Foorumiarkisto

Aiheen 400. viesti 8)


OVER THE EDGE: IN YOUR HOUSE 22

Tämän ppv'n posteri on taas niitä mielenkiintoisia valintoja, koska naamallaan puolet koko kuvasta täyttävä Ken Shamrock ei esiinny tapahtumassa ollenkaan. Over The Edge oli siis kaikkien aikojen 22. In Your House. Edeltävien Unforgivenin ja No Way Out (of Texas)in tavoin tästäkin oli tarkoitus tulla myöhemmin jokavuotinen pikku-ppv, kun In Your House perinne lopetettiin, mutta kaikkihan varmaankin tietävät, miksi tapahtuma ei enää vuoden '99 jälkeen saanut jatkoa :/ Selostajinamme JR ja King.


LOD 2000 w/ Darren Drozdov & Sunny vs. D.O.A. (8-Ball & Skull) w/ Chainz
Noniin, nyt Disciples of the Apocalypse oli ainakin kääntynyt heeleiksi. Tarina näiden kahden ison joukkueen välillä oli se, että LOD oli alun perin pyytänyt DOA:ta parikseen kahdeksan miehen joukkueotteluun New Age Outlawsia ja jotain muuta vastaan. Palkaksi tästä tarjouksesta DOA tarjosikin LOD:lle löylytyksen, mikä ei jostain syystä 2000-luvun Road Warriorseja miellyttänyt. Niinpä kun pari viikkoa oli sarvia kolisteltu Raw'ssa, oli aika tuoda tämä brutaali ja monimuotoinen feud ppv-tasolle! LOD:n attire oli huvittavampi ppv toisensa jälkeen, ja nyt kaksikon mukana oli Sunnyn lisäksi myös "Puke" Darren Drozdov. Ihanaa.

Ei liene mikään suuri yllätys, että tämä nyt ei kovin kummoinen ottelu ollut. LOD:n parhaat päivät olivat menneet jo vuosia sitten, ja en ole varma, onko DOA:n pojilla semmoisia ollut ollenkaan. Lopputuloksena kankeahkoa brawlia, jossa varsinkaan kaksoset 8-Ball ja Skull eivät kyllä saaneet aikaan yhtään mitään. LOD näytti jonkun verran edes yrittävän, mutta harmillisen heikkoa oli heidänkin osallistuminen tässä. Onneksi sentään yleisö oli hienosti LOD:n puolella, niin ei tämä ihan omaakaan tunnelmaa show'n alussa tappanut. Muutamien hyvien hetkien ja hyvän tunnelman takia ihan siedettävä, mutta ei yhtään enempää.
*½ (9:56)

Tässä välissä The Rock kävi tarjoilemassa meille taas hienon promon. En ole ihan varma, tykkäänkö tästä Attitude-Eran WWF:n tyylistä buukata ppv'henkin jopa useampi kappale arkipäiväisiä in ring -promoja. Toisaalta ne ovat hyviä, mutta ei tämäkään mikään maailmaa mullistava ollut. Toisaalta ne vievät storylinejä eteenpäin, mutta eikö se olisi vähän niin kuin tv-show'iden homma? No, eivät nämä vielä ainakaan kamalammin häirinneet. Homma päättyi, kun Faarooq tuli leipomaan Rockia lättyyn.


Jeff Jarrett w/ Tennessee Lee vs. Steve Blackman
Viime ppv'ssä (Unforgiven: IYH 21) Jeff Jarrett tarjoili katsojille siis ikimuistoisen country-laulantahetken ihan oikean country-laulaja Sawyer Brownin kanssa. Kun Double J oli saanut biisinsiä veisattua, alkoi tapahtua, sillä Steve Blackman hyökkäsi Jarrettin kimppuun. Harmi vain, ettei yleisöä tuo hyökkäys kiinnostanut yhtään. Ei edes, vaikka se päättyi siihen, että lopulta Tennessee Leen avustuksella Blackman oli se turpaansa ottava osapuoli. Kaksikolla oli ollut siis kärhämää jo ennen Unforgiveniä, ja Unforgivenin tapahtumien jälkeen homma vain paheni. Mitenkö? En tiedä, varmaan Jarrett välillä promoili Blackmanista ja Blackman hyökkäili JJ:n kimppuun. Klassinen lower card -feud siis.

Samoin kuin openerilta en tältäkään odottanut oikeastaan yhtään mitään. Nyt sain kuitenkin jo vähän enemmän, sillä varsinkin Blackman (meinaan koko ajan kirjoittaa Steven nimen Blackamniksi... miksi) yllätti tässä ihan positiivisesti. En ole koskaan Blackmanista perustanut, koska hän on ollut oikein malliesimerkki täysin värittömästä ja hajusta WWF:n alakortin hepusta, mutta kyllä hän ainakin tässä uransa alkupuolella liikkui kehässä ihan vauhdikkaasti ja väläytti ihan tyylikkäitä Dropkickin takaisia perusliikkeitä. Jarrett nyt oli '90-luvun itsensä eikä siis kiinnostanut pahemmin, mutta ei hänkään nyt mikään hirveä tapaus kehässä ollut. Ei tämä nyt siis mikään erityisen kovatasoinen kamppailu ollut, mutta semmoinen ihan ok:n tv-ottelun tasoinen veto. Olisi voinut olla huonompi.
** (10:18)


Marc Mero vs. Sable
Tämä on jälleen jatkumoa aina viime vuoden lopuilta (tai oikeastaan jo viime vuoden alkupuolelta ennen Meron loukkaantumista) asti jatkuneesta taistosta Meron ja tämän on-screen -valetin Sablen välillä. Kuukausia Mero oli siis kateellinen Sablen saamasta huomiosta, koska tahtoisi itse nauttia kaikesta suosiostaan. Homma ei kuitenkaan edennyt vielä mihinkään, sillä Sablella oli yhä managerisopimus Meron kanssa. Niinpä lopulta ennen tätä ppv:tä Mero esitti Sablelle haasteen. Mero ottelisi ketä tahansa Sablen valitsemaa vastustajaa vastaan. Jos Sablen valitsema vastustaja voittaisi, Mero päästäisi Sablen vapaaksi, mutta jos Mero voittaisi, pitäisi Sablen lähteä WWF:stä. Ennen ottelua Sable sitten ilmoittikin, ettei ole hankkinut ketään vastustajaa Merolle, vaan aikoo itse tapella vapautensa puolesta.

Oletetusti ei tämä Intergender Match ollut mikään oikea ottelu vaan pelkkä angle, joka jatkoi storylineä. Otteluarvosanalla siis tietenkin pelkkää kuraa, kun mitään ottelua ei ollut, mikä harmitti itseä, kun olin ehtinyt jo toivoa hyvää ottelua Meron ja jonkun toisen taidokkaan painijan välillä. Anglena taas tämä oli ihan ok ja tavallaan ihan onnistunut (vaikkei mitenkään kamalan tuore) idea, mutta tietynlainen loogisuuden puute kyllä häiritsi pahan kerran. Lisäksi koko storyline alkaa olla jo aika väsynyt.
DUD (0:21)


Kaientai (Dick Togo & Men's Teioh & Sho Funaki) w/ Yamaguchi-San vs. Bradshaw & TAKA Michinoku (c) - 3 on 2 Handicap Match
Tämä jos mikä oli hyvin merkillinen ottelu ppv'ssä, mutta itse tykkäsin tästä juuri tämän täydellisen päinvastaisuuden takia. Attitude-Eran alakorttiotteluita parhaimmillaan. No, ei ehkä ihan, mutta kiva piristys kuitenkin. Tarinahan tässä oli se, että uusi kolmen japanilaisen painijan ja heidän managerinsa Yamaguchi-Sanin muodostama katujengi Kaientai oli saapunut WWF:ään palauttaakseen TAKA Michinokun maan pinnalle. Ilmeisesti Kaientain porukka siis tunsi storylinessä Michinokun entuudestaan ja oli hyvin katkeroitunut siitä, että he olivat ajautuneet pahaisiksi katujengiläisiksi ja TAKA WWF:n LHW-mestariksi. Nyt he ottaisivat TAKAlta sen, mikä kuuluu heille. Michinoku ei jäänyt kuitenkaan yksin koko katujengiä vastaan vaan liittoutui jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä teksasilaisen cowboyn Bradshaw'n kanssa taistellakseen Kaientaita vastaan.

Storylinen lisäksi tykkäsin myös ihan jonkun verran tästä ottelusta. Olen varmaan tässäkin taas hyvin yksin, koska mukamas tämä ottelu oli aivan liian sekava, eikä yleisö ollut yhtään mukana, eikä kukaan tietänyt mitä kehässä tehdä. En tiedä, katsoinko aivan eri ottelua, koska näiden LHW-painijoiden näyttävät liikkeet saivat minun korviini yleisön reagoimaan yllättävän kovaa. Samoin nuo liikkeet olivat monin paikoin oikeasti taidokkaita, ja kyllä tässä ihan selkeää rakennettakin oli. Bradshaw'n rooli oli tavallaan selkeä, mutta toisaalta taas ärsyttävä, ja se kyllä vähän haittasi ottelun kulkua. Silti, minusta tämä oli viihdyttävä midcard-kamppailu, vaikkei ottelumuodon takia nyt mikään huippukamppailu ollut. Ehkä kaikkien CW-painijoiden ottelut pitäisi olla sitten niitä, tai muuten ottelu on automaattisesti kuraa. Itse en tältä mitään loistopainia odottanutkaan, joten kiva ja vauhdikas välipalaottelu oli oikein hyvä roolissaan.
**½ (9:54)


The Rock (c) vs. Faarooq - WWF Intercontinental Championship
Tämä oli nyt se todellinen ratkaisun paikka. Kumpi on parempi: The Nationin uusi "ruler" The Rock vai aikoinaan Nation of Dominationin perustanut Faarooq? Tätäkin oli siis rakenneltu kuukausia jo ensin NOD:n sisällä olleilla ristiriidalla ja sitten lopulta sillä, kun Rock ja muu Nation heittivät Faarooqin porukasta pihalle pian WM:n jälkeen. Hetken jo näytti, ettei tätä ottelua käydä, koska Rock oli "loukannut niskansa" aikaisemmin illalla tapahtuneessa Faarooqin hyökkäyksessä. Comissioner Slaughter kuitenkin pakotti Rockin kehään ottelemaan Faarooqia vastaan, joten tässä sitä oltiin.

Ei tämä nyt ihan semmoinen kamppailu ollut, kuin olisin odottanut. Ensinnäkin tämä oli aikamoisen lyhyt, eli ei tässä hirveästi mitään suurta ehditty rakennella. Toiseksi taas tuntui, että lyhyys saattoi olla ihan hyväkin asia, koska jotenkin Rockin ja Faarooqin kemiat eivät selvästi klikanneet suuremmin. The Rock oli kyllä taas loistava olleessan yleisön kanssa yhteydessä ja vetäen muutenkin heelin rooliaan erinomaisesti, mutta Faarooq vaikutti tässä jotenkin tosi värittömältä ja mitäänsanomattomalta. Lopputuloksena oli ihan ok tv-ottelumainen "tiukka" mättö, josta puuttui kuitenkin kaikenlainen ainutlaatuisuus. Toivottavasti tämä feud todella oli tässä.
** (5:02)


Kane w/ Paul Bearer vs. Vader - Mask vs. Mask Match
Kane painimassa jälleen ppv'ssä, mutta tällä kertaa ei Undertakerin kanssa! Tässä oikeastaan alkoikin näkyä Kanen ongelma miehen alku-uralla WWF:ssä. Hänet oli tuotu vain ja ainoastaan kostamaan veljelleen Undertakerille kaikki kamaluus, ja kun lopulta UT oli suostunut ottelemaan häntä vastaan (kahdestikin), oli Kane ottanut (molemmilla kerroilla) köniinsä. Mitä Kane tekisi oikeasti seuraavaksi tämän jälkeen? Jäisi vain huvikseen hortoilemaan WWF:ään? No, onneksi WWF keksi hetkellisen väliratkaisun tähän Vaderin avulla. Helmikuussa käydyssä IYH:ssahan Kane otteli Vaderia vastaan ja pieksi tämän niin pahasti, ettei Vaderia näkynyt kuukausiin. Unforgivenin Kane vs. UT -ottelussa Vader kuitenkin teki paluunsa auttaen UT:n voittoon Kanesta. Niinpä sekä Kanella että Vaderilla oli erinomaiset syyt kohdata toisensa ottelussa, jossa panoksena oli vieläpä se, että voittaja joutuisi luopumaan maskistaan! Stipulaatio oli mielenkiintoinen sinänsä, sillä Vader oli kyllä esiintynyt ilman maskia ihan jatkuvasti vuosien varrella.

Minusta tämäkin oli ihan kivaa rymistelyä, vaikka ei tässä ihan ensimmäisen ottelun tasolle päästy. Vader alkoi olla jo selvästi lähtökuopissaan (mikä selvisi varsinkin ikimuistoisessa post match -promossa: "Look at me, I'm big piece of shit"), ja se näkyi jonkun verran ottelussakin. Silti osittain aika hitaasta keskiosasta huolimatta tykkään näistä vähintäänkin suhteellisen taidokkaiden isojen miesten rymistelystä. Jotenkin tässäkin oli tunnelma kohdillaan, molemmat mätkivät toisiaan menemään ja ottelulla oli selkeä rakennekin. Kumpikin näytti ottelussa aika hyvältä, ja saatinhan sieltä se Vadersaultkin. Kaikin puolin ihan kiva kamppailu, mutta hitaudesta ja muusta johtuen ei nyt silti sen enempää. Tämäkin alkoi olla nyt viimeistään nähty.
**½ (7:20)

Tässä välissä oli tarjolla varsin mielenkiintoinen angle, kun WWF tarjosi kahdelle legendalle, Milwaukeen omalle miehelle The Crusherille ja tämän pitkäaikaiselle feud-parille Mad Dog Vachonille, kunnialaatat hienosta työstä painin parissa. Oikea funktio tällä kunniahetkellä (yleisön herättelyn lisäksi - Crusher nimittäin sai ihan uskomattomat popit) oli kai se, että Jerry Lawler pääsi morkkaamaan näitä "menneen aikakauden" legendoja ja haastamaan näiden kanssa riitaa. Tämän pitkän ja tylsähkön anglen huippukohta lienee se, kun 71-vuotias lihavahko Crusher huitoo ilman paitaa, aurinkolasit silmillä ja sikari suussa Jerry Lawleria Mad Dogin proteesilla, jonka Lawler on aikaisemmin kiskonut irti. Yes, this is entertainment.


D-Generation X (New Age Outlaws (c) & Triple H (c)) w/ X-Pac & Chyna vs. The Nation (Owen Hart & D-Lo Brown & Kama Mustafa) w/ Mark Henry
Kuten voi huomata, paljon oli tapahtunut tällä osalla sitten viime ppv'n. Vaikka alun perin HHH:n johtamaa DX:ääkin yritettiin rakentaa ylimielisenä heel-joukkiona, alkoi tämä räväkkä porukka saamaan Attitude Eralla niin suurta suosiota (erityisesti sen jälkeen, kun he yrittivät suorassa lähetyksessä päästä WCW:n show'hun ja kävivät näiden päätoimistolla asti), että heidät käännettiin faceksi. Pian tämän jälkeen he alkoivat feudata toisen ylimielisen ja julman porukan, eli The Rockin johtaman The Nationin, kanssa. Yksi shokkikäänne tähän kuvioon saatiin vielä, kun HHH:n kanssa kuukausia feudannut face Owen Hart kääntyi kaikkien järkytykseksi jälleen heeliksi hyläten joukkueparinsa Ken Shamrockin kesken joukkueottelun ja liittyen Nationiin. Tämän Owen selitti sillä, että koko muu Hart Family oli hylännyt hänet, mutta Nationista hän löysi uuden perheensä. Näin Owenin ja Hunterinkin feud sai vielä jatkoa.

Koska tässä vaiheessa show'ta oli vielä hyvin paljon aikaa jäljellä, saatoin odottaa, että tämä ottelu saa paljon aikaa. Niin se myös sai, mutta siihen päättyivät toteutuneet odotukseni tämän ottelun osalta. Tähän mennessähän tämä ppv nyt oli kiltisti sanottuna ollut aikamoisen tylsä: parhaat ottelut olivat olleet kaksi ihan viihdyttävää **½-ottelua. Toivoin siis tästä sitä alakortin räjäyttäjää ja show'n pelastajaa, mutta ei tämä sitä oikein ollut. Kukaan painijoista, edes Owen tai Triple H, eivät loistaneet tässä kummemmin. Ehkä sitä aikaa sitten oli liikaa, koska paikoitellen tämä meni kyllä täysin turhaksi hieromiseksi, jolla vain yritettiin sitä aikaa saada kulumaan. Ei tämä nyt siis paska ottelu ollut. Jälleen ihan kiva ja ihan viihdyttävä kamppailu, jossa oli monia hyviäkin hetkiä, mutta kukaan painijoista ei kyllä ollut parhaimmillaan tässä. Siinä suhteessa siis pettymys.
**½ (18:33)


Steve Austin (c) w/ The Undertaker vs. Dude Love - Special Referee: Mr. McMahon - WWF Championship
Joo-o, kyllähän tämä ppv aika lailla yhden ottelun ppv oli, sillä tämä oli se ainut kunnolla hypetetty ottelu koko kortissa. Lisäksi tätä oltiin buildattu oikein kunnolla aina WM:stä lähtien. Dude Love, joka petti entisen ystävänsä ja liittyi McMahonin porukkaan, kohtasi siis Austinin Unforgivenissä. Mestaruuden voittaminen jäi kuitenkin haaveeksi johtuen sekavasta lopetuksesta, johon kuului mm. Austin täräyttämässä Vinceä terästuolilla kaaliin. Niinpä ainakin Vincen mielestä oli oikeus ja kohtuus, että tyylinsä Corporate Championiksi (sliipattu tukka, puvuntakki jne.) muuttanut Dude Love saa toisen mahdollisuuden mestaruuteen, ja tällä kertaa hän päätti varmistaa, ettei edelliskerran tapaisia vahinkoja pääse käymään. Tämän hän varmisti määrämällä itsensä ottelun tuomariksi, Gerald Briscon ottelun ajanpitäjäksi ja Pat Pattersonin ottelun kehäkuuluttajaksi. Tämä kaikki saattaa kuulostaa hieman epäreilulta, mutta Austin ei siitä välittänyt rotan perseen vertaa, vaan lupasi silti säilyttää mestaruutensa. Lisäksi hänellä oli hihassaan yksi ässä: hän nimittäin oli hankkinut The Undertakerin ringsidelleen varmistamaan, että homma pysyy aisoissa.

Minulla on hyvin ristiriitaiset fiilikset tästä ottelusta, jota monet ovat hehkuttaneet suunnattomasti - jopa vuoden '98 parhaaksi WWF-otteluksi. Tykkäsin tässä ottelussa hitosti Austinin ja Loven painista. Molemmat antoivat todellakin kaikkensa tässä, ja varsinkin Foley otti taas hemmetin näyttävää bumppia koko ottelun ajan. Muutenkin äijät painivat törkeän viihdyttävästi, saivat yleisön hyvin mukaan ja väläyttivät pari aivan uuttakin spottia heiluessaan sisääntuloväylällä olleiden autojen luona. Lisäksi tykkäsin siitä, kuinka pirun hyvin Vince tuon heel-roolinsa hoiti, mm. kun muutti ottelun sääntöjä kesken kamppailun ("Just a reminder! Just a reminder!").

Mistä taas sitten en ottelussa tykännyt yhtään, oli se, että tämä oli taas aivan hiton ylibuukattu kamppailu - eikä pelkästään hyvällä tavalla. En oikein tajua sitä, kun monet kritisoivat tämän aikakauden WCW:n järkyttävää ylibuukkausta, mutta kun Attitude Eran WWF harrastaa samaa, onkin se "vitun kultaa". Minua ainakin ihan vilpittömästi ärsytti lopun sähellykset (okei, lukuun ottamatta niitä hemmetin cooleja Chokeslameja Pattersonille ja Briscolle selostuspöytien läpi, jotka jokaisen kannattaa nähdä) ja aikamoiselta antikliimaksilta tuntunut lopetus. Ei kai sitten tässä vaiheessa McMahon-Austin -feudia voitu tarjota vielä mitään selvää puhdasta voittoa, mutta kyllä tämä kaiken helvetinmoisen taistelun jälkeen tuntui oikeasti laimealta. Aluksi minulle jäi tästä ottelusta oikeasti todella paha maku suuhun tuon ylibuukkauksen takia, mutta hetken mietittyä kyllä minä silti tästä tykkäsin todella paljon juuri Austinin ja Loven työskentelyn ansiosta. Silti, ei tämä niin hyvä ollut kuin olisi voinut ja ei myöskään (toivottavasti) ole vuoden paras ppv-ottelu WWF:ltä.
**** (22:28)

*** Dude Love
** Steve Austin
* The Rock

Tämä ppv oli taas näitä WWF:n välippv:itä, jotka olivat täysin yhden ottelun varassa. Vielä kun en itse tapahtuman ME:stä innostunut läheskään niin paljon kuin monet muut, ei tässä jää muuta vaihtoehtoa kuin julistaa tapahtuma Kehnoksi. Onneksi tässä nyt oli kuitenkin tämä Austin vs. Love, koska kyllä minä kaikesta huolimatta pidin siitä siis todella paljon, ja se tämän pelasti. Muuten tarjolla oli enintään "ihan hyviä" otteluita, joista vieläpä semi-ME petti odotukseni. ME:tä lukuun ottamatta ei siis mitään ikimuistettavaa. Ehkä ensi ppv'n kohdalla tämä WM:stä alkanut paha alamäki stoppaisi.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä'
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. ECW Living Dangerously - Ok
8. WCW Spring Stampede - Ok
9. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
10. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
11. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
12. WCW Slamboree - Kehno

Seuraavaksi WCW:n The Great American Bash. Odotan huolestuneena.

