Foorumiarkisto

"What" kirjoitti:
Jos tarkoitat tällä sitä, että omasta mielestäsi heel-Austin toimi, niin sitten olkoon. Mutta heel-Austin nimenomaan EI toiminut, koska yleisö hurrasi hänelle joka tapauksessa. Tämä ei toki tarkoittanut sitä, että Austin olisi ollut huono heel, yleisö rakasti häntä vain liikaa. Niin vuonna 1997 kuin sitten myös 2001.

Tuo vuosi 2001 olikin kyllä aika hankala juttu, koska siinä vaiheessa Austinista oli tullut jo niin järjetön yleisönsuosikki että edes itse pahuuden alkulähteen (Vincen) kanssa hynttyiden yhteenlaittaminen ei saanut yleisöä kunnolla Austinia vastaan. Mitä tulee Stevien varsinkin vuoden 1996 mutta myös vuoden 1997-alun heel-vetoon, niin en kyllä keksi mitään kunnon syytä, miten niin Austin EI mukamas toiminut heelinä. Pirullinen ja äärettömän hyvin heel-rooliaan vetänyt mies ja etenkin vuonna '96 kyllä sai myös runsaasti niitä Whatin peräänkuuluttamia buuauksia, ei yleisö tuolloin Stone Coldin puolella kyllä erikoisemmin ollut. Alku Bret Hart -feudistakin kului pitkälti yleisöninhokin asemassa, mutta sitten kun Bretin roolihahmo alkoi muuttua enemmän yleiseksi valittajaksi, alkoi Bad Ass Austin saada suosiota, ja WM:ssä tapahtui sitten tuo double-turn.

50. MVP
49. Booker T
48. Jim Cornette
47. Jack Swagger
46. Brent Albright
45. Matt Sydal
44. Taylor Wilde & Sarita
43. Shark Boy
42. Eric Young
41. Teddy Hart
40. America's Most Wanted
39. Frankie Kazarian
38. Cheerleader Melissa
37. Tyler Black
36. The Latin American X-Change



35. CM Punk
CM Punk on listalle varma valinta, mutta silti hieman kaksipiippuinen kaveri. Toisaalta mies oli aivan loistava heelinä ROHissa ja paini monia klassikoita. Ensimmäisinä nyt tulee mieleen kaikkien tuntemat vs. Samoa Joe matsit sekä tietenkin Steel Cage Jimmy Ravea vastaan. Miehen loistava hahmo ja karisma tekivät hänestä ensimmäisen ROHin supertähden kuten myös WWE:n mestarin. Miehen hahmo on heelinä niin loistava, että reaktiota saa kyllä revittyä. Promoista parhaimpia ovat erityisesti Raven feudin aikaiset, sekä "Summer of Punk'in" aikaiset. WWE:ssä miestä ei ole koskaan käytetty aivan optimaalisella tavalla, vaikka kesän feudi Jeff Hardyn kanssa oli hyvin lähellä sitä.

CC suosittelee: Raven, Jimmy Rave, Jeff Hardy feudit. Matsit Samoa Joen, Roderick Strongin ja AJ Stylesin kanssa. http://www.dailymotion.com/video/xauc5o ... -roh_sport


34. 'The Pope' D'Angelo Dinero
Pope is pimpin' . Isketään Pope nyt tähän sijalle vaikka ehdottomasti voisi olla korkeammallakin. Mies on nyt TNA:ssa kuitenkin vaikuttanut ja vakuuttanut vasta niin lyhyen aikaa, ettei hän aivan kiilaa itseään kestosuosikkieni ohi. Mies on luonut itselleen hienon gimmickin ja toteuttaa sen loistavasti. Promot ovat olleet tähän mennessä kultaa ja kehäotteet hopeaa. Painityylinsä takia soveltuisi paremmin korkeampiin kuvioihin kuin X-Divisioonaan. Kenties ottelemaan Global mestaruudesta ja tulevaisuudessa jopa main eventtiin. Yksi asia on kuitenkin varma, nimittäin se että tulen tämän miehen uraa seuraamaan erittäin suurella mielenkiinnolla.


33. Naomichi Marufuji
NOAHin "nuorista toivoista" toisiksi paras omissa kirjoissani. Marufuji on yksi niistä miehistä joilla on selvä laatutakuu. Jos tämän miehen nimi näkyy jossain, on tarjolla varmasti katsomisen arvoista materiaalia. Niin joukkueena kuin vastustajana KENTAn kanssa kemiat pelaavat yhteen ja tämän kaksikon jäljiltä ovatkin lukuisat viime vuosien parhaat matsit japanissa. Marufujin sulavat liikkeet ja tekninen paini sekä kehäpsykologia ovat tarjonneet monet hienot hetket niin NOAHissa kuin ROHissakin. Tämän miehen matseja kannattaa etsiä käsiinsä mikäli puroresu kiinnostaa.


32. Rob Van Dam
Pitäähän se ensimmäinen suosikki mahduttaa listalle. Kun sitä silloin nuorena kesken Invasion anglen alkoi painia katselemaan, nousi tämä cool kaveri Rob Van Dam, lyhyemmin RVD suosikiksi heti ensimmäisen jakson aikana. Viiden tähden sammakkoloikka oli jotain erittäin hienoa kuten myös yleisön R-V-D chantti. Sitten kuin muutama vuosi myöhemmin pääsi seuraamaan painia myös tietokoneen välityksellä, alkoivat RVD:n osakkeet laskemaan. Hienoja matseja miehellä kuitenkin oli niin ECW:ssa kuin WWE:ssäkin ja oli hienoa nähdä mies edes hetken World mestarina.


31. John Cena
Jos cooleista painijoista puhutaan, ei räppäri Cenaa voi sivuuttaa. Mies iski kyllä täysillä tuolla gimmickillä ja kyllähän sitä on vieläkin ikävä. Jossain vaiheessa itsellekin tuli se Cenan vihausaika, joka on nyt kuitenkin loppunut. Ei mies kuitenkaan enää kiinnosta edes murto-osaa siitä kuin parhaimpina aikoina jolloin olisin rankannut hänet top viitoseen. Promot ovat hyviä joskin välillä liian yksinkertaisia, eivätkä sellaisia mieleenpainuvia kuten räppeinä. Paremminhan mies nykyään painii kuin silloin ensimmäisinä Smackdown aikoinaan, mutta hahmo on liian itseääntoistava. Se heelturn tähän väliin voisi oikeasti olla todellinen suunnanmuuttaja Cenan uralle ja nostaisi hänet omissa silmissäni kaikkien aikojen suurimpien joukkoon.

Austin ei saanut buuauksia vuonna 2001? Mistä ihmeestä oikeen puhutte, toki sinne aina silloin tällöin sattui niitä yleisöjä jotka eivät kyenneet olemaan Austinia vastaan, mutta c'mon. Austin sai useimmissa PPV:ssä todella hurjia buuausmyrskyjä, oli vastassa sitten suurempi main eventeri tai nuorempi jantteri. Faktat kuntoon. Yleisö voi rakastaa painijaa, mutta silti myös buuata.

"Lista" kirjoitti:

50. Chris Jericho
49. Steve Austin
48. Heidenreich
47. Austin Aries
46. Mick Foley
45. JBL
44. Simon Dean
43. Shawn Stasiak
42. Chris Masters
41. Andy Kaufman

40. DJ Ran
- WCW-lista alkaa. Taidan olla ainoa, jonka listalla tämä sympaattinen pallopää on? DJ Ran sai koko areenan huutamaan tiettyä lausetta, miksasi hyviä kappaleita Nitro Girlseille. Etsikää itse käsiinne niitä Nitroja vaikka youtubesta missä tämä mies vaikuttaa yleisöön.
Jotain settiä


39. Raven
- Promot, kehätaidot ja asenne. Raven on lähes täydellinen paketti. Ravenin ECW-uraan en ole paljoa tutustunut, mutta tykkäsin paljon hänen WCW feudeista ja segmentistä. Myös TNA:ssa Raven todisti kuuluvansa listalleni. Ei muuta sanottavaa.


38. Lex Luger
- TOTAL PACKAGE! Luger on aina ollut minulle sellainen hyvin viihdyttävä persoona, promoineen (!), segmentteineen jne. Lex Luger on myös ollut aina mielestäni hyvä kehässä. Pahaa tekee kun muistelee miten Lugeria ja Bagwellia käytettiin WCW:n viimeisessä PPV'ssä. Niin ja liittyminen Wolfpaciin pettämällä Goldbergin = silkkaa loistavuutta.
Suosittu Luger voittaa vihdoinkin vyön takaisin WCW:lle --> peittyy juomaan ja ruokaan


37. Norman Smiley
- Aivan parhautta! Norman Smiley oli loistava heelinä tuhoten esimerkiksi Chavo Guerreron Pepe nimisen leluhevosen. Myös "roskapaini" aikakausi 'Screaming' Norman Smileynä oli loistava, unohtamatta Glacierin paluusta seuranneita segmenttejä. Norman Smileyta on vain pakko fanittaa. Ja BIG WINGLE!!!
WCW Starrcade 1999 promo ja ottelu
Turnertron


36. Alex Wright
- German Wonder Kid. Parhaita ulkomaalais hahmoja tässä bisneksessä ikinä. Loistava promottaja. Ensimmäisenä äijästä tulee mieleen Nitro tyttöjen kiusaaminen, Mean Genen kanssa kinastelu ja se tanssi! Suosittelen etsimään äijästä materiaalia (1997 vuoden Nitrot, muistaakseni parhaat tanssit Nitro tyttöjen kanssa oli joskus niihin aikoihin kun nWo vietti yksivuotis syntymäpäivää), youtubessa kun ei kait yhtä promoa enempää ole. Niin joo, ihmepoika oli aika hyvä kehässäkin.
1997 vuodelta promo

30. 'The Monster' Abyss
Abyss vakuutti heti ensimmäisellä kerralla kuin hänet näin Victory Road 2004 PPV:n Monster's Ball ottelussa. Silloinen James Mitchellin manageroima Abyss oli todellinen monsteri verrattuna tuohon nykyiseen sympaattiseen, mutta myös varsin koomiseen Abyssiin. Tämä hahmon kehitys on kuitenkin pitänyt Abyssin suhteellisen mielenkiintoisena nämä vuodet ja vaikka ensin olin hieman epäilevä face Abyssin suhteen, on tämä sympaattinen ilmestys voittanut sivullekirjoittaneen puolelleen vuoden 2009 aikana. Hyvä brawleri jonka taidot tulevat parhaiten esiin gimmick otteluissa. Ikää miehellä alkaa jo olemaan, mutta mielellään häntä katsoisi aika-ajoin jopa main event kuvioissa.
CC suosittelee: vs. AJ Styles@Lockdown 2005


29. Team 3D
Näinkin korkea sijoitus Dudleyn pojille lähinnä muutaman hyvän TNA juonikuvion, sekä harvojen ja valittujen ECW/WWF matsien takia. Kaksikon historiasta on varmaan turha mitään alkaa jaarittelemaan, mutta kertoilenpa omia parhaimpia muistojani kaksikosta. 3D vs. X-Division feudi oli yksi vuoden parhaista juonikuvioista ja sen aikana Bubba pääsi oikeuksiinsa promottamisessa - mies on siinä nimittäin tämän hetken kirkkainta kärkeä. Hienoja matsejakin tuo tarjosi Final Resolutionin Ultimate X:n sekä Against All Oddsin Street Fightin merkeissä. Myös Steiner Brothers feudi tarjosi loistavia hetkiä ja näiden perusteella onkin selvää, että pidän joukkueesta heeleinä enemmän kuin faceina.
Team 3D Goes On a Diet


28. Bill Goldberg
"GOOOOOOOLDBEEEERG! GOOOOOOOLDBEEEEERG! GOOOOOOOOOLDBEEEERG!" Mitäpä sitä kiistämään, markitin tätä miestä hänen WWE runillaan kuin pieni apina. Goldberg oli todellinen äijä taistellessaan ilkeää Evoluutiota vastaan ja entrance theme aiheutti kylmät väreet joka kerta. Muutama vuosi eteenpäin ja olen tutustunut myös Goldbergin WCW tuotantoon. Pidän miestä edelleen varsin suuressa arvossa, vaikka hän ei nuoratun neliön sisällä se kaikkein suurin taituri ole. Kuitenkin Goldberg saa joka kerta kehään noustessaan innostukseni nousemaan. WHO'S NEXT?!


27. Roderick Strong
Väritön? Ehkäpä, mutta kehässä Roderick on yksi parhaista. Bisneksen kovimmat chopit ja kaikki painityylit hallussa vähintään kelvollisesti. No ei Strongia kyllä usein nähdä hyppimässä, mutta eipä se haittaa. Strong ja Aries vetivät vuonna 2006 loistavan jakson ROH:n tag team mestareina ja ehtivät painia monia huippuotteluita, kuten Briscoeseja vastaan Unified tapahtumassa. Joukkueen hajottua Roddy teki heelturnin ja kasasi ympärilleen No Remorse Corps nimisen stablen, jonka suuri fani olin. Tästä seurasi kova feudi Erick Stevensin kanssa, joka tarjosi aika montakin huippumatsia joista jonkun Show_Stopper onkin tainnut uppia videot osioon. Undeniable 2008 PPV:ssä Roddy paini myös todella mainion ottelun Ariesta vastaan. Kannattaa ehdottomasti myös etsiä Strong vs. Danielson matsit käsiin mikäli haluaa nähdä Roddersin parhaita otteluita.

Näin tällä kertaa. Pitää hieman tuota listaa vielä 'tuunailla' ja ensi kerralla sitten vaikka kuusi nimeä.

[list]50. Dudley Boyz
49. Zack Ryder
48. Sexxxy Eddy
47. Kevin Steen
46. Scott Hall
45. The Legacy
44. Montel Vontavious Porter
43. Hardcore Holly
42. CM Punk
41. Big Show

40. Kane
39. Shane McMahon
38. Petey Williams
37. AJ Styles
36. The Miz
35. John Morrison
34. Umaga
33. Christian
32. Jeff Hardy
31. Rey Mysterio

30. Chris Master
29. René Duprée
28. Bret Hart
27. Finlay
26. Carlito[/list:u:2l9zxbiu]


25. Ken Kennedy

Kennedya olen fanittanut yhtä kauan, kuin CM Punkia. Ensimmäistä kertaa hänen otteisiin tutustuin IWA Mid-Southin Ted Petty Invitational -turnauksissa. Jo silloin miehestä huokui suuriin kehiin tarvittava luontainen karisma. Tämän jälkeen Kennedyn fanitus jäi, ja jatkui vasta Ohio Valley Wrestlingin aikoihin. SmackDownissa fanitus nousi uudelle tasolle. Jo ensimmäinen feudi Tony Chimelia vastaan oli kultaa. Finishereista puhumattakaan. Loukkaantumiset ja tämä potkuihin johtanut sähläys harmikseni tuhosivat Kennedyn näkemisen tällä hetkellä. Katsotaan nyt mitä tulevan pitää.


24. Muhammad Hassan

Hämmästyttävää, että tämä herra näyttää olevan pudonnut fanilistoilta pois. Aikanaanhan Hassan oli monien mielestä onnistunut tapaus niin painillisesti kuin hahmollisestikkin. Tästä olen samaa mieltä 100 prosenttisesti. Lyhyestä stintistään huolimatta Muhammad Hassan osoitti, että olisi voinut pärjätä World Wrestling Entertainment'in huipulla taidoillaan. Aika vain oli väärä.


23. Bobby Lashley

Lashleyhin tutustuin OVW:ssa, jolloin hän paini vielä nimellä Blaster Lashley. Kuten muut ovat todenneet, tästä miehestä piti tulla se "seuraava suuruus" Brock Lesnarin jälkeen. Painillisten taitojen puolesta se olisi minulle käynyt, mutta mikkityöskentelyssä olisi ollut vielä himpun verran hiomista. En näe Lashleyn promoissa samanlaista paloa, kuin Lesnarilla aikanaan oli. Nykyään mies vaikuttaa jostain syystä teennäiseltä painiessaan, mutta MMA-otteluissa hän on edelleen mies paikallaan.


22. Sonny Siaki

Sonny Siaki on listani korkeimmalla oleva painija, joka tunnetaan parhaiten indyista. Kuten aikaisemmin totesin, pidän todella paljon kaikista samoalaisista painijoista, eikä Siaki ole täten poikkeus. Hänen uraansa seurasin ensimmäisestä NWA-TNA show'sta asti lopettamiseen asti. Nykyään hän on siis lopettanut uransa, joka loppui munuaisen luovutukseen veljelleen. Ura katkesi WWE:n farmiin, josta enää tuskin olisi ollut pitkä matka itse WWE:hen. Tiedä sitten mitä mies olisi siellä saavuttanut, ja miten korkealle hän olisi listallani silloin ollut. Parhaimmillaan Siaki oli pitäessään X-Division -mestaruutta vuosien 2002-2003 vaihteessa. Myös AJ Stylesin tapaan Siakin tapaaminen lisää fanitusta, vaikka hän parista hiljaisempi kaveri olikin.


21. Mick Foley

Cactus Jack, Mankind, Dude Love tai Mick Foley. Oli hän sitten missä roolissa tahansa, tämä mies saa yleisön syttymään. En niitä aikaisempia vuosia ole "livenä" pystynyt seuraamaan, mutta DVD-boksit on kaluttu tarkkaan läpi. Nuo legendaarisimmat ottelut ja promot ovat tietysti nykyisen Foleyn yläpuolella (jota en tosin ole edes seurannut), mutta parhaiten hän minuun iski vuonna 2004. Silloinen feudi Randy Ortonia vastaan oli jotain upeaa, jopa minulle ennennäkemätöntä WWE:ssä. Oli piikkilankaa ja nastoja. Vaikka tälläisestä painista en pidäkkään, niin Foley on selvä poikkeus. Lisäksi miehen kirjat ovat kultaa.

50.The Sandman
49.Jack Evans
48.Hard Gay
47.Road Dogg
46.D'Angelo Dinero
45.Megumi Kudo
44."Sick" Nick Mondo
43.Consequences Creed
42.Shinsuke Nakamura
41.Hirooki Goto
40.Homicide
39.Rhyno
38.Mr.Kennedy
37.Togi Makabe
36.Jack Swagger
35.Hernandez
34.Motor City Machine Guns
33.Randy Orton
32.Masahiro Chono
31.Batista
30.Brock Lesnar
29.CM Punk
28.Kane
27.Hiroshi Tanahashi
26.Mick Foley
25.Edge
24.Nigel McGuinness
23.John Cena
22.Triple H
21.Beer Money, Inc
20.The Miz
19.Christopher Daniels
18.Austin Aries
17.Yuji Nagata
16.Tiger Mask I


15.John "Bradshaw" Layfield
Alkaessani wrestlingiä vakituisesti seuraamaan, oli JBL'n valtakausi Smackdownissa juuri alkamaisillaan. Hänen WWE'n mestaruusvoittonsa "kusettamalla" oli tuolloin kaltaiselleni pikkumarkille silkkaa myrkkyä, eihän sankarilleni (Eddie Guerrerolle) noin saa tehdä! Tämän jälkeen JBL ryhtyi feudaamaan Undertakerin kanssa, jolloin olin jo täysin varma, että uusi mestari tultaisiin kruunamaan alta aikayksikön. Undertaker, kuten kaikki muutkin haastajat, saivat kuitenkin maistaa tappion karvasta kalkkia seuraavien yhdeksän kuukauden ajan. Vaikka luonnollisesti JBL'ää noina aikoina sydämeni pohjasta vihasinkin, alkoi arvostukseni häntä kohtaan jo tuolloin hieman kohota, koska hänen mestaruuskautensa oli päässyt venähtämään jo todella pitkäksi ja hänen mahtavuuttaan muistettiin hypettää jokaisessa Smackdownissa. Hieman samalla tapaa kuin Evolutionia, arvostin ja katsoin häntä tietyllä tapaa ylöspäin, vaikka hänen tappionsa puolesta aina hartaasti rukoilinkin.
Merkittävä osa markituksestani JBL'ää kohtaan on siis täysin nostalgian tunteita aiheuttavissa syissä, mutta enhän minä suinkaan pelkästään siitä syystä voi ketään näin ylös asettaa markkauslistalla. Minkä ihmeen takia JBL kuitenkin pääsi tälle sijalle? Yksinkertaisesti: Loistava hahmo, mahtavat promotaidot sekä kylmä fakta, että kukaan ei pysty vetämään heelin roolia yhtä uskottavasti kuin hän. Layfieldin avatessa suunsa ei muuta voi tehdä, kuin nauttia totuuden torven äänestä, sillä hänen karismansa ja eräänlainen yliampuvuutensa saa allekirjoittaneen uskomaan joka sanan, joka tämän miehen suusta tulee. Mitä hänen gimmickiinsä tulee, pidän sitä huomattavasti suuremmassa arvossa kuin hänen edeltäjänsä Ted DiBiase, jonka hahmo perustui käytännössä pelkästään miehen upporikkaudelle. Ymmärrän toki sen faktan, että nämä kaksi miljonääriä vaikuttivat täysin eri vuosikymmenillä, eivätkä siinä mielessä ole edes millään muotoa vertailukelpoisia, mutta ainakin minun silmissäni JBL on vetänyt "oppi-isäänsä" pidemmän korren jokaisella osa alueella, myöskin itse kehätaidoissa.
Vaikka miehen varsinaiset painitaidot ovat ainakin jossain määrin melko vähälle kunnialle, omasta mielestäni hänen karu, hieman "baaritappelijamainen" painityylinsä on kaikkea muuta kuin tylsää katseltavaa. Erityisesti hänen WWE'n mestaruuskautensa aikana hänen brawlauksensa oli todella mukavaa vastapainoa sen aikaisen Smackdownin jossain määrin yleisesti Cruiserweight-painoitteiselle painityylille (poikkeuksiakin toki löytyi).
JBL'n joukkueurasta minulla ei ole paljoa sanottavaa, sillä hän oli attitude-aikakaudella vain yhden midcard-joukkueen toinen puolikas, eivätkä hänen promonsakaan silloisella juntti-gimmickillä olleet mitenkään erityisen sytyttäviä, eli nimenomaan se limusiinillä kehään tuleva egomaanikko John "Bradshaw" Layfield on se mies, jota jo markkiaikoina rakasti vihata ja jonka mielenkiintoisuus on pysynyt korkealla jo viimeiset viisi vuotta. Vaikka hänen pitkä ja menestyksekäs painiuransa on nyt väistämättä ohi, toivoisin hänen jatkavan tv'n puolella, sillä pelkästään hänen näkemisensä saa minut hyvälle tuulelle. Esimerkiksi rooli Raw'n kusipäisenä toimitusjohtajana toimisi hänelle erittäin hyvin.
The Wrestling God


14.The Dudley Boyz/Team 3D
Vaikka Team 3D'n roolista ja otteista nautin tänä päivänäkin paljon, parhaat muistoni olen heiltä saanut nimenomaan WWF'stä heidän toimiessaan Dudley Boyzeina. Esimerkiksi katsoessani WWF'ltä vuosien 2000-2001 ppv'itä, huomaa kuinka jo pelkästään Dudley Boyzin sisääntulo sai hieman huonommankin yleisön (jotka olivat tuohon aikaan lähes poikkeuksetta tulikuumia, mutta varmaan ymmärrätte pointtini) syttymään alta aikayksikön, jonka ansiosta he toimivat tuohon aikaan parhaina miehinä avaamaan show openerissä. Kovin harva varmaankaan kiistää sitä faktaa, että tämä kaksikko on ollut maailman paras painijoukkue jo heidän tiiminsä alkutaipaleilta lähtien. Heidän kemiansa natsaavat täydellisesti, ja myöskin heidän yleinen olemuksensa, ruumiinmuotonsa, sekä toisiaan täydentävät painityylinsä ovat juuri oikea resepti täydellisen, vertaansa vailla olevan uniikin painijoukkueen toimimiseen. Katsoipa heidän matsejaan promootiosta tai vuosikymmenestä huolimatta, näkee joukkueen otteista selvästi tietynlaisen intohimon ja aidon välittämisen lajia ja sen faneja kohtaan, heidän jos joiden matseja olisi sanoinkuvailematon ilo nähdä livenäkin. 23 joukkuemestaruutta (vaikka noin valtava luku jo hieman koomiselta tuppaa kuulostamaankin) on näille kahdelle enemmän kuin hyvin ansaittu saldo, ja tuollainen määrä myös tietysti auttaa pönkittämään heidän ennenstäänkin tunnettua mainetta kaikkien aikojen parhaana painijoukkueena. Toista Team 3D'n kaltaista joukkuetta emme taatusti tule enää koskaan näkemään, sillä nämä kaksi hallitsevat vertaansa vailla olevat yleisön haltuunottokyvyt (jollaiset puuttuvat jopa joiltain Main-Event tason tähdiltä) ja kemian, jonkalaiselle tasolle ei yksikään wrestling-joukkue ole koskaan yltänyt, eikä tule koskaan yltämäänkään. Heitänpä tähän vielä ehdottoman suosikkiotteluni tältä kaksikolta, kyseistä mittelöä voisin myös ainakin epävirallisesti kutsua parhaaksi näkemäkseni joukkueotteluksi kaikilla mittapuilla.


13.Antonio Inoki
En yksinkertaisesti voinut jättää pois listaltani koko minunkin sydäntäni lähellä olevan puroresu-scenen merkityksellisintä avainhahmoa, jonka vaikutusvalta ei suinkaan rajoitu pelkästään Japanin mantereelle, vaan on myös yksi koko wrestlingin tärkeimpiä avainhahmoja, puhumattakaan hänen antamastaan valtavasta panoksesta nykypäivänkin vapaaottelu-kulttuurille. Käsitykseni mukaan erityisen moni täältä ei hänen uransa vaiheisiin ole kuitenkaan perehtynyt, joten valaisenpa teitä joitakin hieman:

Inoki on siis nykypäivänäkin vahvasti toimivan New Japan Pro Wrestlingin perustaja, jota ilman ei showpainin suosio Japanissa taatusti olisi yhtä suuri, kuin mitä nykyään on. Hän on myös, kuten jo tavallaan mainitsinkin, yksi vapaaottelun alkuisistä, joiden ansiosta laji on nykypäivänäkin valtaisassa nousussa, esimerkiksi uransa parhaina päivinä hän muunmuassa otteli täyden 15-kierroksen tasapelin vapaaottelun esiasteisessa näytösottelussa Muhammed Alia vastaan ja pääsi ottelemaan myös monien muiden kamppailulajien (pääasiassa judon ja karaten, sekä Alin ohella muiden nyrkkeilijöiden) vaikutusvaltaisia nimiä vastaan. Kyseiset ottelut olivat tuohon aikaan erittäin kuumaa tavaraa "lajien paremmuus"-asetelmilla, ja suhteellisen lyhyen ajan kuluttua järjestettiinkin jo ensimmäisiä MMA-tapahtumia, joiden cardeissa saattoi tuolloin myös vilahdella myös perinteisiä wrestling-otteluita. Urheilu-uransa ohella Inoki toimi myös tärkeänä nimenä idän politiikassa lainsäätäjänä, jonka aikana hän ehti muunmuassa tavata Saddam Husseinin Persianlahden sotaan liittyvissä komplikaatioissa, saaden häneltä eräänlaisena kunnianosoituksena lahjaksi parin kultaisia miekkoja, eli eipä Inoki mikään turha vaikuttaja politiikassakaan ollut.

Minullekin hänen nimensä merkitsee yhtä tärkeimmistä hahmoista koko showpainin historiassa, ja arvostukseni häntä kohtaan hipookin taivasta. Kehässä Inoki oli aikoinaan erittäin stiffi ja tekninen, sekä esiintyjänä yleensä äärimmäisen karsimaattinen. Vaikka häntä eräänlaisena painijumalana pidänkin, voisi hänen vaikutusvaltaansa pitää hieman huononakin asiana, sillä vielä viimeisinä päivinäänkiin uransa aikana piti itseään jopa liiaksi esillä, ollen vielä 90-luvullakin hieman heikkokuntoisenakin vielä bookkaamassa itseään pääotteluihin, mutta tehdäänhän tuota ihan samaa vielä nykypäivänäkin WWE'n puolella. Toisaalta, hän sai vielä silloinkin (mikäli vastustaja ei ollut ihan surkea) erittäin laadukkaita otteluita aikaan ja yleisön jokaikinen kerta poikkeuksetta tuleen.

Lievänpuoleisesta egomaanisuudestaan huolimatta Inoki oli aivan mahtava painija, jonka perintö showpainille vetää ainakin omasta mielestäni jopa Hulk Hoganille, sekä Vince McMahonille. Puroresusta vieraantuneita suosittelen katsomaan oheiset klassikkomatsit vuosien takaa, joissa hänen vastustajinaan toimivat kaikkien taatusti tuntemat jenkkilegendat:

Antonio Inoki vs Hulk Hogan- 1984

Antonio Inoki vs Ric Flair- 1995
(WCW Kollision In Korea-tapahtumasta, joka keräsi kahden päivän aikana kaikenkaikkiaan ennätykselliset 340.000 katsojaa.)



12.Ric Flair
Voikohan Flairista sanoa mitään järkevää, mitä ei jo olisi sanottu? No, itse tutustuin tähän mieheen vuonna 2004 hieman ennen Wrestlemania XX'ää, ensimmäinen näkemäni ottelu häneltä oli Chris Benoitia vastaan Raw'sta. Noihin aikoihin Evolutionissa Triple H'n nuoleskelijana Flair ei minussa mitään ihmeellisiä tunteita aiheuttanut, vaikka luonnollisesti hänen egoistista elehtimistään ja Batistan selän taakse piiloutumista sydämeni pohjasta vihasinkin. Seuraavana vuonna miehen face-turnin myötä käsitykseni Flairista muuttui, kun hänen uransa värikästä historiaa ja kuuttatoista maailmanmestaruuskautta alettiin hypettää jokaisesta ilmansuunnasta, jonka myötä aloin kiinnostua hänen hahmostaan yleensä, ja seuraavat kuukaudet etsiskelinkin youtubesta ja dailymotionista hänen 80-90-lukujen matsejaan niin NWA'n, WCW, kuin WWF'nkin puolelta. Tuota ajanjaksoa elämässäni voisin kutsua siksi ajaksi, kun aloin lopullisesti erkanemaan markkimaisuudesta, ja aloin tutustumaan niin kutsuttuun upeaan painiin.
Flairin uran kohokohtiin tarkemmin tutustuttuani päädyin lopulta katselemaan kokonaisia tapahtumia pääosin WWF'ltä ja laajensin niiden avulla käsitystäni wrestlingistä entisestään, muunmuassa Royal Rumble 1992'n ja Wrestlemania 5'n voimin. Vuotta 2006 voisin kutsua siksi vuodeksi, jolloin Flair piti minut lajin parissa katsoessani WCW'n tapahtumia pääosin 90- ja 2000- luvuilta, jolloin jokainen hänen ottelunsa ja sisääntulonsa tuntuivat jotenkin ennennäkemättömän eeppisiltä ja taianomaisilta. Tuohon aikaan ei minulle jostain syystä oikein WWE napannut ja päädyinkin vain lukemaan viikottaisten ja ppv'iden spoilerit ilman pienintäkään mielenkiintoa, joten saattaa olla, että showpainin seuraamiseni olisi tyssännyt noihin aikoihin, ellen olisi Flairin (ja kumppaneiden) seikkailuja erinäisissä WCW'n tapahtumissa tuolloin seuraillut.
Flairin eläköitymisestä vielä sen verran, että en ole ehkä koskaan nähnyt yhtä taitavasti toteuttua anglea, kuin mitä hänen retirement-juonikuvionsa tarjosi. Viime vuonna hänen uransa sitten sai arvoisensa lopun, eivätkä hänen "one night only"-comebackinsa ole ainakaan minun silmissäni hänen ja Michaelsin matsin momentumia ainakaan suuresti syönyt. Näillä näkymin Flair on näillä näkymin ottelemassa Hogania vastaan tässä kuussa, ja unelmaottelu se varmasti tuleekin olemaan, 20 vuotta myöhässä tosin. Itse en panisi pahakseni jos Flair alkaisi ottaa tavakseen aina silloin tällöin laittaa painisaappaat taas jalkaansa, vaikka kyllähän se hänen eeppisen uran päätöksen kiiltoa hieman söisikin. Mikäli Flairilla vielä intoa ja kuntoa riittää, niin minun puolestani hän saa hypätä kehään aivan koska haluaa, promootiosta (TNA?) riippumatta.
Kuten ainakin olen tässä viestissä yrittänyt tehdä selväksi, Ric Flair on minulle yksi nostalgian tunteita eniten herättävä, sekä äärimmäisen läheinen hahmo muutaman vuoden takaa. Miehen uran mahdollista jatkoa odotellessa voin sanoa hänestä vain kolme sanaa: Thank You Ric!


