Foorumiarkisto

Viimeinen läskiposti ja TOP10 meneekin sitten yksi kerrallan.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow



15. Ted Dibiase
DiBiase oli hemmetin tyylikäs painija. Sen huomasi ensisilmäyksellä. Normaalisti, 80-90 -luvulla painijat pomppi neonsävyisillä speedoilla ja tuuheilla permanenteilla, mutta DiBiasen elitisti-look porvaritukalla ja viimeisen päälle trimmatulla parralla yksinkertaisesti toimi. Ja vielä kun kehätoiminta oli yhtä tyylikästä, niin ei voinut muuta kuin ostaa purkki poppareita ja nauttia miljoonan taalan miehen matseista. DiBiasen NWA-uraan en sen kummemmin ole tutustunut. Muutama matsi löytyy nauhalta ja ne ovat siinä mielessä mielenkiintoisia, että hän pyörii niissä facena. Se jos jokin on harvinaista, sillä kevyesti 95% DiBiasen urasta meni heelin roolissa. Ennen WWF:ää hän myös kävi AJPW:ssä ja sieltä löytyy pirun hyviä matseja. Toki hän paini Japanissa ilman kunnon gimmickiä, mutta jo tuolloin huomasi, että yksi kunnon gimmick ja nähdään historiaa. Tämä gimmick sitten nähtiin WWF:ssä kultaketjujen ja hienojen suunnittelijapukujen kera.

Itse asiassa tämä gimmick oli yksi WWF:n parhaimpia tuotoksia ja yksi kaikkien aikojen parhaimpia - ja toimivimpia gimmickejä. Omasta mielestä paras gimmick koskaan on/oli "Nature Boy" ja tämä ei ole sen takia, koska Ric Flair on kovin luu ikinä... vaan sen takia koska se toimi muuttumattomana reippaat 40 vuotta. Ja jos DiBiase olisi paininut vielä viisi, kymmenen, viisitoista vuotta lisää... gimmick olisi yhä toiminut. Se oli yksinkertaisesti niin hyvä.

Mitä muuten tuohon miltei kymmenen vuoden WWF-runiin tulee, niin siinä oli paljon hyvää ja huonoa. DiBiase pyöri koko WWF-runin korkealla profiililla eli tv-aikaa löytyi ja häntä käytettiin jatkuvasti. Huono puoli oli se, että häntä oltaisiin voitu käyttää niin paljon paremmin. 80 -luvulla hän oli hyvässä asemassa ja oli yksi suurimmista heeleistä. Löytyi hyviä feudeja (vs. Macho Man, vs. Jake "The Snake" Roberts...), suuria matseja (SS'88, RR89, WMIV...) ja muutama säälimestaruus. DiBiase oli niin over yleisölle tuossa 80 -luvun lopulla, että jo tuolloin hänestä olisi pitänyt tehdä raskaansarjanmestari. Tätä ei tapahtunut ja sunnattiin 90 -luvulle, joka oli DiBiaselle vain huonompaa aikaa. Toki hän oli vielä suuressa profiilissa ja jatkuvasti esillä, mutta vähemmän ME-kuvioissa ja vielä kauempana suuresta mestaruudesta kuin ennen. Hänelle tarjottiin säälimestaruuksia jatkuvsti (tag-vyöt IRS:n / Virgilin kanssa) ja ajan myötä työnnettiin tuotannon puolelle, kommentaattoriksi. Lopuksi jäi myös paini ja tämän jälkeen DiBiase toimi managerina. Vuonna 1996 hän vielä vaihtoi WCW:n puolelle, ei-painijana ja siellä nautittiin Tedin laatupromoista muutama vuosi kunnes eläke iski. Jälkeenpäin DiBiase on pyörinyt WWE:n puollella random PPV:issä ja tv-lähetyksissä. Mitä ilmeisemmin pushaamassa poikaansa. Yhteenvetona vielä lisään, että DiBiase oli aivan hemmetin taitava, tekninen painija joka oli muutenkin täysin valmis paketti suurempiin kuvioihin. DiBiasesta oltaisiin saatu paras (WWF) heel-mestari koskaan, mutta vittu ei. Sama se... Vincen menetys.


14. Arn Anderson
Jatketaan jälleen kerran Minnesota Wrecking Crewin ylistämistä. Aiemmin mainitsin, ehkä (köh) muutamaan otteeseen, että Crew oli yksi parhaimmista tag-teamista koskaan ja helposti kovin brawliduo maailmassa. Ainakin priima-aikoina, vaikka Andersonin ja Blanchardin The Brain Busters olikin kova sana WWF:ssä. Arn oli siis pirun kova painija ja yksi parhaimmista brawlereista koskaan. Erittäin raju ja kovaotteinen vastustaja, jonka karhumainen olemus vain lisäsi hänen miehisyyttä. Arn meinaan oli yksi bisneksen äijimpiä äijiä. Arn ja Ole Anderson olivat niin samanlaisia tapauksia, että heidän vertaaminen on pirun vaikeaa, mutta sijoitan Arnin korkeammalle kumminkin kahdesta syystä. Ensinnäkin hänen ura sensaatiomaisen Minnesota Wrecking Crewin ja legendaarisen The Four Horsemenin jälkeen vielä toimi, toisin kuin Olen. Olen ura periaattessa päättyi ensimmäisen Horsemenien hajoamiseen. Arnin ura taas pysyi korkealla profiililla ja hieman kauemmin. Elikkäs, aiemmin kerroin jo Andersonin veljesten painista tag-saralla NWA-WCW:ssä (22. Ole Anderson, listauksessa) sekä Arnin ja Blanchardin kovasta WWF brawliduosta, The Brain Bustersista (24. Tully Blanchard, listauksessa). Jatketaan siis uusista asioista.

WWF:sssä The Brain Bustersit hajosivat ja näin Arn suuntasi takaisin WCW:n. Hän jatkoi singles saralla, sillä jo tuolloin Ole oli tuotannon puolella ja jättämässä aktiiviuran. Arn toimi TV-mestaruuden parissa muutaman vuoden. Ensin hän voitti sen, sitten jobbasi Zenkille, voitti sen takaisin, hävisi Eatonille ja niin edelleen. Jo tuolloin kummikin huomattiin, että Arn oli yksinkertaisesti parempi parin kanssa ja näin syntyi "The Enforcers" Larry Zbyskon kanssa. The Eforcers jatkoi siitä mihin Minnesota Wrecking Crew ja The Brain Busters jäi, erittäin rajulla ja laadukkaalla brawlilla. Myöhemmin Arn liittyi The Four Horsemen -stableen, tai sen kolmanteen versioon joka floppasi täysin, kiitos Paul Roman. Muutenkin Arnin aktiiviura jatkui hyvin pitkälle aina 2000-luvulle WCW:n parissa, kunnes tämä uppoava laiva loppujen lopulta vajosi. Jälkeenpäin Arn on työskennellyt agenttina ja bookkaajana, vaikkakin nykyään hän toimii RAW:ssa jonkinlaisena suurheppuna.


13. Dynamite Kid
Dynamite Kid eli Tom Billington on ja tulee aina olemaan yksi bisneksen arvostetuimmista painijoista. Sama juttu kuin tuon ylemmän listauksen kanssa, turha alkaa raapustelemaan enempää Dynamiten WWF-urasta, sillä suurin osa tuli jo kirjoitettua Davey Boyn listauksessa, mitä nyt The British Bulldogseihin tulee. Lisätään vaan, että The Britsh Bulldogs oli aivan mahtava tag team ja vaikka Davey Boy oli kovempi luu, mitä nyt julkisuuteen tai tunnettavuuteen tulee, niin Dynamite Kid oli tämän parivaljakon aito painitalentti. Muutenkin Davey Boyn ura meni hieman persilleen hänen singles-runin myötä, sillä Davey alkoi pumppaamaan lihaksia siihen tahtiin, että loppujen lopulta hänelle kävi Steinerit/Lugerit. Pitää myös muistaa, että Daveyn ja Dynamiten suurin ero, painitaitoja lukuunottamatta, oli se, että Dynamite oli kuuluisa mies jo ennen WWF-runia ja hänen priima-aika oli jo 80 -luvun alussa, kun Davey päääsi kunnolla esille vasta 90 -luvun jälkeen. Nykypäivänäkin kun porukka kyselee Dynamitesta, niin suosittelen sitä Stampede, NJPW ja WWF-uran jälkeistä AJPW-tarvaraa.

Itseasiassa Daveyn ja Dynamiten uria on aika vaikea vertailla. Dynamite Kid oli suurempi Japanissa, kun Davey oli kova sana WWF:ssä (tai toisin sanoen, jenkeissä). Sen sijaan, mitä nyt matseihin ja niiden laatuun tulee, niin Dynamiten matsit (lukuisia) japsistaroja vastaan raiskasivat helposti Daveyn perus lihaskimppu vs. toinen/läskipaska -kohtaamiset. Japanissa oli yksinkertaisesti enemmän varteenotettavia vastustajia tarjolla ja siksi, Dynamite veti suht. lyhyen painiura aikana monta neljän-viiden tähden matsia. Näistä toki ensimmäisenä pitää mainita Tiger Mask. Heidän feud kesti rapiat neljä vuotta ja tässä ajassa kohtaamisia kertyi niin singles kuin tag-puolella (Davey/Dynamite vs. Tiger/random wrestler) reilut kymmenen kappaletta. Dynamiten ja Tiger Maskin ehkä se kuuluisin matsi oli "Tiger Mask vs. Dynamite Kid - April 21, 1983", sillä se oli ensimmäinen viiden tähden matsi Dave Meltzerin kuuluisaan "5 Star Match" -listaan.

Pitää myös nostaa Bret Hart esille, kun puhutaan laatufeudeista ja matseista, sillä heidän kohtaamiset Stampedessa olivat aivan omaa luokkaa. Omistan vain yhden Stampede nauhan, mutta sen neljän tunnin settiin mahtuu Bret-Dynamite -kohtaamisia huikeat neljä kappaletta. Näistä kohtaamisista kumminkin huomaa, mitä kahden painijan väliset kehäkemiat parhaimmillaan voivat olla. All-Japanissa vielä nähtiin toimivaa tavaraa Dynamiteltä, aina 90 -luvun puoleen väliin saakka, kunnes miehen kunto yksinkertaisesti romahti. Dynamitella oli sama ongelma kuin monella muulla painijalla, eli huumeet ohjasivat elämää. Kaveri veti suonensisäisiä aineita, speediä ja LSD:tä... ja tottakai myös anabolisia ihmenappeja. Nämä kaikki sekaisin tuhosivat hänen ruumiin aina siihen asti, että loppujen lopulta löysi itsensä pyörätuolista. Asiasta voi lukea lisää Pure Dynamite -kirjasta, joka on yksi parhaimmista painijulkaisuista.

Sen vielä lisään, että itse olen ja olin suuri Dynamite fani. Hän ei ehkä päässyt esille USA:ssa, mutta Japanissa arvostusta löytyi aivan hemmetisti. En myöskään hauku Vinceä hänen väärinkäytöstä, sillä Dynamite ei olisi löytänyt varteenotettavia vastustajia WWF:stä (tai noh, Harttien lisäksi). Ja vaikka Dynamiten ura loppui yllättäen, hän silti jätti oman jäljen historiaan ja moni painija... ikäänkuin tribuuttina Dynamitelle on kopioinut hänen "tavaramerkki" -liikkeitä. Tottakai kaikilla tulee ensimmäisenä mieleen Benoit... mutta myös TNA:n puolella Jay Lethal.


12. Harley Race
Harley Race on (myös) yksi arvostetuimmista painijoista koskaan ja siihen on syynsä. Race on kumminkin paininut suurinpiirtein jokaisessa suuressa vapaapainifirmassa, aina AWA:sta NWA:han ja WWF:stä WCW:hen. Näiden jälkimmäisten firmojen runit eivät kovin kummoisia olleet, mutta mitä NWA:han tulee, niin siellä paini puhui puolestaan. Pelkästään se on jo suuri saavutus, että voittaa (NWA:n) raskaansarjanmestaruuden seitsemän kertaa, mutta seitsemän kertaa ennen 90 -lukua on jo jotain. Tuolloin mestaruudet eivät kuitenkaan vaihtuneet samaa tahtia kuin nykypäivänä. Ja mitä nyt tähän laadukkaaseen NWA-runiin tulee, niin hänen matsit olivat ainakin minulle NWA:ta parhaimmillaan. Race kumminkin puolusti mestaruutta monia suuria nimiä vastaan. Suuriin haastajiin kuuluivat mm. Dusty Rhodes, Ric Flair, Bob Orton, Dory Funk, Terry Funk, Bob Backlund ja Billy Graham. Jos pitää kumminkin nostaa kaksi feudia ylitse muiden, niin valitsen nämä kaksi ensimmäistä, eli vs. Dusty Rhodes ja vs. Ric Flair. Sinäänsä nämä kaksi feudia eivät olleet sitä parhainta Racea, sillä hän oli painillisesti parhaimmillaan 70 -luvun lopulla ja 80 -luvun alussa, mutta näiden kahden feudin "heatit" olivat aivan omaa luokkaa. Feud Dusty Rhodesia vastaan oli pitkä ja matsit olivat 80 -luvun alkua parhaimmillaan... tosin kun uusi nouseva stara, Ric Flair voitti mestaruuden Dusty Rhodesilta ja Race vaihtoi silmätikun Flairiin, niin se oli nostalgiaa parhaimmillaan. Flairin ja Racen kohtaaminen vuoden 1983 Starrcadesta on yksi parhaimmista matseista koskaan. Periaatteessa kaikki Racen NWA-matsku on mahtavaa tavaraa ja suositetlen sitä kaikille.

Sen sijaan Racen WWF-run oli kuraa. "King" Harley Race oli paska ja kuiva gimmick, eikä se todellakaan toiminut (ei myöskään 2000-luvulla, kun "King" Booker T kokeili samaa). Vastustajien taso laski huomattavasti. Flairin ja Funkkien sijaan nähtiin Junkyard Dog, Hogan, Haku, Duggan ja niin edelleen. Hänen matsien taso painillisesti laski huomattavasti ja käytännössä Racen kaikki WWF-matsit olivat paskoja. Pientä psykologista vääntöä nähtiin muutaman toimivan staran kanssa, mutta ei missään nimessä suuressa PPV:ssä, saati sitten TV-matsissa. Sitten tuli hänen WCW-run vastaan ja se oli samaa paskaa. Okei, hän oli manageri, mutta harvinaisen paska sellainen. Hän manageroi ihan hyviä painijoita, kuten Vader ja Luger, mutta se vaan ei toiminut. Seuraavaksi eteen tuli eläke ja hyvä niin.

Racen pitkästä AWA-runista en osaa sanoa yhtään mitää, materiaalipuutteen vuoksi. Muistaakseeni olen muutaman matsin nähyt Hennigiä vastaan, mutta en muista mistä (Olisiko Hennigillä ollut Hennigin DVD-kokoelmalla?). Tottakai Race on vielä bisneksessä mukana ja mielestäni se on varsin mukavaa, kun häntä näkee silloin tällöin, siellä täällä, oli sitten WWE:ssä tai TNA:ssa. Hän ei ehkä enään paukuttele hienoja piledriverejä, tai miehekkäitä headbutteja, mutta pelkkä naaman näkeminen tuo ainakin minulle nostalgisia kiksejä.


11. "Dr. Death" Steve Williams
Sinäänsä vituttaa jättää Williams TOP10:n ulkopuolelle, mutta se on ihan ymmärrettävää. Ainakin oma TOP10 on yksinkertaisesti niin kovaa kamaa. Williams on oma kakkos gaijin-suosikki (eli toisin sanoen, jenkki Japanissa). Williams oli aivan hävyttömän kova, raju ja brutaali brawleri - jonka driverit, bombit ja suplexit eivät jättäneet kysymyksiä. Hän oli yksinkertaisesti kovin jätkä... tai noh, ainakin yksi kovimmista jätkistä. Minulta löytyy matskua Williamsilta niin UWF:stä kuin NWA:sta, ja vaikka siltä ajalta löytyy hyviä matseja, ne eivät ole edes verrattavissa Japani tavaraan. Jos yleisesti ajattelen Japania ja sen 'rasslin skeneä 90 -luvulla, niin mieleen tulee vain Williams, Hansen ja Gordy. Nämä kolme olivat kovimmat kundit ja nämä kolme löytyy omalta TOP50-listalta. Toki voisin vieläkin hypettää ja kehua Miracle Violence Connectionia, eli Williamsin ja Gordyn mahtavaa brawlijengiä - mutta sen jo tein, joten keskityn hänen singles-uraan AJPW:ssä. Jätän näin myös hänen WCW-singles runin väliin, koska sekään ei vedä vertoja edes Williamsin paskimmille AJPW -matseille.

Jos ette ole nähneet ainuttakaan Williamsin matsia AJPW:stä, olette jääneet niin kaikesta paitsi. Hänen matsit antavat aivan omaa arvostusta brawlaamista kohtaan, jota ei WWE:ssä olla oikeastaan koskaan nähty. Williams oli vuoden 1993 jälkeen AJPW:n ykkösnimi ja ME-vetonaula. Williams oli parhaimmillaan ehkä 1993-1995, vaikkakin hänen AJPW-run kesti aina vuoteen 1997. Suuri syy hänen fanitukseen on se, että tässä ajassa hän oli osallisena ehkä kymmenessä viiden tähden taistossa. Parhaiten näistä jäivät mieleen legendaariset kohtaamiset Kenta Kobashia vastaan ja monet tag-matsit Johnny Acen kanssa (mm. vs. Mitsuhiro Misawa & Kenta Kobashi sekä vs. Mitsuhiro Misawa & Jun Akiyama). Ellette tiedä mistä puhun, katsokaa, nauttikaa ja itkekää... sillä siitä ei japsipaini parane.

Williamsin ura tuon AJPW-runin jälkeen oli yhtä alamäkeä. ECW:ssä hän ei kauaa viihtynyt, mutta sai siellä kylläkin ihan hyviä matseja aikaseksi Gordyn kanssa. WWF:ssä hän ei oikeastaan saanut edes kunnon mahdollisuutta ja WCW:ssä ei ollut kunnon vastustajia. Muutenkin Williams alkoi olemaan enemmän tai vähemmän ikäloppu 2000-luvun puolella. Siksi en koskaan ymmärtänyt, miksi hän edes kokeili MMA:ta, ammattilaispainiuran jälkeen. Turpaan tuli ja kovaa. Mitäs tähän nyt enään lisäisi? Ellette tunne "Dr. Death" Steve Williamsia niin ottakaa selvää. Yksi kovimmista brawlereista koskaan, jonka liikkeet olivat yhtä rajuja kuin innovatiivisia. Kaverilta kumminkin löytyy törkeimmät suplexit, slamit ja dropit koskaan. Yhtä brutaalia kehätoimintaa saa hakea ja siksi, sija 11.
[/list:u:11z8vqbv]

"Wankie" kirjoitti:
Pelkästään se on jo suuri saavutus, että voittaa (NWA:n) raskaansarjanmestaruuden seitsemän kertaa, mutta seitsemän kertaa ennen 90 -lukua on jo jotain.

Eikös Harley Race kuitenkin kahdeksan kertaa sen voittanut?

EDIT: Eikun niin, National Wrestling Alliance ei huomioinutkaan virallisesti kahdeksatta. Oma mokani, vaikka Harley aina puhuu itse, että on voittanut kahdeksan kertaa NWA:n raskaansarjan maailmanmestaruuden. Siitä tämä sekaannus.

50.The Sandman
49.Jack Evans
48.Hard Gay
47.Road Dogg
46.D'Angelo Dinero
45.Megumi Kudo
44."Sick" Nick Mondo
43.Consequences Creed
42.Shinsuke Nakamura
41.Hirooki Goto
40.Homicide
39.Rhyno
38.Mr.Kennedy
37.Togi Makabe
36.Jack Swagger
35.Hernandez
34.Motor City Machine Guns
33.Randy Orton
32.Masahiro Chono
31.Batista
30.Brock Lesnar
29.CM Punk
28.Kane
27.Hiroshi Tanahashi
26.Mick Foley


25.Edge
Ravenin rip-offista gootiksi, nuoresta surffarista kapinalliseksi, tohvelisankarista psykopaatiksi. Mitäköhän hän mahtaa tehdä seuraavaksi? Edgen parhaisiin puoliin kuuluu ehdottomasti se, kuinka hänen hahmonsa on onnistunut pysymään tuoreena ja mielenkiintoisena jo vuosikymmenen ajan. Arvostukseni tätä miestä kohtaan ei kuitenkaan ole pelkästään gimmickin varassa, vaan on myös kiistatta yksi WWE'n parhaita painijoita sekä -tietysti- viimeisen vuosikymmenen ehdottomia ykköspromottajia. Vaikka Edge onkin yksi kaikkien aikojen heeleistä, olen aina osannut markata myös sille pepsodent-hymyiselle, hiukan ennalta-arvattavalle face-Edgelle, joka sai kuitenkin aina ajasta, paikasta ja maanosasta riippumatta yleisöltä valtavat popit. Omaksuipa mies sitten heelin, tai facen hahmon, hän on aina osannut olla todellinen esiintyjä, supertähti. Kehässä hän on erittäin sopeutumiskykyinen ja saa poikkeuksetta aikaan vähintäänkin kelvollisen ottelun vastustajaan, tai vastustajan painitaitoihin katsomatta. Kuten jo aluksi ehdin mainitakin, on Edgen hahmo onnistunut pysymään tuoreena, ja odotankin jo nyt hänen comebackiaan (takuuvarmasti facena) ja feudia Chris Jerichoa vastaan vesi kielellä, toivottavasti hänen seuraava, eli kymmenes maailmanmestaruuskautensa saisi arvolleen sopivan pituuden. Markitukseni ei suinkaan rajoitu miehen singleuraan, vaan arvostan hänen antamaansa panosta myös joukkuepainia kohtaan erityisesti nyt, kun olen alkanut joukkuepainiin ja sen historiaan mielnkiinnolla tarkemmin perehtymään. Jos nyt rehellisiä ollaan, olisi Edge ilman joukkueaikojaan Christianin kanssa jäänyt luultavasti paljon heikommalle sijalle listallani. Tiivistettynä Edge on ainakin WWE'n puolella Jerichon ohella paras esimerkki painijasta, joka hallitsee loistavalle painijalle kaikki olennaiset osa-alueet niin kehässä, kuin sen ulkopuolellakin.


24.Nigel McGuinness
"Being Ring Of Honor world champion is a lot like shagging a pornstar. You're really proud, everybody's kind of jealous and you never know quite how long you're gonna be able to last."

Nigel McGuinnesin taidonnäytteet niin otteluissa, kuin promoissakin ovat jotain uskomattoman kaunista nähtävää. Nopeus, voimakkuus, painiliikkeiden stiffeys, sekä ylitsepursuava esiintymiskarisma tekevät hänestä taatusti tulevaisuuden supertähden WWE'ssä ellei jokin sitten satu menemään dramaattisesti pieleen. Toivotaan hänelle parasta, sillä Nigeliä kelpaisi katsella suuremmassakin kuvioissa. McGuinnessia voi hyvin mielin sanoa täydelliseksi heeliksi johtuen hänen luonnostaan kusipäisyyttä täynnä olevasta esiintymistyylistään, sekä totta kai brittiaksentistaan, joka saa faneissa vihan päälle ennen kuin hän pääsee edes suutaan avaamaan. Kun nyt Nigelin ja Bryan Danielsonin WWE-sopimuksista on ollut niin paljon puhetta, sanonkin, että uskon vakaasti tämän brittimiehen mahdollisuuksiin nousta huomattavasti suurempiin kuvioihin kuin Bryanin, johtuen puhtaasti ulkonäköön, promotaitoihin, kokoon, sekä mainsream-painiin sopivaan painityyliin liittyviin seikkoihin. Joku taisikin jo laittaa linkin Nigelin Rising Above 2008- tapahtumassa ottelemaan matsiin, joten komppaan kyseistä henkilöä sanomalla, että jos et ole vielä tähän mieheen päässyt tutustumaan, kannattaa aloittaa katsomalla kyseinen ottelu.


23.John Cena
Olen melko lailla tyytyväinen itseeni siinä mielessä, että mielipiteeni John Cenasta on pahimpinakin Cena-viha aikoina pysynyt melko lailla samana. Arvostan siis tietyssä mielessä miehen saavutuksia ja nykyroolia WWE'ssä, vaikka promot aina silloin tällöin tuppaavatkin olemaan hieman ärsyttäviä. Cenan hahmo lafkan superfacena ja tietynlaisena kansikuvana viime vuosina on ainakin minun silmissäni ollut ihan toimiva, vaikka ymmärrän todella hyvin, miksi jotkut eivät tästä järjestelystä lainkaan pidä. Vastoin yleistä käsitystä Cena osaa ja kykenee painimaan eeppisyyttä hipovan ottelun lähestulkoon kenen kanssa tahansa, mikäli vain aikaa ja rakentelua matsille on riittävästi. Sanokoot wnb-smarkit mitä tahansa, WWE olisi varsinkin nykypäivänä syvässä kusessa ilman tätä miestä, joka antaa ilmiselvästi täyden panoksensa joka matsissa.
Vaikka Cenaa kuinka paljon rakastaisikin vihata, on silti otettava huomioon hänen kykynsä saada surkeakin yleisö mukaansa suppean puoleisesta liikevalikoimastaan ja kyseenalaisista promotaidoistaan huolimatta, olipa fanit sitten hänen puolellaan tai häntä vastaan. Siihen eivät aina ole nimittäin Hulk Hoganit ja Shawn Michaelsitkaan kyenneet. Piditte tai ette hänestä, on John Cena yksi 2000-luvun valovoimaisimmista supertähdistä Rockin ja Austinin ohella, ja tulee olemaan vielä pitkän aikaa.
His Time Is Now.


22.Triple H
Laitoin tarkoituksella Triple H'n hieman vanhempaa aikakautta edustavaa kuvan, sillä vaikka hän on viime vuosinakin saanut aikaan uskomattomia, eeppisyyden ääripistettä hipovia kohtaamisia niin Cenan, Michaelsin kuin Ortoninkin kanssa, tulen aina markkaamaan eniten sille 2000-luvun alun nuorelle, uransa huipulle juuri päässeelle Triple H'lle, joka läpikävi aivan uskomattoman intensiivisiä rivalryjä, otteli lähes viikottain ja jokaisessa ppv'ssä upeita otteluja ja osasi tuolloin vielä tarpeen tullen jobatakin. Varsinaisesti minulla ei ole nykypäivän HHH'stakaan mitään huonoa sanottavaa, lukuunottamatta hänen hahmonsa ja DX'n nykyistä kehityskulkua yleensä ottaen, joka (johtuen jälleen kerran TV-PG'stä) aiheuttaa minussa tänä päivänä enimmäkseen myötähäpeän tunteita niin promojen, kuin otteluidenkin aikana. Toisaalta DX tuottaa rahaa ja raha pyörittää maailmaa, joten tämä järjestely on sitten WWE'n pääpampuille varmasti erittäin miellyttävä, ei vaan minun arvostustani ole onnistunut vielä saamaan.
Jos nyt kuitenkin jätetään DX't ja PG't vähemmälle huomiolle, ja mietitään mitä kaikkea Triple H on minulle uransa aikana antanut, tulee ihan päällimmäisenä mieleen se markkiaikoinani vihaamani heel stable Evolution, jonka saavutuksia ja historiaa ymmärsin jo tuolloin pitää tietynlaisessa arvostuksessa, vaikka heitä koko sydämestäni vihasinkin. Triple H oli JBL'än ohella ensimmäisiä heelejä, joista aloin jo markkina pitää, vaikka hän silloisia Raw'n suosikkipainijoitani (Orton,Benoit,Benjamin) kusetti ja pahoinpitelikin yhdessä kätyreidensä kanssa.
Vaikka kuinka vihaisin Triple H'n politikointia ja hänen nykyrooliaan WWE'ssä yleensä ottaen, on hän kiistatta yksi tämän vuosikymmenen tärkeimpiä supertähtiä, joka osaa aina tarvittaessa pistää helkutinmoisen show'n pystyyn. Itse asiassa jos alkaisin esimerkiksi listaamaan kymmentä parasta ottelua vaikkapa nyt sitten viimeiseltä vuosikymmeneltä, voisin sanoa ainakin kahden Triple H'n matsin mahtuvan sille listalle. Itseasiassa voisinkin heittää Foleyn tapaan tähän loppuun vielä viisi kaikkien aikojen suosikkiotteluani Triple H'lta, sen verran merkittävissä kahinoissa on mies kuitenkin matsannut.
Ottelut ovat parhausjärjestyksessä:

1. vs. Shawn Michaels, Bad Blood 2004 (Match Of The Year)
2. vs. Stone Cold, No Way Out 2001
3. vs. Cactus Jack, No Way Out 2000
4. vs. Shawn Michaels vs Chris Benoit, Wrestlemania XX
5. vs. Undertaker, Wrestlemania 17


21.Beer Money, Inc.
Beer...Money! Tällä kertaa päätän listaukseni joukkueella, jota olen oppinut arvostamaan valtavissa määrin huolimatta siitä, että tämä tiimi on ollut pystyssä vielä melko lyhyen aikaa.
Vielä viime vuonna en pitänyt tästä parituksesta ollenkaan, sillä olisin tuolloin toivonut Roodelle hyvää singleuraa joukkuedivisioonan sijasta. No, joukkue piti kuin pitikin joukkuevöitä yllättävän pitkään onnistuen muutenkin olemaan loistava joukkue, ja tämän vuoden Lockdowniin johtava feudi Team 3D'n kanssa vain vahvisti markkaustani näitä kahta veijaria kohtaan. Sittemmin he ovat saaneet vakuutettua itsensä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista painijoukkueista. Heidän painityylinsä, kemiansa ja esiintymistyylinsä natsaavat mykistävän hyvin siten, että he ovat kumpikin joukkueessa samanveroisia eikä kumpikaan heistä ole se tiimin "kapteeni".
Bound For Glory kun tänään sattuu olemaan, voisin sanoa, että Beer Money tulee kyllä Full Metal Mayhemissä loistamaan. Siinä on nimittäin juuri ne elementit, jotka nämä kaksi (ja tietysti Team 3D) tulevat tarvitsemaan saadakseen aikaan todellisen showstealerin. Ainakin painillisesti odotetuin ottelu minulle BFG'stä, vaikka en kyllä varsinaisesti Beer Moneyn odotakaan joukkuevöitä voittavan.

Top-15 alkaa, mutta sitä ennen vähän rupattelua. Harmittaa hieman, että en miettinyt sijoja 50-40 kunnolla, Mastersin, Morganin ja Hurricanen korvaisin Misawalla, Bruiser Brodylla ja The Great Mutalla. No ei sille enää mitään voi. Taidankin vasta Top-5:n julkaista yksitellen, en tiedä. Riippuu fiiliksestä. Jos jollain olisi sitä vastaan, kertokoot toki niin voin mahdollisesti koko Top-10:n edetä yksi kerrallaan.

#15 CM Punk

Top-15:n avaa ken ties tämän hetken paras heel promottaja maailmassa. Kyllä, CM Punk. Punk on aika jännä tapaus. Jos buukkaus ei ole niin hyvää (lue:vähän kuin tyhjän panttina WWE:ssä pyöriminen), ei Punkkikaan niin tunnu olevan vireessä tai mitenkään erikoinen. Sitten kun saumat loistamiselle annetaan, sitähän saadaan! Punk oli indyissä todellinen kultakimpale, hänen ottelut olivat taattua laatua. WWE:ssä hän kiinnosti aluksi, sitten oli vähän sellaista keskinkertaista meininkiä, ensimmäisellä WHC-runillaan hän oli taas kiinnostava, sitten tittelihäviön jälkeen tylsä SD-draftiin asti. Heel turn oli helkkarin hyvin rakenneltu, parhaita miesmuistiin. Punk oli kyllä kesän kuningas WWE:ssä. Promot olivat nerokkaita ja mahtavia, sekä gimmick toimi. Feudi Jeffin kanssa oli mainio. Sitten kun tuo feudi loppui, on alkanut taas kiinnostus Punkkiin tippua. Hän ei ole saanut enää niin paljon mikkiaikaa, ja UT-feudi oli tylsä. Ei ole HIAC-PPV:n ja mestaruustappionkaan jälkeen kiinnostusta tullut lisää. Edelleen hän kuitenkin menettelee.

Punkki on kuitenkin aika merkittävä painija minulle. On hän niin hienoja hetkiä ja otteluja tarjonnut, että kyllä hän listalleni kuuluu. Kehässä Punk on kerrassaan mestarillinen, melko monipuolista painia ja hienoja liikkeitä yhdistettynä Punkin karismaattiseen olemukseen. Promot häneltä hoituvat tosiaan erinomaisesti. Hieno hahmo on Punkille syntynyt. Syy sen niin hyvin vetämiselle on varmasti se, että hän oikeasti on streittari. Punkia on kyllä helppo markata.

#14 Terry Funk

Terry Funk on niin hiton hieno mies. Ja hullu. Terrieristä on niin helppo pitää. Niin sympaattisen oloinen, olkoonkin että ollut aikamoinen kehärääkki viime vuosina. Taisi tosin ONS 2:n ottelu jäädä hänen viimeiseksi. Niin lämmöllä ajattelen Funksteria, kuinka hän vanhana ukkona vielä riskeerasi kehoansa ECW:ssä, vaikka järkevyys siitä oli kaukana. Funkin HC-ottelut ovat aina olleet taattua laatua. Mutta hän totta vie on perusmatseissakin hemmetin taitava. Sitä arvostan paljon. Hän oli parhaimpina aikoinaan viihdyttävimpiä näkemiäni painijoita. Hän brawlasi hyvin, erittäin hyvin, ja miehen psykologiset taidot olivat kovaa luokkaa. I Quit Funk vs. Flair lukeutuu myöskin parhaimpiin näkemiini otteluihin. Funk on mies, joka ei pelännyt mitään. Se Moonsault tikkailta Barely Legalissa oli todella hurja repäisy vanhalta mieheltä. Eikä Funkin veljesten joukkuetta saa olla mainimatta.

Sen yhden dokumentin (muistaisikin nimen... Miestä mattoonko se nyt oli?) perusteella Funk vaikutti todella symppikseltä vielä kaiken lisäksi. Loppuun on sanottava, että Terry Funk on äijä. Legendaarinen äijä.

#13 Chris Benoit

Sitten mies jota ei voi muuta kuin kunnioittaa... painijana. Benoit oli aika vahvasti Top-5:ssäni ennen kamalia ja sairaita tekojaan, mutta ne teot väkisinkin laskivat markitusta aika hemmetisti. Benoitin hienous painijana on kuitenkin asia, jota ei voi kiistää. Benoitia taidan pitää itseasiassa parhaana tekniikkapainijana ikinä, mutta eräs toinen tekninen jumala on edellä tällä markituslistalla, johtuen Benoitin viimeisistä teoista ja ehkä siitä värikkäästä hahmostansa. Benoitilla värikkään hahmon puute ei ollut kuitenkaan mikään erityinen vika. Hän hoiti roolinsa sellaisenaan - turhia poseeraamatta agressiivisenä painikoneena -, ja juuri sellaisenaan hän vakuutti totaalisesti. Kehäkarismaa Benoitilla oli paljon. Benoitin promotustaidoista ei tunnuta kauheasti pitävän, mutta kyllä minusta Benoit vähintäänkin kohtuullinen puhuja oli. Benoit ehti painia niin monia huippuotteluita, että samaan ei joka veikko pysty. Hieno homma on myös se, että mestaruuksia hän ehti voittaa. Ne hän todellakin ansaitsi... ainakin painijana. Benoit toimi sekä taistelevana hyviksenä, kuin raivoavana ja vaarallisena pahiksena.

Benoitin paini oli yksinkertaisesti jotain mahtavuutta. Hän paini kuin kone.

#12 Kurt Angle

Niin, Benoit-perusteluissa mainitsemani häntä markituksessa edellä oleva tekninen jumala on Kurt Angle. Tekninen jumala ei kuvaa kokonaan Anglea, Angle on todella monipuolinen painitaituri. Ei Angle hirveästi taidoissa Benoitille jää. Mutta Angle on jäänyt mieleen erittäin vahvasti myös loistavana hahmona. Tuollainen ylimielinen painikone on toiminut aina sekä hyvänä sankarina tai julmana kusipäänä. Kurtin promot ovat aina niin mahtavia, hän yksinkertaisesti osaa ne. Kurtille täytyy antaa rispektiä siitä, kuinka hän on selvinnyt vakavista loukkaantumisista. Joka Matti Meikäläinen ei niska murtuneena voittaisi olympiakultaa tai ottelisi WrestleMania-klassikkoa. Anglen matseista kaksi ovat jääneet erityisesti mieleen. WM 19 & WM 21-matsit Lesnaria ja HBK:ta vastaan. Niin kirkkaita mestariteoksia, niin kaunista painia. ''The Wrestling Machine'' on vielä kaiken lisäksi erittäin karismaattinen heppu, niin segmenteissä kuin kehässäkin. TNA:ssa Angle on ollut ihan ok, mutta kaipaisin häntä kyllä WWE:hen ilahduttamaan faneja ja ottelemaan vielä ne pari huippuottelua. Toivottavasti Kurtin kroppa ei menisi totaalisen hajalle ihan vielä.

Kurt Angle on loistava. It's true, it's damn true!

#11 Ricky Steamboat

Ricky ''The Dragon'' Steamboatiin aloin tukustua tarkemmin keväällä WrestleManian alla, kun selvisi, että hän ottelee. Höyrylaivan kehäotteet olivat kyllä aikanaan niin täydellisyyttä hipovia. Se oli niin sulavaa ja kaunista. WWF/E:ssä en ole Steamboatin otteisiin pahemmin tutustunut, paitsi tämän kevään visiitin ja tietenkin Savage-klassikon muodossa. Pitäisi ehkä pian tutustua niihin aikoihin lisää. WCW:ssä(kin) hän oli mukavaa katseltavaa. Steamboatin Japanin seikkailuista en pahemmin ole perillä, Muta-ottelun NJPW:stä olen nähnyt. Hyvä oli. Spoilataan nyt hieman listaani, Steamboat on NWA:sta toiseksi suurin suosikkini. Hän on lisäksi toiseksi paras näkemäni painija NWA:ssa. Steamboatin esiintymiset WWE:ssä keväällä olivat niin hienoja hetkiä. Hän yllätti WM:ssä minut ihan ällikällä, olipahan hän vireessä! Backlash-ottelu Jerichoa vastaan oli loistava, eikä Dragon tuntunut jäävän pahemmin jalkoihin. Jos hän olisi vielä voittanut, olisin varmaan seonnut. Hänhän on nyt ilmeisesti house show'eissa kesällä vähän otellut, ja elokuussa WWC:ssä. En pistäisi pahaksi, jos hän vielä jossain WWE-PPV:ssä ottelisi vaikkapa jotain nuorta taidokasta kollia vastaan.

Ricky Steamboat on parhaita näkemiäni painijoita. Hän oli esimerkillinen painija, hän hallitsi kehässä miltei kaiken. Hieno mies hänkin.

Tiiviillä tahdilla jatketaan, tämän jälkeen tosin on luvassa useamman vuorokauden tauko, joten älkää pelästykö.


50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash)
35. Hernandez
34. Bill Goldberg
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig
32. Shelton Benjamin
31. Samoa Joe

30. Vince McMahon
29. Fit Finlay
28. Bret Hart
27. Jack Swagger


#26 Matt Morgan
Morganin pushi TNA:ssa on ollut itselleni yksi koko vuoden miellyttävimmistä bookkauspäätöksistä. Voin tässä tietysti vähän boostata omaa egoani kertomalla, että toivoin Mattille pushia jo viime vuoden lopulla ja itse asiassa jo silloin kun hän toimi Jim Cornetten henkivartijana. Morgan ei koskaan nouse sinne aivan eliittinimien rintamaan, mutta jotain tässä miehessä on, joka viehättää minua. Karismaa. Morganin löydettyä itsensä kunnolla on hän jo kerennyt luoda sellaisia pieniä maneereja, joita olen oppinut rakastamaan. Omaperäinen Sideslam-variaatio, kameralle keikistely matsin aikana, komea entrance.....kuulostaa ehkä pikkujutuilta, mutta näitä samoja "pikkujuttujahan" mm. Ric Flair viljeli runsaasti. Niillä on merkitystä. Näistä lihaskimpuista, johon luettelen Batistan, Lashleyn, Mastersin, Steinerin, Rob Terryt ja muut on Morgan ehdottomasti paras. Erittäin urheilullinen, lihasmassa ei liiaksi rajoita työskentelyä. Oikealla käsittelyllä TNA saa Morganista oman Batistansa, sillä erotuksella että Morgan on vaan kaikessa parempi kuin Eläin. Tulevaisuus on kuitenkin vielä auki. Viiden vuoden päästä samanlaisella listalla Morgan saattaa löytyä top 10:stä, tai sitten ei mahdu edes top 100:aan. Tämä yö määrittelee Morganin tulevaisuutta jo aika pitkälle.


#25 Mr. Kennedy
Suurisuinen blondi aurinkokunnan kokoisella egolla. Jos painihistoria on jotain todistanut niin sen, että tämä on resepti menestykseen. Kennedyn täytyy olla yksi kaikkien aikojen epäonnisimmista painijoista. Aina kun hän on ollut iskemässä itseään sen WWE:n lasikaton läpi, on jokin epäonninen sattuma tullut tielle. Loukkaantuminen tai aineista kiinni jäänti. Ja luettelen sen epäonneksi, koska kaikkihan niitä vittu vetävät. (paitsi Johnny Boy ) Jack Swaggerin tavoin Kennedy iski heti ja välittömästi debytoidessaan päärosterissa. Ylimielinen purkkaa jauhava blondi, loistava puhumaan ja se entrance. Eeppistä. Smackdown vuosina 2005-2006 oli melkoista kuraa kingbookereineen, batistoineen ja greatkhaleineen. Yksi kaveri kuitenkin piti minut otteessaan, hänen takiaan oli pakko katsoa SD:ia. Se kaveri oli Ken Kennedy. Miehen nousu ja angle, jossa hän päihitti entisiä maailmanmestareita, oli silkkaa parhautta. Money In The Bank-voitto 2007 olikin sitten varma merkki siitä, että hänestä tulee tähti. Mutta mitä tapahtuu? Kenkku jää kiinni testissä, jobbaa salkkunsa Edgelle, josta tulee maailmanmestari. Kennedyn oman shoot-haastattelun mukaan hänestä piti tulla tuon salkun myötä maailmanmestari voittamalla Undertaker. Jumaliste! 'Takerin teurastajasta takaisin lähtöpisteeseen. Tämän jälkeen Kennedyn loppu-ura WWE:ssä olikin sitten varsin hajanaista ja yhtä epäonnisten sattumuksien summaa. Feudit Shawn Michaelsia ja William Regalia vastaan olivat hyviä, mies kuvasi leffaa WWE:lle, mutta silti aina kun hän onnistui keräämään sitä "momentumia" puolelleen, sattui jotain ikävää. Bobby Lashley ja John Cena sattuivat loukkaantumaan pahoin otellessaan juuri Kennedyä vastaan. Ken Kennedy on myös mies, jota vastaan Eddie Guerrero otteli elämänsä viimeisen matsin. Jotkut koittivat vierittää Eddien kuolemasta syytä Kenkun ylistiffin tuoli-iskun kontolle, jolla ei tietenkään ollut mitään tekemistä asian kanssa. Nämä kaikki yhteennivottuna+omat loukkaantumiset. Kaiken tämän jälkeen sitten keväällä 2009 Kennedy teki komean paluun RAW:hon, ja suoraan haastoi mestari Randy Ortonin matsiin. Illan pääottelussa Kennedy sitten tekee Back Suplexin Ortonille, joka on hänen mielestään botchattu. Ja muutaman päivän päästä Kennedy irtisanotaan? Jotenkin tuntuu, että Vince McMahon tuntee vielä joskus luissa ja ytimissään tuon päätöksen. Vapauttaa Mr. Kennedy käytännössä sen takia, koska Randy Orton ei uskalla ottaa Back Suplexia vastaan. Viimeisen puoli vuotta Kennedy onkin viettänyt hiljaiseloa, tehden Paul Heymanin kanssa hulvattomia videoita youtubeen ja omalle sivulleen. Minkähän takia aistin Kennedyssä jotain samaa kuin Steve Austinissa? Mies jolle eräässä isossa promootiossa luvataan kuu taivaalta, mutta koskaan sitä ei anneta. Eräänä päivänä sitten ilman mitään syytä potkut. Toivottavasti Kennedy siirtyy TNA:n leipiin mahd. pian ja löytää sen oman KOTR-promonsa, joka katapulttaa miehen painimaailman huipulle pysyvästi.


