonpätkän miehen edustavimmista liikkeistä.


Minulla oli suunnitelmissa, että jatkaisin listaamista tästä edespäin kymmenen painijan sarjoissa, mutta aion nyt kuitenkin pitäytyä viidessä, sillä se tuo ehkä hieman lisää selkeyttä postauksiini, ja moni muukin on näköjään nähnyt parhaakseen tehdä saman, joten samalla linjalla jatketaan.
Minulle jäi loppujen lopuksi melko paljon painijoita, joille ei tilaa listallani löytynyt, vaikka kuinka olisin halunnut. Annanpa tähän kohtaan pienen "kunnianosoituksen" muutamalle painijalle, joilta jäi tällä kertaa listallani paikka saamatta, vaikka läheltä se pitikin:

45. Randy Orton
<a href="http://media.photobucket.com/image/evolution randy orton/TNAFAN95/Randy_Orton.jpg?o=5" target="_blank"><img src="http://i227.photobucket.com/albums/dd42/TNAFAN95/Randy_Orton.jpg" border="0"></a>
Yksi sana: Evolution. Randy on nykyään äärettömän tylsä. Ainoa mikä on kunnossa on lookki. Ehkä Orton on vähän nostanut osakkeitaan Cena feudin myötä ja tullut hitusen kiinnostavaksi, mutta ei vain iske. Evoluutio aikoina Randy olikin kuin erimies. Pushi oli tavanomaista mielenkiintoisempaa katsottavaa ja kaikki nämä ”legendojen tappamis” –höpötykset olivat myös todella loistavia. En nyt muista ketä kaikkia Randy ehti tappamaan, mutta parhaiten mielessä on se jätkä SurSer 03’ssa, kun omistan tämän DVD’nä. Niin ja onhan Orton nykyhetkessä WWE’n ainoan kunnon stablen johtajana. Mutta silti, markkaukseni perustuu 99% Evolution ajalle.

44. The Brian Kendrick
<a href="http://media.photobucket.com/image/brian kendrick/furywf/Brian_Kendrick.jpg?o=32" target="_blank"><img src="http://i459.photobucket.com/albums/qq320/furywf/Brian_Kendrick.jpg" border="0"></a>
TBK’tahan hehkutettiin aikoinaan seuraavaksi shawnmichaelsiksi, ja en näe asian vieläkään olevan mahdotonta. Draftissa siirtyminen Raw’hon oli se viimeinen niitti ja potkuthan mies sai. Toivon mukaan Brian pääsee vielä takaisin WWE’hen, koska varsinkin Londrick oli mielenkiintoista katsottavaa. Harmittaa vain kun miestä ei saatu ylemmäs nostettua.

43. Ted DiBiaise Jr.
<a href="http://media.photobucket.com/image/legacy wwe/hhhzlady69/WWE Caps/Legacy/rawcaps8337.jpg?o=50" target="_blank"><img src="http://i525.photobucket.com/albums/cc331/hhhzlady69/WWE%20Caps/Legacy/rawcaps8337.jpg" border="0"></a>
Muistan, kun Randy potkaisi Tedin tekemään leffaa, niin en pitänyt miestä juuri minään. Mutta nykyään ensinnäkin Legacyn ja varsinkin DX –feudin myötä olen huomannut, että Tedillä on isänsä tapaan potentiaalia nousta joku kaunis päivä ihan sinne mestaruusvyö kahakkoihin. Tuohon syssyyn kun lisää vielä kohtalaiset painitaidot (jotka ovat olleet paranemaan päin viimeaikoina), niin kyllä hän listalleni yltää.

42. Bret Hart
<a href="http://media.photobucket.com/image/bret hart/rko_038/Bret Hart/thBret_Hart.jpg?o=12" target="_blank"><img src="http://i273.photobucket.com/albums/jj238/rko_038/Bret%20Hart/thBret_Hart.jpg" border="0"></a>
En edes tiedä miksi Bret on listallani. Olen nähnyt häneltä vain muutaman hullun ottelun enkä historiasta tiedä juurikaan screwjob nyt poikkeuksena. Mutta aina kun Bretin musiikki on heatin keräämisen takia laitettu soimaan (lue: HBK, Slaughter), niin on pieni mark-outti tullut.

41. Christian
<a href="http://media.photobucket.com/image/christian cage/WrestlingChika_2008/Christian Cage/cage-1.jpg?o=9" target="_blank"><img src="http://i476.photobucket.com/albums/rr129/WrestlingChika_2008/Christian%20Cage/cage-1.jpg" border="0"></a>
Onpa tullut valitettavan lyhyitä perusteluita tällä kieroksella. Jos sitä nyt yrittäis tähän väsätä jotain  Elikkä Captainiin ihastuin lähinnä tämän vanhemman heel roolin yhteydessä. Jo silloin Christian oli mielestäni todella aliarvostettu WWE’n keskuudessa, eikä asiat ole näemmä muuttuneet vieläkään. Voihan olla, että WWE on oikeassa. Ehkä Christian ei vain voisi kantaa isompaa promootiota kuten vaikkapa tämmöiset miehet kuten John Cena tai Triple H.
Mutta se on nyt sivuseikka. TagTeami Jerichon kanssa oli aikoinaan todella loistava kuten myös feudi jossa Trish oli mukana. Tämähän päättyi huikeaan WM koitokseen jossa Stratus kääntyi Jerichoa vastaan ja ”alko olee” Chrissen kanssa. Tästä Christianista minä tykkäsin. Nykyään CC on vain jumittunut ECW’hen huonommassa (kuin heel) face roolissaan siinä kun muut ovat jatkaneet eteenpäin Raw’hon ja SmackDowniin. Eipä tämä nykyajan Krisse vain iske, ei vain mahda mitään.

------------------------------

Elikkäs tuolta näyttävät listani sijat 41-45. Seuraaviin sijoihin voi mennä vähän aikaa, kun niihin en ole edes aloittanut vielä perusteluita. Nämä tein jo viikonloppuna. Ai niin, pitänyt jo useampaan otteeseen sanoa, että listani sijat ovat suunnilleen kaikki WWE'n miehiä. Ei vain ikinä ole ollut aikaa seurata/tutustua muihin promoihin tai historiaan sen kummemmin.

Mainittakoon vielä, että jos jotakuta kiinnostaa nähdä kaikkien aikojen tyylikkäin copkiller, kannattaa turvautua tämän neidon puoleen.

Vitut mikään Cop Killer vaan Kudo Driver (Kudome Valentine), joka yllätys-yllätys sattuu olemaan Megumi Kudon keksimä liike. Sen jälkeen vasta Shane Helmsit ja Homicidet yms ovat sen varastaneet omilla nimillä. Cheerleader Melissa sentään tekee liikkeen tribuuttina Kudolle.

Megumin listalle pääsystä kuitenkin peukku.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader


40. Dean Malenko
Jeesus näitä kuvia. Kuka nyt Malenkon tuollaisena muistaa? Tuskin ketään. Viimeisenä ensimmäiseen kymmeneen lisään vielä Dean Malenkon. Ihan syystäkin. Kaveri voisi yhtä hyvin olla TOP10:nen joukossa, sillä Malenko on/oli teknisen vapaapainin johtohahmo. Kukaan, ei koskaan, ole ollut niin tekninen kuin Malenko. Kaikki muut, mukaanlukien Benoit, Angle, Hart, Jericho ja Storm ovat kaukana Malenkosta. Nämä kaverit olivat varsin teknisiä, kirjaimellisesti, mutta heillä oli jonkin verran sitä "viihdyttävyyskipinää" liikesarjoissa ettei heidän painin seuraaminen käy vaikeaksi tai tylsäksi. Malenko taas piti tiukasti kiinni omasta täysin teknisestä linjasta. Miettykää nyt saatana. Benoit'lla oli headbutt, Anglella moonsault, Hartilla... no vaikka mitä, Jericholla lionsault, Stormilla... kuten Hartilla vaikka mitä ja Malenkolla? Armbar? Tämä päätös oli plussaa ja miinusta, ihan miten sen kukin fani ymmärtää. Kun miettii Malenkon muita osa-alueita showpainin suhteen, niin hän oli mikissä kuin kuollut rotta ja mitä karismaan tulee, niin mikä karisma? Okei, toki ringissä oli sitä kehäkarismaa - mutta kun mietitään kaikkea muuta kuin painia eli itse show'ta, niin Malenkosta puuttui kokonaan showmiehen ainekset. Toki tämä esti Malenkon pääsyn suurimpiin mestaruuskuvioihin, mutta muuten se ei miehen uraa estänyt. Hän oli kuraa ringin ulkopuolella, mutta kun päästiin sinne kehään, niin ei koskaan jäänyt epäselväksi kuka se oikea atleetti on. Parhaiten Malenkon muistan loistavista matseista Guerrerroa, Jerichoa ja Benoit'ta vastaan. Myös kaikki WCW:n kevytsarjalaiset (Misterio, Psicosis, Liger, jne.) toimivat yllättävän hyvin, vaikka vastassa oli teknisen painin kuningas. Sitten voisi vielä seuraavanlaisen aivopähkinän heittää. Kun Malenko ja Guerrerro siirtyivät ECW:stä WCW:hen eeppisen 2/3 Falls matsin jälkeen, ECW:n julma ja suorasanainen yleisö huusi "We Want More" sekä "Please Don't Go" sen sijaan että oltaisiin kuultu perinteinen "You Sold Out". Kuinka usein näin on käynyt? No niinpä niin. Hyvää osaa arvostaa ja Malenko on äijä.


39. "Rowdy" Roddy Piper
Hot Rod on pirun kova jätkä! Olen hehkuttanut kaikkien muiden ei-WWF uraa aivan tarpeeksi ja nyt pitää antaa myötätuntoa Vincelle. Itse asiassa minulta on Piperin AWA, NWA ja Mid-Atlantic -ura jäänyt miltei kokonaan väliin, joten minun on aivan turha avata suuta niistä. Mutta sitten kun päästään WWF:ään niin johan löytyy sanottavaa. Mies ja mikki. Mies ja Piper's Pit. Jotenkin tuntuu siltä, että ihmiset eivät ymmärrä Piper's Pitin hienoutta. Piper's Pit erosi ja eroaa nykypäivänä kaikista muista WWF/E:n "talk show'eista" sillä että Piper's Pittiä ei koskaan kirjoitettu etukäteen. Kaikki mitä siellä tapahtui, saati sitten puhuttiin oli täysin improvisoitua tavaraa. Tässä Piper oli aivan omassa elementissään. Mitä taas tulee mikin ulkopuolelle, niin ei Piper kovin kummoinen kehässä ollut. Sanoisin jopa keskitasoa alemmat painitaidot, sillä hänen liikesarjat olivat hyvin suppeita ja hänen matsit eivät koskaan keskittyneet siihen, mitä ringissä tapahtui vaan pikemminkin mitä ringin ulkopuolella tapahtui. Piper kumminkin oli sellainen kaksinaamainen 80 -luvun Eddie Guerrerro, joka huijasi itsensä voittoon. Kirjaimellisesti hyviä, saati sitten erinomaisia matseja Piperilla ei juurikan ole. Poikkeuksena Hart-Piper '92 (WMVIII), Flair-Piper '91 (MSG) ja Savage-Piper '90 (MSG). Jälkeenpäin WCW:ssä hän ei oikeastaan saanut mitään aikaseksi, saati sitten WWE:ssä nykypäivään saakka. Silti, mies ja mikki.


38. Nikita Koloff
Sama juttu kun Ventura-Grahamin kohalla, tässä voisi ja periaatteessa pitäisi olla Ivan Koloff - mutta itse seurasin Nikitaa huomattavasti enemmän kuin Ivania. Ivan on hemmetin kova jätkä ja The Russian Bear himself, mutta loppujen lopulta Nikita oli myös aivan omaa luokkaa 80 -luvulla. Ja jos olette ikinä miettineet Nikitan ja Ivanin samaa sukunimeä, niin Ivan on Nikitan setä. Siis, näin vapaapainikuliseissa. Ensimmäisen kerran tutustusin Nikitaan Great American Bash 1985:n myötä. Tuolloin vastassa oli kovassa nousussa oleva tulevaisuuden megastara Ric Flair ja se siinä oli hauskaa, että pidin Nikitaa huomattavasti viihdyttävämpänä. Jälkeenpän sitten ostin "NWA on TBS from 1985" videosarjan (12kpl 4h kasetteja) - joka suurinpiirtein kattaa koko tuon vuoden nauhoitukset. Koko tuo vuosi pyöri suurinpiirtein Dustyn, Flairin, Koloffin, Magnum TA:n ja Racen ympärillä. Ja tämän mahtavan sarjan kautta pääsin Nikitaan tutustumaan oikein urakalla. Nikita tosiaan on seuraamisen arvoinen tapaus, sillä hänen heel-heat oli jotain niin uskomatonta tuohon aikaan, kun Neuvostoliitto oli vielä pystyssä. Äijä astelee areenalle ja saa jokaiselta katsojalta ensinnäkin syljet päälle ja kun kaveri lähtee ringin ulkopuolelle kesken matsin seikkailemaan, niin yleisön jäsen x hyppää kaiteiden yli (suurin piirtein joka toisessa matsissa) jakelemaan nyrkkiä. Aivan omaa luokkaa tämä 80 -luvun NWA kama. Toki muistan hänet WCW:stä muutamien PPV-matsien myötä, mutta 90 -luvulla kaverissa ei enään ollut sitä samaa hohtoa. Hän oli vielä kova heel ja kova kehässä, mutta ei enään purrut yleisöön samalla tavalla. Silti pelkkä plussaa kaverista jäänyt mieleen ja suosittelen hänen uran alkutaipaleen tavaraa.


37. Ron Simmons
En taida olla aivan perinteinen Simmons-fani, sillä hänen koko singles ura oli aika kuraa ja samaa voi sanoa koko WWF/E-runista. Enkä oikeastaan niistä jaksa sen kummemmin kirjoitella. Tiedän, Simmons tosiaan oli ensimmäinen tumma kaveri joka voitti ison firman raskaansarjanmestaruuden, mutta minulle tämä ei tarkoita yhtään mitään. Itse mielummin muistelen Simmonsia kahdesta hemmetin viihdyttävästä ajasta. Ensimmäinen oli DOOM, eli Simmonsin ja Butch Reedin mahtava tag-team NWA/WCW:stä, joka perustettiin siinä 80-90 -luvun taitteessa. Heiltä nähtiin erinomaisia matseja jatkuvasti ja DOOM on vieläkin yksi viihdyttävimmistä tag teameista koskaan. DOOMissa tuli Simmonsin taidot hyvin esille, sillä Butch Reed on aivan turha jätkä... kirjaimellisesti kävelevä lihakasa, mutta Simmonsin kanssa hän näytti ammattilaiselta. Simmons yksinkertaisesti sai Reedin näyttämään hyvältä... hän ikäänkuin kantoi Reediä matsin läpi, vaikka he olivat samalla puolella. Se toinen "viihdyttävä aika" oli taas NWA:ssa tai hieman tarkemmin NWA Floridassa. Taisi olla 1986-1988 tai 1989, eli käytännössä aika ennen WCW:tä. Tästä ajasta ei näköjään löydy infoa paskan vertaa, sillä Wikipedia on aivan tietämätön ja sama juttu obsessedwithwrestlingin kanssa. Onneksi itsellä on näitä vanhoja nauhoja suoraan jenkeistä. Mutta siis, aivan mahtavaa aikaa. Simmons oli tuolloin niin uskomattomassa kunnossa, että alta pois. Ja syystäkin, sillä kaveri oli juuri jättänyt NFL:n ammattilaisuran ja jatkanut vapaapainin parissa ilman mitään nappeja. Simmons liikkui kehässä kuin cruiserweight ja veti 20 minuutin matseja ilman hikeä. Itseasiassa löysin Hiro Matsudan (Simmonsin kouluttaja) treenivideon YouTubesta - joka voi antaa esimakua Simmonsista joskus vuonna 1985-1987.

- Hiro Matsuda trains Ron Simmons


36. Terry Gordy
Taas hieman sama juttu kuin Simmonsin kanssa, eli Terry Gordy ehkä parhaiten muistetaan The Fabulous Freebirdsistä WCCW/NWA:sta, mutta minulle henk.koht. Terry Gordy oli parhaimmillaan Japanissa. Olen yksi harvoista ikuisista The Fabulous Freebirds dissaajista, mutta siinä toimii suurena syynä viha Michael Hayesia kohtaan. Mutta joo, asiaan. Gordy tulee mieleen kahdesta suuresta teosta. Ensimmäinen on Miracle Violence Connection, eli Gordyn ja Williamsin mahtava stiffi tag team AJPW:stä. Äijät edustivat sitä aitoa jenkkibrawlia rajuilla suplexeilla ja kunnon nyrkeillä. AJPW:stä pojat lähtivät myös WCW:n puolelle, mutta WCW:ssä oli aivan liikaa liikerajoituksia tuohon aikaa, eivätkä he päässeet näyttämään sitä kunnon rajua menoa. Gordyn ja Williamsin duo kävi myös ECW:ssä joskus 90 -luvun puolenvälin jälkeen, mutta ainakin omasta mielestä, molemmat alkoivat olemaan ja lievästi ikäloppuja matsaamaan. Muistan myös Gordyn WWF visiitin "The Executioner" gimmickillä ja se oli täyttä kuraa. Onneksi ei kauaa kestänyt. Mutta sitten pitää vielä manita yksi hemmetin iso asia ja suurin syy siihen, miksi Gordy löytää itsensä minun listaltani. Terry Gordy oli ensimmäinen amerikkalainen, joka voitti nostalgisen "Triple Crown Title:n" AJPW:ssä. Tämä kertoo pirun paljon siitä, kuinka arvostettu Gordy tosiaan oli.[/list:u:3t10wxu0]

Ja jatketaan taas vaiheessa x.

50. Lex Luger
49. Dragon Kid
48. Bxb Hulk
47. Dusty Rhodes
46. Great Muta
45. Bryan Danielson


Jatketaan listaa seuraavilla viidellä painijalla. Pikaisena nippelitietona, että seuraavista nimistä yksikään ei ole tunnetuimmillaan painiurastaan 2000-luvulla, joten vanhempaa nimeä on luvassa


44. Big Van Vader
- Matkamme jatkuu varsin suurikokoisissa merkeissä. Big Van Vader jyräsi koostaan ja sulavuuden puutteesta huolimatta jättäen jälkeensä oikein viihdyttäviä otteluita, joista osaa voisi kehua jopa klassikoksi. Jos etsitään noinkin suuri kokoisista painijoista kuin Vaderkin on sitä huippua, sanoisin tämän monsterin pauhaavan helposti listan kärkisijoille, enkä näe suurempaa syytä olla markittamattakaan oheista miestä juuri pelkästään kehätaitojen perusteella. Kiven kova brawl suorastaan huokuu läpi miehen aitoa ammattitaitoa ja hahmolle ominaispiirteenä tulevaa voimaa, sekä vihaa.
Vader myös omaa yhden eeppisimmistä ja nautittavimpiin liikkeisiin lukeutuvista signaturemoveista - Vadersault. Kun kulmauksen köydet painuvat noin kaksisataa kiloisen maskipään voimasta alaspäin ja pian laukeavat takaisin ylös kun tämä jättiläinen on ponnistanut itselleen kunnon vauhdin takaperin volttia varten, ei yksinkertaisesti voi kuin nauttia näkemästään. Erilaista, klassista, kuvan kaunista, täydellistä ison miehen toimintaa.


43. Ahmed Johnson- Ahmed Johnson edustaa painijaryhmää, jolle sytyn joka kerta poikkeuksetta. Powertyyppinen dominoiva luonne sekä kehässä, että sen ulkopuolella tuo päällimmäisenä mieleen todella äijämäisen ja miellyttävän painijan kuvan. Samoihin tapauksiin luokittelen muunmuassa Lashleyn, Morganin, sekä Lesnarin. Muistan kun ensimmäistä kertaa perehdyin Johnsonin toimintaan WWF'n leivissä ja olin heti myyty. Teatraaliset heitot ja kelvollinen tarinaa kertova psykologia jättivät todella positiivisen maun suuhun. Jos oikeus olisi tapahtunut yli kymmenen vuotta sitten, tämä lihaksikas atleetti komeilisi samassa kategoriassa esimerkiksi Shawn Michaelsin ja Triple H'n kanssa. Totta kai tämä on pelkkä buukkausseikka, mutta jokin taho saa minut uskomaan, että vakuutettuaan ensin kansan ihailtavilla otteillaan, häntä osattaisiin arvostaakin samalla tavalla. Jos jonakin harmaana syyspäivänä koet tylsyyden iskevän, perehdy ihmeessä Johnsonin materiaaliin!



42. Goldust
- Tänäpäivänä Goldustin mainitta tahraa melko pahasti viimeisin gimmick, joka hänelle annettiin hänen tehtyä paluunsa. Humoristinen lower midcarder tuskin nostattaa erityisen kovin suuria odotuksia laadukkaan ottelun varalta. Katsomatta yhtään nykyaikaan, suunnatessamme katseemme aikajanassa 90-luvun puolivälin tienoille, saamme eteemme friikin ja jopa hiukan pelottavan hahmon, joka todisti osaavansa hommansa useaan otteeseen midcardin intercontinental vyön haavissa. Vastustajan hyvyydestä tämä ei johdu, sillä muistettaviin otteluihin kuuluvat Hunter Hearst Helmsleyn kohtaamisen lisäksi hän paini vähintään mukiinmentäviä otteluita esimerkiksi listalla Goldya edeltävän Johnsonin kanssa. Tämä mind gamesien mestari jäi kuitenkin valitettavan alas listalla loistavasta hahmostaan huolimatta, mutta kun katsoo menestystä miehen uralla, on käytännössä kunnia vietellä päiväänsä oheisten nimien kanssa samalla listalla.


41. Roddy Piper
- Listaani jatkaa yksi painibisneksen suurimpia kusipäitä ja huijareita - Roddy Piper. Tämä skotti sai kontulleen todella värikkään gimmickin, joka toimi ensiluokkaisesti uransa loppuun saakka. Juuri miehen gimmickille sopiva tarpeeksi rivo ja joukosta erottuva ääni lisää promoihin tietynlaista särmää täydentää hahmon monipuolisuutta ja sopeutuvaisuutta todella hyvin.
Sopeutuvaisuus ei ole asia, joka sisältyy pelkkään hahmoon, vaan ylipäätänsä Hot Rodiin yleensä. Vastustajan kurittaminen ei tuntunut luonnottomalta oli sitten toisessa nurkkauksessa painija, jonka painoluokka hipoi paria sataa kiloa, tai tässä bisneksessä peruskokoinen lihaksikas jamppa, kuten Hulk Hogan - aina Roddy sai itsensä, sekä vastustajansa näyttämään hyvältä, vaikka pohjalla olisikaan ollut sen suurempaa tarinaa. En puhu nyt välttämättä monimutkaisimmista liikesarjoista tai muusta varsinaiseen realistiseen painiin liittyvistä seikoista, vaan siitä, että minkä Piper menetti osakseen suppeahkon liikevalikoimansa takia, hän korjasi asian viihdyttävyydellään.


40. Jerry Lawler
- Luku-urakka tämän viestin muodossa päättyy nimeen Jerry Lawler. The King on ollut promootion kantavana voimana, mutta aikakaudella ja piireissä, jolloin/jossa karismalla ei ollut niinkään väliä. En kiistä, etteikö Memphis Wrestling promootio olisi ollut kaikin puolin mukiin menevää tavaraa ja nostalgisia fiiliksiä nostattavaa toimintaa, mutta sanoisin, että Jerryn kaikki karisma perustui vain ja ainoastaan siihen kehässä nähtävään actioniin. Painikehässä Lawler oli nimittäin omassa elementissään ja mies tunsi tietynlaiset fiiliksiä ja ottelun arvosanaa nostattavat ammattisalaisuudet eikä hän liiemmin käyttänyt mitään sen suurempia mullistavia teitä, joiden kautta hän olisi nostanut nimensä suurempiin sfääreihin. Jokin hänestä tekee kuitenkin muistettavan legendan, enkä ihmettele tätä faktaa ollenkaan katsellessani materiaalia, joissa hän on osallisena.

"What" kirjoitti:
Loistavaa! Kaikki mukaan ilmoittautuneet ovat julkaisseet jo vähintään 5 painijaa.(Osa jo 10) Eli jos joku vielä haluaa hypätä kelkkaan, kannattaa se tehdä tässä vaiheessa.

>:( Ei sitten, ilmoittauduin kyllä mukaan. No, alkuviikolla oli niin pirusti kiirettä (ja sunnuntaina vasta mietin listan järjestystä, että ehdin nyt vasta mukaan). Aloitan nyt suoraan kymmenellä nimellä, siitä sitten porrastetun hassusti laskee yhdellä kertaa ilmoitettavien lukumäärä aina. Kyllä Wankiekin vielä kiinni kiritään.

Mietin kyllä pitkään, onko minun nyt järkeä lähteä mukaan, kun ei kärkipää listalla NIIN paljon ole kuitenkaan muuttunut. Vähän on kuitenkin markitussyyt ja listan häntäpää uudistuneet, joten postaillaanpa nyt sitten kuitenkin.

Lisään ihan hupsuttelun vuoksi aina painijan nimen perään, millä sijoituksella kys. hemmo oli allekirjoittaneen Top 100 -listalla, jos oli ollenkaan.


50. Kane (33.)
Kyllä, käytän röyhkeästi samoja kuvia niissä tapauksissa kuin vanhassa top 100 -listassani silloin, kun ei ole mitään syytä uuden etsimiseen. Tässä tapauksessa ei ole varsinkaan, koska nyt Kane on listallani enää pelkästään tuon maskillisen aikansa vuoksi. Oikeastaan kaiken järjen mukaan ainakin Arn Anderson, The Miz, Ludvig Borga (kyllä), Santino Marella tai Mike Quackenbush olisivat voineet mennä Kanen ohi (hoidinpa samalla honourable mentionssit). Nyt he jäivät kuitenkin niukasti listan ulkopuolelle, koska Kane oli vain niin perhanan kova nimi maskivuosinaan. Kane oli nimittäin aikoinaan suurimpia suosikkejani juuri sen takia, koska hän oli niin äijä kaikkine maskeineen ja muine monster-käyttäytymisineen. Edelleenkin kun katsoo Kanen otteita vuosilta 1997-2003, ei voi olla muuta kuin markkaamatta todella kovaa. Varsinkin vuodesta 2005 eteenpäin maskittoman Kanen otteet ovat kuitenkin olleet todella vaisuja, ja nykyään mies on minulle aivan yhdentekevä. Silti en vain voi unohtaa kokonaan Kanea listaltani, koska maski-Kane oli aikoinaan ihan parasta. Ainiin, ja oli se myös ihan hauska hammaslääkäri ja Diesel-kopio.


49. Shane McMahon (15.)
Samoin kuin Kane, on Shane myös edelliseen listaan verrattuna selviä putojia. Oikeastaan Shane on Top 15:sta toiseksi pahiten alaspäin tippunut: ainoastaan yksi top 15:sta tippui kokonaan ulos listasta. Selviää kyllä aikanaan, kuka tuo yksi on. Shanesta voisi sanoa sen verran, että miehen tanssit ja varsinkin aikaisemmin ottamat huikeat bumpit ovat miehessä parasta. Toisaalta vielä tämän vuoden NWO:ssakin mies otti varsin kelvollisesti turpaansa Ortonia vastaan, ja onkin omalla tavallaan ihan kiva nykyäänkin. Silti ikä on alkanut painaa Shanea, eikä hän muutenkaan ole enää niin kiinnostava persoona (liikaa ollut näkyvillä ja tylsähkö face-rooli syynä varmaan), eivätkä promotkaan enää nappaa samalla tavalla kuin aikaisemminkin. On Shanessa silti paljon hyvää, ja mm. Shane-Vince -feudi on ihan legendaarinen. Ja on Shane hienoja promojakin vetänyt, itseä kiinnostanut jotenkin McMahon-perheestä aina eniten. Olen aina tahtonut olla Shane McMahon varmastikin.


48. Scotty 2 Hotty (-)
Viimeeksi Scotty ei mahtunut top 100-listalle ollenkaan, nyt hän on top viidessäkympissä, vaikka mitään ratkaisevsti uutta en ole mieheltä nähnyt. Silti, mitä enemmän Scottyn otteita seuraa ja katsoo, kuinka julmasti kaverin WWE-uralle kävi.. Ei Scottya voi vain olla markkamatta. Olen aina ollut jonkinsortin underdog-fani, ja onhan Scotty siinä luokassa ihan kärjessä. Sympaattinen heppu, ja toisaalta myöskin osaa vetää huumoriroolia hienosti. Too Cool -ajat ovat aina yhtä hauskaa katsottavaa. Pitää myöskin mainita, ettei Scotty mikään huono kehässä ollut, mutta silti suurin nautinto miehen otteluita katsoessa tulee kyllä juuri tuosta gimmickistä. Ja tietenkin Wormista, maailmankaikkeuden parhaasta (ja brutaaleimmasta) finisheristä.


47. Terry Funk (31.)
Onkohan tuo valitsemani kuva käytetyin Funk-kuva koskaan? Varmaan mutta ei se mitään haittaa. Myös Funkin listallepääsy oli hyvin hilkulla, joten alaspäin on kyllä tultu viime listan sijoituksesta. Silti, edelleenkin Terry Funk on vain niin ainutlaatuinen tapaus, ettei häntä voi olla markittamatta. Omalla osallani markitus ei kuitenkaan ole koskaan yltänyt niin korkealle kun monilla muilla, koska en ole nähnyt häneltä paljoakaan parhaiden vuosien otteita, ja monet legendaariset ottelut on näkemättä. Silti kaiken näkemänikin perusteella pidän Funkista paljon: hoitanut ja hoitaa roolinsa aivan täydellisesti, vetänyt vielä 2000-luvullakin aivan upeasti mm. siinä ONS 2006:n ottelussa.. Harva - jos kukaan - pystyisi samaan tuossa iässä. Lisäksi itse tykkään myös Funkin WWF-ajasta (Chainshaw Charlie <3). Oikeastaan, tykkään Funkilta kaikesta, mistä olen nähnyt, ja jos olisin nähnyt enemmän, olisi hän ehkä korkeammalla listalla. Joka tapauksessa, ainutlaatuinen tapaus - ja onhan Funkin eläköityminen jo juttu itsessään. TEW:ssäkin mies kuolee ennen kuin eläköityy.


46. Jack Swagger (-)
Funkin jälkeen hieman eri kaliiberin tyyppi, joka silti yltää listalla Funkia korkeammalle. Tämä johtuu puolestaan ihan siitä, että Swaggerin koko WWE-uraa on ollut helppo seurata, ja heti ensinäkemältä Swagger vaikutti erittäin lupaavalta tulokkaalta. Mikissä miestä kuuntelee aina mielellään, gimmick on mielenkiintoinen, ja myös mm. ottelut Christiania ja John Cenaa vastaan ovat jääneet erittäin positiivisesti mieleen. Silti hieman painipuoli huolestuttaa, kun ppv-ottelut MVP:tä ja Triple Threat Miziä ja Kingstonia vastaan jäivät aika vaisuiksi. Eipä silti, on Swaggerilla vastapainona useita hyviäkin ppv-otteluita. Itse näen Swaggerin erittäin potentiaalisena tulevaisuuden tähtenä, luultavasti jonain päivänä jopa päämestaruuden kantajana. Ainakin kaikki edellytykset siihen on, ja jos niin käy, olen taatusti miehen bandwagonissa. Varmaankin suosikkini tämänpäivän tulevaisuuden nimistä.


45. Shane Douglas (56.)
Douglas taitaa olla listan ensimmäinen nousija. Oikeastaan en olisi ihan heti uskonut, että hän tälle listalleni mahtuu, mutta niin vain täällä majailee. Tänä päivänähän Douglas ei kovin kummoinen kehässä ole, ja itsekin kritisoin miehen lyhyttä stinttiä TNA:ssa Slammiversaryn aikaan. Silti pitää nostaa hattua siitä, että mies onnistui (vieläpä alussa itsensä loukaten) vetämään niinkin hyvin Danielsia vastaan ottelussa. Lisäksi jotenkin sitä ottelua katsoessa tajusin, että markkaan edelleenkin Douglasia aika paljon, vaikka hän ei kuinka kuuluisi kehään. Douglasin promo ennen ottelua oli todella hyvä (ja pieni Flair-vittuilu tietenkin Douglasin tapauksessa paikallaan), ja juuri mikissä miestä näkisi edelleenkin erittäin mielellään. Joku manageri-rooli voisi olla miehelle loistava. Aikaisemmin Douglas on kuitenkin myös viihdyttänyt erittäin paljon kehässä: vaikka Dean Douglas -gimmick olikin vuonna '95 ihan hirveä, oli hän parhaimpia painijoita tuonna vuonna WWF:ssä otellen mm. pari hienoa ottelua Razor Ramonin kanssa. ECW:ssä Douglas nyt sitten vasta loistava olikin. Aikoinaan erittäin viihdyttävä painija, ja edelleen äärimmäisen mielenkiintoinen persoona. Pakkohan Shanea on fanittaa.


44. Beer Money Inc. (Robert Roode & James Storm) (-) & (-)
Ensimmäinen listani kahdesta joukkueesta. Tämä joukkue todellakin ansaitsee paikan listallani, vaikkei tätä korkeammalle ylläkään. Se ansaitsee paikkansa, koska tämä joukkue on tehnyt kahdesta minulle aikaisemmin varsin yhdentekevästä (vaikkakin oikein taidokkaasta) painijasta erittäin mielenkiintoisia persoonia. Mitä James Storm oli ennen BMI:tä? Se AMW-tyyppi, joka yritti vähän jotain heel single-uraakin todella vaisulla menestysellä. Bobby Roode? Entinen Team Canada -tyyppi, jonka single-ura oli VIELÄ vaisumpi kaikkine huonoine Eric Young -feudeineen. Sitten tämä kaksikko muodosti joukkueen ja kuukausi kuukauden jälkeen kaikille selkeytyi, että nämä kaksi jos ketkä on luotu painimaan yhdessä. Loistavia promoja, loistavia huumorihetkiä, äärimmäisen hyvää joukkuepainia, hienoja feudeja ja mestaruuskausia.. Voisin mennä oikeastaan niin pitkälle, että sanoisin näitä kahdeksi 2000-luvun parhaaksi joukkueeksi, tai ainakin tuon listan kärkipäähän kuuluvaksi. BEEER.... MONEYYYYYYYYY! Parasta. Ikinä. Tämän korkeammalle ei kuitenkaan ylletä mm. sen takia, että yksilöinä nämä ovat vähän bläh, ja minun markituslistalani löytyy monia niin hulluja tapauksia, jotka ajavat tämän ohi.


43. Bam Bam Bigelow (-)
Bam Bam ei kuitenkaan ole yksi noista "hulluista tapauksista". Joka kerta kun nään Bam Bamin otteita '90-luvulta, olen entistä varmempi, että hän kuuluu tälle listalleni. Olen aina pitänyt isoista ja taidokkaista painijoista (Kane, Undertaker, Vader..), ja Bam Bam Bigelow oli ehdottomasti iso, mutta aivan yhtä ehdottomasti myös taidokas. Bigelow osasi liikkua, ja hänen kehäotteet olivat muutenkin hyviä. Lisäksi miehen Headbutt ja Moonsault olivat aina näkemisen arvoisia. WWF-urassa Bam Bamilla mätti eniten se, että mies joutui todella moneen aivan idioottimaiseen tai muuten vain tylsään feudiin (vs. Doink, vs. Lawrence Taylor, vs. Tatanka). Välillä hänen kuitenkin annettiin WWF:ssäkin näyttää taitojaan, ja esim. vuoden 1995 lyhyt face-run oli myös ihan hauska, vaikka siihen juuri tuo Tatankan ja Sidin kanssa painimiset kuuluivatkin, huhhuh. ECW-materiaalia en ole paljoa nähnyt, mutta näkemäni perusteella se onkin sitten paljon parempaa kuin WWF:ssä (kuten odottaa sopii). Joka tapauksessa, Bam Bam oli näitä isoja miehiä, jotka ehdottomasti listalla paikkansa ansaitsevat. Ja myös niitä, jotka lähtivät täältä aivan liian aikaisin.


42. Brian Pillman (-)
Ah, Brian Pillman. Viime listan aikaan en vielä miehestä edes paljoa tiennyt, mutta nyt hän on listallani. Ei kuitenkaan tämän korkeammalla ihan vaikkapa jo sen takia, että minulta on näkemättä niin paljon materiaalia miehen huippuvuosilta, kun hän oli ensimmäisiä CW-tyylin painijoita WCW:ssä tai oikeastaan koko Jenkeissä. Kaiken Pillmanilta näkemäni materiaalin perusteella ei kuitenkaan ole kysymystäkään siitä, että Pillman jos joku oli todella taidokas kehässä. Ennen kaikkea Brian Pillman kuitenkin kuuluu listalleni "Loose Cannon"-gimmickinsä puolesta: hän veti sitä erinomaisesti WCW:ssä, ja toi sen myöhemmin loistavasti myös WWF:ään. Kaikki näkemäni miehen promot ovat upeita ja jo yksinään syy miehen markittamiseen. Toki WWF-stinttiin kuuluu myös ylilyöntejä (Pillman's Got A Gun), mutta joka tapauksessa Brian Pillmanin otteita oli aina ilo seurata. Niinpä onkin äärettömän suuri harmi, että hänet otettiin täältä jo niin aikaisin pois.


41. Jimmy Jacobs (54.)
Yritin etsiä Jacobsista kuvaa, jossa miehen äärettömän tyylikkään muhkeaksi kasvattama parta olisi näkynyt kunnolla, mutta eipä semmoista sitten tietenkään löytynyt. Jimmy Jacobs oli siis jo edellisenä listallani, ja taisipa olla yksi korkeiten sijoittunut indy-kaveri. Tuolloin kuitenkin syinä oli Jacobsin erittäin hyvät otteet kehässä ja kuvio Laceyn (<3) kanssa. Nyt kuitenkin pääsyyksi Jacobsin markittamiseen on noussut koko AOTF, joka taitaa olla kyllä nyt jo kuollut ja kuopattu (ilmeisesti Jacobs on poistunut ROHista? en tiedä, kun en ole enää sitäkään ehtinyt seurata). Joka tapauksessa ensinnäkin Age of the Fall oli äärimmäisen nerokas stable, mutta lisäksi se toi ROHiin loistavan Tyler Blackin (ei kylläkään mahdu listalleni) ja ennen kaikkea esitteli Jacobsin upean gimmickin. Tuo psykopaati/mielipuoli-rooli, jota Jacobs on vetänyt nyt jo todella pitkään toimii nimen omaan sen takia, että Jacobs on sen vetämisessä aivan loistava. Oikeasti melkein pelottaa seurata miehen esiintymistä välillä. Lisäksi Jacobs on ollut mukana monissa ROH:n parhaissa feudeissa, ja vaikkapa ottelut Austin Ariesia vastaan ovat täyttä kultaa. Todella hyvä kehässä, mutta myös erittäin hyvä näyttelemään. Toivottavasti jatkossakin Jacobsia näkisin.

