Foorumiarkisto

Voisihan itsekin jo postata sen uuden listan, joten pitemmittä puheitta:

<img src="http://i39.tinypic.com/t0ra5z.jpg" width=300 height=200>
9. Hitman: Contracts

Tämä oli myös minun ensimmäinen Hitman pelini, kuten Tirkkakin sanoi, ja myös viimeiseni, koska aloin peliä kunnolla pelaamaan vasta 2 kuukautta sitten, koska ensimmäisellä kerralla peli tuntui jotenkin kankealta ja heitin suoraan takaisin hyllyyn, mutta hetken pelattua tähän jäi koukkuun, ja pelasi pitkijäkin aikoja putkeen. Pelissä oli mukavaa kun sai perjaattessa itse päättää reittinsä ja murhatakin targetin monella eri tavalla, olen myös lukenut että kysessä on synkin ja raai'n Hitman peli joka ei ainakaan minua kyllä paljoa yllätä nähtyäni lihateurastamon ja pari muuta kenttää, teki vain pelistä parempaa IMO. Vähän samantyyppinen peli kuin Splinter Cellit, tosin eihän Splinter Celleissä ole main goalina kuitenkaan kenenkään murha, mutta Hitmanissa on ainakin se parempaa että ei tarvitse aina olla piilossa joka paikassa, niinkuin Splinterissä. Hyvä peli ja tunnelmaa löytyy.

<img src="http://i44.tinypic.com/2gsqzx0.jpg" width=300 height=200>
8. Grand Theft Auto: IV

GTA IV oli hyvä ainakin storyn ajan, joka oli minusta ihan mielenkiintoinen ja jaksoi pelata ainakin kahdesti läpi muutamien valintojensa takia, jotka kuitenkin jossainmäärin vaikutti myös storyyn. Grafiikathan pelissä olivat loistavat, ja tämä suojassa oleminen ja ampuminen oli myös hyvä lisä. Kuitenkin pelistä on karsittu paljon ominaisuuksia pois, mm. sukeltaminen. Joka on helvetin ärsyttävää koska jos sinulla on vaikka 4 tähteä perässä, kuolet hetkessä veteen koska poliisit saapuvat, et voi tehdä muutakuin uida ja kuolet 10 sekunnissa. Aseet olivat parantuneet viime pelistä, ei ainakaan ollut kahta erilaista raketinheitintä enään, ja glock-17 oli hyvä lisä myös. Ihmettelen kyllä että pelissä ei ollut melee aseitakaan kahta enempää. GTA IV oli hyvä peli, mutta en sanoisi enää tätä kovin "GTA" tyyliseksi peliksi, koska lähes joka asia on tehty vakavalla mielellä, tosinkuin muissa GTA'oissa jossa oli selvästi otettu vähän rennommin.

<img src="http://i40.tinypic.com/xpwxuf.jpg" width=300 height=200>
7. Def Jam - Fight For NY

Def Jam sarjan parasta antia minun mielestäni, uusin (Icon) taisi tappaa koko sarjan paskuudellaan. Mutta Fight For NY oli pelillisesti ja muutenkin joka asiassa PALJON parempi, grafiikat olivat tosin tietenkin huonommat. Kyseisessä pelissähän on myös mukana ihan mukavan pitkä story, jossa pelataan omalla hahmolla, jonka saa customoida oman mielensä mukaan. Pelissä on pääsääntöisesti pelkkiä räppäreitä, (tappelijoina) paria extra hahmoa lukuunottamatta. Snoop Dogg, Fat Joe, Method Man, Redman, Busta Rhymes ja jotain porukkaa oli pelin ns. "päähahmoja" storyssa, peli oli tainnut myös hieman matkia painia, koska mm. Fat Joe veti liikkeittä "Pedigree" joka oli täysin samakuin WWE'ssä. Tappeluhan pelissä meni sen mukaan minkälainen tyyli hahmollasi oli (mm. Wrestling, street fighter, kickboxing jne.) myös aseita sai käyttää apunaan (mm. pulloja, keppejä jne.) matsimuotoja löytyi myös paljon.

<img src="http://i39.tinypic.com/2j3rvye.jpg" width=300 height=200>
6. The Godfather

Tästä pelistä olen pitänyt paljon, ja on tullut monia kertoja se tullut läpi vedettyä, pelaamistahan tässä oli paljon, missioneita oli tosin aika vähän, mutta businesten extoortamista ja hit contracteja riitti. Hahmot olivat hyvin toteutettu, ja äänet olivat vissiinkin suoraan elokuvasta koska pelihän seurasi Godfather 1 leffan tarinaa. Harmittaa tosin ettei Marlon Brandon / Vito Corleonen kuolemaa näytetty pelissä, kerrottiin vain jonkun tehtävän alkupuheissa. Oli myös hyvä juttu ettei hahmojen, paikkojen tai perheiden nimiä ollut muutettu. Tässä pelissä oli myös tappelu systeemi minusta rutkasti parempi kuin GTA peleissä, kun sai grabata hahmon ja vaikka latailla turpaan, taikka heittää vaikka sillalta alas. Myöskin kauppojen omistajien pelottelu oli hyvin toteutettu saadakseen heidät suostumaan suojelurahan antamiseen.

<img src="http://i41.tinypic.com/29qmuq8.jpg" width=300 height=200>
5. Splinter Cell: Double Agent [PS2, PS3]

Päätin laittaa ps2 ja ps3 version samaan syssyyn, vaikka pääasiassa eri pelejä ovatkin, vaikka samoja missioneja löytyy, ja samat hahmot ja samaa storyakin jossain kohdin, uudistettuna tosin. Kuvassa on ps3 versio. Co-op oli minusta ainut parempi ominaisuus ps2 versiossa. Grafiikat olivat mielestäni pelissä hyvät, kuten myös story. Rutkasti parempi kuin Chaos Theory, kun tällä kertaa esimerkiksi JBA'n kentissä sai sallituilla alueilla liikkua vapaasti kiinnijäämisen pelkoa ei ollut. Tosin paikassahan oli restrcited areat johon oli vähän pakko mennä missionejan suorittamiseksi. Valintojakin molemmistta versioista löytyi jossain määrin, jotka vaikuttivat peliin aika paljonkin, oman pomonkin tappo oli molemmissa peleissä valittavana, joka oli ps3 / x360 versiossa paremmin tehty. PS3 versiossa tosin peli lagasi parissa cutscenessä ja ekassa kentässä, joka ei tosin haitannut enää paljoa kun vauhtiin pääsi. Paras Splinter Cell sarjan peli mitä olen pelannut.

"Velocity" kirjoitti:

"Riveni" kirjoitti:
Valomiekka oli myös oikeasti tehokas ase, ja sen saamista saikin odotella pelin keskivaiheille saakka.

Pelissä oli 21 kenttää, ja sen sai 3. kentässä.

Oh well, ainakin se tuntui ikuisuudelta silloin.

Jaahas, porskutetaas eteenpäin.

09. Resident Evil 3: Nemesis


Jatkuu jälleen Resident Evililla. Ilmeisesti nuo PS 2 Res Evilit ovat myös hyvin laadukkaita, mutta kuten jo aiemmin sanoin niin niitä en ole pelannut, joten parhaaksi sarjan peliksi jää ehdottomasti Resident Evil 3. Jo pelkästään ultimate badass Nemesis nostaa tämän pelin hyvin korkealle. Peliä kun ensimmäistä kertaa pelasi niin joutui jossai vaiheessa jo kovaan ääneen toteamaan, että eikö tuo nyt saatana jo kuole! Mutta ei, Nemesis tulee aina vain takaisin ja takaisin, ei auta vaikka pään katkaisee ja sylkee sen kehon täyteen happoa. Todella vaikuttava ja ärhäkkä pääpahis (pelkästä loppuvastuksesta ei voi puhua, koska Nemesis tulee vastaan pelin alusta alkaen säännöllisin väliajoin), enkä ollut aikoinaan vielä varma kuoliko se sillä viimeiselläkään kerralla, kun jäljellä oli enää epämääräinen lihakasa. Toivoin että ydinpommi vei viimeisetkin rippeet.

Muutenkin peli on erinomainen. Juoni on hyvä ja kiehtova, musiikit ovat erinomaisia ja jännitys on osattu pitää edelleen yllä. Tapahtumapaikat ovat myös hienoja, mennään kaduilta jälleen legendaariseen poliisiasemaan ja hautausmaan kautta puistoon ja tehdasalueelle. Erityisesti pelissä on hienoja lisäjuttuja, ehkä koko pelin parasta antia oli nimenomaan se aikajuoksu, missä piti niillä palkkasotureilla mennä se tietty reitti niin hyvässä ajassa kuin mahdollista. Se oli todella jännää, piti taktikoida hyvin, katsoa mihin lihaan luotinsa päästelee ja milloin on vain viisaampi paeta (useimmiten kun Nemesistä vastaan olisi pitänyt taistella, oli parempi vain mennä pakoon ennenkuin se kerkeäisi iskemään). Aina kun pelin meni läpi niin sen sai aloittaa uudestaan, tavallaan jatkuen siitä mihin jäi. Kunpa tämän pelin vielä jostain saisin käsiini, olisi mukava tahkoa pitkästä aikaa.

08. Rayman


Crash Bandicootit saattavat olla mielekkäitä ja hyvin onnistuneita tasohyppelyjä, mutta Rayman...Rayman onnistuu perinteisessä tasohyppelyn ideassa täydellisesti, mutta tämän lisäksi tässä on vielä jotain muuta: Tämä on äärimmäisen, äärimmäisen vaikea peli. Mutta se on myös äärimmäisen koukuttava, joten vaikka jotain kohtaa ei meinaa millään päästä läpi, niin sitä tahkotaan niin vimmatusti että se menee. Raymanin maailma on hieno, ensin mennään metsässä kenttiä läpi, sitten sinisillä vuorilla, karkkimaassa ja vaikka missä. En nyt edes tarkkaan muista miten ne tasot menivät tarkalleen. Itse taisin jumittua viimeisen maailman johonkin kenttään, koko pelin ajan oli ensimmäisistä kentistä lähtien tullut vastaan haasteiuta mitä piti hakata moneen otteeseen, mutta ne kaikki pääsi lopulta vaivoin läpi. Viimeisessä maailmassa peli kuitenkin voitti minut, tuli vastaan yksinkertaisesti niin vaikea kenttä etten enää päässyt sitä läpi. Kyllä, en ole tätäkään peliä pelannut läpi (mutta olen koodien avulla mennyt loppuvastuksen, eli sen olen kuitenkin nähnyt). Rayman yhdistelee täydellisesti lapsenomaisen 2D tasohyppelyn, jossa on syvyyttä ja pieniä huomioitavia yksityiskohtia kuitenkin runsaasti. Peli on hauska, uskomattoman koukuttava ja ennenkaikkea haastava. Tasohyppelyn kruununjalokivi, menee jopa Crashien ohi.

07. Heroes Of Might & Magic III


Kyllä, tämän pelin pitäisi löytyä jokaisen fantasiapelien ystävän listalta. Heroes III on vähintään legendaarinen tapaus. Tämä taitaa olla Final Fantasyjen ohella ainoa peli mikä on ollut elämässä säännöllisesti mukana pienestä pitäen. Aina tietyin väliajoin tätä tulee pelattua, juuri viikko sitten viimeksi tahkoin menemään. Peli on hidastempoinen ja vaatii runsaasti aikaa, etenkin jos pelaajia on useampia, kun jokainen joutuu aina tekemään oman vuoronsa läpi. Moninpelinä tämä on kuitenkin parasta, mutta jos on liikaa pelaajia niin tämä käy lähinnä pelkäksi odotteluksi. Heroes V:sta koitin myös kaverin kanssa tosiaan pari viikkoa sitten ja se osoittautui todella hyväksi, mutta III on ja tulee aina olemaan se merkittävin peli tässä sarjassa, olkoonkin niin että II oli ennen tätä todella kova juttu.

06. Final Fantasy IX


Noniin, tästä se sitten lähtee, Final Fantasyt astuvat kehiin. Final Fantasy teki uskomattoman hienon neljän suoran akselilla VII-X ja sitä ennen ovat ainakin IV ja V olleet erinomaisia pelejä. Paljon kehuttu VI oli itselleni tosin melkoinen pettymys, hirveä hype peliä kohtaan mutta se ei ottanut oikeastaan missään vaiheessa mukaansa. XII taas floppasi ihan täysin. IX on kuitenkin tämän pelisarjan parhaimpia tuotoksia, tarina keskittyy ritarien ja ilmalaivojen aikaiseen Gaian maailmaan, jota uhkaa sota ja paljon muutakin kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Mitäpä sitä tässä enää kertomaan, Final Fantasy topikissa siitä enemmän. Peli on lähes täydellinen. Musiikit ovat tunnelmaltaan kohdillaan itse pelin kanssa ja Uematsun sävellykset syöpyvät jälleen hyvällä tavalla muistiin. Hahmot ovat hienoja, tarina on hyvä ja pieni kieli poskella meininki on ihan mukavan tervetullut asia tässä osassa. Täydellinen peli ei kuitenkaan aivan ole, pieniä yksityiskohtia olisi toisonut paremmiksi niin taisteluissa, hahmonkehityksissä ja ehkä jopa juonessakin. Mutta siitä huolimatta tämä on peli joka vie muutamaksi kymmeneksi tunniksi ihmisen pois todellisuudesta ainutlaatuiseen maailmaan, jonne haluaa palata aika ajoin aina uudestaan ja uudestaan.

05. Parasite Eve 2


Yhdistäkää Final Fantasy ja Resident Evil, niin saatte Parasite Even. Tämä peli on entisen Squaresoftin parhaita tuotoksia, joka yhdistää Resident Evilin perinteisen peli-idean ja Final Fantasyn taikamaailman. Eli käytännössä tässä mennään juonen mukana paikasta toiseen kuten Resident Evilissä, mutta päähenkilömme Eve osaa vain käyttää taikoja. Peli sisältää jännitystä, ongelmanratkaisuja, todella hienon juonen ja mahdollisuuden yrittää mennä eri vaikeusasteilla peli läpi. Ja voin kertoa että ei ole helppoa mennä peliä edes keskivaikealla läpi, saati sitten nightmarella johon en ole ikinä edes päässyt. Tarinaa en enää tarkalleen muista, mutta muistaakseni jonkin loisen avulla on tehty hirviöitä, loisen joka on ilmeisesti alunperin Evessä ollut. Ja Eve menee poliisina erääseen panttivankitilanteeseen kaupungin yhteen toimistokerrostaloon, mutta huomaa että se onkin täynnä hirviöitä ja kaikki ovat jo kuolleet. Tästä tarina alkaa kehittymään ja Eve alkaa tutkia tapauksen juuria, mikä johtaa hänet paikasta toiseen. Evellä on HP ja MP ja hän voi kehittää omia taikojaan, on suojaavia taikoja ja hyökkääviä taikoja. Hän saa ostettua aseita, jotka luonnollisesti vaativat panoksia, aivan kuten Resident Evilissäkin. Aseisiin voi ostaa myös erilaisia lisäosia. Varmasti jokaiselle on tullut aika selkeä käsitys jo pelistä, joten totean vain että tässä on peli joka todellakin kannattaa tarkistaa, jos tätä nyt mistään enää edes saa (PS peli). On aika rohkeaa yrittää sulauttaa fantasiaa realistiseen kauhutarinaan (noh, niin realistiseen kun se nyt voi olla, onhan tässä kuitenkin hirviöitä), mutta Parasite Eve 2 onnistuu tässä erinomaisesti. Ainut miinus pelissä on Even askeleiden ääni, se kops ääni alkaa pidemmän päälle ottaa hermoon. Muuten lähes täydellinen.

Tässä tulee top listani viisi seuraavaa peliä:



9. Extreme Warfare Revenge

Kyllä, kyllä. Tämäkin peli löytyy listaltani. Kuitenkin aika tuore pelikokemus ja sinä aikana ehtinyt pelailla peliä jo melkosen paljon. Vaikka se aluksi vähän vaikealta tuntui, niin loppujen lopuksi siitä ymmärsi lähes kaiken. En kuitenkaan ole scenariota vielä läpi pelannut, joten niin pitkälle en ole. Välillä tosin tylsistyttää koko peli ja samalla loppuu into koko koneella olemisesta. Kuitenkaan se ei ole jokapäiväinen ongelma, sillä pelin ääressä voin viettää parisenkin tuntia, parhaimmassa tapauksessa. Erityisesti pidin tästä huomattavasti enemmän kuin SvR -sarjojen manager modeista, sillä tässä saa bookata aivan vapaasti omat ottelut ja valita mestaruusvyön vaihtoehtoisesti panokseksi. Ottelutyyppejäkin on laajalti, sekä mikä parasta: todella monipuolinen henkilövalikoima ja saa päättää ottelun kulun ihan itse. Eli ei tarvitse koneen arpoa otteluita. Mahtava peli kerta kaikkiaan!

8. Medal of Honor - Rising sun

Heh. Kyseinen peli on lähellä sydäntä pelimaailmassa, sillä taitaa olla ensimmäinen medal of honor peli, jota olen koskaan elämässäni pelannut. Tuotti kyllä sellaisen pelikokemuksen, että näinkin pitkälle on päässyt. Grafiikka oli mukavaa katseltavaa ja näin sotapelien ystävänä, itselleni todella mieluisaa. Asevalikoimia olisi saanut ehkä HITUSEN olla enemmän, mutta se oli pikkuseikka pelin ohella. Harmi, kun pelin läpäisin 1 - 2 päivässä, sekä monesti myös tämänkin läpikäymisen jälkeenkin. Vaikutti kuitenkin loppujen lopuksi niin kuluneelta, että innostus hiipui vähitelleen ja lopulta lopahti kokonaan. Silti aina silloin tällöin pelataan kaverin luona peliä moninpelinä. Valitaan vastustajiksi paskimmat sotilaat ja itsellemme ne parhaimmat. Tosin alivoimalla. Tutustuin peliin ensimmäisen kerran lainatessani sen kaverilta, sillä tuolloin pelin hinta oli vielä niin korkealla, etten raaskinut ostaa.

7. Battlefield II

Tämä peli tuo todella paljon muistoja mieleen. Muistan sen, kun oltiin kaverin luona ja hän oli saanut tämän pelin lainaksi kaveriltaan. Yhteisvoimin läpäisimme monia kenttiä, jopa ennätysajassa. Aivan mahtava peli. Oli todella hauskaa suorittaa vaadittavia tehtäviä ja samalla räiskiä vihollisilta aivot pellolle. Tosin välillä kuoltiin itsekin ja jossain tapauksessa se jopa harmitti, mutta ei annettu sen häiritä. Välillä pelattiin samoja kenttiä uudelleen ihan huvin vuoksi. Pelikokemus olisi saanut tästä pelistä karttua vielä hitusen, mutta kaverin velvollisuus oli myös palauttaa tämä peli ajallaan kaverilleen. Luultavasti ostan tämän pelin kuitenkin vielä lähitulevaisuudessa. Kerrassaan fantastinen sotapeli.

6. Tony Hawk - American Wasteland

VAIKKA hamstraankin enimmäkseen wrestling -ja sotapelejä, löytyy listaltani myös yksi skeittipeli. Tony Hawk - American Wasteland oli niin kova sana pari vuotta takaperin minun ja kaverini keskuudessa. Itse kokeilin skeitata tämän pelin innoittamana, mutta huomasin, ettei skeittaus ollut se minun juttuni, joten se loppui melko lyhyeen. Peli oli kuitenkin monipuolinen, tosin varmasti parempiakin skeittipelejä ollaan jo tähän mennessä valmistettu. Kaverilta löytyy tuo peli vieläkin hyllyltään ja aina silloin tällöin pelailemme tätä virkistääksemme muistia tästä pelistä. Taidot ovat jo hieman ruostuneet, joten ehkäpä olisi aika peliä taas aloittaa pelaamaan. Kenties. Tästä pelistä lähtien, myös skeittipelit, etenkin tämä, on ollut lähellä lempipelejäni.

5. SmackDown vs. RAW 2009

Viidentenä tulee tämä. Mainitsin siis jo, että olen totta tosiaan wrestlingpelien fani. Pelin ostin melkein heti, kun se tuli Suomeen. Pelasin Road To Wrestlemanian noin viikossa läpi. Lisäksi pelailin monenlaisia KOTR turnauksia ja kehittelin omia CAW :eja. Edelleenkin pelailen peliä säännöllisesti. Pelille tulee kuitenkin pitkä miinus General Manager Moden puuttumisesta, sillä olen myös kova GM -mode fani. Monien mielestä peli ei ollut mitenkään mullistava. Olen tässä kuitenkin samaa mieltä. Peli ei eronnut sinänsä muista SvR -sarjoista, ellei grafiikkaa ja create a finisheriä lasketa. Olihan siinä kuitenkin huikeita parannuksia, joka tekikin pelaamisesta mielenkiintoisen. Olisin toivonut ehkä muutamia Road To Wrestlemanialla pelattavia painijoita lisää. Sillä siinä tapauksessa peli olisi kenties edennyt listassani vieläkin edemmäs. Näin on kuitenkin hyvä, enkä kadu yhtäkään pelaamaani sekuntia lainkaan. Plussana vielä se, että musiikkipuoli oli nyt vähän virkeämpää, sillä aiempiin SvR pelien musiikkeihin olen useasti tylsistynyt. Hieno peli!

9. Pirates! (C64/Amiga)

Tämä oli ilmestyessään ainakin minulle jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Sid Meierin Microproselle vuonna 1987 tekemä piraattisimulaatio oli laajuudessaan, monipuolisuudessaan ja hauskuudessaan käsittämättömän addiktiivinen ja aikaa vievä tekele. Peli koostui luonnollisesti merirosvoilusta (ensin ammuskeltiin vastustajan laivaa tykeillä, sitten ajettiin kylkeen kiinni ja yritettiin voittaa toisen laivan kapteeni miekkailussa, samalla kun miehistöt taistelivat taustalla keskenään), kaupankäynnistä, kuvernöörien tyttärien vokottelusta, kadonneiden perheenjäsenten etsiskelystä, aarteiden etsimisestä, ja jos oma valtio oli sodassa jonkin muun kanssa, oli mahdollista auttaa omiaan hyökkimällä vihollisten kaupunkeihin ja parhaassa tapuksessa valloittaa se omalle valtiolle. Tietyssä vaiheessa miehistö alkoi narista ja halusivat saalinjakoa jonka jälkeen oli mahdollista nostaa pelin vaikeustasoa (ja samalla nousi kapteenin/pelaajan osuus saalisrahoista). En tiedä kuinka kauan peliä oli mahdollisuus jatkaa, mutta tietyssä pisteessä kapteenin ikä alkaa painaa, ja on aika jäädä "eläkkeelle", jolloin peli laskee pisteet ja antaa tittelin joka on onnistumisen mukaan jotain välillä keppikerjäläinen - kuninkaan avustaja. Pelistähän on tullut jatko-osiakin ja useita muitakin samantyylisiä pelejä, mutta tämä aito ja alkuperäinen on minulle se paras.

8. Neverwinter Nights (PC)

Perus Dungeons & Dragons -mättöä vuosituhannen alusta, ainakin melkein. Tämän pelin takia en koskaan saanut pelattua Morrwindiä loppuun, vaan kaikki mielenkiinto siirtyi tähän peliin. Ja ei, en tarkoita yksinpeliäkampanjaa joka oli aika kökkö (tosin kaverin kanssa pelattuna huomattavasti hauskempi). Vaan se moninpeli. Tämä oli itselleni ensimmäinen "moderni" peli jota tuli netissä tuntikaupalla tahkottua yheen menoon. Netistä löytyi kymmenittäin itsetehtyjä maailmoja/servereitä, joista oli pelaajia ja pelinjohtajia moneen lähtöön, aktiivisesti pelasin itse noin 2-3 eri servulla, joilla oli muutama tusina pelaajaa ja useimmat tulivat hyvinkin tutuiksi. Hyväähän tässä oli lisäksi se ettei ollut mitään WoW:ista yms. muista "oikeista" mmorpg:ista tuttua kuukausimaksua, vaan pelata sai pelkän pelin hinnalla miten lystäsi. Muuten pelaaminen oli sitä tuttua expottamista, hirviöiden lahtaamista, isompien hirviöiden lahtaamista isolla porukalla kivan lootin perässä jne. Vielä vuosi pari sitten tätä tuli kohtalaisen addiktiivisesti pelattua, ja on vieläkin koneella installoitunta jos hinku pelaamiseen vielä tulee... Ja näköjään aktiivisia pelaajia/servereitä vieläkin löytyy, kun vähän aikaa sitten tarkastin.

7. Archon (C64)

Maailman paras kaksinpelattava tietokonepeli? En tiedä, mutta aika lähellä ainakin liikutaan. Peli on eräänlainen mukaelma shakista, sillä poikkeuksella että nappulat ovat ihan uusia ja jos samalle ruudulle osuu vastustajan kanssa, peli siirtyy eräänlaiseen kaksintaistelumoodiin. Eri nappulat ovat tietysti eri vahvuisia, ja pelin kahden osapuolen nappulat ovat vielä keskenään erilaisia. Löytyy heikkoja ritareita/goblineita, jotka kestävät vain vähän vaihinkoa ja ase on pelkkä miekka/nuija, nopeita Unicorneja, hitaita mutta voimakkaita golemeja/jättiläisiä, voimaa imeviä banshee-otuksia jne. Pelin pystyi muistaakseni voittamaan useilla eri tavoilla, tavallisin oli se että hallitsi viittä laudalla olevaa voimaruutua (joista alussa on yksi hallussa molemmilla, eli 3 on vapaana). Pelialueella oli myös ruutuja jotka vaihtoivat väriään mustasta valkoiseen, ja tämä vaikutti kys. ruudulla olevan nappulan voimaan ts. jos ruutu oli valkoinen ja sillä oli valkoinen nappula niin se oli luonnollisesti voimakkaampi. Jatko-osiakin tälle oli, joista kakkonen oli ihan kelvollinen, mutta ykköstä kuitenkin sekavampi ja huonompi.

6. King of Dragon Pass (PC)

Nyt alkaa tulla sellasia pelejä, jotka mikä tahansa voisivat olla ykkösenä. KODP:ille menee myös palkinto siitä pelistä, jolla kaikkein eniten haluaisin jonkinlaisen päivityksen tai jatko-osan. Tämä on Gloranthan maailmaan (tuttu Runequest-roolipelistä) jonnekin pronssi- tai rautakauteen sijoittuva strategiapeli. Pelissä ohjataan klaania/kylää, jonka ominaisuudet/perinteet/pääjumala/yms valitaan pelin alussa, ja nämä vaikuttavat luonnollisesti pelin kulkuun myöhemmin.

Jokaisena vuodenaikana voi tehdä kaksi päätöstä (esim lähettää tutkijoita tutkimaan omia aluetta, tai mitä lie kaukaisia seutuja, tai sitten vaikka hyökätä naapuriklaanin kimppuun). Näiden lisäksi pelin varsinainen suola ovat satunnaiset tapahtumat, joissa vaikkapa hurja soturi kaukaisilta mailta vaatii haastaa klaanin sotapäällikön kaksitaisteluun. Päätöksentekoa helpottaa/vaikeuttaa 7-jäseninen klaanirinki, joilla kaikilla on omat persoonallisuutensa ja motiivinsa; sotapäällikkö saattaa tietysti olla hyvinkin innokas kaksintaisteluun, mutta muut jäsenet voivat toppuutella tai ehdottaa jotain ihan muuta ratkaisua. Hauskin ringin jäsen on yleensä Trickster (sellaista ei kuitenkaan aina ole tarjolla rinkiin valittavana olevista hahmoista), joka yleensä antaa kaikkein kummallisimmat neuvot, esim jos etsintäpartio on löytänyt retkillään lohikäärmeen luolan, tämä Trickster saattaa ehdottaa itseään lähetettäväksi huijaamaan lohikäärmeen aarre itselleen pelaamalla jotain uhkapeliä... ja kas kummaa, viimeksi pelatessani tämä ainakin onnistui!

