Eli kuten aikaisemmin mainitsin, niin olen ottanut mukaan listalle vain yhden pelin per. pelisarja, sillä muuten olisi jäänyt olennaisia teoksia pois listan ulkopuolelle.
Erityismaininnat: Monkey Islandit (PC), The Jungle Book (Sega Mega Drive), Hitman-sarja (PC), Driver (PS), Colin McCrae Rally 2.0 (PS), Super Mario 64 (SNES), Final Fantasyt (en ole pelannut, mutta olen katsellut), Rainbow Six (PS), Fifa 09 (PS3), Fahrenheit (PC), PES 6 (PC) ja Populouos: The Beginning (PS).
25. Paperboy (en muista alustaa, äänikasetilla peli oli enivei)
Tämä oli muistaakseni aivan ensimmäinen videopeli, mitä olen koskaan pelannut. Se oli myös ensimmäinen videopeli, mihin jäin koukkuun.... Eli kuten nimikin kertoo, niin tässä piti jakaa sanomalehtiä taloihin. Ja kunnon Ameriiikan malliin tietenkin niitä viskottiin suoraan vauhdista polkupyörän selästä. Postilaatikosta ja ovimatolle heittämisestä taisi saada parhaat pisteet, mutta pienenä kiusantekijänä lopulta tuli keskityttyä enemmänkin ikkunoiden hajottamiseen. Pelissä oli tietenkin erinäisiä esteitä kuten pihasta lähteviä autoja, kuoppia yms. joita sitten piti väistellä. Kerran taisin päästä kolmostasolle, toki ikää ei ollut mahdottomasti.
24. Asterix and Obelix (SNES)
Pelin nimeä en tietenkään muistanut kun en osannut lukea tähän aikaan, mutta ei sitä nimeä tarvinnut hirveästi tonkia. Tässä sai valita pelasiko Asterixillä vaiko Obelixillä. Elikkäs kyseessä oli aika simppeli tasohyppely, jossa sitten aina välillä piti roomalaisia, ja pelin alussa villisikoja, muiluttaa. Yritys oli itsellä kovaa, mutta ikinä en päässyt peliä läpi, vaikka onnistuin pääsemäänkin viimeiselle tasolle, jossa sitten piti, hahmovalinnasta riippuen, pelastaa joko Obelix tai Asterix.
23. Sonic the Hedgehog 3 (Sega Mega Drive)
Kukaan meidän perheestä ei ikinä päässyt tätä peliä läpi, sillä viimeiset kaksi kenttää olivat jo todella vaikeita ja sitten lopulta loppuvastus yleensä viimeistään tuhosi läpipääsyn haaveet. Probleemanahan näissä peleissä oli se, että ei voinut tallentaa, joten aina joutui aloittamaan alusta saakka ja sitten piti useampi tunti pelata, että pääsi loppukenttään. Hermoja on menetetty tämän parissa ja se säilyi valloittamattomana. Tämä oli myös sen vuoksi viihdyttävä, että tässä toinen pelaaja pystyi hallinnoimaan Knucklesia, jonka henkirievulla ei ollut mitään virkaa. Vaikka se hukkui siinä kohdin, missä piti hyppiä nousevaa vettä karkuun, niin siltikin sen kadottua ruudulta, se tuli ilmateitse samantien takaisin. Valitettavasti homma ei toiminut toisinpäin, olisi joskus ollut siitäkin hyötyä...
22. Lion King (Sega Mega Drive)
Tämä on todellinen klassikko ja nostan tämän ehdottomasti suosikikseni Segan aikakaudelta. Kakkosleveli oli itsellä aina se vedenjakaja, kunhan siitä pomppimisesta puiden ja eläimien päällä selvisi, niin melko varmasti päästiin aina sinne loppukenttään. Ja ihan sama kuinka monta elämää siellä oli, niin ikinä ei Scarin luo tullut päästyä. Ja tosiaan sinnekin pääsyyn meni ihan törkeän paljon aikaa, ei olleet kyllä helppoja nämä entisaikojen pelit.
21. Hercules (Playstation)
Olin ekaluokkalainen kun tämän pelin sain, tietenkin tätä ennen oli se piirroselokuvakin nähtynä ja myös se TV-sarjakin pyöri Kolmosella. Pelasin tätä peliä jopa aamulla parinkymmenen minuutin ajan ennen kouluunlähtöä. Tässäkään ei ollut tallennusmahdollisuutta, mutta sentään salasanoilla pääsi aina tietylle levelille, joten eteenpäin oli menty. Pienen pojan mielestä tässä oli todella eeppisiä vastuksia ja ehdottomasti lempivastukseksi kohosi Hydra, vaikka se kohta pelottikin aina niin perkeleesti, että piti valotkin laittaa päälle jos oli pimeää. Vaikka tämä peli tuli pariinkin otteeseen mentyä täysin läpi alusta loppuun, niin siltikin se toiseksi viimeinen kenttä, jossa juostiin manalassa ja piti väistellä kuoppia, luita (jne.) pysyi aina yhtä vaikeana. Lempikenttä oli ehdottomasti Big Apple-kenttä, eli se kaupunkiosio.
20. Resident Evil 3: Nemesis (Playstation)
En ole ikinä oikein pitänyt kauhusta, sillä itselläni on todella vilkas mielikuvitus ja usein tuli nähtyä painajaisia. Joten lopulta luovuin lähes tyystin kauhuelokuvien ja pelien katsomisesta/pelaamisesta, ne parhaat tuli toki koettua. Tähän peliin oli todellinen viha-rakkaus-suhde. En ollut ikinä pelannut mitään jännitys/kauhutyypin peliä aikaisemmin, eli todellakin olin onnistunut tuolloin täysin missaamaan mm. ne kaksi aikaisempaa Resident Eviliä. Lopulta kaveri toi tämän meille mukanaan ja sitähän ruvettiinkin sitten tosissaan vääntämään. Sekään ei ollut tätä ikinä päässyt läpi ja minulla oli sattumoisin yksi PS-lehti, jossa oli tämän pelin läpipeluuohjeet. Ja lopulta se mentiinkin läpi ja lainasin pelin itselleni. Tuo peli oli jonkunlainen kummallinen piraattiversio, nimittäin pelin käynnistyessä sai valita millaiset koodit kytki päälle (loputtomat ammukset, kuolemattomuus yms.). Tätähän en silloin niin nuorena ymmärtänyt, vaan luulin ihan kauppaversiossakin olevan tämän saman ominaisuuden. Eli lopulta meni kolmisensataa markkaa täysin hukkaan ja peli oli sellaiselle pirpanalle läpipeluuohjeineenkin sen verran vaikea, että ikinä en päässyt sitä läpi ja kiinnostuskin loppui lyhyeen ilman noita helpottavia koodeja. Kuitenkin iso osa pelihistoriaani kaikesta huolimatta. Semmoinen hauska fakta oli, että luulin pelin nimen olevan virheellinen ja että siinä pitäisi lukea President Evil (enkä todellakaan ollut ainoa!). Eihän tuon ikäinen mitään Resident-sanaa vielä tiennyt.