Tässä kaikki tällä erää. En ehdi nyt muiden listoja kunnolla kommentoimaan (taas pirun kiire), mutta teen sitä enemmän toisella kertaa. Wankien lista on kyllä todella mielenkiintoinen (ja miehen mielipiteeseen Iron Sheikin shoot-promojen mahtavuudesta ei voi kuin yhtyä). MutiM:lle täytyy taas sanoa, että omasta mielestäni Simon Dean -gimmick oli juuri sen takia loistava, että Nova veti sen niin äärettömän hyvin. Typerä idea, mutta oikean henkilön ansiosta todella loistava. No, näistä kahdesta kaveruksesta myöhemmin lisää.

Wankie...Eikös Nikita Koloffin kuvassa ole Ivan Koloff? Vai oliko se juuri tuo aloituslauseen piiloviesti?

Ei sillä, molemmat yhtiä 80-luvun kestosuosikkejani ja löytyvät myös omalta top-listalta. Oli sitten gimmick tai ihan vain markitus. Muutenkin Wankien listalle plussaa, on hyvin paljon samankaltaisuutta omani kanssa, joskin vanhoja WWF-miehiä löytyy sinulta enemmän, itse kun en ole sieltä ikinä kiinnostusta ottanut.

"Coca" kirjoitti:

The King on ollut promootion kantavana voimana, mutta aikakaudella ja piireissä, jolloin/jossa karismalla ei ollut niinkään väliä.

Häh?

"Supa" kirjoitti:

"Coca" kirjoitti:

The King on ollut promootion kantavana voimana, mutta aikakaudella ja piireissä, jolloin/jossa karismalla ei ollut niinkään väliä.

Häh?

Memphis Championship Wrestling oli 80-luvulla melko paljon Jerry Lawlerin ympärille rakennettu promootio ja kun katselee tämän haastatteluja tuolta ajalta, ei voi uskoa kuinka pienellä karismalla hän nimestään huolimatta piti itsensä uskottavasti ykkösnimenä.

Pienellä karismalla? Tiedätkö edes mitä karismaattisuus tarkoittaa?

Niin joo, tämä meinasi unohtua; tietääkö Coca mikä NWA oli?

44. Sting
Se sateenkaarivärein koristeltu energiapakkaus oli vanhassa NWA/WCWssa puhdasta kultaa. En pidä lähes lainkaan tuosta crow-stingistä, jonka takia sijoitus on täten jonkun verran alhaisempi. Kuitenkin, nuori Sting oli vakuuttava jo alkuaikoinaan kehässä, jonka takia tuo nuoruutta ja samalla taitoa uhkuva hahmo oli helppoa toteuttaa. Tämä toimi myös loistavana face-hahmona, jonka takia Stingin nousu suosioonkin oli kevyempää. Kuitenkin, jo sisääntulosta tuli aina sellainen fiilisi että tämä jätkä on tullut painimaan täysillä, ja pitämään samalla elämänsä parasta aikaa. Elinvoimainen on varmaan parhaimpia sanoja kuvaamaan Stingin esitystä. Siihen lisättynä vielä Lexluger-mainen voima ja Rickymorton-mainen ketteryys niin valitettavaa ei oikeastaan löydy. Mies veti välillä mikissä ja kehässäkin hyvällä tavalla yli. Toisaalta taas ironisesti yksi asia mikä Stingissä on aina häirinnyt, on nosellaus. Tätä tapahtui jo tuolloin. En tiedä mistä Roadwarriors-vaikutteista tuo ilmiö saapui mukaan, mutta Sting veti sellaisen koskemattomuuden ja iskujen nosellauksen välillä ihan överiksi. Ehkä se on kolikon kääntöpuoli näin hienoon gimmickkiin. Crow-Sting on puuduttava, tylsä, ja vain varjo parhaista Steve Bordenin ajoista. Niin on kyllä Stingin kehäesiintyminenkin.


43. The Hurricane
Hurricane on loistava hahmo. Sarjakuvasankareiden kaarti on vapaapainissa melko suppea ainakin minun katselukategorioissani, joten pakko ne on saada listalle mukaan. Kunnioitan aina painijoita jotka saavat naurettavia tai ihan kaukaa vedettyjä gimmickkejä toimimaan ja myymään. Hurricane oli yksi näistä onnistujista, muita ovat vaikkapa Mick Foley Mankindilla ja William Regal omana itsenään. Hurricane oli useita vuosia WWEn pieni piristysruiske siinä testosteronin ja julmien juonikuvioiden harmaassa maailmassa. Aina kun miehen musiikki soi, tiesi että tiedossa on viihdettä enemmän kuin hienoa painia tai kamalia turneja ja mestaruusvaihdoksia. Se eläytyminen ja roolin omaksuminen on loistavaa, sillä myöhemmin todettiin myös kuinka perus Gregory Helms toimii normaalina heelinä noinkin helposti.
Oikeastaan tähän en paljoa parempaa perustelua saa irti. "Come on, who doesn't love superheroes?"


42. Sgt. Slaugther
Sgt. Slaughter on loistava ja uniikki gimmick vapaapainin historiassa. Varmasti joku kehtaisi väittää että armeijan kersantti/kenraali ei olisi mikään hirveän ainutlaatuinen tapaus. Mutta on se. Tai siis ei, Sgt. Slaughter on. Asian ydin on nyt siinä, että Sargella ei ollut gimmickkiä, Sarge oli gimmick. Hahmo muotoutui osaksi miestä itseään, ja päädyttiin siihen vaiheeseen ettei mikään muu olisi Slaughterilla enää myynyt, ja gimmickin vaihto olisi ollut täysin jimherd veto. Hän veti kyseisellä gimmickillä reilun vuosikymmenen, ja sekös mikä on kunnioitettavaa omassa laadussaan. Tämä hahmo ei kaivannut uudistamista. Oli se sitten roolin yksinkertaisuuden, tai senkin että Amerikkalainen vapaapaini tarvitsi oman, vahvan painija asialle nimeltä armeija. Rooli valittiin lievästi sanoen sopivaksi. Nykyään ei voi puhua muista sota-gimmickeistä ennenkuin Slaughterin hahmo on mainittuna. Se leuka, kypärä, maastokuviot, viikset, aurinkolasit ja ties mikä raippa kuuluivat tämän miehen kuvauksiin lähes pysyvillä tasoilla. Yhtään unohtamatta tai väheksymättä sitä uskomattoman raspista ja käskevää ääntä. Kessu sai aina yleisön mukaansa, tai vahvasti vastaansa, oli rooli kumpi tahansa. Tietysti kuului asiaan että hän oli iso, vahva ja erittäin karski persoona. Sekin luonnollisesti oli välttämätöntä, että Sergeant kohtasi useita ulkomaalaisia lähes yhtä valovoimaisia heelejä, kuten Iron Sheikin.


41. Chris Jericho
Chris Jericho oli itselleni pitkään melkoinen kysymysmerkki. Laskenko mukaan tämän miehen gimmickkiä, ja jos lasken, niin minkä niistä? Lionheart oli vähän gay, joskin Jerichon lähes parhailta ajoilta. Y2J ja man of a thousand holds ovat vähän vaikea määritellä gimmcikeiksi. Ne ovat enemmänkin alagimmickkejä. Päähahmo taitaa olla ihan vaan Chris Jericho. Jericho on samoin kun Slaughterkin, hyvin ainutlaatuinen. Miehen persoona ja olemus ovat ikäänkuin muovanneet näitä määrättyjä gimmickkejä. Ylimielisyys, loistavasti karismaa, jonkinlainen huumorintaju, näitä ominaisuuksiahan riittää. Kehässä taidot ja piirteet näkyvät ihan yhtä vahvasti. Tähän tosin vaikuttaa niiden yksinkertaisuus. Toisaalta taas Jericho on hyvin altis toistamaan itseään, eikä kaikki mitä mies tarjoaa aina pure yhtä vahvasti, jonka takia Y2J jää 40n parhaan väärälle puolelle. Man of a thousand holds on rasittava gimmick, ja korostaa vain sitä turhaa liikarsenaaliroskaa mikä nykypäivänä tuntuu olevan indysirkuksen tärkein valintapiirre. Dean Malenko teki sen muutenkin paremmin. Puhumattakaan Johnny Saintista. Mike Quackenbush on sitten ihan liian perus. Mielestäni Jericho toimii huomattavasti paremmin heelin roolissa, sillä kaikki se ylimielisyys ja röyhkeä huumori ja one-linerit tuntuvat saavan paremman vaikutuksen. Vähän sekavahko sijoitus siis, ja se varmasti ilmaantui tekstissäkin, mutta näin mennään.

Seuraavaan kertaan sitten taas täysi viisi sijaa. Tahti on aika kova, joka on periaatteessa vallan mainio asia.

Joo-o, se karisma tosiaan on muutakin, kuin mitä mikkiin lörpöttää. Olemus, ilmeet, eleet. Koko fucking paketti. Ja tätä Lawlerilla nimenomaan omalla tavallaan on.

"Phenomenon" kirjoitti:
Pienellä karismalla? Tiedätkö edes mitä karismaattisuus tarkoittaa?

Niin joo, tämä meinasi unohtua; tietääkö Coca mikä NWA oli?

Karisma? Jotain syötävää?

En tietenkään tunne kumpaakaan näistä oheisista sanoista. Nopeasti laskettuna jokusen yli kymmenen painijaa on listallani pelkästään NWA-aikojensa takia, mutta liekö tuo vain epäonnista sattumaa?

PS: Hei, olen Jerry Lawler - karismaattisuuden esikuva!
Totta kai tiedän, ettei jokaisen promon tarvitse olla hahmoon liittyvästi egoistinen ja äijämäinen suoritus ja että jopa Lance Stormilla löytyy kehän sisällä sitä kehäkarismaa, mutta mainitsin myös viestissäni sen, että Lawler perustui nimenomaan siihen kehässä liikkuvaan mieheen. Olen nähnyt myös materiaalia, jossa Lawler uhoaa vastustajalleen, enkä ole ollenkaan niin varma siitä uskottavuudesta, josta aikaisemmin puhuin. Lawler on IMO karisman puutteesta huolimatta todellinen legenda painibisneksen kirjoissa, enkä kiistä sitä tosiasiaa, että hänen saavutuksiaan on syytä kunnioittaa. Jos en näin tekisi, tuskin listaisin häntä viidenkymmenen suosikkipainijani sekaan.

"Supa" kirjoitti:
Wankie...Eikös Nikita Koloffin kuvassa ole Ivan Koloff? Vai oliko se juuri tuo aloituslauseen piiloviesti?

Juu ei, mutta kiitos huomautuksesta. Alunperin listapaikalla oli kyllä Ivan Koloff ja ehkä sen takia tuo kuva jäi tuohon. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta tuossa pitäisi tosiaan olla Ivan, mutta se olisi jotenkin tekopyhää. Sama asia jos maailman kuivin mies, Ares, tulee ja postaa maailman parhaasta cruiserweightistä, Antonio Roccasta. Vaikka on ensimmäinen ja tyylilajin pioneeri, se ei tee parasta.

Niin joo, ja jos ihmettelette suht. kovaa listausvauhtia niin en sitä vittuillakseen tee. Ajattelin ihan vaan ottaa pientä kaulaa, sillä viikonloppu menee ryypätessä ja ensi viikkolla aikaa on aika rajatusti.

Jatketaan.

50.The Sandman
49.Jack Evans
48.Hard Gay
47.Road Dogg
46.D'Angelo Dinero
45.Megumi Kudo
44."Sick" Nick Mondo
43.Consequences Creed
42.Shinsuke Nakamura
41.Hirooki Goto


40.Homicide
TNA'ta alettuani vakituisesti seuraamaan vuonna 2006, nousi LAX heti sen hetkiseksi suosikkijoukkueekseni, josta on myös kiittäminen Christopher Danielsia ja AJ Stylesiä, niin uskomattoman feudin nämä kaksi joukkuetta tuolloin vetivät. Aluksi suunnittelin laittaa LAX'n listalleni joukkueena, mutta päädyin lopulta erottamaan heidät, sillä eritoten Homiciden singleura muutamia vuosia sitten oli upeaa katseltavaa. Erityisesti hänen feudinsa CM Punkia vastaan FIP'ssa ja Teddy Hartia vastaan CZW'ssa ovat jääneet elävästi mieleeni, ja tietysti myös Homiciden ROH-mestaruuskausi on lyhyydestään huolimatta mainitsemisen arvoinen. Mutta vaikka kuinka jumaloisinkin herran uraa ja saavutuksia indyissä, ovat hänen ikimuistoisimmat otteensa ehdottomasti nähty nimenomaan TNA'ssa Hernandezin joukkueparina. Olen silti ihan tyytyväinen LAX'n hajoamiseen, sillä nyt nähdään mihin Homicidesta todella on.


39.Rhyno
Saako WWE'ssä loppuaikansa jobberina viettänyt Rhyno minut syttymään? Ei.
Saako ECW'ssä RVD'lle jobbaillut Rhyno minut syttymään? Kohtalaisesti.
Saako TNA'ssa pyörivä "The Warmachine" Rhino minut syttymään? Jotenkin.
Saako WWF'ssä Invasionin aikaan debytoinut Rhyno minut syttymään? Totta helvetissä!
Eli siis nimenomaan sille 2001 Invasionin aikana pyörineelle stiffille, aggressiiviselle ja uransa huipulla olevalle Rhynolle markkaan aivan saakelisti. Tämä mies pystyy vetämään vertoja intensiivisyydessä jopa itselleen Chris Benoitille, asennetta miehellä nimittäin löytyy vaikka pienelle kylälle jakaa. Miehen ottelut mainitsemaltani vuodelta niin Rockia, Jerichoa, kuin Angleakin vastaan olivat yksinkertaisesti aivan hiton kovaa tavaraa, voittaa miehen ECW-ajat mennen tullen, sanokaa mitä sanotte. Ei miehen muissakaan aikakausissa varsinaista vikaa ole, esimerkiksi pidin todella paljon Warmachinesta NWA-TNA'n maailmanmestarina, tai vaikkapa miehen joukkueesta Val Veniksen kanssa vuonna -04, mutta lähimpänä sydäntäni tulee aina olemaan tämä Invasionin lähes Main-Event tasolle yltänyt tuhokone.


38.Mr.Kennedy
Kennedyn lähtö WWE'stä kesäkuussa oli minulle valtava shokki. Vaikka mies olikin epäonnistunut nousemaan Main-Event tähdeksi loukkaantumistensa takia jo muutamaan kertaan, oltaisi hänestä jotain voinut tullakin, vaikka ikää onkin jo sen yli 30. Virallista syytä miehen potkuille ei ole juuri missään taidettu esittää?
Miehestä olen pitänyt jo hänen WWE-debyytistään saakka, ja olisin tosiaan toivonut hänelle suurempaa menestystä, mutta turha siitä on enää itkeä. Mies veti minun silmissäni parasta settiään feudissa Undertakeria vastaan, sekä faceturninsa alkuvaiheessa, jolloin hän sai yleisöltä lähes The Rockin veroista reaktiota. Vaikka en Kennedylle ehkä TNA'ssa tällä hetkellä mitään erityistä käyttöä keksisikään, toivoisin hänen sinne kuitenkin päätyvän, koska siellä hänellä olisi ainakin mahtavat puitteet nousta huipulle saakka. Oli miten oli, kaksi sanaa kuvaavat häntä paremmin kuin mikään: Ikuinen lupaus. Valitettavasti.


37.Togi Makabe
Togi Makabelle olen markannut aivan hitosti jo vuoden alusta saakka, hän puolusti Toru Yanon kanssa IWGP-joukkuevöitä Team 3D'tä vastaan erittäin kovaotteisessa hardcore-matsissa. Sittemmin mies on ansainnut arvostustani huipputason ottelulla Shinsuke Nakamuraa vastaan NJPW'n Resolution 09-tapahtumassa, sekä tietysti napatessaan G1-Climax turnauksen voiton tänä vuonna. Miehellä on ikää jo 38 vuotta, mutta mikäli hän tätä tahtia jatkaa, voidaan hänestä leipoa IWGP-mestari vielä tämän vuoden puolella. C'mon, jos Manabu Nakanishi pystyi saamaan ensimmäisen New Japanin Pro Wrestlingin maailmanmestaruutensa päälle nelikymppisenä, miksei Makabellekin sitä kunniaa voitaisi suoda?


36.Jack Swagger
Tämä nuorukainen iskee, ja lujaa. Vaikka Swagger ei vielä kauaa ole WWE'ssä pyörinyt, pystyn sanomaan jo nyt, että hänestä tulee vielä kovan luokan pääottelija, ellei hän sitten Kennedyn tapaan mene ja kuse asioitaan loukkaantumisilla tai vastaavalla. Tällä hetkellä hänen tulevaisuutensa näyttää kuitenkin peilinkirkkaalta. ECW'ssä hän jo todisti olevansa kykenevä suurempiinkin kuvioihin, komea kausi hänellä olikin. Miehen vielä lyhyen painiuran kohokohdaksi voisin sanoa Draftissa otellun matsin John Cenaa vastaan, jolloin ainakin minut todella vakuutti. Olen ollut todella tyytyväinen miehen otteisiin Raw'n puolella, ja mikäli hänelle jokin kunnollinen feudi jotain suurempaa tähteä vastaan saadaan aikaiseksi, voi Swaggerin ensimmäinen maailmanmestaruus olla enää ajan kysymys. Lyhyehkö feudi vaikkapa jo mainitun Cenan kanssa WWE'n mestaruudesta kuulostaisi ainakin minun korvaani erittäin maukkaalta.

"Lista" kirjoitti:
50. Chris Jericho
49. Steve Austin
48. Heidenreich
47. Austin Aries
46. Mick Foley

45. JBL
- John Bradshaw Layfieldia aloitin fanittamaan silloin kun äijästä tuli aivan odottamatta ME-peluri. Oli hauskaa kun JBL potki Latinoita rajalta takaisin omaan maahansa jne. Mestaruuskauden feudit olivat loistavia Eddie Guerreron, Booker T'n ja Undertakerin kanssa. Myöhemmin markitus alkoi hyytyä (läski!!!)... JBL oli todella huono kommentaattori. Myös ärsyttävä Shawn Michaels kuvio vie Johnin näinkin "paskalle" paikalle, joten sijoitukseksi selvisi numero neljäkymmentä viisi. Ei se silti mikään huono ole, Hickenbottom ei edes päässyt isonenäisen kaverinsa kanssa listalle.



44. Simon Dean
- Tätä äijää rakasti vihata. Aivan loistava gimmick. Simon Dean ajeli sellaisella homovehkeellä, pukeutui kuin 80-luvun aerobic-ohjaaja ja ärsytti faneja niin perkeleesti. Väitti Batistan käyttävän hänen tuotettaan jne. Eikä unohdeta 2005 vuotta jolloin SmackDown! kävi Suomessa... Simon Dean keräsi varmaan eniten heatia koko areenalta.



43. Shawn Stasiak
- Dr. Shawn! Tätä äijää markitan. Aivan selvästi Natural Born Thrillers factionin potentiaalisin ME-stara. (Mike Sanders tosin oli aika kiinnostava yksilö). Myös Mecca Of Manhood gimmick oli suht loistava niin pitkään kuin sitä kesti. WWE sitten päätti tehdä The Starista "Planet Stasiak"-pellen. Stasiakilla oli koko paketti. Loistava lookki, äijä oli hyvä mikissä, erittäin karismaattinen ja hänellä oli hyvä manageri. Stasiakin paluusta on oli jokin aika sitten huhua. Toivottavasti tekee paluun... TNA:han.



42. Chris Masters
- Mastersista olen myös aina pitänyt. Chris ei ole mitenkään erityisen varma puhuja, mutta kehässä perusjamppaa karismaattisempi. Lisäksi äijä oikeasti välittää faneistaan. Loistava theme, loistava look, ok-painija, suht karismaattinen. Mitä muuta WWE:ssä tarvitaan menestyäkseen?



41. Andy Kaufman
- "I'm from Hollywood!!!" Lajin historian parhaita heelejä. Vaikka en olekaan Kaufmanin paini-uraa seurannut Jerry Lawler feudia enempää, on miehellä paikka sydämessäni. Aivan mahtava gimmick. Täytyy myös sanoa, että Taxi on yksi lempparini sit-com sarjoista. Mikäli internetissä olisi enemmän materiaalia Kaufmanin urasta tässä bisneksessä, niin voisi sijoitus olla paljon parempi. Ainiin, Coca katsele noita Jerry Lawler vs. Andy Kaufman feudin videoita. Lawler on aivan loistava tyyppi, pitää kayfaben elossa.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy



35. Ron Garvin
Ron Garvin on ehkä kovin worker nyt kun alkaa oikein miettimään. Varsin lojaali ja muutenkin toimiva kaveri moneen eri tarpeeseen. Garvin on myös sellainen painija, joka on saanut ainakin maistaa kaikkea mahdollista. Ainakin mitä indiepiireissä / NWA:ssa oli tarjolla. Tottakai minä ja varmasti monet muut Garvin fanit muistavat hänet parhaiten feudistaan Ric Flairia vastaan. Tuolloin Garvin riisti raskaansarjanmestaruuden Flairilta ja piti sitä huikeat kolme-neljä kuukautta, kunnes Flair sai vyön takaisin. Mutta tämä aika, eli nämä kolme-neljä kuukautta olivat aivan mahtavaa aikaa. Garvinin ja Flairin feud oli pirun kuumaa kamaa ja se olisi saanut kestää kauemmin, sillä heidän välisiä matseja olisi mielellään enemmän seurannut. Garvinin muut suuret NWA matsit olivat liian suuriteemaisia minun makuuni. Hän oli osallisena useammassa Taped Fists -matsissa, sitten oli Street Fightia, Texas Bullrope Matchia (joka on muuten ottelumuoto jota vihaan yli kaiken) ja kaiken lisäksi hän oli mukana tuossa ensimmäisessä Tower of Doom -matsissa. Tuosta jälkimmäisestä matsista voi olla montaa eri mieltä ja moni on sitä arvostellut mm. yhdeksi 80 -luvun tärkeimmiksi matseiksi, mutta minulle se oli aika kuraa. Koko ottelumuodossa oli liikaa porsaanreikiä ja kameratoiminta ei toiminut. Niin joo, takaisin Garviniin. En koskaan perehtynyt hänen AWA-uraan, mutta ei se kovin pitkä ollutkaan. Sen sijaan WWF-runin muistan. Se oli taas niin uskomatonta talentin väärinkäyttöä ja erinomaisen painiviihteen pilaamista. Garvin suurin piirtein jobbasi puoli vuotta, kunnes aloitti "suuren" feudin Greg Valentinen kanssa. Tämä feud päättyi career ending -matsiin, jonka Garvin hävisi. Miettikää nyt. Äijä debytoi puoli vuotta sitten... ja sitten häviää career ending -matsin? Uskomatonta paskaa. Garvin toimi tämän jälkeen tuomarina ja ring announcerina vuoden verran, kunnes taas palasi kehään ylläripylläri Valentinen kanssa. He painivat viimeisen kerran ja tämän jälkeen... vai olisiko hän vielä matsin ellei toisen paininut, Garvin jäi eläkkeelle. Ihka aidosti eläkkeelle. Valitettavasti Garvinkin siis kuului tähän paskaa WWF:ssä, kultaa NWA:ssa -kategoriaan. Siksi siis, sijoitus listalle.


34. Rick Martel
Martel on sellainen kaveri, josta minunkin pitäisi ottaa enemmän selvää. Itse olen oikeastaan seurannut vain hänen WWF-uraa ja siksi raapustelen enempi siitä ajasta, mutta kaveri voitti AWA:ssa mm. World Heavyweight Titlen, Jumbo Tsuratalta. Kaiken lisäksi Martel piti mestaruutta melkein kaksi vuotta ja se oli aika iso paukku ainakin minulle. Martelin neljän vuoden AWA-run sisälsi matseja tuon ajan kovimpia nimiä vastaan (Flair, Hansen, Garvin, Bockwinkel, jne.). Valitettavasti oma AWA-tietous on Superclash I-III:n varassa. Näiden kolmen nauhan joukossa on kumminkin se yksi Martelin matsi, elikkäs Martel-Hansen raskaansarjanmestaruudesta ja vaikka se on vain yksi matsi, se kyllä antaa aivan uuden kuvan miehestä. Joka tapauksessa jatketaan siis WWF:n parissa. Tässä tulee taas kaksi hemmetin kovaa tag teamia vastaan. Martel siis saapui AWA:n jälkeen WWF:ään ja muodosti Tom Zenkin kanssa The Can–Am Connectionin. Kaksi hemmetin taitavaa painijaa, jotka liikkuivat muihin nähden pirun vikkelästi. Heidän kemiat yksinkertaisesti toimivat ja menestystäkin tuli. Paras matsi taisi olla The Hart Foundationia vastaan jossain MSG tapahtumassa vuonna 1987. Can-Am ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä Zenk lähti WCW:n puolelle. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä seuraavaksi Martel muodosti The Strike Forcen, Tito Santana kanssa. Aiemminkin jo hehkutin Strike Forcen hienoutta. Itseasiassa tämä team oli aika samanlainen kuin Can-Am. Oli nopeutta, hienoja manuuvereja ja kemiat menivät yhteen. Strike Force pysyi kasassa pari vuotta, kunnes Santana lähti vetämään heidän laatutiimistä. Tästä sitten syttyi kova feud Martelin ja Santanan välillä. Sekin kesti vuoden verran ja nähtiin hyviä, varsin purkkiinmeneviä matseja isoissa tapahtumissa. Kun feud saatiin loppuun, alkoi Martelin singles ura oikein kunnolla. Ja tämä aika oli ainakin minulle aika kaamea katsottavaa. Toki hän otteli suurissa PPV-lähetyksissä monia erilaisia painijoita vastaan, mutta jotenkin Martel ei enään toiminut. Hän olisi kaivannut parempaa gimmickiä ja parempia vastustajia. Martelin WCW-runiin en edes perehdy, sillä kaveri oli ikäloppu eikä hän siellä kauaa kestänyt, sillä paikat hajosi samantien. Loppujen lopulta, loistava painija ja hän voisi löytää itsensä 10+ sijaa korkeammalta - jos vaan perehtyisin hänen AWA uraan paremmin.


33. Bobby "The Brain" Heenan
Heenan on ainoa "ei-painija" listallani. Heenan on muutenkin aika poikkeustapaus wrestlingpiireissä, sillä hän aloitti uran nimenomaan managerina ja sen kautta pääsi huikeaan menestykseen. Parhaiten olen perehtynyt Heenanin managerointiin ja selostukseen WWF:ssä, joten kirjoitellaan siis siitä. Elikkäs, jos nyt oikein miettii kuinka moni kuuluisa painija on ollut Heenanin manageroinin alla, niin ei maailmassa ole toista yhtä menestynyttä manageria. Flair, Rude, Orndorff, Race, Hennig, DiBiase, Volkoff ja niin edelleen. Managerina Heenan oli kuuminta hottia, mutta minulle Heenan oli parhaimmillaan kommentaattorina. Kukaan ei jaksa kuunnella Lawlerin "Puppies" pulinaa, kun tarjolla olisi niin paljon parempaa tavaraa. Heenan toimi ns. heel-kommentaattorina ja piikitteli kaikkia face-painijoita nerokkaasti. Harvemmin kommentatttori saa minua nauramaan, mutta Heenan sen teki. Suurin piirtein kaikille Jim Ross on paras selostaja ikinä, mutta ainakin minulle Gorilla Monsoonin ja Heenanin "show" oli parasta selostusta ja kommentointia koskaan. Ja nyt kun miettii, että mitä Heenan oli - niin vastaus on paras manageri ja kommentaattori koskaan. Ja siinä syy sijalle 33.


32. Tracy Smothers
Taas syy "korkealle" sijalle löytyy laadukkaasta tag teamista. Itseasiassa kahdesta eri tag teamista, vaikkakin samat kaverit kummassakin. Elikkäs Tracy Smothers ja Steve Armstrong tunnettiin ennen nimellä The Southern Boys (face) ja jälkeenpäin The Young Pistols (heel). WCW:n kulta-aikoina oli monia laadukkaita tag teameja; The Rock N' Roll Express, The Midnight Express, DOOM, Pillman & Zenk, The Steiner Brothers ja tottakai Smothers/Armstrong, nimellä kumpi vain. Minulle Smothers jäi paremmin tästä parivaljakosta mieleen. Aivan mahtavia matseja ja laatupainia. Smothers oli tälläinen kevytrakenteinen (niinno, läskeihin ja nappipumppuihin verrattuna) kaveri, jonka liikkeet jäivät mieleen. Diving Back Elbow Drop, etenkin ylemmältä köydeltä oli harvinainen näky, mutta jumankekka se oli sitten hieno. Sama juttu hänen Spinning Wheelkicking kanssa. WCW:n hienon runin jälkeen edessä oli SMW ja USWA, mutta matskua tuolta ajalta on hyvin rajatusti. Sen sijaan hänen WWF-runin muistan, valitettavasti. Taas näitä väärin käytettyjä talentteja, joista taas uhoan. Smothers toimi siis jobberina kaksi-kolme vuotta WWF:ssä nimellä Freddie Joe Floyd. Älkää ottako asiasta enempää selvää, se oli pelottavaa aikaa. WWF-runin jälkeen edessä oli ECW. Luulisi, että moni tälläkin laudalla muistaa Tracy Smothersin aidosta ja alkuperäisestä Full Blooded Italiansista? Tai vähintään sen ihanan tanssin? Ei? No ei sitten. Jälkeenpäin Smothers on pörrännyt random indiepiireissä, siellä sun täällä. Oli muuten mukana myös tuossa Hardcore Homecomingissa ja One Night Standissa '05. Jos vaan huomasitte. Mutta tosiaan, Smothers löytää itsensä tältä sijalta pelkästään The Southern Boys / The Young Pistolsin takia. Se oli niin kuumaa kamaa vuonna keppi ja kives.


31. Bob Backlund
Backlund on näitä hieman vanhempia staroja ja heitä en tähän listaukseen juurikaan ota mukaan, kun ei satu olemaan minulle sitä helpointa heinää. Itse olen aina keskittynyt painin suhteen aina siitä vuodesta '85 eteenpäin ja Backlundin uran paras aika oli 70 -luvun lopulta aina sinne 80 -luvun puoleenväliin. Tästä ajasta löytyy vain satunnaisia pilkottuja kohokohtia ja sen sellaista. Voin siis suoraan sanoa, että se Backlundin paras aika jäi hieman väliin minulta. Toki hänen suoritukset ja saavutukset ovat varmasti muillekkin tuttuja, ja ne jotka ovat nähneet Backlundin painivan, tietävät miksi hän on listalla mukana. Joka tapauksessa, Backlund teki paluun WWF:ään 90 -luvun alussa... ja siitä minä voin jatkaa helposti. Backlund oli tosiaan sitä kuuminta hottia 80 -luvun alussa, mutta kun hän teki paluun takaisin WWF:ään, hän ei oikeastaan ollut mitään. Kymmenessä vuodessa ihmiset unohtavat painijoita noin vain. Mutta se oli ihan ymmärrettävää, sillä 80 -luvun alussa WWF oli vielä maanlaajuinen painipromootio kun taas 90 -luvulla se oli maailmanlaajuinen menestystarina. Backlund ikäänkuin edusti sitä vanhaa, ei niin tuottoisaa aikaa ja ehkä siksi Vince teki hänestä perus mid-carderin, vaikka kymmenen vuotta aiemmin Backlund pyöri vain ME-piireissä. Häntä ei enään arvostettu samalla tavalla ja se varmasti söi miestä. Onneksi hän kumminkin pääsi muutamaan toimivaan angleen ja näin matsaamaan firman taitavimpia vastaan. Tämä tapahtui vuonna 1994 kun hän haastoi Bret Hartin ensimmäisen kerran WWF Superstarsissa. Panoksena oli vielä raskaansarjanmestaruus... ja turpaan toki tuli, mutta tämä aloitti hänen viimeisen mielenkiintoisen ja laadukkaan feudin. Sanoisin, että tämä oli ainoa kirjaimellisesti erinomainen feud Backlundilta hänen paluun jälkeen. Seuraavaksi he kohtasivat saman vuoden Survivor Seriesissä, Submission matsissa. Ja tässä matsissa oli hauskaa se, että se oli ensimmäinen matsi Backlundilta heelinä. Tuon Superstarsin kohtaamisen jälkeen (sehän siis oli face-face -matsi) kun Backlundin piti kätellä voittajaa, hän pistikin Bretin Crossface Chickenwingiin - joka oli Backlundin hävyttömän ruma mutta tehokas finisherliike. Toinen mielenkiintoinen asia matsissa oli se, että Backlund oli tässä vaiheessa jo lähemmäs viittäkymmentä. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä kaveri liikkui ja suoriutui matsistaan paremmin kuin Flair tuon ikäisenä. Matsi oli pelkkää lukkopainia reilut 35 minuuttia ja sen hienous näkyy vain sen kaltaista painia arvostavan silmissä. Backlund loppujen lopulta voitti mestaruuden Hartilta ja reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen, hän oli taas mestari. Se oli aivan mahtava hetki, mutta VKM on tunnetusti kusipää. Backlund piti mestaruutta KOLME päivää, kunnes jobbasi mestaruuden Dieselille KAHDEKSASSA sekunnissa. Tuo oli ainakin minun kirjoissani yksi epäkunnioittavimmista VKM-teoista. Backlund kohtasi Bretin vielä WMXI:ssä, "I Quit" -matsissa ja se oli viimeinen hyvä matsi Backlundilta. Periaatteessa Backlund hävisi tuon matsin, mutta toisaalta taas ei. Backlund mumisi mikkiin jotain random lörpöttelyä, jonka Roddy luokitsi "I Quit":iksi. Periaatteessa, Backlund-Hart -matsit päättyivät tasapeliin (1-1). Tuon matsin jälkeen en ole Backlundin uraa enään seurannut. Tiedän, että hän on toiminut managerina ja pari-kolme vuotta sitten taisi jopa matsata TNA:n puolella, mutta eipä vanha pieru enään siinä vaiheessa kiinnosta. Pitää nyt kumminkin vielä sanoa, että Backlund oli kova haastaja ja harva painija pystyisi samaan. Kymmenen vuoden tauko ja takaisin huipulle on nykypäivänä miltei mahdotonta.[/list:u:2ff742sd]

[list]50. Dudley Boyz
49. Zack Ryder
48. Sexxxy Eddy
47. Kevin Steen
46. Scott Hall[/list:u:3vrmi46d]


45. The Legacy

Alunperin tällä paikalla piti olla Ricky Steamboat. Aloin kuitenkin miettimään asiaa tarkemmin, kun näin mihin Cody Rhodes ja Ted DiBiase pystyivät otellessaan Triple H:ta ja Shawn Michaelsia vastaan. Monien mielestä Steamboat varmasti kuuluisi listalle mielummin kuin Rhodes tai DiBiase, mutta nähtyäni "The Dragonin" materiaalia sen verran vähän, päädyin tälläiseen ratkaisuun ja pudotin hänet hiuksen hienosti listan ulkopuolelle. Rhodesissa näin potentiaalia WWE United States tai WWE Intercontinental mestariksi jo hänen oltuaan tag team Hardcore Hollyn kanssa. Maailmanmestariainesta hänessä en oikein nähnyt ennen tämän kesän SummerSlamia. Sama pätee Ted DiBiaseen. SummerSlamissa ja Breaking Pointissa miehet vakuuttivat minut aikalailla ja ottelivat ehkä yhdet parhaimmista tag team otteluista mitä muistan (jos ei oteta huomioon esimerkiksi Tables, Ladders, and Chairs otteluita). Randy Ortonin kanssa toimiessa heidät upotettiin varsinkin jobbailessa aika paljon taka-alalle, mutta näin voittojen tullessa miehistä voisi leipoa yhden merkittävän tag teamin historiaan. Tämä taitaa kuitenkin olla toiveajattelua. Molemmat miehet tulevat varmaan olemaan merkittävässä roolissa tulevaisuudessa, jos heidän pushinsa aikanaan onnistuu yhtä hyvin kuin Evolutionin kanssa kävi. Tämän takia Cody Rhodes ja Ted DiBiase ovat listalla vielä tag teamina, erinomaisena sellaisena.


44. Montel Vontavious Porter

Montel Vontavious Porterin debyytti oli loistava. Silloin huomattiin heti, että MVP ei mikissä ole mikään eilisen teeren poika, vaan pystyy todella hyviin promoihin. VIP Lounge oli täten hyvä talk show. Otteluissa MVP on myös ihan kohtuullinen, vaikka hänen tyylinsä on toisinaan hieman tylsän oloinen. Ottelut Chris Benoit'a ja Matt Hardya vastaan kuitenkin osoittivat mihin mies parhaimmillaan pystyy.


43. Hardcore Holly

Sijalla 43. on ehkä monien mielestä listani heikoin lenkki. Hardcore Hollysta aloin pitämään heti hänet nähtyään, eli ollessaan tag team Crash Hollyn kanssa, Molly Holly managerinaan. Tämän jälkeen Hollyn tekiessä Alabama Slamin Randy Ortonille sisääntulorampille ajattelin "miten joku voi olla noin "kova jätkä"". Tästä lähtien Hollyssa on ollut "se jokin" josta olen aina pitänyt. Hollyn otteista 1990-luvulla ja ECW:ssä minulla ei ole mitään kuvaa, joten en kommentoi niitä. Eihän Holly kehässä mikään loistava ole, mikin varressa vielä huonompi. Silti olen nauttinut hänen tarjoamista otteluista ja erityisesti feudista Brock Lesnaria vastaan, joka taitaakin olla Hollyn suurin saavutus urallaan. Lisäksi tag teamit Billy Gunnin ja Cody Rhodesin kanssa olivat oikein toimivia. Harmi, että mies sai lopulta potkut World Wrestling Entertainment'sta ilman, että saavutti mitään sen suurempaa henkilökohtaista mestaruutta.


42. CM Punk

CM Punk on mielestäni vähän samalla tapaa ristiriitainen fanituksen kohde kuin MVP. Mies on kehässä kohtuullinen, mutta toisinaan hänen liikkeensä vaikuttavat tylsiltä. Promoissa hän on kuitenkin aina indyistä asti ollut loistava. Punk tuskin olisi listalla, jos häntä ei olisi aikanaan palkattu WWE:hen. Vaikka häntä fanitin jo indy-aikana, niin hän olisi kyllä päässyt vasta toisen 50:nen puolelle. Punkin pitkät ottelut IWA: Mid-Southissa varmaan tekevät hänestä jotenkin tylsän oloisen silmissäni, koska tuntui, että oli nähnyt yhdestä henkilöstä yhdellä kertaa kaiken, eikä enää toista kertaa halunnut samaa nähdä. Second City Saints ja The Gathering olivat kuitenkin aikanaan sen verran viihdyttäviä joukkueita indyissä, että se sai minut taas innostumaan Punkista. Samoin Pepsi Plunge säväytti aina. Punkin saavuttua WWE:hen fanitus kuitenkin nousee nousemistaan, josta suurin kiitos kuuluu loistaville promoille, raskaansarjan maailmanmestaruudelle ja gimmickille entranceineen päivineen.