Teknisesti peli on todella alkeellinen, ei ole animaatioita tai ääniä, vaan kaikki grafiikat koostuvat käsinmaalatuista taustakuvista, jotka tosin ovat yleensä varsin hauskoja ja tilanteeseen sopivia. Pelissä on kaksi eri muotoa, short game ja long game. Short Gamen voittaa jos saa eri klaaneista muodostettua heimoin (vei yleensä muutaman vuosikymmenen), kun taas Long Gamessa pitää päästä koko Dragon Passin kuninkaaksi. Jos et ole tätä peliä pelannut, ja fantasiastrategiapelit kiinnostavat, niin kannattaa kokeilla ainakin!

5. Elite (C64/Amiga)

Avaruustaistelu & kaupankäynti -simulaatioiden legendaarinen isomummo. Tämän pelin pitäisi oikeasti kaikkien tuntea vähintään maineeltaan. Mutta jos et, niin lyhyesti: Olet rupisen Cobra MK III -aluksen kapteenin, rahaa ei juurikaan ole, alus on huonosti varusteltu, ja tarttis tehdä jotain. No, ei muutakuin ostetaan halvalla jotain tavaraa ja otetaan kurssi kohti toista planeettaa, joissa kyseisistä tavaroista saisi vähän paremman hinnan. Hyppy hyperavaruuteen, ja perillä suunta kohti planeettaa ja avaruusasemaa. Matkalla luultavasti tulee vastaan neutraaleja kauppa-aluksia (joita ei kannata ammuseklla, sillä piraatin ura on hieman vaikea aluksi, kun omassa aluksessa ei ole scooppeja, joilla tuhotun aluksen lastin voisi varastaa), piraatteja joiden tuhoamisesta saa käteistä ja tietysti pahimpana kaikista, Thargoideja. Jos noista kaikista selviää, pitää vielä kyetä telakoitumaan avaruusasemaan, joka ei mikään ihan helppo temppu aloittelijalle ainakaan ole. Kuitenkin, pikkuhiljaa alkaa rahaa kertyä, jolloin voi ostaa parempia aseita, suojia, lisää rahtitilaa ja muuta mukavaa. Tietyssä vaiheessa tulee vastaan myös erilaisia tehtäviä, mutta niitä on kyllä aika vähän ja harvakseltaan. Peliä ei kai edes pysty pelaamaan läpi, vaan se jatkuu niin pitkään kuin sielu sietää, yksi tavoite on tietysti saada arvonimeksi tuo Elite, mutta tämä tosin edellyttää tuhansien vihollisten tuhoamista ja tuntikaupalla pelaamista, joten ihan äkkiä siihen ei päästä.

Ja lista jatkuu:




09. Super Smash Bros: Melee
Yhdeksänneltä sijalta löytyy party-pelien parhaimmistoon lukeutuvan Super Smash Bros-sarjan toinen osa. Pelin idea on ottaa joku tunnettu pelihahmo ja mättää muita minkä ehtii. Kaksi ensimmäistä osaa ovat rajoittuneet pelkkiin Nintendo-hahmoihin, mutta uusimmassa tästäkin poiketaan. Pelissä on kaikkien tuntemia hahmoja aina Mariosta Pikachuun, mutta myös eurooppalaisille tuntemattomampia hahmoja, joita ei olla Japanin ulkopuolella nähty.
Pelissä on erilaisia hahmoja, osa soveltuu hyvin aloittelijoille, kun taas osa tarvitsee kokeneemman pelaajan muuttuakseen mättökoneeksi. Oppimiskynnys on aluksi matala, mutta kaikenlaisten kikkojen oppimiseen ja hiomiseen menee aikaa huimasti. Esimerkiksi Mario voi aluksi tuntua rajoitetulta hahmolta, mutta kokeneempi pelaaja onnistuu kompensoimaan hahmon vahvuuksilla sen mahdollisia heikkouksia. Itse ainakin pelaan tätä kaveriporukalla mieluummin kuin vaikka Guitar Heroja.




8. Civilization IV
Tässä kohtaa voisi käytännössä olla mikä tahansa Civi, mutta itse on tullut jauhettua eniten neljättä osaa. Idea lienee kaikille tuttu: rakennetaan oma sivilisaatio ja pyritään kehittymään muita paremmaksi. Pelimekaanisesti mikään ei ole muuttunut sitten ensimmäisen osan ja kaikkien jotakin Civiä pelanneen luulisi olevan kuin kotonaan tämänkin tekeleen parissa. Peli aiheuttaa järkyttävää riippuvaisuutta ja pelisessiot venyvätkin helposti monituntisiksi pötköiksi. Kaikki Civiä pelanneet ymmärtänevät tämän pelisarjan kiehtovuuden. Suuren suuri plussa myös Leonard Nimoysta kertojana!




7. The Secret of Monkey Island
Nyt päästäänkin sitten kaikkien aikojen trilogian kimppuun! Kolme ensimmäistä Monkey Islandia ovatkin semmoisia pelejä että oksat pois! neljännessä osassa mentiin pelimekaniikan takia vähän metsään, mutta kolme enimmäistä ovat yksinkertaisella pont'n'click-systeemillään silkkaa kultaa. The Secret of Monkey Islandi kertoo nuoresta Guybrush Threepwoodista, joka haluaa piraatiksi. Guybrushin täytyy suorittaa Melee Islandilla kolme tehtävää tullakseen kunnon piraatiksi. Kapuloita rattaisiin tulee kuitenkin kun haamupiraatti LeChuck kaappaa saaren kuvernöörin, Elaine Marleyn. Lopulta Guybrushin on päästävä ajojahtiin aina mystiselle Monkey islandille saakka.
Pelit-lehden toimittajaa Niko Nirviä lainatakseni, Monkey Islandit ovat niitä harvoja oikeasti hauskoja pelejä. Pelin dialogi on silkkaa kultaa, puzzlet nokkelia ja hauskoja, ja sarjan musiikki on parasta ikinä missään koskaan. Kyllä, ikinä missään koska. (Tosin Megamanille kunniakirjanen tältä saralta.)
Grafiikka ei ehkä päätä huimaa, mutta se on kuitenkin tarpeeksi selkeää, ettei pelaaminen vaikeudu turhaan. Ykkösosassa ei muistaakseni ollut (viikko takaperin pelasin kaikki taas läpi) edes epäloogisia puzzleja, vaan kaikki ovat pääteltävissä. ainoastaan englannin taitamus voi laittaa mutkia matkaan. itselläni oli vaikeuksia ymmärtää että voodoo-juuren (root) voi korvata oluella (root-beer). Bonusta myös siitä, ettei LucasArtsin seikkailupeleissä voi kuolla, joten pelaaminen ei ole tuskastuttavaa (kuten King's Questit yms.). Tässä pelissä/pelisarjassa yksinkertaisesti kaikki toimii. On ikimuistoisia hahmoja, parhaita one-linereita, hyviä puzzleja ja totta kai insult-swordfightingia, jossa älyn täytyy leikata miekkaa terävämmin.




6. Paper Mario: The Thousand-Year Door
Paper Mario on sekoitus tasohyppelyä, ongelmanratkaisua ja roolipelaamista. Pelin jujuna on maailman ja hahmojen paperimaisuus, kaikki on kaksiulotteista, vaikka kolmessa ulottuvuudessa liikutaankin. Juonena on perus-Mariomainen prinsessan sieppaus ja prinsessan löytämisen ohella Marion tulee löytää taikakristalleja estääkseen vihollisia avaamasta Tuhatvuotista Ovea.
Pelissä on kiitettävästi hahmonkehitystä ja erilaisia seuralaisia saa koko liudan. Seuralaisten erikoiskykyjä käytetään eri ongelmien ratkaisemiseen tai vihollisten kurittamiseen. Vauva-Yoshin selässä pääsee kulkemaan nopeampaa, kun taas Marilyn-seireenin avulla voi sukeltaa vihollisilta turvaan varjoihin.
Paper Mario on hauska peli pelata, eikä siitä oikein pahaa sanottavaa keksi. Mikäli Mario noin niin kuin yleensä itselle toimii, niin tätä peliä ei kannata ohittaa.




5. Sid Meier's Pirates!
Pirates menee samaan kastiin muiden Sid Meierin luomusten kanssa: helppo päästä sisään -liki mahdoton päästää irti. Pirates laittaa pelaajan nuoren merirosvon saappaisiin, jonka perhe on kaapattu ja omaisuus viety. Pelin pääjuoni ei kuitenkaan käytännössä sido pelaajaa mihinkään, vaan sitä voi tehdä niin paljon kuin katsoo tärkeäksi. Pelissä Karibia on asutettu brittien, ranskalaisten, espanjalaisten ja hollantilaisten toimesta. Pelaaja saa päättää mitä maata avustaa, vai ryösteleekö tasapuolisesti kaikkia. Laivoja ryöstämällä pelaaja saa toisilta mailta ylennyksiä ja maa-alueita, joilla mitataan pelin lopussa eläköityneen piraatin menestystä.
Karibianmerellä on leppoisaa purjehtia ja pelin maailma on vapaasti kuljettavissa, eikä pelaajaa sidota mihinkään. Periaatteessa pelin minipeli-animaatiot alkavat toistaa itseään, mutta itseäni moinen ei ole koskaan haitannut. Minipelejä on aina reaktiotesteistä (miekkailu, tanssiminen) strategiseen sodankäyntiin (linnakkeiden valtaus), joten silkkaan purjehtimiseen ei tarvitse tyytyä. Henkilökohtainen suosikkini Sid Meierin peleistä, kuten listasijoitus antaneekin ymmärtää.

Jatketaan...

25. The Great Giana Sisters (C64, 1988)
24. Gradius III (SNES, 1991)
23. Bubble Bobble (C64, 1986)
22. Jones In The Fast Lane (PC, 1991)
21. The Lost Vikings (PC, 1992)
20. StarCraft (PC, 1998)
19. DOOM (PC, 1993)
18. 4D Sports Boxing (PC, 1991)
17. Betrayal at Krondor (PC, 1993)

16. Cyberdogs (PC, 1994)
15. Turrican II (Amiga, 1991)
14. Stronghold (PC, 2001)
13. Descent (PC, 1995)
11. Jagged Alliance (PC, 1994)
10. One Must Fall 2097 (PC, 1994)




[list]
9. Gunstar Heroes (MD/Genesis, 1993)
Tämä on ehkä liian alhaisella sijalla - mutta niin moni muukin peli, joten antaa olla. Gunstar Heroes oli... tai siis on, kulttiklassikko Sega Mega Drivelle. SNES:illä oli Contra ja MD:llä oli Gunstar Heroes... tosin Contra käännettiin MD:lle myöhemmin. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään vastusta Gunstarille, sillä voi luoja, kokeilkaa ja pelatkaa. Gunstar Heroes on siis ihan perus 2D-räiskintä, jossa tapahtuu joka sekuntti jotain - ja yhden kentän jälkeen peukalo on rakkuloilla ja jänteet historiaa. Juostaan liipasin pohjassa, hypitään, heitetään vastustajia, ammutaan, ammutaan, vaihdetaan asetta, ammutaan... ja vaikka se voi kuullostaa hieman tylsältä pidemmän päälle, sitä se ei todellakaan ole. Kentät ovat erilaisia, vastustajat ovat erilaisia, aseet ovat "oikeasti" erilaisia, musiikit tykittää ja grafiikat ovat ah-niin kauniita silmille. Ja tottakai, yksi helvetin tärkeä asia, eli kontrollointi pelaa. Pelissä kumminkin hypitään suuntaan ja toiseen, syöksytään sinne ja tänne, ja samalla pitää pystyä ampumaan kahdeksaan eri suuntaan - ja siinä peli onnistuu ilman mitään ongelmia. Sitä kumminkin ihmettelen nykypäivänäkin, miksei tästä klassikosta ole tehty nykypäivän graafista kakkosversiota? Ehkä syynä on se, että oli kakkosversio kuinka hyvä vain, se ei voi voittaa sitä aitoa ja alkuperäistä. Näin "pettymyskerroin" on pelaajien silmissä pelottavan korkea.




8. Giants: Citizen Kabuto (PC, 2000)
Mielestäni hauskoja pelejä on hyvin vähän. Juuri sellaisia GTA:maisia "kruisaillaan pitkin kaupunkia, ihan muuten vaan" -tyylisiä tapauksia. Tosin Giants on juurikin sitä. Sain aikanaan kopion pelistä samalla kun ostin 500 euron tietokone surround -paketin. En edes koskenut peliin ties kuinka moneen kuukauteen, kunnes yhtenä hassun hauskana päivänä, tylsyyden vuoksi asensin pelin ja kokeilin ensimmäistä kertaa. Suurena yllätyksenä, peli oli aivan helvetin hyvä... siinä meni about puoli tuntia kun piti soittaa serkku paikan päälle katsomaan, kun se peli vaan oli niin hyvä. Se on jotenkin vaan niin nautinnollista lentää jetpackillä korkeuksissa ja räiskiä samalla singon kanssa kymmenkunta vihollista. Tyhmältähän se kuullostaa. Ja jos nyt pitää alkaa poimia pelin hyvyyksiä, niin tulee mieleen kauniit grafiikat, pelimaailma, mahtipontinen äänimaailma (tuli muuten surroudit aika hemmetin kauniisti läpi) ja päällimmäisenä huumori. Juoni oli aivan omaa luokkaa... se oli niin vakava, mutta niin tyhmä. Harvoin tulee vastaan pelejä, joiden aikana nauraa... niin kun yksin koneella ja vielä ääneen. Toisaalta olen hemmetin tylsä persoona, mutta silti. Yksinpeli oli siis pirun hyvä, mutta valitettavasti lievästi liian lyhyt... tosin, monipeli taas korvasi sen. Tämä oli ensimmäisiä nettipelejä, mitä tuli aikanaan hakattua innolla. Monipelissä oli eri muotoja, jotka eivät liittyneet millään tavalla yksinpeliin. Joten suuret pojot siitä. Eikä tähän oikeastaan mitään muuta lisättävää ole. Giants, fuck yeah!




7. Clive Barker's Undying (PC, 2001)
Mitäs sitä nyt tästä tapauksesta selittäisi... örh. Kauhu. Joo. Moni yleensä vetää tuon genren Resident Evil / Silent Hill -tyylisiin peleihin, mutta oma henkilökohtainen suosikki on aina ollut Clive Barkerin Undying. Silloin kun kyseinen peli tuli ulos, se oli aivan omaa luokkaa. Äänimaailma oli aivan uskomaton. Yleensä kauhupeleissä luodaan tunnelma äkillisillä adrenaliinipumppaus -sessioilla, mutta Undyingissa oli oma kireä tunnelma koko pelin läpi. Esimerkiksi Doom 3:ssa se "kauhu" saadaan aikaan sillä kun oven läpi hyppää kamala mutaatio, mutta Undying taas tekee saman, mutta tyylillä. Sen saman adrenaliinipaukun aikaansaamiseksi ei tarvita yhtään vihollista. Undyingissa se tehtiin pienillä asioilla... ikkunat aukeavat, verhot liikkuvat, taulujen kuvat muuttuvat, peilikuvassa näkyy vihollinen, mutta kun kääntyy ympäri ei siinä ketään ole ja niin edelleen. Ja se jos jokin, on niin perseestä... hyvällä tavalla. Jatkuva piina sen pirun kireän tunnelman takia. Juoni oli varsin koukuttava, grafiikat olivat pirun kauniit ja pelimoottori toimi moitteettomasti. Yleensä kauhupeleissä joku näistä asioista tökkii, mutta Undyingissä ei yksikään ja siksi, se on niin vitun kova peli.




6. Comix Zone (MD/Genesis, 1995)
Mega Drive oli pirun kova konsoli ja sille tehtiin omaperäisiä pelejä, toisin kuin kovimmalle vastustajalle, SNES:lle. Comix Zone on omasta mielestä paras esimerkki. Peli kertoo sarjakuva-artistista, joka joutuu omaan sarjakuvaan jonkin sortin salamaiskun ansiosta. Samalla, tämän sarjakuvan pääpahis taas pääsee ulos sarjakuvasta ja hän yrittää tappaa artistin, piirtämällä vihollisia sarjakuvaan. Menikö vaikeaksi? No sitä se ei ole... mutta selittäminen kyllä. Pelissä edetään hyppäämällä sketsiruudusta toiseen. Menikö vielä vaikeammaksi? No vittu antaa olla. Joka tapauksessa, Comix Zone on kova luu. Se 2D-tappelupeli, missä mätätään turpaan vihollisia erilaisilla komboilla ja aseilla. Mukana on pientä puzzlea ja juoni, jos jokin, on toimiva ja omaperäinen. Peli on pirun värikäs, raikas ja erilainen. Sitä on ilo pelata ja vaikka vaikeustaso on ajoittain korkea, pikatallennus ja jatkaminen auttaa. Peli on Segan tekemä Segalle.... ja se on yksinkertaisesti pirun hauska peli. Itse nyt rankkasin tämän parhaimmaksi MD/Genesis peliksi, toki moni muu voi olla toista mieltä, mutta jos nyt oikeasti miettii sitä luovuutta, pelattavuutta, äänipuolta ja graafistapuolta... niin on vain yksi vaihtoehto. Comix Zone.



5. Heroes of Might & Magic III (PC, 1999)
Noniin, sieltä se tuli. Seurataan muita ja pistetään se Heroes siihen listaan. Mutta ihan syystäkin. Peli on kumminkin niin suuri osa omaa nuoruutta, että se kuuluu TOP5:n joukkoon. Mietin kyllä hyvin pitkään, että pistetäänkö listalle II vai III. Kolmas osa kumminkin vei voitin päivitetyn musiikin, grafiikan, ylimääräisen krääsän ja muutaman ylimääräisen rodun myötä. Periaatteessa näissä kahdessa ei pelillisesti ole mitään eroa. Yleisesti näen koko pelisarjan seuraavanlaisesti... ensimmäinen osa oli hyvä, toinen erinomainen, kolmas erinomainen, neljäs hyvä ja viides täyttä sheisseä. Anteeksi vain Mahti, mutta viimeinen osa oli keskeneräinen tapaus ja kun yleensä uusien osien myötä tuli aina jotain uutta, viides osa vain karsi pelin sisältöä. Vitosessa oli hyvää vain grafiikat... ja grafiikat eivät ole ikinä olleet "osa" Heroes-sarjaa. Mutta mutta, kolmosessa on siis kaikki kunnossa. Se on kaunista katseltavaa, se toimii, sitä helppo pelata, siinä on paljon pelattavaa, se ei vaadi konetehoja, eikä se myöskään petä. Olen aika varma, että suurin osa foorumin kuppikunnasta on tätä peliä pelannut ja siksi myös tietää, miksi se on niin loistava. Kaiken lisäksi, tämä on ehkä ainoa peli koko maailmassa, joka on monipelinä hauskempi samalla koneella kuin kahdella erillisellä koneella. Aika hauska juttu.[/list:u:1ir4dnvb]

"Wankie" kirjoitti:
Kaiken lisäksi, tämä on ehkä ainoa peli koko maailmassa, joka on monipelinä hauskempi samalla koneella kuin kahdella erillisellä koneella.

Kyllähän tuohon kategoriaan menee moni muukin peli. Ehdottomana ykkösenä Jones in the Fast Lane, mutta myös mm. Rampart, Worms, Wacky Wheels, Buzz Aldrin's Race into Space, Street Fighter II..

"Wankie" kirjoitti:
Anteeksi vain Mahti, mutta viimeinen osa oli keskeneräinen tapaus ja kun yleensä uusien osien myötä tuli aina jotain uutta, viides osa vain karsi pelin sisältöä. Vitosessa oli hyvää vain grafiikat... ja grafiikat eivät ole ikinä olleet "osa" Heroes-sarjaa.

Saattoi olla ihan puhdasta alkuhuumaakin tuo pelikokemukseni, uskon että III on paljon pitkäikäisempi kuin V. Mutta V oli ihan virkistävä tapaus pelata, uusia monstereita oli tehty ja jännitti ihan miten kova luu esimerkiksi Titan on. Ja kyllä V on uuttakin peliin tuonut, jokaisella joukkueella kun on se oma erikoistaito. Sillä pilvilinna joukkueella (ex Tower) on se artifaktien teko paikka missä voi luoda omille monstereilleen artifakteja jne. Tosin en tiedä onko tämä jo IV:ssa, voi hyvin ollakin.

25. Jedi Knight 2
24. Dune 2
23. Laura Bow 2
22. Shadowrun
21. Starcraft + Brood War
20. Oblivion
19. Master of Orion 2
18. NetHack
17. Kotor
16. Empire Deluxe
15. Halo 1-3
14. Europa Universalis III
13. Sid Meier's Pirates!
12. Nahlakh
11. Command & Conquer: Generals & Zero Hour
10. ADOM


<img src="http://xbox360media.ign.com/xbox360/image/article/885/885168/rock-band-2-tba-20080629094115965_640w.jpg" width="320" height="178" />
9. Rock Band 2 (Xbox 360, 2008)

Guitar Hero hallitsi musisointipelien genreä aikansa, mutta sitten tuli Rock Band. Ensimmäisten Guitar Herojen tekijöiden taiteilema tuotos yhdisti Guitar Heron ja SingStarin, jonka lisäksi soppaan heitettiin vielä rummut ja musiikkipelien vallankumous oli valmis. Biisilista oli mainio ja viikottain tulee vielä edelleenkin myyntiin uusia biisejä Rock Bandiin (kyseiset kappaleet toimivat siis sekä ykkösessä että kakkosessa). Rock Band 2 ei tuonut pelillisesti oikein mitään uutta, mutta pelkästään uusi biisilista ja se, että lähes kaikki ykkösen biisit saa tuotua jatko-osaan, riitti minulle. Tätä on tahkottu ja tullaan tahkoamaan pitkään..

.. ja seuraavaa osaa, The Beatles Rock Bandia, ainakin meikäläinen odottaa vesi kielellä.


<img src="http://gaygamer.net/images/pm2-battle.GIF" width="320" height="240" />
8. Princess Maker 2 (PC, 1993)

Jos edellisen pelin tunsivat kaikki, niin tätä peliä tuntee tuskin kovinkaan moni täältä.. jos kukaan? Idea on simppeli: olet valtakunnan pelastanut sankari ja jokin jumala/jumalatar antaa sinulle pienen tytön kasvatettavaksi parhaalla mahdollisella tavalla. Vaihtoehtoja on paljon ja addiktoivuuskerroin sitäkin korkeampi. Grafiikka on (japsipelissä yllättäen) anime-tyylistä ja chibi-hahmoja vilisee toiminnallisissa pelitilanteissa.. vihaan animea, mangaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta peli on muuten niin hyvä, että lautasen kokoiset silmät, piikkitukat, idioottimaiset ilmeet sun muut on pakko tällä kertaa ylenkatsoa. Pelin lopuksi selviää millainen tyttärestä tuli ja vaihtoehtoja on muistaakseni 60, joihin voi lisätä myös sen, menikö tyttö naimisiin ja kenen kanssa. Suuri vahinko, että sarjan kolmatta osaa ei englanniksi koskaan käännetty.


<img src="http://www.counterfrag.com/screenshots/rome%20total%20war/3.jpg" width="320" height="240" />
7. Rome: Total War (PC, 2004)

Esittelyjä ei varmaan kaivata, sillä Total War -pelisarja on jo käsite. Laadukkaita teoksia toisensa jälkeen, mutta tämä osa on itselleni kaikista olennaisin. Pidän siitä eniten ja siksi olen myös pelannut sitä eniten. Kampanja on strategiselta ruudultaan vähän Civ-tyyppinen, vaikka uusia kaupunkeja ei voikaan perustaa. Taisteluita ei kuitenkaan tavallisesti heitetä nopalla, vaan suoritetaan pause-mahdollisuulla höystettynä reaaliaikanaksuna ja nuo taistelut ovatkin pelin hienointa antia. Mikäpä sen parempaa kuin Rooman legioonan pysäyttämättömän barbaarijoukkojen (Barbarian Invasion) yli vyörymisen katseleminen..? No okei, aika monikin asia, mutta kyllä tuostakin jotain outoa iloa vain saa. Moninpeliä en ole edes kokeillut, mutta voisi senkin olettaa olevan melkoisen hauskaa puuhaa näin pelkästään yksinpelin perusteella. Tässä pelissä on niin moni asia tehty niin oikein kun sen vain voi tehdä, että oksat pois.


<img src="http://vgchartz.com/games/pics/6387417aaa.jpg" width="311" height="234" />
6. Syphon Filter 2 (PlayStation, 2000)

Oli ilahduttavaa löytää Syphon Filter joltakin toiselta pelilistalta. Ykkönen on omasta mielestäni yksinpelinä parempi kuin tämä, mutta moninpelin ja yksinpelin keskiarvo siirtää kakkososan sarjan parhaaksi (kolmosesta en edes viitsi puhua.. räjähtäviä hauleja ampuva haulikko, joka kantaa kilometrin päähän? Hyvä kaksinpeliase.) jälleen kerran ainakin omissa kirjoissani. Kaverin kanssa tätä on tullut enemmän tai vähemmän pelattua julkaisusta tähän päivään asti ja hohto vain tuntuu kirkastuvan. Yksinpelikin on hauska ja siinä on myös mukavasti vaihtelua, jonka ohella osa moninpelikartoista avautuu vain tietyllä tavalla (esim. tapa helikopterissa oleva pahis yhdellä hedarilla, löydä piilotettu ase..) ja tällaiset pikkujutut antavatkin yksinpelille uudelleenpeluuarvoa. Kaksinpelinä kaverin kanssa tämä peli on kuitenkin jotain aivan eliittiä. Pelimoottorista olen aina pitänyt suunnattoman paljon, sillä siitä löytyy mm. juostessa taaksepäin ampuminen, erilainen ampumatarkkuus vauhdista, paikaltaan tai polvelta, vapaasti kontrolloitava kierähdys, puukotus, johon ei kuole ihan välittömästi, jykevät räjähdykset ja paljon muuta. Miksei tällaisia pelejä enää tehdä?


<img src="http://games.softpedia.com/screenshots/Jagged-Alliance-2-Wildfire-3-Trainer_3.jpg" width="320" height="240" />
5. Jagged Alliance 2 (PC, 1999)

TOP5-listan avaa ansaitusti roolistrategioiden (okei, roolitaktiikka olisi tarkempi, mutta myös typerämmän kuuloinen) harvan joukon keisari, Jagged Alliance 2! Ykkönen ja Deadly Games olivat jautaa, mutta kakkonen laajensi peliä niin suureksi, että se on pakko sijoittaa kauas sukulaistensa edelle. Ja siitä sisällöstä.. voi ampua kerran tarkasti tai monta heittolaukausta, räjäyttää seinään reiän ja mennä siitä sisään, iskeä yöoperaatioihin erikoistuneilla hahmoilla pimeään aikaan, modifioida aseita (tosin hieman oudoilla tavoilla), pelata normijuonta tai lisätä scifi-elementti jännitystä tuomaan.. Hahmojen kehittymistä on myös äärimmäisen hauska seurata ja aiemmista peleistä tutut hulvattomat sosiaaliset suhteet, jotka saattavat johtaa omien "sankareiden" väliseen kinaan, ovat suorastaan Jagged Alliancen tavaramerkki. Tästä syystä on melkein pakko laittaa ex-kyyhkyläistet Lynx ja Buzz samaan tiimiin, ei kai sillä niin väliä vaikka parisuhteen puiminen menisikin vihollisten listimisen edelle.. Oman henkilökohtaisen avatarinkin peliin saa ja kyseinen tyyppi luodaan, kuten ADOMissakin, vanhalla kunnon Ultima-meiningillä, eli kysytään mitä tekisi tietyssä tilanteessa. Testiä voisi myös kuvailla luotettavaksi, sillä saan rehellisillä vastauksilla aina "teaching" -kyvyn.

9. Donkey Kong Country
SNES

Donkey Kong Countrysta on vain hyviä muistoja. Aina kun serkulla olin yötä, niin tätä pelattiin Super Nintendolla. Onhan se edelleenkin hyvä tasohyppelypeli. Minun suosikkini Super Nintendolta. Grafiikat ja musiikit ovat todella hyvät sen ajan peliksi. Kentät ovat hauskoja ja kekseliäitä. Jos Mariot alkaa puuduttamaan, niin tässä on loistava vaihtoehto korvaajaksi.

Myös Donkey Kong Country 2 on loistava. Pelinä varmaan vielä parempi, mutta ensimmäinen DKC on ja tulee olemaan minulle se paras. Kolmatta osaa en muista edes koskaan pelanneeni. Donkey Kong Country-sarja voisi ehdottomasti tehdä comebackin. Vaikka DS:lle? Pliis, Nintendo!