Jeesjees.


THE GREAT AMERICAN BASH 1998

The Great American Bash oli siis WCW:n yksi perinteisimmistä ja isoimmista ppv:istä. Ensimmäinen Thre Great American Bash järjestettiin jo vuonna '85, tuolloin tietenkin vielä NWA:n alaisuudessa. Kauas oltiin noista ajoista tultu, ja vaikkei TGAB nyt vielä ollut kehittynyt samanlaiseksi yleiseksi vitsiksi kuin miksi se myöhemmin WWE:ssä nousi, minua jo etukäteen vähän pelotti, mitä tämä ppv tarjoaisi. Selostajina jälleen Tony, Bobby ja Mike.


Chris Benoit vs. Booker T - Best of 7 Series Match #7 for the WCW Television Championship Title Shot
Aika huipulla oli tässä vaiheessa TV-mestaruuden arvostus. Ottelusarja pelkästä mestaruusottelusta. Chris Benoit otteli siis viime ppv'ssä uutta TV-mestaria Fit Finlayta vastaan, mutta hävisi - osittain sen takia, että hänen keskittymisensä herpaantui Booker T:n saapuessa katsomaan ottelua. Tuon jälkeen entinen TV-mestari Booker ja pitkäaikainen haastaja Benoit alkoivat ratkaista sitä, kumpi todella on tuon mestaruusottelun ja mestaruuden arvoinen ottelusarjalla, jossa ensin 4 ottelua voittanut saisi mestaruusottelun TGAB:ssa Finlayta vastaan. Alun perin sarjan, joka oli 3-3 tilanteessa, piti päättyä ppv:tä edeltäneessä Thunderissa. Tuo ottelu päättyi kuitenkin siihen, että nWo Hollywoodin Bret Hart auttoi Chris Benoit'n voittoon, koska halusi tämän liittyvän nWo:hon. Benoit ei tuota voittoa hyväksynyt, vaan käski tuomarin hylätä hänet, ja niinpä Booker voitti ratkaisevan ottelun. Bookerillekaan ei kuitenkaan halpamainen voitto kelvannut, joten nämä rehdit herrasmiehet sopivat, että he ratkaisevat paremmuutensa ppv:ssä uusintaottelussa. Voittaja kohtaisi Finlayn myöhemmin illalla.

TV-divisioonan ottelut eivät olleet pettäneet koko vuonna, eikä niin käynyt tälläkään kertaa. Benoit ja Booker olivat jo aikaisemmin vuonna '98 kohdanneet toisensa ppv'ssä kerran, ja tämä oli ihan yhtä kovatasoinen kamppailu kuin sekin. Vähän harmitti, ettei tässäkään ottelussa päästy ihan huippuottelutasolle, koska sellaistakin olisi näiltä kahdelta voinut odottaa. Silti tarjolla oli vauhdikasta, viihdyttävää ja sopivan teknistä ottelua kevyellä tarinankerronnallakin. Kaikin puolin siis oikein hieno tapa avata show, vaikka se kaikkein terävin kärki jäikin yhä puuttumaan.
***½ (16:20)


Saturn vs. Kanyon
Varsinkaan ottelun jälkimeininkien jälkeen en ole nyt ihan varma siitä, kummin päin tuo face/heel-jako pitäisi menna, mutta kyllä se ainakin otteluun tultaessa tämä oli. (Chris) Kanyon on siis tietenkin entinen Mortis, joka vielä vuonna '97 piinasi James Vandenbergin manageroimana yhdessä Wrathin kanssa erityisesti Glacieria. Vuonna '98 Mortis yritti liittyä Ravenin Flockiin, mutta Raven ei tätä hyväksynyt porukkaansa, ja tämän jälkeen Mortis katosi ruuduista useammaksi kuukaudeksi. Keväällä useamassa show'ssa sama katsomoon saapunut mies alkoi kuitenkin häiritä Ravenia. Tämä kuvio kärjistyi Slamboreessa, kun DDP:n ja Ravenin ottelun jälkeen yhdeksi Ravenin Riot Squadin jäseneksi naamioitunut Mortis hyökkäsi Ravenin kimppuun ja riisui maskinsa paljastuen tuoksi samaksi katsomosta Ravenia häirinneeksi mieheksi, eli Kanyoniksi. Kanyon oli nyt kostoretkellä koko Flockia vastaan, ja TGAB:ssa hän kohtasikin Flockin pitkäaikaisjäsenen Saturnin.

En oikein tiennyt etukäteen, mitä odottaa tältä ottelulta, koska varsinkin Saturn oli oikein taidokas painija, ja Kanyonkin oli ihan yllättävän hyviä otteita esittänyt useammassakin ottelussa vuonna '97. Tämä kamppailu ei kuitenkaan tuntunut lähtevän liikkelle ollenkaan, vaikka se sai myös aikaa todella paljon. Suurin ongelma ottelussa tuntui olevan se, että molemmat painijat vain iskivät toisilleen yksittäisiä liikkeitä, eikä näinkään pitkälle ottelulle saatu rakennettua minkäänlaista järkevää etenemistä tai kantavaa tarinaa. Muutamia nättejä liikkeitä, kuten Saturnin Triple Jump Moonsault, nähtiin, mutta aika köyhäksi tämä jäi. Ottelun lopetus oli taas sitä itseään. Oli tämä siis ihan ok rymistelyä, mutta ei mitään muuta. Harmi.
** (14:46)


Chris Jericho vs. Dean Malenko - WCW Cruiserweight Championship
Paljon oli tapahtunut CW-divisioonan osalta Slamboreessa ja sen jälkeen. Slamboreessahan nähtiin se 15 CW-painijan Battle Royal, jonka voittaja kohtasi Chris Jerichon heti tuon ottelun jälkeen. Battle Royalin voitti Ciclope, kun viimeiseksi hänen kanssaan kehään jäänyt Juventud eliminoi itse itsensä... Paitsi, että "Ciclope" ei ollutkaan oikea Ciclope, vaan täksi naamioitunut Dean Malenko! Malenko, jota Jericho oli pilkannut siitä lähtien, kun hän lähti WCW:stä, teki siis paluunsa Slamboreessa ja voitti napakan ottelun jälkeen CW-mestaruuden Jericholta. Tämän jälkeen Jericho itki salaliitoista ja siitä, kuinka häntä oli kusetettu, viikkotolkulla, eikä suostunut uusintaotteluun, koska mestaruuden pitäisi oikeasti olla yhä hänellä. Lopulta Malenko, joka ei ollut saanut kaikkea kostoaan vain viemällä mestaruutta Jericholta, vaan tahtoi yhä päästä pieksemään hänet, suostui antamaan mestaruutensa vakantiksi, jotta Jericho suostuisi kohtaamaan hänet The Great American Bashissa.

Minä tykkäsin tästä feudista todella paljon, koska tässä yhdistyivät loistava paini, (Jerichon) hienot promot ja mielenkiintoinen sekä originaali juonikuvio. Ei kovin yleistä ainakaan WCW:ltä. Harmi vain, ettei tämäkään ottelu yltänyt ihan sille tasolle, mitä parhaimmillaan voisi toivoa Chris Jerichon ja Dean Malenkon ottelulta. Itse tykkäsin tästä enemmän kuin Slamboreen kohtaamisesta, koska tämä oli tuplasti pidempi, ja tässä päästiin rakentelemaan ottelua jo selvästi paremmin. Lisäksi ottelun viimeiset minuutit olivat oikeasti hiton jännittäviä. Lopetus oli vähän harmillinen, mutta tavallaan tykkäsin siitä paljonkin, koska se oli jotain uutta ja jatkoi myös tarinaa hienosti. Ottelun jälkimeiningit olivat sekä toimivia että (kiitos Jerichon) hauskoja.
***½ (13:52)


Juventud Guerrera vs. Reese w/ Lodi
Hienosta ottelusta ja juonikuviosta otteluun, jonka olemassaoloa on hankala ymmärtää. Reese oli siis The Giantiakin isompi painitaidoton möhkäle, joka debytoi aikoinaan WCW:ssä The Yetinä (kannattaa katsoa: ainut klippi, jonka kohdalla voin sanoa rakastavani Tony Schiavonen selostusta). Sittemmin miehen gimmickiä oli muokattu useammankin kerran, ja nyt hän oli osa The Flockia. Onneksi Flockista löytyi normaalisti oikeita painijoita buukattavaksi otteluihin, mutta nyt oli sitten Reesenkin aika tehdä in ring ppv-debyyttinsä tällä gimmickillä. Vastassa hänellä oli yksi WCW:n overeimmista cruiserweighteistä Juventud Guerrera, joka oli viime viikoilla käynyt taistelua erityisesti Flockin Kidmania vastaan. Reese oli kuitenkin aiheuttanut noissa otteluissa Juventudin tappion, ja niinpä Juventudin oli aika kohdata 1 vs. 1 -ottelussa tämä jättiläismäinen kiusaajansa.

Lienee sanomatta selvää, ettei tämä ottelu ollut painillisesti kovin kummoinen. On olemassa hyviä cruiserweightin ja ison painijan välisiä otteluita, kuten Rey Mysterion kamppailut Kanea, Undertakeria tai Big Show'ta vastaan. Sitten on olemassa huonoja cruiserweightin ja ison painijan välisiä otteluita, kuten tämä. Juventudin ei annettu ottelussa tehdä paljon mitään (tietenkään), ja Reesen hallinta oli taas aivan olemattoman kömpelön näköistä. Lisäksi Reese ei myynyt mitään, ja botchasipa hän vielä ottelun lopetuksenkin. Yhden tähden tämä puhtaasti huono ottelu saa siitä, että Juventud näytti kaikesta huolimatta yrittävän kovasti. Tällä kertaa se ei riittänyt.
* (8:45)


Chavo Guerrero Jr. vs. Eddie Guerrero
Vihdoinkin tässä kuviossa oltiin edetty otteluvaiheeseen. Kuukausia Eddie oli kiusannut ja piessyt "koulutuksen" merkeissä veljenpoikaansa, mutta lopulta Chavolle oli riittänyt. Nuorella Chavolla oli napsahtanut päässä, eikä hän selvästi ollut vieläkään ihan täysin järjissään. Hän ei vain enää jaksanut Eddien alamaisena olemista, ja tahtoi kohdata oman setänsä kehässä. Eddie ei tätä ottelua tahtonut, ja hän yritti viimeiseen asti saada Chavon perumaan tämän, mutta Chavo ei siihen suostunut.

Tämä ottelu oli tietynasteinen pettymys, ei siitä pääse mihinkään. Kovasti olisin toivonut, että vuonna '98, jolloin molemmat olivat vielä ihan parhaassa iässään, näiden kahden ottelu olisi räjäyttänyt pankin ja tarjonnut ikimuistettavan ottelun, mutta sitä ei ainakaan The Great American Bashissa nähty. Minusta tämä ottelu oli ehdottomasti hyvä, koska tässä oli onnistunutta rakentelua, hyvää myyntiä ja tyylikkäitä liikkeitä. Silti tästä tuntui puuttuvan kaikenlainen innovatiivisuus, uutuus ja semmoinen sata lasissa yrittäminen. Jotenkin vain tämä jäi vähän laimeaksi, kun tietää mihin nämä pystyisivät. Molemmat vetivät roolinsa hyvin, ja lopetus oli toimiva, eli niistä plussaa. Mitään järkevää syytä en keksi sille, miksi tämä ei vain toiminut niin paljon kuin olisi voinut, mutta ei kai näille aina järkeviä syitä olekaan.
*** (14:46)


Fit Finlay (c) vs. Booker T - WCW Television Championship
Spoilerspoiler, näin sitten se illan openerissa käydyn ottelun voittaja kohtasi Television-mestarin Finlayn. Finlayhan voitti reilu kuukausi aikaisemmin TV-mestaruuden juuri Booker T:ltä, joten tämä on eräänlainen rematch.

TV-divisioona on koko vuoden tarjonnut hyviä otteluita, mutta tämä nyt petti vähän. Ei tämäkään siis missään tapauksessa huono tai minun silmiini tylsäkään ottelu ollut, mutta vähän yksipuolinen. Ottelussa oli niin selvä tarina, eli se, että Finlay työsti Booker T:n jalkaa, että se haittasi jo vähän muutakin ottelun kulkua. Eipä siinä, Finlay osasi kyllä tuon rakentelun niin, ettei tuo jalan telominen vaikuttanut yksitoikkoiselta, vaan irlantilainen käytti kaikenlaisia keinoja ottelun aikana. Ongelma oli vain tosiaan se, että tässä ei nähty sitten paljonkaan muuta. Lisäksi harmitti lopussa nähty Booker T:n täydellinen no-sellaus, joka oli jotenkin todella typerää. Miksei Booker voinut myydä sitä jalkaansa samalla kun teki sitä pakollista comebackiaan? Sekin olisi ollut mahdollista. No, ihan hyvä ottelu, ja tykkäsin Finlaysta tässä taas tosi paljon, mutta parempaankin oltaisi voitu pystyä. Botchattu lopetus ei asiaa auttanut.
**½ (13:13)


Goldberg (c) vs. Konnan w/ Curt Hennig & Rick Rude - WCW United States Heavyweight Championship
Kaipa se Konnan nyt kuitenkin tämän ottelun ajan aika selvä heel oli, vaikka Wolfpack noin yleisesti olikin se facempi osa nWo:sta. Goldberg oli siis nyt urallaan edennyt nWo:n kanssa feudaamiseen, ja alun perin hänen piti tässä ppv'ssä kohdata Curt Hennig. Hennig oli kuitenkin loukannut jalkansa, ja niinpä hän ja hänen manageri Rick Rude valitsivat korvaavaksi vastustajaksi tähän US Heavyweight -mestaruusotteluun Wolfpack-kamu Konnanin. Ennen tätä ottelua Goldbergin voittoputki oli 99-0. Jokainen, joka arvaa, mitä se oli ottelun jälkeen, saa keksin.

Ottelusta ei ole paljoa sanottavaa, koska eipä tämä kunnon ottelu ehtinyt olemaankaan. Tällä kertaa ei nähty oikeastaan edes mitään hienoa power-liikettä Goldbergiltä (Ankle Lockinkin mies kusi), mutta toisaalta on ihan tuosta ottelun aikana vallinneesta tunnelmasta jo annettava yksi tähti. Aivan mieletöntä oikeasti: järkyttävän kokoiset Goldberg-chantit useaan kertaan sisääntulon aikana, ottelun aikana ja vielä ottelun päätyttyäkin. Uskomatonta.
* (1:57)


Randy Savage & Roddy Piper vs. Hollywood Hogan (c) & Bret Hart w/ The Disciple
Oho, maailmanmestari Hogankin oli erehtynyt painimaan ppv:ssä. Onneksi mestaruus ei sentään ollut panoksena, koska se olisi jo järkyttänyt perustavanluonteisia rakenteita. Tämän ottelun taustatarina oli varsin simppeli. Hogan oli aina inhonnut Piperiä ja oli käytännössä feudannut tämän kanssa Piperin WCW-debyytistä, joka tapahtui vuonna 1996, asti. Savagen ja Hoganin sukset olivat menneet ristiin viimeisen kerran vuoden '98 alussa, ja Savage kuului nykyisin nWo Wolfpackiin, Hogan tietenkin nWo Hollywoodiin. Bret Hart oli taas pettänyt kaikki faninsa keväällä ja auttanut Hoganin voittoon mestaruusottelussa Savagea vastaan, mikä lienee varsin kelvollinen syy Savagelle ja Hartin entiselle ystävälle Piperille vihata Hartia. Lisäksi Savage ja Piper eivät itsekään tulleet toimeen kovin kummoisesti, koska Piper edusti WCW:tä ja Savage nWo Wolfpackia, ja miehet olivatkin ottaneet yhteen ppv:tä edeltävässä Nitrossa ja kohtaisivat toisensa ottelun jälkeen.

Ensin kuitenkin tämä ottelu, joka nyt oli aika tyypillinen ppv-tason joukkueottelu, jossa oli mukana Hogan. Kiitos Hartin ja Savagen (olen koko ajan vain vakuuttuneempi siitä, että Savage on ainut tästä vanhojen partojen kaartista, jolla oli edes pikkaisen jotain annettavaa kehässä) tämä oli kuitenkin katsottava kamppailu. Piper oli taas entistä turhempi ja Hogan taas oma vanha itsensä. En edes oikeastaan muista kauheasti, mitä tässä tapahtui, paitsi sen, että Hart ja Savage tuntuivat kuitenkin ihan jonkun verran tässä yrittävän. Lopetus oli aika typerähkö, mikä latisti tunnelmaa entisestään. Kaikella tapaa täysin entuudestaan nähty ottelu tuhannesti nähdyillä kikoilla ja nWo-hulinoilla, mutta toisaalta harvinaisen vähän ylibuukkausta tässä oli. Silti, laimeaa.
*½ (11:40)


Randy Savage vs. Roddy Piper
Ja sitten oli vuorossa tämä edellisen ottelun joukkueparien keskenäinen kohtaaminen, joka alkoi heti kun edellinen päättyi. Hetken jo näytti, ettei tätä käytäisi ollenkaan, mutta eihän tässä sentään niin käynyt...

...Vaikka eipä tämä tämmöisenäänkään oikeastaan mikään kunnon ottelu ollut. Puolikas täytyy antaa ihan jo sille, kuinka pirun hienosti ottelun tuomari myi Savagen tarjoaman nyrkiniskun - paremmin kuin olen kenenkään painijan nähnyt myyvän. Muuta tässä ei sitten tuon nyrkiniskun (ja parin muun liikkeen lisäksi) ollutkaan. Voisin kirjoittaa pitkänkin ihmettelyn siitä, mihin tätä koko ottelua edes tarvittiin ja miksei tyydytty buukkaamaan tätä kuviota niin kuin aluksi näyttikin, mutta en toisaalta jaksa enää edes ihmetellä. Tämä on WCW.
½ (1:37)


The Giant (c) vs. Sting (c) - WCW World Tag Team Championship
Eikä siinä vielä kaikki! Vuorossa oli vielä huikea Main Event, jossa oli panoksena joukkuemestaruuiden yksinhuoltajuus! Viime ppv'n ME:ssähän Giant ja Sting kohtasivat Outsidersit, ja ottelu päättyi siihen, kun Scott Hall kääntyi vanhaa ystäväänsä Kevin Nashia vastaan, aiheutti joukkueelleen mestaruustappion ja liittyi Dusty Rhodesin kanssa nWo Hollywoodiin. SWERVE! Tuolloin vielä WCW:hen kuulunut Sting, jota Giant yritti houkutella myös nWo Hollywoodin jäseneksi, ei tämmöistä kamaluutta kuitenkaan hyväksynyt, ja lopulta hän kääntyikin joukkuemestaripariaan vastaan ja liittyi nWo Wolfpackiin! Ja ettei tämä hulluttelu päättyisi vielä tähän, tarjosi WCW nyt yhden vuoden suurimmista ppv:istä ME:ssä joukkuemestareiden välisen kohtaamisen, jonka voittaja saisi valita uuden joukkuemestariparin. Aivan ihanaa.

Kaksi vuotta aikaisemmin Slamboreessa The Giant ja Sting kohtasivat tämän projektini historian parhaassa WCW World Heavyweight -mestaruusottelussa, joka sai minulta arvosanaksi ***. Tuo ottelu tuntui oikeasti merkitsevän jotain ja se oli myös yllättävän hyvä ja toimiva - eikä siihen tarvittu mitään tämän ottelun järjettömistä käännöksistä, muista kuvioista tai Todella Ilkeää Pahis Giantia polttamassa tupakkaa. Lienee sanomatta selvää, ettei tämä yltänyt ollenkaan samalle tasolle. Ottelun hyvä puoli oli se, että se oli sopivan lyhyt, joten tässä ei jäänyt aikaa millekään turhalle löntystelylle. Tämä oli sopivan tiivis ja sinänsä hoiti hommansa, mutta kyllä tämä silti todella antiklimaattiselta ME:ltä tuntui. Stingistä pitää sanoa, että hänen voi toki sanoa olleen tässä vaiheessa jo parhaat vuotensa paininut, mutta minä mielummin silti hänen edes vähän nopeampaa liikkumista katselen kuin muiden ME-kavereiden raahustelua.
*½ (6:40)

*** Chris Jericho
** Chris Benoit
* Dean Malenko

Kuten jo arvosanoista päätellä, oli tämä ppv selvästi Kehno ja toistaiseksi vuoden huonoin ollen jo pelottavan lähellä surkeaa. Jos Benoit'n ja Bookerin openeria ja Jerichon ja Malenkon kohtaamisia ei olisi nähty, olisi tämä ollutkin epäilemättä surkea, mutta nyt nuo vielä pelastivat tämän. Olisin toivonut, että edes yksi vuoden suurimmista WCW-ppv:istä olisi yllättänyt positiivisesti, mutta heti ppv:n alkuminuuteista asti välittyi taas semmoinen fiilis, että tästä ei kovin kummoista show'ta tule. Eikä sitten tullutkaan. Yläkortti oli taas parhaimmillaankin heikkoa ja alakortinkin pari odottamaani ottelua (erityisesti Chavo vs. Eddie) pettivät ilkeästi. Tästä ei voi kuin nousta - tai ikävä kyllä voi laskeakin, mutta toivossa on hyvä elää.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. ECW Living Dangerously - Ok
8. WCW Spring Stampede - Ok
9. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
10. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
11. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
12. WCW Slamboree - Kehno
13. WCW The Great American Bash - Kehno

Seuraavaksi WWF:n King of the Ring, jonka toivon katkaisevan tämän Kehnojen ppv:eiden putken.

