Foorumiarkisto

4. Mortal Kombat II
multi

Mortal Kombat II on erinomainen. Pelinä se ei ole varmasti muiden tappelupelisarjojen tasalla, mutta minä tykkään. Jo ensimmäinen MK oli erinomainen, mutta kakkososa paransi lähes kaikessa. Mortal Kombat III oli vielä ihan ok, mutta siinä oli sitä sisältöä jo ihan liikaa: turhia uudistuksia ja liikaa hahmoja (silti Scorpion oltiin onnistuttu jättämään pois alkuperäisestä MK III:sta).

Mortal Kombat II:ssa oli kaikki kohdallaan. Shokeeraava ja äärettömän hauska tappelupeli. Toimii yksinään tai kahdestaan. Fatalityt, tappelijoiden "normaalit" liikkeet ja yksinkertaisesti - KAIKKI! Tämä peli ja pelisarja on vaikuttanut meikäläiseen suuresti. Kannattaa muuten katsoa ensimmäinen Mortal Kombat-elokuva. Ihan huikea leffa. Mortal Kombat 2-leffa sen sijaan.. Noh, se menee hyvänä komedialeffana. Harmi ettei tämäkään pelisarja ole tainnut kolmannen osan jälkeen saada mitään hyvää aikaiseksi. Mortal Kombat 4 oli pettymys, enkä usko, että sen jälkeiset sen parempia ovat.

Tässä piristykseksi video Mortal Kombat II:n fatalityistä.


3. Super Mario Bros. 3
NES

Super Mario Bros-pelisarja on mielettömän tiukka pelisarja. Olisi tehnyt mieli pistää listalle myös ensimmäinen Super Mario Bros jo ihan sen legendaarisuuden takia, mutta jätin väliin, sillä eiköhän se peli ole jo tarpeeksi saanut kunnianosoituksia. Super Mario Bros 2. (aka Doki Doki Panic) on omasta mielestä hyvin aliarvostettu peli. Tykkään sen tunnelmasta ja erilaisuudesta, mutta en sitäkään valinnut listalle. Meinasin tehdä raukkamaisesti ja laittaa kolmoseksi SNES:n Super Mario Allstarsin, joka sisältää SMB 1-3 eli yhteensä neljä peliä (muistakaa, että Japanissa oma SMB 2, joka tunnetaan täällä Lost Levelsinä), mutta SMB:t toimivat alkuperäisversiona.

Super Mario Bros 3. päätyi lopulta kolmannelle sijalle. Se on paras tasohyppelypeli mitä on tehty, eikä parempaa tuskin tulla tekemään. Monet pitävät Super Mario Worldia parempana, mutta minä en ole siihen samalla tykästynyt. Mario 64:sta olenkin kertonut mielipiteeni aikaisemmin. SMB 3 on edelleen paras jo ihan siitä syystä, että siinä ei ole mitään hemmetin Yoshia.

Edelleen tulee välillä sellainen vaihe, että tekee mieli hakata SMB 3:sta. Äärettömän kiinnostavaa ja monipuolista tasohyppelyä, joka ei todellakaan ole helppo peli. Sopivan haastava, jopa vaikea minun kaltaiselleni. Minähän olen maailman paskin pelaaja.

Juoni? Eikö Mario lähtee pelastamaan prinsessaa ole tarpeeksi hyvä juoni?


2. Crash Team Racing
PS

Uskaltaisin väittää, että Crash Team Racing on ajallisesti eniten pelattu peli meidän kaveriporukassa. Kaikillahan se oli 2000-luvun alussa ja kaikki sitä pelasi. Eikä siinä mitään, sillä onhan kyseessä maailman toisiksi paras peli.

Tykkään älyttömästi PS:n Crash Bandicoot-tasohyppelyistä. Muistan kun veli näytti pelilehdestä pikkuruisia kuvia tulevasta Crash-pelistä, joka tulee olemaan Mario Kart-klooni. Ihan selvä Mario Kart-kloonihan tämä on. Ei niin törkeä klooni kuin esimerkiksi Wacky Wheels, josta on muuten aivan mahtavan hyvät muistot. Crash Team Racing on Mario Kart-klooni, mutta Naughty Dogin äijät on tehnyt kaiken paremmin, sillä CTR on parempi kuin yksikään Mario Kart. Paras vertailukohde on saman sukupolven Mario Kart 64, joka on suorastaan surkea CTR:n rinnalla.

Aseet ovat melko samanlaisia kuin Mario Kartissa, mutta pidän CTR:n aseita parempina. Yksinkertaisesti ajaminenkin on mielekkäämpää. Ajaminen tuntuu luontevammalta ja CTR:ssä on paljon järkevämpi boost-systeemi kuin Mario Karteissa. Se on suorastaan nerokas. Boostisysteemin ansiosta hardcore-pelaajillekin löytyy jotain tästä mukavasta moninpelistä. Taisin vasta viime vuonna tajuta kunnolla tämän boostin, miten sitä hyödynnetään kunnolla. Sen jälkeen Time Trialissa hakkasin ratoja ja oikeasti paransin niitä vanhoja surkeita aikoja yli puolella minuutilla. Myönnän sen, että olen edelleenkin niin surkea, että noita minun aikoja pystyisi parantamaan vielä yli puolella minuutilla. Time Trial saattaa kuulostaa tylsältä, mutta yksinpelissä se on pelin parasta antia.

Löytyy pelistä Adventure-modekin, jonka kaltaista ei ole MK:ssa nähty. Adventure on tosin melko helppo, kun sen nykyisin pelaa. Pari kertaa mennyt 100%:sti läpi päivässä, mutta silloin lähes kymmenen vuotta sitten pomovastustajat tuntuivat aiheuttavan vaikeuksia. Normaalien kisojen sekä pomovastustajien lisäksi on Relic Race ja CTR-kisoja, joissa pitää kerätä kirjaimet C, T ja R. Battle-modekin on älyttömän hauska, ainakin jos jättää ohjukset pois. Battlen parissa tullut vietettyä hikisiä ja hauskoja tunteja kavereiden kanssa.

Peli on hyvin uskollinen aikaisemmille Crash-peleille. Näin myös musiikkien osalta. CTR:n vekkulit musiikit herättävät hyviä muistoja ja olen yrittänyt etsiä pelin OST:ia netistä, mutta ei ole löytynyt kunnollista. Unlockattavista ukkeleista suosikkini on ranskaa puhuva (?) Penta Penguin, jonka saa vain koodin kanssa. Salaisuuksista puheenollen, pelistähän löytyy toisen erinomaisen PS-pelin demo - Spyro 2:n.

Muistan vielä fiilikset kun tuli tuliaisia Ryssänmaalta ja pääsi ensimmäistä kertaa CTR:ää pelaamaan. Myöhemmin tuli Anttilasta ostettua Platinum-versio. Vieläkin tulee välillä pelattua. Nykyisin omistan multitapinkin, niin olisi hauska pelata neljästään kavereiden kanssa. Pitäisi vaan hommata niitä kavereita. Mutta ilman kavereitakin CTR menettelee. Menettelee niin hyvin, että pidän sitä parhaimpana Playstation-pelinä, parhaimpana moninpelinä, ylipäätänsä toiseksi parhaimpana pelinä ja pelinä se hakkaa täysin Mario Kartit. Mario Kartia se on kaikessa parempi. Hahmot, radat, musiikki.. Kaikki, ihan kaikki. Tämä on viimeinen Naughty Dogin viimeinen Crash-peli ja mielestäni tähän peliin olisi voinut koko Crash Bandicootin haudata.

Parhaita kohti.

25. Faceoff, 1989
24. Cyberia, 1994
23. Harvest Moon, 1996
22. Rampart, 1990
21. Grand Theft Auto, 1997
20. Adventures of Rad Gravity, 1990
19. Legend of Zelda - Link to Past, 1992
18. Ghost Recon 2, 2004
17. Bubble Bobble, 1986

16. Jones in the Fast Lane
15. Legend of Zelda - Ocarina of the Time, 1998
14. Super Mario Galaxy, 2007
13. Street Fighter 2, 1991
12. Age of Empires, 1997
11. NHL 94, 1994
10. Super Mario World, 1991


9. Super Mario Bros 3, 1988
8. Halo Combat Evolved, 2002
7. Fallout 2, 1998
6. Commandos: Beyond Enemy Lines (1998) / Commandos: Beyond the Call of Duty (1999)
5. Tony Hawk's Pro Skater 2, 2000


4. Pokemon (Blue/Red) (Gameboy, 1999)

<img src="http://www.consoleclassix.com/info_img/Pokemon_Blue_Version_GBC_ScreenShot3.gif" height=200 width=320>

Viime vuosituhannen lopussa, kun Pokemon rantautui tälle mantereelle, ei ainakaan meidän kaveriporukassa eikä koulussa juuri muusta puhuttukaan. Pokemon, on Ilmiö isolla iillä ja sen lisäksi erinomainen peli. Nostin listalla alkuperäiset Redin/Bluen, vaikka pelillisesti yhtä hyvin mukana olisi voinut olla lähes mikä tahansa uudemmistakin GB/DS-Pokemoneista.

Pokemonissa on kaikki elementit loistavasti tasapainossa - sopivassa suhteessa seikkailua ja erittäin kevyttä ropehenkistä menoa ja tietysti niitä pokemon-mittelöitä. Monessa kohtaa peli välttää monissa ropeissa olevan ongelman levelien grindaamisesta. Vaikka ajoittain pokemoneja piti kouluttaa grindaamisen omaisesti päästäkseen eteenpäin, tätä oli verrattain niin vähän, että se ei päässyt katkaisemaan peli-intoa missään vaiheessa. Pokemonit on tullut pelattua läpi monen monta kertaa ja on kertaalleen koneessa ollut kaikki 151 Pokemoniakin - Mew tosin pienten huijausten kautta.

3. Legend of Zelda - Twilight Princess (Wii, 2006)

<img src="http://wiimedia.ign.com/wii/image/article/745/745389/zelda-480p-screenshots-20061110090458112.jpg" widht=320 height=200>

Listalle mahtuu kuin mahtuukin vielä yksi Zelda. Wiin julkaisupelinä ilmestynyt Twilight Princess kamppailee vahvasti parhaimman Zelda-seikkailun tittelistä ja tällä listalla saa sen. Se ei ole niin paljon parempi Link to Pastia tai Ocarina of Timea kuin tämä lista saattaisi osoittaa, mutta ainakin näillä fiiliksillä paras. Julkaisupäivänä tuli ostettua ja peli vakuutti minut alkumetreiltä saakka.

Pelimekaniikka yhdistää sopivalla tavalla Wiin liikeohjausta ja perinteisempää padiohjausta ja on kaikin puolin tasapainoinen. Kertaakaan pelissä eivät hermot palaneet ohjauksen tai pelimekaniikan ongelmien takia - ajoittain tosin omaan huonouteen turhautui. Juoni on erinomainen, kuten Zeldoissa ollut tapana ja kentät ovat monipuolisia ja Linkillä sekä sudella vuorottelu tuo peliin mukavaa vaihtelua ja pitää ottessaan. Näillä pelaaminen on niin erilaista, että kyse on muustakin kuin vain hahmon ulkonäön muutoksista - koko peli on täysin erilainen riippuen siitä kummalla pelaa.

<b> 2. Supaplex (PC, 1991) </b>

<img src="http://2.bp.blogspot.com/_4dJoIaLDi20/Rz9OOmE6ocI/AAAAAAAAACg/cN9za3r4CS0/s400/supaplex1.jpg" width=320 height=200>

Supaplex. Näissä listauksissa on ärsyttävää se, että niitä ykkössijalle kuuluvia pelejä on niin paljon. Yhtenä päivänä ja tietyllä mielentilalla Supaplex on ehdottomasti paras peli. Kolmen kärkeen se kuuluu joka tapauksessa ja saakin kunnian olla sijalla 2. tässä kovatasoisessa listasssa. Supaplex on ainoa peli, jota kaikki perheemme jäsenet ovat pelanneet, jopa äitini, joka ei sen koommin olekaan peleihin koskenut pitkällä tikullakaan. Mutta Supaplexissa oli taikaa, joka sai meistä jokaisen kahlittua koneen ääreen tunneiksi ja taas tunneiksi. Supaplexissa ohjataan Murphya, pientä oranssia palloa, joka syö vihreitä kuutiota (aika mielenkiintoisen kuuloista, I know) ja välttelee kaikennäköisiä vihollisia.

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/4/45/Supaplex.gif">

Tavoitteena pelissä on kerätä vasemmassa alanurkassa näkyviä juttuja, vältellä niskaan putoavia kiviä ja levykkeitä (jotka toimivat pommeina) ja ennen kaikkea juosta karkuun saksia, jotka ovat ehkä pelottavin ja traumaattisin asia, mitä pelissä on ikinä ollut. Peli oli niin mukaansatempaava, että näin monet kerrat painajaisia niistä saksista, sillä yleensä saksikentät olivat kaikkein pahimpia, koska niissä iski pakokauhunomainen kiire juosta pakoon ja samalla koittaa vielä päästä kenttäkin läpi. Jos onnistuu välttelemääns saksia ja levykkeitä ja kiviä ja vielä selviää oikeassa alanurkassa näkyvään Exitiin, on onnellinen kentän läpäisijä. Kenttiä pelistä löytyi aivan järjestön määrä, vaikeustaso oli puzzlejen muodossa todella vaikea.

--

Ensi viikolla kruunataan sitten listan ehdoton kuningas - peli, joka oli täysin selvä ykkönen jo kun listaa lähdin tekemään ja on ollut sitä vuosien ajan. Muita sijoja hieman joutui miettimään ja rukkaamaan, mutta ykkönen kirjoitettiin listaan ensimmäisenä ja se siinä pysyikin. Ensi viikolla luvassa se Ainoa Oikea, pelien Kuningas ja itse Täydellisyys.

Nyt aletaan jo siirtyä niin koviin peleihin, että mikä tahansa näistä voisi olla jonain toisena päivänä sijalla yksi.

25. Resident Evil
24. NHL Eastside Hockey Manager
23. Tony Hawk's Pro Skater 2
22. Call of Duty 4 - Modern Warfare
21. Quake
20. Gran Turismo
19. Metal Gear Solid
18. Elder Scrolls IV: Oblivion
17. Ninja Gaiden

- - - - - -

16. Oddworld: Abe's Oddysee
15. Fallout 2
14. Duke Nukem 3D
13. Panzer Dragoon Orta
12. Jade Empire
11. Half-Life
10. Portal

- - - - - -

9. Shenmue
8. Warcraft 3
7. Starcraft
6. NHL 94
5. Prince of Persia

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/c/c1/World_of_Warcraft.jpg" width=150 height=150/>
4. World of Warcraft
The drums of war thunder once again.

World of Warcraft on ollut jo viiden vuoden ajan kiistatta Blizzardin kruununjalokivi yli 11 miljoonan pelaajansa voimin, mutta se on myös peli, joka jakaa ihmisten mielipiteet. Joko peliä rakastaa tai vihaa.
Itse olin peliä ostaessani varsin skeptinen ja odotukseni olivat matalalla, koska Warcraft-pelisarja ei ollut itselleni vielä "avautunut" täysillä, vaikka kaikkia tekeleitä olinkin pelannut. Ja voi, kuinka väärässä ihminen voi ollakaan. Peli ylitti kaikki pienimmätkin odotukseni ja jotain pelin tasosta kertonee sekin, että tätä peliä tulee hakattua vielä nykyäänkin lähes päivittäin, viisi vuotta myöhemminkin.

Mikä WoWista sitten tekee niin hyvän? Tästä voisi oikeasti kirjoittaa ihan oman viestinsä jokaisine pienine yksityiskohtineen, mutta se ei ole tarpeellista - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. World of Warcraft on taattua Blizzard-laatua. Jokaiseen osa-alueeseen on panostettu sataprosenttisesti. Aina asiakaspalvelusta pelimoottoriin ja musiikkeihin asti. Lisäksi pelaajien mielipiteitä ja laskelmia on oikeasti kuunneltu ja toteutettu, eikä vain ohitettu olankohautuksella. Warcraftin aikainen vankka pelaajakunta ja ennen kaikkea sen alullepanema tarina takaa että peliä kehitetään koko ajan. Peli on nimensä mukaisesti ihan oma maailmansa, niin hyvässä kuin pahassa.

Pelisarjan suurena fanina on vaikea ajatella pelin ongelmia rationaalisesti, mutta kyllähän ne pelin haittapuolet huomaa, vaikkakin oikeastaan vasta pelattuaan peliä pitkään. Mutta koska kaiken takana on osaava pelifirma ja vahva runko, niin voidaan nämä virheet katsoa läpi sormien. Peruspelaajaa ongelmakohdat eivät paljoa kiinnosta, vaan niistä avautuvat lähinnä peliä pitkään hakanneet ns. no-liferit, joiden osuus pelaajakunnasta on varsin pieni. Blizzard on kuitenkin viime aikoina onnistunut parantamaan myös tämän pienen marginaaliryhmän murheenkryynejä. Pelin todelliseksi ongelmaksi voisikin mainita kuukausimaksun ja pelin aloittamisen vaikeuden. Vaikka Blizzard onkin helpottanut hahmojen kehittämistä, niin peliyhteisöön on yllättävän vaikea päästä mukaan, varsinkin kahden lisäosan jälkeen. Harva on valmis ostamaan periaatteessa kolme peliä ja kuluttaa aikaansa niihin.

Tätä peliä voisi sanoa jo nyt klassikoksi - jo pelkästään myyntilukujen perusteella - vaikka sille onkin vielä luvassa jatkoa. Harvassa pelissä on tullut luotua yhtä hienoja ihmissuhteita kuin World of Warcraftissa ja onkin kiva naureskella samojen tyyppien kanssa myöhemmin mitä mielettömimmille pelissä tapahtuneille jutuille ja ennen kaikkea sille, kuinka koukuttava peli olikaan kyseessä. Ihmettelen suuresti, jos tätä ei jonkun muun listan kärkipäästä löydy.

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/8/89/Maxpayne.jpg" width=150 height=150/>
3. Max Payne
They were all dead. The final gunshot was an exclamation mark to everything that had led to this point. I released my finger from the trigger. And then it was over.

Max Payne on varmasti jokaiselle suomalaiselle tuttu peli ja ennen kaikkea syy sille, miksi vuonna 2001 oli helvetin hienoa sanoa olevansa suomalainen. Vieläkin muistan elävästi, kuinka säästettiin isoveljen kanssa peliä varten pitkään rahaa ja kuinka hieno tunne oli saada peli käsiinsä kaiken sen hypen jälkeen, vaikka kaikki rahat siihen upposikin.
Tälle sijalle olisi voinut yhtä hyvin laittaa pelin toisen osan, sillä se on täysin yhtä hyvä tekele kuin edeltäjänsäkin.

Pelissä vallitsee täydellinen kontrasti toiminnan ja draaman välillä. Se on kuin seitsemän Oscarin elokuva. Vaikka pelin tarina ei ole mitenkään eriskummallinen, on se toteuttu aivan mahtavasti graphic novelien ja hyvien ääninäyttelijöiden avulla. Hatunnoston ansaitsevat myös pelin soundtrackin tehneet Kärtsy Hatakka & Kimmo Kajasto. Soundtrack sopii täydellisesti pelin film noirea huokuvaan olemukseen.

Max Payne on siitä hauska tekele, että sitä voi pelata lähes minkä tarkoituksen takia ja lähes missä tahansa tilassa haluaa. Sen synkän tarinan mukana on helppo fiilistellä, mutta pelaaja voi myös heittää aivot narikkaan, repeillä Sam Laken virnistykselle ja ammuskella pahisten päitä paskaksi bullet-timen ja haulikon avulla.
Lisäksi pelistä löytää uusia ulottuvuuksia joka kerta, kun sitä pelaa uudestaan. Vanhemmiten pelin jutut tajuaa yhä paremmin ja pelin populäärikulttuurivertaukset sekä läpi pelin jatkuvat Mickey Spillane ja John Woo (kannattaa muuten katsoa miehen ohjaamat leffat, joissa näyttelee Chow Yun-Fat) vibat lämmittävät sydäntä.

Harmi, että pelin pohjalta tehty elokuva ei ollut kovinkaan kaksinen, sillä potentiaalia hyvään leffaan olisi ollut, vaikka harvemmin kai pelileffat hyviä ovatkaan. John Woon versiota odotellessa. Kai sitä saa aina unelmoida?
Pelistähän on tulossa vielä kai tämän vuoden puolella kolmaskin osa, mutta näillä näkymin kyseessä on lähinnä konsolipelaajille tarkoitettu peli, joten odotukset eivät ole kovinkaan korkealla. Noh, jos peli paljastuu yhtä kovaksi pettymykseksi kuin leffa, niin aina voi palata fiilistelemään kahden ensimmäisen klassikon pariin.

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/e/e2/Diablo1.jpg" width 150 height=150/>
2. Diablo
Abandon your foolish quest. All that awaits you is the wrath of my master. You are too late to save the child. Now you will join him in hell!