41. Big Show

Big Show'sta olen pitänyt aina. Ensimmäistä kertaa häneen tutustuin vuonna 2002, kun Show liittyi new World orderiin. Syksymmällä hänen haastaessaan Brock Lesnar WWE:n mestaruudesta ja promovideoissa pyöriessä lause "et voi tehdä F5:sta Big Show'lle" fanitus vain kiihtyi. Lopulta Paul Heymanin tullessa manageriksi, oli selvää, että Big Show tulisi olemaan kova tekijä WWE:ssä. Feudit The Undertakeria ja John Cenaa vastaan sekä otteet ECW:ssä ovat jääneet minun mieleeni positiivisesti. Promoissa ja kehässä Show tietenkään ei mikään ykkösmies ole, mutta liikkeistä esimerkiksi Spear, Chokeslam ja Knock Out Punch ovat todella upeita onnistuessaan hyvin. Lisäksi Show'n toiminta WWE:n ulkopuolella on herättänyt fanitusta, esimerkiksi vierailut Conan O'Brienin show'ssa ovat aina mukavaa katseltavaa.

#35 Kevin Nash

Tuskin ihan jokainen olisi arvannut, että Big Sexy on listallani. Mutta miksi? Hän on yksinkertaisesti niin hiton cool. Nashin luokittelisin jopa maailman parhaiden promottajien joukkoon, ja miehestä suorastaan huokuu karisma. Kev on viileimpiä painijoita, mitä bisneksestä mieleen tulee. Hänen kehäattirekin on kieltämättä varsin äijämäinen. Kehässä häntä on paljon parjattu, ja suoraan sanottuna eihän hän kummoinen painija ole. Kuitenkin perusviihdyttäviin ja katsottaviin otteluihin hän kykenee. Aikoinaan nWossa hän oli viihdyttävä tapaus WCW:ssä, ja WWE-runillaan 2000-luvulla hän osasi viihdyttää. WWE:n nWo oli sekin ihan kiinnostava, ja jostain syystä minuun Nashin ja Hunterin feudi upposi, ei se HIAC nyt niin kamala ollut ja muutkin matsit olivat ihan kelvollisia. Ysärin WWF-Nash on sitten aivan eri tapaus, Diesel suorastaan loisti Shawn Michaelsin henkivartijana ja tuli hänen oteltua joitakin hyviä otteluita. TNA:ssa hänen parhaat hetket ovat olleet Main Event Mafiassa, ja niistä kuvioista sekä segmenteistä saamme nytkin nauttia ja tarkastella Nashin taitoa. Vielä loppuun mainittava, että The Outsiders <3.

#34 Scott Hall / Razor Ramon

Scott Hallissa on asennetta. Esiintyi hän sitten Hallina tai Razor Ramonina. Aivan kuin Nashista, myös Hallista pursuaa coolius. Ei tuollaisesta miehestä voi olla pitämättä viihdyttäjänä ja painijana. Niin, painijanakin. WWF:ssä hän loisti, kirkkaimpana helmenä kaikkien tietämä Ladder Match WM X:stä Shawn Michaelsia vastaan. Razor Ramon oli myös hieno hahmo. Painia hän osasi ja mikissäkin hän oli kiehtova. WCW:ssä mies oli kanssa kuumaa kamaa, nWo ensin tulee tietenkin niiltä ajoilta mieleen. Kuten Nashin kohdalla, 2002-vuoden nWo-kuvioista WWE:ssä pidin, harmi että ne loppuivat seinään. Hyvän suorituksen hän repikin itsestänsä Austinia vastaan. Hall voisi olla vieläkin korkeammalla, jos olisin nähnyt häneltä vielä enemmän matskua. Hän on kuitenkin ollut suunnilleen joka näkemässäni videomateriaalissa viihdyttävä, ja se legendaarinen Ladder Match vain lisää markitusta. Sääli, että viime aikoina demonit ovat jahdanneet Scottia. En tiedä sitten, onko hän saanut jo ratkaistua ongelmansa. Toivottavasti.

#33 Sting

Jeps, Sting sijalla 33. Jos Nash ja Hall olivat cooleja, sitä on myös Sting. Mielenkiintoinen heppu on kyseessä. Mieleen tulevat tietenkin ne näyttävät kasvomaalaukset, jotka ovat minusta piristäviä. No mutta ei Stingin hyvät puolet siihen rajoitu. Hän on ehdottoman hyvä promottaja, ja hän on etenkin ollut taitoa täynnä kehässäkin. Jos joku ei usko, suosittelen katsomaan otteluita Ric Flairia ja The Great Mutaa vastaan. Jokin Stingin hahmossa on aina kiehtonut, ja kiehtoo edelleen. On se myös nykyäänkin hieno hetki, kun Sting ilmestyy kehään ja vielä pesäpallomailan kanssa. Vaikka ikää on jo, eikä Sting ole enää vanhassa kunnossansa, ottelee hän edelleen ihan hyviä otteluita. Nyt tosin taitaa olla niin, että ''The Iconin'' uran viimeinen ottelu on hieman yli viikon päästä. Vaikka Stingiä jää kaipaamaan, hänen kohdallaan juna meni jo, joten parempi se on lopetella vielä kun on siedettävässä kunnossa.

#32 AJ Styles

Sitten AJ Styles, josta onkin tullut väiteltyä. Pidän kuitenkin AJ:sta, pidän suuresti. Vaikken ylistäkkään häntä innokkaimpien mukana, totean hänen olevan mainio painija. Kerrassaan mainio, ja hänen urheilullinen puoli on todella hyvällä tasolla. Hän pystyy monenlaiseen painiin, todella nopeatempoisiin ja show'n varastaviin spotteihin, mutta myös rauhallisempaan mutta silti kauniiseen painiin. Parhaimmat matsit AJ:lta ovat minusta LMS Kurt Anglea vastaan ja Triple Threat Samoa Joen ja Danielsin kanssa. AJ sytyttää aina yleisön, ja hän vaikuttaa muutenkin melko karismaattiselta kaverilta. Kieltämättä loistava face. Promotustaidotkin hänellä ovat parantuneet, ne ovat nyt kelvollisella mallilla. AJ on siis monipuolinen pakkaus, hänen osaaminen ei rajoitu ainoastaan yhteen asiaan. On hienoa, että AJ voitti TNA:ssa maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa aikoihin.

#31 Rey Mysterio

Tässä postauksessa julkaisemani viisikon päättää sympaattinen Rey-Rey. Reystä pidän hurjasti, onhan hän on todella viihdyttävä. Markitusta kuitenkin laskee hieman se, että joskus buukkaus Reyn kohdalla ei ole niin mielekästä, kuten nämä jatkuvat super underdog-jutut, liialliset babyfaceudet ym. Ne eivät kuitenkaan ole Reiskan syytä, mutta ei voi mitään. Silloin vuosia sitten kun aloitin showpainin katselun, lukuisten muiden ohella myös minun huomioni kiinnitti maski päässä pomppiva nopeushirmu. Olin myös kuullut paljon puhuttavan Rey Mysteriosta, joten heti aloin 619:sta pitämään. Ja tässä sitä ollaan, pidän edelleenkin. Hän onkin listallani sijalla 31. Vaikka Reiskalla ovat paikat romuna, vetää hän edelleen vauhdikasta settiä, ja välillä hän näyttääkin erikoisia ja todella hienoja spotteja, joihin ei joka päivä törmää. Huonoja otteluita hän ei ottele melkein ikinä. Promottamistahan pidetään Mysterion heikkoutena, ja eihän hän siinä luonnonlahjakkuus ole. Kohtalaisesti hän kuitenkin osaa puhua. Mysterio on viihdyttänyt minua niin WWE:ssä, WCW:ssä kuin ECW:ssäkin. En näe pahemmin syitä, miksi en pitäisi tästä miehestä. Toivottavasti hän pysyisi ehjänä ja ''edes'' 2-3 kelpo painivuotta saisimme nähdä vielä häneltä.

Jumaliste. Kun aloitin tämän ketjun, arvelin että 50:n nimen kasaaminen ja niiden laittaminen järjestykseen olisi ainakin itselleni melkoinen "piece of cake"-juttu. No, sitä se ei todellakaan ole. Varmaan jokainen listaa väsäävä on törmännyt sellaisiin ongelmiin, että miten hitossa vertaat jotain Mr. Perfectia ja Macho Mania nykypäivän John Cenoihin ja Matt Morganeihin? Jatketaan joka tapauksessa.


#41 Rob Van Dam
Van Dam tuntuu jakavan mielipiteet aika rajusti. Osa pitää häntä rajoja murtaneena paini-ikonina, osa taas ei arvosta pätkääkään. Itse sijoittaudun jonnekin välimaastoon. Tykkään RVD:sta, mutta en kuitenkaan niin paljoa, että hän olisi listalla korkeammalle yltänyt. Kaikkein kultaisimmat muistot RVD:sta ovat vuosilta 2002-04, jolloin hän toden totta oli kuumaa kamaa. Minun kirjoissani Van Dam on yksi suurista Intercontinental-mestareista. Osittain ikävääkin, että juuri tämä titteli leimasi RVD:n WWE-uraa hyvin vahvasti. Paukkuja korkeammallekin oli, mutta sitten eteen tuli herra Hunterit ja mieltymys pilvenpössyttelyyn. Rob Van Dam ECW:ssä on minulle tuntematon käsite, sillä halu tutustua ko. promootioon tarkemmin on nollissa.


#40 Charlie Haas
Team Angle. Minä rakastin Team Anglea ja Charlie Haas oli iso osa sitä. Ehkäpä kolmikon heikoin lenkki loppupeleissä, mutta silti. Ehkäpä Haas kärsii juurikin siitä, minkä Riveni mainitsi, eli karisman puutteesta. Itse en kuitenkaan täysin allekirjoita tätä. Haas on urallaan toiminut myös komediahahmona, johon eivät ihan karismattomimmat jampat kykene. Toki parhaimmillaan Haas on kehässä, ja ne vuodet Shelton Benjaminin kanssa joukkueena ovat hienoja. Aionkin yhdessä vaiheessa heittää Haasin&Benjaminin tiiminä listalle, mutta päädyin kuitenkin erottamaan heidät. Eli mistä muistan Haasin on Team Angle, self proclaimed Worlds Greatest Tag Team, sekä huikea aliarvostus singlespainijana kautta vuosien. En tarkoita sitä, että Haasissa koskaan olisi ollut ainesta maailmanmestariksi, mutta IC/US-mestariksi hyvinkin. Harmi vaan, että miehestä tehtiin pelkkä vitsi ja jobberi.


#39 Matt Hardy
Viime vuonna kun kirjoittelin blogiini top 20-listan samasta aiheesta, mahtui Matti sinne kepeästi, olikohan sijalla 13 vai 14. Pudotusta on siis tullut. Vuosi sitten näin Hardyssa vielä potentiaalia tulevaisuutta ajatellen, nyt täytyy myöntää että se Matin potentiaali on kyllä niissä menneissä vuosissa. Kokonaan Mattia en voi listalta pudottaa, sillä olen vuosien mittaan markittanut tätä miestä todella paljon. Hardy Boyz-ajat olivat hienoja, Mattitude oli ehkä vielä hienompaa ja se 2005-paluu - sehän se vasta hienoa oli! Vielä tänä keväänäkin heelturnin jälkeiset viikot olivat erittäin hienoa katsottavaa, mutta sen jälkeen markitus Mattia kohtaan on laskenut jyrkästi alaspäin. Yhteen aikaan (2008) Hardy oli markituslistani kärkisijoilla, ja kyllä minä edelleen miehestä aika paljon tykkään.


#38 Scott Steiner
Joku tuossa viisaasti sanoikin, että mikäli Steiner olisi pystynyt yhdistämään 80/90-luvun alun painitaitonsa nykyiseen "Big Poppa Pump"-gimmickiin, olisi hän taatusti yksi kaikkein suurimmista nimistä. Eli lyhyesti tiivistettynä nuori Steiner viihdytti hyvillä painitaidoillaan, loistaen Steiner Brothersien selkeästi valovoimaisempana osapuolena. Vanhempi Steiner taaseen viihdyttää hahmona ja promottelijana. Myös se, että Steiner on viimeisinä vuosinaan TNA:ssa auttanut useita nuorempia kavereita, pistänyt heidät overeiksi ei ainakaan arvostusta laske. Toisin kuin joku Buka Tii, jolla ei muuten ole mitään asiaa tälle listalle.


#37 Doug Williams
Rakastan brittejä, ja myönnän jopa sen, että jotkut britit saavat minulta heikkouksiaan anteeksi syntymämaansa ja eurooppalaisen tyylinsä vuoksi. Williams kuuluu siinä mielessä Steve Corinon kanssa samaan kategoriaan, että en ole häneltä suoraan sanottuna huonoa ottelua koskaan nähnyt. Olen erittäin onnellinen siitä, että TNA löysi rosterissaan Williamsin mentävän aukon British Invasionin muodossa tänä keväänä. Erittäin hyvä stable, vaikka (ainakin omasta mielestäni) Rob Terry ja Brutus Magnus jäävät pahasti Williamsin varjoon. Yksi heikkous Williamsilla kuitenkin on. Yliampuva ilmeily otteluiden aikana. Nyt ei puhuta kuitenkaan mistään randyorton-pelleilystä, mutta silti joskus Williamsin homma menee tahattoman koomiseksi. Mutta sen verran loistava painija on kyseessä, että tuollaisen pienen heikkouden voi antaa anteeksi.

[list]50. Scotty 2 Hotty
49. Tazz
48. Jim Ross
47. Carlito
46. Booker T
45. Randy Orton
44. The Brian Kendrick
43. Ted DiBiaise Jr.
42. Bret Hart
41. Christian[/list:u:2yfnx5kd]

40. Jack Swagger
<a href="http://media.photobucket.com/image/jack swagger/WillT2/WWE Raw/JackSwagger.png?o=5" target="_blank"><img src="http://i916.photobucket.com/albums/ad4/WillT2/WWE%20Raw/JackSwagger.png" border="0"></a>
Swaggerista olen pitänyt aina debyytistä lähtien. Nykyinen feudi Mizin ja Kofin kanssa on nostanut hyvin US-vyön arvoa hyvin ja on muutenkin nostanut kaikki kolme jotenkin virallisesti sinne Raw’n upper-midcardiin. Painitaidot ja look on myös hyvin kunnossa. Jos jotain miinusta pitäisi antaa, mikkitaidot ei ole saanut minua vakuutettua vielä. Joka tapauksessa Jack on tulevaisuuden tähti WWE’ssä.

39. MVP
<a href="http://media.photobucket.com/image/mvp wwe/shawn0802/wwe superstar/MVP.jpg?o=41" target="_blank"><img src="http://i117.photobucket.com/albums/o48/shawn0802/wwe%20superstar/MVP.jpg" border="0"></a>
Ensin pidin Porteria avian turhanpäiväsenä, kun miehellä taisi olla pisin häviöputki aikoihin. Sitten yhtäkkiä MVP teki faceturnin ja siitähän alkoi oikein hyvä push. Raw’ssa mies on saanut hyvin näkyvyyttä ja yllättänyt oikein positiivisesti. TT Henryn kanssa oli mielestäni oikein hyvä ratkaisu, kun molemmilla miehillä taisi olla vähän tekemisen puutetta. Eihän tämä ole mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla toiminut, mutta ehkä sieltä vielä kunnolla päästään esille. Joka tapauksessa MVP’llä on paikka listassa.

38. Mick Foley
<a href="http://media.photobucket.com/image/mick foley/1--Blood-1-clot--1/-Foley.jpg?o=19" target="_blank"><img src="http://i44.photobucket.com/albums/f28/1--Blood-1-clot--1/-Foley.jpg" border="0"></a>
On todella vaikeaa laittaa näitä miehiä listalle ja samalla miettiä että mitä tuo tekee tuossa välissä ja tuo vasta tuolla. Noh, saatan saada tästä paskaa niskaan mutta Foley ei tämän korkeammalle listassani pääse. Mick ei mielestäni ole mitenkään erityinen painija, mutta ihan näiden loistavien hardcore matsien takia hän pääsee näinkin korkealle. Ei sovi unohtaa niitä unohtumattomia bumppeja mitä mies on ottanut vuosien varrella ja toki jobbaukset nuoremmille nostavat aina arvostusta silmissäni.

37. Hurricane
<a href="http://media.photobucket.com/image/the hurricane/wwe-wrestling-freak/hurricane.jpg?o=36" target="_blank"><img src="http://i436.photobucket.com/albums/qq86/wwe-wrestling-freak/hurricane.jpg" border="0"></a>
Kuka ei voisi rakastaa tätä pientä supersankaria? Aivan loistava gimmick, vaikka oli yleensä hän oli se ottava osapuoli. TT Kanen kanssa toimi hyvin, sekä kaikki huumorisegmentit/hetket olivat loistavia. Esim. Royal Rumble 200jotain kun Hunter ja Austin(?) olivat kehässä kahdestaan ja Hurricane tulee, niin olihan tuo hienoa

36. Kevin Nash
<a href="http://media.photobucket.com/image/kevin nash/The_Ultimate_Wrestling_Gallery/Kevin Nash/KevinNash036.jpg?o=24" target="_blank"><img src="http://i180.photobucket.com/albums/x310/The_Ultimate_Wrestling_Gallery/Kevin%20Nash/KevinNash036.jpg" border="0"></a>
NOW ja Hienohko feudi Triple Hoon kanssa ovat syitä, miksi Nash listallani on. HIAC Triple H’n kanssa oli suht. hyvä matsi, ei tosin lähelläkään HIAC eliittiä, mutta peittoaa kyllä tämän vuoden sellit. nWo aika oli taas kultaa. Tykkäsin paljon, vaikkei Nash mikään ykkönen siinä ryhmässä ollutkaan. Eipä tästä nyt hirveästi keksi mitään sanottavaa.

37. The Big show
<a href="http://media.photobucket.com/image/big show/ChrisJerichoY2J/Big_Show27.jpg?o=5" target="_blank"><img src="http://i883.photobucket.com/albums/ac32/ChrisJerichoY2J/Big_Show27.jpg" border="0"></a>
Maailman isoin urheilija! Nykyään tylsä kehässä, mutta ennen jopa nautin hänen kehäotteistaan. Mm. Lesnaria ja Mysteriota vastaan käydyt ottelut aikoinaan olivat hyviä. Ei sovi myöskään unohtaa Brockin ja Lesnarin superplexiä, jollain kehä römähti. Silloin tuli totaalinen mark-outti.On mielestäni ehkä hienoin tapahtuma SD’ssä vieläkin. On muuten uskottavin mörssäri tällä hetkellä WWE’ssä. On ollut itse asiassa jo pidemmän aikaa. Niitä harvoja jotka oikeasti toimii. Oikea suora on myös loistava ja uskottava finisher. Teki muuten loistavaa työtä laittaessaan Cenaa overiksi.

34. John ‘Bradshaw’ Layfield
<a href="http://media.photobucket.com/image/john bradshaw/RKO_HBK123/JohnLayfield.jpg?o=8" target="_blank"><img src="http://i185.photobucket.com/albums/x151/RKO_HBK123/JohnLayfield.jpg" border="0"></a>
En tykännyt JBL’stä yhtään, kun hän vielä WWE’ssä oli. Nyt kun hän on lähtenyt niin huomaan, kuinka paljon miestä kaipaan. Oli todella toimiva heel SD’ssä. En olisi ikinä uskonut että miestä listalleni päästän. CFH on myös hyvä finisher. Feudit mm. Eddien ja Shawn kanssa olivat tosi hyviä ja John osasi roolinsa hyvin.

33. Lita
<a href="http://media.photobucket.com/image/lita wwe/billydaph07/WWE/Lita2.jpg?o=44" target="_blank"><img src="http://i269.photobucket.com/albums/jj76/billydaph07/WWE/Lita2.jpg" border="0"></a>
Ainoa nainen joka yltää listalleni on Lita. En välittänyt juurikaan, kun oli Hardy Boyzien kanssa mutta kuviot Edgen kanssa oli todella hyviä. Sitten kun tyttö on vielä niin seksikäs niin on aina tervetullut listalleni. Osasi myös viihdyttää kehässä. Ei siitä sen enempää

32. Paul Heyman
<a href="http://media.photobucket.com/image/paul heyman/Gsquared_2007/WCW Reborn/Paul_Heyman.jpg?o=10" target="_blank"><img src="http://i232.photobucket.com/albums/ee97/Gsquared_2007/WCW%20Reborn/Paul_Heyman.jpg" border="0"></a>
Paras manageri ikinä. Yksinkertaisesti. Rakastin vihata Heymania. Kuviot Anglen, Big Shown ja Lesnarin kanssa olivat aivan huippuja. Sittenhän Paul oli myös GM jossain vaiheessa, ja taas loisti kuin yön kirkkain tähti. Tätä miestä on vain pakko rakastaa.

31. Rey Mysterio Jr.
<a href="http://media.photobucket.com/image/rey mysterio/BroderTuc/wrestling pics/ReyMysterio.jpg?o=22" target="_blank"><img src="http://i716.photobucket.com/albums/ww164/BroderTuc/wrestling%20pics/ReyMysterio.jpg" border="0"></a>
Jaahas, seuraavana onkin ReyRey. Mysterio on tällä hetkellä ehkä paremmassa iskussa kuin koskaan. Matsit Jerichon kanssa olivat hyviä, sekä on saanut tasapainoitettua vähän kehäotteitaan siitä spottiapinoimisesta. Valitettavasti gimmick on vielä nykyäänkin tätä samaa underdog –roskaa. Juuri tuon takia toivoisin Reylle mielummin feudeja vähän pienempien miesten kanssa, kuten Jerichon. Ei se vain näyttänyt uskottavalta kun Rey iski Show’lle jalkasakset uusimmassa SD’ssä. Joka tapauksessa Rey onnistuu aina olemaan oma viihdyttävä itsensä ja saa useimmissa PPV matseissa tuotua jotain uutta esiin.

30. Eric Bischoff
<a href="http://media.photobucket.com/image/eric bischoff/amirulescool/eric.jpg?o=14" target="_blank"><img src="http://i36.photobucket.com/albums/e13/amirulescool/eric.jpg" border="0"></a>
Tässä on paras non-wrestler –hahmo, joka ei ole McMahon. Raw’n General Managerina toimi aivan loistavasti. Vihattava heel-Eric oli todellakin kultaa. Toiveenahan olisi, että Bischoff vielä joskus saataisiin WWE lähetyksiin takaisin, mutta tuskin tulee ainakaan vielä tapahtumaan, kun tietää miehen nykyisen tilanteen. Joka tapauksessa oli kaikkien aikojen paras General Manager ikinä IMO.

50. Vince McMahon
49. Psicosis
48. Bobby Lashley
47. Dudley Boyz
46. M.V.P.


45. Booker T

Booker on kyllä pirun mielenkiintoinen tapaus… Jonain päivänä Booker on ollut jopa suosikkieni joukossa, mutta joskus en ole edes sietänyt häntä. Pidin miehen WWF-ajoista, olihan hän iso osa tuota Invasion-storylinea. Miestä käytettiin kuitenkin kuin säkkiä hänen WWE-uransa loppuaikoina ja olin oikeastaan helpottunut, kun hän pääsi TNA:han. TNA:ssa hän on vetänyt ihan mukiinmeneviä otteluita ja ollut mukana mielenkiintoisissa kuvioissa, joista kovin on/oli tuo Main Event Mafia vs. Frontline. Itse olen aina ollut suuri stablejen ystävä ja Main Event Mafia oli oikein onnistunut veto TNA:lta. Saisi tuo Bookah nostaa muuten noita nousevia tähtiä ylös, koska nopeasti laskettuna eipä hän uransa aikana ole kovinkaan montaa painijaa nostanut sinne kovempiin kahinoihiin; Lashley tulee nyt ainoastaan mieleen. Muutenkin miehen otteet ovat heikentyneet paljon viime vuosina, joten ei olisi mikään huono vaihtoehto, jos hän ripustaisi painisaappaansa takan ylle. Joka tapauksessa Bookkeri oli oikein viihdyttävä painija 2000-luvun alussa ja yksi syy Bookerin markitukseen on tuo kampaus <3


44. Chavo Guerrero

Chavitokin löysi tiensä listalle ja ihan oikeutetusti hän on listallani. Alettuani seuraamaan tätä aah niin ihanaa lajia niin SD:n puolella oli muuan kaksikko, joka upposi minuun heti. Kyseinen kaksikkohan oli tietenkin Los Guerreros ja tuon parivaljakon nuorempi osapuoli on nyt sitten arvosteltavana… ”Mexican Warrior” on osannut aina painia ja osaa edelleenkin painia (sääli vain, että hän ei ole saanut jo pitkään aikaan otella kunnolla WWE:ssä) ja pienenä Chavo-markina hänen käyttönsä RAW’ssa on suorastaan v*tuttanut… No tuskinpa Chavo olisi enään koskaan noussut mestariksi, mutta kiitos jonkun nerokkaan henkilön käsikirjoitustiimissä, ”uudempi sukupolvi” tulee muistamaan hänet painijana, joka hävisi viikko toisensa jälkeen Hornswogglelle. Itse tulen muistamaan Chavon ennen kaikkea Los Guerreros-joukkueesta, mutta myös otteluista Rey Mysteriota vastaan. NWO 2004:n ja GAB 2004:n ottelut Myrsää vastaan olivat kenties kaksi parasta WWE:ssä nähtyä Cruiserweight-ottelua ja kyseiset ottelut ovat ehdottomasti Chavon WWE-uran kaksi parasta ottelua. Toivottavasti Chavo saisi WWE:n puolelta ansaitsemaansa kunnioitusta ja kunniallisen loppu-uran, johon kääpiöillä ei ole mitään asiaa.


43. Randy Orton

Orton on kenties joidenkin mielestä kehässä tylsä kuin saapas, mutta itse en ole täysin samaa mieltä. Okei, jos verrataan Randya nyt ja vaikka viisi vuotta sitten niin onhan ero huima, mutta siinä missä Randyn otteet kehässä ovat huonontuneet niin kaikki muu Randallissa on parempaa. Muistan kyllä erittäin hyvin, kun kaikki hehkuttivat Ortonin gimmickiä taivaisiin tuossa Royal Rumblen alla ja silloin ei kyllä valitettu Ortonin kankeudesta tjsp.. Suurin syy kuitenkin, miksi Ortonin nimi löytyy ylipäätänsä tältä listalta on yksinkertaisesti Evolution. 2000-luvun paras stable (ainakin WWE:n puolella) ja kyllä Triple H ja Ric tekivät varsinaisen palveluksen WWE:lle nostamalla kaksi uutta kasvoa sinne Main Event-kahinoihin. Okei, moni miettii, että ”minkä h*lvetin palveluksen ne tekivät, kun he nostivat sinne Batistan ja Ortonin?”. Tuo kaksikko ei ollut missään nimessä tylsä Evolutionin aikana. Hei mutta minähän mainitsin sen, että Orton on parantunut muilla osa-alueilla paljon ja kyllähän se pitää paikkaansa. Mies vetää roolinsa aina erittäin hyvin ja yhtään liioittelematta hän on (parhaimpina päivinä) jopa WWE:n viiden parhaan mikkimiehen joukossa, mutta valitettavan usein nuo parhaat päivät ovat liian kaukana. Siitä huolimatta hän on kuitenkin ihan perus-tasollakin hyvä mikkimies ja muutenkin kokonaisuutena erittäin hyvä.


42. Homicide

Listan yksi harvoista painijoista, joka ei ole paininut WWE:n palkkalistoilla yhtään ottelua. Homicide on aina ollut muutaman muun painijan kanssa se suurin syy, miksi ylipäätänsä vaivaudun katsomaan TNA:n tapahtumia. Hänellä on hyvät painitaidot, hän on hyvä joukkuepainija ja yksilöpainijakin, look on hyvä ja hän on erittäin hyvä sekä facena että heelinä. Mitä todennäköisemmin hän olisi mahtunut listalleni yksilöpainijanakin, mutta kyllähän tuo LAX painaa tuolla taka-alalla niin paljon. Kyseessä oli vain omasta mielestäni aivan loistava joukkue, joka tarjosi niin hyviä otteluita kuin muistettavia hetkiäkin. Mikissä en Homicidea ole hirveästi kuunnellut, mutta ottelut <3


41. Miz

”I’M AWESOME!!!” Enpä olisi välttämättä uskonut pari vuotta sitten, jos joku olisi väittänyt Mizin olevan yksi WWE:n tulevaisuuden nimistä. Enpä olisi tuolloin edes uskonut, että Miz painii enään WWE:ssä, mutta kas kummaa, Chick Magnet on tällä hetkellä hallitseva US-mestari. Painitaidoiltansa hän ei ole missään nimessä WWE:n kärkipäätä, mutta mikissä mies on parhaimmillaan. Ei liene mikään suuri vääryys väittää Chick Magnetia yhdeksi WWE:n parhaimmista mikkimiehistä, koska sitä hän ehdottomasti on. Siinä missä Mizillä oli puutteita painitaidoissa, oli John Morrisonilla puutteita mikkitaidoissa. Käsikirjoitustiimi laittoi viisaat päänsä yhteen ja näin ollen saimme loistavan joukkueen, joka täydensi toisiansa täydellisesti. Molempien uran kannalta joukkue oli erittäin hyvä veto, koska Morrison sai varmuutta mikkityöskentelyyn ja Miz sai paranneltua osaamistaan kehässä. Mizin (kuten Homicidenkin) kohdalla painaa joku tietty joukkue sen verran paljon vaakakupissa, että pakkohan mies oli ottaa listalle mukaan. Ilman tuota joukkuetta Miz ei olisi tällä listalla mukana. Ja tuskinpa hän olisi enään WWE:n palkkalistoillakaan.

Itse olen jäänyt melko pahasti jälkeen mutta kun oman koneen virtajohto on rikki ja tiedot siellä paha tehdä mitään. Pyrin jatkamaan samantien kun pääsen omalla koneellani toimimaan. Pahoitteluni vielä kerran viivästyksestä.

50. MVP
49. Booker T
48. Jim Cornette
47. Jack Swagger
46. Brent Albright



45. Matt Sydal / Evan Bourne
Taghuora Matt Sydal. Maailman parhaita lentäjiä kehässä, mutta ei oikein edelleenkään tiedä miten käyttäisi kaikki taitonsa oikein ja painisi joskus huippumatsin. Viihdyttävä tämä mies on aina, mutta sellaiset todelliset huippumatsit ovat jääneet puuttumaan. Lähimpänä sellaista hän on ehkä päässyt ROHissa muutamassa tag matsissa AJ Stylesin sekä Christopher Danielsin kanssa. Tästä tietenkin juontaa juurensa taghuora nimike. Kuitenkin Matti on aina viihdyttävää katsottavaa nopeutensa ja lennokkuutensa ansiosta. Toivottavasti mies vielä jonain päivänä oppisi hieman monipuolisemmaksi painijaksi.


44. Taylor Wilde & Sarita (Sarah Stock)
Laitetaan nämä nyt joukkueena, koska muuten olisivat saattaneet jäädä ulos listalta. Tämä kaksikko siis taggasi TNA:ssa taannoin ensimmäistä kertaa ja heistä tuli ensimmäiset naisten joukkuemestarit. Tämä lennokas kaksikko on kaunista katseltavaa kehässä ja suuri toiveeni onkin että TNA saisi hankittua jonkun samassa liigassa painivan joukkueen heitä vastaan, Beautiful People kun ei sitä ole. Kaksikon finisherinä käyttämä springboard dropkick + german suplex kombo on myös äärimmäisen hieno. http://www.youtube.com/watch?v=r_sYYFBVHPA


43. Shark Boy
Gimme a shell yeah! Pitkään Sharky oli minulle vain jobberi hassussa puvussa, mutta herättyään koomasta täysin uudella asenteella, aloin fanittaa tätä haita täysillä. Sharky muodosti taannoin supersankari trion yhdessä Super-Ericin sekä Currymanin kanssa. Siitä seurasi hauskoja tilanteita ja varsinkin Sharky & Curry Connection oli mitä mainioin kaksikko. Siitä todisteina tämä Sharkyn haaste hieman tukeville 3D:n pojille. Sharky palasi TNA:han muutama viikko sitten, mutta ei ole päässyt vielä televisioon asti. Kyllä miehellä jotain pientä impact feudia voitaisiin edes kehittää, sillä yleisö pitää tästä haista.


42. Eric Young
Valitsin Eerikki Nuoresta tarkoituksella tuollaisen kuva, sillä tuo on se Eric jota fanitin. Tai oikeastaan tarkemmin hieman ennen tuota, kuin miehestä tuli face heelstablessa. "He's coming" vauhkoominen Stingin tulevasta paluusta on jotain jota voi lämmöllä muistella. Super Eric ja Prince Justice Brotherhood olivat myös kaikessa lapsellisuudessaan erittäin hauskaa settiä. Kehässä mies on ihan katseltava, vaikka ei nyt sitä aivan kovinta kärkeä. Tällä hetkellä mies toimii World Eliten johtajana ihan hyvin ja mielenkiinnolla odotan Eerikin seuraavia kommelluksia.


41. Teddy Hart
The King of Harts! Teddy Hart voisi olla yksi suurista, mutta nyt hän on vain helvetin hyvä. Mies on hölmöillyt itensä ulos kolmesta USA:n suurimmasta promootiosta, joten nyt Teddy on vaikuttanut jo pidemmän aikaa Meksikossa ja AAA promootiossa. Toisaalta Meksikossa Teddyn taidot pääsevät selkeästi paremmin esille kuin vaikkapa WWE:ssä, joten ei se Mehiko sikäli mitenkään huono valinta ole. Teddy on spottiapinoista parhaimpia, mutta osaa halutessaan myös teknisen painin sekä brawlaamisen salat. Mieheltä löytyy myös karismaa ja "it factor". Toivottavasti Ted pääsisi vielä yrittämään isoihin liigoihin, sillä olisihan Hart Dynastykin aivan toista, jos karismattomien Kiddin ja Smithin rinnalla olisi Teddyn kaltainen karismaattinen kaveri. Jos suinkaan mahdollista, suosittelen katsomaan Teddyn matseja AAA:sta, hyviä aikoja on tiedossa .

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund



30. Tom Zenk
Tom Zenk siis aloitti vapaapainin WWF:ssä, jo aiemmin ylistämässäni tag teamissa, The Can-Am Connectionissa, Rick Martelin kanssa. He haastoivat WWF:n kovimmat tag teamit ja vaikka menestystä tuli, Zenk silti päätti lähteä WCW:hen AWA:n kautta. Ja juurikin sieltä oma "Z-Man" fanitus alkoi. Zenk ja Brian Pillman pistivät tehot yhteen ja muodostivat yhden parhaimmista tag teameista ikinä. Zenkin ja Pillmanin matsit mm. The Midnight Expressiä, The Rock N' Roll Expressiä ja The Fabulous Freebirdsejä vastaan ovat legendaarisia - ja ainakin minulle WCW:tä parhaimmillaan. Valitettavasti tämä huippuduo kesti vain reilun vuoden. Zenkin lihas repesi treeneissä ja tämän takia Zenk joutui jättämään ringin melkein puoleksi vuodeksi. Sen jälkeen kun Zenk teki paluun WCW:n rinkiin, hänestä tehtiin full-time singles painija. Valitettavasti tämä sinlges-ura ei enään toiminut samalla tavalla. Ensinnäkin hänen paluu lähti käyntiin jobbaamalla firman suurille tähdille (mm. Vaderille reilussa kymmenessä sekunnissa) ja voittoja tuli, mutta vain firman vakijobbareilta. Oikeastaan ainoa varteenotettava feud oli Arn Andersonia vastaan. Kaikkien yllätykseksi, Zenk loppujen lopulta voitti Andersonin ja samalla TV -mestaruuden, mutta jobbasi sen takaisin kuukaudessa-kahdessa. Tämän jälkeen Zenk oli vielä mukana random juonikuvioissa ja suurimman osan ajasta erilaisissa tag-matseissa, suurempien starojen narttuna. En sitä aikaa sen kummemin halua edes muistella. Mutta se riittää, että muistaa tasan yhden asian. Pillman & Zenk - one of the best tag teams of all time!


29. Marty Jannetty
No nyt päästään asiaan. Marty on sellainen kaveri, että alta pois ja pinoon. Luulisi, että kaikki tuntee Martyn menneisyyden The Rockers / The Midnight Rockers -kokoonpanossa, Shawn Michaelin kanssa. He olivat yksi 80-90 -luvun viihdyttävimmistä tag teameista. Heiltä nähtiin laatu feudeja, useita mestaruuksia ja kymmeniä mahtavia matseja, jotka ovat innovatiivisia myös nykypäivän standardeilla. Tämä valitettavasti oli Martylle hänen painiuran parasta aikaa, sillä The Rockers hajoitettiin vuonna 1991. Syitä on muutama. Ensinnäkin se, että WWF oli tuolloin takomassa uusia ME-staroja ja tämän valinnan kohteiksi osuivat Shawn Michaels sekä Bret "Hitman" Hart. Toinen, ei niin hyvä syy oli se, että vuonna 1991 Rockersit kohtasivat Charles Austinin ja Lanny Poffon (Machon veli). Ottelun piti päättyä Martyn suorittamaan Rocker Dropper -nimiseen lopetusliikkeeseen. Liike meni kyllä oikein, mutta Charles Austin liikutti päätään juuri väärällä hetkellä, jonka johdosta hänen niska murtui. Tämän vahingon jälkeen Charles Austin haastoi Shawn Michaelsin ja Marty Jannetyn oikeuteen väärin luettavasta liikkeestä ja siitä, että tämä liike loppujen lopulta päätti hänen mitättömän jobberiuran. Charles Austin voitti tuon jutun ja WWF joutui loppujen lopulta maksamaan melkein 30 miljoonaa dollaria korvauksia. Täyttä paskaahan tuo oli, mutta niin käy joskus. Tosin, tämä oikeuden päätös tuli esille vasta vuonna 1994 - joten siinä mielessä se ei voinut vaikuttaa The Rockersien hajoamiseen, ainakaan suoraan, mutta Vince ja muut tiesivät jo tuolloin (v. 1991), että joutuvat loppujen lopulta korvaamaan ison summan... ja siksi Marty sai paskaa niskaan. Martyn ura ei aivan suoraan päättynyt The Rockersien hajoamiseen, sillä heidän hajoamisen jälkeen Marty ja Michaels feudasivat reilut puoli vuotta. Kun feud saatiin päätökseen, lähti Michaelsin ura rakettimaisesti nousuun ja Martyn ura valui viemäriin. En silti koskaan ymmärtänyt, että miksi Michaelsista tehtiin ME-tähti ja Jannetystä jobberi? Jos nyt oikeasti miettii, niin Marty oli a) parempi ja kokeneempi kehässä (miinus tuo pikku floppi, joka ei hänen syy ollut) sekä b) enemmän ME:n näköinen, mitä nyt ulkonäköön, kokoon ja lihaksiiin tulee. Miksi Michales, miksi? Yleinen mielipide tästä on ollut se, että Michaels oli nuorempi ja WWF oli tekemässä sitä "tulevaisuuden staraa". Mutta loppujen lopulta, Michaelsin ja Martyn ikäero oli vain viisi vuotta. Marty olisi ollut valmis paketti, kun Michaelsia piti vielä kouluttaa. Nyt ja aina tulen olemaan sitä mieltä, että Marty > Michaels... mutta jatketaan nyt Martyn jobberiuran kertaamista. Elikkäs, se oli paskaa. Nähtiin feudeja Doink The Clownia vastaan ja niin edelleen. Marty pistettiin yhteen Al Snow'n kanssa (en nyt muista millä nimellä tuolloin pyöri) ja he muodostivat "The New Rockers" -tag teamin 90 -luvun puolessa välissä, mutta se oli vain uusi floppi, Martyn jo flopanneeseen painiuraan. Myöhemmin Marty suuntasi WCW:n ja jatkoi jobberiuraa siellä. WCW:n jälkeen Marty on pyörähtänyt WWE:ssä muutamaan otteeseen Michaelsin ansiosta. Ironia tässä oli se, että ennen Marty oli se joka veti Michaelsin parrasvaloihin, kun hän oli nuori ja tuntematon tulevaisuuden tähti. In conclusion, Marty Jannetty oli yksi WWF:n taitavimpia painijoita 80-90 -luvulla, mutta The Rockersin hajoamisen jälkeen häneen ei panostettu enään millään lailla. Jätettiin sama gimmick, vaikka muiden gimmickit vaihtuivat ja mitä käyttöön tulee, niin kaveri oli vain yksi turha painija koko rosterissa. Haistatan Vincelle paskat ja jatkan seuraavaan painijaan.