#24 Christopher Daniels
Daniels on 2000-luvun painijan prototyyppi. Perusasiat hanskassa loistavasti, ja sen lisäksi arsenaalista löytyy rutkasti näitä ajan henkeen kuuluvia henkeäsalpaavia muuveja. Lisäksi Daniels on se kaveri, joka spottasi liikuntasaleista sellaiset kaverit kuten CM Punkin, John Cenan ja Samoa Joen. Olisiko tämä kolmikko ilman Danielsin suhteita noussut koskaan pinnalle? Ehkä, ehkä ei. Kyseessä on loistava painija, joka pystyy sopeutumaan mihin tahansa. Siis ihan mihin tahansa. Vaikka Danielsin hahmoksi annettaisi painiva tennispallo, hän vetäisi senkin hyvin. Curry Man ja Suicide-gimmickit onnistuivat häneltä, mutta kyllähän Daniels kovimmillaan oli "Fallen Angelina." X-divisioonan pioneeri omalla tavallaan. Hän oli AJ:ta, Joeta, Peteyta, Sabinia ja muita kokeneempi ja suurilta osin siis yksi TNA:n "kultavuosien" (painillisesti) tärkeimpiä arkkitehtejä. Täytyy vaan sanoa, että keväällä Danielsin paluu omana itsenään oli hieno hetki. Sittemmin Chris on pudotettu kortissa melko alas, mutta se on mielestäni ihan hyvä. Danielsilla on kuitenkin ikää jo lähemmäs 40, ja vaikka hän edelleen pystyy kovalla tasolla esiintymään, saadaan hänestä suurin hyöty irti nimenomaan nuorempien kouluttajana ja "gatekeeperinä." Vrt. Finlay. Hieno mies, hieno painija, klassikoita takana ja edelleen paljon annettavaa bisnekselle.


#23 Bryan Danielson
Hassu kaveri siinä mielessä, että häntä on "coolia" sekä haukkua että kehua. Nyt Danielsonin uraan jo melko syvällisesti tutustuneena on jonkinlainen järkevä mielipide itsellenikin muotoutunut. Ensimmäinen Dragonin matsi jonka näin, oli joku näistä McGuinness-kohtaamisesta. En muista mikä, mutta kaikkihan tunnetusti ovat loistavia. Iskinkö silmäni Danielsoniin? En. Nimenomaan Nigel oli se vitun kova jätkä, joka huokui karismaa ja asennetta ruudun toiselle puolelle. Danielsonille sellainen smark-laseilla neljän tähden matsi on itseisarvo, mutta jostain syystä en ole kovin vahvasti tähän bandwagoniin hypännyt mukaan. Loistava painija kyllä, loistava kouluttaja, eikä mitään suurempaa heikkoutta ole. Puhuminen onnistuu vallan mainiosti. Onko Danielsonilla sitten karismaa? Sehän tässä on se kysymys, jota ollaan mietitty. Itse kallistun siihen puolelle, että ei ole. Tässä IWC sitten jakautuukin 50-50, josta uskoisin tämän Danielson-dissauksen olevan peräisin. Ja joskus minulle tulee Danielson-matsia katsoessa mieleen, että näitä lukotuksia ynnä muita tehdään vain sen vuoksi, että ne osataan tehdä. En tiedä onko kukaan samaa mieltä. Joskus homma minun silmissäni menee kuitenkin "brassailun" puolelle, ei aina, mutta joskus. Lookki Dragonilla on.......no......hirveä? Lähes albiino kaveri likaisissa pöksyissä. Niinpä luottoni Danielsonin tulevan WWE-uran menestykseen ei olekaan järin kova. Kaiken tämän haukkumisen jälkeen pitää kuitenkin todeta, että rakastan laatupainia, ja ottelu jossa Danielson on mukana tarjoaa sitä. Sen vuoksi hän onkin listallani täällä puolivälin paremmalla puolella.


#22 Triple H
Harva pystyy kirkkain silmin väittämään, etteikö Triple H olisi main event/World Champion-ainesta. Sillä sitä hän on. Mutta 13 maailmanmestaruutta, yli 10 vuotta vakituisena main eventterinä, ego joka ei kestä olla poissa PPV:n pääottelusta kahta kuukautta pidempään. Kylmästi voin sanoa, että Hunter olisi korkeammalla, ellei hänellä olisi käsissään sellaista valtaa kuin hänellä nykyään on. Nimittäin onhan se nyt harvinaisen anuksesta, että edelleen pääottelutasolla oleva hemmo saa käytännössä savustaa yhtiöstä ulos kaverin, jonka luulee uhkaavan omaa statustaan. Nyt kun Shane McMahon ilmoitti siirtyvänsä muihin bisneksiin, varmistui myös se, että Paul Michael Levesque käytännössä perii Vince McMahonin pallin, ellei sitä ole jo tehnyt. Se nyt vaan on todettu miljoona kertaa, että bookkaava painija ei toimi. Ehkäpä Hunterista sitten aktiiviuransa jälkeen tuleekin loistava promoottori, mutta tämä yhdistelmä ei vaan toimi.

Sitten mieheen, joka esiintyy kameroille. WrestleMania 22 on melko tarkasti se kohta, jonka jälkeen HHH on alkanut imemään palleja. Senkin jälkeen toki on ollut muutamia huippumatseja, mutta huomattavasti enemmän niitä huonoja. Se 7-8 vuoden periodi. 1998-2006, olikin sitä aikaa kun HHH oli oikeasti tärkeä ja hyvä painija. Yksi parhaimmista heeleistä koskaan (väitän näin) loistava puhumaan ja kehässä etenkin taitavan vastustajan ja HC-stipulaation kanssa kultaa. Ja kyllähän Hunter primessään sai Batistankin näyttämään tähdeltä. Triplan uralla on niitä viiden tähden matseja kuitenkin useita. Toki vastustajatkin näissä ovat olleet luokkaa Steve Austin, Shawn Michaels, mutta onhan se fakta että täydellisyyttä hipova matsi tarvitsee kaksi loistavaa painijaa. Loistava painija voi "kantaa" keskinkertaisen painijan sinne neljän tähden kieppeille, mutta viiteen tarvitaan jo kaksi loistavaa painijaa. Ja sitä HHH aikoinaan oli. Kultaisimpia hetkiä Huntahin uralla ovat juuri nämä Austin-matsit (etenkin NWO 2001), HBK-matsit (etenkin Bad Blood 2004) ja totta kai markkiaikojen ilkimys-stable, Evolution.

Nyt viivästyy tämä hieman ulkomaan matkan takia. Jatkan viikon päästä.

Lista jatkuu taas kymmenellä nimellä. Etten jää pahemmin jälkeen tässä hommassa. Tässä kymmenen miehen poppoossa onkin muutamia managereita ja kaksi tag teamia, lähemmäs kärkeä mennään ja taso kovenee. Tuossapa sijoja 50:stä 32:een

50. Abdullah The Butcher
49. Stan Hansen
48. Santino Marella
47. Destroyer
46. Nick Bockwinkel
45. Rikishi
44. Sting
43. Hurricane
42. Sgt. Slaughter
41. Chris Jericho
40. Jerry Lawler
39. Dude Love
38. The Undertaker
37. Shawn Michaels
36. Hydra
35. Michaels Hayes
34. Chris Candido
33. Jimmy Snuka
32. The Iron Sheik



31.JJ Dillon
JJ Dillon on hieno manageri. Yksi suosikeistani. Nyt puhutaan tietopohjana 80-luvun NWA:sta tutusta Dillonista, joka alkuun toimi Tully Blanchardin managerina, ja sen jälkeen siirtyi suurempiin kuvioihin Four Horsemenin kaitsijana. JJ on hieno tapa tiivistää koko Horsemen-gimmick. Koko ryhmä on ehdottomia suosikkejani, joten on sopivaa että se on edustettuna ainakin parin miehen voimin. Kuitenkin, mikä sitten tekee Dillonista niin hienon managerin? Se, että mies on erittäin kova heel, liian tyylikkäästi pukeutuva, liian pahoja miehiä manageroiva, ja aivan liian ylimielinen. Siinäpä se pähkinänkuoressa. Tully Blanchard, tai varsinkaan Ric Flair ei todellakaan olisi edes tarvinnut manageria, ja manageri olisi jopa voinut heikentää tulosta. Molemmat edellä mainituista olivat pirun karismaattisia persoonia ja uskomattomia mikkilahjakkuuksia. Siltikin mukana oli JJ Diillon, hienoja pukuja ja silkkisolmioita pitävä, kaikkensa asiakkaan voiton eteen tekevä ilkeä manageri. Jos yhtään mahdollista, oli Dillon ainakin hyvin lähellä samaa mikkitaidon ja karisman määrää kuin parhaat asiakkaansa. Hän oli tasavertainen Tullyn ja Flairin rinnalla. Samaa henkeä löytyi kaikista näistä miehistä. Dillon vain edusti tätä ryhmää, ja piti huolta esimerkiksi siitä että Horsemen todellakin sai lafkan lähes kaikki mestaruudet itselleen. Hän ei vain puhunut, hän myöskin toimi. Jos otteluissa oli mukana JJ Dillon, oli vallan hyvin tiedossa että mies jotain sieltä saa aikaankin. Managerina Dillon oli kehän laidalla usein hyvinkin luova, käyttäen kaikkea öljystä tuhansien dollarien kenkiin auttaakseen manageroitavaansa. Tämä on se seikka joka tekee managerista hyvän. Dillon oli viisas mies niin kehän ympärillä kuin sen ulkopuolellakin.


30.Dick The Bruiser
Vasta viime aikoina on Dick The Bruiser osunut kiinnostuksen kohteeksi, ja minusta siihen on vallan mainio syykin. Okei, mennään taas niin old schooliksi että Jack DiBiasea hirvittää. Mutta, Dick The Bruiser on äärimmäisen merkittävä hahmo vapaapainin historiassa. Väitän että Steve Austin ei saanut Stone Cold -asennetta vain Vincen pääkopasta. Siihen vaikutti eräs painija vuosikymmenien takaa. Dick The Bruiser. Olen Bruiserilta nähnyt materiaalia muunmuassa AWA:Sta, sekä ties mistä historian hämäristä 60-luvulta asti. Varsinkin miehen Tag-otteita The Crusherin rinnalta pitäisi löytää lisää. Siinä on vallan hieno joukkue. Kuitenkin, itse asiaan. Perustellaanpa hieman aiemmin esitettyä väitettä. Dick The Bruiser oli vapaapainin kovimpia jätkiä, sikaria polttava, raa'asti brawlaava tappelija, jolla oli ehkä samalla karuimpia ääniä vapaapainin parissa(muistaakseni vanha jalkapallovamma), sekä hyvin Stevewilliams-mainen pelottava ja karu look sekä kehäkäyttäytyminen. Bruiser on hakannut joukkutovereitaan kuin vastustajiaankin, eikä
kehässä todellakaan suvainnut mitään mikä olisi miehen voiton tiellä. Dick The Bruiser oli vapaapainin historian alkuperäisimpiä Attitude/Badass hahmoja, ja sen takia nousee listassa näinkin korkealle.

Painilliset taidot joko sitovat miehen tähän gimmickkiin, tai sitten gimmick sitoo rajoittuneita painillisia taitoja, varmuutta ei tästä asiasta ole. Mutta hyvin se joka tapauksessa toimii. Bruiser oli hyvin kapakkatappelijan henkeä omaava hahmo, hyvin suoraviivainen kehässä. Vähän niinkuin esimerkiksi Steve Austin. Kehäpsykologia ei aina ollut tarpeen sillä se ei ajanut vastustajan pieksemiseen ja mahdolliseen voittoon. Promoissakin juurikin tuo look ja ääni saavat jo aikaan niin paljon. Aiheella ei periaatteessa olisi edes väliä kun Bruiser puhuu, se kuulostaa aina melkoisen vakavalta ja uskottavalta. Minusta Dick on tärkeä tekijä tässä lajissa, ja senkin takia ansaitsee kunnioitusta täältä päästä. Ja sen lisäksi, kuka nyt ei rakasta kunnon old school-turpiin vaan ja onnea -meininkiä?



29."Superstar" Billy Graham
Siinä missä Bruiser oli melkoinen inspiraation lähde kaikille Steveaustineille ja kumppaneille, on Billy Graham puhdas esikuva monille vapaapainin suurimmista painijoista. Kun puhutaan gimmicklistoista, on Grahamin pakko olla mukana. Ehkä jopa korkeammalla kuin tämä. Kuitenkin materiaalivarastoni Grahamista ovat vähän niin ja näin, ettei kovempaa sijoitusta saa nyt aikaan. Ric Flair, Jesse Ventura, Jimmy Valiant, Hulk Hogan. Kaikki jokseenkin suuria nimiä, varsinkin Flair ja Hogan. On aivan selvää että vaikutteita Superstarilta näkyy kahdessa näissä historian suurimmissa. Sana gimmick suorastaan hohkaa Billy Grahamista. Mies on syntynyt aivan väärälle aikakaudelle. Siltikin Superstar oli kova sana, vaikka on mahdollista että 80-luvun alussa mies olisi voinut olla jotain vielä kovmepaa. Toisaalta taas silloin näitä värikkäitä hahmoja alkoi jo muodostua hiljalleen. No, mene ja tiedä.

Kuitenkin, Graham ei olisi välttämättä tarvinnut kaikkea tätä. Kun Superstar oli parhaimmillaan, pyörivät kehässä miehet kuten Bruno Sammartino, Ernie Ladd, Nikolai Voilkoff ja Bob Backlund. Eipä oikeastaan yhtään sen erikoisempia persoonia yksikään. Jokaisella mukanaan vain oma karismansa. Grahamilla oli look, oli karismaa, ja oli hyvin paljon kehätaitojakin. Ei mies tuolloin olisi gimmickkiä tarvinnut. Billy olisi toiminut yhtä hyvin ilmankin. Siltikin on hyvin tärkeää että tämä hieno gimmick tuli mukaan. Värikkäät asut ja tyylikkäät sisääntulo ja kehäasusteet, hienot onelinerit, "Superstar"-lisänimike ja iskulauseet. Näin yksinkertaisella kaavalla luotiin hahmo josta niin monet ovat tulevaisuudessa mallia ottaneet. Minusta tämä on jo melkoinen saavutus. Olen aina pitänyt värikkäistä ja persoonallisista gimmickeistä, minusta se on tärkeä rajanvetäjä kun ruvetaan vertailemaan urheiluviihdettä ja urheilua. Gimmickit tekevät vapaapainin. Joten Billy Graham teki vapaapainin. Tai oikeastaan Gorgeous George, mutta siitä sitten myöhemmin lisää.


28.Jim Cornette
Cornette on tajuton rääväsuu, ärsyttävä ja erittäin vihattava managerinrenttu. Korkea ja hyvin voimakasääneinen rillipää jolta ei sanottava lopu. Loistavaa. Lisätään vielä miehen tunnettu mailankappale jolla aivan liian monia otteluita ollaan autettu voittoon. Manageri yhdelle kaikkien aikojen joukkueille, Midnight Expressille. On monia syitä pitää Jim Cornettesta. Varmaankin päällimäisenä syynä on juuri se, että mies on hyvällä tavalla äärimmäisen ärsyttävä. Mies jota rakastaa vihata. Henkilö jota toivoo aina näkevänsä piestävänä kehässä babyfacejen toimesta. Samalla kyseessä on erittäin värikäs persoona. Niin mikissä kuin kehän laidallakin. Loistava manageri ehdottomasti. Tekee muutakin kuin vain puhuu, mutta toisaalta taas puhuu erittäin paljon. Parhaimmillaan Cornette oli kyllä juuri Midnight Express aikoihin siellä 80-luvun puolessa välissä. Tai ainakin siitä on parhaita muistoja ja kokemuksia. Kuten loistava Scaffold -ottelu.


27.Bobby "The Brain" Heenan
Kun kerran managereista, ja vieläpä loistavista managereista on ollut puhe, on päivänselvää että Bobby The Brain on mukana luettelossa. Taas kerran heel -manager. Eipä tule paljoa toisaalta hyviä face-managereita mieleenkään. Paul Ellering korkeintaan. Kuitenkin, The Brain ei ollut mikään turha lempinimi, kuten Weasel. Bobby oli nerokas manageri, ja heelmanagerien ehdotonta eliittiä. Ei ollut turhaan sanottu että jos kuuntelet häntä, pääset huipulle. Erittäin ovela, ilkeä sekä kokenut manageri, ja samalla historian parhaimpia heel-selostajia. Kun Heenan ja Gorilla Monsoon olivat mikin ääressä, ei ottelussa tylsää hetkeä. Parhaiten tulee mieleen heti vuoden 1992 Royal Rumble ja itse Rumble ottelu. Puhdasta kultaa Heenanilta lähes koko tunnin verran. Erittäin karismaattinen ja sanavalmis miekkonen. Niin selostamossa kuin managerinakin. Bobby ei varmasti ikinä mennyt lukkoon tai ole ollut kykenemätön vetämään promoa aiheesta kuin aiheesta. Toisaalta ehkä sen takia miehellä on ollut niitä leukaleikkauksiakin viime aikoina, heh. Jooei, mutta siltikin hyvin pirullinen, suunnitelmallinen ja taas kerran hyvällä tavalla erittäin ärsyttävä ja ilkeä persoona. Heenan on painimaailman suurimpia ja hienoimpia mieliä, on jo pitkään tehnyt mieli muutenkin lukea miehen oma kirja, kehujakin olen siitä kuullut.


26.Nikita Koloff
Toisin kuin tässä postauksessa myöhemmin tulevia Roadwarriorseja, Koloffeja ei voi niputtaa niin helposti yhteen. Vaikka niin samanlaisista lähtökohdista lähdetään, on lopputulos Nikitan ja Ivanin välillä täysin erilainen. Aloitetaan siis Nikitasta. Nuori, ja erittäin aggressiivinen voimanpesä olisi varmaan paras tapa kuvailla Nikitaa miehen NWA-uralta 80-luvulta. Mies tuotiin mukaan Ivanin serkkuna, ja yhdessä Koloffit saivatkin neukkuheeljoukkueena erittäin paljon heattia ja menestystä aikaan promootiossa. Samalla ryhmä on yhtiä NWA-aikojen suosikkejani muutenkin. Nikita tosiaan oli se Energia ja raaka voima serkusten joukkueessa. Enemmänkin sellainen suoraviivainen ja vastustajan nujertamaan saapunut painija, kun taas esimerkiksi Ivan hoiti muistaakseni aina puhumisen. Nikitan muutamista hienoista feudeista mainittakoon vs.Magnum TA ja jopa neljän tähden otteluun päättynyt feudi Ric Flairia vastaan.

Yksi kova syy miksi Nikita kannattaa pitää listalla, on se, että Neuvostoliittolaisgimmickistä huolimatta teki Nikita hyvin erikoisen poikkeuksen urallaan kun Ivan ei enää kuvioissa vahvasti ollut. Mies kääntyi. Faceksi. Neuvostoliittolaisheel lähellä kylmän sodan aikoja 80-luvulla? Häh? Eihän tuo oikeasti voi toimia. Ei siinä ole järkeä. En ole tarpeeksi tarkasti seurannut että miten Nikitasta tuli face, mutta joku voi varmasti minua asiasta valaista. Mutta esimerkiksi kaikkien aikojen toinen War Games ottelu(16.7.1988) todistaa sen, että Nikita toimi facena yllättävän hyvinkin. Muistaakseni myös vs. Flair feudissa Nikita oli pääosin face-hahmo, ainakin Flairin rinnalla mies sai facen piirteet. Minusta tämä on yllättävän tärkeä syy sille miksi Nikita on listallani. Face-ulkomaalainen ei ollut normaalia vanhassa koulukunnassa, varsinkaan jos kyseessä oli neuvostoliittolainen. Olen muutenkin aina pitänyt näistä ulkomaalaishahmoista.


25.Ivan Koloff
Ivan oli Koloffeista se vanhempi ja samalla viisaampi. Kehässä hieman samanlainen kuin Nikitakin, mutta pienillä poikkeuksilla. Molemmat olivat toki lähes puhtaita brawlaajia, mutta sanotaanko vaikka että Nikita oli enemmän Lex Lugerian ja Stingin ominaispiirteisiin verrattavissa. Ivanin tyyliin voidaan laskea vähän vanhempaa kaartia kuten Harley Race. Hyvin laskelmoiva ja harkitseva brawlaaja. Ei vauhtia, vaan karsittuja ja voittoon pyrkiviä liikkeitä. Siltikin Ivan oli hyvin vahva heel, ja juuri enemmän tähän ulkomaalaisvihattuihin lueteltava persoona kuin Nikita. Vähän kuin Nikolai Volkoff. Karu,raspinen ja miehekäs ääni, sekoitettuna tietysti pelottavaan ja uhkaavaan lookkiin. Tulosta syntyy ehdottomasti. Tämänkaltainen gimmick puree minuun jokseenkin helposti, mutta Ivan olisi ehdottomasti myös painijalistassakin korkealla. Old School heeliys on miehen vahvimpia osa-alueita, ilman neukkulaisuutta tai sen kanssa. Miesten tag teamista puhuinkin ylempänä hieman enemmän jo, joten tämä ei pidemmäksi enää kasva.


24.Brian Pillman
Brian Pillman on kehässä ehdottomasti suosikkejani mitä tulee puhtaisiin sekopäihin ja pienikokoisiin korkealentoisiin jamppoihin. Noihin kriteereihin ei nyt paljoa mahdukaan, mutta tuskin se haittaa. Loose Cannon ei siis todellakaan ollut pelkästään mikään creative controllin oma juttu ja keksintö, jonka Pillmannin olisi pitänyt itselleen omaksua. Brian Pillman oli gimmick, hän eli sitä hahmoa joka päivä elämässään, niin hyvässä kuin pahassakin. Sanat jotka parhaiten miestä kuvaavat, olisivat ehdottomasti ennalta-arvaamaton, energinen sekä lievästi maaninen. Vaarallinen? Ehkä vähän, mutta paremminkin vaarallinen muille vain kayfaben piireissä. Olihan Pillman ehdottomasti kova worker ja asennetta ja sydäntä miehellä oli tähän lajiin huomattavan paljon. Samalla painillisesti mies on yksi korkealentoisen ja high flying -painin herättäjiä WCW-ajoilta. Niin sanottu modernin painin pioneeri. Mutta se ei nyt ole olennaista. Olen aina pitänyt Pillmanista, varsinkin Steve Austinin tag-parina Hollywood Blondesissa. Samoin feudi Steve Austinin kanssa kaikessa rajojen rikkomisessa ja kiistanalaisuuksissaan oli loisavuutta. Brian oli sekä promoissa että kehässä aina vähän kaikkialla. Mies oli jatkuvissa piristeissä, vähän jopa pelottavan hyperaktiivinen toisinaan. Se kuitenkin kohdistui suhteellisen hyvin. Kaikesta jäi positiivinen kuva. Pillman oli oma itsensä ja hyvin keskittymishäiriöinen ihan vain hyvällä tavalla. En tiedä pystynkö tuota oikeastaan sen enempää selittämään. Asennetta tosiaan riitti, ja minusta Pillman olisi ehdottomasti ansainnut tältä alalta huomattavasti enemmänkin menestystä, mutta ties mitkä henkilökohtaiset ongelmat ja pieni koko sitten ajautuivat edelle.


23.Hawk/22. Animal

Roadwarriors on ehdottomia Tag team suosikkejani, kevyesti. Korkeintaan ehkä Funkit menevät edelle. Samalla Tag teameista Roadwarriorsit ovat myös gimmicklistani kärjessä. Niinkin kaukaa ampuvasta asiasta kuin Mad Maxista ja Mel Gibsonin cooliudesta revitty olemus on luonut vapaapainin yhden dominoivimmista joukkueista ikinä. Tai ainakin kaksi yhtiä kovanaamaisimpia jamppoja tällä alalla. Puhutaan oikeasti painitaitojen sopivuudesta gimmickkiin. AAAAAAARGH! What a Rush! Tähän iskulauseeseen voi oikeastaan kaiken tarpeellisen tiivistää. Kun katseli Animalin ja Hawkin otteluita ei todellakaan odottanut mitään kovin tasaista kamppailua tai hienoa painia. Odotti raakaa brawlausta ja runnovaa voimaa, jopa ylivoimaa. Usein meininki oli sitä että Roadwarriors määräsi kuka lentää ja minne. Miehet olivat voiman ja aggression ilmenemismuotoja. Mikään muu ei tästä gimmickistä olisi näin hyvää tehnytkään. Kahjot kampaukset, naamameikit, myöhemmällä uralla piikitetyt jalkapallopanssarit sisääntulossa? Wow. Aina välillä tulee painijoiden sisääntuloja katsellessa tietoiseksi siitä millä linjalla ja tasolla nyt liikutaan. Roadwarriorseista paistoi se että nyt ei tultu leikkimään. Heistä näki sen ettei jälki tule olemaan kauhean nättiä.

Animal ja Hawk olivat kehässä hyvin samanlaisia, jonka takia en ruvennut miehistä erikseen kirjoittamaan, vaikka eri sijoilla miehet ovatkin. Sama gimmickhän tässä puhtaasti on pohjalla. Meriittinä vain Hawkille vielä se, että mies on vetänyt Ric Flairin kanssa ainakin lähelle neljän tähden matsin jolla pituutta oli muistaakseni useampia kymmeniä minuutteja. Sitten ne promot. Mitäpä niistä voisi sanoa. Ilman Paul Elleringin viisasta luotsaamista nämä kaverit olivat promoissaan ihan yhtä groteskeja kuin kehässäkin. Huutoa, uhoamista ja asennetta. Ei mitään muuta. Ei sivistyneitä taktiikoita, hienostunutta taunttailua tai mitään selkeää. Vain puhdasta self hypeä ja "me murskataan teidät" -materiaalia. Ja sillä luotiinkin uraan lievästi useampia vuosikymmeniä. Koneelta löytyykin Roadwarriorsien japanimatskua, pitänee sitä ruveta hieman katselemaan lähiaikoina. Loistavaa kamaa ehdottomasti.


-------------------------

Näin. Löytyykä Gimmick-listastani kommentoitavaa tähän mennessä? Huomenna jos seuraavat viisi nimeä saisin julki, ja loppuviikosta vaikka kuusi niin päästään Top-10:n ahertamaan.

50. Jeff Hardy
49. Scott Steiner
48. Nova
47. Nigel McGuinness
46. Bam Bam Bigelow
45. Human Tornado
44. Sandman
43. Low Ki
42. Tajiri
41. Elijah Burke


40. Brian Kendrick
Ensimmäiset hämärät muistikuvat Spankysta löytyvät ensimmäisen WWE-runin loppupuolelta. Pieni ja valovoimaton jobberi, joka ei herättänyt sen suurempaa kiinnostusta ja edessä olikin vähemmän yllättäen pian potkut, joka ei meikäläistä sen suuremmin tuossa vaiheessa hetkauttanut. Edessä oli luonnollisesti paluu kiertelemään indyjä ja ROHiin, aikakaudella, joka minulta vieläkin on aika pirun hukassa enkä itseasiassa ole nähnyt yhtäkään ottelua Kendrickiltä WWE:n ulkopuolelta. Virhe joka pitäisi pikaisesti korjata. Viimeisen käynti WWE:n puolella sen sijaan onkin huomattavasti paremmin hallussa ja pikaisesti uudelleenmuodostettu joukkue Paul Londonin kanssa onkin suurimpia syitä siihen miksi Brian listalta löytyy ja samalla siihen miksi WWE:n Tag-divisioona oli viihdyttävää katsottavaa viimeistä kertaa. Vauhdikasta ja taitavaa katsottavaa jatkuvasti, erityisesti kun vastassakin oli MNM:n tasoisia joukkueita. Tai lähinnä joukkue, mutta ei se mitään. Mainion useamman joukkueen tikapuuottelun jälkeen käyrä lähti kuitenkin vahvasti laskuun ja uskomattoman kuningasidean myötä Kendrick löytyi hetkessä jälleen jobbaamassa naama uloskäynnin suuntaan.

Potkujen sijaan saimme kuitenkin todistaa hetken hienoutta, jonka piti kaiken järjen mukaan olla parasta, mitä Brian Kendrickin uralle ikinä tapahtuu. The Brian Kendrick on nimittäin lähes täydellinen paketti. Kaunis, taitava ja älykäs (heh heh siis melkein kuin WWE:n diivat...) ylimielinen nuori leopardikauluksisessa takissa ison mustan miehen suojelemana on jo itsessään lähes täydellisen simppeli gimmicki, mutta kun Kendrickiltä ainakin minulle hieman yllättäenkin löytyi karismaa vetää rooli täydellisesti nappiin, olisi tässä pitänyt olla käsissä jotain suurta. Pushi antoi jo lupauksia suurista ja tapahtumat Scramblen ympärillä kertoivat, että The Brian Kendrickissä on oikeasti potentiaalia jopa ME-peluriksi. Olen edelleen hieman katkera, että koko homma päädyttiin vetämään viemäristä alas päättyen jo toisiin potkuihin. Tällä kertaa ajattelin tosin perehtyä uraan indyjenkin puolella ja ajatus Kendrickistä Dragon Gaten ringissä kutkuttaa jo valmiiksi. Jos pidän näkemästäni on listalla nousu vain ajan kysymys, pelkän WWE-materiaalin perusteella en kuitenkaan Kendrickiä uskalla tämän korkeammalle sijoittaa.

Syitä suosiooni:
Four Way Ladder Armageddon 2006
Art of War Promo


39. Justin Credible
Niitä nimiä, jotka pistävät itsenikin miettimään miten ihmeessä sijoitus on korkeampi kuin Brian Kendrickillä. Toisaalta samalla myös niitä nimiä, joiden kanssa jo nimi itsessään suorastaan käskee markkaamaan. Eihän kukaan nyt oikeasti voi olla pitämättä miehestä, jonka nimi on Justin Credible, eihän? Pelkkä nimi ei toki ihan listalle riitä, joten onneksi Justinilta löytyy muutakin tarjottavaa. Oikein menevän ja parhaimmillaan jopa brutaalinkin hardcoren lisäksi Credible osaa - no, nykyään varmaan lähinnä osasi - ihan oikean paininkin ja oli tämän lisäksi varsin karismaattinenkin epeli. Ja on sillä kiva lookkikin. Näin korkealta sijalta mies löytyy kuitenkin lähes ainoastaan Impact Playersin vuoksi. Yksi bisneksemme hienoimmista joukkueista ja vaikka Lance Storm kiistämättä huomattavasti parempi painija onkin, on Justin Credible iskenyt minuun aina tuosta joukkueesta enemmän. Miehellä oli toki ECW:ssä yllättävän menestyksekäs soolourakin, joka johti aina mestaruuteenkin, mutta Impact Players on se, josta itse Crediblen mieluiten muistan, enkä varmasti ole ainoa. Tämän päälle on toki isommista liigoista Aldo Montoya, joka on pitkälti vitsi kuten Attitudea edeltävä WWF muutenkin, sekä X-Factor, jonka voi tuomita samalla tavalla vitsiksi jo X-Pacin vuoksi. Justin olisi varmaan varhaisemmalta listalta löytynyt huomattavastikin korkeammalta, mutta 39. tuntuu tällä hetkellä suhteellisen sopivalta sijalta ellei jopa liian korkealta. On se kuitenkin aika hieno mies.

Syitä suosiooni:
w/ Lance Storm vs. Raven & Tommy Dreamer Guilty as Charged 2000
vs. Tommy Dreamer Heat Wave 2000


38. Austin Aries
Ariesiin tuli tutustuttua ensimmäisen kerran muutaman vuoden takaisella TNA-runilla Austin Starrina. Tästä mieleen jäi pitkälti hieno veto laittaa Aries kuvioon puolikuolleen Bob Backlundin kanssa, joka vähemmän yllättäen ei erityisesti saanut fanittamaan kumpaakaan miestä. Herkkä jälleennäkeminen tapahtui vain vähän myöhemmin tutustuessani ROHiin ja heti alkuun kävi selväksi, että tämä kaverihan on ihan oikea painija ja aivan törkeän hyvä sellainen. Asia kävi entistä selvemmäksi tutustuessa miehen varhaisempaan ROH-materiaaliin. Aries kykenee ilman mitään esteitä niin tekniseen, lennokkaaseen kuin väkivaltaisempaankin painiin ja on kehän sisällä pitkälti täydellinen paketti. Ongelma, kuten niin monen muunkin indyveijarin kohdalla, on kiinnostus hahmoon kehän ulkopuolella. Tai siihen, ettei hahmoa oikeastaan edes ole. Aries oli mukana viime vuoden parhaassa feudissa Jimmy Jacobsin kanssa, mutta oli koko feudin ajan, vain vähän tylsä hyvä kaveri, joka pistää huomattavasti kiinnostavampaa pahaa kaveria päihin viittä tähteä hipovissa otteluissa. Tähän saatiin onneksi tämän vuoden puolella kaivattu muutos heel-turnin ja täydellisen gimmick-muutoksen myötä. Klassinen kusipääheel-gimmick kuohkeine pornoviiksineen nostaa miehen aivan uudelle tasolle ja samalla listalle, Austin on luontainen heel ja samalla nykyhetken parhaita tässä. Olen vieläkin sen verran jäljessä nyky-ROHin kanssa, että korkeammalle en uskalla ainakaan vielä nostaa, mutta sanoisin, että jos sama meno jatkuu tulee Austin olemaan jatkossa päänsisäisillä listoillani huomattavastikin korkeammalla.

Syitä suosiooni:
vs. Samoa Joe Final Battle 2004
vs. Jimmy Jacobs Rising Above 2009


37. Kane
Kanen ensimmäinen tuleminen on jotain, jossa kaikki meni täydellisesti nappiin. Uhkaava, mutta samalla uskomattoman tyylikäs olemus, yksi hienoimpia debyyttejä ikinä ja valtava hype loivat yhden WWE:n kiinnostavimmista angleista ja samalla kiinnostavimmista hahmoista lähihistoriassa. Mainiot kuviot eivät jääneet vain Undertaker-feudiin ja alkuaikojen Kanen ollessa kehässä ei tarvinnut jatkuvasti pelätä, mikä Katie Vick vedetään tällä kertaa esiin, 1998 kesä ja myöhempi Brothers of Destruction ovat tavaraa, jota kelpaa katsella nykyäänkin. Vaikka Kane ei kehässä erityisen taitava olekaan, ei hän jää pelkäksi gimmickiksi vaan pystyy tarvittaessa ottelemaan oikein menevänkin ottelun hahmonsa rajoissa eroten tällä viime vuosien ylipushatuista körmyistä. Kane pääsi sille tasolle, että hänelle toivoi pushia ja halusi katsoa mielellään ME-kuvioissakin, jopa taitavampien kavereiden edellä ja olisi ehdottomasti ansainnut kantaa suurinta mestaruutta enemmänkin kuin päivän verran. Harmi, että koko keissi päätettiin vesittää tekemällä Kanesta hassumpi, kymmenillä turneilla, maskin poistolla ja uskomattoman typerillä angleilla. Viime vuosina Kanesta onkin saatu pahimmillaan vain yksi turhauttava midcard-läski, jonka päästäisin nykymuodossaan mielelläni jo eläkkeelle. Ensimmäiset vuodet maski päässä ovat kuitenkin edelleen sen verran säväyttävää katsottavaa, että Kanen uskallan listalleni nostaa, jopa näinkin korkealle.

Syitä suosiooni:
Debyytti
vs. Undertaker Wrestlemania 14


36. Homicide
Listan ensimmäinen painija, joka on sille päätynyt pääasiassa TNA-esitysten perusteella. LAX olikin ensimmäisiä asioita, joka TNA:han tarkemmin tutustuessa pisti silmään, toimiva kemia ja lennokkaat liikkeet erityisesti Homiciden toimesta tietysti viihdyttivät. Erityisesti positiivisessa mielessä mieleen jäivät loistavat ottelut Danielsia ja Stylesia vastaan. LAX oli jatkossakin TNA:n Tag Team- divisioonan kantavia voimia ja ehdottomia helmiä ja tämä kelpasi minulle huomattavasti paremmin kuin nykytilanne, varsinkin kun tylsempi ja körmympi Hernandez on se, johon suuri pushi kohdistettiin. Myöhemmin tuli tutustuttua miehen ROH-tarjontaankin eikä sekään puoli ainakaan kylmäksi jättänyt, hienojen painitaitojen esittelylle jääden huomattavasti runsaammin aikaa. Vaikka nuo Homiciden muut massiivisimmat ROH-feudit (Corino :E) eivät suuremmin nappaakaan, tarjosi feudi Cabanaa vastaan sekä komeita brutaaleja brawleja, että minulle uuden puolen molemmista miehistä. Homicidehan kykenee sympaattisen latino-facen lisäksi vetämään niin tylyä ja uskottavaa ghetto-tappajaa, että välillä tekee melkein pahaa katsoa! Tämän lisäksi laadukkaita otteluita löytyy toki laajalla skaalalla normaaleita ROH-kavereita vastaan, erityisesti Samoa Joe -koitokset ovat tutustumisen arvoisia.

Syitä suosiooni:
w/ Hernandez vs. Styles & Daniels No Surrender 2006
vs. Colt Cabana Better Than Our Best

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams



10. Owen Hart
Elikkäs, mistäs sitä nyt alottaisi? Owen Hart aloitti uran legendaarisesta Hart Dungeonista, siirtyi sieltä Stampedeen ja vaikka tekisi mieli kirjoitella hänen Stampede ajasta, sitä matskua on niin rajoitteisesti, että jätetään se jollekkin muulle. Sen sijaan suunnataan katseet itään, eikun länteen ja raapustellaan NJPW:stä. Owenilla oli siis pienimuotoinen run Japanissa. Hän ei siellä montaa kuukautta paininut, toki oli osallisena useamassa tourissa, mutta omasta henkilökohtaisesta nauhavarastosta löytyy vain kolme matsia. Tämä aika kumminkin antaa Owenista aivan erilaisen kuvan, jos on seurannut vain hänen WWF-matskua. Liikesarjat olivat monipuolisempia ja muutenkin niissä oli huomattavasti enemmän "ilmaa." Tämän nuoren cruisermiehen bongasivat myös WWF:n agentit ja näin Owen siirtyi takaisin kotimantereelle.

WWF:ssä Owen debytoi "The Blue Blazer" -gimmickillä. Tästä gimmickistä voidaan olla montaa eri mieltä, mutta itse pidin sitä varsin pirteänä ja lapsille suunnattuna... mutta sehän oli tarkoituskin. Sinäänsä en koskaan ymmärtänyt, miksi häntä ei otettu mukaan kolmanneksi pyöräksi The Hart Foundationiin. Vielä parempi olisi ollut, jos Owen olisi korvannut Neidhartin, vaikka hänestä pidinkin. Tässä mielenkiintoisessa Blazer-ajassa oli hyvää, mutta enemmän huonoa. Hyvä juttu oli se, että Owen pääsi näyttämään cruisertaidot ilmavilla, suurilla liikkeillä... mutta huono puoli oli se, että matsien keskipituus oli viisi minuuttia ja näistä 80% Owen jobbasi. Mitä ilmeisemmin tästä syystä hän ei WWF:ssä kestänyt vuotta pidempään.

Seuraavaksi Owen pyöri indeissä, niin Japanissa kuin Meksikossa, kunnes eteen astui suuri ja mahtava WWF jälleen kerran. Vaikka Owen oli vain muutaman vuoden pois WWF:stä, siinä ajassa ehti tapahtua vaikka mitä. Bret Hart oli raivaamassa uraa ME-kuvioihin ja Neidhart oli ilman paria. Noh, tästä sitten löydettiin juuri sopiva paikka täytettäväksi ja näin syntyi "The New Foundation". Neidhartin ja Owenin kemiat toimivat ja nähtiin ihan mukavia matseja, mutta sitten Neidhart lähti WWF:stä ja Owen jäi taas yksin. No mutta hei, ei hätää! Onneksi Owen sai uuden parin Koko B. Waresta ja näin he muodostivat ehkä yhden paskimmista, lapsille suunnatuista tag teameista, High Energyn. He toki olivat suosittuja ja saivat kovia poppeja yleisöltä, mutta heistä ei ollut mitään vastusta muille koville pareille. High Energyn... ööh, 'kehäarvostus' oli varsin alhaalla ja siksi ei menestystä herunut.

Tässä vaiheessa Owenin WWF-ura oli pelkkää alamäkeä. Hän ei saavuttanut viidessä vuodessa yhtään mitään. Seuraavaksi Owen loukkasi polvensa vuonna 1993 ja tämä sai miehen mielialan niin alhaalle, että hän oli jo valmis lähtemään WWF:stä. Onneksi hän ei sitä tehnyt. Polven parantumisen ja kovan treenin jälkeen, Owen palasi tv-ruutuun aivan uutena miehenä. Suurista, ilmavista liikkeistä tunnettu Owen vaihtoi painityylin mattopainotteiseksi. Periaatteessa tämä loukkaantuminen pelasti miehen uran, vaikka saikin mielen matalalle. Vaihto tekniseenpainiin oli paras päätös koskaan... vaikkei se ehkä vapaaehtoisesti tapahtunutkaan. Heikolla polvella kun ei cruisailla uskalla. Joka tapauksessa... kun Owen palasi loukkaantumisen jälkeen WWF:ään loppu vuonna, nähtiin historiaa. Survivor Series 1993:sessa Owen käänsi ensimmäisen kerran selän Bretille. Tästä heidän feud ei kirjaimellisesti vielä alkanut, mutta tästä saatiin jo sitä ensi makua. Heidän välit olivat hyvin viileät kuukauden päivät, kunnes Royal Rumble 1994:ssa Owen teki virallisen heel-turnin, hakkaamalla babyface Bretin maton pintaan.

Heidän ensimmäinen kohtaaminen tapahtui WrestleMania X:ssä ja tuolloin Owen yllätti koko maailman selättämällä Bretin. Tosin, samana iltana Bret vielä voitti raskaansarjanmestaruuden Yokozunalta. Tämä veljesten kohtaaminen ei ehkä ollut tapahtuman kohokohta, mutta silti taattu viiden tähden klassikko. Seuraavaksi Owen voitti King of The Ring -turnauksen, selättämällä ensin Tatankan, sitten 1-2-3 Kidin ja lopuksi vielä Razor Ramonin. Näin Owen myös sai lempinimen "The King of Harts". Tämä oli tärkeä ja mielenkiintoinen voitto, sillä Bret oli vielä tuolloin mestari ja KoTR-turnauksen voittaja sai title-shotin. Owen käytti mahdollisuuden hyväkseen ja näin Owen ja Bret kohtasivat toistamiseen SummerSlam 1994:sessa, Steel Cage -matsissa. Kyseinen matsi on helposti WWF/E:n paras häkkimatsi koskaan ja toiseksi paras häkkimatsi koskaan (Sorry, kyllä se Magnum TA:n ja Tully Blanchardin "I Quit Steel Cage Match" on vaan niin ainutkertainen). "Yllättäen" myös heidän välinen Lumberjack -matsi on paras Lumberjack -matsi mitä olen koskaan nähnyt. Painillisesti feud oli WWF:ää parhaimmillaan ja heidän välit jatkuivat viileinä, vaikka feud loppuikin jo seuraavana vuonna.

Jälkeenpäin Owen veti hanskat yhteen mm. Yokozunan ja Davey Boyn kanssa. Toki se oli tyhmää laittaa Owen yhteen Yokozunan kanssa, sillä matsien taso laski huimasti painillisesti, mutta Owen sai sitä lisää heel-heattia. Paini Davey Boyn kanssa taas oli jo niin nähtyä, vaikka he eivät olleet ennen painineet yhdessä. Heidän yhteistyö jotenkin vain plagio Bulldogseja ja Bret/Neidharttia. Daveyn ja Owenin tiet hajosivat, mutta tämä oli hemmetin hyvä juttu, sillä heidän pikafeud tuotti yhden parhaimmista WWF TV-matseista koskaan (RAW 1997). Myöhemmin, Bret teki heel-turnin ja uudistunut The Hart Foundation syntyi stablen muodossa. Bret ja Owen sopivat riitansa - ja heidän lisäksi stableen lisättin Davey Boy, Pillman ja Neidhart. Tämä stable oli kultaa. He olivat ikäänkuin WWF:n The Four Horsemen, halliten jokaista mahdollista mestaruutta. Stablen ehdottomasti paras matsi nähtiin In Your House 16 - Canadian Stampedessa, jossa he kohtasivat Steve Austinin, Ken Shamrockin, Goldustin ja The Legion of Doomin (Hawk & Animal). Tämä miltei 25-minuuttinen taisto oli pirun kova, viiden tähden vääntö, luovalla bookkauksella ja pirun taidokkaalla painilla. Valitettavsti Foundation kaatui Pillmanin heikkoon kuntoon ja tottakai, kuuluisaan Montreal Screwjobiin, jonka myötä Bret, Davey Boy ja Neidhart jättivät WWF:n.

Vaikka WWF menetti pirun kovia painijoita, loppujen lopulta tämä oli vain plussaa Owenille, sillä hän oli viimeinen Hart WWF:ssä. Toki Owenkin olisi halunnut lähteä, mutta hänen jäämisestään on monta eri versiota. Siitä voisi tehdä vaikka oman aiheen. Vaikka Vince oli varmasti vihainen koko Hart suvulle, se ei vaikuttanut Oweniin tai hänen tv-aikaan. Owen feudasi mm. D-X:n poikia ja Shamrockia vastaan ja sai toimivia matseja aikaseksi. Owenin hohto oli kumminkin kateissa ja näin Blue Blazer teki comebackin. Tästä comebackista on kumminkin turha sen enempää puhua, sillä se myös johti Owenin kuolemaan vuonna 1999. Ei nyt tietenkään suoraan, mutta silti. Jos gimmickillä voi olla paska karma, niin tässä absoluuttinen esimerkkitapaus.