Katselin tämän jo ennen Rumblea ja kirjoittelin arvostelunkin tuossa viikonlopun aikana, joten julkaisenpa tämän tässä välissä, ennen kuin syvennyn taas nykypainiin.


KING OF THE RING 1998
Off With Their Heads

King of the Ring oli aina vuoteen 2002 asti yksi WWF:n viidestä pitkän historian omaavasta ja suuresta ppv'stä. Tuon vuoden jälkeen ppv poistettiin kalenterista, vaikka muutaman kerran samanniminen turnaus on männävuosinakin järjestetty, vaikkei niiden merkittävyys ehkä ole enää samaa luokkaa ollutkaan. Toki jo näiden '90-luvun lopunkin turnauksien merkittävyydestä voi olla montaa mieltä, sillä tästäkään ppv'stä harva muistaa turnausta ollenkaan johtuen siitä eräästä bumpista, josta joku on saattanut joskus kuulla. Yhtä kaikki JR ja King olivat jälleen valmiina selostamossa.


The Headbangers & TAKA Michinoku (c) vs. Kaientai w/ Yamaguchi-San
Tämä oli tietenkin jatkoa jo edellisessä WWF:n ppv:ssä Over The Edgessä osuutensa saaneelle TAKA Michinoku vs. Kaientai -feudille. Japanilainen katujengi ei ollut saanut edelleenkään kostettua TAKAlle, varsinkin kun Light Heavyweight -mestaruuskin oli yhä Michinokun vyötäisillä. Niinpä Kaientai kohtasi ppv'ssä jälleen TAKAn, mutta tällä kertaa Michinokun apuna olikin yhden ison teksasilaisen sijaan kaksi normaalikokoista hevidiggaria.

Piristävä tapa WWF:ltä avata show. Harmi, että light heavyweight- tai myöhemmin cruiserweight-divisioonakaan ei koskaan WWF/E:ssä lyönyt niin hyvin läpi, että se olisi täysin vakiintunut ppv:eiden ottelukalustoon. Kyllä minä avaisin mielummin show'n nimittäin tämmöisellä nopeatempoisella ottelulla, jossa Headbangersitkaan eivät kauhean huonoilta näyttäneet, kuin vaikkapa LOD:n ja DOA:n rymistelyllä. Piristävyydestä huolimatta tämä ei nyt mitään ihan huipputasoa otteluna ollut vaan tuntui hiukan laimealta ja jäi laadullisesti minun mielestäni jopa ihan hitusen sille viime ppv'n Handicap Matchille. Ehkä se hitunen oli sitten juuri Headbangersien heikkoutta. Eipä silti, tyylikästä menoa, kuten Baseball Slide Head Scissorsit, ottelussa nähtiin. LHW-divarin kuviot aina monipuolistivat tarjontaa. Kaikesta huolimatta siis kiva alku.
**½ (6:41)

Ensimmäisen ottelun jälkeen nähtiin myös illan ensimmäinen in ring -promo. Vince McMahon kävi kehässä puhumassa viitisen minuuttia ilman minkäänlaista kummempaa päämärää. Nyt voin sanoa, että minua alkaa jo hieman jurppimaan tämä ppv-ajan tarjoaminen mitäänsanomattomille tv-tyyppisille promoille. Hassua tässä oli se, että vaikka Sable sai viime ppv:ssä kenkää WWF:stä, oli hän jo nyt tullut takaisin ja kuulutti tässä Vincen kehään. Toinen hassu fakta oli se, että juuri Pat Patterson kaikista Vincen hännystelijöistä oli buukattu läimäisemään Sablea takamuselle Vincen sisääntulon aikana. Bwahaha.


Double J w/ Tennessee Lee vs. Ken Shamrock - King of the Ring Semi Final Match
Tänäkään vuonna ei siis itse ppv'ssä nähty muuta kuin välierät ja finaali, mikä on minusta kyllä vähän harmi. Toki se avaa sitten aikaa kaikille muille otteluille, mutta jotenkin näkisin mielelläni KOTR-ppv:ssä pääasiassa KOTR-otteluita. Shamrock oli aikaisemmilla kierroksilla päihittänyt Nationin jäsenet Kama Mustafan ja Mark Henryn. Double J (mikä oli siis tässä vaiheessa ilmeisesti Jeff Jarrettin virallinen kehänimi) taas oli voittanut Faarooqin ja Marc Meron.

Hirveämmin en tältä ottelulta odottanut, enkä hirveämmin tältä myös saanutkaan. Kaikin puolin tämä muistutti semmoista normaalia ja ihan ok:ta tv-lähetyksen ottelua, jossa ei ollut tarjolla mitään erikoista. Sekä Double J että Shamrock vetivät aika rutiininomaisen esityksen, jollaiseen pystyisivät varmasti minä päivänä tahansa. Kyllä tämän siis läpi katsoi, mutta mitään kerrottavaa ei käteen jäänyt - paitsi, että ottelun lopetus oli aika hölmön oloinen.
** (5:29)


The Rock (c) vs. Dan Severn - King of the Ring Semi Final Match
WWF oli siis tässä vaiheessa tuonut rosteriinsa Dan Severnin, joka oli Ken Shamrockin lisäksi tunnetuimpia UFC:läisiä ja oli myös Shamrockia vastaan MMA-maailmassa pari kertaa otellut. Lisäksi Severn oli pitkän linjan painija, ja hänen nelivuotinen NWA World Heavyweight -mestaruuskautensa oli itse asiassa tässä vaiheessa käynnissä, mutta siitä WWF ei maininnut mitään. Harmi vain, että ainakaan tässä ppv:ssä yleisöä ei Severn kiinnostanut yhtään. "The Beast" oli aikaisemmilla kierroksilla päihittänyt The Nationin jäsenet D-Lo Brownin ja Owen Hartin. IC-mestari The Rock oli puolestaan voittanut Vaderin ja edellisvuoden KOTR-voittaja Triple H:n.

Jos ensimmäinen välierä oli sentään ok:n tv-ottelun tasoinen, ei tästä voi sanoa sitäkään. Oikeastaan tässä ottelussa ei minun mielestäni tapahtunut yhtään mitään. Aikaa tämä sai kuitenkin lähes nelisen minuuttia, mutta suurin osa ajasta oli vain egobuustailua tai pakenemista, joiden lisäksi nähtiin pari liikettä. En tiedä, oliko buukkaus tehty sitten Severnin suojelemiseksi vai miksi, mutta todella vaisu fiilis tästä ottelusta jäi.
* (4:25)


Too Much (Brian Cristopher & Scott Taylor) vs. Al Snow & Head - Special Referee: Jerry Lawler
Kuten kuvasta näkyy, oli Too Much joukkue, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan paljon paremmin Too Coolina. Sitä ennen tosin "Too Sexy" Brian Cristopherista tulisi Grand Master Sexay ja "Too Hot" Scott Taylorista Scotty 2 Hotty. Mutta siihen on vielä aikaa. Nyt "Jerry's Kid" Cristopher ja tämän uusi kamu Taylor kohtasivat varsin erikoisessa joukkueottelussa Al Snow'n ja... Headin. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun sekopäinen ja Headia mukanaan kuljettanut ja tälle puhuva Al Snow alkoi huhti-toukokuusta lähtien ilmestymään mitä erikoisemmissa paikoissa WWF:n show'iden aikana. Yksi esimerkki tästä nähtiin viime ppv'ssä, kun meksikolaiseksi naamioitunut Snow ja sombreron päähänsä vetänyt Head istuivat Spanish Announcer Tablen takana Hugon ja Carloksen seurana. Kaikella tällä sekopäisyydellä Snow'n tavoitteena oli päästä puhumaan Vince McMahonin kanssa - aihetta tuskin kukaan saattoi arvella. Lopulta Jerry Lawler kyllästyi tähän Snow'n hullutteluun. Hän lupasi, että koska hän tuntee Vincen hycin, voi hän järjestää Snow'lle keskusteluajan McMahonin kanssa, jos Snow ja Head voittavat KOTR-ppv:ssä Too Muchin. Harmi vain, että Lawler ei muistanut mainita kenellekään ennen ottelua, että hän itse toimii ottelun tuomarina.

Kuten jo taustatarinasta voi päätellä, oli tämä ottelu käytännössä pelkkää komediaa. Al Snow oli siis siirtynyt takaisin ECW:stä WWF:ään pian Living Dangerouslyn jälkeen, ja WWF päätti nyt käyttää hyödyksi samaa sekoPää-gimmickiä, jolla Snow'sta oli tullut järjettömän over ECW:ssä. Todelliset Painin Fanithan varmaan kiroavat nämä tämänkaltaiset ottelut alimpaan helvettiin, mutta minä kyllä nautin tästä tavallaan. En ole koskaan tykännyt kaikista Attitude Eran puolista, kuten vaikkapa niistä ylibuukatuista lopetuksista ME-otteluissa, mutta tämmöiset alakortin aivan järjettömät mutta samalla hauskat kuviot ja ottelut olivat oikeasti todella virkistäviä poikkeuksia totisten painiotteluiden ohella. Snow hoiti roolinsa aivan täydellisesti, ja niin teki Lawlerkin. Eikä Too Muchkaan nyt huono ollut. Hauska välipala, vaikka ei tämä toki painin tai vastaavan osalta mistään kotoisin ollutkaan. Lopetus oli loistava. Täytyy toki myöntää, että on sitä parempaakin huumoria joskus nähty, mutta ei tämäkään huonoa ollut.
** (8:27)


X-Pac w/ Chyna vs. Owen Hart
Tämä oli X-Pacin ensimmäinen ppv-ottelu WWF:ssä WM:n jälkeisessä Raw'ssa tapahtuneen comebackin jälkeen, ja oli miehen viimeisimmästä ppv-ottelustakin ehtinyt kulua jo melkein vuosi, sillä se nähtiin Road Wildissä, jossa Syxx kohtasi Ric Flairin. Nyt kuitenkin vastassa oli Owen Hart, ja taustalla oli sama syvä feud Nationin ja DX:n välillä, kuin mikä oli viime ppv:n 6-Man Taginkin taustalla. Owen Hart oli aiheuttanut X-Pacille KOTRin ensimmäisellä kierroksella tappion, ja X-Pac oli palauttanut palveluksen auttamalla puolestaan Dan Severnin voittoon Owen Hartista turnauksen puolivälierävaiheessa.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Tämä oli sopivan intenssiivinen ja samalla kuitenkin molemmat pääsivät näyttämään hyviä painitaitojaankin. Owenin taitoja nyt ei kenenkään tarvinnut epäilläkään, mutta ainakin tässä ottelussa X-Pac yllätti ihan positiivisesti, kun välillä miehen otteet olivat WCW:ssä olleet aika laimeitakin. Hyvää ottelussa oli myös se, että suhteellisen lyhyt kesto, eli noin 8 minuuttia, oli onnistuttu käyttämään tässä tehokkaasti hyödyksi. Kaikin puolin siis hyvä ja napakka keskikortin ottelu ppv'ssä. Ei mikään, mistä lapsenlapsille riittää kerrottavaa, mutta hoiti hommansa näppärästi.
*** (8:30)


New Age Outlaws (c) w/ Chyna vs. New Midnight Express (c) w/ James E. Cornette - WWF Tag Team Championship
Vaikka NWA-angle alkoikin olla kuollut ja kuopattu, Bombastic Bobin ja Bodacious Bartin New Midnight Express jatkoi yhtä pyristelyään. Itse asiassa tuo James E. Cornetten manageroima joukkue piti hallussaan yhä NWA World Tag Team -mestaruuksiakin, ja ehkäpä juuri sen takia he olivat nousseet WWF Tag Team -mestaruuksien ykköshaastajiksi. Joukkueet olivat kohdanneet siis jo aikaisemminkin, mutta nyt oli vielä yhden ottelun paikka, sillä Cornette oli varma, että New ME veisi nyt vyöt. Hauskana lisänä ottelussa oli tietenkin veljesten ja entisten joukkuemestareiden Billyn ja Bartin kohtaaminen.

Ihan mukava joukkuemestaruusottelu, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Bob Holly ja Bart Gunn eivät missään tapauksessa olleet huonoja painijoita, kuten jo jossain aikaisemmessakin arvostelussa mainitsin, ja se tuli esille myös tässä ottelussa. Itse olen aina myös pitänyt NAO:sta, eivätkä hekään nyt tässä vaiheessa urallaan kehässä mitään paskasäkkejä olleet, vaikkei heidän parhaat taitonsa koskaan olleetkaan painissa. Silti siis varsin mukava joukkueottelu, joka oli rakennettu niin peruskaavan mukaan kuin tällainen kamppailu vain voidaan rakentaa. Lähinnä harmitti se, että yleisö ei kyllä tässä kummemmin mukana ollut. Silti kaikki neljä tekivät ihan hyvin työtä, ja vaikkei tämä mikään huippuottelu ollut, niin ihan hyvä lisä korttiin.
**½ (9:54)


The Rock (c) vs. Ken Shamrock - King of the Ring Final Match
Ja näin oli tullut aika King of the Ring -finaalille ennen kahta ME-ottelua. The Rockilla ja Ken Shamrockillahan oli takanaan pitkä feud, joka oli saanut alkunsa jo vuoden 1997 loppupuolella. Sittemmin Rock ja Shamrock olivat kohdanneet 1 vs. 1 -otteluissa niin Royal Rumblessa kuin WrestleManiassakin, ja Shamrock oli hävinnyt molemmat ottelut vähintäänkin kyseenalaisesti. Nyt oli kenties tullut aika lopettaa nämä kyseenalaisuudet, kun Rock ja Shamrock ratkaisisivat tämän vuoden kehäkuninkaan tittelin omistajan. Ainiin, Triple H oli ottelun ajan color commentatorina. Kultaa. "JR, there are meny bi things I am but lingual is not one of them... Wait, why I said that?"

Täytyy myöntää, että tämä oli ehdottomasti suurin posiitiivinen yllättäjä tässä tapahtumassa. Shamrockin ja Rockin ottelu Royal Rumblessa oli kyllä ollut hyvä, mutta en uskonut, että siitä olisi enää paljon parannettavaa - varsinkin kun WrestleManian koitos jäi aika vaisuksi. Niinpä en kolmannelta kohtaamiselta jaksanut enää odottaa paljon mitään, mutta sen sijaan Rock ja Shamrock pistivätkin pystyyn todella vauhdikkaan, kovatasoisen ja jopa oikeasti jännittävän KOTR-finaalin. Kaikin puolin siis oikein energinen koitos, ja tämä jätti kyllä todella hyvän maun miesten feudista, jos tämä nyt sen lopullinen päätös sitten oli. Lopetuskin toimi. Vaikkei tämäkään nyt ihan huippuluokkaan päässyt, niin tätä parempaan tuskin nämä kaksi enää pystyvät.
***½ (14:09)


Mankind vs. The Undertaker - Hell In A Cell Match
Ja vielä kerran elvytettiin tämä vuoden 1996 kuumin feud ajalta ennen Kanea. Dude Love alias Mick Foley oli siis epäonnistunut kaksi kertaa voittamaan WWF-mestaruuden Steve Austinilta, ja niinpä Over The Edgeä seuranneessa Raw'ssa Vince McMahon antoi sumeilematta kenkää tehtävässään epäonnistuneelle Dude Lovelle. Tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt Mick Foleyta, joka palasi hyvin nopeasti WWF:ään nyt jälleen järkensä täysin menettäneenä Mankindinä. Vaikka Mankindin tyyli oli muuttunut sitten viime näkemän, oli hän edelleen yhtä vaarallinen. Heti ensitöikseen Mankind nimittäin aiheutti The Undertakerin tappion ykköshaastajuusottelussa Kanea vastaan. Tämä oli eräänlainen palveluksenpalautus 'Takerille, joka oli itse estänyt Mankindia ottamasta huijausvoittoa Austinista Over The Edgessä. Tätä seurasi useampi todella brutaali yhteenotto näiden vanhojen vihollisten välillä, ja niinpä näiden kahden annettiin selvittää välinsä lopullisesti ottelussa, josta ei ole paluuta.

Niin, tämähän on se ottelu, jonka takia ylipäätänsä koko King of the Ring 1998 muistetaan. Tai ei oikeastaan edes koko ottelu, vaan juuri ne kaksi tiettyä bumppia. Kuten jo jossain aikaisemmassa arvostelussa sanoin, minulta on jäänyt näkemättä monia tämän aikakauden kuuluisimpia otteluita. Tämä on yksi niistä. En ole koskaan nähnyt tätä ottelua kokonaan. En oikeastaan tiennyt, minkälaisin ennakko-odotuksin suhtautua siis tähän, kun tästä aina puhutaan vain noiden kahden hetken otteluna. Ehkäpä se oli hyvä niin, sillä minä viihdyin suuresti tätä ottelua katsoessa. Ensinnäkin siitä voidaan olla montaa mieltä, tekivätkö nuo bumpit hyvää tuleville HIAC-otteluille tai yleensäkään koko lajille pidemmän päälle, mutta olivathan ne nyt aivan helkkarin tyylikkäitä ja pakottavat nostamaan suurta hattua Foleylle. Toiseksi tämä ottelu oli paljon muutakin kuin nuo kaksi bumppia. Niiden jälkeen käytännössä puolitajuton Foley ja Undertaker rakentelivat täysin järkevän ja psykologisesti hiton hyvin toimivan HC-mätön. Kyllähän tässä omat suuret heikkoutensa painin puolella oli, ja siksi tämä ei myöskään yllä ensimmäisen HIAC:n tasolle, mutta huippuottelu tämä silti oli. Uskomaton tunnelma. Uskomaton meno.
**** (16:00)


Steve Austin (c) vs. Kane w/ Paul Bearer - First Blood Match for the WWF Championship
Ilta ei siis tosiaan päättynyt tuohon HIAC-otteluun, vaan vielä oli tarjolla maailmanmestaruuskamppailu. Vaikka Vince McMahonin ensimmäinen vaihe taistelussa Steve Austinia vastaan oli epäonnistunut pahasti Dude Loven hävittyä kahdessa ppv:ssä putkeen Austinille, ei Vince luovuttanut vielä. Hän nimittäin tiesi, että niin Undertaker kuin Kanekin janosivat mahdollisuutta otella Austinin WWF-mestaruudesta. Niinpä hän buukkasi veljekset ykköshaastajuusotteluun, jonka Kane voitti Mankindin avulla. Kane oli siis vihdoin saanut selätysvoiton veljestään, ja hän oli täysin valmis jatkamaan eteenpäin - eli ottamaan haltuun WWF:n päämestaruuden. Kanen ja Paul Bearerin mind gameseista huolimatta Austin ei ollut pelokas kohtaamaan Kanea - ei edes, vaikka ottelumuodoksi oli määrätty historian ensimmäinen First Blood Match, jonka voisi voittaa vain pistämällä vastustajansa vuotamaan verta. Peini lisä ottelussa oli se, että jos Kane ei voita ottelua, hän sytyttää itsensä tuleen.

Itse ottelu oli hyvää ME-brawlausta, mutta ei kuitenkaan sen enempää. Hattua pitää nostaa yleisölle ihan sen takia jo, että se jaksoi tuon hullun HIAC:n jälkeenkin hurrata vielä raivokkaasti Austinille ja olla muutenkin ottelussa mukana. Tunnelma oli siis kohdillaan, mutta muuten tämä ei yltänyt nyt Austinin ja Dude Loven mestaruusotteluiden tasolle. Ei Kanesta ehkä ole ihan vain korvaamaan Foleyta, koska tästä puuttui se semmoinen erikoisuus ja todellinen intenssiivisyys, joka oli Austinin ja Loven otteluissa läsnä. Silti, hyvää ja viihdyttävää brawlausta tämäkin oli. Suurin miinus oli jälleen lopun ylibuukkaus, mutta kai siihen pitää alkaa tottua nyt sitten WWF:n puolellakin. Onneksi sentään WWF osaa pitää vielä ME:ssä painin tasoa yllä, vaikka buukkauksessa ollaankin sorruttu ylimenemiseen.
*** (14:52)

*** Mankind
** Ken Shamrock
* The Undertaker

Edellisen arvostelun lopuissa toivoin King of the Ringin katkaisevan Kehnojen ppv:eiden sarjan, ja sen tämä onneksi teki. Silti tämäkin jäi vielä Ok:n tasolle, vaikka tapahtumasta yksi ****-tasoinen ottelu löytyi. Eniten tässä ppv:ssä harmitti se, että varsinkin ensimmäinen tunti oli loppujen lopuksi aika vaisua, ja vielä NAO vs. NME -ottelunkin jälkeen pelkäsin, jääkö tämäkin ppv taas flopiksi. Onneksi KOTR-finaali yllätti positiivisesti ja ME-ottelut hoitivat hommat kotiin. Siihen kun lisää, että oli alakortissakin pari hyvää ottelua, niin oli tämä ehdottomasti Ok. Siltikin alkupuolella tapahtumaa katsoessa oli sen verran heikko fiilis, ettei tämä sen korkeammalle nouse. Lisäksi ppv päättyi ikävästi hiukan seinään.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. WWF King of the Ring - Ok
8. ECW Living Dangerously - Ok
9. WCW Spring Stampede - Ok
10. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
11. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
12. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
13. WCW Slamboree - Kehno
14. WCW The Great American Bash - Kehno

Seuraavaksi WCW Bash At The Beach.