28. Davey Boy Smith
Mies ja muskelit. Davey Boy tai "The British Bulldog" oli yksi 80 -luvun suurimpia maailmanlaajuisia painitähtiä. Davey Boyn ja Dynamite Kidin muodostama "The British Bulldogs" oli tunnettu parivaljakko NJPW:ssä jo ennen WWF:ää. Itseasiassa WWF:n agentit pokasivat Davey Boyn ja Dynamite Kidin juurikin NJPW:stä. The British Bulldogs debytoi loppujen lopulta WWF:ssä vuonna 1988 ja heidän suosio oli niin suuri, että aivan tyhjästä, he olivat yhtä suuria kuin The Rockers ja The Hart Foundation. Nämä kolme tag teamia olivat tuon ajan kovimmat ja tasokkaimmat parivaljakot, jotka eivät olleet lähellekkään yhtä kovia kuin NWA/WCW:n vastaavat tiimit, mutta verrattuna muihin WWF:n lihas/läskikasoihin, he olivat viihdettä potenssiin kaksi. Näiden kolmen tag teamin matsit etenkin toisiaan vastaan oli yhtä suurta juhlaa. Valitettavasti heidän ensimmäinen WWF-run ei kestänyt kuin neljä vuotta, sillä Dynamite Kid ja tuon aikainen backstage hierarkia oli liikaa. Loppujen lopulta Dynamite Kid joutui tappeluun (backstagella), menetti hermonsa ja otti loparit. Davey Boy tottakai tuli perässä. Tästä seurasi (ainakin omasta mielestä) paras aika painillisesti The British Bulldogseilta. AJPW:ssä vastaan tuli muita yhtä tasokkaita tiimejä ja siksi heidän matsit olivat aina pirun loistavia. Davey Boyn ja Dynamite Kidin välit kumminkin kärsivät jatkuvasta ramppaamisesta ja loppujen lopulta, Davey Boy jätti Dynamite Kidin. Davey Boy suuntasi WWF:ään, hänestä tehtiin singles-painija ja vuonna 1992 tuo singles-ura olikin parhaimmillaan. Matsit etenkin Flairia ja Michaelsia vastaan olivat mahtavia... vaikkakin hänen tunnetuin matsi koskaan-ever, tulee aina olemaan SummerSlam 1992:n ME, eli Davey Boy vs. Bret Hart, IC-mestaruudesta. Pirun eeppinen kohtaaminen, joka tullaan aina muistamaan ehkä parhaimpana SummerSlam -matsina koskaan. Helposti tuon vuoden MOTYC. Seuraavaksi Davey Boy suuntasi WCW:hen, monen muun suuren ex-WWF staran kanssa ja se aika oli aika kuraa. Lyhyt, vuoden run - muttei mitään muistettavaa koko ajasta. Sitten Davey Boy teki jo kolmannen paluun WWF:ään - mutta jo tässä vaiheessa hänen gimmick oli niin kuollut, ettei se enään toiminut. Se oli kova sana 80 -luvulla, mutta jos samaa gimmickiä kulutetaan reilut kymmenen vuotta, niin se kuihtuu ja kuolee aikanaan. Davey Boylta toki vielä nähtiin hyviä matseja, mm. Owen Hartin kanssa, mutta ensinnäkin hänen hohto oli jo kadonnut ja toiseksi, kaveri oli pumpannut itsensä niin täyteen sterioideja, että kehäliikkuvuus oli laskenut vähintään puolella kun vertaa 80 ja 90 -luvun puoliväliä. Tämän jälkeen Davey Boyn ura ei enään minua henk. koht. kiinnostanut, mutta jälkeenpäin hän vielä liittyi toistamiseen WCW:n ja sieltä vielä kerran takaisin WWF:ään. Tuollainen hyppely ei nykypäivänä enään onnistuisi. Loppujen lopuksi, Davey Boy teki neljä "paluuta" WWF:ään. Siinä ensimmäinen syy korkeaan listapaikkaan ja toinen yhtä toimiva syy on Running Powerslam. Yksi tyylikkäimmistä finishereistä koskaan, oikein suoritettuna.


27. Bad News Allen
Bad News Allen tunnettin WWF:ssä nimellä Bad News Brown - mutta hänen WWF-run ei oikein toiminut ja keskityn taas siihen tuttuun ja turvalliseen indie/NWA-aikaan. Bad News Allen on ja oli kovin neekeri koskaan. Syy hänen kovuuteen löytyy Judo taustasta, sillä hän oli Judon olympiamitalisti ennen painiuraa. Toinen kova juttu oli se, että Antonio Inoki oli hänen kouluttaja. 80 -luvun alusta, 80 -luvun loppuun Allen pyöri Stampedessa ja hän oli yksi Stampeden suurimpia tähtiä. Se oikeasti tarkoittaa paljon, sillä tuohon aikaan Stampedessa pyöri staroja kuten Bret Hart, Owen Hart, Davey Boy Smith, Dynamite Kid ja niin edelleen. Oma suosikki matsi onkin Stampedesta vuodelta 1986, kun hän voitti North American Heavyweight Championin (eli Stampeden raskaansarjan mestaruuden) Owen Hartilta. Vaikka Allen oli kirjoilla Stampedessa, hän silti pyöri NWA:ssa, etenkin tuolla Floridan puolella. Floridassa hän matsasi pirun kovia matseja, etenkin Lex Lugeria vastaan, joka tuolloin oli vielä nuori ja hyvin liikkuva painija. Allen siis paini mahtavia matseja ja voitti mestaruuksia, ennen sitä kamalaa WWF-uraa. Allen kumminkin oli poikkeuksellinen tapaus, sillä hänellä oli massaa, mutta silti liikkuvuus kehässä oli aivan omaa luokkaa. Hänellä oli yksinkertaisesti niin kova urheilutausta, että muut painijat eivät olleet mitään häneen verrattuna. Elikkäs, Allenin WWF-runissa oli pari paskamaista asiaa. Ensinnäkin kun Bad News Brown (eli Allen) debytoi WWF:ssä, hän oli aivan uskomattoman kova monster-heel. Vihatuin kaveri sitten Andren, sillä hänen gimmick oli sellainen, että hän ei kunnioittanut edes toisia heelejä vaan keskeytti myös heidän matseja. Kaverilla oli aivan uskomattomasti sitä heel-heattia ja siksi Vince lupasi, että hänestä tehdään ensimmäinen tummaihoinen raskaansarjanmestari. Valitettavasti Vince puhui paskaa, eikä sitä koskaan tapahtunut, joten siksi Allen jätti WWF:n. Se oli hemmetin suuri menetys, sillä seuraavaa yhtä vihattua heeliä sai odottaa reippaat neljä vuotta. Toinen paskamainen juttu oli se, että WWF:ssä hän oikeastaan paini vain läskikasoja vastaan. Muutama poikkeustapaus toki oli, mm. lyhyehkö vääntö Bret Hartia vastaan WrestleFest 1988:sta, mutta yleisesti vastustajat olivat luokkaa John Tenta. Jälkeenpäin Allen pyöri NJPW:ssä ja UWFi:ssä, mutta tuosta ajasta ei matskua ainakaan minulta löydy, joten en osaa siitä mitään sanoa. Silti aivan hävyttömän kova jätkä, jota käytettiin väärin WWF:ssä, mutta Allenin Stampede ja NWA matsku puhuu puolestaan.


26. Bruno Sammartino
Sammartino on ainoa kirjaimellisesti vanha painija Backlundin ja Venturan lisäksi, jonka otan tähän listaukseen mukaan. Niin kuin olen aiemmin maininnut, oma painifanitus sijoittuu sinne 80-90 -luvulle ja nämä 70 -luvun tähdet eivät ole vahvinta osa-aluetta minulle. Tosin, nuo aiemmat kaksi ja Sammartino toimivat hienoina poikkeuksina. Sammartino tunnetaan parhaiten siitä, että hän piti WWWF:n raskaansarjanmestaruutta yli seitsemän vuotta ensimmäisen kerran ja toisen kerran yli kolme vuotta. Tämä jos jokin on nykypäivänä mahdotonta, sillä taitaa mestaruudet vaihtua vähintään kaksi-kolme kertaa vuodessa. Sammartinon ensimmäinen mestaruus-run oli myös siinä mielessä poikkeuksellinen, sillä hän ei vain pitänyt mestaruutta vaan taisteli muita yhtä kovia nimiä vastaan. Kowalski, Giant Baba, Valentine, Sheik, Blassie, The Animal ja niin edelleen. Vasta Ivan Koloff vei mestaruuden vuonna 1971 ja vielä Sammartinon kotiyleisön, MSG:n edessä. Hän kirjoitti tästä tappiosta elämänkerrassaan. Yleisö mykistyi täysin Koloffin pinnauksen jälkeen ja Sammartino luuli menettäneensä kuulonsa. Ketään ei kiinnostanut uusi mestari ja Koloff asteli ringistä pois ilman mitään reaktiota. Vasta kun Sammartino asteli takaisin puhuhuoneeseen, yleisö alkoi itkemään. Tämä, jos jokin, oli kayfabe aikaa parhaimmillaan. Jälkimmäinen mestaruus-run oli varsin samanlainen. Hän ensin voitti mestaruuden ja vaikka vastaan tuli jopa suurempia tähtiä, kuten Bruiser Brody, Ken Patera, Billy Graham, Ernie Ladd ja niin edelleen, silti hän aina peittosi vastustajansa. Loppujen lopulta Graham sai toisen mahdollisuuden Sammartinoa vastaan vuonna 1977. Graham voitti Sammartinon huijaamalla (pinnaus jalat köyden päällä) ja näin Grahamista tehtiin yksi WWWF:n suurimmista heeleistä. Tämän jälkimmäisen runin jälkeen, Sammartino ei enään ollut niin iso kuin ennen. Periaatteessa vuodesta 1980 eteenpäin hän oli vain yksi mies rosterissa, mutta silti häntä arvostettiin niin paljon, että jobbaaminen ilman huijaamista oli mahdottomuus. Toki hän oli isoissa matseissa mm. NWA:ssa, WWF:ssä ja WWA:ssä - mutta se 70 -luvun hohto oli kadoksissa. Itse muistan hyvin hänen lyhyen ja viimeisen WWF-runin vuodesta 1985 ja eteenpäin. Ikä selvästi painoi ja vastustajat (Honky Tonk Man, Macho Man, jne.) eivät yksinkertaisesti olleet hänen arvoisia. Lopulta Sammartino jäi eläkkeelle 80 -luvun lopussa. Syy hänen korkeaan listasijoitukseen ei mitenkään liity näihin legendaarisin title-runeihin, vaan hänen mahtaviin matseihin. Ei nykypäivänä 90 minuutin matsi voi viihdyttää ja vielä vähemmän jos se päättyy tasapeliin. Sammartinolle lyhyt matsi oli alle kaksikymmentä minuuttia ja normaalisti pyörittiin jossain 30-60 minuutin hujakoilla. Se vaatii aivan perkeleesti kuntoa ja sitä Sammartinolla tosiaan oli. Tuolloin showpaini ei ollut yhtä viihdyttävää kuin nykypäivänä, sillä Sammartinon "suurimpia" liikkeitä olivat Bearhug, Hammerlock ja Backbreaker - mutta tuolloin yleisö oli aivan eri tavalla mukana, kiitos kayfaben. Itse suosittelen kokemattomille, mutta kiinnostuneille tulevaisuuden Sammartino faneille matseja kuten vs. Stan Hansen (1976), vs. "Superstar" Billy Graham (1977) tai yksi kovimmista painimatseista koskaan vs. Pedro Morales (1972).
[/list:u:24d50lg0]

50. Lex Luger
49. Dragon Kid
48. Bxb Hulk
47. Dusty Rhodes
46. Great Muta
45. Bryan Danielson
44. Big Van Vader
43. Ahmed Johnson
42. Goldust
41. Roddy Piper
40. Jerry Lawler


39. Michael Hayes
- Hayes on mies, joka todisti badass-brawlaamisen kykynsä niin singles, kuin tag team painiurallaankin. Toden totta äijämäinen painija toimi mielestäni parhaiten faceaikanaan, kun hän sytytti räväkällä liikkumisellaan yleisön joka kerta valmiiksi ottelun loppua kohden. En voi sanoa, että olen mieheen mitä parhaiten tutustunut, mutta jopa promot hehkuilevat sitä tietynlaista vaadittavaa särmää samalla tavalla, kuin tulevilla vuosilla main event pelureilla Paul Heymanin alaisena ECW'ssä - sitä hevipohjaista miehisyyttä.
Vaikka face rooli olikin se enemmän mieleeni oleva aikakausi, pidin myös Freebirdien (Hayes & Gordy) heel-runista. Hayes hoiti karismallaan mikkipuolen ja vaikkei painitaidoissa ylittänytkään partneriaan Terryä, loivat he todella menevän duon, joka otteli muutaman muistettavaksi luokiteltavan ottelun esimerkiksi Von Erichejä ja Road Warriorseja vastaan.


38. The Sandman
- ECW'n eliittiin kuuluva roskapainin kuningas Sandman jatkoi uuden ajan nousemista tyylillään ja mursi jopa aiemmin murretut rajat hossimaisesti kaljaa kitaten ja vastustajiaan turpaan vetäen. Siinä määrin missä Attitude ajan sanotaan olevan pienen promootion nimeltä ECW'n ansiota, voimme nopeasti todeta Sandmanin olevat todella oleennainen osa tuon ajanjakson nousua. Harvemmin pelkästään roskapainilla maailman kartalle nousseesta miehestä voidaan sanoa tämän olevan oikeasti pätevä hommassaan, tai että hänellä olisi todellista merkitystä painin kehittymisen kannalta, mutta alkuperäisessä ECW'ssä jyllännyt mies hoiti kuitenkin tehtävänsä juuri sillä toivotula tavalla. Hardcoren himoiset fanit suorastaan rakastivat häntä ja Rob Van Damin ja Tommy Dreamerin ohella hän on onnistunut pitämään nimensä vieläkin hardcorelegendana ja vaikka ECW ei olisikaan tehnyt koskaan paluutaan, uskoisin Sandmanin olevan silti lähes yhtä tunnettu painija kuin mtä hän tällä hetkellä on.


37. Bret Hart
- Vaikka Hart onkin teknisiltä taidoiltaan varmaankin historian parhaimpiin lukeutuva viihdyttäjä, eikä gimmickissäkään suuremmin ollut vikaa, olen sijoittanut Hartin suhteellisen alas. Varsinaista syytä en osaa näillä näkymin sanoa, mutta kysehän on markituslistasta, eikös vain?
Bretistä voidaan käytännössä puhua jopa superlatiivein, sillä hän on osoittanut kyvykkyytensä kortin joka kohdalla. Tag team divisoonaa värittämässä mies paini muunmuassa kuuluisan Hart Foundationin sinä nopeana jäsenenä Neidhartin toimiessa murskaavana voimana. Jo 80-luvun loppupuolilla vaikutti tämä upea tiimi muunmuassa Randy Savagen face turniin, joten nimistä voi jo päätellä sen asian, että jo sen aikainen WWF'n buukkaustiimi näki Bretin potentiaalin kehässä. En näe mitään syytä olla pitämättä joukkueurasta, mutta kuviot 90-luvun puolivälin tienoilla antoivat viimeistään Hitmanin näyttää kyntensä. Tällöin nautin itse eniten Hartin kehätyöskentelystä. Ikonin maineen saavuttanut herra taisteli sanoin kuvailemattomissa otteluissa muunmuassa Vaderin, Undertakerin ja Shawn Michaelsin kanssa. Tuon aikainen main event kaari sai todellakin Bretistä esiin tietynlaista väriä enkä yllättyisi yhtään jos tuon vuosihaarukan Bret olisi jonkun listan ykkössijalla.


36. Rick Rude
- Rudea on todella helppo kehua. Hän oli kehässä todella viihdyttävä ja lisänimikkeensä gimmickin turvin ansainnut ''Ravishing'' Rick Rude täytti joka kerta odotukset astuttuaan keskelle toimintaa. Ylimielisyys ei ollut ollenkaan paha asia vaan kiintyi tärkeäksi osaksi Ruden hahmoa, jota pidän yhtenä kaikkien aikojen parhaista. Hahmoon liittyvät myös muhkeat viikset, kiinteäksi treenatut vatsalihakset, sekä kehätyöskentelyssä hulmuava letti, jotka korostivat tuon ajan unelmien miehen roolia entisestään.


35. Sting
- Sting on listallani pääasiassa uransa ensimmäisten vuosien perusteella, mutten kuitenkaan lyttää uudemman ajankaan eläkkeelle pikkuhiljaa vetäytyvää painijaa. NWA'ssa aloitettuaan Sting veti hahmoa, josta tuli päällimmäisenä mieleen äijämäinen ja mitään pelkäämätön sankari. En saa päähäni pikaisella pohdinnalla ketään samankaltaista miestä, mutta tuossa miehessä oli piru vie potkua! Kokoonsa suhteutettuna mies oli juuri sopivan nopea ja taipuisa muunmuassa hyppäämään ilman väliloikkia yläköyden yli ja samalla juuri sopivan äijämäinen, että tämä pystyi uskottavasti hulkhoganmaiseen tyyliin mätkiä vastustajiaan nyrkeillä ja pitää valovoimaisia promoja.
Todella nopeasti suuren fanikannan saavuttanut Stinger on pysynyt kiitettävästi kortin yläpäässä jo kaksi kymmentä vuotta. Ei väliä, oliko promootio NWA, sen jälkeinen WCW tai TNA, mies pistää joka kerta itsensä hyvin likoon ja klassikko-otteluitakaan ei voi laskea sormilla. Siinä teille potkua.

Osa on jäämässä jälkeen, mutta älkää siitä huoliko. Jokainen saa julkaista listansa ihan omaan tahtiin. Wankie huitelee jo top 30:ssa, mutta se ei tarkoita, että lista pitäisi olla valmis silloin kun se Wankiella on sitä. Itse olen ainakin joka ikisen viestin lukenut ajatuksen kanssa läpi, parasta viihdettä.

50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams

#36 The Outsiders (Kevin Nash&Scott Hall)
Diesel, Razor Ramon, Scott Hall tai Kevin Nash yksinään eivät minuun koskaan erityisemmin iskeneet. Toki "primessään" hyviä hahmoja, ja hyviä painijoita, mutta ei niin hyviä että tälle listalle olisi asiaa. Sen sijaan Hall&Nash yhdessä "The Outsiders". WOW! Niin pahoja, mutta niin cooleja, että heitä oli pakko rakastaa. Hallin&Nashin tunkeutumiset WCW-showeihin, NWO:n eeppinen synty Bash At The Beachissa 1996 ja muutamat vuodet siitä eteenpäin. Sitten kun kaikki alkoivat liittyä nWo:hon, alkoi hommasta pikku hiljaa mennä maku, mutta kyllähän New World Order muutti painimaailmaa rajusti. Supersankarihahmot kuolivat ja gimmickeissä alettiin painottaa realistisuutta. Vastaiskuna sitten nähtiin WWF:ssä sellaisten gimmickien kuten DeGeneration X, Stone Cold Steve Austin ja The Rock synty. WCW:n jälkeen tältä kaksikolta ei nähty enää oikeastaan mitään muuta kuin se WM X-8, jota pidän Scott Hallin uran viimeisenä saavutuksena. Sen jälkeen TNA:ssa "Kings Of Wrestling" Jeff Jarrettin kanssa oli jotain, mutta ikä alkoi painaa miehiä ja homma oli enemmän sellaista vanhojen muistelua kuin oikeasti mitään hienoa. Hogan, Nash ja Hall. nWo 4 life!


#35 Hernandez
The strongest man in TNA. Ehkäpä Hernandezilla ei ole hirveästi mitään mikkitaitoja tai verratonta karismaa, mutta kehässä hän on aivan häkellyttävä. Se riittää minun kirjoissani aika pitkälle. LAX oli todellakin vuosien ajan hiton kova tag team. Ei ehkä 2000-luvun paras, mutta varmasti top 10:ssä, katsoi asiaa mistä kulmasta tahansa. Homicide oli siinä ehkä kovempi puhumaan ja teki kehässä enemmän töitä, mutta huhheijjaaa, kun Hessu sai tagin. En tiedä teistä, mutta itseäni ainakin viihdyttää suuresti, kun Hernandez pitää jotain Scott Steinerin kokoista miestä Vertical Suplex-asennossa 20 sekuntia, jonka jälkeen loikkaa Suicide Divella köysien yli lattialle. Hernandezin viime kuukausina nauttimista singles-pushista olen erittäin tyytyväinen ja toivonkin että TNA jatkaa samalla linjalla. Äskettäinhän Hernandez&TNA kirjoittivat uuden 5-vuotisen sopimuksen, joten eiköhän sekin jotain kerro.


#34 Bill Goldberg
Eric Bischoff oli ehkä monella tapaa limainen nuljaska ja paskamainen äijä, mutta kyllähän Goldberg oli neronleimaus. Ihan sama vaikka Goldberg ei kovin monipuolinen taituri ollut, mutta se intensiteetti, joka pelkästä miehen olemuksesta huokui oli aivan riittävästi. Goldberg oli niin vaarallinen mies, että hänet piti saattaa kehään poliisisaattueessa. Ja kyllähän siinä Kultapertin Spearissa oli jotain, joka saa Edgen tai Lashleyn vastaavat näyttämään pelkiltä haleilta. Jackhammer Slam on myös yksi suosikkifinishereitäni koskaan. Yksi hienoimmista hetkistä melkeinpä ikinä on tämä. ÄIJÄ! Jos tässä listaittaisiin pelkästään parhaita painijoita koskaan, ei Goldberg tietenkään näin korkella olisi, mutta koska markitusaspekti on tässä päällimmäisenä, en vaan voi jättää Goldbergia pois. Pitää vielä mainita hänen WWE-urastaan, joka nyt ei niin hienoa aikaa enää ollut. Ei sen vuoksi, että Goldberg olisi kehnossa kunnossa ollut, mutta jotenkin se samanlainen tuhousmeininki ei vaan enää iskenyt. Siltikin kyllä Goldberg vielä silloinkin iski melko lujaa.


#33 "Mr. Perfect" Curt Hennig
Herra Täydellisyys on melkoinen vastakohta edelliselle kaverille. Nimenomaan Painija isolla P:llä, yksi parhaista. Kehäpsykologia, ajoitus ja kaikki nämä mystiset abstraktit asiat olivat Hennigillä kohdallaan. Ja olen kyllä Supan kanssa 100% samaa mieltä tästä myymisasiasta. Hennig myi yli, mutta ei koskaan rumasti, kuten vaikkapa Dwayne Johnson. Ne teatraaliset hoippumiset toivat otteluun lisäjännitystä, mutta eivät kuitenkaan vieneet sitä naurettavuuden puolelle. Itse muistan täydellisyyden parhaiten otteluistaan Bret Hartia ja Shawn Michaelsia vastaan ysäriltä. Myös kommentaattorina Hennig oli täydellinen. Halu tutustua miehen aikaiseen uraan AWA:ssa on kova, mutta videomatskun löytäminen ei ole osoittautunut maailman helpoimmaksi tehtäväksi.


#32 Shelton Benjamin
Miksi Shelton Benjamin ei ole koskaan noussut bookkausketjun huipulle on yksi maailman suurista vääryyksistä. Luonnollisesti syytän tästä WWE:n superkolmikkoa Hickenbottom-Levesque-Callaway. Mutta Sheltoniin: kuten #39 kohdalla tuli esille, rakastin Team Anglea yli kaiken. Harmi vaan, että Kurtin niskaongelmat ja paluu facena lopettivat tämän stablen ennen aikojaan. Team Angle>Evolution. Benjamin osaa lentää, osaa painia matossa, osaa brawlata, kehässä hänelle on vaikea vertaista löytää. Mikään moottoriturpa Benjamin ei ole koskaan ollut, eikä mikään yltiökarismaattinen kaveri myöskään, mutta kuitenkin ihan tarpeeksi. Team Angle, WGTT, MITB ja aina kun Benjaminille on annettu siimaa, on hän loistanut. Miksi sitten heikommat kaverit kuten Jeff Hardy tai CM Punk ovat ajaneet hänen ohi niin helposti nokkimisjärjestyksessä? Ei mitään hajua, Wankien tavoin voisin heittää keskaria sinne Vincen suuntaan. Kyseessä on kuitenkin sellainen painija, jonka otteet ovat viihdyttäneet minua suunnattoman paljon vuosien mittaan, ja onhan Benjamin edelleenkin varsin kovassa iskussa.

#30 The Rock

Top-30:n avaa mielipiteet jakava tätä nykyä useiden nettikeskustelijoiden keskuudessa Dwayne Johnsonina tunnettu The Rock. Kuten huomaa, Rock ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta kyllä hän on paikkansa listalla ansainnut. On hänellä kuitenkin joitain todella hyviä otteluita, kirkkaimpina helmenä Steve Austinia vastaam WM 19:ssa. Ja jep, 19:ssa, minusta se oli parempi kuin WM 17:ssa käyty. Painitaidoiltaan Rocky on kelvollinen, mutta hänen suurin valtti on kyllä se karisma. Sähköä on ilmassa, kun The Great One esiintyy. Hän on myös hyvä promottaja, vaikka hänen läpät eivät aina minuun niin uppoakkaan. Heel-promot Rock hoitaa mielestäni paremmin kuin face-promot. Se Rockin tapa olla hiljaa heel-promoissa aluksi on todella onnistuva härnäyskeino. Mutta yhteenveto, Rock on kyllä hyvä, muttei minusta ihan niitä parhaita.

#29 William Regal

Top-30:iin päästyttyä toinen sen rajan toisella puolella julkaistava painija on todella loistava. William Regal itse. Mies on ehkä edelleenkin WWE:ssä kymmenen parhaan painijan joukossa, vaikka ikä painaakin. Regalin brittityyli on niin lumoava, hänen tekninen brawli ja stiffit liikkeet ovat iloa silmälle. Vielä enemmän markkaan ehkä Regalua yhdestä asiasta: Hän on loistava esiintyjä. Hän mikrofonissa on todella mainiota kamaa, aksentista puhumattakaan. Hän on myös kehässä erittäin karismaattinen, mieleen tulee nyt väkisinkin hänen hassuttelut Helsingissä kesällä Goldustille. Niin, Regalille ei tuota vaikeuksia esiintyä uskottavasti missään roolissa. WCW:ssä Regal oli viihdyttävä myöskin, mutta niin hän on ollut WWF/E:ssäkin. Päämestariksi mies tuskin enää nousee, mutta mielellään soisin hänen voittavan vielä sen ECW Championshipin jossain vaiheessa. Tai no on sekin tavallaan päämestaruus. Mutta Regalista ei voi kun pitää.

#28 Hulk Hogan

En voinut jättää Hulksteria pois listalta. Niin paljon on tullut miestä markitettua, ja markitan häntä edelleenkin. On se semmoinen superkarismaattinen megatähti. Hulk oli kohtalainen brawler, mutta se pääasia hänessä oli suurenmoinen karisma. Hoganin kaltaiseen yleisönsytyttämiseen ei kuka tahansa pysty. Tunnelma hänen esiintymisissänsä on todella hieno. Minä kyllä ymmärrän, miksi tuo amerikkalainen sankari-gimmick annettiin juuri Hoganille. Kyllä hän sen niin hyvin on vetänyt. Kehässä Hogania parjataan ihan liikaa, on hän otellut ihan oikeasti niitä hyviä otteluita. Yllätyin muuten todella, kun ensimmäisen kerran näin Hoganin ja Great Mutan välistä materiaalia. Erittäin hienoa painia. Suosittelen Hoganilta otteluista 1993 toukokuun Muta-ottelua ja WM-8:sta titaanien taistelua The Rockia vastaan. Upeita otteluita kumpikin. Hulkamania Touria odotan muuten mielenkiinnolla, toivottavasti kyseisen turneen otteluita sitten löytää helposti.

#27 Dynamite Kid

Dynamiitti Lapsi saa ''kunnian'' olla listallani sijalla 27. Ei varmaan liene vaikeata arvailla, miksi pidän Dynamitesta. Syyt ovat tietenkin ne hemmetin häikäisevät painitaidot. Hän on ehdottomasti historian Top-10 tekniikkapainijoissa, sitä tuskin kukaan hänen materiaalia nähnyt kiistää. Britit ne vain taitavat sen painin. Heistä on helppo pitää. Pakko laittaa maininta, että Dynamite Kid ja Tiger Mask Satoru Sayaman välinen ottelusarja on parhaita näkemiäni. En usko, että olen jokaisen ottelun siitä nähnyt, mutta se mitä olen nähnyt, on ollut todella hyvää. Painitaitojen lisäksi Kidin vaakakupissa painaa paljon British Bulldogs. Kaksi niin hyvin toisiaan täydentävää painijaa, kaksi maailmanluokan painijaa. Bulldogsien matsit olivat taattua viihdettä. Taattua viihdettä oli myös Dynamite Kid.

#26 Mr. Perfect

Herra Täydellinen Curt Hennig on hommannut hänkin paikan listalleni. Tosin mikä ettei, onhan hän täydellinen painija - ainakin melkein. Hennigissä oli kaikkea. Hän hallitsi kehäpsykologian, sulavan ja tasokkaan painimisen, promotuksen, ilmeilyn ja elehdinnän, esiintymisen yleensäkin ja ennen kaikkea myymisen! Hennig kuuluu kieltämättä historian parhaimpiin liikkeiden myyjiin. Hennigin myynnit ovat niin taiteellisia. WWF:ssä Hennig oli erinomainen, ja sitä samaa hän oli AWA:ssa nimimerkillä muutaman AWA-matsin häneltä nähneeltä. On sääli, että Herra Täydellinen ei onnistunut kukistamaan henkilökohtaisia ongelmiaan. Mieleen on jäänyt jossitteleva ajatus, mitä jos hän ei olisi kuollut, olisiko hän ehtinyt vielä tarjota mukavia hetkiä wrestlingin maailmassa. Noh, sille ei mitään voi, ettei ehtinyt. Mutta nyt ei auta muu kuin katsoa, kuinka loistava hän oli joskus. Jos etsit täydellisyyttä hipovaa painijaa, katso Mr. Perfectin otteita!

50.The Sandman
49.Jack Evans
48.Hard Gay
47.Road Dogg
46.D'Angelo Dinero
45.Megumi Kudo
44."Sick" Nick Mondo
43.Consequences Creed
42.Shinsuke Nakamura
41.Hirooki Goto
40.Homicide
39.Rhyno
38.Mr.Kennedy
37.Togi Makabe
36.Jack Swagger


35.Hernandez
Vaikka valtaosa markituksestani Hernandezia kohtaan perustuu nimenomaan miehen LAX-aikoihin, on hänen tänä vuonna kunnolla alkanut singleuransa pistänyt todella uutta tuulta Supermexin purjeisiin jopa niin paljon, että markitan tällä hetkellä häntä jopa enemmän kuin Homicidea, jota kuitenkin pidin melko pitkään LAX'n parempana osapuolena. Hernandez on tarjonnut megapushinsa alkutaipaleilta lähtien parasta settiään pitkään aikaan, erityisesti miehen voitto Samoa Joesta, (vaikka se aivan valtava jobbaus olikin) aiheutti minussa sellaisen Mark-Out reaktion, joka ainakin minulle on verrattavissa jopa AJ Stylesin mestaruusvoittoon No Surrenderissa. Vaikka Hernandez onkin ehkä jo virallisesti painijan "huippuiän" ylittänyt, voisin hänet suoralta kädeltä nimetä monen muun potentiaalisen nimen seasta erittäin todennäköiseksi TNA'n maailmanmestariksi aivan lähitulevaisuudessa.


34.Motor City Machine Guns
Siinä missä alkuperäinen suunnitelmani oli laittaa LAX listalleni joukkueena, oli tarkoitukseni alunperin laittaa 'Gunsit erikseen, mutta moninaisten pohdintojen ja juonenkäänteiden jälkeen päädyin kuitenkin lopulta tähän ratkaisuun. Yksi pääsyy miesten nimenomaan joukkueena listaamiselleni on se, että olisi ollut minulle hermoja raastavan vaikeaa sanoa, kumpaa heistä markitan enemmän, koska siinä missä Sabin on minulle jo vanha tuttu X-Divisionista, on myös Shelley niin hyvän mestaruuskautensa, kuin myös hahmonsa tietynlaisen sympaattisuuden kautta onnistunut tekemään minuun lähtemättömän vaikutuksen.
MCMG on aina ollut minulle pienikokoisempien painijoiden joukkueista se ehdoton ykkönen, sillä harvoin näkee joukkuepainissa samanlaista sulavuutta kemioiden kohtaamista, kuin mitä nämä karismaa pursuavat nuorukaiset kehässä tarjoavat. Kuten olen tainnut jossain jo mainitakin, niin paljon kuin heidän otteistaan TNA'ssa rakastan, ovat heidän IWGP-Junior joukkuemestaruutensa aikaiset matsit Japanista jotain aivan uskomattoman monipuolista ja vauhdikasta, yltävät helposti TNA'n spottipitoisten monen miehen otteluiden yläpuolelle. Ei tosiaan 'Gunseja turhaan kutsuta uusiksi Rockerseiksi.
Vaikka miehet eivät olekaan vähään ainakaan kehässä (ainakaan Impactissa) suuremmin päässeet loistamaan, olen ollut äärimmäisen tyytyväinen siihen, että heille ollaan TV'ssä keksitty monenlaista tekemistä, vaikka TNA'n ohjelma-aika ei olekaan heidän kehäotteitaan viime aikoina mitenkään turhan paljon suosineet.


33.Randy Orton
Vaikka minulla (toisin kuin monella muulla WrestlingAlertin jäsenellä) ei ole varsinaisesti mitään nykypäivän psykopaatti-Ortonia vastaan, markkaukseni hänessä kohdistuu nimenomaan sille vuosien 04-06 nuorukaiselle, joka oli vielä tekemässä lopullista läpimurtoaan, vaikka olikin jo maailmanmestaruuden ehtinyt siinä ajassa kertaallen voittaa, mutta tosin hänen ensimmäinen WHC-kautensa nyt olikin vain eräänlainen muodollisuus, josta voimme kiittää Brock Lesnarin lähtöä WWE'stä.
Vaikka en ala-asteen markkiaikojani välttämättä aina niin valtavalla kaiholla muistele, oli Randyn faceturn ja sen myötä feudi Evolutionia vastaan minulle jotain aivan uskomatonta, ja mies nousikin melko pitkäksi ajaksi ehdottomaksi suosikikseni Raw'n rosterista.
Vaikka Ortonin menestys WWE'ssä perustuukin lopulta vain hänen isäänsä (joka tosin ei koskaan saavuttanut mitään yhtä suurta kuin poikansa), on Randy minun silmissäni ehdottomasti ansainnut paikkansa Main Eventissä niin karismaltaan, kuin promo- ja kehätaidoiltaankin. Vetänyt urallaan monia upeita otteluita, ainakin yhden MOTY-ottelun ja ansainnut leiman yhtenä parhaista heeleistä ikinä. Ymmärrän jotenkin heitä, jotka pitävät nyky-Ortonia tylsänä, mutta miehen gimmickin ideana on saada mahdollisimman paljon heatia, ja nimenomaan sitä hän yleisöltä kehäotteillaan saa. Onnistunut heel.


32.Masahiro Chono
Katsoopa Chonon matseja aikakaudesta ja promooriosta riippumatta, löytää hänen matseistaan, promoistaan, sekä yleisestä esiintymisestään vielä pitkän aikavälin jälkeenkin sen saman intohimon, joka hänen uransa alkutaipaleilla 25 vuotta sitten miehestä paistoi. Erinomainen lightweight, ehdottomasti yksi parhaista, tai tarkemmin ottaen toiseksi paras kevyemmän sarjan painija puroresun historiassa. Japanilaisista painijoista Chono on eräs niistä lajin painillisista ja hahmollisista pioneereista Mutohin ja totta kai Tiger Maskin ohella, jotka ovat pitäneet Japanilaisen painin niin arvostettuna mitä se on nyt, ja mitä se on aina ollutkin. Miehen itsevarmuus promoissa (hieman hankalaa tätä nyt tarkemmin kommentoida, sillä Japanin kielestä en ymmärrä kuin muutamia sanoja), niistä huokuva karisma, sekä sekä uskomattoman hyvä gimmick itsessään ovat ovat jo takaajia miehen pääsylle listalleni.
Miehen liikkeiden stiffeys, mutta myöskin vastapainona toimiva eräänlainen korkealentoisuus, sekä tietysti miehen valtava ego sekä kusipäisyys (kayfabessa siis) ovat avainsanoja hänen loistavuudelleen, vain harva listaltani löytyvä puropainija saa minussa aikaan samanlaisen reaktion, kuin Masahiron sähköistä tunnelmaa täynnä olevat matsit, sekä promot.
Masahiro Chono pähkinänkuoressa = Paras Japanilainen heel ikinä.