Näin loppuun pitää vielä mainita, että vaikka Owen voitti semi-suuria vöitä (IC / European) ja läjän muita jämämestaruuksia, hän oli silti aliarvostettu. Hän oli parempi painija kuin Bret ja parempi mikissä tietyillä osa-alueilla. Bret osasi hypettää yleisöä, mutta Owen oli huomattavasti parempi kun tarvittiin hieman synkempää "runollista" promotusta. Ja joo, toki Owen mursi Austinin niskan botchatulla piledriverillä, mutta niin käy joskus. Jopa bisneksen parhaimmat tekevät virheitä, sillä he(KIN) ovat ihmisiä eivätkä koneita. Mitä muuta? I'm not a nugget? Bleh, lista parhaimmista matseista kruunaa postin.

[list]Owen Hart TOP 10
1. Bret Hart vs. Owen Hart, Steel Cage Match (SummerSlam 1994)
2. Bret Hart vs. Owen Hart (WrestleMania X)
3. Goldust, Ken Shamrock, The Legion of Doom & Steve Austin vs. Brian Pillman, Jim Neidhart, Davey Boy Smith, Owen Hart & Bret Hart (In Your House 16)
4. The British Bulldog vs. Owen Hart (RAW, 1997)
5. Bret Hart & Owen Hart vs. The Steiner Brothers (WrestleFest 1994)
6. Bret Hart & Owen Hart vs. The Quebecers (Royal Rumble 1994)
7. Owen Hart vs. Shawn Michaels (In Your House 6)
8. Owen Hart vs. Steve Austin (Summer Slam 1997)
9. Owen Hart & Ben Bassarab vs. Viet Cong Express (Stampede 8/86)
10. Owen Hart vs. Jushin "Thunder" Liger (NJPW 1991)


[/list:u:hk1lhjtf][/list:u:hk1lhjtf]

Vähän olen muista jäämässä jälkeen, varsinkin kun lomaakin pukkaa.. No, ei se mitään. Tullaan sitten perässä vähän. Monien listoista olisi sanottavaa (varsinkin kun joitain gimmickejä, joista itse olen pitänyt, on arvosteltu), mutta pitää kirjoitella niihin vähän vastauksia paremmalla ajalla :/ Sijat 31-24 vuorossa.

50. Kane (33.)
49. Shane McMahon (15.)
48. Scotty 2 Hotty (-)
47. Terry Funk (31.)
46. Jack Swagger (-)
45. Shane Douglas (56.)
44. Beer Money Inc. (Robert Roode & James Storm) (-) & (-)
43. Bam Bam Bigelow (-)
42. Brian Pillman (-)
41. Jimmy Jacobs (54.)

40. Cryme Tyme (JTG & Shad Gaspard) (-) & (c)
39. Stevie Richards (25.)
38. Goldust (28.)
37. Sting (18.)
36. Ricky Steamboat (46.)
35. Hernandez (-)
34. Edge (30.)
33. Claudio Castagnoli (57.)
32. Val Venis (32.)


31. Shark Boy (21.)
Sharkylle tulee vähän tiputusta, lähinnä siksi että on löytynyt vielä parempia :( Silti joka kerta Hain esiintymiset sytyttävät yhtä paljon kuin aina aikaisemminkin. Sharkyn sijoitusta laskee nyt lähinnä se, että Stone Cold Shark Boyn (joka olikin aivan pirun nerokas idea ja toimi hienosti) jälkeen TNA ei ole mitään järkevää enää Shark Boylle keksinyt, ja ei miestä ole enää pahemmin näkynytkään. Joku huumoriangle, jossa Sharky olisi suuressa osassa voisi olla ihan piristävää. Vaikka Sharkyn markitus pohjautuukin pääasiassa täysin gimmickin valovoimaan, ja Shark Boy ei mikään kettu kehässä ole, ovat miehen ottelut silti aina hauskaa katsottavaa (ja kyllä ne ihan mukavaa X-Divari -menoa mielestäni ovat). Lyhyt X-Divari-mestaruus kausikin voisi hyvin toimia :D


30. Mr. Kennedy (26.)
Silloin kun Kennedy debytoi, vähintäänkin 90% IWC:stä oli valmiita vaikkapa rukoilemaan miehen nimeen. Kaikki pitivät Kennedystä, ja kun itsekin miehen otteita tuolloin viikottaisista jaksoista seurailin, vakuutuin heti hänen lahjakkuudestaan. Aina voi väittää, että Kennedy ei osaisi mitään muuta kuin huutaa nimensä mikkiin, mutta se on äärimmäisen halpa provo. Kennedy oli hyvä mikissä, hänellä oli oikeanlaista karismaakin ja lisäksi hänen kehäotteensakin olivat oikein hyviä (ja paranivat tasaisesti, hyvänä esimerkkinä Batistan kantaminen hienoon otteluun jossakin Royal Rumblessa). Kaikki meni hyvin aina 2007 MITB-voittoon asti: pian tuon jälkeen miehestä oli jo tulla mestari, mutta sitten hän loukkaantui.. Ja seuraavat kaksi vuotta olivatkin Kennedylla sitten yhtä syöksykierrettä. Steroidikäryjä, loukkaantumisia ja aina kun mies oli pääsemässä jaloilleen, tuli uusi takaisku. Niinpä ei kai ihmekään, että suuri osa menetti kiinnostuksensa Ken Kennedyyn. Itse kuitenkin markitin koko miehen uran ajan häntä paljon, koska Kennedylla olisi ollut oikeasti mahdollisuuksia ihan mihin asti tahansa WWE:ssä, ja jokainen paluu (ja mm. hieno face-turn) olivat aina piristäviä hetkiä. Hänellä oli kaikki ME-tähdeltä vaadittavat ominaisuudet. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tietää Mr. Andersonille: itse luotan siihen, että hänellä olisi edelleenkin mahdollisuuksia vaikka mihin, esimerkiksi TNA:han hän sopisi hienosti.


29. Kevin Steen (-)
Steen on yksi listalle korkeimmin sijoittuneista herroista, joka ei edellisellä listalla ollut ollenkaan. Mikä sitten "Mr. Wrestlingissä" on niin hienoa? En oikeastaan edes hirveän tarkasti osaa selittää. Ensimmäistä kertaa kun näin Steenin, vaikutti hän vain yhdeltä ylimieliseltä heel-indy-jampalta, mutta kun hän kehään asti pääsi, paljastui hänen lahjakkuutensa heti, vaikka heti markitus ei räjähtänytkään käyntiin. Isohkosta koostaan huolimatta Steen liikkuu kehässä todella sulavasti ja kykenee todella näyttäviin ja taidokkaisiin liikkeisiin (mm. hienoihin high flying moveseihin). Tyylikkäiden liikkeiden lisäksi Steen osaa myös muutenkin rakentaa ottelua todella hyvin, ja varsinkin Steenericon joukkueottelut ovat nykypäivän joukkueotteluiden aatelia, kunhan aikaa on tarpeeksi. Toki ne ovat toisinaan aikamoista spottailua, mutta eivät mitään sattumanvaraista semmoista, vaan siinä on oikeasti ideaa. Lisäksi Steen osaa hyvin promottaakin, ja miehen hahmo on myös paljastunut oikein hyväksi. Steenin ja El Genericon joukkue onkin juuri siksi täydellinen, että kaksikko täydentää toisiaan hienosti. Alunperin kunnon markitus Steeniin ehkä lähti juuri siitä, että mies taggaili markkaamani El Genericon kanssa, mutta nykyisin fanitan miestä ihan singles-painijanakin.


28. Al Snow (27.)
Al Snow erottaa Kevin Steenin ja tämän joukkuepartnerin. Hankala näitä sijoituksia on ihan kiveen hakattuna laittaa, mutta silti sanoisin että Triple Threatissa Steen vs. Generico vs. Snow suosikkini olisi El Generico, sitten Al ja sitten Steen. Al Snow -markitus pohjautuu jälleen kerran siihen Underdog-fanitukseeni. Al Snow kun oli WWF:ssä oikein Underdogien aateleita (perustaen mm. legendaarisen J.O.B. Squadin ja tarjoten muitakin hulvattomia huumorihetkiä) ja hoitikin tuon roolinsa hyvin. Silti Al Snow:sta oli myös paljon muuhun, hän oli kehässä oikein hyvä painija (tämä näkyy mm. hänen ECW- ja aikaisemman WWF-uran aikaisissa otteissa) ja lisäksi osasi vetää mitä tahansa roolia aivan erinomaisesti. Monien (mm. allekirjoittaneen) suosikki on tietenkin sekopää-rooli, jossa Al Snow kuunteli irtopään (Headin) ohjeita. Kokonaisuudessaan Al Snow:lta löytyi siis kaikkea: mikkitaitoja, painitaitoja, kykyä vetää loistavasti erikoisiakin rooleja.. mutta silti hän ei koskaan kauhean korkealle noussut (jotakin ECW-mestaruusottelua lukuun ottamatta). No, joka tapauksessa Al Snow:n esiintymiset olivat melkeinpä poikkeuksetta piristäviä, tässä on mies joka ei pahemmin koskaan ollut esiintymisissään tylsä.


27. El Generico (-)
OLEEEEEE! Generico on varmaan yksi listani korkeimmilla olevista indyjampoista, ja aivan aiheesta. El Generico on niin ainutlaatuinen hahmo näissä piireissä, että tähän kaveriin ei voi vain millään kyllästyä. Hyvän mielen leviämisen voi oikein tuntea aina kun Genericon sisääntulomusiikki alkaa soida ja mies saapuu paikalle suosionosoituksien kera. Hienon hahmon ja upean sisääntulon lisäksi El Genericolla on ehkäpä maailmankaikkeuden siistein finisher (Yakuza Kick & BRAINBUSTAAAAAAAAH!). Eikä pidä tietenkään unohtaa sitä, että mies on pirun viihdyttävä painimaan, ja ne edellämainitut joukkueottelut Kevin Steenin kanssa ovat aina taattua tasokasta painia. Loistava tapaus kyllä, enkä minä enää tässä vaiheessa osaa kunnolla selittää, miksi silti Genericokaan ei tätä korkeammalla ole: se on vain tunne siitä, että fanittaa edellä olevia vielä vähän enemmän, vaikka Genericokin aivan loistava on.


26. Daniels (53.)
(Christopher) Daniels on myös yksi listan selvistä nousijoista. Kuvaksi valitsin ihan tarkoituksella tuon lookin, koska vaikka monet sitä eivät tainneet pahemmin arvostaakaan, minusta se oli jollain mystisellä tavalla aika vakuuttava. Ehkä se on vain tuo parta, minä haluan samanlaisen. Daniels oli siis viimeeksikin listallani, tuolloin erinomaisten painitaitojensa kanssa. Nyt kuitenkin olen nähnyt Danielsilta vielä paljon enemmän hyviä otteita, ja nykyisin on täysin itsestäänselvyys se, että Daniels on yksi TNA:n lahjakkaimmista tyypeistä kehässä. Harmi vain, että TNA:ta ei selvästikään kiinnosta antaa hänelle samanlaista pushia kuin AJ Stylesille, koska mielestäni Daniels ansaitsisi sen siinä missä AJ:kin. Lisäksi Daniels veti erinomaisesti myös Curry Man -hahmon, vaikka en itse koskaan pahemmin tuon hahmon fani ollutkaan.. Vaikka en voi kieltää, etteikö Curry Manin ja Shark Boyn joukkue olisi ollut loistava keksintö. Kokonaisuudessaan Daniels on siis hiton hyvä kehässä ja tarpeen tullen loistava mikissäkin (paras esimerkki se miehen promo viimeisessä (?) ROH-esiintymisessä).. Hänestä voisi olla vaikka mihin, mutta pääasia on se, että hänen otteitaan nyt TNA:ssa saa seurata.


25. Eric Bischoff (-)
Miksiköhän Eric ei ollut edellisellä listallani? Luultavasti ihan puhdas unohdus sattunut, koska Bischoff on yksi parhaista Non-Wrestlereistä ikinä. Voin jo tässä vaiheessa paljastaa, että samoin kuin edelliseltäkään listaltani, ei tältäkään löydy Vince McMahonia. Ei sillä, että minulla mitään Vinceä vastaan olisi: mies on loistava esiintyjä, mutta ei hänessä ole sitä jotain, joka saisi minun varsinaisesti kiinnostumaan hänen tekemisistään erityisen paljon. Sen sijaan Bischofissa on paljonkin sitä jotain. Mies on erinomaisen häijy, loistava mikissä ja ollut mukana monissa upeissa kuvioissa. Aina lähtien WCW:n upeasta nWo-ajasta sitten WWE:ssä olleisiin Austin- ja moniin muihin feudeihin. Bischoff on aina loistanut siinä, mitä on tehnyt, kunhan hän on saanut olla mahdollisimman rasittava heel. WWE todellakin kaipaisi jotain Bischoffin kaltaista GM:ää, ja itse ottaisin hänet koska tahansa takaisin, jos Ericiä itseään vain paluu kiinnostaisi. Hieno mies kaikin puolin.


24. Colt Cabana (-)
Ja tässä listan korkeimmalla sijoittunut heppu, joka ei edellisessä listassa ollut ollenkaan. Näin ensimmäiset Cabanan kunnon otteet juuri vähän sen jälkeen kun olin Top 100 -listan nimet kasannut kokoon, joten tuolloin hän ei vielä listalle ehtinyt. Muuten Cabana olisi kyllä jo tuolloin markkaamieni painijoiden joukkoon kuulunut, koska mies on aivan äärimmäisen viihdyttävä ja hauska. Kehässä ja kehän ulkopuolella. Painiessa ja mikki kädessä. Niinpä onkin minusta aivan järjetöntä, että WWE päästi Cabanan tasoisen talentin pois riveistään antamatta miehelle edes kunnon mahdollisuutta. Juuri tuon takia en myöskään luota kauheammin tällä hetkellä siihen, että WWE osaisi mitenkään oikein käyttää Bryan Danielsonia tai Nigel McGuinnessia, vaikka kaikki muut siihen sokeasti näyttävätkin uskovan. Cabanan talentin hukkaaminen ärsyttää oikeasti vieläkin toiseksi eniten kaikista WWE:n talent-hukkaamisista heti Muhammad Hassanin tapauksen jälkeen. No, nyt mies saa taas viihdyttää kaikkia indyissa pyöriessään ja onkin siinä törkeän hyvä. Cabana rules.

Viidellä nimellä tänään voitaisiin jatkaa, myöhemmin tällä viikolla sitten vielä kuusi nimeä, ja sen jälkeen edetäänkin kivasti Top-10:ssä.

50. Abdullah The Butcher
49. Stan Hansen
48. Santino Marella
47. Destroyer
46. Nick Bockwinkel
45. Rikishi
44. Sting
43. Hurricane
42. Sgt. Slaughter
41. Chris Jericho
40. Jerry Lawler
39. Dude Love
38. The Undertaker
37. Shawn Michaels
36. Hydra
35. Michaels Hayes
34. Chris Candido
33. Jimmy Snuka
32. The Iron Sheik
31. JJ Dillon
30. Dick The Bruiser
29. "Superstar" Billy Graham
28. Jim Cornette
27. Bobby "The Brain" Heenan
26. Nikita Koloff
25. Ivan Koloff
24. Brian Pillman
23. Hawk
22. Animal


21.Roddy Piper
70- ja 80-luvulla"Rowdy" Roddy Piper on skotlantilaista syntyperää oleva vihainen nuori mies . Nykyään vähemmän nuori ja vähän vähemmän vihainen, mutta sama liekki ja asenne palaa miehen sydämessä yhä. Piper on taas kerran yksi näistä vapaapainin kuolemattomista hahmoista ja persoonista, jotka ovat saaneet aikaan lukuisia ja toisia lukuisia muistoja. Kaikkea Jimmy Snukan kiusaamisesta brutaaliin Dog Collar -otteluun. Rowdy on erittäin värikäs ja temperamenttinen persoona, ja vieläpä usein hyvin facemäinen. Kyseessä ei ole vain one liner, kun Piper sanoi että hänellä on purukumi oikeasti lopussa. Tuohan viittasi puhtasti siihen että tulos ei ole nättiä. Hyvinkin usein Roddy, kaikesta karismastaan ja mikkilahjakkuudestaan huolimatta tuli areenalle vain tappelemaan. Pieksemään sekä nöyryyttämään vastustajaansa. Ei niin väliä kuka eteen astui. Hyvin kapakkatappelijan roolia omaksuva painija kehässä. Tietystikkin se sopii miehen gimmickkiin. Kuka nyt olettaisikaan että mies joka uhoaa vetää koko maailmaa turpaa rupeaisi kehässä iskemään hienoa ketjupainisarjaa. Ei sillä etteikö Rowdy olisi tuohon pystynyt, kehässä miehellä oli toki taitoa.

Roddylla oli voimakas ääni. Se, ja aivan liian suuri suu. Yksi promottajien eliittiä ehdottomasti. Hänen gimmickkinsä oli hyvin avoin: Mies sai olla oma itsensä, sai riehua, sai olla hyvis taikka pahis, ja sai myös vetää huumorilla. Mies saattoi jonain päivänä olla puhdas rääväsuu vitsailija haukkumassa lafkan sankarifacea, ja joskus taas sankari joka pyrkii jonkun heelin peittoamiseen tai vääryyden korjaamiseen. Joskus taas homma menee aivan lekkeriksi ja tulos on täyttä sotaa. Se tässä onkin hienoa. Roddy Piper pystyy olla Roddy Piper. Oma itsensä, hän voi muuttaa pieniä asioita kajoamatta kokonaisuuteen. Hahmo on jokaisessa annetussa esimerkissä siltikin Hot Rod. Mies ei ole gimmickkinsä orja. Eikä näinkin hyvin hoidettua roolia ja muuntautumiskykyistä hahmoa ole ikinä edes tarvinnut vaihtaa. Vuosikymmeniä vierähti ja Rowdy toimi omassa persoonassaan yhtä tehokkaasti kuin aiemminkin.


20.Killer Kowalski
Mennään taas paljon taaksepäin ajassa. Melkein liiankin paljon. Kowalski on vanhimmasta päästä mitä tulee painijan kulta-aikaan tällä listalla. Muuan toinenkin nimi löytyy myös Top-10:stä, mutta siitä taas lisää myöhemmin. Luokittelen Kowalskin yhdeksi parhaimmista heeleistä ikinä. Se sanoo jo aika paljon. Kowalski on vain niin karu, ilkeä ja helposti vihattava hahmo. Hei, kuinka ei vihaisi heeliä joka on iskenyt polvella toiselta painijalta korvan irti? Sitä ennenhän Killer oli puhdas face, mutta minusta kyllä muutos oli jotain aivan loistavaa. Killer Kowalski on muistaakseni puolalais syntyisestä perheestä oleva maahanmuuttajan poika, joka debytoi painin piireissä 1947, ja paini kolmella vuosikymmenellä. Kehästä eläköitymisen jälkeen mies pitää painikoulua ja on valittu muutamiin Hall of Fameihin Amerikassa. Ei siis mikään turha kaveri. Otteluja kaipaavan kannattaa katsella muunmuassa vs. Bruno Sammartino, vs. Andre The Giant ja vs. Giant Baba.

Kowalski osaa eläytyä rooliin. Tuota faktaa on helppo pohjustaa useiden tarinoiden perusteella. Aloitetaan sillä että kayfaben ulkopuolella Killer on luonnehdittu erittäin kohteliaaksi ja todella mukavaksi mieheksi. Kehässä mies on taas jotain aivan muuta. Mikkiin huutava, vastustajat murskaava ja viattomiakin pieksevä heel, joka tuntui tekevän mitä tahansa saadakseen yleisön vihat päälleen ja voiton vastustajastaan. Olen aina pitänyt Kowalskin tyylistä, siinä on jotain niin stiffiä ja aggressiivista. Koko kehäkäyttäytymisestä paistaa esiin se, ettei nyt ole tultu leikkimään. Mies oli tullut painimaan, ja pahemminkin tuhoamaan eteensä astuvat. Luulisi että sen ajan kayfaben perusteella kaveri ei edes voisi olla mukava kehän ulkopuolella, mutta kai tuo sitten on vain arvelua. Varmasti tullut promoottoreilta noottia. Killer Kowalski on kova jätkä, koska mies teki itsensä huomatuksi. Hän sai suosiota ja menestyi koska hän sai ihmisten kiinnostuksen ja vihan niskaansa. Vapaapainissa ei pärjää jos sinua ei huomata, eikä Kowalskilla ollut mitään mistä häntä ei olisi huomattu. Tuollaista persoonaa on vaikea ohittaa.


19.Magnum TA
Magnum TA on ehkä vähän perus. Hulk Hogan, joka muuten on pari sijaa ylempänä, on tehnyt saman vielä asteen verran paremmin. Siltikin, pidän Magnumin hahmosta ja miehestä itsestään. Moottoripyörällä ajava, siistit aurinkolasit päässä, nahkatakki, todennäköisesti hype-videossa jossain majaili myös kaljupäämerikotka ja Amerikan lippu. Magnum oli NWAn oma Amerikan sankari, ja olisi ollut lafkan suurimpia tähtiä vuosien sisällä, mutta ikävä onnettomuus katkaisi miehen uran ennen kuin paljoakaan oli ehtinyt tapahtua. Veikkaisinpa että menestystä olisi miehelle tullut rutkasti, jos nyt ei ihan firman johtavaksi tähdeksi, niin ainakin Main Event -joukkoon asti. Sen verran karismaattinen ja samalla taitava kaveri oli kyseessä.

Taitoihin ja lookkiin asetettiin päälle vielä tämä gimmick. Sankari on paras sana sitä kuvaamaan, kaikkensa pahisten ja vääryyden nujertamiseen tekevä, katsojien ehdoton suosikki. Tietysti myös naisten suosiossa. Eihän tämä aina oliskaan toiminut, mutta Magnumin tapauksessa toimi se loistavasti. Varsinkin kun Four Horsemen oli juuri lähtökuopissaan ja heelit pyörittivät NWAn suurimpia kuvioita. Dusty Rhodesin kanssa Magnum oli yksi niistä harvoista jotka tuota poppoota uhkasi oikein kunnolla. Varsinkin Tully Blanchardin kanssa mies sai aikaan jotain mikä nykyäänkin muistetaan. Yksi aikakauden raaimmista otteluista. Häkki-I Quit ottelu. Se lopetus oli vaan jotain niin ikimuistoista ja hieno esimerkki vapaapainin tunteikkuudesta ja tunnelmallisuudesta. Ei siinä, koko ottelu oli ehdottomasti neljän tähden kamaa. Ei Magnum olisi ollut toinen Hulk Hogan, mutta mies olisi vuosia pidemmällä uralla saanut hyvin paljon aikaan, ehkä jopa maailmanmestaruuden. Sen verran hienolla gimmickillä tämä potentiaalinen kaveri oli varustettu.


18.Razor Ramon
Razor Ramon, aka Scott Hall, on yksi WWFn 90-lvuun ehdottomista suosikeista. Miksikö? Koska mies oli niin cool. Razorilla oli niin paljon karismaa ja mikkitaitoja. Look oli täysin kohdallaan, eikä isoksi mieheksi kyseessä mikään aivan kehno kaveri kehässä ollut. Kuitenkin, varsinkin se olemus ja persoona, oli sitten NWO-Scott Hall tai Razor Ramon, oli aina kohdallaan, ja aiheutti useammassakin tapauksessa sellaista fiilistä että tuossa miehessä on tähtivoimaa, star poweria. Koko hahmosta hehkui itseluottamusta, jopa jonkinlaista ylimielisyyttä ja asennetta jolla voisi voittaa kenet vain. Cool on varmaankin paras sana, mutta muutenkin hyvin rento ja hauskaa kehäkellon alkusointuihin asti pitämään tullut kaveri oli kyseessä. Oma suosikkini on tietysti juuri se 90-luvun alun Razor Ramon, ja kaverilta suositeltaviin otteluihin voidaan lukea vaikkapa vuoden 1994 Ladder Match Shawn Michaelsin kanssa. Hall pystyi vetämään viiden tähden ottelun, tai ainakin lähelle sitä. Se on noinkin isoksi kaveriksi aika kunnioitettavaa.

Inhostani kunnon WCW:tä kohtaan ei NWO-Hall ihan niin paljon ole noussut suosioon, mutta jonkinlaista materiaalia on myös siltä suunnalta nähty. Toisaalta myös Attitude-aikojen Scott Hall ei juurikaan ole innostanut aikakaudesta johtuen, joten mielipide nojaa vahvimmin juuri vanhempaan materiaaliin.


17.Hulk Hogan
Mitä tästä miehestä voi oikein sanoa? Eikö kaikki ole enemmän tai vähemmän ilmiselvää? Hulk Hogan mullisti vapaapainin. Ei painitaidoillaan, vaan vahvalla karismallaan, Billy Graham ripoff-lookilla ja sellaisella gimmickillä että kaikki muu kuin menestyminen oli poisluettua. Hoganin gimmick kilpailee menestyksessä ja myyntiluvuissa ehdottomasti loistavan Austinin kanssa. Heti kun se menestyksekäs resepti löydettiin, tämä gimmick syötettiin kansalle. Jokaisen PPVn, Main Eventin ja oheistuotteen ja mainoksen kautta. Hogania ei voinut olla huomaamatta. Jossain vaiheessa Hogan kasvoi elämää suuremmaksi, ja teki jopa ihan vain suosiollaan hallaa kaikille niille pahiksille jotka halusivat nousta korkealle. Ei ollut pahista 80-luvun WWE:ssä, jota Hogan ei olisi voittanut. Suurimmiksi meriiteiksi nousee ehdottomasti ennen lähes voittamattoman Andre The Giantin voittaminen, muita on vaikkapa vs. The Iron Sheik.

Mikä Hoganin hahmosta tekee sitten niin kuolemattoman ja hienon? Kuvitellaan Magnum TA, lievästi liioiteltuna. Jos puhutaan Amerikan sankareista, on Hogan porukan ehdotonta eliittiä. Amerikan lippua heiluttava, naiiveja elämänohjeita noudattava ja antava lihaksikas kaveri, joka pieksee ilkeitä ulkomaalaisia ja muita jotka yrittävät satuttaa joko kansaa tai itse sankaria. Haasteiden ja vastoinkäymisten ylittäminen oli joka showssa läsnä. Oikeastaan kyseessä on aika korni hahmo, mutta minusta se toimii loistavasti. Luulisi että jokainen kyllä tajuaa miksi Hogan listalla on, varsinkin kun kyseessä on gimmicklista, ei painijalista. Kuka ei saanut mark-outtia kun Hoganin tunnari ja samalla yleisö tukkivat kaiuttimet täysin? Kiitetään tästä "Superstar" Billy Grahamia ja Vince McMahonia.

No niin. Nyt sitten siirrytään top 20:een, eli listalla alkaa olla sellaisia nimiä, joita oikein toden teolla markitan.

50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash)
35. Hernandez
34. Bill Goldberg
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig
32. Shelton Benjamin
31. Samoa Joe

30. Vince McMahon
29. Fit Finlay
28. Bret Hart
27. Jack Swagger
26. Matt Morgan
25. Ken Kennedy
24. Christopher Daniels
23. Bryan Danielson
22. Triple H


#21 William Regal
Listan ties-kuinka-mones brittipainija, en vaan mahda itselleni mitään. Britit iskevät lähes poikkeuksetta. Regal kuuluu ehdottomasti tähän WWE:ssä aliarvostettujen talenttien joukkoon, vaikka ymmärränkin ettei hänestä mitään John Cenan kaltaista megatähteä olisi saanut tehtyä kansalaisuutensa ja painityylinsä vuoksi. Mikä sitten tekee Regalista niin rakastettavan hahmon minulle? Totta kai painityyli. Monipuolista, mutta kuitenkin yksinkertaista, liiallisen kikkailuun ei lähdetä. (kuten esim. listan #22.) Karismaa. Regalin promot keräävät aina hurjan määrän heattia, lähes pelkästään jo tämän elitistisen brittiaksentin vuoksi. Regalissa on monia hienoja juttuja: ne sidonnat, erilaiset heitot joita hän viljelee kehässä, hahmo kokonaisuudessaan, mutta yksi asia nousee erityisesti esille: katsokaa tuota kuvaa. Regal näyttää siltä, kuin joku olisi juuri heittänyt jäätävän kananmunan hajuisen leijan ilmaan. Wiljamilla on tuo ilme aina naamallaan. Ilmeissä ja elehdinnässä niin matsin aikana kuin segmenteissäkin Regal on maailman paras. Muistuupa mieleeni mm. se, kuinka Regal aikanaan "myi" Rikishin Stinkfacen, aijjjai, se oli kuulkaas pojat taidetta.

Regalin hienoimmat hetket sijoittuivat mielestäni niinkin lähelle kuin viime vuoteen, jolloin hän oli RAW:n general manager sekä vuoden 2008 King Of The Ring. Äijä oli overiutensa huipulla, sai viikosta viikkoon show'n kovimmat heatit ja se kauan kaivattu main event-push näytti olevan näköpiirissä lopultakin. Sitten, juuri kun kaikki näytti hyvältä, Regal menee ja jää kiinni Wellness Policyn testissä. :/ Mies kirjoitetaan nopeasti ulos TV:stä, ja 60:n päivän pakollisen tauon jälkeen hän palaa feudaamaan Jamie Noblen kanssa. Jee. Siinä meni sitten se Regalin viimeinen mahdollisuus nousta yhtään korkeammalle kuin missä hän nykyään on. Tänä vuonna Regal on tarjonnut ECW:n puolella useita hienoja matseja, ja kyllähän se Breaking Pointin VS. Christian oli kovaa kamaa. Harmi vaan, että Regalin osalta tämä suoraan main eventin porteille vievä juna meni jo osittain omien hölmöilyjen vuoksi. Pushit ja kayfabet nyt sikseen, Regal on loistava painija sekä loistava hahmo jonka esiintymisistä olen aina nauttinut oli rooli mikä tahansa. Painiuran jälkeen toivoisin hänelle jonkinlaista commissioner/general manager-roolia, niissä hän toimii myös mainiosti.


#20 Hulk Hogan
Ihan Popkan mieliksi tämä valinta. Supa tuossa edellisessä postissa kertoilikin Hoganin gimmickistä paljon, ja allekirjoitan sen kyllä. Mahdollisimman yksinkertaisella kaavalla homma saatiin toimimaan, mutta siltikään en pidä mahdollisena sitä, että joku muu olisi samaan pystynyt samalla gimmickillä. Hogan on nimittäin superkarismaattinen kaveri, sanoitte mitä sanoitte. 10:n minuutin "standing ovationit" kun eivät ihan arkipäivää wrestlingissä ole, ja viimeisellä runillaan Hogan sai näitä useammankin kerran.

Hoganin jättäminen ulos markituslistalta olisi valehtelua itselleni. Nimittäin aina Real Americanin soidessa perse nousee penkistä ja pulssi alkaa tykyttämään yhä kiivaammalla tahdilla. Sitä paitsi nuorempana Hogan osasi myös painia kelvollisesti. AWA:ssa ja Japanissa nyt ainakin, WWF:ssä hän veti tuota muutaman liikkeen settiää ihan tarkoituksella, sillä se upposi yleisöön paljon paremmin kuin varvaslukot ynnä muut kikkailut, jotka taas toimivat japsiyleisön edessä. Hoganin esittelyä en voi lopettaa mainitsematta hänen heelturnia ja NWO:ta. Edelleenkin paras heelturn koskaan, ei Austinillakaan ole siihen mitään sanomista. Siitä alkoi aivan uusi suuntaus mainstream-painissa, ja se on jotain se. Hulk Hogan - yksinkertainen, naiivi, mutta samalla toimiva ja loistava hahmo jota kukaan muu kuin Terry Bollea ei olisi pystynyt vetämään noin hyvin. Ultimaattiset rispektit siihen suuntaan.


#19 The Undertaker
Viitataan taas Supan puoleen "Deadman"-gimmickin osalta. Miten tuollainen äärimmäisen korni juttu voi toimia niin hyvin, että Undertaker on taatusti maailman viiden tunnetuimman painijan joukossa? Tuohon en osaa vastata, sillä itse en ole koskaan Deadman-gimmickin fani ollut. Itse asiassa tuo gimmick on aivan hirveä, sillä sen vuoksi Undertaker ei voi hävitä kenelläkään koskaan, ilman screwjobia tai ilman 17:ta erilaista runiniä. Undertaker onkin Merovingin sanoin WWE:n syöpä. Ei välttämättä Mark Callaway, vaan "Deadman" Undertaker. Itse olen aina diggaillut realistisista gimmickeistä supersankarihahmojen sijaan, ja sen vuoksi tuo kuvavalintakin miehen "bad ass"-ajoilta.

Umpiamerikkalainen patriootti tiukalla asenteella, hyvillä kehätaidoilla ja komealla entrancellaan on sitä parasta Undertakeria. Silloin hän ei vetänyt lapsellisia promojaan pimeässä huoneessa salamoiden lyödessä tyhjyydestä ja ennen kaikkea pystyi häviämään myös puhtaasti tarvittaessa. Oma mielipiteeni onkin, että tuohon Deadman-gimmickiin ei olisi pitänyt palata koskaan, tai ainakin vuosia myöhemmin. Suurin syy tähän Undertakerin mukana oloon listalla on hänen kehätaitonsa. Ysärin alussa äijä oli melko yksipuolinen zombie, joka käytti seitsemää erilaista kuristusotetta ja muutamaa muuta liikettä. Vuosien mittaan Undertaker on kuitenkin kyennyt muuttamaan tyyliään ajan henkeen sopivaksi, ja täten on säilyttänyt kiinnostavuutensa näihin päiviin asti. Kuulostaa varmaan oudolta, mutta Undertaker vuonna 2007 oli parempi kuin Undertaker vuonna 1991. Monipuolisempi. Mikä markitusta taas on laskenut on nykyaika, jossa Undertakerista on tullut riippakivi promootiolle. Vähän tekee pahaa sanoa näin, mutta joutaisi jo eläkkeelle tai sellaiseksi kaveriksi, joka tekisi silloin tällöin "one night standeja". Muiden aika on tullut.


#18 Starbuck
Sitten ollaankin pirullisen ongelman edessä. Miten vitussa sijoitat Starbuckin, mitättömän indynimen tänne hoganien ja undertakereiden sekaan? Helposti, sillä markituksestahan tässä on kyse. Oli miten oli, niin kyllähän Starba on yleensä se pääsyy, minkä vuoksi noihin FCF:n tapahtumiin on tullut niin useasti raahauduttua. Kyseessä on kuitenkin porukan ainoa kaveri, jota voi kutsua täysammattilaiseksi, ainoa joka elättää itsensä painimalla, sillä saa bookkauksia myös ulkomailta. Ja hei, onhan kaveri sentään 2-kertainen Euroopan mestari, ei mikään huono saavutus.

Olkoonkin, että hänellä on jotain ärsyttäviä maneereja (kuten paikkakunnan nimen huutaminen matsin aikana halpojen poppien saavuttamiseksi) on kyseessä kuitenkin maailmanluokan painija, joka lähes poikkeuksetta vetää kortin parhaimman matsin. Lisäksi ilman Maikkelia laji ei luultavasti vieläkään olisi Suomeen asti rantautunut. Mikäli asiat olisivat menneet viitisentoista vuotta sitten hieman eri tavalla, en näe mitään syytä miksi Starbuck ei olisi tehnyt kohtuullisen menestyksekästä uraa missä tahansa suuressa promootiossa. Kehätaidoissa hän nimittäin ei häviä kovinkaan monelle "huippunimelle" ja karismaa löytyy enemmän kuin keskimääräiseltä Hart Dungeonin oppipojalta. Vähän ehkä randomilta tuntuva valinta tähän väliin, mutta silti pakollinen sellainen.


#17 John "Bradshaw" Layfield
JBL, rikas konservaativinen miljonääri on parhaita gimmickejä koskaan! Ja itse asiassa tuohan ei ollut pelkkä gimmick, vaan pelkästään hieman liioteltu versio tosielämän John Layfieldistä. Ja juuri se teki siitä niin ikimuistoisen. Lyhyen periodin ajan vuosina 2004-05, JBL oli sitä kuuminta hottia ja maailman paras heel. Harmi vaan, että niin monta vuotta meni sitä ennen "hukkaan" Justin "Hawk" Bradshaw'na ja tagpainijana. Nimittäin siinä vaiheessa kun JBL-gimmick sitten lanseerattiin, oli Layfield jo vanha ja hänen kropallaan ei ollut enää paljon annettavaa.

Acolytes, APA miksi haluatkaan heitä kutsua....aikansa parhaita tag teameja ja tappeleva teksasilainen oli kyllä toimiva hahmo, mutta silti kaikessa ihan liian basic. JBL sen sijaan oli elämää suurempi heel ja hän erottui porukasta old school-tyylillään. Tuohon loistavaan gimmickiin (joka siis oli enemmän kuin pelkkä keksimällä keksitty gimmick) lisättiin sitten loistavat promotaidot sekä kyky otella viihdyttäviä matseja hyviä painijoita vastaan, oli paketti kasassa. Käytännössä kolme hienoa feudia (Eddie, Undertaker ja Cena) + kommentaattoriura nostivat JBL:n silmissäni todella korkealle. Fiilistelin muuten jonkin aikaa sitten erään markkiaikojen kovimmista matseista, Eddien ja JBL:n häkkikohtaamisen ja täytyy sanoa että se tuntui tänäkin päivänä ihan yhtä hienolta. Kenties vähän eri syistä kuin aikanaan, mutta silti. Aivan loistavaa menoa. Myös kommentaattorina tykkäsin JBL:stä todella paljon, pieksee kaiken maailman Tazzit ja Lawlerit ja Don Westit ihan 100-0. Comeback kehään nyt oli sitten vähän kehno juttu, sillä siinä vaiheessa äijä oli sen verran rikki, ettei kyennyt enää lähellekään sille tasolle johon totuttiin WWE-mestaruuskauden aikana. Vaikka se enemmän tai vähemmän fiasko olikin, niin kyllä harmitti vähän tuo JBL:n äkkilähtö WrestleManiassa. Olisi se nyt jonkinlaisen farewell-speechin sentään ansainnut. JBL:n paluu WWE:hen auktoriteettihahmona (vaikkapa guest host-pelleilyn päättämiseksi) olisi sellainen hetki, joka saisi minutkin takaisin RAW:n lataajaksi. Mutta sitä ei varmaan tulla ihan heti näkemään, sillä myös miehen oma into tuohon jatkuvaan matkusteluun ynnä muuhun shaibaan taisi lopahtaa. Harmi.

35. Randy Savage

Tämän kertaisen listauksen aloittaa ”Macho Man” Randy Savage, joka on omasta mielestäni yksi tasapainoisimmista kokonaisuuksista listallani. Miehellä on aivan uskomattoman hieno look; räikeät vaatteet yhdistettyinä siihen partaan = RATINGS. Hän on myös uskomattoman karismaattinen henkilö ja kun siihen päälle laitetaan vielä hyvät paini- ja mikkitaidot niin meillä on loistava paketti. Olen nähnyt Savagelta satunnaisia otteluita ”sieltä sun täältä” ja on hyvinkin mahdollista, että olen missannut joitakin Macho Manin uran parhaita otteluita, mutta itse pidän ainakin Savagea parempana osapuolena The Mega Powersista. Hulkster on aina ollut showpainin kasvot ja erittäin karismaattinen esiintyjä, mutta myös Randy on erittäin karismaattinen ja viihdyttävä esiintyjä, jolla oli myös hyvät painitaidot. Ei sillä, etteikö Hulk olisi ollut hyvä painija 80-luvulla… Ilmoittakaa muuten toki, jos löydätte jonkun Savagea coolimman painijan. Saatte keksin siitä hyvästä.


34. AJ Styles

Laiska kun olen niin kopioin perustelut suoraan AJ Styles-topicista:

” Itse arvostan AJ Stylesia paljon. Hän on juuri sellainen monitoimimies, jota voi käyttää TNA:ssa lähes missä vain. Hänet voi laittaa surutta feudaamaan päämestaruudesta, joukkuemestaruuksista tai mistä tahansa mestaruudesta. Hänellä ei ole mitään ongelmaa jobata nuoremmille painijoille ja ainakaan itse en ole saanut hänestä sellaista kuvaa, että hän olisi jotenkin ylimielinen, jonka täytyy otella päämestaruudesta joka toinen kuukausi. Stylesille TNA:n etu on tärkeämpää kuin oman gloorian kiillottaminen. Noiden hienojen ominaisuuksien lisäksi hän on loistava painija. Korostan sanaa loistava, koska kuten What sanoi, hän on kehittynyt viime vuosina jokaisella osa-alueella ja hän on nyt huomattavasti tasapainoisempi painija kuin vaikkapa vuonna 2002. Olen muuten antanut viimeaikoina mikkitaidoille yhä pienemmän painoarvon; mitä h*lvetin väliä sillä on, että onko painija x hyvä mikissä? Olivatko Benoit'n ottelut huonoja, koska hän ei ollut hyvä mikissä? Aivan... Turhan usein mikkitaidot vedetään mukaan tälläisiin keskusteluihin, kun puhutaan siitä, kumpi vetää parempia otteluita aikaiseksi ja kumpi on parempi painija. Toki ovathan mikkitaidot yksi kategoria siinä missä painitaidotkin, mutta kun tässä nyt on puhuttu siitä, että kumpi on parempi kehässä niin onhan se aika turhaa vetää mikkitaitoja mukaan.”

Lyhyesti tiivistettynä: Aivan uskomaton painija, jolle ei oma etu ole tärkeintä vaan lafkan. Tälläisiä miehiä jokainen lafka tarvitsee ja siksi heitä arvostetaan niin älyttömästi.


33. Samoa Joe

”Ulkonäkö voi pettää”-sanonta toimii Samoa Joen kohdalla paremmin kuin hyvin. Tai no toimi. Muutama vuosi taaksepäin hän liikkui kokoisekseen erittäin vetreästi, hän oli hyvä brawlaamaan, loikat eivät olleet hänelle ylitsepääsemättömiä esteitä ja hän oli loistava tekninen painija. Hänellä oli erittäin hienoja heittoja eri asennoista ja paljon erilaisia lukkoja. Lisänimi ” The Samoan Submission Machine” oli ehdottomasti ansaittu tämän miehen kohdalla. Hänen liikearsenaalinsa on aina ollut laaja ja hän on osoittanut pystyvänsä hyviin otteluihin, mutta viime aikoina Samoa Joen ura on mennyt melko kovaa vauhtia alaspäin. Joen listalta löytyy muutama klassikko-ottelu ja monta sellaista ottelua, jotka hipovat tuota rajaa. The Frontlinen ja Main Event Mafian feudi lämmitti mieltäni paljon, koska olen aina ollut stablejen suuri ystävä ja nuo kaksi stablea olivat hallitsevassa asemassa TNA:ssa. Toivottavasti Joe saisi urallensa taas nostetta ja palaisi omalle tasollensa.


32. Tazz

Ei, Tazz ei ole selostaja-uransa takia täällä, vaikka hän on aina hoitanut oman slaissinsa selostuksesta kunnialla. Tazz on listan ainoa painija, joka on suurimmalta osin ECW-aikaisen tuotannon takia listallani. Toki moni muukin listallani vielä esiintyvä painija on esiintynyt siellä HC-ECW:ssä. Tazz oli pienikokoinen heittokone, joka tarjosi viihdyttäviä HC-mättöjä ja hyviä painimatseja. Kuten mainitsin, Tazz oli heittokone. Sisukas, pienikokoinen heittokone. Tosin eipä Benoit’llakaan ollut tuota mittaa varressa kovinkaan paljon, joten sinänsä pieni koko ei ole mikään ongelma. Mikissä hän on myös ollut hyvä ja varsinkin toimittuaan kommentaattorina hän on parantunut entisestään mikissä. Vaikka olen kehunut miehen ECW-aikaista tuotantoa jo jonkun verran niin ei se WWF:n aikainenkaan tuotanto kauheaa ole. Päättihän Tazz Anglen ”huikean” voittoputken, joka oli sinänsä aika suuri yllätys. Saa nähdä, onko TNA keksinyt jotain yllättävää heittokoneen varalle…


31. Umaga

Tämänkertaisen listauksen päättää "Samoan Bulldozer" Umanga. Kun joku mainitsee Samoan, tulee minulla mieleen aina Anoa'ian painisuku ja päällimmäisenä tietenkin Umaga ja The Rock. No jätetään löpinät sikseen ja aletaan puhumaan sitten tuosta pippurisesta pakkauksesta. Itse pidän Umagan kehätyöskennelystä ja hänen liikkeensä ovat varsin näyttävän näköisiä. Lisäksi raaka voima on aina iskenyt minuun ja varsinkin Double Samoan Drop on pirun hieno liike (veti muistaakseni EC:ssä HBK:lle ja Jericholle). Lisäksi se Swinging Side Slam on erittäin nätin näköinen, jos kohteena on jokin isokokoinen painija. Niin ja miksipä ei jollekin kukkakepille tehtynä, koska se näyttää silloin entistä tehokkaamlta. Ja tuo Samoan Wrecking Ball on myös varsin tuhoisan näköinen, tuskinpa kukaan haluaa tuollaista ahteria naamavärkkiinsä… Mikissä hän ölisee jotain sellaista, mistä ketään ei saa selvää, joten varsinaisista mikkitaidoista ei voida puhua. Onneksi hänellä oli muuan Estrada managerina, joka hoiti oman siivunsa erittäin hyvin. Hän toi ”monsterinsa” kehään, joka teki vastustajistaan selvää jälkeä lyhyessä ajassa. Sääli, kun kumpikaan miehistä ei ole enään WWE:n palkkalistoilla tai edes TNA:n.