Ja sitten palataan taas WCW-tunnelmiin.


BASH AT THE BEACH 1998

Heti alkuun täytyy sanoa asiasta, joka on häirinnyt oikeastaan jokaisen vuoden 1998 WCW-ppv:n kohdalla, mutta en ole koskaan muistanut mainita. WCW:n ppv:eiden alkuvideot ovat olleet aivan järkyttävää paskaa koko vuoden '98 ajan. En tajua, mistä se johtuu, koska firma on kyllä osannut tehdä vaikuttavia ja tyylikkäitä alkuvideoita (tyyliin Starrcade '97), mutta nämä kaikki ovat olleet aivan hirveää roskaa ilman mitään ideaa tai edes yritystä käyttää uutta teknologiaa jotenkin järkevästi hyödyksi. Ei paranna katselufiilistä yhtään se, että jo alkuvideoonkin käytetty aika on selvästi jossain parin minuutin luokassa. No, tätäkin jo vuodesta '94 asti WCW:n ppv-kalenteriin kuulunutta ppv:tä, jossa nähtiin kaksi vuotta aikaisemmin legendaarisen nWo:n debyytti, selostamassa olivat Bobby, Mike ja Tony.


Saturn vs. Raven w/ Lodi & Riggs - Raven's Rules Match
Tämän feudin saattoi nähdä olevan tulossa jo kuukausien ajan. Jo Slamboreessa, jossa Goldbergin oli alun perin tarkoitus puolustaa US Heavyweight -vyötään Gauntlet Matchissa Flockia vastaan, päätti Saturn, ettei kenenkään muun Flockista kuulu osallistua otteluun ja otti itselleen yksinoikeuden otella Goldbergia vastaan tuona iltana. Tämän jälkeen Saturn alkoi koko ajan vain erkaantua enemmän Flockista yksinäisenä sutena, ja lopullinen päätös tälle erkaantumiselle tapahtui The Great American Bashissa. Tuolloin Saturn hävisi ottelun Flockia piinannutta Kanyonia vastaan, ja seurauksena Raven päätti antaa turpasaunan Saturnille. Saturn ei kuitenkaan ideasta tykännyt, ja hän erosi virallisesti Flockista pieksemällä kaikki hänen kimppuun hyökänneet Flock-jäsenet. Ravenilla oli siis varsin hyvä syy päästä tekemään nyt selvää entisestä alaisestaan, joka omasta mielestään oli yhdenvertainen Flock-johtaja Ravenin ohella.

Tältä ottelulta jopa odotin ihan jonkun verran, mutta ei tämä kaikkia odotuksia täyttänyt. Ei sillä, että ottelu olisi huono ollut, mutta paljon parempaankin olisi voitu pystyä. Nyt ongelmaksi muodostui tuttuun WCW-tyyliin turha ylibuukkaus, joka esti painijoita pääsemästä kunnolla edes vauhtiin ja esittämään taitojaan. Niin kauan kun Saturnin ja Ravenin annettiin pätkiä toisiaan HC-ottelussa, oli ottelu oikein viihdyttävä. Harmi vain, että se sitten loppujen lopuksi jäi vaisuhkoksi. Silti ihan ok alku, kiitos Ravenin ja Saturnin yrittämisen. Ensi kerralla sitten ilman mitään lisäsotkuja, jooko?
**½ (10:40)


Kidman vs. Juventud Guerrera
Sitten varsin mielenkiintoiseen otteluun, joka oli samalla Kidmanin ensimmäinen 1 vs. 1 -ottelu ppv:ssä. Siihen Slamboreen Battle Royaliin Billy oli osallistunut, mutta muuten jostain ihmeen syystä miestä oli tähän asti pidetty vain ringsidellä ppv:issä. Tv-ohjelmien puolella Kidmanilla ja oikeastaan koko Flockilla oli kuitenkin ollut jo pitkään kiivas feud menossa Juventud Guerreran kanssa. Juventud oli menestyksellään ärsyttänyt Flockia jo pitkään, eikä tilannetta parantanut mm. se, kuinka The Juice voitti edellisessä kuussa The Great American Bashissa kolme kertaa hänen kokoisensa Reesen. Nyt oli Kidmanin vuoro yrittää Juventudin päihittämistä.

Ja näin illan huippukohta koitti jo toisen ottelun kohdalla. Se oli samalla sekä hyvä että huono asia. Hyvä siltä kannalta, että olihan tämä oikeasti virkistävää, erittäin vauhdikasta ja tosi näyttävän näköistä cruiserweight-painia, jota on aina ilo katsoa. Huono siltä kannalta, että ei tämä kuitenkaan niiiin erityinen tai muutenkaan huippuottelu ollut. Ajallisestikin tämä jai vajaaksi, ja olen ymmärtänyt, että tämä kaksikko on tv-show'issa vetänyt vielä asteen parempia otteluita. Harmi, ettei ppv:ssä voitu sitten sitä huippuottelua tarjota. No, oli tämäkin oikein hyvä. Lisää tätä.
***½ (9:55)


Stevie Ray vs. Chavo Guerrero Jr.
Chavo Jr. oli siis tosiaankin menettänyt järkensä pahan kerran sen jälkeen, kun hän sai liikaa Uncle Eddien pompottelusta. Ensin Chavito "napsahti" ja alkoi tämän jälkeen vuorostaan piinata setäänsä mitä hullummilla tempuilla. Lopulta Chavo kohtasi Eddien ensimmäisen kerran TGAB:ssa. Nyt tämä setänsä kohtelun takia epävakaaksi muuttunut Guerrero kohtaisi setänsä myöhemmin illalla toisen kerran, mutta jostain syystä hän tahtoi sitä ennen otella vielä Harlem Heatin Stevie Rayta vastaan. Syytä Chavon oikkuihin saattoivat kaikki vain arvailla.

Seuraava Chavon oikku olikin sitten se, että tämä "ottelu" ei ollut oikeasti mikään kunnollinen ottelu edes. Tämä nimittäin loppui ennen kuin oikeastaan edes alkoikaan, mutta puolia tähteä on minun annettava ihan vain Chavon loistavasta roolinsa vetämisestä, mihin liittyy myös tämän "kamppailun" hauska lopetus. Chavito vaikutti todella näillä kaikilla tempuillaan henkisesti erittäin epävakaalta.
½ (1:35)


Chavo Guerrero Jr. vs. Eddie Guerrero - Hair vs. Hair Match
Ja siis edellisen ottelun jälkimainingeista päästiin siihen, että Chavo tahtoi otella saman tien myös Eddietä vastaan. Eddie oli saapunut ringsidelle seuraamaan Chavon ja Stevie Rayn ottelua, eikä ollenkaan tykännyt siitä, kuinka siitä ei muodostunutkaan tappelua, jossa Stevie Ray olisi pehmittänyt Chavon hänelle valmiiksi. Sen sijaan Chavo oli täysissä sielun ja ruumiin... no, ainakin ruumiin voimissa ja valmis kohtaamaan setänsä ottelussa, jossa oli tällä kertaa kova panos. Eddien ja Chavon feud oli edennyt siis jo niin rajuksi, että he kohtasivat toisensa lucha-perinteessä hyvin nöyryyttävänä pidetyssä Hair vs. Hair Matchissa, jossa häviäjä joutuisi ajamaan hiuksensa pois. Eddie ei edelleenkään ollut kovin innokas kohtaamaan veljenpoikaansa painiottelussa - varsinkaan, kun tästä oli paljastunut Eddien kohtelun takia kunnon sekopää.

Aluksi tämä ottelu vaikutti jo oikein lupaavalta, ja meno näytti siltä, että nyt Eddie ja Chavo yltäisivät sille tasolle, johon he eivät jostain syystä The Great American Bashissa päässeet. Sitten kuitenkin homma muuttui taas vaisummaksi, ja viimeiset minuutit sekä erityisesti huono lopetus pilasivat taas fiiliksen, ja tämäkin ottelu jäi "vain" hyväksi. Pitää siis muistaa, että kun nämä kaksi Guerreroa pistää vastakkain, kyllä he nyt tuntuvat yltävän vähintäänkin hyvään otteluun, mutta jostain syystä taaskaan ei nähty sitä huippuottelua, mitä pitäisi voida olettaa Guerrerojen taistelulta. Ehkä Chavo ja Eddie eivät sitten vain pysty siihen keskenään. Tiedä häntä. Ottelun jälkimeiningit olivat kultaa.
*** (11:54)


Disco Inferno w/ Alex Wright vs. Konnan w/ Lex Luger & Kevin Nash
Tämä oli tapahtuman special added bonus extra hypehype match, jonka buukkaamisen syitä voinemme kaikki vain pelolla arvailla. On oikeastaan surullista huomata, kuinka täysin WCW oli jo tässä vaiheessa kussut tämän nWo Wolfpack-kuvionkin. Wolfpack oli toinen kahdesta asiasta, josta tämä sandiegolainen yleisö edes innostui (Goldbergin ollessa se toinen), mutta juonikuviollisesti tämä susilauma oli kyllä jäänyt täysin paikalle. nWo vs. nWo -kuvio ei taatusti ole se maailmaamullistava idea, mutta hyvin bookattuna se olisi voinut toimia edes väliaikaisena aseena WWF:ää vastaan. Nyt backstage-politikoinnin takia koko feud nWo:iden välillä tuntui olevan jo lähes tulkoon haudattu, ja molemmat nWo:t olivat siirtyneet omiin tylsiin kuvioihinsa. Kaiken maailman Nash vs. Hoganithan olisivat isoja ennennäkemättömiä otteluita, mutta ei niitä voi bookata, kun kumpikaan ei suostu häviämään. Jeesus, että vihaan WCW:tä tietyissä asioissa. Ainiin, Nash oli muuten tämän ppv:n aikana vielä Tag Team -mestari Stingin kanssa, mutta se ei kiinnosta ketään - ainakaan bookkausporukassa.

Ja sitten tämän avautumisen jälkeen otteluun, joka oli jopa puolitoista kertaa Stevie Ray vs. Chavo Guerreron pituinen. Tässä tosin nähtiin jopa hiukan painia, ja Inferno näytti pari ihan kivaa liikettäkin. Erehdyin jo odottamaan, että tästä olisi pyöräytetty joku ok alakortin ottelu, mutta ei. Sitten päästettiin vauhtiin ringsidellä olleet Lex Luger ja Kevin Nash, ja homma loppui ennen kuin kunnolla alkoikaan. Yksi tähti Infernon yrityksestä ja hienoista tanssiliikkeistä.
* (2:16)


The Giant vs. Kevin Greene
Sanoinko äsken jotain nWo:iden omista tylsistä juonikuvioista? Tässä onkin oikein malliesimerkki siitä. Kesä oli saapunut WCW:hen jälleen kerran, ja sehän tiesi sitä, että vanha kunnon NFL-pelaaja Kevin Greene kaivettiin jälleen jostain naftaliinista heilumaan WCW:n kehään. Syytä en tiedä, enkä oikeastaan tahdo edes arvailla. Alun perin tämän iki-ihanan facen piti kohdata Goldbergin kanssa Giant ja Curt Hennig joukkueottelussa, mutta homma muuttui erään pienen mestaruusvoiton jälkeen. Siitä myöhemmin lisää. Joukkueottelun sijaan saimmekin kaksi singles-ottelua, joista tämä on ensimmäinen.

Vaikka ottelun juonikuvio (jos semmoista edes oli) ei minua voisi vähempää kiinnostaakaan, täytyy minun myöntää, että tämä ottelu jopa yllätti minut hieman positiivisesti. Nyt täytyy kuitenkin huomioida, että kyseessä on uransa heikoimmassa vaiheessa pyörivän Giantin ja non wrestler -Greenen ottelu, ja suhteuttaa tämä kehu siihen. Kyseessä ei ole siis hyvä ottelu, mutta siedettävä silti. Odotin nimittäin tältä ihan täyttä roskaa, mutta sen sijaan tässä nähtiin jopa pari ihan kivaa liikettä ja hetkittäin muutenkin katseltavaa menoa. Alun rasittavien pakoiluiden ja turhan pyörinnän jälkeen tämä ei edes ärsyttänyt hirveästi, ja otteluun saatiin puhdas lopetuskin. Silti, olihan tämä aikamoisen heikko ottelu, mutta olisi voinut olla paljon pahempi vielä.
*½ (6:58)


Chris Jericho (c) vs. Rey Mysterio Jr. - WCW Cruiserweight Championship
Jos nWo:t loistivat tylsyydellään, cruiserweight-divisioona jaksoi piristää minua vielä juonikuvioillaan. Chris Jericho oli siis jälleen CW-mestari, mutta hänen mestaruusvoittonsa TGAB:ssa Malenkoa vastaan oli tapahtunut varsin halpamaisesti. Niinpä Malenko ei ollut todellakaan lopettanut taistelua Jerichoa vastaan, ja miesten piti kohdata BATB:ssa ehkäpä vihdoin siinä viimeisessä ottelussa. Ottelussa oli kuitenkin yksi ehto: sitä ei käytäisi, jos jompi kumpi kaksikosta hyökkäisi toisen kimppuun fyysisesti ennen BATBia. Kaikki menikin hyvin niin kauan, kunnes Chris Jericho alkoi todella loukkaavasti halventaa Malenkon kuollutta isää, ja tätä Dean ei sietänyt, vaan pieksi Jerichon niin pahasti kuin pystyi. Tämän seurauksena ottelu peruttiin ja Malenko hyllytettiin, mutta Jericho saapui silti BATBiin paikalle promoamaan loistavuudestaan. Tämän keskeytti J.J. Dillion ehdottaen, että Jericho ei pettäisi fanejaan, vaan kohtaisi erään paikallisen painijan, joka ei ollut paininut puoleen vuoteen. Nauraen Jericho suostui haasteeseen, mutta nauru hyytyi, kun hänelle paljastui, että tämä "paikallinen sankari" oli Rey Mysterio Jr, jonka Jericho oli lähettänyt sairaslomalle puoli vuotta aikaisemmin!

Rey teki siis paluunsa tässä ottelussa, ja harmillisesti Mysterio Jr. ei kyllä tuntunut vieläkään olevan täydessä kunnossa. Kyseessä saattoi toki olla vain ring rustia, mutta ikävästi Mysterio Jr. tässäkin ottelussa botchasi pari spottia. Muuten tämä ottelu oli kyllä vauhdikasta menoa, mutta en minä tätä erityisen hyväksi otteluksi voi sanoa, koska tämä jäi aivan kesken. Harmittaa pirusti, koska nämä kaksi yltäisivät vastakkain aivan huippuotteluihin, ja odotin tältä jo kunnon show stealeria, mutta sitten tämä bookattiin todella laimeasti ja lopetettiin aivan kesken. Plussaa täytyy antaa siitä, kuinka hyvin Mysterio myi jalkaansa ottelun ajan. Silti ei tämä ihan hyvää parempi ollut epäonnistuneiden spottien ja kehnon bookkauksen takia.
**½ (6:00)


Booker T (c) vs. Bret Hart - WCW Television Championship
En oikeastaan tiedä, kuinka voisin järkevästi ilmaista pöyristykseni siitä, että vajaa vuosi aikaisemmin Bret Hart paini WWF:ssä ME-otteluita ja piti harteillaan firman suurinta vyötä, ja nyt hän oli siirtynyt WCW:hen päästäkseen ottelemaan ppv:ssä firman kolmanneksi suurimmasta singles-vyöstä. Oikeasti. Tähän olimme tulleet. Sen sijaan, että Bret Hart oltaisiin pidetty overina ja yleisön sytyttävänä facena, käännettiin hänet täysin järjettömällä syyllä heeliksi, liitettiin nWo:hon ja pilattiin mahdollisuus esimerkiksi siihen suureen Bret Hart vs. Hollywood Hogan -otteluun. En jaksa tästä enempää, pääni räjähtää. Hart oli siis piinannut erityisesti Chris Benoit'ta jo koko tämän Best of 7 Seriesin ajan, koska tahtoi tämän liittyvän nWo:hon. Oman osansa Hartin hyökkäyksistä oli myös saanut kuitenkin Booker T, joka voitti TGAB:ssa TV-mestaruuden jälleen itselleen, ja niinpä Hart päätti nyt sitten nöyryyttää Booker T:tä ja voittaa TV-mestaruuden tältä.

En tiedä, oliko tämä ottelu oikeasti hyvä vai oliko tämä mielestäni hyvä vain sen takia, että tahdoin tämän niin kovasti olevan hyvä. Olipa asia sitten niin tai näin, mutta varmaan minun pitäisi koittaa kaikkien muidenkin otteluiden kohdalla väkisin nauttimista, jos se onnistuu yhtä hyvin kuin tämän ottelun osalta. Minä nimittäin tykkäsin tästä ottelusta laadullisesti. Ei tämä nyt Bookerin paras ottelu tältä vuodelta ollut, mutta Booker on koko vuoden esittänyt tasaisesti hyviä otteita TV-divisioonassa, ja ei se Bret edelleenkään mikään säkki kehässä ollut, vaikka parhaat vuodet ehkä olivat jo takana. Lopputuloksena oli siis hyvä, yksinkertainen ja oikein toimiva kamppailu TV-mestaruudesta, jossa lähinnä harmitti lopetus. Ei mitään erikoista, mutta peruspaini toimii. Näitä soisi olevan WCW-ppv:issä enemmän.
*** (8:28)


Goldberg (c) vs. Curt Hennig - WCW World Heavyweight Championship
Noniin, nyt en ainakaan voi valittaa, että ppv:n päämestaruusottelussa pyörisi vanhat naamat, kun kumpikaan ei ole koskaan aikaisemmin otellut WCW:n ppv:ssä päämestaruusottelussa. Se on hyvä puoli tässä asiassa. Huono puoli on taas se, että uusi naama mestaruuskuvioissa on Goldberg. Toki on hienoa, että WCW on vihdoin saanut rakenneltua aivan oman tähden ja tuonut ME-kuvioihin pitkästä aikaa täysin tuoreen nimen, mutta kun ei Goldbergiltä ilmeisesti voida odottaa mitään kunnon otteluita (ainakaan nyt WHC-vaiheessa enää), niin hyöty jää aika pieneksi. Curt Hennig ja Goldberghän ovat feudanneet jo parin kuukauden ajan, ja alun perin miesten piti kohdata TGAB:ssa US-mestaruusottelussa, mutta tuolloin Hennig esitti loukkaantunutta ja pisti Wolfpack-Konnanin ottelemaan Goldbergia vastaan. Goldberg squashasi Konnanin, ja ottelun jälkeen Hennig ja Rude kääntyivät Konnania vastaan liittyen nWo Hollywoodiin. Nyt kun Goldberg oli ppv:tä edeltäneessä Nitrossa voittanut WHC-mestaruuden Hollywood Hoganilta jättiyleisön edessä, Hennigillä oli mahdollisuus voittaa firman isoin vyö...

...Ainakin periaatteessa. Harmi, että Goldbergin ura oli edennyt nyt siihen vaiheeseen, että tätä oli suojeltava niin tehokkaasti, ettei Goldberg voinut ainakaan Hennigin tasoisia vastustajia vastaan otella enää ollenkaan tasaisia otteluita. Vielä Spring Stampedessa (ja vähän Slamboreessakin) Goldberg ja Saturn ottelivat ihan tasaiset ja hyvät (erityisesti SS:n) ottelut, mutta nyt semmoinen oli täysin mennyttä aikaa. Lyhyesti voitaneen sanoa, että ottelu oli siis lyhyt. Kai tämä sitten jonkinlaista päämestaruuden arvon nostamista on, en tiedä. Plussaa täytyy antaa ensinnäkin siitä, että yleisö oli kyllä taas aivan hulluna mukana tässä ottelussa ja toiseksi siitä, että Curt Hennig näytti kyllä tekevän töitä niin paljon kuin pystyi. Tämän enempää ei pystynyt. Hennigille siis kiitokset.
*½ (3:50)


Hollywood Hogan & Dennis Rodman w/ The Disciple vs. Diamond Dallas Page & Karl Malone
Oi kyllä, Hogan menetti mestaruutensa, mutta se ei estä häntä olemasta silti ppv:n Main Eventissä. En oikeastaan tahdo edes puhua tämän ottelun taustatarinasta, koska se ei kiinnosta minua yhtään. WCW oli tuonut siis taas kontroversiaalisen koripallopelaajan Dennis Rodmanin kuvioihin (tasan vuosi sitten Rodman ja Hogan kohtasivat ME:ssä Giantin ja Lugerin), ja nyt mukana oli myös toinen koripallo"legenda" Karl "Mailman" Malone. Syynä tähän oli tasan ja ainoastaan se, että WCW yritti tälläkin tempulla epätoivoisesti hakea mainstream-median huomiota, jota WWF oli onnistunut saavuttamaan Mike Tyson -kuviollaan. Voitaneen kertoa, että tuo yritys epäonnistui tietenkin täysin. Siitä huolimatta Tony Schiavone hehkutti ainakin kaksikymmentäkolme kertaa, kuinka jokainen tiedotusväline tulisi seuraavana päivänä puhumaan vain ja ainoastaan WCW:n Bash At The Beachista. Surkeaa jopa Schiavonen tasolta. Ilmeisesti WCW oli vihdoin ja viimein alkanut kehitellä jonkinlaista feudia siis DDP:n ja Hoganin välille, vaikka se juna ajoi ohi jo vuonna '97, ja kun Pagella ja Mailmanilla oli osuutta Hoganin mestaruustappioon edellisessä Nitrossa, oli kaikki valmiudet tälle mahtavalle ME:lle kasassa.