31.Batista
"Batista ei osaa painia", tähän fraasiin tulee törmättyä harmillisen usein, sillä minusta mies on aina onnistunut olemaan kehässä melko vaikuttava powerhouse, eikä hän ole myöskään ole koskaan onnistunut saamaan jenkkiyleisön vihoja niskoilleen, toisin kuin vaikkapa John Cena, joka on kuitenkin noussut yhdeksi WWE'n päätähdistä aivan samaan aikaan Batistan kanssa.
Toki, onhan Batistan painitaidottomuus kylmä totuus, mutta äärimmäisen vakuuttavasti hän osaa ne vähäiset liikkeensä kuitenkin suorittaa. Eikä hän nyt muutenkaan mikään täysi paskasäkki kehän puolella ole, sillä oikealla vastustajalla hän voi saada aikaan erinomaisiakin matseja, tänäkin vuonna Batistan ottelut ovat ainakin minun silmissäni menneet ehdottomasti plussan puolelle, vaikka hänen parhaat matsinsa tältä vuodelta ovatkin olleet melko lyhyitä. Yhteenvetona miehen painitaidoista voisin sanoa, että vaikka hän ei osaa mitenkään ihmeemmin painia, ei hänen kyllä tarvitsekaan osata saadakseen minussa aikaan kylmiä väreitä.
Itse toivoisin hartaasti Batistan jatkavan painiuraansa vielä pitkään, sillä hänen karismansa ja kykynsä ottaa yleisö haltuunsa, on loistava. Miehen promotkin ovat aina olleet ihan mukavaa kuunneltavaa, vaikka lievää epävarmuuden pilkettä puheen seasta aina silloin tällöin löytyykin. Täytyy kyllä myöntää, että Batista päätyi listalleni näinkin ylös nimenomaan sen takia, että hän kuuluu markkiaikojen ehdottomiin suosikkeihin Eddien,Ortonin ja Cenan ohella. Lapsuuden sankari.

50. Jeff Hardy
49. Scott Steiner
48. Nova
47. Nigel McGuinness
46. Bam Bam Bigelow


45. Human Tornado
Nopealla vilkaisulla listani ainoa edustaja, joka ei ole ollut suuressa roolissa jossain Amerikan kolmesta suurimmasta federaatiosta. Omatkin kokemukseni Tornadosta rajoittuivat aivan liian pitkään pariin ROH-kokeiluun ja varsin innovatiiviseen painin ja koripallon yhdistelmään. Tarkemman Chris Heroon tutustumisen yhteydessä eteen saapui kuitenkin otteluita mainiosta Heron ja Tornadon ympäri federaatioita levinneestä saagasta, jota indyjen parhaaksi feudiksikin on kehuttu. Vaikka kokemukseni pitkälti kyseisiin otteluihin rajoittuvatkin voi jo niiden perusteella helposti sanoa, että suorastaan hurmaavan karisman ja yleisen cooliuden lisäksi Tornado kykenee vetämään monipuolisia otteluita taitaen niin tavaramerkkinsä lentelyn, tekniikan kuin villimmän brawlauksenkin. Suuri vääryys, että kyseinen veijari ei ole vieläkään edennyt isompiin liigoihin.

Syitä suosiooni:
The Chris Hero vs. Human Tornado Saga
vs. Chris Hero Life During Wartime


44. Sandman
Listan tuntemattomimmasta edetään sulavasti listan huonoimpaan varsinaiseen painijaan. Vaikka ECW yleisesti ottaen viihdyttävää katsottavaa onkin, ei suurin osa taidottomista hakkaajista ikinä henkilökohtaisesti suurempia tunteita onnistunut herättämään. Sandman eroaa näistä kavereista kuitenkin sekä karismansa, että äärettömän simppelin, mutta samalla toimivan gimmickinsä osalta. Jos alkoholin nauttiminen toimi Austinillakin, ei tupakan ja Metallican lisääminen yhtälöön voi asiaa ainakaan pahentaa. Eeppinen feudi Ravenia vastaan toimi jokaisella tasolla ristiinnaulitsemisineen kaikkineen ja entrance One Night Standissa on mahdollisesti vuosituhannen hienoin yksittäinen painihetki. Uraa varjostavat hieman lyhyet käväisyt isommissa liigoissa, en vuodattanut kyyneleitä Sandmanin WWE:stä lähdön vuoksi tahi olisi edes häntä erityisesti halunnut siellä katsoa, mutta oikeaan aikaan oikeassa paikassa toimii parhaalla mahdollisella tavalla ja ainakin minulle on aina ollut se mies johon ECW pohjimmillaan kiteytyy. Tämän ketjun perusteella en näköjään ole ainoa.

Syitä suosiooni:
Entrance One Night Standissa 2005
vs. Raven December To Dismember 1996


43. Low Ki
Vaikka Ki perusuikkaria mielenkiintoisempi onkin, kuuluu hän niihin nimiin, jotka listalle ovat päätyneet nimenomaan sen perusteella mitä kehän sisällä tapahtuu. Ensimmäisenä sattui omaan silmääni TNA:sta ja vaikka sielläkin onnistui esittämään vaikuttavia otteita, sekä herättämään kiinnostuksen löytyy syy listalla oloon kuitenkin ehdottomasti ROHin puolelta. Ki oli ROHin alkuaikojen suurimpia nimiä ja samalla ehdottomasti suurimpia syitä miksi sinne kannattaa päätään kääntää. Erinomaisia otteluita päivästä toiseen niin Danielsonia, Stylesia kuin Joetakin vastaan, tuon tien kohokohtana lopulta viittä tähteä hipova klassikko KENTAa vastaan. Vaikka karisma ei vahvimpia puolia ollutkaan, on Low Ki on saanut luotua itselleen erikoisen, uskottavan ja erityisesti kiehtovan tyylin moninaisine stiffeine potkuineen ja lukkoineen. En yhtään epäile, etteikö ura urkenisi ROHin ja TNA:n lisäksi pian myös WWE:n puolella.

Syitä suosiooni:
vs. KENTA Final Battle 2005
vs. Christopher Daniels vs. Bryan Danielson Era of Honor Begins


42. Tajiri
Monella tapaa Low Kin oloinen tapaus itämaisuuksineen ja potkuineen ja itseni lisäksi varmasti monelle muullekin huomattavasti tutumpi tapaus. Niitä ensimmäisiä painijoita, jotka positiivisesti pistivät silmään Subin lähetyksistä. Green Mist? Tarantula? Siisteintä ikinä. Tajiri viihdytti aina kehässä ja onnistui luomaan itselleen toimivan ja viihdyttävän gimmickin, vaikka puhuminen jäi vähille jo kielitaidon vuoksi. Kuten monen muunkin painijan kohdalla, listalle päätymisen syyt löytyvät kuitenkin muualta kuin WWE:stä, Tajiriin aivan uuden näkökulman toi ECW:hen tutustuminen. Tämä mieshän on aivan uskomattoman paljon enemmän, kuin mitä WWE:ssä nähtiin. Yleissivistykseen kuuluvia laatuotteluita muita ECW:n pienempiä miehiä vastaan, erityisesti Super Crazya vastaan syntyi loistavia koitoksia, joiden pitäisi iskeä jokaiselle. Japanin ura on vielä harmittavasti jäänyt paitsioon, mutta ECW-ottelut jo itsessään riittävät ainakin tälle sijalle.

Syitä suosiooni:
vs. Super Crazy Living Dangerously 1999
w/ Mikey Whipwreck vs. Super Crazy & Kid Kash Massacre on 34th Street


41. D'Angelo Dinero
Siinä mielessä todennäköisesti listan erikoisin nimi, että minunkin on hyvin vaikea keksiä miksi oikeasti pitäisin miehestä näinkin paljon. Lyhyt ura WWE:ssä, lähinnä keskinkertaisia otteluita ja ollut vasta hetkisen uudella gimmickillään TNA:ssa. Toisaalta taas jokin Dinerossa on kiehtonut alusta asti. Päällimmäisenä se, että kyseessä on äärimmäisen karismaattinen esiintyjä, joka toimii samalla mikissä. WWE:ssä gimmick oli mitä oli ja jo silloin tuli ihailtua kuvia vanhasta Black Pope -gimmickistä, tuollaisellahan ei vain voisi epäonnistua. TNA:n puolelle saapuminen olikin hieno hetki ja odotukset ovat tällä hetkellä korkealla, antaako TNA tilaisuuden lunastaa lupaukset ja onko Dinerosta oikeasti vetämään keskinkertaista parempiakin otteluita. Gimmick on ainakin nyt kunnossa ja D'Angelo on onnistunut vakuuttamaan kyvyistään viihdyttämiseen TNA:n puolella. Epävarma sija, josta on mahdollisuuksia aivan kärkipäähänkin tai sitten tippumiseen menetetyksi lupaukseksi.

Syitä suosiooni:
vs. CM Punk ECW on Sci-Fi
No Surrender Promo

50. Lex Luger
49. Dragon Kid
48. Bxb Hulk
47. Dusty Rhodes
46. Great Muta
45. Bryan Danielson
44. Big Van Vader
43. Ahmed Johnson
42. Goldust
41. Roddy Piper
40. Jerry Lawler
39. Michael Hayes
38. The Sandman
37. Bret Hart
36. Rick Rude
35. Sting



34. Eddie Guerrero
- Eddie Guerrero on painija, jota voi samaan aikaan sanoa yliarvostetuksi, että myös nimensä ansainneeksi. Mielipiteet rajusti jakava Latino Heat on mielestäni painija, joka saavutti kokoonsa ja painityyliinsä nähden kaiken ja hitusen jopa päällekin sen, mitä voi perus pohjalta aloittanut luchadore saavuttaa ja ette uskokaan kuinkaa mahtavaa oli nähdä yksi suosikkipainijoistani WWE'n kirkkain mestaruus olallaan. Tuskin kukaan olisi voinut uskoa esimerkiksi 90-luvun loppupuolella kun mies näytti akrobaattisia temppujaan muiden cruiserweightien seassa WCW'n openereissa, että tämä mies kantaa kaikkia aineksia ja potentiaalia maailman suurimman painifirman päämestariksi. Vaikka Eddie oli jo tuolloin hyvä kehässä, häneltä puuttui se tietty rooli, joka hänelle alkoi kehittymään pikkuhiljaa tämän siirryttyä WWF'n leipiin. Hiouduttuaan tarpeeksi midcardin vöiden ja loistavien nopeatempoisten näytteiden jälkeen tuli se muistettava hetki, jolloin yleisö nousi jalkeilleen Eddien uhmatessa fysiikan lakeja, kun hän selätti Brock Lesnarin mallikkaan Frog Splashin jälkeen. Tuota voin sanoa jo täydelliseksi mark out hetkeksi.




33. Jimmy Snuka
- Opittuani tajuamaan hitusen realistisemman showpainin päälle lähestulkoon mitään, voin sanoa Snukan olevan nimi kärkipäässä, joka tuolta ajalta tulee mieleen. Omintakeinen painija, joka kantoi päivinään nimeä Super Fly kävi lävitse useat mahtavat koitokset ja muistettavat hetket. Varmaankin tunnetuin asia jonka Snuka pääsi tekemään, on useissa videoklipeissä esiintyvä Jimmyn signature Splash häkkiottelun jälkitilanteiden myötä tuon armottoman metallihäkkyrän huipulta rivalynsa Don Muracon päälle. Tämä huimapäisyys saattoi olla avaus kaikille tulevaisuuden cruiserweighteille ja siksi osaan arvostaa Snukaa myös pidemmän mittakaavan päälle. Snukalla oli hihassaan aina tarvittava määrä kikkoja viihdyttämään meitä nuoratussa neliössä.



32. Ted DiBiase
- ''Money isn't everything, it's the only thing and everyone has a price for The Million Dollar Man!''
Miksi kukaan ei voisi olla rakastamatta 80-luvun parasta heeliä? Tuskin kukaan unohtaa koskaan Tedin pitämää koripallon pomputuskisaa, jonka ainut sääntö oli, että jos pikkupoika saa pomputettua palloa viisitoista kertaa hän tulisi saamaan aimo tukun riihikuivaa käteistä. Ted kuitenkin piti rahat itsellään, kun kolmannen toista pompautuksen jälkeen, tämä itserakas miljonääri potkaisi pallon pois sen liikeradaltaradalta. Kuinka kukaan ei voisi rakastaa miestä, joka varasi hotellin kaikki huoneet vain saadakseen olla rauhassa? Saman kaltaisia tempauksia löytyy vaikka missä määrin jos vain jaksaa etsiä, mutta miehen hahmo oli se asia, joka piti hänet maailman kartalla koko uransa ajan. Hän raaputti nimensä niin tarkkaan mieliimme, että emme voi unohtaa hänen repliikkejään, hänen hypetystään omaisuudestaan tai hänen karismaansa. The Million Dollar Man oli yksinkertaisella viihdyttävyydellään klassista tasoa, enkä sanoisi hänen olleen kovin heikko kehässäkään, sillä sopeutuvaisuutensa ansiosta hän pysty otella uskottavasti ketä tahansa vastaan ja vetovoimaisuus karisti turhat epäluulot heti kättelyssä kokonaan pois. Kokonaisuudessaan oli vain luonnollista nauttia kaikista miehen tarjoamista segmenteistä ja otteluista. Brilliant!



31. Lance Storm
- Jos joku paikkasi takahuoneiden värittömyytensä kehässä täydellisesti, se oli ECW'n oma Lance Storm. Aivan uskomattoman atleettinen ja monipuolinen painija, joka sopeutui mihin koko luokkaan tahansa. Teknisyys oli varmaankin se ensimmäinen asia, jota kuuluisi hehkuttaa, mutta Stormin lentäminen oli jotain aivan uskomatonta ja kun hän ei viljellyt high flying kykyjään viljelemällä turhia spotteja useita kappaleita ottelussaan, osaan arvostaa tätä miestä todella paljon. Jos vastaan tuli joku pelkkiin loikkiin turvautuva hyppypapu, osasi Storm loistavalla psykologiallaan ja yleisellä suorituskyvyllään rajottaa tämän liikkumista katsottavampaan suuntaan eikä loistavaan otteluun kantaminenkaan ollut mikään ihme tämän miehen ollessa ruudussa. En ole kovinkaan paljon perehtynyt ECW'n ulkopuolisiin aikoihin, mutta muunmuassa Kenityksen arvosteluista olin lukevinani herran käyneen muutaman uskomattoman mittelön Rey Mysterion kanssa, enkä todellakaan ihmettele, sillä Storm oli sopeutuvaisuudestaan huolimatta kotonaan pienikokoisten painijoiden äärellä, jossa hän toden totta osoitti kyvykkyyttään painijana.



30. Justin Credible
- Impact Playersin karismaattisin painija ja samalla heidän johtajansa oli nimensä mukainen: just incredible. Todella monipuolisesti liikkuva painija ja yleisesti ottaen hyvä kehässä. Juuri sopivasti taitoa painia ketjupainin omaista teknistä vääntöä, että myös kykyjä otella taidokkaasti hardcoretyylillä. Vaikka taas tietomääräni perustuu pääasiassa juuri ECW aikaan, olen saanut käsityksen, että WWF'ssä mies oli täysin turha jobberi, joten en ole menettänyt mitään merkittävää. Pidän Cradibleä tietyissä määrin kehäkyvyistä ja karismasta huolimatta suuremmissa määrin hyvänä viihdyttäjänä ja suosittelen tutustumaan tähän painijaan kunnolla.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino



25. Scott Steiner
Tuliko tyhjästä? Niin pitäisikin, mutta selvennyksen vuoksi unohdetaan "Big Poppa Pump" kokonaan ja sunnataan sinne kultaiselle 80 -luvulle. Nykypäivänä Steiner on vain pieni hippu siitä, mitä hän joskus oli. Toki nykypäivän promot ovat hauskoja, jokseeksi vahingossa, mutta mitä rinkityöskentelyyn tulee, niin Steiner on tehnyt ehkä dramaattisimman kehätaitojen tiputuksen vapaapainin historiassa. Kun lähtee vertaamaan sitä nuorta, innokasta painijalupausta - joka debytoi 80 -luvun lopulla NWA/WCW:ssä siihen nykypäivän napeilla pumpattuun lihakasaan, niin ei voi kuin ihmetellä. Tosin, Steiner ei ole ainoa tapaus (Lugerin listausta odotellen). Joka tapauksessa Scott ja Rick Steiner eli "The Steiner Brothers" oli yksi näitä NWA/WCW:n taitavimpia tag teameja tag-painin kulta-ajalla. Heistä selvästi taitavampi ja vikkelämpi oli Scott. Heidän matsit The Midnight Expressiä, DOOMia, Pillman&Zenkiä ja muita vastaan olivat ensinnäkin innovatiivisia ja toiseksi aikaansa edellä. Ja kun vielä miettii Steinerin suorittamia, erittäin vaativia liikkeitä, niin meinaa päätä huimata. Etenkin SSD (Steiner Screwdriver) ja Twisting Double Underhook Powerbomb jäävät parhaiten mieleen. Tottakai pitää muistaa Steinerin itse kehittämä Frankensteiner, joka on Steinerin ansiosta löytänyt paikkansa monen muun painijan liikesarjasta. En kyllä ymmärrä millä helvetillä Steiner sai luvan käyttää SSD:tä WCW:ssä, vaikkakin tosi harvoin, mutta silti. WCW:n liikerajoitukset 90 -luvulla olivat huomattavasti korkeammat kuin WWF:ssä ja tuonkaltaisen "murhaavan" liikkeen riskiraja on erittäin korkealla nykypäivänäkin. Joko Steiner oli niin hemmetin luotettava ja taitava painija - tai sitten WCW/WWF:n johto oli hieman pihalla liikkeen vaarallisuudesta. Myöhemmin Steinerit siis suuntasivat WWF:ään, olisiko nyt ollut 1992-1994 ja tuokin aika oli varsin kaunista katseltavaa. Ainoa miinuspuoli tuossa WWF-ajassa oli se, että Steinereille ei löytynyt varteenotettavaa vastustajaa. Ainoa yhtä kova vastus oli "The Heavenly Bodies" ja heidän välinen matsi SummerSlam 1993:sesta jääkin WWF:n historiaan yhtenä parhaimmista tag-matseista. Kyseinen matsi oli muuten aikaansa edellä helposti 5 vuotta. Steinereiltä nähtiin vielä ihan toimivaa matskua ECW:stä mutta jälkeenpäin kun pojat palasivat WCW:n, niin siitä se alamäki alkoi. Joskus '98 paikkeilla Steinerin lihakset olivat jo niin pumpattu että melkein heikotti... ja sitten kun päästään vuoteen 2002 kun hän teki WWE-paluun, niin jumaliste mitkä pumput. Oikeasti kun vertaa sitä ketterää kaveria vaikkapa 90 -luvun puolesta välistä siihen napeilla pumpattun friikkiin 2000-luvulla, niin huh-huh. Eikä siinä mitään vaikka lihaksia pumpataan ja saadaan ns. "ME-look", mutta tämän ansiosta Steinerin liikesarja puolittui ja myöhemmin hänen henk.koht. kunto puolittui. Enkä halua tätä aikaa sen enempää muistella. Joka tapauksessa matsku 80 -luvun lopulta 90 -luvun puoleen väliin puhuu puolestaan.


24. Tully Blanchard
Kun lisää Blanchardin listaan, niin tietää että on kovat piipussa. Blanchard pitää aina yhdistää ensimmäisenä NWA:han ja vielä tarkemmin Mid-Atlanticiin, sillä siellä se kaikki tapahtui. Mid-Altanticissa Blanchard oli yksi suurimpia tähtiä Dustyn, Flairin ja Windhamin rinnalla. Blanchard tunnettin hyvin brutaaleista ja raaoista matseista, sillä kaveri harvemmin paini ns. normaaleissa ottelumuodoissa. Jos nyt oikein muistan, niin piikkilanka oli Blanchardin bravuuri jo 80 -luvulla. Blanchard oli vuoteen '85 mennessä feudannut jo kaikki firman suurimmat starat, mutta vasta tämän jälkeen nähtiin kaksi historiallista tapahtumaa. Ensimmäinen näistä oli feud Magnum TA:ta vastaan. Tämä feud oli yksi Mid-Atlanticin paalukiviä ja se huipentui Starrcade 1985:seen, jossa he kohtasivat "I Quit" Steel Cage Match:issa. Kyseistä matsia pidetään parhaimpana Steel Cage ja I Quit -matsina koskaan. Ja ihan syystäkin, sillä tämän matsin loppuhuipennus oli tuohon aikaan jotain aivan ennennäkemätöntä ja brutaalia. Itse pidän tätä parhaimpana NWA:n häkkimatsina ja parhaimpana I Quit -matsina koskaan - mutta ehkä kaikkien aikojen paras häkkimatsi on Harttien veljesten vääntö SummerSlam 1994:sesta... tai ehkä kumminkin Tullyn ja Magnumin vääntö. Aika paha, kaksi niin erilaista matsia jossa kummassakin käytetän häkkiä, mutta eri tavalla. Noh, joka tapauksessa legendaarinen viiden tähden klassikko. Se toinen historiallinen tapahtuma oli The Four Horsemen, eli Tully Blanchardin, Arn & Ole Andersonin ja Ric Flairin muodostama NWA:ta... ja ehkä koko vapaapainimaailmaa johtava stable. The Four Horsemenien historia onkin niin suuri ja mahtava, että sitä varten pitäisi tehdä oma aihe. Tämä oli ehkä parasta aikaa Blanchardille ja se kesti muutaman vuoden, kunnes hän ja Arnin lähtivät NWA/WCW:stä WWF:ään. Pojat pysyivät yhdessä ja muodostivat rajuotteisen tag teamin "The Brain Bustersin". Se oli WWF:n historian kovin, rajuin, brawliduo. Siitä nautittiin muutama vuosi, kunnes kirjaimellisesti Blanchard kusi huumetestin ja joutui siitä kuseen. Blanchard yritti vaihtaa NWA/WCW:n puolelle, mutta he tiestivät tästä positiivisesta testistä - joten sopimus jäi tekemättä. Tämän jälkeen Blanchardin painiura periaatteessa päättyi. Huumesotkuihin. Häntä nähtiin vielä random matseissa AWA:ssa, ECW:ssä ja WCW:ssä, mutta vakisopimus puuttui ja yksikään promootio ei uskaltanut tehdä sopparia (ex-)kokkelin käyttäjälle. Silti, pirun kova kaveri priima-aikoina ja siinä syy korkealle sijoitukselle.


23. Larry Zbyszko
Larry Zbyszko on mies, jolla on yksi paskamaisimmista sukunimistä vapaapainin historiassa. Larry tunnetaan ehkä parhaiten hänen feudistaan Bruno Sammartinoa vastaan. Tuolloin Sammartino oli jo parhaat ajat elänyt, mutta silti tästä saatiin yksi WWWF:n kovimmista feudeista. Larry veti tässä feudissa heelin... noh, sanoisiko enemmänkin monster-heelin roolia. Häntä vihattiin niin paljon, että ensinnäkin Larryn auton renkaat viillettiin aina auki tapahtumapaikan parkkiksella. Tämän jälkeen Larry alkoi käyttämään taksia, mutta taksikuskit eivät ottaneet häntä kyytiin, koska olivat niin kovia Sammartino faneja... ja toki pelkäsivät autonsa puolesta. Larry sai aivan uskomattomasti kayfabe heel-heattia ja siksi Larry sai mm. rautakangesta päähän yleisöltä ja ehkä paras tapahtuma oli matsissa Pedro Moralesia vastaan, milloin yleisö antoi puukosta. En nykypäivänäkään ymmärrä miten tuonaikaiset heelit jaksoivat kayfabea. Joko palkka oli niin hemmetin korkea tai sitten ammattiylpeys oli aivan toista luokkaa kuin nykypäivänä. Loppujen lopuksi tämä feud Sammartinon kanssa päättyi legendaariseen häkkimatsiin, jonka Sammartino tottakai voitti. Tämän jälkeen Larry jätti WWF:n ja pyöri NWA:ssa sekä AWA:ssa seuraavat kymmenen vuotta. Minulle tämä oli sitä parasta aikaa, etenkin tuo AWA:n matsku. AWA:ssa Larryn feud Nick Bockwinkeliä vastaan oli suoraansanoen legendaarinen ja heidän väliset matsit eivät jättäneet kylmäksi katsojia. NWA:n puolella jäi parhaiten mieleen feud Barry Windhamia vastaan, joka kesti useamman kuukauden ja sen ansioista nähtiin varsin kuumia matseja. Silti, ehkä ne kaksi tärkeintä matsia minulle Larryltä nähtiin vasta WCW:ssä vuonna 1991 ja 1992. Tällä tarkoitan tottakai WrestleWar -PPV'iden WarGames matseja. Nämä olivat aivan mahtavia vääntöjä, etenkin tuo ensimmäinen - joka on tuhti viiden tähden klassikko. Tämän jälkeen Larry ikäänkuin unohtui ja häntä ei enään käytetty suuremmissa matseissa. Toki muutamia toimivia singles-vääntöjä tuli vastaan, mutta vuosi vuodelta yhä harvemmin ja harvemmin. Larryn TNA debyyttiin ja hänen muutaman vuoden TNA-runiin en sen kummemmin ole tutustunut, mutta vanha pieru se vain jaksoi. TNA:ssa Larry kumminkin paini vielä yli 50 vuotiaana, joka oli kunnioitettavaa. Mitäs muuta vielä tähän lisäisi? Larry oli hyvin perinteinen jenkkipainija ja loistava niin ringissä kuin mikissä. Laadukkaita, legendaarisia feudeja vuosikymmenten verran ja siitä syy listapaikkaan.


22. Ole Anderson
Voin suoraan sanoa, että pelkästään The Minnestota Wreckin Crew riittää syyksi Olen sijoutukseen. Tällä Gene ja Lars Andersonin muodostamalla tag teamilla on pitkä ja kunnioitettava historia. Lars päätti jäädä semi-eläkkeelle 60 -luvun lopulla ja näin mukaan tuli Ole, Genen pariksi. Tällä kokoonpanolla The Minnestota Wreckin Crew voitti NWA:n tag team -mestaruuden huikeat kahdeksan kertaa, kunnes Gene jäi eläkkeelle 80 -luvun alussa. Sitten nähtiin neljän vuoden tauko, kunnes taas vuonna 1985 Ole muodosti päivitetyn version Wreckin Crewistä Arn Andersonin kanssa. Tämä jälkimmäinen versio Wreckin Crewistä on minulle se tuttu ja turvallinen, vaikkei olekkaan aito ja alkuperäinen. Arnin ja Olen kemiat yksinkertaisesti toimivat niin hyvin, että heidän ei tarvinnut miettiä matsejä etukäteen. Pelkästään perstuntuman mukaan tiesi mitä tapahtuu seuraavaksi. Heidän kovaotteinen brawlipaini oli niin mahtavaa katsottavaa, että sijoittaisin heidät helposti kaikkien aikojen parhaimpien tag teamien TOP3:seen. Heidän taisteluduo myös menestyi ja mestaruuksia herui monesta eri NWA:n järjestöstä. Ja syystäkin, sillä he olivat ja ovat nykypäivänäkin Minnesotan ylpeys. Arn ja Ole myöhemmin liittyivät The Four Horsemeihin ja siellä niitä laadukkaita matseja nähtiin jokaikisessä PPV:ssä. Vaikka he olivat "Horsemenejä", ei mikään rinkitoiminnassa muuttunut. Valitettavasti Arn lähti sinne WWF:ään Blanchardin kanssa 80 -luvun lopulla ja näin alkuperäinen Horsemen hajosi. Tai no, The Horsemen ei hajonnut - mutta alkuperäinen kokoonpano kyllä. Arn ja Blanchard vain vaihdettiin Windhamiin ja Sid Viciousiin. Ylläripylläri tämä ei enään toiminut samalla tavalla ja jotenkin Ole jäi firmaan yksin. Loppujen lopulta Ole ei ollut mitään ilman Arnia, vaikka hän saikin hyviä singles-matseja aikaseksi kerran-kaksi vuodessa. Periaatteessa Ole jäi jo eläkkeelle 90 -luvun alussa kun hän alkoi bookkaamaan WCW:n angleja ja storylinejä - ja vähintään siinä vaiheessa kun hän otti WCW:n kirjaimellisesti haltuunsa Bill Watsin jälkeen. Ole kumminkin oli pirun taitava brawleri, joka peittoaisi kaikki nykypäivän muka-kovat nyrkkimiehet. Hänen ura oli hieno, niin kauan kuin Arn oli mukana. Suosittelen siis The Minnesota Wreckin Crew ja The Four Horsemen matskua kaikille vapaapainista kiinnostuneille. Ei todellakaan jätä kylmäksi.


21. Terry Funk
Nyt tuli sellainen kaveri vastaan, ettei tiedä mistä aloittaisi. Noh, startataan nyt alkuun vaikka sillä että Funk ei todellakaan ole mikään "Etelän vetelä". Funkin ura on niin hävyttömän pitkä, että en jaksa sitä alkaa kertaamaan. Nostetaan kumminkin hienoja hetkiä ja paalukiviä esille yli neljänkymmen vuoden painiurasta. Aloitetaan nyt ensimmäisenä hänen feudistaan 80 -luvun lopulta, Ric Flairia vastaan. Feud lähti käyntiin siitä kun Funk haastoi Flairin painiotteluun kuuluisan Flair-Steamboat @ WrestleWar 1989:n jälkeen. Funk tosiaan toimi tuossa matsissa special refereenä. Tästä Funk otti lämpöä ja paukutti Flairin piledriverillä pöydän läpi. Flair ja Funk kohtasivat ensimmäisen kerran The Great American Bash 1989:ssä (joka on muuten nykypäivänäkin paras PPV ikinä), jonka Flair voitti... tietty huijaamalla. Funk sai toisen mahdollisuuden saman vuoden Clash of the Championsissa. Tämä legendaarinen viiden tähden "I Quit" -matsi on kirjaimellisesti eeppinen ja ehkä paras Funksterin matsi koskaan. Tuon mahtavan matsin jälkeen Funk jäi eläkkeelle... ensimmäisen kerran. Käytännössä Funk pysyi ringeistä pois neljä vuotta, kunnes teki pikavisiitin WCW:hen ja lopulta päättyi ECW:hen. Terry olikin hemmetin lojaali ECW:lle, sillä hän lupautui painia vain ECW:ssä tämän jälkeen kun ECW irtaantui NWA:sta. ECW:ssä Funk jatkoi brutaalia, UV-tyylistä painia piikkilangan ja nastojen kera. Pitää myös mainita erikseen Funkin pikavisiitti IWA:n puolelle, missä jopa Funk sai uuden käsityksen hardcoreen. Miksi tyytyä nastoihin ja piikkilankaan, kun on olemassa myös muoviräjähteitä ja lasia? Funk oli vaan niin äijä. Pitää myös ottaa esille tuo ECW:n ensimmäien PPV, milloin Funk voitti ECW:n raskaansarjanmestaruuden. Vaikka Funk jäi tämän jälkeen "eläkkeelle" (eli lähti WWF:ään), silti Paul Heyman nimitti Funkin "ikuiseksi ECW mestariksi", ihan vain kunnioituksena jo tuolloin vanhalle pampulle. Funkin eläke tosiaan kesti kuukaden-kaksi ja WWF:ssä hän oli aika turha kaveri. Ei oikeastaan saanut mitään aikaseksi, vaikka Foleyn kanssa pyörikin. Jälkeenpäin Funkster palasi ECW:hen ja WCW:hen ja taas WWE:hen ja niin edelleen. Kaveri on pyörinyt viimeiset viisi vuotta niin monessa painifirmassa, että loppuu aakkoset kesken (3PW, UPW, RoH, IZW, JCW, MLW... What else?). Kaiken lisäksi hän on jäänyt "eläkkeelle" vähintään viisi-kuusi kertaa. Se näyttisi olevan jo hyvä vitsi vapaapainipiireissä. Ja vaikka olen ollut sitä mieltä, että Funkin olisi pitänyt lopettaa ura jo kymmenen vuotta sitten... öh, anteeksi, kaksikymmentä vuotta sitten, silti pitää kunnioittaa miehen saavutuksia ja on varsin ymmärrettävää että Harcore on yhtäkuin Terry Funk.[/list:u:i3ja3d13]

[list]50. Dudley Boyz
49. Zack Ryder
48. Sexxxy Eddy
47. Kevin Steen
46. Scott Hall
45. The Legacy
44. Montel Vontavious Porter
43. Hardcore Holly
42. CM Punk
41. Big Show[/list:u:1qwt1bc6]


40. Kane

Kane on aina iskenyt minuun jollain tavalla. En ole häntä fanittanut mitenkään erikoisesti ikinä, mutta yleensä hän on ollut ihan hyvien feudejen toisena osapuolena ja päässyt näin ollen nousemaan vaivihkaan listalleni. Kane on saanut hyviä feudeja aikaan esimerkiksi The Undertakerin ja Shane McMahonia vastaan. Kehässä Kane on mielestäni sille päälle sattuessaan todella intensiivinen, jota on mukava katsella, mutta toisinaan hitaan oloinen vastustajasta riippuen. Nykyään miehelle ei ole kuitenkaan mitään kovin erikoista keksitty. Lisäksi omalaatuinen entrance, gimmick ja hienosti onnistuneet liikkeet nostavat miehen saavutuksia kirjoissani.


39. Shane McMahon

Shane McMahon on päässyt listalle lähinnä hienojen bumpiensa ansiosta. Painillisten taitojen ansiosta listalle ei ehkä kuitenkaan olisi asiaa, vaikka lyönnit laitettuna tanssin sisälle ja isot hypyt on välillä hienoa katseltavaa. Storylinejen osana toisinaan mies on todella hyvä lisä, eikä hänen promoissaan mitään vikaa ole ollut. Parhaimpia otteluita Shane on käynyt mielestäni Kurt Anglea ja Kanea vastaan.


38. Petey Williams

Petey Williams oli listallani aluksi melko korkealla, mutta sitten päätin pudottaa miestä aika rajusti eräiden toisien painijoiden edestä, jotka muistin vähän myöhässä. Petey on listallani lähinnä Team Canada ajan takia, koska tuolloin odotin aina milloinka Total Nonstop Action Wrestling järjestäisi seuraavan World X Cupin ja pääsisi taas näkemään huikeaa menoa, ei niinkään "Little Petey Pump" -storylinen takia. Team Canada on mielestäni TNA:n yksi parhaimmista ideoista, vaikka World Wrestling Entertainment'in The Un-Americans stable on mieleeni juurtunut enemmän, koska näin heidät aikaisemmin. Peteyn promoista en oikein mitään muista, mutta Scott D'Amore oli hänelle hyvä manageri. Face-Petey ei kuitenkaan ikinä minuun TNA:ssa uponnut. Lisäksi Canadian Destroyer ansaitsee kunniamaininnan, koska myös se on iso osa Peteyn fanitusta.


37. AJ Styles

Täytyy myöntää, että AJ Styles on todellakin "The Phenomenal One". Vaikka en TNA:sta niin hirveästi enää välitäkkään, niin AJ Stylesiin kyllä kiteytyy koko yrityksen imago. Itse kuitenkin muistan hänet aina parhaiten NWA-TNA ajalta. Miehellä on nopeutta, voimaa ja tekniikkaa sopusuhtaisessa paketissa minun makuuni. Ainoastaan promot ovat melko värittömiä, jonka takia varmasti näin alhainen sijoitus listallani ottaen huomioon kuitenkin painitaidot. Livenä hänen liikkeet ovat vieläkin hienompia ja vaikutti melko asialliselta kaverilta muutenkin naamatusten.


36. The Miz

The Miz vakuutti minut jo Tough Enough kilpailussa karismallaan. Ensiksi minua harmitti suuresti, että Daniel Puder vei kilpailun nimiinsä ja emme tulisi Miziä enää näkemään. Sitten kuitenkin tuli tieto, että WWE oli palkannu hänet Ohio Valley Wrestlingiin. Loput varmaan tiedättekin. SmackDownin isäntänä hän oli toisinaan melko väritön, vaikka hauska tehtävän sekin varmasti oli. Siirto ECW:hen ei kuitenkaan olisi voinut tulla huonompaan aikaan. Tag team John Morrisonin kanssa nosti miehen fanitusta entisestään, kun pääsin häntä kunnolla näkemään kehässä. Promot ovat myös loistavia. Yksinkertaisesti vain pidän The Mizistä.

"Bilyeu" kirjoitti:
Livenä hänen liikkeet ovat vieläkin hienompia ja vaikutti melko asialliselta kaverilta muutenkin naamatusten.

Kuulut siis tähän eliittiryhmään, joka näki AJ:n Suomessa silloin 2003? Vai ihanko jenkkilässä olet käynyt TNA:ta katsomassa? Joka tapauksessa, saanko pyytää sulta nimmarin?

Spoilataan sen verran, että omalla listallani AJ on huomattavasti korkeammalla.

"What" kirjoitti:

"Bilyeu" kirjoitti:
Livenä hänen liikkeet ovat vieläkin hienompia ja vaikutti melko asialliselta kaverilta muutenkin naamatusten.

Kuulut siis tähän eliittiryhmään, joka näki AJ:n Suomessa silloin 2003? Vai ihanko jenkkilässä olet käynyt TNA:ta katsomassa? Joka tapauksessa, saanko pyytää sulta nimmarin?

Vuonna 2003 Suomessa tuli nähtyä. Olihan siinä siis muitakin ihmisiä ympärillä, ettei se mikään kahdenkeskinen juttutuokio sentään ollut. Samassa ryhmässä oli muitakin painijoita, mm. Sonny Siaki ja Shane Douglas. Nimikirjoitukset saatiin heiltä, ei minulta.

EiZei on kyllä Kurtin ohella sellainen kaveri, joka pitäisi nähdä livenä. Kyllä kai tuo Euroopassa olisi ensi vuoden puolella mahdollista, kun kiertävät Saksaa ja Englantia. Mutta eipä tuo kyllä kovin realistinen ajatus ole lähteä asiakseen noin kauas katsomaan TNA:n house show'ta. Täytyy siis tyytyä AJ:hin ja Kurttiin avi-muodossa.

Whatin top 4 veikkaus: 4. John Cena 3. Stone Cold 2. AJ Styles 1. Kurt Angle. En usko kovin väärässä olevani.

"The Rocker" kirjoitti:
Whatin top 4 veikkaus: 4. John Cena 3. Stone Cold 2. AJ Styles 1. Kurt Angle. En usko kovin väärässä olevani.

Kovia nimiä, saa nähdä. Jatkakaahan poijjat listauksia, tästä on hyvää vauhtia kehkeytymässä vuoden 2009 paras topic, jos aktiivisuus pysyy yhtä hienona loppuun asti.

50. Lex Luger
49. Dragon Kid
48. Bxb Hulk
47. Dusty Rhodes
46. Great Muta
45. Bryan Danielson
44. Big Van Vader
43. Ahmed Johnson
42. Goldust
41. Roddy Piper
40. Jerry Lawler
39. Michael Hayes
38. The Sandman
37. Bret Hart
36. Rick Rude
35. Sting
34. Eddie Guerrero
33. Jimmy Snuka
32. Ted DiBiase
31. Lance Storm
30. Justin Credible


29. Bobby Eaton & Stan Lane (The Midnight Express 3)
- Pahoittelen kuvan hävytöntä kokoa, mutta kovin paljon parempaa ei ollut tarjottavilla.
Midnight Express näki päivänvalon aikojen saatossa useassa eri muodossa, mutta vaikka originaali tuntuisi kaikista järkevimmältä listata, valitsin Jim Cornetten manageroiman Expressin, jossa kehässä loistivat Eaton ja Lane. Syy saattaa olla siinä, että näihin olen perehtynyt kaikista parhaiten, mutta myös joukkueen tiimityö sai minut kermaamaan housuni. Aivan sanoinkuvailemattoman hienoa taktikointia, jota seurasi mitä monipuolisimmat yhteisliikkeet. Myös Cornette oli roolissaan tärkeä ja hän muunmuassa otteli vuonna 89 joukkueensa kanssa 6-man tagissa jäsenyydestään NWA'ssa, sillä hävinnyt osapuoli joutuisi jättämään promootion. Kyseinen ottelu oli alkuperäistä joukkuetta vastaan ja juuri tämä listaamani joukkue vei nautittavien viidentoista minuutin päätteeksi. Viimeistään tässä vaiheessa olin täysin myyty siitä, miten Express pystyi yhdistelemään ensiluokkaista painia ja puhdasta viihdettä.