"Ham" kirjoitti:
Ilmoittakaa muuten toki, jos löydätte jonkun Savagea coolimman painijan. Saatte keksin siitä hyvästä.

"Big Daddy Cool" Diesel
Carlito Caribbean Cool

Mutta mitenkä ois Scott Hall/Razor Ramon?

"Ham about AJ Styles" kirjoitti:
Hänellä ei ole mitään ongelmaa jobata nuoremmille painijoille

Jotenkin oudohko vertaus, kun AJ on itsekin vielä nuori, 31 vuotta. Eipä tule ihan heti mieleen yhtään nuorempaa painijaa TNA:sta, joka pyörisi midcardia korkeammalla.

50. MVP
49. Booker T
48. Jim Cornette
47. Jack Swagger
46. Brent Albright
45. Matt Sydal
44. Taylor Wilde & Sarita
43. Shark Boy
42. Eric Young
41. Teddy Hart



40. America's Most Wanted ('Wildcat' Chris Harris & 'Cowboy' James Storm)
Tämä kaksikko oli täyttä rautaa aloittaessani TNA:n katselun. Heti toisessa PPV:ssä jonka näin, Turning Point 2004 miehet painivat sen eeppisen häkkimatsin Triple X:ää vastaan. Myöhemmin tuli vielä hyvä feudi Stylesin & Danielsin kanssa, sekä ihan hyvää settiä LAX:n ja 3D:n kanssa. Planet Jarrett ajasta en nyt niin välittänyt, mutta se johtui lähinnä Jarrettista. Kyseessä on kuitenkin mainio joukkue niin kehässä kuin promoissa - Harrisin usein hoitaessa puheen ja Stormin vain heittäessä catchprasensa. Ilman Beer Moneyta ikävöisin tätä joukkuetta varmasti melkoisen paljon. Painivatpa poijjaat muuten aika hyvän feudin keskenään kaikkine blindfold matseineen.
Turning Point 2004: America's Most Wanted vs. XXX


39. Frankie "Kaz" Kazarian
Kaz voisi olla juuri nyt X-Divisioonan suvereeni hallitsija, kenties korkeammallakin kortissa. Jostain syystä TNA päätti kuitenkin antaa miehelle Suicide gimmickin juuri kun hän oli saavuttanut suosiota yleisön keskuudessa. Kaz on hyvä sekoitus teknistä osaamista sekä high flyingia ja kokonsa puolesta voisi hyvinkin nousta main eventtiin. Odotan sitä päivää kuin Kaz vihdoin tulee pois maskin takaa ja lähtee ottamaan omiaan takaisin. Traci Brooksin kanssa seurustelu on myös ihan kunnioitettava saavutus .


38. Cheerleader Melissa/Alissa Flash
Jos minulta kysytään, on tässä maailman (ainakin Pohjois-Amerikan) paras naispainija. Ensimmäinen asia joka erottaa Melissan 95% naispainijoista on se hänen stiffiytensä. Asennetta on enemmän kuin suurella osalla miespainijoista ja niin kyllä taitoakin. TNA käytti häntä pitkään huonosti, mutta asiaa on nyt korjattu Alissa Flashilla ja pari hyvää matsia ollaankin jo nähty. Sitä päivää odotan kun 'The Savior of Knockout Division' nousee vihdoinkin mestaruustaistoon yliarvostettujen ODB:n ja Taran tilalle. Sitä ennen kannattaa katsella Melissan suorituksia SHIMMERissä, varsinkin ottelut Sarah Stockin, Amazing Kongin ja Sara Del Reyn kanssa ovat oikein hyviä.


37. Tyler Black
Tyler Black on painija jota toivoin Ring of Honoriin jo kauan ennen kuin hän vihdoin debytoi. Age of The Fall oli loistava tapa tuoda tämä nuori talentti promootioon ja tag team Jimmy Jacobsin kanssa tuotti hyviä otteluita. Kuten myös feudi Jimmyn kanssa. Kuitenkin vihdoin kuin Tyler alkoi saada singlespushia, alkoi kiinnostukseni promootiota kohtaan myös laskea. Tämä ei tosin millään tavalla johdu Tylerista sillä miehen ottelut tänäkin vuonna Bryan Danielsonia, Jimmy Jacobsia ja Davey Richardsia vastaan ovat lähennelleet eeppisiä mittasuhteita. Tyler Black on, kuten olen ennenkin sanonut "Uusi CM Punk, sillä erotuksella että Tyler on parempi painija". En oikeastaan tiedä mitä Tylerin pitäisi tehdä noustakseen listallani vielä korkeammalle. Kenties ROH World title run takaisi sen lopullisen läpimurron silmissäni.


36. The Latin American X-Change
"Worldwide Latino pride, the ambassadors of violence LAX K-Dog and The Notorious 187 Homicide"
Konnanin manageroima LAX oli k-u-l-t-a-a. Myöhemmät variaatiot Hector Guerreron kanssa ja ilman manageria eivät toimineet alkuunkaan ja olen iloinen joukkueen hajottamisesta ja Hernandezin singlespushista. Homiciden pushista.. not so much, mutta siitä enemmän jossakin toisessa topiikissa. LAX:n feudi Stylesin ja Danielsin kanssa on yksi TNA:n historian parhaista ja se tuottikin aivan loisteliaan 6 Sides of Steel ottelun vuoden 2006 Bound For Gloryssa. Feudin Ultimate X oli myös hyvä ottelu. Konnanin aikana joukkue oli loistava niin kehässä kuin sen ulkopuolella. Homiciden ja Hernandezin painityylit ja kemiat toimivat yhteen ja Konnan promotti paatoksella. Gimmick toimi myös heelinä huomattavasti paremmin kuin myöhemmin faceina. Aina välillä tulee lämmöllä muisteltua Latin American X-Changea, mutta toisinaan vain muistokin Hector Guerrerosta saa meikäläisen iloitsemaan Hernandezin yksilöurasta.
TNA: The LAX Threaten To Torch The American Flag

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart



9. Brian Pillman
Pillman, kuten moni muu kova luu, aloitti uran Stu Hartin painiluolasta. Hän debytoi vuonna 1986 ja pyöri Stampedessa ensimmäiset kaksi vuotta. Pillmanin ura Stampedessa oli yhtä nousua, mutta koska en omista nauhaakaan tästä ajasta, jätetäään kunnialla väliin ja sukelletaan suoraan WCW:hen. Pillman debytoi WCW:ssä "Flyin' Brian" -gimmickillä. Gimmick oli selvästi lapsille suunnattu, sillä se plagioi Rockersien ylipirteyttä, mutta paremmalla tasolla, ilman neonvärisiä kuteita. Pillman pääsi kumminkin samantien esille, sillä tuolloin hän oli ainut jenkkipainija joka edusti lucha libreä... toki jenkkipainilla höystettynä. Tämä hänen luchailu on varsin peruskamaa nykypäivänä, mutta tuolloin liikket kuten Tornado DDT, Diving Crossbod, Corkscrew, "Air Pillman" eli Springboard Clothesline olivat jotain uutta ja eksoottista. Muutenkin ensimmäiset kolme vuotta WCW:ssä olivat mahtavia. Ensinnäkin, tag-puolella Pillman veti hanskat yhteen Tom Zenkin kanssa ja heidän kemiat eivät vain toimineet, ne räjähtivät. Tästä hienosta ajasta, heidän laatumatseista ja feudeista taisin(kin) hehkuttaa jo Tom Zenkin listauksessa. Tom Zenkin sijaan Pillman sai huomiota myös singles painijana. Hän oli ehkä eniten mainostettu ja profiloitu "Light Heavyweight" -sarjalainen. Pillman feudasi mm. Brad Amrstrongia, Richard Mortonia ja Jushin Ligeria vastaan. Itseasiassa Pillmanin ja Ligerin feud - ja etenkin heidän kohtaaminen SuperBrawl II:ssä oli yksi WCW:n tärkeimmistä matseista, joka johti WCW:n laadukkaan cruiserdivisioonan rakentamiseen 90 -luvun myötä aina 2000-luvulle. Ilman Pillmania ja Ligeriä, ei WCW:n johto olisi koskaan tajunnut kyseisen painintyylin hienoutta. Pitää tästä Flyin'-ajasta mainita myös Pillmanin ja Windhamin feud, joka johti Pillmanin eroamiseen. Kolmen-neljän tähden matseja koko vuoden verran.

Pillmania ei erotuttu, vaan "erotettin", sillä hän palasi samana vuonna ja pisti hanskat yhteen "Stunning" Steve Austinin kanssa.... tai no, ensin hän teki comebackin jollain sheissellä paskakasa naamiogimmickillä, mutta tuota nyt on turha muistella. Heidän tag team oli nimeltään Hollywood Blonds ja jos tämä nimi ei kerro mitään, niin samantien YouTube auki ja search käyttöön. Pillman ei ollut enään yleisösuosikki "Flyin' Brian" vaan täyskusipää. Austin, kuten myös, veti heelin roolia ja heidän yhteistyö oli erittäin muhkean näköistä niin kehässä kuin sen ulkopuolella. Blondien run oli pitkä ja menestynyt. Pillman ja Austin molemmat olivat perus mid-cardereita, mutta yhdessä he haastoivat firman suurimpia nimiä ja voittivat. Puhtaita voittoja ei tietenkään nähty, mutta kun vastassa on Douglasin, Steamboatin, Flairin, Andersonin jne. tasoisia kavereita, se on aivan se ja sama miten voitto tulee. Heidän osaaminen ringissä oli huippuluokkaa, mutta niin olivat myös heidän promot. Molemmat olivat aivan hävyttömän kovia mikissä ja pojat saivat muuten mykältä yleisöltä aina kunnon heel-heattia. Myöhemmin heidät erotettin ja näin Pillman feudasi/matsasi Austinia muutamaan otteeseen, mutta turhaan. Hemmetin hyvä ja toimiva tag team kuoli. Kävi niin sanotusti Zenkit ja vielä toistamiseen.

Noh, tämä ei kuitenkaan Pillmanin uraa kaatanut. Hän kumminkin feudasi singles puolella muita mid-cardereita, aina Guerrerosta Bagwelliin. Myöhemmin Pillman sai tv-aikaa mm. The Four Horsemenien versiossa... ööö? Kun kokoonpanoon kuului Flairin, Andersonin lisäksi Pillman ja Benoit. Muistaakseni tämä oli neljäs versio ja se oli melkein yhtä suuri floppi, kuin kolmas versio Paul Roman kanssa. Tuolloin Pillmanin hohto oli jo kadoksissa ja osa Horsemeneissä vaikutti vain random täyttöpaikalta. Onneksi samana vuonna Pillman kehitti hänen legendaarisen, värikkään, hullun, "Loose Cannon" -gimmickin. Rakastin tuota gimmickiä, kirjaimellisesi, sillä vuonna '95 WCW oli paskaa... mutta Pillman teki siitä katsottavaa. Okei, ehkä hänen pukeutuminen meni hieman yli hilseen, mutta kai se oli tarkoituskin. Valitettavasti tämä gimmick oli liian hullu. Okei, se viihdytti ja toimi, mutta se myös johti Pillmanin erottamiseen WCW:stä. Jos täyshullu vaihde jää päälle, niin ei hyvää seuraa. Sama se kuinka "in-characterissa" on.

Mitä nyt taas Pillmanin ECW-runiin tulee, niin ei siitä paljoa sanottavaa ole. Siellä hän jatkoi täyskahjolla Loose Cannon -gimmickillä ja sai ainakin huomiota. Pillman ei paininut ECW:ssä kertaakaan, hän vain rähjäsi ja hankki aivan hävytöntä heattia. Tosin, mitä hänen promoihin tulee, niin ne olivat aivan omaa luokkaa. Hänen ECW-aikaisista promoista jää ehkä parhaiten mieleen legendaarinen kamppailu backstagella kynää vastaan. Toinen mieleenpainuva tapahtuma oli hänen ECW-debyytti, milloin Pillman uhkasi kusta painirinkiin ja niin edelleen. ECW:n aikana, Pillmanille kävi ns. Owenit. Pillman nukahti rattiin matkalla kotiin, ajoi puuhun ja loukkasi nilkkansa niin pahasti, että joutui jättämään korkealentoisen paintyylin. Hän korvasi sen, aivan kuin Owen, mattopainilla. Onneksi Pillman oli niin lahjakas, että hän osasi nopeatempoista cruiserpainia yhtä hyvin kuin psykologista mattopainia.

Samana vuonna (1996) Pillman vaihtoi WWF:n puolelle ja suurin piirtein samantien syntyi jo aiemmin mainittu The Hart Foundation -stable, Bretin, Owenin, Davey Boyn ja Neidhartin kanssa. Pillman pääsi WWF:ssä feudaamaan niin Austinia kuin Goldustia vastaan. Valitettavasti hänen WWF-run jäi lyhyeksi, sillä miehen pumppu petti 1997 loppu vuonna. Vittumaista tässä oli myös se, että juuri kun hänen ura oli lähdössä selvään nousuun... se vitun pumppu petti. Pillmanin pahe oli pillerit (Surprise, Pillman... Pill-man, hehe). Kaveri veti steroideja yli kymmenen vuotta putkeen erilaisten kipulääkkeiden kanssa. Tämä oli yksinkertaisesti niin raju yhdistelmä, että loppujen lopulta elimistö antoi periksi.

Vaikka Pillman ei saavuttanut kovin kummoisia mestaruuksia urallaan, hän silti jätti jäljen historiaan. Mies muistetaan huikeista feudeista, matseista, painitaidoista, mikkityöskentelystä, rinkityöskentelystä ja niin edelleen. Ja vaikka talenttia oli, hänet silti tunnetaan ehkä kaikkien aikojen suurimpana "under dogina". Se on kumminkin ihan ymmärrettävää, sillä Pillman oli kevyesti 5-10 vuotta aikaansa edellä, koko ammattialaisuran ajan. Vasta vuosia hänen kuoleman jälkeen tajuttiin, kuinka ainutlaatuinen hän tosiaan oli. Elämä on ja pidemmittä puheitta, seuraavaksi Pillmanin parhaat matsit.

[list]Brian Pillman TOP10
1. Brian Pillman & Tom Zenk vs. The Midnight Express (Capital Combat 1990)
2. The Hart Foundation vs. Steve Austin, Goldust, Ken Shamrock & LOD (IYH 16 - Canadian Stampede, 1997)
3. Brian Pillman, Sting & The Steiner Brothers vs. The Four Horsemen (WarGames 1991)
4. Brian Pillman vs. Tom Zenk (WrestleWar 1992)
5. Brian Pillman vs. Lex Luger (Halloween Havoc 1989)
6. Brian Pillman & Steve Austin vs. Ricky Steamboat & Shane Douglas (Slamboree 1993)
7. Brian Pillman vs. Jushin "Thunder" Liger (Superbrawl II, 1992)
8. Ric Flair & Arn Anderson vs. The Hollywood Blonds, 2/3 Falls (Clash of the Champions XXII, 1993)
9. Brian Pillman vs. Ric Flair (WCW, 1990)
10. Brian Pillman vs. Steve Austin (Clash of the Champions XXV, 1993)[/list:u:ogsiwk9c]
[/list:u:ogsiwk9c]

"What" kirjoitti:

"Ham about AJ Styles" kirjoitti:
Hänellä ei ole mitään ongelmaa jobata nuoremmille painijoille

Jotenkin oudohko vertaus, kun AJ on itsekin vielä nuori, 31 vuotta. Eipä tule ihan heti mieleen yhtään nuorempaa painijaa TNA:sta, joka pyörisi midcardia korkeammalla.

Totta, mutta AJ on ollut TNA:ssa jo ties kuinka kauan ja onhan hän tavallaan jo nyt yksi TNA:n "ikoneista". Nojoo huono vertaus, myönnetään

Sorry, lomautusputki päällä eikä rahaa juoda... eikä oikeastaan muutakaan tekemistä.


[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart
9. Brian Pillman



8. Magnum T.A.
Jos tämä olisi jonkin sortin "parhaat painijat, koskaan" -lista, niin en pistäisi Magnumia näin korkealle, sillä hänen ammattilaisura oli lyhyt. Vaikka hän pyöri valokeiloissa vain kymmenen vuotta, silti hän sai siinä ajassa hyvin paljon aikaseksi. Magnum aloitti hänen painiuran 70 -luvun lopulla, mutta itse olen seurannut hänen tekemisiä 80 -luvun alusta, joten keskitytään siihen. Magnum TA on tosiaan yksi nerokkaimmista rip-off nimistä 'rasslin bisneksessä. Samalla tavalla kuin Lex Luger nimesi itsensä Lex Luthorin mukaan, Magnum TA varasti nimensä Tom Selleckin "Magnum PI" -hahmolta. Hän vain lisäsi "PI":n sijaan "TA", eli Tim Allen - joka sattuu olemaan hänen oikea nimi. Toisaalta Magnum TA veti tuon "lainaamisen" hieman pidemmälle, sillä Tim Allen myös näytti hieman Selleckiltä hänen miehekkäillä, paksuilla viiksillään.

Ja jos nyt alkaa hieman Magnumin uraa miettimään, niin heti alkuun pitää heittää liha tiskiin ja puhua tuosta Mid-South -ajasta. Siellä oli monta loistavaa feudia ja matsien taso oli erittäin korkealla. Heti ensimmäisenä poimisin esille Magnum TA:n feudin Ted DiBiasea vastaan. Heillä oli monta matsia ja heidän kohtaamisissa oli aivan hävyttömästi heattia. Magnum oli nouseva face-stara ja DiBiase oli jo tuolloin yksi bisneksen kovimmista heeleistä. Tämän feudin kohokohta nähtiin vuonna 1984, Superdome Extravagansassa, kun Magnum loppujen lopulta selätti DiBiasen "No DQ" -matsissa. Toinen mieleenpainuva feud taas oli Mr. Wrestling II:sta eli Johnny Walkeria vastaan. Alunperin he painivat yhdessä, tag teamissa, monia suuria vastustajia vastaan, kunnes sukset menivät ristiin ja feud alkoi. Itse olen heidän välisiä matseja nähnyt reippaat viisi kappaletta ja taas, jos pitää valita se yksi kohtaaminen, niin heidän synkkä "Grudge Match" vuodelta 1984 vie potin. Mid-Southin jälkeen ura jatkui NWA:n merkeissä.

Heti virallisen NWA-debyytin jälkeen, Magnum oli kirjaimellisesti kuuminta shittiä. Erittäin lyhyessä ajassa hänestä hiottiin firman ykkösface. Magnum aloitti title-runin US Heavyweight -vyön kanssa ja periaatteessa pyöri tämän mestaruuden ympärillä koko NWA-runin ajan. Ja nyt kun pitää alkaa miettimään oikein urakalla Magnumin mahtavaa NWA-runia, niin poimin esille muutaman feudin. Ensin aloitetaan hänen feudistaan Wahoo McDanielia vastaan. Aivan mahtavia matseja, aivan hävytöntä heattia ja tämä feud sai Magnumin nostettua aivan uudelle tasolle, sillä Wahoon jälkeen edessä oli The Four Horsemen ja Ric Flair. Magnumin ensimmäinen "iso" title-shot Flairia vastaan tapahtui SuperClash I:sessä. Toki tässä kolmenkymmenen minuutin klassisessa taistossa tuli takkiin, mutta (again) tämä taas nosti Magnumia ylöspäin niin katsojien kuin firman johdon silmissä. Magnum kohtasi jokaikisen Horsemenin (Flair, Arn, Ole, Blanchard), mutta ehkä se kuuluisin ja tunnetuin kohtaaminen tapahtui Tully Blanchardia vastaan Starrcade 1985:sessa. Heidän "I Quit Steel Cage Match" on nykypäivänäkin paras häkki ja I Quit -matsi koskaan. Todellinen Head & Shoulders 2-in-1 -tapaus. Matsia hehkutin jo aiemmin ja varmasti sen on moni nähnyt. Matsi yksinkertaisesti oli aikaansa edellä melkein kymmenen vuotta ja samanlaista HC-äksöniä nähtiin seuraavaksi vasta ECW:ssä. Matsissa nähtiin varsin tasokasta brawlaamista ja molemmilta hienoa psykologista toimintaa, mutta yksi tärkeimmistä asioista matsissa oli se, kuinka häkkiä käytettiin vastustajan telomiseen. Alusta loppuun, bookkaamista myöten, top-notch, viiden tähden klassikko. Vetää vertoja jopa Harttien SummerSlam 1994 häkkikohtaamiselle ja se kertoo jo hyvin paljon.

Horsemenien jälkeen Magnum pyöri periaatteessa tag-merkeissä, mm. Dusty Rhodesin ja Ronnie Garvinin kanssa. Tuolloin Magnum oli firman selvä ykkösface, vaikkakin tämä tag-aika vaikutti varsin täyttö tavaralta. Hänelle etsittiin seuraavaa suurta feudia ja alunperin tarkoituksena oli pistää vastaan Flair, uudelleen, mutta syystä tai toisesta päädyttiin firman monster-heeliin Nikita Koloffiin. Koloff ei missään nimessä ollut huono vaihtoehto, sillä hän oli juuri päättänyt feudinsa Flairia vastaan ja oli kovassa heatissa. Koloffin ja Magnumin feud oli Magnumin viimeinen, mutta myös yksi parhaimmista. Siitä kehittyi "Best of 7" -ottelusarja. Ensimmäiset kolme matsia vei Koloff, mutta sitten yleisön suosikki alkoi nousta tappioasemasta ja pääsi tasoihin 3-3 tilanteeseen. Viimeisessä "finaali" kohtaamisessa, Magnum kumminkin kaikkien yllätykseksi hävisi. Miksi vitussa? Mitä ilmeisemmin Koloff tarvitsi enemmän nostetta kuin jo suuressa asemassa oleva Magnum. Tämän feudin jälkeen tapahtuikin se pahin mahdollinen. Magnum TA oli auto-onnettomuudessa ja tämä kolari päätti hänen ammattilaisuran samantien.

Jälkeenpäin Magnum toimi mm. kommentattorina, mutta kukapa tuota aikaa haluaa muistella. Tämä onnettomuus tapahtui pahimpaan mahdolliseen aikaan, sillä NWA oli juuri tekemässä hänestä World Heavyweight Championia. Häntä koko ajan pushattiin korkeammalle ja korkeammalle - ja kun oli aika nousta aivan uuteen vaki-ME -kastiin, niin lähti auto lapasista ja koko ammattilaisura valui viemäriin. Olen aivan satavarma, että jos tätä onnettomuutta ei olisi tapahtunut, Magnum olisi nykypäivänä Ric Flairin tasoinen, yhtä suuri kaveri, yhtä suurilla saavutuksilla. Magnum kumminkin oli koko-vitun-paketti. Hänellä oli se "ME-look" eli korkea pärstäkerroin ja treenattu kroppa. Mikissä ei ollut mitään ongelmia ja ringissä hän oli erittäin vakuuttava. Ei yksinkertaisesti mitään puutteita. Kaiken lisäksi, miehen suorittama Belly-to-Belly oli yksinkertaisesti kaunis. Hemmetin suuri sääli koko bisnekselle. Ei voi muuta sanoa. Tässä kumminkin vielä Magnumin parhaat matsit.

[list]Magnum T.A. TOP10
1. Magnum T.A. vs. Tully Blanchard, I Quit Steel Cage Match (Starrcade 1985)
2. Magnum T.A. vs. Ric Flair (Superclash I, 1985)
3. Magnum T.A. vs. Wahoo McDaniel, Steel Cage Match (NWA, 1985)
4. Magnum T.A. & Mr. Wrestling II vs. The Midnight Express (Mid-South, 1984)
5. Magnum T.A. vs. Nikita Koloff, Best of 7 (Great American Bash 1986)
6. Magnum T.A. vs. Arn Anderson (NWA, 1985)
7. Magnum T.A. vs. Mr. Wrestling II, Grudge Match (Mid-South, 1984)
8. Magnum T.A. vs. Ole Anderson (NWA, 1985)
9. Magnum T.A. & Mr. Wrestling II vs. Butch Reed & Jim Neidhart, Steel Cage Match (Mid-South, 1983)
10. Magnum T.A. vs. Nikita Koloff, Best of 7 (NWA, 1986)[/list:u:ya1bjfnf][/list:u:ya1bjfnf]

Jatketaanpa.
50.The Sandman
49.Jack Evans
48.Hard Gay
47.Road Dogg
46.D'Angelo Dinero
45.Megumi Kudo
44."Sick" Nick Mondo
43.Consequences Creed
42.Shinsuke Nakamura
41.Hirooki Goto
40.Homicide
39.Rhyno
38.Mr.Kennedy
37.Togi Makabe
36.Jack Swagger
35.Hernandez
34.Motor City Machine Guns
33.Randy Orton
32.Masahiro Chono
31.Batista
30.Brock Lesnar
29.CM Punk
28.Kane
27.Hiroshi Tanahashi
26.Mick Foley
25.Edge
24.Nigel McGuinness
23.John Cena
22.Triple H
21.Beer Money, Inc


20.The Miz
Kyllä vain, The Miz. Tämä mies löysi näinkin korkean paikan markkauslistallani heti, kun pääsi näyttämään todelliset kyntensä Raw'n puolella. Vielä vuosi, tai puolikin vuotta takaperin en osannut arvostaa hänen lahjojaan juuri yhtään, vaikka hänen joukkueensa John Morrisonin kanssa oikein viihdyttävä olikin ja Dirt Sheetinkin tapasin katsoa viikottain. Kun hänet sitten draftattiin jo mainitsemaani Raw'hon, oletin hänen hukkuvan mid-cardin syviin syövereihin, mutta jo seuraavalla viikolla hän aloitti Cena-vastaiset promot ja pelkästään niiden avulla onnistui saamaan paljon overiutta ja heattia osakseen. Seuraavina kuukausina feudin Cenaa vastaan päätyttyä olin lähes satavarma Mizin tulevasta US-mestaruusvoitosta, ja title-shotteja hänelle jaeltiinkin niin viikottaisissa kuin ppv'issäkin oikein kahmalokaupalla, mutta jokaikinen kerta Kofi Kingston onnistui viemään voiton tämän pystytukkaisen sankarini nenän edestä. No, lopultahan Miz kuitenkin saavutti päämääränsä nappaamalla vihdoinkin ansaitsemansa voiton Kingstonista ja nousemaan uudeksi USA'n mestariksi. Vaikka Miz ei kehässä mikään kaikkein vakuuttavin kaveri olekaan (ei miehen kehätaidoista tosin paljoa valittamistakaan minulta löydy) ovat nimenomaan hänen promonsa se avainsana häneen kohdistuvalle markkaukselleni, WWE'n nuoremmista tähdistä hän on ainakin minulle se ehdoton promojumala. Mikäli hän ei tavalla tai toisella mene asioitaan WWE'ssä kusemaan, näen hänelle tulevaisuudessa ainakin pientä roolia jopa Main-Eventin puolella, ainakin minun silmissäni häneltä löytyvät aivan kaikki mahdolliset puitteet siihen.


19.Christopher Daniels
Alettuani joitakin vuosia sitten TNA'ta Eurosportilta seuraamaan, nousi Christopher Daniels Samoa Joen, AJ Stylesin, Abyssin ja LAX'n ohella ensimmäiseksi WWE'n ulkopuolelta kunnolla tuntemakseni painijaksi. Pääsin hänen kauttaan (hän oli tuolloin X-Division mestari) tutustumaan myös muihin TNA'n parhaisiin parhaisiin painijoihin ja otteluihin katselemalla hänen upeita mestaruuspuolustuksiaan monia X-Divisionilaisia vastaan. Eli kyllä, Daniels on listallani tietynlaisen "tunnervonsa" takia, mutta on hän todella myös yksi 2000-luvun parhaista painijoista. Markkaan lähes jokaiselle hänen suorittamalleen lennokkaalle liikkeelle, sekä luonnolisesti hänen mahtaville esiintymistaidoilleen. Kaiken kaikkiaan Daniels on TNA'n originaaleista niitä miehiä, joka olisi ansainnut jo aikoja sitten saada pidellä maailmanmestaruutta ainakin lyhyen aikaa. Vaikka AJ'n voittoa Turning Pointissa tällä hetkellä hartaasti toivonkin, haluaisin silti nähdä Fallen Angelin kantavan TNA'n maailmanmestaruusvyötä vielä jonain päivänä, sillä hän on sen todella kovana workkerina ansainnut ehkä enemmän kuin yksikään muu TNA'ssa. Mitä tulevaan Turning Pointiin pääotteluun tulee, odotan sitä enemmän kuin mitään muuta PPV'n päämatsia tältä vuodelta, sillä nämä kolme miestä (Daniels,AJ,Joe) ottelivat muutama vuosi sitten ainakin minun kirjoissani ehkäpä kaikkien aikojen parhaan ja tunnelmallisimman ottelun Unbreakable 2005-tapahtumassa. Olen erittäin onnellinen siitä faktasta, että joka kerta kun tämä kolmikko astuu toisiaan vastaan kehään, voin odottaa vähintään mestariteosta. Tässä vielä linkki hypettämääni Triple Threatiin. Mikäli et ole kyseistä ottelua nähnyt, sinulla on aivan valtava aukko yleissivistyksessäsi.


18.Austin Aries
Vanha kunnon pettämätön Austin Aries. Tältä mieheltä löytyy kaikkea: Vavisuttavan hyvä ulkomuoto, mahtavat tekniset lahjat sekä parhaat promotaidot koko indymaailmassa. Sen verran listaani spoilaan, että Aries on listani viimeinen jenkki-indypainija. Miehen uraa olen seurannut jo hänen jossain määrin mitäänsanomattoman TNA-kautensa ajoilta, jonka jälkeen hän on voittanut arvostukseni ROH'issa, ja nimenomaan kusipäisenä heel-hahmona, eikä suinkaan kuivahkona maitonaama-facena. Erittäin harva painija kykenee saamaan katsojassa samanlaisia vihan (mutta samalla myös tietynlaisen arvostuksen) tunteita, kuin Aries. Tätä miestä vain yksinkertaisesti rakastaa vihata. Hänen heel-promonsa ovat jotain taivaallisen upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, aivan uskomattoman karismaattinen esiintyjä. Mitä mainitsemaani miehen heeliyteen tulee, hän on siinä roolissa täydellinen. Pelkästään hänen kävelynsä, elehdintänsä ja liikkeensä kehässä saavat minussa aikaan sellaisen reaktion, jollaista ei kukaan muu onnistu saamaan. A-Double on ainakin minulle se kaikkien aikojen paras tekninen painija (kuulit oikein, Danielson) ja myös yksi kaikkien aikojen parhaista painijoista ikinä, sekä tietysti paras amerikkalainen indypainija ikinä. Austin Aries jos kuka on ansainnut lisänimensä: The Greatest Man That Ever Lived!


17.Yuji Nagata
Nagata on yksi ensimmäisistä puro-painijoita, jonka uraan ja otteluihin olen tarkemmin päässyt perehtymään. Kehässä hän on täydellinen esimerkki japanilaiselle painille ominaisesta "Strong Style"- henkisestä painityylistä, joka perustuu rajujen lukkojen lisäksi stiffeihin potkuihin ja lyönteihin, sekä jonkin verran heittoihin. Ainakin minulle Nagata New Japanin yhä aktiivisista iäkkäämmistä painijoista se ehdoton ykkönen. Vaikka mies ei showpaininlle olekaan mitään uskomattoman mullistavaa koskaan uransa aikana antanutkaan, voisin silti kutsua häntä eräänlaiseksi lajin edelläkävijäksi, sillä hän oli kuitenkin (Inokin ohella) yksi ensimmäisistä jo mainitsemani shoot-painityylin edustajista, josta on tosin erittäin paljon kiittäminen miehen taustaa menestyneenä amatööripainijana (ennen wrestling-uraansa edustanut voitokkaasti Japania useissa maailmanluokan kilpailuissa sekä turnauksissa). Usean Japanilaispainijan tapaan Nagatallakin oli 90-luvulla lyhyehkö ja melko menestyksetön jobbailukausi (yllätys,yllätys, heelinä) Amerikassa WCW'n puolella, jonka kohokohtiin kuuluivat mm. ykköshaastajuus joukkuemestaruuksiin, sekä häviäminen Goldbergille muutamassa minuutissa. No, vaikka miehen uralta tällainen pieni "häpeäpilkku" löytyykin, ei se poista sitä faktaa, että Yuji Nagata on 90-luvun ja yksi tämänkin päivän tärkeimmistä ja merkityksellisimmistä hahmoista koko puroresu-skenessä.


16.Tiger Mask I
Vaikka kaikki näkemäni ottelut Tiger Maskilta ovat laskettavissa kahden käden sormilla, olisi hän voinut saada tämän sijan listallani vähemmälläkin, sen verran vakuuttava hän minun silmissäni on. Vaikka mies 70-luvun puolivälissä oikealla nimellään (Satoru Sayama) ilman maskia tai ihmeempää gimmickiä oli silmiä miellyttävää katsottavaa jo tuolloin, voisi hänen sanoa "puhjenneen kukkaan" ryhtyessään käyttämään NJPW'n tuolloisen omistajan Antonio Inokin kehittämää manga -ja animesarjastakin tuttua "Tiger Mask"-gimmickiä. Painityyliltään Tiger Mask I oli erittäin vikkelä teknikko, sekä äärimmäisen ilmavia liikkeitä omaava painija, jonkalaista ei tuolloin (eikä kyllä vielä tänä päivänäkään) oltu nähty. Hän oli ruumiillistuma sanalle "edelläkävijä", ja erittäin monet pienemmät painijat erityisesti nykypäivänä ovat ottaneet mieheltä vahvoja vaikutteita painityyliinsä. Vaikka Tiger Mask saikin joka kerta otellessaan vaikkapa Antonio Inokia, Bret Hartia tai oman kokoluokkansa painijoita vastaan vähintäänkin erinomaista jälkeä aikaan, ylittävät hänen matsinsa Dynamite Kidiä vastaan laadultaan jokaikisen ottelemansa mittelön. Alkuperäisenä tarkoituksenani itseasiassa olikin laittaa myös Dynamite Kid tälle listalle, mutta valitettavasti päädyin lopulta jättämään hänet kokonaan pois siitä syystä, etten ole häneltä mitenkään valtavan paljon materiaalia nähnyt hänen Japanin mittelöidensä Tiger Maskia vastaan lukuunottamatta, joissa Tiger Mask oli kuitenkin se selkeästi erottuvampi ja loistavampi osapuoli, vaikka onhan Dynamite Kid kiistatta myöskin aivan mahtava painija. Kaiken kaikkiaan Tiger Mask I on ainakin minun silmissäni yksi koko lajin legendaarisimpia painijoita, ehdottomia legendoja, jolla on takanaan mahtava ura sekä valtava perintö tuleville vuosikymmenille ja sukupolville.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart
9. Brian Pillman
8. Magnum T.A.



7. Ricky "The Dragon" Steamboat
Steamboat on perinteinen liha tiskiin -tapaus. Ura on niin hävyttömän pitkä ja mahtava, eikä sitä jaksa sen kummemmin kerrata, niin jätetään se kertaaminen jollekkin muulle ja poimitaan joukosta omia suosikkitapahtumia. Elikkäs, AWA... ei mitään käryä, NWA... nyt puhutaan asiaa. Steamboatin ensimmäinen NWA-run tapahtui jo 70 -luvun lopulla. Ja kun päästään tähän aikaan, niin jo tuolloin Steamboat oli hemmetin arvostettu. Mies voitti US Heavyweight ja World Heavyweight -mestaruudet vähintään kahteen otteeseen, muiden jämämestaruuksien lisäksi. Ja jos pitää muutama feud poimia esille, niin ensimmäinen tulee mieleen Steamboatin ja Jay Youngbloodin feud Sgt. Slaughteria ja Don Kernodlea vastaan. Erittäin kova heattinen feud, joka pääsi esille ja sai sitä tarvittavaa tv-aikaa aivan tarpeeksi. Toinen, vielä kovempi feud oli "ylläripylläri" raskaansarjanmestaria, Ric Flairia vastaan. Moni luulee, että heidän ainoat kohtaamiset tapahtuivat 80 -luvun lopulla, heidän painitrilogiasssa (Chi-Town, Clash, WrestelWar) - mutta pojat ovat kyllä kohdanneet niin Japanissa kuin jenkeissä useita kymmeniä, ellei satoja kertoja. Itse olen näitä kohtaamisia nähnyt ajalta 1982-1985 ehkä neljä-viisi kappaletta, niin NWA:sta kuin AJPW:stä ja nämä kohtaamiset ovat olleet about neljän - neljän puolen tähden tavaraa. Kolmas varsin toimiva ja brutaali feud oli Tully Blanchardia vastaan ja tämä taisikin jäädä Steamboatin viimeiseksi feudiksi, ennen WWF:ään siirtymistä.

Elikkäs, Steamboat debytoi WWF:ssä 1985 ja vaikka luulisi, että hän olisi aiempien saavutusten myötä noussut samantien ME-kastiin, mies joutui aloittamaan aivan alusta. Ensin, Steamboatille lykättiin "The Dragon" -gimmick, joka oli ehkä enemmän lapsille kuin aikuisille suunnattu tulta puhaltava akrobaatti. Nämä ensimmäiset feudit eivät olleet kovin kummoisia, sillä vastustajan olivat tyyliin Don Muraco, Mr. Fuji, Junk Yard Dog ja niin edelleen. Pitää kumminkin antaa pientä plussaa siitä, että hän sai mm. JYD:in näyttämään hyvältä ringissä ja tuolloin WWF:ssä kukaan muu ei siihen pystynyt. Ja vaikka vastassa oli läskejä ja ylipumpattuja lihaskimppuja, silti Steamboat sai matsien tason nostettua sinne kahden-kolmen tähden hujakoille. Steamboat kumminkin selätti monia painijoita PPV-lähetyksissä ja ehkä se "breakthrough" hänen kohdallaan oli feud Jake "The Snake" Robertsia vastaan. Itse en tästä feudista kovin paljoa pitänyt, mutta Robertsin selättäminen toistamiseen oli kova juttu ja näin Steamboat pääsi mukaan suurempiin kuvioihin. Näistä kuvioista se suurin ja tunnetuin oli tietysti feud "Macho Man" Randy Savagea vastaan. Heidän nostalginen kohtaaminen tapahtui WMIII:sessa ja loppu sitten onkin historiaa. Itsekkin anna matsille viisi tähteä, vaikka pituutta olisi voinut olla enemmän, mutta MOTY 1987 -leima kylläkin kuuluu Flairin ja Windhamin 45-minuuttiselle legendaariselle TV-kohtaamiselle. Steamboatin title-run ei kauaa kestänyt, sillä hän joutui jobbaamaan vyön Honky Tonk Manille alle kuukaudessa. Tämän jobbaamisen jälkeen koko WWF-run valui viemäriin, sillä suuri ylämäki muuttui alamäeksi ja mies tiputettiin täysin suuremmista kuvioista. Ei siis yllätys, että Steamboat taas vaihtoi NWA/WCW:n puolelle.

Mitä nyt hänen NWA/WCW-runiin tulee, niin Flairin ja Steamboatin kuuluisa feud lähti suurinpiirtein samantien käyntiin. Eddie Gilbert ja Ricky Steamboat kohtasivat Ric Flairin ja Barry Windhamin tag-matsissa. Steamboat teki tempun ja selätti Flairin kaikkien yllätykseksi, ja näin hän "ansaitsi" title-shotin Chi-Town Rumble -tapahtumaan. Steamboat teki tempun toistamiseen ja selätti Flairin 25-minuuttisessa, eeppisessä taistossa. Heidän seuraava kohtaaminen tapahtui Clash of the Champions VI:ssä, missä nähtiin heidän 55-minuuttinen täydellisyyttä hipoava painipläjäys. Tätä matsia pidetään heidän välisistä taistoista parhaimpana ja muutenkin, yhtenä parhaimmista vapaapainimatseista koskaan... ellei parhaana. Steamboat vieläkin piti vyön ja heidän viimeinen kohtaaminen bookattiin WrestleWariin. Vihdoin ja viimein Flair pinnasi Steamboatin - ja näin, pitkän tauon jälkeen Flair sai raskaansarjanvyön takaisin. Flairin jälkeen Steamboat feudasi nousevaa staraa, Lex Lugeria vastaan ja he saivat myös muutaman erinomaisen matsin aikaseksi. Tämä feud myös jäi hänen "viimeiseksi" NWA/WCW:ssä.

Steamboat oli sapaattivapaalla muutaman vuoden ja jälleen kerran, mies liittyi WWF:n rosteriin vuonna 1991. Tässä vaiheessa jokaikinen vapaapainifani tunsi Steamboatin ja vähintään tässä vaiheessa olisi luullut, että hän olisi hypännyt suoraan ME-kastiin, mutta vittu ei. Vincellä oli vieläkin kaunaa Steamboatin kanssa. Toki hänen WWF-run oli voitokas, sillä hän ei jobannut TV:ssä kertaakaan, mutta vastustajat olivat luokkaa Warlord, Skinner, Smash, Roma ja niin edelleen. Täysin taidottomia paskakasoja. Ei siis mikään yllätys, että Steamboat otti toistamiseen loparit WWF:stä, koska häntä ei yksinkertaisesti arvostettu tarpeeksi.

Se oli hemmetin hyvä päätös, sillä hän tiesi, että WCW:ssä oli tilaa ja siellä sitä arvostusta riitti. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan suoraan lähtenyt Flairin perään, vaan alkoi feudaamaan The Dangerous Alliancea. Tätä kautta hän pääsi mukaan WrestleWar 1992:n legendaariseen, viimeiseen viiden tähden WarGamesiin. WarGamesin jälkeen hän feudasi Dangerous Alliancen Rick Rudea ja he saivat muutaman erinomaisen matsin aikaseksi, ensin Superbrawl II:ssä ja seuraavaksi Beach Blast 1992:sessa, missä miehet kohtasivat 30 minuutin Iron Man -matsissa. Loppuvuosi aina vuoteen 1994 saakka oli aika nihkeetä aikaa. Steamboat oli käynyt jo kaikki varteenotettavat vastustajat läpi ja häntä bookattiin jatkuvasti erilaisiin tag-matseihin. Vaikka nämä matsit olivat hyviä, silti miestä oltaisiin voitu käyttää paremmin. Sitten keväällä 1994 lähti Steamboatin viimeinen hyvä feud käyntiin, kun Steamboat ja Flair ottivat yhteen viimeisen kerran. Suuri PPV-kohtaaminen tapahtui Spring Stampede 1994:sessa. Matsi päättyi "yllättäen" tasapeliin. Flair ja Steamboat vielä kohtasivat, etenkin tag-merkeissä, mutta tuo Stampede kohtaaminen oli heidän viimeinen ja sekin oli erinomainen. Se ei päässyt samaan kastiin Flair-Steamboat -trilogian kanssa, mutta silti erinomainen kohtaaminen. Kolme kuukautta tämän jälkeen Steamboat loukkasi selkänsä niin pahasti Steve Austinia vastaan, että joutui jäämään eläkkeelle. Näin WCW antoi kylmästi potkut heidän loukkaantuneelle superstaralle.

Eläköitymisen jälkeen Steamboat pörräsi mm. TNA:ssa ja RoH:ssa tuomarina, sekä WWF:ssä agenttina. Muutama vuosi sitten Steamboat ehdotti WWE:n johdolle viimeistä Flair-Steamboat taistoa, mutta syystä tai toisesta idea haudattiin maan alle. Mielestäni tämä olisi ollut ehkä paras idea koskaan, sillä Flairin ja Steamboatin kaksikymmentä vuotta jatkuva feud ei koskaan saanut päätöstä. Loppujen lopulta Michaels päätti Flairin uran ja näin ehkä parhaan painifeudin päätöstä ei koskaan nähty. Heidän matsi ei ehkä olisi ollut mikään viiden tähden klassikko, mutta uskoisin että vähintään sinne kolmen tähden paremmalle puolelle oltaisiin päästy. Steamboat kumminkin pääsi vielä WWE:n kehään painimaan, kun Hall of Famen myötä alkoi pienimuotoinen feud Jerichon kanssa. Näin Steamboat teki viimeisen comebackin viidentoista vuoden jälkeen. Ensin mies kohtasi Jerichon, Piperin ja Snukan kanssa WMXXV:ssä. Sitten hän paini 10-man tag matsissa RAW:ssa ja vielä "viimeisen" kerran Steamboat kohtasi Jerichon singles-merkeissä, Backlash 2009:ssä. Tämä ei kuitenkaan jäänyt kirjaimellisesti viimeiseksi kerraksi, sillä Steamboat on tuon Backlashin jälkeen pörrännyt random house showeissa ja taisi piipahtaa myös Meksikon puolella. Mielestäni hänen comeback 15 vuoden jälkeen oli ensinnäkin yllätys, muttei suinkaan pettymys. Hän liikkui pirun hyvin ikäisekseen ja sai ihan mukiinmenevän matsin aikaseksi Jerichon kanssa.