19. Age of Empires 2: The Age of Kings (PS2)
Serkulla törmäsin alunperin sarjan ykkösosan demoversioon ja sitten vuotta-kahta myöhemmin törmäsin Keskisellä PS2:sen puolella tähän tekeleeseen. Hintakin oli vielä jotain 40 € (normaaleja hintoja halvempi siis), niin pakkohan se oli ottaa. Questien puolella oli William Wallacea ja Joan Of Arcia, mutta ne olivat usein sen verran hankalia, että tuli tyydyttyä pelaamaan normimoodia. Alussa kaikki oli sekasotkua ja mm. persialaisten sotaelefantit aiheuttivat kauhua. Ekassa kohtaamisessa näiden hirmujen kanssa kasasin tietenkin suurimman mahdollisen ratsuväkijoukon ja otin oikein huolella turpaan. Sitten otin itselleni persialaiset ja kokosin sotaelefanttien armeijan, sitten oltiinkin suut ymmyrkäisinä kun vastustajan jousiampujat teurastivat "voittamattoman" armeijani. Oppirahoja piti maksella, mutta kyllä lopulta se ymmärryskin sieltä kehittyi ja peli oli todella nautittava strategiapeli. Tosin ne jousiratsumiehet, jotka ampuivat usean nuolen sarjoja, olivat todellinen piikki omassa lihassani alusta loppuun saakka. Empire Earth ei sitten enää kaverilla pelattuna jaksanut niin paljoa säväyttää, että sen olisi viitsinyt itselleen hankkia. Toki silloin kun buumi oli kuumimmillaan tämän pelisarjan osalta, niin vanha kone ei pystynyt pyörittämään tuota 3-d peliä. Tälle uudemmalle masiinalle sitten sitä ei ikinä tullut hankittua kun se kovin buumi oli jo mennyt ohi aikoja sitten.
18. Mirrors Edge (PS3)
Sanoisinko jopa, että kaikesta huolimatta kyseessä on hieman aliarvostettu peli. Ja se voisi johtua siitä, että porukka pelaa tätä peliä "väärin". Kun pelasin pelin tarinamoodia helpoimmalla tasolla läpi, niin puolessa välissä peliä alkoi tuo perushyppelyn viehätys kadota. Lopulta Pirandello/Krueger -kentässä jämähdin sinne varastoon. Se oli siis se rakennus, minkä läheisyydessä oli kolme sniperia katoilla ja alhaalla pirusti ukkoja. Ihme, että pääsin edes sinne sisään saakka. Peli oli kolmisen kuukautta koskemattomana ja jopa kaduin, että edes ostin sen. Ja se sentään maksoi vain 18€.
Kun viimein palasin pelin pariin, niin pääsin pitkin hampain tarinamoodin helpoimmalla läpi ja olin valmis myymään pelin. Sitten kuitenkin kokeilin time-trialeja ja jäin koukkuun. Se oli uskomattoman viihdyttävää ihan tuollaisella peruskonseptilla, etsiä se nopein reitti suorittaa kenttä ja läpäistä kultamitaliin vaadittava aika. Sekuntien viilausta, välillä jopa sadasosien supistamista ajasta. Olihan se stressaavaa kun esimerkiksi huonossa alastulossa katkesi maksimijuoksuvauhti, tai ponnistus myöhästyi ja Faith joutui käsien kautta vetämään itsensä esim. aidan yli. Mutta kyllähän se tarjosi uskomattomia onnistumisen tunteita. Samoin tarinamoodin tasojen läpivetäminen tietyn ajan puitteissa vaikutti ensialkuun mahdottomalta, mutta kun netistä katsoi muutamaan kohtaan pikku niksit, niin homma sujui yllättävän jouhevasti. Lopulta palkintona vaivannäöstä ensimmäinen Platina-trophyni. Mutta ei tästä pelistä siltikään kannata missään nimessä maksaa 30 € enempää, sillä kun tämän pelin on mennyt täydellisesti läpi, niin ei tässä ole minkäänlaista motivaatiota pelata sitä uudelleen. Hieno kokemus.
17. Dragonball Z: Buu's Fury (Game Boy Advance)
Tämän sarjan aikaisemmat osat ovat Legacy of Goku 1 ja 2. Ja vaikka vaikeustaso tippui osasta osaan, niin vastaavasti pelien nautittavuus nousi ja Buu's Fury oli selvästi sarjan paras peli. Pelit ovat tyypiltään action-painotteisia seikkailu- roolipelejä, näin niinkuin sekavasti summaten. Legacy of Goku 1 keskittyi Frieza- ja Sayan-saagoihin, kakkonen Cell-saagaan ja kolmas nimensä mukaisesti Buu-saagaan.
Dragonball Z:n ensikosketus tuli Sub-TV:n myötä ja siitä sitten törmäsin sattumalta netissä näihin peleihin ja ne tuli sitten latailtua GBA-emulaattorille, joka oli puolestaan hankittu Pokemon Sapphiren ja Rubyn vuoksi. Sitten pitkän etsinnän jälkeen löysin lopulta netistä sivuston, josta sain ladattua kerrallaan kaikki Dragonball-jaksot ja ne olivat vieläpä sen kokoisia, että selvittiin jollain 20 gigalla. Ja tosiaan ihan hyvälaatuisiakin. Jaksoihin ja elokuviin vierähtikin sitten yli vuosi, vaikka lähes päivittäin tuli katseltua useampiakin jaksoja.