Harmi vain, että pahinta tässä ottelussa ei ollut sen taustatarina tai idioottimainen yritys kerätä mediahuomiota. Ei, pahinta oli se, kuinka tämä ottelu buukattiin. On hankala ymmärtää, että kun kortissa on Chavo-Eddie, Mysterio-Jericho, Guerrera-Kidman tai vaikka Booker-Hart -tasoisia otteluita, joille olisi voitu jokaiselle antaa huoletta vähintään viisi minuuttia lisäaikaa, niin WCW päättää olla tekemättä näin ja tekee tästä lähes 25 minuuttisen ottelun. Siis mitä helvettiä? WCW antoi lähemmäs puoli tuntia ottelulle, jossa paini kaksi koripallopelaajaa, vanha kunnon Hogan ja tässä tapauksessa kyseenalaista kunniaa porukan taitavimpana nauttiva DDP. Ottelu itsessäänhän oli ennen kaikkea tylsä. Se tuntui kestävän jumalattoman pitkään ja toisti koko ajan samaa yksinkertaista kaavaa, koska ei näistä neljästä mihinkään muuhunkaan ollut. Plussaa täytyy antaa siitä, että tätä ottelua ei oltu pilattu ylibuukkauksella, vaan tämä oli jopa liiallisuuksiin asti perinteinen joukkueottelu. Tähän oltaisiin jotain sekaantumisen tuomaa piristystä tarvittukin. Malliesimerkki ottelusta, joka ei ollut ärsyttävällä tavalla surkea, vaan pelkästään mitäänsanomaton ja tylsä.
* (23:47)

*** Kidman
** Juventud Guerrera
* Chris Jericho

Bash At The Beachissa nähtiin yksi alle yhden tähden ottelu, kaksi yhden tähden ottelua ja kaksi *½-ottelua. Kolmeen tähteen ylsi jopa kolme ottelua, joista yksi pääsi jopa yli sen. Jos Kidman ja Juventud Guerrera eivät olisi tarjonneet sitä viihdyttävää ja vauhdikasta CW-ottelua ja Chris Jericho sekä Chavo Guerrero eivät olisi loistaneet esiintymisellään, olisi tämä ollut jo surkea ppv. Nyt nuo muutamat valopilkut ja pari hyvää ottelua (ja lisäksi ne pari ihan hyvää) pelastivat vielä homman niin, että tätä voi kutsua Kehnoksi. Ei voi kuin itkeä ja miettiä, kuinka vuoden alussa WCW tarjosi parempia ppv:itä kuin yksikään vuoden '97 ppv, kunnes taso tippui huhtikuussa ja on laskenut sen jälkeen kuin lehmänhäntä. Paljoa ei toivottavasti tästä enää alaspäin voida tulla, mutta käsitykseni mukaan pohja on yhä saavuttamatta. Kunpa nyt edes tuota alakorttia ruvettaisiin taas buukkaamaan paremmin, niin voisin antaa anteeksi ME-puolen täydelliset aivopierut.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. WWF King of the Ring - Ok
8. ECW Living Dangerously - Ok
9. WCW Spring Stampede - Ok
10. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
11. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
12. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
13. WCW Slamboree - Kehno
14. WCW The Great American Bash - Kehno
15. WCW Bash At The Beach - Kehno

Iski yllättäen halu, suorastaan himo, katsoa painia vähän analyyttisemmin pitkästä aikaa ja tajusin että yksi PPV jäi viime vuodelta kokonaan väliin kun korttiin ei oltu saatu tungettua yhtään sellaista cliffhangeria jotka olisivat saaneet minut tapahtuman silloin lataamaan. Nyt kun aikaa oli käsissä ihan liikaa, oli sopiva hetki täyttää tämä aukko.

<center>
Sunnuntai, 24. Lokakuuta 2010
Target Center, Minneapolis, Minnesota

Intercontinental Champion VS. United States Champion
Dolph Ziggler w./ Vickie Guerrero VS. Daniel Bryan
Käsittääkseni tällä ottelulla ei ollut sen kummempaa tarinaa takanaan, haluttiin vain PPV:n teeman mukaisesti aloittaa RAW-Smackdown vastakkainasettelulla. Ottelu olikin hyvä, kuten odottaa sopikin näiltä kahdelta mieheltä. Huono puoli tässä oli, että tämä lähti liian hitaasti käyntiin ollakseen opener. Ensimmäinen puolikas matsista oli minun makuun liian hidasta rest hold halailua. Avausmatsin tarkoitus kun lienee saada yleisö täysillä mukaan alusta alkaen. Mutta kyllä siitä noustiin ja tempoa saatiin lisää loppua kohden. Belly-to-back superplex spotti oli varsin makoisa, kuten myös lopun false finishit. Lopetus tuli ehkä sitten vähän liian puun takaa, koska tämä oli kuitenkin ihan täyspitkä ottelu. Alun hitaudesta huolimatta tällä saatiin PPV kivasti käyntiin ja repeilin huolella vielä ottelun jälkeiselle Zigglerin, Vickien ja tuomarin välienselvittelylle. :D

Spoiler

Voittaja:Daniel Bryan via Lebell Lock Submission
Kesto: 16:17

Arvosana: ***+

WWE Tag Team Championship Match
Drew McIntyre & "Dashing" Cody Rhodes (c) VS. The Nexus (David Otunga & John Cena)
Tätä ei oltu mainostettu, vaan ottelu bookattiin lennosta kun Rhodes & McIntyre erehtyivät kehään saakka kehumaan, kuinka heille ei arvoisaan haastajia ole tarjolla. John Cena oli mukana ottelussa, koska hän oli tähän aikaan pakotettuna osa Nexusta, ja Wade Barrett halusi Cenan varmistamaan, että Nexus poistuu Minneapolisista kultaa kannossaan.

Itse ottelu ei häävi ollut. Suurin osa matsista käytettiin Cenan ja Nexusin välien ruotimiseen niin selostamossa kuin kehässäkin, Cenan & Otungan kinatessa keskenään. Voisikin sanoa, että tämä oli enemmän angle kuin ottelu.

Spoiler

Voittajat: John Cena & David Otunga (via STF Submission)
Kesto: 6:29

Arvosana: **

Singles Match
Ted DiBiase VS. Goldust
Goldust WWE:n PPV:ssä singles matsissa vuonna 2010? Mikä ettei. Hyvä vaan, että alakortin non-title feudit kerran pari vuodessa maksutapahtumiin asti pääsevät. Täytematsihan tämä oli, eikä tämä oikein kyennyt millään tavalla erottumaan tuikitavallisesta Monday Night RAW:n tusinakohtaamisesta. Yritystä kyllä oli, mutta valjuksi jäi. Kuitenkin piristävä poikkeus nykyaikana nähdä tällainen matsi PPV:ssä.

Spoiler

Voittaja: Ted DiBiase (via DDT)
Kesto: 7:29

Arvosana: **

Divas Championship Match
Natalya VS. Layla (c) w./ Michelle McCool
Parasta tässä oli LayCoolin täysin överiksi vedetty promo ennen matsia, jota Matti Iskijä kuvaili "Shockmaster huonoksi." Lyhyt ja tylsähkö naisten ottelu, josta ei paljoa ole sanottavaa vaikka kuinka yrittäisi keksiä.

Spoiler

Voittaja: Layla (after interference by Michelle McCool)
Kesto: 4:49

Arvosana: *+

Buried Alive Match For World Heavyweight Championship
The Undertaker VS. Kane (c) w./Paul Bearer
Tältä ottelulta ei taustatarinaa ja historian havinaa puuttunut. Sitä oli 13:ta vuoden verran, kertaamaan en ala, koska kaikille se kuitenkin on tuttu. Tähän oli kuitenkin tultu, toinen veljeksistä haudattaisiin elävältä. (taas)

Undertaker ja Kane olivat aikoinaan pirun kovia brawlereita, mutta nykyään iän ja loukkaantumisten tullessa kuvioihin olisivat he tarvinneet mielenkiinnon yllä pitämiseksi tähän jotain ekstraa. Vaikka verellä leikkiminen ei hauskaa olekaan, olisi tämä matsi päässyt ihan eri tasolle jos veri ja suolenpätkät olisivat lentäneet ja aseet heiluneet. No, kuten kaikki tietävät, ei tällainen tule kysymykseen nykyisen tuotteen kanssa, joten pannukakuksi tämä jäi. Hidasta brawlausta antikliimaksisella tuolinmätkintäsessiolla. Keskinkertaisuuden alholta tätä ei pelastanut edes yllättävä loppu, joka olikin ainoa hyvä asia koko ottelussa.

Spoiler

Voittaja: Kane
Kesto: 16:57

Arvosana: ** 1/2

Bragging Rights Match
Team RAW (The Miz, R-Truth, John Morrison, Santino Marella, Ezekiel Jackson, Sheamus & CM Punk) VS. Team SmackDown (The Big Show, Rey Mysterio, Tyler Reks, Kofi Kingston, Alberto Del Rio, Jack Swagger & Edge)
Tähän mennessä PPV oli ollut openeria lukuun ottamatta pettymys, joka nosti odotuksia tätä PPV:n nimikkomatsia kohtaan. Joukkueet oli kasattu niin naamoista kuin kantapäistäkin, joka tietysti loi sitä ainaista jännitettä, pystyvätkö tiimit tulemaan keskenään toimeen. Ja kyllähän sitä rivien rakoilua ja sooloilua ottelun tiimellyksessä nähtiin kummaltakin puolelta.

Viihdyttävä tämä ottelu oli, kuten tällaiset eliminointitagit aina tuppaavat olemaan. Minnekään kovin korkealle tasolle tämä ei ikävä kyllä noussut, eikä omasta mielestäni yksikään ottelija päässyt täysin loistamaan. Edge, Mysterio ja Del Rio olivat kyllä hyvin esillä, mutta eivät lähelläkään sitä mitä joissain klassisissa Survivor Series kohtaamisissa on nähty. Hyvä ottelu tämä oli, mutta kuten sanoin, sitä korkeampaa tasoa tässä ei missään vaiheessa saavutettu.

Spoiler

Voittaja: Team SmackDown (Sole Survivors Rey Mysterio & Edge)
Kesto: 27:46

Arvosana: ***+

WWE Championship Match
Wade Barrett w./John Cena VS. Randy Orton (c)
Nexus liideri Barrettin ensimmäinen tilaisuus napata "brass ring" itselleen ja hänellä oli kulmauksessaan John Cena, joka tulisi saamaan Barrettilta fudut matsin jälkeen, ellei paljasnyrkkisankari poistuisi mestarina.

Barrett oli kaikesta huolimatta vihreä, ja Orton vaan tylsä, joten ymmärrettävästi tämä ottelu rakennettiin John Cenan ympärille, joka siis seisoi kehän laidalla matsin ajan. Hienoja hetkiä tällä asetelmalla saatiinkin luotua mm. kun englantilainen nakkasi Ortonin Johnnyn jalkoihin, veti tuomarin huomion itseensä ja odotti supermiehen cheap shottaavan kehän ulkopuolella. Koko matsin jännitys perustui siihen, mitä Cena tekisi, milloin ja kenelle. Onhan tämä tietysti vähän väärä lähtökohta, kun puhutaan kuitenkin maksutv-tapahtuman pääottelusta. Yllättävän paljon tästä kuitenkin saatiin irti, eikä Barrett vaikuttanut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta näin suureen rooliin. Lopetus oli ainakin itselleni varsin ennalta-arvattava, joskin liveyleisöön se tuntui uppoavan varsin hyvin. Hiuksen hienolla erolla Ziggler-Bryaniin ja BR-matsiin rankkaisin tämän kuitenkin illan parhaaksi.

Spoiler

Voittaja: Wade Barrett (via DQ)
Kesto: 14:34

Arvosana: *** 1/2

*** Dolph Ziggler
** Daniel Bryan
* John Cena

Yhteenveto: Kyllähän tämä WWE:n viime vuoden heikompien tapahtumien listalle kuuluu. Yksikään ottelu ei yltänyt sinne neljän tähden rajapyykille, joka oli pieni pettymys. Tämä nyt oli sellainen loppusyksyn välipala ennen Survivor Seriesiä, eikä juurikaan mitään muuta. En kyllä kovin vahvoin ylistyssanoin tätä lähtisi suosittelemaan.

Whatin arvostelut:

1. Royal Rumble 2007 (3,30)
2. SummerSlam 2002 (3,19)
3. Unforgiven 2006 (3,14)
4. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
5. Money In The Bank 2010 (3,00)
6. No Mercy 2008 (2,96)
7. Royal Rumble 2001 (2,90)
8. SummerSlam 2003 (2,86)
9. No Way Out 2003 (2,84)
10. Armageddon 2007 (2,81)
11. SummerSlam 2004 (2,81)
12. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
13. WrestleMania X-8 (2,77)
14. One Night Stand 2006 (2,75)
15. Judgment Day 2001 (2,71)
16. SummerSlam 2005 (2,69)
17. Judgment Day 2002 (2,69)
18. WrestleMania 22 (2,68 )
19. Unforgiven 2008 (2,67)
20. Backlash 2004 (2,63)
21. SummerSlam 2008 (2,61)
22. The Great American Bash 2007 (2,58 )
23. Bragging Rights 2010 (2,54)
24. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
25. WrestleMania 23 (2,50)
26. Night Of Champions 2008 (2,50)
27. Great American Bash 2008 (2,50)
28. King Of The Ring 2002 (2,44)
29. WrestleMania 20 (2,17)
30. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

Mukavaa nähdä välillä Whatinkin arvosteluja, ettei tämä ihan yksinspämmäilyksi mene :)


FULLY LOADED: IN YOUR HOUSE 23

Kesän isojen ppv:eiden King of the Ringin ja SummerSlamin välissä käytiin aina yksi välippv, joka vielä vuonna 1998 oli jälleen yksi osa In Your House -perhettä, vaikkei IYH-teema näissä loppupään kolmetuntissa In Your Houseissa paljon mitenkään enää näkynytkään. Myös Fully Loaded tulisi myöhemmin jäämään No Way Out (of Texas)in ja Unforgivenin (sekä Over The Edgen) tavoin joksikin aikaa osaksi WWE:n vuosittaista ppv-kalenteria. Tätä ensimmäistä FL:ää olivat selostamassa tutut ja turvalliset JR ja King.


Val Venis vs. Double J w/ Tennessee Lee
Helouuu ladiess... Kyllä vain, vuoden '98 jälkimmäisestä puoliskosta lähtien WWF-debyyttejään alkoivat tehdä monet Attitude Eralta parhaiten muistettavat alakortin värikkäät nimet, joista Fully Loadedissa ppv-debyyttinsä tehnyt Val Venis oli loistava esimerkki. Venis, jonka ensimmäinen juonikuvio koski itse asiassa sitä, kuinka tämä aikuisviihdetähti oli tehnyt yhteisen videon Kaientain managerin Yamaguchi-Sanin vaimon kanssa, kohtasi FL:n openerissa Double J:n. Mitään kummempaa tarinaa ei country-tähden ja Big Valbowskin ottelulla ollut, mutta ei kai sitä tarvittukaan. Yamaguchi-San oli selostamossa ottelun ajan.

Ennakkoon en odottanut tältä ottelulta paljon mitään, koska tässä vaiheessa Jarrett oli onnistunut saavuttamaan minun silmissäni jo sen aseman, että kaikki ottelut, joissa hän on mukana, menettävät kiinnostavuutensa saman tien. Tilanne paranisi vähän siinä vaiheessa, kun hän alkaisi taggailemaan Owen Hartin kanssa. Mutta siis, tämä ottelu kuitenkin yllätti minut todella positiivisesti. Siitä tosin ei ole kiittäminen Double J:tä, vaan Venistä, joka oli aivan uskomattomissa liekeissä koko ottelun ajan. Ok, minä olen suuri Valbowski-mark, joten saatan liioitella ihan hiukan, mutta Venis teki silti aivan hitosti työtä koko ottelun ajan. Venis sekä teki tyylikkäitä liikkeitä että myi Jarrettin liikkeet upeasti (parhaiten jäi mieleen mahtava DDT-myynti). Kiitos Veniksen tämä oli siis vauhdikas, viihdyttävä ja hyvin tapahtumaan sisälle tempaava opener. Ainut heikkous oli hiukan kehno lopetus.
*** (7:41)


D'Lo Brown (c) w/ The Godfather vs. X-Pac w/ Chyna
Samalla kun Val Venis oli tehnyt debyyttinsä WWF:ään, oli myös The Nation-jäsen Kama Mustafa muuttanut nimensä virallisesti The Godfatheriksi ja alkanut muutenkin jo olemuksellaan ja käytöksellään lähennellä tulevaa gimmickiään. Tässä ottelussa Godfather oli kuitenkin vain uuden European-mestari D'Lo Brownin ringsidellä. D'Lo oli voittanut FL:ää edeltävässä Raw'ssa European-mestaruuden HHH:lta kiitos The Rockin avustuksen, ja niinpä nyt toinen DX-jäsen X-Pac haki kostoa ryhmänsä johtajan puolesta ottelemalla uutta European-mestaria vastaan. Jostain aivan käsittämättömästä syystä ottelussa ei ollut mestaruus panoksena.

Ottelun suurin heikkous olikin juuri sitten se, ettei ottelu tuntunut merkitsevän oikein mitään. Painillisesti tykkäsin tästäkin oikein paljon, ja tämä oli samanlaista piristävää ja vauhdikasta alakortin painia kuin Venis vs. Double J tai edellisestä WWF-ppv:stä X-Pacin ottelu Owen Hartia vastaan. Suuremman vaikutuksen tämä kaikki vain olisi tehnyt, jos European-mestaruus olisi ollut panoksena. Selitys siitä, ettei D'Lo suostunut puolustamaan mestaruuttaan ei ainakaan minun silmissäni miestä mitenkään overimmaksi tehnyt. Joka tapauksessa ottelu onnistui viihdyttämään: X-Pacin toisen WWF-uran alun ppv-ottelut ovat olleetkin ihan positiivisia yllätyksiä.
*** (8:26)


Faarooq & Scorpio vs. Bradshaw & Terry Funk
Faarooq oli ilmeisesti vähän aikaa sitten alkanut taggailemaan (2 Cold) Scorpion kanssa, joka oli ECW-stintin jälkeen näköjään palannut taas ainakin hetkeksi WWF:ään Scorpio-nimellä. Mitään vakuuttavampaa uraa ei tuo kaksikko kyllä yhdessä luonut, vaikka tässä JR oikein ylihehkutti sitä, kuinka hienosti nämä kaksi mustaa kaveria sopivat yhteen ja olivat toistaiseksi yhdessä voittamattomia. Bradhsaw puolestaan oli kai muodostanut joukkueen toisen teksasilaisen, eli Terry Funkin, kanssa. Heidän joukkueensa taru ei tosin ole yhtä ylevä, sillä ennen ottelua Terry ilmoitti, että tämä jäisi hänen viimeiseksi ottelukseen toistaiseksi... Yeah, right. Bradshaw ei Funkerin ilmoituksesta innostunut, ja se oli myös todellinen syy tälle kahden mitäänsanomattoman alakortin face-joukkueen kohtaamiselle.

Vähän mitäänsanomaton oli myös näiden joukkueiden kohtaaminen, vaikka oli tämä nyt ihan ok:ta painia. Scorpio esitti ehdottomasti pirteimpiä otteita näistä neljästä, ja kyllähän se Terrykin taas oman osuutensa kunnialla hoiti. Faarooq oli koko ajan vain muuttumassa tylsemmäksi, ja Bradshaw hoiti varmuudella oman tonttinsa ilman suurempia yllätyksiä. Ppv-otteluksi tämä ei kyllä millään asteikolla olisi kyllä kuulunut, koska tasoltaan tämä oli mukavan tv-ottelun laatua ja ainut syy tämän bookkaamisen oli storylinen jatkaminen. Tosin aikalailla yhdeltä isolta tv-show'lta koko tämä väli-ppv tuntuikin, mutta siitä myöhemmin lisää.
** (6:51)


Vader vs. Mark Henry
Vielä Vaderin viimeisinä WWF-kuukausina päätettiin ottaa kaikki ilo irti mahdollisista Vader vs. toinen iso mies -feudeista. Kane-feudin jälkeen oli vuorossa taisto The Nationin isoa ja pahaa Mark Henrya vastaan. Muistaakseni jollain asteella Vader ja Henry ottivat yhteen jo KOTR:ssa (olisiko ollut niin, että Vader esti Henryn jonkun sekaantumisen), mutta rehellisesti sanottuna minua ei kiinnosta sen vertaa, että muistaisin. No, tuonkin kohtaamisen jälkeen oli varmasti Raw'issa nähty hukeita yhteenottoja kahden ison miehen välillä, ja lopulta erimielisyydet oli hyvä selvittää kehässä.