Nyt päästäänkin allekirjoittaneen kenties lempigenreen eli action-RPG:eihin, jonka ehdottomia esikuvia Diablo on. Listaa kirjoittaessa on tullut huomattua se, että annan aika paljon painoarvoa pelin tunnelmalle ja tarinalle, sillä ne voivat saada yksinkertaisesta pelistä aikaan mestariteoksen. Näin on myös Diablon kanssa. Tarinan lähtökohtanahan on helvetin ja taivaan välinen sota. Demonit vaivaavat Tristram nimistä kylää ja pelaajan tehtävänä on päästä eroon näistä sekä kaiken pahan aiheuttajasta eli Lord of Terrorista - Diablosta, eli varsin synkissä tunnelmissa liikutaan.

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/2/20/Diabloscreen.jpg" width=400 height=250/>

Synkkyys onkin pelin avainsana ja ehdoton tunnelmanluoja. Synkkyyttä esiintyy pelissä ties kuinka monella eri tavalla. Löytyy rappeutunutta zombien ja ghoulien vallitsemaa kirkkoa, synkkiä luolastoja täynnä ties millaisia otuksia. Ääninäyttelijät kuulostavat oikeasti pelokkailta, samaten monsterit pelottavilta. Pienempänä tätä peliä oli todella vaikea pelata, sillä jatkuva pelko oli läsnä. Vielä nykyäänkin peli aiheuttaa vähintäänkin kylmiä väreitä. Matt Uelmenin hyytävä soundtrack antaa viimeiset silaukset pelin tunnelmaan. Tristram (Town) on kenties paras pelissä esiintyvä biisi, joka jokaisen tulisi kuulla. Ei tästä voi olla pitämättä.

Peli on yksinpelinä pimeässä huoneessa keskellä yötä pelattuna jotain aivan parhautta, mutta niin se on myös moninpelinäkin. Battle.net oli kova sana aikoinaan ja oli aivan mahtavaa mennä tappamaan demoneita täysin tuntemattomien pelaajien kanssa. Myös PvP (Player versus Player) on jäänyt elävästi mieleen. Tapettujen pelaajien korvia oli kiva keräillä pussit täyteen ja käydä myymässä kylän kyyniselle noidalle.

Vaikka peli perustuu yksinkertaiseen point & click -mekaniikkaan se toimii erittäin hyvin, sillä vihollisten tappaminen oli aivan järjettömän hauskaa. Kiitos kuulunee äärettömän hyville animaatioille, sekä aikanaan ylivertaisille grafiikoille. Kuka ei pidä kymmenen demonin samanaikaisesta lahtaamisesta? Verta, miekkoja ja tulipalloja tulee joka ilmansuunnasta.
Mikä Diablosta teki hienointa oli kuitenkin pelin kaikki pienet yksityiskohdat. Edellä mainitsinkin jo pelaajien korvien keräilyn, mutta myös laaja varuste- ja monsterivalikoima, sekä kaikkien rakastama potion-spam ovat ikimuistoisia asioita. Eikä sovi unohtaa Deckard Cainia, kaikkien NPC:eiden ylijumalaa. Stay a while and listen... NPC:t ja tarinankerronta (erityisesti gossip-osuudet) olivatkin pelin ehdotonta antia.
Lisäksi Blizzardin laadukkaat välivideot pääsevät jälleen kerran keräämään kiitosta.

Olen jo aiemmin listassani korostanut modauskulttuurin tärkeyttä ja jatkan samalla linjalla. Tämän pelin uudelleenpeluuarvo oli jo retail-versiossa aivan huikeaa luokkaa, vaikka pelissä olikin vain 3 eri hahmoluokkaa. Modien avulla uudelleenpeluuarvo kuitenkin moninkertaistui. Etenkin Eastern Sun -mod saa allekirjoittaneelta kiitosta.

Nyt kaikki, jotka eivät ole peliä pelanneet niin mars mars joko kauppaan ostamaan tai Pirate Bayhin lataamaan tämä mestariteos. Ette tule katumaan.

Itsellä WoW voisi helposti ollakin listalla, jos sitä olisin pelannut. Ei ole epäilystä ettenkö pitäisi siitä ja se siinä onkin ongelmana. Nettipelit ovat aina vähän ihmeellisiä olleet mielestäni, on silkkaa hulluutta pelata peliä mikä ei pääty koskaan. Mielestäni pelillä pitää olla selkeä alku ja selkeä loppu, sen aloittaa ja sen vetäisee läpi ja odottaa taas uutta tilaisuutta pelata se joskus läpi. Siksi en edes halua kokeilla WoWia, tiedän että jäisin siihen koukkuun ja en halua olla pelin jatkuva orja. Tämän takia minua sapettaa aika suunnattomasti ettei Warcraftin tarinaa jatkettu normaalin pelin muodossa, etenkin kun Frozen Throne jäi kohtaan mihin se nyt jäi.

25. Warcraft II: Tides of Darkness (1995)
24. Heroes of Might and Magic II (1996)
23. Command & Conquer: Red Alert (1996)
22. GTA Vice City (2002)
21. Super Mario Bros 3 (1988)
20. Duke Nukem 3D (1996)
19. Riven (1997)
18. NHL Eastsidse Hockey Manager 2007 (2006)
17. Master of Orion II: Battle at Antares (1996)
16. Dune II (1992)
15. Europa Universalis III (2007)
14. Hearts of Iron 2: Doomsday (2006)
13. Fallout 3 (2008)
12. Star Wars Jedi Knight: Dark Forces II (1997)
11. Broken Sword (1996)
10. GoldenEye 007 (1997)
9. Myst (1993)
8. Rome: Total War (2004)
7. Max Payne (2001)
6. Starsiege: Tribes (1998)
5. Baldur's Gate (1998)

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/f/f8/Swtiefighter001.png" width=250 height=150>
4. Star Wars: TIE Fighter (1994, PC)

Tämä peli oli jotain niin uskomattoman hienoa ilmestyessään. Tosin varmasti olisi ollut myös edeltäjä, X-Wing, mutten siihen koskaan päässyt käsiksi. Ja toisaalta, Imperiumin Tähtilaivastossa taisteleminen houkuttaa paljon enemmän kuin jossain kapisissa kapinallisjoukoissa.

Graafisesti peli oli ajalleen säväyttävä, pelimaailma oli täysin kolmiulotteinen ja aluksella kykeni lentämään minne huvitti. Kentät olivat massiivisia ja hienointa oli olla osana suuria taisteluita, vaikkakin omien ja tietokoneen tekoäly laahasi joskus pahasti jäljessä. Joskus tuli vain huvikseen pelleiltyä (ja huomattua, että pelkällä TIE interceptorilla pystyy tuhoamaan stardestroyerin), mutta ns. juoniosuuskin oli loistavasti toteutettu. Ehkä hienoimpana lisänä oli toki Timothy Zahnin luoma Thrawn, jonka esiintyminen pelissä oli todella hienoa.

Itselleni toki pelin hienoutta lisää se, että sen ilmestyessä olin Warssifanina pahimmillaan ja se varmasti vaikutti siihen, millaisen jäljen peli jätti omaan pelimaailmaani. Pitkään aikaan en ole peliin koskenut, mutta ehkä taas voisi pelin lävitse vetäistä. Pitää vain kaivaa vanha plug-n-play Joysticki kellarista.


<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/1/14/ZELDA_OCARINA_OF_TIME.jpg" width=250 height=150>
Legend of Zelda: Ocarina of Time (1998, N64)

Todella koukuttava peli, yksi kaikkien aikojen koukuttavimmista. Vaikka edeltäneet Zelda-sarjan pelitkin olivat tulleet tutuiksi, ei mikään niistä pääse lähellekkään Ocarina of Timen mahtavuutta. Pelissä kaikki tuntui toimivan sulavasti, juonea myöten. Musiikit olivat huippulaatua ja oma hupinsa tuli toki Ocarinasta. Myös muut "pikkupelit", kuten kalastaminen toivat lisää hauskuutta peliin.

Sarjakuvamainen tyyli iskee vielä tänäpäivänäkin minuun paremmin kuin nykyiset kumisenhikiset Gears of Warit ja se toimi myös hyvin yhdessä peliin paikoin sijoitetun huumorin kanssa.

Lopparitaistelut olivat siitä hyviä, että fantasiapeleille tyypillisen statsienlypsämisen sijaan niistä pääsi lävitse keksimällä jokaisen heikon kohdan. Joskus se saattoi kestää jonkin aikaa, jonka ansiosta peli ei todellakaan ollut liian helppo. Puzzlet olivat myös tärkeä osa peliä ja jotkut niistä tuottivat päänvaivaakin aikanaan. Hieno asia oli toki myös nuoren ja vanhan Linkin välillä pomppiminen, jotta pelissä pääsisi etenemään.

Paras peli mitä Nitendo (ja pelikonsolit ylipäänsä) ovat koskaan pyörittäneet.

<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/1/13/Planescape_start-room.jpg" width=250 height=150>
Planescape: Torment (1999, PC)

Sanoinko, että Baldur's Gate oli kaikkien aikojen paras Fantasia RPG-kliksuttelu? Se on pakko perua näin heti seuraavassa viestissä, koska kaikkine keskeneräisyyksineenkin Planescape: Torment hakee vertaistaan.

Pelin juoni on uskomattoman laaja, ja se perustuukin pääasiassa pienempiin sivujuoniin, joita riittää vaikka millä mitalla. Pelaajan valinnat todella vaikuttavat pelin etenemiseen, ja pelillä oli lukuisia, tyystin erilaisia loppuratkaisuja, jotain, johon yksikään peli ei ole sen jälkeen päässyt. Taistelut kykeni välttämään halutessan usein keskustelemalla tai hiippailemalla, mikä jo yksistään nostaa pelin BG:n yläpuolelle, jossa oli käytännössä pakko olla possessa mukana vanhoja kunnon Hack-n-Slash örmyjä. Myös keskustelut oman possen kanssa oli tärkeämmässä osassa kuin aikaisemmin, mitä monet pelit (kuten BG2) myöhemmin vuolaasti kopioivat.

Visuaalisesti Planescape oli hieno peli. Maailma oli kuin risteytys Baldur's Gatea ja Falloutia. Pelimoottori oli täysin sama kuin BG:ssäkin, ja näin oli taistelusysteemikin muutamia eroja lukuunottamatta, joten mistään uudesta innovaatiosta ei voida puhua. Pelin paremmuus tuleekin juuri juonelliselta ja tarinalliselta puolelta.

Yksi pelin ongelmia oli se, että se julkaistiin keskeneräisenä. Mukaan jäi muutamia bugeja ja valikoista löytyy nappeja, jotka eivät tee yhtään mitään, mutta ne eivät onneksi pilaa loistavaa kokonaisuutta. Joskus vain harmittaa, että juuri RPG-pelit joutuvat julkaisuaikojen uhreiksi ja tulevat sen tähden ulos mahdollisesti paljon huonompina (KotR2). Jos näin kävi myös Planescapen kanssa, olisi täysin kokonainen peli ehdottomasti paras kautta aikojen.

25. Tony Hawk's Pro Skater 2
24. Tekken 5
23. Metal Gear Solid 2: Substance
22. Gears of War
21. Red Faction 2
20. Command & Conquer: Red Alert 2
19. Crash Bandicoot 3: Warped
18. Saints Row 2
17. EA Skate
16. Sonic the Hedgehog 2
15. Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back
14. WWF SmackDown! 2: Know Your Role
13. Worms Armageddon
12. Star Wars: Battlefront 2
11. Pokémon Crystal
10. Crash Bandicoot
9. Left 4 Dead
8. Hitman: Blood Money
7. Final Fantasy IX
6. SmackDown Here Comes The Pain
5. GTA Vice City

----------------------------------------------------------------------------



<img src="http://ui14.gamespot.com/621/haederbazooka28_2.jpg" width=320 height=200>
4. Hitman: Contracts

Paras Hitman peli mitä on koskaan tehty. Voisinko sanoa että on paras ampumispeli mitä olen pelannut. Näin raa'asti sanon koska tämä on myös viimeinen räiskintätyypin peli listassani joten se paras kuvaa tätä sitten hyvin. Tätä peliä hakattiin niin raakaan tahtiin kokonaisia öitä ja haastetta riitti. En ole tosin vieläkään Silent Assassinilla kenttiä vetänyt läpi, suurinta osaakaan. Ehdottomasti paras kenttä pelissä on se hotellikenttä. Tosin en osaa sanoa miksi. Ja totta kai, pelissä on hauska vetää ihan räiskimälläkin kentät läpi. Kuten itselläni on tapana vetää peli ekaksi räiskimällä ja sitten keskittymään Silent Assassin tyyliin. Tätä peliä en unohda koskaan ja vieläkin omistan pelin XBoxille. Pitäisi joskus taas ottaa se sieltä kaapista ja ruveta pelailemaan. Kyllä sen verran hieno peli on ja ei ole vieläkään läpi vedetty. Nyyh.

<img src="http://ui23.gamefaqs.com/342/gfs_43897_2_1.jpg" width=320 height=200>
3. Digimon World 2

Saattaa näyttää erittäin koomiselta että tällainen peli on jopa näin korkealla listalla mutta fakta on että DW2 on yksi parhaimpia pelejä koskaan, ja pelillä on PALJON nostalgia-arvoa vieläkin. Digimoneja ei kannata ajatella lapsellisina ja typerinä peleinä, sillä tämä peli näyttää sen hyvin että ei todellakaan ole mikään sellainen. Peli on suhteellisen vaikea, kivasti seikkailu ja roolipelityyppinen. Periaatteessa, PERIAATTEESSA tätä DW2;sta voisi verrata Final Fantasyihin. Liikutaan kentässä odottaen että digimon joukko iskee vastaan ja sitten tuleekin taistelukuva (screenshotissa näkyy). 3vs3 (suurimmillaan) pelinä vuorotellen isketään. Tätä peliä tuli hakattua se yli 5 vuotta putkeen ja yhä löytyy emulaattorina koneelta kun vanha pleikkari ykkösen versio on mäsänä. Yhä hieno peli ja osaa vieläkin olla todella loistava peli. Yksi parhaimpia pelejä koskaan, en osaa paremmin enää edes sanoa. Hankkikaa ihmeessä edes emulaattorille sillä en usko että tulisitte pettymään, itse en ainakaan pettynyt. Eikä digimonien kehittäminen ole tässä mistään helpoimmasta päästä. Digimon-pelit > Pokemon-pelit. Näin voisin sanoa, mutta kakkonen on ehdottomasti paras digimon peli ikinä. Suosittelen jos ei ole vielä koskaan pelattu.

<img src="http://news.softpedia.com/images/reviews/large/heroes3pc_003-large.jpg" width=320 height=200>
2. Heroes of Might and Magic III

Monet ovat lisänneet tämän listalleen kuten myös minäkin ja jopa toisiksi parhaaksi peliksi. Enkä itsekään ihmettele yhtään että muiden listoilta löytyy. Yksi täydellisimpia pelejä mitä ollaan ikinä tehty ja tätä tosiaan pelataan tietyillä ajanjaksoilla. Joskus sitä jaksaa pelata ja paljon, ja sitten taas joskus sitä ei pelaa juuri ollenkaan. Ensimmäisen kerran peliin tutustuin kaverilla kun kaveri pistin minut pelaamaan tätä hänen kanssa, ja rakastuin peliin heti. Eikä aikaakaan kun omistin itse pelin ja sitä pelataan vieläkin aina kun on sellainen fiilis. On se vaan niin mahtava peli mihin ei voi loppujen lopuksi ikinä kyllästyä lopullisesti. En kyllä ikinä luopuisi koko pelistä. Kolmonen on tosiaan paras Heroes mitä on tehty. Nelonen oli melko iso pettymys verrattuna tähän ja vitosta ei ole koskaan tehnyt mieli pelailla, vähän nähnyt kyllä mutta ei, ei kiinnosta. Kolmonen on aina paras ja tulevaisuudessakin tulee olemaan yksi parhaimmista peleistä mitä on tehty. Tämän pelin hohto ei mene minnekään. Ja tosiaan, Warlords on paras kenttä. En osaa tosiaankaan sanoa mikä on paras linna mutta Castle ja Conflux ovat pelin hohdottomimmat linnat joilla en koskaan pelaa ; D .

25. NHL 2000 (PS)
24. Digimon World 2 (PS)
23. Smackdown 2: Know Your Role (PS)
22. Harvest Moon (GBC)
21. Battle Tanx: Global Assault (PS)
20. Crash Bandicoot 3 (PS)
19. Trackmania Nations (PC)
18. Grand Theft Auto 3: Vice City (PC)
17. Metal Gear Solid (PS)
16. Peggle
15. Tony Hawk's Pro Skater 2
14. Fable: The Lost Chapters
13. Pokemon Blue
12. DuckTales
11. Counter-Strike
10. Gold Medal Challenge '92
9. Age of Empires 2
8. Portal
7. Heroes Of Might And Magic 3
6. Super Mario World
5. Zelda: A Link To The Past

4. Red Alert 2


Red Alert 2. Peli, jota monien kavereiden kanssa tuli pelattua paljon. Red Alert 2 on peli, jossa rakennetaan rakennuksia ja tehdään sotajoukkoja ja tuhotaan toisten rakennukset. Pelissä on kaksi eri kampanjaa, jotka molemmat ovat pitkiä ja niissä riittää pelattavaa. Pelissä riittää haastetta viimeisissa kampanjoissa. Computereja vastaan on myös hauska pelata eri joukkueilla ja koittaa erilaisia taktiikoita ja hyökätä erilaisilla sotajoukoilla. Ratoja löytyy kaupungista merelle saakka. Peli on todella loistava ja sitä jaksaa pelata erittäin pitkään ja uudelleen. Suosittelen kaikille!

3. Diablo 2 (& Lord of Destruction)


Osalla onkin tämä peli ja sen ykkösversio ollut listassaan. Pelin on siis tehnyt Blizzard ja pelissä otetaan alussa yksi henkilö käyttöön ja mennään maailmaan tappamaan erilaisia vihollisia, kuten zombeja ja luurankoja. Pelissä on viisi eri kaupunkia ja jokaisessa kaupungissa kuusi tehtävää. Pelin mentyä läpi mennään normalilta nightmarelle ja nightmaren jälkeen hellille. Jokaisella tasolla on samat kaupungit ja samat tehtävät, mutta peli pahenee kokoajan. Pelissä on jokaisella hahmolla erilaisia varusteita ja erilaiset taidot. Hahmoina on barbaaria, sorceressiä, necromanceria ja assassinia. Pelin jaksaa pelata monta kertaa uudelleen eri hahmoilla ja eri taktiikoita käyttäen. Todella loistava peli ja yksi parhaista peleistä ikinä.

2. Mega Man 2


Peleistä puhuttaessa tulee näitä tiettyjä hahmoja. Mariota, Zeldaa ja Soniccia. Hieman taustalle on jäänyt tämä sininen robotti, Mega Man. Mega Man on siis sarja, jossa Mega Man taistelee Dr. Wilya ja hänen rakentamiaan robotteja vastaan. Pelissä mennään kenttä läpi, tapetaan lopussa robottivastus ja saadaan robotilta itselle uusi ase käyttöön. Aseet ovat erilaisia ja robotit myös. Sitten uusia aseita käytetään uusiin ratoihin ja niin edelleen. Kaikki varmasti tietävät Mega Manin, joten on turha selitellä enempää. Mega Man oli hieman vaikea ja siinä oli vähän puutteita, mutta Mega Man 2 räjäytti potin. Energiatankit, salasanat, kahdeksan robottivastusta, parhaat pelimusiikit ikinä, itemit joilla voi tehdä paljon eri asioita, aseiden monipuolisuus ja eri radat. Jo peliä muistellessa tulee hyvä mieli ja mieli tekee kokoajan pelata lisää Mega Mania. Tätä peliä kannattaa kokeilla, jos ei ole jostain kumman syystä sitä vielä tehnyt. Mega Man 2 on melkein maailman paras peli.

Seuraavalla kerralla kaikkein paras peli!

25. Duck Hunt [NES]
24. NHL 09 [PS3]
23. Summer Games II [C64]
22. Teenage Mutant Ninja Turtles: The Arcade Game [NES]
21. Battlefield 2 [PC]
20. Operation Flashpoint – Cold War Crisis [PC]
19. Age Of Empires II: The Age Of Kings [PC]
18. Uncharted: Drake’s Fortune [PS3]
17. GoldenEye 007 [N64]

16. Gran Turismo 3 [PS2]
15. Syphon Filter [PS1]
14. Tekken 3 [PS1]
13. Super Mario World [SNES]
12. Red Alert [PC]
11. Desperados: Wanted Dead or Alive [PC]
10. Crash Team Racing [PS1]

9. Grand Theft Auto: San Andreas [PS2]
8. Call Of Duty/Call of Duty 2 [PC]
7. Grand Theft Auto: Vice City [PS2]
6. Heroes Of Might And Magic III [PC]
5. Metal Gear Solid 2: Sons Of Liberty [PS2]


4. Call of Duty 4: Modern Warfare [PS3]
Olen aina pitänyt Call of Duteja (lue Infinity Wardin tekemät CoDit) parhaina räiskintöinä ja ei tämäkään pettänyt. Ykkösen ja kakkosen taistelut toisessa maailmansodassa oli toteutettu erittäin hyvin ja nettipelejä mätettiin satoja tunteja. Jotain uutta sitä kuitenkin rupesi kaipaamaan ja IW:han siihen vastasi – ja vastasikin kovaa. Kun ensimmäiset tiedot siitä tulivat julki, että peli sijoittuu nykyaikaan, olin jo aivan myyty. Mutta sitten kun tämän iski koneeseen (julkaisupäivänä, of course), niin kokemus oli jotain aivan mahtavaa.