28. Honky Tonk Man
- Honky Tonk Manin villitsevä hahmo on aina jokseenkin kiehtonut minua ja lähiaikoina tutustuin pintaraapaisulta myös hänen heel-vaiheeseensa. Pisimpään Intercontinental mestaruutta koskaan hallinnut energiapakkaus vei uransa kunniakkaasti läpi keskiverroilla painitaidoilla, mutta mukaansatempaava gimmick sekoitus perus diskobilettäjää ja Elvistä piristi omalla tavallaan joka kerta kun hän astui kehään. Mikä myöskään olisi parempaa kuin sama hahmo, mutta vain kaikkien vihaamana ja muutenkin kieroutuneena kuin korkkiruuvi? Tuo gimmick oli toimivin aivopieru, jota WWF muiden sarjakuvahahmojensa keskelle loi. Honky Tonk oli gimmick, jota on yksinkertaisesti helppo arvostaa.



27. Yoshiro Tajiri
- Taas on ilmeisesti pakko turvautua sanomaan, että ECW-aika on se vuosijana, joka pitää tämän kaltaisen nimen listalla. Tajiri ei ollut missään vaiheessa mikään suurin nimi missään promootiossa, mutta sai silti mahdollisuutensa muunmuassa ECW'n päämestaruuteen. Nopea liikkeinen ja arvaamaton japanilainen Tajiri on saavuttanu silmissäni todella korkean arvon, sillä vaikka ECW'n lightweight divisioona totta kai perustuikin osakseen spottailuun, osasi nousevan auringon maasta kotoisin oleva mies näyttää kykyjään myös jalat maassa. Ainakin toinen niistä, sillä tämä herra poikkesi muiden joukosta ottelutyylillään muunmuassa siinä määrin, että omasi todella stiffit ja näyttävät potkut asennosta kuin asennosta. Vaikka useat kierrepotkut ovatkin kaunista katseltavaa, nautin aina jalkoihin kohdistuneista matalista iskuista, jotka tulivat useinmiten täysin puskan takaa. Oi sitä ilon määrää, joka täyttää kehon katsellessani tämän miehen hitusen vanhempaa settiä. Voltin, potkujen ja monen muun tempun lisäksi, oli Tajirilla aina muutama tekninen ässä hihassaan, joka laajensi miehen monipuolisuutta entisestään ja vaikka monipuolisuus rajoittuukin vain kehään, korvasi mies uupuvat promot useinmiten mitä uskottavammalla kehätyöskentelyllään.



26. Steve Austin
- Stone Cold oli painija, joka räjäytti pankin joka kerta astuessaan kehään parhaina vuosinaan. Vaikka kehässä oli kuinka suuri kaaos ja Stunnerit jäivät vähemmälle huomiolle, puski miehen äijämäinen karisma kaikkien muiden lihaskimppujen välistä väkisinkin silmiin. Attituden meininki pyöri pääosin juuri Steve Austinin ympärillä, eikä ollut ollenkaan huono valinta alkaa pushata miestä oikein juuri tuona aikana, vaikka olikin mestaruuden perässä jokusen vuoden tuota ennenkin pyörinyt Hartin ja muiden kehätaiturien keskellä. Valovoimaisin vaihe saavutettiin juuri muutamaa vuotta ennen vuosituhannen vaihdosta ja silloin totta vie yleisö räjähti kovimpiin huutoihin painimaailmassa joka kerta lasin särkyessä, sillä he tiesivät, että heidän sankarinsa tulisi jälleen kerran nostamaan pystyyn keskisormet, kittaamaan kaljaa alas kurkustaan, ja potkimaan vastustajansa perseen ruville. On todettu monen monta kertaa, että maailman painihistorian onnistunein tapaus on juuri tämän Steve Austinin nimen alla, mutta sijoittuu valitettavasti suhteellisen alas, sillä koen näkeväni todellisen talentin kymmenisen vuotta Austinin aikaa ennen, vaikka tämäkin mies on toden totta merkittävimpiä panijoita Vincen leivissä koskaan.


25. The Rock
- Jatketaan samalla vuosikaavalla kun vauhtiin päästiinkin. Kun ajattelin Steve Austinin sijoittamista listalle, oli aivan pakko saada myös Rocky hänen välittömään läheisyyteensä.
The Rockin painiura on ollut mielestäni pelkkää positiivisuutta täynnä alusta saakka. Oli kyseessä sitten 90-luvun puolivälistä hitusen eteenpäin olevat taistelut Intercontinental vyöstä tai Attitude-ajanjaksona WWF Heavyweight vyöstä, jälki on aina ollut mieluista katsella. Geneerinen speedoissa juokseva vihertävä pojankloppi alkoi vaihtua pidemmän päälle mentäessä todella karismaattiseen ja sähköiseen painijaan, joka viihdytti yleisöä sanonnoillaan ja stand up komiikallaan. Onko tämä huono asia? Ei, sillä tähän asti mieleeni ei tule Cenan lisäksi ainuttakaan painijaa, joka olisi käyttänyt samaa tapaa promota. Ja katsomatta edes miehen saavutuksiin mikin varressa, voimme kohdistaa katseemme köysien keskelle, jossa näemme vetovoimaisimman painijan, jota yleisö on koskaan saanut tapittaa. Jo yksinkertaisimmat löynnit ja vaatimattomimmat liikesarjat nostattivat läskit jenkit penkeistään PPV'iden aikana jännittämään ottelun lopputulosta ja täytyyhän se myöntää, että itsekin on tultu möyrittyä sekä sohvan, että tietokonetuolin perukoilla toivoen Rockin voittoa. Vetovoimaisuus oli päivän sana tuolloin, eikä varmaan kukaan voi kiistää, etteikö Rock olisi ollut tarpeeksi sähköinen vetämään loistavaa painiuraa.

50.The Sandman
49.Jack Evans
48.Hard Gay
47.Road Dogg
46.D'Angelo Dinero
45.Megumi Kudo
44."Sick" Nick Mondo
43.Consequences Creed
42.Shinsuke Nakamura
41.Hirooki Goto
40.Homicide
39.Rhyno
38.Mr.Kennedy
37.Togi Makabe
36.Jack Swagger
35.Hernandez
34.Motor City Machine Guns
33.Randy Orton
32.Masahiro Chono
31.Batista


30.Brock Lesnar
Valitettavasti Brockin WWE-ura alkoi olla loppumaan päin silloin, kun aloin showpainia aktiivisesti seuraamaan vuosien 2003-2004 vaihteessa, sillä silloin hänellä ei enää ollut enää kovin paljon annettavaa ennen lopetustaan, lukuunottamatta tietysti lyhyehköä feudia Eddie Guerreron kanssa. Sittemmin olenkin tutustunut mieheen perikotaisin katsomalla hänen jokaisen PPV-ottelunsa, useita otteluita Raw'sta ja Smackdownista, sekä melko pitkälti kaikki hänen ottelunsa Japanin maaperältä.
Voin ilman epäilyksen häivääkään sanoa Lesnarin olevan ketterin, nopein, teknisesti lahjakkain, sekä yksinkertaisesti vaikuttavin kokoisensa painija, johon olen kuunaan törmännyt.
Miehen painiuran lopetus on minulle ehdottomasti yksi suurimpia pettymyksiä wrestlingin historiassa, sillä jos hän ei olisi uraansa lopettanut, olisi hän tällä hetkellä satavarmasti WWE'n ykköskasvo sekä kantava voima, sillä hän on vasta nyt hieman yli 30, joten miettikääpä mihin hän olisi viimeisen viimeisen viiden vuoden aikana kyennyt. Olin kyllä aivan hiton tyytyväinen, kun kuulin hänen siirtyvän NJPW'n puolelle ottelemaan ja oikein hyviä otteluita hän siellä vetelikin, mutta eipä hän sielläkään kauaa jaksanut pyöriä valitettavasti, sillä olisin tuolloin nähnyt hänet erittäin monessa potentiaalisessa feudissa IWGP-mestaruudesta.
Miehen UFC-uraa olen jonkin verran jaksanut seurata, ja vaikka hänet paljon mieluummin näkisinkin showpainin parissa, olen aivan sanoinkuvaamattoman ylpeä Brockin menestyksestä vapaaottelun saralla, ja esimerkiksi UFC-100 tapahtumaa katsoessani sain valtavaa tyydytystä, kun näin entisen "pellepainijan" antavan wrestlingiä haukkuneelle Frank Mirille selkään kaikkien showpainin ystävien puolesta.


29.CM Punk
Laitoin tarkoituksella kuvan Punkin indy-ajoilta, sillä vaikka miehen otteista ja roolista nykypäivänä nautinkin, tulevat Punkin WWE'tä edeltävät ajat olemaan aina lähempänä sydäntäni, sillä miehen fysiikan lakeja uhmaavimmat liikkeet ovat WWE'n liikerajoituksien takia kiellettyjä. Voin hyvin mielin sanoa Punkin olevan kaikkien aikojen paras ROH-mestari, sekä myös yhdeksi kaikkien aikojen indypainijana. Siinä missä vaikkapa Jack Evans toimi minulle lopullisena saattajana indypainin pariin, antoi Punk minulle ihka ensimmäisen silmäykseni muuhun painiin, kuin WWE'hen ja TNA'han tämän matsin merkeissä. Mutta vaikka miehen parhaat ajat minun silmissäni olivatkin kälyisissä liikuntasaleissa, olin Punkin muutama vuosi sitten WWE'ssä debytoidessaan aivan haltiossani nähdessäni sen aikaisen indysuosikkini päästessä isompiin piireihin, sillä vaikka hänessä taitoa riittikin, uskoin hänen pysyvän ikuisena indykasvona. Saman tunteen saan luultavasti kokea lähiaikoina Nigelin ja Danielsonin tehdessä paljon puhutut WWE-debyyttinsä.
Saatan kuulostaa nyt turhan kaunopuheiselta, mutta mielestäni CM Punk on täydellinen esimerkki siitä, kuinka kovalla työllä ja omistautumisella pystyy saavuttamaan sen kaikista korkeimmankin huipun, ja vaikka en Straight-Edge elämää voi väittäkään viettäväni, on Punk toiminut minulle jo pidemmän aikaa eräänlaisena "roolimallina".


28.Kane
Piditte tai ette Kanesta, hänellä on vielä nykypäivänäkin yksi WWE'n värikkäimmistä ja omintakeisimmista gimmickeistä, jollaiseen ei kenestäkään muusta ole, tai koskaan tule olemaankaan. Eritoten maskilla varustettu Kane on minulle yksi rakkaimmista hahmoista niin markkiajoilta, kuin ihan yleiseltäkin tasolta. Totta puhuen olin jo hieman unohtanut Kanen hohdokkuuden, kunnes tässä taannoin katsoin DVD'ltä hänen Last Man Standing-ottelunsa Chris Jerichoa vastaan Armageddon 2000'sta, jolloin pienessä koomassa ollut Kane-markkini pääsi jälleen kerran heräämään unestaan. Vaikka miehellä ikää jo onkin, eivätkä kehäotteet luonnollisesti ole enää sitä, mitä ne vielä kymmenen vuotta sitten olivat, osaan yhä kunnioittaa häntä, ja kyllä hän yhä osaa oikean vastustajan avustuksella vetää erittäin laadukkaitakin otteluita, esimerkkinä parit matsit Chavo Guerreroa vastaan viime vuonna olivat allekirjoittaneelle oikein mukavaa katsottavaa.
Kanen promoista olen aina pitänyt, pitävät erittäin hyvin kayfabea yllä olemalla kaikessa kieroutuneessaankin paljon realisitsempia kuin vaikkapa "veljensä" Undertakerin. Tämä johtuu tietenkin gimmickien huomattavista erilaisuuksista, mutta päätinpä nyt hieman vertailla.


27.Hiroshi Tanahashi
Mikäli listani koskisi eniten markittamiani puroresun uuden sukupolven painijoita, tässä olisi ehdottomasti numero ykkönen. Mikäli olette nähneet mieheltä vain ne muutamat jobbaukset Impacteista viime vuodelta, ette ole nähneet häneltä yhtikäs mitään. Itseasiassa Tanahashin ainut suoralta kädeltä mainitsemisen arvoinen ottelu jenkeistä oli AJ Stylesiä (ketäs muutakaan) vastaan Final Resolution 2006'ssa, sillä se oli yksi hänen ainoita TNA-otteluitaan, jossa hän ei joutunut pelkäksi jobberiksi.
Tanahashi ei kauaa TNA'ssa jaksanut pyöriä, ja viime tammikuussa hän palasi Japaniin voittaen Keiji Mutohilta IWGP-mestaruuden, sekä tietysti minun ylitsevuotavan arvostukseni. Uskomattoman laadukkaita otteluita hän on tänä vuonnakin vetänyt muunmuassa jo mainitsemaani Keiji Mutohia, Shinsuke Nakamuraa, sekä tietysti Kurt Anglea vastaan Resolution 09-tapahtumassa. Valitettavan silmävaurion takia mies joutui pudottamaan mestaruutensa, ja on tälläkin hetkellä poissa kuvioista, onneksi käy silloin tällöin vetämässä pienet promot jossakin isommissa tapahtumissa.
Kaikenkaikkiaan Tanahashi on uskomattoman lahjakas All-Rounder, erittäin karismaattinen, sekä gimmickiltään ainakin minun silmissäni tietyllä tavalla samaistuttava. Mainitsemani ottelu Kurt Anglea vastaan kannattaa kaikkien puroresusta vieraantuneempienkin katsoa, ja tietysti hänen jokaikinen ottelunsa tältä vuodelta on katsomisen arvoinen, mikäli New Japanin ikioman "Sexy Boyn" otteet yhtään kiinnostavat.


26.Mick Foley
Mistäköhän aloittaisin? Ensinnäkin, Foleysta tekee aivan omanlaisensa hahmon se, että hän ei varmaankaan kovin monen silmään näytä showpainijalta, mutta on kuin onkin yksi legendaarisimmista painijoista kautta aikain. Miehen gimmick onkin nimenomaan se avaintekijä, minkä takia häntä niin suuresti arvostan.
Foley on ilman epäilyksen häivääkään kaikkien aikojen loistavin roskapainija, jonka astuessa kehään piikkilankamaila kädessä odottaa vielä tänä päivänäkin pistävän pystyyn aivan hitonmoisen Hardcore-ottelun, vastustajasta tai vastustajan taidoista riippumatta. Vaikka miehen King Of The Deathmatch-ajat veristä herkkua tarjosivatkin, tulevat kiistatta miehen parhaat ottelut WWF/WWE'n puolelta. Vaikka ensialkuun miehen TNA-uran alkamisesta, sekä maailmanmestaruusvoitosta olin aluksi ehdottoman kriittinen, on Foleyn nykyrooli erittäin sopiva hänelle. Olen aina arvostanut Foleyn halukkuutta jobata tarpeen tullen, sekä saada nostettua nuoria kykyjä kohti huippua. Esimerkiksi en henkilökohtaisesti usko, että Randy Orton olisi nyt kuusinkertainen maailmanmestari, ellei hänellä olisi ollut aikoinaan veristä feudia Cactus Jackin kanssa.

Vaikka tapanani ei olekaan mitään painijoiden huippuotteluita tänne ladella, voisin tässä kohtaa tehdä poikkeuksen ja laittaa muutaman ehdottoman suosikkimatsini Foleylta tänne (eivät ole missään parhausjärjetyksessä):

vs. Triple H, No Way Out 2000
vs. Triple H, Royal Rumble 2000
vs. Randy Orton, Backlash 2004
vs.Undertaker, King Of The Ring 1998
vs. Edge, Wrestlemania 22
vs. Ric Flair, Summerslam 2006

Mick Foley vs. Edge, Wrestlemania 22


Yksi parhaimmista matseista mitä olen nähnyt. Ei ehkä painillisesit mutta oli kyllä viihdyttävä. Koko Wrestlemania oli yksi parhaista 2005 jälkeen olleista PPV:stä. Tämän lisäksi vielä HBK vs. Vince No Holds Barred. Njam njam.

Hei, kai minunkin on jatkettava kun muut painelevat menemään jo listan puolivälissä (Wankie, joka lupasi ottaa tällä viikolla rauhallisemmin, menee jo top kahdessakympissä kohta).

50. Kane (33.)
49. Shane McMahon (15.)
48. Scotty 2 Hotty (-)
47. Terry Funk (31.)
46. Jack Swagger (-)
45. Shane Douglas (56.)
44. Beer Money Inc. (Robert Roode & James Storm) (-) & (-)
43. Bam Bam Bigelow (-)
42. Brian Pillman (-)
41. Jimmy Jacobs (54.)


40. Cryme Tyme (JTG & Shad Gaspard) (-) & (c)
Yo, yo, yo.. Pop a forty and check your rollies. It's Cryme Tyme! Brooklyn, Brooklyn.. Jne. Jo pidemmän aikaa CT:n sisääntulomusiikki on tainnut alkaa kyllä sillä tylsemmällä "It's JTG and Shad Gaspard", mutta ei se mitään. Tuo alkuaikojen entrancethemen alku jo yksinään riittäisi syyksi Cryme Tyme -markkaukseen. Muistan kun CT:n hypevideot tulivat. Jo silloin suurin osa tunsi inhoavan joukkuetta tai ainakin toivovan, että WWE unohtaisi kokonaan näiden kahden debyytin suunnittelun. Cryme Tyme kuitenkin debytoi, jotkut olivat iloisia (minä mukaanlukien), suurin osa (varsinkin vanhemmat painifanit) eivät todellakaan. Sama on nykypäivänäkin: suuresta osasta Cryme Tyme on ilmeisesti äärimmäisen rasittava, mutta minä olen aina fanittanut tätä joukkuetta. Itseä harmitti suuresti, kun CT silloin joskus lähti WWE:stä ja olin aivan innoissani, kun joukkue teki paluun WWE:hen. Ei (varsinkaan) Shad tai JTG yksinään mitenkään erikoisia tapauksia ole, mutta jotenkin tämä joukkue on aina sytyttänyt. En minä tätä suosikkijoukkueekseni sanoisi, vaikka tämä on listallani olevasta kahdesta joukkueesta korkeammalla, koska monet listalla yksinään olevat ovat myös jossain joukkueessa sytyttänyt kovasti. Silti, Cryme Tyme löytyisi varmaan Top 10 Tag Teams -listallani. Ei siksi, että nämä olisivat superotteluita vetäneet (vaikka aina viihdyttävään menoon ovat kehässä yltäneetkin, varsinkin JTG), vaan sen takia että tämä on vain jotenkin niin rento ja piristävä joukkue. Tulee aina hyvä mieli näitä katsellessa. Ei minkään "nigga"-meingin takia.. Cryme Tyme on vain itsessään hauska ilmiö. Siksi paikka 40. Korkeampaa paikkaa ei juuri sitten puuttellisten ominaisuuksien takia tule.


39. Stevie Richards (25.)
Tai nykyisin kai pitäisi sanoa Dr. Stevie, ja ihan tuon gimmickin vuoksi pistin tähän listaan nyt Dr.-kuvankin. Itse asiassa olen käyttänyt nyt sitten loppujen lopuksi tähän mennessä vain parista painijasta samaa kuvaa kuin top 100 -listallani, koska edellisessä listassa monet kuvat olivatkin aika huonoja. Stevie on listallani myös sen takia, että miehen otteita katsoessa tulee aina hyvä mieli, koska varsinkin WWE:ssä mies oli sympattinen jobberi. Tottakai Stevie olisi hyvien painitaitojensa ansiosta ansainnut paljon parempaakin kohtelua, mutta sitten taas miehen sympaattisuudesta olisi hävinnyt paljon :( Toisaalta taas bWo-aikainen Big Stevie Cool on myös loistavaa katseltavaa, joten on Stevie muutenkin markitettavan arvoinen kuin pelkästään siksi, että hävisi. Richards vetää myös tällä hetkellä naurettavaa gimmickiä niin hyvin kuin on mahdollista. Stevie osaa siis painia, osaa tarpeentullen olla monipuolinenkin ja on vieläpä symppis. Ei voi olla markkaamatta. Listalla Stevie on kuitenkin tippunut sen takia, että varsinkin tuon Dr. Stevie -gimmickin myötä jotain hänestä samalla kyllä myös katosi.


38. Goldust (28.)
Myös Goldust on listalla tippunut, ei tosin ihan niin roimasti kuin Stevie. Silti Goldustiakin kyllä markkaan kovasti edelleen (kuten kaikkia listallaolleita, hankala näitä on tosiaan mihinkään ihan objektiiviseen järjestykseen laittaa kun alemmilla sijoilla varsinkin erot on aika olemattomat), ja kesän Raw'n missaamisessa harmittaa eniten juuri se, että missasin samalla luultavasti viimeisen mahdollisuuteni nähdä "The Golden One" livenä. Nykyisinhän Goldust on toki vain laimea huumoriversio itsestään, ja nykyisin lähinnä sisääntulo on enää kiva. Toki Goldustia on ihan jees nähdä vielä vuonna 2009:kin (ja esim. se viimeisin RR-esiintyminen oli ihan ovela), mutta juuri nämä viime ajan heeboilut ovat luultavasti myös sijaa tiputtaneet. Parhaimmillaan Goldust oli vuosina '95-'98 ensin Goldustina ja sittemmin vielä oudompana ja sairaamapana The Artist Formerly Known As Goldustina. Hienoja hetkiä, todella erikoinen gimmick, mutta aina aiheutti todella suurta markkausta. Joku siinä vain toimi. Dustin Rhodes itsessään ei mitenkään kovin kiinnostava ole, mutta Goldust on. Vielä 2000-luvunkin taggailut esim. Booker T:n kanssa olivat oikein hienoa aikaa. TNA- tai WCW-reigneistä en tässä puhu edes.


37. Sting (18.)
Ja Sting puolestaan sitten on todellakin niitä listan suurimpia tippujia. Jotkut ovatkin jo Stingin ehtineet listalleen laittaa sanoen, ettei Crow Sting ollut heidän mielestään yhtään kiinnostava. Minusta taas tuo oli hieno aikaa Stingille, ja juuri nyt näitä '96-ppv'itä katsoessa, on tuo Stingin muutos ollut todella mielenkiintoista katsottavaa. Yksi parhaista jutuista koko WCW/nWo-jupakassa. Lisäksi TNA:ssakin Sting vielä alussa oli kiinnostava, mutta nyt pari viime vuotta ovat koko ajan olleet vain pahemmin laimeaa. Ajat ovat ajaneet Stingin ohi, ja toivottavasti mies nyt lopettaa uransa BFG:ssä. Yksinkertaisesti Stingillä ei ole enää mitään uutta annettavaa, ja tämä vaisu loppu-ura onkin nyt selkeästi laskenut Sting-markitusta. Silti, Sting on loistava esiintyjä, vetänyt hienoja otteluita ja minusta tosiaan tuo Crow-muutoskin oli oikein paikallaan. Tosin itse taas olen harmillisen vähän nähnyt Surfer Stingin materiaalia, mutta se mitä olen nähnyt, on kyllä ollut todella hyvää. Sitten joskus kun tutustun (kuten Gonerkin suositteli) NWA/WCW-aikoihin laajemminkin (sieltä on kauheasti laatuotteluita katsomatta), saattaa mielipiteeni Stingin hahmojen toimivuudesta muuttua vähän, mutta uskon silti pysyväni myös siinä mielipiteessä, että Crow Sting ei missään tapauksessa ollut huono. Päinvastoin.


36. Ricky Steamboat (46.)
Tippujien jälkeen vaihteeksi nousijoita. Siinä missä Stingin kehno loppu-ura on tasaisesti laskenut miehen markkausta, nosti Steamboatin lyhyt vierailu WWE:ssä tänä vuonna miehen markkauksen entistä korkeammalle. Oli todella hienoa nähdä, että "Dragon" oli pitänyt itsensä pirun hyvässä kunnossa ja pystyi semmoisiin otteisiin, joita ei todellakaan olisi odottanut. Pelasti WM:n 3 on 1 Handicapin, ja Backlashin Jericho vs. Steamboat oli esimerkillinen painiottelu. Steamerin aikaisempaa uraa tuskin tarvitsee hehkuttaa yhtään sen enempää, mies oli kehässä loistava. Ja tämä tulee kaverin suusta, jolta on jäänyt näkemättä lukematon määrä niitä Steamboatin kovimpia otteluita. Jo pelkästään WM III:n Savage vs. Steamboat (vaikka onkin mielestäni yliarvostettu) osoittaa kaiken tarpeellisen siitä, kuinka loistava Steamboat kehässä oli. Liikkui nopeasti, myi hienosti, pystyi rakentamaan loistavan tarinan kehässä.. Steamboatista olisi ollut WWF:ssäkin vaikka mihin, mutta saihan hän sitten WCW:ssä lisää arvostusta. Steamboat on listalla siis puhtaasti sen takia, että hänen katsomiseen kehässä ei kyllästy koskaan. Täysin päinvastainen tapaus siis kun vertaa vaikkapa Goldustiin.


35. Hernandez (-)
Hernandez on sitten näitä listan tulokaskavereita. Viime listan aikana LAX:ää edusti vielä Homicide, mutta nyt Homicide on listalta tippunut pois (vaikka miehen otteita edelleenkin mielellään katselen), ja Hernandez on noussut tilalle. Mitä enemmän LAX:n otteita nimittäin katsoi, jotenkin Hernandez vain nousi koko ajan paremmin esille. Yksinkertaisesti se, että mies on pirun isokokoinen, mutta silti YRITTÄÄ huikeita high flying -liikkeitäkin.. Se on jo todella paljon. Eivät ne 100-prosenttisen täydellisiä olekaan, mutta ei niiden kuulukaan olla: ne ovat juuri omalla tavallaan karuja, mutta hienoja. Aina tulee mieleen BFG 2006(?):n Daniels & Styles vs. LAX - Six Sides of Steel.. Hernandez on omasta mielestäni melkeinpä lupaavin TNA:n nuorista kavereista. Mikissä miestä nyt ei kauhean pitkään kannata päästää jorisemaan, mutta lyhyet ytimekkäät promot tällaisella tyypille sopivatkin paremmin. Kehässä sitten Hernandez tosiaan poikkeaa niin piristävästi suuresta osasta muita heavyweightejä, että jo sen takia hän on listallani näin korkealla. Jään odottamaan paljon.


34. Edge (30.)
Edge pyörii edelleenkin listallani kolmenkympin tuntumassa. Edge vetää roolinsa (on se sitten psykopaatti tai GM:n rakastaja) aina täydellisesti, mutta harmi vain että juuri yksi näistä rooleista (eli tuo Vickien boytoy) ei koskaan napannut minua ja osittain se estää markittamasta Edgeä niin kovaa kuin muuten. Minä tykkään Edgessä sekä E & C -ajasta, että sitten tuosta vuonna 2004 alkaneesta loistavasta heel-ajasta. Se väli siinä oli kaikkein tylsintä Edgeä, mutta ei mies silloinkaan mitenkään huono ole. Silti listallani Edge on juuri heel-aikansa takia, ja hän on nyt viitisen vuotta ollut WWE:n uskottavampia ja samalla markitettavampia heelejä. Ei ole muuttunut tylsäksi, on ollut mukana hienoissa feudeissa, vetänyt kovia promoja ja otteluita.. Kaikkea, mitä voi vaatia. Yksinkertaisesti Edge on tehnyt työnsä niin hyvin, että kyllä miestä on pakko markata. Siksi onkin jännää nähdä, kuinka käy jos hän todella palaa facena. Semmoinen bad ass -face rooli Edgelle voisikin sopia, ja saa nähdä kuinka käy.. Luultavasti miehen markitus ei silti häviä. Tai kyllähän Ortonkin on listalta tippunut juuri tylsyytensä vuoksi - ja se tylsyys alkoi faceturnista.


33. Claudio Castagnoli (57.)
HEYYYYYYYYYYY! Claudio on myös ehdottomasti listan nousijoita, ja syy siihen on yksinkertaisesti se, että olen nähnyt Claudiolta paljon lisää sitten viime listan. Ja se kaikki lisä, mitä olen nähnyt, on ollut viihdyttävää. Niinpä on loogista, että mies on nyt edellistä kertaa korkeammalla. Claudiossa kaikkein markitettavinta on jotenkin miehen yleinen olemus. Sitä on hiton hankala selittää, mutta jotenkin Double C:stä huokuu semmoinen varmuus, tyylikkyys ja itseluottamus. Semmoinen, että mies tietää, mitä tekee kehässä. Yleisö on aina miehen otteluissa hyvin mukana, Claudio oli hyvä face, mutta toisaalta äärimmäisen loistava heel. Mitä tätä enemmän jorinoimaan: Sveitsin lahja painille on yksi ROH:n parhaista tyypeistä tällä hetkellä, ja ansaitsisi (varsinkin McGuinnessin ja Danielsonin lähdön myötä) mielestäni vaikka päämestaruuden. Claudion kausi voisi olla erittäin mielenkiintoista katsottavaa.


32. Val Venis (32.)
Tämänkertaisen listan viimeinen ja samalla ensimmäinen painija, joka on täsmälleen samalla sijalla kuin edellissessäkin listassa. Tämä on ihan puhdas sattuma, ja sijoitus vain sattui Valilla olemaan jälleen 32 kun pistin painijoita markkausjärjestykseen. Val Venis on listalla hyvin samoista syistä kuin vaikkapa Stevie Richards ja Scotty 2 Hotty: olen aina markannut underdogeja, ja jos nämä lisäksi osaavat vieläpä painia hyvin (kuten Venis) tai ovat muuten viihdyttäviä (kuten Venis), niin markkaus sen kuin nousee. Veniksellä oli vuosia ja vuosia äärimmäisen naurettava gimmick, mutta silti se vain toimi aina, ja aina yleisöstä löytyi niitä, joita kaljupäinenkin pornostara kiinnosti. Parhaimmillaan Val oli toki RTC-aikoina (niin kuin Steviekin) sekä silloin pitkähiuksisena '90-luvun lopulla. Val Veniksen pushaaminen diaryissa on myös ikuisuusvitsi, mutta toivottavasti Venis vielä joskus edes yhden kerran WWE-ringissä nähtäisiin.. Miten olisi Royal Rumble 2010? Veniksen uran ehdoton kohokohta on promo WM 2000:ssa ennen Terri Runnelsin ja The Katin Catfightia (löytyy helposti videona). Jos joku ei sitä jaksa videona katsoa, laitan sen myös tekstinä tämänkertaisen listan loppuun (ei samanlaista vaikutusta, koska parasta oli juuri Valin tulkinta):

"Hellloooo laaadiiieessss... You know something ladies? The Big Valbowski and WrestleMania.. Have a looot in common! He-he-he... You know, We're both a single largest extravaganza of aaal time. We'll both get your blood pumping! The only difference is.. Well.. WrestleMania comes only once a year. The Big Valbowski comes... every... single... night!"

So long.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk



20. Bobby Eaton
Jälleen kerran paras kuva ikinä. Pelasti ainakin minun päivän. Elikkäs, "Beautiful" Bobby Eaton oli yksi suurimmista tag-miehistä koskaan. Toki Eatonilla oli myös suht. menestynyt singles-ura ennen aikaa parin kanssa, mutta siitä ajasta en sen kummemmin osaa kirjoittaa. Sen sijaan, asia josta voin kirjoittaa on The Midnight Express, eli paras tag team koskaan. Alkuperäinen The Midnight Express pyöri NWA:ssa Dennis Condreyn, Randy Rosen ja Norvell Austinin voimin - mutta ajan myötä miehet hajosivat ja syntyi uusi "TME" Eatonin ja Dennis Condreyn voimin. Tästä TME:n kakkosversiosta matskua on aika rajatusti. Miehet kumminkin pyörivät Mid-Atlanticissa huikeat 8 vuotta, feudaten kovimpia NWA-staroja ja tiimejä The Rock N' Roll Expressistä The Road Warriorseihin. Loppujen lopulta Eatonin ja Austinin tiet hajosivat, ja näin TME:n kolmas versio syntyi. Ja kun tuossa aiemmin puhuin parhaasta tag teamista koskaan, niin sillä nimenomaan tarkoitan tätä kolmatta versiota, eli Bobby Eatonin ja Stan Lanen mahtavaa tiimä. Tällä parhaalla versiolla oli myös parhaat feudit. Näistä ehkä mielenkiintoisin (mitä nyt angleen tulee) oli "The Original" Midnight Expressiä vastaan, joka oli kahden alkuperäisen jäsenen Dennis Condreyn ja Randy Rosen vastalause Eatonille ja Lanelle. Painillisesti tämä feud ei ollut mitään TME-RnR -tasoa, mutta sai kyllä hemmetin kovaa heattia aikoinaan NWA:ssa. Tottakai painillisesti parasta tag-viihdettä koskaan olivat nuo TME-RnR -matsit ja feudit, jotka mylläsivät 80 -luvun alusta aina 90 -luvun alkuun. Silti pitää erikseen mainita Pillman/Zenkin ja TME:n väliset taistelut. Loppujen lopulta TME siis pyöri Mid-Southissa, NWA:ssa ja WCW:ssä, kunnes Eaton ja Lane pistivät pillit pussiin 90 -luvun alussa. Samalla tag-painin kulta-aika päättyi.

Toki tämä harmitti, mutta toisin kuin Stan Lane, Bobby Eatonin singles-urasta tuli sentään jotain. Ensin hän voitti Arn Andersonin Superbrawl I:ssä, voittaen WCW TV-vyön. Eatonin singles-uran kohokohta kumminkin tapahtui Clash of the Champions XV:ssä (1991) kun Eaton kohtasi PPV:n ME:ssä Ric Flairin, 2/3 Falls -mestaruusmatsissa. Flair voitti ottelun, mutta tästä Eaton sai uskottavuutta painijana ja tottakai, sitä tärkeää tv-aikaa. Jälkeenpäin Eaton liittyi The Dangerous Alliance -stableen, jossa oli Eatonin lisäksi Rude, Madusa, (Arn) Anderson, Zbyszko ja Austin. Tämän stablen myötä Eaton pääsi hyviin matseihin osalliseksi, mukaanlukien tuo WarGames, WrestleWar 1992:sesta. Tämän jälkeen hän saikin potkut WCW:stä... vaikkakin saman vuoden sisällä syntyi uusi soppari. Toisen runin jälkeen Eaton vielä paini vuosia, mutta pienellä profiililla ja kulta-aika oli jo historiaa. Eaton kumminkin oli aivan hävyttömän taitava painija, joka jätti jälkensä vapaapainin historiaan. Foleyn "Have a Nice Day" (joka on yksi harvoista vapaapainikirjoista - jonka olen lukenut) kirjoitti että Eaton oli yksi aliarvostetuimmista painijoista koskaan ja olen kyllä samaa mieltä. Häntä oltaisiin voitu käyttää paljon paremmin, sillä yksi title-shot isosta mestaruudesta jäi hänen singles-uran kohokohdaksi. Onneksi tulen aina muistamaan The Midnight Expressin, heidän saavutukset, mestaruudet ja klassiset matsit. Ainiin, pitää vielä mainita yksi hyvä syy näinkin korkeaan listasijoitukseen ja se on Eatonin kuolematon finisher, Alabama Jam eli Diving Leg Drop. Tuo liike oli 80 -luvulla niin "wow". Hogan tiputti jalan metrin korkeudesta, eikä siitä ei noussut kukaan... Eaton oli vielä kovempi kundi ja tiputti jalan yläköydeltä. Tässä vielä vielä paras entrancemusa ikinä, vittu, koskaan. Kiksit potenssiin kolme miljoonaa.


19. Kerry Von Erich
Kerry oli oma "Von Erich" suosikki 70-80 -luvulla. En osaa suoraan sanoa, miksi... sillä David Von Erich oli ehkä lahjakkain, mutta Kerry oli veljeksistä kuuluisin hänen WWF-runin jälkeen. Valitettavasti tämä WWF-run antaa väärän kuvan Kerrystä, sillä Kerry oli niin WCCW mies kuin olla ja voi. Kerry oli upper-midcarder, eli voittoja tuli etenkin tag-saralla, mutta ehkä se kovin juttu oli vuonna 1984 kun Kerry haastoi tuon aikaisen raskaansarjanmestarin, Ric Flairin ja voitti hänet pirun eeppisessä matsissa. Kerry toki joutui jobbaamaan vyön takaisin alle kuukaudessa, mutta silti puhdas voitto Flairista tuohon aikaan oli aika harvinaista. Jälkimmäinen kohokohta oli SuperClash III:ssä, missä Kerry (WCCW:n raskaansarjanmestari) ja Lawler (AWA:n raskaansarjanmestari) kohtasivat. Lawler voitti tuon matsin ja näin WCCW:n ja AWA:n vyöt yhdistettiin. Tämän jälkeen myös Kerryn WCCW-ura päättyi kuuden vuoden jälkeen. Kerryn kohokohdat olivat tosiaan nämä kaksi matsia singles puolella, mutta Von Erichien muodostama stable "The Von Erichs" voitti tag-vyöt ties kuinka monta kertaa. He olivat Texasissa sitä kuuminta shittiä ja siksi menestys oli taattu. Joka tapauksessa tämän jälkeen Kerry suuntasi USWA:han, josta en osaa mitään sanoa... tosin 90 -luvun WWF-runista onnistuu jo muutaman sanasen. Ensimmäinen kova juttu oli se, kun Kerry voitti IC-vyön Hennigiltä (tosin aivan liian lyhyessä, viiden minuutin taistossa) ja toinen hänen spotlight tapahtui WMVII:ssä, missä hän selätti Dino Bravon kolmessa minuutissa. Nämä ottelun pituudet antavat juuri sen oikean kuvan Kerrystä ja siitä kuinka paljon häntä arvostettiin, eli ei yhtään. Se tuli viimeistään siinä vaiheessa selväksi, kun tv-aikaa ei herunut ja jobber-leima painettiin otsaan. Kerry teki kepposet ja lähti vetämään kun ei arvostusta suurelle WCCW-miehelle herunut. Tässä periaatteessa Kerryn ura lyhykäisyydessään, sillä vuonna 1993 Kerry ampui itsensä.