Olen jo varmaan tuhannesti todennut näiden arvostelujeni aikana sen, kuinka paljon Vaderin kehäotteiden taso oli laskenut tämän WWF-uran ehtoopuolella. Niinpä ei liene mikään ihme, että kun vastaan asetetaan Mark Henryn kaltainen ihravuori, ei kummastakaan ole kantamaan hommaa mihinkään kehuttavan tapaisenkaan suoritukseen. Ottelu oli pääasiassa aikamoisen laiskaa lyllerrystä, jonka huipennus olivat Henryn Elbow Dropit, joiden tekeminen näytti kestävän ikuisuuden, ja joita Henry tuntui toistavan aina, kun ei muutakaan keksinyt. Onneksi Vader edes yritti jonkun verran ja sai homman edes siedettävälle tasolle. Heikko esitys tämä ottelu silti todellakin oli.
* (5:03)

WWF päätti jatkaa tätä "ppv on kuin tv-show" -linjaansa sillä, että WWF Tag Team -mestarit Kane ja Mankind ja näiden manageri Paul Heyman saapuivat pitämään jonkin yhdentekevän promon, jonka New Age Outlaws keskeytti ja haastoi uudet joukkuemestarit otteluun seuraavan päivän Raw'hon! Nyt ppv:ssä on jo alettu haastamaan vastustajia tv-show-otteluihin. Mitähän seuraavaksi?


Disciples of Apocalypse w/ Paul Ellering vs. LOD 2000
Voi kyllä. Kaikkien toiveiden vastaisesti DOA:n ja LOD:n feudi ei siis jäänytkään siihen Over The Edgessä käytyyn openeriin, vaan näiden kahden tylsän ja hitaan brawler-joukkueen välienselvittely jatkui tuonkin ppv:n jälkeen. Feudin suuri käänne nähtiin, kun Sunnyn lähdettyä LOD toi takaisin heidän vanhan ja pitkäaikaisen managerinsa Paul Elleringin, joka shokeeraavasti kääntyikin LOD:ta vastaan ja liittyi DOA:n manageriksi. Koko feudissa oli siis nähty yksi kunnon yllättävä hetki, ja muuten homma oli ollut samaa toisten kimpussa rymistelyä. Tai joo, jos nyt haluaa laskea joksikin shokkihetkeksi sen, kun Ellering meinasi ajaa Animalin päältä moottoripyörällä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa niin menköön. DOA oli nyt siis virallisesti pienentynyt vain 8-Ballin ja Skullin joukkueeksi, kun Chainzkin oli lähtenyt jengistä pois.

Samoin kuin näiden joukkueiden ensimmäinen ottelu tämäkään ei kovin kummoiselle tasolle yltänyt. Paikoitellen meno oli ihan ok:ta ja jopa intenssiivisen tapaista brawlausta, ja ehkä juuri tuo Paul Ellering (joka muuten näytti äärettömän julmalta) oli se pieni asia, joka teki tästä ihan hippusen paremman kuin ensimmäisestä ottelusta. En silti suurempiin ylistyslauseisiin tämän ottelun kohdalla ylly, vaan kyllähän tämä suurimmalta osalta oli juuri semmoista perustylsää ja mitäänsanomatonta kähinää, mitä näiltä joukkueilta voi odottaakin. DOA ei ole koskaan ollut hyvä ja LOD ei tullut enää koskaan olemaan. Karu totuus, mutta ei voi kyllä kuin ihmetellä, miksi taas juuri nämä tiimit oli laitettava vastakkain.
*½ (8:50)

Seuraavaksi taas pieni väli-angle liittyen koko ppv:n ajan jatkuneeseen juonikuvioon siitä, saapuuko Undertaker painimaan ppv:n ME:hen vai ei. Undertaker, jonka kuuluisi olla Steve Austinin pari Main Eventissä, ei siis ollut vielä saapunut areenalle, ja niinpä Mr. McMahon päätti tulla ilmoittamaan kehään, että Undertakerin jättäessä tapahtuman väliin, olisi Austinin joukkuepari Brooklyn Brawler. Mainitsin tämän anglen ihan vain sen takia, että Brooklyn Brawler teki ensimmäisen ppv-esiintymisensä tämän minun projektini aikana. Steve Lombardia on pakko rakastaa :)


Owen Hart vs. Ken Shamrock - Special Referee: Dan Severn - Stu Hart's Dungeon Match
Tämän ottelun kohdalla minun täytyy kyllä nyt perua puheeni ja myöntää, että näin spesiaaliottelua tuskin olisi nähty tv-show'ssa. Tosin Attitude Eraan kuului kyllä yllätyksellisyydet tv-ohjelmissakin, joten ei yksi outo ottelu nyt auta vielä ppv-tunnelman luomiseen. Ottelun taustalla oli siis ensinnäkin pitkä feudi Shamrockin ja The Nationin välillä ja toiseksi se, että Nation-jäsen ja vuoden '94 KOTR-voittaja Owen Hart koki hommakseen antaa pienen opetuksen tuoreelle KOTR-voittajalle Shamrockille. Ottelustipulaatioksi muodostui Stu Hart's Dungeon Match, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ottelu käytiin kuuluisassa Hart Family Dungeonissa, ja ainut keino voittaa ottelu oli laittaa toinen luovuttamaan. Ottelun erikoistuomarina toimi Dan Severn, jolla oli huonot välit molempien ottelun osanottajien kanssa.

Juuri tästä minä tykkäsin eniten Attitude Erassa luovien storylinejen lisäksi. Tämänkaltaisia todella erikoisia, mutta juuri sen takia mielenkiintoisia, otteluita saisi olla paljon enemmän tänäkin päivänä. Aluksi suhtauduin aika epäilevästi tähän ennakolta nauhoitettuun otteluun, mutta loppujen lopuksi tämä olikin ihan viihdyttävä kamppailu. Suurin ongelma tässä oli se, että jostain syystä aikaa ottelulla oli vaivaiset alle 5 minuuttia, joten siinä ajassa ei mitään ihmeitä tehdä. Shamrock ja Hart kuitenkin yrittivät ja lopputuloksena olikin mukava välipala. Jos aikaa olisi ollut enemmän, tämä olisi ehkä voinut olla jotain muutakin. Myös heikko lopetus rokottaa vähän arvosanaa.
**½ (4:53)


The Rock (c) vs. HHH w/ Chyna - 2 out of 3 Falls Match for the WWF Intercontinental Championship
Noniin, ja sitten niihin kahteen isoimpaan otteluun, joista oikeastaan tämä IC-kamppailu oli mielenkiintoisempi ja tuntui muutenkin eniten ppv-tason väännöltä. The Rock ja tämän johtama The Nation sekä HHH ja hänen johtama D-Generation X olivat feudanneet siis aina DX:n face-turnista lähtien, eli vuoden '98 keväästä. DX oli päättänyt näyttää The Nationille kaapin paikan, mutta Nationilla oli täsmälleen sama suunnitelma DX:n osalle. Tämä suuri stable-sota kulminoitui (kamala sana, mutta en nyt keksi parempaakaan) tietenkin porukan johtajien, eli IC-mestari Rockin ja entisen European-mestari HHH:n keskinäiseen välienselvittelyyn. Feudin viimeisin käänne oli tosiaan se, että The Rock aiheutti ppv:tä edeltävässä Raw'ssa HHH:n mestaruustappion. Nyt HHH:lla oli paikka korjata vahinko viemällä Rockin IC-mestaruus.

Heti ensimmäisenä minun täytyy sanoa, että minä tykkäsin tästä ottelusta. Olin suorastaan yllättynyt siitä, kuinka hyvin Rock ja HHH rakentelivat jo vuonna '98 pitkän, tasaisen ja psykologisesti hiton hyvin toimivan ottelun. Olisin odottanut jonkinlaista kangertelua ja paikallaan junnaamista, mutta sen sijaan nämä kaksi myivät hienosti koko ottelun ajan ja olivat juuri sopivan väsyneitä/väsyneen oloisia ottelun edetessä. Myös fallit oli buukattu tässä ottelussa järkevästi, vaikkakin täytyy sanoa, että ottelun loppu oli aika selvä heti alusta asti. Paljon suurempi miinus tässä oli kuitenkin sama, kun Dude Loven ja Steve Austinin otteluissa. Se vain yksinkertaisesti syö hemmetisti ottelun mielenkiinnosta, kun kamppailu pitää ylibuukata täyteen kaikkia turhia sekaantumisia. Ilman niitä tämä olisi voinut olla huippukamaa, mutta oikein mainio kohtaaminen tämä näinkin oli. Ja jäipä parantamisen varaa siihen ratkaisevaan kohtaamiseen.
***½ (30:00)

Vielä ennen Main Eventiä oli vuorossa äärimmäisen jännittävä Bikini Contest Jacquelinen ja Sablen välillä! ...Niin. Rehellisesti sanottuna itse tykkäsin paljon enemmän ennen Bikini Contestia nähdystä Dustin Runnelsin, joka oli siis luopunut TAFKA Goldust -gimmickistään ja vaihtanut sen Born Again Christian -gimmickiin, promosta koskien sitä, kuinka saatanallisia Bikini Contestit oikein ovatkaan. En väitä, etteikö minua kiinnostaisi kauniit naiset bikineissä, mutta niille on oma aikansa ja paikkansa. Sen ei ole pakko olla silloin, kun katson hikisiä miehiä kourimassa toisiaan. No ok, kyllä minua kiinnostaisi, jos kyseessä olisi edes oikeasti kauniita naisia, mutta Jacqueline nyt on hyvin kaukana siitä kaamealla body builder -kropallaan, eikä Sablekaan ainakaan tässä sytyttänyt yhtään. Tissit toki myy, ja siksi Sable olikin varmaan kokonaan yläosattomissa (toki vartalomaalilla peitettynä) ja Jacquelinekin päätti vilauttaa toista nänniään. Oh, what a controversy!


Kane & Mankind (c) w/ Paul Bearer vs. The Undertaker & Steve Austin (c) - WWF Tag Team Championship
Ja tässä oli siis illan Main Event, mikä kyllä oikein huokui taas sitä väli-ppv:n fiilistä. Mutta ei kai mitään muuta sovikaan odottaa. KOTRihan päättyi siihen, että puolittain vahingossa Undertaker aiheutti Steve Austinille tappion WWF-mestaruusottelussa Kanea vastaan. Austin kuitenkin käytti revanssinsa seuraavana päivänä Raw'ssa ja voitti mestaruutensa takaisin Kanelta. Hän ei kuitenkaan ollut unohtanut sitä, mitä Undertaker teki, ja näiden kahden superfacen välit alkoivat rakoilla pahan kerran. Miehet olivat useammankin kerran lähellä hyökätä toistensa kimppuun (ja lopulta niin kävikin), ja UT oli jo vaatinut mahdollisuutta kohdata Austin mestaruusottelussa. Mr. McMahon tahtoi kuitenkin säästää tuon ottelun SummerSlamiin, ja tähän ppv:hen hän sen sijaan buukkasi nämä kaksi lähes tulkoon vihamiestä ottelemaan samassa joukkueessa heidän kahta pitkäaikaista vihollistaan vastaan. Paul Bearerin johtama Kane & Mankind -kaksikko oli siis onnistunut voittamaan WWF:n joukkuemestaruudet New Age Outlawsilta, ja he eivät olleet myöskään unohtaneet pitkäaikaisia erimielisyyksiään Undertakerin ja Austinin välillä - tosin viime aikoina oli alkanut herätä epäilyksiä siitä, olisivatko veljekset Kane ja UT kuukausien tappelun jälkeen pääsemässä samalla aaltopituudelle. Näiden mysteeristen käänteiden keskellä nyt myös WWF:n ppv:n ME:nä nähtiin joukkuemestaruusottelu.

Tämä oli laadullisesti aika samanlainen ottelu kuin viime ppv:n Austin vs. Kane. Periaatteessa ottelu siis oli hyvää, intenssiivistä ja toimivaa brawlausta, kuten nykyisin kaikki WWF:n ME:t olivat (oli se tosin edelleen paljon parempi kuin WCW:n roska-ME:t), mutta ei tämä mihinkään muuhun yltänyt. Tässä ottelussa ei ollut mitään erikoista, ja vaikka tätä ei onneksi oltukaan typerästi ylibuukattu, en voi silti väittää, että olisin jotenkin jännittänyt tätä ottelua katsoessa. Hyvää mätkimistä siis näiltä neljältä ME-kaverilta, mutta olisi kiva, jos ppv:n ME:ssä olisi ollut jotain enemmänkin. En silti valita niin kauan, kuin nämä ovat näin paljon WCW:n vastaavia parempia. Ennemmin tosiaan tämmöisiä joukkueotteluita katsoo, kuin baseball-pelaajia pyörimässä ympäri kehää. Lisäksi yleisö oli taas aivan hulluna mukana ottelussa, mikä on aina plussaa.
*** (17:28)

*** The Rock
** HHH
* Val Venis

Kuten jo monesti totesinkin arvostelussani, oli Fully Loaded taas niin selvä väli-ppv kuin joku voi olla. Jossain kohti show'ssa suorastaan leijui tv-show'n henki. Vahvimmin sen saattoi havaita semmoisina hetkinä, kun European-mestari ei puolustanut omassa ottelussaan mestaruusvyötään, painijat haastoivat toisiaan tulevan tv-show'n otteluihin tai kun ppv:ssä nähtävä ottelua ei oltu buukattu sen takia, että sen takana olisi jokin feud, vaan että sen on tarkoitus aloittaa storyline. Eikä sekään asiaa nyt kauheasti auttanut, että ppv:n ME oli aikalailla filler. Näitä pikkuppv:itäkin kannattaisi yrittää piristää sillä, että näihin buukattaisiin vaikka sitten jokun hiukan alemman kortin feud ender. HHH vs. Rock olisi voinut olla semmoinen, mutta heidän kahden feudia ymmärrettävästi jatkettiin vielä SummerSlamiin. En silti viiti valittaa tätä enempää, koska ottelut olivat tässä yllättävänkin tasokkaita. Toki mukaan mahtui taas muutama aika heikkokin hetki, mutta pääpiirteittäin tämä ppv yllätti tasollaan ihan positiivisesti. Kyllä tämä siis kaikesta huolimatta oli Ok show.

1. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
2. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
3. WCW Uncensored - Hyvä
4. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
5. WCW Souled Out - Hyvä
6. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
7. WWF King of the Ring - Ok
8. ECW Living Dangerously - Ok
9. WCW Spring Stampede - Ok
10. WWF Royal Rumble - Ok
11. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
12. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
13. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
14. WCW Slamboree - Kehno
15. WCW The Great American Bash - Kehno
16. WCW Bash At The Beach - Kehno

Seuraavaksi sitten taas ECW:tä.

Taas kerran upea arvostelu Kenitykseltä. Tuli muuten tuossa lukiessa mieleen että kuinka pitkälle aioitkaan tätä projektia jatkaa? Ja jos vielä 2000-luvun puolelle niin ajattelitko sitten aikanaan ottaa TNA:n myös mukaan tähän?

Japeet kirjoitti:
Taas kerran upea arvostelu Kenitykseltä. Tuli muuten tuossa lukiessa mieleen että kuinka pitkälle aioitkaan tätä projektia jatkaa? Ja jos vielä 2000-luvun puolelle niin ajattelitko sitten aikanaan ottaa TNA:n myös mukaan tähän?

Kiitos :) Ainakin tällä hetkellä tarkoituksena on jatkaa tätä projektia ihan niin pitkälle kuin vain minua jaksaa kiinnostaa, ja kyllä tarkoituksena olisi 2000-luvun puolellekin jatkaa, jos vain jaksan. TNA:nkin kohtaloa olen miettinyt, koska tarkoitus projektissani on arvostella kaikki pohjoisamerikkalaisten painipromootioiden ppv:t, mutta TNA:han alkuaikoinaan tuotti joka viikko yhden ppv:n. En usko, että minulla ihan riittää motivaatio niiden kaikkien katsomiseen, joten niistä saatan arvostella tyyliin joka neljännen tai jotain vastaavaa. Pitää katsoa sitten, kun se alkaa olla lähempänä.

Halusin poiketa tutuilta ja turvallisilta poluilta syvemmälle metsän siimekseen ja sen vuoksi valitsin tutun ja turvallisen WWE- taikka TNA kaman sijaan katsottavakseni tähän mennessä viimeisimmän Starrcaden. Olen muuten melko varma, että Starrcade franchisea tullaan vielä joskus tulevaisuudessa hyödyntämään WWE:n toimesta. Ja jos ei WWE:n, niin jonkun muun promootion, sen verran name valueta tällä megatapahtumien äidillä kuitenkin mielestäni on.

<center>
Sunnuntai, 17. Joulukuuta 2000
MCI Center, Washington D.C.

3-Way Tag Team Ladder Match
3 Count (Shannon Moore & Shane Helms) VS. Jamie Noble & Evan Karagias VS. Jung Dragons (Yun Yang & Kaz Hayashi)
Tämä taisi olla vastaisku WWF:n vastaaville matseille. Kaikkihan tiedämme mitkä kolme tiimiä niissä esiintyivät. ;) Tässä oli vielä sellainen koukero mukana, että ottelun voittaja kohtaisi cruiserweight mestari Chavo Guerreron seuraavana päivässä Nitrossa. Luitte aivan oikein. Joukkueottelu, jonka voittaja on kuitenkin yksilö. Sekavaa, eikö?

Mitään kehäpsykologiaa ja hienoja nyansseja tästä oli turha hakea, mutta hyvä ottelu tämä oli heikkouksistaan huolimatta. Kaikki osallistujat laittoivat itsensä täysillä likoon ja makeita spotteja nähtiin toisensa jälkeen. Illan paras matsi, kyllä cruiserit vaan WCW:ssä olivat kovia vaikka tämä nyt ei mikään Malenko-Guerrerro klassikko ollutkaan. Niin ja lopetus oli innovatiivinen, siitä plussaa.

Spoiler

Voittajat: 3 Count (nappasivat sopparin yhtä aikaa)
Kesto: 13:52

Arvosana: *** 1/2

Singles Match
Lance Storm VS. The Cat
Tähän aikaan WCW yhtiönä oli jo syvissä vaikeuksissa, enkä tiedä koittivatko he ratkaista ongelmiaan antamalla mikin Lance Stormille. Kyllähän se ihan hirveää kuunneltava oli.

Aika perustason ottelu tämä oli, mutta tylsäksi tämä ei kerennyt käydä kiitos kehän ulkopuolella hengailleiden Major Gunnsin (Stormin isotissinen managerinainen) Primetime Elix Skipperin (kuului myös Stormin Team Canadaan) ja The Catin kulmauksessa olleen Ms. Jonesin. Tähän kun sitten lisättiin ottelun loppupuolella nähty Hacksaw Jim Dugganin runin, niin tapahtumia kyllä riitti. Ylibookattua sekamelskaa siis, joka tuntui koko illan teema olevan. Kyllä tämä kuitenkin hitusen verran perus tv-matsin yläpuolelle nousi.

Spoiler

Voittaja: Lance Storm
Kesto: 7:26

Arvosana: ** 1/2

WCW Hardcore Championship Match
Crowbar (c) VS. Terry Funk
Jouduin ihan googlen syövereihin saakka syöksymään, kun jäi kaivelemaan kuka tämä Crowbar tyyppi on. Myös Devon Storm painijanimellä tunnettu kaveri on kolunnut kaikki pohjoisamerikan suurimmat promootiot läpi, ja ainakin wikipedia mukaan vaikuttaa tällä hetkellä ROH:issa. Mutta lahjakkaasti olen kyllä onnistunut ignooraamaan kaverin, kun minkäänlaista mielikuvaa ei ennen matsia ollut.

Tämä oli ihan pätevä hardcore brawli, ainoana hidasteena oli jo tuolloin 108-vuotias Terry Funk. Välillä meno oli tosiaan aivan liian hidasta ja tämän lisäksi etenkin Crowbar sortui mielestäni pahemman luokan no-sellaamisen terästuoli-iskujen kanssa. Hyviä puolia tässä oli se, että mäiskintä alkoi jo bäkkärillä kunnon hc matsin tapaan ja ympäristöä käytettiin kohtuullisen hyvin hyödyksi. Lopetus sitten luonnollisesti nähtiin kehässä, ja loppuspotti oli kyllä oikean makean brutaali. Yllättävän hyvä ottelu tästä loppujen lopuksi kehkeytyi, vaikka välillä haukotus meinasi tullakin. Piristyi loppua kohden.

Spoiler

Voittaja: Terry Funk
Kesto: 10:23

Arvosana: ***

Tag Team Match
KroniK (Bryan Clarke & Brian Adams) VS. Big Vito & Reno
KroniK oli WCW:n oma Acolytes. Kumpikin isoja lihaksikkaita powehouseja, jotka teloivat porukkaa saikulle rahaa vastaan. Nyt joku oli latonut ison kasan dollareita tiskiin, että vastoittain toisensa jälleen Big Vito & Reno saisivat selkäänsä. Ottelun alussa KroniK sitten "paljasti" vastustajien managerin Marien olleen tämä henkilö, mutta swervehän tämä odotetusti oli. Tämä backstory olikin paljon mielenkiintoisempi kuin ottelu itsessään. Neljän ison miehen hossausta, kunnes sitten loppu koitti. Melkein voisi sanoa tämän olleen enemmän angle kuin ottelu.

Spoiler

Voittajat: No Contest
Kesto: 8:20

Arvosana: **

Ambulance Match
Bam Bam Bigelow VS. Mike Awesome
Lisää hardcoremättöä, nam nam. :| Kovinkaan paljoa sanottavaa tästä ei ole. Bigelow vaikutti varsin kankealta tässä vaiheessa uraansa, vaikka kieltämättä jossain vaiheessa oli yksi kovimmista läskeistä painibisneksessä. Hitaus oli tämän ottelun perisynti ja järjettömyys. Ensin homma alkoi kehässä, jonka jälkeen nopeasti siirryttiin kauempana olleen ambulanssin luo, kunnes ilman mitään järkevää syytä palattiin pitkäksi aikaa kehään ja vasta lopussa takaisin lanssille. Loppuspotti oli kyllä ihan jees, mutta kokonaisuudessaan mitätöntä hc mättöä, ja jo tässä vaiheessa iltaa oli saanut yliannostuksen ylibookattua roskapainia.