11.Eddie Guerrero
Eddie oli ihka ensimmäinen lempipainijani, sillä hän erottui joukosta olemalla hahmoltaan värikkäämpi ja erikoisempi kuin muut, koska vaikka hän olikin hyvis, hän ei aina käyttäytynyt niin. Osasin jollakin tapaa samaistua hänen hieman "rikolliseen" gimmickiinsä, ja eipä aikaakaan kun hän varasti WWE'n mestaruuden Brock Lesnarilta, ja loputkin sydämestäni. Hänen melko lyhyt mestaruuskautensa on minulle yksi ikimuistoisimpia aikoja koko siltä ajalta, kuin wrestlingiä olen seurannut. Vyönsä hävittyäänkin hän pysyi vielä pitkään suosikkinani, vaikka hän ei enää se "paras" mies vaikuttanut olevankaan. Häntä pidettiin kuitenkin kiitettävän paljon esillä, ja hänen joukkuemestaruus-voittonsa merkitsi minulle täysin yhtä paljon, kuin hänen maailmanmestaruutensakin. Noina aikoina alkoi ilmassa olemaan pieniä vihjauksia miehen tulevasta heel-turnista (tai enhän minä tuolloin koko termiä edes tiennyt), ja lopulta se sitten tapahtuikin. Eddien feudatessa Mysteriota vastaan vuonna 2005 toivoin joka ikinen kerta hänen voittoaan, jotta he voisivat sopia riitansa ja voisivat olla taas kavereita, ne markkiajat..<3 Eddie sitten lopulta voittikin ja kääntyi sen jälkeen faceksi nousten samalla Batistan ykköshaastajaksi maailmanmestaruudesta ja kaksikko saikin aikaan ikimuistoisia segmenttejä ja yhden erinomaisen ottelunkin, loppu onkin sitten historiaa, valitettavasti.
Eddien kuoleman jälkeen en yksinkertaisesti pystynyt pitkään aikaan katsomaan hänen otteluitaan tai muuta häneen liittyvää saamatta eräänlaista "huonon omantunnon" kaltaista tunnetta, mutta hiukan myöhemmin opin hyväksymään hänen kuolemansa, ja rupesin tutustumaan hänen uraansa tarkemmin eri vuosilta, ja aloin ymmärtämään miehen lahjakkuuden kehässä aivan eri tavoin, kuin mitä olin Smackdownia seuratessani nähnyt. Mutta vaikka Eddie on silmissäni myös yksi parhaista itse kehässä (sekä tietysti vertaistaan hakeva esiintyjä mikrofonissa), on hän ansainnut paikkansa listallani puhtaasti nostalgisista syistä. Hän oli kiistatta lapsuuteni suurin sankari, jonka kuolema vain lisää hänen tarunhohtoisuuttaan. Siinä missä ilman Ric Flairia olisin saattanut lopettaa painin seuraamisen muutamaa vuotta takaperin, ilman Eddietä en luultavasti olisi sitä edes kunnolla aloittanut. Kiitos kaikesta mitä olet antanut, Eddie!

"Nalle" kirjoitti:
Heitänpä tähän vielä ehdottoman suosikkiotteluni tältä kaksikolta, kyseistä mittelöä voisin myös ainakin epävirallisesti kutsua parhaaksi näkemäkseni joukkueotteluksi kaikilla mittapuilla.

Et varmaan kovin paljon ole joukkuepainia seurannut, jos tuota sanot parhaaksi otteluksi? Mielenkiintoista tekstiä kuitenkin, tuo vain pisti vähän silmään kun itse en ainakaan minään klassikkona tuota muistele. Ehkä pitäisi katsoa se joskus uudestaan .

Onpas hienoa, että joku muukin arvostaa JBL:ia korkealle.

"What" kirjoitti:
Onpas hienoa, että joku muukin arvostaa JBL:ia korkealle. :thumleft:

Itsellä oli viimeeksi listalla sijalla 8 (?), nyt ei enää mahtunut ollenkaan. Color commentatorina vielä loistava, mutta tämä jälkimmäinen run oli jotenkin tosi laimea. Tämä oli myös se nimi, joka oli tippunut edellisen listani top 50:stä. Muista myöhemmin ehkä.

50. Kane (33.)
49. Shane McMahon (15.)
48. Scotty 2 Hotty (-)
47. Terry Funk (31.)
46. Jack Swagger (-)
45. Shane Douglas (56.)
44. Beer Money Inc. (Robert Roode & James Storm) (-) & (-)
43. Bam Bam Bigelow (-)
42. Brian Pillman (-)
41. Jimmy Jacobs (54.)

40. Cryme Tyme (JTG & Shad Gaspard) (-) & (-)
39. Stevie Richards (25.)
38. Goldust (28.)
37. Sting (18.)
36. Ricky Steamboat (46.)
35. Hernandez (-)
34. Edge (30.)
33. Claudio Castagnoli (57.)
32. Val Venis (32.)
31. Shark Boy (21.)

30. Mr. Kennedy (26.)
29. Kevin Steen (-)
28. Al Snow (27.)
27. El Generico (-)
26. Daniels (53.)
25. Eric Bischoff (-)
24. Colt Cabana (-)
23. Randy Savage (12.)
22. Shawn Michaels (19.)
21. Paul Heyman (24.)

20. Ted DiBiase Sr. (22.)
19. Vader (49.)
18. CM Punk (10.)
17. Alex Shelley (37.)


16. Owen Hart (23.)
Owen nostaa asemaansa listalla, ja miksipä ei? Siinä missä edellisen postauksen aloittaneeseen Savageen ehkä jo vähän iski kyllästyminen (tai no, ei mistään kyllästymisestä voi puhua kun paljon markitan edelleen, mutta suurin fanitus laantui) kun tästä ei paljastanut enää mitään uusia puolia (tai lähinnä huonoja puolia WCW:ssä), paljastuu Owenista aina uusia puolia katsoessa pätkiä, joissa Owen on mukana. Owen oli loistava esiintyjä, toimi hiton hyvin heelinä, mutta myös oikeassa tilanteessa facena, oli viihdyttävä mikissä ja pirun kova kehässä. Ei kai siinä mitään sen kummempaa tarvita kun huonoja puolia ei pahemmin ole. Feudi Bretin kanssa on klassikkotavaraa ja myös myöhempinä vuosina Owen loisti, vaikkei hänelle enää samanlaisia loistofeudeja annettu. Itse kylläkin tykkäsin paljon MSJ:n aikaisesta face-Owenin feudista DX:n ja varsinkin HHH:n kanssa. Owenin kuolema oli sitten wrestling-maailman suurempia tragedioita ja vaikka Owen buukkauksessa aina veljeksistä jäi vähän enemmän sivuun, markitan häntä melkein yhtä paljon kuin sitä toistakin veljestä. Pitää myös myöntää, että Wankien tavoin tykkäsin Blue Blazer -gimmickistä.


15. Eddie Guerrero (20.)
Peräkkäin kaksi ennenaikaisesti tästä maailmasta poistunutta loistavaa painijaa. Vieläkin välillä tulee välillä semmoinen hetki (enemmän vanhoja pätkiä katsoessa), että muistaa hetken, että Eddie olisi elossa. Jotenkin vain kun siihen suurimpaan wrestling-fanius-aikaani painia katsoessa ehti jo tottua, että Eddie on viikottainen esiintyjä.. ja sitten ei yhtäkkiä olekaan enää. Helkkarinmoinen menetys. Mitäs Eddiestä sitten muuta sanoisi? Oikeastaan hänestä voi sanoa aikalailla samat asiat kuin Owenista: mies oli loistava esiintyjä ja loistava painija. Eddie osasi lentää esittäen esim. WCW:ssä hienoa lennokasta menoa myös vähän korkeammalla kortissa CW-vyökuvioiden lisäksi, ja myös WWE:ssä Eddien vauhdikas paini oli juuri se asia, mikä aluksi sytytti Eddie-markkauksen itsessä. Eddien ja RVD:n yhteistyötä olikin WWE:ssä aina hauska seurata. Lisäksi plussaa täytyy antaa myös siitä, että Guerrero osasi olla pirun loistava vakavana heelinä, mutta jo muutama kuukausi myöhemmin olla täysin uskottavasti hauska ja leikkisä face. Kumpikin rooli toimi täysin. Whatin kommentti muuten siitä, että Eddien kuolema oli suurin yksittäinen syy SD!:n kamaliin 2006-2007 -vuosiin on muuten älyttömän osuva. WWE menetti niin paljon Eddien myötä.


14. Bret Hart (14.)
Ja tässä sitten Hartin veljessarjan painissa enemmän suosiota niittäneestä kaksikosta tämä toinen osapuoli. Samalla Bret muuten taitaa olla listallani tähän mennessä toinen, joka ottaa täsmälleen saman sijan kuin aikaisemmin. Ihan aluksi Bret Hart -markitukseni varmaan oikeasti lähti siitä tolkuttoman kovasta entrancethemestä ja yleisesti koko sisääntulosta. Myös Bretin lookki kaikkine nahkatakkeineen ja aurinkolaseineen oli yksinkertaisesti oikeasti cool. Jotenkin vain yleisesti Bret Hartin olemus tuon sisääntulon aikana hehkui semmoista itsevarmuutta, että miestä oli pakko fanittaa. Tuo on ehkä se asia, minkä takia itse olen aina vähän enemmän Bretiä markittanut kuin Owenia: vaikka Owen oli kuinka loistava esiintyjä ja esim. mikissä selvästi veljeään parempi, ei hän koskaan saavuttanut samanlaista cooleutta kuin Bret. Toki sitten mitä enemmän Bret Hartin otteita seurasi, sitä suuremmaksi markitussyyksi nousi miehen loistavat otteet kehässä. Aivan uskomatton kova painija ja tosiaankin ansaitsi olla yksi ensimmäisiä "pieniä" kavereita WWE:n Main Eventissä. Hartilla on todella paljon loistavia otteluita, ja onhan mies kenties kaikkien aikojen suosikkiottelussani: Hart vs. Austin @ WM 13.


13. The Iron Sheik (11.)
Aivan loistava persoona. Kuinka paljon köyhempi wrestling-maailma olisikaan ilman Iron Sheikiä? Vastaus: todella paljon. Iron Sheik oli varmaan ensimmäinen vanhan liiton painija, jota fanitin, ja se johtui ihan puhtaasti siitä, että mies oli isketty HCTP:n Legends-sakkiin. Kun kaverini kanssa tuota legendapeliä pelasin, en ollut ainakaan vuoteen edes seurannut painia (mutta sen innostamana aloin katsoa), mutta pelissä ollut viiksekäs Iron Sheik vakuutti minut täysin. Jo HCTP:n grafiikoillakin oli Iron Sheik saatu näyttämään sen verran itseltään, että kaikkine viiksineen ei tuota miestä voinut olla markkaamatta. Sitten kun aikanaan aloin katsoa WWF:n vanhempaa materiaalia, pomppasi silmiin Iron Sheik, ja markitus sen kuin kasvoi. Useastakin syystä: ensinnäkin mies veti gimmickinsä pirun hyvin, hän oli muutenkin uskottava esiintyjä, viikset olivat vielä paremmassa kunnossa oikeassa elämässä ja tietenkin Sheik oli myös varsin hyvä kehässä. Kaikki '80-luvulta näkemäni Sheikin ottelut ovat olleet oikein viihdyttäviä: erityismaininnan ansaitsee Gonerinkin upeasti hehkuttama Iron Sheik vs. Sgt. Slaughter Boot Camp Match joskus vähän ennen '80-luvun puoliväliä. Eipä tästä kai sen enempää sanottavaa ole, Sheik on ainutlaatuinen tapaus painimaailmassa ja siksi juuri niin loistava. Wankie sanoikin kaiken tarpeellisen viime vuosien shoot-promoista: I'LL MAKE YOU HUMBLE!


12. Mr. Perfect (16.)
Perfectistä olisi taatusti ihan yhtä paljon sanottavaa kuin kaikista muistakin listallaolijoista, mutta Hennigin kaiken loistavuuden voi kiteyttää yhteen lauseeseen: "He truly was.. absolutely perfect". No, kyllä pari muutakin sanaa on sanottava vielä: Perfectin markitus kasvaa vain aina miehen otteita lisää katsoessa, koska kaikki mihin hän urallaan ryhtyi, onnistui häneltä pirun hyvin. Kehässä upeita otteita. Hienoja promoja, aivan loistavaa esiintymistä. Vielä 2000-luvunkin toisella WWE-runilla (ne muutamat otteet, joita tuolta ajalta olen nähnyt) hän oli todella hyvä ja varsinkin Rumble-ottelussa hoiti roolinsa.. täydellisesti. Ei täydellistä painijaa voi olla markittamatta. Niin ja jälleen yksi lisäys listani surullisesti ennenaikaisesti täältä poistuneisiin.


11. Tommy Dreamer (13.)
Monet (What etunenässä) varmasti mielellään seivästäisivät minut sen kunniaksi, että isken Dreamerin listallani Perfectin edelle, mutta olen tehnyt listani sijoitukset sen mukaan, miten ketäkin markitan. Lisäksi minulta löytyy Tommy Dreameria kohtaan myös pirusti kunnioitusta, koska painiuransa lisäksi mies on tehnyt hitosti hommia kulissien takana niin ECW:ssä kuin WWE:ssäkin, ja kaikesta näkyy, että mies todella rakastaa tätä lajia. Tämän lisäksi täytyy sitten sanoa, että nykyisin vanhaa ECW:tä katsoessa RVD:n jälkeen kaikkein eniten selvästi säväyttää nimen omaan Tommy Dreamer. Jokin Dreamerissa vain on.. Hän on tavallaan täysin peruskaverin näköinen, mutta sitten alta paljastuukin viihdyttävä painija ja kaikkensa kehässä tekevä kaveri. Monet voivat haukkua Dreamerin tätä WWE-ajan ECW-runia, mutta minusta Dreamer on ollut yksi viihdyttävimmistä tyypeistä tässä uudessakin ECW:ssä, ja tuo miehen lyhyt mestaruuskausi oli hienoa katsottavaa: ei tosiaankaan minkään "EC-Dub!" nostalgian takia, koska mistään semmoisesta siinä ei ollut kyse, vaan yleisesti se, että Tommy vielä kerran nosti mestaruusvyön ylleen.. Hienoa. Ja ei mies edelleenkään huono kehässä ole. Kaikessa tavallisuudessaan Dreamer on juuri niin epätavallinen, että sympatian lisäksi markitan häntä erittäin paljon, vaikkei hän taatusti kehässä tai mikissäkään Mr. Perfectiä päihitä.

Ensi kerralla sitten top kympin sijat 10-6. Katsotaan jos niihin keksisin jotain vähän spesiaalia, riippuu inspiraatiosta.

TOP-50 gimmickit jatkukoon, julkaisen muuten tämän loputtua vaikkapa blogissa ihan vain nimilistalla TOP-50 painijat, joka oikeastaan tämän aiheen idea olisi ollutkin. Se on vain pieni päivitys viimekertaisesta TOP-100 menosta.

"Wankie" kirjoitti:
Hennig on varmasti aika geneerinen valinta ja moni muu on sujauttunut miehen omaan TOP50 -listaan, mutta minä taidan olla ainoa joka pistää miehen viiden parhaan joukkoon.

Minä myös satun lukemaan Hennigin viiden parhaan joukkoon, on muuten jopa kolmen parhaan joukossa. Yksi omia ikisuosikkeja. Wankien listalta yllätytti hieman Terry Funkin alhainen sijoitus, muutamien AJPW-suosikkien sekä Dory Funk jr.in ja Dusty Rhodesin puuttuminen listasta, mutta lista tuntuu muutenkin olevan hieman vanhan koulukunnan WWF- ja 80-luvun NWAta kattava niin ei sinänsä ihme.

On ollut vähän kiirettä viime viikot, mutta tahdissa on pysytty. Seuraavat kuusi sijaa tulevat nyt, ja sen jälkeen päästään Top-10:een, josta painijat tulevat varmaankin kahden sijoituksen erissä, eli 10 ja 9, 8 ja 7...jne. Tuossa vielä sijat 17-50.


50. Abdullah The Butcher
49. Stan Hansen
48. Santino Marella
47. Destroyer
46. Nick Bockwinkel
45. Rikishi
44. Sting
43. Hurricane
42. Sgt. Slaughter
41. Chris Jericho
40. Jerry Lawler
39. Dude Love
38. The Undertaker
37. Shawn Michaels
36. Hydra
35. Michaels Hayes
34. Chris Candido
33. Jimmy Snuka
32. The Iron Sheik
31. JJ Dillon
30. Dick The Bruiser
29. "Superstar" Billy Graham
28. Jim Cornette
27. Bobby "The Brain" Heenan
26. Nikita Koloff
25. Ivan Koloff
24. Brian Pillman
23. Hawk
22. Animal
21. Roddy Piper
20. Killer Kowalski
19. Magnum TA
18. Razor Ramon
17. Hulk Hogan


16. William Regal

Regal on Blackpoolilainen katujen kasvatti ja yleinen kovanaama, joka todennäköisesti voittaisi puolet WWEn rosterista puhtaassa oikeassa katutappelussa, ainakin parhaassa iässään. Regal tappeli huhujen mukaan rahasta kaduilla kun hän oli nuori. Kyseessä ei todellakaan ole mikään aristokraatti brittiporvari. Mutta se mikä tekee miehestä niin kunnoitettavan ja hienon on se, että Regalin gimmick on tottavie kaikkea sitä mitä aristokraatti brittiporvari voi vain olla. Jopa kuninkaallinen. Kuinka voikaan jokin, joka haetaan noin kaukaa, olla jotain niin toimivaa. En tietenkään puhu mistään työmies-Regalista, vaan siitä röyhkeästä, ja virallisesta, ja hävyttömän ylevästä persoonasta joka sinne kehään joka kerta saapuu. Hän ottaa tunnelman välittömästi haltuunsa eleillään ja persoonallaan. Ei edes tarvitse olla kuullutkaan William Regalista, mutta kehään tulossa huomaa että tuo kaveri on sitä jotain. Se tyyli ja taito millä Regal suoriutuu joka ilta on aina niin kunnioitettavaa. Varsinkin kun juuri voidaan vedota tuohon miehen huhuttuun menneisyyteensä. Miehen rooli ei ole ikinä mennyt vanhaksi, se on toiminut kaikki nämä vuodet, ja vieläpä kummalla puolella tahansa. Se, kun näin Regalin ja miehen olemuksen joskus kesällä kehässä täällä Suomessa oli ehdottomasti tapahtuman kohokohtia. Ja tietenkin englantilaisessa aksentissa ei tietenkään ole mitään pahaa.

Näkyykö se kehässä? Ehkei kuitenkaan niin paljon. Regal on kehässä yhä old school-asenteinen, joskin huipputekninen brawlaaja. Vähän kuin Terry Funk ilman sekopäisyyttä. Ehkä tämä on silti parempi näin. Jos Regal olisi kehässä yhtään millainen hän on sen ulkopuolella, olisi tulos jotain Gorgeous Georgen ja Dynamite Kidin sekoitusta. Parempi että Regal osaa myös olla hieman brutaali ja kylmäverinen.


15. Kane

Kane on alkuun vähän ristiriitainen hahmo. Häntä ei luotu koskaan ihan vain siksi että tyypistä saataisiin loistava hahmo, vaan Kane luotiin jotta Undertakerista saataisiin kuolematon hahmo. Yliluonnollisen, kuoleman jo ylittäneen ja lähes voittamattoman Undertakerin rinnalle tarvittiin jotain yhtä vahvaa. 'Takeria vastaan tuotiin jopa miestä pahasieluisempi veli, ihan yhtä yliluonnollinen, ja jopa vielä voittamattomalta tuntuva hahmo. Se angle tähän oli puhdasta kultaa, yksi 90-luvun ehdottomia suosikkejani. Kanen gimmick on toki vähän överiksi vedettyä kun verrataan useisiin muihin listan nimiin, mutta jokin tässä oikeasti viehättää paljon. Ehkä se on varsinkin alkuaikoina se onnistuneesti luotu tajuton hype ja tunne siitä että tämän dominoivan hirviön eteen ei kukaan pysty astumaan. Siihen tietysti vaikuttivat useatkin seikat. Paul Bearer oli ihan omiaan erittäin tärkeä hahmo Kanen luonnissa, samoin tietysti Undertaker. Mutta Bearer oli se joka selostajien ulkopuolella hoiti sen puhumisen ja hypen. Lisäksi Bearer, joka ei jostain tuntemattomasta syystä listalle eksynyt, on itsessäänkin loistava ja sekopäinen hahmo. Ja suhteellisen overikin niihin aikoihin. Silti, kyllä se Kane sillä olemuksella ja kehon kielellä hoiti kaiken mitä siinä vaiheessa ihailtiin. Kehässä hyvin Undertakermäinen, varsinkin kun katsotaan vaikka 'Takerin ensimmäisiä vuosia 90-luvun alusta. Kylmä, tunteeton ja brutaali. Voimabrawlaus on tässä tilanteessa paras käytettävistä sanoista. Maskin pito auttoi myös, samoin se jonkinlainen mörinä mitä saattoi promoksi kutsua.

Uudella Kanella ei ollut ihan samaa vaikutusta minuun kuin alkuperäisellä. Tällä siis tarkoitan maskin poistamisen jälkeistä aikaa. Olihan aivan puhdasta viihdettä tapittaa joskus junnuna Kanen maskin riisumista ja sitä hullua joka sen alla majaili, mutta sen jälkeen ollaan menty vähän siihen että Kane kayfabettomaan tilaan. Sillä tarkoitan, että Kanen menneisyys ja sekopäisyys on toki tiedossa, mutta kukaan ei enää noteeraa sitä. Kane on nyt vain kehän veteraani, vanha ja kokenut mutta silti väkivahva painija. Vähän vielä kahjokin, muttei mitään siihen kylmäveriseen psykopaattiin verrattuna.



14. Ultramantis Black

Ultramantis saa edustaa Chikaraa Hydran kanssa tällä listalla. Chikara on siitä hassu promootio, että vaikka monet rosterista ovat äärimmäisen viihdyttävää tavaraa, ei kukaan heistä melkein siltikään Top-50 listalleni löydä, niin gimmick kuin tavalliseenkaan. Vaikka CHikara pohjautuu nimenomaan värikkäisiin ja omaperäisiin hahmoihin. Larry Sweeney olisi yksi vaihtoehto, mutta harmi kyllä Billy Graham, Hulk Hogan ja Ric Flair ovat jo listalla. Ultramantis oli ehdottomia suosikkeja heti kun aloitin Chikaran seuraamisen viime vuoden alussa. Jotain siinä vain oli, mikä huomioni kiinnitti. Taas mennään jopa hieman yliluonnollisille linjoille, ei niinkään salamoiden ja valomerkkitemppujen voimin, vaan ihan vain puhtaan pahuuden. Ja sen, että kyseessä taitaa olla jonkinnäköinen rukoilijasirkka. Siltikin, Ultramantis oli loistava heel-hahmo, ja samalla mies kuitenkin loi roolistaan jotain niin viihdyttävää ja hauskaa. Kaikki eleet, puhetavat ja promot ovat antaneet minulle syitä viedä näinkin hauska mies 15:sta suosikkini joukkoon. Ja sama meno jatkuu seuraavalla sijoituksellakin. Mutta siitä lisää kohta.

Mantiksesta tykkään mikin ja selostuspöydän ääressä vielä melkeinpä enemmän kuin kehässä. Miehellä on viisautta kehästä ja sen ulkopuolelta, karismaa vaikka muille jakaa, ja jollain tapaa hyvin miellyttävä aksentti ja puhetapa. Tietystikin tämä hahmo on lähinnä vain Chikaran piireihin sopiva, sillä Ultramantiksella on hahmossaan niin paljon vapautta ja luovuutta, että muunlaisessa ympäristössä moinen ei pakosti toimisi.


13. Jimmy Valiant

Boogie Woogie Man. Minun markitukseni Jimmy Valiantin hahmoon saattaa olla melkoisen ainutlaatuinen. Tuskin hirveän moni on mukana jos sanon että pidän 80-luvun Jimmy Valiantia äärimmäisen viihdyttävänä hahmona ja hienona persoonana. Katsokaas kun NWA oli neljännesvuosisata sitten melko vakava ja asiallinen paikka. Sinne tultiin painimaan, pieksemään toinen ties mistä riidasta satuttiinkaan ja voittamaan mestaruuksia. Jimmy Valiant taas tuli pitämään hauskaa. Hän tuli viihdyttämään itseään sekä jokaista katsojaa, kaveri loi ikäänkuin kevennystä niin raskaisiin NWAn ohjelmiin, jossa tavallisesti tv-nauhoitukset perustuivat squash-otteluihin ja promoihin. Olen sattunut löytämään kaikki NWAn Mid-Atlanticin tv-nauhoitukset usealta kuukaudelta vuodelta 1986, ja se osaa olla jokseenkin rankkaa seurata moinen läpi ilman joitakin huippuhetkiä. Jimmy Valiant ei toki ole huippuhetki, mutta mies tuo silti aina jotain omaansa mukaan ohjelmaan.

Sekoäisiä promoja, erittäin rento asenne, ja yleensä joku pahis päihitettevänä. Ensimmäisenä tulee mieleen miehen feudit Paul Jonesin hirviöarmeijaa vastaan, jossa pyöri monenlaiset persoonat Baron von Raschesta Zambuie Expressiin. Sellainen hieno sankariface vastaan ilkeä Paul Jones kätyreineen -asetelma oli vireillä ilmeisesti pariinkin otteeseen, ja minä ainakin pidin siitä. Jimmy oli kehässä suhteellisen sekopää. Ei mene pahimpaan kastiin, mutta osoitti kyllä asteen normaalista poikkeavaa energisyyttä ja kaikkialla olemista että mies voidaan listaan lukea. Siltikin miehestä erotuu aina se rento ja hauskaa pitävä ote mikä aina niin viihdyttää.



12. Curt Hennig

Hennig on painijana täydellinen. Yksi ikisuosikkejani, ja kuten aikaisemmin sanoin, aina varmasti kärkiviisikossa. Ei kuitenkaan gimmickkinsä suhteen. Onhan se loistava ansio silti päästä näin korkealle, sillä omat standardit alkavat hipoa melkoisia korkeuksia, kun puhutaan jo kaikkien aikojen parhaista hahmoista. Oikeastaan tärkeintä Hennigin hahmossa on se, että siitä kehittyi uniikki. Toisin kuin Billy Graham, Curtin hahmoa ei ikinä voitu imitoida, eikä varsinkaan kopioida. Mr.Perfect ei aina vain ollut gimmick, vaikka ne vintage-otot miehen täydellisyydestä saattoivatkin olla. Hennig oli kuitenkin aikansa yksi parhaista ja aliarvostetuinpia painijoita ikinä. Lisäksi suurin vääryys vapaapainin historiassa, mitä tulee maailmanmestaruuden jakamisiin. Ei ollut kuitenkaan itse miehestä niin paljon tarkoitus puhua, vaikka se onkin suuri vaikuttaja ja vahva syy tämän gimmickin hienouksiin.

Curt oli oikeasti niin taitava ja karismaattinen, että tällainen hahmo oli helppo miehen ympärille luoda. AWA:ssa mies pärjäsi ilman kunnollista gimmickkiä, hän toimi lähinnä vain Larry Th Axin poikana. Kaikki tämä karistui WWF-uralla, ja Mr.Perfect sai alkunsa. Kuka voi oikeasti näytellä täydellistä painijaa ja atleettia? Sehän tässä oikeasti on se uskomattomin asia. Sen ei edes tarvinnut aina tulla esiin esimerkiksi promoissa, kyllä kehäliikkuminen ja muu hype sanoi riittävästi. Ei tarvittu hienoja gimmickasuja tai gimmickiskulausetta, vain asennetta, karsimaa ja hitosti lahjakkuutta. Tietysti Hennig myöskin myi täydellisesti, mutta en ole varma josko tuota voidaan lukea mukaan gimmickkiin. Sanomattakin selvää että pidän Heel- Mr.Perfectistä ja Face-Curt Hennigistä eniten.



11. Mankind

Mankind on toinen Mick Foleyn päänsisäisitä sekopäistä joka on listalle päässyt. Kyseessä ei kuitenkaan ole se pahin ja paras, vaikka vakavasti psykoottinen ja erakoituessaan höperöitynyt persoona onkin. Jopa välillä sympaattinen, toisinaan taas epäinhimillinen. Mick tottavie osaa luoda myös tietynlaista epävarmuutta ja ennalta-arvaamattomuutta hahmoihinsa. Claw-hold saattoi napsahtaa joihinkin selostajista, tai sitten kaveri on roudaamassa ilmapalloja ja hymynaamoja toiselle sairaalaan. Foleyn karismaa ei oikeasti tässä suhteessa voi voittaa. Eikä varsinkaan miehen mielikuvitusta. Kuka muu tällaista keksisi? Senkin lisäksi, kuka tällaista pystyisi toteuttamaan niin, että vitsiksi tarkoitettu syrjäytynyt hullu luodaan maailmanmestariksi ja osaksi yhtä kovinta feudia 90-luvulla. En vain pysty ymmärtämään kaikkea sitä missä Foley on niin loistavasti onnistunut. Mitkä olivat todennäköisyydet että Mankind olisi over ja loistava hahmo? Olisiko kukaan muu voinut vetää tätä läpi niinkuin Mick? Mankind on jopa pelottavan synkkä hahmo toisinaan. Mies on hulluuden rajamailla, ehkäpä väärälläkin puolella. Se teki promoista äärimmäisen mielenkiintoisia, ennennäkemättömiä ja aina katsottavia. Mankind luotiin ehkä vain vitsinä, mutta se mitä siitä loppujen lopuksi syntyikään, oli jotain hyvin häiriintynyttä ja ennen kaikkea kiinnostavaa.

Tietysti on lisättävä ettei Foley koskaan ollut itse gimmick, vaan Mankind. Jopa tämä hahmo saattui spontaanisti vaihtua joksikin kukkaislapseksi, tai toisessa, paljon vakavemmassa tapauksessa Cactus Jackiksi. Siitä ja Foleysta vielä kuitenkin lisää kun tämä suosikkipersoonani Mickiltä oikein julkistetaankin listaan.

"Supa" kirjoitti:
Wankien listalta yllätytti hieman Terry Funkin alhainen sijoitus, muutamien AJPW-suosikkien sekä Dory Funk jr.in ja Dusty Rhodesin puuttuminen listasta, mutta lista tuntuu muutenkin olevan hieman vanhan koulukunnan WWF- ja 80-luvun NWAta kattava niin ei sinänsä ihme.

Jos tämä olisi "parhaat painijat" -lista, niin toki Dory löytäisi itsensä korkealta kuin myös viisi-kymmenen japsistaraa. Menisi lista täysin remppaan siinä vaiheessa, mutta tämä onkin markituslista. Ja mitä nyt Dusty Rhodesiin tulee, niin mies löytäisi itsensä minun hienolta shitlistiltä, Michaelsin, Stingin ja kumppaneiden kanssa. Sorry. Nyt kumminkin vuoroon...


[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart
9. Brian Pillman
8. Magnum T.A.
7. Ricky "The Dragon" Steamboat
6. Bret "Hitman" Hart
5. "Macho Man" Randy Savage
4. "Mr. Perfect" Curt Hennig
3. Barry Windham
2. Stan Hansen



1. "The Nature Boy" Ric Flair
Varmasti suurena pommina kaikille ykkössijan vei Ric Flair. Mutta siis, c'mon ihan syystäkin. Vapaapainin ykkösnimi nyt ja tulevaisuudessa tulee aina olemaan Flair. Katsotaan jos joku tulevaisuudessa pääsee edes lähelle samoja saavutuksia, mutta mitä ilmeisemmin kilpailun puuttumisen vuoksi, Flair tulee aina olemaan vapaapainin ykkösnimi. Toki koko miehessä on paljon plussaa ja miinusta, mutta perehdytään niihin myöhemmin.