Mitäs vielä? Ricky "The Dragon" Steamboat. Yksi aikamme suurimmista nimistä, yksi aikamme taitavimmista, parhaiten liikkuvista ja arvostetuimmista painijoista. Mikkityöskentely ei koskaan ollut kovin kummoista, mutta karisma korvasi showmiehen puutteet. Periaatteessa vituttaa sijoittaa Steamboat näin "alhaiselle" sijalle, mutta ei voi muutakaan. Ja vaikka hänen ura oli pitkä ja voitettujen mestaruuksien määrä muhkea, silti pitää haistattaa Vincelle pitkät paskat, sillä miehellä oli kaksi kertaa tämä ainutlaatuinen painijumala, mutta hän ei osannut käyttää miestä ollenkaan. Vince käytti Steamboatin potentiaalia tasan yhden matsin verran... (vs. Savage) ja se siitä. Tämä ei Steamboatin uraa haitannut yhtään, mutta kun miettii mitä Vince ja WWF menetti väärinkäyttämällä Steamboattia vuosien varrella, niin huh-huh. Miltä olisi kuulostanut esim. Bret-Steamboat (pojat kyllä kohtasivat jo 1986 WWF:ssä mutta tuolloin Bret ei ollut vielä mitään), Michaels-Steamboat, UT-Steamboat, Owen-Steamboat ja niin edelleen. Siinä pähkinä purtavaksi. Seuraavaksi tuttuun tapaan Steamboatin parhaat matsit. Tällä kertaa piti kumminkin pistää TOP15 -lista, sillä erinomaisia matseja on aivan liikaa... listaa voisi helposti jatkaa vaikkapa TOP50:neen saakka.


[list]Ricky "The Dragon" Steamboat TOP15
1. Ricky Steamboat vs. Ric Flair, 2/3 Falls (Clash of the Champions VI, 1989)
2. Ric Flair vs. Ricky Steamboat (WrestleWar 1989)
3. Ricky Steamboat vs. Ric Flair (Chi-Town Rumble 1989)
4. Ricky Steamboat vs. Ric Flair (NWA, 1984)
5. Ricky Steamboat vs. Randy Savage (WrestleMania III, 1987)
6. Ricky Steamboat vs. Tully Blanchard (Starrcade, 1984)
7. Ricky Steamboat vs. Ric Flair (All-Japan, 1982)
8. Ricky Steamboat vs. Genichiro Tenryu (All-Japan, 1984)
9. Lex Luger vs. Ricky Steamboat (Great American Bash, 1989)
10. Rick Rude vs. Ricky Steamboat, 30-Minute Iron Man Match (Beach Blast, 1992)
11. Jumbo Tsurata vs. Ricky Steamboat (All-Japan, 1980)
12. Ricky Steamboat vs. Jimmy Snuka (All-Japan, 1981)
13 Ricky Steamboat & Jay Youngblood vs. Don Kernodle & Sgt. Slaughter, Steel Cage Match (NWA, 1983)
14. Roddy Piper, Ricky Steamboat & JYD vs. Adrian Adonis, Randy Savage & Harley Race (WWF, 1987)
15. Ricky Steamboat, Nikita Koloff, Sting, Barry Windham & Dustin Rhodes vs. Rick Rude, Steve Austin, Arn Anderson, Bobby Eaton, & Larry Zbyszko, WarGames (WrestleWar, 1992)[/list:u:2vri4efm][/list:u:2vri4efm]

Nyt alkaa listalla olla niin kovia nimiä, että kaikkia on tullut markitettua tosi paljon. Ongelmana on se, että laittaako korkeammalle kaverin, jota on fanittanut enemmän tai vähemmän vuosien ajan, vai kaverin jota on alkanut vasta äskettäin fanittamaan todella kovasti. Päätin nyt sitten, että tämänhetkinen markitus painaa vaakakupissa enemmän kuin vuosien takainen.

50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash)
35. Hernandez
34. Bill Goldberg
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig
32. Shelton Benjamin
31. Samoa Joe

30. Vince McMahon
29. Fit Finlay
28. Bret Hart
27. Jack Swagger
26. Matt Morgan
25. Ken Kennedy
24. Christopher Daniels
23. Bryan Danielson
22. Triple H
21. William Regal

20. Hulk Hogan
19. The Undertaker
18. Starbuck
17. John 'Bradshaw' Layfield


#16 Ricky 'The Dragon' Steamboat
Runkkari tuossa yläpuolella kirjoittikin aika tyhjentävästi Steamboatin historiikista ja miehen hienoudesta. Eipä siihen paljon lisättävää sinällään ole. Dragonin sulavuus ja liikkuvuus kehässä oli aikoinaan ihan omaa luokkaansa. En ainakaan keksi yhtään kaveria, joka olisi samanlaiseen kyennyt silloin ja ei niitä montaa ole sen jälkeenkään tullut. Jos jostain painijasta täytyy käyttää termiä "all arounder", niin Steamboat on sitä. Tekniikkavääntö onnistui, brawlaus onnistui, lentäminen onnistui, kehässä hänellä ei yksinkertaisesti ollut heikkoa osa-aluetta. Kunto oli sen verran rautainen, että 60 minuutin matsin jälkeen piti lähteä vielä lenkille, että sai hien päälle. (okei, tuon keksin kyllä päästäni) Viime aikoina olen katsellut jonkin verran noita kultaisia NWA/WCW-matseja sekä kokonaisia PPV:itä ja silloin Steamboat oli varmasti kehässä maailman paras. Ric Flair tietysti oli karismaattisempi ja parempi puhumaan, mutta kehässä Steamboat>Flair, ollut aina ja tulee ikuisesti olemaan. Ne matsit Flairia, Rudea ja Lugeria vastaan eritoten ovat saaneet ihan erityisen paikan sydämessäni. Ja ei se matsi 'Stunning' Steve Austinia vastaankaan huono ollut. Tämän kevään feudi ja ottelu Jerichoa vastaan oli uskomaton suoritus, tuon perusteella Steamboat olisi voinut jatkaa uraansa vielä vaikka kymmenen vuotta. Jos aikakone olisi keksitty, ja saisin teleportata yhden menneisyyden suurpainijan huippukunnossaan nykypäivään, valitsisin taatusti Steamboatin. Uskomaton painija, ja mikä parasta, monet hänen huippumatseistaan ovat minulta edelleen näkemättä.


#15 Beer Money Inc. (James Storm&Robert Roode)
BEEER!!

MONEY!!!

Minulle Beer Money on 2000-luvun paras tag team. Ehkäpä mielipiteeseeni vaikuttaa se, että en ollut "livenä" seuraamassa Edgeä&Christiania silloin kun he olivat "kuuminta hottia." Dudleyt taikka Hardyt eivät ole mitään BMI:n rinnalla. Ja mitäs muita tiimejä tällä vuosikymmennellä on ollut? Ei mitään kovin pitkäikäisiä muistettavia joukkueita ainakaan tule mieleen. Kun aloin seuraamaan TNA:ta aktiivisesti oli America's Most Wanted jo historiaa, Roode ja Storm pyörivät singles-kuvioissa varsin heikolla menestyksellä. Asia joka ei suinkaan ollut Rooden tai Stormin oma vika, vaan TNA:n silloisen bookkauksen, jossa ei ollut järjen hiventä. Robert Roode on muuten ensimmäinen kaveri, jonka kanssa Booker T feudasi tultuaan TNA:han ja näen edelleen painajaisia tästä rivalrysta. Sen piti nostaa Roode suoraan main eventin porteille, mutta sen sijaan Sharmelle (se vitun lutka) pinnasi Robertin feudin blowoff-matsissa!!!! Tuossa on ehkäpä yksi pääsyistä Booker-antipatialleni.

Kumpi on parempi? Roode vai Storm? En osaa sanoa, kumpaakin markitan yksilöinä ihan hiton paljon, mutta tiiminä tämä kaksikko on aivan puhdasta kultaa. Beer Moneysta löytyy asennetta (aivan perkeleesti), karismaa, painitaitoja, huumoria. Ehkä kaksi maailman kulutetuinta gimmickiä wrestlingmaailmassa ovat rikas porvari ja cowboy. Mutta miksikäs muuttamaan toimivaa konseptia, kyllä Roode&Storm ovat näiden lukuisten porvareiden ja cowboyden parhaimmasta päästä. Beer Moneyn entranssi saa lähes poikkeuksetta kylmät väreet aikaan ja tiedät saavasi laatutakuun heitä katsellessaan. Ei muuta kuin olutta koneeseen ja seteleillä sikareita sytyttelemään.


#14 Edge
Adam Copeland elikkäs Edge. Tyyppi josta on saanut erilaisia (aina luotettavia) bäkkärihuhuja lukemalla varsin hyvän kuvan. Viimeisen päälle wrasslinkia elävä, syövä ja hengittävä äijä, joka on lukuisista vastoinkäymisistä (lue:loukkaantumiset) huolimatta noussut kovalla työllä yhdeksi suurimmista nimistä tällä vuosituhannella.

Edge&Christian olivat aivan loistava joukkue, vaikkakin näin jälkeen päin olen vasta päässyt heidän matseihinsa tutustumaan. Muistettavia matseja, vaikkakin spottihoroiluja pitkälti. Kirjainyhdistelmä TLC kertoo kuitenkin paljon jo itsessään. Edgen heikoimmat vuodet tähän mennessä olivatkin nämä E&C:n jälkeisen hajoamisen face-ajat. 2002-03 Edge oli kehässä monipuolisempi kuin nykyään ja kyllähän niiltä vuosilta monia hienoja matseja jäi mieleen. Anglea vastaan, Eddietä vastaan, Jerikoa vastaan ja se lyhytaikainen, joskin loistava tag team Rey Mysterion kanssa. Tykkäsin myös Edgen ja hänen lapsuuden sankarinsa, Hulk Hoganin tiimistä, vaikka Edge heiluttamassa USA:n lippua "Real Americanin" soidessa olikin jokseenkin typerän näköistä. Mutta juu, kun kaikki on joskus "said and done" tulen luultavasti muistamaan Edgen yhtenä aikansa suurista heeleistä. Heelturn 2004 vuoden lopulla oli kova juttu markkifanille ja muistan ne promot ikuisesti, jossa Edge vaati mahdollisuutta otella WHC-vyöstä, sillä häntä on toistuvasti kusetettu. Edgen mukana on tosiaan tullut kasvettua, silloin kun aloittelin katsomaan Edge oli sitä nuorta sukupolvea, nykyään häneen viitataan jo selostajienkin toimesta termillä veteraani. Ja takaisin Edgen heelaikoihin. Se sisälsi vaikka mitä mahtavaa. Shawn Michaels-feudin, alkuperäisen MITB-voiton, ikimuistoisen salkun lunastuksen, suhteen Litan kanssa, Deathmatchin Foleyn kanssa, Cena-feudin, Rated RKO:n, Vickie-kuvion, Undertaker-feudin. Välillä oltiin yksin taistelemassa maailmaa vastaan, välillä kerättiin stablea ympärille, välillä turvauduttiin Vickien apuun. Oltiin psykoheeliä, pelkuriheeliä ja kaikkea siltä väliltä. Vasta joskus tämän vuoden alkupuolella Edgen hahmo alkoi maistua puulta. Sitten tulikin loistava tiimi Jerichon kanssa ja kauan kaivattua juonikuviota päämestaruuden ulkopuolella. No, kaikki tietää lopun. Vesi kielellä odottelen Edgen paluuta ja vaihteeksi facena. Eiköhän mies ole sen verran kasvanut viimeisestä facekaudestaan, että klaaraa senkin homman kotiin.


#13 Rey Mysterio
Olen aina tykännyt Reystä paljon, vaikka hän ei koskaan mikään ykkössuosikkini varsinaisesti ole ollut. Ajatus siitä, että joku ei pidä Reysta ei vaan kerta kaikkiaan mahdu päähäni. Viimeisen päälle lajille omistautunut kaveri, joka on viime vuosina joutunut kohtaamaan tragedioita sekä loukkaantumisia ja silti on noussut sillasta ja itse asiassa on tänä vuonna ollut parempi kuin koskaan.

Hyppelehtiminen kehässä ei ole koskaan ollut se juttu, joka minut sytyttää, mutta vuosien mittaan Reysta on kuoriutunut paljon muutakin. Hän on löytänyt sopivan balanssin näiden riskimuuviensa kanssa. Väitän, että Mysterio pystyisi sopivan vastustajan kanssa loistomatsiin, vaikka häneltä kiellättäisi Springboard-muuvit sekä yläköydelle nouseminen. Rey Mysterio EI OLE pelkkä hyppypapu, vaikka juuri nämä loikat aikoinaan hänen nimensä pinnalle nostivatkin. Aika paljon olen katsonut Reyta WCW-ajoilta ihan tässä viime viikkoina/kuukausina, ja olihan hän jo silloin - ainoastaan hitusen yli 20-vuotiaana - melkoisen loistava painija. Matsit Eddietä, Malenkoa, Jerichoa ja Jushin Ligeria vastaan ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia. Niin hyviä kuin ne olivatkin, tulen Reiskan varmasti muistamaan paremmin WWE:stä. Feudi Guerreroja vastaan (niin Chavo kuin Eddiekin) Anglea vastaan, Mattitude-Hardya ja tältä vuodelta Jericho. Upeaa. Rey kuuluu myös tähän valiojoukkoon, joka ei vaan osaa otella surkeaa ottelua, oli vastassa kuka tahansa. Jopa ottelut tätä WWE:n mörssäriosastoa vastaan ovat olleet ihan katsottavia, vaikka eivät tietenkään mitään erityisen muistettavia. Loppuun täytyy vielä sanoa, että Rey Mysterio raskaansarjan mestarina ei ollut mielestäni mitään vyön raiskausta, hän ansaitsi sen täysin. Bookkaus tosin oli uskomatonta paskaa, josta syystä koko kausi on leimautunut yleiseksi vitsiksi. Harmi. Pitää vaan toivoa, että Reylla pysyvät paikat kunnossa, sillä tosiaan tänä vuonna hän on ollut aivan liekeissä. Jos ette usko, niin miettikääpä huviksenne millaisia matseja hän on tarjonnut tämän vuoden PPV-tapahtumissa. Nii-in. Varmasti yksi ennakkosuosikkeja vuoden painijaksi tänä vuonna.


#12 Brock Lesnar
Luonnonoikku. Kaveri joka painaa 130 kiloa ei yksinkertaisesti ole luotu nopeatempoiseen tekniikkapainiin taikka Shooting Star Pressien hyppimiseen. Silti Lesnar kykeni kumpaankin ja tämän lisäksi oli yksi kaikkien aikojen vahvimmista miehistä, jotka rinkiin ovat astuneet.

7 vuotta bisneksessä mukana, joista vain muutama täysipäiväisesti. Kaksi vuotta WWE:ssä riittävät, sillä siinä ajassa hän kerkesi tehdä kaiken. Voittaa päämestaruuden pariin otteeseen, oltiin heeliä, oltiin facea ja mukana ikimuistoisissa feudeissa. Nuorin maailmanmestari koskaan, kunnes WWE:n oli pakko saada tämä titteli firman "pettäneeltä" Lessulta pois ja tehdä ansaitsemattomasta Randy Ortonista mestari ennen kuin tämä oli valmis siihen. Poikkeuksellinen urheilija, joka lyhyellä urallaan tarjosi sellaisia hetkiä, jotka eivät unohdu koskaan. Nousu huipulle muutamassa kuukaudessa. Hulk Hoganin tuhoaminen, The Rockin tuhoaminen, Undertakerin tuhoaminen, eeppinen Angle-feudi, kehän hajottaminen. Ennenkuulumatonta. Lesnar oli kuitenkin yksinkertaisesti niin hyvä, ettei häntä voinut pitää minään midcarderina. Lesnaria on nyt tullut seurattua myös tuon vapaaottelun merkeissä, ja en voi tehdä muuta kuin toivottaa vaan sarkastisesti onnea tuleville haastajille. En osaa edes kuvitella kuinka iso nimi Lesnar olisi wrestlinghistoriassa, mikäli ei olisi kyllästynyt menoon niin lyhyen ajan jälkeen.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart
9. Brian Pillman
8. Magnum T.A.
7. Ricky "The Dragon" Steamboat



6. Bret "Hitman" Hart
Vaikka mainitsin, että Owen oli lahjakkaampi kuin Bret ja silti Bret on muutama sijaa ylempänä, siihen on vain yksi syy. Bretiltä löytyy muutama erinomainen matsi enemmän. Syy siihen on taas se, että Brettiä pushattiin enemmän, mutta sille nyt ei voi yhtään mitään. Elikkäs, Bret Hart on ehdottomasti kuuluisin Hart perheen jäsen ja kuuluisin painija, joka on astunut ulos Stu Hartin pahamaineisesta Hart Dungeonista. Mies aloitti uran tottakai Stampedesta ja pörräsi siellä ensimmäiset kahdeksan vuotta, voittaen firman suurimmat mestaruudet useampaakin otteeseen. Bret myös kävi Japanin puolella NJPW:ssä ja sai erinomaisia matseja aikaseksi Tiger Mask I:stä, Satoru Sayamaa vastaan.

Vuonna 1984 Bret sitten debytoi WWF:ssä. Hänet pistettiin yhteen Jim "The Anvil" Neidhartin kanssa ja manageriksi valittiin Jimmy Hart. Heidän legendaarinen tag team pyöri nimellä The Hart Foundation. Kaikki varmasti ovat nähneet yhden ellei toisen Hart Foundationin matsin. Bretin ja Neidhartin painiduo menestyi samantien. Heidän kemiat toimivat, heidän liikkeet olivat erilaisia ja liikkuvuus kehässä oli aivan toista luokkaa, mitä WWF:ssä oltiin aiemmin nähty. Ei siis yllätys, että The Hart Foundation nousi samantien firman ykköstiimiksi. Pojat voittivatkin ensimmäiset tag-mestaruudet jo muutaman vuoden sisään. The Hart Foundation pysyi kasassa kuutisen vuotta, saaden aikaseksi hienoja matseja mm. The Rockerseja ja The British Bulldogseja vastaan. Sitten 1991 paikkeilla WWF alkoi pushaamaan tulevaisuuden staroja ja he valitsivat Foundationin Bret Hartin sekä Rockersien Shawn Michaelsin. Näin molempien urat lähtivat rakettimaisesti nousuun. Tai no, Bret oli hieman Shawnia edellä, mutta silti. Ensimmäisen IC-mestaruuden Bret voitti "Mr. Perfect" Curt Hennigiltä ja heidän välinen SummerSlam-taisto jäi historiaan molempien yhtenä parhaimpana matsina. Seuraava hieno kohtaaminen nähtiin vuoden 1992 WrestleManiassa, kun Bret pinnasi Roddy Piperin, voittaen IC-vyön toistamiseen. Kolmas kuuluisa IC-taisto tapahtui SummerSlam 1992:sessa, missä Bret paini ensimmäisen ME-ottelun. Tuolloin Bret tiputti vyön Davey Boylle, mutta siihen oli tasan yksi syy... hän poistui IC-kuvioista ja nousi ME-kerhoon.

Bret voitti ensimmäisen World Heavyweight -mestaruuden Ric Flairilta, House Showissa, Kanadassa. Tämä matsi on kuuluisa siinä mielessä, että sitä ei olisi pitänyt kuvata, mutta se kuvattiin ja sitä ei olisi pitänyt julkaista, mutta se julkaistiin. Tuona vuonna Ric Flair ja Bret Hart kohtasivat useamman kerran ja Flairin mielestä tämä Kanadan House Show -kohtaaminen oli aivan paska. Matsi oli helposti neljän tähden tavaraa... ja jos se oli paskimmasta päästä, ellei paskin, niin kuinka jumalattoman hyviä heidän parhaat matsit sitten olivat? Bretin ja Flairin välillä käytiin saman vuonna mm. legendaarinen Iron Man -matsi, josta en vielä ole saanut kopiota, mutta eiköhän se pikapuolin jo postista saavu. Joka tapauksessa Bretin ensimmäinen title-run kesti puolisen vuotta. Hän puolusti sitä suuria tulevaisuuden nimiä vastaan, aina Shawn Michaelsista Razor Ramoniin. Loppujen lopulta Yokozuna mahtavine läskeineen sai kunnian katkaista kauniin mestaruusputken. Vaikka Bret menetti mestaruuden, silti hänen ura oli vain nousussa, King of The Ring -voiton ja hyvin promotetun Jerry "The King" Lawler -feudin myötä. Vuoden 1993 suurin feud ja matsi piti olla Bret Hart vs. Hulk Hogan, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Heidän piti kohdata SummerSlamissa, mutta koska Hulk ei arvostanut Brettiä, jäi tuokin hieno matsi painimatta. Sama juttu kävi edeltävänä vuotena, kun Ric Flairin ja Hulk Hoganin piti kohdata ensimmäistä kertaa ja vielä vuoden suurimmassa tapahtumassa WrestleMania VIII:ssä. Noh, WWF:n oma menetys. Sama se, vittu.

Samana vuonna alkoikin sata kertaa parempi feud, kuin ei-koskaan-tapahtunut Hulk-Bret, sillä Bretin ja Owenin välit alkoivat viilenemään. Vuosi 1994 olikin ehkä paras vuosi koko firma historiassa, Bret-Owen -feudin myötä. Erinomaisia matseja nähtiin niin PPV'issä kuin House Show'eissa. Kyseisen vuoden aikana Bret feudasi myös kahta muuta painijaa, Bob Backlundia ja Dieseliä vastaan. Molempien kanssa nähtiin vähintään neljän tähden taistot. Periaatteessa vuoden 1994 jälkeen Bretin loppu-ura WWF:ssä keskittyi kolmeen mieheen ja nämä kolme olivat Diesel, Shawn Michaels ja Steve Austin. Näistä kolmesta, kahta viimeistä vastaan Bret painikin viiden tähden klassikot (vs. Michaels, Iron Man ja vs. Austin, Submission). Jälkeenpäin nähtiin vielä loistavaa painimateriaalia The Hart Foundation -stablen voimin, kunnes 1997 loppuvuonna ikimuistoinen "Montreal Screwjob" tapahtui, jonka jälkeen Bret vaihtoi WCW:n puolelle.

WCW:ssä Bret ei mielestäni saanut oikeastaan mitään mullistavaa aikaseksi, toisin kuin WWF:ssä. Toki hyviä matseja nähtiin mm. Ric Flairia vastaan Souled Out 1998:ssa ja Curt Hennigiä vastaan Uncensored 1998:ssa. Myös tribuuttimatsi Owenille, Benoit'n kanssa oli varsin mieluisaa katsottavaa. Muuten ei painillisesti hyviä matseja juurikaan nähty. Toki Bret kohtasi vuonna 1999 kaikki WCW:n suuruuden Scott Hallista Kevin Nashiin ja Goldbergistä Hulk Hoganiin, mutta matsien taso oli kirjaimellisesti kuraa. WCW:n "first time ever" matsit olivat aina floppeja. Hulkin ja Bretin ensikohtaaminen floppasi täysin ja sama juttu, kun Flair ja Hulk kohtasivat "ensimmäisen kerran" WCW:ssä vuonna 1994. Bretin ura loppujen lopulta päättyi vuonna 2000 ja hänen viimeiseksi matsiksi jäi Starrcaden mestaruuspuolustus Goldbergiä vastaan. Bretin mukaan Goldberg päätti hänen uran, botchaamalla muutaman liikkeen tässä heidän PPV-kohtaamisessa, mutta loppujen lopulta se viimeinen naula arkkuun oli pyöräonnettomuus vuonna 2002. Toki Goldberg pisti Bretin varhaiseläkkeelle, tai pikemminkin loukkaannutti hänet määräaikaisesti, mutta ainakin itse olen aina ollut sitä mieltä, että Bret olisi vielä voinut tehdä comebackin esim. WWF:n puolelle muutaman sapaattivuoden jälkeen. Tosin tämä pyöräonnettomuus piti huolta siitä, että Bret ei toistamiseen painirinkiin enään astu. Aktiiviuran jälkeen Bret on toiminut kolumnistina Calgary Sun -lehdelle ja muutama loistava kirjakin ollaan nähty.

Mitä muuta Bretistä? Bret on ehkä kuuluisin teknisenpainin lähetti koskaan. Bret oli aivan hävyttömän lahjakas mies niin ringissä kuin mikissä. Kaiken lisäksi hän oli pirun mukava myös ringin ulkopuolella. Muutenkin Bret on vapaapainin yksi suurimmista "kulttihahmoista" ja varmasti kaikki vapaapainia seuraavat ihmiset hänet tunnistavat. Nykypäivänäkin kun katselee Bretin hienoja 80-90 -luvun matseja, niin Sharpshooter on kovin juttu ikinä ja Spike piledriver kruunaa koko potin. Jos tämä olisi "paras painija koskaan" -lista, niin sanoisin että Bret löytäisi itsensä kolmen parhaan joukosta. Pitää myös mainita erikseen, että WWF/E:n kaksi parasta vuotta koskaan olivat 1992 ja 1994 - ja tästä suurin kiitos kuuluu nimenomaan Bretille. Ja mitä nyt näihin parhaisiin matseihin tulee, niin sama juttu kuin Steamboatin kanssa... ei millään voi mainita vain kymmentä matsia, joten tässä siis viisitoista omaa suosikkia.


[list]Bret Hart TOP15
1. Bret Hart vs. Owen Hart (WrestleMania X, 1994)
2. Bret Hart vs. Shawn Michaels, Iron Man Match (WrestleMania XII, 1996)
3. Bret Hart vs. Steve Austin, Submission Match (WrestleMania XIII, 1997)
4. Bret Hart vs. Owen Hart, Steel Cage Match (SummerSlam 1994)
5. Mr. Perfect vs. Bret Hart (SummerSlam 1991)
6. Bret Hart vs. The British Bulldog (SummerSlam 1992)
7. Bret Hart vs. Owen Hart, Iron Man Match (WWF, 1994)
8. The Hart Foundation vs. Steve Austin, Goldust, Ken Shamrock & LOD (IYH 16 - Canadian Stampede, 1997)
9. Bret Hart vs. Roddy Piper (WrestleMania VIII, 1992)
10. "Macho Man" Randy Savage vs. Bret Hart (SNME, 1987)
11. Tiger Mask II vs. Bret Hart (WWF/AJPW, 1990)
12. Bret Hart vs. Shawn Michaels (Survivor Series 1992)
13. Bret Hart vs. Ric Flair (WWF, 1992)
14. Bret Hart & Owen Hart vs. The Steiner Brothers (WWF, 1994)
15. Tiger Mask I vs. Bret Hart (NJPW, 1982)
[/list:u:4qhbbirh][/list:u:4qhbbirh]


Terveisin,
Laumautettu.

[list]50. Dudley Boyz
49. Zack Ryder
48. Sexxxy Eddy
47. Kevin Steen
46. Scott Hall
45. The Legacy
44. Montel Vontavious Porter
43. Hardcore Holly
42. CM Punk
41. Big Show

40. Kane
39. Shane McMahon
38. Petey Williams
37. AJ Styles
36. The Miz
35. John Morrison
34. Umaga
33. Christian
32. Jeff Hardy
31. Rey Mysterio[/list:u:30mnlifo]


30. Chris Masters

Chris Masters vakuutti minut jo ollessaan treenaamassa Ohio Valley Wrestlingissa. Miehellä on juuri oikea ulkonäkö sellaiseksi showpainijaksi, josta minä pidän, vaikka monet 1980-luvun voimamiehet listan ulkopuolella ovatkin. Enkä kyllä heistä todellakaan pidä yhtäpaljoa, kuin Mastersista. Tähän tietysti vaikuttaa paljon se seikka, että aloin seuraamaan wrestlingiä vasta 2000-luvulla. Hän oli ihan hyvässä pushissa ennen potkujaan, joten Masters mielestäni voisi hyvinkin olla tulevaisuuden maailmanmestareita onnistuessaan. Tietysti potkut kiellettyjen aineiden takia voi hänen pushiaan tällä hetkellä heikentää. Kehässä Masters on mielestäni perusvarma painija; ei mitään turhia liikkeitä, muttei mitään hienosteluakaan. Parhaimmillaan hän oli tag teamina Carliton kanssa. Fanitusta vahvistaa entisestään hyvä finisher ja entrance. Vakuuttava mies, ja osaa ottaa fanit huomioon show'n ulkpuolella.


29. René Duprée

René Duprée on niitä painijoita jonka uraa olen pystynyt seuraamaan alusta asti. La Résistance on mielestäni loistava joukkue. Sylvain Grenier ja Rob Conway ei listalleni harmittavasti mahdu, vaikka molemmat sen olisivat ansainneet. Duprée kuitenkin on heistä se vakuuttavin ja pääsi aikanaan lähimmäksi isointa henkilökohtainta mestaruutta World Wrestling Entertainment'ssa, jonka takia on edustamassa Résistancea listalla. Myös tag team Kenzo Suzukin kanssa oli toimiva veto käsikirjoittajilta. Ei sovi unohtaa myös Café de Renéta, josta olisi voinut tulla jopa jotakin. Painissa Duprée on hyvä, joka kiteytyi aikanaan omalaatuiseen finisheriin.


28. Bret Hart

Bret "The Hitman" Hart on listallani olevista painijoista yksi semmoinen painija, jonka urasta ei ole tullut seurattua paljon muuta kuin niitä kuuluisimpia klassikko-otteluita. Nämä ottelut ovat kuitenkin vakuuttaneet sen verran, että hänet oli otettava listalle mukaan. Myös Owen Hartia kaavailin pitkään mukaan listalle samasta syystä. Hän joutui kuitenkin juuri ja juuri listan ulkopuolelle muistettuani lopulta erään toisen painijan. Bretin sanotaan suorittaneet kaikki liikkeet loppuun asti huolella ja virheittä. Näinhän se kyllä melko useasti olikin. Parhaimmista otteluista sanoisin Owen Hartia vastaan käydyn Steel Cage Matchin ja Shawn Michaelsia vastaan käydyn Ironman Matchin. Lisäksi häntä saamme osittain kiittää sellaisesta liikkeestä kuin Sharpshooter, joka on mielestä vapaapaini yksi legendaarisimpia submission-otteita kautta aikain vielä tänäkin päivänä.


27. Finlay

Tämä fanitus perustuu puhtaasti Finlayn stinttiin vuodesta 2006 eteenpäin. Minulla ei ole hajuakaan millainen painija hän nuoruudessaan oli, mutta toivottavasti samanlainen kuin nykyään. Ei voi kun ihailla sitä intensiivisyyttä, jota Finlay osoittaa kehässä viikosta toiseen. Liikkeet näyttävät osuvan stiffisti perille, vaikka tuskin hän montaa vastustajaa on pahemmin loukannut. Monet sanovat, että painijat eivät paini TV-show'ssa kunnolla, mutta Finlayn otteita seuratessa tämmöinen ajattelu jää kyllä taka-alalle. Lisäksi hän on ollut loistavissa storylineissa mukana, jonka takia hän on noussut listalla monien tämän hetken kuumimpien nimien edelle. Myös Finlaylla on loistava finisher, jota on kiva katsella.


26. Carlito

Carlito on myös sellainen painija jonka uraa WWE:ssä olen seurannut silmä tarkkana alusta asti. Huikea debyytti John Cenaa vastaan varmisti jo paikan aina minun suosikeissani. Kehässä Carlito on hyvä ja mikin varressa ehkä vielä parempi. Paha sanoa, koska pidän todella paljon Carliton painityylistä. Kumpi nyt ikinä parempi puoli hänessä onkaan, niin se ei muuta sitä tosiseikkaa, että Carlito's Cabana on kyllä 2000-luvun parhain talk show heti Chris Jerichon Highlight Reelin jälkeen. Piper's Pit tietysti on sitten legendaarisuudessaan ehkä se kaikkien aikojen suurin wrestling talk show ikinä, mutta ei ole vakituisesti pyörinyt tällä vuosituhannella.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart
9. Brian Pillman
8. Magnum T.A.
7. Ricky "The Dragon" Steamboat
6. Bret "Hitman" Hart



5. "Macho Man" Randy Savage
No niin, nyt sitten päästiin viiden parhaan joukkoon. Olen näköjään muita lievästi edelle, mutta sitä vapaa-aika teettää. Savagen ura on myös hemmetin pitkä, joten sitä nyt ei jaksa sen kummemmin kerrata... kunhan vaan poimin uran parhaita paloja. Elikkäs, mies debytoi jo vuonna 1973 ja ensimmäiset vuodet hän pörräsi Georgiassa ja CWF:ssä. Tämä aika meni täysin ohi, mutta kun mies liityi AWA-Memphikseen vuonna 1983, niin alkoi tapahtua. AWA:ssa Savage vietti vain kaksi vuotta, mutta kahdessa vuodessä hän sai pirun paljon aikaseksi... kahden kova feudin myötä. Ensimmäinen oli Savagen ja hänen veljen, Lanny Poffon feud The Rock N' Roll Expressiä vastaan. Tämä feud keräsi aivan hävyttömästi heattia ja kyseinen feud muistetaan ehkä parhaiten siitä, kun Savage pisti Ricky Mortonin piledriverillä pöydän läpi. Tuolloin näinkin "HC" temppu oli ennennäkemätöntä. Seuraava ja viimeinen Savagen feud taas oli Jerry "The King" Lawleria vastaan. Heidän feud muistetaan verisistä, brutaaleista kamppailuista. Jos tuo aiempi "piledriver pöydän läpi" oli raakaa, niin se oli vasta alkua. Lawler ja Savage taistelivat aivan omassa kastissaan, aivan omissa matseissa. Nähtiin No DQ -matsi, nähtiin Barbed Wire -matsi, nähtiin Cage -matsi... nähtiin jopa tulta painiringissä ensimmäistä kertaa. Loppujen lopulta, tämä legendaarinen feud päättyi kun Lawler voitti heidän välisen "Loser leaves town" matsin ja näin Savage sukelsi WWF:n puolelle.

Savage siis debytoi WWF:ssä vuonna 1985. Savagen debyytti oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että häntä pushattiin samantien. Moni muu WWF:ään liittynyt suurindystara ei saanut samanlaista kohtelua. Joko Vince huomasi Savagen potentiaalin samantien tai sitten kyseessä oli "poikkeus vahvistaa säännön" -tapaus. Savage kylläkin erottui joukosta melkein samantien, hänen erinomaisilla painitaidoilla ja viimeistään siinä vaiheessa kun mies sai mikin käteensä. Muutenkin hän erottui joukosta varsin räväkällä "Oh Yeeeaah" persoonalla ja mitä pukeutumiseen tulee, niin Macho Manin kledjut olivat 80 -lukua parhaimmillaan. Ehkä ensimmäinen merkittävä feud Savagelle oli Tito Santanaa vastaan. Santana oli tuolloin IC-mestari ja vuonna 1986, eli vuosi WWF-debyytin jälkeen, hän pinnasi Santanan erittäin kovalaatuisessa painimatsissa. Tuon IC-mestaruuden jälkeen mies pomppasikin jo melkein samantien suurempiin kuvioihin, kun hän päätti haastaa Hoganin World Heavyweight -mestruudesta. Takkiin tuli tietenkin, mutta tämä matsi sai miehen näyttämään varteenotettavalta haastajalta. Savage jatkoi kumminkin IC-vyön parissa, puolustaen sitä monia hyviä painijoita vastaan, kunnes vuonna 1987 vastaan tuli kova luu, Ricky "The Dragon" Steamboat. Miehet kohtasivat WMIII:sessa ja saivat sen (jo aiemmin mainitun) viiden tähden matsin aikaseksi. Ottelu oli tarinankerrontaa parhaimmillaan, erinomaisella painilla höystettynä. Vieläkin pitää muistuttaa, että vaikka matsi oli mahtava, se ei missään nimessä ollut vuoden 1987 MOTY.

Seuraavana vuonna Savage voitti rasksaansarjanmestaruuden ensimmäistä kertaa, kun hän pinnasi Ted DiBiasen WrestleMania IV:ssä. Tämä 14 miehen turnaus "World Titlestä" oli siinä mielessä erikoinen, että finaalissa nähtiin heel vs. heel. Ja vaikka face puuttui, silti yleisö hurrasi Savagelle. Voiton jälkeen Savage kylläkin teki sen kauan odotetun face-turnin, pistämällä tumput yhteen Hoganin kanssa ja näin syntyi The Mega Powers! Mega Powers oli siinä mielessä erikoinen tapaus, että se oli ensimmäinen kahden ME-miehen muodostama tag team. He eivät kumminkaan saaneet yhtään hyvää matsia aikaseksi. Toki otteluissa oli heattia mm. The Mega Bucks (DiBiase/Andre) -feudin kanssa, mutta painillisesti taso oli aikamoista kuraa. Onneksi Savage teki jälleen heel-turnin, kääntämällä selän Hulkille ja The Mega Powerseille. Yhdessä he eivät toimineet, mutta kun pojat pistettiin vastakkain WrestleMania V:ssä, niin nähtiin erinomaista tavaraa. Ehkä taso ei aivan yltänyt siihen kovin mainostettuun "The Mega Powers Explode" -hypeen, mutta ehdottomasti sileä neljän tähden matsi... muutenkin yksi Hulkin TOP3-matseista. Ja taas kun puhutaan tarinankerronnasta painimatsissa, niin tässä sitä oli vaikka muuten storyline ja angle oli aika peruskauraa. Savage tosiaan hävisi matsin (yllättäen) Hulkille, mutta Savagen title-run kumminkin kesti reilun vuoden ja se ei ole mikään pikkujuttu.

Vaikka Savage oli niin kasarinaama kuin mahdollista, silti ne parhaimmat ja kuuluisimmat matsit nähtiin vasta 90 -luvun puolella. Näistä ensimmäinen oli kovatasoinen ottelu Ultimate Warrioria vastaan, WrestleMania VII:ssä, vuonna 1991. Heidän kuuluisa "Career Ending Match" on nykypäivänäkin yksi vapaapainin mestariteoksia. Aina puhutaan siitä, että yleisö voi "tehdä" matsin ja tässä esimerkkitapaus. Toki itse matsi oli hieno ja helposti Ultimate Warriorin paras, mutta suuri käsi pitää antaa loistobookkaukselle ja erityisesti Savagelle, joka vaikeissa kohdissa kantoi Warriorin todelliseen spektaakkeliin. Savage valitettavasti hävisi kyseisen matsin. Edes viisi peräkkäistä Elbow Droppia ei riittänyt Warriorin pinnaamiseen... ja vaikka tuo kuullostaa aika naurettavalta, se oli yksi matsin hienoimmista hetkistä. Seuraavat puoli vuotta Savage toimi kommentaattorina ja juontajana. Pitää myös ottaa esille SummerSlam 1991:n "Main Event" eli Savagen ja Miss Elisabethin häät. Ironista tässä hetkessä oli se, että tuolloin Savagen ja Elisabethin avioliitto oli aivan pohjalla... mutta kameroiden edessä piti vetää kaksinaamaista roolia ja itkeä ilonkyyneliä.

Seuraava suuri feud olikin Jake "The Snake" Robertsia vastaan ja he kohtasivat useampaan otteeseen 1991-1992 välillä. Ehkä se suurin kohtaaminen tapahtui kumminkin This Tuesday in Texas -tapahtumassa, missä Savage loppujen lopulta päätti feudin pinnaamalla Robertsin. Feud jäi hieman kesken, mutta siihen löytyi syy. WWF:ään oli juuri saapunut WCW:n suurin tähti, Ric Flair ja hänelle etsittiin sopivaa vastustajaa. Savagen ja Flairin feud oli hauska, mutta lyhyt. Heidän suuri kohtaaminen tapahtui WrestleMania VIII:ssä, vuonna 1992. Tämä 18-minuuttinen matsi jää historiaan Flairin parhaimpana WWF-matsina. Savage, ehkä kaikkien yllätykseksi voitti Flairin ja World Titlen... ja näin hänen toinen run raskaansarjanmestarina alkoi.

Savagen title-run kesti useamman kuukauden. Ensin hän puolusti sitä SummerSlam 1992:sessa, Ultimate Warrioria vastaan. Tämä matsi oli hemmetin hieno ja dramaattinen, mutta se ei yltänyt WrestleMania VII:n tasolle. Itseasiassa ei edes lähelle sitä. Savage tosiaan piti mestaruuden, mutta joutui jobbaamaan sen Flairille myöhemmin jossain Prime Time -jaksossa. Tämän jälkeen Savage yhdisti voimansa ensimmäistä kertaa Ultimate Warriorin kanssa ja heidän tag team "Ultimate Maniacs" mylläsi tag-divarissa useamman kuukauden. Itse en tästä tiimistä pitänyt ollenkaan, sillä se plagioi Mega Powerseja aivan liikaa ja jos Mega Powers ei toiminut... niin miten ihmeessä Ultimate Maniacs olisi voinut toimia? Niinpä. Muutenkin Savagen loppu WWF-ura oli aikamoista sontaa. En nyt oikeastaan muista yhtään hyvää matsia ajalta 1993-1994. Tuolloin keskityttiin näihin uusiin ME-staroihin (Bret, Michaels) ja vanhat parrat jätettiin taka-alalle. Muutenkin "Macho Man" -gimmick oli jo tuolloin niin nähty, sillä neonväriset trikoot jättilaseilla eivät enään ollut "IN" vuonna 1994. Seuraavaksi Savage vaihtoikin WCW:n puolelle.

Mitä taas miehen WCW aikaan tulee, niin sitä en halua edes muistella. Heti kun Savage pääsi WCW:n puolelle, hänet lykättiin pitkään feudiin Avalanchea (Kyllä, John vitun Tentaa) vastaan. Okei, onneksi se loppui aikanaan ja seuraava feud olikin Flairia vastaan. Valitettavasti heidän WCW-tavara ei enään toiminut... tai no, ainakaan minuun. Heidän kohtaaminen Great American Bash 1995:sessa ei toiminut, kiitos paskan ottelumuodon (Lumberjack) ja seuraava PPV-kohtaaminen Superbrawl IV:ssä ei myöskään toiminut. Jotenkin WCW-bookkaus tökki ja muutenkin Savagen kunto oli jo niin kaukana priimastaan. Jälkeenpäin Savage oli mukana mm. nWo:ssa ja muissa suurissa kuvioissa, ja matseissa, mutta kaveri oli yksinkertaisesti niin kasari, ettei hän enään "toiminut" 90 -luvun puolen välin jälkeen. Vuosi vuodelta taso heikkeni ja joskus 2000-luvun hujakoilla, mies oli enemmänkin pelle kuin painija. Loppujen lopulta miehen WCW-sopimus meni umpeen ja "yllätten" sitä ei enään uusittu. Tämän jälkeen Savage on piipahtanut mm. TNA:ssa muutamaan otteeseen, mutta miehen aktiiviura on jo historiaa... ja hyvä niin.

Minulle Savage oli yksi vapaapainin tärkeimmistä henkilöistä. Hänet tunnisti hienoista asuista ja mahtavasta entrancemusiikista. Ja kun tämän alkuhypen jälkeen mies pääsi rinkiin, hän ei todellakaan pettänyt odotuksia. Mahtava painija ja yksi parhaimmista painijoista koskaan mikissä, mitä nyt promotukseen tulee. Savage ei ollut mikään Raven -tyylinen runoilijasielu, mutta mitä tulevan matsin hypettämiseen tulee, niin herranjestas kun mies sai yleisön syttymään. Toki Savage oli ja on nykypäivänäkin kusipää, niin oikeassa elämässä kuin aikoinaan backstagella, mutta kusipäät tunnetusti pärjäävät paremmin kuin muut. Tästä Savagella on todisteena yksi WWF:n pisimmistä World Title-runeista (270-jotain päivää). Aina myös puhutaan siitä, että ketä olisi voinut korvata Hoganin vapaapainilähettinä 80 -luvulla... ja oma ykkössuosikki tähän tehtävään olisi nimenomaan ollut Savage, sillä ainakin minä olisin mielummin seurannut Machomaniaa kuin Hulkamaniaa. Olenko yksin tätä mieltä? Tuskin. Tässä vielä Savagen 15 parasta... tai no, ei parasta vaan 15 omaa henk.koht. suosikkimatsia. Ohhhh yyyeeaah!