Melko yksinkertainen peli (Buu's Fury) kyseessä tietenkin kun alustana GBA, mutta viihdyttävä ja mielestäni on GBA:n parhaimpia pelaamiani pelejä Zeldojen, Pokemonien, Super Mario Golfin, Mario ja Luigi (joku RPG, mutta en saanut ongittua nimeä...), Advance Warsien jne. kanssa.
16. Digimon World (Playstation)
Ai, että kun tähän roolipeliin tuli upotettua pelitunteja. Ja sitten kaikki kuivui läpimenon osalta siihen kun olin teleportannut suoraan pois sieltä paikasta, mistä Angemonin olisi saanut värvättyä. Minun kun olisi pitänyt poistua sieltä jalkaisin ja näinpä tuon typerän virheen takia en saanut Angemonia värvättyä kaupunkiin ja pelin läpimeno jäi ymmärtääkseni haaveeksi. Enpä kuitenkaan saanut Machinedramoniakaan voitettua kun en oikein osannut kehittää Ultimate-tyypin Digimoneja. Nettiäkään kun ei meillä tuohon aikaan ollut. Tämä olisi ehdottomasti sellainen peli, mitä voisin aivan hyvin pelata juuri nyt. Jos siis omistaisin sen vielä, se törkeä pelituntien määrä kun valui tyystin hukkaan, niin en enää pelin pariin viitsinyt palata. Mutta kuten kuvastakin näkyy, niin ei tuo nyt mitenkään graafisestikaan silmiä "tuhonnut". Todella loistava peli, jonka meinasi tyystin jäädä saamatta. Nimittäin Keskinen oli myynyt pelin loppuun aikanaan kun tästä pelistä kiinnostuin, mutta kun kyselin pelipuolelta, niin lupautuivat tilaamaan yhden erän lisää tätä peliä.
Myös muuten Digimon World 2003 löytyy hyllystä ja siinäkin kävi tasan samalla typerällä tavalla. Eli kun olin siellä jossain pelkistetyssä mustassa maailmassa (lähellä loppua siis), niin olin siellä Digimon-maailmassa jättänyt jonkun homman suorittamatta ja en pystynyt jatkamaan eteenpäin, enkä myöskään pystynyt palaamaan taaksepäin. Taas satoja tunteja takana, enemmänkin kuin tuossa ykkösosassa, joten arvatkaapa vain huvittiko aloittaa alusta? Typerästi tehty noiden puolesta, mutta silti pirun hyvä sarja.
15. Syphon Filter (Playstation)
Pelin demon olin saanut joskus jostain käsiini ja jo yksistään sitä tuli tahkottua monen monituiset tunnit ja olisin osannut mennä sen läpi vaikka silmät kiinni. Kuitenkin eräänä päivänä se tuli vanhemmilta kinuttua ja sitä vaivannäköä ei ole tarvinnut katua. Lopulta sen Venäjän keikan jälkeen peli nousi silloiselle tasolleni aivan liian vaikeaksi ja veli sen kiskaisi lopulta eräänä päivänä läpi. Itse tuli lähinnä koodien avulla pelailtua yksittäisiä kenttiä sieltä täältä ja suosikeikseni nousivatkin Museo-osuus ja sen kentän alku, missä ryntäili loputtomasti niitä valkoasuisia ukkoja haulikoiden ja konekiväärien kanssa ottamaan yhteen violettiin asuun sonnustautuneiden sotilaiden kanssa. Ja pikku naskalihan jaksoi ammuskella sieltä yhden rakennuksen ikkunasta sitä porukkaa, käydä keräämässä lisää panoksia ja ampua jälleen lisää porukkaa. Läpipeluu ei onnistunut enää toista kertaa keneltäkään. Siellä luostarissa, missä piti huomaamattomasti seurata sitä yhtä munkkia katakombeissa, se pitkä osuus ei vain kertakaikkiaan onnistunut ja lopulta meni kaikilta hermot.
Kakkososakin tuli ostettua, mutta se vasta olikin vaikea ja lopulta tuli koodeilla katseltua ne eri kentät läpi ja eihän niitä tahtonut siellä loppupäässä päästä läpi kun oli jotain koneitakin välillä vastassa. Mutta kaksinpeli viihdytti ihan mukavasti. Ja nythän tästä sarjasta on tullut jo ties kuinka monta osaa, mutta itse lopetin niiden ostamisen tähän kakkososaan.
14. Fallout 3 (PS3)
Luulin tämän pelin olevan vain "joku" räiskintäpeli ja ostin tämän vain sen vuoksi, että se oli saanut hyviä arvosteluja ja, että sen sai 18 € hintaan. Nyt en halua luopua siitä missään nimessä, sillä tämähän on roolipeli ja vieläpä erinomainen sellainen. Yleensä kun en edes liiemmin välitä tälläisiä mutantteja sun muita karmivuuksia sisältävistä peleistä. Sitä oppii kieltämättä arvostamaan rauhallisia yöunia... Ja tässähän on kaiken lisäksi vieläpä tuo VATS-systeemi, mikä juuri tuossa kuvassa on päällä. Eli peli menee seis, saat hengähdystauon ja voit tämän Vatsin avulla hoitaa ampumisen haluamiisi ruumiinosiin. Toki myös reaaliaikaisesti pystyy tähtäämään, mutta eipä se ole kovin kannattavaa. Action Pointsit sitten määrittelevät sen kuinka monta kertaa saat ammuttua, ennen kuin peli palaa normaalitilaan ja joudut odottamaan Action Pointsien latautumista saadaksesi VATSin jälleen päälle. Öööh, luottakaa nyt vain sanaani siitä, että systeemi on hyvä ja simppeli...
Peli siis sijoittuu ydinräjähdyksen jälkeiseen maailmaan, mikä selittää nämä kaikki säteilyn aiheuttamat mutantit, jättiläisskorpionit jne. Ja kuten kunnon roolipelissä, niin mukana on paljon dialogivaihtoehtoja ja oheistehtäviä. Lisäksi tietenkin voi valita hyvyyden ja pahuuden väliltä.