Yksinpeli on sitä perustavaraa mutta mukaan mahtuu myös muutama kohta, jotka jäävät varmasti ainiaaksi elämään peliä pelanneiden mieliin. Pelin ehdoton kohokohta on tarkka-ampujalla hiiviskely Tsernobylin radioaktiivisissa maisemissa. Koko paikka on mallinnettu erittäin hyvin ja se tunnelma minkä tämä tehtävä saa aikaan on jotain uskomatonta. Vaikka yksinpeliä ei muutamaa pelikertaa enempää jaksa läpi pelata, niin tähän tehtävään jaksaa palata vaikka kuinka usein. Muutama muukin muistettava kohta yksinpelistä löytyy ja esim. pelin loppu on jotain niin elokuvamaista kuin vain voi olla. Myös haastetta tästä saa kun yrittää esim. pelin epilogia pelata vaikeimmalla tasolla läpi. Tunteja siihen meni mutta kyllä se tunne oli sitten mahtava kun sen vihdoinkin pääsi läpi. Onnistunut yksinpeli, vaikkakaan ei muutamaa kohtaa lukuun ottamatta mitään maata mullistavaa tarjoa.

Mutta sitten kun siirrytään moninpeliin, niin tämä teos on kruunattu. Jo edellisten osien moninpelit olivat erittäin koukuttavia mutta tämä onnistuu viemään kaiken vieläkin parempaan suuntaan. Kartat ovat toimivia, kuten myös pelimekaniikka. Aseet ovat hyvin tasapainossa, eikä mikään ase ole liian ylivoimainen. Jokaisella pystyy pelaamaan oikein mallikkaasti. Kun tähän lisätään vielä aivan älytön määrä kaikenlaisia haasteita ja avattavia leveleitä/aseita niin pelaaminen ei varmastikaan lopu kesken. Erittäin koukuttava moninpeli, jota jaksaa pelata niin yksin kuin kavereidenkin kanssa. Ehdottomasti paras nettiräiskintä, ever. Modern Warfare 2:sta odotetaan kuin kuuta nousevaa. Olisipa jo marraskuun 10.

Loput kolme peliä voisivat olla oikeastaan missä tahansa järjestyksessä, riippuen päivästä ja hetken mielialasta. Tästähän tämä lista alkaa aika yksitoikkoiseksi mennä, kuten Mahti Ankallakin mutta eihän se haittaa kun pelit niin mahtavia ovat.


3. Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots [PS3]
Tämä peli oli odotuksessa siitä asti, kun edellisen osan läpi pelasi. Ja olihan tämä yksi suurimmista syistä miksi Playstation 3:sen hankin. Odotukset olivat erittäin korkealla eikä tämä pettänyt, kyllä Kojima osaa. Juonesta en ala selittämään, sillä se on monille varmasti aika utopiaa enkä myöskään halua spoilata ketään. Mutta yhden spoilerin tämä teksti tulee sisältämään eli jos et halua tietää yhtään mitään pelin juonesta niin lopeta lukeminen nyt.

Tämä on peli pelintekijältä pelisarjan faneille, joten tämä poikkeaa aika paljon normaalista videopelistä. Monet ovat valittaneet siitä, kuinka pelissä on videoita ja selitystä aivan liikaa eikä pelaamaan pääse tarpeeksi. Toki ymmärrän tämäkin kannan mutta tässä nousee juuri esiin se, että tämä on peli sarjan faneille. Itseäni ei yksikään video haitannut ja kaikki ne on aina tullut katsottua ilman taukoa (tällä hetkellä pelin olen mennyt läpi 6 kertaa). Joku teistä sanoinkin erittäin hyvin, että tämä ”selittää asiat ainakin MGS-mittapuulla järkevästi” ja tähän kun vielä lisätään MGS-database minkä voi ladata PS-storesta niin kyllähän alkavat aiempien osien aukot yms. selvitä.

Pelimekaniikka on todella toimiva eikä ongelmia pelattavuuden suhteen tule missään vaiheessa. Peli ”palkitsee” faninsa heittämällä esiin koko ajan viittauksia edellisiin osiin ja flashbackit tuovat vähän väliä mieleen mahtavia muistoja ja kokemuksia joita edelliset osat ovat tarjonneet. Erityisesti paluu Shadow Mosekseen on aivan sanoinkuvaamattoman uskomatonta, kun kävelet rinnettä alas siihen tutulle helikopterin laskeutumispaikalle, jolta kaikki alkoi. Siinä meinaa karumpikin mies herkistyä.

Täydellinen tapa päättää uskomaton pelisarja. Kaiken ihanuuden päälle kun lisätään vielä mahtava ääninäyttely ja uskomattomat musiikit, niin täydellinen peli on valmis. Tämän jaksaa pelata läpi yhä uudestaan ja uudestaan.


2. Metal Gear Solid 3: Snake Eater [PS2]
MGS2:sen jälkeisen pienen pettymyksen jälkeen odotukset seuraavasta MGS:stä hipoivat jo avaruuden rajoja. Luotto oli kuitenkin kova ja odotus palkittiin pelillä, joka pyyhki edellisellä osalla lattiaa. Näyttämö on uusi ja niin ovat myös henkilöt mutta toteutus on parasta mahdollista luokkaa. Kojimalle tyypilliseen tapaan viittauksia kainennäköisiin asioihin löytyy, mm. James Bond on kovasti esillä esim. musiikissa/introssa ja löytyyhän sieltä vähän enemmänkin viittauksia kyseiseen sarjaan mutta ei siitä sen enempää.

Tämä peli näytti PS2:sen todelliset kyvyt ja kyllä tämä oli upea näky. Eikä se vieläkään huonolta näytä. Viidakkomaisemat ovat todella mukavaa vaihtelua edellisten MGS:sien betoniseiniin verrattuna. Myös maastoutuminen toi oman mukavan lisänsä vaikka välillä se vaatteiden jatkuva vaihtelu rassasikin, niin yleisesti ottaen kuitenkin erittäin onnistunut uudistus. Lisäksi mukaan saatiin kaivattu CQC eli Close Quaters Combat mikä toimii erittäin hyvin ja on itse asiassa ehkäpä hauskin tapa laittaa vihollista kumoon, vaikkakaan liikkeitä ei kovin montaa ole. Pelimekaniikka on kaikin puolin kunnossa, tosin alkuperäisessä julkaisussa kamera meinasi aina välillä tuottaa hieman tuskaa mutta onneksi sekin korjattiin Subsistence-versiossa.

Erityismaininta täytyy antaa tässä pelissä pomovastustajille. Ehdottomasti parhaat pomot MGS-sarjan historiassa, sillä jokainen on täysin omanlainen vastuksensa ja persoonansa. Hieno tarina, joka kruunataan MGS:lle tyypillisesti mahtavilla musiikeilla ja ääninäyttelyllä. Mukaan hieman uutiskuvaa kylmästä sodasta ja pisteeksi i:n päälle kerrassaan mahtavat välivideot niin tuloksena on tämä, maailman paras videopeli.


Ja kukaanhan ei sitten tiedä sitä numero ykköstä ennen ensi viikkoa, eihän?

4. Crash Team Racing (PS1)
-PS1:n peleistä kenties se merkittävin minulle. Crash Bandicootit olivat TODELLA kovassa käytössä ala-asteella ja olisin voinut laittaa ihan minkä vain CB-peleistä tähän listalle, mutta otin ainoastaan tämän. Tämä peli oli huikea. Tätä peliä oli hauska pelata, mikä on hyvä ominaisuus peleissä. Ajaminen oli hauskaa, vastustajat olivat haastavia (peliä pelatessa olin ensimmäisellä tai toisella luokalla). Blasterpiece kirjoitti kyllä aika kattavasti tästä pelistä, on todella vaikea keksiä mitään lisättävää... Moninpelinä peli oli myös aivan loistava, voisin lyödä vetoa, että jokaisella kaverilla oli tämä kyseinen peli ja me kävimme sitten hirveätä "sotaa", kenen savea pelataan. Oi niitä aikoja...


3. Kiekko.tk
-Vuodesta 2005 asti olen pelannut tätä peliä. Välillä aktiivisesti ja välillä... no ei nyt niin aktiivisesti. Pelin hienous on siinä, että vastustajat (maalivahtia lukuunottamatta) ovat oikeita ihmisiä. Välillä tuo v*tuttaa ihan hirveästi, jos omalla puolella sattuu olemaan jotain 10 v kakaroita, jotka aukovat heti päätä ja käskevät painua sinne kuuluisaan v*ttuun. Enpä ole törmännyt vielä parempaan peliin, jota voi pelata kavereiden kanssa. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun on kavereiden kanssa kaatanut jonkun kovan joukkueen tai ottanut kunnon huntin huonompia pelaajia vastaan. Mikään ei myöskään voita sitä tunnetta, kun pääsee harhauttamaan maalivahdin sinne kuuluisalle KEBABKIOSKILLE... Edessä tyhjä maali ja... tolppa. No ei se mitään, ainahan sitä keksii jonkin tekosyyn. Yksi parhaista on kyllä "lintu lensi päin ikkunaa" tai "kissa hyppäs näppiksen päälle". Oi oi...

Peli on täysin ilmainen, tosin lisäpalveluista joutuu pulittamaan vähintään euroviiskytä (eli tuolla saa pelimerkin, jolla voi ostaa palveluita käyttöön). Itse olen yli neljä vuotta kestäneellä uralla tilannut näitä pelimerkkejä, joilla olen sitten perustanut joukkueita yms. Suurin syy, miksi minulla on ollut noita taukoja on yksinkertaisesti se, että ketä jaksaa pelata sitä samaa peliä joka v*tun päivä neljän vuoden ajan? Aivan, ei kukaan. Taukojen jälkeen peli maistuu aina hyvältä, mutta itselle jo pari viikkoa alkaa olemaan jo ihan liikaa... Käy sääliksi niitä, jotka tahkoavat tätä peliä niin päivisin kuin öisin.

Yhteenveto: Kiekko.tk on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan loistava. Puutteita on toki, mutta kukaan/mikään ei ole täydellinen.


2. GTA Vice City (PS2)
-Jos pitäisi laittaa GTA:t järjestykseen musiikin, tunnelman ja pelialueen mukaan niin tämä olisi selvä voittaja. 80-luku, Miamista vaikutteita otettu pelialue, loistava musiikki, loistavat pelihahmot, loistava juoni, loistava... voisin jatkaa tätä, mutta lopetan nyt. Tommy Vercetti on kaikista GTA-hahmoista minulle se "ykkönen". Yksi suurimpia muutoksia edelliseen GTA:han oli se, että pelissä oli mukana moottoripyörät ja helikopterit. Näillä oli todella kiva ajella ympäri kaupunkia. Myös eri paikkojen ostaminenkin oli mahdollista (kuten taxi-firman, strippiklubin, tallennuspaikkojen yms...). Yksi lempi osani pelistä oli eri autojen keräily ja vieminen Sunshine Autosiin. Myös kyseisen paikan kilpailut olivat hyviä ja niistä sai helppoa rahaa. Pelin viimeinen tehtävä on hyvin muistissa, ehkäpä kaikista GTA-tehtävistä mieleenpainuvin. Tommy Vercetti yksin lähes sataa vastustajaa vastaan. Huikeaa...

Muutama sana musiikista... Ehkäpä paras sekoitus 80-lukua. Oli niin Judas Priestiä, Iron Maidenia, Michael Jacksonia ja Totoa. Jos haluaa tutustua 80-luvun musiikkiin niin ostaa tämän pelin ja kuuntelee eri radiokanavia

Elämä on ollut tällä viikolla melkoista hurlumheitä (ei vapun, vaan perheessä sattuneiden erinäisten asioiden vuoksi), enkä ehtinyt sijojen 4-2 kirjoittamista aloittaa vasta kuin nyt sunnuntaina kello 23:00. Koska nyt olen saanut vasta nelospelin sepustuksen valmiiksi ja minun pitää huomenna töihin seitsemäksi, editoin sijat kolme ja kaksi tähän postaukseen huomenna - tosin eiväthän ne ketään enää silloin kiinnosta, kun topic on jo täynnä ykkössijoja.

On muuten Syphon Filter alkuperäisen Pleikkarin parhaita pelejä, ja kakkosen moninpeliä mätettiin kavereiden kanssa kymmeniä tunteja. Erityinen luomamme pelimuoto oli "sokkopuukotus", joka syntyi joskus jonkun istuessa vahingossa kaukosäätimen päälle: ideana oli siis, että kumpikin pelaaja on puukko kädessä, sivustajaseuraaja vaihtaa kanavaa sattumanvaraisessa kohdassa ja tämän jälkeen alkaa juoksentelu ja puukolla huitominen sokkona. Noissa matseissa tuli ruumiita yllättävän kovalla prosentilla, ja itse olin tämän lajin kruunamaton mestari: kummallista sinänsä, homma kun oli ainakin periaatteessa täysin tuurista kiinni. Myönnän, etten koko Syphon Filteriä listaani laatiessa muistanut, mutta toisaalta eipä se olisi ihan 25 parhaan joukkoon yltänytkään, lähinnä varmaan sen takia etten itse koskaan omistanut kumpaakaan osaa.

Ehdinpä minäkin seuraavan setin vielä oikealla viikolla pistää ulos, ellei sitten kuvien kanssa tule vielä sähellystä...

25. FIFA 09 (Xbox 360)
24. Prince of Persia: Sands of Time (PlayStation 2)
23. Portal (Xbox 360)
22. Resident Evil 4 (PlayStation 2)
21. Pokémon Blue (Game Boy)
20. Halo 3 (Xbox 360)
19. Guitar Hero (pelisarja)
18. Shadow of the Colossus (PlayStation 2)
17. Grand Theft Auto: San Andreas (PlayStation 2)

16. Shadow Man (Nintendo 64)
15. Haunting Ground (PlayStation 2)
14. Donkey Kong Country (SNES)
13. Metal Gear Solid (PlayStation)
12. Metal Gear Solid 3 (PlayStation 2)
11. WWE SmackDown!: Here Comes the Pain (PlayStation 2)
10. The Lost Vikings (SNES)

9. Super Street Fighter II Turbo (SNES)
8. Metal Gear Solid 4: The Guns of the Patriots (PlayStation 3)
7. GTA Vice City (PlayStation 2, PC)
6. Super Punch-Out!! (SNES)
5. The Curse of Monkey Island (PC)

4. Ice Hockey (1988 / NES)

Itse en ole ikinä pahemmin jääkiekosta piitannut, mitä nyt satunnaisesti olympiakiekkoa seuraan (pseudo-mm-kisat eivät kiinnosta yhtään), ja kärppäarmeijan vikinä sai minutkin seuraamaan jääkiekko-topiccia SM-liigakauden lopussa, vain siinä toivossa, että saisi kärppätappion jälkeen lukea kootut selitykset. Vaikkei jääkiekko ole ikinä lajina kiinnostanutkaan, ovat ainakin vanhemmat NHL:t olleet aina mukavaa ajanvietettä – mutta mikään niistä ei vedä vertoja kaikkien aikojen urheilupelille, NESin Ice Hockeylle.

Peli on tyypillinen Nintendon urheilupeli kahdeksankymmentäluvun lopulta: yksinkertainen, ja aivan tajuttoman hauska moninpeli. Pelissä liikutellaan itse jokaista kenttäpelaajaa ja vielä maalivahtiakin päälle, tosin kiekko lähinnä oleva hahmo on aina varsinaisesti hallussa. Tällä halussa olevalla hahmolla voi sitten joko laukoa tai syöttää, tai mikäli on puolustuskannalla, hakata vastustajaa mailalla riistääkseen kiekon. Simppelin, mutta ainakin aluksi vaikean (etenkin maalivahdin ja kenttäpelaajien samanaikaisen ohjailun vuoksi) pelimekaniikan lisäksi tässä pelissä on myös yhtälailla yksinkertainen, mutta aivan loistava taktikointiulottuvuus – pelissä nimittäin kootaan itse neljän miehen kentällinen, jolla sitten pelataan koko ottelu. Nämä neljä pelaajaa voi valita vapaasti kolmesta vaihtoehdosta: laihasta, normaalista ja lihavasta pelaajasta. Pelaajien taidot menevät kuten odottaa saattaa: laiheliinit ovat todella nopeita, mutta todella heikkoja niin tappeluissa kuin laukauksissakin, kun taas läskit ovat tankkimaisia, hitaita mutta ylivoimaisen voimakkaita pelaajia. Sanomattakin lienee selvää, että normaalit edustavat keskiarvoa näissä kolmessa ominaisuudessa.

Kuten jo aiemmin vihjasin, ei tätä peliä kauaa jaksa pelata konetta vastaan edes harjoitusmielessä, mutta moninpelinä tämä on kaikkien aikojen toisiksi paras tuotos. Muistan kun ”löysimme” tämän pelin joskus neljäsluokkalaisina ollessani kaverin luona yökylässä: emulaattorilla hakattiinkin tätä peliä alkuillasta aamuun asti, ja pian tämän jälkeen metsästimme pelin oikealle NESille. NESillä tämän pelin ympärille onkin sitten muodostunut kavereiden kesken useita turnauksia, joista ei draamaa ja hauskuutta ole puuttunut. Jokaisella on ollut aina oma vakijoukkueensa sekä kokoonpanonsa, joita tosin on ajan myötä kehitetty kohti täydellisyyttä. Todellinen aloittelijan virhe on valita joukkueeseen pelkästään neljä läskiä: 4 vs. 4 lihataistot ovat toki tasaväkisiä, mutta mikäli vastustajalla on yksikin nopeampi pelaaja, pystyy hän pyörittämään ylipainojoukkuetta mennen tullen. Vastaavanlainen moka on valita joukkueeseen ”normaali”, tai pahimmassa tapauksessa useampi normaali pelaaja, koska ne ovat yksinkertaisesti kaikessa keskinkertaisuudessaan täysin turhia. Pelin mestarit pohtivatkin kuumeisesti, mikä on paras suhde läskejä ja laiheliineja. Yleisesti meidän kaveriporukassa vakiintui minun ensimmäisen turnausvoittoni jälkeen kolmen läskin ja yhden laiheliinin kokoonpano, mutta itse kehitin tämän yleistymisen jälkeen kahden läskin ja kahden laiheliinin Neuvostoliiton, jolla olen ollut lähes voittamaton siitä lähtien. Turnausfinaaleihin on lähes aina selvinnyt minä ja em. yökaverini, ellemme sitten ole kohdanneet aiemmassa vaiheessa. Ja nuo Neuvostoliiton ja Ruotsin kohtaamiset ovatkin sitten unohtumattomia. Etenkin ensimmäinen finaali on ikimuistoinen: ensimmäistä kertaa vedimme myös tasapeliä seuranneen rankkarikisan tasan, ja peli näytti jatkuvan normaalilla jatkoajalla. Voitin aloituksen helposti laiheliinillani koska kaverilla ei ollut pistää kuin läski aloitukseen, kuljetin kohti maalia, ja mitä näinkään: maali on tyhjä. Voitte vain kuvitella minun vahingoniloni ja kaverin epäuskoiset huudot, kun saimme ”näin tärkeässä” pelissä tietää, että tasan menneitä rankkareita seuraa jatkoaika ilman maalivahteja. Minähän voitin jokaisen aloituksen, ja pistin lähes jokaisesti välittömästi lurukudin vastustajan maaliin, voittaen näin lopulta melko selkein lukemin. Pelissä oli myös muita loistavia ominaisuuksia, kuten tappelut: kun aikansa ”taisteli” kahden pelaajan välillä toisen yrittäessä kiekkoa pois, tulivat koko joukkueet tappelemaan, ja tässä vaiheessa kumpi pelaajista naputti nappuloita nopeammin sai enemmän turpaansa, ja täten myös tavallaan voitti tappelun; tappelusta kun joutui ainoastaan toisen joukkueen yksi pelaaja jäähylle. Suuria nöyryytyksiä oli myös esimerkiksi tehdä laiheliinilla kaukolaukausmaali. Ei tämän pelin hienoutta oikein voi selittää (vaikka kovasti yritinkin), mutta jokainen, jolle peli on tuttu, pystyy varmasti samaistumaan näihin tilanteisiin. Loistava peli, kertakaikkiaan.