[list]"Macho Man" Randy Savage TOP15
1. Randy Savage vs. Ricky Steamboat (WrestleMania III, 1987)
2. Ric Flair vs. Randy Savage (WrestleMania VIII, 1992)
3. Randy Savage vs. The Ultimate Warrior, Retirement Match (WrestleMania VII, 1991)
4. Randy Savage vs. Bret Hart (SNME, 1987)
5. Randy Savage vs. Shawn Michaels (European Rampage, 1992)
6. Randy Savage vs. Hulk Hogan (WrestleMania V, 1989)
7. Randy Savage vs. Ted DiBiase, Cage Match (WWF, 1987)
8. Genichiro Tenryu vs. Randy Savage (AJPW/WWF, 1990)
9. Randy Savage vs. Tito Santana (WWF, 1986)
10. Roddy Piper, Ricky Steamboat & JYD Vs. Adrian Adonis, Randy Savage & Harley Race (WWF, 1987)
11. Randy Savage vs. Jerry "The King" Lawler, Cage Match (AWA, 1984)
12. Randy Savage vs. Jake "The Snake" Roberts (This Tuesday in Texas, 1991)
13. Randy Savage vs. Ted Dibiase (WrestleMania IV, 1988)
14. Randy Savage & Lanny Poffo vs. The Rock & Roll Express (AWA, 1984)
15. Randy Savage & Bret Hart vs. Ric Flair & Shawn Michaels (WWF, 1992)[/list:u:rfa91bjs][/list:u:rfa91bjs]

"Wankie" kirjoitti:
WCW:ssä Bret ei mielestäni saanut oikeastaan mitään mullistavaa aikaseksi, toisin kuin WWF:ssä.

Bret oli loikkansa aikaan niin kuumaa kamaa, että WCW teki kyllä emämunauksen päättämällä olla pushaamatta Hitmania. Monestiko Hart otteli WCW:ssä päämestaruudesta? Kahdesti? Sen sijaan että WCW olisi kunnioittanut ja arvostanut tätä kansainvälisestikin supersuosittua huippupainijaa, tehtiin hänestä pelkkä midcarder US Title-kuvioihin. Pyh pah, haistaako nyt jo paska. Erittäin hieno painija, vaikka omalla listallani ei mitään top 10-kamaa olekaan.

Jatketaan nyt samalla sitten oma listaa. Maagiseen top 10:iin on edetty, ja ajattelin kopioida Wankieta siinä mielessä, että julkaisen nyt vain yhden nimen kerrallaan. Top 3 on ollut jo hetken aikaa selvänä, mutta nämä sijat 4-10 ovat todella vaikeita laittaa järjestykseen. Riippuu melkeinpä puhtaasti päivästä, kenet laittaa esim. sijalle 8 ja kenet sijalle 5. Mutta koitetaan.

50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash)
35. Hernandez
34. Bill Goldberg
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig
32. Shelton Benjamin
31. Samoa Joe

30. Vince McMahon
29. Fit Finlay
28. Bret Hart
27. Jack Swagger
26. Matt Morgan
25. Ken Kennedy
24. Christopher Daniels
23. Bryan Danielson
22. Triple H
21. William Regal

20. Hulk Hogan
19. The Undertaker
18. Starbuck
17. John 'Bradshaw' Layfield
16. #15 Ricky 'The Dragon' Steamboat
15. Beer Money Inc. (James Storm&Robert Roode)
14. Edge
13. Rey Mysterio
12. Brock Lesnar

#11 'Heartbreak Kid' Shawn Michaels
Tässä on kaveri, joka ystävänsä Triple H:n ja Undertakerin tavoin ei nykyään jaksa enää paljoa sytyttää. Täytyy kuitenkin myöntää, että tästä kolmikosta Shawn on se vähiten vastenmielisin. Yksi näistä tyypeistä, joista laatupainin ystävänä on "pakko" pitää. Niin, Shawn Michaels ei ole minulle koskaan ollut se ykkössuosikki tai päällimmäinen syy miksi katsoa painia, mutta ne lukuisat ja lukuisat klassikkomatsit eivät valehtele. Tuhat kärpästä ei voi olla väärässä, paska on hyvää. Tässä valinnassa on enemmänkin kyse arvostuksesta miestä kohtaan kuin fanituksesta, markituksesta.

Nuori, komea, karismaattinen, taidokas ja ennen kaikkea amerikkalainen mies. Lisäksi Shawn Michaels ei ollut steroideilla pumpattu hirviö. WWF:n maine oli kärsinyt ihan liikaa steroidi-oikeudenkäynneistä, joten olikin luonnollista, että vähän pienemmät, luonnollisen näköiset painijat kuten Bret Hart ja Shawn Michaels saivat etsikkoaikansa Hoganin lähdön jälkeen. Shawn Michaels siis valittiin Vince McMahonin toimesta WWF:n lipunkantajaksi Hoganin lähdön jälkeen. Bret Hart teki tietysti ihan hyvää työtä siinä asemassa, mutta hän ei ollut amerikkalainen. Niinpä koko koneisto asettui HBK:n taakse, hänestä tulisi se "next big thing." Ei huono valinta, ei todellakaan. 1995-96 Michaels oli varmasti maailman kolmen parhaan painijan joukossa, saa olla melko tyhmä jos tätä ei näe. Monia upeita hetkiä, monia upeita matseja, mikään ei tuntunut pysäyttävän Michaelsin kiitoa megastaraksi. Historiallinen fakta kuitenkin on se, että nimenomaan Michaelsin "valtakauden" aikana WCW kiilasi WWF:n ohi. Ei, Michaels ei ollut huono lipunkantaja. Sen sijaan WWF oli taantunut paikoilleen lapsellisten hahmojensa ja gimmickiensä kanssa, samalla kun nWo uudisti painimaailmaa naapurissa. Perustettiin DeGeneration X, jonka johtohahmona oli totta kai firman kultapoika Shawn Michaels. Tummia pilviä taivaan ylle kertyi kuitenkin paljon, sillä Shawnin selkä oli romuna. Soihtu piti luovuttaa ennenaikaisesti eteen päin ja vastaanottajana oli 'Stone Cold' Steve Austin. Loppu on......tunnetusti.......historiaa.

Jos Michaels ei olisi tullut takaisin aktiivipainijaksi tuon yli neljän vuoden taukonsa jälkeen, uskoisin hänen olevan listalla, mutta ei todellakaan top 10:ssä. HBK:n paluu kehään SummerSlamissa 2002 täytyy olla hienoin ja upein comeback koskaan ikinä missään. Loistava painija saatiin takaisin ja vieläpä muuttuneella asenteella. Nämä comebackin jälkeiset vuodet painavat vaakakupissani enemmän. Luonnollisesti tietenkin sen vuoksi, että olen niitä "livenä" seurannut. Mutta vielä enemmän sen vuoksi, että hän on taatusti otellut muistettavimmat matsinsa tällä vuosituhannella. Ehkä se 60 minute ironman pois lukien. Ja tuolla kuvavalinnallakin on merkitystä. Shawn Michaels ensimmäisen Elimination Chamber-matsin jälkeen maailmanmestarina. "Do you believe in miracles?" Ikimuistoisia feudeja ja matseja on kertynyt tuon comebackin jälkeen enemmän kuin sitä ennen. Triple H, Jericho, Angle, Hogan, Flair, Undertaker, Cena. Noista etenkin HHH ja Jeriko-feudit ovat eeppisiä. Loistavien matsien lista on niin pitkä, ettei sitä jaksa kirjoittaa. Ja tämä kaikki kohtuullisen korkealla iällä sekä rikkoutuneella kropalla. Ei voi muuta kuin kunnioittaa.

Todellakin ikimuistoisia juttuja nuo yllämainitut, mutta totuuden nimissä ei kaikki ole pelkästään Shawnin ansiota, vaikka hän mahtava onkin. Esimerkiksi nämä tämän vuosituhannen WrestleMania-klassikot ovat tulleet sellaisia kavereita kuten Chris Jericho, Chris Benoit, Triple H, Kurt Angle, John Cena, Ric Flair ja Undertaker vastaan. Melkoinen Hall Of Fame-lista. Eli yhteenvetona: Michaels on kyllä loistava painija, mutta ei mikään ylijumala. SummerSlamia ennen tapahtuneen paluun jälkeen HBK on ollut kuivempi kuin koskaan, odotan vaan innolla että DX saadaan hajalle ja HBK painimaan ainakin vielä muutama klassikkomatsi ennen lopullista saappaiden naulaan iskemistä.

Paras feud: Triple H
Paras matsi: Kurt Angle @ WrestleMania 21
Parhaat vuodet: 1995-96, 2002-05

Tribute
(ei itse tekemä)

Shawn Michaels Promo in Montreal 2005

"What" kirjoitti:
Bret oli loikkansa aikaan niin kuumaa kamaa, että WCW teki kyllä emämunauksen päättämällä olla pushaamatta Hitmania. Monestiko Hart otteli WCW:ssä päämestaruudesta? Kahdesti? Sen sijaan että WCW olisi kunnioittanut ja arvostanut tätä kansainvälisestikin supersuosittua huippupainijaa, tehtiin hänestä pelkkä midcarder US Title-kuvioihin. Pyh pah, haistaako nyt jo p**ka. Erittäin hieno painija, vaikka omalla listallani ei mitään top 10-kamaa olekaan.

Ei se ainakaan minua haitannut, että ensimmäiset vuodet menivät hukkaan (ns. championship-wise). Bret kumminkin paini parhaat WCW-matsit kun hän oli jonkin sortin upper-mid-carder ja mukana näissä US-Title kuvioissa. Tämä aika oli painillisesti ihan ok/mukiin menevää tavaraa, toisin kuin 1999-2000, milloin hän oli vakituinen ME-kerholainen. Bretille ei muutenkaan enään löytynyt sopivaa vastustajaa, kun kaikki muut ylemmän tason painijat olivat ex-WWF -staroja, mutta kaksi kertaa huonommassa kunnossa. No mutta, eihän WCW muutenkaan käyttänyt painijoitaan väärin. Ei missään nimessä.

#10 Owen Hart

En ole näköjään ainoa, kenellä Owen sijalla 10.

Owen Hart on lumonnut minut joka esiintymisellänsä. Listaa spoilaten, hän on se kanukki josta eniten pidän. Myöskin mielestäni paras kanukki Chris Benoit'n ohella. Jos suoraan sanon, voisin väittää Owenin olevan moninkertaisesti coolimpi kuin Bret, ja lisäksi parempi kehässä ja promottamisessa. Owenin promot ovat erittäin mielekkäitä, etenkin hänen heel promoissa oli sitä tunnetta ja viekkautta. Äärettömän vakuuttavia. Harvoin näkee niin tasokkaita heel promoja. Kehässä Owen sitten oli kuin raketti. Rakastan hänen tyyliään. Niin monipuolista painia, mutta vauhtia oli mukana. Loistava all-rounder. Melko monen painijan kohdalla olen tällä listalla puhunut, että he ovat cooleja, mutta sitä on Owenkin. Hän näytti niin luontaiselta tähdeltä, ja hän oli täynnä karismaa. Se näkyi aina kun hänen naamansa ruudussa näkyi.

Ikuinen ikuisuuskysymys wrestlingissä on se, olisiko Owen ikinä voittanut maailmanmestaruutta, jos hän ei olisi kuollut. Sitä on vaikea sanoa, mutta itse pystyn kuvittelemaan, kuinka Owen olisi tähdittänyt WrestleManioiden pääotteluita painien klassikoita. Blue Blazer-gimmick on kyllä vaikuttanut aika laimealta, ja se harmillisesti koitui tämän taturin kohtaloksi.

Owen on WWF:n 1990-luvun kirkkaimpia timantteja. Hänestä ei voi kuin pitää. Vaikka todelliseksi megatähdeksi hän ei valitettavasti ehtinyt nousta, on hän otellut ison nipun hienoja otteluita. Suosikkini niistä ehkä hieman yllättäen ei ole mikään Bret-matseista, vaan luultavasti ottelu European Championshipistä RAW:ssa Davey Boy Smithiä vastaan vuonna 1997. Klassikko. Uskomaton ottelu.

Owen todellakin oli ''The King Of Harts''. Ehkä Owen olisi listani Top-5:ssä, jos olisin kunnon Owen-asiantuntija. Liikaa en ole häneltä materiaalia nähnyt, ja himo tutustua häneen lisää on suuri.

50. Jeff Hardy
49. Scott Steiner
48. Nova
47. Nigel McGuinness
46. Bam Bam Bigelow
45. Human Tornado
44. Sandman
43. Low Ki
42. Tajiri
41. Elijah Burke
40. Brian Kendrick
39. Justin Credible
38. Austin Aries
37. Kane
36. Homicide


35. Paul London
Viimekertainen lista alkoi Brian Kendrickillä ja tällä kertaa aloitetaan Paul Londonilla, molemmat varmaan tunnetaan parhaiten keskinäisestä Tag Teamistaan, josta tulikin enemmän raapusteltua jo viime viestissä. Eli viime aikojen paras WWE:n Tag Team, hienoja lennokkaita otteluita, hyvä kemia ja hyviä painijoita. Siinä missä Kendrick menestyi WWE:ssä The Brian Kendrickinä sijoittuvat Londonin menestyksen vuodet aikaan ennen Tag Team -menestystä, jolloin hän vakuutti cruiserdivisioonassa. Hyviä otteluita liukuhihnalta aikana ennen kuin tuokin divisioona tuhottiin täysin, erityismaininta Kidman-feudille ja tuosta seuranneelle tunteikkaalle promolle backstagella verisenä. Yksi hienoimpia hetkiä Smackdownin historiassa, jos oikein tarkoiksi aletaan niin sanoisin että viidenneksitoista hienoin. Vaikka hahmo ja karisma ei missään vaiheessa ole Kendrickin tasolle yltänytkään (no, PWG:ssä vedetty Hybrid Dolphins -setti vaikuttaa kyllä ainakin uskomattoman hämärältä) nostan Londonin kuitenkin hivenen korkeammalle sijalle, tämä lähinnä siksi, että olen oikeisiin painiotteluihin ROHin puolelta saanut tutustuttua. Londonhan nosti itsensä tähdeksi hetkessä feudaamalla Michael Shanen kanssa ja vetämällä laatuotteluita laajemmallakin skaalalla, mitä nyt noin vuodessa ehti. Henkilökohtaisena suosikkina tuolta ajalta klassikko AJ Stylesiä vastaan enkä ilmeisesti ole tämän suhteen ainoa.

Syitä suosiooni:
Verinen backstagepromo
vs. AJ Styles Night of the Grudges


34. Super Crazy
Toinen kaveri jota sivusin jo aikaisemmissa viesteissä, tällä kertaa Tajirin yhteydessä. Lyhyellä, mutta sitäkin laadukkaammalla ECW-uralla Super Crazy kelpaa jo itsessään loistavaksi esimerkiksi siitä, että ECW oli paljon muutakin kuin sielutonta mättämistä. Laadukkaita, lennokkaita ja innovatiisia otteluita erityisesti Tajiria vastaan. Vaikka Crazy ei välttämättä erityistä karismaa, mikkitaitoja tai sen kummemmin kielitaitoja edusta, on miehellä erityisen sympaattinen ja onnistunut imago, joka jo itsessään nostaa hänet suosikikseni ECW:n vähemmän tunnetuista, mutta taitavista pienistä miehistä. WWE-debyytti Mexicoolsin siivellä olikin mainio veto, kaikki kaverit ovat viihdyttäviä ja kykeneviä hyviin otteluihin ja pääsivätkin näyttämään parastaan. Ikävää, että Crazystä riippumattomista syistä homma kuivui kokoon ja Crazy päätyi vetämään ponnettomia otteluita huomattavan mielenkiinnottomia chrismasterseja vastaan eikä miestä tarvitse enää WWE:ssä katsella. Eikä sen puoleen tarvitse minunkaan, harmikseni Crazy on ECW-, ja WWE-käväisyjen ulkopuolella paininut ympäriinsä huomattavasti pienemmissä federaatioissa, joiden etsiskelyyn ei liiemmin kiinnostusta ole. Kiinnostuksesta Crazyyn ei homma jää kiinni.

Syitä suosiooni:
vs. Tajiri Living Dangerously 1999
vs. Little Guido Living Dangerously 2000


33. Bret Hart
Jotain listastani varmaan kertonee, että Bret on listan ainoita jo niinkin aikaisin kuin 90-luvun alussa huipulla olleita painijoita. Samalla siinä on syy siihen miksi Bret löytyy näinkin varhaiselta sijalta. Pidän kuitenkin miehestä erittäin paljon, mutta jo joku 93 on sellaista aikaa, ettei hirveästi satunnaisia huippumatseiksi kehuttuja lukuunottamatta edes nappaa tutustua saati sitten suuremmin seurata, eivätkä nuokaan hirveästi kiimaa ole aiheuttaneet aivan ylistetyimpiä kohtaamisia lukuunottamatta. Owen-feudin kieppeillä aletaankin päästä jo vauhtiin. Taistelupari sanan parhaassa merkityksessä, vähäiset ottelut, joista jokainen on asemansa ansainnut teknisenä mestariteoksena. Välisetit Dieseleineen eivät suuremmin nappaa, mutta tästä päästään suhteellisen jouhevasti Bretin monestakin syystä tunnetuimpaan vastustajaan, Shawn Michaelsiin. Henkilökohtaisista suhteista huolimatta kehässä kemiat ovat aina kohdanneet ja vaikka klassinen Ironman ehkä vähän liikaa kunniaa saakin, toimittivat nämä kaksi aina kohdatessaan. Vincen leivistä jäljelle jää siis Austinin pinnalle nostanut feudi, joka päättyi jotakuinkin WWE:n historian parhaaseen otteluun Wrestlemaniassa. Eeppinen koitos jokaiselta mahdolliselta kannalta. Tässä vaiheessa mikkitaitojen osalta vähemmän hehkutettuun osastoon kuuluva Bret alkoi jo esitellä toimivampaakin puoltaan, joka johti lopulta mainion rakentelun jälkeen heel-turniin ja Hart Foundationiin. Eihän Bretiä tuolta osalta uskalla hirveästi vieläkään kehua, mutta toimi hän silti erittäin uskottavasti ilkeän ulkomaalaisen roolissa. Oikeastaan mainittava ura jää kohdallani tämänkin kaverin kohdalla yllättävänkin lyhyeksi, mikä ei välttämättä ole tyksimisen kannalta ollenkaan huono asia. Uran parhaat ottelut - joita riittää - mahtuivat lyhyeen aikaväliin eikä suurempaa naamallehieromista taitojen rapistuessa ja egon kasvaessa ole tarvinnut todistaa. Lisäksi aurinkolasit ovat hienoimmat ikinä, haluan samanlaiset.

Syitä suosiooni:
vs. Owen Hart Summerslam 1994
vs. Steve Austin Wrestlemania 13


32. Jimmy Rave
Jälleen yksi mainio esimerkki siitä kuinka harva mainiokaan painija saa annettua hyvää ensivaikutelmaa ja siitä kuinka tätä ei välttämättä tarvita. Raveen tuli tutustuttua TNA:n kautta, mikäpäs sen parempi tapa vakuuttaa kuin jobata Tag Teamissa ja herättää myötähäpeää muovikitaroiden kanssa. Ja jälleen kerran esiintymiset ROHissa olivatkin aivan toista maata, Embassyn kruununjalokivihän paljastui täydeksi kullaksi. Pari vuotta ovat vielä valitettavan hämärässä, mutta Rave kuuluu jo niihin indymiehiin joiden tavaraan on tullut tutustuttua enemmänkin kokonaisten tapahtumiesn ulkopuolelta. Roolinsahan Jimmy vetää aivan nappiin, mikkipuoli on vähän niin ja näin, mutta kun kaveri saa rehtiä heattia ja vessapaperisateita ROHinkin yleisöltä olen enemmän kuin tyytyväinen. Kehässähän en Ravea oikeastaan osaa edes kuvailla, mutta ihan pirun hyviä otteluita se on vetänyt jatkuvasti saadessaan pienenkin mahdollisuuden kyeten monipuoliseen toimintaan. Erityinen tähtihetki uralla massiivinen ja verinen laatufeudi CM Punkia vastaan tarjoten jälleen yhden hienon Dog Collar -ottelun sekä suuresti hypetetyn häkkiottelun. Hieno mies, joillaisia indyt kaipaavat lisää. Tuoreimpaan ROH-stinttiin en ole vielä kerennyt erityisesti perehtymään, mutta odotukset ovat korkealla.

Syitä suosiooni:
vs. CM Punk Manhattan Mayhem
vs. Bryan Danielson 4th Anniversary Show


31. Chris Sabin
Motor City Machineguns on sellainen joukkue, jonka olisi melkein voinut laittaa tähän pelkkänä joukkueena. Jätin tämän kuitenkin tekemättä siksi, että joukkueet yksittäispainijoiden listalla ei jotenkin tunnu oikealta ja Shelleyn ura on kokonaisuutena ollut vähän kiinnostavampi. Isot pojat sanoivat, että se on parempi painijakin, mutta itse en ole ikinä mitään eroa saanut muodostettua. Sabin vakuutti jo aikaisemmin X-divisioonan puolella, oikein taitava kaveri, moninkertainen mestari ja karismaattinenkin. Syytän kuitenkin Joea, AJ:ta ja Danielsia siitä, että X-divisioonasta oli huomattavasti vaikeampi nousta erityisemmin huomion keskipisteeksi tason ollessa asetettu naurettavan korkealle. Listalle nostava seikka on kuitenkin jo mainittu MCMG. Kemiat toimivat täydellisesti yhteen ja molemmat ovat kehässä aivan eliittiluokkaa. TNA:ssakin on hyviä esityksiä nähty, mutta jostain syystä miehet (jos oikeasti koskee sitä, että eivät suostuneet bleidaamaan niin voi kyrsä) eivät TNA:ssa ole ansaitsemaansa pushia saaneet tai sen puoleen päässeet edes oikeasti esittelemään kykyjään. Indyjen puolella sen sijaan ovat vetäneet hyvinkin säväyttävää settiä jo pitemmän aikaa, oman valaistukseni koin viime vuoden puolella miesten haastessa ROHin parhaat joukkueet Briscoesien ja Age of the Fallin muodossa. Viime vuoden parhaita näkemiäni Tag Team -otteluita, aika uskomatonta settiä kokonaisuudessaan. Tavallaan tuntuu vähän hassulta laittaa useampikin kaveri käytännössä parin matsin perusteella jonkun Bret Hartin edelle vaikka tältä löytyisi klassikoita niin, että sormet eivät riitä, mutta minkäs teet.

Syitä suosiooni:
w/ Alex Shelley vs. The Briscoe Brothers Return Engagement
w/ Alex Shelley vs. Age of the Fall Tag Wars 2008

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart
9. Brian Pillman
8. Magnum T.A.
7. Ricky "The Dragon" Steamboat
6. Bret "Hitman" Hart
5. "Macho Man" Randy Savage



4. "Mr. Perfect" Curt Hennig
Hennig on varmasti aika geneerinen valinta ja moni muu on sujauttunut miehen omaan TOP50 -listaan, mutta minä taidan olla ainoa joka pistää miehen viiden parhaan joukkoon. Mistäs sitä nyt aloittaisi? Noh, aloitetaan AWA:sta. Jos miehen ei-WWF/WCW -materiaali on täysin tuntematonta, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta, niin suosittelen lämpimästi Hennigin koko AWA-aikaa. Hennigin ammattilaisura lähti käyntiin 80 -luvulla ja vaikka ensimmäiset vuodet hän paini isän (Larry Hennigin) maineen varjossa, ei siinä kauaa mennyt kun Hennigin taidot huomattiin ja miestä alettiin nostamaan suurempiin kuvioihin. Periaatteessa 80 -luvun puolen välin jälkeen Hennig oli kuuminta hottia kahden kovan feudin myötä. Näistä ensimmäinen oli Nick Bockwinkleä vastaan ja heidän feud jää AWA:n historiaan ehkä parhaimpana, ainakin painillisesti. Miehet kohtasivat kymmeniä kertoja, matsien keskipituudet pörräsivät siinä 30-60 minuutin hujakoilla ja muutenkin heidän väliset matsit olivat psykologista sodankäyntiä parhaimmillaan. Moni pitää heidän SuperClash II -kohtaamista erinomaisena, mutta selvästi paras kohtaaminen miehiltä nähtiin vuotta aiemmin (12-31-86), kun he painivat tunnin tasapelin. Sitten se toinen suuri feud oli Jerry "The King" Lawleria vastaan. Tuolloin Hennig oli (heel) raskaansarjanmestari ja AWA:n ykkösnaama, Lawler, halusi tuon rakkaan mestaruuden itselleen takaisin. Matseja nähtiin useita, kunnes loppujen lopulta Lawler pinnasi Hennigin, voitti mestaruuden ja näin Hennig lähti WWF:n puolelle, kuten moni muu ex-AWA superstara (Martel, Hogan...). Pitää tästä AWA-ajasta ottaa esille myös hänen visiitit Japaniin, AJPW:hen, missä hän edusti AWA:ta useampaan otteesen. Sai muuten pirun viihdyttäviä matseja aikaseksi, etenkin Bockwinklen kanssa.

Ja tuota tuota, tästä WWF-ajasta voisi sen verran sanoa, että vaikka Hennig ei missään vaiheessa voittanut World Heavyweight -mestaruutta ja vaikka hän ei mikään ME-mies muutenkaan ollut, silti pidän hänen WWF-runia koko ammatilaisuran parhaimpana aikana. Vaikka AWA:ssa Hennig paini viiden tähden klassikoita mm. Bockwinkleä vastaan, silti mies oli jotenkin väritön eikä erottunut joukosta. Asiaan tuli suuri muutos WWF:ssä kun "Mr. Perfect" -gimmick luotiin. Mr. Perfect ei ollut pelkkä gimmick, sillä Hennig oli (aikuisten) oikeasti atleettinen ihmelapsi. Toki hänen kuuluisat promovideot koripallon, keilauksen, jääkiekon, jenkkipallon, golffin ja niin edelleen kanssa olivat lievästi leikattuja, mutta ironia näissä pätkissä oli se, että kameroiden ulkopuolella Hennig muutenkin oli "täydellinen" eri urheilulajien parissa. Hän oli yksinkertaisesti synnynnäinen talentti. Kun Hennig debytoi WWF:ssä vuonna 1988, häntä toki pushattiin gimmickin mukaisesti, eli Hennig oli voittamaton yli vuoden. Ja vaikka Hennig taitaa nykypäivänäkin olla ainoa painija WWF/E:n historiassa, joka on debyytin jälkeen voittanut ensimmäiset 100+ matsia... silti se ei ollut "suuri" saavutus. Hänen vastustajat kumminkin olivat tunnettuja jobbereita tai alempi cardilaisia, kuin Hennig itse. The Blue Blazer, The Red Rooster, semi-eläkkeellä oleva Jimmy Snuka, Koko B. Ware, Tito Santana ja niin edelleen eivät loppujen lopulta kovin suuria vastustajia olleet. Ei siis yllätys, että Hennigin seuraava kohde olikin World Heavyweight -mestari, Hulk Hogan. Hennig ja Hogan kohtasivat useampaan otteeseen, ja jostain kumman syystä pidin heidän matseista. WrestleFest ja SNME -kohtaamiset jäivät muistiin positiivisessa mielessä. En nyt oikein osaa sanoa, että miksi... mutta nyt kävi näin. Hennig ei (tietenkään) Hogania voittanut ja näin hänen yli vuoden pituinen voittoputki katkesi.

Hennig ei ehkä voittanut Hogania, mutta hän kyllä voitti IC-mestaruuden Tito Santanalta. Santana oli myös ensimmäisiä painjoita, jota Hennig alkoi feudaamaan. He taistelivat tuosta IC-vyöstä muutamaan otteeseen ja saivat muutaman erittäin kovatasoisen matsin aikaseksi. Etenkin heidän SNME-kohtaaminen, vuodelta 1990 (7-28-90) oli varsin viihdyttävää, nopeatempoista toimintaa. Muutenkin tuon ensimmäisen IC-mestaruuden jälkeen Hennig leimattiin IC-mieheksi. Hän puolusti ja voitti kyseisen vyön useampaan otteeseen 1990-1991 välillä. Näistä mestaruuspuolustuksista parhaimmat olivat Kerry Von Erichiä ja (eritoten) Bret "Hitman" Harttia vastaan. Itseasiassa Hennigin ja Bretin kohtaaminen SummerSlam 1991 -tapahtumassa jätti jälkensä WWF:n historiaan. Miehet olivat toki aiemminkin kohdanneet, mutta SummerSlam 1991 aloitti heidän monivuotisen painitrilogian. Steamboat ja Flair painivat oman trilogian kolmessa peräkkäisessä PPV:ssä, mutta Hennigin ja Bretin trilogia tapahtui vuosien 1991 ja 1998 välillä (SummerSlam 1991, KoTR 1993, Unsencored 1998). Niin hauskalta kuin se kuullostaakin.

Tuon klassisen Bret -kohtaamisen jälkeen WWF:ään saapuikin uusi erittäin nimekäs painija, Ric Flair ja Hennig määrättiin hänen sidekickiksi. Yhdessä he olivat firman ykkösheelejä, kunnes välit paloivat ja miehet alkoivat feudaamaan toisiaan. Valitettavasti tähän feudiin ei paljoa panostettu. Siitä oltaisiin voitu leipoa legendaarinen painispektaakkeli, mutta syystä tai toisesta feud jätettiin taka-alalle. Ensin miehet kohtasivat Survivor Series 1992:sessa, suuren tag -matsin myötä ja jälkeenpäin RAW:ssa. Tuo RAW:ssa käyty matsi oli todella hieno ja omalla tavalla legendaarinen, mutta se olisi voinut olla niin paljon parempi. Jos nyt oikein miettii, niin Hennig oli face ja Flair erittäin kova ( ja yleisölle over) heel. Heidän välille rakennettiin feud ja tämä feud johti niinkin pitkälle, että he kohtasivat "Loser Leaves WWF" -matsissa... mutta, öööö RAW:ssa... missä tuolloin oli muutenkin 15-minuutin time limit? Mitä vittua? Miltä olisi kuulostanut esim. suuri PPV -kohtaaminen ja vaikkapa 20-30 minuuttia aikaa? Tämä olisi ollut niin legendaarista tavaraa, sillä nämä kaksi eli Flair ja Hennig ovat ainakin minulle kaksi parasta liikkeiden ylimyyjää koskaan. Ylimyynnillä tarkoitan ylimyyntiä hyvällä tavalla, ei ns. yli-ylimyyntiä negatiivisessa mielessä. Suuri kohtaaminen ja suuri voitto olisi nostanut Hennigin aivan uuteen kastiin, mutta... ei. Flair lähti takaisin WCW:hen ja Hennig jatkoi WWF:ssä upper-mid-carderina.

Vaikka suuri push jäi tekemättä, silti vuosi 1993 oli varsin viihdyttävää aikaa Hennigille. Ensin nähtiin Bret-Hennig -trilogian toinen osa, King of The Ring 1993:ssa ja tämä kohtaaminen on ainakin oma suosikki. Ei mikään viiden tähden klassikko, mutta helposti neljän-neljän puolen tähden tavaraa. Toinen mielenkiintoinen matsi nähtiin SummerSlam 1993:sessa, missä Hennig kohtasi Shawn Michaelsin ja panoksena toimi tuttu IC-mestaruus. Hennig hävisi matsin ja tämä jäikin Hennigin viimeiseksi hyväksi PPV-matsiksi. Loppu-ura WWF:ssä oli kaikkea muuta kuin hyvää, sillä Hennig toimi enempi ringin ulkopuolella kuin sen sisällä. Mies toimi kahteen-kolmeen otteeseen tuomarina, sitten managerina ja vielä kommentaattorina random tapahtumissa. Sitten kun Hennig oli treenamassa suurta (paini)comebackia varten, mies veti ässän hihasta ja suuntasi WCW:n puolelle.

Mitä nyt taas tähän WCW-aikaan tulee, niin joo... paskaa. Hennig toki oli mukana suurissa kuvioissa, aina The Four Horsemeneistä nWo:hon, mutta mitä matseihin ja niiden laatuun tulee, niin kuten aiemmin mainitsin, paskaa. Toki joukossa oli muutama poikkeustapaus (jotka vahvistivat säännön "paskaa"). Mukiin meneviä matseja nähtiin mm. Bret Harttia (Uncensored 1998) ja DDP:tä (Road Wild 1997) vastaan. Myös Hennig-Flair -kohtaamiset olivat ihan katsottavia, vaikka odotin niiltä paljon enemmän. Hennigillä toki olisi ollut potentiaalia suurempiin kuvioihin, mutta hänet lykättiin (aivan kuten toinen suuri WWF-mies, Bret Hart) US-titlen perään. Sama juttu kuin WWF:ssä, eli suurta vyötä ei voitettu. Toki Hennig pääsi haastamaan WCW:n suurimman nimen, Goldbergin, mutta tuo matsi jää historiaan suurimpana Hennig-väärinkäyttönä koskaan. Elikkäs, kuten jo aiemmin (toistamiseen) mainitsin -> WCW = paskaa ja kun Hennigin sopimus meni umpeen vuonna 2000, sitä ei onneksi enään uusittu.

Seuraavaksi Hennig teki comebackin Mr. Perfectinä, vuoden 2002 Royal Rumblessa. Alunperin Hennigin piti esiintyä vain tämän yhden kerran, mutta loppujen lopulta mies sai WWF:stä vakituisen sopparin. Itse olen muutamaan otteeseen miettinyt, että mitä tapahtui tuossa välissä 2000-2002, sillä kun vertaa WCW-Hennigiä ja comeback-WWF-Perfectiä, niin mies oli aivan tyhjästä hävyttömän kovassa kunnossa. Sai kaiken lisäksi hyviä matseja aikaseksi mm. Rob Van Damin ja Steve Austinin kanssa. Hennigin comeback kumminkin jäi lyhyeksi, sillä mies potkittiin ulos WWF:stä kuuluisan "The Plane Flight from Hell" -tapahtuman johdosta. Potkujen jälkeen Hennig vaihtoi TNA:n puolelle ja paini itseasiassa muutaman ihan hyvän matsin Jeff Jarrettin kanssa. Sitten 2003 alkupuolella tapahtui se pahin mahdollinen, kun Hennig löydettiin kuolleena hotellin lattialta. Hennigin pimeä puoli oli koko uran ajan huumeet ja mies oli heroiiniriippuvainen, joiden lisäksi kaveri veti erilaisia nappeja, mukaanlukien supersuosittuja steroideja.

Hennig tullaan aina muistamaan pirun kovana in-ring teknikkona. Hän teloitti liikkeet paremmin kuin muut ja kun puhutaan liikkeiden myymisestä, niin tässä kyseisen taidon ykkösnimi. Kaksi kovinta liikkeiden myyjää ovat Ric Flair ja Curt Hennig. Molemmat ns. ylimyyvät liikkeitä - mutta hyvällä tavalla. Heidän ero on/oli siinä, että Flair myy hieman realistisemmin "tökähtelevästi" kun Hennig myy liikkeet jotenkin notkeammin ja sulavammin. Se on ihan makuasia kummasta tykkää, mutta minulle Hennig oli se viihdyttävämpi tapaus. Hennigin ura oli pitkä ja mies toki voitti useita matseja, mutta silti se suuri mestaruus jäi väliin WWF:ssä ja WCW:ssä. Se, että mies ei voittanut isoa mestaruutta WCW:ssä on ihan ymmärrettävää... sillä tuolloin Hennig ei ollut parhaassa mahdollisesssa kunnossa, mutta se että mestaruus jäi väliin WWF:ssä on suuri vääryys. Hennig olisi ollut aivan hemmetin kova mestari ja mies olisi saanut loistavia mestaruusmatseja aikaseksi. Vielä kun miettii, että kuinka paljon Hennigillä oli karismaa... ja kuinka kova mies oli mikissä, niin oikeasti, miksi vitussa häntä ei pushattu isojen poikien kerhoon? Miksi? Välillä pitää ihmetellä näitä juttuja. Hennig kumminkin oli täydellinen, kirjaimellisesti. No mutta, tässä vielä omat suosikkimatsit mieheltä...

[list]"Mr. Perfect" Curt Hennig TOP10
1. Nick Bockwinkle vs. Curt Hennig (AWA, 1986)
2. Mr. Perfect vs. Bret Hart (King of the Ring 1993)
3. Mr. Perfect vs. Bret Hart (SummerSlam 1991)
4. Nick Bockwinkle vs. Curt Hennig (SuperClash II, 1987)
5. Curt Hennig vs. Tiger Mask II (AJPW, 1988)
6. Curt Hennig & Nick Bockwinkel vs. Stan Hansen & Ted DiBiase (AJPW, 1985)
7. Mr. Perfect vs. Ric Flair (RAW, 1993)
8. Mr. Perfect vs. Tito Santana (WWF, 1990)
9. Bret Hart vs. Mr. Perfect (WWF, 1989)
10. Randy Savage & Mr. Perfect vs. Ric Flair & Razor Ramon (Survivor Series 1992)[/list:u:18hrvcuu][/list:u:18hrvcuu]

Pahin mahdollinen skenaario toteutui, kun huomasin että olen unohtanut alustavalta listaltani erään ehdottoman top 10 nimen, jota en suin surminkaan saisi unohtaa. Niinpä jouduin sitten pudottamaan jokaista yhdellä sijalla alaspäin, ja nyt sitten ilmeisesti teen 11:sta suosikistani ihan oman postauksen. Jee jee, hyvä Whatti.

50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash)
35. Hernandez
34. Bill Goldberg
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig
32. Shelton Benjamin
31. Samoa Joe

30. Vince McMahon
29. Fit Finlay
28. Bret Hart
27. Jack Swagger
26. Matt Morgan
25. Ken Kennedy
24. Christopher Daniels
23. Bryan Danielson
22. Triple H
21. William Regal

20. Hulk Hogan
19. The Undertaker
18. Starbuck
17. John 'Bradshaw' Layfield
16. Ricky 'The Dragon' Steamboat
15. Beer Money Inc. (James Storm&Robert Roode)
14. Edge
13. Rey Mysterio
12. Brock Lesnar
11. Shawn Michaels


#10 John Cena
Uskokaa tai älkää, mutta juuri Johnny Boy oli se, jonka olin alunperin unohtanut tuosta WordPadiin skriivamastani alustavasta listasta. Ehkäpä se oli niin itsestään selvyys, että sen saattoi unohtaakin.

Cenalle on tullut pudotusta rajustikin, sillä vuosi sitten hän oli markituslistallani sijalla kolme. Miksi sitten näin? No, Cena ei ole saanut kalenterivuoden aikana mitään aikaan, paitsi sen MOTYC-matsin Edgen kanssa Backlashissa. Miehestä on tullut jopa minulle varsinainen tylsyyden ja puuduttavuuden perikuva. Tämä on sääli, suuri sääli. John Cena ei pääse toteuttamaan itseään yhtään, vaan on supersankaribookkauksen uhri. Alan ymmärtää Cena-hatereita päivä päivältä paremmin, sillä jopa minä, joka olen vuosien ajan suuresti fanittanut miestä, olen alkanut tympääntymään häneen. Cenassa itsessään ei ole mitään vikaa, on hämmästyttävää kuinka hän on pystynyt pitämään noinkin suuren suosion tuolla gimmickillään.

Väitän julkeasti, että ilman John Cenaa WWE olisi ollut syvässä kusessa vuosina 2006-07. Näin jälkeen päin katsottuna todella surullisia aikoja. Great Khali, Mark Henry ja Umaga olivat main eventtereitä. Triple H, Shawn Michaels ja Undertaker vähän väliä loukkaantuneina tai muuten vaan lepuuttamassa itseään. Myös Batista oli puoli vuotta sivussa 2006. Matsien taso ei päätä huumannut edes PPV:issä, mutta olihan meillä John Cena. Johnnyyn pystyi luottamaan, hän pisti aina loistavan show'n pystyyn. Mitä WWE olisi ollut näinä vuosina ilman Cenan feudeja Triple H:ta, RVD:ta, Edgeä (eritysesti) ja HBK:ta vastaan. Melkoista shaibaa. Jokainen noista feudeista on jäänyt elämään ainakin minun mielestäni. Tämän lisäksi Cena otteli helposti neljän tähden tasoa olevia matseja sellaisten "taitureiden" kuten Bobby Lashley ja Umaga kanssa. Ja Khali. Cena oli vaan niin äijä, että jopa The Great Khali, yksi surkeimmista painijoista tällä vuosituhannella ja ikinä, oli ihan katsottava esim. siinä Extreme Rules-mätössä. Hattua ylös vaan Cenalle.

Pikakelataan vuosia taakse päin ja puhutaan hetki Cenan heelajoista, joita puoli maailmaa muistelee kaiholla. Eikä ihme, sillä nehän olivat ihan loistavia aikoja. John Cena oli "valkoinen neekeri", aikaan jolloin eräs Marshall Matthers oli tehnyt siitä coolia. Se oli popkulttuuria silloin ja Cena oli sen verran fiksu, että osasi lypsää tästä kaiken irti. Ja kyllähän ne Cenan räpit olivat sen verran "edgyä" kamaa, että nyky-WWE:tä ajatellessa tulee väkisinkin mieleen kuinka paljon paremmin asiat silloin olivat. Cenalle kuitenkin kävi sama ilmiö kuin Steve Austinille 1997, Hulk Hoganille 2002 ja Kurt Anglelle 2005. Yleisö ei kerta kaikkiaan halunnut vihata miestä, vaan hurrasi tälle, ihan sama mitä suusta tuli ulos. Yleisö käänsi Cenan faceksi. Sen jälkeen yleisö on sitten lukuisia kertoja kääntänyt Cenan heeliksi matsien aikana, mutta se onkin eri tarina se. Oikeasti "rapper-Cena" pitäisi kyllä löytyä Supankin gimmick-listalta, mutta tuskin löytyy. Se on vääryys.

Markitukseen vaikuttaa myös se, että Cena on loistava mainosmies WWE:lle ja koko bisnekselle. Kusi ei ole kihahtanut päähän samalla tavalla kuin muille hänen asemansa saavuttaneille kavereille, eikä hänellä tietääkseni ole koskaan ollut minkäänlaista ongelmaa jobbailla, jos sitä häneltä on pyydetty. Vaikka nämä asiat eivät tietysti päällimmäisenä ole mielessä, kun miettii suosikkipainijaansa niin kyllä ne kuitenkin siellä taka-alalla jyskyttävät ainakin minulla. Suuri sääli on tosiaan se, että Cenan hahmo on niin perkeleen rajoitettu lapsien supersankari, ettei siitä tällainen vanhempi fani saa enää mitään irti. Cenan vahvuus on aina ollut verrattomat puhujanlahjat, mutta nyt kun promoista on viety kaikki jännä pois, jäljelle jäävät vain matsit. Hyviä otteluita Cena on otellut toki tänäkin vuonna, mutta se ei vaan riitä kovin pitkälle.

En voi lopettaa esittelyä John Cenasta mainitsematta hänen paluutaan Royal Rumblessa 2008. Valehtelematta suurin mark out ikinä, ja olin vielä spoilautunut. Olisin varmaan slaagin saanut ilman spoilautumista, aivan upea hetki, jolloin aika pysähtyi. Harmi vaan, että tuon ikimuistoisen hetken jälkeen Cenan viihdyttävyys on laskenut roimasti. Cena on edelleen kovassa iskussa ja yksi suurimpia suosikkejani. Pudotus listalla on 100%sti WWE:n nössöilyn ja Cenan hahmon paikallaan junnaamisen syytä. Mutta voi pojat, sitten kun Cena joskus kääntyy heeliksi, niin siitä tulee hieno hetki.

Paras feud: Edge
Paras matsi: Edge @Unforgiven 2006 (TLC)
Parhaat vuodet: 2003-04, 2006-07

Itse asiassa voisin julkeasti plagioida Wankieta ja kirjata Cenan 10 parasta matsia uran ajalta.

1. John Cena VS. Edge @Unforgiven 2006 TLC Match
2. John Cena VS. Shawn Michaels @RAW, April 2007 (50-minute match)
3. John Cena VS. Shawn Michaels @ WrestleMania XXIII
4. John Cena VS. Kurt Angle @ No Mercy 2003
5. John Cena VS. JBL @ Judgment Day 2005 (I Quit)
6. John Cena VS. Edge @Backlash 2009 (Last Man Standing)
7. John Cena VS. Triple H @ WrestleMania XXII
8. John Cena VS. Chris Jericho @SummerSlam 2005
9. John Cena VS. RVD @One Night Stand 2006
10. John Cena VS. Umaga @ Royal Rumble 2007 (Last Man Standing)

Tribute

John Cena Debuts on Monday Night RAW

Oooooh, shiiiitz. Päästään jo TOP3:een.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart
9. Brian Pillman
8. Magnum T.A.
7. Ricky "The Dragon" Steamboat
6. Bret "Hitman" Hart
5. "Macho Man" Randy Savage
4. "Mr. Perfect" Curt Hennig



3. Barry Windham
Tässä on mies - jota olen oppinut rakastamaan iän myötä. Kun aikoja sitten alkoi vapaapainia seuraamaan, niin Windhamin kaltaiset kaverit eivät todellakaan viihdyttäneet. Ensivaikutelma oli sellainen, ettei tuollaista paskakasaa jaksa katsoa. Pitkä mies, rumat speedot, jäätävä takatukka. Mutta sitten ajan ja iän myötä, kun huomasi että sama kaveri pyörii omissa NWA, WWF, WCW ja AJPW/NJPW -nauhoissa, niin oli vähän pihalla. Sitten alkoi katsomaan miehen suorituksia aivan toisella silmällä ja huomasi, että vittu tämä kaveri on kova luu.