8. Fifa 98
PS

Hyvät naiset ja herrat. Tämä on ensimmäinen PS-peli, mitä olen koskaan pelannut. Menin vierailulle isoveljen luokse, uunituore Playstation ja muutama peli. Silloin oli jalkapalloinnostus suurimmillaan, joten aloitettiin luonnollisesti Fifalla. Muistan ensimmäisen maalinikin. Brasilian Leonardolla puskumaali. Muistan myös ensimmäisen sellaisen pelin, jossa minut tuomittiin häviämään, koska olin ottanut liikaa punaisia kortteja. Siinä pelissä olin Italia - saakelin sikailevat paskiaiset.

Fifa 98 oli ja meni, veli vaihtoi sen Fifa 99:iin ja sitä pelattiin. Myöhemmin tosiaan perin tuon veljen PS:n, joten pelitkin siirtyi minulle. Fifa 99 on ajallisesti tullut enemmän pelattua, vaikka nykyisin omistankin myös 98:n. Fifa 99 ja Fifa 98 oli melko samanlaisia. Muutamia parannuksia oli tullut ja Fifa 99:ssä oli mukana jopa pari suomalaista joukkuetta. Mukana oli nimittäin HJK ja Haka. Vaaleahiuksinen Piracaia ei koskaan unohdu. Fifa 99:ssä tosin ei ollut Suomen maajoukkuetta, eikä monia muitakaan maita. Fifa 98:ssa oli käytännössä kaikki maajoukkueet aina Vanuatusta lähtien. Siinä oli sentään kunnon MM-karsinnat ja- kisat. Mutta todellinen syy, miksi Fifa 98 oli parempi kuin 99 oli se, että siinä oli sisähalli! Parasta mitä koskaan on nähty yhtään missään urheilupelissä.

Fifa 98 on ihan saakelin hauska peli pelata kahdestaan. Matsit veljeä vastaan malesialaisilla jengeillä, huikeita maaotteluita, tiukkoja ja hauskoja vääntöjä sisähallissa, dominointia Jari Litmasella ja Batistutalla.. Ja kyllä, mukana on oikeasti Malesian liiga.


7. Ape Escape
PS

Tätä etsin aitona pitkään. Sitten syksyllä löysin hyväkuntoisen halvalla GameStopista. Kotiin testaamaan.. Mutta Pleikkari oli päättänyt lakata toimimasta! HUUHAA! Siinä meni toinen PS1 rikki ja siihen päälle vielä yksi rikkinäinen PS2. Ape Escapen pelaaminen siirtyi aina viime viikonloppuun, kun päätin taas testata tuota PS:ää. Sain sen toimimaan joten kuten ja testasin Ape Escapea. Ja edelleen tuntui hyvältä peliltä.

Ape Escape on jälleen hyvä osoitus siitä, miksi ensimmäinen Playstation oli paljon parempi konsoli kuin joku naurettava Nintendo 64. "Pleikkarin oma Super Mario 64" oli oikeasti parempi kuin itse Super Mario 64. En ole vieläkään ymmärtänyt Super Mario 64:n hyvyyttä. Jo paperilla apinoiden pyydystys kuulostaa paremmalta kuin tähtien kerääminen. Ape Escapehan hyödyntää PS:n Dual Shock-ohjainta ja kontrollit ovat toimivat. Peli on paljon hauskempi ja mielenkiintoisempi kuin Mario 64. Kentätkin ovat parempia mielestäni.

Jos jotain huonoa pelistä pitää sanoa, niin se saakelin kumivene on ihan perseestä ja päähahmon ääni on nolo. Nämä kuitenkin ovat niin naurettavan pieniä vikoja. Voisi kohta taas mennä pelaamaan. Riehunko laser-miekalla ja hulahula-vanteella vai juoksenko kilpaa kilpikonnan kanssa? En ainakaan jälkimmäistä, sillä Super Mario 64 ei voita Ape Escapea.


6. Doom
PC

Doom on klassikko. Enpä tätä pienenä uskaltanut pelata, eikä Doom silloin edes ollut niin kova juttu. Duke Nukem 3D:tähän kaikkialla pelattiin silloin. Mutta tunnustan Doomin paremmaksi ja merkittävämmäksi peliksi, vaikka Dukekin kova on.

Aika pahasti on aika syönyt Doomia, mutta en minä grafiikoista niin välitä. Edelleen Doom osaa kuitenkin luoda paremman tunnelman kuin moni jännittäväksi peliksi luokiteltu. Lisäksi vielä mainittava pelin musiikit, mitä nostalgiaa! Doomista on aika vaikea sanoa mitään, sillä Tetriksen ja Super Mario Brosin ohella se on todella tärkeä osa pelihistoriassa. Tälläiset pelit kuuluvat sivistykseen.

IDDQD!


5. GTA: San Andreas
PS2

Huippusuositun GTA-pelisarjan pelejä löytyy minunkin listalta. Vice City oli juuri Top 10:ssä, mutta omasta mielestä San Andreas on paras GTA. Miksi? Se oli erilainen kuin GTA III ja Vice City. Monet valittavat siitä, kuinka enää ei oltukaan mikään viileä mafiahemmo, vaan oltiin nigga. Meikäläistä ainakin kiehtoo nuo Amerikan jengijutut. Pelin Los Santos (LA)-osuus oli ihan mielettömän hyvä, mutta harmikseni täytyy myöntää, että jo toisessa suurkaupungissa peli muuttui tylsäksi. San Fierro ei kaupunkina ollut lähelläkään Los Santosin jengikatujen fiilistä. Minun pelailu stoppasi San Fierroon, kun ei vaan jaksanut enempää. Parasta kuitenkin oli hetket maaseuduilla ja pikkukylissä. Vieläkin muistelen lämmöllä, kuinka ajelin moottoripyörällä läpi pikkukylien K-Rosen soidessa radiosta.

Tykkään siitä, että löytyy paljon yksityiskohtia, ja niitähän SA:ssa on. Puntillakäynti, shoppailu, diilerit kaduilla, jengisodat.. Nämä ovat pieniä juttuja, mutta tälläisistä ne hyvät pelit koostuvat. San Andreas on muuten peli, jota olen kavereiden kanssa eniten odottanut. Hype oli mieletön. Silloin varmaan ensimmäistä kertaa katsoin etukäteen screenshoteja ja trailereita netistä. Juuri julkaisua edeltävänä päivänä kaveri oli yötä, pelattiin Vice Cityä yöllä ja seuraavana päivänä kaverin isoveli oli käynyt hakemassa San Andreaksen. Se hetki, kun pääsi ensimmäistä kertaa pelaamaan - vau! Kerrankin hypen arvoinen peli.

Tosin olisihan San Andreaksessa ollut potentiaalia paremmaksikin. Ensimmäinen puolisko pelistä oli ok, mutta sen jälkeen peli ei vain enää maittanut ellei laske satunnaista häiriköintiä kaupungeilla. Mieletön peli, joten harmittaa, että seuraava varsinainen GTA olikin paluu tylsyyteen. Ei kiinnosta GTA IV yhtään. Onhan se upea, mutta tylsä kaupunki ja pelin kaupunki tai henkilöt eivät liity aikaisempiin GTA-peleihin mitenkään. San Andreas on toistaiseksi valintani parhaimmaksi GTA:ksi, tosin on myönnettävä, että GTA: Chinatown Wars näytti aika siistiltä peliltä.

"Smark" kirjoitti:
Kyllähän tuohon kategoriaan menee moni muukin peli. Ehdottomana ykkösenä Jones in the Fast Lane, mutta myös mm. Rampart, Worms, Wacky Wheels, Buzz Aldrin's Race into Space, Street Fighter II..

Jones nyt toki, mutta Worms toimii ainakin henk. koht. paremmin netissä aasialaisia kommunisteja vastaan ja Street Fighter II? Se nyt ei tähän kategoriaan voi millään kuulua, kun ei käsittääkseeni peliä juurikaan voi mätkiä kahdella eri konsolilla.

^ Street Fighter II taisi sitten sekoittua johonkin toiseen vanhaan mätkintään, jota olen modeemilla kaveria vastaan pelannut.. meinaan kyllähän tappelupelit ovat aina parhaimmillaan saman koneen äärellä.

"Wankie" kirjoitti:
Worms toimii ainakin henk. koht. paremmin netissä aasialaisia kommunisteja vastaan

Bullshit, Worms on aina ollut ja tulee aina olemaan yhdellä koneella kaverin/kavereiden kanssa pelattava peli.

"Velocity" kirjoitti:

"Wankie" kirjoitti:
Worms toimii ainakin henk. koht. paremmin netissä aasialaisia kommunisteja vastaan

Bullshit, Worms on aina ollut ja tulee aina olemaan yhdellä koneella kaverin/kavereiden kanssa pelattava peli.

Itse kun koitin kavereiden kanssa pelata Wormsia netissä, niin ei löytynyt ikinä toisen servua. Sitten hankittiin hamachit ja koitettiin uudelleen, niin peli löytyi. Kuitenkaan peli ei kauaa toiminut, vaan sekosi heti ensimmäisen erän jälkeen ja joskus sen aikana. Peli on siis parempi yhdellä konella.

"Zaber" kirjoitti:

"Velocity" kirjoitti:

"Wankie" kirjoitti:
Worms toimii ainakin henk. koht. paremmin netissä aasialaisia kommunisteja vastaan

Bullshit, Worms on aina ollut ja tulee aina olemaan yhdellä koneella kaverin/kavereiden kanssa pelattava peli.

Itse kun koitin kavereiden kanssa pelata Wormsia netissä, niin ei löytynyt ikinä toisen servua. Sitten hankittiin hamachit ja koitettiin uudelleen, niin peli löytyi. Kuitenkaan peli ei kauaa toiminut, vaan sekosi heti ensimmäisen erän jälkeen ja joskus sen aikana. Peli on siis parempi yhdellä konella.

Juu, oman lisähohtonsa peliin tuo kun saa kaverin puppeloinnille nauraa ihan vierestä. Kun se vaikkapa tähtää singolla vahingossa vähän liian alas ja rekyyli mosauttaa matosen jorpakkoon. Vahingonilo, paras ilo.

"Mikko Alatalo" kirjoitti:

"Zaber" kirjoitti:

"Velocity" kirjoitti:

"Wankie" kirjoitti:
Worms toimii ainakin henk. koht. paremmin netissä aasialaisia kommunisteja vastaan

Bullshit, Worms on aina ollut ja tulee aina olemaan yhdellä koneella kaverin/kavereiden kanssa pelattava peli.

Itse kun koitin kavereiden kanssa pelata Wormsia netissä, niin ei löytynyt ikinä toisen servua. Sitten hankittiin hamachit ja koitettiin uudelleen, niin peli löytyi. Kuitenkaan peli ei kauaa toiminut, vaan sekosi heti ensimmäisen erän jälkeen ja joskus sen aikana. Peli on siis parempi yhdellä konella.

Juu, oman lisähohtonsa peliin tuo kun saa kaverin puppeloinnille nauraa ihan vierestä. Kun se vaikkapa tähtää singolla vahingossa vähän liian alas ja rekyyli mosauttaa matosen jorpakkoon. Vahingonilo, paras ilo.

Täh? Ei singossa mitään rekyyliä muistaakseni ole... kyllä se mato pysyy paikallaan kun ampuu.

No, ei tuollaisia yksityiskohtia voi muistaa, kun ei moneen vuoteen ole pelannut. Kuitenkin; kaverin puppeolointi -> mato jorpakkoon -> räkänaurua vierestä = parasta.

Toisilla kavereita on ja toisilla taas ei.

:'-----(

Top kymppiä mennään jo kovasti...



9. Need For Speed Underground (PC)

Pidin Hurjapäät (Fast and the Furious) leffasta ja sitten näin kun kaveri pelasi tätä niin pakkohan se oli sitten itsekkin hommata.Ennen tätä en hirveästi ole NFS:stä kiinostunut, mutta tästä kiinostuin todella paljon. Kunnon kaupunki kilpailua, driftausta ja tietysti auton duunaamista, joka on suuremmassa mittakaavassa kuin muissa autoilu peleisstä. Vaikka oikeassa elämässä en pahemmin ole kiinnostunut auton laitosta, mutta pelissä se oli mukavaa. Kakkos osaa olen myös kokeillut, mutta se ei enää niin paljon jaksanut kiinnostaa joten ykkönen pääsee listalle. Kyllähän tätä tuli aikoinaan paljonkin pelattua, mutta sitten kiinnostus lopahti ja olen poistanut pelin koneelta ja levykin näyttäisi olevan hukassa tai sitten jollain kaverilla lainassa.



8. Gran Turismo 2 (PS)

Ykköstä ja kakkosta tullut serkulla pelattua todella paljon, mutta tykkäsin tästä enemmän joten se nousee listalle, uudempia ei ole tullut pelattua niin paljoa. Ilmestyessään paras autopeli pleikkarille ehdottomasti (tosin pleikkarilla ei niin älyttömästi ole tullut pelattua). Nätti, moni puolisia kilpailuja ja todella paljon pelattavaa mikä on kyllä hyvä asia. Ei muistaakseni ihan 100% päästy läpi, mutta melkein ainakin (muistaakseni jotain 98% ainakin). Tätä tulut pelattua pleikkarilla selvästi eniten.



7. Bubble Bobble (C64)

Ehdottomasti paras peli C64:lla. Tätä tuli väännettyä ehdottomasti eniten commodorella niin kavereiden kuin siskon ja äidinkin kanssa tai yksin jos ei ollut muita. Oli jo jollakin aikasemmin listalla joten pelistä ei varmaan sen enempää tarvitse kertoa. Mukava taso hyppely jolla on pituuttkin ihan kivasti. Ja olihan se mahtava tunne kun kaverin kans eka kertaa pääsimme pelin läpi. Peli vetää kyllä aivan sanattomaksi...



6. Simcity 3000 (PC)

Loistavaa kaupungin rakentelua. Pelissä siis aloitetaan tyhjästä ja aloitetaan rakentamaan kaupunkia ihan alusta asti. Täytyy rakentaa teitä, sähkälaitoksia, vesi voimaloita, asuin alueita, kauppa alueita, teollisuus alueita, poliisi- ja palolaitoksia, sailaaloita, kouluja, kirjastoja, urheilukenttiä ym. Sitten täytyy pitää saasteet, rikollisuus, liikenne ruuhkat ynnä muut alhaisena jotta porukka ei muuta pois. Tarkoitus siis rakentaa iso kaupunki ja hallita sitä. Peliä ei tietääkseni voi päästä läpi, mutta se ei haittaa. Lisä haastetta saa kaikenlaisista luonnon katastrofeista kun ne vähän tuhoavat kaupunkia esim. maan järistykset ja hurrikaanit. Mukava pikku näpertely peli.



5. Call of Duty 2 (PC)

Sota peleistä pidän eniten cod sarjasta. Ykköstä tuli pelattua aikoinaan todella paljon niin yksinpelinä kuin netissäkin ja kavereiden kanssa omilla servuilla. Kolmosen olen pelannut läpi ja nelosen olen pelannut serkulla läpi koska oma kone on jo niin vanha, että sillä se ei pyöri.

Kakkosta tullut pelattua kuitenkin vielä ykkös osaakin enemmän ja muutenkin tykkää siitä enemmän. Varsinkin vahinko mallinnus on parempi, kun itseen osuu niin äijä hidastuu ja kuvaruutu alkaa punertamaan, tosin paikoillaan lepäämällä äijä paranee täysin. Kakkonen on muutenkin monipuolisempi. Yksin pelin pelannut tottakai läpi, mutta netissähän tämä parhaimmillaan on. Siellä tullut hakattua oikeastaan kaikkia peli muotoja, mutta eneten pidän sd:stä (search and destroy) ja hq:sta (headquarters). Lempi ase on tietysti Kar 98k ilman kiikaria.

Pitäs vaan saada ostettua aito peli koska enää ei juurikaan ole servuja jolle pääsis ilman aitoa peliä tai jos on niin en löydä niitä, mutta silti pitäs ostaa aito peli, on tämä sen verran hyvä kuitenkin. kuuluisi olla korkeammalla listalla, mutta...

Nyt tullaankin muita paljolti taaempana. Oh well. Kaikissa teksteissä on video / kuvalinkkejä, huomio!

---

25. Left 4 Dead
24. Far Cry 2
23. Guitar Hero III: Legends of Rock
22. Half-Life 2
21. Advance Wars: Dark Conflict
20. Max Payne
19. Half-Life: Opposing Force
18. Doom
17. AudioSurf
16. Pokémon Ruby / Sapphire / Emerald
15. Mario Kart 64
14. Teen Agent
13. Counter-Strike: Source
12. Grand Theft Auto: Vice City
11. Final Fantasy VII
10. Carmageddon 2: Carpocalypse Now

---


09. Worms Armageddon
by Team17 (PC / DreamCast / N64 / PSX / GBC)

Kuka tahansa, joka osaa yhdistää nimeni merkityksen video peleihin, on mitä luultavimmin tajunnut, että Worms-pelisarja on ollut siihen suurena vaikutuksena. Ja voiko sitä asiasta syyttää?

Worms Armageddon on simppelisti ottaen yksi parhaita pelejä pelata kavereiden kanssa. Pelin strategia/taktiikka-elementit ovat sekoitettu loistavissa määrin hullunkuriseen äksöniin. Tämä peli jos mikä opetti, että vahingonilo, paras ilo.

Worms on vaikuttanut pelimakuani suuresti. Armageddon pelinä näistä loisti parhaiten. Sarjan nykysuunta harmittaakin aivan vietävästi, Worms 3D kun ei iskenyt niin yhtään. Alkuperäiset, etenkin Armageddon, ovat loistavine mahdollisuuksineen kuitenkin loistavia, siitä sija 9.


08. Death Rally
by Remedy (PC)

Nyt alkaa olla hyvä kohta alkaa vihjailla ensimmäisestä sijasta ja seuraavista listan peleistä. Voinkin nyt jo ilmoittaa että tämä on listan viimeinen rallipeli.

Death Rally on jotain niin sanoin kuvaamattoman kaunista. Voin täydellä varmuudella sanoa, että tämä on ensimmäinen peli johon ikinä addiktoiduin. Peli on vain niin loistavasti totetettu aina itse ajamisesta autojen tuunaukseen (ja uusien ostamiseen) sekä toki siihen likaiseen markettiin. Sivulta tehtäviä antavat sponsorit toivat lisää syvyyttä peliin, ja The Adversary oli pikkupoikana pelottava vastus.

...niin, mitäs siitä sen enempää sanomaan. Video kertoo kuitenkin enemmän kuin mitä minä pystyisin. Sija 8 Remedyn pojille.


07. Fallout 3
by Bethesda Softworks (PC / 360 / PS3)

Fallout 3 on listan toiseksi uusin peli (Left 4 Deadin jälkeen siis).

Tästä pelistä minulla ei ole kovin paljoa sanottavaa. Ehdottomasti tämä tuotos on ansainnut lukuisat Game of the Year palkintonsa. Vaikkei maailma olekaan yhtä laaja kuin Oblivionissa, saa Falloutista hyvin sen sata pelituntia irti kaikkea tutkiskellessa, puhumattakaan erilaisista lähestymistavoista. Hyviksellä ja pahiksella peli on niin erilainen. VATS systeemikin tuo hetkellistä hohtoa peliin.

Suosittelen kaikkia kokeilemaan peliä pelkillä Unarmed aseilla (nyrkit, nyrkkiraudat, power fist, deathclaw gauntlet). Se on nykyinen projektini ja on muuten jännittävää. Tuntui toki ensin että peli on moista vastaan kun jo Level 2 hahmona eteeni napsahti kaksi Deathclawia.

Huonot puolet? Lopetus. Onneksi se tullaan seuraavassa DLC pakissa poistamaan (kuten myös level capia nostetaan). Toki peli on myös aika buginen, ja monta kertaa viattomat skorpionit löytävät itsensä puoliksi maan sisältä. Joka tapauksessa kyseessä on koukuttava peli, ehdottomasti paras yksinpeli pitkään aikaan, ja siitä sija 7.


06. System Shock 2
by Irrational Games (PC)

System Shock 2 on listan viimeinen peli jossa on minkäänlaisia rippeitä roolipelityyleistä.

SS2 loistaa jokaisella osa-alueella. Tarina on syvä, pelielementit ovat hyvin toteutettuja ja... se on pelottava. Jokainen kerta kun menit nurkan ympäri, sait olla varuillasi ettei jokin hybridi tai seonnut robotti. Hybridien puheet etenkin saivat ihon kananlihalle.

Taas tulee kyllä se kohta vastaan että on vaikea sanoa mitään. Peliä pelasin ensimmäistä kertaa joskus kahdeksan vuotta vanhana mutten uskaltanut pelata sitä yhtään ensimmäistä vihollista pidemmälle. Nyt sitten viime kesänä sain sen taas käsiini ja ei jumala kun oli taas tekemistä seuraaviksi muutamaksi päiväksi erilaisia lähestymistapoja ja hahmo kokonaisuuksia kokeillen.

That's about it. Pelin promovideo antaa varmasti hyvän kuvan siitä mistä pelissä on kyse. Minulta sija 6.


05. Doom II: Hell on Earth
by iD Software (PC / Mac / GBA / PSX / Saturn / ym.)

Doom II on TOP-5 listan vanhin peli.

Doom 2 otti sen, mikä teki Doomista mahtavan, ja lisäsi siihen vielä enemmän mahtavuutta. Double-barreled shotgun, hell yeah! Lisää vihollisia, check. Eeppinen "viimeinen kohtaaminen", right-o! Ja toki legendaariset "salaiset" Wolfenstein 3D tasot.

Peli sisälsi kyllä niin monta legendaarista muistoa minulle. Kaikista paras on kuitenkin MAP20 - Gotcha!, eli Cyberdemonin ja Spider Mastermindin välinen taistelu. Doom II ei tule minulta koskaan unohtumaan, listallani se saakin sijan 5.

Ennen kuin lista jatkuu, huomauttanen, etteivät nämä ole kovinkaan kiveenhakatussa järjestyksessä. Käytännössä nämä voisivat olla missä järjestyksessä hyvänsä.


9.Rayman
Rayman oli vaikea, kiehtova ja pelottavakin. Kyllä, pelottava; se taso missä oli isoja kristalleja, se kivihirviö ja se skorpioni varsinkin. Tässä video skorpionista:
http://www.youtube.com/watch?v=n2--XAolWF8
Pelissä oli myös mahtava audiovisuaalinen maailma. Nyt sitä vasta osaa arvostaa, kun tarkemmin katsoo niitä tasoja.
Ja nämä tasot oli aivan uskomattoman vaikeita, jälkimmäinen suorastaan sadistinen 8-9-vuotiaalle:
http://www.youtube.com/watch?v=OmG70v4l7sg
http://www.youtube.com/watch?v=DUaDsmdUQ1I
Tässä vielä pätkä siitä kivihirviöstä:
http://www.youtube.com/watch?v=7IqRse186Gk
Rayman on kyllä itselleni aina se platformereiden kuningas, niinkuin myös Mahti Ankalle näytti olevan. Loistava peli.


8.Fallout 2
Fallout 2 on paras länsimainen RPG mitä olen pelannut. En tiedä oliko tämä 8-vuotiaalle mitään parasta seuraa, mutta kiehtova se oli. Grafiikat olivat uskomattomat, juuri yksityiskohtien tarkkuuden ja taiteellisuuden takia. Olen aloittanut uuden pelin n. 15 kertaa, ja vasta 2 vuotta sitten pääsin sinne Oil Rigille. Ja sitä presidenttiä siellä lopussa ei kuulunut tappaa yksinkertaisesti, vaan itse upotin äijään viisikymmentä Super Stimpakkia kunnes mies kaatui yliannostukseen.
Ja tämä pelihän on tunnetusti uskomattoman laaja, ja salapaikkoja on vaikka kuinka. Parisenkymmentä salapaikkaa jonne ei päässyt ilman sitä Explorer-perkkiä(?) tuli koluttua. Enkä varmaan kyllä ole vieläkään löytänyt läheskään kaikkia niitä. Aseet olivat myös hienoja, itselläni aina käytössä legendaarinen Bozar ja Gauss Rifle. Bozarilla lähti rivillinen miehiä kerralla, Gauss Rifle taasen oli tarkkuusammuntaan, ja sillä lähti aina mukana pää tai kylki. Todella hieno peli, tämä voisi ihan hyvin olla listan ykkösenäkin.


7.Final Fantasy VII
Tämän kohdan voisi jättää melkeinpä tyhjäksi. Vai kaipaako tämä tosiaan selittelyä? No mainittakoon ranskailisin viivoin:
-Uskomattoman hienosti tehdyt hahmot
-Unohtumaton grafiikka ja äänimaailma
-Unohtumaton juoni
-Chocobo-farmi ja ensimmäisellä kerralla niiden esittämä tanssi
-Aeriksen tappokohtaus, josta saa aina kylmät väreet:
http://www.youtube.com/watch?v=9qnyxd7Vq0Q
-Näitä viivoja voisi olla vaikka tuhat...


6.Heroes Of Might And Magic III
Tower on paras linna ja Warlords paras kenttä. Warlordsia pelattiin ainakin parisataa kertaa isoveljen ja lukuisten kavereiden kanssa. Tämän pelin tunnen kuin PS3:sen. Muistan vielä ne kesäloman illat ja yöt mitkä tämän parissa vietettiin. Tämä on juuri niinkuin Rocky sanoi; sellainen kausittainen peli, joka tulee asennettua kerran vuodessa ja pelattua se pari peliä ja todettua uudelleen ja uudelleen kuinka loistava peli tämä onkaan. Harmi, että Heroes IV ei parin peluukerran aikana säväyttänyt ollenkaan kaverin luona, se oli paljon anteeksiantavampi ja rajoittuneempi kuin Heroes 3, tai ainakin se siltä silloin tuntui. Heroes III:ssa oli täydellinen pelattavuus, grafiikka ja äänimaailma. Bugeihin en ole ikinä törmännyt, joten myös melko hienosti hiottu ja testattu peli on. Kunniamaininta vielä Heroes 1:lle, joka oli myös loistava peli.


5.Age Of Empires Gold Edition
Eli pelipaketti, jossa on Age Of Empires, ja legendaarinen jatko-osa Rise Of Rome. Itse sain tämän muistaakseni 9-vuotislahjaksi. Melkoinen mestariteos. Demoa oltiin pelattu jo monta kuukautta, kunnes tämän viimein sai. Pettymys oli, ettei tässä ollut kartagolaisia, joilla demoa oltiin aina pelattu. Demohan tietenkin oli jatko-osan, jota eivät typerä poika ja isä ymmärtäneet. Tosin, alkuperäisen kokoversion tarvitsi lisärin pyörittämiseen, joten se oli kuitenkin pakkohankinta. Lisäri saatiin kaverilta lainaksi pari vuotta myöhemmin. Ja lisärin itse omistin vasta vuonna 2006 jolloin se osui silmään Anttilassa, Gold-version muodossa, jossa siis on alkuperäinen peli ja jatko-osa.
Pelihän on siis yksi parhaista RTS:istä ikinä, ellei paras. Tätä ns. "Katapulttipeliä" pelattiin vuosina 1998-1999 uskomattomia määriä. Kaverin kanssa kun tultiin koulusta, oli aina ennen mitään vuorossa RTS-naksuttelua. Tätä peliä tulee myös fiilisteltyä tänä päivänäkin, itseasiassa juuri viikko sitten asensin koneelleni tämän legendaarisen Rise Of Romen demon.

Putosin kärryiltä, kuten arvelinkin jo heti alussa. Miksi tämmöiset kiinnostavat jutut pitää aina tunkea pahimpien opiskelukiireiden aikaan.

Jers1's Games TOP 25

9: NHL09 [X360]

Homma jatkuu toisella änärillä, ja nimenomaan boxiversiolla. Siinä missä NHL08 oli loistava lätkäpeli, NHL09 jatkoi samaa linjaa pienin parannuksin.

1. Yhden käden harhautus. Aluksi erittäin vaikea, mutta opittuna jekuttaa maalivahdit toisinaan.

2. Mailan nosto. Demoversiossa tästä ei tullut muistaakseni jäähyä juuri koskaan, mutta varsinaisessa pelissä niitäkin tulee aina välillä.