3. Super Mario World (1992 / SNES)

Vuonna 1994 sain syntymäpäivälahjaksi Super Nintendon, ja sen mukana tuli bundlessa Super Mario World. Nostalgia-arvo, ja samalla merkitys ylipäänsä peleistä innostumiselle, on siis valtaisa. Ja onhan tämä myös loistava peli.

Monelle paras Mario ja paras 2D-tasoloikka on SMB3, mutta minulle se on SMW. SMB3 saattoi olla genressä yleisesti ottaen merkittävämpi, ja SNESin valikoimasta Donkey Kong Country saattaa olla teknisesti hitusen parempi, mutta kumpaankaan minulla ei ole lähellekään samanlaista tunnesidettä kuin SMW:hen. Väitän muistavani sen, kun aluksi nelivuotiaana pelasin SMW:ssä vain samaa kenttää 1-2 (tuohon aikaan tuttavallisemmin ”ruohokenttää”) yhä uudelleen ja uudelleen, kuitenkaan siihen kyllästymättä. En sitten tiedä johtuiko tuo mukavuudenhalusta vai kentän 1-1 ”vaikeudesta” 1-2:een nähden, mutta enoni kehottamana uskaltauduin pelaamaan myös muita tasoja, ja sen jälkeen sieluni olikin myyty konsolipeleille.

Varmaan ainakin vuosi meni pelaamaan opettelevalta pikku-Simolta SMW:n parissa, ja tuolta ajalta on monia edelleen suosittuja tarinoita: esimerkkinä kerrottakoon, että olin joskus puhelimen soidessa vastannut siihen vain ”älkää häiritkö minua” ja jatkanut pelaamista, vailla mitään tietoa siitä, kuka oli soittanut ja kenelle. Yksinkertainen, mutta silti paljon vaihtelua sisältänyt pelattavuus toimi kuin häkä tuolloin, ja toimii kuin häkä edelleen. Kenttäsuunnittelu on suorastaan nerokasta, ja erilaiset salaisuudet ja erikoiskentät toimivat esimerkkinä genren peleille vielä nykypäivänäkin. Kentistä löytyvät mystiset avaimet ja avaimenreiät, uusia paikkoja avaavat eriväriset ”täytettävät” palkit, Yoshi (tai tuolloin ”Kopukka”, mistä lie sitten nimi), mielikuvitukselliset ja hauskat viholliset, aikanaan pelottavat, nykyään absurdit kummituskartanot, jännittävät pomotaistelut ja mystiset tähti- ja All Star -kentät, kaikki oli loistavaa tuolloin ja kaikki on loistavaa edelleen. Perhana, jopa aina niin vihatut uintikentät toimivat tässä. Tämän pelin läpäiseminen tuntui aikanaan todella suurelta saavutukselta, ja pelasinpa tallennukseni joskus vuoteen 1997 mennessä 100%:seksi: voitte vain kuvitella miltä tuntui, kun äitini pisti SMW:n adapteriin kiinni pelatakseen 10 markalla kirpputorilta ostamaansa japanilaista Sim Cityä, samalla pyyhien pois SMW:n tallennukset. Tuota täydellistä tallennusta olen yrittänyt tuon jälkeen pari kertaa saavuttaa, mutta aina olen jäänyt johonkin 97 prosenttiin – ehkäpä tämän kirjoituksen innoittamana yritän lähitulevaisuudessa uudelleen.

2. Tekken 3 (1998 / PlayStation)

Vielä hetki sitten Tekken 3 oli listani ykkönen, mutta kirjoittaessani silloisen kakkosen tekstiä tajusin, että se ansaitsee ykkössijan paremmin kuin tämä. Tekken 3 oli kuitenkin peli, joka ensimmäisenä mieleeni tuli kun ykkössijaa mietin, ja sillä perustelulla se myös säilyi ykkösenä aina tänne asti. Tällä pelillä oli minuun lähes vastaava, ellei jopa samanveroinen tai suurempi, vaikutus kuin sijaa alempana olleella SMW:llä. Enkä ollut ainut – suunnilleen jokainen kaverini oli aikanaan vuonna 1999 täysin haltioitunut tästä pelistä.

Tämänkin pelin demo löytyi aikanaan legendaariselta punaiselta Demo 1:ltä, ja voi luoja että jo demoakin pelattiin. Parit ekat päivät käytin Pleikkariani yksinomaan tämän demon pelaamiseen, ja lomien jälkeen minulle tuli kavereita kylään vain pelaamaan tämän demoa. Samoilla kahdella hahmolla, Eddyllä ja Xiaoyulla, saatoimme pelata jopa kolmetuntisia sessioita koulun jälkeen, eikä kyllästymistä ollut nähtävissä. Niin uskomattoman kova tämä oli.

Ja entäs sitten kun ensimmäisenä pleikkaripeliostoksenani tämän tammikuussa hankin? Moneen kuukauteen Pleikkarilla ei muuta tehtykään kuin pelattu Tekken 3:a, ja tätä pelasivat ihan kaikki: kaverit, isä, satunnaiset tutut ja jopa tulloin neljävuotias pikkusiskoni sekä äitini, jolle kaikissa NES-ajan jälkeisissä peleissä oli ollut ”liikaa nappuloita”. Tekken 3:n pelattavuus on jotain täydellistä, eikä sitä ole genressä toistaiseksi ylitetty – itse asiassa en usko, että mikään tappelupeli tulee ikinä saavuttamaan tämän tasoa. Tai vaikka teknisesti oltaisiin jo ohi mentykin, ei tähän liittyviä muistoja ja tunnesiteitä voita oikeastaan mikään.

Kuten jo sanottu, tätä peliä pelasivat kaikki, ja kaikki pelasivat tätä peliä ahkerasti vielä vuosia sen julkaisun jälkeen. Hahmovalikoima oli tässä mukavan monipuolinen, eikä yksikään hahmo ollut sellainen, ettei sillä olisi halunnut pelata. Tämän vuoksi osasinkin lopulta jokaisen hahmon kombot ulkoa, ja pelasinkin peliä vain muita hahmoja erä kerrallaan matkivalla Mokujinillä: se toi edes jotain haastetta, kun ottelun lähtölaskennan aikana piti seisoma-asennosta päätellä, minkä hahmon klooni oli kyseessä. Myös pelissä mukana olleet bonuspelit, Tekken Ball ja Tekken Force, rokkasivat. Niin, ja olihan se aina yhtä hauskaa ja toista nöyryyttävää voittaa Gonilla tai Dr. Boskonovitchilla.

Tekken 3 on täydellinen tappelu- ja moninpeli, ja oli varmaan vain tämän päivän tunnelmasta kiinni, että se tippui lopulta kakkoseksi. Mikä siihen sitten oli syynä? Se, että niin loistava kuin Tekken 3 olikin ja on edelleen, ei se silti ollut varsinaisesti niin suuri mullistus genressään tai yleisesti pelimaailmassa, että se olisi kaikkien aikojen parhaan pelin arvonimen ansainnut. Sen sijaan se on vain ylipäänsä toiseksi paras, moninpeleistä paras ja yleisesti ottaen helvetin kova – eipä huono saavutus sekään.

Myöhemmin tällä viikolla sitten ykkönen, enpä tiedä osaako kukaan sitä arvata. En kuitenkaan sen enempää lietso ihmisiä ainakaan postaamaan miljoonaa arvausviestiä ihmisten ykkösistä, vaikka voisinkin itse rehennellä arvanneeni Wankien ykköspelin

Vappu vei viikosta päivät keskiviikosta sunnuntaihin. Siksi olen hieman myöhässä, mutta en aio pyydellä anteeksi. Vappu on kuitenkin vappu. Ja jatketaan.

Ensin pieni kertaus (kun kaikki muutkin sitä tekevät):
25. Max Payne
24. Pinball Fantasies
23. Space Quest I
22. Sam & Max Hit the Road
21. Mario 64
20. SW: Knights of the Old Republic
19. Burnout 3
18. Silent Hill 2
17. Gabriel Knight III
--
16. Doom
15. Might & Magic VI
14. Okami
13. Final Fantasy VII
12. Master of Orion II
11. Eric the Unready
10. Stunts (4D Sports: Driving)
--
9. Dungeon Master
8. Monkey Island II: LeChuck's Revenge
7. Final Fantasy VI
6. Shadow of the Colossus
5. Fallout


<img src="http://img.photobucket.com/albums/v629/Cycloptis/Best%20Games%20Ever/Grim_Fandango.jpg" width="280" height="195" />
4. Grim Fandango (PC) (1998)

Pelihistorian paras seikkailupeli. Sellaisen sijan Grim Fandango on saanut minun listallani, eikä sellainen arvonimi täysin tuulesta temmattu ole ihan yleisestikään. Viimeisiä loistavia seikkailupelejä ennen kuin genre käytännössä kuoli. On hyvin vaikea kyllä ymmärtää kuinka genre pääsi hiipumaan tällaisen pelin jälkeen. Tai no, typerien ihmisten ostopäätöksiä on aina vaikea ymmärtää.

Grim Fandango on monella tapaa hyvin samanlainen listalla kahdeksantena olleen Monkey Island II:n kanssa. Molemmat ovat yhdistelmä mahtavaa huumoria ja mielenkiintoista juonta. Grim Fandangon vie Monkey Islandin edelle kuitenkin muutama seikka. Se on uudempi, mikä tässä tapauksessa tuo sille etua. Se näyttää nätimmältä ja hyvä ääninäyttely tuo lisää tunnelmaa peliin. Toiseksi sen tarinassa on enemmän draamaa, mikä tekee siitä tavallaan kokonaisemman. Draamaa kokeillaan aivan liian harvoin tietokonepeleissä ja Grim Fandangossa se on loistavasta toteutettu. Harmi että pari vuotta myöhemmin tehty Escape from Monkey Island ei ollut lähelläkään samaa tasoa.

Nuoruuteeni vahvasti vaikuttaneen peligenren viimeisiä todellisia helmiä. Siksi se ansaitsee neljännen sijan.


<img src="http://www.pelipaketti.net/kuvat/pt/planescape_torment01.jpg" width="280" height="195" />
3. Planescape: Torment (PC) (1999)

Tietokoneroolipeliksi täydellinen. Muulla tavalla Planescapea ei voi kuvailla. Fallout pyrki samaan suuntaan mutta Torment vie pelaajan vaikutusmahdollisuudet aivan uudelle tasolle. Tarina on uskomattoman hyvin kirjoitettu ja onnistuu olemaan mielenkiintoinen, yllättävä ja koskettava kautta linjan. Tarinassa on kunnianhimoa jota hyvin harvoin nähdään tietokonepeleissä.

Liukuva alignment-systeemi on myös asia jota näkee yllättävän harvoin peleissä, varsinkaan ennen Tormentia. Aiemmissa (ja myöhemmissäkin) AD&D-peleissä alignment oli vain mukava pikku lisäseikka hahmossa, jolla rajoitettiin aavistuksen pelaamista. Tormentissa käyttäytyminen, teot ja sanat vaikuttavat siihen minkälainen hahmosta tulee. Brilliant. Ja sanoista puheen ollen, Tormentin dialogi on runsasta ja hyvin kirjoitettua. Ainoa miinus tulee taisteluista, jotka eivät jostain syystä ole selkeydessä laisinkaan samaa tasoa kuin muissa saman ajan AD&D-peleissä. Kumma sinänsä, pelimoottori kun on sama. Mutta toisaalta, taistelua ei kovin paljoa ole jos pelaa älykkäällä hahmolla. Torment onkin yhä yksi ainoista tietokoneropeista jossa älykkäällä hahmolla pelaaminen tekee pelaamisesta sekä mielenkiintoisempaa että helpompaa. Jopa Falloutissa, jossa pelin läpäisy älyköllä oli mahdollista, se oli haaste.

”What can change the nature of a man?” This game can.


<img src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/a/a7/CivilizationAmigaAGA.png" width="280" height="195" />
2. Civilization (PC) (1991)


Tämän kohdalla oli hyvin vaikea valita minkä tämän sarjan peleistä laittaisin listalleni. Päädyin kuitenkin ensimmäiseen osaan. Civilizationit eivät oikeastaan missään vaiheessa ole hypänneet massiivisesti laadussa tai ominaisuuksissa, parannus on ollut hitaahkoa ja varmaa. Siksi ei löytynyt mitään selkeää versiota joka olisi hypännyt mieleeni erityisen parempana kuin muut. En kuitenkaan halua esittää mitään retroelitistiä. Jos jotain Civilizationia nyt pitäisi pelata, valitsisin neljännen osan ilman muuta. Mutta krediitit on annettava ensimmäiselle, sille kun olen lahjoittanut tästä sarjasta kaikista eniten pelitunteja.

Aikoinaan Civilizationin laajuus oli jotain todella uskomatonta. Siinä ei loppunut tekeminen missään vaiheessa. Nykyään monet muut strategiapelit ovat saavuttaneet Civit sillä alueella, mutta tässä on kuitenkin trendsetteri. Kautta aikain vaikuttavin strategiapeli.

Siinä pelit tähän mennessä. Ykkösosa tulee vielä myöhemmin. Itseänikin vähän jännittää.

Myöhässä sijojen 2-4 kanssa, ensimmäisenä ykkösen kanssa. Käy se näinkin.

Recap:
25. Max Payne
24. Pinball Fantasies
23. Space Quest I
22. Sam & Max Hit the Road
21. Mario 64
20. SW: Knights of the Old Republic
19. Burnout 3
18. Silent Hill 2
17. Gabriel Knight III
--
16. Doom
15. Might & Magic VI
14. Okami
13. Final Fantasy VII
12. Master of Orion II
11. Eric the Unready
10. Stunts (4D Sports: Driving)
--
9. Dungeon Master
8. Monkey Island II: LeChuck's Revenge
7. Final Fantasy VI
6. Shadow of the Colossus
5. Fallout
--
4. Grim Fandango
3. Planescape: Torment
2. Civilization


<img src="http://img.gamespot.com/gamespot/images/screenshots/gs/rpg/baldurs2/baldurs2_screen005.jpg" width="280" height="195" />
1. Baldur's Gate II - Shadows of Amn & Throne of Bhaal (PC)(2000)

Ja lopuksi: kaikkien aikojen paras peli. Ja valinta oli minullekin aavistuksen yllätys. Baldur’s Gate II taistelee itse asiassa samassa sarjassa kuin kolmanneksi sijoittamani Planescape: Torment. Torment kuitenkin pesee sen monessa minulle tärkeässä osa-alueessa, kuten tarinassa, juonenkuljetuksessa ja päähahmon muokattavuudessa. Miksi BGII sitten on listani ykkönen?

Ensinnäkin, juoni, vaikka ei yhtä hyvä olekaan kuin Tormentissa, on tietokoneroolipeliksi harvinaisen kunnianhimoinen ja nautittava. Ja yhä riittävän kliseisen eeppinen jotta tuntee pelaavansa yhä tietokonepeliä. Ja ensimmäiseen osaan verrattuna juoni parantaa huimasti. Baldur’s Gate I oli loppujen lopuksi aika puhdasta hack n’ slashia, jossa ongelmat ratkesivat tappamalla. Kakkosessa on tekemistä roimasti enemmän ja moni tehtävä vaatii kaikkea muuta kuin taistelemista. Ero ykkösosaan on sinänsä siis huima. Mutta pääasia miksi Baldur’s Gate II on listallani korkeammalla kuin Torment on pelin maailma. Planescape on hyvin suunniteltu maailma mutta minulle perinteinen fantasiamaailma kaikkine kliseineen on kuitenkin iskevämpi kuin Planescapen kaltainen kaaos. Minä en vain pääse siihen sisään. Forgotten Realms on juuri sellainen tuttu maailma jossa on helppo kuvitella olevansa uljas ritari pelastamassa maailmaa.

Ja laadullisesti Baldur’s Gate II on kultaa. En vain pääse yli siitä kuinka hauska sitä on pelata ja kuinka usein palaan sen ääreen, vaikka läpi on pelattu jo kahdesti. Siinä on minun ykköseni ja siitä olen ylpeä.

-----------------

Siinä lista oli, aika urakka. Ensi viikolla hieman yhteenvetoa ja ajatuksia.

Tässä tulee viimeinen roundini kunnialla loppuun saakka. Tättädädää.

TOP Listan numero 1:

Grand Theft Auto: San Andreas

Mistäpä sitä sitten aloittaisi.. Jokatapauksessa tämä peli, jonka olen siis jo 4 kertaa läpäissyt, on uskomattoman monipuolinen pieniä yksityiskohtiakin mukaan ottaen. Tietenkin tästä joitain pieniä lisäyksiä puuttuu, mutta kokonaisuudessaan todella upeasti valmistettu peli. Pelikokemus oli ihan omaa luokkaansa. Taisin joka päivä koulussa odottaa, milloin pääsisin tätä taas pelaamaan. Kolmelta eri kaverilta olen pelin lainannut, kuten olette aiemmin jo huomanneet, että yritän AINA ennen ostamista lainata sen kavereilta. No eipä siinä sitten sen kummempaa. Pelailtiin tätä milloin kaverin kanssa ja milloin yksin. Ja olihan vielä monia haasteita jäljellä, vaikka itse storylinen olin läpäissyt. Välillä menin internetistä tsekkaamaan koodeja ja yritin mitä uskomattomimpia stuntteja. Aion todennäköisesti taas kesälomalla pelin lainata ja pelata sen jälleen kerran läpi. Nyt ehkä hieman vaivalloisemmin, sillä kesällä aion tehdä paljon muutakin. Kolme parasta tehtävää olivat "Black Project", "Breaking the bank at Caligula's", sekä "Reuniting the Families". Eli pitkien tehtävien linjoilla mennään. Kolme huonointa tehtävää olivat se Catalinan tehtävä, missä piti bensa-autoa kuljettaa sinne määränpäähän. Toinen oli se San Fierroon pääsy tehtävä. Kolmantena tulee se autokisa, minne Cesar sinut lähetti, tai oikeastaan Sweet. Pelistä antaisin arvosanaksi 10-. Miinukset tulee siitä, että siihen OLTAISIIN voitu lisätä hieman enemmänkin asioita, mutta en antanut sen todellakaan häiritä. Uskomaton peli! Piste.

Wiuh. Tässä sitä sitten mennään. Koko lista alusta asti kirjoitettu kunnialla.

25. The Great Giana Sisters (C64, 1988)
24. Gradius III (SNES, 1991)
23. Bubble Bobble (C64, 1986)
22. Jones In The Fast Lane (PC, 1991)
21. The Lost Vikings (PC, 1992)
20. StarCraft (PC, 1998)
19. DOOM (PC, 1993)
18. 4D Sports Boxing (PC, 1991)
17. Betrayal at Krondor (PC, 1993)

16. Cyberdogs (PC, 1994)
15. Turrican II (Amiga, 1991)
14. Stronghold (PC, 2001)
13. Descent (PC, 1995)
11. Jagged Alliance (PC, 1994)
10. One Must Fall 2097 (PC, 1994)

9. Gunstar Heroes (MD/Genesis, 1993)
8. Giants: Citizen Kabuto (PC, 2000)
7. Clive Barker's Undying (PC, 2001)
6. Comix Zone (MD/Genesis, 1995)
5. Heroes of Might & Magic III (PC, 1999)

4. Super Metroid (SNES, 1994)
3. Power Stone 2 (Dreamcast, 2000)
2. Final Fanstasy VII (PS, 1997)



[list]
1. Chrono Trigger (SNES, 1995)
Piti nyt pistää oikein iso(mpi) kuva. Kyseessä on kumminkin paras peli... koskaan... ikinä(?). Se mitä Final Fantasy VII oli PlayStationille, Chrono Trigger oli SNES:lle ja vielä himpun verran enemmän. Pelissä ei yksinkertaisesti mikään töki vastaan. Se toi mukanaan uuden combat-systeemin, joka oli perinteisiin vuoropohjaisiin RPG:ihin hieman dynaamisempi. Se toi erittäin simppelin, mutta pelin myötä yksityiskohtaisen, omaperäisen ja hemmetin koukuttavan juonen - joka oli täynnä käänteitä, draamaa ja huumoria. Grafiikat olivat aivan hemmetin kauniit. Toki kartalla pyöriminen tikkumaisella, neljään suuntaan liikkuvalla ryhmällä oli vähemmän "kaunista", mutta kun pääsi itse peliin, paikkoihin, kaupunkeihin, koteihin, demoihin, tappeluihin, niin se jos jokin oli silmille vain iloa. Musiikit, ah, ne musiikit. Kokonaisuus, täydellisyys.