Sen verran intensiivisesti tätä peliä tuli pelailtua läpimenoon saakka, että nyt on peli ollut pari kuukautta telakalla. Mutta takuuvarmasti jossain vaiheessa palaan takaisin ydinräjähdyksen jälkeiseen Washingtoniin. Oikeasti jos tämän pelin saatte jostain halvalla, niin ei todellakaan kannata jättää hankintamahdollisuutta väliin. Itse hankin pelin skeptikkona, mutta kuten näkyy, niin nyt liputan tämän puolesta. Ja en ole siis edes aikaisempia osia pelannut, ehkä jonain päivänä.
13. WWE Smackdown: Shut Your Mouth (PS2)
Tuskin hirveästi kaipaa esittelyjä. Ensi kosketukseni tähän pelisarjaan ja vieläpä heti sattui osumaan käsiin sarjan paras tekele. Tämä peli sisälsi kaikkein monipuolisimman tarinamoodin näistä PS2:n ja PS3:n WWE-peleistä. Tosin hylkäsin tämän pelisarjan 2008:n kohdalla, enkä ole ihan heppoisesti palaamassa, sen verran on ollut muovisia tekeleitä nämä viimeisimmät.
Mutta tässä tosiaan piisasi paljon erilaisia storylineja ja ymmärtääkseni siinä oli myös jotain painijakohtaisiakin storylineja. Backstagella törmäsi random-hahmoihin ja oli metroa, sekä Times Squarea. Lisäksi tässä pystyi tarinamoodissa sekaantumaan muihin otteluihin, jos huvitti jne.
Here Comes the Pain ajaa todella lähelle, saattaapi olla parempikin. Mutta tämä oli ensikosketus vapaapainipeleihin ja tässä vaiheessa en edes ollut nähnyt yhtään vapaapaini otteluakaan. Demon perusteella SYM:kin aikanaan lähti ostoon.
12. Formula One 04 (PS2)
Tässä talossa ei voinut välttyä joutumasta Formula-"faniksi". Ala-aste ikäisenäkin kisat tuli ohitettua olankohautuksella, mutta lopulta sitten yläasteella jo odoteltiin innolla Formulaviikonloppuja. Ensimmäinen kunnon kosketus Formula-sarjaan oli F1 98 ja sainkin tosissani miettiä kumman tänne lopulta ahtaisin, mutta Formula One 04:ssa oli yksi kauan odotettu uudistus. Ja se oli uramoodi.
Tämä peli oli Keskisellä pelattavana ja heti alkuun tuli selväksi, että heti kun saan rahaa, niin tämä on minun. Uran alussa pääsee vetämään testit (3 kierrosta) Barcelonassa ja jos ei onnistu minimivaatimusta nopeimman kierroksen suhteen läpäisemään, niin seuraavat testit järjestettiin sitten San Marinossa kesken kauden. Ja mitä parempi testiaika, sen parempi talli tarjoaa sopimusta. Eka ura vei Minardille ja sieltä Jordanille kesken kauden. Mutta kauden loputtua peli tilttasi aina samassa kohtaa ja vein pelin vaihtoon. Mutta uudessa pelissä tapahtui sama juttu, ongelma ratkesi kuitenkin sillä kun vaihtoi kieleksi englannin kausien vaihtuessa ja sitten suomi takaisin uuden kauden alussa.
Alussa olin surkea, mutta kun opettelin tateilla kaasuttamisen ja ohjaamisen, sekä lisäksi hain netistä hyviä säätöjä eri radoille, niin maailmanmestaruutta juhlittiin McClarenin riveissä kolmannella kaudella. Ekalla kaudellakin sain saalistettua Minardilla yhden voiton, mutta se tuli San Marinossa. Nimittäin jos sen viimeisen shikaanin veti suoraan sitä asvalttia pitkin, eikä ohittanut ketään siinä oikaisun aikana, niin sai ihan kivan edun siihen pääsuoralle... Silloin tosiaan kun Raw ja SmackDown siirtyivät Subille molemmat perjantai illalle alkamaan aina vain myöhemmäksi, niin aina niitä odotellessa pelasin jostain kahdeksasta lähtien juuri tätä peliä. Välissä kävin tekemässä dipin ja keittämässä kahvia, että pysyin hereillä. Lopulta kuitenkin peli taisi sen verran kulua, että se valintakursori veteli valikossa miten sattuu ja se sitten olennaisesti vaikeutti ja söi mielenkiintoa peliä kohtaan ja lopulta se jäi hyllyyn pölyttymään.
Mutta voitte olla varmoja, että seuraava PS3:lle tuleva Formula 1 peli on hankintalistallani, jo melko vanhaa Championship Editionia ei viitsi ostaa.
11. Tekken 3 (Playstation)
Ei ole toista samanlaista, joka olisi sytyttänyt niin kuin tämä lajinsa legenda. Tekken 2:sta, 5:sta, Street Fightereita ja Mortal Kombattia on tullut aikoinaan pelailtua, mutta kyllä tämä hakkasi ne kaikki. Hwoarangin kuvaa ei muuten tullut ihan sattumalta otettua, vaan se oli meikäläisen ykkösukko ja lopulta oli niin hyvin nuo combo-liikkeet hallussa, etten saanut tuota enää valita. Noh, tuli siirryttyä Yoshimitsuun, että että.... Siinä kohtaa jo kun luulin tästä kaiken unlockanneeni, niin yllätyksekseni tuli vielä tämä Dr. Boskonovitch vastaan siellä Tekken-modessa. Ja siinä vaiheessa kun taisteleminen rupesi kyllästyttämään, niin pelailtiin bechvolleyta.