8: WWE SmackDown! vs. RAW 2006 [PS2]

Ihan aluksi pitää sanoa, että peli ei mitenkään täydellinen ole. Mutta! Tässä pelissä oli tunnelmaa enemmän kuin missään muussa WWE-pelissä, varmaankin johtui suurimmalti osin meidän kavereiden kanssa hoidetusta mestaruussysteemistä. Tässähän oli siis mahdollista otella normimatseissa mestaruuksista, ja niinpä loimme kukin omat hahmomme, ja aloitimme mestaruuskamppailut.

Muistan edelleen ensimmäisen maailmanmestaruuteni. Voitin TLC-ottelun ykköshaastajuudesta, ja pääsin haastamaan World Heavyweight-mestarin Steel Cage ottelussa. Kyseessä oli ilman muuta viiden tähden matsi ( ). Lopulta vein voiton hyppäämällä Frog Splashin yläköydeltä. Uusintamatsi heti perään Tables-muodossa, ja sen vein paiskaamalla kaverini Chokeslamilla pöydän läpi

YOUR WINNER, AND STILL WORLD HEAVYWEIGHT CHAMPION: THEEEE PROOFESSIONAAAL (Selostusnimi)


7: Burnout Paradise: The Ultimate Box [PC]

Kaverieni innostamana tämän pelin hankin, enkä kyllä katunut. Tässä kaahailussa on yhdistetty nettipeli vallan mainiosti! Kaverin peliin pääsi liittymään parin napin painalluksella ilman erillistä latausaikaa! Myös online-peli oli hoidettu jouhevasti: pelinjohtaja järjesteli kisoja ja muuta vastaavaa aina halutessaan, ja pelistä löytyi valmiina VOIP!

Loistohupia.


06: Day of Defeat: Source [PC]

Tähän peliin sain joululomalla kaveriltani lahjaksi kolmen päivän trialin, ja sitten hakkasimme tätä toisen kaverini kanssa. Toiseen maailmansotaan pohjautuva joukkuesotapeli Source-moottorilla. Mmmm.

Aluksi peli oli todella vaikea, sen ensimmäisen päivän. Sitten peliin pääsi sisään ja ownasimme kaverini kanssa kaikki . Mentiin suunnilleen aina sillä kokoonpanolla, että kaveri etsi itselleen hyvän sniper-spotin, ja minä alhaalla napsin kiväärillä uhkatekijöitä.


5: War Rock [PC]

Kesän 2008 pelit oli suunnilleen tässä. Ilmainen online-räiskintä War Rock. Tämä peli yhdisteli BF2:ta ja CS:ää melko mukiinmenevästi. Sain jopa muutaman kaverin kokeilemaan peliä, joista yksi pelaa edelleen.

Ikävä kyllä pelissä ei ole enää sitä hohtoa mitä kesällä.

Ykkönen lähenee ja pelit sen kuin paranee. Pelihimot myös yltyvät tätä listaa tekiessä, olen tajunnut että on aivan liian monta peliä jota en ole pelannut pitkään aikaan.

<img src="http://www.gamasutra.com/features/20070223b/DungeonMasterAtariST.png" width="280" height="195" />
9. Dungeon Master (PC) (1987)

Hyvä osoitus siitä että 1980-luvullakin osattiin tehdä loistavia pelejä jotka eivät vanhene. Dungeon Master on erinomainen luolasto-rope joka hyvin monessa toteutuksen osapuolessa pesee yhä monet nykyiset kilpailijat, ja jonka joitain ominaisuuksia kopioidaan yhä. Olen muun muassa varma että Elder Scrollsien taitosysteemin kehittäjä on nuoruudessaan hakannut Dungeon Masteria, sen verran samanlaisia pelien tekemisen mukaan kehittyvät taidot ovat. DM pesee kuitenkin Oblivioninkin siinä suhteessa että siinä ei ole minkäänlaisia näkyvissä olevia kokemuspisteitä.

Vaikka peli ei olekaan vanhnetunut, mielelläni näkisin sen uudelleentehtynä. Jos ei muutoin, niin uudemmat musiikit tekisivät sen tunnelmasta vielä paremman. Mutta tällaisenaankin Dungeon Master on minun mielestäni kaikkien aikojen 9. eniten minuun vaikuttanut peli ja säälin sukupolvea jolle purppuramadot ja kaaosritarit eivät merkitse yhtään mitään.

Ja mikä parasta, peli on nykyään pelattavissa täysin ilmaiseksi hyvin uskollisena remake-versiona. Joten ei ole mitään syytä miksi kaikki maailman pc-pelaajat eivät sitä olisi pelannut.


<img src="http://www.fabricoffolly.co.uk/images/games/monkey_island2.gif" width="280" height="195" />
8. Monkey Island II - LeChuck's Revenge (PC) (1991)

PC:n seikkalupelien kulta-ajan huippu. Uskomatonta kyllä, onnistui jopa parantamaan ensimmäisestä osasta tarinan ja huumorin osalta, ja kehittynyt Scumm-systeemi teki pelaamisesta hauskempaa ja helpompaa. Olen ehkä pelannut hauskempia seikkailupelejä, sekä seikkailupelejä joissa on parempi tarina. Mutta Monkey Island II yhdistää nämä puolet täydelliseksi kokonaisuudeksi.

Tällä sijalla Monkey Island II on myös kaikkien aikojen toiseksi paras seikkailupeli. Sen se ansaitsee. Se paras antaa vielä odotuttaa itseään.


<img src="http://image.com.com/gamespot/images/2002/supernintendo/finalfantasy3/ff3_screen011.jpg" width="280" height="195" />
7. Final Fantasy VI (SNES) (1994)

Ainoa tapaus kun listallani on kaksi saman sarjan peliä. Final Fantasyn kohdalla olen valmis tekemään poikkeuksen. Olen tämänkin kohdalla uusiofani, SNESsittömänä pääsin pelaamaan sitä vasta hyvän aikaa esimerkiksi VII:n jälkeen, joten se ei enää onnistunut ihan samanlaista efektiä minussa aiheuttamaan eeppisyytensä puolesta. SNES-grafiikka pienimuotoisessa karuudessaan ja yksinkertaisuudessaan toimii nykyäänkin jopa pelin puolesta. Tarinan paikoittainen traagisuus ja näyttävyys vain korostuu kun sitä on kokemassa joukko söpöjä pikselihahmoja. Jotkut kehuvat myös pelin hahmokaartia, mutta sitä en ihan täysin allekirjoita. Merkityksellisiä hahmoja joille on luotu kunnollinen persoona on suurin piirtein saman verran kuin uudemmissakin peleissä. Tarina on se, mikä tekee tästä niin loistavan. Tuohon aikaan Final Fantasy -sarja onnistui kerta kerran jälkeen yllättämään minut asioilla, joita voi tehdä peleissä.


<img src="http://ps2media.gamespy.com/ps2/image/article/644/644545/shadow-of-the-colossus-20050823020804300.jpg" width="280" height="195" />
6. Shadow of the Colossus (PS2) (2006)

Playstation 2:n uuden kaartin ehdoton helmi. Konsolin tunnelmallisin peli. Minun listallani myös konsolin paras peli. Kunnioitan syvästi pelissä sitä että siirtymät kolossien luokse on jätetty puhtaasti siirtymiksi, matkalla ei tule vastaan minkäänlaista pikkuhirviötä. Ottaen huomioon että koko pelissä ei ole muuta sisältöä kuin 12 kolossin tuhoaminen, sen parissa viihtyy yllättävän pitkään ja mielellään. Minä en keksi pelistä pahaa sanottavaa. Jopa hevosen ohjastaminen on tehty uskomattoman luonnolliseksi (sen verran kuin voin sanoa ihmisenä joka ei ole koskaan ratsastanut).


<img src="http://www.gamasutra.com/features/20061006/fallout_01.jpg" width="280" height="195" />
5. Fallout (PC) (1997)

Ensimmäisiä todella vapaita tietokoneroolipelejä. Ennen Falloutia roolipeleissä kaikki tuntui olevan vain tekosyytä taistelemiselle (ja se pitää paikkaansa myös hyvin suuressa osassa roolipeleistä Falloutin jälkeenkin). Siksi olikin hämmästyttävää pelata peliä jossa jokaisella statilla on melkein yhtä suuri merkitys pelin etenemiselle ja jossa taistelut pystyi osin välttämään jos vain oli riittävän hyvä. On myös kiitettävä pelin retro-tunnelmaa, joka vei siitä pahimman synkkyyden terän. Ilman sopivaa määrää huumoria Falloutista olisi voinut tulla masentava dystopia-kuvaus, tällaisenaan maailma tuntuu realistiselta mutta se ei myöskään painosta. Ja on erittäin sääli että vuoropohjaisuus on nykymaailmassa kirosana. Vaikka se olikin joissain massataisteluissa turhan hidas, Falloutin taistelusysteemi oli erittäin toimiva ja taktisuutta korostava. Kakkososa jatkoi samalla linjalla mutta ykkösosa vie paikan listassa yksinkertaisesti koska jatko-osan huumori oli hieman liian inside-läppää mikä rikkoi immersiota.

Voi jestas, en enää edes muistanut kuinka hyvät musiikit Raymanissa olikaan, nyt kun noita Velocityn linkkejä katseli nostalgian huumassa niin se iski vasta tajuntaan. Mieleni tekisi pelata tuota peliä kyllä todella paljon jälleen vuosien jälkeen.

"Mahti Ankka" kirjoitti:
Voi jestas, en enää edes muistanut kuinka hyvät musiikit Raymanissa olikaan, nyt kun noita Velocityn linkkejä katseli nostalgian huumassa niin se iski vasta tajuntaan. Mieleni tekisi pelata tuota peliä kyllä todella paljon jälleen vuosien jälkeen.

Jopa niin paljon, että tulin päätökseen ostaa PS1:sen ja Raymanin. Tämän siksi, että PC-versiota ei saa XP:n kanssa toimimaan kirveelläkään. Mutta alkuperäinen konsoliversio ja alkuperäinen konsoli= ratings. PS1 tulee käyttöön muutenkin, sillä FFVII, jonka tuossa vuosi takaperin ostin kun alkuperäisen pelin sai 11€:llä(alkuperäisen, ei platinumin, aivan hullu hinta) on vailla konsolia ollut jo vuoden. Raymanin ostinkin jo, melkoisen halvalla:
Jawohl
Sitten vain odottamaan jotta löydän sopivan halvalla PS1:sen. Kaduttaakin, että moinen tuli myytyä PS2:sen alta.

25. Warcraft II: Tides of Darkness (1995)
24. Heroes of Might and Magic II (1996)
23. Command & Conquer: Red Alert (1996)
22. GTA Vice City (2002)
21. Super Mario Bros 3 (1988)
20. Duke Nukem 3D (1996)
19. Riven (1997)
18. NHL Eastsidse Hockey Manager 2007 (2006)
17. Master of Orion II: Battle at Antares (1996)
16. Dune II (1992)
15. Europa Universalis III (2007)
14. Hearts of Iron 2: Doomsday (2006)
13. Fallout 3 (2008)
12. Star Wars Jedi Knight: Dark Forces II (1997)
11. Broken Sword (1996)
10. GoldenEye 007 (1997)

<img src="http://www.tekeeze.com/wp-content/uploads/2008/03/myst_3.gif" width=250 height=150>
9. Myst (1993, MAC & PC)

Itselleni yksi tärkeimmistä peleistä kautta aikojen. Tämän pelaaminen aloitettiin silloin, kun ei englannista tajunnut hölkäsen pöläystä ja tarvitsi faijaa viereen (Joka tosin johti lopulta siihen, että ukko pelasi pelin itsekseen lävitse ja itse palasin leegojen pariin), mutta myöhemmin myös Myst aukesi minulle. Peli on mielenkiintoisella juonella ja ajalleen kauniilla 3D-still grafiikoilla varustettua ongelmanratkontaa. Vaihtoehtoja ongelmien ratkaisemiseen ei toki ole useita, mutta niiden keksiminen vaati pelaajalta paljon.

Musiikit ja äänet toivat peliin paikoin jopa pelottavaa tunnelmaa, ja koskan ei teinnyt, millon mokasi lopullisesti, tosin näitä tilanteita oli pelissä vain muutama. Pelasin tätä pitkälti 90-luvun puolivälissä, jolloin internet ei vielä auttanut mahdottomimmissa ongelmissa, joten joissakin kohdissa tuli junnattua ikuisuuksia.

Visuaalisesti ja juonellisesti näyttävä seikkauilupeli ja yksi niitä harvoja "vakavia" seikkauluja sitten Zorkin. Ei huumoria, pelkkää haudanvakavaa, mutta mielenkiintoista juonta.

<img src="http://www.webwombat.com.au/games/images/pc-rome-total-war-2.jpg" width=250 height=150>
8. Rome: Total War (2004, PC)

Mahdollisesti massiivisin RTS-ikinä? Ainakin sieltä parhaimmasta päästä. Kampanjamoodi on paras kautta aikojen, jossa massiivisempi strategia ja euroopan valloittaminen yhdistyy todella hienosti toteutettuunn RTS-kliksutteluun. Vaikeammilla vaikeusasteilla joukkojen asemointia ja aselajien hyötyjä pitää todellakin osata käyttää, muuten tuhatpäiset barbaarilaumat jyräävät legioonalaisesi mennen tullen. Vaikeimmalla tasolla olen itse onnistunut vain kerran Rooman valloituksessa ja keisariksi nousemisessa, sillä aina ennen kuin olet saanut kasaan tarpeeksi kovan armeijan, alkaa joku toinen suku kapinoida ja eikös sinne sitten mennä sankalla joukolla puolustamaan senaattia.

Mielenkiintoinen lisä on toki palkkasoturit, joilla omiin riveihinsä saa hieman väriä myös muista kulttuureista, toki moraalin kustannuksella. Monesti nämä ovat myös kätevää lihamuuria joilla voi puolustaa omia, merkittävämpiä yksiköitä.

Pelimoottori on todella onnistunut. Kunnon koneella mahdollistuvat jopa liki 10.000 yksittäisen pikku-ukkelin taistelut. Tietokoneen ohjaamat liittolaiset todella osaavat hyödyntää sinun omia joukkojasi. Vastustajakaan ei ole tyhmä ja jää teurastettavaksi vaan koittaa paeta ylivoimaisessa tilanteessa. Piiritys ja puolustustaistelut ovat myös onnistuneesti toteutettu, vaikka muureilla taistelemisessa olisikin ehkä hiottavaa.

Ja vielä erikoismaininta kenraaleista ja "sukupuusta", tuo lisämielenkiintoa tämä suvunsisäinen politikointi. Ja aina joskus sieltä löytyy serkkupoika, joka on todellinan helmi politiikassa ja taistelutantereella. Pelaajan valinnat kunkin kenraalin kohdalla myös vaikuttavat näiden kehitykseen.

RTW:ssä ei ole mitään valittamisen aihetta, ei niin mitään.

<img src="http://www.cournesupremacy.com/wp-content/uploads/2007/05/maxpayne.jpg" width=250 height=150>
7. Max Payne (2001, PC)

Tätä peliä nyt on monin paikoin turha lähteä esittelemään, koska jos joku ei peliä tiedä, voi vain kysyä, mitä hän tässä topikissa tekee?

Juoni oli kuitenkin todella hyvä ja mielenkiintoinen ja Bullet Time oli loistava keksintö, jolla jaksoi pelleillä vaikka kuinka kauan. Pelin jaksoi vetää läpi uudestaan ja uudestaan juuri sen tähden, että bullet timea saattoi käyttää niin eri tavalla eri tilanteissa. Itse pidin ykköstä juonellisesti parempana kuin jatko-osaa, vaikka kakkonen olikin muutoin ehkä jopa parempi peli.


<img src="http://classicgames.ch/wp/wp-content/uploads/2008/02/1.jpg" width=250 height=150>
6. Starsiege: Tribes (1998, PC)

Starsiege oli pitkäikäinen Scifi-sarja. Sen ensimmäiset ostat, EarthSiege ja StarSiege olivat perinteisiä Mecha-pelejä Mechwarriorin tyyliin, mutta vuonna 1998 Dynamix otti aivan uuden suunnan ja loi moninpeliräiskinnän, joka hakee tänäpäivänäkin vertaistaan. Tribes oli myös yksi ensimmäisiä puhtaasti moninpeliksi tehtyjä FPS:iä.

Tribesin idea on simppeli. Otetaan kaksi joukkuetta ja lyödään ne vastakkain kentälle. Nerokkuus tuleekin jostain aivan muualta. Erilaisia armoreita löytyy kolmea eri luokkaa, kevyt, keskiraskas ja raskas, ja jokaisella armorilla on toki omat erikoisuutensa. Esimerkiksi jotkut aseet ovat mahdollisia vain raskaalla armorilla, mutta se on taas hyvin hidas ja kuluttaa paljon enemmän energiaa. Energia itsessään on pelin jujua, jokaisella pelaajalla on tietty määrä enerkiää, jota esimerkiksi kaikilla oleva jetpack ja jotkut tietyt aseet kuluttaa. Se latautuu takaisin itsekseen ajallaan. Mitä raskaampi panssari, sitä enemmän energiaa jetpakin käyttö vaatii.

Jetpack ja ns. "hiihtäminen" tekevät pelistä todella nopeatempoisen ja laajan. Hiihtäminen tosin oli pelintekijöiden moka, mutta joskus nämä mokat johtavat innovaatioihin, joita muuten ei olisi keksitty. Se mahdollisti sen, että jetpakilla lennettäessä saatettiin välillä laskeutua alamäkeen ja hiihtää mäkeä pitkin kovalla vauhdilla, ottaen täten siis kaiken hyödyn putoamisenergiasta. Ja samalla lentämiseen tarvittava energia latautui.

Tribes oli käytännössä Capture the Flag. Muut pelimuodot eivät päässeet lähellekään samaa viihdearvoa. Pelaajat ja klaanit kehittivät kenttiin reittejä, joita pitkin saatiin mahdollisimman kovat vauhdit hiihtämällä ja jetpakilla, jotta lipun vieminen olisi nopeampaa. Oli pelissä myös erilaisia lentokoneita, kuten pommittajia ja transporttereita, joilla saattoi lennellä, mutta käytännössä niitä käytettiin vain Heavy Armoroitujen jätkien kuljettamiseen vihollisen baseen, muuten hiihtäminen oli paljon nopeampi keino kulkea paikasta toiseen. Kentät olivat todella laajoja, puhuttiin useista kymmenistä neliökilometreistä. Omaa basea saattoi suojata miinoilla ja turreteilla, ja kentissä oli myös valmiiksi raskaampia turretteja, jotka kuitenkin kykeni ampumaan paskaksi, mutta myös korjata repairpakilla (erilaisia pakkeja kykeni siis olemaan mukana vain yksi kerrallaan. Jetpack tosin oli kaikissa armoreissa automaattisesti eikä se kuulu näihin pakkeihin).

Tribesin jälkeen tavallisten nettiräsikintöjen pelaaminen tuntuu aina kovin hitaalta. Ei ole vastaan tullut yhtä hyvin painotettua peliä, jossa kaikilla erilaisilla aseilla, armoreilla ja päkeillä olisi tärkeä, mutta erilainen rooli. Jokaisen aseen "luodit" olivat snipaa lukuunottamatta sellaisia, että pidemmillä matkoilla piti ottaa ennakkoa. Täten esimerkiksi Discillä (kuvan sinisiä levyjä ampuva vehje) ilmassa jetpakilla lentävään vihuun osuminen vaati taitoa (tai tuuria).

Kaikkien aikojen paras nettiräiskintä, joka on muuten nykyään ilmainen. Ainut peli, jonka kulta-aikoja haikailee vieläkin.

<img src="http://nostalgeek.files.wordpress.com/2009/03/19793_baldurs-gate.jpg" width=250 height=150>
5. Baldur's Gate (1998, PC)

Heya it's me Imoen!

Paras Black Islen julkaisema peli? Mahdollisesti. Paras fantasiakliksuttelu kautta aikojen? Ehdottomasti. Baldur's Gatessa on kaikki kohdallaan, hahmonkehitys, juoni, taistelut, kaman kerääminen, järjetön kasa sidequesteja, Drizzt Do'Urden, jonka voi nirhata... Myös posseen mukaan otettavat sivuhahmot ovat mielenkiintoisia, jokaisella on oma tarinansa.

Maailma oli aikanaan uskomattoman laaja. Ja esimerkiksi Diabloon ja Fallouttiin verrattuna se on todella kaunis, ja on yhä tänä päivänäkin. Tekemistä oli vaikka milla mitalla ja tehtäviin oli usein monia ratkaisuja. Vaikka välillä mentiinkin älyttömän hack-n-slashin puolelle, sitä toimintaa ei todellakaan ollut liikaa.

Fantasia RPG = Baldur's Gate.

Kakkososa olisi mahdollisesti myös tällä listalla, mutten nähnyt tarvetta erotella sitä tästä, koska loppujen lopuksi kehitystä on tapahtunut pääasiassa siellä visuaalisella puolella.

Nätti gay priden lippu Riveni.

Opetelkaa käyttämään TinyPiciä ym. ettei viattomien ihmisten bandwidthejä tarvitse leechata.

Show must go on.

21. Grand Theft Auto, 1997
20. Adventures of Rad Gravity, 1990
19. Legend of Zelda - Link to Past, 1992
18. Ghost Recon 2, 2004
17. Bubble Bobble, 1986

16. Jones in the Fast Lane
15. Legend of Zelda - Ocarina of the Time, 1998
14. Super Mario Galaxy, 2007
13. Street Fighter 2, 1991
12. Age of Empires, 1997
11. NHL 94, 1994
10. Super Mario World, 1991


9. Super Mario Bros 3. (NES, 1988)

<img src="http://www.ryansgoblog.com/images/mariobros3_skyland.jpg" width=320 height=200>

Jatketaan listaa jo kolmannella Mario-pelillä. Ei ollut helppoa valita, kumpi näistä kahdesta Mariosta, SMB3 vai SMW, olisi se parempi, mutta päädyin nyt tähän järjestykseen. Italialainen putkimies oli ensimmäisiä NESille olleita pelejä, joita pelasin ja olikin itse asiassa ensimmäinen Mario-peli. Osittain tämän vuoksi peli nouseekin SMW:n edelle, vaikka molemmissa peleissä on omat hienoutensa. SMB3:a tuskin sen enempää tarvitsee esitellä, eiköhän peli ole tuttu itse kullekin.

8. Halo (Xbox, 2002)

<img src="http://www.gamershell.com/static/screenshots/338/9897_full.jpg" widht=320 height=200>

Ostaessani ensimmäisen ei-Nintendo-konsolin 2002, sain pelilehden mukana Xbox-demolevyn, jossa oli Halon demo. Peli sytytti saman tien, se oli silloin jotain niin paljon parempaa kuin mitä FPS-rintamalla olin itse tavannut. Pelissä oli se oma tunnelmansa, hyvä pelattavuus ja kaikin puolin toimiva paketti. Kun Microsoft ilmoitti, että kaikki alkuperäisellä hinnalla konsolin ostaneet saivat kaksi peliä ilmaiseksi, nappasin mukaan Halon. Pelin parissa on pelattu lukuisia tunteja moninpelejä, yksinpeliä, co-opia. Siihen aikaan, kun tuli pelattua huomattavasti nykyistä enemmän, meillä oli erittäin usein täydet 8 hengen moninpelit samassa kämpässä. Kahdella boxilla pelattiin lähiverkossa todella paljon ja jatko-osaa odotettiin kuin kuuta nousevaa. Myös Halo 2 oli huikea kokemus, mutta siitä huolimatta listalle nousee alkuperäinen.

7. Fallout 2 (PC, 1998)

<img src="http://gropingtheelephant.files.wordpress.com/2008/10/fallout-2-01.jpg" width=320 height=200>

Fallout-pelisarja on löytynyt täälläkin monelta listalta ja pelistä on sanottu paljon kaikkea. Itse aloitin Falloutit ykkösversiolla, mutta oikeastaan vasta kakkososa valloitti sillä tasolla, että peli ylsi tälle listalle. Peli on tälläkin hetkellä asennettuna ja aina silloin tällöin tulee pelailtua ja seikkailtua. Loistava peli, jonka tunnelma ja tyyli hakee vertaistaan - en ole juuri fantasiaropejen perään ollut samalla tavalla.

6. Commandos Behind Enemy Lines (PC, 1998) & Commandos Beyond Call of Duty (PC, 1999)

<img src="http://i10.tinypic.com/4opdykm.jpg" widht=320 height=200>

Commandos-pelisarjan ensimmäinen osa ja sen lisäosa saavat olla listan ainoa parivaljakko. Peliä on tullut aikoinaan pelattua paljon ja erityisesti nyt viimeisten kuukausien aikana molempia osia on tullut tahkottua. Pelimekaniikka on erittäin omalaatuinen, sopiva sekoitus reaaliaikastrategiaa ja vuoropohjaista peliä. Hieman miinusta peli saa siitä, että hahmot ovat erittäin epätasapainoisia - 99% ajasta tulee pelattua vain Green Beretillä ja Spyllä, kaikki muut ovat aivan yhdentekeviä ja niitä käyttää vain niissä paikoin, joissa on pakko (Driveria ajamaan autoa, Sapperia pistämään pommit etc.). Siitä huolimatta peli viehättää ja erityisesti se, että monissa kentissä saattaa aikaa kulua pelkkään miettimiseen enemmän kuin kovinkaan monissa muissa peleissä.

5. Tony Hawk's Pro Skater 2 (PC, 2000)

<img src="http://videogamesandgaming.files.wordpress.com/2008/11/tonyhawk2_screen003.jpg" width=320 height=200>

TOP5:n aloittava ja samalla tämän viikon päättävä peli on skeittipelien kärkikastia. THPS2 on muutamalla muullakin listalla ollut ja vaikka itse en skeittaamisesta perusta todellisuudessa yhtään, on peli silti aina viehättänyt. Skeittaamiseen assosioituva rento fiilis ja kesäinen meininki ovat tärkeitä syitä, mutta niiden ohella myös loistava pelattavuus ja sopiva haasteellisuus ovat THPS2:n valttikortteja. Alunperin listan ensimmäisessä versiossa THPS2 oli muutaman sijan korkeammalla, mutta tippui sieltä muutaman todellisen helmen löydettyä tiensä kärkiviisikkoon.

"Velocity" kirjoitti:
Ennen kuin lista jatkuu, huomauttanen, etteivät nämä ole kovinkaan kiveenhakatussa järjestyksessä. Käytännössä nämä voisivat olla missä järjestyksessä hyvänsä.

Hienoa nähdä, etten ollut ainoa, joka kamppaili saman dilemman kanssa

25. Resident Evil
24. NHL Eastside Hockey Manager
23. Tony Hawk's Pro Skater 2
22. Call of Duty 4 - Modern Warfare
21. Quake
20. Gran Turismo
19. Metal Gear Solid
18. Elder Scrolls IV: Oblivion
17. Ninja Gaiden
16. Oddworld: Abe's Oddysee
15. Duke Nukem 3D
14. Fallout 2
13. Panzer Dragoon Orta
12. Jade Empire
11. Half-Life
10. Portal


<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/e/e2/ShenmueDCbox.jpg" width=150 height=150/>
9. Shenmue
Shenmue, Shenmue. Sega Dreamcastin lippulaiva, jonka mukana koko paska kuitenkin kaatui. Pelin budjettihan oli muhkeat 70 miljoona dollaria ja sen kyllä näkee: aikansa parhaat grafiikat, huikean kokoinen, täysin vapaa maailma, ennennäkemätön vaihteleva sääsysteemi sekä quick time eventit. Kun kaiken tämän sälän pohjalle isketään vankka tarina, joka jaksaa pitää mukanaan, saadaan aikaan melkoinen paketti. Onkin harmi, että peli ei menestynyt kaupallisesti muualla kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joten pelin kolmatta osaa tullaan tuskin ikinä jäämään eli tarinakaan ei koskaan saa arvoista lopetustaan. Helvetin Aasialaiset. Nevertheless, peli on nauttinut aina kriitikoiden arvostusta ja ihan ansaitustikin.
Niille jotka peliä eivät ole koittaneet: ladatkaa joko Dreamcast emulaattori PC:lle tai ostakaa pelin kakkososa Xboxille. Ette tule katumaan.