Elikkäs, Flair on juurikin niin vanha miltä hän näyttääkin. Ikää plakkarissa 60 vuotta ja pelkästään se on vapaapainijaksi paljon, sillä moni painistara ei pääse neljänkymmenen vuoden paremmalle puolelle. Toki painijoiden keski-ikä tulee nousemaan tulevaisuudessa, mutta Flair vielä edustaa tätä hienoa 70-80 -luvun steroidiaikaa ja siksi hänen korkeaa ikää voidaan pitää ihmeenä. Flair siis debytoi vuonna 1972 AWA:ssa. En tiedä onko moni nähnyt näitä Flairin ensimmäisten vuosien matseja, mutta hän tosiaan oli aivan erilainen, mitä myöhemmin. Oma identiteetti oli kadoksissa ja mies oli rakenteeltaan kuin cruiserweight. Toki ainutlaatuinen persoona ja tulevaisuuden potentiaali huomattiin jo tuolloin, sillä Flair pääsi ensimmäisten vuosien aikana painimaan muita suuruuksia kuten Larry Hennig (Curtin isä), Andre the Giant ja Dusty Rhodes.

Kolme vuotta myöhemmin, Flair suuntasi NWA:han. Hieman tarkemmin Mid-Atlanticiin. Tässä vaiheessa Flair oli vielä(kin) uusi nimi painimaailmassa, mutta jo tuolloin painifirman johtohahmot huomasivat Flairin räväkkyydeen ja etenkin hänen huikean kehäkunnon, sillä jo tuolloin mies matsasi 45-minuuttisia otteluja. Ei siis ihme, että ensimmäinen NWA-mestaruus eli Mid-Atlantic TV Championship löytiin kouraan vuosi NWA-debyytin jälkeen. Sitten tapahtuikin se pahin mahdollinen, kun vuonna 1975 eli neljä vuotta painidebyytin jälkeen Flair oli osana kuuluisaa lento-onnettomuutta. Ric Flair, Johnny Valentine, Tim Woods, Bob Bruggers ja David Crockett olivat menossa painishow'hun lentokoneella, mutta juuri ennen laskeutumista löbö loppui ja kone tippui kaatamalla kymmenisen puuta ja sähkötolpan. Tästä onnettomuudesta kukaan ei selvinnyt naarmuitta. Lentokoneen pilotti kuoli ja jokainen matkustaja mursi selän. Johnny Valentinen ura päättyi siihen, Bob Bruggersin ura päättyi siihen (hän toki olisi voinut parantua ja jatkaa, mutta päätti jäädä eläkkeelle) ja Woodsin ura päättyi siihen. Flairille lääkärit sanoivat, että selkä oli historiaa, mutta itsepäisenä paskiaisena Flair parantui ja teki paluun rinkiin puolen vuoden tauon jälkeen. Tässä onnettomuudessa oli mielenkiintoista myös se, että a) Flairin piti istua Valentinen paikalla ja jos Flair olisi siinä istunut, ura olisi päättynyt pyörätuoliin ja b) tuolloin elettiin kayfabe aikaa. Valentine, Bruggers ja Flair olivat kaikki heelejä, Tim "Mr. Wrestling" Woods taas oli babyface. Kun Woods vietiin onnettomuuden jälkeen sairaalaan, hänet tunnistettiin ja kun perässä tulivat Flair, Valentine ja Bruggers (joita vastaan Woods tuolloin feudasi) ihmeteltiin, että miksi vitussa yleisön suosikki oli samassa lentokoneessa pahiksien kanssa? Noh, koska Woods ei halunnut rikkoa kayfabea, hän kielsi osallisuuden lento-onnettomuuteen ja palasi rinkiin kaksi viikkoa myöhemmin. Yksinkertaisesti kayfaben takia mies paini murtuneella selällä muutamaan otteeseen, kunnes lopulta jäi eläkkeelle. Kova jätkä? Todellakin.

Elikkäs, jos Flairin ura olisi tuohon päättynyt, se olisi ollut suuri vääryys, sillä Flair oli juuri nousemassa kultaiseen ME-kerhoon. Onnettomuus myös pakotti Flairin muuttamaan painityyliä brawlipainotteisesta jenkkipainista hieman teknisempään suuntaan. Itseasiassa pelkkä painityyli ei vaihtunut, sillä myös liikkeiden vastaanottaminen jäi varovaisemmaksi. Koko loppu-uran Flair otti mm. bodyslamit vastaan oikealla kyljellä, eikä selällä. Jos olette ihmetelleet miksei mies koskaan tipu selälleen, niin tässä vastaus. Mutta mutta, kun Flair palasi rinkiin, alkoi tapahtumaan. Koska lentokone-onnettomuudessa kaksi menneisyyden superstaraa (Mr. Wrestling, Johnny Valentine) poistui kuvioista, se toi tilaa uusille staroille, kuten upper-midcardissa pyörivälle Flairille. Mies pistettiin US Heavyweight -mestaruuden perään, jonka hän voitti ja myöhemmin puolusti suuria tähtiä kuten Ricky Steamboatia ja Jimmy Snukaa vastaan. Tosiaan nämä ensimmäiset Flair-Steamboat -kohtaamiset nähtiin jo 70 -luvun lopulla. Sitten kun päästään 80 -luvun puolelle, niin Flair voitti ensimmäisen raskaansarjanmestaruuden Dusty Rhodesilta vuona 1981. Moni haastoi Flairin mestaruudesta, mutta ensimmäinenä (virallisesti) sen ryösti Harley Race... vaikkakin Flair voitti sen takaisin tässä legendaarisessa Starrcaden häkkimatsissa. Tuolloin Flair myös matkusti usein Japaniin, AJPW:n puolelle, missä mies puolusti vyötä Japanin suurimpia staroja vastaan. Tottakai näistä ensimmäisenä pitää mainita Jumbo Tsuruta, jonka Flair kohtasi useampaan otteeseen ja suurin osa heidän matseista oli vähintään 4½ -tähden tavaraa. Myös Flairin mestaruuspuolustukset Japanissa Rick Martelia ja (ylläripylläri) Ricky Steamboattia vastaan jäivät mieleen. Muutenkin Flairin parhaista parhaimpiin vuosiin laskisin 82-85, sillä tuolloin mies matsasi aivan huikeita vääntöjä mm. Kerry Von Erichiä, Bruiser Brodyä, Magnum TA:ta ja tottakai Steamboattia vastaan. Myös hänen myöhempi visiiti Mid-Southissa jäi mieleen positiivisesti, sillä matsit mm. Ted DiBiasea, Terry Tayloria ja Butch Reediä vastaan olivat erinomaisia.

Sitten kun päästään 1985:n paremmalle puolelle, niin tuolloin Flair ensinnäkin sai pitkäaikaisen feudin Kerry von Erichiä vastaan päätettyä ja tämän jälkeen Flair pyöri vain NWA:n puolella. Vieläkin mies toimi raskaansarjanmestarina, vaikka kullan jobbasikin muutamaan otteeseen. Uusia kuvioita kumminkin oli edessä ja sen nimi oli The Four Horsemen. Flair pisti tumput yhteen Blancharin ja Andersonien veljesten kanssa. The Four Horsemen oli tuon ajan NWA:n ykkönyrkki Vincen WWF:ää vastaan ja täytyy sanoa, että NWA oli huikeasti pahinta vastustajaansa edellä, niin matsien tason, painijoiden kuin juonikuvioiden kanssa. Muutenkin elettiin varsin mielenkiintoista aikaa NWA:n kannalta, sillä vaikka Flair oli mestari, hänelle hankittiin kovia uusia vastustajia kuten Roddy Piper, Magnum TA, Nikita Koloff ja Ronnie Garvin. Toki myös vanhat naamat kuten Race, Rhodes ja (superylläri) Steamboat saivat title-shotteja. Sitten kun päästään vuosiin 1986-1987, niin tämä aika muistetaan parhaiten Flairin ja Windhamin aivan mahtavasta feudista. Miehet kohtasivat useampaan otteeseen ja painivat vähintään kolme viiden tähden klassikkoa. Heidän matseissa nähtiin jenkkipainia parhaimmillaan ja miehet vetivät muutenkin erittäin kovia suorituksia, sillä matsien pituuden pörräsivät 30-60 minuutin hujakoilla. Sitten kun päästään vuoteen 1988, niin tästä ajasta vetäisin kaksi nimeä hatusta. Ensimmäinen on nouseva stara Sting ja toinen on... nouseva stara Lex Luger. Nämä kaksi NWA/WCW:n tulevaisuuden nimeä siis debytoivat ME-kuvioissa vuonna 1988. Heidät nosti yleisön suosikiksi yksi mies, Ric Flair. Flair tosiaan feudasi kumpaakin vastaan ja molempia vastaan nähtiin erinomaisia matseja. Flairin ja Stingin ehkä paras kohtaaminen koskaan nähtiin Clash of the Champions I -tapahtumassa, missä miehet painivat 45 minuutin tasapelin. Flairin ja Lugerin ehkä paras kohtaaminen nähtiin myös samana vuonna (1988), Starrcadessa.

Takana oli siis kaksi vitun kovaa vuotta, 1987 ja 1988 - mutta se paras oli vasta edessä eli 1989. Koko vuoden voin purkittaa kolmella painijalla. Flair, Steamboat ja Funk. Ensimmäisenä nostan esille Ricky Steamboatin. Miehet olivat jo tässä vaiheessa kohdanneet kymmeniä kertoja, yli kymmenen vuoden ajan. Vasta vuonna 1989 miehet pistettiin suureen feudiin, suureen spottiin ja ME'hen. Itse feud ei ollut kovin kummoinen, sillä Steamboat oli perhemies ja Flair oli naistenmies. Steamboat yksinkertaisesti halveksi panopupu Flairia, koska Flairin elämän arvot olivat hukassa. Miehet siis kohtasivat "ensimmäistä" kertaa Chi-Town Rumble -tapahtumassa, milloin koko yleisön yllätykseksi Steamboat pinnasi Flairin puhtaasti. Seuraava ja paras kohtaaminen nähtiin Clash of the Champions VI -tapahtumassa, missä miehet kohtasivat 2/3 Falls -matsissa. Tämä tunnin tekninen vääntö (joka on ehkä paras matsi ikinä, missään, koskaan) kumminkin päättyi hieman epäselvästi ja siksi miehet kohtasivat vielä viimeisen kerran WrestleWar 1989:ssä. Heidän viimeisessä matsissa Flair pinnasi Steamboatin ja kahlasi mestaruuden takaisin itselleen. Tämä kolmen PPV:n trilogia muistetaan parhaimpana feudina koskaan yksinkertaisesti siitä syystä, että jokaikinen kohtaaminen on viiden tähden tavaraa. Myös itse allekirjoitan tuon. Joka tapauksessa tuon WrestleWar -kohtaamisen jälkeen Funk hyökkäsi Flairin kimppuun. Funk haastoi Flairin mestaruudesta, mutta Flair ei suostunut... ja tämä sitten johti siihen, että Funk pisti Flairin piledriverillä tuomaripöydän läpi. Näin miesten ympärille kehiteltiin varsin toimiva feud. Heidän ensimmäinen kohtaaminen nähtiin The Great American Bash 1989:ssä, missä Flair pinnasi Funkin. Tämä oli aivan mahtava parikymmentä minuuttinen vääntö ja vaikka Flair voitti kyseisen kamppailun, silti miehet kohtasivat (hieman myöhemmin) Clash of the Champions IX:ssä, I Quit -matsissa. Tämä I Quit -matsi on helposti viiden tähden klassikko ja moni pitää sitä parhaimpana I Quit -matsina koskaan. Itse annan (vieläkin) pojot Magnumin ja Blanchardin kohtaamiselle, mutta tämä Flairin ja Funkin matsi on hyvä kakkonen. Tässä siis vuosi 1989 ja koko 80 -luku kauniisti paketissa. 80 -luku oli Flairin priima-aikaa ja mies veti helposti viiden vuoden sisään toista kymmentä viiden tähden matsia. Harva pystyy samaan... tai no, Kenta Kobashi kyllä, mutta heidän lisäksi erittäin harva.

Nyt päästään 90 -luvulle, jei! Monen mielestä 90 -luvun puolella Flairin päivät olivat jo luettu, mutta olen aivan toista mieltä. Toki Flairin parhaat päivät olivat 80 -luvulla, mutta myös 90 -luvun puolella nähtiin ***** -tavaraa. Flair oli siis vielä 90 -luvun alussa WCW:n keulahahmo, mutta nuoret tulevaisuuden starat, Sting ja Luger olivat lähempänä Flairia kuin koskaan ennen. 90 -luku lähti käyntiin siitä, mihin 1988 jäi. Ensin Flair feudasi Lugeria vastaan ja pojat vetivät erinomaisia PPV-matseja useampaan otteeseen. Lugerin jälkeen vastaan tuli Sting ja sama juttu, loistavia PPV-matseja. Sitten kun Flair ja Sting saivat välit (toistaiseksi) sovittua puolen vuoden matsaamisen jälkeen, Luger lähti Stingin perään... ja Flair jäi ilman kunnon vastustajaa. Tuolloin WCW sitten alkoi pushaamaan WWF'mäisesti suuria tag-staroja, sillä niin Scott Steiner (The Steiner Brothers) kuin Bobby Eaton (The Midnight Express) sai title-shotin suuresta vyöstä. Näissä pienemmissä kuvioissa oli myös syynsä, sillä Flair oli saamassa potkuja WCW:stä. Flair toimi hyvin pitkään WCW:n ykkösbookkerina, kunnes Jim Herd (tuon aikainen WCW:n presidentti) ensin vaati, että a) Flairin palkkaa pitää pienentää, b) Flair ei saa toimia enään bookkerina ja c) Flairin pitää vaihtaa "Nature Boy" -gimmick johonkin jäätävään spartalaismieheen. Flair haistatti paskat ja teki minun silmissäni merkittävimmän siirron vihollisfirmaan koko-vitun vapaapainin historiassa. Näin kymmeniä vuosia myöhemmin voin sanoa, että se oli yksi WCW:n suurimmista virheistä. NWA/WCW oli selvästi parempi painifirma kuin WWF aina vuoteen 1991 saakka. Vuonna 1992 WWF meni WCW:n ohi ja tämän jälkeen WCW:n alamäki alkoi. Kaikki kunnia ei missään nimessä kuulu Flairille, sillä 1991-1992 välissä WWF pushasi Brettiä ja Michaelsia rosterissa ylöspäin (joka myös vaikutti WWF:n matsien tasoon ja näin WWF vs. WCW -laatukamppailuun), mutta kun heidän lisäksi nähtiin vielä Flair, niin WCW:llä ei ollut mitään tsänssejä. Vuosi 1992 onkin yksi parhaimmista, ellei paras, vuosi WWF/E:n historiassa.

Perehdytään nyt sitten Flairin ensimmäiseen WWF-runiin. Toki Flair kävi WWWF:ssä jo 70-80 -luvulla, mutta vain jobbaamassa, joten sitä ei lasketa. Hänen visiitti ei ollut pitkä, mutta se jäi historiaan. Tuo ensimmäinen vuosi oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että Flair ei saanut painillisesti mitään aikaseksi, mutta silti oli firman yksi vihatuimmista heeleistä. Sitten kun Flair pisti tumput yhteen Curt Hennigin ja Bobby "The Brain" Heenanin kanssa, tämän kolmikon aiheuttama heel-heat nosti Flairin selväksi ykkösheeliksi. WWF alkoi rakentamaan feudia Flairin ja Hoganin ympärille, kun Flair (& kumppanit) häiritsivät Undertakerin ja Hoganin välistä mestaruustaistoa, Survivor Series 1991:sessä. Hogan hävisi mestaruuden Flairin takia ja näin suurin feud koskaan oli syttymässä. Jo tässä vaiheessa moni spekuloi, että Hogan ja Flair kohtaavat viimeistään vuoden suurimmassa tapahtumassa, WrestleMania VIII:ssä. Tätä ennen kumminkin käytiin Royal Rumble. Tämä Rumble oli siinä mielessä ainutlaatuinen, että ensimmäistä kertaa koskaan panoksena oli WWF Heavyweight -mestaruus. Flair osallistui numerolla 3, kesti ringissä yli 60 minuuttia, voitti koko Rumblen ja näin myös ensimmäisen raskaansarjanmestaruuden. Kyseinen Rumble jää historiaan (ainakin minulle) ainoana viiden tähden Rumblena ja yhtenä Flairin parhaimpana WWF-matsina. Tässä Rumblessa myös tapahtui jotain arvaamatonta, sillä Flair ei hoitanut Hogania ulos ringistä, vaan kunnian sai Sid Justice. Näin Hogan alkoi feudaamaan Justicea, Flairin sijaan. Siis mitä vittua? Ensin Hoganin ja Flairin ympärille rakennetttiin feudia muutama kuukausi, mutta sitten kuukausi ennen suurta kohtaamista vedetään ässä pakasta ja unohdetaan koko paska? Oikeasti? Se, että Flair ja Hogan eivät koskaan kohdanneet WWF:ssä (kun miehet olivat vielä semi-priima kunnossa) on yksi WWF:n suurimmista virheistä koskaan. Okei, se ei sinäänsä maailmaa kaatanut, sillä Hoganin sijalle pistettiin Randy Savage. Flairin ja Savagen ympärille koottiin pika-feud ja näin miehet kohtasivat WrestleMania VIII:ssä. Tämä matsi on aivan vitun loistava, yksi omista all-time WWF suosikeista ja helposti MOTYC-tavaraa. Flair hävisi mestaruuden, mutta hävisi sen viiden tähden aktilla.

Seuraavaksi Flair voitti mestaruuden takaisin Savagelta puoli vuotta myöhemmin. Valitettavasti tämä jälkimmäinen mestaruusputki jäi lyhyeksi, sillä Bret Hart voitti mestaruuden Flairilta kuukautta myöhemmin Kanadassa. Taisin jo mainita tästä matsista Bret Hartin listauksessa, mutta hauskaa kyseisessä matsissa oli se, että molemmat piti kohtaamista aivan paskana, vaikkakin minun silmissäni se oli ****½ -tavaraa. Flair siis ottii jälleen kerran takkiin, mutta tyylillä. Flairin viimeiseksi WWF PPV -matsiksi jäi Survivor Series 1992:n tag team match, missä Flair ja Ramon kohtasivat Savagen ja face-turnin tehneen Hennigin. Ihan toimiva matsi... vaikka odotin jotain neljän tähden tavaraa. Sitten se vihoviimeinen kuvattu matsi oli Hennigiä vastaan Survivor Seriesin jäkeisessä RAW:ssa, missä miehet kohtasivat "Loser Leaves WWF" -matsissa. Hennig voitti, Flair hävisi ja mitä sitten? Flair palasi WCW:n puolelle. Tämä Flairin WWF-run ei siis ollut kovinkaan pitkä, mutta kun miettii että kahdessa vuodessa mies voitti WWF Heavyweight -mestaruudeen kahdesti, paini erinomaisia matseja niin PPV kuin TV -tasolla ja näytti WWF-faneille miltä aito vapaapaini-idoli näyttää.

Itse rakastin Flairin comebackia. Ensimmäinen vuosi, eli 1993 ei ollut kovin kummoinen. Beach Blastin Flair-Windham -kohtaaminen oli suuri pettymys, mutta toisaalta Starrcade 1993:n Flair-Vader taas suuri yllätys. Olen aina ollut sitä mieltä, että Flair ei pysty vetämään hyviä matseja suurten miesten kanssa, mutta Vader oli oikeasti positiivinen yllätys. Heidän kohtaaminen oli helposti tuon vuoden paras matsi Flairilta ja erittäin toimiva MOTYC-ehdokas. Sitten kun päästään vuoteen 1994, niin sehän oli aivan mahtava! En ymmärrä miksi ihmisten geneerinen mielipide oli se, että Flair oli kehäraakki, sillä Flair veti näitä ****-****½ -matseja neljässä PPV:ssä. Ensimmäinen erinomainen matsi nähtiin Stingiä vastaan Clash of the Champions XXVII:ssä ja tämä oli miesten kymmenistä singles-kohtaamisista ehkä toiseksi paras. Sitten vastaan astui vanha tuttu, kehäkettu, Ricky Steamboat ja heidän Spring Stampede 1994 -kohtaaminen oli aivan loistava. Ei mikään viiden tähden klassikko, muttei siitä kauaksi jääty. Steamboatin jälkeen kuvioihin tuli Hulk Hogan ja vaikka vihasin Hogania WCW:ssä, silti Flairin ja Hoganin matsit niin Bash at the Beachissä kuin Halloween Havocissa rokkasivat. Molemmat matsit olivat tujua neljän tähden tavaraa. Näiden kahden matsin jälkeen voi vain miettiä, että kuinka hieno heidän aiemmin suunniteltu WMVIII -kohtaaminen olisi ollut? Noh, joka tapauksessa Hoganin ja Flairin Halloween Havoc -matsi oli "Steel Cage Retirement Match" ja tämän Flair hävisi. Näin Flair siis jäi ensimmäisen kerran "eläkkeelle". Tähän hetkeen rajaan Flairin mainiot, erinomaiset vuodet. Yksinkertaisesti hänen ensimmäiseen eläkkeeseen. Tässä vaiheessa mies olisi voinut lopettaa huipulla, usean huippumatsin jälkeen... mutta ehkä ongelmana oli se, että hänen ammattilaisuran olisi lopettanut all-time arkkivihollinen Hulk Hogan ja siksi tämä eläke jäi "eläkkeeksi".

Joka tapauksessa Flair palasi rinkiin vuonna 1995 ja vaikka tässä vaiheessa luulisi, että parhaat päivät oltiin nähty, Flair yllätti jälleen kerran. Vuonna 1995 nähtiin kaksi pirun kovaa PPV-matsia. Ensimmäinen oli Stingiä ja Lugeria vastaan Starrcadessa (Triangle Match) ja toinen Arn Andersonia vastaan Fall Brawlissa. Kaiken lisäksi, Flair oli myös kultaa Superbrawl VI:ssä (1996), missä hän kohtasi Randy Savagen häkkimatsissa. Itse en odottanut heidän feudilta yhtään mitään, mutta vanhat sedät yllättivät ja vetivät sellaisen komean **** -matsin aivan tyhjästä. Tämä sitten olikin Flairin viimeinen erinomainen WCW-matsi. Yleisesti kaikki matsit väliltä 1997-2000 olivat aika kuraa. Toki Flair oli suuressa profiilissa koko WCW:n ajan, mutta mies olisi toiminut paremmin ei-painijana, esim. managerin tai random promoottorin hommissa. Loppu ura menikin nWo-anglessa ja The Wannabe Horsemen -versiossa X. Ja vaikka 1997-2000 oli Flairilta paskaa, se ei ollut hänen vika, sillä WCW oli yleisesti paskaa. WCW:n ME-kuviot erilaisten julkkisten, vanhojen kehäraakkien ja squash-Goldbergin kanssa olivat niin jäätävää tavaraa. Ainoa toimiva materiaali WCW:ssä olivat cruiserit ja loistava, aivan väärin käytetty, mid-carder posse (Malenko, Benoit, Jericho, Guerrero jne.). Loppujen lopulta WWF osti "suurimman" kilpailijansa WCW:n ja näin kauppojen yhteydessä Flair löysi itsensä WWF:n puolelta jälleen kerran. Pitää kumminkin erikseen mainita, että tämä viimeinen lähetetty Nitro oli aivan loistava Flairin emotionaalisen puheen takia. Erittäin nostalginen viiden minuutin ylistys hienolle, tai ainakin joskus hienolle, painifirmalle.

Mitä taas WWF:ään tulee, niin siitä voi olla montaa eri mieltä. Ensin Flair oli mukana painijana Invasion-anglessa ja myöhemmin toimi WWF:n co-ownerina, sen jälkeen kun mies osti osakkeet pois Shanelta ja Stephiltä. Tämä tottakai johti suurehkoon feudiin Vince "The Man" McMahonin kanssa. Feud oli itseasiassa yllättävän hyvä, niin heatin kuin storylinen puolesta ja miesten kohtaaminen Royal Rumble 2002:sessa osoitti, että Flair vieläkin pystyy painimaan. Ei siis ihme, että Flair jatkoi PPV-esityksiä. Seuraava PPV-matsi olikin The Undertakeria vastaan saman vuoden WrestleManiassa. Matsi ei ollut mikään ihmeellinen, mutta toki toimiva ja erittäin viihdyttävä. Kaiken lisäksi tämä Vincen ja Flarin feud jatkui toista vuotta, kunnes jossain random tv-show'ssa Vince loppujen lopulta peittosi Flairin, kahmimalla firman osakkeet takaisin. Tähän oli vain yksi syy. Flair halusi jatkaa painijana, eikä ringin ulkopuolisen henkilönä.

Flairin viimeiset neljä vuotta olivat ikään nähden erinomaisia. Evoluutio-aika oli ihan mukiinmenevää, vaikka tag-matsit Batistan kanssa eivät ainakaan minua viihdyttäneet. Tosin Flairin pienimuotoinen feud Triple H:ta vastaan oli yksi Flairin loppu-uran kohokohtia, sillä miesten Cyber Sunday 2005 -häkkikohtaaminen oli hävyttömän kova matsi. Sama juttu kun Flair kohtasi Mick Foleyn SummerSlam 2006:sessa, "I Quit" -matsissa. Vuosi 2007 meni minulta täysin ohi, mutta taas vuonna 2008 Flair loisti, kun hän lähti mukaan painiuran viimeiseen angleen/feudiin. Periaatteessa mies yritettiin pakottaa eläkkeelle. Flair painikin useita "Career Thretening" -matseja mm. Umagaa, Regalia, Kennedyä, Triple H:ta ja itse Vinceä vastaan. Flair kumminkin oli niin kova luu, että häntä ei millään saatu voitettua. Loppujen lopuksi WWE veti ässä hihasta ja bookkasi "Career Ending Matchin" Michaelsin ja Flairin välille. Jokaikinen painifani tottakai tiesi, miten tämä matsi tulisi päättymään, mutta harva tiesi sitä, että kyseinen matsi olisi tasoltaan neljän tähden luokkaa. Matsi oli hemmetin kova ja se palkittiin mm. PWI Match of the Year (MOTY) -pystillä. Kohtaaminen oli tunteellinen, intesiivinen ja loistavasti bookattu... mutta edes minä, suurena Flair fanina, voi tuota matsia MOTY:ksi sanoa. Siis, c'mon? Toki tämän matsin jälkeen Flair esiintyi vielä WWE:ssä useamman kuukauden, kunnes jätti firman... toistaiseksi. Jälkeenpäin Flair on ollut mukana mm. Ring of Honorin kuvioissa.

Siinä periaatteessa Flairin kunniakas ura... tai no itse urasta, storylineista sun muista nyt en sen kummmemmin puhunut, pikemminkin hienoista matseista uran aikana ja Flairilla niitä tosiaan oli. Kysymys kumminkin on, että mikä tekee Flairistä niin hyvän? Noh, ensinnäkin viiden tähden matsien määrä. Minulle Flair on ykkösnimi, mitä matsien määrään ja laatuun tulee useamman vuosikymmen ajan. Hyvänä kakkosena toimii Kenta Kobashi ja hänen 90 -luku. Seuraavaksi nostaisin esille Flairin mikkityöskentelyn. Mies tunnetaan erittäin kovasta, lievästi käheästä äänestä. Hän on aivan loistava promottaja ja mies osaa hypettää tulevia matseja paremmin kuin ketään muu. Kaiken lisäksi, Flair pystyy vetämään symppispromoa eli ns. "vakavalla naamalla" vedettyä materiaalia. Ylimyyminen? No tottakai pitää sekin erikseen mainita. Flair on ehkä tunnetuin ylimyyjä alalla ja monelle paras liikkeiden myyjä koskaan, mutta minulle hän toimii hyvänä kakkosena, heti Hennigin jälkeen. Mitä muuta? Noh... "Nature Boy" on paras gimmick koskaan. Se toimi muuttumattomana koko Flairin uran ja gimmickin myötä mies pääsi pitkälle. Jos vielä pitää muutama asia mainita, niin niistä ensimmäinen on bleidaaminen. Siis, mies ei ehkä ole taitavin bleidaaja, sillä miehen otsa on kuin vietcong-vangin selkä, mutta sen voin sanoa, että Flairilla on enemmän munaa bleidata kuin kellään muulla. Mies ei tunne termiä "liian syvä viilto". Viimeiseksi syyksi vedän vielä uran pituuden. Aiemmin jo mainitsin, että miehen ura on miehekkäät 36 vuotta. Siinä ajassa ehti sattua ja tapahtua, mutta silti mies on hengissä, vaikka monet alan kumppanit ovat menehtyneet jo aikoja sitten. Flairkin on varmasti vetänyt joskus nappia ja vähän vahvempiakin huumeita, mutta kyseiselle polulle mies ei ole koskaan jäänyt... toisin kuin monet muut. Flair on vaan niin kova jätkä!

Mitä taas tulee huonoihin puoliin, niin öööh. Niitä ei ole! No, okei... onhan niitä ja paljon. Aloitetaan "Nature Boy" -gimmickillä. Se ehkä on paras gimmick koskaan, mutta se ei ole oma gimmick. Samalla tavalla kuin Hogan varasti kaiken Grahamilta, viiksiä ja pythoneita myöten, Flair otti Rogersilta niin ulkonäön, komeat kledjut kuin finisherin. Toinen suuri miinus Flairissa on se, että mies on kierrättänyt samoja matseja vuosikymmenten ajan. Samaa ottelukaavaa ollaan käytetty monissa suurissa kohtaamisissa. Flair oli myös aikamoinen kusipää ringin ulkopuolella, etenkin WCW:ssä. Toisaalta, kusipäät pärjäävät aina ja siksi esim. Owen ei koskaan noussut WWF:n keulakuvaksi. Flairin painitaidot eivät myöskään ole kovin kummoiset, edes 80 -luvun standardeilla, mutta onko se plussaa vai miinusta jos saa suppean liikesarjan näyttämään viihdyttävältä? Riippuu katsojasta. Sitten vielä viimeisenä "haukkuna" sanon, että vaikka hyviä ja erinomaisia matseja nähtiin myös 2000-luvun puolella, silti Flair olisi voinut lopettaa huipulla jo 90 -luvun puolessa välissä. Onhan se toki ymmärrettävää, että kun on vapaapainija niin osaa vain vapaapainia... mutta silti. Joka tapauksesa Flair on yhtäkuin vapaapaini ja toimii ainakin minulle, aina ja ikuisesti sen keulakuvana. Amen. Tässä vielä omat Flair "suosikkilistaukset" (kesti muuten useampi tovi, päivien ja tapahtumien googlettamisessa).