10. Crash Team Racing (Playstation)
Viihdyttävimpiä kaksinpelejä ikinä. Crash Bandicooteista en ikinä ihmeemmin ole välittänyt, mutta Crash Bash ja eritoten tämä ovat iskeneet kovaa. Tähän aikaan kaikilla kaveripiirissäni, keillä oli pleikkari, niin oli myös tämä peli. Ja väännöt olivat tiukkoja, siihen asti kunnes rupesin vetelemään tuolla sivuluisulla koko ajan ekstravauhtia. Kerran yksi kaverini kimpaantui täysin kun olin vienyt Cupissa kolme kisaa putkeen ja se ollut heikommilla sijoituksilla ja lopulta viimeisimmässä se oli jäämässä ilman pisteitä. Sehän painoi kohteliaasti quittia kesken kaiken ja perusteli tätä sillä, että toinenkin yhteinen kaverimme oli painanut sitä vastaan quittia kesken kaiken. Jos luet tätä, niin häpeä! . Löi minulle aikanaan jossain PS2:sen Dragonballissa rikkinäisen ohjaimenkin käteen ja minä ihmettelin, että miksi se ukko vetelee ihan omiansa ja sen takia otan nekkuun. Mutta takaisin asiaan. Eipäs kun asia onkin loppuunkäsitelty, eli seuraavaa kehiin.
9. NHL Eastside Hockey Manager -sarja (PC)
Tässä rohkenee käsitellä hyvin kaikki nämä kolme kaupallista EHM-versiota, sillä ovathan ne kuitenkin hyvin pitkälti samanlaiset.
Sarjan ykkösosa oli pakko-ostos ja aikoinaan veipotinkin polkupyörällä sitä hakemaan Keskiseltä. Matkaa tuli edestakaisin rapiat 20 km. Pelin asentuminen ja sitten luominen vaikutti kestävän todella kauan vanhalla surkealla PC:lläni, mutta lopulta sieltä napsaistiin Jokerit lempparijoukkueena haltuun. Tämän ykkösosan hieno puoli, jota jotkut voisivat sanoa bugiksikin, oli se että myös selvästikin kovia NHL-miehiä jäi Euroopan sarjoihin. Jokereiden melko vaatimaton ykköskenttä oli Heatley-Forsberg-Lehtinen. Valitettavasti tämä dynastia kaatui siihen, että onnistuin tallentamaan toisen tallennuksen tuon päälle. Oli kuitenkin viitisen kautta pelattuna ja pelaajarypäs oli tosiaan suvereeni. Muuten ei mainittavaa menestystä olisikaan kertynyt...
Siitä sitten sukellettiin EHM 05:n pariin ja johan oli peli parantunut. Tosin vain sillä miinuksella, että usein isot NHL-starat kukkuivat vapaiden listalla vaikka kuinka kauan odottamassa NHL-sopimusta ja kieltäytyivät neuvottelemaan eurooppalaisten joukkueiden kanssa. Kerran tuli sijoitettua käyttäjien luomalla editorilla kaikki parhaat NHL-pelaajat samaan joukkueeseen ja sitten tuli laitettua Jokerit sen seuran farmijoukkueeksi ja sitten otettiin molemmat seurat hallintaan. Siitä sitten vain lähettelemään pelaajia farmiin ja arvata toki saattaa, että mielenkiintoa ei ollut pelata edes yhtä kokonaista kautta loppuun saakka. Stanley Cuppia en voittanut kertaakaan, SM-liiga usean kerran materiaalin turvin. Suurimmaksi saavutukseksi jäi Suomen olympiavoitto Vancouverista ja kun en mistään mitään ymmärtänyt, eikä voida puhua materiaalivoitosta, niin en ymmärrä vieläkään miten tuo tuli voitettua.
Jälleen tuli kuitenkin version vaihdon aika EHM 07:ään, joka jäikin sarjan viimeiseksi osaksi ja syypääksi nimettiin piratismi. Paskan marjat, minä sain pelin kräkättyä vasta puolitoista vuotta sitten. Ja se siitä syystä, että peliä ei löytynyt kaupan hyllyltä. Lisäksi minulla ei ollut luottokorttia ja kukaan ei antanut käyttää omaansa sen hankkimiseen. Ja minähän en kyllä enää lopulta kortin saatuani ollut antamassa penniäkään kuopatulle pelisarjalle, joka ei enää edes ollut ajantasalla kokoonpanojen ja vuosien puolesta. Niin tuota, tuo uusi versiohan tarjosi tuollaisen 2d-pelimuodon uutena lisänä, joka on kyllä sen verran ärsyttävä, että tekstiseurantaan tuli palattua nopsasti. Mutta viimeinkin tässä versiossa tuli otettua taktiikkapuolesta selvää ja nyt mennään Minnesotalla NHL:n runkosarjan kärjessä. Tosin peliin en ole lähes vuoteen edes koskenut ja en enää todellakaan muista taktiikkapuolestakaan yhtään mitään. Että kivikkoinen paluu olisi edessä tässä kuussa kun Lidas julkaisee peliin päivitetyn rosterin.
8. The Elder Scrolls IV: Oblivion GOTY-edition (PS3)
Tämä peli maksoi sellaiset 20 € ja en ole varmaan vieläkään edes lähellä loppua ja tunteja on takana paljon. Kyseessä on siis keskiaikaan sijoittuva roolipeli, jossa pitää estää pahaa kulttia avaamasta Oblivionin-portteja ja vapauttamasta sen kauhuja kuolevaisten maailmaan. Tämä GOTY-versio sisältää Shivering Isles -lisäosan, vaikka vaikuttaisi kyllä siltä, että ihan itse pelissäkin riittää kosolti puuhattavaa. Lähinnä on tullut kaikein maailman sivutehtäviä hoideltua ja päätehtävä on lähes koskematon. Tehtävätyylit ovat kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, eli pelistä ei saa tekemälläkään yksitoikkoista. Koko ajan on sellaista pikkutarinaa menossa sen ison kokonaiskuvan ohessa. Lisäksi peli on helpoimmalla tasollaan todella helppo, joten pelkät nautiskelijatkin, kuten minä, voivat pelata peliä ilman hermojen menetystä tai tiettyihin kohtiin juuttumisia.
Tällä hetkellä peli on telakalla, mutta kyllä jos sen koneeseen erehdyn työntämään, niin vaikea on päästä sen pyörteistä irti. Peli on halpa kuin mikä ja pitkä kuin nälkäpäivä positiivisella tavalla, joten vähille rahoilleen on mahdotonta saada parempaa vastinetta kuin tämä teos. Piste.