Koko Von Erich perheen tragedia on kuuluisa vapaapainipiireissä. Suuresta perheestä ei ole nykypäivänä jäljellä kuin Kevin. Ensin kuoli David (pumppu petti, huumeiden ansiosta), sitten Mike tappoi itsensä yliannostuksella, seuraavaksi Kerry ampui itsensä ja lopuksi vielä Chris teki saman tempun. Suvussa oli "hieman" noita huumeongelmia. Vaikka Kerryn ura kesti vain kymmenisen vuotta, silti siinä ajassa hän ehti osoittaa taitonsa. Kerry muutenkin oli aivan hävyttömän kova pakkaus. WWF olisi voinut tehdä hänestä kovan luun. Löytyi ME-ulkonäkö, löytyi erinomaiset painitaidot ja mikissä ei mitään ongelmia. Valitettavasti joskus asiat ovat heikommin ihmisen sisä- kuin ulkopuolella.


18. Lex Luger
Noniin, sieltä se tuli. Kaikki kumminkin odottivat Lugerin listaamista. Luger on siinä mielessä kiinnostava tapaus, että hän on ammattilaisuran aikana ollut sekä aliarvostettu että yliarvostettu. Nykypäivänä hänen arvostus painijana on valunut viemäriin... tai no, yli vuosikymmen sitten. Se kumminkin on harvinaisen väärin. Jos ihmettelette näin(kin) korkeaa sijoitusta niin selitetään. Luger oli hänen painidebyytin jälkeen suuri(n) tulevaisuuden lupaus. Sen huomasi heti. Luger aloitti painiuran vuonna 1985 ja kun katsoo hänen NWA-Floridan matseja uran alkutaipaleelta, niin huomaa samantien, että hemmetti kun on vakuuttava ja nuori kaveri. Liikkeiden suorittamisessa oli vielä tuolloin hieman hiomista, mutta jo seuraavana vuonna hän oli kirjaimellisesti kuuminta shittiä. Jo toisena painivuotena hän pääsi haastamaan Ric Flairin raskaansarjanmestaruudesta. Luger ei tietenkään voittanut, mutta sen sijaan paini Flairin kanssa 60 minuutin tasapelin. Nyt voitte kysyä itseltänne, että mitä? Luger ja 60 minuutin matsi? No vittu kyllä. Sanoisin, että vuodesta 1986 vuoteen 1990... ehkä jopa 1991 Luger oli aivan mahtava painija. Tämä paras aika sijoittui nimenomaan NWA/WCW:hen. Luger liittyi WCW:n vuonna 1987 ja jo tuolloin tuli ihan ok matseja vastaan. Muutama toimiva feud, Koloffin ja Dustyn kanssa. Seuraava vuosi olikin aivan toista luokkaa. Tuolloin Luger alkoi feudaamaan koko The Four Horsemen -stablea vastaan. Lugerin tutkaparina toki toimi Sting, joka oli myös nouseva tähti, mutta näistä kahdesta Luger oli se suurempi kaveri. Tästä sitten lähti tuon vuoden kovin feud käyntiin Lugerin ja Flairin väillä. He kohtasivat neljä-viisi kertaa ja jokaikinen matsi oli vähintään neljän tähden tavaraa. Eikä se todellakaan ollut sen takia, että Flair olisi kantanut Lugeria, vaan sen takia että ringissä oli kaksi pirun kovaa painijaa. Sting/Luger-Horsemen kesti melkein kaksi vuotta ja tämä oli hienoa aikaa vapaapainin ystäville. Loppu NWA/WCW-run Lugerilta oli yhtä juhlaa. Nähtiin laatuvääntöjä Windhamia, Steamboattia, Pillmania, Stingia, Hansenia jne. vastaan ja yleensä hänen matsit pyörivät kolmen-neljän tähden hujakoilla, tosin ainakin kerran vuodessa vähintään yksi matsi oli lähemmäs viittä tähteä. Tosin vuonna 1992 hän ei enään toiminut samalla tavalla ja vastustajatkin olivat astetta heikompia. Steamboatin, Flairin ja Windhamin sijaan nähtiin Ron Simmonsia ja Rick Steineria. Ihan siis ymmärrettävää. Jo tässä vaiheessa Lugerin ura oli laskussa ja seuraavaksi tuli vastaan WWF.

Kumminkin WCW:n ja WWF:n välissä tapahtui Lugerin uran kannalta pahin mahdollinen. Luger oli moottoripyöräonnettomuudessa, jossa hän loukkasi selän... joka vaikutti hänen painin laatuun koko loppu uran ajan. Itseasiassa siinä oli parikin syytä. Luger siis oli atleetti ja taitava painija NWA/WCW:ssä, mutta WWF:ssä kauheaa kuraa. Heikon selän takia Luger ei voinut ottaa kovia liikkeitä vastaan. Tämä myös vaikutti hänen liikesarjoihin huomattavasti, kun piti jättää yläköysi ja rajummat liikkeet miltei kokonaan (esim. Lugerdriver). Toinen syy hänen suppeisiin WWF-liikesarjoihin oli se, että Luger periaatteessa korvasi Hulkin kansallissankarina. Tuolloin Hulk "jäi eläkkeelle" eli suuntasi WCW:hen. Luger sitten jatkoi Hulkmaista kick-punch-slam -tyylistä, pelkistettyä painia. Mitä VKM halusi, sitä yleisö sai. Käytännössä koko WWF-ura oli uskomatonta kuraa. En nyt osaa sanoa yhtään hyvää matsia. Olisiko ollut Brettiä vastaan joku katsottava painipläjäys?

WWF-runin jälkeen Luger suuntasi takaisin WCW:hen, mutta jo tuolloin hän oli vanha, heikkoselkäinen, liikerajoitteinen, lihaskimppu. Luger oli suuressa profiilissa WCW:ssä, mutta miehestä ei valitettavasti ollut ringissä enään yhtään mihinkään. Jälkeenpäin samaa paskaa nähtiin TNA:ssa ja muissa pienemmissä painfirmoissa. Joten ennen kun tuomitaan Lugeria, suunnataan sinne 80 -luvun puoleen väliin ja ajatellaan sitä aikaa 90 -luvun alkuun. Luger oli kova jätkä, hän osasi painia, mikkityöskentely oli aika 50/50 ja karismaa löytyi. Ja vaikka Luger on ollut täyspelle viimeiset viisitoista vuotta, silti pitää nostaa hattua etenkin NWA-ajalle.


17. "Ravishing" Rick Rude
Rick Rude kolmella sanalla: viikset, permanentti ja lihakset. Rude kumminkin oli paljon enemmän. Hän on myös ainoa painija (tällä top-listalla), jonka painiuraa ennen WWF:ää en juurikaan tunne. CWF ja WCCW tuli kahlattua läpi, mutta videomateriaalia en omaa. Sen sijaan WWF:stä löytyy tavaraa aina vuoden 1987 debyytin jälkeen. Ja vaikka hänen ensimmäinen WWF-run kesti vain kolme vuotta, ne kolme vuotta olivat varsin piukkaan bookattu. Mitään kovin kummoisa feudeja ei nähty Jake "The Snake" Robertsin lisäksi. Feud Paul Orndorffin kanssa oli peruskauraa, feud Ultimate Warrioria vastaan oli peruskuraa ja feud Piperia vastaan oli ihan ookoo, mitä nyt heattiin tulee. Isot "kuuluisat" matsit kumminkin olivat aikamoista tuubaa. Tuolloin kumminkin jo näki hänen liikkeistään ja kehäkunnosta, että jos tuo kaveri saisi kunnon vastustajan niin nähtäisiin ihmeitä. Tämän mahdollisuuden tarjosi WCW. Ruden WCW-runissa oli kumminkin yksi hemmetin iso miinus. Rude meni ajamaan hänen patentoidun pornotukan ja tämän jälkeen Rude näytti Ron Jeremy-mäisen pornostaran sijaan Tom Selleckiltä. Mutta jos tästä suuresta ongelmasta pääsee yli ja keskittyy itse painiin, niin kyllä kelpaa. WCW tarjosi vastustajia kuten Sting, Steamboat, Flair ja niin edelleen. Etenkin Rude-Steamboat tarjosi puhdasta painia parhaimmillaan.

Valitettavasti Rude loukkasi niskansa juuri kun hänen ura oli lähdössä nousuun. Rude ei vaan loukannut niskaansa, sillä hän myös jäi semi-eläkkeelle, jonka jälkeen hän ei enään pystynyt painimaan samalla tavalla... tai oikeastaan ollenkaan. Ensin Rude oli neljä vuotta kuntoutuksessa, kunnes kävi ECW:ssä ja WWF:ssä ns. ei-painijana. Rude olisi mielellään jäänyt WWF:ään, mutta "Montreal Screwjob" vei hermot ja kyseistä tapahtumaa lypsäämällä hän hommasi WCW:stä uuden sopparin. WCW:ssä hän promosi WWF:ään vastaan, haukkui Vincen lyttyyn ja niin edelleen. WCW:ssä hän ei myöskään paininut, vaikka oli nWo:n toiminnassa mukana. Seuraavaksi hän piti ns. treenitaukoa WCW:stä joka ei päättynyt parhaalla mahdollisella tavalla, sillä Rude kuoli vuonna 1999 kun pumppu petti. Rude oli treenamassa paini comebackia varten... tosin ei tuo sydänkohtaus aivan tyhjästä tullut, sillä Ruden kroppa 80 -luvulta lähtien oli niin täydellinen ulkoisesti ettei se voinut olla luomua. Kapea lantio mutta hemmetin iso yläkroppa on yksinkertaisesti mahdottomuus normaalilla treenillä (Lesnar, köh). Tulen kumminkin Ruden aina muistamaan hänen loistavasta kehätoiminnasta, mahtavasta gimmickistä ja mitä mikkitaitoihin ja karismaan tulee, niin Rudella sitä tosiaan oli. Rude kun otti sen mikin käteen, niin yleisö oli kirjaimellisesti korvat höröllä ja polvet maassa... ja syystäkin.


16. Bam Bam Bigelow
Bam Bam aka. vapaapainimaailman paras läski! Vader oli kova ja oikealla vastustajalla hemmetin viihdyttävä, mutta Bam Bam oli aina viihdyttävä. Hän oli tosiaan paras läski ikinä, mutta hänen ongelma oli se, että jokaisessa painifirmassa oli aina joku läskimpi kaveri. Firman kirjaimellisesti suurin kaveri sai aina eniten huomiota ja siksi Bam Bam jäi monen muun varjoon, eikä painitaidot auttaneet tähän ongelmaan. WWF:ssä oli 80 -luvulla Andre, King Kong Bundy, Earthquake, One Man Gang ja niin edelleen. Sitten Japanissa oli Vader ja kun Bam Bam teki paluun WWF:ään 90 -luvun alussa, taas löytyi isompia läskejä aina Mabelista Yokozunaan. ECW:ssä hän pääsi vähän paremmin esille (vaikka firmassa toki oli muitakin läskejä) ja WCW:ssä taas oli The Giant. Sille ei vain voinut mitään.

Mutta nyt kun alkaa taas miettimään tuota Bam Bamin uraa, niin WWF:ssä 80 -luvun lopulla hän oli muiden narttu, eli ei mitään. Toki Bam Bam pääsi esille hänen tatuoidun kuulan ja liekkipuvun ansiosta, mutta matsit olivat muita läskejä vastaan ja ne päättyivät Bam Bamin jobbaamiseen. Sen sijaan Bam Bamin ensimmäinen NJPW-run oli rautaa. Siellä hän ensin paini Vaderin kanssa tag teamissa, mutta jälkeenpäin myös nähtiin loistavia singles-matseja. Bam Bam oli pirun over yleisölle ja tulevaisuus Japanissa olisi näyttänyt hyvältä, mutta silti se kirottu WWF taas kutsui. Tämä toinen WWF-run oli kumminkin huomattavasti parempi kuin ensimmäinen. Vaikka yleisesti Bam Bamin vastustajat olivat kuraa (Doink, Dink, Tatanka, Luger, Lawrence vitun Taylor) ja vaikka Luna Vachon oli ärsyttävä ämmä, silti pitää muistaa matsit mm. Bret "Hitman" Harttia vastaan. Heidän kohtaaminen KoTR 1993:n finaalissa oli Bam Bamin paras WWF-matsi koskaan. Seuraavaksi hän vaihtoi ECW:n puolelle ja siellä häntä arvostettiin aivan toisella tavalla. Hän pyöri ECW:ssä vain vuoden mutta silti voitti raskaansarjanmestaruuden. Hyviä matseja nähtiin mm. Tazia, RVD:tä ja Douglasia vastaan. Seuraavana vuonna Bam Bam debytoi WCW:n puolella ja siellä nähtiin ihan katsottavaa tavaraa, mutta ei missään nimessä "ikimuistoisia" matseja. Toki hän sai title-shotin Goldbergia vastaan, mutta yleisesti hän jumittui ECW:stä saatuun "hardcore" imagoon ja siksi suurin osa hänen matseista kului roskapönttöjen ja terästuolien parissa. Se kumminkin oli suuri menetys, sillä Bam Bam osasi painia pirun hyvin. Hän oli parhaiten liikkuva läski, parhaiten painiva läski ja parhaiten promoava läski mikissä. Kaiken lisäksi, Greetings From Asbury Park on nykypäivänäkin yksi hienoimmista finishereistä... vittu, ever. Valitettavasti lääkkeet veivät myös Bam Bamin hengen... oli sitten vahingossa tai tahalleen. Sama se, sillä Bam Bam joka tapauksessa löytää itsensä sijalta kuusitoista.

[/list:u:1zi5p83z]

#25 Randy Savage

Uu jeah, Macho Man! Macho Man on henkilö, josta en voi olla pitämättä. Hän on niin viileän karismaattinen, omaa yhden historian parhaista gimmickeistä ja entrance theme on legendaarinen. Se promotustyylikin on silkkaa kultaa. Ja ne komeat vaatteet, ah! <3 Kehässäkään Savage ei ole huono, päinvastoin. Todella viihdyttävä ja sähköinen painija, showmies henkeen ja vereen. Hyviä ottelujakin on vetänyt, kirkkaimpina helminä WM-matsit Ricky Steamboatia ja Ric Flairia vastaan. Tuo ensin mainittu etenkin on jotain niin häikäisevää. Macho Man on helkkari vie kovimpia viihdyttäjiä ja esiintyjiä ikinä. Ei voi kuin fanittaa. Täytyypi muuten alkaa etsiä, jos Macho Madness-DVD pamppaisi silmien eteen katseltavaksi.

#24 ''British Bulldog'' Davey Boy Smith

Tietenkin Davey-poika on listallani! Ainoa sana kuvailemaan kyseistä painijaa: vau. British Bulldogsien perusteella markitan todella paljon DBS:ää, ja vaikka Dynamite Kid oli ehkä hieman parempi painimaan, DBS:n näen karismaattisempana heistä kahdesta. DBS oli myös Bulldogsien parempi promottaja. Mutta tuo joukkue oli toisiaan loistavasti täydentävä. Kehässä DBS on huikea, lähes parhaita ei-maailmanmestareita. Se on niin nautittavaa katsottavaa, kun tuollainen iso körmy vakuuttavasti näyttää voimiansa, mutta sitten yhtäkkiä vetääkin sulavaa tekniikkapainia. Vastaavaa ei ole kauheasti ainakaan WWE:ssä nähty Daveyn jälkeen, sanoisin että Lesnar on ainoa, joka on läheskään DBS:n jälkeisistä edes lähes samaa tasoa. Bulldogsien lisäksi DBS onnistui tarjoamaan viihdyttäviä otteluita yksilönäkin. Parhaat yksilömatsit DBS:ltä ovat minusta Bret ja Owen Hartia sekä Shawn Michaelsia vastaan. 2000-luvun puolella oli muuten minusta hieno hetki, kun Insurrextionissa brittien edessä DBS menee, brawlaa hitosti, iskee Powerslamin vastustajalleen terästuolin päälle ja voittaa HC-vyön.

#23 Nigel McGuinness

Taisi olla aikamoinen pommi tämä. En usko monen arvanneen, että Nigel McGuinness on Top-25:ssa minulla. Nigelillä on kaikki ainekset suurmenestykseen WWE:ssä. Hän on karismaattinen, ja gimmick on toiminut ROH:ssa (se theme ja hiukset <3), joten jos sama pysyy niin miksei myös WWE:ssä, hän on monipuolinen painija ja hän omaa listani toiseksi hienoimman LARIATOON! Suurin hienous Nigelissä varmaankin on se, että indyistä löytyi tuollainen cool ja joltain ison firman jätkältä tuntuva, joka on mainio, jopa tämän päivän parhaita painimaan. Ei sillä, on niitä taitureita ja hyviä gimmickejä indyissä muitakin, mutta Naitsel tuntui todella tähdeltä. Iso osa markitukseen on myös Bryan Danielson-ottelut. Huh huh. Nigelin WWE-debyyttiä odotan innolla.

#22 John Cena

Listani suurin putoaja edellisestä listasta on John Cena. Mutta fanitan minä häntä edelleen ihan pirusti. Jotenkin olen vähän kyllästynyt hänen jatkuvaan facena olemiseen (ja vielä samassa roolissa), mutta viihdyttää hän silti minua. Painimaan hän on hyvä, ja hän saa luotua supertähden tavoin otteluihin tunnelmaa. Todella hyvin Cena hoitaa myös promottamisen, ja hän on kaikin puolin yksi tämän päivän karismaattisimmista henkilöistä showpainibisneksessä. Räppäriajat Cenalla olivat tietenkin todella kovia, ja 05-06 olivat vielä erittäin mielenkiintoista aikaa hänellä. 07 kuitenkin alkoi näkyä yhä suurempaa kehitystä, että vaikka enää ei aina niin buukkaus innostanut, katsoi Cenaa naama iloisena hänen tasokkaan työskentelyn johdosta. Ja eivät ne ajat vuodesta 2007 tähän asti ole mitenkään tylsiä olleet. Vaihtelua tosin tässä alkaa jo kaipailla. Cena livenä oli muuten mahtava kokemus.

#21 Bryan Danielson

Uskomaton Bryan Danielson. Hän mahtui helposti listalle, toisin kuin viimeksi, silloin yli vuosi sitten. Danielsonista nyt ei tarvitse paljoa sanoa, hän yksinkertaisesti on niin mykistävän taitava painija. Noin taidokasta henkilöä ei voi kuin fanittaa. Luultavasti fanitus vain nousee, kun mies on WWE:ssä. Jos siis hän pääsee esille. American Dragon ei ole puhumisessakaan avuton, vaan päinvastoin! Häneltä onnistuu promottaminen ihan tavallisella sävyllä, tai vaikkapa huuaten. Mainiosti promottaakin. Karismakin huokuu AmDragista. Ei mikään perus jamppa varvaslukoilla varustautuneena. Innosta kyllä melkeinpä hypin, kun kuulin uutisen Danielsonin WWE-sopimuksesta. Uskon hänen menestyvän siellä. Danielson on viime vuosina otellut ihan hirmuisesti huippuotteluja, en ole nähnyt häneltä yhtäkään huonoa. Tänä vuonna Bryanilla on myös iso nippu viihdyttäviä tv-matseja. Danielson voi hyvinkin olla se ''The Best In The World'' tällä hetkellä. Vaikea väittää vastaan. American Dragonilla on mahdollisuus jäädä historian suurimpien nimien joukkoon. Hän on niin taitava, ja jos hän niittaa vielä menestystäkin hyvin.

Top-10/Top-5 kun alkaa, julkaisen sijat yksi kerrallaan. Silloin myös perustelut ovat pidemmät. Vielä perustelut eivät ole kauhean pitkiä, toivottavasti ei haittaa.

#20 Christian

Oli puhe sitten Edge&Christian-aikojen pitkäletistä, TNA:n menestyvästä Christianista tai nykypäivän Captain Charismasta, Christian on viihdyttänyt minua aina. Christian kuuluu aika lailla WWE:n tämän hetkiseen huippuun, ja hänellä on kaikki ainekset kantaa sitä maailmanmestaruutta lähiaikoina. Kaikkihan tietävät, että Captain Charisma-lempinimi ei ole tyhjästä tullut. CC-gimmick on myös ollut täyttä hienoutta, etenkin silloin kun Christian oli heel. Niitä aikoja muistellen. Kehässä Christian painii erittäin hienosti, hänen monipuolinen all-roundaus on upeaa katsottavaa. Sellaista nopeahkoa teknistä painia ja brawlia. Chrissen paras puoli on tunnetusti promottaminen, ja siinä hänet rankkaisin jopa maailman parhaiden joukkoon tällä hetkellä. Hän pystyy vetämään hauskan mutta vakuuttavan face promon (hauskuudessa on monilla suurilla nimillä hakemista, esimerkiksi välillä Jericholla, Rockilla tai Cenalla). Christianista ei ole ''mukahauskaa'' puolta vielä esiin tullut. Luotan kovasti siihen, että sen maailmanmestaruuden Christian WWE:ssä ehtii voittaa, ja onhan hän nyt kiitettävän paljon ollut ECW-mestarina, ja nostanut vyön arvoa. Etenkin Christianin ensimmäisellä kaudella vyö tuntui erittäin arvokkaalta.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta on jäänyt mieleeni seikka, että yhtäkään todellista huippuottelua en ole Christianilta nähnyt. Hyviä ja muistettavia otteluja on kuitenkin ollut Triangle Ladderista TLC:hen, Jericho-matseihin, siitä kolminotteluun Jerichon ja Cenan kanssa, Kurt Angle-otteluun TNA:ssa ja tällain tuoreina tapauksina Jack Swagger-ottelut. Christianiin ei kyllä ikinä pety, huonojen otteluiden ottelemista hän ei harrasta. Ehkä sitten kun hän pääsee suurimpien kanssa taistelemaan maailmanmestaruuksista, saattaa joku klassikkokin uunista ulos putkahtaa!

#19 Edge

Christianin jälkeen on häneen vahvasti liittyvä henkilö: Adam ''Edge'' Copeland. Sanon suurimman syyn markkaukselle: Edge on parhaita näkemiäni heelejä. Rated-R Era on ollut kultaista katseltavaa, jossa Edgen valtavaa karismaattisuus on pursunnut esille. Edge on viihdettä joka kerta, kun hän esiintyy. Ja niin onhan hän lähivuosien parhaita mikkimiehiä, minusta ehkä jopa hitusen parempi kuin ''Captain Charisma'' Christian itse. Paras esimerkki Edgen mikkitaidoista on ehkäpä Cutting Edge SmackDownissa viime keväänä, kun John Cena veraili.

Cutting Edge on ollut aivan loistava talk show muutenkin. Joukkue Christianin kanssa on 2000-luvun varmaankin paras, ja siltä ajalta on Edge tarjonnut mukiinmeneviä otteluita ja viihdyttäviä segmenttejä. Face-run oli viihdyttävää ensimmäiset hetket, mutta sen jälkeisestä materiaalista olen saanut kuvan, ettei Edge ole niin hyvä kilttinä poikana. Heel turn '04 loppuvuodesta oli hieno, ja monivuotinen heel run oli nannaa ihan alusta asti. On ollut hyviä feudeja ja otteluita, viihdettä koko ra... katseluajan edestä. Ei niin yllätyksenä, romanssikuvio Litan kanssa, feudi Kanen ja Mattin kanssa, Mr. MITB-kausi olivat kaikki hienoa viihdykettä. 2006 oli etenkin Edgen vuosi, eeppiset feudit Foleyn ja Cenan kanssa. Ennen ECW ONS 2:sta tiimi Foleyn kanssa oli myös hieno, kun kaksi eeppistä promottajaa löivät hynttyyt yhteen. 07 oli hyvä Edge-vuosi sekin, siirto SD:hen, hieno paluu loppuvuodesta ja La Familian perustaminen. Minä myönnän pitäneeni Familiasta, sekä Edgen ja Vickienkin romanssi alkoi kyllästyttää kunnolla vasta viime hetkillä. Feudi Undertakerin kanssa 2008 on 2000-luvun parhaita, ja se sisälsi hienoja otteluita. Psykopaattinen Edge oli sekin vallan mainiota.

Kehästä kirkkaimmat Edge-helmet ovat HC Match Foleyta vastaan, Street Fight Matt Hardya vastaan, TLC, WM-matsi ja HIAC UT:n kanssa, sekä LMS ja TLC Cenan kanssa. Jotkut ovat kritisoineet Edgen painitaitoja, mutta minä en ainakaan valita. Puuduttavaksi Edge ei ole kehässä alkanut käydä, ja viihdyttäviä koitoksia on suuri määrä.

#18 Shane McMahon

Non-wrestlereitä näin korkealla, häh?! Näin on päässyt käymään. Syyttäkää siitä Vinceä, kun on päästänyt poikaansa ruutuun. Ja syyttäkää Shane 'O Macia, kun on vain niin cool. Shane saa aina niin pasmat sekaisin, teki mitä vain. Se tanssi mahtavan biisin tahdissa on myös timanttia. <3 Shane hoitaa puhumisen hyvin, hänen esiintymiset toimivat aina. Shane on jotenkin niin sympaattinen ja hyviksen tuntuinen, että facena häntä mieluummin katsoo. Ei sillä, kyllä hän kelvollinen heelikin on. Yksi syy Shane-faniuteeni ovat myös ne hurjat spotit. On se vain niin siistin tuntuista, kun konttorirotta T-paidassa ja verkkareissa hyppii korkealta. Harmi, etteivät kaikki ole tajunneet Shanen hienoutta. Otteluista sen verran, että asemätöissä hän viihdyttää oikeastaan aina. Niistä parhaita minusta ovat Kane-ottelut, HBK-ottelu, Kurt Angle-ottelu ja tämän vuoden NWO:sta Randy Orton-ottelu.

Shane McMahon rocks.

#17 Vince McMahon

Hei, eivät McMahonit tällä listalla Shaneen loppuneet. Markitan Shanea ja Vinceä ihan hulluna. Syy, miksi Vince on vielä Shanenkin edellä, on hänen uskomaton karisma ja ehkä historian parhaimmat mikkitaidot. Jep, sanoisin Vincen olevan kolmen parhaan mikkimiehen joukossa ikinä. Joka-ihmeen-hetki, kun Vinceä katselee, ei voi kuin nauttia. Oli se sitten hänen kävelyä omahyväinen virne naamalla, turpaan ottamista tai mikkiin räyhäämistä. SCSA-feudi on nyt niin legendaarinen, että ei siitä sen kummemmin tarvitse ruveta sepittelemään. Hieno feudi. Ihan kuten Shanekin, myös Vinceä katselee mielellään HC-mätöissä. Etenkin WM 19:n Street Fight Hulk Hogania vastaan oli huippuottelu. Vincelle ei tuota ongelmia mikään rooli, hän vain on niin Vince. Nämä Vincen saippuaooppera-anglet ovat viime vuosina olleet surkuhupaisuudesta huolimatta välillä aika hulvattomiakin! Kaikesta huolimatta Vinceä täytyy kunnioittaa. Onhan hän WWE:n pääjehu itse.

#16 Eddie Guerrero

Viva La Raza! Harvoin törmää niin hauskoihin ja rakastettuihin hahmoihin, mitä Eddie Guerrero oli. Ei sitä velmua voinut muuta kuin ihailla. Niin karismaattinen showmies, mutta silti niin taitava ja akrobaattinen atleetti kehässä. Eddie oli niin sopiva sekoitus sport entertainmentia ja taitopainia. Eddie elämänsä ja uransa aikana otteli vähän väliä hyviä otteluita, ja hän oli segmenteissä täyttä kultaa. Niin monta kertaa olen saanut naureskella Latino Heatin ovelille tempauksille, ja mies on muuenkin loistava promottaja. Kun 2005 aloin katsomaan, ehdin nähdä Eddietä ''live-ajassa'' noin puoli vuotta, lumosi hän jo silloin minut. Batista-kuviossa sai naureskella, kun hän fuskasi mahakipuansa tai sitten joissain muissa otteluissa jekutti tuomaria totaalisesti menemällä itse maihin ja heittämällä terästuolin vastustajalle hommatn täten diskausvoiton itsellensä. Eddien WWE-mestaruusvoitto on hieno hetki, jota kelpaa katsella aina vain uudelleen. Eddien ura loppui liian lyhyeen, mutta lukuisia tasokkaita otteluita se ehti tarjota. Ilmeisesti Eddy olisi voittanut WHC:n, mutta sääli, että kohtalo puuttui peliin. R.I.P Latino Heat Eddie Guerrero.

Nyt kun lista alkaa lähennellä jo pikku hiljaa markkaamintani kahtakymmentä painijaa, ilmoitan myös viestini ohessa Jäbän tavoin, että top-10 irtoaa kerrallaan korkeintaan kolme nimeä ja perustelutkin kasvavat pikkuhiljaa (tai vaihtoehtoisesti kerta heitolla). Jatkakaamme nyt kuitenkin ensin sinne asti :p.

50. Lex Luger
49. Dragon Kid
48. Bxb Hulk
47. Dusty Rhodes
46. Great Muta
45. Bryan Danielson
44. Big Van Vader
43. Ahmed Johnson
42. Goldust
41. Roddy Piper
40. Jerry Lawler
39. Michael Hayes
38. The Sandman
37. Bret Hart
36. Rick Rude
35. Sting
34. Eddie Guerrero
33. Jimmy Snuka
32. Ted DiBiase
31. Lance Storm
30. Justin Credible
29. The Midnight Express
28. Honky Tonk Man
27. Yoshiro Tajiri
26. Steve Austin
25. The Rock


24. Tommy Dreamer
- Aikoinaan Tommy Dreamer sidottiin hienolle paikalle ECW'n rosterissa. Hän piti kahakat Main Eventissä pääasiassa hänen ympärillään, mutta pikku hiljaa kaikesta huolimatta läheskään kukaan ei enää uskonut tämän miehen voittavan koskaan muunmuassa Ravenia, joka kannatteli tuolloin ECW'n päämestaruutta. Kaiken sen overiuden lävitse katsottuna Tommy toimi koko ajan käytännössä altavastaajana ja silloin tällöin tilanteesta riippuen rikkoi pienissä määrin erilaisia rajoja, kuten peittosi Ravenin ennen tämän siirtymistä WCW'hen. Mikään tämä ei kuitenkaan olisi tuntunut niin tarinaimaisen fantastiselta, jos Dreamer olisi otellut sysipaskoja otteluita ja jobbaillut myös ylemmän kaartin ulkopuolella oleville painijoille. Jotenkin miehen omanlainen sympaattisuus, mutta samalla vetovoimaisuus ja hardcoren taitaminen antoivat Dreamerille kaikki tuet taakseen ja tämä on jo yksi asia, joka ei usein pilkahda kovinkaan monille rikkoutuneiden roskakannujen välistä mieleen.
Myös lojaalisuus promootiota kohtaan oli ihailtavaa ja olen jotenkin luontanut sen aina osaksi hänen hahmoaan myös ECW'ssä. Vaikka ajat olivat huonoja ja onnettomuuksiakin sattui muunmuassa loukkaantumisten muodossa, Tommy jatkoi nälkäpalkallaan työskentelemistä ja puri hammasta yhteen ajatellen pelkästään valoisaa tulevaisuutta, jossa ECW tulisi olemaan se fanien sydämiä lähimpänä oleva lafka, oli roskapainia sitten enemmän tai vähemmän. Hienojen otteluiden yhteydessä Dreamer osoitti olevansa myös todella hieno mies.


23. Raven
- Monien muiden painijoiden tapaan Ravenin run WWF'ssä oli täyttä turhuutta ja käytännössä jopa ajan tuhlausta. Vaikka mies toikin pientä virikettä promootion hardcorepiireihin, nautti hän silti parhaita päiviään ECW'ssä.
Ravenista ECW'ssä tulee todennäköisesti mieleen useat storylinet, joista tunnetuimpana pidetään fiaskoa, jossa Raven ristiinnaulitsi Sandmanin kehän vierelle saaden useat kristillisen uskon kannattajat liikkeelle. Jätetään tämän selostaminen toiseen kertaan, mutta pointtini on saada kaikille selväksi, että Ravenin hahmo Heymanin leivissä oli ainutlaatuinen. Hän tarjosi lähestulkoon joka esiintymisensä yhteydessä jonkin sortin promon, enkä suoralta kädeltä muista ainuttakaan, joka olisi mielestäni huono. Tämä mies tiesi mitä teki, ja teki sen kunnolla. Hän oli mukana todella monissa muistettavissa kuvioissa Extremen alla ja palasi esimerkiksi WCW'stä Dudley Boyzien siirtyessä Vincen sopimuksen alaisiksi voittamaan pitkäaikaisen vihamiehensä Tommy Dreamirn kanssa joukkuevyöt Dudleyn veljeksiltä. En tiedä tekevätkö muistettavat juonikuviot Ravenista yhtään sen suurempaa, mutta erilaisten promojen ja segmenttien katseleminen antaa nostalgian nousta ilmoille Ravenin kohdalta. Kaikista paras puoli oli vielä se, että näiden lisäksi hän osasi painia kohtalaisesti ja aseiden keskellä oli kuin kotonaan. Luovuus ja nauttiminen hardcoresta suorastaan paistoivat hänestä kehässä ja vaikka lojaalisuus ei ollutkaan Ravenin juttuja, hän jätti silti selvän merkin ECW'n historiaan läsnäolollaan sen muutaman vuoden ajan.


22. Terry Funk
- Jatketaan siis hardcore painotteisella linjalla, vaikka Funk pääsi rooliinsa myös ilman extreme-sääntöjä.
Funkin näkeminen erilaisten objektien kanssa takaa joka kerta miellyttävän katselukokemuksen, joka ei hevin unohdu. Siinä missä esimerkiksi Ric Flair oli jo luonut uransa teknisen painin varaan, saimme nähdä jo Funkin aikoihin tiettyä hardocrea jossakin määrin ja kun painelemme yhä eteen päin promootioon, jota kaksi edeltävääkin nimeä edustivat, pystymme saamaan Terryn keskinkertaisten kehätaitojen syrjäyttäjäksi avuksemme extremepohjaisen painin, joka takasi piikkilangat ja nastat veteraanin käyttöön.
Ainut muodollinen asia, josta voi edes hitusen valittaa, on miehen ''kyvyttömyys'' pitää lupaustaan jäädä sivuun painista. Vaikka onkin hyvin miellyttävää katsella kunnioittavalla sävyllä entisaikojen kovien nimien suorituksia kehässä, alkavat vuosien varrella kerääntyneet pienimuotoiset comebackit lähennellä jo turhuutta. Tästä huolimatta mikään ei voi kaataa Terryn saavutuksia kankkulan kaivoon, sillä tämä mies on edelleenkin silmissäni psykologisen- sekä hardcore painin ainainen edelläkävijä.


21. Andre The Giant
- Todella kaksipiippuinen kysymys, sanoako Andrea yli-, vaiko aliarvostetuksi painijaksi. Kun ajatellaan miehen kokoa ja hänen vaivaavaa selkäänsä, joka pisti hänet taistelemaan kivun läpi jokaisessa ottelussaan, voidaan huomata tosiasia ettei Andren ollut tarkoitus, eikä hän olisi kyennytkään olemaan sulavin painija millään mittapuulla. Ja vaikka mies kärsikin omista kasvuun liittyvistä vaivoistaan, sen ajan mitä hän meitä viihdytti, hän pyrki tekemään sen oikein. Tuskin kukaan voi sanoa, että oli väärin jättää tämä jättiläinen pienemmälle huomiolle muunmuassa Mega Bucksin jäsenenä itse kehässä?
Myös monissa klassikoissa mukana ollut hitusen kankea jätteläinen ei kuitenkaan onnistunut missään vaiheessa luomaan edes täydellisyyttä lähenteleviä otteluita, mutta onko tuo suurempikaan ihme tämän kokoiselta painijalta, jonka perus liikearsenaaliin kuuluu lähes tulkoon pelkkää runtelua? Tämä brawlaus ja jokaiselle suurikokoiselle painijalle tyypillinen murskaava tyyli oli kuitenkin silmälleni mieluista, enkä nyt sano Andren jääneen muunmuassa DiBiasesta hirveästi jälkeen. Kaksipiippuinen, mutta ehdottomasti muistettava painija.


20. Bill Goldberg
- Hah, nyt saan kyllä paskat niskaani, mutta kokeillaanpa selittää intohimoani:
Bill Goldberg oli aloitettuani painin seuraaminen, se kaikista kovin, vahvin ja näyttävin painija. Jo tuolloin kun muut hakkasivat sarjakuviin ja piirrettyihin perustuvia videopelejä ja palvoivat Spidermanit ynnä muut taivaisiin, minun sankarini oli lujin painija, joka koskaan on laittanut nimensä alle Vincen sopimukseen. Bill Goldberg. Kuka ei voisi olla markkaamatta lihaskipulle, jonka entrancen kesken kipinöiden suihkutessa chantataan odotettavasti tämän nimeä? En minä ainakaan, sillä joka kerta kun avustaja koputti 'Bergin oveen ja tuo massiivisesti ryöppyävä tunnari nostatti jokaisen fanin katsomossa jalkeilleen huutamaan Goldbergin nimeä, oli täysin myyty. Useat näyttävät räjähdykset tietenkin vain kasvattivat tunnetta, mutta en ole ikinä kenenkään muun painijan kohdalla markannut pelkän entrancen perusteella niin kovaa kuin tämän miehen.
Sitten päästään niihin haukuttuihin kehätaitoihin. Onhan se toki totta, että Goldberg ei omannut viiden tähden psykologiaa, mutta hänen roolissaan se ei ollut edes tarkoitus. Yleisö maksoi päästäkseen näkevän hetken myllytyksen kehässä ja kun halusivat nähdä parempaa painia, he odottivat muunmuassa Shawn Michaelsin esiintymistä. Aivan perkeleen stiffit ja voiman täytteiset liikkeet ovat myös yksi asia, jotka saavat minut markittamaan Billille. Muunmuassa kukaan ei ole koskaan kyennyt yhtä näyttävään Speariin, tai omannut niin vetovoimaista ja samalla voimaa vaativaa finisheriä kuin Jackhammer. Kyse on siis puhtaasta voimanperäisestä kehätyöskentelystä, joka sisälsi sen tietyn äijämäisyyden ja raakuuden, joka näytti pikku pojan silmissä kovemmalta suoritukselta kuin esimerkiksi Batmanin vastaavat koskaan. Olen tutustunut hitusen myös WCW'n aikaiseen Bischoffin luomaan yhden miehen armeijaan, mutta markitus perustuu juuri pääasiassa WWE-aikaiselle voimapesäkkeelle. Goldberg oli luja kuin kallio.

50. Vince McMahon
49. Psicosis
48. Bobby Lashley
47. Dudley Boyz
46. M.V.P.

45. Booker T
44. Chavo Guerrero
43. Randy Orton
42. Homicide
41. Miz


40. Bryan Danielson

Danielsonin kehätaitoja on hehkutettu lähes kaikilla mahdollisilla ylisanoilla ja pakkohan se on myöntää, että kyseessä on kenties tämän hetken paras painija. Mikissäkin hän on oikein hyvä, mutta omalla kohdalla kaikki muu mättää sitten. Miehen look on… miten sen nyt sanoisi hienovaraisesti… aivan h*lvetin kauhea. Okei, eihän painijan taitoja mitata haban koolla (muutenhan joku Scott Steiner olisi ykkösenä lol), mutta nykyään showpainijat eivät ole pelkästään showpainijoita, he ovat myös ihanteita. En näe Danielsonia myös mitenkään hirveän karismaattisena, hän näyttää ihan perus-kaduntallaajalta, joita mahtuu tusinaan sata. Tosin monihan voi samastua Danielsoniin juuri siksi, koska hän ei poikkea normaalista kaduntallaajasta oikein mitenkään. Tosin makuasioitahan nämä ovat, mutta näin ulkoapäin ei uskoisi ”American Dragonin” olevan yksi lajin parhaimmista. Sitä hän ehdottomasti on ja toivottavasti miehen ura WWE:ssä ottaa räjähtävän lähdön ja mies pääsisi parin vuoden sisällä kolkuttelemaan Main Eventin portteja.