Ja jos nyt lähtee poimimaan niitä tärkeitä asioita, jotka nostavat pelin muiden pelien edelle, niin pistetään ensimmäisenä kehään tuo loistava Active Time Battle -taistelusysteemi. Annetaan pelaajalle mahdollisuus taisetella eri tavoin, esim. puolustuspainotteisesti tai sitten kaikki peliin. Voidaan yhdistellä eri hahmojen erikoisliikkeitä. Voi käyttää tupla-tripla comboja ja tehdä hemmetisti damagea vastustajalle... mutta kun yhdistelee eri hahmojen liikkeitä, menettää siinä jokaisen hahmon vuoron. Ja siinä vaiheessa voikin jo miettiä, että onko se paras mahdollinen strategia, oli vastassa yksi tai kuusi vihollista. Aikamatkustaminen. Chrono Trigger toi tämän ensimmäisenä roolipeleihin mukaan ja jälkeenpäin, monet muut matkivat. Eri aikakausia taisi olla kuusi tai seitsemän ja se ei ole vain matkustamista, sillä jos kusee asioita menneisyydessä, se vaikuttaa tietenkin tulevaisuuteen. Ja vielä kerran, ne vitun musiikit. Aivan mahtavat, vetävät mukaan, saavat adrenaliinin virtaamaan ja mielen matalalle. Ei siis mikään yllätys, että jälkeenpäin Final Fantasy VII:stä tuttu Nobuo Uematsu otti myös osaa pelin äänimaailmaan. Ja pitää vielä mainita, että Frog on ehkä viilein pelihahmo koskaan.

Jatko-osa PS:lle oli myös erinomainen peli, mutta silti niin kaukana aidosta ja alkuperäisestä Chrono Triggeristä. Ellet ole tutustunut peliin, niin tee se nyt. Emulaattoreita ja ROMeja netti on enemmän kuin pulloillaan. Jawohl! Kiitän.[/list:u:32z78n2j]

Äsh, täältähän tulee jo numero ykkösiä kun tämä laiskimus ei ole edes aloittanut 4-2 kanssa.

No, täältä pesee.

<center>---

25. Left 4 Dead
24. Far Cry 2
23. Guitar Hero III: Legends of Rock
22. Half-Life 2
21. Advance Wars: Dark Conflict
20. Max Payne
19. Half-Life: Opposing Force
18. Doom
17. AudioSurf
16. Pokémon Ruby / Sapphire / Emerald
15. Mario Kart 64
14. Teen Agent
13. Counter-Strike: Source
12. Grand Theft Auto: Vice City
11. Final Fantasy VII
10. Carmageddon 2: Carpocalypse Now
09. Worms Armageddon
08. Death Rally
07. Fallout 3
06. System Shock 2
05. Doom II: Hell on Earth

---</center>


04. Half-Life
by Valve Software (PC / PS2)

Ei, Half-Life ei ole numero yksi, vaikka joku olisi niin voinutkin arvata. Kieltämättä Half-Life on parhaimpia FPS pelejä ikinä, ja erittäin suuri osa elämääni vielä kuuden vanhana, mutta, taas aika uudelle vinkille, numero yksi on tätäkin peliä vanhempi.

Half-Life on kaikkea. Nopeatempoinen, grafiikoiltaan ajallaan selvästi yli keskitason ja tarina oli erittäin syvällinen. Moni Half-Life fani on "pohdiskellut" josko pelin tapahtumilla olisi syvempiä tarkoituksia, eikä turhaan. Lukekaa vaikka tämä artikkeli. Ihan hyviä pointteja.

Aikoinaan taisin listata Tau Cannonin parhaaksi videopeliaseeksi ikinä. En näe mitään syytä sanoa toisin.

Joo, sija 4. Perus setti.


03. Team Fortress 2
by Valve Software (PC / 360 / PS3)

Arvattavissahan tämäkin oli. Seuraavan vinkin aika, tämä on (OMG) viimeinen Valve peli listalla.

Team Fortress 2 on piristyssuihke. Zero Punctuationista tuttu Ben "Yahtzee" Croshaw sanoi joskus sopivasti, että nykyään "hienot grafiikat" koostuvat realistisista rakennuksista ja henkilöistä joiden päälle on ripoteltu kaakaojauhetta. TF2 on kaikkea muuta kuin väritön. Ne Pixar-tyyppiset grafiikat... Nam.

Hahmovalikoima on myös aivan loistava. Jokainen hahmo on suunniteltu viimeisen päälle aina persoonallisuuksista itse pelimekanismeihin samalla, kun peli on saatu pidettyä tasaisena kaikille osapuolille.

TF2, simppelisti ottaen, on paras moninpeli ikinä. Listalta sija 3.


02. GoldenEye 007
by Rareware (N64)

Paras Bond-peli ikinä, paras konsoli-FPS ikinä, aivan sama. Goldeneye 007 on LOISTAVA.

Muistoja tästäkin pelistä löytyy erittäin paljon. Vaikken koskaan omistanutkaan Nintendo 64sta, enkä sitä myötä koko peliä, serkullani tätä tuli pelattua läpi ehkä turhankin paljon. Mitäs siitä sen enempää sanomaan, peli oli erittäin onnistunut vaikken konsoli-FPSien suurin ystävä olekkaan.

Laiskaksi menee, annan sijan 2. Numero ykkönen "when it's done".

Se oli viimeinen vihje.

Wormiksen tapaan jälkijunassa :l.

Jers1's Games TOP 25

Sijalla 4: Dark Messiah of Might and Magic [PC]

Tämä on paras miekkailuseikkailu, jota olen koskaan pelannut. Okei, en ole niitä paljon pelannut, mutta ei ole tarvis. Tämä on loistava. Pelin sain haltuuni, kun joku lehti jakoi ilmaisia CD-avaimia.

Pelin tarina ei minusta ollut kummoinen, mutta en siihen keskittynytkään. Hienoa tässä oli se, että yhdisteltiin miekkailua, taikomista ja hiiviskelyä. Hahmoaan sai siis kehitellä taistelijaksi, taikojaksi tai assassiniksi. Itse valitsin taistelijan. Mikä parasta, tämä ei tarkoittanut sitä, etten osaisi taikoa ollenkaan. Pakollinen taika on heal-taika, joka on nopea tapa parantaa vammansa. Pelissä sai myös tehdä kaksi isoa päätöstä: 1. Riskeeratako henkensä pelastaakseen ystävänsä, vai mennäkö heti pääpahiksen kimppuun. Toinen päätös taas koski pelihahmossa ollutta "loista", joka antoi jonkinlaisen vaihtoehtoisen olomuodon, mutta esti käyttämästä pelin parasta miekkaa. Minä pelastin ystävän ja karistin loisen.
-


3: Command & Conquer: Generals - Zero Hour [PC]

Simppelisti minulle sopivin strategiapeli. Ei liian hidastempoinen, ei liian vanhanaikainen eikä liian moderni. Generalsin lisälevy, joka toi mukanaan monia uusia armejoita ja karttoja. Tätä hakattiin syksyn aikaan kavereiden kanssa LANissa 111 tuntia. Pelaajia meitä oli parhaillaan jopa 7, ja voisin sanoa olleeni 4. paras, pienellä varauksella 3.
-


2: Team Fortress 2 [PC]

Tässä menen Wormiksen kanssa samoilla linjoilla, erinomainen tiimiräiskintä. Itse pelaan tätä peliä vain jos kaverini on/ovat samalla servulla, ja ostinkin vain heidän suositustensa vuoksi. Tämä siksi, että pelissä olen suoraansanottuna surkea, ja tarvitsen aika paljon neuvoja. Alan kyllä pikku hiljaa kehittyä, ja joukkueeni on aina voittoisa .

Hahmoluokkia on tosiaan erinomainen määrä, ja ennen kaikkea ne ovat hupaisia. Kyllä nauru lensi kun näin yhdenkin mutustavan hampurilaista ja toisen halailevan miniguniaan.

Itse olisin postannut oman ykköseni jo yöllä kolmen aikaan, mutta ajattelin antaa Saimoulle aikaa postata ne kakkos- ja kolmospelinsä ensin. No mutta kun nyt on jo ykkössijoja nähty muiltakin niin samapa tämä on nyt postata pois kuljeksimasta. Saimou postatkoon ne sijat 2-3 vaikka ykkösen kanssa samaan viestiin, tottahan ne nyt edelleen kiinnostavat.

Tässä nyt sitten vielä kertauksena listani aiemmat pelit (sijat 3 ja 2 yritetty värjätä mitalivärein mutta en vaan osaa):

25. Post mortem (2003) / Still life (2005)
24. Worms Armageddon (1999)
23. Soldier of fortune 2: Double helix (2002)
22. Sin episode: Emergence(2006)
21. SWAT 4 (2005)
20. Ufouria (NES, 1991)
19. Max Payne (2001)
18. Boiling point: Road to hell (2005)
17. Leisure suit Larry goes looking for love (in several wrong places) (1988) ja Leisure suit Larry III: Passionate Patti in pursuit of the pulsating pectorals (1989)
16. GTA Vice city (2003)
15. Far cry (2004)
14. Medal of honor: Pacific assault (2004)
13. Vampire the masquerade - Bloodlines (2004)
12. Call of duty (2003)
11. Tom Clancy's Splinter cell (2002) / Tom Clancy's Splinter cell: Pandora tomorrow (2004)
10. Mega man 2 (NES, 1988)
9. Hitman: Blood money (2006)
8. Call of Juarez (2006)
7. The curse of Monkey island (1997)
6. Max Payne 2 (2003)
5. Hitman: Contracts (2004)
4. Tom Clancy's Splinter cell: Chaos theory (2005)
3. Super Mario Bros. 3 (NES, 1988)
2. Civilization I - IV (1991-2005)

Ja sijalla 1 on:

.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

1. Heretic: Shadow of the serpent riders (1994)





<img src="http://www.saunalahti.fi/~tinke81/heretic3.jpg" width=400 height=300>

<img src="http://www.saunalahti.fi/~tinke81/heretic4.jpg" width=400 height=300>

Tuli aika monta screenshottia mutta se ykkössijalle suotakoon... mutta asiaan!

Odottelin tässä viimeisten parin viikon ajan että tuleeko tämä kenenkään listalla esille. Yllätyksekseni kukaan muu ei tullut maininneeksi tätä. Sitäkin suurempana yllätyksenä minulle tuli että sen sijaan hyvin samankaltainen, toki paljon peligenreään mullistavampi mutta myöskin melko paljon tätä huonompi peli Doom oli monenkin listalla. Doomia toki pelailin jossain määrin itsekin teininä, minulla jopa oli ostettuna versiona Doom II ja Final Doom, joista jälkimmäinen oikeastaan olikin jo ihan kelvollinen, mutta ei niistä ollut tämän kilpailijoiksi ollenkaan.

Heretic ilmestyi siis alunperin Sharewarena ja siitä täyden version sai vain rekisteröitymällä. Tämä listassani oleva versio, Heretic: Shadow of the serpent riders taas on hieman myöhemmin ilmestynyt versio jota myytiin kaupoissa ja jossa on kaksi episodia lisää ja juuri se versio jota itse hakkasin silloin reilut kymmenen vuotta sitten vähintäänkin satoja pelitunteja vapaa-ajallani (eli silloin kun en pelannut Civ kakkosta tai lukenut Aku Ankkoja).

Miksikö tämä sitten on parempi kuin Doom? No, vaikka molemmat ovat hirviöräiskintöjä niin tämän tarina ja maailma jäivät minulle mieleen paljon kiinnostavampina. Fantasia kiinnostaa minua henkilökohtaisesti paljon enemmän kuin Scifi ja tässä pelissä aseetkin ovat paljon parempia (juuri tästä Hereticistä on lähtöisin ikiaikainen rakkauteni Jousipyssyjä kohtaan räiskintäpelien aseena).

Heretic ei siis ole ensimmäinen räiskintäpeli jota pelasin, koskapa pelasin sekä Doomia, Folfensteid 3D:tä/ Spear of Destinyä että jotain kolmattakin räiskintäpeliä jonka nimeä en muista ennen tätä, mutta juuri tämä peli on se jota tulen aina rakastamaan eniten juuri sinä pelinä jota hakkasin teininä vuodesta toiseen.

Jos ette ole pelanneet tätä aiemmin, niin tätä voi pelata ilmaiseksi netissä (en ole ihan varma onko kyseessä Heretic mutta ainakin tämä näyttää vahvasti Hereticiltä):

http://necromanthus.com/Games/ShockWave/heretic.html

Pelihän on myös julkaistu lähdekoodina ilmaiseksi netissä joten myös ilmainen Linux-versio pitäisi löytyä jostain ihan laillisesti.

Ja Jack sun muut sittten kanssa postaavat ne listansa vaikka jäivätkin aiemmin kyydistä. Ei se mitään vaikka tulisivatkin jälkijunassa ja vähän vähäisemmillä perusteluilla mutta ne listat kiinnostavat silti.

25: Spyro 3: Year of The Dragon [PS1]
24: Spyro 2: Gateway to Glimmer [PS1]
23: Crash Bandicoot [PS1]
22: Tony Hawk's American Wasteland [PS2]
21: Midnight Club II [PS2]
20: LocoRoco [PSP]
19: Patapon [PSP]
18: Killzone: Liberation [PSP]
17: Killzone [PS2]
16: WWE SmackDown!: Here Comes The Pain [PS2]
15: Battlefield Heroes [PC]
14: Grand Theft Auto: San Andreas [PS2, PC]
13: Call of Duty 4: Modern Warfare [PC]
12: GTA IV [360, PC]
11: Far Cry [PC]
10: NHL 08 [360]
09: NHL 09 [360]
08: WWE SmackDown! vs. RAW 2006 [PS2]
07: Burnout: Paradise City [PC]
06: Day of Defeat: Source [PC]
05: War Rock [PC]
04: Dark Messiah of Might and Magic [PC]
03: Command & Conquer: Generals - Zero Hour [PC]
02: Team Fortress 2 [PC]

AND THE NUMBER ONE IS:




PESÄPALLO
















... not.

THE REAL NUMBER ONE:

LEFT 4 DEAD [PC]


Okei, Wormmaster varmasti arvasi :l. Ei voi mitään, tämä on ollut ekasta pelikerrasta lähtien minulle se ykkönen. Kukapa ei tahtoisi tappaa zombeja (tai no raivotautisia) mielettömästi edeten samalla hienoissa ympäristöissä JA VIELÄ KAVEREIDENSA KANSSA?. Ja kukapa ei tahtoisi itse olla zombi? Sanon suoraan, että ilman moninpeliä tämä olisi perseestä. Kerronpa, mitä tarvitaan mahtavaan pelikokemukseen:

Mainio PC (4 kpl)
Left 4 Dead (4 kpl)
Creative Fatal1ty (tai joku muu) headset (4 kpl)
Kolme parasta kaveriasi

Se lisää merkittävästi yhteishenkeä, kun pelastaa kaatuneen kaverinsa satapäisen zombilauman kynsistä. Ja sitä vastoin se laskee sitä merkittävästi, kun kaveri losauttaa epähuomiossa sinua haulikolla selkään ja jättää satapäisen zombilauman jalkoihin.

Left 4 Dead is all about the players. Parhaat Versus-pelit syntyvät, kun omassa joukkueessa on muutama kaveri, ja vastustajina pelaajia, jotka eivät lopeta kun olemme voitolla (eli aina ).

Sanoi Wormis mitä tahansa sisällön puutteesta, niin se ei pidä paikkaansa enää. Vastikään julkaistu ilmainen Survival Pack varmistaa pelaamiseni ainakin kuukaudeksi eteenpäin. Lisäksi kun aletaan saada tasokkaita custom-mappeja, ja ehkä Valven omiakin, on kesälläkin tekemistä.

Puolet peli-innosta tulee Acheista. Aina välillä pitää ottaa vakavasti, ja koettaa saada puristettua itsestään 10 minuutin selviytyminen loputtomassa zombivyöryssä, tai koittaa sitä vaikeaa kamppanjaa vaikeimmalla tasolla.

Loppuun vielä yksi Left 4 Deadin saavutus: parissa kuukaudessa se varasti ykköspaikan pelitunneissani Zero Hourilta, joka hallitsi listaa noin puoli vuotta. Nyt kasassa on 150 tuntia.


Kuva 1: Perus Versus-peliä Blood Harvestissa, Kuva 2: Survival Packin aamuna eka pelaus <3, Kuva 3: Kaverit hylkäsivät

Tirkalle propseja Hereticin ykkössijasta. Heretic oli itsellenikin ihan mukava kokemus muttei ikävä kyllä koskaan noussut Doomin edelle, enkä koskaan jaksanut pelia loppuun asti pelata.

Nyt tosin... ai saatana, voisi muuten mennä pelaamaan hieman.

EDIT: Ja Jers, minun listani alkoi kun Survival Packia ei oltu vielä julkaistu. Toki se on ihan hyvä lisä, mutta ei siinäkään turhan pitkäksi ajaksi riitä tekemistä. Eipä se Left 4 Deadia listallani nostaisi, ehkä Far Cry 2 ja Guitar Hero III eteen maksimillaan.

"Wormmaster" kirjoitti:


EDIT: Ja Jers, minun listani alkoi kun Survival Packia ei oltu vielä julkaistu. Toki se on ihan hyvä lisä, mutta ei siinäkään turhan pitkäksi ajaksi riitä tekemistä. Eipä se Left 4 Deadia listallani nostaisi, ehkä Far Cry 2 ja Guitar Hero III eteen maksimillaan.

No juu, tuon myönnän. Olemme kuitenkin erilaisia pelaajia myös.

Chrono Trigger vaikutti kyllä erittäin mielenkiintoiselta peliltä kun sitä intissä yksi kaveri pelaili, pitäisi ehdottomasti tutustua siihen paremmin jahka vain kerkeää.

Baldurs Gate II olisi näköjään myös minulla aitona, en edes tiedä miten ja koska ja miksi. En sitä ole koskaan pelannut, mutta kaippa se pitäisi tuosta pöydältä laittaa koneen uumeniin joku päivä, ei vissiin mikään ihan töhö peli kyseessä näköjään.

Mutta joo, mennäänpä siihen grande finaleen, peliin joka mullisti minun käsitykseni pelaamisen riemusta, peliin joka on menty kenties kymmeniä kertoja läpi, peliin joka on ollut hyvin vaikuttavassa asemassa omaan suhteeseeni fantasiagenreen...

25. Robocod
24. Worms Armageddon
23. Warcraft II
22. Crash Bandicoot 2
21. Command & Conquer: Red Alert
20. Pokemon Red (/Fire Red)
19. Age Of Empires 2
18. Crash Bandicoot 3
17. Tomb Raider 2
16. Resident Evil 2
15. Vagrant Story
14. Command & Conquer: Red Alert 2
13. Liero
12. Smackdown! Here Comes The Pain
11. Future Cop
10. Warcraft III: The Frozen Throne
09. Resident Evil 3: Nemesis
08. Rayman
07. Heroes Of Might & Magic III
06. Final Fantasy IX
05. Parasite Eve 2
04. Warcraft III: Reign Of Chaos
03. Final Fantasy X
02. Final Fantasy VIII

01. Final Fantasy VII



"What I have shown you is reality. What you remember... that is the illusion."
- Sephiroth

Ei ole mitään epäilystä ettenkö olisi puhdas Final Fantasy fani, suuri sellainen. On lähes mahdotonta edes yrittää kertoa tästä pelistä jotain objektiivisesti, minulla on tähän liian suuri henkilökohtainen side. Kaikki pelissä on yksinkertaisesti silkkaa parhautta. Tarina on uskomattoman hieno, siitä ei pienenä kollina tajunnut lähimainkaan kaikkea olennaista, mutta se koukutti jo silloin. Ajan myötä koko tämän pelin kieroutunut juoni on auennut täyteen loistoonsa, vaikka vieläkin on olemassa osuuksia etenkin Cloudin (päähenkilö, kuvassa) menneisyydessä, jotka eivät ole ihan täysin selviä vielä. Tarina tässä pelissä on hyvin monikerroksinen, se keskittyy toki päätarinaan mutta mukana on myös todella suuri määrä sivujuonia, jotka syventävät hahmojen persoonia ja kuitenkin nitoutuvat pelin edetessä yhdeksi suureksi tarinaksi. Päätarina onkin sitten todella hieno, on maailman energiavaroja tuhlaava jättikorporaatio Shinra Inc, on vastarintaliike joka yrittää estää maailmaa tuholta, on kourallinen erilaisia ihmisiä jotka nitoutuvat yhteen eri motiiveista ultimaattisesti pelastamaan maailmaa ja lopulta on mies, joka on voittamaton ja jonka maailmannäkemys muuttuu sitä enemmän epänormaaliksi ja pelottavaksi, mitä enemmän hän saa menneisyydestään selville...Ja mikä ajaa hänet lopulta narsismiin ja eristäytymiseen, jumalaisten voimien pakkomielteiseen havittelemiseen, sekä yksinvaltiuden ja apokalyptisen unelman toteuttamiseen. Meillä on siis pääpahis, Sephiroth, joka on erittäin oleellinen osa tämän pelin viehättävyyttä ja tarinan kulun nerokkuutta. Kaikki alkaa otsikon linkin videosta, jo se pelkästään huumaa pelaajan omituisella tavalla, vaikka siinä ei edes vielä tapahdu juuri mitään. Ja ehkä se huumaa juuri sen takia. Tuon pariminuuttisen jälkeen koko peli on alusta loppuun yhtä euforiaa, siinä käydään ihmismielen tunneskaala läpi jokaisia nurkkia myöden. Pelaaja pystyy kokemaan hahmojen tunteman surun, ilon, tuskan, nautinnon, epätoivon, uskon elämän voimaan, rakkauden, vihan, ihan kaiken. Ja lopulta pelin päättyessä ympyrä sulkeutuu, kun viimeisen kosketuksen pelaajaan saa Aeris, sama henkilö jonka kasvot näkyvät ensimmäisenä koko pelissä. Mestariteos on valmis.