Spoiler

Voittaja: Mike Awesome
Kesto: 8:35

Arvosana: **+

WCW United States Heavyweight Championship Match
General Rection (c) VS. "The Franchise" Shane Douglas
Harvalle General Rection sanoo mitään, mutta ehkäpä Hugh Morrus tai Bill DeMott kuulostaa tutummalta. Sama jätkä. Ottelu oli tylsä, vaikka näillä kahdella olisi luullut riittävän eväitä johonkin muuhunkin. Ei paljoa jaksanut sytyttää, WCW:ssä kun oli tottunut näkemään ihan laadukkaitakin matseja US-mestaruudesta. Runineiltä ja ylibookkauksilta ei tässäkään vältytty ja johonkin ihmeellisen swerveen tämäkin sitten päättyi. En edes muista kunnolla millaiseen.

Spoiler

Voittaja: General Rection via DQ
Kesto: 9:49

Arvosana: **

6 Man Tag Team Bunkhouse Street Fight
Jeff Jarrett & Harris Brothers (Ron & Don) VS. The Filthy Animals (Konnan, Billy Kidman & Rey Mysterio Jr.)
Ihan vitun sekavaa settiä taas. Sitä hyppi oikein riemusta kun pitkästä aikaa pääsi näkemään ylibookattua hardcorepainia. Tämä kuitenkin alkoi lupaavasti kaikkien mättäessä toisiaan turpiin oikein olan takaa ja kehän näyttäessä sotatantereelta jo kahden minuutin jälkeen. Sitten jostain käsittämättömästä syystä tuomari alkoi vaatia että aletaanpas noudattamaan perustag matsin sääntöjä ja kaksi ukkelia kehän reunalle stondaamaan. No näinhän siinä kävikin ja samoin tein intensiivisenä hc brawlauksena alkanut matsi taantui paljon hitaammaksi. Tästä kuitenkin lopussa vielä noustiin, ja ottelun aikana Rey Mysterio (joka muuten otteli ilman maskia) otti kaksikin pirun kovaa bumppia. Jarrett, Kidman & Mysterio olivat sen verran paljon tekijämiehiä, että saivat pidettyä tämän sekametelisopan jollain tavalla kasassa, ja ihan kohtuullinen matsi tästä loppujen lopuksi saatiinkin.

Spoiler

Voittajat: Jeff Jarrett & Harris Brothers
Kesto: 12:32

Arvosana: ***

WCW World Tag Team Title Match
The Insiders (DDP & Kevin Nash) VS. The Perfect Event (Chuck Palumbo & Shawn Stasiak) (c)
Nyt tapahtumaan saatiin todellista star poweria, olivathan DDP & Big Sexy kumpikin entisiä maailmanmestareita ja jopa Starrcaden historian merkittävin mies Ric Flair kävi pre matchissa latelemassa WCW komissaari Mike Sandersille suorat sanat siitä, mitä tulisi tapahtumaan jos Sanders matsiin sekaantuisi.

Ottelu ei loppujen lopuksi ollut mitenkään huono. Ihan pätevää joukkuepainia ja yleisö toden totta rakasti DDP:tä ja Könsikästä. Palumbo & Stasiak vetivät myös ihan mallikkaasti, heistä olisi varmasti tullut vielä tähtiä ellei WCW olisi kaatunut vain 4 kuukautta myöhemmin. Pitkällä hyvin tavallista joukkuematsin kaavaa tässä noudatettiin. Hot tagia pantattiin ja pantattiin ja kun se lopulta tapahtui, se tuntui isolta. En tiedä olisiko tämä matsi tarvinnut lopun runinejä ja sekamelskaa, mielestäni se olisi toiminut jopa paremmin ihan puhtaalla lopetuksella.

Spoiler

Voittajat: Diamond Dallas Page & Kevin Nash
Kesto: 12:05

Arvosana: ***

Singles Match
Lex Luger VS. Goldberg
Yksi WCW:n huonoista puolista oli, että juonikuvioita kierrätettiin ihan liikaa. nWo oli upea juonikuvio, mutta sitä kierrätettiin liikaa. Goldbergin voittoputki oli upea juonikuvio, ja sama virhe tehtiin senkin kanssa. Tässäkin Goldbergillä oli takanaan joku 40:n matsin voittoputki, ja mikäli Goldberg pystyisi venyttämään putkensa yhtä pitkäksi kuin alkuperäisen (170 voittoa) saisi hän World Title shotin. Mutta mikäli äijä ottaisi turpiin, joutuisi hän lopettamaan. Typerää sanon minä.

Juonikuvio matsin taustalla saattoi olla heikko ja Lex Luger vanha ja kankea, mutta mikään ei poistanut sitä faktaa että Goldberg oli megatähti. Huolimatta siitä, että Goldberg ei painikehässä kovinkaan monipuolinen ollut, pelkkä miehen aura sai mielenkiinnon pysymään yllä. Ottelu nyt oli perus powerhossausta puolin ja toisin, ja totta kai illan teeman mukaisesti runinien kautta ihmeelliseen swerveen, joten ei tälle mitään hyvää tähtiarvosanaa voi antaa, mutta siitä huolimatta Goldberg oli tähti.

Spoiler

Voittaja: Goldberg
Kesto: 7:20

Arvosana: ** 1/2

WCW World Heavyweight Championship Match
Scott Steiner (c) VS. Sid Vicious
Sanotaan nyt näin, että on Starrcaden historiassa parempiakin pääotteluita nähty. Oli tällä ottelulla toki joku suurempi tarkoitusperä, olihan Sid iso tähti ja Steiner tarvitsi edelleen suuria voittoja tililleen noustakseen suurten WCW mestareiden joukkoon. Mutta niin... Steiner & Sid toimivat toisinaan ihan hyvin, kunhan vastassa on erityyppinen ja itseä taitavampi painija, mutta toisiaan vastaan eivät. Kahden lihaksikkaan miehen hikistä brawlia tämä oli, mutta Stenkulle pitää kyllä antaa pointseja kovasta yrityksestä ja jatkuvasta yleisön kiusaamisesta matsin aikana. Steinerin yritys oli kyllä varsin turhaa suuremmassa mittakaavassa, sillä millä mittarilla Steiner-Vicious main event oli vetävämpi kuin WWF:n tähän aikaan tarjoamat Austin-Undertaker-HHH-The Rock variaatiot? No ei vittu millään. Eli eipä tästä mitään mieleen jäänyt, paitsi pienoinen overness boosti Steinerille. Huono main event.

Spoiler

Voittaja: Scott Steiner
Kesto: 10:14

Arvosana: ** 1/2

*** Jeff Jarrett
** Goldberg
* Scott Steiner

Yhteenveto: Ei tämä oikein napannut. Syy oli ensinnäkin tähtien kuten Sting & Booker T puuttuminen, mutta olisi tuolla rosterilla parempaa pitänyt saada aikaan. Ylibookkaus ja hardcorepainin ylenpalttinen määrä olivat suurimpia syitä miksi kokonaisuus ei toiminut. Lisäksi en tajunnut logiikkaa miksi laittaa illan kahteen main eventiin otteluparit Goldberg-Luger ja Steiner-Vicious. Koko nelikko isoja hosseja, jotka tarvitsevat ihan erityyppisen vastustajan ollakseen parhaimmillaan. Kyllä WCW:n johtoportaankin tämä piti tajuta. Liian sekava kokonaisuus minun makuuni.

1. Royal Rumble 2007 (3,30)
2. SummerSlam 2002 (3,19)
3. Unforgiven 2006 (3,14)
4. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
5. Money In The Bank 2010 (3,00)
6. No Mercy 2008 (2,96)
7. Royal Rumble 2001 (2,90)
8. SummerSlam 2003 (2,86)
9. No Way Out 2003 (2,84)
10. Armageddon 2007 (2,81)
11. SummerSlam 2004 (2,81)
12. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
13. WrestleMania X-8 (2,77)
14. One Night Stand 2006 (2,75)
15. Judgment Day 2001 (2,71)
16. SummerSlam 2005 (2,69)
17. Judgment Day 2002 (2,69)
18. WrestleMania 22 (2,68 )
19. Unforgiven 2008 (2,67)
20. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
21. SummerSlam 2008 (2,61)
22. The Great American Bash 2007 (2,58 )
23. Bragging Rights 2010 (2,54)
24. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
25. WrestleMania 23 (2,50)
26. Night Of Champions 2008 (2,50)
27. Great American Bash 2008 (2,50)
28. King Of The Ring 2002 (2,44)
29. WrestleMania 20 (2,17)
30. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

Heh, itselle on vielä vähän aikaa tuohon Whatin Starrcadeen, mutta aikanaan sinnekin tullaan varmasti :) Itse en tosin jaksa uskoa enää 2010-luvulla siihen, että ainakaan WWE innostuisi Starrcaden nimen hyödyntämisestä ainakaan minkäänlaisen Starrcade-tapahtuman uudelleenherättelyn muodossa. Ehkä joku Starrcade-DVD voisi olla ihan mahdollinen, mutta tiedä sitten. Muiden promootioiden on aika hankala repiä Starrcade-franchisesta irti mitään niin kauan, kuin WWE elää ja voi hyvin.


HEAT WAVE 1998

ECW oli järjestänyt Heat Waven jo useiden vuosien ajan, mutta nyt se nähtiin ensimmäistä kertaa ppv:nä. Tällä kertaa show'ta ei selostanut Joey Styles yksin, vaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä hänellä oli color commentator-pari, itse ECW World Heavyweight-mestari Shane Douglas. Douglas oli siis edelleen loukkaantunut, joten hän saapui koko show'n ajaksi Francinen kanssa selostamaan ppv:tä Stylesin kanssa. Minä tykkäsin Douglasin värikommentoinnista, koska hän ei yrittänyt sanoa väkisin joka väliin jotain vaan antoi Stylesin hoitaa selostamisen ja kommentoi silloin, kun oli oikeasti jotain sanomista. Franchise rules B)


Justin Credible w/ Jason, Nicole Bass & Chastity vs. Jerry Lynn
Ylimielinen Justin Credible ja nöyrä ja rehellinen Jerry Lynn olivat ottaneet yhteen useita kertoja kuluneen kesän aikana. Ottelun taustalla oli siis puhdas ja perinteinen feud siitä, että kumpikin näistä taidokkaista painijoista tahtoi osoittaa olevansa toista parempi. Molemmat olivat onnistuneet nappaamaan voiton toisesta välienselvittelyjen aikana, ja tämä oli nyt se viimeinen ottelu, joka ratkaisisi, kumpi näistä kahdesta todella on toista parempi.

Tykkäsin ottelun yksinkertaisesta ja toimivasta lähtökohdasta, ja niin tykkäsin myös ottelustakin. Credible ja Lynn ovat molemmat oikein taidokkaita painijoita, ja kun heille antaa lähes 15 minuuttia aikaa ja käskyn hoitaa homman kotiin, niin he kyllä myös tekevät sen. Tämä oli todellista non-stop actionia, jota toivoisi useammin näkevän vaikkapa niissä nyky-TNA:nkin X Division -otteluissa. Ongelmaksi tässä muodostui (turhien sekaantumisten lisäksi) lähinnä se, etteivät nämä kaksi yrittänetkään missään vaiheessa rakentaa ottelulle mitään tarinaa, vaan he vain mättivät menemään läpi ottelun 110 lasissa. Tuon takia ei tämä myöskään miksikään huippuotteluksi yllä, mutta silti tämä oli erinomainen opener ja sai yleisön hienosti mukaan. Tätä lisää.
***½ (14:36)


Lance Storm vs. Chris Candido w/ Tammy Lynn Sytch
Ja sitä saa mitä tilaa. Luvassa oli lisää takuuvarmaa laatupainia, kun Lance Storm ja Chris Candido vihdoin selvittivät välinsä. Kaikki alkoi siis aikoinaan siitä, kun sekä Storm että Candido kuuluivat vielä Triple Threatiin. Kaksikko voitti myös joukkuemestaruudet, mutta onni alkoi rakoilla siinä vaiheessa, kun Candido epäili, että hänen kihlattunsa Sunny (esiintyi nyt oikealla nimellään Tammy Lynn Sytch, koska oli saanut kenkää WWF:stä ja siirtynyt täysipäiväisesti ECW:hen) olisi rakastumassa Stormiin. Sittemmin Storm potkittiinkin Triple Threatista, ja hän aloitti oman kostoretkensä Candidoa kohtaan, vaikka he olivat yhä joukkuemestarit. Kuukausia miehet puolustivat joukkuemestaruuksiaan vaikka eivät voineet sietää toisiaan, kunnes he vihdoin hävisivät vyöt Rob Van Damille ja Sabulle. Tuon jälkeen Stormilla naksahti lopullisesti, ja hän on ollut viime aikoina Candidon kimpussa kuin raivohullu. Hieno ja pitkäänrakenneltu feud siis tämän ottelun takana.

Kuten jo sanoin, tämä ottelu jatkoi siitä, mihin ensimmäinen ottelu jäi. Tämä oli astetta teknisempi ja ainakin osittain myös hieman rauhallisempi ja järkevämpi ottelu, mutta kyllä tässäkin sitä feudiin kuuluvaa intenssiivisyyttä erityisesti loppupuolella nähtiin oikein kunnolla. Jälleen turhat sekaantumiset haittasivat hieman, mutta eivät kuitenkaan paljon, koska kyllä tästä pääasiassa jäi silti mieleen loistava ja viihdyttävä paini. Aikaa näiden kahden kamppailu olisi ehkä tarvinnut hiukan enemmän, jotta tästä olisi voinut kehittyä ihan huipputason ottelu. En silti tämänkään tasoisia otteluita ala moittia.
***½ (11:00)


Mike Awesome vs. Masato Tanaka
Ja näin oli tarjolla ppv:ssä ensimmäistä kertaa yhteenotton tämän myöhemmin yhdeksi ECW:n kuuluisimmista taistelupareista muodostuvan kaksikon välillä. Mike Awesome ja Masato Tanaka olivat siis molemmat luoneet toistaiseksi uraa lähinnä japanilaisessa FMW-promootiossa, jonka kanssa ECW oli jo jonkin aikaa tehnyt laajaa yhteistyötä. Niinpä molemmat herrat olivat myös jo aikaisemmin urallaan käyneet painimassa jonkun verran ECW:ssä, vaikkakin suurimmalti osalti he olivat keskittyneet painimaan FMW:ssä, jossa Awesome ja Tanaka olivat jo pitkän aikaa feudanneet rajusti. Nyt Paul Heyman oli päättänyt tuoda heidän feudinsa myös ECW:n puolelle, ja kaksikko sai siis jatkaa siitä, mihin he olivat FMW:n puolella taistoissaan jääneet.

Ei näitä otteluiden laatuja voi kuin ihastella. Olen kyllä useamman Awesomen ja Tanakan ottelun ennenkin nähnyt, ja tiesin jo etukäteen, ettei näiden kahden kamppailulta voi odottaa muuta kuin huippuottelua. Silti on vain hämmästyttävää, miten nämä kaksi pystyvät vetämään alle 12 minuutissakin ****-ottelun. Tämä ottelu on taas yksi niistä harvoista osoituksista, että aina se aikakaan ei ratkaise. Jotkut ottelut (kuten edeltävä Candido vs. Storm) ovat semmoisia, että ne tarvitsisivat siihen viimeiseen rutistukseen vielä lisää aikaa, mutta tämä ei olisi tarvinnut enää yhtään enempää. Awesome ja Tanaka tekivät kaiken, mitä tuossa ajassa vain yksinkertaisesti pystyy tekemään, ja sytyttivät yleisönkin huikealla kamppailullaan. Toki jos ihan MOTY-tasolle tahdottaisiin, vähän laajempi ottelun sopisi olla, mutta kyllä tämä nyt on aikalailla niin hyvä kuin tämänpituinen ottelu voi olla. Hienoa katsottavaa.
**** (11:49)


Rob Van Dam & Sabu (c) w/ Bill Alfonso vs. Jinsei Shinzaki & Hayabusa - ECW Tag Team Championship
Rob Van Dam ja Sabu olivat siis voittaneet joukkuemestaruudet vihamiesjoukkuemestareilta Chris Candidolta ja Lance Stormilta, mutta eivät nämä nykyisetkään joukkuemestarit erityisen hyvin tulleet toimeen. RVD oli siis voittanut keväällä TV-mestaruuden Bam Bam Bigelowilta, ja viimeistään tuolloin Sabulle alkoi riittää se, että Van Dam tuntui vähättelevän koko ajan joukkuepariaan ja ylistävän samalla itseään. Niinpä miehet kohtasivat jo Wrestlepaloozassa varsin mielenkiintoisessa mestaruusottelussa, joka päättyi kuitenkin tasapeliin ajan loputtua, ja jotenkin ihmeellä molempien miesten manageri Bill Alfonso onnistui tuonkin ottelun jälkeen pitämään RVD:n ja Sabun sen verran sovussa, että he pystyivät ottelemaan samalla puolella ja jopa voittamaan joukkuemestaruudet. Hyviä ystävyksiä nämä kaksi eivät silti todellakaan olleet, ja niinpä kovin helppoa ei heille tulisi olemaan säilyttää joukkuemestaruudet ottelussa kahta FMW:n suurta tähteä Jinsei Shinzakia (paininut WWF:ssä Hakushina) ja Hayabusaa vastaan.

Vähän yksitoikkoiseksihan tämä menee, mutta kyllä kunnia täytyy antaa sinne, minne kunnia kuuluu. Ppv:n neljäs ottelu jatkoi siis kolmen edellisen jalanjäljillä tarjoten jälleen hemmetin laadukkaan, viihdyttävän ja vauhdikkaan ottelun. RVD:n ja Sabun keskinäinen ottelu Wrestlepaloozassa oli ollut hieman ongelmainen juuri sen takia, että siitä huomasi, kuinka miesten täytyi jotenkin väkisin yrittää venyttää spottailuaan saadakseen siitä täyden 30 minuutin mittainen. Vaikka tämä joukkueottelu kesti noin 20 minuuttia, ei tässä ollut ollenkaan samaa ongelmaa. Ehkä se johtui siitä, että Shinzaki ja Hayabusa hoitivat hommansa aivan upeasti tai sitten siitä, että joukkueottelua on helpompi rakentaakin pitkäksi, vaikka se pohjautuisikin pitkälle sitten spottailuun. RVD hoiti karismansa puolesta osansa hienosti, eikä Sabukaan huono ollut, vaikkei muiden tapaa loistanut. Pari huonoon kohtaan sattunutta botchia pikkaisen söivät aina innostusta ottelulta, mutta kyllä tämä kokonaisuutena oli aivan huippuottelu, ja tätä sai seurata oikein kunnolla jännittäen.
**** (20:51)


Taz (c) vs. Bam Bam Bigelow - Falls Count Anywhere Match for the ECW FTW Championship
Tällä ottelulla olikin sitten taas todella pitkä taustatarina. Kaikki alkoi siis Tazin ja Triple Threatin erimielisyyksistä jo vuoden '97 puolelta. Taz kohtasi Triple Threat -jäsen Bigelowin Living Dangerouslyssa ottelussa, joka päättyi siihen, kun miehet menivät legendaarisesti kehästä läpi. Tuon seurauksena Bigelow voitti Tazin TV-mestaruuden, mikä ei ilahduttanut Tazia. Kostonhimoinen Taz oli Bigelowin ja erityisesti Triple Threat -johtaja Shane Douglasinkin kimpussa, mutta Douglas ei suostunut ottelemaan Tazia vastaan, vaikka tämä aiheutti Franchisen käden loukkaantumisen ja hyökkäsi puolikuntoisen mestarin kimppuun Wrestlepaloozassa. 'Paloozan jälkeen Douglas vetäytyi sairaslomalle, mutta Triple Threat ei silti lopettanut Tazin piinaamista. Samalla Taz alkoi menettää lopullisesti hermonsa siihen, ettei hän päässyt ottelemaan ECW:n päämestaruudesta, ja niinpä hän loi oman ECW FTW (Fuck The World) -mestaruuden ja julisti itsensä oikeaksi maailmanmestariksi. Yhdessä vaiheessa Douglas palasi jo kehään joukkueotteluun Tazia vastaan, mutta mestaruusottelua Taz ei edelleenkään saanut. Niinpä Douglasin ollessa edelleen sairaslomalla joutui Taz kohtaamaan uudestaan Bam Bamin, joka oli päättänyt kostaa kaiken tuskan, jonka Taz oli aiheuttanut Douglasille.