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/6/66/WarcraftIII.jpg" width=150 height=150/>
8. Warcraft III
Warcraft III ei oikeastaan tuonut RTS-genreen oikeastaan mitään mullistavaa, joten onkin aika hauskaa, että siitä on syntynyt eräänlainen klassikko kyseisessä genressä. Warcraft III on kuitenkin täydellinen esimerkki siitä, kuinka pitkälle pelkällä hyvällä tarinalla voidaan päästä, vaikkei pelin muutkaan osa-alueet missään nimessä pettäneet. Kaikki peliä pelanneet muistavat varmasti pelin tarinan pääkohdat vielä näin kuuden vuodenkin jälkeen. Oikeastaan vasta tässä pelissä Blizzardin CGI-välivideot pääsivät todella edukseen. Se tunnelma, jonka ne saavat välitettyä on jotain aivan uskomatonta. Kylmät väreet ovat taatut. [OT: olisi Blizzard saanut suosiolla tehdä sen tulevan Warcraft-elokuvan kokonaan CGI:nä eikä oikeilla näyttelijöillä. Niin mahtavia nämä ovat.]
Vaikka WC3:n yksinpeli oli jotain aivan uskomatontaa, niin mielestäni pelin moninpeli ei ikinä yltänyt samalle tasolle, ennen kuin DotA eli Defense of the Ancients -skenaario julkaistiin. Vasta sitten peli pääsi oikeuksiinsa myös moninpelissä ja kyllähän tätä jaksaa hakata vieläkin. Pro-scenen nykytilanteesta ei allekirjoittaneella ole tietoa, mutta ainakin joskus sillä kulki suht lujaa. Hieno osoitus map creation kittien tärkeydestä.

Blizzardin CGI-tekeleitä ehdinkin jo hypettämään, joten annetaan tavaran puhua omasta puolestaan. Spoilerwarning niille, jotka aikovat peliä joskus pelata.
Kaikki WC3 cinematicit osa 1/10.
Ovathan nämä pelkästä pelimateriaalistakin tehdyt trailerit aivan helvetin hyviä, kuten World of Warcraft - Wrath of the Lich King -trailer osoittaa. Täydellinen harmonia musiikin, videokuvan ja Arthasin puheen välillä. Helvetti, miten hieno pelifirma.

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/9/93/StarCraft_box_art.jpg" width=150 height=150/>
7. Starcraft
Jos Warcraft III osoitti, miten pelkällä hyvällä tarinalla voidaan saada aikaan hieno peli, niin Starcraftin kanssa osat vaihtuivat. Vaikka Starcraftilla oli - tuttuun Blizzard tyyliin - loistava tarina, niin kyllä pelattavuus ja moninpeli on juuri se osa-alue millä tämä peli hakkaa kaikki RTS:t 100-0. Peli sisältää lukuisia innovatiivisia ja monipuolisia yksiköitä, joille kuitenkin löytyy aina jonkinlainen countteri. Pelin lukuisat kartat takaavat, että yksikään peli ei ole samanlainen. Lisäksi kolme pelattavaa rotua totutun kahden sijasta oli jotain aivan uutta RTS-genrelle. Onkin harvinaista (varsinkin nykypeleille), että pelit ratkaistaan näin pitkälti pelaajien taitojen perusteella, eikä pelkästään RNG:n avulla.
Eikä peli nyt mikään tusina-RTS ole grafiikoidensa puolestakaan, vaikka taitaakin Warcraft II-engineä käyttää hyväkseen. Sci-fi-pelejä ei voi olla koskaan liikaa, vaikka onhan tämä apinoitu aika pitkälti Warhammer 40K:sta ja Alieneista.

Pelin pro-scene elää ja voi loistavasti. Varsinkin Etelä-Koreassa peli on varsinainen kansallislaji, sillä pelaajia rahoitetaan rahakkailla sopimuksilla ja palvotaan ihan yleisellä tasolla. Kaiken kukkuraksi pelit vieläpä näytetään televisiosta, ja kai niillä täytyy ihan kohtuullinen määrä katsojiakin olla, sen verran kauan tämä rumba on jo jatkunut. Ei hassummin yli 10 vuotta vanhalta peliltä.

Pelin toisen osan olisi mitä ilmeisimmin tarkoitus ilmestyä vielä tänä vuonna, mutta Blizzardin tapauksessa näihin julkaisupäivämääriin kannattaa suhtautua aika skeptisesti. Siltikin peli menee ehdottomasti vuoden odotetuimpien pelin joukkoon.

<img src="http://i222.photobucket.com/albums/dd142/Putruu/nhl94.jpg" width=150 height=150/>
6. NHL '94
Allekirjoittaneen elämä on pyörinyt aina hyvin pitkälti jääkiekon ympärille, Tampereella kun olen koko ikäni asunut. Lajia on myös tullut joskus harrastettua, veli on pelannut U-20 maajoukkuetasolla ja lähes joka vuosi on täytynyt ostaa Ilveksen kausikortti. MM-kisojakin katselen tätä kirjoittaessa, joten oli aika luonnollista, että tämä oli ensimmäinen peli, joka tuli mieleeni kun aloin tätä listaa miettimään. Vaikka pelin sijoitus on vaihdellut matkan mittaan aika paljonkin, niin on sen paikka top 10:n sisällä ollut taattu ja mielestäni ihan ansaitustikin.

Meinasin ensiksi laittaa NHL-pelisarjan uusimman tekeleen tälle sijalle NHL '94:n sijasta, mutta kyllähän se oli jo pelkästään nostalgia-arvon takia kallistua vanhemman version puolelle. Pelin parissa tuli vietettyä monet kesät kavereiden kanssa ja kyllähän tätä tulee hakattua yhä nykyäänkin, kiitos suuren fanikunnan. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin tämähän oli varmaan ensimmäinen lätkäpeli, jota on tullut oikein kunnolla pelattua, vaikka aika nuori olen pelin tultua ollut.

Itseäni lämmittää suuresti se, että NHL-pelisarja on muutaman keskinkertaisen pelin jälkeen palannut taas juurilleen, ja pyrkii tarjoamaan mahdollisimman realistisen pelikokemuksen. Sarjan uusin tekele on melkein yhtä kova kuin tämä 15 vuotta vanha tekele. On mielenkiintoista nähdä, miten pelisarjan tekijät voivat peliään parantaa tulevaisuudessa.

Noniin, heitettäköön subjektiiviset näkökulmat romukoppaan ja siirryttäkööt tylyjen faktojen pariin. Peli on yllättävän nopeatempoinen ja käyttää NHL-pelisarjoille tuttua pystysuoraa kamerakuvakulmaa. Uutta tässä pelissä taisi oli lähinnä one-timer -ominaisuus, suurempi kenttäpelaajien määrä ja pleksien rikkomismahdollisuus. Eikä sovi unohtaa sitä rasittavaa
maalin takana istuvaa skidiä, joka paukuttaa pleksiä aina vähän väliä.

WA:ssa ei olla taidettu järjestää minkäänlaista NHL '94 -turnausta. Miten olis? Wink, wink

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/e/e3/Popsotcover.jpg" width=150 height=150/>
5. Prince of Persia: The Sands of Time
Ubisoft räjäytti vuonna 2003 pankin, kun se julkaisi oman versionsa legendaarisesta Jordan Mechnerin 1989 julkaistusta Prince of Persia -pelisarjasta. Tekoa voisi jopa sanoa jonkinlaiseksi kulttuuriteoksi, sillä Ubisoftin käännös on lähes täydellinen, verrattuna pelin ensimmäiseen Dreamcastille tehtyyn bugitäytteiseen 3D-käännökseen.

Tarkemmin ajateltuna tähän sijalle olisi voinut Sands of Timen sijasta laittaa minkä tahansa näistä Ubisoftin tekeleistä, sen verran hyvin ne on kaikki toteutettu.
Sands of Time onnistuu luomaan mahtavasti itämaisen tunnelman, varsinkin soundtrack saa allekirjoittaneelta kehuja. Lisäksi kahteen päähahmoon on selkeästi panostettu ja heidän välinen romantiikka on helposti aistittavissa ruudun toiseltakin puolelta. Kumma kyllä tällainen hieman romanttiikkapainotteinen itämaisia viboja ilmoille heittelevä tarina iskee allekirjoittaneeseen. Varsinkin THE kylpyläkohtaus iskee ja lujaa. Elokuvaa odotellessa. Ehkä olen katsonut liikaa saippuaoopperoita?
Pelin kontrollit olivat ainakin Xboxilla lähes täydelliset ja ei pelattavuudesta muutenkaan lieemmin kritisoimista keksi, mitä nyt kamera aina välillä temppuilee, kuten tällaisissa seikkailupeleissä yleensäkin.
Pelihän tunnetaan lukuisista erilaisista esteistä ja ansoista, joita myös kunnioitetaan tässä Ubisoftin tekeleessä. Osa on yksinkertaisia, osa taas vähän mutkikkaampia. Ripaus lisää puzzle-kohtauksia ei olisi haitannut allekirjoittanutta.
Animaatiot ovat toteutettu tähän akrobaattispainotteiseen seikkailupeliin mitä parhaimmalla tavalla ja niitä kelpaa kyllä katsella. Varsinkin taistelukohtaukset ovat hienoja erilaisine hyppyineen ja väistöineen. Harmi kyllä nämä käyvät hieman tylsiksi pitemmän päälle, mutta time-control -mekaniikka pelastaa erittäin paljon. Lisäksi peli ei yllä vaikeustasossa alkuperäisen tasolle, vaikkei kyseessä mikään maailman helpoin peli olekaan. Nämä ovat oikeastaan ainoat pelin arvosanaa alentavat tekijät. Ei tätä voi oikeastaan liikaa kehua. Kovasti tekisi mieli hakata uudelleen läpi.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että en ole PoP: The Two Thronesia tai pelisarjan uusinta, hieman latteasti nimettyä versiota päässyt pelaamaan. Ovatko hankkimisen arvoisia? Ainakin Prince of Persia (2009) näyttää kauniilta, mutta haukutaan turhan helpoksi. Ja pitäkää spoilerit mahd. vähissä. Two Thronesin loppu on kuulemma must see -kamaa

9. Guitar Hero-pelisarja (PS2)
-Minun mielestäni olisi ollut aika järjetöntä laittaa näitä pelejä johonkin järjestykseen, koska eipä niillä ole mitään eroa. Jokaisessa on loistavia kappaleita ja pelin kautta olen tutustunut uusiin artisteihin. Pelin ideana on soittaa kappaleita kitaralla, joka liitetään konsoliin kiinni. Tosin nykyään on mukana rummutkin ja mahdollisuus laulaa, joten kyseessä ei ole täysin. Peliä on ihan kiva pelata yksinkin, mutta entä sitten kavereiden kanssa? RATINGS!!! Enpä ole törmännyt kovinkaan moneen parempaan peliin, jota voisi pelata kaveriporukassa. Lukuiset battlet on käyty läpi ja kaikki tunnetut kappaleet on soitettu monen monta kertaa läpi. Career on ihan kiva ja kitaran ja hahmon muokkaaminen on kivaa touhua ja itse olen todella lähellä "täydellistä" kitaraa tuossa World Tourissa. Muutama osa pitäisi vielä ostaa ja sitten kitarani on täydellinen. Kyllä sillä kelpaa soitella Metallican Trapped Under Icea

8. Resistance 2 (PS3)
-Ensimmäinen PS3-pelini (tuli PS3:n mukana). Joulun jälkeen en ole vaivautunut ostamaan yhtään peliä ja kun olen GTA IV:n saanut vedettyä läpi, tuli tämän pelin vuoro. En tätä ole kuitenkaan läpi vetänyt vaan peli on kesken, mutta hyvin on tuo räiskintä maistunut minulle ja jos ei mitään mullistavaa tapahdu, peli on ahkerassa käytössä tulevaisuudessakin. Resistance 2:sta voi kai luonehtia ihan perus-räiskintäpeliksi. Juonesta en ole saanut oikein kiinni, mutta pelaaminen on joka tapauksessa todella mukavaa ja peli on grafiikoiltaankin yksi parhaimmista, mitä olen pelannut (joka kertoo varmaan suppeasta pelivalikoimastani). Paha sanoa itse pelistä kovinkaan paljon, koska se on aika pahasti kesken, mutta no problemos...

7. Need for Speed: Most Wanted (PS2)
-Viimeinen NfS-pelisarjan peli tällä listalla ja vuorossa on sitten Most Wanted, joka ei ole paras näistä NfS-peleistä, mutta tämä on ollut niin paljon enemmän käytössä kuin mikään muu NfS. Pelissä on siis 15 vastustajaa, jotka täytyy voittaa kisassa. Ennen kuin voi haastaa kyseisen vastustajan, täytyy voittaa tietty määrä kilpailuja ja saavuttaa eri virstanpylväitä (karkaa poliisilta alle viidessä minuutissa tjsp). Vastustajat kovenevat koko ajan ja samoin eri virstanpylväät. Autojen tuunaus on suuri osa tätäkin peliä ja tämä taitaa olla ensimmäinen peli, jossa pystyi voittamaan vastustajan auton (kilpailun jälkeen sai valita kaksi korttia). Itse en saanut kai kolmea autoa, mutta eipä se minua haitannut. Autoja oli myös ihan mukava määrä ja suurimman osan olen ostanutkin.

6. NHL 08 (PS2)
-Hiukan yllätyin, kuin sain tämän pelin nostettua näin korkealle tällä listassa, onhan tämä kuitenkin uusin NHL-pelini. Pelattavuuden perusteella tämä on ihan paras NHL, mitä olen pelannut. Samoin grafiikoiden. Rosterit ovat myös aika ajan tasalla, toki muutama siirto on tullut, mutta ylipäätänsä melko lähellä tämän päivän rostereita. Olen väsännyt omankin joukkueen, mutta Dynastya olen pelaillut Anaheimilla ja Minnesotalla. Mitäköhän tähän nyt enään keksisi... Ei mitään.

5. GTA IV (PS3)
-Kolme GTA:ta jäljellä ja tämä saa "kunnian" avata Top-5:sen. Pelissä on ihan kaikkea, mitä odotin. Uusia tehtäviä, uusi alue, jossa pelata, uusia tehtäviä, uusia... vaikka mitä. Aivan uskomattoman hieno paketti oli ainakin ensimmäiset pari viikkoa, mutta sitten tuli sellainen pieni vaihe, että peli ei enään kiinnostanut. Sama vaihe on tullut monelle ystävälleni. Miksi näin? Tarina ei ollut niin kiinnostava kuin vaikkapa Vice Cityssä. Pelialue oli myös aika karu, vaikka grafiikoiltaan peli oli todella kaunis. Hahmot eivät olleet kovinkaan kiinnostavia. Uudet ohjauskomennot olivat loppujen lopuksi positiivinen asia, mutta varsinkin moottoripyörän ohjaaminen oli välillä todellista tuskaa. Pienistä virheistä huolimatta peli oli onnistunut kokonaisuus. Nyt vain odottamaan seuraavaa GTA:ta ja mielellään aivan uusi pelialue. Texasia ei ole vielä käytetty ja sehän voisi olla mitä mainioin paikka.

"Floley" kirjoitti:
Häpeäkseni täytyy myöntää, että en ole PoP: The Two Thronesia tai pelisarjan uusinta, hieman latteasti nimettyä versiota päässyt pelaamaan. Ovatko hankkimisen arvoisia? Ainakin Prince of Persia (2009) näyttää kauniilta, mutta haukutaan turhan helpoksi. Ja pitäkää spoilerit mahd. vähissä. Two Thronesin loppu on kuulemma must see -kamaa

Uusimpaan väännökseen en ole perehtynyt millään tavalla, mutta SOT-trilogian päättäjä on hyvä pelikokemus, ja varsinkin Warrior Withinin pakonomaisen synkistelyn ja tuhansien irtoraaja-taistelujen jälkeen jopa nautittava. Yleisesti pelimekaniikka ei ole muuttunut Sands Of Timestä juuri mihinkään, vaikka muutama kiva jippo onkin lisätty, kuten stealth-tapot ja pimeällä alter-egolla pelaaminen. Eteneminen kyllä tuntuu välillä jopa liiankin helpolta, mutta senkin voi varmaan pistää WW:n jälkeisen vitutuksen piikkiin.

Mahtavaa nähdä SOT edes jonkun top-5:ssä.

25. Duck Hunt
24. NHL 09
23. Summer Games II
22. Teenage Mutant Ninja Turtles: The Arcade Game
21. Battlefield 2
20. Operation Flashpoint – Cold War Crisis
19. Age Of Empires II: The Age Of Kings
18. Uncharted: Drake’s Fortune
17. GoldenEye 007

16. Gran Turismo 3
15. Syphon Filter
14. Tekken 3
13. Super Mario World
12. Red Alert
11. Desperados: Wanted Dead or Alive
10. Crash Team Racing



9. Grand Theft Auto: San Andreas [PS2]
Tätä odotettiin GTA: Vice Cityn jälkeen kuin kuuta nousevaa ja odotukset olivat korkealla. Julkaisupäivänä tämä haettiin ja ei herran Jumala. Tämä oli heti alusta asti täyttä kultaa. Oli piristävää päästä 80-luvun Vice Citysta keskelle mustien miesten jengisotia. Hahmot ja juoni on toteutettu varmalla GTA-tyylillä ja jokaisella hahmolla on se oma persoonallisuus. Aluehan tässä pelissä on aivan älyttömän kokoinen ja vieläkin varmaan löytäisi alueita, joita ei ole kolunnut vaikka peliin olenkin reilusti yli 100 tuntia varmastikin käyttänyt. Ja onhan tässä pelissä ehkä tyylikkäin GTA-ajoneuvo koskaan, nimittäin polkupyörä. Kun sprayasin kaikki tagit, niin en käyttänyt muuta kuin fillari paikasta toiseen liikkumisessa . Toki se oli kyllä osittain hölmökin mutta toi se aika hullunkurisia fiiliksiä, kun poljit tuhatta ja sataa hikihatussa poliiseja karkuun. Tässä päästiin myös onneksi uimaan, sillä VC:ssä tuli monta kertaa kirottua uimataidotonta hahmoa. Ehdottoman hieno lisä oli myös kolme erilaista kaupunkia, painotan erityisesti sanaa ERILAISTA! Se ero on huima, kun siitä köyhästä korttelista lähdetään ja päädytään luksuskasinoille. Kaiken kruunaavat vielä GTA:n laadukkaat musiikit ja ohjattavuus, joten tuloksena on lähes täydellinen GTA.


8. Call of Duty/Call of Duty 2 [PC]
Sitten se rakkain räiskintäsarja minulle siis Call of Duty eli CoD aka. ”Turska”. Mietin pääni puhki valitako se rakas ensimmäinen osa vai netissä puhki kulutettu kakkonen. Otin siis molemmat, kun ei näissä niin paljoa ero kuitenkaan ole. Molempien yksinpeli on aika perusjuttua mutta mukaan mahtuu myös hienoja ja tunnelmallisia kohtia. Vaikka yksinpelitkin ovat oikein mukavaa ajanvietettä, niin silti näissä se juttu on aina ollut nettipeli. Kun ykkösessä ensimmäisen kerran syöksyin nettipelin maalimaan, niin paluuta ei ole ollut. Mapit ovat kaikki erilaisia ja aseita on vaikka muille jakaa. Ja mikä parasta, kaikki toimii kuin unelma. Mitään ylihyvää asetta ei ole ja pelimuotoja on vaikka kuinka. Yhteensä näissä olen nettipelejä pelannut aivan liikaa, varmasti yli 1000 tuntia. Tuskinpa mitään peliä olen niin paljoa pelannut. Yksinkertaiset pelit, jotka on toteutettu niin hyvin, ettei näistä oikein mitään valittamisen aihetta löydy. Myös pitkäikäisyyttä näistä löytyy, sillä vieläkin jaksaa erityisesti kavereiden kanssa netissä mättää. Ehdotonta FPS-pelien eliittiä.


7. Grand Theft Auto: Vice City [PS2]
Lyhyesti, paras GTA ikinä. Tämä on se GTA mikä on iskenyt kovemmin kuin yksikään muu GTA. Kaupunki ja 80-luku ovat vain niin täydellinen yhdistelmä GTA:lle kuin vain voi olla. Miami Vice-tyylinen rikollisten täyttämä maailma täydennetty mahtavalla kaupungilla, jossa jokainen haluaisi asua, on kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellinen ratkaisu. Hahmot toimivat ja erityisesti päähahmo Tommy Vercetti on ehkä paras GTA-hahmo ikinä. Vaikka IV:n Niko Bellic pääseekin lähelle, niin Tommyssa on vain jotain mikä tekee hänestä erittäin kiinnostavan hahmon. Tarina on perus GTA:ta, vahvistettuna muutamilla mieleenpainuvilla kohtauksilla. Erityisesti kartanon valtaus -tehtävä on painunut mieleeni ikuisesti. Toinen tehtävä, jonka kanssa tuli hikoiltua oli poliisiasemalla riehuminen ja sieltä pakeneminen. Kavereiden kanssa jouduttiin pitämään oikein taktiikkapalaverit kartan kanssa, jotta saatiin aikaan paras mahdollinen pakoreitti. Täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden täydentää paras musiikkilista ikinä. 80-luvun hitit soivat koko ajan, eikä yhtään huonoa radiokanavaa löydy, Iron Maiden <3. Tätä jaksaa pelata yhä tänä päivänäkin ja varmasti myös tulevaisuudessa. Tuskinpa mikään GTA tätä enää tulee pieksemään.


6. Heroes Of Might And Magic III [PC]
Kuten monella muullakin, löytyy tämä peli myös minun listalta. Tämä on vain niin hiton täydellinen peli, kuin vain voi olla. Pelimekaniikka on yksinkertainen mutta se toimii kuin jäät limsassa. Parastahan tämä on ehdottomasti kavereiden kanssa ja kovassa kulutuksessa tämä onkin ollut. Viimeksi vasta viime viikolla tätä taas mätettiin. Tunnit menevät kuin lentämällä tätä pelattaessa. Yksinkertainen peli, jossa pelattavaa on paljon ja tylsyys ei koskaan pääse iskemään. Mitäpä tästä muka enempää voisi sanoa? Jos tätä olet pelannut, niin tiedät mikä tästä tekee hyvän ja jos et ole pelannut niin heti kokeilemaan.


5. Metal Gear Solid 2: Sons Of Liberty [PS2]
Ai ai, tätä odotettiin MGS1:sen jälkeen kuin kuuta nousevaa. Alkuhan olikin juuri sitä mitä odotettiinkin. Solid Snakelle hypätään tankkeriin hiippailemaan ja kuvaamaan Metal Gear RAY:ta. Heti alussa selviää se mahtava uudistus, First Person-tähtäys. Tämä helpotti montaa kohtaa vaikka kuinka ja taktikointikin helpottui ykkösosaan verrattuna paljon. Grafiikatkin olivat todella näyttävät ja tunnelma taattua MGS:sää ja kaikki tuntui täydelliseltä. Mutta sitten siirrytäänkin seuraavaan vaiheeseen Big Shelliin ja ohjattavaksi lyötiin heiveröinen blondi, Raiden. Täytyy kyllä sanoa, että aluksi meinasi melkein itku päästä. ”Mitä helvettiä?”, oli ensimmäisenä mielessä. Kuitenkin pidemmän päälle tämä pieni v*tutus hälveni, kun pääsi taas toiminnan makuun. Pelimekaniikka toimii, tosin tapahtumapaikka olisi voinut olla parempi. Juoni meni ensimmäisellä peluukerralla hieman yli hilseen mutta kyllä se nyt jo 6-7 läpipeluun jälkeen alkaa olla selvä. Ei se Raidenkaan loppujen lopuksi mikään ylitsepääsemätön haitta ollut. Musiikit ovat parasta MGS-laatua ja sopivat tunnelmaan täydellisesti. Outojankin ja hieman "spookeja" kohtia löytyy, kun esim. yhtäkkiä radiosta tulevat sanat: "Turn the game console off!". Ööh, mitäh?:wink: Kaiken kruunaavat onnistuneet pomotaistelut, joskin pari kohtaa meinaa olla hieman ärsyttäviä. Kuitenkin ehdottomasti PS2:sen toiseksi paras peli. En viitsinyt alkaa juonesta ja käänteistä tarkkaan kertomaan jos joku tätä pelaamaton vaikka innostuisikin kokeilemaan.

25. NHL 2000 (PS)
24. Digimon World 2 (PS)
23. Smackdown 2: Know Your Role (PS)
22. Harvest Moon (GBC)
21. Battle Tanx: Global Assault (PS)
20. Crash Bandicoot 3 (PS)
19. Trackmania Nations (PC)
18. Grand Theft Auto 3: Vice City (PC)
17. Metal Gear Solid (PS)
16. Peggle
15. Tony Hawk's Pro Skater 2
14. Fable: The Lost Chapters
13. Pokemon Blue
12. DuckTales
11. Counter-Strike
10. Gold Medal Challenge '92

9. Age Of Empires 2


Helppo oppia, vaikea taitaa tai jotain. Tästäkin pelistä sain kuulla vasta pari vuotta sitten, kun eräät irkkikaverit puhuivat pelistä ja pistivät ryhmäpeliä pystyyn. Itsekkin pelin latasin ja menin koittamaan peliä. Sen jälkeen peliä onkin tullut pelattua satoja tunteja. Peliä on mukava pelata kavereiden kanssa moninpelinä, mutta on myös hauskaa kokeilla eri sivilisaatioita botteja vastaan. Pelissä siis rakennetaan omaa kaupunkia ja tuhotaan vastustaja. Mukava peli, vaikka kampanjat ovatkin hieman tylsiä.

8. Portal


Portalin hienot videot youtubessa tekivät minuun vaikutuksen. Kerrankin jotain täysin uutta ja erilaista. Peli oli pakko hankkia samantie, kun sen pystyi hankkia. Pelissä siis luodaan portaaleja joiden kautta mennään paikasta toiseen. Pelin grafiikat ovat keskinkertaiset, mutta idea on niin hyvä ettei se haittaa ollenkaan ja peli toimii minun huonollakin koneella hyvin. Portalissa on mukava myös tehdä lisätehtäviä ja pelata muiden tekemiä ratoja. Todella hyvä idea ja todella hyvä peli.

7. Heroes Of Might And Magic 3


Tätä peliä on tullut pelattua todella paljon. Monella tämä peli onkin listassaan ja se jo kertoo, että peli on hyvä. Pelissä siis on oma pääkaupunki, johon rakennetaan rakennuksia joista ostetaan ukkoja ja tapetaan pahoja vihollisia kartalta ja vallataan toisten kaupungit. Peli on parhautta moninpelinä ja yksinpelinä, kampanjat tarjoavat hyvää haastetta. Pelin saa nykyään n. 10 eurolla lisäosineen, joten hinta ei ole paha. Kannattaa pelata.

6. Super Mario World


Mario. Muuta ei tarvi sanoa. Mariopelit ovat aivan loistavia. Lista olisi voinut olla täynnä Marioita ja Mega Maneja, mutta päätin valita vain yhden Marion ja se on tämä. Tätä Mariota on eniten tullut pelattua. Hienot peliin sopivat grafiikat, paljon eri alueita, paljon eri mahdollisuuksia ja loistava pelattavuus. Mario!

5. Zelda: A Link To The Past


Sitten Super Nintendon parhaimpaan peliin. Zelda-pelit ovat loistavia ja laajoja niissä on paljon tutkittavaa. Tämä peli kolahti samantien kun aloin pelaamaan. Kaikki eri aseet ja tavarat, monet eri viholliset, salajutut ja laaja kartta, jossa joka paikassa löytyy jotain tutkittavaa. Haastetta on tarpeeksi ja peliä on mukava pelata yhä uudelleen ja uudelleen. Loistava peli.

"Wormmaster" kirjoitti:
Nätti gay priden lippu Riveni.

Opetelkaa käyttämään TinyPiciä ym. ettei viattomien ihmisten bandwidthejä tarvitse leechata.

Olisi toki kiva tietää mikä kuvista on kyseessä kun itsellä näkyy moitteetta enkä jaksa cookieseja nollata.