39. Edge

Muutamassa vuodessa Edge on noussut WWE:n ehdottomaan eliittiin. Tie on ollut pitkä ja tuskainen, mutta se on ohi ja ”Rated-R Superstar” ei jätä paikkaansa hevillä. Siinä missä kaikki vihasivat pari vuotta sitten John Cenaa niin minä vihasin Edgeä. En vain kestänyt katsoa sitä, miten Edge voittaa ensin mestaruuden ja häviää sen sitten muutaman viikon kuluttua. Eihän se hänen syytänsä ole vaan käsikirjoitustiimin. Edge on vetänyt kaksi hyvää jaksoa mestarina, mutta muuten mies on ollut täysin pannukakku päämestarina. Mestaruusvyötkin menettivät arvoansa, kun ne vaihtuivat lähes jokaisessa PPV:ssä. Olin muuten erittäin tyrmistynyt, kun Edge taisi olla viime vuonna jonkun random-lehden julkaisussa kymmenen parhaan painijan joukossa. Olikohan siinä sitten tarkastettu vain painitaitoja tai kokonaisuutta... Painitaitojen perusteella hänellä ei olisi mitään asiaa kymmenen parhaan joukkoon; ei hän ole huono painija, mutta ei hän nyt mikään erityisen loistavakaan ole. Kokonaisuutena Edge hipoo tuota TOP 10:iä, koska hän vetää roolinsa erittäin hyvin, hän on hyvä mikissä ja muutenkin koko paketti on hyvin kasassa. Itseä jäi hiukan harmittelemaan se, että Edge loukkaantui ja Big Show tuli hänen tilalle. Jerichon ja Edgen joukkue vaikutti niin pirun mielenkiintoiselta ja kun moni väläytteli silläkin vaihtoehdolla, että Christian korvaisi Jerichon niin soppa oli valmis. Olisihan se ollut ihan mukava nähdä E&C tositoimissa, mutta se jää nyt ainakin tällä hetkellä tulevaisuuden varalle. Vaikka perusteluista saattoi saada sellaisen kuvan, että en pidä Edgestä niin se oletus on täyttä shaibaa.


38. Scott Hall

Unohdetaan kokonaan Hallin 2000-luvun tuotanto ja keskitytään sinne 90-luvun puolelle, jolloin hän oli hyvässä tikissä. Monille tulee Hallista mieleen Ladder-ottelut Shawn Michaelsia vastaan sekä kaksi suhtkoht merkittävää stablea; Kliq ja nWo. Voin heti myöntää, että 90-luvulta kuusi ensimmäistä vuotta ovat hiukan pimennossa, mutta olen toki nähnyt Hallin otteluita niiltä ajoilta ja kyllähän niiden perusteella voisin sanoa Hallin olleen osaava heppu. Hall ja Nash ovat olleet yhdessä monta kertaa ja mentyään WWF:stä pois he yhdistivät voimansa ja muodostivat ”The Outsiders”-joukkueen, jota seurasi sitten showpainimaailman merkittävimmistä stableista, nWo:n. Itse en jaksa/halua raapustaa nWo:sta sen enempää, koska wikipediat sun muut sivustot ovat täynnä infoa nWo:sta. Mikkityöskentelyssä ei ole ainakaan mitään moitittavaa, hän veti oman osuutensa aina tyylillä ja ei hän jäänyt mitenkään Nashin tai Hoganin varjoon. Hänen look oli myös pirun äijämäinen ja hän osasi vetää hyvin sekä hyviksen että pahiksen roolia. Lisäksi Razor’s Edge on älyttömän hieno liike, kun se tehdään jollekin kukkakepille <3


37. Kofi Kingston

Kofi on sellainen painija, jonka ottaisin heti omaan lafkaan. Hän on sellainen painija, joka sytyttää aina yleisön. Ei, hän ei pursua karismaa yli, kuten moni muu painija. Ei, hän ei myöskään ole mikkimies, joka kehuu itseänsä taivaisiin tai haukkuu yleisön suosikkia jollain mukahauskalla tavalla. Hän sytyttää yleisön otteillansa kehässä. Kofi on joskus ollut jopa koko RAW-jakson paras painija, vaikka hän ei ole saanut tv-aikaa enempää kuin kolme minuuttia. Sinä aikana tuo ”jamaikalainen” hyppypapu on herättänyt yleisön komeilla loikillansa ja pirteällä olemuksellaan. Yllättävää kyllä, mutta Kingston ei ole ollut WWE:ssä kuin pari vuotta ja miehen vyötäröllä on ollut jo kolme eri mestaruusvyötä. Mietin tuossa pari päivää sitten, että olisiko se mahdoton skenario, että Kingston nousisi joku päivä jopa maailmanmestariksi? Toki parempiakin vaihtoehtoja olisi, mutta miksipä ei? Kingston uppoaa yleisöön hyvin ja ei hänen otteissakaan mitään valittamista ole. Olisi ihan mukava kuulla Kingstonia enemmänkin mikissä, koska pidän hänen aksentistaan jostain ihmeen syystä. Ja se kuuluisa look on myös kohdallaan.


36. Kane

Vaikka aika on tehnyt jo viime vuosina tehtävänsä Kanen kohdalla varsin hyvin, on hän kaljamahastaan huolimatta edelleenkin ihan viihdyttävä painija, jos sille päälle sattuu. Kane on parhaimmillaan ollut ihan viihdyttävä powerhouse-brawler, mutta eniten hänessä on kuitenkin lähes aina kiehtonut hänen hahmonsa. Hän lienee listani ainoa painija, joka on pääasiassa hahmonsa takia listallani. Kyllähän ala-astelainen kuin ala-astelainen oli myyty, kun VALTAVAN kokoinen heppu, jolla oli maski päässä laittoi porukkaa nippuun. Hyvän hahmon ohella Kane on parhaimpina vuosina ollut kehässä hyvä ja kyllähän häntä katsoo silloin tällöin tv-otteluissa. Osakkeita Punakoneen kohdalla nostaa myös se, että hänellä ei ole mikään tarve olla päämestaruuskuvioissa vaan hänellä ei ole vaikeuksia nostaa nuorempia tähtiä ylös. Lisäksi hän on uskottava haastaja mestarille kuin mestarille, onhan hän kuitenkin sen verran kova nimi (edelleenkin). ”Kana” ei ole koskaan ollut mikään järin hyvä mikissä, mutta eipä se ole koskaan haitannut minua.

Kymmenellä nimeyksellä gimmicklistaan jatketaan. Sijat 40-32 siis nyt tulossa. Eli yhdeksän sijaa tänään. Tuossa vielä aikaisemmat sijoitukset.

50. Abdullah The Butcher
49. Stan Hansen
48. Santino Marella
47. Destroyer
46. Nick Bockwinkel
45. Rikishi
44. Sting
43. Hurricane
42. Sgt. Slaughter
41. Chris Jericho


40. Jerry "The King" Lawler
Minusta Lawler oli erittäin karismaattinen jamppa. Koko uransa. En vain jostain syystä ikinä ottanut Cocan viestiä käsittelyyn. Siltikin varsinkin kehässä oli Lawlerin karisma huomattavaa, ja tätä tukee esimerkiksi onnistunut feudi elokuvatähden kanssa. Kuka oikeasti saa Hollywood-miekkosen kanssa muuta aikaan kuin täyte/mainos -feudin? No Lawler ja Andy Kaufman siinä onnistuivat. Minusta se kertoo aika paljon. Jerry Lawler on vapaapainimaailman paras ja ainut oikea "King". Ei Harley Race, ei Triple H, eikä Booker T. Lawler on yksi alkuperäisistä, ja pärjäsi huomattavan pitkälle ja menestyksekkäästi ihan vain tuolla uljaalla hahmolla. Mies ei vetänyt sitä överiksi, ja mikä tärkeintä, mies ei elänyt gimmickkiä, vaan sekoitti mukaan oman pirteän ja brawlaavan persoonallisuutensa. Heel-aikoina uskottava ja face aikoina aina suosittu Lawler sai aina jollain tapaa yleisön mukaan tapahtumaan. Siitä ei ole epäilystä. Kuninkaan hahmo näkyi pienessä osassa, koko hahmo oikeastaan huokuu old schoolia: Mukaan liitettiin lempinimi, ja otettiin jotain ilmaisemaan uutta roolia: Kruunu. Mukana tietty myös varmasti jotain muutakin vaatetusta, mutta näinkin yksinkertaista se lopulta oli. Gimmickkiä ei tarvinnut sotkea jokaiseen promoon, liikkeeseen tai angleen, vaan se kulki Lawlerin mukana omassa roolissaan. Tämä on yksi niistä asioista jota oikeastaan Kingissä arvostan. Nykyajan naistennaurattaja saattaa olla varjo vain, mutta Jerry on korkealla kun puhutaan vapaapainin kuninkaista. Olihan mies muutenkin Memphisin tärkeinpiä vaikuttajia lukuisia vuosia, ja saavutti menestyksensä pääosin ennen ja ilman WWF:n nousua.


39. Dude Love
Okei, Dude Love on hahmo jolla Mick Foley ei olisi ikinä ollut mitään. Kyseessä oli hylkiö kahden mestariteoksen rinnalla. Mutta toisaalta taas jotain niin poikkeavaa, ja oikeastaan innovatiivista että en voi poislukeakaan tätä gimmickiä. Katsellaanpa. Cactus Jack, lievästi tärähtänyt, aggressiosta ja bipolaarisista häiriöistä kärsivä vihainen nuori mies. Mankind, psykoottinen jopa susilapsen omainen yhteiskunnan hylkiö, siltikin joskus hellyyttävä hahmo. Entäpä Dude Love? Hauskanpitoa ja rauhaa rakastava bilettäjä joka ei tunne sanaa stressi. Tässä on oikeasti jotain. Kyseessähän on pahimmasta lähes puhdas vastakohta. Jotain rentoa ja eräänlainen piristysruiske showhun. Tietysti myös pahat puolet omaava Dude Love on siltikin melkoisen erilainen veto vaikkapa Cactus Jackiin. Jokin hieno osoitus taas ikisuosikki Mick Foleyn rajattomasta mielikuvituksesta ja kayfaben hyväksikäytöstä. Foley on niitä harvoja miehiä jotka käyttävät gimmickeitä gimmickeinä. Ei kayfabea, vaan ihan puhtaasti Mick Foley, jolla sattuu olemaan Dude Love -vaihe päällä. Joskus taas heittäydyttiin psykoottisiksi ja ruvettiin heittelemään roskiksia muiden päälle eri roolin voimin, Dude Love ei ehkä ollut loistava hahmo, mutta omasi silti jotain sitä niin Foleylle tuttua eloa. Attitude tavitsi jotain tällaista yliluonnollisuuden, punaniskaisuuden ja hulluuden vierelle. Tarvittiin groovea.


38. The Undertaker
Tottakai Undertaker on listalla. Kuka voisi hänet loppujen lopuksi poiskaan lukea. Harvoin vapaapainissa on onnistuttu luomaan fysiikan lakeja ja yleistä järkeä hylkivä hahmo, josta tulisi vieläpä yksi kaikkien aikojen muistetuimmista hahmoista. Erittäin pitkään, reiliusti yli puolet urastaan 'Taker on ollut pelkkä gimmick. Nykyään vasta se alkaa pudottautua osaksi miestä itseään. Tämä on oikeastaan vähän vaikea selittää, mutta tuntuu siltä että vasta uran viimeiset vuodet Undertaker on ollut muutakin kuin se lieristetsonissa kuljeskeleva kalpea järkäle. Onko tämä sitten huono asia? Ei välttämättä. Uskon vahvasti että Taker olisi pärjännyt vapaapainin maailmassa ilmankin tätä hahmoa. Kyseessä oli kuitenkin sen verran taitava yksilö, varsinkin kokoisekseen, ja jokseenkin karismaattinenkin,ainakin tietyssä ympäristössä ja roolissa. Kane ei ikinä tähän pystynyt. Mies on elänyt rooliaan samat kymmenen ja risat vuotta lähes muuttumattomana. Taker todisti hetken aikaa ainakin pysyvänsä huipulla vaikka kuolleen miehen viitat eivät miestä kannatelleetkaan. Badass-Undertaker oli eräänlainen piristysruiske hänen uralleen, joskaan en itse juuri hahmosta pitänyt. Siltikin, se toimi, mutta paluu vanhaan saattoi silti olla hyvä ratkaisu. Se, mikä miehessä vetää puoleensa on se mystiikka, kylmyys, ja varsinkin alkuajoissa se puhdas pahuus mikä Takerista loisti. Aivan kuin tyyppi ei oikeasti olisi koskaan kuullutkaan omatunnosta ja moraalista.

Kun sitä lähtee ajattelemaan, on lähestulkoon epäloogista väittää, että gimmick, jonka lähtötarinana on sielun myyminen pirulle ja jonkinlaisen pahuuden kirjan vastaanotto, voisi nykyään olla kaikkien aikojen suurimpia ja menestyneimpiä persoonia koko alalla. Siinä ei vain ole järkeä. Miten tällainen voi toimia? Miten paranormaalit ilmiöt ja muu yliluonnollisuus voidaan saada näin suosituksi ihan vain yhdellä hahmolla?


37. "The Heartbreak Kid" Shawn Michaels
Shawn Michaels omaa oikeasti aika hienon gimmickin. Siltikin, hahmo perää kaiken voimansa ja juurensa Shawnin karirsmaan, lookkiin ja asenteeseen mikä näkyy mikrofonissa ja kehässä. Tuntuu ainakin siltä että tässä kaverissa on sitä jotakin, ja että rooli on todellakin mennyt oikealle henkilölle. "The Heartbreak Kid" Marty Jannetty olisikin ollut jotain mitä en kuvitella osaa. HBK ei todellakaan ole siltikään vain gimmick. Pelkällä naistenmiehen roolilla pääsee tarvittaessa hyvin pitkälle, mutta kyllä miehellä oli niin paljon taitoa tätä kaikkea tukemaan. Se mikä näkyi promossa ja sisääntulossa, lunastettiin aina kehässä. Ei sen monimutkaisempaa. Näinkin yksinkertaisen hahmon saa oikeasti oikeilla persoonilla toimimaan vailla mitään ongelmaa. Nykyään HBK on nimike joka varsinaisesta käytöstä on jo pudonnut synonyymiksi Shawn Michalesin kanssa. Pointtini on siinä, että nykyään näemme kehässä gimmickin, joka on muovautunut kaikesta siitä, millainen uran Michaelsilla on ollut. Nykyinen gimmick edustaa miehen kehitystä ja historiaa, eikä sitä voi oikeastaan tarkemmin kuvailla. Sama kuin katseltaisiin Ric Flairin loppu-uraa. Ei voitu sanoa miehen gimmickkiä, Ric Flairista tuli gimmick. Se valovoimaisuus ja highlight reelmäinen olemus on se seikka joka erottaa Shawnin muista naistennaurattaja-gimmickhahmoista, kuten Val Venis ja Rick Rude. Molemmat jälkimmäisinä mainituistakaan eivät todellakaan olleet huonoja painijoita tai huonoja roolissaan. Päinvastoin. Vaikka kuinka gimmickkiin sopikin, olen silti lievästi Sexy Boy themeä vieroksuva persoona, varsinkin Sherrin säestämänä.


36. Hydra
Tässä Chikaran 3000-kiloisessa(?) merihirviössä on hyvin paljon satiirin makua. Hyvin lihaksikas ja testosteroinia(ja pehmusteita) tihkuva look, monster-hahmo, voimaa kuin pienellä kylällä, sekä heel -aikoina eräs mestariopettaja hahmo käskyttämässä. Jos joku ei tätä parodiaa näe niin hyvää päivää. Esimerkiksi vanha kunnon Paul Jones käskytti muutamiakin tällaisia alaisia. Kane ja Pau Bearer olivat yksi duo. Samoin vaikka muutamat wrestlecrap-hahmot ja painijat vanhasta WCW:stä. Kuinka tämä Chikaraa listalla edustava niin luiseva ja pieni persoona onkaan saanut luotua omista fysiikoistaan huolimatta niin satiirintäyteisen hahmon kuin vain voidaan? Voima oli se mihin Hydra lyö voimiaan, samoin uskottavuus. Molemmat osuvat täysin nappiin. Kyseessä on stereotypia ja malliesimerkki tällaisesta voimanpesä monsterheelistä. Samalla jotain uskomattoman hauskaa ja toimivaa. Chikara tunnetaan monista värikkäistä hahmoista, mutta siltikin Hydra on yksi harvoista jotka tarpeeksi kovaa ovat täällä päässä toimineet listalle päästäkseen. Ei kai tässä muuta. Luulisin että tarpeeksi on sanottu. Hydra Lockhan on yksi pelätyimmistä finishereistä vapaapainissa. Nykyisessä Sea Donsters meiningissäkään ei toki ole pahaa, mutta Order of The Neo Solar temple oli se mistä Hydran tulen muistamaan.


35. Michael Hayes
Rock 'n Roll henkeä uhkuva karismaattinen mahco-mies. Tunnettu Freebirds -stablesta, ja on otellut muun muassa muistettavan feudin Von Erichien perheen kanssa. En oikeastaan pidä Michale Hayesista paljoakaan. Siis painijana. Mutta hahmona ja gimmickkinä on pakko antaa miehelle kunnioitusta. Ei näitä Rock ja Rebel hahmoja niihin aikoihin loppujen lopuksi juuri ollut. Rock n Roll Express oli mukana NWAn piireissä tietyssä vaiheessa, mutta eiköhän Freebirdsit olleet ehdottomasti ensimmäisten joukossa tässä kastissa. Värikkäitä asuja, asennetta, ja samalla hauskanpidon ja rokkailun henkeä. Siinä vain oli jotain. Päälle vielä pari joukkuekaveria ja hieman ylimielinen ja leuhka meininki ja asenne niin valmista tuli. Kehätaidot jäävät toki pienemmälle huomiolle kerta ei suurimpien suosikkieni kuulu, ei edes Freebirdseistä. Terry Gordy on porukasta se oma suosikki. Siltikin Michael Hayesin vaikutusta esim. ryhmiin ja erilaiseen, värikkäämpään ja rokkaavampaan gimmickkiin on vaikea mennä kiistelemään. Tai siis ainakin Hayes syntyi aika lähelle oikeaa aikakautta. Toisin kuin eräs Superstar.


34. Chris Candido
Taas mennään tiettyyn kastiin. Blondit hiukset. Koskemattoman oloiset ja sileät kasvonpiirteet. Heelinomainen luonne. Jokin näissä blondeissa heeleissä vain toimii. En kyllä tiedä mikä. Chris Candido löytyy kuitenkin siis itsenään sijalta 34. Miksikö? Koska Candido oli loistava heel. Tarkempi paino ja määritys käsitteelle pelkuriheel. Milloin suojautumassa heikomman tai vastakkaisen sukupuolen taaksen, milloin taas juoksemassa puhtaasti vain karkuun, teki Chris oikeasti hienoa jälkeä tällaisena ongelmia hakevana, mutta samalla niitä välttelevällä heel-hahmolla. Erittäin karismaattinen mies, olisi varmasti niittänyt jotain ihan vain puhtaalla babyface-hahmolla jo ulkonäkönsäkin puolesta, mutta sanoisin kyllä tämän olevan se parempi ratkaisu. Siltikin Candido oli kehässä roolissaan hyvin vanhaa koulukuntaa. Muuta ei juuri korostunut kuin heeliys, mutta hahmo tuli kyllä esiin kun siihen vain oma tilaisuutensa löytyi. Tällainen hyväksikäyttö ja tilannetaju johti siihen että Candido toimi hahmossaan niin paljon paremmin kuin monet muut. Chrisin eläytyminen rooliin on myös yksi seikka. Useiden kuulopuheiden mukaan(kuoleman jälkeen ja ennen) kyseessä kuulemma oli mukavimpia ja hienoimpia ihmisiä kehän ulkopuolella pukuhuoneissa. Chrisissä oli vain jotain mitä rakasti vihata.


33. Jimmy "Superfly" Snuka
Superfly on minulle jokseenkin tärkeä hahmo. Samalla taasen olen aina tykännyt Samoalaisista. Poislukien tietysti eräs Dwayne Johnson. Snuka oli yksi ensimmäisistä joka menestyi samoalaishahmojen piirissä, siis oikeasti menestyi. Samalla mies on vastuussa yhdestä ikimuistoisimmista hetkistä ikinä vapaapainin historiassa. Ehkei tapausta arvosteta tarpeeksi, mutta kehotan kaikkia kelaamaan miten Don Muraco vs. Jimmy Snuka -häkkiottelu ja sen suurin spotti oikeastaan vaikuttivatkaan vapaapainissa. Rajoja rikottiin ensimmäisiä kertoja, ja Snuka onkin moderinmpien high flyer -gimmickeiden pioneereja. Superfly ei ollut vain finisherin nimi tai lisänimike. Kyseinen sanaparsi oikeasti merkitsi jotain. Snuka oli siihen aikaan korkealentoisimpia kavereita WWF:ssä, ja samalla kehässä hyvin värikäs ja omaperäinen hahmo. Snuka on taasen sitä tyyppiä, joka tuo tuon gimmickin jokapuolelle. Oli se sitten mikissä, taunttauksissa, ulkoasussa tai kehässä. Varsinkin viimeisin on aina kiehtonut minua, Snuka tuntui kehässä keksineen oman tyylinsä, ja muovannut siihen lukuisia liikkeitä joita nykyään tuskin näkee. Mies oli hyvin omaperäinen ja luova, mutta ilmeisesti minun käsitykseni mukaan toi muutamia samoalaisperinteitäkin mukaan touhuun. Tästä pitää ehdottomasti antaa pisteitä.

Jotenkin se energisyys ja astetta kovempi meno vain aina toi mielenkiintoa otteluihin, varsinkin kun aikakauden tyyli ei ihan aina moiseen ollut tottunut. On lähes turha mainita myös loistavaa Roddy Piper -feudia.


32. The Iron Sheik
Siinä missä The Sheik oli sadistinen sekopää, oli Iron Sheik ihan vaan sekopää. Okei, tämä ehkä näkyi enemmän varsinaisen hahmon ja kehän ulkopuolella, mutta silti. Voidaan se kai laskea. Iron Sheik oli loppujen lopuksi näitä hienoja ulkomaalaispahiksia, jotka saivat kitkaa aikaan ihan vain olemuksellaan ja ulkoasullaan. Se kun mies vielä tulee Lähi-idästä, ja taisteli esimerkiksi Amerikan suurinta sankareita, Hulk Hogania ja Sgt. Slaughteria vastaan, on se aikalailla jo tarpeeksi saamaan jonkun puhkomaan renkaasi. Homma hoitui kyllä äärimmäisen uskottavasti, ja varsinaista lookkia Sheikiltähän löytyi. Kaikki oikeastaan toimi miehen eduksi. Ulkoasu ja asenne löivät yhteen loistavasti, joten valittamista ei oikeastaan löydy. Samalla kehässä melko brutaali, mutta silti erittäin kykenevä taitavaan painiin. Monista tarinoista uskoen mies oli erittäin kovassa kunnossa pitkään urallaan, ja se näkyi usein myös kehässä. Kukapa esim. Bootcamp ottelua unohtaisi Sergeant Slaughteria vastaan, jota monet pitävät yhtenä vanhan koulukunnan parhaimmistoon lukeutuvista otteluista.

Näin lyhyillä perusteilla saatetaan sija 32. kun on lievää kiirettä ja tarkoitusta kuluttaa perjantaipäivää muuhunkin kun listaukseen, mutta kyllä te minun pointtini käsitätte. Iron Sheik on puhdasta kultaa jopa uran jälkeen. Melkein Whacko Warriorin vertainen värikäs persoona.

Kokonainen vuorokausi ilman replyä tähän ketjuun. Eli on aika ottaa oikeus omiin käsiin.

50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash)
35. Hernandez
34. Bill Goldberg
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig
32. Shelton Benjamin


#31 Samoa Joe
Runkkari väitti Bam Bam Bigelow'ta bisneksen historian parhaaksi läskiksi, enkä siitä vajavaisilla Bam Bam-tiedollani ala väittelemään. Omalla listallani alan paras läski on Samoa Joe. Huomioikaa tuo kuva, nimittäin sillä on merkitystä. Samoa Joe X-Division mestarina. 2005-06 ja aina jonnekin vuoden 2007 puoleen väliin saakka Joe oli todellakin äijä. Ensimmäinen Joe-matsini oli (ei kovin yllättäen) Turning Point 2006, jossa luovutusmasiinan 18 kuukauden tappiottoman putken katkaisi Kurt Angle. Kun näin Joen tulevan verhon takaa, ajatukseni menivät jotenkin tähän malliin: "just joo, joku läskipaska jota ei jaksa katsoa." Leukani kuitenkin putosivat kun tämä läski väänsi matossa tasavertaisesti Kurtin kanssa ja kohta lensikin yläköyden yli hyvin sulavan näköisesti. Ja kaiken lisäksi oli stiffi. Herranjumala. Sittemmin on tullut etsittyä käsiin Joen matseja ennen tuota Angle-kohtaamista, ja kyllähän ROH:ista ne Punk-matsit ja Kobashi-matsi ovat klassikkoja. Ja TNA:sta sitten nämä VS. Daniels ja VS. Styles tai VS. Daniels&Styles-matsit ovat eeppisiä. En tiedä mikä siinä on, mutta sen jälkeen kun Joe voitti lopulta päämestaruuden Lockdownissa 2008, on hänen uransa ollut jyrkässä laskusuunnassa. Samoa Joe 2005 ja Samoa Joe 2009 ovat aivan eri painijoita. Nykyään Joe on lähinnä pelkkä läski, mutta se ei vie pois näitä muutamia mahtavia vuosia ja useita huippumatseja, joita muistelen varmasti vielä pitkään.


#30 Vince McMahon
Unohdetaan nyt ihan suosiolla promoottori Vince McMahon ja puhutaan siitä miehestä, joka kalppii jättiaskeleillaan kehään, ottaa mikin käteensä ja sen jälkeen vain luoja tietää mitä tapahtuu. Toki Vince ansaitsee ison keskarin talentin väärinkäytöstä. Regal, Burchill, Benjamin, Perfect, Haas, Morgan, Venis, Richards ja lista jatkuu ja jatkuu. Vastapuolella on sitten Roddy Piper, Hulk Hogan, Steve Austin jne....Mutta tosiaan tämä valinta perustuu siihen ilkeään pomoon joka siekailematta alistaa työntekijöitään ja pahimmassa tapauksessa laittaa heidät kirjaimellisesti pussaamaan persettään. Karismaa Vincellä on niin valtavasti, ettei sitä oikein pysty sanoin kuvailemaan ja mikin varressa vain hyvin harvan voi luokitella Vinsentin kanssa samaan kategoriaan. Joskus homma toki menee pelleilyn puolelle, kuten kuolema-angle, Trump-angle ja Michaels-feudi osittain. Sitten vastapainona on koko bisneksen "landscapen" aikoinaan muuttanut Austin-feudi ja hyvänä kakkosena Hogan-feudi. Jokin siinä vaan on, että sillä hetkellä kun sanat NO CHANCE tulvivat kaiuttimista, yleensä nousee myös perse penkistä. Itsekään en oikein osaa päättää vihaanko vai rakastanko Vincea, sen verran kaksijakoinen kaveri on kyseessä. Selostajana surkea, promoottorina joitain neronleimauksia, joitain aivopieruja, mutta on-screen hahmona yksi kaikkien aikojen parhaista. Ja pelkästään se riittää perusteeksi sijaan 29.


#29 Fit Finlay
Tässä vaiheessa varmasti tyhminkin Alertin käyttäjä huomaa jonkinlaisen kaavan tällä minun listalla. Davey Boy, Burchill, Doug Williams, Finlay ja pari lisääkin on vielä tulossa. Finlay ei toki ole britti, mutta edustaa sitä tyyliä, voisi kai sitä eurooppalaiseksi tyyliksikin nimittää. Stiffausta, lukotuksia, heittoja ja Whatti on myyty. Finlay kuuluu kyllä siihen eliittilistaan Ric Flairin, Shawn Michaelsin ja Kurt Anglen kanssa, jotka pitävät tätä tarinankerrontaa ja painin psykologista puolta pinnalla. Finlay ei tee kehässä yhtään mitään turhan takia, jokaisella hänen liikkeellään on merkitystä. Miksi Finlayta ei sitten mielletä tuohon eliittijoukkoon johtuu puhtaasti siitä, että hän ei ole koskaan Amerikassa noussut pääottelijaksi. Kenties kansalaisuudella on tässä merkitystä? Eipä sillä että olisin Fitille WWE:ssä main event statusta enää tuolla iällä edes halunnut, hän toimii juuri parhaiten kouluttajana ja "gatekeeperinä" näille nuoremmille pushia kaipaaville kavereille. Ja kuka tahansa, joka päälle viisikymppisenä loukkaantumisista kärsineenä pystyy painimaan sillä tasolla kuin Finlay nykyään ansaitsee kyllä kunnioitukseni.


#28 Bret Hart
Tuliko yllätyksenä? Vielä jokin aika sitten en osannut sanoa Hitmanista juuta enkä jaata, mutta DVD:n katsomisen jälkeen ja useiden muidenkin yksittäisten matsien katsomisen jälkeen uskallan heittää Bretin listalleni, tänne puolen välin paikkeille. Tehdään nyt heti aluksi selväksi, että Hart on pinkkiin pukeutuva itkupilli, eikä todellakaan ole lisänimensä arvoinen. Bretistä on aktiiviuransa jälkeen tullut monille pelkkä vitsi. Katkeroitunut rampa mies, joka kuvittelee olevansa jumala. Mutta ehkä Bretillä on ollut aihettakin katkeroitua ja masistella. Käytännössä kaikki hänen rakkaansa ovat kuolleet, suurin osa ennenaikaisesti. Owen, Davey Boy, Benoit, Hennig, Bretin toinen veli, jonka nimeä en nyt muista. (ei ollut painiskenessä) No se siitä aiheesta. Keskitytään nyt siihen Bret Hartiin, joka esiintyi kameroille. Ensinnäkin hän kantoi vuosien ajan kömpelöä Jim Neidhartia hienoihin matseihin ja Hart Foundationista tuli yksi parhaiten muistettuja tiimejä ikinä, enkä tästä hirveästi kunniaa Anvilille anna. Hulk Hogan ja Andre The Giant saattoivat main eventata, mutta kyllähän kortin paras matsi oli se Hart Foundation VS. British Bulldogs. 90-luvun puolenvälin kohdilla WWF:llä oli itse asiassa kasa erittäin mielenkiintoisia ja taidokkaita painijoita, jotka keskenään painivat mainioita otteluita. Tähän kuuluivat tietenkin Davey Boy, Mr. Perfect, Shawn Michaels, Ric Flair (kävi välillä WWF:issa) Owen Hart, "Stone Cold" Steve Austin (1996------->) Undertaker ja Bret itse. (älkää lynkatko jos unohdin jonkun) Hitmanilla on listallaan niin monta klassikkomatsia joista olen niin luvattoman paljon nauttinut, että hänen jättäminen pois olisi tekopyhää. Erityisesti suosittelen kahta feudia: Mr. Perfect ja Stone Cold. Heitä vastaan lopputulos oli puhdasta täydellisyyttä.


#27 Jack Swagger
Uskomatonta kuinka monen listalta tämä alle kaksi vuotta isoissa liigoissa pyörinyt nuorukainen on. Joskus vaan käy näin. Aina silloin tällöin "tyhjyydestä" nousee poikkeuksellinen kaveri, edellinen oli Brock Lesnar. Swaggerilla on vaan kaikki kunnossa. Painitaidot: osaa brawlata, löytyy voimaa, löytyy ketteryyttä, nopeutta, tekniikkaa, kaikkea mitä voit toivoa. Look on kunnossa: lihaksikas, isokokoinen, mutta ei niin iso, että se rajoittaisi kehätyöskentelyä. Gimmick: limainen heel pepsodent-hymynsä kanssa, joka vaan pitää itseään kaikkia muita parempana, täydellisenä urheilijana. Vaikka Jaakko ei mikään moottoriturpa ole, löytyy häneltä karismaa aivan vitusti. Swagger sai Tommy Dreamerin hetkeksi vaikuttamaan kiinnostavalta, ottelut Matt Hardya vastaan olivat hienoja ja Christian-feud sitten kuuluukin kuluvan vuoden kermaan. Mikäli WWE oikeasti aikoo vielä 10:n vuoden päästäkin tarjota säännöllisesti mielenkiintoisia painishoweja, täytyy Jack Swaggerin nimi olla heidän papereissaan lihavoituna ja alleviivattuna. Toivoisin Swaggerille nyt välitöntä nostoa korkeammalle, tai vaihtoehtoisesti mahdollisimman nopeasti draftia pois RAW:sta. Yksi suurimmista syistä tähän WWE-lakkooni olikin juuri tämän miehen aliarvostus.

[list]50. Dudley Boyz
49. Zack Ryder
48. Sexxxy Eddy
47. Kevin Steen
46. Scott Hall
45. The Legacy
44. Montel Vontavious Porter
43. Hardcore Holly
42. CM Punk
41. Big Show

40. Kane
39. Shane McMahon
38. Petey Williams
37. AJ Styles
36. The Miz[/list:u:3afu6ef5]


35. John Morrison

En ole ikinä varsinaisesti fanittanut John Morrisonia. Hän on kuitenkin tarjonnut sen verran paljon hyviä ja viihdyttäviä otteluita, että hän oli selvä valinta listalleni The Mizin läheisyyteen. Paini hän sitten parin kanssa tai yksin, niin Morrison on todellakin yksi tämän hetken parhaita TV-otteluiden painijoita. Melkein kaikki hänen ottelunsa ovat olleet viihdyttäviä, esiin tietysti nousee ehdottomasti upeat koitokset CM Punkin kanssa. Ainoastaan Morrisonin promoista en kovin paljoa pidä, paitsi The Dirt Sheet oli hauskaa katseltavaa, mutta muuten en kovin paljon negatiivisiä piirteitä hänestä löydä.


34. Umaga

Olen aina pitänyt jollain tapaa kaikista isokokoisista samoalaisista painijoista. Ehkä se on se heidän luonnollinen karismansa joka minuun erityisesti vetoaa heissä. Tämän takia listalle piti nostaa erityisesti Umaga, joka on mielestäni parhain isokokoinen samoalainen painija. Aloin pitämään Umagasta jo hänen debyytistä lähtien, muodostaessa 3-Minute Warning tag teamin Roseyn kanssa. Tällöin tiestysti pidin tag teamista, en niinkään yksilöistä. Jamal kuitenkin oli selvästi aina se "ykkösmies", joka hoiti homman lopulta kotiin. Umaga gimmick oli kuitenkin läpimurto menestykseen vuonna 2006. Tämän jälkeen hän esitti todella intensiivisiä otteita kehässä, jotka vakuuttivat minut lopullisesti. Yksittäistä feudia ei ole oikein mieleen jäänyt, ainoastaan perusvarmoja otteluita monia painijoita vastaan. Jos joku olisi nyt kuitenkin pakko valita, niin se varmaan olisi feudi Bobby Lashleyta tai D-Generation X:aa vastaan. Harmi, että hänet lopulta kuitenkin laitettiin mikin varteen ilman manageria, josta en pitänyt. Lisäksi sekaantumiset kiellettyihin aineisiin ja sitä myötä potkut eivät kuulosta toivotulta toiminnalta World Wrestling Entertainment'ssa. Toivottavasti nyt kuitenkin tekisi paluun tulevaisuudessa, kuten ollaan huhuttu.


33. Christian

Christian on mielenkiintoinen tapaus. En pitänyt hänestä paljoakaan ennen Total Nonstop Action Wrestlin runia. Ottelihan hän tuolloin hyvä otteluita ja feudeja esimerkiksi Chris Jerichoa sekä John Cenaa vastaan, mutta en nähnyt hänessä "sitä jotain". Ehkä se oli juuri se klassikko-ottelen puute, josta oli aikaisemmin puhetta, tai look. TNA:n otteita en seurannut, joten en osaa sanoa hänen ajastaan mitään kyseisessä promootiossa. En myöskään ole tietoinen tag team ajasta Edgen kanssa, joka osaltaan harmittaa, koska en ole siihen ikinä halunnut perehtyä jostain syystä. Tänä vuonna paluun tehtyään Christian on kuitenkin osoittanut minulle, että hän on todellakin "koko paketti" (kuten jotkut täällä ovat osuvasti maininneet omissa listoissaan). Christian on sopusuhtainen paketti tekniikkaa, nopeutta, high flyingia ja karismaa.


32. Jeff Hardy

Jeff Hardysta voisi sanoa melkein samat sanat, kuin Christianistakin. En hänestäkään pitänyt paljoakaan ennen TNA runia. TNA siis tekee jostain syystä ihmeitä minun silmissäni. Tämän takia odotan innolla millaisia otteita Booker T WWE:ssä nykypäivänä esittäisi. The Hardy Boyz ajasta kerkesin seurata vain vähän loppupuolta, joten en kommentoi sitä. En myöskään Hardyjen reunionia seurannut. Tästä asiasta olen samaa mieltä kuin Edgesta ja Christianista. Paluunsa jälkeen, vuodesta 2006 lähtien, Jeff Hardy osoitti minulle samalla tavalla kuin Christian, että hän on todellakin arvostettava showpainia. Jeff ei ole ehkä mikään paras mikissä tai tekniikaltaan, mutta hän osoitti olevansa todella viihdyttävä kehässä. Tästä osoituksena ovat monet todella hyvät ottelut esimerkiksi CM Punkia ja Matt Hardya vastaan tänä vuonna. Harmi, että Jeff lähti taas kerran WWE:stä ja rupesi touhuamaan aineiden kanssa.


31. Rey Mysterio

Rey Mysterion Extreme Championship Wrestling ja World Championship Wrestling ajasta en ole nähnyt muuta kuin muutaman ottelun, joten ohitetaan se kokonaan (jälleen kerran). Tämä Mysterion fanitus perustuu puhtaasti hänen otteisiin WWE:ssä vuodesta 2002 eteenpäin, jossa hän on paininut todella upeita otteluita esimerkiksi Kurt Anglea, Eddie Guerreroa ja Chris Jerichoa vastaan. Promoissa Mysterio ei kyllä ole elementissään, mutta vierailevana kommentaattorina häntä kuitenkin jaksaa toisinaan kuunnella. Todellinen "underdog" ja joskus jopa aliarvostettu WWE World Heavyweight Champion aikanaan minun silmissäni.