7. Metal Gear Solid 3: Snake Eater (PS2)
Ensimmäinen kosketus MGS-sarjaan tapahtui sen ykkösosan demoversiota kokeilemalla ja sen ikäiselle naskalille peli oli aivan liian vaikea. Ja tämä mielessäni, olin jo rippikouluikäinen kun vasta mielenkiinnosta ostin juuri tämän pelin. Tämä peli siis ajoittuu sinne kylmän sodan aikoihin ja perusmiljöönä on viidakko. Pelin alussa tuli sarjaa kunnioittaen edettyä mahallaan ja tuli talletettua kymmenen metrin välein. Tuttuun MGS-tyyliin cutscenet olivat loistavia, eikä siinä voinut muuta kuin laskea ohjaimen alas ja ihastella. Eikä kyllä itse pelitilanteessakaan ollut valittamista. Nostin tämän ykköseksi sen vuoksi, koska tässä on aivan uskomattoman loistavat välipomot, joiden nimetkin herättävät heti kunnioitusta ja pelon tulevasta. The Pain, The Fear, The End (suosikkini, kuvassa näkyy), the Fury ja the Sorrow. Loput jätettäköön pimentoon. Toiseksi paras peli, mitä olen itse PS2:lla pelannut.
Mainitaan nyt vielä, että ei tuo MGS IV: Guns of the Patriots ole myöskään huono peli, päinvastoin. Komea ja viihdyttävä kuin mikä. Mutta jostain syystä olen pelannut Snake Eaterin kolmasti läpi ja Guns of the Patriotsin vain kerran. Mutta Guns of the Patriotsissa minua kyllä jäi nakertamaan tietyissä kohdissa spawnaavat vihut (juutuin yhden mökin alle viidakossa tämän vuoksi) ja Shadow Mosesin metallisuus . Tai no, tässä kun ajattelee niin ehkäpä nelososan pitäisi olla tässä sarjassa ykkösenä. Eli parempi siirtyä nopsaan seuraavaan kun olen jo tämän saattanut valmiiksi.
6. Star Wars: Knights of the Old Republic 1 ja 2 (PC)
Tämä roolipeli tuli bongattua Neoseekeristä, niin vahingossa kuin vain ikinä voi. Nimittäin Star Wars-fanina katselin Jedi Knightin innoittamana, että minkäslaisia muita SW-pelejä on julkaistu. Sitten kohta etsittiinkin jo, että mistä kyseiset tekeleet saa ostettua. Eripaikoista ne tuli hankittua ja kakkososan sain käsiini ensin. Polte oli kerrassaan vastustamaton ja ratkesin. Menetin täysin kontrollin ja vajosin tiedottomuuteen. 32 tuntia myöhemmin peli oli läpäisty ja ykkösosakin oli saapunut perille ja sitten lähdettiin sitä vetelemään. No ei vaiskaan, tuli "vain" rahtusen alle kymmenisen tuntia vedettyä putkeen. Mutta heti kyllä kun kakkonen oli läpäisty, niin vielä samana päivänä ykkönen myllyyn. Eikä kyllä tuottanut mitään ongelmia edes juonellisesti aloittaa kakkososasta. Toki kaikki pienet pikku viittaukset sun muut olisivat saattaneet upota paremmin. Tosin tuli nuo molemmat pelit vielä parin viikon sisään mentyä toistamiseen läpi. Piti kokeilla eri lopetusvaihtoehtoja ja hyvän, sekä pahuuden vaikuttamista läpimenoon. Jos pidät Star Warseista ja vieläpä roolipeleistä, etkä ole pelannut näitä pelejä, niin otan osaa.
5. Pokemon Red/Blue/Yellow (Game Boy Color)
Voi pojat kun Pokemon oli aikoinaan suosittu ja itse satuin tuurilla näkemään sen TV-sarjankin avausjakson. Mutta kyllä se vaahtosammutinkin pikku hiljaa huomasi, että sarja on hyvin pitkälti itseään toistava ja jaksot tasapaksuja. Mutta näitä pelejä tuli pelattua rikollisen paljon ja sen takia Game Boy Colorkin piti aikoinaan saada joululahjaksi. Nintendolta muuten järkevä veto laittaa tästä ekasta pelistä lopulta kolme eri versiota, joku idioottihan voisi luulla niitä olennaisesti erilaisiksi peleiksi ja toinen idiootti (minä) ostattaa ne molemmat, kunkin kolmellasadalla markalla, vaikka toisessa saa pari pokemonia, mitä toisessa ei saa ja päinvastoin. Voinen sentään leveillä sillä, että Blue:ssa minulla on kaikki 151 Pokemonia, jippii. Kuinkahan pirusti niitä on tällä hetkellä...
Silverkin tuli aikoinaan ostettua, mutta Goldiin ja Crystalliin en langennut. Loput uudet tuotokset (Sapphiret ja DS:n Pokemonit) on tullut pelailtua sitten emulaattoreilla läpi ja nyt en enää DS:n Pokemonia jaksanut pelata vuosi sitten läpi. Siinä kohtaa vasta rupesi hälytyskellot soimaan, että tää kaava taitaa olla jotenkin tuttu.... Toki tiedä sitten jos siinä olisi jotain spesiaalia tapahtunut lopussa, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Jokatapauksessa tuli viihdyttyä aikanaan näiden pelien parissa ja niitä ei voi sivuuttaa tältä listalta. Ala-asteella oli kyllä aina kovat väittelyt Digimon (vähemmistö) ja Pokemon fanien kesken. "Hahhaah, typerää kun kaikki Digimonien nimen lopussa on -mon"....................................
4. Grand Theft Auto: San Andreas (PS2)
Tässä ei edes tarvinnut kilvoitella, että pistäisikö tähän San Andreaksen, vaiko GTA IV:n, vaikkakin jotkut mielestäni arvostavat turhan vähän jälkimmäistä. Sillä kyseessähän on kaikilla kriteereillä mitattuna erinomainen peli, mutta minkäs sille voi, että edeltäjä oli vain niin loistava peli kuin olla ja voi. San Andreasta lähdettiin ostamaan heti koulupäivän päätyttyä ja en ollut edes kotona kun ensimmäinen kaveri soitti, että saako tulla käymään. Sitten sai seuraavana päivänä hehkuttaa toisille kuinka mahtava peli oli kyseessä.