[list]TOP 50 MATCHES OF "NATURE BOY" RIC FLAIR
1. Ric Flair vs. Ricky Steamboat, 2/3 Falls (Clash of the Champions VI, 1989)
2. Ric Flair vs. Barry Windham (Battle of The Belts II, 1986)
3. Ric Flair vs. Ricky Steamboat (WrestleWar 1989)
4. Ric Flair vs. Terry Funk, I Quit Match (Clash of the Champions IX, 1989)
5. Ric Flair vs. Barry Windham (WWA, 1/20/87)
6. Ric Flair vs. Kerry Von Erich (Hawaii, 10/12/85)
7. Ric Flair vs. Jumbo Tsuruta (AJPW, 6/8/82)
8. Ricky Steamboat vs. Ric Flair (Chi-Town Rumble 1989)
9. Ric Flair vs. Jumbo Tsuruta, 2/3 Falls (AJPW, 6/8/83)
10. Ric Flair, Tully Blanchard, Arn Anderson, Lex Luger & JJ Dillon vs. Dusty Rhodes, Nikita Koloff, Hawk, Animal & Paul Ellering, WarGames (Great American Bash 1987)

11. Harley Race vs. Ric Flair, Cage Match (Starrcade 1984)
12. Ric Flair vs. Ricky Steamboat (Night of The Champions, 1984)
13. Ric Flair vs. Barry Windham (Crockett Cup 1987)
14. Ric Flair vs. Kerry Von Erich, 2/3 Falls (WCCW, 8/15/82)
15. Ric Flair vs. Ted DiBiase (Mid-South - 11/6/85)
16. Ric Flair vs. Kerry Von Erich (St. Loius, 1/25/82)
17. The Royal Rumble (Royal Rumble 1992)
18. Ric Flair vs. Lex Luger (Starrcade 1988)
19. Ric Flair vs. Jumbo Tsuruta, 2/3 Falls (AJPW, 10/9/81)
20. Ric Flair vs. Rick Martel (AJPW, 10/21/85)

21. Ric Flair vs. Randy Savage (WrestleMania VII, 1992)
22. Terry Funk vs. Ric Flair (Great American Bash 1989)
23. Ric Flair vs. Bret Hart (WWF, 10/12/92)
24. Ric Flair vs. Sting (Clash of the Champions I, 1988)
25. Ric Flair, Larry Zbyszko, Barry Windham & Sid Vicious vs. Sting, Brian Pillman, Rick Steiner & Scott Steiner, WarGames (WrestleWar 1991)
26. Ric Flair vs. Bruiser Brody, 2/3 Falls (St. Louis, 2/11/83)
27. Lex Luger vs. Ric Flair (Capital Combat 1990)
28. Ric Flair & Sting vs. Great Muta & Dick Slater (Clash of the Champions VII, 1989)
29. Ric Flair vs. Ricky Steamboat (Spring Stampede 1994)
30. Ric Flair vs. Lex Luger (WrestleWar 1990)

31. DOOM vs. Ric Flair & Arn Anderson (Halloween Havoc 1990)
32. Ric Flair vs. Butch Reed (Mid-South, 8/10/85)
33. Ric Flair vs. Ricky Steamboat (AJPW, 6/4/82)
34. Ric Flair & Barry Windham vs. The Midnight Express (Clash of the Champions IV, 1988)
35. Ric Flair vs. Arn Anderson (Fall Brawl 1995)
36. Lex Luger vs. Sting vs. Ric Flair (Starrcade 1995)
37. Ric Flair vs. Vader (Starrcade 1993)
38. Ric Flair vs. Brian Pillman (WCW-TV, 2/17/90)
39. Kerry Von Erich vs. Ric Flair, 2/3 Falls (NWA, 5/24/84)
40. Ric Flair vs. Sting (Clash of the Champions XXVII, 1994)

41. Ric Flair vs. Hulk Hogan (Bash at The Beach 1994)
42. Randy Savage vs. Ric Flair, Steel Cage Match (Superbrawl VI, 1996)
43. Ric Flair vs. Kerry Von Erich, Steel Cage Match (WCCW, 12/25/82)
44. Magnum TA vs. Ric Flair (NWA, 9/28/84)
45. Ric Flair vs. Harley Race (AJPW, 5/22/84)
46. Ric Flair vs. Ricky Morton, Steel Cage Match (NWA, 7/5/86)
47. Ric Flair vs. Terry Taylor (Mid-South, 6/1/85)
48. Ric Flair vs. Triple H, Steel Cage Match (Taboo Tuesday 2005)
49. Hulk Hogan vs. Ric Flair, Steel Cage Retirement Match (Halloween Havoc 1994)
50. Shawn Michaels vs. Ric Flair, Career Ending Match (WrestleMania XXIV, 2008)[/list:u:l0pj09dq]

[list]BEST ACTIVE YEARS
1982-1990, 1994[/list:u:l0pj09dq]

[list]TOP 10 FEUDS
1. vs. Ricky Steamboat
2. vs. Barry Windham
3. vs. Sting
4. vs. Terry Funk
5. vs. Jumbo Tsuruta
6. vs. Kerry Von Erich
7. vs. Lex Luger
8. vs. Buddy Rogers
9. vs. Magnum T.A.
10. vs. Dusty Rhodes[/list:u:l0pj09dq][/list:u:l0pj09dq]

Wankien listaus on niin helvetin hyvä, että se perseraiskaa kiinnostukseni muita listoja kohtaan. Supan listaus pystyy vain haastamaan Wankien, mutta muut..

Olisi ollut hienoa lukea TOP 100 Wankielta, kun teksti on noin sujuvaa ja upeaa. Seuraavaksi kuitenkin TOP 50 Shitlist!

Kiitos Wankielle upeasta listauksesta.

Eipä ole eteen osunut parempaa perustelua sille, miksi Ric Flair on kaikkien aikojen paras.

Wankien lista oli kyllä mahtavuutta. Jokaisen viestin luin ajatuksen kanssa, ja onnistuit jopa herättämään kiinnostusta tuota palvomaasi aikakautta kohtaan. Itse asiassa noiden viestiesi vaikuttamana olenkin viime viikkoina katsonut kohtuullisen paljon NWA:ta ja NWA/WCW:tä. Nyt sitten tuleekin ongelma, sillä oman listani #6 on.......kukapas muu kuin Ric Flair. No, kompensoin tilannetta niputtamalla tähän viestiin myös sijan #5.


#6 Ric Flair
Flairin uran läpikäyminen tässä viestissä olisi turhaa kaistan tuhlausta, sillä Wankie teki sen pari postia aikaisemmin paljon paremmin kuin mihin minä pystyisin. Niinpä tästä tuleekin tynkäposti, jossa kerron vain sen oman mielipiteeni lyhyesti ja ytimekkäästi.

Flair ei ole tällä listalla näin korkealla, että kokisin jotain tarvetta kehua tätä miestä maailman parhaaksi sen vuoksi, koska viisaammat sanovat niin. Sen sijaan Flair on korkealla, koska olen oikeasti alkanut markittamaan häntä, koko ajan enemmän. Syyt siihen, miksi Flairia yleisesti pidetään parhaana koskaan ovat alkaneet valjeta itselleni. Wankien viestiin viitaten, niitä viiden tähden matseja on niin luvattoman paljon, että ihan päätä huimaa. 80-luvulla NWA:ssa ei käytännössä ollut paljon väliä ketä vastaan Flairin heitti, tuloksena oli vähintään neljän tähden kamaa olevaa settiä. Kirkkaimpina helminä myös minun mielestäni vuodet 1988-1989. Eli jos näette netissä 80-luvulta matsin, jossa Flair on mukana, se kannattaa ehdottomasti ladata. Mahdollisuudet pettymykseen ovat hyvin ohuet. Jollain ihmeen keinolla Flair sai aina kaivettua vastustajastaan ne parhaat puolet esiin, ja se on suuren painijan merkki.

Jos katsotaan suppeasti pelkkiä kehätaitoja, ei Flair maailman paras ole koskaan ollut. Hänellä ei ollut koskaan otteisiin sellaista vauhtia, sulavuutta ja helppoutta kuin Ricky Steamboatille, eikä koskaan yhtä laajaa ja toimivaa liikesettiä kuin Bryan Danielsonilla tai Kurt Anglella. Mutta Flairilla oli jumalainen kyky kertoa kehässä tarinaa, ajoittaa liikkeensä juuri oikea-aikaisesti ja luoda huikeaa tunnelmaa näillä pienillä spessumaneereillaan. Tähän luettelen juuri nämä tyylikkäät ylimyynnit, showboattailut ja totta kai myös nuo näyttävät bleidaukset. Melkeinpä kiistattomasti Ric Flair oli maailman paras painija aikavälillä 1983-1994. Yli kymmenen vuoden ajan, se on jo huikaisevaa.

Täytyy vielä antaa kunniamaininta Flairille näistä viimeisistä vuosista WWE:ssä. Äijä oli ikäloppu papparainen ja fyysisesti vain varjo parhaasta itsestään, mutta silti tarjosi edelleen mahtavia matseja aina kun hänet nostettiin kortissa vähän ylemmäs. Esimerkkeinä vaikka juurikin tuo Wrestlemania-matsi Undertakeria vastaan, häkkimatsit Ortonia ja HHH:ta vastaan, sekä totta kai, retirement match Michaelsia vastaan. Takahuoneissa Flair oli kuuleman mukaan ilkeä poliitikko, yksi suurimmista kusipäistä ikinä, mutta loppujen lopuksi ihan yksi lysti minulle. Silloin kun kamerat pyörivät, oli kyseessä sitten ottelu, promo tai mikä tahansa segmentti, oli Flair viihdettä parhaimmillaan. Toiveenani kuitenkin on, että Flair nyt malttaa pysyä poissa painikehistä, sillä WWE tarjosi hänelle todellakin arvoisensa uran päätöksen tuossa taannoin.

Paras feud: Ricky Steamboat
Paras matsi: Sting (Clash Of The Champions I)
Parhaat vuodet: 1983-1994

Leave the memories alone


#5 Chris Jericho
Kanada on antanut showpainille huikean paljon asioita, mutta kaikkein kirkkain helmi, joka tästä Suomeakin luonnoltaan muistuttavasta maasta on showpainifaneille tullut, on mielestäni Chris Jericho.

Jerichosta ennen vuotta 1996, ja siirtoa WCW:hen olen nähnyt niin vähän materiaalia, etten ala sillä nyt tässä brassailemaan. Joka tapauksessa Jeriko sai koulutuksensa Calgaryssa legendaarisessa Hartin perheen painikoulussa. Vuodet 1990-1995 Jericho sitten sukkuloi maailmaa ympäri, painien välillä Japanissa, välillä Meksikossa ja välillä myös Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Vuonna 1996 Mick Foley ja Paul Heyman sitten spottasivat tämän lupaavan nuoren kaverin ja samana vuonna Chris "Lionheart" Jericho sitten siirtyi ECW:hen. Vaikka ECW siihen aikaan iso firma olikin, oli selvää että Jerichon siivet kantaisivat vieläkin korkeammalle, ja niinpä elokuussa 1996 hän debytoi World Championship Wrestlingissa.

Vuodet 1996-1999 WCW:ssä olivat painillisesti aivan loistavia Jericholle. Suurimman osan WCW-ajastaan Jericho vietti loistavan cruiserweight-divarin yhtenä kulmakivistä. Vastustajina toimivat sellaiset hemmot kuin Dean Malenko, Rey Mysterio, Juventud Guerrera ja Chris Benoit. Matsit olivat aivan mahtavia, taattua neljän tähden kamaa. Mutta aivan kuten Benoit'n, Guerreron ja monien muiden tapaan, ei Eric Bischoff ja muut WCW-pamput halunneet nostaa Jerichoa yhtään ylemmäs kortissa. Pohjustettu PPV-kohtaaminen Goldbergin kanssa jäi näkemättä, ja Jericho oli, ja tulisi pysymään, pelkkänä midcarderina. Huolimatta siitä, että hänellä oli kaikki eväät painitaitoja, karismaa ja ulkonäköä myöten nousta vaikka mihin korkeuksiin. Oikeutetusti Jericho vittuuntui, ja vaihtoi WWF:in puolelle elokuussa 1999. Nämä kolme vuotta WCW:ssä olivat kuitenkin painillisesti loistavia, ja kehotan kyllä kaikkia tutustumaan WCW-Jerichoon. Nuo olivat juuri näitä aikoja, kun Jericho oli kehässä parhaimmillaan.

Loikkaus World Wrestling Federationiin oli mainio päätös Jericholta. Debyytin monet muistavatkin, hän keskeytti The Rockin promon ja samalla lanseerattiin kuuli lisänimi "Y2J." Jericho feudasi vuosina 1999-2000 pääasiassa Intercontinental-mestaruudesta Chynaa, Chris Benoit'ta ja Kurt Anglea vastaan, ja aina tuloksena oli vähintäänkin viihdyttävää settiä. Mitään klassikkomatseja ei, koska he pyörivät kuitenkin midcardissa, eivätkä saaneet hirveästi aikaa matseilleen. Feudi Triple H:n kanssa vuonna 2000 olikin se, mikä katapulttasi Jerikon tähden korkeammalle kuin koskaan ja oli selvää, että hänestä tulisi vielä suuri tähti. Mies oli suosittu, komea, hyvä painimaan, hyvä puhumaan ja nuori. Niinpä vuonna 2001 hänet sitten voimallisesti pushattiin main eventeriksi. Oli suurta roolia Invasion-anglessa, title shotteja ja suuren luokan heelturn The Rockin kustannuksella. Joulukuun 9. päivä 2001 onkin sitten se Jerichon uran suurin tähtihetki, ilta jolloin hän voitti The Rockin ja 'Stone Cold' Steve Austinin, yhdistäen WCW&WWF-vyöt Undisputed-mestaruudeksi.

Olen vahvasti sitä mieltä, että tässä vaiheessa WWF:n koneiston olisi tullut asettua Jerichon taakse, hänestä olisi niin helposti saanut luotua uuden megatähden ja kansikuvapojan promootiolle. Näin ei kuitenkaan käynyt. Jericho bookattiin heikoksi heelmestariksi, joka tuurilla onnistui säilyttämään vyönsä parin PPV:n yli, kunnes tuli WrestleMania X-8 ja antikliimaksinen main event, jossa Triple H leikiten voitti vyön. HHH-feudin päätyttyä Judgment Dayn hienoon Hell In A Celliin, päätti WWF:in johto, ettei tästä miehestä olekaan suureksi tähdeksi ja lopetti hänen pushaamisensa totaalisesti. Miksi? En tiedä. Olihan se totta, että vuonna 2002 WWE:llä oli käytössään ehkä kaikkien aikojen unelmarosteri, mutta tämä Jerichon aliarvostus vaan jatkui ja jatkui vuosien ajan.

Shawn Michaels-feudi vuonna 2003 oli toki kuumaa ME-kamaa, mutta sen jälkeen aina kesään 2005 saakka Jerichoa ei paljon main eventeissä näkynyt, vaan hän leimautui Intercontinental-mestariksi ja välillä tag team-painijaksi. Toki Jericho oli edelleen todella viihdyttävä ja paini laatumatseja, mutta taitojensa puolesta hänen olisi pitänyt olla korkeammalla kortissa. Parhaimmat hetket näiltä "aliarvostuksen vuosilta" olivat matsit Shelton Benjaminia ja Christiania vastaan. Täytyy muuten mainita, että huhujen mukaan Money In The Bank-konsepti oli alunperin Jerichon idea ja Jericho ottelikin WrestleMania 21:n ensimmäisessä MITB-matsissa, jonka Edge siis voitti ja Jericho jäi edelleen midcardiin. Kesällä 2005 sitten WWE päättikin pitkästä aikaa antaa Jericholle pushia, käänsivät hänet heeliksi ja laittoivat feudaamaan WWE-mestaruudesta John Cenan kanssa. Feudi oli kaikin puolin hyvää settiä ja tarjosi komean Summerslam-matsinkin, mutta se jäi vähän taka-alalle, koska yhtäaikaisesti RAW:ssa pyöri Batista-HHH kuvion päätös, sekä Hogan-Michaels. SummerSlam 2005:n jälkeisessä RAW:ssa Jericho ja Cena kohtasivat "loser leaves WWE"-matsissa, jonka Jericho tietysti hävisi ja Eric Bischoff antoi hänelle "potkut." Todellisuudessa Jericho oli 15 ammattilaisvuoden jälkeen väsynyt painimiseen ja halusi keskittyä musiikkiuraansa ja kroppansa parantelemiseen.

Lähes kaksi vuotta kului, Jericho kirjoitteli elämänkertaa ja keikkaili Fozzyn kanssa. Sitten hän näki TV:stä John Cenan ja Shawn Michaelsin 50:n minuutin pituisen matsin, joka herätti "mitä jos sittenkin"-aatteen. Puhelua Vince McMahonin suuntaan, josta annettin vihreää valoa ja "save_us"-kampanjan myötä Jericho palasikin WWE:hen marraskuussa 2007, aloittaen feudin WWE-mestari Randy Ortonin kanssa. Armageddonin Orton-Jericho olikin yksi Ortonin parhaista matseista, mutta se päättyi epäpuhtaasti. Myöskin kehään palailemassa ollut John 'Bradshaw' Layfield sekaantui, ja siitä alkoi JBL-feudi. Storylinen osalta feudi oli kyllä kuumaa kamaa, mutta JBL:n kehäkunto oli sen verran jäätävä, että edes Jericho ei saanut revittyä hänestä paljoa irti. JBL-feudin jälkeen Jericholle sitten jälleen kerran läimäistiin IC-vyö olkapäälle, koska Jeff Hardy oli hölmöillyt.

Jerichoa ei kuitenkaan (onneksi) jätetty pyörimään noihin kuvioihin, vaan hänet käännettiin heeliksi ja koko vuotta 2008 dominoi hänen ja Shawn Michaelsin mahtava feudi. Kaikki ottelut olivat laatutavaraa, eniten tykkäsin Unforgivenin katutappelusta. Samassa PPV:ssä Jericho sitten kaikkia kayfaben rippeitä rikkoen bookattiin voittamaan WHC-mestaruus mahdollisimman antikliimaksisella tavalla. Jericho bookattiin kuitenkin taas välimestariksi. Ensiksi eeppisyyttä hipova puolustus Michaelsia vastaan No Mercyssa, jonka jälkeen Jericho tiputti vyön Batistalle Cyber Sundayssa. Vain voittaakseen sen takaisin 8 päivän päästä RAW:ssa. Eteen tuli Survivor Series Bostonissa, John Cenan paluu kehiin ja vyön jobbaus kotikaupungin sankaripojalle. Nyt aletaankin liikkua niin lähellä nykypäivää, että kaikki varmasti tietävät miten tarina etenee. Sanonpa kuitenkin, että Jericho on myös tänä vuonna yksi ehdokkaista vuoden painijaksi. Yhdessä Rey Mysterion kanssa hän nosti pitkään turhana koristeena pyörineen Intercontinental-mestaruuden uuteen loistoon ja kesästä lähtien hän on ollut nostamassa tagmestaruuksia uudelle tasolle. Vaikka Jericho ei kehässä enää vedäkään vertoja itselleen WCW-vuosina, on hän siltikin minulle tällä hetkellä WWE:n aktiivirosterin paras painija ja suurin suosikkini. Niinpä minulla onkin kaksijakoiset fiilikset tästä Jerichon pudottamisesta kortissa. Toisaalta hyvä, sillä hän on nostanut noita vöiden arvoa ja auttanut John Morrisonin, JTG:n ja MVP:n kaltaisia kavereita jobbailemalla heille TV:ssä. Mutta toisaalta tietysti toivoisi, että oma suosikki pyörisi siellä isoimmissa kuvioissa....

Miettikää jos WWE olisi toden teolla luonut Jerichosta megatähden hänen Undisputed-kautensa aikana. Kohta sen jälkeen firmasta olivat kaikonneet Hogan, Austin ja Johnson. Erilaisella kohtelulla Jerichosta olisi saanut pienellä vaivalla sen kansikuvapojan tuon kolmikon tilalle, mutta ei kun ei. Onhan Jericho toki yksi suurista nimistä nyttenkin, jokainen mestaruus on hänen vyötäröään jossain vaiheessa komistanut. Jossittelu on kuitenkin kivaa, enkä malta olla ajattelematta sitä, minkälaista "Jericho-era" olisi ollut.

Painitaidot kohdillaan, karismaa valtava määrä, look kunnossa ja toimiva gimmick. Mikä siinä siis oli, että Jerichosta ei sitä suurta megatähteä leivottu? Miehen kansalaisuus? Kiistat Triple H:n kanssa? En minä tiedä.

Paras feud: Shawn Michaels (2003 ja 2008 )
Paras matsi: Shawn Michaels, WrestleMania XIX
Parhaat vuodet: 1996-2003, 2008-09

Suosittelemani Jericho-ottelut:
1. Chris Jericho VS. Shawn Michaels, WrestleMania XIX
2. Chris Jericho VS. Rey Mysterio, The Bash 2009
3. Chris Jericho VS. Rey Mysterio, Judgment Day 2009
4. Chris Jericho VS. Shawn Michaels, Unforgiven 2008
5. Chris Jericho VS. Christian, WrestleMania XX
6. Chris Jericho VS. Triple H, Fully Loaded 2000
7. Chris Jericho VS. Chris Benoit, Fall Brawl 1996
8. Chris Jericho VS. Ultimo Dragon, Bash At The Beach 1997
9. Chris Jericho VS. John Cena, SummerSlam 2005
10. Chris Jericho VS. Christian, Unforgiven 2004

11. Chris Jericho VS. Dean Malenko, Uncensored 1998
12. Chris Jericho VS. Juventud Guerrera, Superbrawl VIII
13. Chris Jericho VS. Kurt Angle VS. Chris Benoit, WrestleMania X-7
14. Chris Jericho VS. Shawn Michaels, No Mercy 2008
15. Chris Jericho VS. Lance Storm, One Night Stand 2005
16. Chris Jericho VS. Randy Orton, Armageddon 2007
17. Chris Jericho VS. Shelton Benjamin, Backlash 2005
18. Chris Jericho VS. Ricky Steamboat, Backlash 2009
19. Chris Jericho VS. Edge, Smackdown 2002 (Steel Cage)
20. Chris Jericho VS. Steve Austin, Vengeance 2001

Plus kymmeniä, ellei satoja muitakin enemmän kuin katsomisen arvoisia otteluita. Eivät ole ultimaalisessa parhausjärjestyksessä, vaikka numeroituna tuossa ovatkin.

Funny Chris Jericho moment

Propsit tosiaan Wankien listalle ja kiitos siitä. Kunnon lukunautintoa oli sinun jokainen postaus.

Voisi jopa jatkaa taas... Perusteluja en jaksa vielä laittaa kauheasti, yksitellen kuitenkin päätin julkaista myös sijat 10-5, joten siitä pidän kiinni. Top-5:ssä sitten enemmän tekstiä + kaikkea näppärää pientä lisäystä.


#8 Kenta Kobashi
Jepulis, Kenta Kobashi on listani kahdeksas. Historian paras ja eeppisin japanilainen painija mielestäni. Myös yksi kaikkien aikojen parhaista. Koabshilta en ole oikeastaan nähnyt kuin otteluita, mutta ei se mitään. Kehässä hän on tarjonnut niin hemmetin kovia otteluita. Kobashilla onkin varmaan näkemistäni painijoista eniten huippuotteluja Flairin ja HBK:n ohella. Eikä Kobashi ole tosiaankaan mikään karismaton jamppa, hänestä huokuu suuri karisma. Hänen kehäpsykologiakin on kerrassaan oivaa.

Kobashin ura on pitkä ja kunnioitettava, nyt on menossa jo kolmas vuosikymmen, kun Kobashi painii ammattilaisena. Niin monia klassikkoja sekä japskien että gaijinien kanssa on matkan varrella tullut. Niistä henkilökohtainen suosikki on ''wrestlingin kultaisena kuukautena'', maaliskuussa 2003 oteltu osa hänen ja Mitsuwaru Misawan ottelusarjasta. Kobashi todellakin on Mr. Puroresu, eikä se kauhea vääryys olisi, jos sanoisi hänen olevan Mr. Wrestling. Kobashi alkaa olla nyt vanha ukko, mutta mitä välillä olen tsiigaillut, ihan hyvin hän vieläkin vetää. Harmittaa vähän, että eräänlainen ''Dream Match'', Ric Flair vs. Kenta Kobashi ei sitten ikinä tapahtunut. Siitä olen unelmoinut.

Kobashin liikearsenaali on kerrassaan upea. Japanissa viljellään paljon upeita muuveja, mutta kyllä Kobashin arsu häikäisee. Lisäksi hän käyttää liikkeitänsä ottelussa todella hyvin. Eniten pidän hänen liikkeistä tappavan näköisestä Burning Hammerista tai henkilökohtaisen mielipiteen kruunaamasta Burning Lariatista. Yksinkertainen, mutta silti niin kaunis ja tulinen. Mahtava liike tuo Lariat muutenkin.

Kenta Kobashista ei voi kuin pitää. Ohjeeni on yksinkertainen, jos Kobashi on sinulle Tomppa Tuntematon, korjaa asia. Et taatusti tule pettymään. Kenta Kobashi=The God Of Puroresu.

Jatketaan ja edetään karvaalle sijalle neljä.

50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash)
35. Hernandez
34. Bill Goldberg
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig
32. Shelton Benjamin
31. Samoa Joe

30. Vince McMahon
29. Fit Finlay
28. Bret Hart
27. Jack Swagger
26. Matt Morgan
25. Ken Kennedy
24. Christopher Daniels
23. Bryan Danielson
22. Triple H
21. William Regal

20. Hulk Hogan
19. The Undertaker
18. Starbuck
17. John 'Bradshaw' Layfield
16. Ricky 'The Dragon' Steamboat
15. Beer Money Inc. (James Storm&Robert Roode)
14. Edge
13. Rey Mysterio
12. Brock Lesnar
11. Shawn Michaels

10. John Cena
9. Chris Benoit
8. Christian Cage
7. Eddie Guerrero
6. Ric Flair
5. Chris Jericho


#4 'Stone Cold' Steve Austin
Muistan vielä sen ajan, kun kaikki hypettivät tätä miestä maasta taivaaseen, mutta itse en ollut bandwagonissa mukana. Sitten kun otin itseäni niskasta kiinni ja aloin tutustumaan Austinin aktiiviuraan, niin ihan tahtomattani aloin markittaa kaveria suunnattomasti. Ennakkoluuloja siis oli, johtuen näistä Austinin kehnoista special referee-keikoista, mutta Texasin Kalkkarokäärme kyllä onnistui voittamaan minut puolelleen.

Dallas Sportatorium oli se paikka, josta kaikki alkoi. Nuori mies nimeltään Steven Williams lumoutui showpainin syleilyyn tuossa rakennuksessa World Class Championship Wrestlingin kautta. Niinpä hän haki painikouluun, ja ex-WCCW tähti Chris Adams koulutti Austinin. Ensimmäistä kertaa Austin astui vapaapainikehiin katsojien silmien alla USWA (United States Wrestling Association) promootiossa vuonna 1990, joka luotiin WCCW:n ja memphisiläisen Continental Wrestling Associatoinin "fuusiossa." Aikanaan USWA:ssa Austin kerkesi otella mm. Chris Von Erichia, ja The Punisheria vastaan. Tuskinpa kukaan arvasi, että tulevaisuudessa tästä "Punisherista" tulisi The Undertaker, yksi Austinin legendaarisimmista taistelupareista.

Nopeasti Austin kuitenkin spotattiin ja vuonna 1991 hän sitten siirtyi maailman suurimman ja kauneimman yhtiön NWA/WCW:n leipiin. Siellä hänelle annettiin gimmick "Stunning" Steve Austin. Pitkähiuksinen Hollywoodista kotoisin oleva snobi. Austinille annettiinkin heti kärkeen pushia ja hänestä leivottiin Television-mestari. Mitään erikoista Austinissa ei kuitenkaan nähty, vaan hänet heitettiin vuonna 1993 tag teamiksi Brian Pillmanin kanssa, asia josta Austin ei järin tyytyväinen ollut. Austin&Pillman kuitenkin toimivat yhdessä, ja kehittelivät itselleen nimen "Hollywood Blonds." Nopeasti heistä sitten leivottiin joukkuemestarit. Austin ei halunnut olla tagpainija, ja vaati singlespushia Dusty Rhodesilta, ja sitä hänelle luvattiinkin. Hollywood Blonds oli historiaa, partnerit laitettiin feudaamaan toisiaan vastaan, jonka feudin Austin sitten voitti ja hänet nostettiin taistelemaan United States-mestaruudesta. Starrcadessa 1993 Dustin Rhodes saikin sitten kumartaa, ja Austinista tuli uusi US-mestari. Tämän jälkeen oli edessä feudia legendaarisen Ricky Steamboatin kanssa, ja itse asiassa Austin olikin (tähän vuoteen saakka) Steamboatin viimeinen vastustaja. Steamboatin lopetettua Austin laitettiin sitten feudiin Jim Dugganin kanssa, ja tämä enemmän tai vähemmän raiskasi Austinin.

Vuoden 1994 lopulla Austin sitten hajotti polvensa, ja palasi 1995 alussa ottamaan osaa US Title-turnaukseen, jossa sitten hävisi Randy Savagelle. Kohta tulikin eteen toinen loukkaantuminen, hauis repesi Japanin kiertueella. Ja tällöin Eric Bischoffin sihteerin sihteeri sitten soitti Austinille ja kertoi potkuista. Austinia otti päähän niin perkeleesti, mutta Paul Heyman tarjosi Extreme Championship Wrestlingistä, tarjous johon Austin tarttui. Heyman kun oli Austinille varsin tuttu mies WCW:sta. ECW:ssä Austin sitten toimitti tämän legendaarisen shoot-promonsa, jonka toivon mukaan kaikki Alertin käyttäjät ovat nähneet. Parannuttuaan loukkaantumisesta "Superstar" Steve Austin feudasi Sandmania ja Mikey Whipwreckia vastaan. Kunnianhimoisena paskiaisena Austin kuitenkin tarttui tilaisuuteen lähteä World Wrestling Federationiin, ECW-visiitti jäi varsin lyhyeksi, mutta siellä kylvettiin siemen 'Stone Cold'-gimmickille.

1995 lopussa Austin sitten debytoi WWF:issa Ted DiBiasen manageroimana Ringmasterina. Tässä vaiheessa oli muuten hiukset lähteneet. Ringmaster oli juuri sitä, miltä se kuulostaakin. Paska gimmick. Hävittyään Caribbean Strap Matchin Savio Vegalle, joutui Ted DiBiase jättämään WWF:in, ja samalla Ringmaster sitten kuoli, Austinin vaatimuksesta. Jotain uutta piti keksiä, ja silloin puolivahingossa lisänimi 'Stone Cold' keksittiin, ja tätä alettiin käyttää synonyyminä Steve Austinille. Austin alkoi sekoittaa hahmoonsa elementtejä ECW-ajoiltaan, ja yleisö rakasti sitä. Lisäksi hän alkoi käyttää finisherinään modifoitua Jawbreakeria, Stone Cold Stunneria. Pushia alkoi tulla, Austin voitti 1996 King Of The Ring-turnauksen ja yksi promo sitten muutti kaiken.

"Stone Cold Steve Austin" kirjoitti:
"You sit there and you thump your Bible, and you say your prayers, and it didn't get you anywhere! Talk about your Psalms, talk about John 3:16... Austin 3:16 says I just whooped your ass! And that's the bottom line cause' Stone Cold said so!"

Tapahtui räjähdyksenomainen ilmiö, ja Austinista tuli varsin nopeasti yksi firman suosituimmista painijoista, vaikka hän heel olikin. Vuoden 1996 Survivor Seriesissa oli sitten edessä Austinin uran ensimmäinen viiden tähden klassikkomatsi, paluunsa tehnyttä Bret Hartia vastaan. Hart-feudi jatkui sitten WrestleManiaan, jossa he ottelivat yhden WWF/E:n legendaarisimmista otteluista, ja samalla Austin kääntyi lopullisesti faceksi ja Hart heeliksi. Vuosi 1997 oli Austinille mainio, suosio sen kun kasvoi. Samalla WWF:in keulakuva Shawn Michaels alkoi kärsiä pahoista ongelmista selkänsä kanssa. Viimeinen tikki oli Royal Rumblessa 1998 Casket-ottelu Undertakeria vastaan, jolloin selkä sanoi sopimuksensa irti. Michaelsin täytyi lopettaa uransa, ja "soihtu" piti luovuttaa jollekin toiselle. "Se toinen" oli 'Stone Cold' Steve Austin, ja WrestleMania 14 oli tapahtuma, jossa tämä tapahtui. Joskus olen pyöritellyt päässäni sellaista skenaariota "mitä jos Michaels ei olisi loukkaantunut?" Olisiko Austin koskaan saanut sitä ykkösmiehen spotlightia, ja olisiko sitä myöten WWF hävinnyt maanantai-iltojen sodat?