"Then I'll be going now. I'll come back when it's all over."
- Aeris

Pelin hahmoista vielä, ne ovat todella mielenkiintoiset. Päähenkilönä toimiva Cloud on loppujen lopuksi melko häiriintynyt hahmo, hänellä on varsin sekavat kokemukset menneisyydestään ja hän käy välillä jopa hulluuden partailla. Hojon tekemät kokeet ovat vaurioittaneet Cloudin psyykettä suuresti, suuren palan elämästään hän luuli olevansa joku toinen ja tämä johtaa siihen ettei hän oikeastaan edes tiedä kuka hän on, vaikka menneisyys selviääkin hänelle. Tifa, AVALANCEN pomo, Cloudin lapsuuden ystävä, hänen ensi-ihastus ja kovapintainen, mutta varsin traaginen hahmo loppujen lopuksi. Aeris on sitten oikeastaan koko pelin suurimpia hahmoja, hento ja suurisydäminen nuori nainen, joka on legendaarisen Cetrasuvun viimeinen jäsen, hän henkilö jolla on valta tehdä suuria tekoja mutta hän ei vain tiedä siitä mitään. Aeris on lopulta se henkilö, josta tehdään koko maailman pelastava enkeli (mutta jonka voimat ovat loppujen lopuksi siihen riittämättömät), hän on kuin punainen ruusu autiomaassa, kaunis, elinvoimainen ja toivoa herättävä, mutta äärettömän hauras. Kaikki tätä peliä pelanneet varmasti muistavat parhaiten nimeomaan kohdan, jossa Sephiroth surmaa Aeriksen, sydäntä särkevää. Siinä ovat pelin kolme päähenkilöä, tietenkin täytyy jo mainittu Sephiroth laskea tähän mukaan. Sivuhenkilöitä on sitten lukematon määrä eri puolilta. Barret, kovanaamainen mutta samalla herkkä AVALANCE vastarintaliikkeen merkittävä jäsen, jonka historia on synkkä ja surullinen. Cid, oma suosikkihahmoni: Kiroileva ja kärttyinen pilotti, jota elämä on potkinut ärsyttävän epäreilusti. Mies jolla on lämmin sydän kivimuurin takana, mutta ilmaisee hienot tunteensa varsin karkeasti. Nanaki, leijonamaisen rodun viimeinen jälkeläinen, Cosmo Canyonin ylpeys joka on kokenut myös elämässään paljon kovia. Vincent, kauhuskenaariomaisen elämän kokenut synkkä hahmo, joka on ollut vuosia eristyksistä kaikesta elämästä, mutta löytää tarkoituksen olemassaoloonsa lopulta Cloudin ansiosta. Rufus, Shinra Incin perijä ja Shinran kuoltua myös sen presidentti. Shinralle työskentelevä Hojo, mielipuolinen tiedemies joka lopulta pelaa vain omaan pussiinsa, Sephirothin isä. Listaahan voisi jatkaa, mutta lopetetaan se nyt jo tähän, kaikki peliä pelanneet tietävät kuinka väriskäs hahmokaarti tässä pelissä on.

"People are ignorant. They'll feel better as long as someone is punished."
- Rufus

Päätetään jurinointi ehkä kaikkein olennaisimpaan asiaan koko pelissä: Musiikkiin ja tunnelmaan. Tässä pelissä on aivan uskomattoman hienot musiikit, jotka luovat pelin ainutlaatuisen syvän tunnelman kanssa jotain todella hienoa. Herkkyyttä. Eeppisyyttä. Juhlallisuutta. Rokkaavuutta. Aivotoiminnan pysäyttävää nerokkuutta. Synkkyyttä. Tätäkin voisi jatkaa loputtomiin. Joskus peliä ei vain halua edes jatkaa eteenpäin, on vain pakko jäädä kuuntelemaan jotain tiettyä kappaletta hämmästyneenä. Nobuo Uematsu on nero, kaveri menee helposti top-10 muusikoiden joukkoon meikän kirjassa, jo pelkästään tämän pelin ansiosta. Mikään Final Fantasy ei ole tunnelman ja musiikkinsa puolesta päässyt VII:n tasolle, vaikka lähellä liipataankin. Tässä kaikki ovat kuitenkin täydellisesti kohdallaan. Yhdistetään tämän pelin ainutlaatuisen vangitsevä tunnelma, mahtava tarina(t), mielenkiintoiset hahmot kaikilta puolilta, pelin uskomattomat musiikit, sekä äärettömän kova nostalgia-arvo ja tunneside, niin voila, puhutaan maailman parhaasta pelikokemuksesta. Tämä peli kestää ajan hammasta ja sen legendaarisuudesta/merkittävyydestä kertoo jo sekin, että tämä on nykyään rahasampo, jolla aiotaan lypsää kaikki ulos. Kaikenmaailman jatko-osia/irrallisia pelillä ratsasteluja on tullut vuosien varrella lukemattomasti. On tullut elokuvaa ja on jopa uusi versio tulossa. Aivan, UUSI VERSIO. En tiedä miten minä tuohon reagoisin, on hyvin pelonsekaiset tunnelmat, ei tuo yksinkertaisesti voi voittaa alkuperäistä, sitä samaa magiaa ei voida saada tuohon mukaan. Ja helposti tuo homma voidaan vetää överiksi.

Mutta siis, ei pääse mihinkään siitä etteikö tämä olisi itselleni paras peli kautta aikain. Kaikki on vain kohdallaan. On uniikki juoni ja tarina, jotka avautuvat täyteen loistoonsa vasta useiden pelikertojen jälkeen (vaikkakin se ensimmäinen pelikerta on se maagisin), on uskomattoman hieno tunnelma, on mielenkiintoiset hahmot, on täydelliset musiikit. On kaikki enemmän kuin kohdallaan.

Kannattaako mun enään postata toplistaa, kun on ollut vähän kiireitä?

Mitä mieltä porukat olisi top-10 minun osaltani? Perustelisin tottakai todella hyvin.

Minulla on muuten viime synttärilahjaksi saatu Baldurs Gate -paketti jossa on 1 ja 2 -osien lisäosat ja itse pelit, kannattaako aloittaa?

"aLoe" kirjoitti:

Minulla on muuten viime synttärilahjaksi saatu Baldurs Gate -paketti jossa on 1 ja 2 -osien lisäosat ja itse pelit, kannattaako aloittaa?

Kannattaa.

"Riveni" kirjoitti:

"aLoe" kirjoitti:

Minulla on muuten viime synttärilahjaksi saatu Baldurs Gate -paketti jossa on 1 ja 2 -osien lisäosat ja itse pelit, kannattaako aloittaa?

Kannattaa.

Ja ihan järjestyksessä, vaikka ykköstä hieman dissaankin. Tarina kokonaisuudessaan on mukavan eheä ja ykkönenkin on täysin pelattava (ja todennäköisesti enemmänkin, on sekin Pelit-lehdessä yli 90 pisteen peli). Sen heikkoukset kakkoseen nähden ärsyttävät ehkä liikaakin jos pelaa kakkosta ensin.

25. 007: Nightfire
24. Jagged Alliance 2
23.Sherlock Holmes: The Awakened
22. LotR: RotK
21. Viewtiful Joe
20. Star Wars: Episode 1 Racer
19. Grim Fandango
18. Day of the Reckoning 2
17. Super Mario 64

16. Day of the Tentacle
15. Medieval: Total War
14. Elder Scroll's III: Morrowind
13.Half-Life 2
12.Star Wars: Battlefront 2
11. Pokemon Red
10.Heroes of Might and Magic III

9. Super Smash Bros: Melee
8. Civilization IV
7.The Secret of Monkey Island
6. Paper Mario: The Thousand Year Door
5. Sid Meier's Pirates!

4. Monkey Island 2: LeChuck's Revenge
3. Indiana Jones and the Fate of Atlantis
2. Fallout 2


Ja listan ykkössijan nappaa...






Dunh dunh duu:

















1. The Curse of Monkey Island

Yllätyskö? Tuskin.
Apinasaarten kolmas osa ottaa kunniakkaan ensimmäisen sijan tällä listalla. Pelissä on kaikkea mitä loistavalta (seikkailu)peliltä voi vaatia. On haastavia puzzleja, hyviä hahmoja, mielenkiintoinen juoni ja ennen kaikkea hersyvää huumoria. Monkey Island on eittämättä seikkailupeligenren ja koko LucasArtsin kirkkaimpia helmiä, itselleni se kaikkein kirkkain.

It just occurred to me that mixing medicine and alcohol is a really stupid and possibly lethal thing to do. If I were a real person instead of a lovable, inept cartoon character with the potential for a few more sequels... I wouldn't even consider it. Skoal!
-Guybrush Threepwood

Peli on huikea loikkaus edellisistä Monkey Islandeista graafisesti ja ääniensä puolesta. Pelin sarjakuvamainen grafiikka on hävyttömän hienoa katseltavaa joka toimii kuin junan vessa ja välivideot ovat jo Disneyn tasoista animaatiotyötä. Suurin hyppy eteenpäin on kuitenkin edellisistä peleistä puuttunut ääninäyttely. Hahmot kuulostavat juuri oikeilta ja antavat uusille pelihahmoille heti sielun ja vahvan persoonan. Vaikka ennenkään pelihahmot eivät ole tuntuneet paperisilta, niin silti ääninäyttely antaa niille aivan uuden syvyyden. Musiikit ovat yhä edelleen rautaa ja parasta pelimusiikkia koskaan. Musiikit on sävelletty juuri peliä varten, eikä pelissä kuulla yhdentekevää taustamusiikkia pelintekijöiden hätävarapussista. Ääninäyttelyn myötä pelinmusiikki ei kuitenkaan ole enää aivan yhtä tärkeä tunnelmanluoja kuin edellisissä peleissä, mutta siltikään se ei ikinä jää pelkäksi taustakohinaksi.

Let's face it, LeChuck. You are an evil, foul-smelling, vile, codependent villain and that's just not what I'm looking for in a romantic relationship right now.
-Elaine Marley

Peli alkaa kun merellä (törmäilyautossa) ajelehtiva Guybrush Threepwood kirjoittaa päiväkirjaansa edellisen osan tapahtumia, mutta vielä pelaajalle ei selitetä mitään edellisen osan oudosta lopusta, eikä Guybrushkaan ei tunnu muistavan mitä on tapahtunut. Guybrush ajelehtii Plunder Islandin satamaan, johon zombipiraatti LeChuck on juuri hyökkäämässä. Yksi asia johtaa toiseen ja pian Guybrushin onnistuukin räjäyttää LeChuck ja hänen laivansa meren pohjaan. Guybrush pelastuu, mutta onnistuu muuttamaan Elaine Marleyn kultapatsaaksi kirotulla timanttisormuksella tätä kosiessaan.
Guybrushin on löydettävä laiva, miehistö ja kartta päästäkseen Blood Islandille löytääkseen toisen sormuksen jolla kumota kirous ja päästä Elainen kanssa naimisiin. Pian kuitenkin joukko epäonnisia merimiehiä löytää LeChuckin jäänteet ja zombiepiraatti palaa henkiin entistä voimakkaampana. Lisäksi voodoo-nainen ennustaa että Guybrushin pitää kuolla voidakseen pelastaa rakkaansa.
Matkan aikana Guybrush oppii paljon asioita muinaisista kirouksista, krapulalääkkeistä sekä kompassinrakentamisesta. Lisäksi pelihistorian paras taistelumuoto, insult swordfighting, tekee paluun. Piraatin taistelumenestystä ei mitata miekan, vaan älyn terävyydellä.




Oh sure. I know a lot about lifting curses. That’s why I'm a disembodied talking skull, hanging on a spike, in the middle of a swamp!
-Murray the demonic skull

Pelin hahmot ovat loistavia, eivätkä uudet hahmot tunnu lainkaan kömpelöiltä tai edellisten osioiden kopioilta. Muistettavimpia ovat parturiliikettä pitävät Edward Van Helgen, Cutthroat Bill sekä Haggis McMutton, sekä monen suosikkikallo Murray. Murray on irtonainen pääkallo joka sanoo olevansa voittamaton ja paha tuhontuoja, mutta tarvitsee ikävä kyllä muiden apua edes liikkuakseen. Murrayn suurimmiksi ansioiksi jäävät lopulta Guybrushin säikäyttely mitä oudoimmissa paikoissa. Skottiparturipiraatti Haggis McMutton on loistavan stereotyyppinen, mutta silti täysin originelli hahmo. Haggiksen ristimänimi oli 'Heart-Liver-And-Kidneys-Boiled-In-The-Stomach-Of-The-Animal McMutton’, koska hänen vanhempansa odottivat tyttöä. Itseeni vitsi iski kyllä lujaa.
Apinasaaren kirouksessa ei löydy epäloogisia puzzleja kuten sarjan toisessa osassa, itselläni ongelmat ensimmäisellä kerralla pelatessani olivat lähinnä kielelliset, mutta siitäkään ei ole enää ongelmaa. Viimeksi pelatessani olin tosin kerran peliä edellä, enkä ollut tehnyt jotakin pientä asiaa jota en ollut kokenut tarpeelliseksi ja jumituin. Pelissä myös on muutama turha esine, joita ei tarvitse mihinkään ja ne lähinnä hämäävät olemassaolollaan. Muuten pelissä ei sanottavia ongelmia löydy, vaan etenemisen esteet johtuvat pelaajan omasta hitaudesta.

I don't want people asking me about Grim Fandango.
-Guybrush Threepwood

The Curse of Monkey Island olivat viimeiset hyvät seikkailupelit ennen genren kuolemaa. Itse olen aina tykännyt pointi’n’click-peleistä, joten MI3 on minulle se paras seikkailupeli. Ohjaaminen ja ongelmanratkaisu on helppoa ja yksinkertaista ja inventaariot elisesti ottaen on tarkoitettu hiirellä selattaviksi. Apinasaarten neljännessä osassa koitettiin hommaa saada toimimaan Grim Fandangon moottorilla, ohjauksella ja grafiikoilla, mutta lopputulos oli heikko. Kömpelö ohjattavuus ja karu grafiikka. Toisaalta Monkey Island 4 oli siltikin erinomainen seikkailupeli, mutta verrattaessa ensimmäiseen kolmeen peliin ja Grim Fandangoon, se oli heikko esitys.

Mine is the name pirates fear the most: Edward “Snugglecakes” Van Helgen!
– Edward Van Helgen

Yhteenvetona The Curse of Monkey Island tarjoaa tuntikausiksi seikkailtavaa ja ennen kaikkea lukemattomat makeat naurut ja ison kasan one-linereita. Pelissä ei ole mikään kiire, vaan seikkailla voi kaikessa rauhassa. Peliä ei siis voi suositella ihmisille joiden pelaaminen rajoittuu järjettömiin räiskintäpeleihin ja keskittymiskyky riittää juuri ja juuri mainosten seuraamiseen.Peli on täynnä viittauksia pop-kulttuuriin, eritoten LucasArtsin omiin tuotoksiin, kuten Star Warsseihin. Pelintekijät ovat myös tiedostaneet että tämä on ehkä viimeinen tilaisuus loistaa tällä saralla, sillä pelistä löytyy vitsejä viitaten seikkailugenren kuolemaan.
Pelin juoni ei ole aivan yhtä mukaansatempaava kuin toisessa osassa, jossa oltiin aarrejahdissa, mutta kolmannessa osassa saadaan vastauksia entisiin mysteereihin ja trilogia käytännössä päätökseen, vaikkakin sitä myöhemmin jatkettiinkin. Apinasaaren Kirous on edellisiä osiaan helpompi lähestyä grafiikoidensa ja ääninäyttelynsä ansiosta ja oli myös allekirjoittaneen ensikosketus tähän loistavaan pelisarjaan. Not to mention että ensimmäistä kahta osaa ei oikein kaupanhyllyiltä löydä.. Kolme ensimmäistä osaa pyörivät kuitenkin mainiolla ScummVM-emulaattorilla, joten aika ei ole onnistunut tuhoamaan näiden pelien siirtymistä uusille pelaajille.
Monkey Islandit 1-3 ovat huomattava osa nuoruuttani ja vaikuttaneet suuresti niin huumorintajuuni kuin pelimieltymyksiini. Apinasaari-trilogia on loistava pelisarja ja omassa genressään paras. Sierran seikkailupeleillä ei näin jälkikäteen katsottuna ollut kyllä mitään sijaa tällä kilpakentällä. Suosittelen kokeilemista lämpimästi kaikille. Apinasaari viitosta odotellessa..

Ja tässä yksi pelin parhaista hetkistä: A Pirate I was meant to be!

Myöhemmin on tulossa sellainen yhteenveto, jossa on mm. kommentteja muiden valinnoista.

Nyt kuitenkin vuorossa minun valinta numero 1. Peli, joka on mielestäni paras peli. Tässä kaikki valintani:

25. Ski Jump International
24. Call of Duty 4
23. Chip's Challenge
22. Tetris
21. Turbo Sliders
20. Wario Ware: Touched!
19. Tony Hawk's Pro Skater 2
18. Tekken 3
17. Mega Man 9
---------------------------
16. Portal
15. Crash Bandicoot 2
14. Resident Evil 4: Wii Edition
13. Sonic the Hedgehog
12. Worms Armageddon
11. The Lost Vikings
10. GTA: Vice City
--------------------------
9. Donkey Kong Country
8. Fifa 98
7. Ape Escape
6. Doom
5. GTA: San Andreas
-------------------------
4. Mortal Kombat II
3. Super Mario Bros. 3
2. Crash Team Racing
-------------------------


1. Pokémon Red/Blue
GB

Pokémon oli silloin aikanaan mieletön villitys. Villityksen jälkeen tuli vaihe, jolloin koko villitys tuntui nololta. Nyt voin ylpeänä sanoa, että Pokémon on paras. Piirretyt ym. oheinen ei kiinnosta, mutta Pokémon-pelit ovat aina olleet hyviä. Vaikka aina uuden Pokémon-pelin tullessa, peliin on tullut paljon loistavia uudistuksia, on ne aina tuntuneet entistä vieraammilta ihan pokemonien takia. Siksi ensimmäisen polven Pokémon-pelit (Red ja Blue, Japanissa Green) ovat minun mielestäni ne parhaimmat. Gold, Silver ja Crystal on myös hyviä, mutta niitä en ole samalla tavalla pelannut.

Tähän väliin on sanottava, että rpg-pelit eivät kiinnosta minua yhtään. Pokémon on poikkeus. Tosin voiko Pokémonia enää edes sanoa rpg:ksi? Pokémon on jo itsessään oma genre nykyisin. Se vaan on niin viehättä pelisarja.

Pidemmän aikaa olen ollut sitä mieltä, että Pokémon Red/Blue on paras peli mitä on tehty. Syksyllä mielipide vain vahvistui, kun koulussa syttyi pienimuotoinen villitys. Ensin yksi kaveri alkoi liikkumaan Game Boy Colorin kanssa, sitten toinen hankki GBC:n ja Pokémonin ja sitten piti etsiä oma Game Boy Color. Vanha Pokémon Blueni on jo hävinnyt, kun veikka päätti "lainata". Sen verran keräilijäluonne olen, että loose-peli (peli ilman koteloita ja ohjeita) ei helposti kelpaa, mutta nyt piti saada nopeasti halvalla Pokémon. Vanhalta kaverilta sitten ostin Bluen. Koulussa pelattiin tunnit ja välkät Pokémonia.. Oli kyllä hauska syksy. Melko nopeasti tuntui tunteja menevän peliin, kun se vaan on niin addiktoiva. Sitten se villitys vähän laantui, mutta laatupeli silti kyseessä. Tuli myös huuto.netistä ostettua ok-kuntoinen Pokémon Red. Pelin tunnuslause "Gotta Catch 'Em All!" ei siis ulotu pelkästään niihin pokemoneihin, vaan pitää kerätä kaikki pelit!