San Andreaksessa puitteet oli kunnossa, sillä pelialue oli todella laaja, mikä todellakin toi vaihtelua yksitoikkoiseen betonihelvettiin, mikä osaltaan vaivaa IV:tä. Oli metsää, vuoristoa, aavikkoa, rannikkoa. Pystyi lentämään erilaisilla lentokoneilla ja hyppimään laskuvarjolla. Sai muokata ukon ulkonäköä vapaasti ja autoja sai tuunattua. Monster Truckia, polkupyörää, puimureita, traktoreita jne. ei sovi myöskään unohtaa. Huvia sai revittyä laajan maaston myötä irti pelkästään rellestämälläkin. Superhyppykoodi päälle ja polkupyörän selkään, katsotaan minne päädytään. Tunteja upposi, mutta ikinä en mennyt peliä 100% läpi. IV meni 32 tunnissa läpi 100%:sti, SA:ssa oltiin jo varmaan lähes 50:ssä.
Erityismaininta myös Vice Citylle, jossa oli myös viihdyttävät tehtävät ja hyvä tunnelma.
3. Championship Manager 4 (PC)
Ensimmäinen kosketukseni PC-managerointeihin ja heti osui ja upposi. Peli oli helppo aloittelijalle ja HJK:nkin haaviin tarttui isoja kaloja. Siellä kävi jäähdyttelemässä Figoa, Zidanea, Rivaldoa jne. Menestystä ei tullut Euroopassa vaan tie nousi vuodesta toiseen pystyyn Mestarien Liigan pudotuspeleissä ja ihmettelin mikä on vialla. Sitten oivalsin, että nuohan ovat tuhottoman hitaita pelaajia. Uusi save käyntiin ja lopulta joukkueesta löytyi ainakin seuraavat nimet: Forssell, Ronaldinho, Mista, Deco, Rustu, S. Inzaghi, Amoroso, Valgaeren, J. De Jong, Ramzi. Tuloksena oli lopulta Mestarien Liigan voitto ja manageri-historiani hienoin hetki. Tosin siinä epärealistisimmassa pelissä...
Tässä on ajelehdittu siitä saakka Sports Interactiven mukana ja nyt on kuutena vuotena peräkkäin ostettu uusin Football Manager, vaan tästä vuodesta en oikein tiedä vielä. 09:n kohdalla pelit ovat vähissä ja jokavuotiset isohkot bugit alkavat jurppia. Esim. 09:ssä (muistaakseni) Closing Down ei toiminut kauppaversiossa ollenkaan, eli pelaajia ei saanut käskytettyä, koska ne rupeavat prässäämään pallollista. Eli ei mikään pikku bugi. En ainakaan ole vielä ostanut, mutta pitäisin todennäköisenä, että mikäli on aikaa (=mielenkiintoa) pelata näinkin aikaa vievää peliä NHL:n ohella, niin varmaankin tulee jossain vaiheessa hankittua. Mutta jokatapauksessa tästä pelisarjasta on aina tullut se eniten pelaamani peli, paitsi tosiaan niin ei käynyt tämän 09:n kohdalla.
2. NHL 09 (PS3)
Vuoden 95 NHL:stä lähtien olen sarjan jokaista versiota pelannut, siitä huolimatta vaikka se tosiaan junnaili aika pitkään paikallaan. Mutta ikinä se pelaaminen ei ollut säännöllistä, sitä lähinnä tuli vain pelailtua kavereita ja veljiä vastaan.
NHL 08 PS3:lle oli suuri harppaus eteenpäin 07:stä, mutta vaikka nyt pystyi helposti pelaamaan peliä netissäkin, niin PS3 pölyttyi välillä tyystin käyttämättömänä kuukaudenkin verran. Ja sitten seuraavaan vuoden versio räjäytti pankin totaalisesti. Ensialkuun voin todeta, että vaikken sen kummemmin ole peliaikojani ikinä seurannut, niin silti tämän täytyy olla se eniten pelaamani konsolipeli. Tuli Be a Pro-moodi ja ennenkaikkea tämän myötä tuli EA Sports Hockey League, eli EASHL. Eli pelaajat pystyivät luomaan joukkueita, johon sitten rekryttiin porukkaa ja sitten pelailtiin toisia joukkueita vastaan. Eli kyseessä oli siis Online BaP selvemmin ilmaistuna. Tämä oli se ainoa syy, miksi jaksoin pelata melko tasaisesti peliä ympäri koko vuoden. Muutoin se olisi kokenut tasan saman kohtalon kuin edeltäjänsäkin.
Alussa tuli liityttyä pakiksi HC Jatkoaikaan ja pelit meni siellä miten meni, mutta hauskaa oli ja sai rauhassa kehittyä. Mutta lopulta tuon Jatkoajan aktiivisimmilla pelaajilla paloi käämit siihen kun siellä oli törkeä määrä sellaisia 10 pelin sooloilijoita ja luotiin sitten lopulta uusi joukkue, Raging Hockey Bears. Ja puolestaan kun itselleni kertyi lisää itseluottamusta, niin siirryin pass-first -tyyliseksi sentteriksi.
Sitten viime joulun lähestyessä alkoi jalka vipattamaan siihen malliin, että olisi hienoa päästä sisään HC Konsolifinin joukkueeseen. Alkujaan en ollut siihen pääsemässä, mutta sitä tuli onnistuttua oikeissa peleissä sopivaan aikaan ja loppujen lopuksi pääsin suoraan sisään ilman try-outteja. Siellä imettiin pesusienen lailla lisää vaikutteita omaan peliin ja lopulta halusin siirtyä laituriksi. Pelejä EASHL:ssä kertyi lopulta tuossa versiossa sellaiset 1500 ja pisteitä jotain 3700. Joukkueen sisäisessä palkintogaalassa NHL 09:n elinkaaren päätteeksi tuli kahmittua 14:ssä kategoriassa kaksi ykköstilaa (Monipuolisin pelaaja ja paras hyökkääjä), viisi kakkostilaa, kaksi kolmostilaa ja paikka all-star kentällisessä.