Toisten kuvien vieminen on ok, muttei kaistan? Otetaan kai sitten omat screenshotitkin ettei mene viattomien työtä vääriin käsiin? Ja oli suuri rikos kopsata img tagit sisältöineen toiselta postaajalta! Ja quotesin tekstiäsi, voi sinua viatonta!

Mystin screenshot on kyseessä.

Proof

EDIT: Menettävätkö ihmiset tulojaan jos varastat heidän screenshottinsa? Eivät. Joutuvatko he maksamaan hieman suurempia kaistamaksuja koska heidän palvelimensa kaistaa käytetään tolkuttomasti ympäri internettiä? Riippuen tilanteesta, kyllä.

Sitä paitsi nopealla TinyPicillä ym tämmöiset kivat "hotlink-jipot" jää pois.

25. Tony Hawk's Pro Skater 2
24. Tekken 5
23. Metal Gear Solid 2: Substance
22. Gears of War
21. Red Faction 2
20. Command & Conquer: Red Alert 2
19. Crash Bandicoot 3: Warped
18. Saints Row 2
17. EA Skate
16. Sonic the Hedgehog 2
15. Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back
14. WWF SmackDown! 2: Know Your Role
13. Worms Armageddon
12. Star Wars: Battlefront 2
11. Pokémon Crystal
10. Crash Bandicoot

-------------------------------------------------------------

<img src="http://pcmedia.ign.com/pc/image/article/930/930763/left-4-dead-20081117111545051_640w.jpg" width=320 height=200>
9. Left 4 Dead
Kyllä, tämä hieno joukkueräiskintäpeli pääsee näin korkealle listassani vaikka olenkin vain muutaman kuukauden peliä pelannut. Syitä löytyy kyllä. Heti ensimmäiseksi syyksi voisin sanoa sen että peli edustaa juuri sitä mitä räiskintäpelin kuuluu olla, nimittäin armotonta räiskintää. Peli on ainakin minulle ollut vaikea, advanced tasolla tökkii peli vielä melko paljon. Kaksinpelillä on todella mukavaa pelata (Livessä en ole kokeillut) ja pelaamista riittää. Peliin en ole mitenkään kyllästynyt ja kaverin kanssa pelaamiseen en voi kyllästyä. Aina on hauskaa räiskiä zombeja ympäriinsä. Tosin vähän väliä pelissä saa kiehahtaa witchien ja smokerien kaltaisille, vittumaisille special infectedeille. Mutta kumminkin, peliä on hauska pelata yksin sekä kavereiden kanssa. Hauskaa se on aina ollut, ainakin minulle.

<img src="http://img.hexus.net/v2/gaming/screenshots/hitman/hitman2_large.jpg" width=320 height=200>
8. Hitman: Blood Money
Ah, mikä pelikokemus tämäkin oli silloin ja on vieläkin erittäin mukava, ja vaikea peli. Hitmanit ovat loistavia pelejä ja Blood Money on ensimmäinen Hitman minkä olen omistanut. On vieläkin minulle vaikeaa päästä kaikkia kenttiä Silent Assassinilla läpi, lähes kaikki kentät (olen kai niin yksinkertaisen huono pelaaja vielä) mutta se ei pelikokemusta pilannut ikinä. Hitmanin tyyli oli suorastaan loistava. Ihmisten tappaminen miten ikinä tykkäsi, oli hauskaa ja tässä aseiden upgradaus toi hauskuutta mukaan. Muutenkin peliä on todella hauska pelata jos ei jaksa ottaa tosissaan. Muistan kun huvikseni pistin A New Life (jotenkin noin, se pieni naapurustokenttä you know?) kentässä joka ikisen ihmisen ruumiin kadulla olleeseen roska-autoon. En vieläkään tiedä miksi niin tein ja mitä ideaa siinä oli mutta tärkeintä oli että oli hauskaa. Ja joo, klovnipuvun ansiosta se oli vielä hauskempaa. Mutta kumminkin, tämä peli tuskin mitään selittelyjä enempää kaipaa. Kaikki tietävät Hitman-sarjan!

<img src="http://vgchartz.com/games/pics/2335672aaa.jpg" width=320 height=200>
7. Final Fantasy IX
Spoilaan typerästi sen että tämä on FF-sarjan toisiksi paras peli minun mielestäni ja FF-sarjat ovat muutenkin täyttä kultaa kymppiin asti. Tämän pelisarjan pelit eivät varmasti mitään suurempia selittelyjä kaipaa. Pistän myös nopeasti ranskalaisin viivoin asioita:
- Pidin tarinasta.
- Välivideot ovat kultaa kaikessa hienoudessaan, kuten aina.
- Vivi, joka on jostain kumman syystä aina suosikkihahmoni FF-sarjan peleistä. Se on vaan niin kivan pikkuinen, kömpelö kaveri.
- Muutenkin kaikessa hienoudessaan mahtava peli.

<img src="http://news.softpedia.com/images/reviews/large/wwepain_001-large.jpg" width=320 height=200>
6. SmackDown Here Comes The Pain
Paras SmackDown! peli ikinä, ja tulee aina olemaan se paras. Tämän kanssa aika kului niin jumalattoman loistavasti! Kaksinpeluussa peli oli juuri sitä kultaa ja kausi oli minun mielestä helvetin loistava, jota jaksoi pelata paljon. Peli oli vain kaikessa hienoudessaan loistavuus mitä kaipaan yhä suuresti pelaamista varten. Sääli etten omista peliä enää. Tätä vain jaksoi silloin aikoinaan pelata jatkuvaan tahtiin kokonaisen päivän. Parempaa wrestling peliä saa etsiä.

<img src="http://game55.cocolog-nifty.com/8888/images/grand_theft_auto_vice_city_129_2.jpg" width=320 height=200>
5. GTA Vice City
Tämä on ainoa GTA mikä pääsi listaan koska on yksinkertaisesti paras. Oli se hienoa kun sai olla 80-luvun vauhdissa mukana. Tommy Vercetti oli tosiaan mitä hienoin GTA-hahmo ja muutenkin, peli oli kaikessa hienoudessaan mahtavuus, jonka kanssa meni monia tunteja. Radiokanavat toivat tunnelmaa ja muutenkin koko pelialue oli mitä siistein. Pelissä oli kaikki niin hienoa, paitsi tietysti vittumaista oli kun ei pystynyt uimaan ja sitä taitoa olisi tarvittu. Muuten lähes täydellinen peli. Tämä on se oikea GTA, eli paras ikinä.

Vähän taitaa tulla myöhässä, mutta annettakoon anteeksi, kun on ollut hässäkkää uuden auton ja muun kanssa.

9. Super Street Fighter II Turbo (1994 / SNES)

SFII lienee suurin klassikko koko fighter-genressä, ja sen kolmas ja viimeinen SNES-versio (ellei Alpha-sarjaa lasketa), Turbo, on se, jonka aikanaan SNESille myös ostin. Pelin jo tuolloin korkeasta asemasta en luonnollisesti tiennyt yhtään mitään, kun joskus vuonna 1997 astelin Tampereen reissulla GameHouseen. Jokin uusi peli oli saatava, ja tämä tarttui mukaan kansikuvan perusteella. Seuraavat kuukaudet menivätkin sitten hyvin intensiivisesti isän ja joidenkin kavereiden kanssa peliä mättäessä, eikä pelin pelaaminen suinkaan jäänyt noihin muutamaan kuukauteen: siinä missä monet muut pelit tulivat ja menivät, Street Fighter jäi satunnaisen pelailun kohteeksi vielä pitkäksi aikaa.

Itse pelistä tuskin tarvitsee mitään sanoa: tämä on niitä harvoja tekeleitä, joita voi olettaa ihan jokaisen peleistä kiinnostuneen joskus kokeilleen. Tämä peli määrittelee 2D-fighterit hyvin pitkälle vielä nykypäivänäkin, eikä syyttä. Tässä vain on yksinkertaisesti kaikki, mitä tällaiselta peliltä voi vain odottaa: täydelliseksi hiottu pelattavuus, hienot grafiikat ja monipuoliset hahmot. Genrelle pakollinen ”helppo oppia, vaikea hallita” -elementti on myös läsnä täydellisesti – satunnainen nappuloidenhakkaaja saattaa voittaa erän tai kaksi, mutta kokenut pelaaja vie suurimman osan matseista taidolla. Nuo pari voittoa herättävät kuitenkin hävinneessä kipinän pelata enemmän, ja niinpä revanssia seuraa aina uusi revanssi, jota seuraa taas uusi revanssi, jonka jälkeen taas toinen vaatii revanssia, kunnes kummankin kädet ovat niin kipeänä ettei pelaaminen enää onnistu. Tätä peliä pelataan myös aika ajoin kavereiden kanssa nostalgiamielellä, tai en edes tiedä, onko kyseessä varsinaisesti pelkkää nostalgiapelailua: tämän pelin hyvyys ei nimittäin ole vuosien varrella hävinnyt mihinkään, ja SFII on aina potentiaalinen vaihtoehto vaikkapa Virtua Fighter 5:lle mikäli fighter-tuulelle sattuu tulemaan.

8. Metal Gear Solid 4: The Guns of the Patriots (2008 / PlayStation 3)

MGS3:n ehdin jo edellisessä setissä nimetä pelisarjan parhaaksi osaksi, mutta silti nelonen löytyy sen yläpuolelta. Sillä vaikka kuinka MGS3:a parempana pelinä pitäisinkin, ei se siltikään vedä pelikokemuksena vertoja neljännelle osalle, joka on arvoisensa huipennus todella hienolle pelisarjalle: aiempien osien aukot ja outoudet selitetään ainakin MGS-mittapuulla järkevästi, jatkuvat viittaukset aiempiin osiin palkitsevat fanin ja etenkin Act 4 lienee hienoimpia pelikokemuksiani koskaan. Niin, ja onhan tämä pelinäkin aivan loistava – ainoat miinukset löytyvät toisinaan tahattomaksi komiikaksi venyneistä yltiödramaattisista välivideoista, sekä siitä, että alkupään todella nautinnollista hiiviskelyä jäi kaipaamaan loppupään rymistelyn keskellä. Muutenkin peli olisi saanut olla vähän pidempi: tunteja tähän upposi kyllä sopiva määrä, mutta varsinaisen pelaamisen suhde videoiden katseluun taisi olla aika lähellä 50-50:ä. Plussaa pause-mahdollisuudesta välivideoiden aikana, jota kaipasi usein jo kahdessa aiemmassa osassa.

7. GTA Vice City (2002 / PlayStation 2, PC)
<img src="http://static3.filefront.com/images/eeesolyrtn.jpg" width=350 height=263>
Yhdyn niihin, jotka ovat jo aiemmin nimenneet Vice Cityn GTA-sarjan parhaaksi peliksi – minun tapauksessani kyseinen titteli tuo seitsemännen sijan. Vice City toi GTA III:een rutkasti uudistuksia, kuten moottoripyörät, helikopterit ja puhuvan päähenkilön. Pelin tehtävät olivat monipuolisia, hahmot mielenkiintoisia ja dialogi aina niin herkullista, että jokaisen tehtävän jälkeen teki mieli ”pelata vielä yksi tehtävä”. Pelin audiovisuaalinen anti on aivan loistavaa: monien muidenkin mainitsema ”Miami Vice -henki” on saavutettu pelissä loistavasti. Juuri pelin väriloiste ja mustaa huumoria tihkuva tunnelma tekevät siitä parhaan Grand Theft Auton, ja samalla kolmiulotteisista osista lähimmäksi ykkösen henkeä päässeen teoksen. Blassie taisikin kuvailla asiaa osuvasti: kuten ykkösessä ja kakkosessa, myös tässä saattoi ajaa autolla huoran päälle, koska se tavallaan kuului pelin ”hälläväliä” -henkeen, joka teki GTA:sta GTA:n. Myöhemmissä osissa, etenkin IV:ssä, realismin ja vakavuuden tavoittelu ovat tehneet peleistä välillä jopa hieman epämiellyttäviä pelata – ja sehän ei ole pelin tarkoitus.

6. Super Punch-Out!! (1995 / SNES)
<img src="http://img294.imageshack.us/img294/9848/snessposcreenshot.png" width=310 height=245>
Nyt päästäänkin ensimmäiseen peliin, jonka tiputtaminen top 3:sta oli vaikeaa (ja sijat kolmen parhaan joukossa taas ovat melkolailla tasaväkiset). Muistelisin, että tämä oli viimeisiä pelejä, joita aikanaan SNESille vielä ostin. PS/N64-sukupolvi oli siis jo ollut jonkun aikaa markkinoilla, ja minä lähdinkin Seinäjoen edesmenneestä Pelihiiri-liikkeestä etsimään jotain halpaa SNES-peliä. Jälleen hauskalta näyttänyt kansikuva riitti ostokriteeriksi, ja tyytyväisenä kannoin 150 markan ostokseni kotiin. Enpä tuolloin vielä arvannut, kuinka paljon tulisin peliä vielä pelaamaan.

Tämä on siis vähän vanhemmalle ikäpolvelle legendaarisen Mike Tyson's Punch-Outin minulle huomattavasti legendaarisempi jatko-osa. Pelin tarkoitus on sarja kerrallaan kohti nyrkkeilymaailman huippua – sarjoja on neljä, ja jokaisessa sarjassa on neljä vastustajaa. Vastustajat eivät ole mitään geneerisiä kehäkettuja, vaan kullakin on omat erikoisuutensa ja heikkoutensa: vastustajista löytyy mm. härän lailla kimppuun syöksyvä Bald Bull, meksikolainen lamauttavalla myrkyllä silmiin sylkevä Masked Muscle, kasvojaan viimeiseen asti suojeleva Narcis Prince ja hiuksilla vastustajaansa iskevä androgyyni Heike Kagero. Peli perustuikin siihen, että aluksi vastus tuntui lähes mahdottomalta, mutta kun vastustajan lyönnit ja erikoisuudet oppi tuntemaan pystyi ne väistämään, ja mikä tehokkainta, tekemään täydellisesti ajoitettuja vastahyökkäyksiä.

Tämän pelin suurin vahvuus oli valtava uudelleenpeluuarvo. Ensimmäisellä läpipeluukerralla kului kauan aikaa, kun ottelut tuntuivat mahdottomilta, ja ohjain oli useasti lentää seinään kun Mr. Sandman löi tyrmäyksen päätteeksi hanskat yhteen sanojen ”Good night!” saattelemana. Tämä nimittäin tarkoitti kolmannen tappion jälkeen sitä, että seuraavaksi pitäisi kohdata jälleen myös kolme sarjan alempaa, lähes yhtä vaikeaa vastusta. Kun pelin vihdoin pääsi läpi, oli seuraava projekti vetää kaikki sarjat läpi ilman tappioita, koska tämä oli ainut tapa avata kunnolliset loppudemot (taisi olla myös ainut tapa päästä ottelemaan neljänteen sarjaan, kolmen ensimmäisen ”täydellinen” pelaaminen siis). Tuon jälkeen sitä vaan aloitti uusia pelaajaprofiileja ja pelasi pelin läpi kerta toisensa jälkeen, koska peli oli yksinkertaisesti niin hauska. Ja sitten alkoikin aikojen parantaminen time trialissa, joka oli todella palkitsevaa puuhaa, vaikkei tuohon aikaan siitä vielä gamerscorea saanutkaan. Muuta palkintoahan siitä ei saanut kuin olo itsensä ylittämisestä, mutta tarvitseeko sitä muuta? Huippuaikojen saavuttamisen salaisuus oli iskeä jatkuvasti täydellisiä vastaiskuja, ja kehtaisin väittää, että esimerkiksi 20 sekunnin aikani pelin viimeisessä vastuksessa Nick Bruiserissa (jota vastaan oli aluksi vaikeinta ylipäänsä pysyä pystyssä, jonka jälkeen tuli aina kolmen minuutin aikarajoitus vastaan) löytyisi leaderboardseilta. Loistava peli, jonka hohtoa ajan kuluminen ei ole millään tavalla himmentänyt.

5. The Curse of Monkey Island (1997 / PC)
<img src="http://i.neoseeker.com/p/Games/PC/Adventure/Fantasy/cursemonkeyisland_profilelarge.jpg" width=350 height=263>
Tämän pelin merkitys minun ”peliuralleni” kuin sen ulkopuolisillekin asioille on ollut valtaisa. Muistan kun olin kakkosluokkalaisena nassikkana jossain tietokonekerhossa, ja siellä sitten kerhon pitäjä pelasi tätä peliä, joka ei näyttänyt miltään aiemmin näkemältäni peliltä. Sen ulkoasu oli kuin piirroselokuvasta, siinä päähahmoa ohjattiin hiiren klikkauksilla, ja ampumisen ja hyppimisen sijaan siinä juteltiin ja kerättiin esineitä. Tämä pelihän oli saatava, vaikka kerhonohjaaja epäilikin, etten voisi sitä ikäni ja käytännössä olemattoman kielitaitoni vuoksi osata. Eräs kaverini oli sopivasti myös saanut tämän pelin ”josta ei ymmärtänyt mitään” jonkin perheensä ostaman tietokoneen kylkiäisenä, ja niinpä äitini poltti siitä minulle kopion töissään (ah noita aikoja, jolloin polttavat cd-asemat olivat vielä harvinaisia laitteita). Näin siis sain pelin, ja lähtökohdiltaan mahdottomaksi tuomittu projekti lähti käyntiin.

Pelaamiini peleihin tämän pelin vaikutus oli siinä, että se sai minut rakastumaan point'n'click -seikkailuihin. Syy siihen, miksei genren pelejä listallani tämän enempää ole, on minullekin hieman hämärän peitossa. Ehkäpä se johtuu siitä, etten ole ikinä oikein laittanut point'n'clickereitä muiden pelien kanssa samalle viivalle, tai siitä, etten ole, harmi kyllä, kyseisen genren pelejä hetkeen pelannut. Point'n'clickereille voisin tehdä kyllä mielelläni vaikka oman top 10 listan, mutta näiden muiden pelien sekaan niiden ripottelu oli vaikeaa – Curse of Monkey Island edustakoon siis koko genreä, en kuitenkaan muista huonoa point'n'click -seikkailua koskaan pelanneeni. Muita point'n'click -suosikkejani ovat mm. koko muu Monkey Island -sarja, Broken Swordit, Beneath a Steel Sky, Sam and Max, Day of the Tentacle, Full Throttle, Runaway ja genren rajamailta Grim Fandango sekä Fahrenheit. Kuten huomata saattaa, Sierran seikkailuille en ole oikein koskaan lämmennyt, mutta Revolution Softwaren ja etenkin LucasArtsin pelit ovat aina iskeneet.

The Curse of Monkey Island on genressään erinomainen peli, joka pursuaa kekseliäitä puzzleja ja hauskaa huumoria. Se myös herätti minussa kiinnostuksen muihin genren peleihin, mikä on jo merkittävä saavutus sinänsä. Kaikkein suurimman kunnian tälle pelille annan kuitenkin siitä, että pidän sitä edelleen suurimpana osatekijänä sille, ettei minun ole koko kouluaikana tarvinnut juurikaan tehdä englannin läksyjä, ja silti englannintaitoni ovat erinomaiset. Minä nimittäin pelasin pelin tuolloin vuonna 1998 väkisin läpi, vaikkei vyön alla ollut vielä ainuttakaan englannin tuntia. En nyt voi sanoa, että yhden pelin pelaaminen enimmäkseen ”kokeilen kaikkea kaikkeen kun en ymmärrä” -taktiikalla toisi vielä erinomaista kielitaitoa, mutta pohjaa kieliopille ja sanastolle varmasti – puhumattakaan siitä, että tämän pelin innoittamana muita seikkailuja pelatessa kieltä tuli käytettyä yhä enemmän ja enemmän. Itse asiassa mieleni tekisi pelata tämä peli nyt kolmatta tai neljättä kertaa läpi, sillä edellisestä kerrasta on taas rutkasti aikaa, ja pelistä avautuisi varmasti jälleen uusia vitsejä (edellisistä heräämisistä muistan pelin WWE-viittauksen).

Viimeisiä viedään ja kliimaksi lähenee~


25. 007: Nightfire
24. Jagged Alliance 2
23.Sherlock Holmes: The Awakened
22. LotR: RotK
21. Viewtiful Joe
20. Star Wars: Episode 1 Racer
19. Grim Fandango
18. Day of the Reckoning 2
17. Super Mario 64

16. Day of the Tentacle
15. Medieval: Total War
14. Elder Scroll's III: Morrowind
13.Half-Life 2
12.Star Wars: Battlefront 2
11. Pokemon Red
10.Heroes of Might and Magic III

9. Super Smash Bros: Melee
8. Civilization IV
7.The Secret of Monkey Island
6. Paper Mario: The Thousand Year Door
5. Sid Meier's Pirates!




<a href="http://tinypic.com" target="_blank"><img src="http://i43.tinypic.com/16blg0m.jpg" border="0" alt="Image and video hosting by TinyPic"></a>
4. Monkey Island 2: LeChuck's Revenge
Monkey Island sarjan toinen osa, joka sijoittuu noin vuoden päähän ensimäisen pelin tapahtumista. Peli alkaessa Guybrush kiikkuu kielekkeeltä arkkua pidellen, kunnes apuun laskeutuu pelien sankaritar Elaine Marley. Guybrush alkaa kertomaan tarinaansa, miten joutui kyseiseen kiipeliin ja peli saa näin alkunsa.

Kuten muutkin Monkey Islandit, peli jakaantuu eri lukuihin. Ensimmäisessä osassa Guybrushin on päästävä pois Scabb Islandilta, jota tyrannisoi Guybrushin tuhoaman haamu-piraatin LeChuckin entinen oikea käsi Largo LaGrande. Ensimmäisessä osassa tutustutaan pelin tarinaan, kun Guybrush koittaa ottaa selville mikä on legendaarinen aarre Big Whoop. Scabb Islandilta päästyään Guybrushin täytyy seilata kolmella saarella koittaen saada käsiinsä neljä kartan palaa, jotka johtaisivat hänet Big whoopin luo. LeChuck kuitenkin herätetään Guybrushin virheen vuoksi jälleen henkiin, tällä kertaa zombiena ja Guybrushin tulee löytää kartanpalat ennen kuin LeChuck löytää hänet.

Grafiikat ovat parantuneet sitten ykkösosan ja musiikin laatukin on parempi, vaikka itse tunnelma onkin sen ansiosta aivan yhtä korkealla kuin ennenkin. Puzzlet ovat hyviä, joskin pari epäloogistakin pulmaa joukkoon mahtuu, mm. kaikkien MI'tä pelanneiden vihaama pulma, jossa rataksen pyörittämiseen tarvitsee hankkia apina (engl. monkey wrench). Kyseinen pulma ei aukea luonnostaan edes englantia äidinkielenään puhuvalle, eikä vähiten siksi, että kyseisen apinan saadakseen on ratkottava toinen vaikea pulma ja sitten vielä keksittävä ottaa apina mukaan ja käyttää sitä oikeassa kohdassa..

MI 2 on pidempi kuin ykkösosa, vaikka pelistä pitikin tulla alunperin vielä pidempi, mutta siitä leikattiin osia, jottei sitä tarvitsisi laittaa silloin harvinaiseen cd-formaattiin. Pätkäisy haittaa sikäli, että alun hidastempoisuuden jälkeen loppuhuipennus tulee yllättävänkin nopeasti. Mutta jos jaksaa syventyä tarinaan, on tässä ehkä vetävin kaikista Apinasaarista. Pelin loppu on ehkä kummallisin koko pelihistoriassa ja jättää huimasti kysymyksiä, mutta niihin saadaankin sitten vastaus kuusi vuotta myöhemmin..




3. Indiana Jones and the Fate of Atlantis

Jälleen yksi LucasArtsin merkkiteoksista joka sattuu olemaan point'n'click-peli. Unohtakaa Kristallikallojen valtakunnat! Kaikki Fate of Atlantista pelanneet ovat jo vuosikaudet tienneet mikä neljäs Indy on. Fate of Atlantiksessa on Indy-hahmot, Indy-musiiikki, Indy-juoni, Indy-paikat ja totta kai Indy-natseja! Kaikki tässä pelissä tuntuu Indiana Jonesilta kuin Kadonneen Aarteen Metsästäjissä konsanaan!

Juonessa pyritään löytämään muinaisen Atlantiksen aarteita, ennen kaikkea mystistä Orrichalcum-metallia, josta pystyy valjastamaan enemmän energiaa kuin missään atomipommissa. Totta kai myös natsit ovat näiden aarteiden jäljillä, joten Indianan ja hänen entisen rakastettunsa Sophia Hapgoodin on löydettävä ne ennen kuin Kolmas Valtakunta saa itselleen tuomiopäivän aseen. Indianan tehtävää ei helpota sekään, ettei hän usko Atlantista olevan olemassakaan, kun taas Sophia sanoo olevansa yhteudessä sen muinaisiin jumaliin.

Matkan aikana päädytään niin Islantiin, Kreetalle kuin sademetsiinkin. Matkoilla pyritään jäljittämään vihjeitä Atlantiksen tai Orrichalcumin sijainnista ja samalla saadaan mystisiä kivilaattoja, joita oikein yhdistelemällä saadaan avattua muinaisia ovia. Musiikit ovat taattua Lucasarts- ja Indy-laatua ja ääninäyttely on loistavaa. Mikäli alkuteksteissä ei sanottaisi ettei Indyn äänenä ole Harrison Ford, ei sitä varmastikaan huomaisikaan, niin hyvä imitoija on kyseessä.

Pelissä on seikkailupeliksi suunnaton uudelleenpeluuarvo. Ensimmäisen puzzlen ratkaisun perusteella loppupeli muuttuu ratkaisevasti: pelaaja voi alkaa kulkemaan Nyrkkien-, Nokkeluuden- tai Yhteistyön-polkua, jollointulevat tapahtumat ja puzzlet ratkeavat niitä käyttämällä. Nyrkkeihin luottava joutuu usein ratkaisemaan ongelmansa väkivalloin, älyyn luottavalle puzzlet ovat usein erityisen haastavia ja tiimipelaajan täytyy hyödyntää sophian ominaisuuksia. Puzzleihin on monia eri ratkaisuja ja lopputuloksiakin on useita, joten edes viidellä pelikerralla ei ole kaikkia mahdollisuuksia käyty läpi. Uudelleenpelaaminen on mielekästä koska eri ratkaisut vaikuttavat suuresti juonen etenemiseen.

Kaiken kaikkiaan täydellisyyttä hipova kokonaisuus, jossa tosin jotkut puzzlet ovat erityisen haastavia, mutta toisaalta myös täysin ymmärrettäviä ja loogisia. Fate of Atlantis on jäänyt pelimaailmassa aivan liian vähälle huomiolle, mutta onneksi ScummVM'n avulla vanhat seikkailupelit heräävät eloon.




2. Fallout 2

Fallout 2. Mitä tästä pelistä voisikaan sanoa, mitä ei oltaisi sanottu jo tuhanteen kertaan? Tämä on yksinkertaisesti timanttinen peli. Ilmestyessään tämä toki oli täynnä bugeja, mutta nykyään sellaiset saa helposti ladattavilla modeilla pois hetkessä.

Falloutit sijoittuvat ydintuhon jälkeiseen Amerikkaan, jossa ihmiset, mutantit ja ghoulit koittavat tulla toimeen keskenään tai toisistaan riippumatta. Fallout ykkösen sijoittaminen listalle oli hankalaa, joten se periaatteessa sulautuu tähän listasijoitukseen. Fallout 2 on suurempi ja laajempi, mutta käytännössä sama peli.

Pelissä seurataan ykkösosan sankarin jälkeläisen kamppailua löytää kylälleen Arroyolle Garden of Eden Creation Kitin (GECK), jolla kylää vaivaava kuivuus saataisiin taltutettua. Valitun on kuljettava läpi Pohjois-Amerikan karun maaston ja koitettava selviytyä. Pelin alkuun sysäävä tehtävä jää kuitenkin prioriteeteissa alas kun päähenkilö alkaa suorittaa muita tehtäviä saadakseen rahaa ja kokemusta. Kukaan ei tunnu tietävän GECKistä juuri mitään, joten Valitun täytyy koluta jokainen nurkka sitä etsiessään. Pelimaailma on kuitenkin täysin vapaa, ainoat rajoittavat tekijät ovat vastusten koveneminen ja taitojen puute.