Tuli viikko sitten taas käynnistettyä Pokémon Blue. Kerran olen Pokémon-liigan mennyt läpi, eli periaatteessa olen pelin läpi mennyt. Periaatteessa en, sillä minulta ei löydy kaikkia mahdollisia pokemoneja. Päätin alkaa etsimään puuttuvia pokemoneja ja kouluttamaan niitä. Yllättävän hauskaa puuhaa tämäkin on. Pelkästään Pokémon Bluen kanssa et voi kerätä niitä kaikkia 151 alkuperäistä pokemonia, vaan Pokémon Redistä löytyy osa niistä pokemoneista, mitkä Bluesta puuttuu. Homma toimii tietysti myös toisinpäin. Jotta voit kerätä kaikki pokemonit, sinun pitää siirtää kaverin Game Boyn kautta linkkikaapelin avulla. Kuvitelkaa, linkkikaapeli. Ei silloin mitään bluetoothia käytetty. Muistan kun erään kaverin kanssa aikanaan vaihdeltiin pokemoneja linkkikaapelin avulla. Myös pelaaminen kaveria vastaan onnistuu linkkikaapelin kanssa. Linkkikaapelin takia tehtiinkin kaksi samanlaista, mutta kuitenkin erilaista Pokémon-peliä.

Mikäs siinä Pokémonissa sitten oikein viehättää? Ihanien musiikkien lisäksi on erikseen mainittava pokemonien kerääminen ja kehittäminen. Se vaan on niin addiktoivaa puuhaa ja poken evoltuessa, tuntee onnistuneen. Peli ei mikään älyttömän vaikea ole, siihen on helppo päästä sisälle ja sitä voi pelata missä vaan, koska se on käsikonsolipeli. Näin vanhaksi peliksi, peli on hyvin yksityiskohtainen. Kaupungeissa ja kylissä on eroja. Tavaroita ym. saatat löytää mistä vain. Pelissä saa kulkuneuvonkin, jolla matkaaminen sujuu nopeammin. Risteily, ottelut naapuria vastaan, legendaariset pokemonit, kummitustalo.. Voisin luetella loppuillan ja sen jälkeen vetäytyä pelaamaan viideksi päiväksi putkeen pelaamaan Pokémon Blueta. Pokémonin loistavuus syntyy simppeleistä, pienistä asioista, jotka synnyttävät yhden ison ja hienon kokonaisuuden.

Vaikea selittää näitä asioita, minkä takia Pokémon Red/Blue on paras peli. Ehdotan siis, että hankitte jonkun Game Boyn ja Pokémonin sille. Näitä minun hehkuttamia asioita on vaikea ymmärtää, jos ei ole kokemusta peleistä. Pokémon on ollut Nintendon pelastus ja ylivoimaisesti parasta mitä yhtiö on saanut aikaan viimeisen 15 vuoden aikana. Pokémon-huuhaasta saa olla mitä mieltä tahansa, mutta pelejä ei saa teilata pelaamatta. Pitääkin mennä tästä nyt pelaamaan, sillä.. GOTTA CATCH 'EM ALL!

Bluen minä sain aikanaan joululahjaksi, ja olihan se ihme magiaa. Sitä tuli hakattua hullun lailla, ja kavereiden kanssa puheet keskittyivät pelitallennuksiin ja Pokemonien leveleihin. Voi niitä aikoja. Aivan kuten sanoit, myös minulla (ja kaveripiireillä) oli aika jolloin ei peleihin koskettukaan. Vaikka sinua paljon nuorempi olenkin, on minulla ja kavereillani tullut taas niitä hetkiä, kun on välillä tullut Gameboyta hakattua. Hyviä muistoja peleistä.

Ps. Ruby ja Silver kuuluu Bluen ohella myös valikoimaani.

Voi, että kun tekisi mieli alkaa jälleen pelaamaan noita vanhoja klassikoita. Taisin olla kahdeksan vuotta, kun sain Pokémon Yellowin käteeni ja tuon jälkeen tuli hankittua Blue ja Red myös, jonka jälkeen kun ilmestyivät niin Gold ja Crystal. Harmi vain, että ovat kadonneet johonkin. Noita ns. kolmannen ja neljännen generaation pelejä olen koittanut tietokoneella, mutta ei niihin pääse samanlailla sisälle kuten joskus pienempänä.

Hieno ja ehkäpä aika rohkeakin valinta ensimmäiseksi, mutta olisinpa voinut tehdä itse saman valinnan kenties, sen monta automatkaa ja laivaristeilyä ovat pelastaneet nuo kyseiset pelit.

Olenkin tässä ihmetellyt. että eikö yhtään tärkeää peliä ole unohtunut kun ei ole tullut sellaisia muitten listoilta vastaan, mutta nyt tuli sitten tämä

2. Supaplex (PC, 1991)



Supaplex. Näissä listauksissa on ärsyttävää se, että niitä ykkössijalle kuuluvia pelejä on niin paljon. Yhtenä päivänä ja tietyllä mielentilalla Supaplex on ehdottomasti paras peli. Kolmen kärkeen se kuuluu joka tapauksessa ja saakin kunnian olla sijalla 2. tässä kovatasoisessa listasssa. Supaplex on ainoa peli, jota kaikki perheemme jäsenet ovat pelanneet, jopa äitini, joka ei sen koommin olekaan peleihin koskenut pitkällä tikullakaan. Mutta Supaplexissa oli taikaa, joka sai meistä jokaisen kahlittua koneen ääreen tunneiksi ja taas tunneiksi. Supaplexissa ohjataan Murphya, pientä oranssia palloa, joka syö vihreitä kuutiota (aika mielenkiintoisen kuuloista, I know) ja välttelee kaikennäköisiä vihollisia.



Tavoitteena pelissä on kerätä vasemmassa alanurkassa näkyviä juttuja, vältellä niskaan putoavia kiviä ja levykkeitä (jotka toimivat pommeina) ja ennen kaikkea juosta karkuun saksia, jotka ovat ehkä pelottavin ja traumaattisin asia, mitä pelissä on ikinä ollut. Peli oli niin mukaansatempaava, että näin monet kerrat painajaisia niistä saksista, sillä yleensä saksikentät olivat kaikkein pahimpia, koska niissä iski pakokauhunomainen kiire juosta pakoon ja samalla koittaa vielä päästä kenttäkin läpi. Jos onnistuu välttelemääns saksia ja levykkeitä ja kiviä ja vielä selviää oikeassa alanurkassa näkyvään Exitiin, on onnellinen kentän läpäisijä. Kenttiä pelistä löytyi aivan järjestön määrä, vaikeustaso oli puzzlejen muodossa todella vaikea.

Itse olen kans pelannut Supaplexia paljon ja olisi ehdottomasti top 10 jos olisin muistanut pelin

ps. valitettavasti mulla venyy ykkös sijan julkistus ensi viikkoon, mutta ei voi mitään. Ei vaan millään kerkiä tälle viikolle jos ei sitten sunnuntai maanantai yönä innostu/jaksa.

1. GTA: San Andreas

GTA SA pääsi ensimmäiselle sijalle monesta syystä, peliä on pelattu varmasti ainakin 300 tuntia (600 ehkä jos laskemme SAMPn)

Peli on myös niitä ensimmäisiä GTA pelejä jotka tempaisi kunnolla minut mukaansa, sen monipuolisuuden, ominaisuuksien ja ympäristön takia.

Pelissä oli suurimmaksi osaksi gangeja, ja mafiat olivat pienessä roolissa. Kyllähän mafiatkin ovat mukava lisä, mutta niitä on nähty GTAssa vähän liikaakin. Pelin gangeihin tykästyin myös, koska olen katsonut paljon dokumentteja espanja/meksiko/puerto ricalaisisita jengeistä, joista MS-13 ja Latin Kings muistutti paljon pelin kahta jengiä. Grove ja Ballas on luultavasti tehty Cripseistä ja Bloodeista.

Ympäristö sopii myös hyvin jengielämään, kun mukana on Compton, Watts jne, pelin omilla nimillä. Myöskin kaikki jengisodat, drive-byt, sopisi hyvin tämän tyyliseen peliin. Mielestäni drive by kyllä oltaisiin voitu hieman paremmin tehty, kun sitä kuitenkin pelissä esiintyi usein.

VGt oli valittu hyvin, vaikka Faizon Love olisi ehkä enemmän sopinut Big Smokelle ja Clifton Powell Sweetille, ja tottakai sieltä joidenkien räppärien äänet löytyi muutamalta hahmolta.

Miinuksena voisin sanoa sen, että on naurettavaa että hahmo tippuu auton ovesta kun ammut hänet ensin auton sisälle, tämä häiritsi minua jostain syystä runsaasti, kun satunnaisesti ne jäikin sinne autoon.

Pelin lopettelin varmaan vuonna 2006 pleikkarilla, kunnes kaverini kertoi minulle SA-MP'ista, jossa vielä tänäkin päivänä pelailen Roleplay servuilla, servut jossa rp'tään hyvin, on mukavaa ajanvietettä, ei mitään deatchmatchia, vaan "oikeaa elämää joinaamalla gangeihin, tehden drive byitä toisten gangien turffeille.

Olet pelannut GTASA:ta vähintään 300 sataa tuntia? Eli toisin sanottuna vähintään 30000 tuntia? Se on aika helevetin paljon se. Mistä olet löytänyt kaiken ajan ja mielenkiinnon siihen?

Oho, pikku moka, no kai niitä hieman tulee väsyneenä.

1. GTA San Andreas (PS2)
-Vice City oli monella osa-alueella parempi kuin SA, mutta samoin oli SA parempi monella osa-alueella kuin Vice City. Monen vuoden jälkeen parhaiten on jäänyt mieleen edelleenkin se valtava pelialue, jota voi luonnehtia hyvin mielin kyllä täydelliseksi. Oli pieniä tuppukyliä, aavikkoja, autiokaupunkeja, slummeja, hienostoalueita yms., joten jokainen löysi varmasti itselleen jotain. Pelissä oli myös paljon uudistuksia, kuten kasinot, jengisodat, erilaiset ajokoulut (autokoulu, lentokoulu, moottoripyöräkoulu ja olisikohan ollut vielä venekoulukin), kuntosali, vaatteiden ostaminen ja monen monta uutta uudistusta. Hyvin realistinen peli moneltakin osaa siis (jos vertaa aikaisimpiin peleihin).

Pelin tarina on varsin mielenkiintoinen ja samalla myös karu. Pelin päähenkilö on Carl Johnson (CJ) muuttaa Liberty Citysta Los Santosiin (joka perustuu Los Angelesiin). CJ:n veli on Grove Street Familiesin johtaja. Alussa tärkeimmät työnantajat ovat juuri GSF:n jäseniä kuten Sweet, Ryder ja Big Smoke. Muut Los Santosin jengit ovat Ballas ja Los Santos Vagos. Los Santosissa saa myös pelin ensimmäisen tyttöystävän, Denisen. Hänet pitää pelastaa eräässä tehtävässä palavasta talosta. Pelin aikana voi hankkia muitakin muijia, joista on melko paljonkin apua (erään muijan avulla ei menetä aseita, jos joutuu pidätetyksi).

Pelin toinen maa on San Fierro (San Francisco). Tässä maassa oli ensimmäisen koulu (autokoulu). Tässä maassa oli myös vaikka mitä. Oli kuntosali (jossa hahmo pystyi oppimaan karatetta), satama, jonne piti viedä autoja ja paljon muuta. Muistaakseni viimeistään tässä maassa piti hankkia tarpeeksi hyvä "uintitaito". Johonkin tehtävään tätä taitoa tarvitsi, en nyt tarkalleen muista tehtävää. Taisi olla jotain tekemistä pakolaisten vapauttamisella laivalta, ellen nyt aivan väärin muista. Tässä maassa oli myös San Franciscon kuuluisat raitiovaunut, joihin tosin ei päässyt kyytiin. Harmi sinänsä, olisi ollut aika coolia ajaa ympäri kaupunkia kyseisessä menopelillä

Kolmas ja viimeinen maa oli Las Venturas (Las Vegas). Kuten arvata saattaa, kaupunki on täynnä kasinoita ja strippibaareja (tosin kaupungissa on vain kolme kasinoa, johon pääsee sisälle ) Koko tämä kolmas maa on yhtä suurta hohtoa ja tässä maassa tunnelma on lähes yhtä korkealla kuin Vice Cityssä.

Kolmen "päämaan" lisäksi oli pienempiä kyliä ja autiomaita, joista harvoin löytyi mitään sellaista, mitä kaupungeissa ei ollut. Siitä huolimatta oli kiva ajella Sanchezilla tuppukylissä, metsissä ja/tai ajaa pelin suurimman vuoren huipulle, jonka huipulla oli hyppyri, josta oli oikein mukava ajaa. Myös eri pilvenpiirtäjistä oli aika kiva hypätä jollain BMX-pyörällä, mutta kyllähän tuo vuori oli aivan huippu

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen GTA-peli, jossa pystyi vaikuttamaan hahmoon kunnolla. Oli kuntosaleja, vaatekauppoja, partureita ja tatuointiliikkeitä. Melko varmasti jokainen sai hahmostaan oikeanlaisen. Itse käytin yleensä farkkuja ja tuollaista hiukan juhlavampaa takkia. Tyylikäs jätkä tuo CJ.

Kulkuneuvoja oli HUOMATTAVASTI enemmän kuin Vice Cityssä. Autoja oli paljon enemmän, moottoripyöriäkin oli selvästi enemmän. Veneitäkin oli enemmän kuin Vice Cityssä. Lentokoneita oli aika suuri valikoima, oli hävittäjää, suihkukonetta, matkustajakonetta ja vesilentokonetta (joka oli myös Vice Cityssä). Pelissä oli mukana myös jet pack sekä ilmatyynyalus. Niin ja ei sovi unohtaa helikoptereita, jota oli myös paljon. Tai junia, jotka pystyi ottamaan omaan käyttöön.

Olen puhunut aina GTA-pelien yhteydessä musiikista. Tässäkin pelissä oli erittäin hyvää musiikkia, Radio X ja K-DST olivat lempikanaviani. K-DST tarjosi ihan perusrokkia, Radio X pääasiassa grungea. Ja kyllä jokainen luultavasti löytää jotain itsellensä.

Tässä pelissä on oikeasti ihan kaikkea. Grafiikat ovat ehkä hiukan kökköjä, mutta se on ainoa miinuspuoli koko pelissä. Loistava peli kyseessä, toivon hartaasti, että joskus tulisi toinenkin GTA, joka perustuisi tähän pelialueeseen. Grafiikoita hiukan paremmiksi ja ehkä hiukan pelattavuuttakin.

_______________________________________________________________________

Lista kokonaisuudessaan:

1. GTA San Andreas (PS2)
2. GTA Vice City (PS3)
3. kiekko.tk
4. Crash Bandicoot 3 Warped (PS1)
5. GTA IV (PS3)
6. NHL 08 (PS2)
7. Need for Speed: Most Wanted (PS2)
8. Resistance 2 (PS3)
9. Guitar Hero III: Legends of Rock (PS2)
10. WWE SmackDown! Here Comes the Pain (PS2)
11. GTA III (PS2)
12. Tom Clancy's Rainbow Six 3 (PS2)
13. Need for Speed: Pro Street (PS2)
14. Max Payne (PS2)
15. The Godfather (PS2)
16. FIFA 04 (PS1)
17. Runescape
18. GTA Liberty Vice City Stories (PS2)
19. Need for Speed: Underground 2 (PS2)
20. True Crime: Streets of LA (PS2)
21. James Bond 007: Nightfire (PS2)
22. Lucky Luke (PS1)
23. Tony Hawk's Underground (PS2)
24. NHL 2004 (PS2)
25. Liberty City Stories (PS2)

No niin, sainpas minäkin ykköstekstin valmiiksi, tällä kertaa jopa näinkin paljon ennen deadlinea. Joku saattoikin Shadow of the Colossuksen listallani nähdessään osata odottaa tätä, joskin esimerkiksi Silly Cow pitää nähtävästi SotC:ta edeltäjäänsä parempana. Minä en.

1. ICO (2002 / PlayStation 2)

<img src="http://image.com.com/gamespot/images/2001/ps2/ico/ico_070201_screen026.jpg" width=298 height=200/>
Ico on peli, joka sai poikkeuksetta ylistäviä arvosteluja, mutta jäi silti myyntinsä puolesta pikemminkin kulttisuosikiksi. Tämä on sääli, onhan kyseessä kuitenkin kaikkien aikojen parhaan konsolin (laajin pelivalikoima, konsoli löytyy lähes jokaiselta konsolipelaamisesta kiinnostuneelta) paras peli, ja samalla kaikkien aikojen paras peli – titteli, jonka antaminen Icolle tuli itsellenikin hieman yllätyksenä.

Ico kertoo samannimisestä pojasta, joka on syntynyt sarvet päässään. Tämä on hieman ongelmallista, sillä paikassa jossa Ico asuu ei sarvipäisiä poikia katsota hyvällä, ja peli alkaakin siitä kun Ico viedään linnaan, jonne kaikki muutkin sarvipäiset pojat on aikojen saatossa vangittu. Ico onnistuu kuitenkin vapautumaan tyrmästään, eikä hän pääse tutkimusmatkallaan linnassa pitkälle, kun hän löytää häkkiin suljetun tytön, Yordan. Yordaa odottaa niin ikään hyvin epämukava kohtalo, joten Ico ottaa hänet mukaan yritykselleen paeta linnasta. Ainut vika vain on, että Yorda on kovin avuton: Icon pitää olla jatkuvasti tekemässä tälle siltoja paikkoihin, joista Ico itse pystyy hyppäämään yli, tai tekemässä muita vastaavia järjestelyjä. Tämän lisäksi myös mustista aukoista tulevat varjo-oliot ovat hyvin kiinnostuneita viemään Yordan mukanaan, joten Icon täytyy pysytellä Yordaa lähellä ja huitoa olentoja kepillä pois Yordan kimpusta.

Pelin idea on siis hyvin yksinkertainen: pelissä liikutaan linnassa huoneesta tai alueesta toiseen, ja jokainen tila on oma Yordan rajoitteisiin perustuva puzzlensa. Kun sitten Ico on viimein pitkän pulmanratkonnan päätteeksi alueen toisella reunalla vetämässä sillan laskevaa vipua, ilmestyy Yordan viereen musta aukko, ja Ico saakin kiitää huitomaan olioita kepillä ennen kuin on liian myöhäistä.

Kun peliin ensi kertaa törmäsin arvostelujen muodossa, pidin niitä vähän naurettavina: ne kaikki nimittäin hehkuttivat ”osoitusta siitä, että pelitkin voivat olla taidetta”. Kun vielä pelin juoni kuulosti noin siirappiselta, pystyin kuvittelemaan sarvipääkypäriin pukeutuneet nörtit kahvipöydässä puhumassa ”uudesta Romeosta ja Juliasta”. Peli kuulosti kuitenkin mielenkiintoiselta, ja kun vähän aiemmin paikkakunnalle muuttaneella uudella kaverilla sattui peli olemaan, lainasin sen kokeeksi.

Peli ei hurmannut välittömästi. Grafiikka oli toki erikoista ja kaunista, ja tarinakin vaikutti mielenkiintoiselta, mutta pelattavuus oli aluksi hieman kankea, eikä peli tuntunut oikein etenevän ensimmäisten pelikertojen aikana mihinkään. Pikkuhiljaa tähän peliin pääsi kuitenkin sisälle, ja hetken kuluttua sitä huomasi salaa ajattelevansa samaa kuin kaikki taiteesta puhuneet peliarvostelijat, vaikka tuollaisia puheita piti vielä periaatteesta vähätelläkin.

Icosta tekee ainutlaatuisen sen käsittämättömän hieno tunnelma. Siinä missä jatko-osa Shadow of the Colossus lienee mahtipontisin pelaamani peli, on tämä minimalistisuudessaan vielä paljon enemmän massasta erottuva teos. Pelissä ei ole juurikaan dialogia, ja sekin vähän on Icon turhia yrityksiä saada jotain tietoa irti mykästä Yordasta. Musiikki on niin ikään minimalistista ja taka-alalla, mutta tukee tunnelmaa täydellisesti. Grafiikat ovat omalla tavallaan kauniit, ja ääniefektit toimivat todella hienosti: lokkien kirkuminen ja muuriin iskeytyvien aaltojen ääni yhdistettynä ”silmiin” paistavaan aurinkoon mystisissä linnamaisemissa on jotain sellaista, mitä harvoin peleissä kokee. Tuollaisina hetkinä ei huvita juosta eteenpäin, vaan pysähtyä hetkeksi paikoilleen. Niin, ja onhan tässä koko ajan myös taustalla se suuri rakkaustarina: siitä ei vaan puhuta, eikä sitä mitenkään alleviivata, sen vain pystyy aistimaan.

Tätä kaikkea on jotenkin vaikea ja vähän typeräkin selittää, joten tyydyn tähän: mikäli haluat kokea jotain täysin erilaista kuin tavanomaisen tusinaräiskinnän, kokeile Icoa. Kokeile Icoa vaikka olisit kiinnostunut vain tusinaräiskinnöistä, sillä tämä peli on niin hyvä ja mukaansatempaava, etten voisi kuvitella jonkun voivan olla pitämättä tästä. Ico on kaikkien aikojen suosikkipelini – vaikka se onkin jotain enemmän kuin pelkkä peli.