Nyt sitten NHL 10:ssä sama joukkue, mutta nimeä on viilattu muotoon HC KFin. Enkä ole kyllä lähtemässä tuolta, sen verran on hyvää seuraa ja meininkiä, tuli niitä voittoja, tai ei. Oma pelityyli vastaisi hyvin pitkälti laiturina pelaavaa Peter Forsbergia. Vahva kahdensuunnan peli, harhautukset, maalinteko ja syöttäminen luonnistuvat.
Tuossa olisi uteliaille vielä vähän statseja nykyversiolta:
http://www.easportsworld.com/en_US/clubs/761A0001/2008/members. En ole siis joukkueen omistaja, enkä liioin GM:kaan, vaan satuin vain saamaan pelin ensimmäisenä ja luomaan tuon joukkueen peliin.
NHL 09 nimenomaan siis merkityksensä vuoksi saa tämän maininnan ja 10 jää nuolemaan näppejään. Tosin en tiedä kyllä kumpi olisi parempi peli nettipelien puolesta, mutta en nyt jaksa niitä syitä sen kummemmin heitellä.
1. Battlefield 1942 (PC)
Tämä Battlefield 1942 World War II Anthology tuli ostettua aikoinaan Counter Strike Anthologyn kanssa, molemmat olivat Keskisellä sellaiset 20€. Ja eräänä kauniina päivänä tajusin, että tätähän pystyi pelaamaan myös netissä. Siihen tuli jäätyä totaalisesti koukkuun ja Counter Strike jäi pölyttymään.
Eksyin vieläpä tuurilla heti suoraan Battlefield.no #1 Pure inf. (= infantry, eli ei koneita, tankkeja, tai räjähteitä) -serverille ja siitä se sitten lähti. Alussa tuli singleplayerin tapaan ryömittyä ja haettua joku passipaikka, josta sitten yritettiin makuulla pysyen konekiväärillä osua johonkin. Siitä vaihdettiin sniperiin ja lopulta ymmärrettiin konekiväärin kanssa liikkuakin. Ensimmäinen mitali, hopeinen kakkossija, tuli kolmessa päivässä. Se päivä oli perjantai ja kello oli siinä seitsemän paikkeilla.... Siitä sitten lauantaina tarttui kultamitali.
Sitten jossain välissä homma meni ns. camppimiseksi, sillä yhdessä vaiheessa pisteet, eritoten oma kuolemasarake ja kill-death-ratio alkoivat kiinnostaa aivan liikaa. Mutta sentään kehitys ampumisen ja sihtaamisen puolesta ei jäänyt paikoilleen, vaan tarkkuuskivääri, konekivääri, pistooli ja puukko olivat kaikki erinomaisesti hallinnassa. Siitä sitten kun vielä ymmärsin itse, että saan paljon paremmat pisteet, ja sovinkin paljon paremmin, kun juoksen omia reittejäni lipulta lipulle. Nimittäin se paikaltaan ampuminen ei koskaan kehkeytynyt vahvimmaksi osa-alueeksi alun panostuksesta huolimatta, vaan liikkeestä ampuminen ja eritoten refleksit olivat se vahvin osa-alue. Jossain vaiheessa tuli oltua erään pistelaskusysteemin mukaan maailman toiseksi tehokkain pelaaja, otin tästä kuvankin talteen muistoksi, mutta tietenkään en muistanut ottaa sitä talteen C-asemaa alustettaessa. Paras pelaaja pelasi 64 vetävässä punkbusterittomassa serverissä, itse taas 32 vetävässä punkbusterin sisältävässä serverissä. Se oli sitä aikaa kun tuli koneestakin rikottua kesäkuumalla emolevy kun pelailin 19.00 kolmeenkin asti yöllä ja sitten tuli jätettyä vielä konekin päälle.
Tästä pelistä voisin kyllä jaaritella sivutolkulla. Mutta tosiaan enää ei tule peliä oikeastaan ollenkaan pelattua, sillä lopulta tuo norjalaisserveri poistui ja erään saksalaisserverin camppimiskisa ei hirveästi kiinnosta. Itsehän en ollut mukana pelin "scenen" ollessa voimissaan, vaan jo silloin kun tulin kuvioihin, niin pelaajamäärä oli vähentymässä. Ironista oli se, että juuri kun viimein sain nopeamman netin ja pelihiiren, niin tuo norskiserveri tosiaan oli kauan aikaa alhaalla. Sitten kun se oli jälleen ylhäällä, niin sinne ei saatu useinkaan pelaajia houkuteltua ja sen ylläpitäjä(t) vetivät omat johtopäätöksensä asiasta. Oma päänick oli Cactus Jack tuolloin "glory daysien" aikaan. Lisäksi oli kosolti muita eri nimiä näppärästä Buu, Uub kaksikosta alkaen. Ikinä en muuten ollut missään ihmeemmässä klaanitoiminnassa mukana, vaikka ßmc:n kanssa tuli joskus höntsäiltyä kutsujen saattelemana. Yhden kerran suostuin klaaniin liittymään kun pari kaveria pisti sellaisen pystyyn ja oteltiinpa me yksi harjoitusmatsikin Nightmarea (infantryssä kiistattomasti maailman top-3:ssa, kysyi keneltä tahansa) vastaan. Siinä kävi niin, että otettiin oikein urakalla turpaan ja minä olin ainoa kenellä oli enemmän tappoja kuin kuolemia. Oli se vain aika amatöörimaista toimintaa kun ei meillä ollut kaikilla edes headsettejä...
Tätä aikaa kyllä tulee kaipailtua toistuvasti ja aina silloin tällöin on pakko kaivaa se pelihiirikin laatikosta esiin ja verestää vanhoja muistoja. Hyviä Inf. servereitä ei ole, joten tulee roikuttua noissa normaaliservereissä ja siellä saa kuunnella sitten huijaamissyytöksiä kun historian puolesta ne asetaidot sattuvat olemaan hyvällä pohjalla. Mutta vastaavasti taas tankkia ja lentokoneita en osaa todellakaan käyttää . Samoin miinojen kanssa tulee sähellettyä ihan kiitettävästi, myös normikiväärin käyttäminen on vähän niin ja näin. No niin, eiköhän paketoida jo tämä lista .