Pelin hahmot ovat hyvin tehty ja niistä tärkeimmät ovatkin animoituja puhuvia päitä. Jokaisella tärkeämmällä hahmolla on oma persoonansa, toimintatapansa ja motiivinsa. Vaikka osa tehtävistä onkin yksinkertaisia noutotehtäviä, niin silti ne eivät tunnu yhdentekeviltä. Erilaisia pikkutehtäviä pelissä onkin sitten vaikka muille jakaa, eivätkä ne kaikki aukene silkalla tehtävien pyytelyllä.
Hahmonkehitys on monipuolista ja hahmosta saa millaisen haluaa. tästä syystä Falloutit ovatkin ehkä puhtaimpia roolipelejä. Moninpeluuarvo on korkea, sillä yhdellä hahmolla ei ole mahdollista ratkoa kaikkia pulmia, mutta periaatteessa pelin läpipääsy on mahdollista kaikilla hahmoilla, jollei nyt perseilemään ala. Jos älykkyys on minimaalinen, ei hahmo osaa puhua muuta kuin ääntelemällä, joten pelikokemus on varmasti erilainen kuin sujuvasanaisella pioneerilla.

Pelissä on paljon kaikkea, aina aseista joukkuetovereihin. random encountterit (paino sanalla random) ovat pelin yksi parhaista piirteistä. aavikolla voi törmätä räjähtäviin lehmiin, valaan ja kukkaruukun jäännöksiin ja kuningas Arthurin ritareihin. Kaikkien pop-kulttuuriviitausten luettelemiseen menisi iäisyys. Vähän väliä pelissä tulee hörähdeltyä kun huomaa jonkun one-linerin jostain elokuvasta tai tapahtuman kirjasta.

Ainoa napisemisen aihe pelistä on alu verkkainen tahti, varsinkin kun pelin aloittaa kolmannenkymmenennen kerran alusta, eivät alun noutotehtävät jaksa innostaa. Muuten Fallout 2 hioo täydellisyyttä sarallaan. Lievä ketutus juuri nyt kun en saa sitä taas omalle koneelleni toimimaan..


/mahdolliset kirjainten puutumiset tai kirjoitusvirheet johtunevat läppärin onnettomasta näppäimistöstä.

Kolmen parhaan pelin kohdalla kaikki ovat jo sellaisia että niillä on ollut itseeni jättimäinen vaikutus ja niitä on tullut pelattua jo hyvinkin paljon. Ja sijoilla 1-4 olevista peleistä mikä hyvänsä olisi voinut olla ykkösenä, ja listan tekemisen eri vaiheissa jokainen niistä kävikin ykkössijalla. Ehdinpä vielä tätä kirjoittaessanikin muokata näitä sijoja vielä uuteen uskoon, niin vaikea näitä on laittaa järjestykseen. Pelit jälleen kerran PC:lle jos ei toisin mainita.

4. Tom Clancy's Splinter cell: Chaos theory (2005)



Tämä peli käväisi jokaisella sijalla väliltä 1-5 listalla, ja päätyi nyt sitten sijalle 4. Sanoin aiemmin että tämä pelisarja on yksi suosikkejani kaikista pelisarjoista, ja tämä on niistä kolmesta pelaamastani osasta se ehdoton suosikkini. Kaikki mitä kerroin ykkös- ja kakkososasta aiemmin, pätee myös tässä, mutta tässä vaan on kaikki tehty hieman paremmin: Kentät ovat vielä hieman parempia, hiiviskely on vielä kivempaa ja kaiken kaikkiaankin peli kestää uudelleenpelaamista paremmin. Ensimmäisellä pelaamiskerralla tämä ei oikein itselleni toiminut, mutta toisella kerralla pidin tästä ihan valtavasti. Kolmannenkin kerran tämä tulee pelattua, ja ehkäpä vielä useamminkin. Harmi, kun uudemmat pelisarjan osat eivät koneellani toimi, rakastan tätä pelisarjaa. Mutta kyllä se Double Agent (ja mahdollisesti joskus valmistuva Conviction) tulee vielä joskus testattua kunhan vain saan uuden koneen jolla ne toimivat kunnolla.

3. Super Mario Bros. 3 (NES, 1988)



Tämän kohdalla oli vaikeuksia valita laittaisinko listalle tämän vai Super Mario All-Starsin. Halusin listalle nimenomaan tämän kolmosen, mutta olisin halunnut kunnioittaa myös yleensä mm. "huijaukseksi" haukuttua Super Mario Bros. kakkosta, joka oli mielestäni ihan loistava peli, ja olisi oikeastaan itsekin ansainnut päätyä tälle listalle, mutta tällä kertaa näin.

Super Mario kolmosesta ei varmaan esittelyjä tarvita, kaikkihan tätä ovat joskus pelanneet, eikö totta? Peli, jonka grafiikoihin ei pitänyt NESillä edes pystyä. Peli, jota oli hienoa pelailla läpi kerta toisensa jälkeen. Peli joka on oikeastaan täydellinen konsolipeli.

2. Civilization I - IV (1991-2005)



Tässä kohdalla olisin voinut valita listalle minkä tahansa osista 2, 3 ja 4, mutta en viitsinyt alkaa valitsemaan koska ne ovat kaikki niin samanlaisia, ja tällä lailla sain listalle ne kaikki. Ykköstä en ole pelannut kuin kerran, koska tutustuin pelisarjaan kaverilta poltetulla kakkososalla joskus reilut kymmenen vuotta sitten, mutta kaikki muut pelit on kyllä tullut tahkottua läpi ja kaikkien lisäosiakin on tullut ainakin kokeiltua.

Civilization-pelien suurella myötävaikutuksella olen oppinut englantia paremmin kuin koulussa olisin voinut ikinä oppia. Pelit toistavat itseään tavallaan melko paljon, mutta niihin ei vain voi kyllästyä. Siinä missä räiskintäpelit tarjoavat mukavaa aivot narikkaan -viihdettä niin tämä pelisarja tarjoaa myös aivoille hieman toimintaa. Hienoa ajankulua, kertakaikkiaan.

Uusi viikko, uudet kujeet, vanha re-cap.

[list]25. The Great Giana Sisters (C64, 1988)
24. Gradius III (SNES, 1991)
23. Bubble Bobble (C64, 1986)
22. Jones In The Fast Lane (PC, 1991)
21. The Lost Vikings (PC, 1992)
20. StarCraft (PC, 1998)
19. DOOM (PC, 1993)
18. 4D Sports Boxing (PC, 1991)
17. Betrayal at Krondor (PC, 1993)

16. Cyberdogs (PC, 1994)
15. Turrican II (Amiga, 1991)
14. Stronghold (PC, 2001)
13. Descent (PC, 1995)
11. Jagged Alliance (PC, 1994)
10. One Must Fall 2097 (PC, 1994)

9. Gunstar Heroes (MD/Genesis, 1993)
8. Giants: Citizen Kabuto (PC, 2000)
7. Clive Barker's Undying (PC, 2001)
6. Comix Zone (MD/Genesis, 1995)
5. Heroes of Might & Magic III (PC, 1999)




4. Super Metroid (SNES, 1994)
Super Metroid oli suuri osa nuoruutta ja nuoruuden pelaamista. Peli voisi olla huomattavasti korkeammallakin, mutta tämän hetkisen fiiliksen mukaan sijoitetaan neljännelle sijalle. Itse en koskaan omistanut SNES-konsolia, mutta kolme kaveria omisti ja jokaisella oli oma kopio Super Metroidista, joten pelia hakattiin jatkuvasti niin yökylässä kuin koulun jälkeen.

Eniten sitä kumminkin napitettiin bestiksen luona ja hänellä konsoli oli NTSC-versio. Ja kun tuon vieraan mantereen vehkeen iski PAL-telkkariin, niin äänet puuttuivat. Sinäänsä ihme pulla siinä, sillä käsittääkseeni myös värien pitäisi olla mustavalkoiset. Jokatapauksessa, koska äänet puuttuivat, kuuntelimme aina musiikkia samalla kun pelattiin. Vanha kasettisoitin ja pari teemalevyä. Toinen oli Amorphiksen Tales from the Thousand Lakes ja toinen, Stratovariuksen Fourth Dimension. Ja tämä on jäänyt tähän päivään saakka päähän. Jos isken emulaattorin kautta Super Metroidin päälle, on paakko kunnella jompaa kumpaa levyä samalla. Jonkin sortin trauma tai pakkomielle, mene ja tiedä.

Itse peli on aivan vitun ässä. Aivan syystäkin ylistetty, palvottu ja rankattu jopa parhaimmaksi action-peliksi koskaan. Super Metroidissa ei ole mitään vikaa. Yksinkertaisesti, mikään osa-alue ei ota vastaan ja koko paketti on balanssissa. Varmasti jokainen on pelistä vähintään kuullut. Mutta varmuuden vuoksi, jos nimi ei kerro mitään ja asut kiven alla - niin peli on 2D-tasoloikka, jossa on hemmetisti toimintaa ja pientä puzzlea. Kentät ovat suuria ja kartan käyttö on välttämätöntä. Ja vaikka nuo kentät ovat kookkaita, silti jokainen kenttä on pulloillaan salaisia käytäviä erilaisiin huoneisiin. Pelattavaa löytyy, sadoiksi tunneiksi. On mielenkiintoisia puzzleja, erilaisia vastustajia, erilaisia aseita ja niin edelleen. Kontrollit ovat mahtavat ja grafiikat olivat omaa luokkaa tuohon aikaan. Juurikin tämä osa nosti Super Metroid -sarjan omalle eeppiselle paikalle.

Super Metroid II oli hienoa jatkoa, kuten myös nykypäivän 3D versiot (Prime), mutta silti, kun puhutaan Metroidista niin ainakin minulla tulee ensimmäisenä mieleen juurikin tämä ensimmäinen SNES:lle väsätty julkaisu.




3. Power Stone 2 (Dreamcast, 2000)
Dremcast oli aika sheisse konsoli. Siinä ei oikeastaan ollut mitään hyvää. Ohjaimet olivat hemmetin kankeat, Eurooppa oli tuntematon "kaupunki" mitä nyt pelien julkaisuun ja saantiin tulee, koko vehkeen hinta oli enemmän kuin liikaa uutena ja koko paketti ei pärjännyt muita konsoleja vastaan. Dreamcastilla toki oli muutamia erinomaisia pelejä, kuten aiemmin mainittu Shenmue, Sonic Adventures, Phantasy Star Online, Soul Calibur ja aina yhtä ihana Power Stone 2. Muut hyvät pelit olivatkin sitten multi-platform tapauksia. Dreamcast ei päässyt lähellekkään Mega Driven tasoa.

Mutta mutta, Power Stone 2. Paras partymätkintä ikinä. Moni on varmaan hakannut SSBM / SSBB -sarjaa urakalla... Power Stone 2 on SSBM potenssiin kolme. Tekemistä lötyy ja riittää. Käytännössä kunnon mättösessioon tarvitaan neljä pelaajaa. Sitten vaan hakataan toisia ja katsotaan kuka voittaa. Unohdetaan juonet (toki pelissä oli myös storyline, muttei se ketään kiinnostanut) ja yksinpeli mahdollisuudet, sillä Power Stone nelipelillä on parasta mahdollista viihdettä. Peli eroaa esim. SSBM:stä sillä, että kentät eivät ole areenoita vaan interaktiivisia ja liikkuvia. Koko ajan tapahtuu jotain muutosta. Ensiksi mätkitään talon ulkopuolella, sitten jatketaan taloon, jatketaan mätkintää katolla, hypätään lentokoneeseen, jatketaan mätkintään lentokoneen päällä, hypätään laskuvarjolla lentokoneesta ja mätkitään toisia ilmassa - ja jatketaan taas mätkintää maanpäällä. Kaiken lisäksi, peli on täysin 3D -tapaus joten liikkuminen tapahtuu niin vertikaalisesti kuin horisontaalisesti. Ja pelkästään se tuo peliin niin paljon enemmän kuin SSBM.

Kaiken lisäksi suurinpiirtein kaikki esineet menevät potkimalla paskaksi. Se on hienoa, kun voi repiä talon paalun käteen ja mätkiä kaveria viisi metriä pitkällä pölkyllä... samalla kun koko talo hajoaa kaikkien pelaajien päälle. Ja tottakai mätkinnän lisäksi pelistä löytyy erilaisia aseita kuten liekinheitin, erilaisia miekkoja, vasaroita ja karhunrautoja. Toinen mielenkiintoinen elementti pelissä on se, että erikoisliikkeitä ei voi tehdä noin vain... vaan pitää kerätä kolme eri väristä Power Stone -kristallia, jotta voi suorittaa erikoisliikkeen. Tämä myös pitää huolen siitä, että pelaaminen ei mene pelkästään toisten mätkimiseen. Välillä pitää juosta pakoon ja etsiä niitä kristalleja, että voi päräyttää puoliruutua peittävät megaliikkeen.

Yksinkertaisesti, hauska, kaunis, toimiva tapaus. Power Stone 2 oli hyvä syy ostaa Dreamcast... ja kolme kallista lisäohjainta.



2. Final Fanstasy VII (PS, 1997)
Whoa! Listalle pääsi jopa yksi PlayStation peli, mutta se onkin paras peli mitä PS:llä nähtiin. Tämä on myös ainoa peli, jonka olen ostanut kaksi kertaa. Ensimäisellä kerralla tilasin pelin Japanista (koko paska pelattiin läpi japanin kielellä, paksu subtitlekirja kädessä) ja sitten kun peli saapui Eurooppaan x kuukautta myöhemmin, niin uudelleen. Sinäänsä ihan hauskaa, kun muut kaverit odottivat peliä aivan innoissaan ja kun se lopulta tuli Suomeen, niin itse olin sen jo kertaalleen hakannut läpi.

Tätä listaa tehdessä tein sellaisen päätöksen, että yhdestä pelistä tai pelisarjasta valitsen vain parhaimman osan - jottei listasta tule liian yksitoikkoinen. Muuten olisin voinut ripotella FFV:tä ja FFVI:tä sinne TOP 15-5 joukkoon hyvinkin helpolla. Päädyin nyt sitten FFVII:n joka on enemmän tai vähemmän geneerinen vaihtoehto. Peli on monen mukaan varsin yliarvostettu tapaus ja toki hakemalla virheitä löytää, mutta henkilökohtaisesti mikään muu peli ei ole ollut yhtä koukuttava. Satoja tunteja pelaamista, helposti 12-18 tuntia päivässä. Ei vain voinut lopettaa, sillä aina kun eteni, niin piti jatkaa ja yhtäkkiä huomasi, että samat kalsarit ovat olleet jalassa viimeiset neljä päivää eikä ole huoneesta poistunut kuin paskalle ja syömään. Siinä FFVII kiteytettynä yhteen lauseeseen.

Muut ovat jo kertoneet kaiken mahdollisen tästä pelistä. Grafiikat olivat aivan omaa luokkaa kun peli tuli ulos. Välidemot, introt sun muut olivat henkeäsalpaavia tapauksia. Pelin soundtrack on yksi parhaimmista soundtrackeistä koskaan. Nobuo Uematsu loi peliin maagisen, synkän, surullisen, iloisen ja jännittävän tunnemaailman musiikin myötä. Juoni, taas oli pelin ydin... niin kuin muissakin FF-sarjalaisissa. Se piti pelaajan tiukassa otteessa alusta loppuun, se ei lössähtänyt missään vaiheessa ja käänteet tulivat tyhjästä. Alusta loppuun saakka mietitty ja urakalla. Charrut olivat hyvin erilaisia, kaikilla oli oma tausta ja kaikilla oli omat erikoiskyvyt. Kaikkia myös tarvitsi, riippuen tilanteesta ja vastustajasta. Combat system oli tuttu ja turvallinen. Maailma oli värikäs ja vaihteleva. Piti mielenkiinnon yllä, matkusti minne vain. Voin jatkaa ylistämistä vaikka kuinka kauan, mutta kyllä peli on tuttu suurimmalle osalle ja jos ei ole, niin kipin kapin koo... örr... pelikauppaan.[/list:u:ak70mzgt]

Ensi viikolla sitten se paras peli koskaan ja sen alustana toimii SNES.

.. the story so far ..

25. Jedi Knight 2
24. Dune 2
23. Laura Bow 2
22. Shadowrun
21. Starcraft + Brood War
20. Oblivion
19. Master of Orion 2
18. NetHack
17. Kotor
16. Empire Deluxe
15. Halo 1-3
14. Europa Universalis III
13. Sid Meier's Pirates!
12. Nahlakh
11. Command & Conquer: Generals & Zero Hour
10. ADOM
9. Rock Band 2
8. Princess Maker 2
7. Rome: Total War
6. Syphon Filter 2
5. Jagged Alliance 2

.. now, where was I?

<img src="http://www.gamershell.com/static/screenshots/11273/242581_full.jpg" width="320" height="240" />
4. Hearts of Iron II: Doomsday + Armageddon (PC, 2005-2007)

Riveni sanoikin tästä jo pelimekaanisesti oikeastaan kaiken oleellisen, eli kyseessä on tosiaan Europa Universalis toisen maailmansodan maastoon siirrettynä. Yksin en ole tätä hirveästi pelannut, mutta kaverin kanssa taas vaihteeksi sitäkin enemmän. Vietämme aina silloin tällöin "natsi-iltoja", joiden tarkoituksena on pelata tätä peliä ja tuhota Neuvostoliitto vaikeimmasta päästä olevilla vaikeustasoilla. Lisäksi Suomi ei saa kaatua, tai toinen tavoite on epäonnistunut. Tosin tähän mennessä ei ole vielä kertaakaan onnistuttu tavoitteessamme, mutta eiköhän se vielä.. niin, meidän pelitahdilla kolmen vuoden kulumiseen menee noin 12 ja kiinnostus vain nousee kyseisenä aikana. Hyvän pelin merkki?

Niin joo, yksi hullu tavoite on myös maailman valloitus Suomella. Se on mahdollista, mutta erittäin vaikeaa. Yllättäen sekään ei ole vielä meikäläiseltä onnistunut. Ja tässä voi tulla kiirekin, koska sarjan seuraava peli julkaistaan syksyllä! Voin vain toivoa, että ODST tulee ensin, koska muuten jää halottelut aika vähälle.


<img src="http://www.ibiblio.org/GameBytes/issue21/greviews/momrev04.gif" width="320" height="200" />
3. Master of Magic (PC, 1994)

Pronssisija! Kun loistava Master of Orion siirretään fantasiaympäristöön saadaan Master of Magic, joka yhdistää Civilizationin ja Magic: The Gatheringin parhaat ominaisuudet yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi tietokonepeliksi. Peli oli julkaisuvaiheessa erittäin buginen, mutta patchit onneksi pelastivat tämän strategiapelin pelkältä "hyvä peli" -statukselta. Jo alussa on helppo havaita, että samaa peliä ei välttämättä tule pelaamaan kahdesti, koska aluksi valitaan tai luodaan oma velho (jolle on hillittömän paljon kykyjä tarjolla, mutta vain muutaman voi valita), joka sitten kustomoidaan omien toiveiden mukaiseksi. Tärkein osa kustomointia on taikakirjojen jakaminen magian eri koulukuntien kesken, jotka ovat tosiaan täsmälleen samat kuin MtG:ssa, ts. musta (kuolema), valkoinen (elämä), sininen (illuusio), punainen (kaaos) ja vihreä (luonto). Velhostaan on mahdollista tehdä yhden koulukunnan suurmestari, jokapaikan höylä tai mitä tahansa siltä väliltä. Loitsukyvyt vaikuttavat siihen, miten mahtavia loitsuja pelin aikana sitten kykenee heittämään.

Velhon valinnan tai luomisen jälkeen valitaan omien alaisten rotu, joita on myös mukavasti tarjolla omine bonuksineen ja heikkouksineen. Jos velholle on valinnut "Myrran" -ominaisuuden, joka tarkoittaa sitä, että hänen pelinsä sijoittuu maagiseen rinnakkaisulottuvuuteen (ainakin aluksi), on mahdollista valita myös jokin Myrrorin mystisen ulottuvuuden roduista. "Myrran" on hyvä ominaisuus, sillä sieltä voi tavata alkuun korkeintaan yhden kilpailevan velhon. Vihollisvelhot tuhoamalla voittaa pelin, mutta hienostuneet pelaajat tutkivat ensin (loitsuja tutkitaan kuten teknologiaa Orionissa) Spell of Masteryn ja alkavat sitten taikomaan sitä. Sen mittakaavan loitsun taikominen ei tapahdukaan ihan yhdessä vuorossa ja kaikki velhot tietysti kääntyvät kyseisen loitsun omistavaa velhoa vastaan.

Pelistä löytyy myös diplomatiaa, kaupunkien rakentamista, miekoilla & loitsuilla käytävää sotimista ja ennen kaikkea älytöntä koukuttavuutta. Mikään peli ei omasta mielestäni kaipaa jatko-osaa niin paljon kuin tämä.. tai Windows-porttikin kävisi. Meinaan Dosbox nimittäin tukehtua tämän kaverin kanssa.. joskin tätä peliä voisin pelata vaikka 7" mustavalkoruudulta fps:n ollessa 1. Se varmaan kertoo aivan tarpeeksi omasta fanipoikuudestani (tulipas hieno sana) tätä mestariteosta kohtaan.


<img src="http://videolamer.com/wordpress/wp-content/uploads/2009/03/sc22.jpg" width="320" height="240" />
2. Star Control II: The Ur-Quan Masters (PC, 1992)

Niukasti hopealle sijoittuu tämä mainio scifi-toimintaseikkailu Star Control II. Tavoite on yksinkertainen: pelasta koko galaksi hirviömäisten Ur-Quan Kzer-Za ja Ur-Quan Kohr-Ah -rotujen sisällissodalta. Ensimmäinen Ur-Quanin alalaji tahtoo orjuuttaa kaiken elämän galaksissa, kun taas jälkimmäinen tahtoo tuhota sen. Kuulostaa hyvältä! Pelaaja itse lentää muinaisten Precursorien suunnittelemaa alusta, yrittäen samalla kerätä tarpeeksi liittolaisia tuhotakseen Ur-Quanit, resursseja ylläpitääkseen alustaan ja tietoa selvittääkseen tarkalleen kuinka tuhota vihollisensa. Galaksi on valtava, rotuja on paljon ja ne ovat persoonallisia, avaruustaistelu on toteutettu loistavasti (ja pelistä löytyy kaksinpeliin soveltuva SuperMelee!, jossa keskitytään pelkkään taisteluun) ja pelattava ei todellakaan lopu heti kesken. Lisäksi pelissä on aikalaisekseen ennenkuulumattoman hyvät MOD-musiikit, joita ei jostain käsittämättömästä syystä pahemmin 90-luvun alun peleissä hyödynnetty.

Pelin immersio on aivan tajuton. Se pitää pelaajan otteessaan aivan loppumetreille asti, eikä oikein tahdo päästää irti senkään jälkeen. Ensimmäinen Star Control oli periaatteessa pelkkä avaruusammuskelu strategiamoodilla ja jatko-osa Star Control 3 floppasi totaalisesti, mutta sarjan keskimmäinen on puhdasta platinaa. Kaiken lisäksi avoimen lähdekoodin nördet ovat koodailleet Windowsissa hyvin rullaavan The Ur-Quan Mastersin, jota suosittelen varauksetta ihan jokaiselle. Siinä on "yhdistetty pelin PC- ja 3D0-versioiden parhaat puolet", joka ei omasta mielestäni aivan pidä kuitenkaan paikkaansa. 3D0-versioon kuului puheet, mutta yhden rodun (Yehat) näyttelijät ovat niin hanurista, että _melkein_ mieluummin pelaan alkuperäistä PC-versiota. Ja ehkä ylireagoin tähän, mutta kun kakarana sitä oli vain kuvitellut niiden lintusten laulun aaaaivan toisenlaiseksi. Huonoista Yehat-näyttelijöistä viis, Star Control II on kuolematon hitti, jonka jokaisen itseään kunnioittavan pelimiehen tai -naisen tulisi pelata läpi ainakin kolme kertaa elämässään.

Pistetäänpäs nyt sitten toisteksi viimeinen kierros omalta osaltani käyntiin!

4. WarRock

Juu-uh. Itse omalta listaltani ei kovin paljoa noita vanhempia pelejä löydy, vain suurimmaksi osaksi näitä hieman "uudempia". Enkä siis ole mikään pelien asiantuntija. Joten joidenkin mielestäni listani voi kuulostaa aika paskalta. Mutta minä ITSE pidän näistä peleistä hirmu paljon, enkä olisi tahtonut jättää yhtäkään pois listaltani. Nyt siis arvostelen tämän numero nelosen, joka on online nettipeli WarRock. Tutustuin peliin ensimmäisen kerran, yllätys yllätys, kaverini luona. Häneltä se pelin into kuitenkin hiipui pikkuhiljaa ja seuraavan kerran, puoltentoista vuoden jälkeen ensimmäisestä pelikerrastani, latasin pelin setäni luona, viime kesälomalla. Kävin ladataessa ostamassa lidlistä vähän purtavaa ja sitten aloitin pelaamisen. Vaikka setäni näytönohjain koneessa nyt onkin hieman heikonlainen, enkä saanut kovinkaan paljon tappoja, paitsi jostain vahtitornista sniperin kanssa, oli peli kuitenkin Ä-LYT-TÖ-MÄN hyvä! Vaikka peli lagasikin melko paljon, oli se suunnaton pelikokemus. Pitää varmaankin ladata peli piakkoin tällekin koneelle. Mahtava!

3. Counter Strike 1.6

Joo'o. EN siis ole mikään CS-nörtti. Katon vain aina kaverini luona, kun hän pelaa Hide 'N Seek kenttiä. Tosin olenhan minä itsekin kyseistä peliä tietenkin moneen otteeseen pelannut. Vaikka en mikään überhaxercheaterheadshotter olekaan, sujuu peli minulta kuitenkin ihan kohtalaisesti. Monilla tämä oli melko listan alussa, mutta itse en peleihin ole niin paljon tutustunut, että tietäisin jotain parempaa peliä. Tästä pelistä ei varmaankaan sitten sen kummempaa. Grafiikka ei nyt mikään paras ollut, mutta pelaaminen oli mukavaa.

2. Chase The Express

Jepulis jep! TÄMÄ jos mikään on yksi parhaimmista, no toisteksi parhain peli, jota olen IKINÄ ELÄMÄSSÄNI pelannut! Tämän ja listassa ykköseksi tulevan väliltä, oli todella vaikeaa päättää, kumpi joutuisi kakkoseksi. Tämä olisi ehkä sinänsä parempi ykkösenä, mutta ei yhtä monipuolinen. Peli siis on PS ykkösen peli. Grafiikka ei todellakaan ole siitä parhaimmasta päästä, mutta kaikki välivideot ovat hyvin grafiikalla varustettuja. Jos joku on tätä peliä joskus pelannut, voi ihmeessä minulle kertoa, mitä siitä pidit. Itselleni tämä on todella mahtava peli, enkä luopuisi siitä ainakaan vielä. Läpi olen tämän vetänyt n. 6 kertaa. Ensimmäisen kerran peliin tutustuin taas n. kahdeksanvuotiaana, kun sain ensimmäisen PlayStation ykköseni ja tämä peli tuli sitten mukana. Vanhempani laittoivat kuitenkin pelin pantaan, mutta nyt taas olen sen ostanut, sillä vanha meni muutenkin rikki. Pelissä liikutaan siis Blue Harvest -nimisellä pikajunalla, jonka määränpää on matkustaa suurlähettiläs perheineen kyydissä Pariisista Pietariin. Matkan teko kuitenkin keskeytyy, suuresta NATO :n sotilasjoukkojen turvauksesta huolimatta, Venäjän terroristien hyökkäykseen. He ottavat panttivangeikseen suurlähettilään perheen ja vaativat 24 tunnin sisällä 20 miljardin lunnaita, tai he räjäyttäisivät junan tuhovoimaisella ydinpomilla. Olet luutnantti Jack Morton, lähes ainoa hyökkäyksestä eloonjäänyt sotilas. Tehtävänäsi on pelastaa suurlähettilään perhe, eliminoida terroristien johtaja, Boris Zugoski, sekä tehdä ydinpommi toimintakyvyttömäksi. Pelissä sattuu monia yllättäviä käänteitä ja jännitystä löytyy aina pelin loppuun asti. Kannattaa ihmeessä kokeilla! Pelin pääsin alle viidessä tunnissa läpi, vaikka siinä kaksi CD :tä onkin. Kerrassaan MAH-TA-VA peli!