No, jokainen tietää mitä sitten tapahtui. Seuraavan viiden vuoden aikana Austinista tuli suurin nimi ikinä, ja siinä ohessa WCW:kin kellahti nurin. Huppistakeikkaa. Harmi vaan, että Austin oli sen verran rikki fyysisesti, ettei kerennyt siellä ultimaalisella huipulla olla kovin montaa vuotta. Aina voi jossitella, mitä jos Owen Hart ei olisi tehnyt sitä Piledriveria? Olisiko Austin jatkanut uraansa vielä viisi vuotta pidempään? Toisaalta siinä olisi voinut käydä niin, että yleisö olisi jossain vaiheessa kyllästynyt Austiniin ja kääntynyt häntä vastaan. Ei kenenkään (paitsi Elviksen) vetovoima ikuista ole.

Vince McMahon sanoi jossain WWE-dokkarissa (en muista missä) että Steve Austin on kunnianhimoisin mies, jonka kanssa hän on ikinä ollut tekemissä. Miettikääpä sitä hetki. Ja voin uskoa Vinceä täysin, kun katsoo tuota Austinin urakehitystä. Ensin ollaan USWA:ssa, mutta ensimmäisen tilaisuuden tullen hypätään suuren ja kauniin WCW:n leipiin vaatimaan suurta pushia. Siellä sitä ei anneta, joten mennänpääs ECW:hen haukkumaan entinen työntekijä pataluhaksi. Hylätään ECW kuitenkin empimättä välittömästi, kun WWF tarjoaa sopimusta ja parempaa rahaa. Siellä hänestä tehdään Ringmaster, joka on ihan vitun homo idea, ja taas vaaditaan parempaa. No, sitten lopulta 'Stone Cold'-gimmickillä noustaan haluttuun asemaan, maailman parhaaksi alallaan. Sitten ei olla kuitenkaan valmiita antamaan kenellekään muulle mahdollisuutta nousta omalle paikalle, vaan mieluummin haistatetaan paskat ja kävellään pois. Eli jos Flair ja Hogan olivat mulkkuja, niin eivät kyllä Austinille pärjää. Austin kuitenkin pystyi kiukuttelemaan, koska hän oli tarpeeksi hyvä.

'Stone Cold' Steve Austin on mielestäni paras promottaja showpainin historiassa. 'Stone Cold' on paras gimmick showpainin historiassa. Mies on yksi kaikkien aikojen karismaattisimmista esiintyjistä, ja hänellä on mieluunpainuva, matala ääni. Tekniikkapainija-Austinista en pitänyt kovin paljoa. Hän oli toki hyvä, mutta ei niin hyvä, että olisi sillä erottunut joukosta. Sen sijaan brawlerina hän oli maailman paras, piste. Austinia ei voi kuin rakastaa, kaikista negatiivisista jutuista huolimatta.

Paras feud: Bret Hart
Paras matsi: Bret Hart, WrestleMania XIII
Parhaat vuodet: 1996-1999, 2001

Lista Austinin suosikkimatseistani
1. Steve Austin VS. Bret Hart, WrestleMania XIII
2. Steve Austin VS. The Rock, WrestleMania X-7
3. Steve Austin VS. Triple H, No Way Out 2001
4. Steve Austin VS. The Rock, WrestleMania X-7
5. Steve Austin VS. Kurt Angle, SummerSlam 2001
6. Steve Austin VS. Shawn Michaels, WrestleMania XIV
7. Steve Austin VS. The Rock, WrestleMania 19
8. Steve Austin VS. Bret Hart, Survivor Series 1996
9. Steve Austin VS. Chris Benoit, SmackDown 2001
10. Steve Austin VS. The Undertaker, Cold Day In Hell 1997
11. Steve Austin VS. Shawn Michaels, King Of The Ring 1997
12. Steve Austin VS. Kurt Angle, Unforgiven 2001
13. Steve Austin VS. The Rock, Backlash 1999
14. Steve Austin&Shawn Michaels VS. British Bulldog&Owen Hart, RAW 1997
15. Steve Austin VS. Kane, King Of The Ring 1998
16. Steve Austin VS. Chris Jericho, Vengeance 2001
17. Steve Austin VS. Ricky Steamboat, Clash Of The Champions 1994
18. Steve Austin VS. The Undertaker, No Way Out 2002
19. Steve Austin VS. Brian Pillman, Clash Of The Champions 1993
20. Steve Austin VS. Scott Hall, WrestleMania X-8

WHAT!?!?

Ja tosiaan, mitä jos Shawn Michaels ei olisi koskaan loukkaantunut? Olisiko Austin siitä huolimatta noussut WWF:in ykkösnimeksi ja johtanut heidät sotaan WCW:ia vastaan, vai olisiko Michaels pysynyt ykkösenä ja WCW olisi voittanut sodan?

50. Kane (33.)
49. Shane McMahon (15.)
48. Scotty 2 Hotty (-)
47. Terry Funk (31.)
46. Jack Swagger (-)
45. Shane Douglas (56.)
44. Beer Money Inc. (Robert Roode & James Storm) (-) & (-)
43. Bam Bam Bigelow (-)
42. Brian Pillman (-)
41. Jimmy Jacobs (54.)

40. Cryme Tyme (JTG & Shad Gaspard) (-) & (-)
39. Stevie Richards (25.)
38. Goldust (28.)
37. Sting (18.)
36. Ricky Steamboat (46.)
35. Hernandez (-)
34. Edge (30.)
33. Claudio Castagnoli (57.)
32. Val Venis (32.)
31. Shark Boy (21.)

30. Mr. Kennedy (26.)
29. Kevin Steen (-)
28. Al Snow (27.)
27. El Generico (-)
26. Daniels (53.)
25. Eric Bischoff (-)
24. Colt Cabana (-)
23. Randy Savage (12.)
22. Shawn Michaels (19.)
21. Paul Heyman (24.)

20. Ted DiBiase Sr. (22.)
19. Vader (49.)
18. CM Punk (10.)
17. Alex Shelley (37.)
16. Owen Hart (23.)
15. Eddie Guerrero (20.)
14. Bret Hart (14.)
13. The Iron Sheik (11.)
12. Mr. Perfect (16.)
11. Tommy Dreamer (13.)

Jepulis, täytyy kyllä sanoa, että vähän motivaatio on pidemmälle edetessä kuollut ihan sen takia, että itsellä oli kyllä hauskaa listata suosikkejani uudestaan ihan tarkistaakseni, miten sijoitukset ovat muuttuneet, mutta ei tämä (muille kuin nille jotka eivät alkuperäistä Top Sataa seuranneet.. toisaalta siitäkin on jo aika hitosti aikaa joten kaipa heitä ihan jonkun verran on) kauheasti muille mitään uutta varsinkaan listan loppua kohti tarjoa. Tai no, on täällä korkeammilla sijoituksilla joitakin selkeitä nousuja tapahtunut, mutta silti vähemmän. No, näillä mennään. Listan tahdon silti loppuun viedä ja vähän uudistan kirjoitustyyliä top kympin osalta. Sijat 10-6.


10. AJ Styles (55.)
Listan suurin nousija ilman epäilyksen sijaa.

Suurin syy markitukseen: Styles on ilman epäilystäkään TNA:n (ja varmaan koko wrestling-bisneksen) sympaattisin (ja mielenkiintoisin) hahm. Jälleen kerran tuo underdog-asema siis pistää esiin. Mies pistää jokaisessa ottelussa itsensä täysin likoon tarjoten loistavaa viihdettä joka ottelussa, eikä tämän kaverin menestyksestä vain voi olla iloitsematta. Ominaisuuksia, jotka esim. muuan Samoa Joelta puuttuvat.

Mielikuva alussa: Ensimmäisen kerran näin Stylesin siinä legendaarisessa Styles vs. Joe vs. Daniels -ottelussa, jonka itsekin latasin kun koko IWC sitä hehkutti hiki otassa. Oli samalla ensimmäisiä kertoja, kun katsoin TNA-materiaalia. Ottelu oli toki tosi hyvä, mutta kun tuohon asti oli katsonut vain WWE:tä, oli tuo vähän turhan erilaista materiaalia että sen hienouden olisi heti voinut sisäistää. Niinpä myöskään Styles ei heti mitään kauhean suurta vaikutusta tehnyt. Mitä enemmän materiaalia sitten myöhemmin näki, sitä enemmän heräsi mielenkiinto.


9. Scott Hall (17.)
Suurin syy markitukseen: Karisma. Hall/Ramon todellakin huokui karismaa esiintyen aina pirun luonnollisesti ja ollen mikin kanssa kuin kotonaan. Parasta aikaa Hallilla oli omasta mielestäni ehdottomasti Razor Ramon -aika (vaikka toki niin WCW:nkin alkuajat kuin vielä vuoden 2002 WWF-sinttikin olivat minusta loistavaa kamaa.. eikä pidä unohtaa jWo:n invaasioita :D) juuri sen takia, että tuo hahmo sopi Ramonille kuin kuula otsaan. Ei painitaidoissakaan yhtään mitään vikaa ollut, mutta karisma oli Hallilla aivan ainutlaatuista.

Mielikuva alussa: Ei mitään hajua, milloin näin Hallin ensimmäistä kertaa. Kun WWE:tä ensimmäisiä kertoja katselin vuonna 2002, ei Hall enää ollut kuvioissa. Painin pariin palasin kunnolla vasta vuonna 2004, mutta heti ei ollut mielessä vanhojen tapahtumien katsominen.. Ei mitään tarkkaa tosiaan tule mieleen, mutta joko joku nWo-pätkä tai sitten ottelu Ramon-uralta se on ollut. Ensimmäinen kunnolla mieleen jäänyt oli Ramonin WM-debyytti WrestleMania IX:ssä Bob Backlundia vastaan. Otteluhan nyt oli aivan yhdentekevä, mutta jotenkin Ramon jäi silti heti mieleen vakuuttavalla esiintymisellään. Yksi mieleenjäämistä auttanut seikka saattoi myös olla se, että yleisö hurrasi heel-Ramonille, joten pakkohan Hallissa jotain erikoista oli olla.


8. Muhammad Hassan (8.)
Pitääpä alkuun sanoa Bileyulle, ettet ole ainut, jonka listalta Hassan olisi tippunut. Omalta markituslistalta ei häviä koskaan.

Suurin syy markitukseen: No kyllähän se tuo gimmick ja hahmo oli. Hassanin debyytti sattui suurinpiirtein samoihin aikoihin kun aloitin uudestaan aktiivisen painin seuraamisen, ja heti Daivarin manageroima Hassan jäi mieleen. Hahmo oli ehkä yksinkertainen, mutta Hassan veti sen tuhottoman hyvin ja kun kuukausien edetessä hän pääsi nopeasti työskentelemään kovien tekijöiden kanssa, nousi heel-Hassan yhdeksi suurimmista suosikeistani. Ei siihen tarvittu muuta kuin toimiva gimmick, loistavaa buukkausta (lukuun ottamatta se Cena-tappio) ja suuri yleisöreaktio ja Hassan oli heti aivan suurimpia suosikkejani. Ehkä suurin syy Hassanin jäädytettyyn paikkaan sijalla 8 on kuitenkin varmaan se, että pistää edelleen vihaksi kun ajateleekin miehen uran tylyä loppua. Sympatiapisteet siis taas kerran.

Mielikuva alussa: Johan se tuli sanottua. Hassan vakuutti heti (SubTV:llä näytetystä) debyytistään lähtien alun King & JR- feudeineen jne. Osansa sattoi kyllä olla myös jo etukäteen Hassanista luettujen positiivisten kommenttien.


7. Chris Jericho (7.)
Suurin syy markitukseen: Monipuolisuus. Kuinka moni muu kuuluu kaikkien aikojen parhaimpiin puhuttiin sitten painitaidoista tai muusta esiintymisestä & karismasta? Toki monet ovat vähintäänkin hyviä molemmissa (esim. ystävämme Hall pari sijaa ylempänä), mutta harva on yhtä loistava molemmissa. Lisäksi Jericho pystyy myös vetämään aivan mitä tahansa hahmoa egoistisesta ja kylmästä heelistä hauskaan ja kaikkien suosimaan babyfaceen. Miten WWE edes pärjäsi ilman Jerichoa?

Mielikuva alussa: Varmaan ensimmäistä kertaa Jerichon näin silloin joskus 2002 painia katsoessa ja toki Jericho oli yksi hahmoista myös HCTP:ssa, joista jotkut suosikit (kuten Iron Sheik) jäivät mieleen, mutta Jericho ei näistä jäänyt mieleen. Ensimmäisen kerran muistan varmasti nähneeni Jerichon 2004 jonkun ppv'n (Unforgiven?) jälkeisessä Raw'ssa, kun Jericho promotti voitettuaan Christiania vastaan käydyn IC-mestaruusottelun. Enpä voi sanoa, että tuolloin Jericho olisi vielä mitenkään erityisesti mieleen jäänyt, mutta jo Survivor Series 2004:ään (jossa Jericho, Orton ja kumppanit kohtasivat Evolutionin ja ystävät) mennessä Y2J oli vakuuttanut loistavuudestaan.


6. Mick Foley (3.)
Suurin syy markitukseen: Ainutlaatuisuus. Painibisneksessä voi olla tasan yksi Mick Foley. Ei kukaan muu kuin Mick Foley olisi pystynyt tekemään sitä kaikkea, mitä Foley oli urallaan tehnyt. Enkä puhu vain jostain HIAC:n katolta tippumisesta tai muista hurjista bumpeista vaan lisäksi myös esimerkiksi siitä, kuinka Foley sai toimimaan kolme täysin erilaista hahmoa. Foleyn ura, Foleyn persoona, Foleyn esiintymistaidot (kaikki ne anglet).. Ei kukaan muu ole samanlainen, eikä pidäkään olla. Painibisnes olisi paljon köyhempi ilman Foleyn tapaista tyyppiä.

Ainiin, pienin syy Foleyn markitukseen on miehen TNA-ura, joka on ollut täyttä kuraa, ja joka on myös aiheuttanut tippumisen sijalta 3 sijalle 6. Sori, Mick.

Mielikuva alussa: Ensimmäisen kerran Foleyn näin kun katsoin kaverin kanssa Royal Rumble 2004:n, jossa Foley hyökkäsi Ortonin kimppuun. Tuolloin lähinnä ärsytti, että Foley vei meidän suuren suosikin Testin (:-D) paikan. Sittemmin tuli ladattua mm. Cactus Jack vs. Orton Backlashista, mutta sekään ei vielä oikein vakuuttanut (totta puhuakseni en oikeastaan jaksanut edes tuolloin kiinnostua ottelusta). En muista, missä vaiheessa aloin Foleyn hienouden oikeasti sitten tajuamaan. Jossain vaiheessa se vuotta 2005 varmasti oli, kun säännöllisin väliajoin Foleyn loistavaan materiaaliin törmäsin.

Joo, en jaksanut enää niitä ihan samoja perusteita (vaikka kyllä nekin melkeinpä taas tuossa tuli) kuin viimeksi jaksanut kirjoittaa, ja jokainen tietänee näiden jannujen historiankin pääpiirteittäin niin siitäkään ei tarvinnut kirjoittaa. Tässä sitten edes vähän jotain muuta. En ala mitään top-otteluita näiltä kavereilta listaamaan, koska paljon hienoja otteluja on varmaan kaikilta näkemättä ja toisaalta en läheskään kaikkea edes muistaisi. Ensi kerralla sijat 5-2 ja sitten se ykkönen.

"Kenitys" kirjoitti:
. Ehkä suurin syy Hassanin jäädytettyyn paikkaan sijalla 8 on kuitenkin varmaan se, että pistää edelleen vihaksi kun ajateleekin miehen uran tylyä loppua. Sympatiapisteet siis taas kerran.

Se ettei kaverilla ollut paskaakaan kiinnostusta painia kohtaan missään vaiheessa? Symppaa sitä sitten.

"Jack DiBiase" kirjoitti:

"Kenitys" kirjoitti:
. Ehkä suurin syy Hassanin jäädytettyyn paikkaan sijalla 8 on kuitenkin varmaan se, että pistää edelleen vihaksi kun ajateleekin miehen uran tylyä loppua. Sympatiapisteet siis taas kerran.

Se ettei kaverilla ollut paskaakaan kiinnostusta painia kohtaan missään vaiheessa? Symppaa sitä sitten.

Se, että maailmalla tapahtunut terroristi-isku yhdistettiin pellepainijaan ja tämän takia televisioyhtiö ei suostunut enää näyttämään kaveria kanavallaan. Kyllä siinä tuon jälkeen jo alkaa muut esiintymismahdollisuudet enemmän varmaan kiinnostamaankin, sitähän ei tiedetä kuinka kauan Hassan olisi bisneksessä pyörinyt, jos ei UPN ei olisi käytännössä pakottanut poistamaan Hassania SD!:n lähetyksistä (eikä riskin takia mitään järkeä ollut syytä siitää 'arabia' sitten Raw'iinkaan). Mutta toki joo, ei Hassanin motivaatio painibisnekseen varmasti niitä suurimpia ollut, mutta tässä tapauksessa se ei merkkaa, kun muuten Hassanista ehti reilun puolen vuoden aikana nousta niin pirun kova suosikki. Ja listalla on vielä tulossa myös The Rock, ja miehen painimismotivaatiosta tarvinnee tuskin myöskään puhua.

"Kenitys" kirjoitti:
Se, että maailmalla tapahtunut terroristi-isku yhdistettiin pellepainijaan ja tämän takia televisioyhtiö ei suostunut enää näyttämään kaveria kanavallaan. Kyllä siinä tuon jälkeen jo alkaa muut esiintymismahdollisuudet enemmän varmaan kiinnostamaankin, sitähän ei tiedetä kuinka kauan Hassan olisi bisneksessä pyörinyt, jos ei UPN ei olisi käytännössä pakottanut poistamaan Hassania SD!:n lähetyksistä (eikä riskin takia mitään järkeä ollut syytä siitää 'arabia' sitten Raw'iinkaan).

Yritätkö kerätä ääniä Vuoden mark -kategoriassa? Tuohan nyt oli vaan huono tekosyy saada kaveri, jolla ei ole mitään kiinnostusta painiin, ulos WWE:stä. Jos herra Copani olisi ollut edes kohtalainen painija ja homma olisi ylipäänsä kiinnostanut häntä paskan vertaa, hän olisi tullut takaisin jahka savu olisi hälvennyt. Sarjassamme näitä Vincen "otetaan random tyyppi äkkiä telkkariin, kun keksittiin kiva gimmick", yhdessä Giant Gonzalezin ja muiden turhuuksien kanssa. Wrestlecrappia läpikotaisin koko tyyppi.

Saat toki markittaa, en mä sitä...

"Jack DiBiase" kirjoitti:
Yritätkö kerätä ääniä Vuoden mark -kategoriassa?

Ei huono idea.

Tuohan nyt oli vaan huono tekosyy saada kaveri, jolla ei ole mitään kiinnostusta painiin, ulos WWE:stä.

No en minä tekosyystä tai muusta tiedä, mutta aika jännää, että tuohon asti Hassania buukattiin todella vahvasti ja buukkauksen perusteella olisi voinut päätellä, että Hassan olisi voittanut GAB:ssa 'Takerin ja kohdannut SummerSlamissa Batistan, mutta sitten sattui se terroristiangle ja samalle viikolle se Hassanin "terroristin näköiset kaverit hyökkäävät 'Takerin kimppuun" -angle ja sitten sen jälkeen Hasania ei näytetyttäkään enää muuten kuin GAB:ssa, jossa UT sitten lähetti Hassanin kirjaimillisesti aika syvään monttuun. Kyllä minä olen aina elänyt nimenomaan siinä käsityksessä, että UPN:n puolelta koko tämä soppa lähti käyntiin ja näin olen myös aina kaikkialta lukenut. Mutta en sitten tosiaan tiedä, oliko mies muutenkin jo lähtökuopissaan. Sama se minulle, sympatiani ei laske! Paha UPN, hyvä Hassan.

Jos herra Copani olisi ollut edes kohtalainen painija ja homma olisi ylipäänsä kiinnostanut häntä paskan vertaa, hän olisi tullut takaisin jahka savu olisi hälvennyt.

..Mutta tämä on kyllä aivan totta. Kuten myönsin jo, ei Copania varmastikaan koskaan varsinaisesti painiala kiinnostanut eniten, vaan yleisemmin esiintyminen. Ja kun sitten tuo Hassan-hahmo meni aika vituilleen niin Mr. Copani päätti siirtyä vehreämmille ruohikoille. Mikäpäs siinä, saattoi olla varsin hyvä päätös minun listallani sijoittumisen kannalta. Luultavasti nimittäin jos Copani olisi vielä palannut, ei hän samalla gimmickillä/menttaliteetilla (vrt. Daivarinkin muutos) olisi enää palannut takaisin, ja tuolloin myös sitten ne puutteelliset painitaidot olisivat tulleet räikeämmin esiin kun sitä ei olisi pystytty enää peittämään loistavalla roolin vetämisellä -> markitus olisi laskenut rytisten. Näin juuri kävi kaksikon jo edellämainitun osapuolen, jolla kiinnostusta painimiseen oli enemmän, kohdalla. Nyt minä voin tyytyväisenä katsella vanhoja pätkiä ja markittaa Hassania täysillä, kun mikään ei ehtinyt mennä pieleen tuossa ajassa :)

Sarjassamme näitä Vincen "otetaan random tyyppi äkkiä telkkariin, kun keksittiin kiva gimmick", yhdessä Giant Gonzalezin ja muiden turhuuksien kanssa. Wrestlecrappia läpikotaisin koko tyyppi.

Pyhpahpöh. Hassan oli mahtava. Mutta tosiaan, kuten jo todettua: Hassan on listalla vain tuon ajoituksen (debyytti samoihin aikoihin kun olin juuri eniten innostunut wrestlingistä) ja loistavan gimmickinsä takia. Esimerkiksi hieman alempana oleva Iron Sheik on toki Hassania parempi ja legendaarisempi, mutta Iron Sheikin kohdalla ei ole sitä "yhdessä kasvamisen" fiilistä, mitä Hassanin kohdalla oli. Harmi vain, että Hassanin tapauksessa kasvu jäi aika lyhyeksi.. Tai kuten jo tuosta ylläolevasta tarinasta tulikin jo esille: ehkä se ei ollutkaan harmi, vaan ihan hyvä asia.

"Kenitys" kirjoitti:
Miten WWE edes pärjäsi ilman Jerichoa?

Ei mitenkään. Jos Jericho nyt jostain syystä lopettaisi painimisen tai tapahtuisi joku ikävä tragedia/loukkaantuminen, ettei mies enää kehään kykenisi nousemaan ei WWE:lle jäisi yhtikäs mitään, mikä pitäisi minut edes satunnaisena katsojana. Niin, ja vuodet 2006-07 olivat huonointa WWE:tä ikuisuuksiin, ja mitkäs vuodet Jericho olikaan "hiatuksellaan"?

Kuume viivästytti vähän listan läpikäymistä, mutta katsellaan josko vaikka yrittäisi saada seuraavatkin viisi nimeä vielä tämän viikon sisään. Vähintään viisi nimeä viikossa tahdista pyritään pitämään kiinni.

50. Jeff Hardy
49. Scott Steiner
48. Nova
47. Nigel McGuinness
46. Bam Bam Bigelow
45. Human Tornado
44. Sandman
43. Low Ki
42. Tajiri
41. Elijah Burke

40. Brian Kendrick
39. Justin Credible
38. Austin Aries
37. Kane
36. Homicide
35. Paul London
34. Super Crazy
33. Bret Hart
32. Jimmy Rave
31. Chris Sabin



30. Tyler Black
Varmaan listan vaikeimpia sijoitettavia. Tavallaan jopa suurimpia suosikkejani tällä hetkellä, mutta samalla kuitenkin ollut näkyvällä tasolla vajaat pari vuotta, joten hirveän korkealle ei uskalla vielä sijoittaa. Cenallakin oli kuitenkin hyvä alku... Tyler on kuitenkin tuon parin vuoden aikana osoittanut varsin pätevästi mikä hän on painijoitaan ja itse uskaltaisinkin julistaa hänet jonkinlaiseksi nykypainijan prototyypiksi. Tällä hetkellä vielä todella nuori, tarpeellisen kookas otettavaksi vakavasti, uskomattoman taitava kehässä ja teknisten laatuotteluiden lisäksi koostaan huolimatta kykenee lentämäänkin todella komeasti. Ei ole ROHissa varmaan huonoa ottelua vetänytkään ja ollut mukana useassa niin viime, kuin tämänkin vuoden parhaaksi luettavista otteluista. Jimmy Jacobsin rinnalla viime vuoden parhaat Tag-ottelut ja samalla viime vuoden parhaat singles-ottelut Bryan Danielsonia vastaan. Hyvin lähelle täydellisiä painiotteluita, ensimmäisen näistä nostin viime vuoden MOTYksi, en oikeastaan ihmettelisi suuremmin vaikka sama toistuisi tänäkin vuonna. Kukaanhan ei toki ole täydellinen ja vaikka Blackilta tiettyä särmää löytyykin, ei hän mikissä ole erityisesti vielä saanut vakuutettua. Toiset kaverit kuitenkin kykenevät vakuuttamaan ja tekemään itsestään lähes täydellisen paketin, vaikka joku osa-alue ei aivan täydellisesti toimisikaan ja samalla on toki hyvä muistaa, että aikaa on Blackilla vielä vaikka kuinka parantaa tälläkin saralla. Painin tulevaisuus.

Syitä suosiooni:
vs. Bryan Danielson ROH on HDNet
vs. Bryan Danielson Breakout


29. Shane McMahon
Ei se sijoittaminen näköjään hirveästi helpottunut seuraavallakaan sijalla, Shane kun ei ole painiuransa aikana kehään turhan montaa kertaa kiivennyt. Olen jo aiemmin mennyt ensimmäisinä painiin tutustumisen hetkinä netistä löydettyyn materiaaliin, joten samaa teemaa on sopiva kierrättää. TLC- ja HiaC-otteluiden lisäksihän listasta löytyy toki Shane McMahonin lentelyt, jotka aikoinaan näyttivät lievästi sanottuna todella vakuuttavilta. Eihän miestä, jonka jokaisesta ottelusta tuntuu löytyvän jonkinlainen sairas putoaminen tai bumppi vain voi olla markittamatta. Pelkkien jo itsessään suurta kunnioitusta ja huomiota herättävien spottien lisäksi meriittilistalta löytyy ihan oikeasti toimivia otteluita, suurimpana helmenä 2001 King of the Ringin Kurt Angle -ottelu, jota muuten pidän edelleen yhtenä Anglenkin parhaista otteluista, joka varmasti kertoo kaiken tarpeellisen. Siis senkin lisäksi, että en ole nähnyt kyseistä ottelua aikoihin ja olen saattanut sen aikoinaan hieman yliarvioida. Silti, lasiseinien läpi lentämisestä ei voi olla pitämättä. Kaiken muun hyvän lisäksi Shane on äärimmäisen karismaattinen ja yleisestikin pidettävä hahmo kaikkine maneereineen ja lyhyt erikoisotteluihin painottunut ura on melkeinpä positiivinen asia tällaisilla listoilla. Pieni kourallinen otteluita, joissa on annettu kaikki mitä löytyy luoden parhaan mahdollisen muistikuvan. Kaukana täydellisestä painijasta, mutta malliesimerkki helposti markitettavasta kaverista.

Syitä suosiooni:
vs. Kurt Angle King of the Ring 2001
Shane McMahon Greatest Jumps and Falls


28. Bryan Danielson
Ja sitten sinne ns. täydellisten painijoiden osastoon. Mies, jonka kohdalla maailman paras painija ei ole vain gimmickiä vaan huomattavan paljon enemmän. Danielson on kaveri, jonka itsekin uskaltaisin nostaa maailman parhaaksi painijaksi, tämä nimenomaan kehäköysien sisällä. Miehestä, joka painii hyvän ottelun missä tahansa, milloin tahansa ja ketä tahansa vastaan ja klassikon kunhan siihen vain annetaan tilaisuus on hyvin vaikeaa olla pitämättä edes hieman. Danielson onkin noussut omallakin listallani esille jo useaan otteeseen muiden painijoidekinn parhaiden otteluiden joukossa. Vaikka kehässä Bryanin vertaisia ei kovin montaa, jos yhtäkään, tältä planeetalta löydä, on siihen kuitenkin syynsä, miksi mies ei listan korkeammalta puoliskolta löydy. Danielson on väritön ja pahimmillaan jopa aika tylsä painija. Vaikka hypeä kuuleekin jokaisesta mahdollisesta suunnasta suunnasta, ei Danielson ainakaan minulla ollut se heppu, johon ensimmäisenä huomio kiinnittyi indyjä katsellessa. Kalpea siima uikkareissa, naaman näyttäessä vaihdellen joltakin syöpäpotilaan ja peseytymättömän nörtin väliltä. Mikkitaidot eivät tilannetta kummemmin paranna, toki Danielson kykenee vetämään sen tarpeellisen promon, mutta ei nouse mitenkään esiin ja puhuminen tuntuu olevan enemmän se välttämätön paha, kuin tapa jolla nousta esille. Siksi onkin hyvin vaikea kuvitella Danielsonin mitenkään pääsevän pinnalle WWE:ssä ja rehellisesti sanoen itse soisinkin miehen huomattavasti mieluummin pysyvän pienemmissä liigoissa. Kun ensitunnelmat keskimääräisellä WWE-fanilla ovat luultavasti samansuuntaisia itseni kanssa, on siitä hyvin vaikea enää nousta, kun tilaisuutta kasvaa päälle jatkuvilla viiden tähden otteluilla tuskin ollaan antamassa.

Syitä suosiooni:
vs. Nigel McGuinness Unified
vs. Tyler Black Breakout


27. Alex Shelley
Jälleen kaveri, jota on sekä sivuttu vahvasti jo aiemmissa viesteissä ja joka ei suuremmin ensinäkemältä vakuuttanut. Shelleyn paparazzi-settejä on ilmeisesti jopa kehuttu suurestikin, mutta minusta koko homma vaikutti lähinnä hämärältä pelleilyltä, Shelley ei harmikseni muutenkaan noihin aikoihin suuremmin noussut mainiosta X-divisioonasta erityisemmin esille, sama ongelma joka koski Sabiniakin. Suuri muutos tapahtui omalla kohdallani jotakuinkin pari vuotta sitten, samoihin aikoihin kun Shelley alkoi tagata TNA:ssakin ystävänsä Sabinin kanssa Motor City Machinegunsina aloin tutustumaan jonkin verran häneen ROHinkin puolelta. Generation Nextit ovat vieläkin suhteellisen hämäränä, mutta Embassyn jäsenenä Shelley sai tehtyä mahdollisesti jopa suuremman vaikutuksen kuin Jimmy Rave. Toimivan persoonan lisäksi kasa mainioita otteluitakin, suurimmaksi timangiksi nostaisin laatuottelun ketäs muutakaan kuin Bryan Danielsonia vastaan vuoden 2006 alkupuolelta. Kuten jo Sabinin kohdalla mainitsinkin, MCMG sitten onkin sitten vähintään tämän hetken valloittavimpia ja taidokkaimpia Tag Teameja, joita Amerikan maaperältä löytyy. Shelley muutaman sijan kaverustansa ylempänä ROH-uran ja hieman valovoimaisemman persoonansa avulla.