Windham aloitti ammattilaisuran 80 -luvulla jo aiemmin ylistämässäni CWF:ssä (Championship Wrestling from Florida). Näistä aivan alkuajoista en osaa sanoa mitään, mutta sen sijaan miehen ensimmäisestä WWF-runista voisin muutaman sanasen kertoa. Elikkäs, Windham debytoi WWF:ssä vuonna 1984 tag teamilla "US Express" Mike Rotundan kanssa. Tästä loistavasta tiimistä taisin raapustella jo aiemmin, mutta ihan vain kertauksen vuoksi, tuolloin se oli yksi vikkelimmistä ja viihdyttävimmistä painipareista. Heidän ainoa ongelma oli se, että varteenotettavia vastustajia ei juurikaan ollut. Ei siis ihme ettei Windham kauaa WWF:ssä viihtynyt, sillä mies erosi jo seuraavana vuonna, eli 1985. Windham lähti itseasisssa juuri väärään aikaan, sillä myöhemmin tuona vuonna The British Bulldogs ja The Hart Foundation saapuivat WWF:ään. Muutama vuosi lisää ja oltaisiin nähty myös The Rockersit. Noh, tämä ei kuitenkaan Windhamin loistokkaaseen uraan mitenkään vaikuttanut... itseasiassa jos Windham olisi jäänyt pidemmäksi aikaa WWF:ään, hienoja tulevaisuuden klassikoita ei koskaan oltaisi käyty.

WWF:n jälkeen mies siis suuntasi NWA:han ja NWA:n omistamaan CWF:ään. Ja samantien seuraavana vuonna, eli 1986 painittiin yksi kaikkien aikojen parhaimmista matseista. Tottakai puhun Ric Flairin ja Barry Windhamin legendaarisesta taistosta, Battle of The Belts II -tapahtumassa. Tämä 40-minuutin taisto jää historiaan tuon vuoden MOTY:nä. Miehet painivat toisiaan vastaan kymmeniä kertoja, joista parhaiten jäivät mieleen (BoTBII:n lisäksi) Crockett Cup 1987:n ME ja NWA:n TV-matsi (1/20/87), joka kesti muhkeat 45-minuuttia. Näistä jälkimmäinen oli sitten se (jo aiemmin hypetetty) vuoden 1987 MOTY. Muutenkin heidän väliset matsit olivat aina 30-60 -minuuttisia ja se kertoo jo hemmetin paljon Windhamin kunnosta. Joten mitä vittua? Kaksi MOTY:ä putkeen Windhamilta? Kyllä. Itse pidän Windhamin ja Flairin feudia toiseksi parhaimpana feudina koskaan. Ykköspaikka toki menee Flairille ja Steamboatille, mutta aivan samoilla viivoilla pyörii Windham. Windhamin saavutukset NWA:ssa eivät loppuneet Flairiin, sillä mies oli rautaa niin singles kuin tag merkeissä. Singles puolella kovimmat feudit Flairin lisäksi käytiin Lex Lugeria, "Dr. Death" Steve Williamsia, Brian Pillmania, Stingiä ja Brad Armstrongia vastaan. Tag puolella taas Windham paini loistavia matseja Ric Flairin, Lex Lugerin ja Dustin Rhodesin parina. Tämä kolmen vuoden NWA-run oli Windhamin ammattilaisuran parasta aikaa (1986-1989). Tuolloin Windham kävi myös Japanissa NJPW/AJPW-tapahtumissa ja sai pirun kovia matseja aikaseksi, mutta silti tämä jenkki "NWA-materiaali" vetää potin kotiin.

NWA:n jälkeen Windham kokeili WWF:ää toistamiseen. Tämä kokeilu tosiaan jäi kuukauden-kahden pituiseksi, eikä mies kerennyt tekememään tuossa ajassa yhtään mitään. Windham teki comebackin "The Widowmaker" -gimmickillä ja tästä ajasta omistan jopa YHDEN matsin. Sen takia tästä WWF-runista en sen kummemin viitsi puhua, sillä yksi matsi ei riitä arvostelemiseen. Tämän pienen visiitin/kokeilun jälkeen Windham teki paluun taas NWA/WCW:n puolelle. Näin alkuun miestä ei pistetty takaisin pitkiin, klassisiin singles-matseihin - vaan Windham oli enempi mukana tag-kuvioissa mm. Arn Andersonin ja Sid Viciousin kanssa. Viciouksen kanssa ei tullut yhtään mitään, mutta Arn ja Windham olivat rautaa. Kaksi pirun kovaa brawleria ja nämä brawliskillit tulivat ehkä parhaiten esille, kun miehet kohtasivat DOOM:in (Simmons / Reed) Starrcade 1990 -tapahtumassa, firman historian ehkä kovimmassa Street Fightissa. Myöhemmin Windham sai myös singles-pushia. Ensin nähtiin varsin toimiva ja viihdyttävä feud Brian Pillmania vastaan ja myöhemmin tuli jopa ME-pushia, kun mies haastoi Lugerin muutamaan otteeseen. Tuolloin olisi ollut aivan loistava aika nostaa Windham WCW:n raskaansarjanmestariksi, mutta tätä ei koskaan tehty. Näinä aikoina ME-kuvioissa pörräsivät Sting ja Luger... ja kun piti ottaa se kolmas mies kuvioihin mukaan, niin Windhamin sijaan Simmons sai pushia ME-kerhoon.

Tämä toki oli väärin, sillä Windham passitettiin ME:n sijaan tag-divariin... mutta toisaalta Windham oli rautaa näissä tag-kuvioissa. Barry Windhamin ja Dustin Rhodesin vanhan koulukunnan tag team veti neljän tähden matseja jatkuvasti, monessa peräkkäisessä PPV:ssä. Moni pitää tätä aikaa Windhamin heikoimpana WCW-aikana, mutta minä ylistän tätä mahtavaa tag-aikaa aivan hemmetisti. Rhodes/Windham Clash XXI:ssä, Rhodes/Windham Superbrawl II:ssä ja Rhodes/Windham WCW-TV:ssä puhuvat puolestani. Seuraavana vuonna Windham otettiin takaisin singles-kuvioihin ja mies pääsi pitkästä aikaa Main Eventtiin. Ensin Windham voitti NWA World Heavyweight -mestaruuden The Great Mutalta ja puolusti sitä muutamaan otteeseen. Sitten Flair teki comebackin WCW:hen ja pojat feudasivat useamman kuukauden, yli kuuden vuoden tauon jälkeen. Nämä WCW-kohtaamiset eivät kumminkaan päässeet lähellekkään sitä samaa tasoa, mitä nähtiin NWA:ssa vuosina 1986 ja 1987. Toki ihan ok tavaraa, mutta ainakin itse henk.koht. petyin pahasti kun näin Slamboree 1993 ja Slamboree 1994 -kohtaamiset.

Sitten Windham liittyi WWF:ään kolmannen kerran vuonna 1996. Windham debytoi "The Stalker" -gimmickillä, eli jonain vitun ex-sotamiehenä. Tämä gimmick oli aivan täyttä paskaa. Windham oli koko NWA-WCW-uran toiminut semi-länkkärinä, niin miksi tätä satavarmasti toimivaa gimmickiä ei voitu pitää WWF:ssä? Gah. Myöhemmin Windham ja Bradshaw loivat "The New Blackjacks"... joka kesti... ööö, kuukauden? The Blackjacks oli tosiaan Barry Windhamin isän, Blackjack Mulliganin hieno ja omalla tavalla legendaarinen tag team - ja tämä uusi versio floppasi sata-nolla. Muutenkin koko WWF-aika oli aivan jäätävää paskaa. Windhamin jälkimmäinen ja viimeinen WCW-run tapahtui vuosina 1998-1999. Tätä aikaa en matsien puolesta juurikaan muista... pikemminkin West Texas Rednecks -stablesta/bändistä. Ellei "Good ol' Boys" -biisi kerro mitään, niin vähintään "Rap is Crap" pitäisi olla jokaiselle tämän laudan käyttäjälle tuttu. Oli muuten paras juttu koskaan. Curt Hennig lauloi, Bobby Duncum kitarassa, Kendall Williams bassossa (Barryn veli) ja Barry Windham rummuissa. Tämä oli WCW:tä... eikun wrestlecrappiä parhaimmillaan.

WCW:n jälkeen en oikeastaan Windhamin urasta mitään tiedä... tai toisin sanoen, en ole myöhempää materiaalia nähnyt. Kaveri paini jossain pienemmissä firmoissa ja sitten oli WWE:n palkkalistoilla vuoden-kaksi, jossain roolissa. Road agent? Tuotanto? En nyt muista.

Jokatapauksessa Windham oli kova luu. Aivan mahtava brawleri, joka toi myös teknistä osaamista matseihinsa. Windhamilla oli aivan mahtava LARIATOOOOH ja ehkä vielä hienompi Implant DDT, jota hän käytti ainakin WCW:ssä suurissa matseissa. Muutenkin miehen liikkuvuus oli aivan omaa luokkaa kokoisekseen. Samanlaista luokkaa late-great Mike Awesomen kanssa. Muutenkin Awesomessa ja Windhamissa oli pirun paljon samaa. Molemmat olivat kovia brawlereita, molemmat pitkiä ja kokoisekseen erittäin hyvin liikkuvia ja viimeiseksi, molemmilla aivan jäätävä takatukka. Windham kumminkin oli sata kertaa kovempi luu, sillä Awesome oli enempi spottimies kun Windham jätti suuret spotit väliin ja paini tunnin psykologisia vääntöjä. Mitä muuta? Öööh. Ei mitään. Parhaat matsit, olkaa hyvä.

[list]Barry Windham TOP15
1. Ric Flair vs. Barry Windham (Battle of the Belts II, 1986)
2. Barry Windham vs. Ric Flair (NWA, 1/20/87)
3. Ric Flair vs. Barry Windham (Crockett Cup 1987)
4. Ric Flair & Barry Windham vs. The Midnight Express (Clash of the Champions IV, 1988)
5. Arn Anderson & Barry Windham vs. DOOM (Starrcade 1990)
6. Barry Windham & Dustin Rhodes vs. Steve Williams & Terry Gordy (WCW, 9/21/92)
7. Lex Luger & Barry Windham vs. Arn Anderson & Tully Blanchard (Clash of the Champions I, 1988)
8. Barry Windham & Dustin Rhodes vs. Steve Austin & Larry Zybszko (Superbrawl II, 1992)
9. Barry Windham vs. Sting (Clash of the Champions III, 1988)
10. Barry Windham & Dustin Rhodes vs. Ricky Steamboat & Shane Douglas (Clash of the Champions XXI, 1992)
11. 2 Cold Scorpio vs. Barry Windham (Clash of the Champions XXIII, 1993)
12. Barry Windham vs. Arn Anderson, 2/3 Falls (WCW, 6/6/92)
13. Keiji Mutoh vs. Barry Windham (NJPW, G1 Climax, 1992)
14. Barry Windham vs. Lex Luger (Chi-Town Rumble 1989)
15. Sting, Rick Steiner, Scott Steiner & Brian Pillman vs. Ric Flair, Sid Vicious, Barry Windham & Larry Zbyszko, WarGames (Wrestle War 1991)[/list:u:1ywr1a5i][/list:u:1ywr1a5i]

Wankien listan ykkönen on satavarmasti Ric Flair, mutta kakkosta jouduin hetken miettimään. Sen täytyy kuitenkin olla Sting. Häntä noista NWA/WCW-suurnimistä ei ole vielä listattu, enkä voi uskoa Runkkarin jättävän Ikonia listalta kokonaan pois.

Wankie on kyllä noilla postauksillaan onnistunut herättämään itsessänikin suuren halun tutustua hänen hypettämään aikakauteen, ja viime viikkoina olenkin todella paljon katsonut matskua juuri tuolta 80-90 luvun taitteesta. Tykkään.

Tuo vanhempi paini sekä Jenkeistä että Japanista on kyllä todella kiehtovaa, ei voi muuta sanoa. Wankien lista on ollut loistavaa seurattavaa, peukku siitä. Ykkönen tosiaan on se Flair, mutta kakkonen. Hmm, poikkean Whatin linjasta, ehkä se onkin joku Japski. Vaikka mahtavuus Kenta Kobashi.

Itseasiassa alunperin heitin ykköseksi Magnum TA:n, sillä tämähän on markituslista. Mutta sitten kun miettii, että Flairiltä pystyy tekemään viiden vuoden väliltä (85-90) helposti esim. TOP10 listan, joka koostuu VAIN viiden tähden matseista - niin olisihan se aika väärin. Muutenkin jos listaa parhaat matsit koskaan-ever 70 -luvulta aina nykypäivään, niin kenen nimi pompsahtaa useimmiten esille? Ric...k Steiner? Ric...k Martel? Ric...o? Ric...k Bogner? Niinpä.

Sting taas kuuluu TOP50 SHITLIST -kategoriaan.

Jäbä kylläkin on oikealla tiellä. Itse japanilaiset eivät minua ole koskaan kiinnostaneet, vaikka ovatkin taitojen puolesta Amerikan virkaveljiä huomattavasti edellä. Toki nostan hattua Kobashille, Misawalle, Akiyamalle ja niin edelleen... mutta se oma heikko kohta on aina ollut ns. "jenkit Japanissa" ja tuohon kategoriaan mahtuu enään yksi mies. Kolme miestä yli muiden. Terry Gordy ja Steve Williams jo mainittiin... joten jäljelle jää enään... kyllä, oikeassa olet! Ei tarvitse ääneen mainita!

"Wankie" kirjoitti:
Sting taas kuuluu TOP50 SHITLIST -kategoriaan.

Höh.

Menee Wankien ja meikäläisen kaksinpostailuksi, mutta muut ottavat sitten myöhemmin kiinni. Ei nyt anneta tämän varman vuoden topicin enää lässähtää.

50. Jim Ross
49. "British Bulldog" Davey Boy Smith
48. Roderick Strong
47. Sting
46. The Big Show
45. Ted DiBiase Jr.
44. Steve Corino
43. Shane McMahon
42. Paul Burchill
41. Rob Van Dam

40. Charlie Haas
39. Matt Hardy
38. Scott Steiner
37. Doug Williams
36. The Outsiders (Scott Hall&Kevin Nash)
35. Hernandez
34. Bill Goldberg
33. "Mr. Perfect" Curt Hennig
32. Shelton Benjamin
31. Samoa Joe

30. Vince McMahon
29. Fit Finlay
28. Bret Hart
27. Jack Swagger
26. Matt Morgan
25. Ken Kennedy
24. Christopher Daniels
23. Bryan Danielson
22. Triple H
21. William Regal

20. Hulk Hogan
19. The Undertaker
18. Starbuck
17. John 'Bradshaw' Layfield
16. Ricky 'The Dragon' Steamboat
15. Beer Money Inc. (James Storm&Robert Roode)
14. Edge
13. Rey Mysterio
12. Brock Lesnar
11. Shawn Michaels
10. John Cena


#9 Chris Benoit
Nyt on kulunut sen verran aikaa niistä hirmuteoista, että pystyn kohtuullisen objektiivisesti katsomaan Chris Benoit'ta painijana. Vielä vuosi sitten pullautin ahman ihan kokonaan pois listalta, mutta valehteluahan se oli.

Mikä Benoit'ssa sitten miellytti eniten? Kehässä hän oli lähes koskematon, jos puhutaan tekniikkapainista. Asennetta ja stiffiyttä löytyi ja "markkasin" hänen liikesarjalleen, josta löytyi lukuisia rakastamiani suplexeja. Ehkäpä hän oli kehän ulkopuolella hieman väritön, mutta sitä karismaa hänellä oli kuitenkin ihan tarpeeksi. En muutenkaan ymmärrä tätä standup-koomikon taitojen perään haikailua, joita jotkut tuntuvat painijoilta vaativan. Silloin kun Benoit puhui, muut kuuntelivat.

Ahma saavutti kyllä menestystä niin WCW:ssä jälkimmäisellä runillaan kuin sitten WWE:ssäkin (kaikki tietävät) mutta silti hän oli aliarvostettu talentti. Onhan se kyllä täysin totta, että Benoit toimi mainiosti myös midcardissa, mutta olihan hän silti paljon enemmän kuin pelkkä midcarderi. Niin, tuohon Benoit'n uraan ennen vuotta 1995 en ole kauheasti tutustunut, joitain ihan yksittäisiä matseja NJPW:sta sekä ECW:stä, tykännyt olen kovasti joka tuskin yllättää ketään. WCW:ssä Benoit ei ollut niin törkeän aliarvostettu kuin vaikkapa kaimansa Jericho, olihan hän mukana jopa Four Horsemanin versiossa XXIV, pitkässä feudissa Booker T:ta vastaan sekä totta kai Bretin vastustajana Owenin muisto-ottelussa. Se kannattaa kyllä katsoa, jos ette ole nähneet.

Benoit kuitenkin kyllästyi WCW:n ilmapiiriin ja loikkasi yhdessä ystävänsä Eddie Guerreron kanssa WWF:iin vuonna 2000. Syntyi stable nimeltään Radicalz, joka oli melko kova juttu siihen aikaan. Asia joka kuitenkin katapulttasi Benoit'n uran ihan uuteen nousuun oli feudi ja matsit Kurt Anglea vastaan. Näiden kahden painityylit, kemiat ja kaikki mahdollinen kohtasivat täydellisesti, ja tuloksena olikin useita viiden tähden mittapuuta hipovia huippumatseja, yksi tämän vuosituhannen mielenkiintoisimmista feudeista ja yhteen aikaan jopa mahtava tiimi Anglen kanssa. Näitä aikoja 70% Alertistakin muistelee lämmöllä ja kyllähän ne ihan mahtavia olivat. Vuodet 2000-2003 Benoit oli kortissa korkealla, ja pääsi aina silloin tällöin haastamaan päämestaruudesta, mutta aina tuli takkiin. Intercontinental- United States ja Tag-mestaruudet tulivat kyllä tutuiksi.

Vuosi 2004 on tietysti se, josta suurin osa Benoit'n muistaa. Lopultakin yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen Chris sai sen ansaitsemansa main event slotin, vaikka tosin vain hetkeksi. Rumble-voiton ja mehevän storylinen kautta WrestleManiaan HHH:ta ja HBK:ta vastaan luomaan historiaa. Upea matsi, kerta kaikkiaan upea. Harmi vaan, että Benoit'n mestaruuskausi sitten lässähti Backlashin revanssin jälkeen, koska Nenän ja Hickenbottomin feudi vei kaiken huomion. Pari kämäistä tittelinpuolustusta kesällä Kanea ja HHH:ta vastaan ja sitten vyön pudotus Randy Ortonille Summerslamissa vain sen vuoksi, että Brock Lesnarilta saatiin yksi hassu lisänimi pois. Itse olisin kyllä halunnut nähdä Benoit'n pidempäänkin mestarina, mutta pääasia että sentään sai pitää vyötä uransa aikana.

Benvaa pyöri kyllä 2004 loppuun asti isoissa kuvioissa, mutta oli sittenkin vähän siellä taka-alalla. 2005 sitten hänet oli selkeästi pudotettu kortissa alas päin, draftattiin Smackdowniin ja hänestä leivottiin US-mestari. Suuri vääryys aikanaan, Benoit'sta olisi niin helposti saanut tehtyä ihan pysyvän ME-nimen, mutta ei kun ei. Näistä vuosista nyt en jaksa paljoa kirjoitella, kaikille ne ovat tuttuja ja kaikki tietävät kuinka paljon Benoit'ta väärinkäytettiin. Loppuun voi sanoa, että Chris Benoit oli yksi täydellisimmistä painijoista ikinä, koskaan ei ollut tylsää hänen matsejaan katsoessa. Armottoman tiukka asenne painia kohtaan, se oli hänen elämänsä ainoa rakkaus. En voi kuitenkaan olla miettimättä jokaisen näkemäni Diving Headbuttin jälkeen, että olisiko ilman tuota tälliä tapahtunut niitä hirveyksiä kesällä 2007. Jossittelu on kuitenkin turhaa ja Benoit jätti meille painifaneille jälkeensä kymmeniä klassikkomatseja, joita kelpaa fiilistellä vielä nykyäänkin. En väitä Benoit'ta hienoksi mieheksi, mutta hieno painija hän ainakin oli. Yksi parhaista ikinä.

Paras feud: Kurt Angle
Paras matsi: Kurt Angle @ Royal Rumble 2003
Parhaat vuodet: 1996-2004

Tribute

Chris Benoit VS. Kurt Angle Music Video

Wankien listan ykkönen (tai ainakin kakkonen) on HBK.

Jos siis Wankien listalla on vielä yksi gaijin, heitetään arvauksena Stan Hansen.

Kiva homma, että Benoitin painihetkiä arvostetaan, tällä kertaa Whatin toimesta. Loistava painija hän tosiaan oli.

Itse varmaankin tänään listaa jatkelen.

Jaahas, aika pahasti ollaan perässä jäänyt, mutta inspiraationpuute iski. No, nyt jatketaan.

50. Kane (33.)
49. Shane McMahon (15.)
48. Scotty 2 Hotty (-)
47. Terry Funk (31.)
46. Jack Swagger (-)
45. Shane Douglas (56.)
44. Beer Money Inc. (Robert Roode & James Storm) (-) & (-)
43. Bam Bam Bigelow (-)
42. Brian Pillman (-)
41. Jimmy Jacobs (54.)

40. Cryme Tyme (JTG & Shad Gaspard) (-) & (c)
39. Stevie Richards (25.)
38. Goldust (28.)
37. Sting (18.)
36. Ricky Steamboat (46.)
35. Hernandez (-)
34. Edge (30.)
33. Claudio Castagnoli (57.)
32. Val Venis (32.)
31. Shark Boy (21.)

30. Mr. Kennedy (26.)
29. Kevin Steen (-)
28. Al Snow (27.)
27. El Generico (-)
26. Daniels (53.)
25. Eric Bischoff (-)
24. Colt Cabana (-)


23. Randy Savage (12.)
OOOOOH YEEEEEAAAH! Siitä huolimatta, että Savage on tippunut edellisestä sijoituksestaan, on "Macho Man" siltikin aivan tajuttoman loistava tapaus. Wankien pitkä tarina kertoikin jo todella paljon. Savagelta en ole materiaalia ennen WWF-uraa nähnyt, mutta WWF:ssä mies monet parhaat vuotensa viettikin. Oikeasti Savagella oli kaikkea, mitä WWF:ssä menestymiseen tarvittiin. Kokoa, näköä ja ennen kaikkea pirusti karismaa. Tämän lisäksi Randy kuitenkin poikkesi vaikkapa Hulk Hoganista siinä, että hän pystyi hiton hienoihin otteisiin myös kehässä. Minulle ei ihan rehellisesti sanottuna tule moniakaan Savagen oikeasti heikkoja otteita mieleen WWF:ssä, vaikka esim. George Steeleä ei edes Randy pystynyt kummoisiin otteisiin kantamaan. Savage toimi heelinä (aivan loistavasti), facena.. jopa color commentatorina. Mies pystyi olemaan hauska, mutta myös äärimmäisen vihattava. Hienot feudit ja ottelut mm. Hoganin, Robertsin ja Warriorin kanssa, upeita otteluita jo pelkästään WrestleManioissa Hogania, Warrioria, Steamboatia ja DiBiasea vastaan.. Loistavaa. Sijoituksen laskeminen johtuu suurelta osilta ehkäpä siitä, että vaikka hahmotan Machon loistavuuden laajemmin kuin viime listan aikana, on mies nyt jo sen verran vanhempi tuttavuus, että ei säväytä enää niin rajusti kuin alussa. Joillekin nyt korkeammalla oleville saattaa käydä samalla tavalla. Suurempi syy on kuitenkin miehen WCW-materiaaliin tutustuminen, koska vaikka markkaan aina kun Randyn WCW-esiintymisissäkin nään (miehen historian takia), masentaa miehen menon ja meiningin tippuminen täysin Hogan-sarjaan.


22. Shawn Michaels (19.)
Shawnista voisi sanoa tiettyjä asioita samoin kuin Savagesta: mies toimii facena tai heelinä ja ihan missä tahansa roolissa. Miehen promot ovat loistavia, hän on loistanut aina kehässä ja painiakin on enemmän kuin ilo seurata. HBK on ollut mukana monissa legendaarisissa feudeissa ja otteluissa. Toki Michaelsin uraan mahtuu myös paskaa (silloin kuin ego on suurentunut) liiaksi, mutta suurella osalla painin menestyjistä ei tosiaan aina ego pysynyt hallinnassa. Michaels on hiukan tippunut listalla, mutta vain muiden nousemisten takia, koska jo pelkästään vuoden '96 läpi katsominen vahvistutti vain Michaelsin markitusta: mies jaksoi vetää kuukaudesta toiseen loistavia ppv-ME:itä, ja vaikka sitten hän pitikin mestaruutta turhan pitkään, oli hän loistava mestari. Mitä tässä enemmän höpisemään, Michaelsia on edelleenkin ilo katsoa, The Rockers oli aivan loistava joukkue aikanaan ja Shawn - Bretin ohella - jos kuka ansaitsi olla ensimmäisiä pienempikokoisia WWF:n ME-heppuja.


21. Paul Heyman (24.)
Okei, Paul Heyman taitaa olla listan korkein non-wrestler, ja aivan aiheesta. Mies oli bookkaaja-nero. Ei talousnero, mutta aivan loistava bookkaamisessa. En ole edes nähnyt kauheasti ECW:tä verrattuna moniin ECW-superfaneihin, mutta silti voi sanoa, että tykkään tuosta materiaalista pirusti. Toinen (ja markituksen kannalta tärkeämpikin varmaan) asia on sitten se, että Heyman on aivan loistava esiintyjä. Koskaan - korostan, koskaan - ei Heyman ole ollut tylsä. Oli hän missä roolissa tahansa (Owner, GM, Color Commentator, Manager..). Oli hän kuinka kamalassa storylinessä hyvänsä (Heidenreich..). Oli hänet alistettu kuinka pahasti (uusi ECW). Heyman loisti aina. Kenties kaikkein eniten tykkään Heymanista itse asiassa color commentatorina, koska vain Bobby Heenan parhaina vuosinaan (WWF:n color commentator -vuodet) yltää hänen ylitseen. Heenan ei kuitenkaan tällä kertaa listalleni muuten mahdu, koska en häntä suuremmin fanita, vaikka mies loistava esiintyjä onkin. Heymania sen sijaan markitan paljon. Ei tätä nahkatakkista, lippispäistä kaveria vain voi olla fanittamatta. Wrestling-maailma tarvitsisi enemmän paulheymaneja.


20. Ted DiBiase Sr. (22.)
Laitanpa nyt ihan huvikseni DiBiasesta jonkun muun kuvan, jota ei ole käytetty ihan niin paljon kuin sitä, mikä muutamaan otteeseen muuan moderaattorinkin avassa on ollut (en vanno ettei tämäkin olisi ollut, on melkein yhtä käytetty varmaan). Ted on Heymanin ohella näitä, jotka ovat hieman sijoitustaa nostaneet, mutta ei tämmöisiin vaihteluihin mitään suurempaa syytä ole. Lähinnä juuri menee päivittäisten vaihteluiden piikkiin. Listaa tehdessä (ja myös nyt) on fiilis, että DiBiasea nykyään markitan enemmän kuin Savagea, mutta vähän vähemmän kuin listalla seuraavaa Vaderia. DiBiasenkaan WWF:n jälkeisestä WCW-ajasta en ole kauheasti piitannut, vaikka miehen näkeminen (samoin kuin Savagen tapauksessa) aiheuttaakin markkaamisen aina. Color Commentatorina Ted Million Dollar Man on kyllä ihan hauska. WWF-aika sitten olikin sitten DiBiaselta täyttä kultaa, mutta sitä tuskin tarvitsee edes mainita. Loistavaa esiintymistä, mikkityöskentelyä, uskomaton karisma ja hienoja painiotteluita. DiBiase oli '80-luvun WWF:n parhaimpia heelejä aivan ehdottomasti. Million Dollar Man on oikeasti nerokkaimpia hahmoja koskaan, ja DiBiase oli täydellisen oikea mies siihen rooliin. Nykyisinkin DiBiasen harvinaisia vierailuja on ihan mukava nähdä ihan vain tunnelman vuoksi, ja vaikkei miehen poika ihan listalle mahdukaan, on myös nuoremmassa DiBiasessa selvää potentiaalia.. Isäänsä suuremmaksi hän tuskin koskaan nousee, koska häneltä puuttuu yksi siihen tarvittava ominaisuus: painimaailman pirullisin nauru.


19. Vader (49.)
Vader onkin listan suurimpia nousijoita. Siinä missä Wankie ylisti Bam Bamia parhaaksi läskiksi, on Vader minun listani "läskeistä" se ykkönen. En mene miesten taitoja vertailemaan, koska niin paljon huippumateriaalia on molemmilta näkemättä, mutta ihan puhtaasti markituksen pohjalta The Man They Call Vader JYRÄÄ Bam Bamin ohi. Parastahan Vaderissa on yksinkertaisesti tuo lookin ja painitaitojen yhdistelmä. Vaderilla on erittäin pirullinen look, mutta siinä vaiheessa kun tajuaa, mihin hän kehässä (vielä monien hieman mollaamana WWF-aikanaankin) pystyy.. Voiko pelottavampaa yhdistelmää olla? Oikeastaan jo pelkästään tuo legendaarinen maski voisi riittää Vader-markitukseen (Neidhartin tapauksessa riittää parta), mutta näin korkealla Vader on juuri siksi, että miehen otteista kehässäkin voi aina nauttia. Vader on tosiaan kokoonsa nähden todella hyvä kehässä, mutta kunnolla näin kovankin Vader-markituksen voi ymmärtää vain, jos itse tuntee samoin. It's Time! It's Vader Time! Vaderin esiintymiset olivat melkeinpä omia suosikkejani tuota 1996 vuotta läpikäydessä.


18. CM Punk (10.)
Suurin CM Punk -huuma on ehkä tosiaan laskenut, ja sen takia hieman tiputusta listalla tulee. Silti ei Punk mihinkään katoa: mies on ehdottomasti (tai ainakin kaiken järjen mukaan hänen pitäisi olla) WWE:n tulevaisuuden suurnimiä, koska hänellä on kaikki mitä siihen tarvitaan. No, kokoa uupuu, mutta on siellä aikaisemminkin juuri niitä shawnmichaelseja ollut. Punk on erinomainen esiintymään, loistava painimaan, luomaan tarinaa ja saamaan vastustajansa näyttämään mielenkiintoiselta. Siltikin miehen uskottavuutta WWE yrittää tasaisesti jostain syystä tuhota. Toivottavasti Punk nyt pidetään pitkään heelinä, koska näen hänessä tässä suhteessa paljon samaa kuin Edgessä: heelinä hänellä on erittäin hyvät mahdollisuudet lyödä läpi, facena hahmon vetäminen ei onnistu niin hyvin. Tämä selitys meni nyt kyllä ohi Punkin markituksen syiden, mutta ne nyt alussa jo kerroinkin. Punk on kaikinpuolin 2000-luvun kirkkaimpia nimiä, ja ei ole epäilystäkään siitä, miksi kaverin esiintymisiä on aina ilo seurata.


17. Alex Shelley (37.)
Shelley kuuluu taas tähän selvien nousijoiden kastiin. Jo viimeeksi Shelley oli kyllä TNA/Indy-kaveriksi varsin korkealla sijalla, mutta nyt hän yltää vielä korkeammalle. Syytkin ovat selvät. Siinä missä MMG-kaksikosta niin Sabin kuin Shelley ovat loistavia kehässä, on Shelley loistava monessa muussa asiassa. Hän on pirun hyvä esiintymään ja jotenkin hänestä vain hehkuu semmoista stara-lookkia, mikä mielestäni Sabinista puuttuu. Sanoin jo Top 100-listaa kirjoittaessani näkeväni Shelleyssä paljon samaa kuin Chris Jerichossa, ja olen edelleen samaa mieltä. Siksi onkin suuri harmi, että TNA-johto tahtoo tasaisesti vain pitää Shelleyn (ja Sabinin) piilossa. Potentiaalia kyllä miehellä riittäisi vaikka mihin: yksi pieni esimerkki oli siitä vaikkapa vuoden alun X-Divari mestaruuskausi, kun parin kuun ajan mies tarjosi TNA-ppv'eiden parhaat ottelut vetäen mm. Eric Youngia vastaa niin positiivisesti yllättäneen ottelun, että se on vieläkin mielessäni. Shelleyltä ehkä puuttuu tiettyä raamikkuutta noustakseen edes TNA:ssa kauhean korkealle, mutta silti hän on ehdottomia suosikkejani TNA:ssa nykyisin, juuri jotenkin sen hänestä hiton selkeästi loistavan tähti-fiiliksen takia. Shelley näyttää aina siltä, että hän tietää, mitä tekee.

Vähän väkinäistä oli varmaan paikoitellen teksti. Ehkä sitten ensi kerralla (6 seuraavaa sijaa) vähän paremmalla onnella.

EDIT: Ja Hansenhan se varmaan Wankien listalla tosiaan on. Eikä Sting mitään SHITLIST-materiaalia ole :/

"Kenitys" kirjoitti:
EDIT: Ja Hansenhan se varmaan Wankien listalla tosiaan on. Eikä Sting mitään SHITLIST-materiaalia ole :/

Äläs nyt. Hienosti uppoo samaan kategoriaan Michaelsin, Hayesin, Hallin ja Dieselin kanssa.

[list]50. Paul Orndorff
49. Mike Rotunda
48. Tommy Rich
47. The Iron Sheik
46. Tito Santana
45. Dan Spivey
44. SD Jones
43. Stan Lane
42. Jesse "The Body" Ventura
41. Big Van Vader

40. Dean Malenko
39. "Rowdy" Roddy Piper
38. Nikita Koloff
37. Ron Simmons
36. Terry Gordy
35. Ron Garvin
34. Rick Martel
33. Bobby "The Brain" Heenan
32. Tracy Smothers
31. Bob Backlund

30. Tom Zenk
29. Marty Jannetty
28. Davey Boy Smith
27. Bad News Allen
26. Bruno Sammartino
25. Scott Steiner
24. Tully Blanchard
23. Larry Zbyszko
22. Ole Anderson
21. Terry Funk

20. Bobby Eaton
19. Kerry Von Erich
18. Lex Luger
17. "Ravishing" Rick Rude
16. Bam Bam Bigelow
15. "Million Dollar Man" Ted DiBiase
14. Arn Anderson
13. Dynamite Kid
12. Harley Race
11. "Dr. Death" Steve Williams

10. Owen Hart
9. Brian Pillman
8. Magnum T.A.
7. Ricky "The Dragon" Steamboat
6. Bret "Hitman" Hart
5. "Macho Man" Randy Savage
4. "Mr. Perfect" Curt Hennig
3. Barry Windham



2. Stan Hansen
Kyllä, juurikin tuollaisena Stan "Lariatoooh" Hansenin muistan. Noh, joka tapauksessa... mistäs sitä nyt alottaisi? WWWF:stä? No joo, vaikka. Hansen aloitti loistokkaan ja legendaarisen ammatilaisuran jostain random indyfirmasta, mutta nauhojen puute vaivaa ainakin minua. Lievästi sama juttu WWWF:n kanssa, mutta tuosta ajasta voin kumminkin muutaman sanasen kirjoittaa. Sanoisin, että Hansen löi itsensä läpi ensimmäisen kerran kun hänen ja Bruno Sammartinon feud alkoi. Jo tuolloin Hansen tunnettiin erittäin stiffistä, hard-hitting brawlaamisesta. Tämä stiffness tuli viimeistään siinä vaiheessa esille, kun mies mursi Bruno Sammartinon niskan. Kayfabe-aikaan tätä mainostettiin aivan pirusti ja kyseinen vahinko teki Hansenista yleisölle erittäin overin heelin. Hauskaa tässä Hansenin NISKANMURTAJA LARIATISSA oli se, että itseasissa Hansen ei koskaan Sammartinon niskaa Lariatilla murtanut. Sen sijaan Hansen botchasi niinkin helpon liikeen kuin bodyslamin ja tämä pisti Sammartinon pois kuvioista pariksi kuukaudeksi. Vaikka tässä (botchatussa) matsissa sattui ja tapahtui, se silti tullaan aina muistamaan erittäin kovalaatuisena brawlina. Tästä todisteena myös PWI Match of the Year (1976) -palkinto. Sitten kun Sammartino teki paluun ja miehet kohtasivat toistamiseen, niin toki sitä heattia oli aivan hemmetisti, mutta ainakin minä petyin näihin myöhempiin kohtaamisiin. Heidän suurin matsi käytiin Shea Stadiumilla (6/25/76), mutta ainakin minulle tämä "suurin" kohtaaminen oli täysfloppi. Mitä taas tähän myöhempään WWWF -tavaraan tulee, niin Hansen sai ihan toimivia matseja aikaseksi mm. Bob Backlundia vastaan 80 -luvun alussa. Backlundilta mies myös riisti raskaansarjanmestaruuden. Siihen oma Hansen tietämys WWWF:stä jääkin. Tiedän, että hän voitti mestaruuksia ja arvostusta miestä kohtaan toki löytyi, mutta materiaalivajeen vuoksi en ole oikea mies kommentoimaan tätä aikaa.

Sen sijaan miehen ensimmäinen AJPW-run (1981-1990) onkin aivan toinen juttu. Se oli kultaa potenssiin kaksi. Hansen pääsi samantien isojen poikien kerhoon eli ME-kastiin pinnaamalla mm. Giant Baban ja Antonio Inokin puhtaasti. Vaikka Hansen oli kova luu singles-painijana, silti muistan tämän ensimmäisen AJPW-runin enemmän tag-painista. Ensimmäinen ja ehdottomasti kuuluisin Hansenin aisapari tuolloin oli Bruiser Brody ja pojat vetivät neljän-viiden -tähden matseja joka toisessa tapahtumassa. Hansenin ja Brodyn kuuluisin feud oli Funkin veljeksiä vastaan, ja se paras kohtaaminen nähtiin vuonna 1984. Tämä oli myös Terry Funkin yksi monista "eläköitymismatseista". Huomatkaa toki lainausmerkit. Toinen erittäin kova tag team oli Hansenin ja Terry Goryn muodostama brawliduo. Heidän erityisosaaminen oli nimenomaan rajussa, brutaalissa brawlissa ja pojat tekivät ainakin minun silmissäni historiaa, kun kohtasivat Genichiro Tenryun ja Toshiaki Kawadan WSTT-finaaleissa vuonna 1988. Tämä on yksi parhaimmista matseista koskaan ja ainakin minun silmissäni, paras tag-matsi ikinä. Jos kyseinen kohtaaminen jättää yhdenkin tämän laudan käyttäjän kylmäksi, niin suosittelen aivojen vaihtoa lähimmässä terveyskeskuksessa. Sitten voisi vielä nimetä kolmannen erittäin kovan teamin, elikkä Hansenin ja Ted DiBiasen painiduon. Heissä yksinkertaisesti kemiat toimivat. Molemmat olivat pirun kovia heelejä ja painillisesti he edustivat jenkkipainia parhaimmillaan. Vielä kun vastassa oli japanilaista taitoa, niin alle neljän tähden matsi oli mahdottomuus. Tässä siis Hansenin tag-ura AJPW:ssä, 1981-1990 väliltä muutamaan lauseesen kiteytettynä.

Jos nyt kumminkin pitää hieman puhua siitä singles-ajasta, niin Hansen paini sellaisia neljän tähden matseja monta kertaa vuodessa, useita japanilaistalentteja vastaan. Mutta koska olen niin suuri "jenkit Japanissa" -mies, niin nostan esille kolme suurinta jenkki-jenkki -kohtaamista Japanista. Tätä ensimmäistä jenkki-jenkki -matsia ei käyty AJPW:ssä, vaan naapurifirmassa NJPW:ssä. Elikkäs, Hansen kohtasi Andre The Giantin vuonna 1981. Kaikki varmaan muistaa tämän hitaan, huonokuntoisen ja ruman lihapullan WWF:stä. Toki Andre oli tuolloinkin lihava mies, mutta hänen kehäkunto oli aivan toista luokkaa. Joka tapauksessa tämä Hansenin ja Andren kohtaaminen vuodelta 1981 jää helposti historiaan Andren ammattilaisuran parhaimpana matsina. Andre neljän tähden matsissa kuulostaa aika absurdilta, mutta katsokaa ja ihmetelkää. En puhu paskaa. Seuraava suuri kohtaaminen oli Big Van Vaderia vastaan. Vuonna 1990 käytiin suuri "NJPW vs. AJPW" -painishow ja se puhutuin matsi tästä nostalgisesta tapahtumasta käytiin näiden kahden miehen välillä. Moni pitää tätä matsia stiffeimpänä matsina koskaan... ja taidan olla samaa mieltä. Tässä matsissa ei iskuja todellakaan säästelty ja ne lyötiin täydellä voimalla perille. Matsi myös muistetaan siitä, että Hansen löi Vaderia niin kovaa, että hänen silmä pompsahti ulos "silmäkupista". Vader kumminkin oli niin kova jätkä, ettei keskeyttänyt matsia vaan jatkoi painimista. Yleisesti vihaan Vaderia monesta syystä, mutta tämä "pieni" insidenssi sai minut arvostamaan Vaderia tuhat kertaa enemmän. Sitten se kolmas suuri kohtaaminen käytiin WWF:n ja AJPW:n supershow'ssa. Tämä käytiin Japanissa vuonna 1990. Tämä yhteisshow olikin aika spektaakkeli, sillä kyseisessä tapahtumassa nähtiin monta mahtavaa matsia. Näistä kumminkin eniten mainostettu oli Hoganin ja Hansenin kohtaaminen. Tämä matsi on ainakin minulle paras Hulkin matsi koskaan. Vähintään neljän tähden tavaraa. Joten miettikää nyt. Hansen veti neljän tähden matsit kahden paskakasan kanssa... Andren ja Hoganin. Kova jätkä? Kyllä, vaikka paras aika oli vielä edessä.

Se paras aika ei kumminkaan ollut NWA/WCW:ssä. Hansen saapui loppu vuonna 1990 WCW:hen ja vaikka olisi uskonut, että aiemmin suuren suosion johdosta mies olisi ollut tiukkaa ME-tavaraa, näin ei kumminkaan käynyt. Mies pistettiin US-mestaruuden perään ja feudiin Lex Lugerin kanssa. Tuolloin Luger tosiaan oli nouseva stara ja hemmetin kovassa kunnossa, mutta jostain syystä heidän kemiat eivät toimineet. Toki pojat vetivät sellaisia kolmen tähden matseja, mutta odotin vähintään neljän tähden tavaraa... joten suuri pettymys ainakin minulle. Onneksi hänen WCW-run jäi siihen, sillä Japani ja AJPW odotti.

Tämä jälkimmäinen AJPW-run oli Hansenin singles-uran parasta aikaa, ehdottomasti. Mies pistettin samantien Triple Crown -mestaruuden perään ja voitti sen muutamaan otteesen. Tästä lähti semmoinen "five star" -putki päälle, että parempaa saa etsiä. Toki tämä "AJPW Triple Crown" -aika muistetaan pikemminkin Kobashi-Misawa ja Kobashi-Williams -kohtaamisista, mutta vittu, Hansen se kova luu vasta olikin. Kenta Kobashi ja Hansen kohtasivat useita kertoja - ja itseltäni löytyy ehkä viisi kohtaamista. Näistä kohtaamisista kolme on viiden tähden tavaraa ja ne kaksi muuta siinä neljän-neljän puolen hujakoilla. Vetää vertoja Windham-Flair/Flair-Steamboat -tavaralle. Hansen ei kumminkaan ollut mikää yhden feudin ihme, sillä hän otteli neljän-viiden tähden matseja myös Mitsuharu Misawaa, "Dr. Death" Steve Williamsia ja Toshiaki Kawadaa vastaan. Miehen matsien keskiarvo (vai pitäisikö sanoa "tähtiarvo") vuosina 1993-1994 oli ehkä 4½. Nähtiin useita viiden tähden matseja ja ne "paskat" matsit olivat neljän tähden luokkaa. Mitä taas tähän myöhempään aikaan tulee, niin Hansenin ura AJPW:ssä jatkui aina vuoteen 2000-sakka. Vuosi vuodelta mies paini yhä harvemmin ja harvemmin. Vaikka ikä alkoi painamaan joskus 1996-1997 hujakoilla, silti hän pystyi neljän tähden laatumatseihin. Hansenin viimeiseksi matsiksi jäi tunteikas kohtaaminen Genichiro Tenryuta vastaan, Triple Crown 2000 -turnauksessa.