No pistetään recappia aluksi:

25. Burger Time
24. Winter Games
23. Paperboy
22. Arcanum
21. Resident Evil
20. Civilization
19. Ultima IV
18. Faery Tale Adventure
17. War in Middle Earth
16. Champions of Krynn
15. Alter Ego
14. It Came from the Desert
13. Heroes of Might & Magic III
12. Fallout I, II ja III
11. System Shock II
10. Populous
9. Pirates!
8. Neverwinter Nights
7. Archon
6. King of Dragon Pass
5. Elite

Ja sitten top neloseen:

4. Championship Manager 01/02 (PC)

Ensin mietin että laittaisin koko FM/CM -sarjan tänne yhtenä könttinä, mutta lopulta päädyin tähän ratkaisuun. Eli, mielestäni tämä on Championship Manager -sarjan kokonaisuutena täydellisin ja paras osa. Kun ei tätä peliä tai pelisarjaa ole vielä muiden listoilla näkynyt, pitää kai jotain syväanalyysiä laittaa. Eli, Championship Manager on kaikkien aikojen paras futismanageripeli(sarja), piste. Pelissä on uskomattoman laaja tietokant täynnä tunnettuja ja tuntemattomia pelaajia ja joukkueita, sarjoja jne. parhaan mukaan oikeahkoilla stateilla ja attribuuteilla varustettuna. Tässä ja edellisessä versiossa oli mukana jo Veikkasliiga ja ykkönenkin, joka vain lisäsi mielenkiintoa peliin entisestään. Joo, onhan se kiva pilvilinnailla jollain massiivisella klubilla kun saa ostettua kenet tahansa, mutta vielä hauskempaa se on nostaa vaikka joku Närpes Kraft suomen ykkösen pohjilta euroopan ykköseksi (se oli muuten kohtalaisen helppoa tässä vielä, nykysissä versioissa ainakin minulle tuo on paljon vaikeampaa). Taktiikoiden vääntäminen, pelaajien skouttaus, treenaus, kaikki toimii tässä loistavasti, ja koko touhu vaan on ihan mielettömän addiktiivista.

3. The Secret of Monkey Island (Amiga/PC)

"You fight like a dairy farmer!", "How appropriate, you fight like a cow!", nuff said. Ok, kai tästä voisi jotain muutakin sanoa, vaikka useilla muillakin on tämä tai joku sarjan muu peli listallaan. Tämän pelisarjan ensimmäinen osa on kuitenkin minulle rakkain, ja listallani korkeimmalla oleva seikkailupeli. Tässä vain yksinkertaisesti kaikki toimii. Juoni on hyvä ja hauska, hahmot vaihtelevia ja tarpeeksi omaperäisiä, puzzlet sopivan haastavia, soundtrack on aivan loistava ja tietysti se miekkailusysteemi on aika vekkuli. Ajaton mestariteos, jota melkein voisi jopa suositella point & click -seikkailupelejä vihaavillekin.

2. Dungeon Master (Amiga)

Hauskaa että tämä jonkun muunkin listalta löytyi! Ilmestyessään tämä oli jotain ihan uutta, ei ainoastaan minulle vaan suunnilleen koko pelaavalle maailmalle. Kyllähän 3d luolastoseikkailuja oli ollut jo ennemmin, mutta ei näin laajassa mittakaavassa ja NÄIN hyvin toteutettuna. Peli oli varsin vaikea, kun tätä alunperin 9-vuotiaana pelasin, enkä sitä silloin ihan läpi edes päässyt. Pelkkien hirviöiden lahtaamisen ja hahmojen kehittämisen lisäksi pelissä oli siis kaikenlaisia muitakin pulmia ratkaistavana, eikä eteneminen muutenkaan ollut ihan selvää (vaikka periaatteessa koko ajan piti mennä alemmas luolastossa). Ja samalla kun omat sankarit kehittyivät, kävivät viholliset kokoajan haastavammaksi, muumioista kivikasoihin, kivikasoista purppuramatoihin, purppuramadoista kaaosritereihin jne. Pelissä oli muuten viheliäinen kopiointisuojaus, ainakin Amigan versiossa. Pelin kopioiminen periaatteessa onnistui, mutta kopiota pelatessa peli kaatuili ihan helvetin usein, ja oli näin melkein pelikelvoton. Mutta joo, täydellinen 3d roolipeliseikkailu, joka on toki jo vanhentunut, mutta kyllä tätä vielä muutama vuosi sitten ainakin pelasi ihan mielellään (ja viimeinen pääsin läpikin, kun en 9-vuotiaana ihan loppuun asti osannut).

Jaahas jaahas, aika aloittaa nelikko. Käy melko yksitoikkoiseksi meikän lista tästä edespäin.

25. Robocod
24. Worms Armageddon
23. Warcraft II
22. Crash Bandicoot 2
21. Command & Conquer: Red Alert
20. Pokemon Red (/Fire Red)
19. Age Of Empires 2
18. Crash Bandicoot 3
17. Tomb Raider 2
16. Resident Evil 2
15. Vagrant Story
14. Command & Conquer: Red Alert 2
13. Liero
12. Smackdown! Here Comes The Pain
11. Future Cop
10. Warcraft III: The Frozen Throne
09. Resident Evil 3: Nemesis
08. Rayman
07. Heroes Of Might & Magic III
06. Final Fantasy IX
05. Parasite Eve 2

04. Warcraft III: Reign Of Chaos


"The warning has been given...Their fate is now their own."

Foley sanoi jo lähes kaiken oleellisen. Warcraft III ei ole pelkkänä strategiapelinä mikään maailman paras, mutta silti tämä on kaikkia muita saman hengen pelejä parempi vain ja ainoastaan siitä syystä, että tässä on niin uskomattoman hieno tarina campaingissa. Neljä rotua: Ihmiset, epäkuolleet, örkit ja yötontut, jokaisella on oma campainginsa, mutta jokainen uusi campaing jatkaa siitä mihin edellinen rotu jäi. Ensin on orcsien prologue campaing parilla kentällään, sitten humaneiden (yleensä tämän jälkeen menen Frozen Thronen lisäcampaingin, missä on se kolmen kentän mittainen orcsien juttu, kun ne menevät merellä kohti Kalimdoria), undeadien, orcsien todellinen campaing ja lopulta night elffien eeppinen päätöscampaing. Tarinan vahvuuksia on lukusia miksi se on niin hyvä, mutta kenties parhaimpia on juuri se, että jokainen puoli saa omaa aikaansa ja täten päähenkilöitä pelissä on paljon (Arthas, Thrall, Grom, Illidan, Furion, Tyrande ja Kel'Thuzad) eri roduilta ja vaikka pahiksia löytyy näidenkin joukosta, niin todellinen pelin pääpahis on demoni Archimonde ja hänen oikea kätensä Tichondrius. Se on nimenomaan parasta, että pelin tarina ei keskity vain yksipuoliseen hyviksillä tai pahiksilla pelaamiseen, vaan sulauttaa kaikki osapuolet saman tarinan alle antaen pelaajalle mahdollisuuden pelata kaikilla osapuolilla jatkaen samaa tarinaa.

Ja aivan erityisen erillisen maininnan ansatitsee ehdottomasti juuri nämä välivideot, ne ovat tämän pelin suola. Tarina on uskomaton, mutta välivideot ovat henkeäsalpaavia, etenkin Thrallin ja Gromin yhteenotto Mannorothin kanssa on silkkaa timanttia, kylmiltä väreiltä ei voi välttyä mitenkään sitä katsoessa voluumin ollessa tapissa ja huoneen pimeä. Loppuvideo on myös käsittämättömän hieno, sen katsoessa pelin jälkeen tulee todellakin olo että tässä pelissä on todelliset mestariteoksen ainekset (eikä sovi unohtaa Frozen Thronen jo legendaarista loppuvideota, se on kenties hienompi kuin Thrall-Grom-Mannoroth video). Ne musiikit, se dramaattisuus, se silmiä hivelevä graafinen kauneus, kaikki sulautuvat saumattomasti yhteen näissä videoissa luoden jotain uskomatonta. Minäkin olisin toivonut, että tuo tuleva Warcraft elokuva oltaisiin tehty täysin samalla tavalla animaationa, se olisi voinut olla todella rautainen tapaus, kun jo pelkät muutaman minuutin välivideot tässä pelissä aiheuttavat näin orgastisia kokemuksia.

Ei sille mitään mahda, tämä on lajissaan aivan omaa luokkaansa. Pelattavuus nopin strategiapelinä ei siis ole parasta mahdollista, mutta tässä pelissä on niin hieno tarina ja omaperäinen tunnelma, että neljäs paikka on ehdottomasti ansaittu. Mitään strategiapeliä en ole pelannut ikinä näin paljoa kuin tätä, tähän ei yksinkertaisesti voi kyllästyä. Pelaan tätä luultavasti aina tietyin väliajoin hamaan loppuuni asti.

03. Final Fantasy X


"Listen to my story...This may be our last chance.

Kuten oli varmasti odotettavaa, loppurumba tulee olemaan varsin yksipuolista. Ei sille voi mitään, Final Fantasy määrää rankalla kädellä, en vain kertakaikkiaan voi jättää pois tuon pelisarjan hienoimpia teoksia, tuli niitä mukaan kuinka monta tahansa. Final Fantasy X oli mullistava teos tämän legendaarisen pelisarjan kohdalla, se uudisti monia asioita. Tärkein oli kenties se, että tässä mukaan tuli todelliset ääninäyttelijät, mikä antoi tietysti jo automaattisesti lisää syvyyttä peliin. Ja ääninäyttelyssä on onnistuttu jopa ihan hyvin, toki joitain ärsyttäviä kohtia ja huonosti vedettyjä osuuksia löytyy, mutta pääosin ääninäyttely on varsin mallikasta. Toinen merkittävä muutos oli hahmojen kehityksessä, sphere grid antoi palaajalle paljon uusia mahdollisuuksia ja vapauksia hahmojen kehityksen suhteen, sai mennä paljon enemmän oman mielen mukaan kuin esimerkiksi rajoittuneessa Final Fantasy IX:ssä. Tämän lisäksi aseisiin ja kilpiin sai itse luoda parannuksia, sekä aeoneille sai opettaa taikoja oman mielen mukaan. Niin, tässä tulee se kolmas merkittävä muutos: summon magicit (tässä tapauksessa aeonit) taistelevat aivan kuten tavallisetkin hahmot ja tämä on mielestäni todella onnistunut muutos pelisarjaan. Mikään ei ole mukavampaa kuin pätkäistä Animalla Oblivion vihollisparkaan, parhaimmillaan niittaa sen puolitoista miljoonaa hp:ta pois. Ouch.

Pelattavuuteen ja grafiikkaan on siis tullut muutoksia, mutta pelissä on myös silti edelleen se Final Fantasyille ominainen mielenkiintoinen hahmokaarti sekä luonnollisesti huumaavan hieno tarina. Tässä FF:ssä tarina onkin hiukan erilainen muihin Final Fantasyihin verrattuna, sillä tässä ei ole suoranaista kaikkivaltiasta pahuutta mitä vastaan kaikki taistelevat, jollei Sinia nyt halua sellaisena pitää. Se nyt ei kuitenkaan ole se loppuvastus, joka on taas Yu Yevon, Sinin luoja jonka ainoa elämäntarkoitus on harrastaa summoning magicia Sinin sisällä (Sin on siis synti, ei suomalainen Sini, doh), mutta se ei itsessään ole pahuuden perikuva, pikemminkin väliinpitämätön otus joka ei tiedä mistään muusta mitään kuin omasta todellisuudestaan. Toki tässäkin pelissä on mukana lukuisia yllätysmomentteja kuten Final Fantasyilla on tapana, viittaan siis lähinnä tässä Auroniin ja Tidukseen, heidän menneisyyksiinsä ja todellisuuksiinsa. Tarina ottaa kerrasta mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Itseasiassa lopussa tulee koko tarinan hienoin ja tunteikkain kohtaus, enpä ole missään muussa pelissä kohdannut niin tunteita raastavaa lopetusta kuin tässä, aina saa silmät kostumaan.

Erityismaininta myös jälleen musiikeista, Ueamatsu on tehnyt sen taas. Vaikkakaan musiikit eivät ole yhtä hyviä kuin Final Fantasy VII:ssa tai VIII:ssa, niin ne ovat silti erinomaiset. Ei tarvitse kuin katsoa tuo linkittämäni alkupätkä huomatakseen tämän. Ehdottomasti suositeltava kaikille pitkien pelien ystäville, fantasiasta kiinnostuneille ja niille, jotka vaativat pelilleen samalla syvyyttä ja hauskuutta. Final Fantasy X tarjoaa tätä kaikkea, ehdottomasti pelisarjan parhaita teoksia, ellei jopa paras objektiivisesti katsottuna.

02. Final Fantasy VIII


"I'll be waiting for you...So if you come here, you'll find me...I promise."

Niin. Final Fantasy VIII oli ensimmäinen FF minkä ostin ja minulla on vieläkin tämä peli aitona, ei platinum versiona. Juuri parisen kuukautta sitten menin tämän jälleen kerran läpi, eikä tämän hohto ollut kadonnut yhtään mihinkään. No okei, sitä ensimmäisen pelikerran huumaa ei ikinä minkään kohdalla voi saada takaisin, mutta ei se ole tarkoituskaan. Lukittauduin jälleen kymmeniksi tunneiksi pois todellisuudesta tätä pelatessani ja loppudemon lopulta laulaessa olo oli jälleen euforinen. Toisin kuin Final Fantasy X:ssä tai ehkä jopa VII:ssä, tässä on täysin onnellinen loppu joka saa mielialan nousemaan samalla tavalla kuin IX:nkin loppu. Tarina on jälleen uskomattoman hieno, FF pelien parhaimmistoa. On hieno seurata koko pelin ajan hahmojen kehitystä uudestaan ja uudestaan, erityisesti Squallin muuttumiseen ihmisenä kiinnittää nykyään aina eniten huomiota. Lopussahan hän on ihan eri ihminen mitä pelin alussa.

Pelattavuus on hyvää ja kuten FF X:ssä, tässäkin on suhteellisen vapaa tyyli kehittää hahmoja. Summoning magic (tässä tapauksessa GF, Guardian Force) olennot voi laittaa mielensä mukaan kenelle tahansa ja opettaa GF:ille mitä tahansa haluaa niiden laajoista valikoimista. Taikasysteemi on erilainen entisiin sarjan peleihin verrattuna ja se onkin tuonut sekä hyviä että huonoja kommentteja. Itse pidän taikojen lukumääräsysteemia hyvänä, sillä se erottaa tämän muista Final Fantasyista tyylikkäästi. Jos sitä oltaisiin myöhemmissäkin peleissä jatkettu, niin en enää tiedä olisiko se hyvä juttu. Mutta tässä se toimii, taikojen sijoittaminen hahmoille antaa pelaajalle aika vapaat kädet muokata hahmojen vahvuuksia ja heikkouksia haluamaansa suuntaan. Ainiin, korttipeli on tässä maagisen hienoa. Siinä missä IX:n korttipeli floppaa ja X:n Blitzball on alkuhuuman jälkeen naurettavan helppoa, niin VIII:n korttipeli pysyy haastavana ja mielenkiintoisena koko pelin ajan.

Tarina, musiikki, hahmot, tunnelma, kaikki on enemmän kuin kohdallaan. Lisätään tähän vielä uskomaton määrä henkilökohtaista rakkautta ja nostalgia-arvoa peliä kohtaan, niin ei tarvitse ihmetellä miksi tämä on kakkosena. Mutta se tunnetuin ja arvostetuin Final Fantasy menee tämänkin ohi, eipä sitä kannata edes yrittää peitellä enää tässä vaiheessa. Ykkönen lienee kaikille selviö.

25. Saints Row 2
24. 50 Cent: Bulletproof
23. SmackDown! VS. RAW 2009
22. Need For Speed: Most Wanted
21. Counter Strike: Source
20. Counter Strike: 1.6
19. NHL Hitz Pro
18. SmackDown! 2: Know Your Role
17. ECW: Anarchy Rulz
16. Burnout: Revenge
15. WWE SmackDown!: Here Comes The Pain
14. Halo 2
13. Splinter Cell: Chaos Theory
12. Jet Li: Rise To Honour
11. RAW 2
10. True Crime: Streets Of LA
9. Hitman: Contracts
8. Grand Theft Auto: IV
7. Def Jam: Fight For NY
6. The Godfather
5. Splinter Cell: Double Agent [PS2/PS3]


<img src="http://i39.tinypic.com/11tyl1k.jpg" width=300 height=200>
4. True Crime: New York City

Ostin True Crime New York Cityn luonnolisesti, kun LA'sta jäi vain hyvä kokemus. Niin jäi tästäkin, pidin pelistä jopa enemmän kuin LA'sta, koska uudistuksia löytyi, jotka olivat hyviä.

Pelissä siis toimitaan poliisina, ja saa vähän niinkuin itsepäättää onko korruptoitunut vai ei, korrutoituneena tietenkin ujutat huumeita ihmisiin, viet todistusaineiston pawn shopiin poliisilaitoksen sijasta, ja muuta mukavaa. Pelissä ammutaan paljon, tehtävissä pääasiaksi, mutta jos haluat hyvän poliisin pisteitä, on parempi ampua jalkaan, tai käteen, pään sijasta, koska jalkaan tai käteen ammutuasi maassa makaavan uhrin voi vielä pidättää, päähän ammuttua ei.

Pelissä löytyy vielä tekemistä runsaasti missioneidenki jälkeen, mm. Fight Clubit, street racet, ja sidemissioneja jollekkin porukalle. Pelissä saat myös alusta alkaen ilmoituksia jostain rikoksesta, joka tulee näkymään kartassa punaisena ja saat mennä sinne jos haluat, rikoksia on monenlaisia. Pidän myös siitä että ihmisiä voi tutkia missä vain, ja auton takakoppia, siinä toivossa että jotain rikostavaraa löytyisi.

Myös aseita on pelissä runsaasti, mutta käteen et saa kuin muutaman, voit vaihtaa niitä autosi takakontissa, joka on mielestäni myös hyvä ominaisuus. Aseita saa asekaupasta tai poliisilaitokselta.

Pelihän siis on GTA tyylinen, eli vapaata liikkumista kapunkilla, itse pidin paljon pelistä, ja pelasinkin sitä pitkään.

<img src="http://i40.tinypic.com/2a80t3d.jpg" width=300 height=200>
3. The Godfather II

Peli on näinkin kärjessä, koska pelissä on ollut yksi parhaimmista ensivaikutelmista pitkiin aikoihin, peliä tosin haukutaan paljon, en tiedä miksi mutta kuitenkin, pidän tästä pelistä monien hyvien ominaisuuksien vuoksi. Pelihän oli myös GTA'n tyylistä, eli vapaasti sai liikkua, ja löytyihän pelistä pieni strateginen puoli.

Pelihän siis pääasialti seurasi Godfather II elokuvan storya, niinkuin ensimmäinen osakin, tosin jotain pieniä seikkoja oltiin lisäilty, + skaikki familyt olivat tässä pelissä keksittyjä, koska elokuvassahan oli pelkät rosato bro't pienessä roolissa.

Ominaisuuksia pelistä löytyi paljon, ja suurimmasta osasta myös pidin, poliisit ovat parhaiten tehtyjä minun peleistäni, ei sitä ainaista "tiedän että tuo mies teki sen" skeidaa. Myöskin oman familyn johtaminen oli hyvä ominaisuus, ja heitä sai käyttää kokoajan. Myöskin omaa ja family jäseniään sai kehittää family treen kautta, skillejä ja mitä aseita olisi käytössä. Aseitahan pelissä riittää kun DLC'ssäkin tuli 5 lisää. Jokaista asettahan on 3 leveliä, eli 3 eri asetta, tosin DLC toi 4 leveliä. Myöskin nämä enigneer, safecracker, bruiser jne. olivat mukavia ominaisuuksia omien jäsenien käyttöön, että heillekin tuli käyttöä. Pelin online myös takaa ainakin parin kuukauden peli ilon, jos pelistä muuten pitää.

Pelin strateginen puoli oli ihan simppeli, sai lähettää miehiä vaikka pommitamaan toista bisnestä kartan kautta, ja lisätä vaikka vartijoita omiin bisneksiin. Eihän tämä strateginen puoli mikään mullistava ollut, mutta en kyllä tästä puolesta niin perustanutkaan.

<img src="http://i40.tinypic.com/velwu1.jpg" width=300 height=200>
2. Kane & Lynch: Dead Men

K & L'n ostin co-opin takia (offline) joka olikin pelin paras ominaisuus, ja muutenkin peli oli hyvää ajankulua ja muutenkin hyvä peli.

Pelissähän siis pelataan Kanella, ja Lynch on mukana koko pelin ajan, ja häntä saa yksinpelissä komentaa käskyillä. Pelissä on myös muita liittolaisia joissain kentissä. Molemmat on psykopaatteja jotka pelin alussa karkaa vankinkuljetus autosta.

Mielestäni pelissä oli ampuminen hyvin toteuttu, koska se ei ollut liian helppoa, kun ampui esimerkiksi sarjaa ase lähti nousemaan hyvään tahtiin, pelissä oli iso rekyyli. Aseita pelistä löytyi, joitain aseita ei tosin löytynyt monestakaan kenttää, joka ei ollut mielestäni hyvä juttu, koska esimerkiksi AK'n sai pelkistä sotakentistä, joista en itse pitänyt.

Sitten pelin parhaaseen ominaisuuten, nimittäin offline co-op, tämän takia pelin jaksoi mennä montakin kertaa läpi. Koska hyviä co-op pelejä ei nykyisin löydy (storylla), paitsi jotain ihan pienimuotoisia, tästä löytyy ihans amakuin yksinpelissäkin, koska Lynch roikkuu kokoajan mukana, eli toinen pelaaja sai siis hänet ohjattavakseen.

Loput jäljellä olevista peleistä ovat semmoisia joita pelaan vieläkin vähintään silloin tällöin




4. Live for speed (PC)

Yksi realistisimpia auto pelejä. Yksin pelinä ei ole oikeastaan muuta kuin ajaa tietokoneen ohjaamia kuskeja vastaan, mutta peli onkin tehty monin peliksi nettiin. Ja siellä se onkin hauskaa. Pelissä pystyy pelaamaan moottoriradoilla formuloilla ja muillakin kilpa-autoilla sekä rallicrossia radalle sopivilla autoilla.

Itse olen pelannut joskus aikoinaan lähinnä rallicrossia, mutta nyt kun tuli tämä http://www.maailmannopeinkansa.fi/ niin sitä olen alkanut pelaamaan. Ja täysin sen ansiosta peli nousee listallani näinkin korkealle, mutta olen vasta vähän aikaa sitten tajunnut kunnolla kuinka hyvä tämä peli oikeastaan onkin. Aluksi peli tuntui aika vaikealta varsinkin takavetoisella autolla, mutta kyllä sen aika nopeaa kuitenkin sen verran oppi, että auto pysyy ainakin tiellä. Pelissä on myöskin paljon säätämis mahdollisuuksia ja auton saaminen hyväksi ja itselle sopivaksi vaatiikin paljon testaamista. Taso on todella kova ja en omista rattia niin en yllä lähellekkään kärkeä (ei taida olla ainoa syy ), mutta hauskaa on kunhan kukaan ei ala tahallaan toisia kiilaileen radalta koska valitettavasti tämmöisiäkin pelaajia on.




3. Heroes of Might & Magic 3 (PC)

Tämä peli on ollut jo monen listalla enkä yhtään ihmettele nimittäin on sen verran hyvä ja peli kyseessä. Itseä ei ole koskaan kiinnostaneet mitkään fantasia pelit, mutta tämä on ollut poikkeus. Kiinnostavinta tai minkä takia innostuin pelistä on varmaankin sen vuoropohjainen peli systeemi ja sen toteutus.

1990 luvulla tuli pelattua serkuilla Heroes 2:sta todella paljon. Joskus kesä lomalla kun olin niillä viikon niin eihän me paljon muuta tehtykkään kun pelattiin sitä. Sitten kun ostin oman koneen niin sain kaverilta 3 ja sitä on tullut väännettyä aina välillä. Aina peli ei jaksa kiinnostaa, mutta sitten kun sitä alkaa taas tauon jälkeen pelaamaan niin ei kyllä malta lopettaa ollenkaan

Uudenpia en ole pelannut, mutta olen nähnyt kun kaveri on pelannut ja 4 ei ainakaan kiinnostanut minua, mutta 5 ainakin näytti ihan hyvältä.




2. Flatout (PC)

Tämähän on suomalaisten tekemä peli ja pelin tekijät ovat saaneet tähän innostuksen jokamiesluokasta eli jokkiksesta. Itse olen ollut moottorikerho toiminnassa mukana melkein koko ikäni ja seurassa johon kuulun niin on jokkis ns. suurin laji joten sitä on tullut seurattua paljon. Mitään muuta peliä en ole odottanut niin paljon kuin tätä ja jatko osaa. Oli toki tiedossa, että tämä on enemmän romurallia koska se ei muuten myy USA:ssa, mutta silti odotus oli kova.

Pelissä on uudenlainen fysiikka malli, joka toimii hyvin. Jokainen osa johon radalla törmää, liikkuu omaan suuntaansa törmäyksen voimalla. Pelin ilmestyessä puhuttiin paljon räsynukesta, kun auto törmää nokka edellä tarpeeksi kovalla vauhdilla johonkin niin ukko lentää tuulilasin läpi, mutta itseä se ei juuri kiinnostanut.

Yksin peli oli ihan mukavaa koska pelissä ei keskitytä liikaa kolarointeihin vaikka tietokone kuskit yrittääkin aika ahkeraan kiilata. Pelattavuus on todella hyvä joka on minulle peleissä kaikista tärkeintä. Muutenkin hyvä ja viihdyttävä peli, ainoastaan liian helppo ja vähän liian lyhyt. Monin pelinä todella mukavaa, mutta valitettavasti nykyään ei ole enää paljoa pelaajia joten ei ole tullut aikoihin pelattua monin pelinä, mutta pelin alku aikoina oli paljon porukkaa ja silloin oli hyvät pelit. Järjestettiinpä oma cup kisakin joka viikko. Nykyään tulle silloin tällöin omaksi huviksi pelattua.

Kakkos osan omistan myös, mutta siitä en tykännyt niin paljoa.

Itsekin harkitsin CM:n (tosin itse olisin valinnut 00-01:n kun sitä olen eniten pelannut) laittamista listalle mutta en sitten kehdannut kun jalkapallonamagerissa on sitä itse pelaamista loppujen lopuksi niin vähän. Todella kivaa ajanvietettä silloin tällöin, varsinkin jos onnistuu voittamaan maailmanmestaruuden Pohjois-Irlannilla kuten minä , mutta en olisi osannut oikein suhteuttaa sitä muihin peleihin. Loistava pelisarja kuitenkin ja mukava nähdä että joku muukin on sitä pelaillut.

Itse kanssa löysin tuon Live For Speedin viime viikonloppuna juuri tuon Maailman nopein kansa -jutskun avustamana. Se ajaa kiitettävästi nykyisen formula-tarpeeni. Tähän mennessä Blackwood on taittunut jotain 1:15:50 tuolla FBM:llä. Itse pelailen tuota ohjaimella, mutta kun ne tatit eivät jää paikalla ollessaan tasan siihen keskelle, vaan ne jäävät oudosti hieman sivuun, jolloin auto viettää ko. suuntaan. Olen opetellut elämään asian kanssa. Tällä hetkellä suurin haaste on sen Blackwoodin ekan sektorin pehmeä läpiajaminen. Pikkuhiljaa se lutviutuu tästä.

Itse olen myöskin ollut manageripelien ystävä CM4:sta lähtien ja minulta löytyy kaikki Football Managerit (ja myös EHM:t). Omalta listaltani olisi löytynyt CM4 ykköspaikalta, aikoinaan Ronaldinhon tähdittämällä HJK:lla tuli CL:n voitto. Manageripelien vaikutus oli jopa niin suuri, että ostin rippirahoillani uuden tietokoneen, joka pystyi pyörittämään FM 06:sta. Aikaisempi masiina oli CM4:nkin kanssa tiukilla.