Syitä suosiooni:
vs. Bryan Danielson Arena Warfare
w/ Chris Sabin vs. Age of the Fall Tag Wars 2008


26. Psicosis
Perustelujen väsääminen on ollut siitä erityisen hassua, että välillä tulee itsekin perusteluja miettiessä tuumailtua, että sijat voisivat kyllä olla aivan toisinkin. Kyllähän minä Psicosiksestakin suuresti pidän, mutta jos nyt pitäisi listaa muokata saattaisin sijoitusta miettiä hetkisen uudelleen äsken mainittuihin kavereihin verrattuna. Mutta ei se mitään, katsotaanpa miksi olen Psicosiksen tälle sijalle aikoinani asettanut. Ensimmäinen altistuminen Psicosikselle tuli jo aiemminkin mainioksi kehumani Mexicoolsin myötä. Tässä vaiheessa Psicosis ei vielä hirveämmin noussut esille ja kaikista Mexicoolsin jäsenistä pidinkin varauksetta. Suuri syy sille miksi Psicosis otti hieman eroa muihin jäseniin löytyy ECW:n puolelta, erityisesti varhaisemmista Rey Mysterio -koitoksista. Jokainen ottelu on kerrassaan erinomainen ja erityisesti esiin nostaisin Mexican Death Matchin, yksi ECW:n parhaita otteluita, mikä on varsin suuri kehu. Tältä ajalta on hyvä huomioida myös Psicosista ehkäpä parhaiten esille nostava asia, nimittäin uskomattoman päheä maski, Ligerin ohella hienoimpia ikinä. Vaikka Psicosis kuuluukiin niihin harvoihin kavereihin, jotka ovat saaneet jonkin verran meksikolaisiinkin promootioihin tutustutettua skippaan tämän osan urasta aika tylysti, ei riitä tieto vielä noita suuremmin pohtimaan. Pisimmän ajan Amerikassa Psicosis kuitenkin vietti WCW:ssä, johon on myöskin tullut tutustuttua hieman alusta. Oikeastaan Psicosis on henkilökohtaisesti nWo:n ja sen yhden toisen hieman myöhemmin listalla esiintyvän cruiserin ohella parhaita syitä tutustua myöhäisempään WCW:hen ylipäätänsä, hienoja otteluita löytyy useitakin WCW:n kovasti arvostetusta cruiseridivisioonasta. Ehdottomia suosikkejani meksikolaisista ja ehkä se maski itsessään riittää jo hyväksi syyksi nostaa mies hieman korkeammalle kuin ehkä muuten ansaitsisi.

Syitä suosiooni:
vs. Rey Mysterio November to Remember 1995
vs. Dean Malenko World War III 1996

"Kenitys" kirjoitti:
Sama se minulle, sympatiani ei laske! Paha UPN, hyvä Hassan.

Paha UPN, paha Hassan. En väitä etteikö "terroristi-anglella" olisi ollut merkitystä Hassanin uraan negatiivisesti, mutta sitä vaan että se ei olisi muuta kuin toiminut hidasteena, mikäli Hassania esittänyt tyyppi olisi ollut kova showpainija. Hyvinhän mies sitä paitsi tuota roolia veti, olkoonkin että kyseessä on ehkä helpoin mahdollinen heel-rooli.

Pyhpahpöh. Hassan oli mahtava. Mutta tosiaan, kuten jo todettua: Hassan on listalla vain tuon ajoituksen (debyytti samoihin aikoihin kun olin juuri eniten innostunut wrestlingistä) ja loistavan gimmickinsä takia.

Myönnät siis että hän on mukana ainoastaan siksi, ettet sinä newbiena ehtinyt huomaamaan hänen puutteitaan tuon lyhyen runin aikana. Aika kovan vaikuksen ehti pikku-pingviiniin tekemään, jos noilla suorituksilla päästiin jopa 8. sijalle.

Esimerkiksi hieman alempana oleva Iron Sheik on toki Hassania parempi ja legendaarisempi

Älä ikinä mainitse Iron Sheikia Hassanin kanssa samassa lauseessa. Sama kun vertaisi sitä Amerikan lippu-puvussa paininutta kääpiötä Kurt Angleen.

Joku mode voisi ehkä siirtää tämän johonkin Hassan-topikkiin

"Jack DiBiase" kirjoitti:
Myönnät siis että hän on mukana ainoastaan siksi, ettet sinä newbiena ehtinyt huomaamaan hänen puutteitaan tuon lyhyen runin aikana. Aika kovan vaikuksen ehti pikku-pingviiniin tekemään, jos noilla suorituksilla päästiin jopa 8. sijalle.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että myönnän kyllä miehen puutteet, mutta nyttenkään katsottuna en esimerkiksi ole samaa mieltä miehen kehätaitojen puutteiden suuruudesta kuin monet muut. Ei mies mestari kehässä ollut, mutta oikeiden vastustajien kanssa klaarasi hommansa läpi. Lisäksi promosi ja veti roolinsa oikein hyvin, mutta pidemmän päälle hahmo olisi saattanut alkaa hieman toistaa itseään tai sitten jos mies olisi joutunut kantamaan joitain vastustajia (Batista? Toisaalta Kennedykin veti Batistan kanssa oikein hyvän ottelun ja itse pidän Hassania suurin piirtein Mr. Andersonin tasoisena). Hassan olisi siis ihan hyvinkin voinut nousta suureksikin tähdeksi, mutta ongelmia olisivat voineet alkaa olla tuo gimmickin yksipuolisuus ja suurimpana juuri tuo Copanin motivaation puute.

Lähinnä tarkoitin sitä, että Hassanin sijoitus NÄIN korkealle johtuu siitä, että hän oli ensimmäisiä painijoita, joiden uran kehitystä pääsi seuraamaan alusta lähtien. Siihen kun yhdistettiin se, että miehen gimmick ja esiintyminen iskivät todella kovaa, oli nuori paininseuraajapingviini ihan innoissaan. Jos olisin vajaan vuodenkin aikaisemmin aloittanut painin aktiivisen katsomisen, olisi Hassan taatusti kyllä listalla, mutta samanlaisen 'nostalgian' puuttuessa ei varmastikaan näin korkealla. Ajoitus, gimmick, esiintyminen ja hyvät storylinet.. Hassan on kieltämättä erikoinen tapaus listallani, mutta yhtään sijaa en häntä edelleenkään tiputtaisi.

Älä ikinä mainitse Iron Sheikia Hassanin kanssa samassa lauseessa. Sama kun vertaisi sitä Amerikan lippu-puvussa paininutta kääpiötä Kurt Angleen.

Jep, pitää kyllä varoa ettei Sheik lue näitä ja pistä minua nöyräksi. Vertailu nyt tietenkin johtui miesten gimmickien TIETYSTÄ samantyyppisyydestä :p Tottakai Sheik on aivan eri luokan tekijä kuin Hassan (ehkä jo pelkästään senkin takia, että toinen pyöri kuvioissa yli 20 vuotta ja toinen yli 20 kuukautta), eivätkä sillä tavalla samaan lauseeseen kuulukaan.

Joku mode voisi ehkä siirtää tämän johonkin Hassan-topikkiin :roll:

Niinpä.. :/ Toisaalta pitäähän tätä 'offtopicin' (jos tämän semmoiseksi voi laskea) taitoa muistaa harjoittaa itsekin aina välillä.

Vähiin menee ennen kuin loppuu. Nyt noustaan jo mitalisijoille. Siinä missä minun top 10 tähän asti on ollut täynnä painilegendoja (10. Cena 9. Benoit 8. Christian 7.Eddie 6. Flair 5. Jericho 4. Austin) niin listalla kolmantena oleva mies oli vielä kuukausi sitten pelkkä indytähti.


#3 Desmond Wolfe (Nigel McGuinness)
Jopa itsestäni tuntuu oudolta heittää Wolfe näin korkealle, kun edellinen kolmikko oli Ric Flair-Chris Jericho-Steve Austin. Siinä missä em. kolmikko tulee varmasti pysymään ikuiset ajat markituslistallani, ei Desmondin sija ei ole vielä samalla tavoin kiveen hakattu. Kyse on kuitenkin tämänhetkisestä markituksesta, ja koska suorastaan rakastan Desmond Wolfea, en voi häntä tiputtaa yhtään alemmas.

Ensimmäistä kertaa tutustuin tähän mieheen, kun Captain Charisma sai minut puhuttua ympäri ja lataamaan erään Ring Of Honor-matsin. Ja kyseessähän oli vuoden 2007 Rising Above PPV:n pääottelu, jossa silloin tuore ROH World Champion Nigel McGuinness kohtasi Austin Ariesin. Aries oli (ja on tietysti edelleen) todella taitava jamppa, mutta suoraan sanottuna en hänestä välittänyt paskan vertaa. Huomio kiinnittyi tähän superylimieliseen brittiin, joka tuntui elämää suuremmalta heeliltä ja sai aivan omaa luokkaansa ollutta heattia ROH:in smart mark-faneilta. Ja sitten tuossa matsissa oli se yksi hetki, joka ei ihan heti unohdu. Aries loikkasi Suicide Divella kehän ulkopuolella olleen McGuinnessin päälle, ja tämän impaktin seurauksena Nigel kolautti päänsä ilkeästi teräsaitaan ja hän alkoi vuotaa verta. Nigel ei tästä hetkahtanut, vaan hakkasi päätään uudestaan ja uudestaan sitä vitun aitaa vasten kuin sekopää. McGuinness mursi nenänsä, sai aivotärähdyksen ja naaman parsimiseen vaadittiin 14 tikkiä. Silti Nigel veti matsin loppuun täydellä teholla, ja tuloksena oli klassikko.

McGuinness iski täysiä heti ensinäkemältä. Ensinnäkin hän oli pesunkestävä britti, mahtavan aksenttinsa kanssa. Ja kuten listasta näkyy, symppaan brittejä aivan hitosti. Tähän kun lisätään se, että Nigel oli aivan mahtava heel. Karisma suorastaan tursusi yli, ja vaikka ROH-yleisö kunnioittikin Nigelia, pystyi tämä ottelun aikana kääntämään yleisön täysin itseään vastaan ja olemaan todellinen superheel. Ja lisätään pakettiin painitaidot. Ei maailman paras tekniikkapainija, mutta kuitenkin erittäin hyvä siinä. Ja upeiden tekniikkamuuvein sekaan lisätään sitten tämä stiffiys ja monet upeat nimikkoliikkeet, kuten London Dungeon, Tower Of London ja totta kai bisneksen komein Lariat, joka saattoi lävähtää mistä tahansa, milloin tahansa. Olen kyllä nähnyt Kobashin ja Hansenin Lariat-versiot, mutta silti väitän Nigelin Lariatia parhaimmaksi ikinä.

Feudi Bryan Danielsonin kanssa on parasta ROH:ia ikinä. Sori Joe ja Punk. Danielson/McGuinness paria voi mielestäni verrata hyvällä omallatunnolla mihin tahansa muuhun legendaariseen taistelupariin aina Misawasta ja Kobashista Kurt Angleen ja Chris Benoitiin ja Ric Flairiin ja Ricky Steamboatiin. En ulkoa muista kuinka monta kertaa nämä kaksi kohtasivat, enkä ole varma olenko kaikkia heidän matsejaan edes nähnyt. Puolenkymmentä heidän keskinäistä matsiaan olen nähnyt, eikä yksikään ole pettänyt. Jokainen yli neljän tähden kamaa, ja ainakin kaksi viiden tähden matsia. Oli aivan hämmästyttävää, kuinka tämä pari pystyi aina parantamaan. Huolimatta lukuisista kohtaamisista eivät matsit muuttuneet itseään toistaviksi, vaan aina keksittiin jotain uutta ja rimaa nostettiin koko ajan kohti maailmanennätyslukemia. Parhaimmaksi Dragon VS. Nigeliksi sanoisin aivan tämän vuoden alussa käytyä matsia Rising Above-PPV:stä. Uutuudenviehätys oli siinä vaiheessa kyllä karissut pois, kun paria oli pyöritetty jo ikuisuuden ajan, ja oli vaikea uskoa että he pystyisivät tarjoamaan mitään uutta ja parempaa kuin aikaisemmin. Hämmästyttävästi näin kuitenkin kävi, ja tuo ottelu onkin klassikko jota suosittelen kenelle tahansa.

Nigel McGuinnessin 17 kuukautta ja 545 vuorokautta kestänyt kausi Ring Of Honor World mestarina oli legendaarinen. Jokainen tittelipuolustus oli aivan loistavaa settiä, kirkkaimpina helminä nuo Danielson-matsit. Ja lisää markituspisteitä vain ropisi, kun Nigel repi hauiksensa paskaksi. Mestaruuskauden loppupuolella McGuinnessin kummatkin kädet olivat käytännössä hyödyttömiä, mutta silti hän veti laatumatseja KENTA:a ja Jerry Lynnia (jolle hän lopulta tänä keväänä tittelin hävisi) vastaan. Tyhmää? Ehkä. Silti kunnioitettavaa? Totta munassa! Vuosina 2008-09 Nigel McGuinness oli mielestäni indyjen kirkkaasti suurin tähti kokonaisuus huomioon ottaen, ja en voinut kunnolla käsittää, minkä vuoksi WWE tai TNA ei ole häntä jo sieltä napannut. Olihan ROH-McGuinnessiss tietysti se hyvä puoli, että hänelle oli siinä promootiossa kehittynyt täydellinen hahmo ja gimmick, muualla homma pitäisi aloittaa alusta. Elettiinkö sitten elokuuta, kun WWE kertoi tehneensä sopparin Bryan Danielsonin kanssa ja vain päiviä myöhemmin myös Nigel McGuiness oli signattu. Oli sanomattakin selvää, että olin todella innoissani uutisesta.

Käsittääkseni McGuinness failasi WWE:n lääkärintarkastuksen (korjatkaa, jos olen väärässä) josta syystä yhtiö sitten vetäytyi aikeistaan signata hänet. Sitten asiat etenivät pikavauhtia. Tyyliin maanantaina sai lukea huhusivustoilta että McGuiness on sigannut TNA:n kanssa ja torstaina hän sitten olikin jo TV:ssä pieksämässä TNA:n suurinta tähteä, Kurt Anglea. TNA-debyyttinsä jälkeen Desmond Wolfe onkin sitten ollut kaikkien huulilla, tilanne jota olen toivonut tässä jo jonkun aikaa. Aluksi tuo Desmond Wolfe kuulosti aivan hirveältä nimeltä, mutta kerta kerralta se tuntuu paremmalta. Olen myös tykännyt valtavasti tästä Desmondin hahmonkehityksestä näinä muutamina viikkoina. Näyttää siltä, että siihen on otettu vaikutteita kuuluisimmasta brittihahmosta koskaan, James Bondista. Vain sillä erotuksella, että Desmond Wolfe on kylmä ja laskelmoiva tappokone, eikä toimi yhtä eettisesti kuin James Bond. Miehen nostaminen suoraan nokkimisjärjestyksen huipulle oli mielestäni täysin oikea ratkaisu. Joka tapauksessa hän olisi sinne noussut, ennemmin tai myöhemmin. Miksi siis odottaa tätä, ja samalla heittää hyviä painikuukausia (jopa vuosia) hukkaan? Kaikki eivät toki tästä tykkää, mutta kyllähän puhdas fakta on, että kuukaudessa Desmond Wolfe on noussut yhdeksi TNA:n kovimmista heeleistä. Eli homma on toiminut täysin suunnitelman mukaisesti tähän asti. Voisin huomauttaa, että ei se hidas nostaminen main event-tasolle ole ainoa toimiva keino, vaikka se yleisin ja hyväksi todettu onkin. Toimineesta, nopeasta ME-nostosta löydän suuremmin miettimättä neljä esimerkkiä: Sting, Goldberg, Kurt Angle ja Brock Lesnar.

Mikäli TNA vaan jaksaa panostaa Desmond Wolfeen tämän käynnissä olevan Angle-feudinkin jälkeen, ainoa este miehen nousulle on loukkaantumiset tai omat hölmöilyt. Promootiosta kun löytyy sellaisia kavereita kuten AJ Styles, Christopher Daniels, Samoa Joe, James Storm, Robert Roode ja muita, joiden kanssa Desmond saa enemmän kuin 96% todennäköisyydellä huippumatsin aikaan. Ja sitten löytyy Kevin Nashia, Mick Foleyta, Stingia ja kohta myös Hulk Hogania, joita vastaan matsaaminen tuo jo automaattisesti sitä nimiarvoa Desmondille, vaikka painin laatu ei mitään korkeaa olisikaan. Mikäli TNA puolestaan "pudottaa pallon" Nigelin osalta ja hitaasti hautaa hänet midcardiin ottelemaan kaikenmaailman jaylethaleita ja consequencescreedejä vastaan, voi hänen uransa lässähtää tyystin. Kovin mielenkiintoisia aikoja siis elämme.

Paras feud: Bryan Danielson
Paras matsi: Bryan Danielson, Rising Above 2009
Parhaat vuodet: 2007----->

Top 20-matsilistaa en nyt tähän laita, koska en millään muista tapahtumia ja päivämääriä enkä jaksa googlettaa montaa tuntia. Mainittujen Danielson ja Aries-matsien lisäksi Nigel on saanut mahtavaa jälkeä aikaan myös Takeshi Morishimaa, KENTA:a, Chris Heroa, El Genericoa, Tyler Blackia ja myös Jerry Lynnia vastaan näin esimerkiksi.

Desmond Wolfe debuts on TNA iMPACT!
(jos et ole vielä nähnyt, niin klikkaa hyvä mies tai nainen ylläolevasta.)

"What" kirjoitti:
Siinä missä minun top 10 tähän asti on ollut täynnä painilegendoja (10. Cena 9. Benoit 8. Christian 7.Eddie 6. Flair 5. Jericho 4. Austin) niin listalla kolmantena oleva mies oli vielä kuukausi sitten pelkkä indytähti.

Häh? Top-10:ssäsihän on korkeintaan kaksi legendaa, mikä nyt ei hirveän paljoa ole.

"Supa" kirjoitti:

"What" kirjoitti:
Siinä missä minun top 10 tähän asti on ollut täynnä painilegendoja (10. Cena 9. Benoit 8. Christian 7.Eddie 6. Flair 5. Jericho 4. Austin) niin listalla kolmantena oleva mies oli vielä kuukausi sitten pelkkä indytähti.

Häh? Top-10:ssäsihän on korkeintaan kaksi legendaa, mikä nyt ei hirveän paljoa ole.

Ehkä vähän huono sanavalinta, mutta varmasti tajusit pointin. Jokainen mainituista on kuitenkin huomattavasti suurempi nimi ja enemmän mainetta saavuttanut tyyppi kuin #3.

Jatkakaahan pojat listojanne, kieli pitkällä odottelen niitä. Nyt kuitenkin julkaisen sijan #2, joka on kahdella englanninkielisellä sanalla kuvattuna "Simply Phenomenal."


#2 'Phenomenal' AJ Styles
Jos aletaan hakemaan showpainin historian hämmästyttävintä urheilijaa, väkisinkin esille nousevat nimet kuten Kurt Angle, Brock Lesnar ja AJ Styles. Joo, Styles ei ehkä koskaan voittanut NCAA-mestaruuksia, olympiakultaa tai mestaruuksia vapaaottelussa. Mutta katsoessa AJ:n suorituksia painikehässä, ei voi kuin haukkoa henkeeän. Un-freakin-beliveabe, kuten Don West kuvailisi.

Styles aloitti painiuransa NWA Wildside-promootiossa vuonna 1998. Vuonna 2001 WCW sitten spottasi sieltä Stylesin ja Air Parisin, tarjosi heille sopparia ja heitti kaksikon tag teamiksi. Jokainen painihistoriansa tunteva tietää, ettei WCW-ura kauaa kestänyt, sillä firma kupsahti nurin vain kuukausia Stylesin debyytin jälkeen. Niinpä AJ palasi NWA Wildsideen ja paini siellä osa-aikaisena aina vuoteen 2005 saakka. Huhtikuussa 2002 sitten WWE tarjosi AJ:lle development-sopimusta, mutta edellytti että AJ muuttaa Cincinnatiin, Heartland Wrestling Associatonin (WWE:n farmi) kotikulmille. AJ ei tähän kuitenkaan suostunut, sillä muutto olisi sotkenut hänen vaimonsa opiskelusuunnitelmat täysin. Töitä AJ:lle kuitenkin riitti, sillä vuonna 2002 hän paini NWA Wildsidessa, sekä liittyi uusiin promootoihin nimeltään Total Nonstop Action Wrestling sekä Ring Of Honor Wrestling.

AJ:n fantastiset kehätaidot erottuivat massasta, ja hän olikin jokaisessa kolmessa promootiossa main eventer. ROH:issa AJ vaikutti vuosina 2002-06, ja kerkesi sinä aikana otella mm. Samoa Joeta, Bryan Danielsonia, Jimmy Ravea, CM Punkia ja Austin Ariesta vastaan. Hienoja matseja ROH:in puoleltakin löytyy, mutta keskitytään nyt Stylesin TNA-uraan, koska se on itselleni tutuinta, ja siitä hänet kuitenkin parhaiten tunnetaan. Vuosi 2002 muistetaan Stylesin osalta ehkäpä parhaiten X-Division otteluista etenkin Jerry Lynnia vastaan. Kesäkuussa AJ:sta leivottiinkin TNA:n nimikkodivisioonan ensimmäinen mestari. Nuo 2002-matsit ovat toki viihdyttävää settiä, mutta kyllä niissä vielä AJ:sta huokuu sellainen tietynlainen "vihreys." Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan. 2003 AJ sitten nostettiinkin jo päämestaruuskuvioihin, ja kesällä hän voitti Jeff Jarrettin ja nousi NWA-TNA Heavyweight mestariksi. Vuosina 2003-05 Styles kerkesi voittaa NWA-TNA mestaruuden 3 kertaa, ja samalla pyöriä mukana myös X-Divisioonassa kavereiden kuten Petey Williams, Christopher Daniels, Samoa Joe ja Jeff Hardy kanssa.

TNA alkoi tehdä nimeä, ja Stylesin matsit Samoa Joen ja Christopher Danielsin kanssa lopullisesti pistivät firman "kartalle." Kolmikon ottelut olivat aina aivan vitun loistavia, ja piristävää vaihtoehtoista menoa WWE:lle. Unbreakable 2005 on se kuuluisin, eikä syyttä, taattua viiden tähden menoa. Vuonna 2006 AJ&Daniels sitten löivät hynttyynsä yhteen ja perustivat joukkueen. Tuloksena oli loistavia tagmatseja mm. LAX:ia (Homicide&Hernandez) ja AMW:ta (Chris Harris&James Storm). Vuoden 2006 loppuun mennessä tilanne oli kuitenkin TNA:ssa kääntynyt hieman päälaelleen. AJ ei enää ollutkaan se suurin tähti, vaan sen spotin oli vienyt Kurt Angle. Eikä hän ollut edes toiseksi suurin tähti, siinä asemassa oli Christian Cage. Myös Samoa Joe ja Sting olivat nokkimisjärjestyksessä AJ:n yläpuolella.

Vuosina 2006-08 oli sitten Christian Coalitonia ja Angle Alliancea, joissa AJ oli mukana. Miehestä koitettiin kaikin mahdollisin tavoin tehdä midcard-pelleä, mutta menestys tässä oli huonoa. AJ oli kehässä vaan liian hyvä siihen ja yleisö rakasti häntä liian paljon. Ei minulla sinällään näistä ajoista valittamista ole. Angle Alliance ja Christian Coalition tarjosivat lukemattomia hassunhauskoja hetkiä, vaikka samalla AJ toki jäikin johtajien varjoon. Kesällä 2008 Anglen ja AJ:n ystävyyssuhde sitten murskautui, ja edessä oli feudia tämän painijumalan kanssa. Tästä seurasi kaksi viiden tähdeä ottelua Anglea vastaan (Slammiversary&Hard Justice). Samalla AJ kääntyi sitten kokonaan faceksi, ja hahmosta jätettiin se huumoriaspekti pois. Stylesistä oli jälleen tehty vakavasti otettava painija, kiitos Kurt Angle-feudin.

Tämän loistavan feudin jälkeen olikin sitten tarjolla suurta roolia Frontline VS. Main Event Mafia-feudissa, ja AJ pääsi pitkästä aikaa ottelemaan päävyöstäkin. Frontline-kuvio kuitenkin kuoli ennen aikojaan, ja tarjolla oli kuviota (upper)midcardissa Legends-vyöstä. Styles veti Booker T:n ja Kevin Nashin kaltaisten "huippu"painijoiden kanssa helposti kolmen tähden matseja, jotain johon kukaan ei ollut enää vuosiin pystynyt. Tämän vuoden jälkimmäisellä puoliskolla alkoivat sitten TNA:ssa muutoksen tuulet puhaltaa. Jeff Jarrett heitettiin pihalle, ja nuoriin kavereihin kuten AJ, Matt Morgan ja Hernandez alettiin panostaa. Lopulta syyskuussa 2009 No Surrender-PPV:ssä AJ Styles voitti TNA World Heavyweight mestaruuden. Sen jälkeen Styles on otellut jo kolme loistavaa matsia. Kurt Angle (iMPACT 15-10), Sting (Bound For Glory) sekä 3-way Danielsin ja Samoa Joen kanssa (Turning Point). Voisi sanoa, että oikeus on toteutunut vihdoinkin, ja AJ Styles on TNA:n ykkösnimi.

AJ Styles on kehässä aivan häikäisevä painija. Uransa alussa hän toki oli varsin yksipuolinen spottailija, mutta viime vuosina hänestä on kehittynyt kenties maailman paras all around-painija. Oli kyse mistä painin osa-alueesta hyvänsä, Styles hallitsee sen. Lisäksi mielestäni nykypainiin kuuluvat nuo "flashyt" liikkeet, joita AJ:lla on repertuaarissaan enemmän kuin kellään muulla. Hänen kehätyöskentelynsä on käytännössä virheetöntä, kerran olen hänen nähnyt botchaavan liikkeensä ja se tapahtui vuonna 2004 jossain ROH-matsissa. Tämä mies ei pelkää laittaa kroppaansa ja henkeänsä likoon, sen verran hulluja spotteja häneltä ollaan nähty vuosien mittaan. AJ Stylesin theme on bisneksen paras, ja aina sen alkaessa soimaan nousee kylmät väreet selkärankaa pitkin ja tietää, että seuraavaksi on tarjolla ensiluokkaista viihdettä. AJ Styles on todellakin se mies, joka vie painin uudelle vuosikymmenellä ja uudelle tasolle. "Phenomenal" ei ole todellakaan mikään väkisin väännetty gimmic-lisänimi, vaan se on ainoa oikea sana kuvailemaan tätä miestä kehässä. Ajoittain hän on siellä jopa parempi kuin listan #1.

Paras feud: Kurt Angle
Paras matsi: Kurt Angle (Hard Justice 2008 )
Parhaat vuodet: 2002------>

Muutamia Stylesin parhaita matseja:
1. AJ Styles VS. Kurt Angle (Hard Justice 2008 )
2. AJ Styles VS. Daniels VS. Samoa Joe (Turning Point 2009)
3. AJ Styles VS. Daniels VS. Samoa Joe (Unbreakable 2005)
4. AJ Styles VS. Kurt Angle (Slammiversary 2008 )
5. AJ Styles VS. Abyss (Lockdown 2005)
6. AJ Styles&Daniels VS. LAX (No Surrender 2006)
7. AJ Styles VS. Kurt Angle (Impact 15-10-09)
8. AJ Styles VS. Low-Ki VS. Jerry Lynn (Ladder Match 2002)
9. AJ Styles VS. Jeff Jarrett (Hard Justice 2005)
10. AJ Styles VS. Daniels (Against All Odds 2005)
11. AJ Styles VS. Psichosis VS. Low-Ki VS. Jerry Lynn (2002)
12. AJ Styles VS. Jeff Jarrett VS. Ron Killings VS. Chris Harris (King Of The Mountain)
13. AJ Styles VS. Samoa Joe (Turning Point 2005)
14. AJ Styles&Daniels VS. AMW (Sacrifice 2005)
15. AJ Styles VS. Rhino (Against All Odds 2007)
16. AJ Styles VS. Samoa Joe VS. Mick Foley VS. Jeff Jarrett VS. Kurt Angle (Slammiversary 2009)
17. AJ Styles VS. Sean Waltman (No Surrender 2005)
18. AJ Styles VS. Sting (Bound For Glory 2009)
19. AJ Styles VS. Kurt Angle (Impact, January 2009)
20. AJ Styles, Daniels, Samoa Joe&Jeff Jarrett VS. Kurt Angle, Kevin Nash, Scott Steiner&Booker T (Lockdown 2008)

Tribute]

AJ Styles Wins TNA World Heavyweight Title

#1 Kurt Angle
Tuli varmaan yhtä isona shokkina kuin Wankien listan ykkönen. Kurt Angle on kuitenkin se mies, joka alunperin sai minut SubTV:n ääreen joka sunnuntai-ilta katsomaan Smackdownia. Kurt Angle on se mies, jonka vuoksi aloin katsomaan TNA Wrestlingiä, ja Kurt Angle on se mies, joka on otellut satoja loistavia matseja vain noin kymmenen ammattipainivuotensa aikana. Ja suuren osan niistä puolihalvaantuneessa kunnossa. Yksinkertaisesti Kurt Angle on kaikkien aikojen eniten markittamani ja arvostamani painija koskaan.

Pienestä pojan pallerosta lähtien Angle oli äärimmäisen kilpailunhimoinen. Koulussa hän harrasti amerikkalaista jalkapalloa sekä painia. Ennen pitkää tuli selväksi, että painissa Anglella olisi rajattomat mahdollisuudet nousta mihin tahansa, ja tähän lajiin nuori mies sitten keskittyi. Painilegenda Dave Schultzin valmennuksessa (joka murhattiin raa'asti tammikuussa 1996) Anglesta kehittyikin yksi maailman parhaista painijoista, ja hän voittikin maailmanmestaruuden omassa painoluokassaan vuonna 1995. Olympiakisat ovat kuitenkin ne jokaisen itseään kunnioittavan urheilijan kirkkain päämäärä, ja Angle ottikin tavoitteekseen voittaa olympiakultaa seuraavana vuonna USA:ssa pidettävissä olympiakisoissa. Kuukausien ja kuukausien ajan mies treenasi kuin hullu, nukkuen yön aikana max. 5 tuntia. Olympiakarsinnoissa alkuvuodesta 1996 tapahtui sitten se pahin mahdollinen. Angle mursi niskansa, mutta siitä huolimatta voitti karsinnat. Lääkärit olivat sitä mieltä, että Anglen on aivan turha haaveilla osallistumisesta olympialaisiin, sillä niska tarvitsisi leikkaushoitoa.

Angle ei ollut kuitenkaan valmis heittämään vuosien työtä hukkaan, vaan itsepintaisesti kävi läpi useita lääkäreitä, kunnes lopulta eräs lääkäri antoi Anglea miellyttäneen lausunnon: Angle ei tarvitsisi leikkaushoitoa, vaan voisi osallistua kisoihin. 5 kuukautta karsintojen ja itse olympialaisten välissä menivät levätessä ja niskaa kuntouttaessa. Kun kisat sitten alkoivat, pystyi Angle painimaan useiden puudutuspiikkien avulla. Loppu on historiaa. Huolimatta murtuneesta niskasta, voitti Kurt Angle olympiakultaa 100 kilon painoluokassa kotimaassaan ja nousi hetkeksi suurten urheilusankarien listalle. Anglen takki oli täysin tyhjä. Omien sanojensa mukaan korkeimmalla korokkeella Angle ei tuntenut iloa, vaan helpotusta siitä, että kaikki oli ohi. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli vuosien ajan jahdannut, ja nyt oli aika siirtyä elämässä eteenpäin.

Lähes välittömästi olympiavoiton jälkeen Vince McMahon ja World Wrestling Federation tarjosivat Anglelle sopimusta, josta mies kuitenkin kieltäytyi. Painija nimeltään Shane Douglas sai vuoden 1996 lopussa ylipuhuttua Anglen ja houkuteltua hänet mukaan ECW-show'hun. Uskonnollinen Angle kuitenkin järkyttyi Ravenin "ristiinnaulitsemista" ja samalla Anglelle kehkeytyi pari vuotta kestänyt viha showpainia kohtaan. Pari seuraavaa vuotta Angle vietti hiljaiseloa, toimien mm. paikallisen televisiokanavan urheilukommentaattorina, mutta homma ei aivan putkeen mennyt. Vuoden 1998 loppuun mennessä Anglen mieli oli muuttunut, ja hän tarttui WWF:in sopimukseen. Angle lähetettiin Memphisiin Power Pro Wrestlingiin harjoittelemaan. Monien muiden tähtien ohella Anglen kouluttajana toimi Dory Funk Jr. Vince McMahon näki Anglessa markkina-arvoa, ja vain noin vuoden harjoittelun jälkeen Angle löysi itsensä Survivor Seriesin kokoisesta PPV-tapahtumasta. Yleisön chantatessa "boooringia".