Hansen myös kävi 80 -luvun puolessa välissä AWA:ssa. Tämä run kumminkin jäi lyhyeksi. Alle vuoden runissa mies kumminkin sai kaksi erittäin kovaa feudia aikaseksi. Toinen oli Rick Martelia vastaan ja toinen Nick Bockwinkleä. Periaatteessa Hansen ensin voitti raskaansarjanmestaruuden Martelilta, sitten puolusti sitä Bockwinkleä vastaan useaan otteeseen, kunnes vei mestaruuden puolustettavaksi Japaniin ilman AWA:n lupaa. Hansen oltiin bookattu johonkin AJPW:n show'hun, mutta miksi vitussa Hansen otti mestaruuden mukaan? Ei mitään käryä, mutta tämä tosiaan johti Hansenin potkuihin.

Näin lopuksi pitää vielä sanoa, että Hansen oli aikamme kovin brawleri ja oma gaijin suosikki. Gordy oli kova ja Williams oli rautaa... mutta minulle Hansen oli se kovin luu. Ja kuten mainitsin, Hansen oli kova, brutaali brawleri - muttei missään nimessä taitava sellainen. Ainakin itse käsitän termin "taitava brawleri" niin, että painija saa iskut näyttämään kovilta, vastustajaa vahingoittamatta. Hansen oli puolisokea ringissä. Hän itseasiassa oli niin sokea, että ringin ulkopuolella miehellä oli hävyttömät pullonpohjalinssit. Ja koska Hansenilla ei ollut mahdollisuutta (huonon näön vuoksi) pehmentää iskuja ennen vastustajan naamaa, hän vei iskut yksinkertaisesti perille saakka. Toisin sanoen Hansen ei näyttänyt kovaa lyövältä brawlerilta... vaan hän oli, kirjaimellisesti, kovaa lyövä brawleri. Muutenkin mies oli rautaa heelinä. Yhtä vihattu niin WWWF:ssä, AWA:ssa kuin Japanissa. Ja sitten kun miettii, että mies paini aktiiviuran aikana helposti kymmenen viiden tähden klassikkoa, joiden lisäksi hän kantoi niin Andren kuin Hoganin, molempien parhaimpiin suorituksiin, niin vittu? Pitäisi viimeistään tässä vaiheessa tajuta, että Hansen oli kovin jätkä... ikinä, koskaan. Taitavin? Ei. Kovin? Kyllä. Tässä vielä omat suosikkimatsit Stan "LARIATOOOH" Hansenilta:


[list]Stan Hansen TOP15
1. Stan Hansen & Terry Gordy vs. Genichiro Tenryu & Toshiaki Kawada [AJPW, 12-16-88]
2. Kenta Kobashi vs. Stan Hansen (AJPW, 10-4-1994)
3. Bruiser Brody & Stan Hansen vs. Dory Funk & Terry Funk (AJPW, 12-8-84)
4. Stan Hansen vs. Kenta Kobashi (AJPW, 29-7-93)
5. Kenta Kobashi vs. Stan Hansen (AJPW, 16-4-93)
6. Stan Hansen vs. Toshiaki Kawada (AJPW, 28-2-93)
7. Ted DiBiase & Stan Hansen vs. Riki Choshu & Yoshiaki Yatsu (AJPW, 12-12-85)
8. Terry Funk & Dory Funk vs. Stan Hansen & Bruiser Brody (AJPW, 2-13-82)
9. Mitsuharu Misawa vs. Stan Hansen (AJPW, 21-5-93)
10. Stan Hansen vs. Steve Williams (AJPW, 4-14-94)
11. Stan Hansen & Ted Dibiase vs. Jumbo Tsuruta & Tiger Mask (AJPW, 7-3-87)
12. Stan Hansen vs. Steve Williams (AJPW, 9-1-90)
13. Shoehi Baba & Stan Hansen vs. Mitsuharu Misawa & Kenta Kobashi (AJPW, 11-28-93)
14. The Destroyer vs. Stan Hansen (AJPW, 10-30-75)
15. Andre the Giant vs. Stan Hansen (NJPW, 9-23-81)[/list:u:159r28pw][/list:u:159r28pw]

Innostus tätä listaa kohtaan on korkeammalla kuin koskaan. Pyhäinpäivän ilta, halloween on humpuukia, pimeää, kylmää, ei kiinnosta lähteä yhtikäs minnekään. Eli varsin loistavaa aikaa pullauttaa uunista ulos listan numero 8. Jätän nyt nuo edelliset sijat laittamatta tähän, jokainen voi ne luntata edellisestä viestistä, jos kiinnostaa.


#8 Christian Cage
Tuo kuva ja lisänimi "Cage" ei tarkoita sitä, että Christian olisi listalla vain ja ainostaan TNA-aikojensa vuoksi, vaikka niillä suuri painoarvo toki on. WWE:ssäkin Krisu on tehnyt paljon markittamisen arvoisia asioita. Christian Cage vaan kuulostaa komeammalta kuin pelkästään tylsä Christian.

E&C:sta kirjoittelinkin aika paljon jo Bia Manin sekä Edgen esittelyissä, joten totean vaan että hieno tiimi oli aikanaan. No, tällä millenniummilla mikään tiimi ei tunnu olevan kovin pitkäikäinen, joten totta kai heidät erotettiin. Mitä tapahtui? "Veljekset" feudasivat toisiaan vastaan, jonka jälkeen Edgen ura nousi uudelle tasolle. Edge siirtyi Smackdowniin painimaan muistettavia matseja kurtanglejen ja eddieguerrojen kanssa, samalla kun Christian jäi RAW:hon pitkätukkaiseksi itkupilliksi. Vincen sairaan logiikan mukaan kun vain toinen menestyneestä tag teamista voi olla hyvä painija. Eipä siinä mitään, Christianin uraan puhallettiin uutta tulta hänen voittaessaan Intercontinental-mestaruuden ja muodostaen tiimin toisen kanadalaisen painijumalan, Chris Jerichon kanssa. Vitamin C. Vaikka tässä tiimissä Krisu olikin Jerikon bitch tavallaan, olivat nämä todella hienoja aikoja. Pitkäikäinen tämä mahtava duo ei ollut, vaan heidät piti erottaa. Nyt Jeriko käännettiin faceksi Kristianin kustannuksella, ja monet varmasti muistavat tämän rakkaustriangelin Jerichon, Christianin ja Trishin välillä, joka huipentui WrestleManiassa Trishin heelturniin.

Kaikki näytti siis nyt todella hyvältä Christianin kannalta. Sitten hän loukkaantui ja palasi syksyllä ottelemaan Jerichon kanssa järisyttävän upean ladder-matsin IC-vyöstä, jossa tuli takkiin, tietysti hyvityksenä Maniasta. Joka tapauksessa Christian oli kuumaa kamaa ja hänen rinnalleen nostettiin iso muskelimies, Tyson Tomko. Tämä "pairing" toimi loistavasti useiden vuosien ajan, niin WWE:ssä kuin sitten TNA:ssakin. Ollaankin vuodessa 2005, joka oli vedenjakaja Christianin uralla. Christian toimitti jäätävän kovia promoja viikosta viikkoon, keräsi hurjia poppeja vaikka oli olevinaan heel, ja John Cena-feudilla kiusoiteltiin. Yksi Christianin WWE-uran hienoimmista hetkistä täytyy olla tämä promo keväältä 2005. Näyttikin siltä, että WWE oli tosissaan tekemässä Christianista tähteä, sillä John Cena draftattiin RAW'hon ja Christianista leivottiin hänelle ykköshaastaja. Sitten Vincellä tai jollakin muulla iski epäusko Christianin vetovoimaan, ja päätettiinkin että käännetäänpäs sittenkin Chris Jerico heeliksi ja tehdään hänestä ykköshaastaja Cenalle. Eli Vengeancessa 2005 Christian toden totta otteli WWE:n mestaruudesta Cenan ja Jerichon kanssa, mutta (ylläripylläri) juuri hänet Cena selätti ja täten hänet pullautettiin juonikuviosta ulos ja siirrettiin Smackdowniin. Ottelemaan US-mestaruudesta Booker T:n kanssa. Voi vittu, en osaa paremmin sanoa.

Kaiken tuon jälkeen en yhtään ihmettele Christianin ratkaisua pakata kamppeensa ja suunnata kohti Orlandoa. Christian oli saapunut TNA:han. Nämä kolme vuotta olivatkin Christianin parhaat, sillä TNA:ssa häntä arvostettiin. Christian Coalition with AJ Styles&Tomko oli sellaista viihdettä, ettei paremmasta väliä. Samalla AJ kehittyi loistavan mikkimiehen, Christianin rinnalla, itsekin melko hyväksi promottajaksi. Klassikkomatseja ja taattua viihdettä. Etenkin Cagen ja Kurt Anglen feudi ja kova matsisarja ovat jääneet mieleeni, ja huikaiseva ladder match Kazia vastaan Genesis 2007:ssa. (ensimmäinen kokonainen TNA-PPV, jonka katsoin) Vaikka nämä vuodet TNA:ssa loistavia olivatkin, päätti Christian palata WWE:hen sopimuksen umpeuduttua viime vuoden lopulla. Paperilla ihan hyvä ratkaisu, ja olihan hänelle varmasti luvattu kuuta taivaalta, jos hän paluun tekisi.

Kaikki tietävätkin sitten lopun. "Suuri" paluu WWE:hen tapahtui tuikitavallisessa ECW-lähetyksessä helmikuussa, ja Todd Grishamkin oli aivan liekeissä. Feudi ja matsit -silloin ECW mestari- Jack Swaggerin kanssa ovat tämän vuoden ehdotonta kermaa, mutta sen jälkeen homma onkin ollut melkoista paskaa. Draftissa Christian jätettiin tuonne saakelin C-show'hun feudaamaan Tommy Dreamerin kanssa. Painillisesti tämä vuosi on kyllä Christianille ollut ihan hyvä. Mainioita matseja niin Swaggerin, Regalin kuin Zach Ryderinkin kanssa, mutta mikään ei ole edennyt minnekään. Christian on ehkä kolmosbrändin kirkkain tähti, mutta silti hänet pullautettiin ulos vaikkapa Bragging Rights-PPV:stä. Eli jättikö Christian TNA:n sen takia, että pääsee ottelemaan Tommy Dreamerin ja Yoshi Tatsun kanssa tiistai-iltaisin ohjelmassa joka kerää paskempia ratingseja kuin iMPACT? Ei varmasti ja kovin olen skeptinen että Christianille mitään pushia enää WWE:ssä on koskaan luvassa. Vielä muutama kuukausi sitten jaksoin uskoa tähän, mutta en enää.

Jotta koko viesti ei mene historian kertaamiseksi, loppuun vielä syitä miksi hän on näin korkealla. Christian on kehässä suorastaan loistava. Liikesetti on laajentunut huomattavasti edellisestä WWE-runista, ja Christian ymmärtää myös tarinankerronaan ynnä muun paskan päälle. Hardcore-matseissa hän on yksi parhaista tänä päivänä, mieleen on jäänyt Manian MITB ja "extreme rules" Dreameria vastaan elokuulta. Elikkäs CC on mahtava kehässä, mutta puhdasta loistavuutta mikissä. Katsokaa niitä hänen promojaan WWE:stä vuodelta 2005 ja TNA:sta, niin ymmärrätte varmasti. Ja onhan Christian parhaita mikkimiehiä nykyäänkin, mutta rajoitukset ovat luonnollisesti vieneet niistä sen terän pois. Karismaattinen, kehässä erittäin taitava, mielestäni toiseksi paras kanadalainen painija koskaan. Lisäksi hänellä on aivan jumalattoman menevä entrance-theme, tällä tarkoitan sitä originaalia Waterproof Blonden versiota. http://www.youtube.com/watch?v=P5jbo7lx ... re=related Mikä hitto siinä siis on, että hänelle ei suurempaa pushia ole annettu ja tuskin tullaan antamaankaan. That is buh gawd beyond me.

Paras feud: Kurt Angle
Paras matsi: Kurt Angle (Six Sides Of Steel) January 2008, Impact
Parhaat vuodet: 2005--->

Christian Cage Wins The NWA-TNA Heavyweight Title

Viesti saattaa sisältää pientä sekavuutta, pahoittelen...

50. Lex Luger
49. Dragon Kid
48. Bxb Hulk
47. Dusty Rhodes
46. Great Muta
45. Bryan Danielson
44. Big Van Vader
43. Ahmed Johnson
42. Goldust
41. Roddy Piper
40. Jerry Lawler
39. Michael Hayes
38. The Sandman
37. Bret Hart
36. Rick Rude
35. Sting
34. Eddie Guerrero
33. Jimmy Snuka
32. Ted DiBiase
31. Lance Storm
30. Justin Credible
29. The Midnight Express
28. Honky Tonk Man
27. Yoshiro Tajiri
26. Steve Austin
25. The Rock
24. Tommy Dreamer
23. Raven
22. Terry Funk
21. Andre The Giant
20. Bill Goldberg


19. Scott Steiner
- Aloitetaan listaus palaamalla jälleen 1980-luvun lopun NWA'han, jossa Rick Steinerin veljenä tunnettu Scott Steiner puski itsensä läpi ja aloitti näin nousun painimaailman huipulle. Tuon ajan monipuolisesta painikoneesta en olisi kyllä uskaltanut ennustaa täyspäiväistä peluria main event- tasolla. Vaikka sulavaliikkeinen ja kivenkova Steiner oli varteenotettava painija, hänestä huokui (luonnollisesti) ensimmäiset aikansa se tietynlainen rookieus lävitse menon kehässä. Tämä ei kuitenkaan yksinkertaisesti haitannut ollenkaan sulavuuden riemua pursuavan Steinerin työskentelyä, sillä alta aikayksikön hän todisti epäilijöiden aatteet vääräksi ja useita näyttäviä otteitä osoittaen paiskoi vaistustajansa mitä monimutkaisimmilla heitoilla kerta toisensa jälkeen kanveesiin. Kun näihin heittoihin päästiin, voisin mainita näin ohimennen niiden olevan yksi suurin syy, miksi Scottia on niin h**vetin helppo markittaa vielä tänäpäivänäkin. Vaikka ikä on tuonut liikkuvuuden vietyään suurimman kankeuden tilalle, jaksaa Scotty painaa eteenpäin heittoinensa ja väittäisinpä vielä, että kovemmalla tahdilla kuin usea muu hänen ikäluokkaansa lukeutuva veteraani.

Hahmo on muuttunut myös ajan myötä koko ajan vain uskottavammaksi ja se hymyilevä, lihaksikas, mutta jokseenkin niin kiltin näköinen heittokone vaihtui jokusessa pahaisessa vuodessa WCW'n aikana vaaleatukkaiseksi badassin ja coolin nWo-hahmon sekoitukseksi, josta se hioutui yhä edelleen jättäen peruspohjan sille koomiselle TNA-hahmolle, joka enemmän tai vähemmän tahallaan heittää kuivaa läppää. Olihan siinä välillä tietenkin myös WWE-aika, jossa feudia syntyi muunmuassa Triple H'n kanssa, mutta on täysin asia erikseen, mitä ihmiset ajattelevat tästä runista. Mutta palataksemme asiaan, pidän Steinerin nykyistä hahmoa todella onnistuneena luomuksena ja siltä voi odottaa mitä vain: kaikki tempaukset rajuista ja hardcorepainotteisista backstagehyökkäyksistä tilannekomiikkaan. Scott Steinerin uraa voi kuvata yhdellä sanalla - Masterpiece.


18. Brock Lesnar
- SmackDownin juhlathreadissa taisin luokitella Brock Lesnarin Mr. SmackDowniksi, enkä vieläkään pyörrä päätöstäni, sillä vaikka kuinka Hulk Hoganit ja The Rockit olisivat kaapanneet sinistä brändiä itselleen, jätti Lesnar niin näkyvän jäljen aikanaan, että häntä on yksinkertaisesti pakko kunnioittaa, eikä titteli kaikkien aikojen SmackDownin esikuvana tunnu yhtään liiotellulta.
Muistan aikoinani joka viikko odottaneeni tiistai-iltaa, että pääsisi RAW'n jälkeen katsomaan ennen kaikkea Lesnarin toimintaa kehässä sinibränin alaisena. Joka viikko raaka voima ja nopeus jylläsi kehässä kaataen vuoron perään yhä suurempia puita ja kun tomu pikku hiljaa laskeutui, upean ottelun päätteeksi seisoi tuomarin vierellä se nuori lupaus, joka oli muutamassa hetkessä nostanut nimensä kirkkaimmalle paikalle koko WWE'ssä.
Jos Lesnarissa oli kokonaisuuden sisäpuolelle katsoessa jotain erityisempää markitettavaa roolinsa lisäksi, oli se miehen nopeus suhteutettuna tämän kokoon. Satanen lasissa kiidättävä Lesnar oli kokoisekseen aivan h**vetin nopea ja ketterä, eikä meno näyttänyt mielestäni koskaan erityisen tökeröltä. Kovassa kunnossa oleva Brock käytti myös erilaisten voimaa vaativien liikkeiden kuten finisherinsä F-5'n lisäksi esimerkiksi handicap-otteluissa nopeuttaan ja puski vuorotellen kulmissa olevia vastustajiaan ja jos monipuolisuudesta pitäisi mainita yksi asia joka tulee päällimmäisenä mieleen, mainitsisin tämän kehätaiturin
Shooting Star Pressin Kurt Anglea vataan käydyssä ottelussa. Vaikka Brock botchasikin liikkeen, hän osoitti silti olevansa sen pelottavan kokoisen olemuksensa lisäksi jotain muutakin. Tämä muu on se asia, joka tekee tästä pedosta yhden viihdyttävimmistä puhtaista painijoista 2000-luvulla.


17. Jake Roberts
- Mietin Jake 'The Snake' Robertsin paikkaa tällä listalla todella useaan otteeseen, ja ehkä hitusen hätiköitynä päästin hänet jopa näin ylös. En ole mikään maailman suurin Roberts-tietäjä, mutta sen pystyn heti kättelyssä sanomaan, että viihdyttäjän vikaa hänessä on. Promot olivat ensiluokkaisen uskottavia ja katselen nykyäänkin mielelläni pelkkiä lyhyehköjä promoja, joita tämä karu painija on tarjonnut painivuosinaan. Myös sen karun ulkokuoren ohella miehelle suotiin yksi WWF'n mielenkiintoisimmista gimmickeistä. Jos joku ei vielä tässä vaiheessa tunne tätä tunnetuimpiin lukeutuvaa hahmoa, voin pientä pohjustaa antaa. Roberts kantoi mukanaan lemmikkikäärmettään Damienia ja muunmuassa promoissaan pelotteli haastattelijoitaan tällä. Voitettujen otteluidensa päätteeksi päästi Jake Damieninkin pussistaan ulos haukkaamaan raitista ilmaa vastustajan rinnan päälle. Kerrassaan nerokasta.
Vaikka suurin psykologinen yliote perustuikin juuri tuolle edellämainitun käärmeen käyttöön, oli The Snake psykologisesti loistava myös kehäotteliltaan ja hän perusti paininsa pääasiassa sen varaan ja hoiti sen hyvin. Kevytmuotoista brawlaamista sekoitettuna aimo annokseen kehäpsykologiaan takasi muutaman muistettavan ottelun, mutta en silti usko, että ainakaan facena miehellä olisi ollut mitään asiaa varsinaiseen Main Eventiin, sillä vetovoimaisuus ei tuntunut olevan Jaken alaa valitettavasti. Potentiaalia löytyi, mutta ennemminkin heelinä.


16. Mick Foley
- Piikkilankaa pesäpallomailan ympärillä, liekehtiviä pöytiä, tuoleja, nastoja... Mick Foleyn asevalikoima ei tule varmaankaan koskaan näkemään loppuaan. Todella useat brutaalit brawltaistot hardocresäännöillä lävitse käynyt Mick on kokenut yhtä sun toista kehässä ja väittäisinpä nyt tähän väliin hänen olevan viihdyttävyysarvoltaan paras verenvuodatuspainimenetelmää käyttävä talentti. Useat saattavat pitää Foleyta hyvinkin keskinkertaisena tapauksena, mutta markitukselle on syynsä. Aloitetaanpa analysointi vaikkapa siitä tosiasiasta, että Foleyn promot eivät ikinä joudu kelauksen kohteeksi. Eivät koskaan. Tietynlainen vapaamuotoisuus ja itsevarmuus mikin varressa saavat Foleyn näyttämään erityisen hyvältä ja vaikka monille tärkeä tilannekomiikka jäisikin pienemmälle saralle, pystyy Mick vetämää uskomattomia hetkiä vaikka vain istuen keskellä kehää.
Seuraavaksi ajattelin puhua varsinaisesta toiminnasta kehässä. Miehen ruumiinrakenne ei ole kaikista parhain mahdollinen vetämään oikeasti viihdyttävää settiä kehässä ja se rajoitti rajulla kädellä mahdollisuutta pitää yllä laajaa liikearsenaalia. Siinä missä muut heittivät takaperin volttia tai käyttivät yksinkertaisiakin painiliikkeitä, Foley otti taitamastaan kaiken irti. Jos muut hyppivät voltteja pöytien lävitse, Mick teki sen omalla tyylillään ja hyppäsi palavan pöydän päälle. Selvin ero tässäkin vertauskuvassa oli se, että Foleyn ja hänen vastustajansa erotti aina se, että Mick kesti koko muuta rosteria enemmän kipua. Asian mainitseminen saattaa nostattaa päällimmäisenä mieleen turhan spottailun, mutta yksinkertaisuudessaan miehen kehätaidot eivät perustuneet pelkästään sille, että hän lensi HIAC'n katolta alas, vaan psykologia teki otteluista onnistuneita muullakin tavalla ja useinmiten aseiden harkittu käyttäminen pysyi pääasiassa vain sivuseikkana niissä hardcoreotteluissa, joissa Foley esiintyi jollakin roolillaan jaetuista persoonoistaan. Henkilökohtaisesti näistä eri hahmoista minua viihdytti eniten joko Mick Foleyn oma persoona, tai useat mahtavat hetket läpi käynyt Cactus Jack, joka tunnettiin näistä varmaankin brutaaleimpana hardcore-painijana. Joka tapauksessa gimmickistä huolimatta on useasti todettu - Foley is go(o)d.

"Coca" kirjoitti:

Puhut showpainija-Lesnarista ja valitset kuvan, jossa hän kantaa UFC Heavyweight mestaruutta.

Foleyn markituksen ymmärrän kyllä, vaikka omasta mielestäni hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin vienyt painia väärään suuntaan. Roberts.....ääh olkoon, taas näitä nimiä joita en voi oikein käsittää mutta hyvin kuitenkin perustelit. Siinä missä esim. Wankien lista on hyvinkin yksipuolinen painottuen lähes täysin vuosien 85-95 välille, on Cocan lista varmaankin kaikista monipuolisin. Löytyy puronimiä, pari indykaveria, nykypäivän supertähtiä ja sitten näitä kasarikuuluisuuksia. On melkeinpä täysin mahdotonta arvata, kenenkä nimi sieltä seuraavaksi esille nousee. Ja se tekeekin Cocan listasta varsin mielenkiintoista luettavaa.

30. Brock Lesnar

Lesnar nousi nopeasti lajin huipulle ja siellä hän pysyi myös uransa loppuun asti. Tai no eihän sitä koskaan tiedä, jos hän palaisi vielä joskus nuorattuun rinkiin, mutta siihen en nyt ainakaan usko vielä. Lesnar oli pirun vakuuttava heti ensimmäisestä ottelusta lähtien. Ensiksi kiinnitin huomion miehen kokoon ja hänen liikkumiseensa kehässä. Hän liikkui erittäin sulavasti kokoisekseen ja hän ei näyttänyt mitenkään kankealta. Koon ja liikkumisen jälkeen silmiin pistivät miehen kehäotteet. Sieltä löytyi hienon hienoa teknistä painia, johon oli yhdistetty niin brawlausta kuin muitakin osa-alueita. Moni varmasti muistaa Lesnarin SSP:n ja olihan se komean näköinen ison miehen tekemänä. Heyman toimi hyvin Lesnarin managerina ja hän hoiti puhumisen oikein mallikkaasti, mutta ajan kuluessa Lesnaristakin tuli oikein hyvä mikissä. Miehen ura WWE:ssä oli lyhyt ja erittäin värikäs. Harva painija on muutamassa vuodessa saavuttanut lähes kaiken saavutettavissa olevan.


29. Goldberg

Lesnarista Goldbergiin, jotka kohtasivat toisensa WM XX:n ottelussa, joka oli myös samalla molempien viimeinen ottelu WWE:n riveissä. Kultapertti nousi kuitenkin suureksi tähdeksi WCW:n puolella. Hänellä oli toooodella pitkä voittoputki WCW:ssä, kunnes muuan Kevin Nash laittoi pisteen tuolle voittoputkelle. Feudi nWo:ta vastaan ei kuitenkaan loppunut siihen vaan hän paini mm. Ladder-ottelun Scott Hallia vastaan. Moni ei ehkä pitänyt siitä, että Kultapertti bookattiin ylivoimaistakin ylivoimaisemmaksi. Parempiakin tapoja nostaa Goldberg tähdeksi olisi ollut, mutta ne olisivat vieneet enemmän aikaa. Miehen WWE-run oli omasta mielestä aika epäonnistunut, hänet tuotiin WWE:hen supermiehenä ja hän voitti otteluita toisensa jälkeen. Tuo surullisen kuuluisa WM XX:n ottelu ei missään nimessä ole sellainen lopetus, minkä Goldberg tai Lesnar olisi ansainnut, mutta kummallakaan ei tuntunut olevan motivaatiota otella hyvää ottelua niin mikäs siinä sitten. Kehässä hän oli ”normaalia” powerhousea parempi, hänellä oli ihan näppäriä liikkeitä joka lähtöön. Ei hän missään nimessä ollut samassa kastissa kuin Lesnar, mutta ihan kelpo powerhouse kuitenkin.


28. Carlito

Carlito on yksi niistä harvoista painijoista, joka heti ensiesiintymisestä lähtien on kolahtanut. Ensiesiintyminen oli myös melko muistettava, koska kuinka moni painija on heti ensimmäisessä ottelussaan voittanut mestaruuden? Mieleen tulee ainoastaan Ted DiBiase nuorempi. Carlito on aina ollut viihdyttävä kehässä ja hän on tarjonnut muutaman ihan mukavan ottelunkin, mutta kuten arvata saattaa niin häntä on käytetty WWE:ssä sylkykuppina. Silloin tällöin hän on saanut pientä pushia, mutta ne kerrat on sitten kruunattu armottomilla jobbausputkilla. Olen jostain kumman syystä pitänyt Carlitosta aina mikissä, joihinkin tuo aksentti ei pure sitten mitenkään, mutta minä olen aina pitänyt siitä. CCC tarjosi yhden alkuvuoden kovimmista feudeista veljensä Primon kanssa Miziä ja Morrisonia vastaan, joka kulminoitui joukkuemestaruuksien yhdistämiseen ja otteluun WrestleManiassa (tosin taisi olla dark match, mutta kuitenkin…). Sääli, että Carlito on tällä hetkellä täysin tyhjän panttina RAW’n rosterissa. Näkisin Carlitoa mielelläni viikosta viikkoon ottelemassa tv-otteluita ja välillä jopa PPV-otteluitakin. Toivottavasti hän mahtuu johonkin joukkueeseen Survivor Seriesissä, jolloin hän voisi iskeä niitä hienoja Backstabbereita vastustajille <3


27. Kevin Nash

Nashin kohdalla voisi samaa kuin Scott Hallin; ”unohdetaan kokonaan 2000-luvun tuotanto ja keskitytään sinne 1990-luvulle”. Toki Nashilla on ollut hetkensä tällä vuosituhannella ja miehen WWE-run tarjosi muutaman hyvän ottelun Triple H:ta vastaan, mutta siihen ne hyvät hetket otteluiden saralta jäivätkin. MEM ja nWo sen sijaan ovat viihdyttäneet kyllä ja nykyään Nash muistuttaa erehdyttävästi muuan humppabändin keulakuvaa… Siitäkin seikasta huolimatta hypätään aikakoneen kyytiin ja matkustetaan ajassa vuoteen 1993, jolloin Nash teki debyyttinsä WWF:n leivissä Dieselinä. Hän toimi Shawn Michaelsin managerina ja Shawn Michaelsin nimi liitetään usein häneen. Pian debyyttinsä jälkeen miehen vyötäröä alkoi koristamaan mestaruudet ja pian hänellä oli vöistä kaikkein arvokkain, WWF-mestaruus. HBK ei oikein sulatellut sitä, että hänen entisellä ”bodyguardilla” oli päämestari, joten monen mutkikkaan vaiheen jälkeen HBK voitti vuoden 1995:n RR:n ja nousi Nashin haastajaksi päämestaruudesta. Miehet ottelivat WM XI:ssä erittäin hyvän ottelun, jonka Nash voitti. Pian Nash ja HBK lyöttäytyivät taas yhteen ja he muodostivat joukkueen nimeltä ”Two Dudes with Attitude”. Diesel hävisi mestaruutensa Bret Hartille Survivor Seriesissä, jonka jälkeen hän teki turnin. Hän otteli ennen WCW:n menoa muutaman muistettavan ottelun niin Undertakeria vastaan WrestleManiassa ja Shawn Michaelsia vastaan In Your House-tapahtumassa. Tuo jälkimmäinen ottelu muistetaan kuitenkin ottelun jälkeen tapahtuneesta halauksesta, jossa olivat osallisena niin Nash, HBK, HHH kuin Scott Hallkin. WWF-uran jälkeen edessä olivat haasteet WCW:ssä ja melko pian debyyttinsä jälkeen syntyi yksi showpainihistorian tunnetuimmista stableista. Miehen WCW-ura oli värikäs ja siihen sisältyi monia hienoja hetkiä. TNA-ura ei ole tarjonnut kyllä MEM:tä lukuun ottamatta mitään ihmeellistä ja kyllä Nash taitaa kuulua siihen porukkaan, jonka olisi pitänyt ripustaa ne painisaappaat takan ylle. Toisaalta toivoisin kyllä näkeväni Nashin vielä WWE:n riveissä. En aktiivipainijana vaan osana HBK:n lopettamista. Nash on itse sanonut, että haluaisi olla jollain tapaa mukana WWE:ssä, kun HBK painii viimeisen ottelunsa.


26. Sting

Nopeasti katsottuna Sting on listan korkeimmalla sijalla majaileva ei-WWE-painija. Sting on niitä painijoita, jonka mainittaessa tulee heti mieleen sana ”kunnioitus”. Kyseessä on erittäin karismaattinen esiintyjä, joka saa yleisön pauloihinsa kerta toisensa jälkeen. Hänellä on pitkä, hieno, menestyksekäs ura takana ja on hyvinkin mahdollista, että hänen uransa on ohi. Miehen NWA-ajat ovat hiukan pimennon peitossa, mutta onhan noita otteluita tullut kateltua sieltä sun täältä. Varsinkin tuo muuan 45-minuuttinen ottelu Flairia vastaan oli oikein hyvä. Miehen WCW-ajat ovat sen sijaan lähes yhtä hyvin hallussa kuin miehen TNA-ajat. Hyviä otteluita on vaikka millä mitalla ja Sting oli osallisena vuoden ’92:n WarGames-ottelussa, joka on saanut ”kaikkitietävältä” Dave Meltzeriltä täydet viisi tähteä. Hänellä oli erimielisyyksiä nWo:n kanssa, mutta hän oli tuossa nWo Wolfpacissa mukana. TNA-ajoilta löytyy myös monta hyvää ottelua, mutta kyllä Sting on tarvinnut sen hyvän/erinomaisen vastustajan saadakseen viihdyttävää tavaraa ulos. Parhaat vuodet ovat todellakin takana ja tuskinpa niitä vuosia enään kovinkaan montaa on edessä.

#9 ''Stone Cold'' Steve Austin

Sijalla yhdeksän listallani on vuorossa ''Stone Cold'' Steve Austin, jonka luultavasti jokainen showpainifani tietää. Austin on yksi Attitude Eran vakuuttavammista ja mielekkäimmistä tapauksista, muttei kuitenkaan minusta se Attituden paras painija.

Parhaitenhan Ausse on jäänyt mieleen gimmickistään, niin vitun kovana jätkänä, joka ei pelkää mitään. Austin badass-facena oli täyttä kultaa, mutta heel-Austinkin toimi. Kuten Austin itsekin, kaikessa. Austinin puhujanlahjat ovat kiistattomat, laskisin hänet ilman omatunnon tuskia historian viiden parhaan promottajan joukkoon. Kehässä Austin on minusta ainakin historian 20:n parhaan joukossa, enpä nyt jaksa tarkemmin sanoa. Korkeammalla voi olla todellakin, alempana ei todellakaan. Austinin brawlaus on täyttä viihdettä, ja miehen psykologiset taidot niissä The Big Matcheissa ovat mahtavat. Hienoin esimerkki siitä on minusta WM 19:n Austin vs. Rock, joka on historian parhaita otteluita. Ikimuistoinen viimeinen ottelu Stone Coldille. Jännä asia on myös se, että Austin oli erinomainen tekninen vääntäjäkin ennen niskan kniksknaksia.

Kyllä Austin on niin merkittävä osa wrestlinghistoriaa, ja täysin ansaitusti. On hän niin useita hienoja hetkiä tarjonnut. Hieno mies. Loistavia feudeja, loistavia promoja, loistavia otteluita ja pari hienoa paluuta. Stunnerfest @ RAW Homecoming '05 on yksi parhaita segmenttejä ikinä mistään. On näissä Austinin ONS-paluissakin sitä hienoutta ollut, vaikka hieman puulta ne välillä maistuivat, kun hänen esiintymiset eivät hirveästi toisistaan eronneet tai mitään merkittävää olleet.

''Stone Cold'' Steve Austin on mies, joka edustaa wrestlingin parhaita puolia.

Jatketaanpa nimi per päivä metodilla. Tämän jälkeen sitten saattekin odotella numeroa kuutosta noin viikon verran, sen verran kiireinen aikataulu on alkavalle viikolle kehkeytynyt. Jätän taas tuon pitkän rimpsun edellisistä valinnoista laittamatta, ne löytyivät edellisistä viesteistä.


#7 Eddie Guerrero
Tuo ylläoleva on varmaan käytetyin kuva Eddiestä ikinä, mutta jos olette huomanneet niin näissä top 10:n kuvavalinnoissa olen koittanut etsiä kuvan painijan huippuhetkiltä ja vuosilta, mieluiten mestaruusvyön kanssa, joten oli pakko valita tämä "tylsä" vaihtoehto.

Eddien ennenaikainen ja traaginen kuolema ei ole syy, miksi Eddie on näin korkealla. Mutta tottahan se on, että aina James Deanista, Elvis Presleyhin ja Michael Jacksoniin nämä traagiset jutut tavallaan pyyhkivät mennessään kaiken huonon, mitä henkilö oli maailmalle antanut ja antavat jonkinlaisen sädekehän heidän ympärilleen. Eddiessä ei kuitenkaan ollut mitään huonoa, joka olisi pitänyt pyyhkiä pois. Ainoastaan hänen huumeongelmansa, mutta kaikesta päätellen Eddie ei koskaan alkanut nappeja diilaamaan tai vaimoaan/lapsiaan pieksemään tämän vuoksi. Eli Eddie kärsi, mutta ei kanavoinut tätä kärsimystään muihin. Voi olla tietysti toisinkin, mutta sellaista juttua en ole koskaan Guerrerosta lukenut.

Eddien urasta Meksikossa en osaa sanoa yhtikäs mitään, yhtään matsia en ole nähnyt. Sen sijaan Eddien NJPW:ssa, ECW:ssä ja tietysti WWE:ssä olen jonkin verran tutustunut. "Black Tiger"-aikojen spesialisti en todellakaan ole, mutta kourallisen verran matseja olen nähnyt, eivätkä ne todellakaan ole pettäneet. Etenkin eräs matsi Jushin Ligeria vastaan on painunut mieleeni. ECW:ssä Eddie oli loistava ja yleisö osasi arvostaa häntä. Itse asiassa tällä viikolla katsoin sen Guerreron ja Malenkon jäähyväismatsin ja kyllä siinä väkisinkin kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin.

WCW-urassa oli paljon hyvää, mutta monien muiden WWF:iin loikanneiden tapaan Eddie oli siellä aliarvostettu. Painillisesti WCW-vuodet olivat Eddielle melko loistavia. Vastustajina toimivat sellaiset kaverit kuin Dean Malenko, Rey Mysterio, Chris Jericho ja olihan se ladder match Syxxia, aka. X-Pacia aka. Sean Waltmania aka. 1-2-3 Kidiä vastaan myös mainio. Halloween Havoc 1997 ja ottelu Rey Mysteriota vastaan taitaa olla se eniten mainostettu Eddien WCW-ottelu, mutta kyllä esim. matsi SuperBrawlissa samana vuonna Jerikoa vastaan oli kovaa kamaa. Joka tapauksessa Eric Bischoff kieltäytyi pushaamasta Eddietä yhtään korkeammalle kuin hän jo oli, josta syystä Eddie sitten yhdessä Benoit'n, Malenkon ja Perry Saturnin kanssa pakkasi kamppeensa ja siirtyi WWF:iin muodostaen Radicalz-stablen.

Vuonna 2001 sitten alkoi kasaantua ongelmia. Eddie oli ollut vuonna 1999 auto-onnettomuudessa, josta syystä hän oli jäänyt koukkuun kipulääkkeisiin. Toukokuussa 2001 hänet lähetettiin vieroitukseen, ja saman vuoden marraskuussa Eddie jäi kiinni rattijuoppoudesta. Taisipa tähän aikaan alas mennä jotain alkoholia tujakampaakin ainetta. Eddie sai potkut WWF:ista. Niinpä ECW:n ja WCW:n ollessa henkitoreissaan Amerikassa ainoa paikka jossa hän pystyi työskentelemään oli indyt. Eddie kävi vetämässä parit hienot matsit niin ROH:issa kuin IWA Mid Southissa, kunnes huhtikuussa 2002 WWF huoli elämäntapansa muuttaneen Guerreron takaisin.

Tästä alkaakin se itselleni tutuin ja samalla Eddien paras aika. Syntyi Los Guerreros yhdessä Chavon kanssa ja he ottelivat nykyaikaisen WWE:n parhaita tagmatseja koskaan Anglea&Benoit'ta, Haasia ja Benjaminia sekä Mysteriota ja Edgeä vastaan. 2003 Eddietä sitten koitettiin kääntää heeliksi Tajirin kustannuksella, mutta eihän siitä mitään tullut. Samana vuonna Eddien "Lie, Cheat and Steal" facehahmo alkoi toden teolla muotutua. Feudit US-mestaruudesta Benoit'n, Big Show'n ja Cenan kanssa olivat viihdettä parhaimmillaan, Eddie oli suositumpi kuin koskaan. Vuodenvaihteessa sitten Eddie vielä feudasi Chavoa vastaan, joka päättyi Royal Rumbleen ja heidän 1on1-kohtaamiseen, jonka Eddie voitti.

Eddie oli hiton suosittu, mutta silti hänen nostaminen ykköshaastajaksi täysin voittamattomana pushatulle Brock Lesnarille oli melkoinen pommi. Viimeisen päälle "välipuolustuksen" makua, mutta Lesnar olikin lähdössä WWE:stä ja tämä kaksikko otteli eeppisen klassikon No Way Outissa 2004. Ei ole mitään väliä kuinka monta kertaa matsin on katsonut, aina loppuhetkillä nousee kylmät väreet pintaan. WrestleMania XX ja matsi Kurt Anglea vastaan oli hyvä, mutta sen jälkeen alkanut feudi uutta ME-nimeä John "Bradshaw" Layfieldia vastaan oli upea. Verisiä vanhan koulukunnan henkeä uhkuvia matseja. Parhaaksi kohtaamiseksi sanoisin Steel Cagen, joka tapahtui Smackdownissa, ja johon Kurt Angle sekaantui. Angle-feudi jatkui, joka oli minulle aikanaan kovin juttu ikinä, mutta näin jälkeen päin voi sanoa että matsien taso oli pienoinen pettymys. Toki sellaista 3,5-4 kamaa jokainen kohtaaminen, mutta enemmänkin olisi voinut odottaa näiltä kahdelta taiturilta keskenään.

Angle-feudin jälkeen Eddie ei kerennyt elämänsä aikana olla mukana kuin yhdessä suuremmassa kuviossa, joka tapahtui Rey Mysterion kanssa. Kaveruksista tuli tagmestarit No Way Outissa 2005, mutta silti he kohtasivat erittäin tasokkaassa WrestleMania-matsissa. Helposti neljän tähden kamaa, mielestäni parempi kuin se mainostettu Halloween Havoc. Tiimi ei kuitenkaan ollut kovin pitkäikäinen, vaan Eddie kääntyi heeliksi huhtikuisessa Smackdownissa ikimuistoisella tavalla. En ikinä unohda sitä Suplexia teräsportaille, vastaavaa brutaaliutta en ollut sitä ennen perus-SD:issa tai RAW:ssa nähnyt. Feudi kesti aina pitkälle syksyyn saakka, kunnes Eddie lopulta onnistui pinnaamaan Mysterion häkkiottelussa. Jokainen Eddie/Rey tältä vuodelta oli taattua laatua. Loppuvuodesta Eddie sitten feudasi Batistaa vastaan WHC-mestaruudesta ja kerkesi vielä kääntyä faceksi ennen kuolemaansa. Eddien viimeiseksi otteluksi jäi matsi Ken Kennedyä vastaan Smackdownissa 8. marraskuuta 2005. 13. päivä Eddie sitten löydettiin hotellihuoneestaan hammasharja suussaan kuolleena ja koko painimaailma vaipui hetkeksi alakuloon.

Eddie oli kaikin puolin täydellisyyttä hipova painija. Hänelle kehittyi WWE:ssä aivan oma uniikki painityylinsä, joka yhdisti sulavasti lucha libre-taidot sekä sports entertainment-brawlauksen. "Lie, Cheat and Steal"-gimmick oli aivan loistava. Guerrero pystyi olemaan uskottavasti monsterheel, hauska heel, vakava face tai huumoriface. Tai maskipäinen painitaituri. Kaikki luonnistui mainiosti, hän oli täydellinen paketti. Toimi loistavasti niin midcardissa kuin main eventissäkin. Oli se vaan sääli, ettei Eddie kerennyt päämestaruutta enää toistamiseen voittaa. Eddien kuolema oli ehkä suurin yksittäinen syy koko Smackdown-brändin alakuloon vuosina 2006-07.

Paras feud: Rey Mysterio
Paras matsi: Brock Lesnar, No Way Out 2004
Parhaat vuodet: 1996-97, 2002-2005

Videopätkiä Eddiestä lisään tähän viestiin heti kun youtuben sivusto taas toimii.

Mielenkiintoisia listoja ovat olleet kyllä itse asiassa kaikkien. Niin myös Whatin.

6. Ric Flair
5. Nigel McGuinness/Desmond Wolfe
4. Chris Jericho
3. Steve Austin
2. AJ Styles
1. Kurt Angle

Tuollaista Top-6:sta Whatilta veikkaan.

E: Veikkaukset editoitu. =P

"Jäbä" kirjoitti:
mutta heel-Austinkin toimi.

Jos tarkoitat tällä sitä, että omasta mielestäsi heel-Austin toimi, niin sitten olkoon. Mutta heel-Austin nimenomaan EI toiminut, koska yleisö hurrasi hänelle joka tapauksessa. Tämä ei toki tarkoittanut sitä, että Austin olisi ollut huono heel, yleisö rakasti häntä vain liikaa. Niin vuonna 1997 kuin sitten myös 2001.

"Jäbä" kirjoitti:
''Stone Cold'' Steve Austin on mies, joka edustaa wrestlingin parhaita puolia.

Tuota en ymmärrä laisinkaan. Tarkoitatko jotenkin Austinin kehätyöskentelyä vai mitä? Austinhan oli varsinainen mulkku bäkkärillä jne. eli en ymmärrä jos tarkoitat tuolla kommentilla sitä.

Ja hyvät on Jäbän veikkaukset, paitsi että Hogan oli #20 ja sulla on kaksi miestä sijalla neljä.

Sai joo poppeja, mutta meinasin sitä, että SCSA oli todella viihdyttävä heel ja pidin hänestä heelinäkin. Se, ettei hän kerännyt kunnolla buuauksia, on sitten eri asia.

Edustaa wrestlingin parhaita puolia jo olemuksellansa. Tuollainen badass joka saa räjäytettyä aina areenasta katon ja luo suurta tunnelmaa. Se fiilis on wrestlingissä minusta todella tärkeää, ja sitä Austin loi. Lisäksi olihan hän huipputaitava. Miten muuten mulkkuna oleminen muuten liittyy siihen, mitä hän edustaa esiintyessään? Onko vai se wrestlingin paras puoli, jos joku on kiltti poika kulisseissa?:lol:

Ja oho, tuli vähän veikkauksissa botchailtua.

pois

"Jäbä" kirjoitti:
Miten mulkkuna oleminen muuten liittyy siihen, mitä hän edustaa esiintymisissänsä?

Ei mitenkään, mutta etpä tuossa alkuperäisessä viestissä maininnut, että tarkoitit nimenomaan "on camera" Austinia. Hieno valinta joka tapauksessa Jäbältä, muistan vielä sen ajan kun pidit Austinia tylsänä brawlerina.

CC vois kyllä jatkaa sitä listaansa.