<img src="http://standing8.files.wordpress.com/2007/10/ico_pic01.jpg" width=300 height=250/>

"Saimou" kirjoitti:
Silly Cow pitää nähtävästi SotC:ta edeltäjäänsä parempana.

Ei aivan niinkään. Ico on osa sitä pitkää listaa jonka nimi on "Pelit jotka olisivat luultavasti listallani (ehkä jopa hyvinkin korkealla) jos olisin pelannut niitä riittävästi". Jämähdin siinä aikanani melko aikaiseen ja sitten se pelaaminen jäi. Nyt on uusintakokeilu päällä ja varsin erinomaiselta vaikuttaa.

Viimeistä viedään. Listat ovat olleet ilahduttavan erilaisia ja oikein hyvä rihma on ainakin omasta mielestäni saatu aikaan.

25. Jedi Knight 2
24. Dune 2
23. Laura Bow 2
22. Shadowrun
21. Starcraft + Brood War
20. Oblivion
19. Master of Orion 2
18. NetHack
17. Kotor
16. Empire Deluxe
15. Halo 1-3
14. Europa Universalis III
13. Sid Meier's Pirates!
12. Nahlakh
11. Command & Conquer: Generals & Zero Hour
10. ADOM
9. Rock Band 2
8. Princess Maker 2
7. Rome: Total War
6. Syphon Filter 2
5. Jagged Alliance 2
4. Hearts of Iron II
3. Master of Magic
2. Star Control II

1. Quest for Glory 1-5 (PC; 1989, 1990, 1992, 1994, 1998)




Kultainen sija on jaettu historian upeimman pelisarjan, sadunomaisen Quest for Gloryn, kesken. Alunperin kyseessä piti olla neliosainen setti, mutta kakkosen ja kolmosen välissä pariskunta Corey & Lori Ann Cole päätti tehdä vielä bonusosan (QFG III), joka tosin lienee tämän loistokkaan pentalogian vähiten hohtava osa. Tavoitteena on aluksi vain tulla sankariksi ja sarjan edetessä pelastaa valtakuntia koko ajan suuremmilta uhilta. Numerot 1-2 ovat Sierran parserivetoisella käyttöliittymällä (vrt. Space, King's tai Police Questit, Larryt..) pelattavia tekeleitä, kun taas kolmosesta eteenpäin mennään ikonipohjaisesti, eli oikealla hiirennapilla vaihdetaan toimintaikonia. Reaaliaikaiset taistelut hoituvat tilanteesta ja pelistä riippuen joko erillisellä taisteluruudulla tai sitten suoraan normaalilla peliruudulla. Ne vaativat jonkin verran taktisuutta, sillä esimerkiksi järjetön huitominen syö staminan hyvin nopeasti loppuun.

<img src="http://www.ibiblio.org/GameBytes/issue18/greviews/quest/qfg43.gif" width="320" height="200">

Yksi asia, joka tekee sarjasta erikoisen, on mahdollisuus viedä ja tuoda omaa hahmoa pelistä toiseen. Aivan, on siis mahdollista pelata koko sarja läpi yhdellä ja samalla hahmolla. Tässä on myös täky, sillä peleissä on ensimmäistä osaa lukuunottamatta neljä hahmoluokkaa. Kolme tavallista, taistelija, maagi ja varas, ovat valittavissa alusta asti. Neljättä luokkaa, eli paladiinia, ei voi valita suoraan vaan kyseinen arvonimi tulee ansaita sarjan toisessa tai kolmannessa osassa. Paladiini on ääreishyveellinen hahmo ja sellaiseksi on vaikeaa tulla, mutta kunniallisuus palkitaan: paladiini saa käyttöönsä liekehtivän miekan nimeltä Soulforge. Lisäksi kaikki neljä hahmoluokkaa ratkaisevat ongelmia hieman eri tavoin, joten paladiini lisää uudelleenpeluuarvoa. Tästä esimerkkinä voimakas taistelija saattaa potkaista lukitun oven nurin siinä missä varas tiirikoi ja maagi loitsii oven open-loitsulla auki.

<img src="http://bulk.destructoid.com/ul/user/2/26908-104990-CharacterSelectionpng-468x.jpg" width="234" height="175">

Muita ominaispiirteitä sarjalle ovat muistakin Sierran peleistä tutut äkkikuolemat, aikalaisikseen kauniit grafiikat ja satumaiset juonet. Lisäksi QFG-sarja tunnetaan myös omalaatuisesta, mutta erinomaisen toimivasta huumoristaan. Vai missä muussa sarjassa lukon tiirikoimisen (pick lock) sijasta voi myös tehdä saman nenälleen (pick nose)? Onnistunut suorite korkealla tiirikoimiskyvyllä palkitaan nenän aukeamisella, mutta huono tiirikoija tunkee tiirikan aivoihin asti ja kuolee. Tai miltä kuulostaa verhon takana riisuutuva haaremityttö, jonka muodot näkee kuitenkin pilailukaupasta ostettavilla röntgenlaseilla, joskin tällainen epäkohtelias käytös estää välittömästi paladiinin arvonimen saavuttamisen. Bwahah!



En usko minkään pelin, saati pelisarjan, pääsevän lähellekään sitä tunnetta, minkä nämä Sierran kunniakkaat rooliseikkailut ovat meikäläiselle tarjonneet. Ja fiiliksen voimakkuudesta puheen ollen, oma paremmuusjärjestykseni peleille on seuraava:

1. Quest for Glory (alunperin Hero's Quest): So You Want To Be A Hero
2. Quest for Glory II: Trial by Fire
3. Quest for Glory V: Dragon Fire
4. Quest for Glory IV: Shadows of Darkness
5. Quest for Glory III: Wages of War

.. ja pari askelta jäljessä Wages of Waria tuleekin tietysti sitten jo eri peli, eli Star Control II. Parseripohjaiset, EGA-grafiikkaiset ykkönen ja kakkonen ovat kuitenkin ehdotonta parhautta ja sarjaan tutustuminen kannattaakin aloittaa numerojärjestyksessä. Ykkösestä on tehty virallinen ja kakkosesta epävirallinen VGA-remake, mutta niihin ei kannata koskea ennen alkuperäisiä versioita. Parseri tarjoaa nimittäin niin paljon enemmän hauskaa ja vaihtoehtoja kuin ikonipohjainen käyttis. On mahdollista, että jokin peli vielä tulee ohittamaan Quest for Gloryn.. joskin se lienee yhtä todennäköistä kuin se, että voittaisin kolme loton päävoittoa putkeen.

Aivan pikkuisen myöhässä mutta se menee kiekkofinaalin piikkiin.
FINAL ROUND...FIGHT!


25. Duck Hunt (NES)
24. NHL 09 (PS3)
23. Summer Games II (C64)
22. Teenage Mutant Ninja Turtles: The Arcade Game (NES)
21. Battlefield 2 (PC)
20. Operation Flashpoint – Cold War Crisis (PC)
19. Age Of Empires II: The Age Of Kings (PC)
18. Uncharted: Drake’s Fortune (PS3)
17. GoldenEye 007 (N64)

16. Gran Turismo 3 (PS2)
15. Syphon Filter (PS1)
14. Tekken 3 (PS1)
13. Super Mario World (SNES)
12. Red Alert (PC)
11. Desperados: Wanted Dead or Alive (PC)
10. Crash Team Racing (PS1)

9. Grand Theft Auto: San Andreas (PS2)
8. Call Of Duty/Call of Duty 2 (PC)
7. Grand Theft Auto: Vice City (PS2)
6. Heroes Of Might And Magic III (PC)
5. Metal Gear Solid 2: Sons Of Liberty (PS2)

4. Call of Duty 4: Modernd Warfare (PS3)
3. Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots (PS3)
2. Metal Gear Solid 3: Snake Eater (PS2)

AND THE WINNER IS…SURPRISE SURPRISE...








1. Metal Gear Solid [PS1]

"The nuclear weapons disposal facility on Shadow Moses Island in Alaska’s Fox Archipelago was attacked and captured by Next-Generation Special Forces being led by members of FOX-HOUND."

Näistä sanoista alkaa maailman parhaan pelin mahtava kokemus, jollaista ei ollut ennen pelin julkaisua nähty eikä niitä montaa ole senkään jälkeen nähty. Tämän ilmestyessä oli kokemus jotain sanoinkuvaamatonta. Peli tuntui olevan vuosia aikaansa edellä ja grafiikat olivat uskomattoman hienot ja sellaiset joita ei ollut ennen nähty. Peli oli kuin hyvä elokuva ja juoni oli siis myös sellainen. Kun peli ilmestyi, niin englantini ei tietenkään ollut mitään maata mullistavaa mutta silti peliä jaksoi tahkota vaikka kuinka paljon. Eikä sitä tietenkään ollut vielä edellisiä Metal Gear-pelejä pelannut (kuten en ikävä kyllä vieläkään, tarinat tosin olen lukenut tarkkaan), joten senkin puolesta juonessa oli asioita joista ei ymmärtänyt edes sen vertaa mitä joistakin peruskeskusteluista. Nyt kun sitten englanti sujuu melkein yhtä hyvin kuin kotimainenkin, niin arvostus juonta ja tarinaa kohti on vain noussut. Tämä on uskomattoman koukuttava ja tunnelmallinen peli, jota jaksaa pelata yhä uudestaan ja uudestaan (nimim. peli läpi 15 kertaa).

”The greatest gun ever created. The Colt Single Action Army.” – Revolver Ocelot

Hahmot ja ääninäyttely ovat myös aivan omassa luokassaan tässä pelissä. Monipuoliset hahmot ja todella hyvin toteutettu ääninäyttely lisäävät pelin jo mahtavaan tunnelmaan oman koukkunsa. Ääninäyttely tuo välivideoihin elävyyttä, kun hahmot tuntuvat todellakin olevan mukana tilanteessa eikä tule sitä niin monta kertaa tulevaa tunnetta, että repliikit luetaan vain paperista. Jokainen hahmo on omanlaisensa persoona ja esim. jokaisen pomovastuksen voittamiseen tarvitaan omanlaisensa taktiikka.

Good! Now we can fight as warriors! Hand to hand! It is the basis of all combat! Only a fool trusts his life to a weapon!
– Gray Fox



Monipuoliset paikat, joissa reittivalintoja joutuu oikeasti miettimään tuovat mukaan paljon hauskuutta ja sopivia aivopähkinöitä. Hiippailu on erittäin mukavaa ja hyvin toteuttua. Huumoriakin löytyy, kuten myös hyvin tunteikkaita kohtauksia. Mukana on myös kaksi erilaista loppua, joten siitäkin lisäpisteet kotiin. Kun tähän soppaan lisätään vielä maailman hienoimmat pelimusiikit, niin keitos on täydellinen. Tässä pelissä on kaikki täydellisen pelin ainekset ja sitä tämä myös on. Uskomaton teos, josta muut pelit ovat ottaneet ja tulevatkin ottamaan mallia. Ehdottomasti peli numero yksi pelien historiassa!
_____________________

Olipahan urakka mutta kunnialla mentiin loppuun saakka. Pari unohdusta tapahtui mutta ei mitään suurempia. Tarkempaa analyysiä ehkä huomenna.

Katos katos, hyvin tutun näkönen peli toi MGS, saiko tossa ryömiä autojen alla tai jossain ilmastointi kanavissa, nuo valkoset ukot ja ympäristö sen verran tutun näköstä.. kun jotain tuon tyyppistä peliä joskus hakkasin kauankin.

"Memory" kirjoitti:
Katos katos, hyvin tutun näkönen peli toi MGS, saiko tossa ryömiä autojen alla tai jossain ilmastointi kanavissa, nuo valkoset ukot ja ympäristö sen verran tutun näköstä.. kun jotain tuon tyyppistä peliä joskus hakkasin kauankin.

Kyllä se käsittääkseni juuri se on. Tuossa se itsellänikin hyllyssä kerää pölyä. Täytyy kyllä sanoa, että on mahtava peli. Vielä nykyäänkin noita grafiikoita jaksaa katsella ja tunnelma on mahtava. Kunnon fiilistelypeli

Harmi kun tämäkin lista jäi osalta suorittamatta loppuun. Noh, sentään ei mennyt ensimmäisen ykkössijan kirjoittajan viestiin yhtä pitkään kuin painijoiden top100-listassa.

"Smark" kirjoitti:
Harmi kun tämäkin lista jäi osalta suorittamatta loppuun. Noh, sentään ei mennyt ensimmäisen ykkössijan kirjoittajan viestiin yhtä pitkään kuin painijoiden top100-listassa.

Kyllä täältä vielä tullaan viimeisen pelin kanssa, hieman jälkijunassa, kun muuttokiireet puskivat päälle.

Ai suatana, kun alkoi MGS koukuttamaan. Vaikken kyseistä peliä omistakaan, muuten kuin demona, on nyt semmoinen fiilis, että jumalauta tuo peli on pakko saada käsiinsä.

Sama juttu oli Chase The Expressissä. Uskomaton peli. Pistänpäs pelistä vielä joitakin kuvia.

http://www.juegomania.org/Chase+The+Exp ... xpress.jpg

http://tbn0.google.com/images?q=tbn:uVW ... een002.jpg

http://www.gamershell.com/static/screen ... 9_full.jpg

http://www.gamershell.com/static/screen ... 1_full.jpg

http://image.com.com/gamespot/images/sc ... een003.jpg

Itelläni on aamu- ja iltavuorot, remontti ja tapettienvaihto. Definitely gonna list sum gaems.

Oma listani. En nyt jaksa näille jälkipään peleille mitään erityistä perustelua laittamaan.

25. FIFA 2002 (PS2)
24. Turtles (SEGA)
23. Call Of Duty: Finest Hour (PS2)
22. NHL 1994 (SEGA)
21. Tony Hawk Pro Skater 3 (PS2)
20. Smackdown vs. Raw 2007 (PS2)
19. Smackdown vs. Raw 2008 (PS2)
18. Call Of Duty 1 (PC)
17. Battlefield Vietnam (PC)
16. 007 Quantum Of Solace (PS2)
15. Counter-Strike 1.6 (PC)
14. Smackdown! Shut Your Mouth (PS2)
13. Smackdown! Here Comes The Pain (PS2)
12. Formula One 2000 (PS1)
11. NHL 2000 (PS1)
10. Grand Theft Auto: San Andreas (PS2)
09. Grand Theft Auto: Vice City (PS2)
08. MotorStorm (PS3)
07. Formula 1 Championship Edition (PS3)
06. Buzz TV-visa (PS3)
05. MotorStorm: Pacific Rift (PS3)
04. Smackdown vs. Raw 2009 (PS3)
03. UFC 2009 (PS3)

02. Grand Theft Auto IV

Tämän pelin valitsin toiseksi, koska tämä on oikeastaan todellisin koskaan pelaamani peli. Peli kuvastaa hienon yksityiskohtaiseksi ihmisiä ja koko New Yorkia mitä pelissä näkyy. Ihmiset näyttävät erilaisilta, tosin kuin edellisissä GTA -peleissä oli ehkä 5 erinnäköistä ihmistä per sukupuoli. Pelin tehtävät ovat monipuolisia, autolla ajo todellista, ihmisten päälle ajo todellista. Ihmisten päältä kun ajaa niin ihminen lentää auton konepellin kautta auton yli, toisin kuin edellisissä peleissä ihmiset litistyivät jäädessään auton alle. Sama asia kun tippuu esim. katolta, ihminen pyörii todellisesti ja heiluttaa käsiään ja jalkojaan tippuessa, tosin kuin edellisissä ihmisten olivat valmiiksi könkköinä makuuasennossa tippuessaan. Erinomainen peli, josta Rockstarille kyllä voi antaa paljon arvostusta. Paljon eroja edellisiin GTA peleihin. Pelissä pelataan serbialaisessa Niko nimisellä hahmolla. Peli aloitetaan muutamalla tehtävällä muistaakseni hänen sedälleen Romanille. Pelin edetessä työnantajia tulee lisää, ja tehtävinä on pääasiassa mafioihin liittyviä tehtäviä. Pelissä on käytössä myös puhelin, jolla Niko voi soittaa ystävilleen, joita hän voi kutsua esim. keilaamaan tai työnantajille työn toivossa. Pelissä on myös käytössä 911 numero, johon soittamalla voi valita paloauton, ambulanssin tai poliisin paikalle. Poliisi kannattaa kutsua jos joku rupeaa öykkäyröimään ja käymään kimppuun. Siinä tapauksessa poliisin voi kutsua ottamaan öykkäri selliin.

Online peli on myöskin hieno. Siinä pelaajat ovat samassa kaupungissa ja liikkuvaat vapaasti deathmatch tyylisesti. Aseita löytyy ympäriinsä kaupungista, ja ne saa juoksemalla päältä. Online peli kierrosten voittajat ratkaistaan rahamäärien mukaan, joita saa joka taposta 100 dollaria. Myöskin tapetuilta vihollisilta voi varastaa rahaa, josta yleensä saa 13 dollaria.

KUVIA:










01. NHL 09

EA onnistui jälleen. PS3 versio tästä pelistä oli erittäin onnistunut, esim. eron PS2:sen versioon tästä pelistä huomaa. Uutta ja ilahduttavaa pelissä oli sen todellisuus niinkuin GTA:ssakin. Pelaajat luistelivat todellisen kaarevasti ja rauhallisesti, eivätkä super nopeasti niinkuin edellisissä peleissä. Myöskin laukaukset ovat hienoja ja puolustaja pystyy liikkumaan siniviivalla Petteri Nummeliinmaisesti sivuttain. Lisäksi mukaan ovat tulleet 5min rangaistukset selästä päin taklaamisesta. Tässä pelissä myös persetaklaukset ovat mahdollisia. Peli on myöskin todellinen maalien suhteen, ja jopa helpoimmalla tasolla on vaikeaa saada yli 5 maalia pelissä reppuun. Monesti on tullut jopa 4-0 selkäsaunoja pleikkarilta helpoimmalla tasolta, vaikka NHL-peleistä kokemusta on rutkasti. Online peli ei ole mitenkään ihmeellinen, tavan ottelu mies miestä vastaan, taikka joukkueina. Onlinena pystyy myöskin lataamaan peliin päivitetyt kokoonpanot, josta saa nykyhetkiset NHL ja AHL kokoonpanoot. Huonoa tässä on se, että päivityksistä ei saa muiden liigojen kokoonpanoja. Muut huonot puolet pelistä ovat tappelut, jotka päättyvät joskus 2 lyönnin jälkeen, yleensä tappelun kesto on 5 sekunttia. Toinen huono puoli on PS3 version Dynasty mode, jossa voi pelata ainoastaan NHL ja AHL joukkueilla. Kausi moodia PS3:sen versiossa ei ole ollenkaan. Uutta pelissä on Be-A-Pro moodi, jossa voi pelata 1 pelaajalla ja luoda tälle uraa, alkaen AHL:stä. PS3:sen versiossa pelissä on englannin kielinen selostus, joka ei toista oikeastaan mitään sanomaansa. PS2:sen versiossa puolestaan on tylsät Timo Jutila ja Mika Saukkonen.

TÄSSÄ VIELÄ KUVIA PELISTÄ:












PS2 VERSIO:






Tosin sanoen, eron huomaa.

03. UFC 2009 (PS3)

Pelkän demon perusteella? Olihan se hyvä, mutta...

Ethän ollut edes ilmoittautunut tähän mukaan ja toiseksi et laittanut edes perusteluja muille kuin kakkoselle ja ykköselle, mikä on tosi huono asia. Jos kerta listan teet, niin teetkin sitten kaikista 25:stä jokaisesta oman perustelun miksi kyseinen peli päässyt sille sijalle.

"Velocity" kirjoitti:
Itelläni on aamu- ja iltavuorot, remontti ja tapettienvaihto. Definitely gonna list sum gaems.

Niinkö, Hero of the Wasteland?

"Panu5" kirjoitti:
Ethän ollut edes ilmoittautunut tähän mukaan ja toiseksi et laittanut edes perusteluja muille kuin kakkoselle ja ykköselle, mikä on tosi huono asia. Jos kerta listan teet, niin teetkin sitten kaikista 25:stä jokaisesta oman perustelun miksi kyseinen peli päässyt sille sijalle.

No huh, poistetaan sitten tuo viesti. NHL 1994 onkin kiva tehdä arvosteluja.

"Smark" kirjoitti:

"Velocity" kirjoitti:
Itelläni on aamu- ja iltavuorot, remontti ja tapettienvaihto. Definitely gonna list sum gaems.

Niinkö, Hero of the Wasteland?

Loppui livettely pariksi päiväksi... ja nyt töihin.

Ja tosiaan, jos ihmettelit miksi oli tänään koko päivän Fallout 3 päällä, niin siksi, että pelasin sitä n. 20 minuuttia, kunnes päätin mennä lähikauppaan jättäen konsolin päälle. No, siitä päädyin kaverin kanssa vaikka minne, jolloin konsoli jäi about 4h:ksi päälle.

P.S minä olen sentään hyvä ihminen, senkin Scourge Of Mankind vai mikä ikinä olitkaan