Boring-chantit kuitenkin kaikkosivat nopeasti, kun Anglelle keksittiin gimmick, jota voisi kuvailla sanoilla "maitoa juova hyväuskoinen hölmö." Kuulostaako kornilta? Sitä se olikin, mutta jollain tavalla Angle sai tämän avulla konnektion yleisöön, ja jo muutaman vuoden päästä hän oli firman isoimpia tähtiä. Angle oli Vince McMahonin suuria suosikkeja, ja niinpä hänestä tehtiin WWF:in mestari No Mercyssa vuonna 2000, alle vuosi hänen PPV-debyyttinsä jälkeen. Angle puolusti titteliään WWF:in suurimpia tähtiä vastaan, ja piti vyötä 4 kuukautta häviten sen takaisin The Rockille No Way Outissa 2001. Tämä olikin Anglen showpainiuran lopullinen läpimurtovuosi. Feudia oli Triple H:ta, Chris Benoitia ja Steve Austinia vastaan. Etenkin Austin-feudi "elevoitti" Anglen uraa, olihan "Texas Rattlesnake" selvästi sen ajan suurin tähti. Jo vuonna 2001 Angle pystyi loistaviin otteluihin hyvien vastustajien kanssa, vaikka tietynlainen vihreys otteista edelleen huokui.

Vuosi 2002 oli ehkäpä parasta Kurt Anglea koskaan. Mies oli vielä nuori, eivätkä uudet loukkaantumiset enää vaivanneet. Kyseisenä vuonna Angle otteli ikimuistoisia matseja mm. Hulk Hogania, Rey Mysteriota ja Chris Benoit'ta vastaan, ja toimi myös John Cenan debyyttivastustajana. Samalla Angle oli kasvanut showpainijana, eikä tarvinnut enää itseään kokeneempaa vastustajaa huippumatsin painimiseen, vaan sai perunasäkinkin kanssa hyvää jälkeä aikaan. Anglesta oli lopullisesti tullut yksi WWE:n suurimmista tähdistä, ja ikuinen main eventer.

2003 ja 04 olivat Anglelle hyviä ja huonoja vuosia. Hän oli yksi suurista tähdistä, ja otteli useita ikimuistoisia matseja mm. Brock Lesnaria ja Eddie Guerreroa vastaan, mutta samalla kroppa alkoi pettää. Niskaongelmat alkoivat vaivata, mies joutui leikkauspöydälle kahtena vuotena peräkkäin ja kaiken lisäksi oli koukussa kipulääkkeisiin. Hän tarvitsi niitä selvitäkseen päivittäisistä toiminnoista, mies oli totaalisen rikki. Välillä Angle kärsi kasvojen ja käsien tunnottomuudesta, mutta silti paini helposti 4-5 tähden matseja. ÄIJÄ! Vieroitukseen Angle ei kuitenkaan koskaan checkannut, oli syynä sitten Anglen itsepäisyys tai Vincen maineenmenetyksen pelko, fakta on se, että Angle ei ammattiapua ongelmaansa saanut. Omin toimin hän kuitenkin rimpuili irti kipulääkeriippuvuudestaan, yhtä aikaa painien täydellä aikataululla, koska WWE ei hänelle osa-aikaista aikataulua suonut.

Vuonna 2005 Angle oli edelleen melkoinen ihmisraunio, mutta joka tapauksessa tämä vuosi oli Anglelta kovaa settiä painillisesti. Kirkkaimpana helmenä totta kai WrestleMania 21 ja ottelu Shawn Michaelsia vastaan, mutta myös feudi John Cenaa vastaan oli ihan hyvää settiä. Vuoden vaihtuessa 2006:een siirrettiin Angle takaisin Smackdowniin, käännettiin faceksi ja hänestä tehtiin päämestari ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 syyskuun. Anglen viimeinen mestaruusrun WWE:ssä oli harmittavan lyhyt, mutta se kerkesi sisältää viiden tähden matsin Undertakeria vastaan No Way Outissa 2006. WrestleManiassa Rey Mysterio sitten vei tittelin, ja kesällä Kurt Angle (vastoin tahtoaan) siirrettiin WWE:n uuteen brändiin, ECW:hen. Loukkaantumiset alkoivat jälleen vaivata Anglea, ja hän pyysi siirtoa osa-aikaiseksi painijaksi, kuten Undertaker tai Shawn Michaels. Riitoja syntyi, vikaa oli kummassakin osapuolessa, mutta lopputulos oli kuitenkin se, että Angle lähti WWE:stä elokuussa 2006. Huhuja kiersi jos minkälaisia, mutta suurin osa oli varma, että Angle lähtee kokeilemaan siipiään vapaaottelun maailmassa. Toisin kuitenkin kävi.

Lokakuussa 2006 Angle siirtyi suurella kohulla Total Nonstop Action Wrestlingiin, ja sanokaa mitä sanotte, tämä siirto oli loistava valinta Anglen itsensä kannalta. Angle sai haluamansa kevyemmän aikataulun, pääsi välillä parantelemaan itseään ja myös painillisesti nämä 3 vuotta ovat olleet hiton kovaa settiä, vaikka joku saattaakin toista mieltä olla. Fakta on kuitenkin se, että Angle on vetänyt 4 - jopa 5 tähden matseja TNA:ssa niin Samoa Joeta, Christian Cagea, AJ Stylesia, Jeff Jarrettia, Abyssia, Stingiä kuin Desmond Wolfeakin vastaan. Myös hieman heikompien kaverien, kuten Matt Morgan, Scott Steiner ja Mick Foley kanssa Angle on saanut erittäin viihdyttävää settiä aikaan. Ja onhan tähän TNA-runiin sisältynyt Angle Alliancea, Karen-kuviota ja Main Event Mafiaa. Lisäksi TNA:ssa Angle todisti, että kykenee vetämään myös haudanvakavaa roolia, WWE:ssä hänen hahmossaan oli aina se komedia-aspekti kuitenkin mukana.

Täytyy vielä nostaa esille viime vuosi 2008, joka oli parasta Anglea sitten vuoden 2002. Alkuvuodesta mainio ottelutrilogia Christian Cagea vastaan. (Slammiversary, Against All Odds ja Impact 6-3-08) Kun siitä päästiin yli, tulikin vastaan feudi AJ Stylesin kanssa, joka tarjosi kaksi viiden tähden matsia. (Slammiversary ja Hard Justice) AJ-feudin jälkeen sitten feudia TNA:n perustajan Jeff Jarrettin kanssa, ja heidän Bound For Glory-kohtaaminen oli kovaa kamaa. Ja vielä vuoden lopuksi Angle kantoi (kyllä käytän tätä vihaamani termiä) lihonneen ja laiskistuneen ja tylsän Abyssin 4 tähden matsiin Turning Pointissa. Ja mahtuihan siihen vuoteen vielä se Samoa Joe-kohtaaminen Lockdownissa, joka oli myös helposti 4 tähden kamaa. Eli kaiken kaikkiaan vuosi oli Anglelle mahtava. Tänä vuonna bookkaus onkin sitten ollut vähän kehnompaa, mutta silti pari helmeä tältäkin vuodelta löytyy. Genesis-matsi Jarrettia vastaan, King Of The Mountain, Impact-matsi Stylesia vastaan ja tietysti ottelu Desmond Wolfea vastaan. Eli ei todellakaan mitään surkeaa settiä tämäkään vuosi.

Kurt Anglesta tekee hienon hänen asennoitumisensa showpainiin. Angle pitää lajia puhtaasti urheiluna, ja antaa aina kehässä kaikkensa vaikka se ei hänen palkkapussiinsa vaikuta millään tavalla. Angle on myös tällainen tosielämän versio Rocky Balboasta, luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Olympiakullan voittaminen murtuneella niskalla ja WrestleMania pääottelussa painiminen halvaantumisen uhalla on asia, johon ehkä promille ihmiskunnasta kykenisi. Kurt Angle kuuluu tähän promilleen. Voi vaan miettiä, kuinka hyvä Anglesta olisi tullut, mikäli hän ei olisi kärsinyt loukkaantumisista. Kuten Jack DiBiasekin sanoi, Anglella ei koskaan varsinaista "prime"-aikaa ollutkaan. Vuosina 1999-2002 mies oli suunnilleen kunnossa, mutta varsin vihreä showpainhommissa. Sitten kun kokemusta alkoi kertyä, sanoi kroppa sopimuksena irti, ja siitä lähtien Angle on joutunut varomaan kehässä tiettyjä juttuja. Ja nyt, kun hän muuten on loistokunnossa, alkaa ikää olla yli 40 vuotta, joka omalta osaltaan on hidastanut menoa hieman. Ja silti hänestä tuli maailman paras. Kuinka ylivoimainen tämä kaveri olisikaan, jos kroppa olisi pysynyt kunnossa? Sitä sopii vain miettiä.

Paras feud: Chris Benoit
Paras matsi: Chris Benoit, Royal Rumble 2003
Parhaat vuodet: 2001-03, 2005, 2008

What suosittelee
1. Kurt Angle VS. Chris Benoit, Royal Rumble 2003
2. Kurt Angle VS. Shawn Michaels, WrestleMania 21 (2005)
3. Kurt Angle VS. AJ Styles, Hard Justice 2008
4. Kurt Angle VS. Chris Benoit, WrestleMania X-7 (2001)
5. Kurt Angle VS. AJ Styles, Slammiversary 2008
6. Kurt Angle VS. Brock Lesnar, WrestleMania 19 (2003)
7. Kurt Angle VS. The Undertaker, No Way Out 2006
8. Kurt Angle VS. Samoa Joe, Lockdown 2008
9. Kurt Angle VS. Chris Benoit, Unforgiven 2002
10. Kurt Angle VS. Steve Austin, SummerSlam 2001

11. Kurt Angle VS. Christian Cage, Impact (6-3-09)
12. Kurt Angle VS. Eddie Guerrero VS. Chris Benoit VS. Edge (December 2002, SmackDown)
13. Kurt Angle VS. Brock Lesnar, Ironman Match (Smackdown, September 2003)
14. Kurt Angle VS. Chris Benoit, Backlash 2001
15. Kurt Angle VS. Steve Austin, Unforgiven 2001
16. Kurt Angle VS. Christian Cage, Against All Odds 2008
17. Kurt Angle VS. Rey Mysterio, SummerSlam 2002
18. Kurt Angle VS. Desmond Wolfe, Turning Point 2009
19. Kurt Angle VS. Eddie Guerrero, Smackdown (April 2005)
20. Kurt Angle VS. AJ Styles, Impact (15-10-09)

21. Kurt Angle VS. Samoa Joe, Genesis 2006
22. Kurt Angle VS. Shawn Michaels, Vengeance 2005
23. Kurt Angle VS. The Rock VS. The Undertaker, Vengeance 2002
24. Kurt Angle VS. Brock Lesnar, SummerSlam 2003
25. Kurt Angle VS. Abyss, Turning Point 2008
26. Kurt Angle VS. The Undertaker, SmackDown (4-7-02)
27. Kurt Angle VS. John Cena, No Mercy 2003
28. Kurt Angle VS. Samoa Joe VS. Mick Foley VS. Jeff Jarrett VS. AJ Styles, Slammiversary 2009
29. Kurt Angle VS. Chris Benoit, (RAW 2001, Cage Match)
30. Kurt Angle VS. Steve Austin (RAW, January 2001)

31. Kurt Angle VS. Steve Austin VS. The Rock VS. Rikishi VS. Triple H VS. The Undertaker, Armageddon 2000
32. Kurt Angle VS. Jeff Jarrett, Genesis 2009
33. Kurt Angle VS. Rey Mysterio, Smackdown (February 2005)
34. Kurt Angle VS. Samoa Joe, Turning Point 2006
35. Kurt Angle VS. Eddie Guerrero, WrestleMania XX (2004)
36. Kurt Angle VS. Steve Austin, Unforgiven 2001
37. Kurt Angle VS. Sting, Bound For Glory 2007
38. Kurt Angle&Chris Benoit VS. Edge&Rey Mysterio, No Mercy 2002
39. Kurt Angle VS. Edge (SmackDown 30-5-02)
40. Kurt Angle VS. Shawn Michaels (RAW 3-10-05)

41. Kurt Angle&Chris Benoit VS. Los Guerreros, Rebellion 2002
42. Kurt Angle VS. Jeff Jarrett, Bound For Glory 2008
43. Kurt Angle VS. Brock Lesnar VS. Big Show, Vengeance 2003
44. Kurt Angle VS. Samoa Joe, Final Resolution 2007
45. Kurt Angle VS. Christian Cage, Final Resolution 2008
46. Kurt Angle VS. Yuji Nagata, Global Impact (1-4-08 )
47. Kurt Angle VS. Triple H VS. The Rock, SummerSlam 2000
48. Kurt Angle VS. Edge, Judgment Day 2002
49. Kurt Angle&Chris Benoit VS. Edge&Rey Mysterio VS. Los Guerreros, Survivor Series 2002
50. Kurt Angle VS. Hulk Hogan, King Of The Ring 2002

Tribute

Hieno postaus ja hieno lista myös Whatilta. Itsellä on pitänyt todella kovaa kiirettä, jaksojakaan ei ole meinannut ehtiä katsoa. Aikaa kuitenkin varaan, ja kaksi sijaa tällä viikolla aion vielä julkaista.

"Jäbä" kirjoitti:
Hieno postaus ja hieno lista myös Whatilta. Itsellä on pitänyt todella kovaa kiirettä, jaksojakaan ei ole meinannut ehtiä katsoa. Aikaa kuitenkin varaan, ja kaksi sijaa tällä viikolla aion vielä julkaista.

Tosissaan kiitokset kaikille, jotka ovat näitä listauksia jaksaneet lukea, kommentteja otetaan edelleen mielellään vastaan, esim. tuosta Anglen matsilistasta. Ja postatkaa toki niitä omia listojannekin, niitä on ilo lukea.

En kyllä nostaisi AJ Stylesiä kahden parhaan joukkoon vaikka kova painija onkin. Mutta Kurt Angle on koko 2000 luvun suurin supertähti. Otellut kaikki parhaat ottelut, parhaita vastaan, Muistetaan myös että... He won gold medal with broken friking neck.

"What" kirjoitti:
1. Kurt Angle VS. Chris Benoit, Royal Rumble 2003
2. Kurt Angle VS. Shawn Michaels, WrestleMania 21 (2005)

"Jack DiBiase" kirjoitti:

"What" kirjoitti:
1. Kurt Angle VS. Chris Benoit, Royal Rumble 2003
2. Kurt Angle VS. Shawn Michaels, WrestleMania 21 (2005)

Tuo nyt ei todista mitään. Lähdin sille linjalle, että numeroin nuo ottelut, mutta todellisuudessa en osaa tehdä selvää eroa ottelujen 1, 2 ja 3,6 tai 7 välille. Omalla tavallaan jokainen loistavia. Tietysti jos saat nyt tyydytystä tuosta, että Angle ei mukamas pysty loistomatseihin muuta kuin Benoit'n, Michaelsin tai painijoiden kuten he kanssa, olkoon niin. Angle tulee olemaan ykkönen, sellaista argumenttia ei olekaan, joka päätäni kääntäisi.

Turhaa tilastotietoa, ensin lista kokonaisuudessaan.

50. Jim Ross, WWE (57v.)
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith, Deceased
48. Roderick Strong, ROH (26v)
47. Sting, TNA (50v)
46. The Big Show, WWE (38v)
45. Ted DiBiase Jr., WWE (27v)
44. Steve Corino, WWC (36v)
43. Shane McMahon, Out of business (39v)
42. Paul Burchill, WWE (30v)
41. Rob Van Dam, Retired (38v)

40. Charlie Haas, WWE (37v)
39. Matt Hardy, WWE (35v)
38. Scott Steiner, TNA (47v)
37. Doug Williams, TNA (37v)
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash), Retired, TNA (Hall 51v, Nash 50v)
35. Hernandez, TNA (36v)
34. Bill Goldberg, Retired (42v)
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig, Deceased
32. Shelton Benjamin, WWE (34v)
31. Samoa Joe, TNA (30v)

30. Vince McMahon, WWE (64v)
29. Fit Finlay, WWE (51v)
28. Bret Hart, Retired (52v)
27. Jack Swagger, WWE (27v)
26. Matt Morgan, TNA (33v)
25. Ken Kennedy, Out of business (33v)
24. Christopher Daniels, TNA (38v)
23. Bryan Danielson, WWE (28v)
22. Triple H, WWE (40v)
21. William Regal, WWE (41v)

20. Hulk Hogan, TNA (56v)
19. The Undertaker, WWE (44v)
18. Starbuck, FCF (36v)
17. John 'Bradshaw' Layfield, Retired (42v)
16. Ricky 'The Dragon' Steamboat, Retired (56v)
15. Beer Money Inc. (James Storm&Robert Roode), TNA (Storm 32v, Roode 32v)
14. Edge, WWE (36v)
13. Rey Mysterio, WWE (34v)
12. Brock Lesnar, Retired (32v)
11. Shawn Michaels, WWE (44v)

10. John Cena, WWE (32v)
9. Chris Benoit, Deceased
8. Christian Cage, WWE (35v)
7. Eddie Guerrero, Deceased
6. Ric Flair, Semi-retired (60v)
5. Chris Jericho, WWE (39v)
4. 'Stone Cold' Steve Austin, Retired (44v)
3. Desmond Wolfe (Nigel McGuinness), TNA (31v)
2. 'Phenomenal' AJ Styles, TNA (31v)
1. Kurt Angle, TNA (40v)

Aktiivisia painijoita listalla: Roderick Strong, The Big Show, Ted DiBiase Jr, Steve Corino, Paul Burchill, Charlie Haas, Matt Hardy, Scott Steiner, Doug Williams, Kevin Nash, Hernandez, Shelton Benjamin, Samoa Joe, Fit Finlay, Jack Swagger, Matt Morgan, Christopher Daniels, Bryan Danielson, Triple H, William Regal, The Undertaker, Starbuck, James Storm, Robert Roode, Edge, Rey Mysterio, Shawn Michaels, John Cena, Christian (Cage), Chris Jericho, Desmond Wolfe, AJ Styles, Kurt Angle.
Yhteensä: 33

Lopettaneet painijat listalla: Sting (?), Shane McMahon, Rob Van Dam, Scott Hall, Bill Goldberg, Bret Hart, John 'Bradshaw' Layfield, Ricky 'The Dragon' Steamboat, Brock Lesnar, 'Stone Cold' Steve Austin
Yhteensä: 10

Menehtyneet: 'British Bulldog' Davey Boy Smith, 'Mr. Perfect' Curt Hennig, Chris Benoit, Eddie Guerrero
Yhteensä: 4

Muut: Jim Ross, Vince McMahon, Hulk Hogan, Ric Flair
Yhteensä: 4

Nuorin aktiivinen painija listalla: Roderick Strong (syntynyt 26.7.1983, 26 vuotta)
Vanhin aktiivinen painija listalla: Fit Finlay (syntynyt 20.10.1958, 51 vuotta)

Aktiivipainijat promootioittain
WWE: 20
TNA: 14
WWC: 1
FCF: 1
ROH: 1

Kansalaisuudet
USA: 38
Kanada: 6
Englanti: 5
Pohjois-Irlanti: 1

Kunniamaininnat: Dean Malenko, CM Punk, Jerry Lynn, Chris Hero, Kane, Colt Cabana, Eric Bischoff, Paul Heyman, Chavo Guerrero ja Dudley Boyz. Jonain toisena päivänä nämä herrat olisivat saattaneet löytyä listalta.

[list]50. The Dudley Boyz (Bubba Ray Dudley and D-Von Dudley)
49. Zack Ryder
48. Sexxxy Eddy
47. Kevin Steen
46. Scott Hall
45. The Legacy (Ted DiBiase and Cody Rhodes)
44. Montel Vontavious Porter
43. Hardcore Holly
42. CM Punk
41. Big Show

40. Kane
39. Shane McMahon
38. Petey Williams
37. AJ Styles
36. The Miz
35. John Morrison
34. Umaga
33. Christian
32. Jeff Hardy
31. Rey Mysterio

30. Chris Master
29. René Duprée
28. Bret Hart
27. Finlay
26. Carlito
25. Ken Kennedy
24. Muhammad Hassan
23. Bobby Lashley
22. Sonny Siaki
21. Mick Foley[/list:u:32d7l4an]

20. Stone Cold Steve Austin

Stone Cold Steve Austinin sijoittaminen listalle oli melko hankalaa. En ole koskaan oikeastaan ollut mikään suuri Austin fani, vaikka hänestä todella paljon pidänkin. Tämän takia hän jäi melko taakse listan kärkipäästä, vaikka hänen siellä kuuluisi ollakin. Austin on siitä legendaarinen hahmo minulle, että hän oli se painija jonka näin ensimmäiseksi vuonna 2001, ja joka sai siten minut koukkuun wrestlingiin. Karismaltaan hän on yksi lajin kovimmista. Melkein kaikki promot on kultaa. Kehätaidoissakaan ei ole sen enempää moittimista, varsinkin jos pitää Austinin esittämästä tyylistä. En oikeastaan huonoja puolia hänestä löydä, mutta alhainen sijoitus ainoastaan tuon fanituksen takia.


19. Vince McMahon

Vince McMahon oli ilmiselvä valinta listalle. Mies joka mullisti wrestlingin, nosti promootion maailmankartalle, standardisoi ensimmäisenä kaikki kehät saman kokoisiksi ja lisäsi kehän vierelle matot estämään loukkaantumisia. Siinä muutamia seikkoja miksi hän on listalla. Tärkein on kuitenkin varmasti hänen esiintymisensä yleisön edessä. Joka kerta, kun Vince astelee kehään, rupeaa miettimään mitä seuraavaksi tapahtuu. Tietysti niitä huonoja storylineja mukaan mahtuu, mutta pääpiirtein olen tykännyt suurimmasta osasta.


18. The Undertaker

The Undertakerin kanssa minulla oli samanlainen ongelma kuin Austinin kanssa. En ole 'Takeria suuremmin fanittanut, mutta toisaalta hän on tarjonnut todella monia upeita hetkiä. Tämä takia haluaisin antaa hänellekin paremman sijan, mutta numerot loppuu kesken. En tätä valintaa sen enemmän osaa perustella, koska melkein kaikki hänen ottelunsa ja promonsa ovat minuun uponneet. Ainoastaan sellainen kunnon fanitus puuttuu.


17. John "Bradshaw" Layfield

Sijalla 17. onkin sitten varsin mielenkiintoinen nimi minulle: John "Bradshaw" Layfield. Kun aloi wrestlingia seuraamaan, Bradshaw oli Bradshaw. Välillä paini itsestään ja välillä vanhan parinsa Faarooqin kanssa. En silloin Layfieldista kovin kummoisesti pitänyt, enkä erikoisemmin häntä vihannut. Kehässä hän kuitenkin vaikutti olevan yksinkertaisesti todella surkea. Sitten vuonna 2004 tapahtui jotain todella ennennäkemätöntä minulle. Painija nostettiin suoraan midcardista main eventeriksi ja jopa WWE:n mestariksi asti. Tämä tietysti sai minut vihaamaan JBL:ää entisestään, koska olinhan pitänyt hänen painiaan surkeana aikaisemmin. Noh, aika kului ja JBL porskutti haasteesta toiseen mestarina. Lopulta hänellä oli jopa oma joukkue ympärillään. Tuona aikana esitetyt promot ja ottelut saivat mielipiteeni kääntymään 100 prosenttisesti. Siitä eteenpäin olen pitänyt JBL:ää "The Wrestling God"ina (en sentään ihan kirjaimellisesti )!


16. Booker T

Booker T oli yksi ensimmäisiä painijoita joita näin. Hänen ottelut ja promot iskivät silloin heti, varsinkin kuuluisa tappelu Austinia vastaan ruokakaupassa puhutti kaveripiirissä vielä pitkään hyökkäyksen jälkeen. Parhaimmillaan näen Bookerin tag team painijana ja upper midcardissa. World Wrestling Entertainment'ssa hän muodosti loistavan tag team niin Goldustin kuin Rob Van Damin kanssa. Myös WrestleManian tähdittäminen Triple H:ta vastaan lämmitti sydäntä. WWE Intercontinental ja WWE United States -mestaruudet sopivat Booker T:lle kuin nenä päähän. King Bookerina fanitus hieman laski, mutta kyllähän sitäkin näin fanin silmistä mielelllään katsoi. Miehen World Championship Wrestling ja Total Nonstop Action Wrestling ajoista minulla ei ole mitään käsitystä, joten tämä fanitus perustuu puhtaasti WWE aikoihin.

En oikeen ymmärrä mikä siinä on, että ihmisiä nappaa enempi Bookerin WWF/E upper mid-card/title-shot/Goldust -aika kuin tuo WCW -aikainen tag toiminta. Harlem Heat oli sata kertaa taakimpaa shittiä painillisesti kuin Goldust/Booker. Booker ja Stevie Ray vetivät varsin innovattivisia ja aikaansa edellä olevia matseja, joissa kehäkemiat pursuivat yhteen yhtä mallikkaasti kuin DOOM:issa... eli tässä toisessa, pari-kolme vuotta aiemmassa neekeriduossa (Butch Reed & Ron Simmons). Toki WCW:n parhaat tag päivät olivat takana päin ja Harlem Heat olisi varmasti saanut ikimuistoisia matseja aikaseksi niin aiemmin mainitun DOOM:in, kuin monen muun loistavan ysäritägin kanssa (The Rock N' Roll Express, The Midnight Express, Pillman/Zenk, The Young Pistoles jne.). Double-team -manuuverit kuten Heat Seeker, Big Apple Blast, Heat Bomb ja etenkin Towering Inferno olivat aivan hemmetin hienoja ja näitä jäljiteltiin mm. WWF:ssä useita vuosia myöhemmin monen muun tag teamin voimin.

"Hulk Hogan, we comin' for you nigga!"

"Wankie" kirjoitti:
En oikeen ymmärrä mikä siinä on, että ihmisiä nappaa enempi Bookerin WWF/E upper mid-card/title-shot/Goldust -aika kuin tuo WCW -aikainen tag toiminta.

Jos tämä oli tarkoitettu minulle niin sanoisin, että lue Booker T -kohta uudelleen. Sanoin lopussa, että en ole nähnyt miehen otteita WCW:ssä ollenkaan.

25. Owen Hart
-Joillakin on tainnut olla Owen jopa kymmenen joukossa, mutta jokainen jäljellä oleva (paria poikkeusta lukuun ottamatta) on tarjonnut minulle enemmän niitä muistettavia hetkiä. Siitä syystä Harteista se tunnetumpi tulee esiintymään vielä listallani. Owenin parhaat ja muistettavimmat hetket (kuolemaa lukuun ottamatta) liittyvät vahvasti Bretiin; ottelivathan miehet kaikkien aikojen parhaimman Steel Cage-ottelun ja muutenkin heidän feudinsa tarjosi uskomatonta painia. Päämestaruus oli monesti niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Päämestaruuden jälkeen Owen pääsi pörräämään lajin vikkelimmän miehen, Yokozunan rinnalla. Kyllähän kyseinen kaksikko sai muutaman ihan kivan joukkueottelun aikaiseksi, mutta varsinkin Owenin taidot valuivat täysin lähes täysin hukkaan joukkuedivarissa. Owenin olisi pitänyt olla siellä, missä hänen veljensä ja ”Sexy Boy” olivat. Hänen olisi pitänyt otella jumalauta päämestaruudesta, mutta onhan se nähty niin monta kertaa WWE/F:n kohdalla, miten taitavia painijoita käytetään niin väärin kuin käyttää ja voi. Ja sitten tähän loppuun vielä se suurin kysymys Owenin kohdalla; Olisiko mies voittanut päämestaruuden, jos hän ei olisi kuollut? No sitähän ei kukaan tiedä, mutta itse epäilen, että ei. WWF:llä oli tuolloin jo niin monta ME-nimeä ja kun ottaa vielä huomioon, että vuosi tuosta eteenpäin WWF:n riveissä olivat niin Chris Jericho, Kurt Angle kuin Chris Benoit’kin niin vaikeaa se olisi ehdottomasti ollut.


24. William Regal
-Seuraavat kaksi sijaa menevät tyyliltänsä melko samankaltaisille painijoille. Tämä oli täysin makukysymys, kumpi on tällä sijalla, koska arvostan molempia yhtä paljon ja taidoiltansakin miehet ovat melko samalla viivalla (nykypäivänä Regal lienee hiukan kovempi luu tästä kaksikosta). Heillä on myös sekin yhteistä, että molemmat ovat kotoisin Euroopasta ja molemmat olivat King Bookerin hovin jäseniä. No kaikille lienee jo täysin selvä, kuka tuo toinen henkilö on. Regalin ura on ollut melkoisen pitkä, mutta melko väritön. Muutama piikki mahtuu tuohon janalle (=uralle), mutta muuten se on ollut sitä midcardissa olemista välillä otellessa mestaruudesta. Kenties Regalin painityyli ei sovellu sinne aivan kirkkaimpaan Main Eventiin, koska onhan tuo Regalin paini lievästi sanottuna rumaa. Pirun tehokasta, mutta miehen painityyli on täysin eri vuosikymmeneltä. 70- ja 80-luvulle tuo olisi sopinut täydellisesti, koska silloin arvostettiin kovia brawlereita ja Regal on ehdottomasti sellainen. Tekninen brawler, kuten aina sanon. Regalin loistavien painitaitojen ohella mies on erittäin karismaattinen esiintyjä. Regalista huokuu ylimielisyys muita kohtaan ja kun mies päästetään mikkiin niin se tulee ennemmin tai myöhemmin esille. Miehen parasta aikaa omasta mielestä on ehdottomasti vuosituhannen vaihde, jolloin hän piipahti pikaisesti WCW:ssä ja palasi takaisin WWF:hen. Regal oli tuolloin parhaimmillaan kehässä ja silloinkin hänestä huokui ylimielisyys ja tuollainen snobin olemus. Parhaimmillaan Regal on ehdottomasti toisen brawlerin tai teknisen painijan kanssa (Finlay, Chris Benoit). Tällä hetkellä Regal on varsin mielenkiintoisen stablen ”pääjehu” ja on hyvinkin mahdollista, että miehen vyötäröä komistaa vihdoin se päämestaruus.


23. Finlay
-Jos nuo vihjeet eivät spoilanneet tarpeeksi niin tässäpä on sitten vastaus tuohon ”mysteeriin”. Sijalla kaksikymmentäkolme on Finlay, joka on monella tapaa hyvin samanlainen kuin Regal. Varsinkin painitaitoja katsellessa miehet ovat molemmat ”teknisiä brawlereita”, molempien urat ovat olleet melko "värittömiä", mutta kaikki muut osa-alueet menevät sitten Regalin nimiin. Miksi sitten sijoitin Finlayn yhden sijan korkeammalle? Finlay on kehässä asteen tai parikin verran kovempi ja ”rumempi”. Finlaysta on kyllä parina viime vuonna leivottu yleisön suosikki, jonka pelastajana on vaahtosammuttimen kokoinen olento, joka ojentaa hänelle tuo shillelaghin tuomarin katsoessa muualle, mutta siitäkin huolimatta Finlay ei ole lähtenyt muuttamaan painityyliänsä mitenkään pehmeämmäksi vaan edelleenkin siellä on niitä rajuja iskuja, heittoja ja luovutusliikkeitä. Mielestäni niin Finlaysta kuin Regalista saadaan paljon enemmän irti heelinä ja onneksi tästä kaksikosta edes Regal on heel, mutta mielelläni toivoisin kyllä Finlaytakin heeliksi, mutta siitä on kai turha haaveilla. Finlaysta ollaan tekemässä ns. ponnahduslautaa nuoremmille painijoille ja en laita sitä ollenkaan pahitteeksi, koska miehellä on ikää enemmän kuin kenelläkään muulla painijalla WWE:ssä ja Finlay on kuitenkin melko over painija, joten nuoret tähdet saavat Finlayn voitosta mukavaa boostia kohti tähteyttä.


22. Lance Storm
-Kyllä ne kanukit ovat sitten kovia painimaan. Storm ei ollut kanukeista teknisesti paras, mutta kun haetaan monipuolisinta kanadalaista niin Stormin nimi tulee melko monen kohdalla esille. Niin Storm ei ollut ehkä teknisesti paras kanukki, mutta ei hän missään nimessä huonoin ollut. Teknisyyden ohella hän oli myös hyvä brawlaamaan ja ei hänen high-flyin’-taidoissakaan mitään vikaa ollut ja kuten joku taisi jo aikaisemmin mainita, sopeutui hän painoluokkaan kuin painoluokkaan. Mikkityöskentely ei kuulunut Stormin vahvuuksiin, mutta kyllä kehätaidot korvaavat nuo puutteet muissa osa-alueissa. Ei aina tarvitse olla jokaisessa osa-alueessa maailman paras tai edes TOP 10:ssä ollakseen loistava showpainija. ECW- ja WCW-ajat tarjosivat painillisesti parasta antia, mutta jostain kumman syystä olen pitänyt aina miehen WWE-ajoista enemmän. Un-Americans keräsi hyvin heatia ja rehellisesti sanottuna tuo stable oli kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava. Hyviä painijoita, jotka vihaavat Amerikkaa. Ei tarvitse aina olla mitään motiivia tekojen takana vaan tuollainen yksinkertainen idea toimii yllättävänkin hyvin. Miehen viimeinen ottelu kannattaa myös muuten tsekata ja varsinkin ottelua seurannut promo, jossa oli sitä tunnetta mukana. Siihen ei käsikirjoitustiimi pysty, ainoastaan painija.


21. John Morrison
-Morrison on näistä nuorista ”lupauksista” ainoa, joka olisi jo valmis ME-karkeloihin. Jaa no voiko Morrisonia sanoa lupaukseksi, koska mies on paininut WWE:n riveissä jo tovin. Painitaidot, gimmick, look ja mikkitaidot ovat kohdallaan, mutta hänellä, kuten monella muullakin nuorella lupauksella on yksi ongelma. Tai no tarkemmin sanottuna aika montakin ongelmaa ja heidän nimensä ovat Triple H, Shawn Michaels, Undertaker ja Batista. En nyt noista kolmea ensimmäistä kuitenkaan pois haluaisi, koska kyllähän heillä on potentiaalia edelleenkin painia jopa niitä viiden tähden otteluita (ketkä kaksi ovat painineet tämän vuoden kovimman ottelun tähän mennessä? Aivan). John Morrisonin ja kumppanit eivät voi tehdä muuta kuin odottaa vanhojen partojen lopettavan uransa. Toki heille tulee aivan varmasti lyhyitä jaksoja ME:ssä, koska jopa ME-miehet ovat ihmisiä ja hekin loukkaantuvat joskus. Morrison vietti uransa alkuajat Bischoff'in juoksupoikana ja varsinainen läpimurto tapahtui joukkueen, tai no oikeastaan stablen muodossa. Morrison löi itsensä läpi MNM-stablessa, johon kuuluivat hänen lisäksi ihastuttava Melina ja Joey Mercury. Joukkue voitti kolme kertaa joukkuemestaruudet ja miehet saivat näkyvyyttä feudatessa Rey Mysterion ja Batistan kanssa joukkuemestaruuksista. Joukkuemestaruuksia seurasivat IC-mestaruudet ja niidenkin ansiosta hän sai varsin paljon näkyvyyttä RAW’ssa, mutta läpimurto sinne kirkkaimpaan eliittiin antoi odottaa itseään.

Vuoden 2007 Vengeancessa WWE otti suurehkon riskin ja se kannatti. Morrison korvasi Chris Benoit’n ECW-mestaruusottelussa ja ottelun päätteeksi hänestä kruunattiin uusi mestari. Moni ihmetteli päätöstä, mutta itse oli päätöksestä enemmän kuin iloinen. ECW:llä ei ollut Benoit’n kuoleman jälkeen yhtään kovaa nimeä rosterissaan ja muutaman kuukauden aikana Morrisonista ja Punkista oltiin leivottu uuden ECW’n ”kansikuvapojat”. Kaksikko otteli muutaman kelpo ottelun, mutta muutama lisäminuutti ei olisi ollut pahitteeksi. Mies kuitenkin kärähti aineista, jota seurasi kenties Morrisonin uran paras vaihe, joukkue ”I’M AWESOME” Mizin kanssa. Paras joukkue WWE:ssä moneen vuoteen ja jotkut herättelivät jopa toivoa siitä, että WWE:n tag-divari lähtisi taas nousuun, mutta muutamaa pilkahdusta lukuun ottamatta taso pysyi samana. Joukkue Mizin kanssa oli Morrisonille tärkeä varsinkin siksi, koska hän kehittyi mikissä paljon. Miesten vetämä ”The Dirt Sheet” oli loistava ”ohjelma” ja varsinkin livenä kaksikko sai uskomatonta tavaraa irti. Joukkueen hajottua Morrison siirrettiin SmackDowniin, jossa hän on otellut erittäin hyviä tv-otteluita. Myssen kärähdettyä aineista Morrison sai IC-mestaruuden ”rasitteeksi”. Ja pah, IC-mestaruus on ollut WWE:n mielenkiintoisin mestaruus Reyn voitettua sen ensin WrestleManiassa. Muutaman vuoden kuluttua on melko todennäköistä, että John kantaa sitä päämestaruutta IC-mestaruuden sijaan.

"Bilyeu" kirjoitti:
Jos tämä oli tarkoitettu minulle niin sanoisin, että lue Booker T -kohta uudelleen. Sanoin lopussa, että en ole nähnyt miehen otteita WCW:ssä ollenkaan.

Ihan vain yleisesti... kun moni muukin on Bookerin listannut WWF/E tuotannon puolesta. Kaikki WWF/E:n upper mid-card tavara oli jotenkin purkitettua ja Spinaroonin hypeen perustuvaa, Goldust/Booker oli laadukasta vain promojen puolesta ja loppu ajan title-shot -aika, eli Booker-HHH oli paskaa joka saralla ja heidän suuri kliimaksi WMXIX:ssä oli kaiken hypen jälkeen täysfloppi. Ainoa katsottava materiaali WWF/E:ssä oli lohdutusfeud The Rockia vastaan ja käyttö Invasion anglessa, vaikka koko angle olikin (ainakin minulle) pettymys.

"Ham" kirjoitti:
Tällä hetkellä Regal on varsin mielenkiintoisen stablen ”pääjehu” ja on hyvinkin mahdollista, että miehen vyötäröä komistaa vihdoin se päämestaruus.

ECW-mestaruus? Päämestaruus? Ja eipä taida sitäkään vyötä Regalille tulla ainakaan hetkeen. Joka tapauksessa Wiljamin valinnalle iso peukku.

Morrisonin kohdalla hyvät perustelut.

#7 Mick Foley

Mick Foley on ilmeisesti ristiriitainen mies, kun katsoo mielipiteitä. Monet sanovat, että Foley on pelkkä läski roskapainia edustava paska, mutta minusta asia ei ole niin yksinkertainen. Kyllähän se niin on, että Mickin monet parhaimmat matsit ovat jonkun stipulaation kera, mutta ei voi mitään. Hän on ollut hyvä brawler aikanaan. Hänen kehätyöskentelyssä toki plussaa mainiosta elehdinnästä, ilmeilystä ja roolin vetämisestä. Nyky-Foley nyt on mitä on.

Suurimmat syyt markitukseen ovat varmaankin mikkitaidot. Sanoisin Foleyn olevan Top-5 promottajia wrestlingin historiassa, ehkä jopa Top-3. Hänen höpinät liimaavat naaman aina ruutuun. Ne toimivat missä roolissa tahansa. Harvoin näkee niin mielenkiintoisia promoja, mitä Foley usein luo.
Gimmickit Foleylla ovat olleet kunnossa, Dude Love, Cactus Jack ja Mankind ovat jokainen olleet loisteliaita, mutta kyllä se ihan perus Mickikin on erinomainen. Näyttelijänlahjaa hänellä on aina ollut erittäin paljon.

Foley on kyllä antanut paljon fanien edestä, vaikka sillä on myös huonoja vaikutuksia painin ilmeelle ollut, pakko kunnioittaa sitä, kuinka hän riskeerasi itsensä tarjotakseen faneille näiden kaipaamansa. Ison kasan huippuotteluita Foley on ehtinyt urallansa tarjota. Enää niitä tuskin ei taida tulla. Pysyisipä vain ei-painijana, ja vaikka parit matsit vuodessa heittäisi. WWE:hen haluaisin Foleyn vielä menevän, vaikka sitten selostajaksi - jona hän oli mahtava tapaus - tai GM:ksi. En minä tiedä. Kunhan näen Foleyta.

Sitten loppuun showpainipiirien klisee. Foley is go(o)d.

Tilastoja ovat kivoja ja niitä tuetaan kovasti kaikissa muodoissaan. Toivottavasti jollain riittää aika ja kiinnostus tälläkin kertaa massiivisempaan loppuyhteenvetoonkin.

50. Jeff Hardy
49. Scott Steiner
48. Nova
47. Nigel McGuinness
46. Bam Bam Bigelow
45. Human Tornado
44. Sandman
43. Low Ki
42. Tajiri
41. Elijah Burke

40. Brian Kendrick
39. Justin Credible
38. Austin Aries
37. Kane
36. Homicide
35. Paul London
34. Super Crazy
33. Bret Hart
32. Jimmy Rave
31. Chris Sabin

30. Tyler Black
29. Shane McMahon
28. Bryan Danielson
27. Alex Shelley
26. Psicosis


25. Colt Cabana
Tämänkertainen lista korkataan kaverilla, joka löytyisi helposti pariltakin listalta. Nimittäin sekä painin hauskimpien ihmisten, että noloimmin kustujen talenttien joukosta. Cabanaan ensitutustuminen taisi tapahtua Punkin ja Second City Saintsin kautta, ei ollenkaan huono tapa sillä kaikki noihin liittyvä on erinomaista laatua ja Cabanakin antoi itsestään heti mainion kuvan. Ovatpa Punkin kanssa samalla puolella tai vastakkain, homma toimii aina. Samalla kun Colt tuhlasi taitojaan WWE:ssä pääsin itse tutustumaan paremmin mieheen vähän myöhemmän ROHin myötä, josta maininnan arvoisia ovat erityisesti ottelusarja Danielsonia vastaan sekä jo aiemmin hypettämäni massiivisen brutaali Homicide-feudi. Vaikka tuo keskittyikin lähinnä raakaan mättämiseen - toimien siinä loistavasti - on Cabanan suurin vahvuus, tavaramerkki ja se mikä hänet erottaa muista vain todella hyvistä painijoista ehdottomasti huumori. Colt on oikeasti hauska. Rehti hassuttelu ja huumorintaju ovat toki erittäin kiva juttu, mutta samalla painimaailmassa hieman kaksiteräinen miekka. Välillä hieman liiaksi vedetty ja paikoin väkinäinenkin huumori saa jopa kyrsimään, ehdottomasti hauskimmillaan Colt onkin spontaaneissa tai vähintään sen oloisissa heitoissa ja tempuissa. Samalla näinkin humoristista kaveria on välillä vähän vaikea ottaa tarpeeksi vakavasti ja nähdä suurempana pelurina. Viime kädessä Colt on kuitenkin uskomattoman taitava ja samalla hauska painija ja onhan se suurimman osan ajasta sen verran toimiva yhdistelmä, että tämä sija on täysin ansaittu.

Syitä suosiooni:
vs. Homicide Better Than Our Best
vs. Bryan Danielson Gut Check


24. Stevie Richards
Koska painijoiden välille kuuluu aina löytää hassuja linkkejä, siirrymme tällä kertaa hyvin aliarvostetusta miehestä toiseen vastaavaan. Richardsiin törmäsin ensimmäisen kerran todennäköisesti joskus ammoisina WWE-aikoina, kun mies kerran puolessa vuodessa sattui televisioon päätymään. Kaiken kohtaamisesta varmaankin kertoo se, etten saa mitään tällaista edes kunnolla päähäni. Totuushan on luonnollisesti aivan toisenlainen, Stevien ollessa sekä todella karismaattinen, oikein hauska, että aina harvoin tilaisuuden saadessaan oikein hyvä painijakin. Ei varmastikaan parhaita mahdollisia, mutta tarpeeksi hyvä vetääkseen tarvittaessa erinomaisenkin ottelun. Todennäköisesti Richardsin uran parhaat hetket jäivät hieman ikävästikin jo ECW:n puolelle Stevien toimiessa niin Ravenin bitchinä, kuin myöhemmin maanmainion bWo:n johtohahmonakin. Richards olikin molemmissa rooleissaan aivan tajuttoman luonteva ja hauska ollen siinä sivussa osallisena muutamassa huippumatsissakin. Sitä olettaisi, että suunta on vain ylöspäin, mutta aina eivät nallekarkit käy tasan. WWE ei ikinä osannut käyttää kaikinpuolin mahdottoman potentiaalista kykyä ja tyly tosiasia Right To Censorin jäämisestä kymmenen vuoden palkkalistoilla olemisen huippukohdaksi kertoo enemmän kuin tarpeeksi. On hyvä kuitenkin huomata, että Stevie veti typerimmänkin roolin tunteella, ohittaen tässä jopa toisen bWo:sta tutun kaverin, Novan. Viimeinen yritys TNA:n leivissä alkoi oikein lupaavasti vaikka käteen annettiinkin enemmän kuin korni hahmo, mutta viimeisten käänteiden jälkeen edes pieni käväisy korkeammalla kortissa alkaa jäädä Stevien kohdalla haaveeksi. Se, että näinkin karismaattinen, korskea ja kaikin puolin taitava kaveri ei ikinä saanut edes oikeaa mahdollisuutta kuuluu painimaailman suuriin vääryyksiin.

Syitä suosiooni:
Blue World Orderin debyytti
vs. Terry Funk vs. Sandman Barely Legal


23. The Undertaker
Pitkästä aikaa vuoroon rehti WWE-stara. 'Taker kuuluu siihen harvalukuiseen kastiin, joka säväytti heti ensisilmäyksellä ja kuuluikin ensimmäisiin suosikkeihin painin parissa. Toki lienee ihan hyvä huomioida, että samaan reaktioon olisi todennäköisesti päässyt Harley Davidsonilla kehään ajava Brooklyn Brawlerkin, mutta ei se mitään. Seuraavaksi mukaan kuvioon astuivatkin mainio Mankind-feudi häkiltä heittämisineen, lähes yhtä loistelias Michaels-jakso feat. paras HiaC-ottelu ikinä ja eeppinen feudi Kanea vastaan. Jo tässä olisi melkoisen hyvä saldo yhdelle miehelle, mutta uran myöhemmälläkään puolella ei olla menty ainakaan alaspäin ja 'Taker tuntuukin vain paranevan iän myötä. Sen lisäksi, että mieheltä löytyy huippuotteluita useammallekin kädelle, kruunaa homman mainio gimmick. Tai oikeastaan gimmickit, American Badass oli mainio muutos tarjoten huomattavasti lisää mahdollisuuksia ja Ministry-ajatkin eroavat suhteellisen ronskisti perinteisemmästä Undertakerista. Olen aina ollut sitä mieltä, että moni muukin olisi pystynyt menestymään suuresti samalla alkuperäisellä Taker-hahmolla, mutta Markin huippuroolia on paha kiistääkään. Promotaitoja pitäisin jopa aliarvostettuina, Badass-kautena varsinkin vapaammat heel-promot olivat parhaimmillaan hienoa tavaraa ja mies on yleensäkin ollut aina erittäin karismaattinen. Painitaidot ovat toki selkeä juttu, loistava brawleri ja sekoittanut tähän pätevästi teknisempääkin lukkopainia, kyeten parhaimpina päivinään lentämäänkin oikein tyylikkäästi isoksi mieheksi. Kirsikkana kakun päällä, kiinnostus on pysynyt kiitettävän hyvin yllä jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, suurta vaihtelua samalla hahmollakin ja uralta ei montaa tylsää ajanjaksoa löydä. Hyvät muistot, kelpo liuta klassikko-otteluita, hyvä hahmo ja vielä karismaattinen mieskin, ei vaikea valinta listalle.

Syitä suosiooni:
vs. Mankind King of the Ring 1998
vs. Shawn Michaels Badd Blood


22. Jimmy Jacobs
Synkähköstä hahmosta seuraavaan. Jacobsiin tutustuin ensimmäisen kerran hyvin lamen ROHiin paluun myötä 07-syksyllä. Jacobs pääsi kuitenkin heti perään näyttämään oikeita kykyjään viime vuosien parhaan stablen eli Age of the Fallin myötä. Pitkä ja tyylikäs promo valkoisessa puvussa samalla kun kattoon ripustettu Briscoe vuotaa miehen päälle pistetyn sian lailla, voiko tuosta enää vetää siistimmäksi? Helposti yksi suosikkipromoistani ikinä. Jatkuvien laadukkaiden promojen lisäksi Jacobs veti koko runinsa ajan kovalla tahdilla myös todella laadukkaita otteluita. Oli sitten Singlenä, Tag Teamina (erityisesti Blackin kanssa, viime vuoden paras joukkue), brawlina, tekniikkapainina tahi sitten kovasti hehkutetuissa erikoisotteluissa, Jacobs toimittaa aina ja lähes kenen kanssa tahansa. Viime vuodelta sietää nostaa erityisesti esiin vuoden feudi Austin Ariesia vastaan, laatuotteluita ja tämän vuoden puolelle menneet Dog Collar- ja I Quit-ottelut ovat ehdottomasti mukana kilpailussa vuoden ottelusta. Tämän vuoden viimeiseksi ROH-feudiksi jäänyt feudi Blackiakaan vastaan ei vaikuta ollenkaan huonolta... AotF oli sen verran mainio konsepti, että tuo riittäisi luultavasti itsessäänkin listalle, mutta Jimmyltähän löytyy varhaisempaakin laatumateriaalia. Muutaman vuoden takainen Jimmy Loves Lacey -kuvio on kokonaisuudessaan ehtaa timangia ja edes tylsät Whitmerit eivät suuresti haittaa Jimmyn päästessä vauhtiin. Luonnollisestihan tuokin kuvio päättyi eeppiseen gimmick-matsiin Jacobsin kohdatessa häkissä Whitmerin, helposti jälkimmäisen uran parhaassa ottelussa. Uskomaton promottaja, loistava painija ja uralla useampiakin klassisia kuvioita, ainoaksi esteeksi jää hieman uskottavuutta karsiva hobittiluokan koko, mutta Jacobsista on tästä huolimatta todella helppo pitää. Olisi parempi löytyä esittelemästä taitojaan pikapuoliin jostain suuresta ja helposti seurattavasta promootiosta.

Syitä suosiooni:
Age of the Fallin debyytti
vs. Austin Aries Bound By Hate


21. Edge
Tämänkertainen listaus viimeistellään vielä kolmannella mustaa nahkatakkia suosivalla veijarilla. Eikä jää edes viimeiseksi samanlaiseksi. Edgenkin olen todennäköisesti joskus bongannut varhaisemmista lähetyksistä, mutta ei jäänyt erityisemmin mieleen. Vuosituhannen vaihteen Tag Team -otteluiden näkeminen nostikin miehen sitten hetkessä kartalle muiden osanottajien mukana. Toisesta TLC:stä puhuinkin jo aiemmin ainakin Jeff Hardyn kohdalla, mutta muillekin tuon ajan koitoksille on tilaa sydämessäni. Pelkkien hienojen spottailujen lisäksi tuolta ajalta on sopivaa nostaa esiin Edgen ja Christianin hienot promot, äärimmäisen toimiva kemia ja molemmat miehet vetivät laadukasta läppää viikosta toiseen. Vaikka Edge facena olikin välivuosina vähän tylsä ja kesy on Smackdown Sixiin kuuluminen ja jatkuvat pätevät ottelut tuoltakin ajalta hyvä huomioida. Edge nosti itsensä viimein kunnolla esiin vuosituhannen puolivälin heel-turnin myötä ja vetääkin limaisen pahiksen roolin oikein mainiosti. Pätevien feudien siivittämä nousu huipulle on ollut vähintäänkin ansaittu. Benoit, Hardy, Foley, Cena ja Taker johtivat kaikki laadukkaisiin otteluihin. Hyvien otteluiden, karisman ja erinomaisen toimivan persoonan johdolla Edge onkin ollut helposti viime vuosien viihdyttävimpiä ja toimivimpia Main Eventtaajia WWE:n kehässä, mitä nyt ultimaattisena opportunistina bookkaus meni paikoin hieman yli. Jo suhteellisen pitkä ura, jolta ei juuri tylsiä kohtia löydä, karismaa, viihdyttävä mikissä ja toimii kehässäkin. Tasainen viihdyttävyys WWE:n ME:ssäkin on jo itsessään hyvä saavutus. Mainio mies, jonka tuleva ME-runi ensimmäistä kertaa facena tulee määrittelemään vielä tarkemmin.

Syitä suosiooni:
w/ Rey Mysterio vs. Kurt Angle & Chris Benoit No Mercy 2002
"I understand"

Vaikka tämä onkin erittäin mielenkiintoinen ja keskustelua herättävä topic, jostain syystä oma motivaatio ja kirjoitusinto on ollut nyt jonkin aikaa täysin hakoteillä. Täytyy tämä nyt kuitenkin joskus saada valmiiksi, joten heitän tähän nyt kaksi jo viime viikolla valmiiksi kirjoittamaani nimeä. Tämä saattaa olla hieman epäkäytännöllinen ratkaisu laittaa vain kaksi, mutta näin tällä kertaa.


10.The Rock
Vaikka en markkiaikoinani enää Rockin tuotantoon paljoa ehtinytkään tutustumaan, jo tuolloin arvostin häntä ja hänen saavutuksiaan valtavasti ja osasin nauttia jokaisesta hetkestä kun hän vaikkapa tuli ownaamaan jonkun heelin omilla sananparsillaan. Matseja hän ei enää tuohon aikaan juuri vedellyt, (lukuunottamatta Wrestlemania XX'n ottelua joka ei tietysti ollut suomen tv'stä silloin nähtävissä) enkä hänen kehäotteidensa näkemistä sitten päässyt todistamaan yhtä ainoatakaan kertaa. No, parisen vuotta vierähti ja päädyinkin lopulta löytämään erään nimeltä mainitsemattoman nettisivun, jonka avulla pääsinkin käsiksi useisiin Rockin ynnä muiden tähdittämiin painitapahtumiin, ja luonnollisesti hänen matsejaan tuli siinä ohella katseltua oikein kahmalokaupalla ja kokonaiskuva hänestä alkoikin kunnolla muodostua.
Minulle The Rock on yksi tärkeimmistä hahmoista koko wrestlingin maailmassa, niin uniikki hahmo hän aikoinaan oli ja on nykyäänkin. Häntä karismaattisempaa ja mukaansatempaavampaa esiintyjää saa hakea pitkään ja hartaasti jopa wrestlingin ulkopuoleltakin. Ainakin omasta mielestäni Rockia voi kutsua hyvin mielin kaikkien aikojen parhaaksi showpainijaksi ja esiintyjäksi koko wrestlingin historiassa. Vaikka suvaitsin miehen nousta näinkin korkealle listallani, voin silti sanoa, että hänelle olisi voinut helposti napsahtaa paikka jopa top-3'ssa mikäli hän vain olisi saanut urallaan aikaan enemmän painillisestikin muistelemisen arvoisia otteluita. (yleisön hän sai mukaansa joka ikisessä matsissaan, joten tunnelmallisesti lähes hänen jokaista vähänkin suuremman luokan matsiaan voisi kutsua enemmän tai vähemmän klassikoksi)
Rock lienee kaikille itseään kunnioittaville painifaneille tuttu käsite, joten enpä nyt ala mitään itsestäänselvyyksiä tähän kohtaan enää latelemaan, varmasti kaikki ymmärtävät miksi häntä näinkin paljon jumaloin. Yksinkertaisesti muutun täydeksi markiksi joka kerta, kun näen hänen maagista esiintymistään.


9.Shawn Michaels
Vaikka en koskaan ole Shawn Michaelsille erityisen paljon markannut tai häntä palvonut, eikä hän gimmickiltään kuivine vitseineen (puhun siis nykypäivästä) Triple H'n kanssa ole todellakaan mikään pääsyy WWE'n seuraamiseeni, on olemassa yksi syy miksi hän pääsi näin korkealle listallani, ja se todistettiin viimeksi huhtikuussa hänen otellessa Undertakeria vastaan.
Syy Michaelsin listallani olemiselle on siis yksinkertaisesti Wrestlemania, tapahtuma jossa hänen kaikki matsinsa ovat lähestulkoon poikkeuksetta olleet vuoden otteluita, tai ainakin erittäin lähellä sitä. Pistäkööt geneeriset indyuikkarit pystyyn vaikka minkälaisen matsin ja tunnelman, Michaels pystyy vielä tänäkin päivänä saamaan painillisesti aikaan sellaisen ottelun, jollaista ei olla koskaan aiemmin nähty. Vaikka arvostukseni miestä kohtaan perustuukin vahvasti miehen Wrestlemania-matsien varaan, ei se toki tarkoita, että hän saisi aikaan vain yhden hyvän matsin vuodessa, vaan että hän vetää kyllä poikkeuksetta vuoden parhaan ottelunsa 'Maniassa, joka tuppaa harvinaisen usein olemaan ainakin minun silmissäni olemaan myös koko vuoden paras ottelu.
Michaels on aina ollut kehässä loistava, kiistatta yksi koko maailmanhistorian parhaita all-roundereita, sitä ei voi kukaan kiistää. Vaikka DX'ää (niin nykypäivän, kuin 90-luvun versiotakin) ja Michaelsin yleistä olemusta koko sydämeni pohjasta vihaankin, erityisesti hänen 2000-luvun alkupuolen otteensa ovat olleet erittäin sykähdyttäviä ja vertaistaan etsiviä. Voisin jatkaa Michaelsin kehätaitojen ylistämistä vaikka maailman tappiin saakka, mutta tässä kohtaa käännän kelkan ja kerronkin syistä, minkä takia en hänestä pidä:
Miehen maneerit ja eleet niin kehässä kuin promoissakin ovat ainakin minun silmilleni mahdollisesti epämiellyttävintä nähtävää wrestlingissä, ja hänen pelkkä äänensävynsä (erityisesti DX'ssä) saa minussa poikkeuksetta aikaan negatiivisia tunteita. Myöskin jotkin hänen siirappisen tunteikkaista juonikuvioistaan saavat vereni kiehumaan, lähihistoriasta mainittakoon luonnollisesti hänen jopa hieman homoeroottisiakin vivahteita sisältänyt anglensa Ric Flairin kanssa, ja sitä seuranneet kinastelut Batistan kanssa, jossa hän saikin toimia feudin itkupillinä. Odotan hyvältä painijalta tietynlaista miehekkyyttä ja äijämäisyyttä, ja nimenomaan sitä Michaels ei ole koskaan minulle antanut. Loistava näyttelijä mies kuitenkin on, vaikka minun mieleeni hän ei valitettavasti satukaan esiintyjänä olemaan. Michaels listallani siinä mielessä harvinainen tapaus, sillä hän on ainoa painija, joka pääsi listalleni vain ja ainoastaan painillisten suorituten ja saavutuksiensa ansiosta, eikä yhtikäs minkään muun.

Turha leechata niitä kuvia TheWhon accountista, kun ne ei näy enää ollenkaan liiallisen leechaamisen takia. Kopioikaa kuvat jonnekin omiin paikkoihinne, jos luulette, ettei joku tiedä miltä Shawn Michaels tai The Rock näyttää.

#6 Brock Lesnar
Yllätyittekö? Niin ainakin toivon! En ole käsittääkseni hirveästi Lesnar-fanitusta tuonut esille. Nyt on sen aika. Tosin, enhän minä häntä ole hirveästi edes kauaa markittanut. Vasta viime kuukausina Lessu on nostanut sijaansa ainakin parilla kymmenellä. Lesnar on aina uponnut vähintäänkin kohtalaisesti, mutta päätin ihan mielenkiinnosta katsella Lesnarilta hieman tuntemattomampia otteluita, ja siitä se innostus lähti! Sitten katsoin uusiksi tietenkin loistavan Kurt Angle-trilogian. Sen jälkeen olen taas kolunnut tuotantoa Brockista läpi, ja ensimmäisen HCTP-peluukerran ansiosta vuosia sitten syntynyt Lesnarin fanituksen liekki roihahti uudestaan.

Lesnarillahan on monia vahvuuksia. Eniten fanittamani pointti hänessä on se raju meininki, kun hän astui esiin. Hänen uhkaavaa elehdintää ei voinut kuin fanittaa. Lesnaria ja hänen antamia turpalöylyjä ei voinut kuin fanittaa. Hyviksenäkin hän toimi, sellaisena tosi kovana ja rehtinä äijänä, joka rankaisi pahiksia. Kehässä hän oli yksinkertaisesti niin vakuuttava atleetti. Ukko oli iso kuin kuorma-auto, mutta silti vakuuttavan brawlauksen lisäksi hän pystyi hyppiä hyppyjä tai vääntää teknillistä painia.

Mikrofonissa Lesnar ajan mittaa kehittyi oikein meneväksi puhujaksi, ei nyt huippu luokan promottajaksi, mutta varsin kuunneltavaksi. Lesnarin päärosteriuran alkuaikoina Heyman toimikin erinomaisesti managerina. ''The Next Big Thing'' vaikuttaa olleensa myös todella viihdyttävä mestari.
Niinkin loistavasta pelistä kuin SmackDown! Here Comes The Painista sainkin mieleeni, että Lesnarin theme oli puhdasta kultaa, joka käynnisti fiilikset jatkuvasti.

Pitkää uraahan Lesnar ei ehtinyt WWE:ssä luoda, mutta omalla tavallaan se jäi historiaan. Räjähtävä ja mahtava nousu kärkeen. Loppu aikoina meno vähän heikkeni Lessulla, mutta ei se huonoa ollut, ei missään nimessä. Useita hyviä otteluita yhtenä osapuolena Brock Lesnar ehdimme saada, parhaimpina niistä otteluita Kurt Anglea ja The Undertakeria vastaan. WM 19:n Brock vs. Kurt on lisäksi yksi parhaita otteluita ikinä.
UFC tai vapaaottelu yleensäkin ei kiinnosta lähes yhtään, tylsää katseltavaa kun pääasiassa on. Brockin menestyksestä olen joka tapauksessa ylpeä, ja onhan se myönnettävä, että suurella kiinnostuksella Lesnarin vapaaottelumatseja olen käsiini hankkinut ja niitä katsellut.
Brock Lesnar oli todellakin The Big Thing. Unelma hänen WWE-paluusta mielessäni elää, vaikkakin tiedostan, että mitä todennäköisemmin se jää pelkäksi unelmaksi.

Here Comes The Pain!

----------------------------

Ja näin jatkui lista. Kärkiviisikko seuraavaksi edessä, heidän parhaita otteluita myös hieman tulen listailemaan sijoituksien yhteydessä. Kun katsoo keitä tältä listalta on tähän asti puuttunut, oletan melko varmaksi sen, että kärkiviisikkoni henkilöt tiedetään.

"Jäbä" kirjoitti:

Ja näin jatkui lista. Kärkiviisikko seuraavaksi edessä, heidän parhaita otteluita myös hieman tulen listailemaan sijoituksien yhteydessä. Kun katsoo keitä tältä listalta on tähän asti puuttunut, oletan melko varmaksi sen, että kärkiviisikkoni henkilöt tiedetään.

1. Shawn Michaels
2. Shawn Michaels
3. Shawn Michaels
4. Shawn Michaels
5. Shawn Michaels

Menikö oikein?

Kettuilu sikseen, oli tosissaan yllättävä tuo Lesnarin valinta. Joskus tulee väkisinkin mieleen, miten suuri nimi Lesnar olisikaan, jos olisi edelleen lajin parissa.

Kettuilu sikseen, oli tosissaan yllättävä tuo Lesnarin valinta. Joskus tulee väkisinkin mieleen, miten suuri nimi Lesnar olisikaan, jos olisi edelleen lajin parissa.

Ainakin media-arvoltaan puolet pienempi nimi kuin nykyisin...
Ja niin jos mies olisi jatkanut niin varmaan hän olisi pitänyt mestaruuksia ties kuinka monta kertaa harteillaan, mutta olihan hän jo varsin kova nimi lähtiessäänkin että tiedä sitten olisiko siinäkään nyt mitään merkittävää muutosta mihinkään.

Ja mitä jäbän haaveiluihin tulee niin itse en nyt mitenkään mahdottomana pitäisi jos mies joskus yli 40 kymppisenä tekisi ainakin one night standeja showpaininkin pariin jahka mies nyt ensin lopettaa vaan UFC uransa.