Pahapa tätäkään ottelua on lähteä haukkumaan, vaikka tämä ei ihan kahden edellisen tasolle yltänytkään (tosin eipä kaukanakaan ollut). Ottelu tarjosi hemmetin viihdyttävää painia, nyt intenssiivisen brawlin muodossa. Heti alusta asti Bam Bam ja Taz hyökkäsivät toistensa kimppuun juuri niin lujaa kuin feudinkuvaan sopiikin. Aluksi nähtiin vähän perinteistä mättämistä, kunnes siirryttiin viihdyttävään yleisön seassa tappeluun. Loppubumppikin oli taas upea, eikä lopetuksessakaan mitään vikaa ollut. Erittäin toimiva mättö, mutta vielä jotain pientä (ehkä sitä ihan kunnollista paini/brawl-puolta) olisi jäänyt kaipaamaan, että olisi ihan se ****-fiilis tästä jäänyt.
***½ (13:21)


Buh Buh Ray Dudley & D-Von Dudley & Big Dick Dudley w/ Joel Gertner, Sign Guy Dudley & Jeff Jones vs. The Sandman & Tommy Dreamer & Spike Dudley - Dudleyville Street Fight
Vihdoin vuorossa oli illan Main Event, eikä tältäkään taustatarinaa puuttunut. Dreamer ja Sandman kohtasivat Dudley Boyzit jo Wrestlepaloozassa, ja silloin heidän feudinsa oli ollut vielä alkusuoralla. Dudleyt olivat ottaneet siis keväällä Dreamerin ja Sandmanin silmätikukseen, ja he olivat onnistuneet lähettämään Sandmanin sairaalaan yhden pahan hyökkäyksen jälkeen. Wrestlepaloozassa Sandman ja Dreamer saivat revanssinsa, mutta homma ei tosiaan tuohon jälkeen. Dudleyt jatkoivat entistä vihaisemmin Sandmanin ja Dreamerin kanssa taistelua, ja lopulta he saivat toteutettua niin alhaisen tempun, ettei kukaan uskonut edes Dudleyiden pystyvän siihen. D-Von ja Buh Buh Ray nimittäin tekivät Dreamerin rakkaalle Beulah McGillicuttylle 3D:n, minkä jälkeen Beulahia ei ole enää ECW:ssä näkynyt. Dreamer oli siis murtunut mies ja janosi kostoa koko Dudley-poppoosta - paitsi tietenkin Spike Dudleysta, joka oli jo ajat sitten saanut monoa muusta Dudley-porukasta ja kävi ikuista taistelua sukulaisiaan vastaan.

Tällä kertaa kävi niin, että illan ME oli se heikoin ottelu, mutta tässä seurassa se ei todellakaan ollut häpeä. Sitä paitsi tämä kuuden miehen Street Fight hoiti oman roolinsa täydellisesti tarjoten erittäin viihdyttävää HC-mättöä muutamalla todella tyylikkäällä bumpilla. Alkupuoli ottelusta oli itse asiassa ihan normaalia joukkueottelua, eikä sekään mitään huonoa ollut, mutta kunnolla ottelu tietenkin syttyi vasta, kun se HC-rymistely alkoi. Kyllä nämä kuusi (tai no viisi, Big Dick nyt oli lähinnä mukana vain niiden parin pakollisen kohdan takia) tiesivät, mitä tehdä tälläisessä ottelussa, joten lopputuloksena oli oikein viihdyttävä paketti, vaikkei tämä mikään painitaiteen riemuvoitto ollutkaan.
*** (14:26)

*** Mike Awesome
** Masato Tanaka
* Hayabusa

Noniin, jos pari edellistä ECW:n ppv:tä on vähän pettänyt laadullaan (paitsi että minä kyllä pidin Wrestlepaloozaakin Hyvänä), niin Heat Waven kanssa ECW palasi sitten ryminällä taas omalle tasolleen. Ei kai tätä tapahtumaa voi kun kehua. Kaikin puolin homma oli rakenneltu täydellisesti. Show ei tosiaan tarvinnut yhtään enempää kuin sen kuusi ottelua, koska jokaisella oli oma tärkeä roolinsa, ja nyt tässä tilanteessa jokainen ottelu sai myös tarvitsemansa ajan. Useiden otteluiden taustalla oli myös loistavia storylineja, ja otteluista itsestään ei kai nyt paljon tarvitsekaan sanoa. Eivätköhän arvosanat puhu ihan puolestaan. Vielä kun olisi jonkun MOTY-ottelun nähnyt, mutta ei kai tätä voi muuksi kuin Loistavaksi sanoa. Kyllähän tämä ECW:n historian paras ppv ainakin tähän mennessä oli. Barely Legalissakin oli omat heikkoutensa, mutta tässä ei ollut yhtään edes "ihan hyvää" kohtaa. Niin ja ECW-vihaaja Scott Keithän haukkui tämänkin tapahtuman lähes lyttyyn, mutta ei kai sitä muutakaan voinut odottaa :)

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
-
---------------
2. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
3. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
4. WCW Uncensored - Hyvä
5. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
6. WCW Souled Out - Hyvä
7. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
8. WWF King of the Ring - Ok
9. ECW Living Dangerously - Ok
10. WCW Spring Stampede - Ok
11. WWF Royal Rumble - Ok
12. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
13. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
14. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
15. WCW Slamboree - Kehno
16. WCW The Great American Bash - Kehno
17. WCW Bash At The Beach - Kehno

Olin odotellut vesi kielellä sitä, että pääset Heat Wave '98:ään asti ja oli hauska nähdä, ettei kyseisen tapahtuman arvo silmissäni ole mitään ECW-lasien läpi huudettua hehkutusta – kyseessä on nimittäin lafkan historian paras PPV ja yksi parhaista painitapahtumista mitä olen koskaan nähnyt. Kuten sanoit, kaikki toimi täydellisesti ja jokaisella ottelulla oli tarkoitus, toisin kuin esim. viime aikoina katsomissani vuoden 2000 tapahtumissa: niistä kaikista kun tuppaa löytymään kaksi-kolme turhanpäiväistä kuuden minuutin filleriottelua.

Minulla ei tule Heat Wavestä mieleen mitään oikeita heikkouksia, jos nyt ei lasketa Candido–Stormin lopetuksen latistanutta puutteessa ollutta yleisöä, tosin eipä sekään millään tapaa ollut bookkajien tai painijoiden vika. Kaikki ottelut olivat joko hyviä tai loistavia, Styles ja Franchise pistivät parastaan selostamon puolella ("We should call her Russia, 'cause she's so much bigger than Chyna!") ja tapahtumasta löytyy RVD:n ja Sabun paras ottelu, jossa molemmat ovat olleet osallisina, sekä Awesomen ja Tanakan paras kohtaaminen heidän loistavasta ottelusarjasta. Samaa voisi sanoa Tazin ja Bam Baminkin ottelusta. Ei tuolla paketilla voi hävitä.

Heat Wave '98 on ehdottomasti yksi parhaimmista ECW PPV'istä, ellei jopa se paras - mutta tuo RVD/Sabu-Shinzaki/Hayabusa on äärettömän tylsä matsi. Se on hyvin pitkään ollut ainakin omissa silmissä erittäin yliarvostettu tapaus. Toki löytyy mukavasti pituutta ja hienoja spotteja, mutta siihen se hienous jääkin. Harvinaisen yrmeää kakkaa.

Olin odotellut vesi kielellä sitä, että pääset Heat Wave '98:ään asti

:D

Nodachi kirjoitti:
jos nyt ei lasketa Candido–Stormin lopetuksen latistanutta puutteessa ollutta yleisöä

Ainiin, unohdinkin jo tämän. Ensin mietin, että miksi yleisö alkaa hurrata aivan järkyttävästi ja sitten buuaa täysin epäloogisessa kohdassa. Toisen kerran tarkastelu paljastikin sitten totuuden. Eihän siinä, on Sunny yläosattomassa tietenkin varsin villiinnyttävä ajatus, mutta...

Styles ja Franchise pistivät parastaan selostamon puolella ("We should call her Russia, 'cause she's so much bigger than Chyna!")

Hoho, tästä piti mainita arvostelussakin, mutta unohdin sen sittenkin :( Ehdottomasti parhaimpia heittoja ikinä. Erityisplussaa myös Douglasin "selostan tämän Bam Bam vs. Taz -ottelun täysin objektiivisesti" -julistuksesta yhdistettynä lopun täydelliseen kilahtamiseen :D

sekä Awesomen ja Tanakan paras kohtaaminen heidän loistavasta ottelusarjasta

Minä olen kyllä ihan varma, että olen tykännyt jostain heidän ottelustaan vielä enemmän kuin tuosta. No, se selviää projektin aikana varmaankin jossain hamassa tulevaisuudessa :D

Heat Wave '98 on ehdottomasti yksi parhaimmista ECW PPV'istä, ellei jopa se paras - mutta tuo RVD/Sabu-Shinzaki/Hayabusa on äärettömän tylsä matsi. Se on hyvin pitkään ollut ainakin omissa silmissä erittäin yliarvostettu tapaus. Toki löytyy mukavasti pituutta ja hienoja spotteja, mutta siihen se hienous jääkin. Harvinaisen yrmeää kakkaa.

Joo, nämä on näitä mielipidekysymyksiä johon on paha sanoa mitään. Ymmärrän kyllä, ettei kaikille 20 minuuttia spottailua nappaa - erityisesti jos Sabun tai RVD:n pärstävärkki ei vaikka satu miellyttämään, koska ei se Sabu nyt vaikka tässä mitenkään erityisesti loistanut. Silti itse tykkäsin hitosti juuri ottelun nopeatempoisuudesta, hemmetin tyylikkäistä spoteista ja siitä, että ottelu tuntui kuluneen paljon nopeammin, kuin mitä 20 minuuttia kuluu. Voin silti uskoa, että kaikille ei tuo ottelu vain sovi.

Jee, kivaa että välillä herää vähän keskusteluakin arvostelujen tiimoilla :)

Heat Wave on kyllä huikea tapahtuma.

EDIT: Jottei jäisi ihan totemisen asteelle niin sanon sen verran että muistelisin itsekin tuossa Awesome - Tanaka ottelusarjassa olevan parempiakin osia.

Ja sitten taas karu paluu arkeen WCW-ppv:n voimin.


ROAD WILD 1998
No one knows where this road goes

Road Wild oli WCW:n vuosittaisista ppv:istä tavallaan kaikkein erikoisin, koska se oli järjestetty vuodesta '96 (jolloin sen nimi oli vielä Hog Wild, mutta muuttui myöhemmin Road Wildiksi tekijänoikeusjutun pelossa) alkaen Sturgisissa järjestettävän vuosittaisen järkyttävän suuren moottoripyörätapahtuman yhteydessä. Show pidettiin siis ulkoilmakentällä, mikä loi kyllä varsin vakuuttavan fiiliksen. Vuoden '96 Hog Wild on varmaankin paras WCW-ppv, jonka olen tämän projektin aikana nähnyt. Selostajina jälleen Tony, Mike ja Bobby. Tämä oli projektini aikana ensimmäinen WCW-ppv (jos nWo:n omimaa Souled Outia vuodelta '97 ei lasketa), jossa Michael Buffer ei kuuluttanut ME-ottelua. Loistava uudistus.


The Barbarian w/ Jimmy Hart vs. Meng
WCW oli jo vuoden '98 aikana hajottanut kaikki overeimpansa ja oikeastaan myös parhaimpansa joukkueet. Ensin meni Steiner Brothers, sitten Outsiders ja viimeisin tapaus oli viime kuussa nähty Harlem Heatin erkautuminen. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, vaan tagdivisioonan täystuhoa piti ilmeisesti jatkaa pitkäaikaisten ja perinteikkäiden alakortin joukkueiden hajottamisella, sillä nyt oli myös vuosikaudet taggaillut Faces of Fear tullut tiensä päätökseen. Meng oli ollut kuukausia poissa WCW:n lähetyksistä, ja kun hän vihdoin teki paluunsa, ei hän enää päättänytkään hyväksyä entisen joukkueparinsa Barbarianin ja tämän manageri Jimmy Hartin toimintatapoja, vaan kävi taistoon näitä vastaan. Barbarian ja Meng tietenkin vastasivat tähän omalla halpamaisella vastataistelutyylillään.

Aika hulvatonta (tai ei niin hulvatonta), että mietin juuri ennen Road Wildin katsomisen aloittamista, että vieläköhän Barbariankin on WCW:n rosterissa... Ja kyllähän se oli. Huomioitavaa tästä ottelusta on ensinnäkin se, että tämä oli aika lyhyt. Se oli positiivinen asia senkin takia, että Barbarianinkaan ei tarvinnut säästellä voimiaan pitkäkestoiseen kamppailuun, vaan hän saattoi antaa kaiken mennä heti ensiminuuttien aikana. Tuloksena olikin muutamia varsin tyylikkäitä hetkiä ottelussa, kuten näyttävä Top-Rope Belly to Belly -tyyppinen heitto. Muutenkin tämä oli ihan ok kamppailu mutta ei kyllä tarjonnut yhtään mitään ainutlaatuista tai semmoista, minkä takia tahtoisin tämän feudin jatkuvan. Hoiti kuitenkin oman tonttinsa ilman, että alkoi ärsyttää. Koko tästä feudista, ottelusta ja jälkimeiningeistä kaikkine Jim Duggan -sekaantumisineen tuli muuten todella vahvat kasaritunnelmat. Paluu perinteisiin.
** (4:48)


Disco Inferno & Alex Wright w/ Tokyo Magnum vs. Public Enemy - Street Fight
Ah, juuri kun pääsin edellisen ottelun backstoryssa haukkumaan WCW:n joukkuedivisioonaa, päättää WCW oikein pamauttaa vielä kerron kiellon päälle, jotta asia tulee takuuvarmasti selville. Vastakkain tässä ottelussa olivat siis WCW:n joukkuedivarin parhaimmistoa edustavat never-been-parivaljakko Public Enemy ja menetettyjen mahdollisuuksien tanssiva kaksikko Disco Inferno ja Alex Wright. Joukkuemestaruudet olivat tällä hetkellä nWo Hollywoodin Giantilla ja Scott Hallilla, mutta sillähän ei sinänsä ole väliä, koska koko vöillä ei ole ollut pitkään aikaan mitään arvoa. Kai näillä kahdella joukkueella oli jotain kinastelua ppv:tä edeltävissä Nitroissa, mutta tuskin ketään ihan oikeasti kiinnostaa.

Sen lisäksi että ottelun lähtökohdat olivat aika järjettömät, oli itse ottelukin täysin typerä. Aluksi joukkueet yrittivät kyhäillä epätoivoisesti jotain perinteistä joukkueottelua, mutta ei se sopinut yhtään Public Enemylle, joka on tottunut otteluissaan aina mätkimään toisia roskatynnyreillä. Niinpä täysin ilman mitään selityksiä (no ok, promosi Disco Inferno jotain lyhyesti kesken ottelun) ottelu muutettiin lennosta Street Fightiksi. Harmi vain, että taso ei parantunut yhtään, koska tämä oli juuri sitä kehnointa ja halvinta keksilautasilla ja roskapöntöillä mätkimisen HC-"painia". Tämä oli sitä huonoa garbage-painia, jota jostain syystä Scott Keith osaa erottaa hyvästä. Noniin, pakollinen Scott Keith viittaus on tehty. Onneksi ottelussa oli yksi-kaksi kivaa bumppia ja tavallaan ihan hauska ja ainakin näyttävä mutta täysin epälooginen lopetus, mutta tosi heikoksi jäi tämä - erityisesti sen takia, että kestoa oli aivan liikaa. Tahtoiko yleisö todella nähdä tätä ennemmin kuin vaikkapa US-mestari Bret Hartin painia?
*½ (15:27)


Raven w/ Lodi vs. Saturn vs. Kanyon - Raven's Rules Triangle Match
Tässä oli kyseessä todellinen kolmiodraama. Kanyon, entinen Mortis, oli siis vainonnut keväästä Flock-johtaja Ravenia, joka ei ollut hyväksynyt Mortista mukaan Flockiin. Entinen Flock-jäsen Saturn puolestaan oli Flockin jäsenenä vielä toimiessaan taistellut Kanyonia vastaan, minkä takia nämä kaksi eivät vieläkään tulleet toimeen yhteen. Eivät edes, vaikka myös Saturn vihasi Flock-johtaja Ravenia aivan yhtä paljon kuin Kanyon. Kanyonin tunteista ei tosin voitu olla enää täysin varmoja, koska ppv:tä edeltävässä Nitrossa Raven oli väittänyt, että hän ja Kanyon ovat nykyisin samalla aaltopituudella ja ottelevat Road Wildissä yhdessä Saturnia vastaan.

Ottelulla oli oma viehätyksensä jo sen takia, että tässä vaiheessa Triangle Matchit olivat vielä aika harvinaisia tapauksia, ja siksi oli ihan hauska seurata, miten ne buukattiin. Buukkauksen osalta tämä kamppailu oli ihan ok, eikä painissakaan sinänsä mitään vikaa ollut. Kaikki kolme kyllä tietävät ihan hyvin, mitä tehdä kehässä, ja muutama ihan nätti bumppi ja kolmen painijan liikekin tässä ottelussa nähtiin. Silti kokonaisuutena tästä jäi aika valju ja löysähkö fiilis. Mitään erityistä ottelu ei kuitenkaan tarjonnut, vaan lähinnä tämäkin meni vanhojen 1 vs. 1 vs. 1 -otteluiden juttujen toisteluksi pienellä HC-lisällä. Ihan mukava välipalaottelu siis, mutta ei yhtään sen enempää kuitenkin. Raven oli kyllä roolissaan taas loistava.
**½ (12:26)


Psychosis vs. Rey Mysterio Jr. - WCW Cruiserweight Championship Title Shot
Rey Mysterio Jr. voitti viimekuisessa paluuottelussaan Cruiserweight-mestaruuden Chris Jericholta, mutta koska Dean Malenkolla oli ollut osuutensa Chris Jerichon tappiossa, palautettiin mestaruus Jericholle. Tämän jälkeen Mysterio Jr. ei kuitenkaan luovuttanut, vaan hän päätti hankkia uuden mahdollisuuden päästä ottelemaan CW-mestaruudesta. Mysteriolla ja Psychosisillahan on takanaan vuosikausien historia, ja miehet ovat useamman kerran otelleetkin vastakkain ppv:ssä. Niinpä ei tähän mitään kummempaa taustatarinaa tarvittu, että nämä kaksi saatettiin laittaa toisiaan vastaan ykköshaastajuusottelussa.

Harmi vain, että ne aikaisemmat miesten ppv-ottelut ovat olleet tätä parempia. Kyllä Psychosis ja Mysterio Jr. aina sillä tavalla hommansa osaavat, että eivät he huonoa ottelua ikinä painisi, mutta tämä oli varmaan heidän suorituksensa alatasolla. Osittain se varmasti johtui siitä, että jostain ihmeen syystä erityisesti Psychosis yritti useamman kerran tehdä tästä väkisin jotain hitaampaa mattopainiottelua, vaikka kukaan tuskin odotti näiltä kahdelta semmoista. Mysterio Jr. teki sitten kyllä paljon hyvää työtä ja villitsi yleisöäkin vauhdikkailla ja näyttävillä liikkeillään. Myös Psychosis innostui ottelun loppupuolella vähän, mutta kyllä tästä harmillinen ja vaisu fiilis jäi silti. Oli se tekniikkapainikin hyvää, mutta olisin minä jotain muuta näiltä odottanut. Kaikesta kritiikistä huolimatta siis hyvä ottelu, mutta kun tämä olisi (sen yhden toisen myöhemmin tulevan ottelun ohella) voinut olla show'n pelastaja.
*** (13:38)


Stevie Ray (c) vs. Chavo Guerrero Jr. - WCW Television Championship
Booker T puolusti siis viime ppv:ssä TV-mestaruuttaan ottelussa Bret Hartia vastaan. Ottelun jälkimainingeissa Hart tuhosi Bookerin jalan ensin terästuolilla ja sitten kehätolppaa vasten tehdyllä Figure 4 Leg Lockilla, kunnes Bookerin veli Stevie Ray, jonka kanssa Bookerilla oli ollut kinaa viime aikoina, saapui laiskahkosti pelastamaan veljensä tuosta tilanteesta. Booker loukkaantui tuossa kuitenkin sen verran pahasti, että ei ollut pystynyt sen jälkeen esiintymään, ja Stevie Ray olikin julistanut pian ppv:n jälkeen, että Booker oli nimittänyt Stevien korvaajakseen TV-mestariksi. Mitään virallista vahvistusta tähän ei Bookerilta oltu saatu, joten Stevie Ray oli enemmänkin itsejulistautunut TV-mestari kuin oikea semmoinen. Silti hän puolusti "mestaruuttaan" sekopäistä Chavo Guerrero Jr:ää vastaan, sillä Chavo väitti, ettei Stevie ole oikea mestari, vaan että itse asiassa hän on oikea TV-mestaruuden haltija ja että Stevien pitäisi tulla luovuttamaan tuo vyö hänelle tässä ppv:ssä.

Vyönluovutusta ei nähty, mutta ei toisaalta edelleenkään oikeaa painiottelua näiden kahden välillä. Jälleen puolikas tähti täytyy antaa ihan sille yritykselle, kuinka hyvin Chavo jaksaa omaa rooliaan vetää ja myös tuolle Chavon loistavalle attirelle. Mitään kunnon painimista ei tässä tosiaan ollut.
½ (2:38)

Kunnon painimista ei nähty myöskään seuraavaksi, vaikka luvassa piti olla Rick Steiner vs. Scott Steiner -ottelu. Rick oli siis palannut useamman kuukauden kestäneeltä sairaslomaltaan, jolle nWo Hollywood -jäsen Brian Adams oli Scott Steinerin käskystä hänet pistänyt. Heti paluussaan hän olikin hyökännyt Scottin kimppuun niin pahasti, että Scottin ja tämän kaverin Buff Bagwellin mukaan Scott oli nyt painikyvytön. Itse asiassa Scott saapui tässä tapahtumassa Buffin saattamana sisääntulorampille paarien päällä ja hengityskoneessa, mikä oli aika hulvaton näky. Ihan hauskan anglen pilasi paikalle saapunut J.J. Dillion, joka alkoi selittää siitä, kuinka ottelua ei Scottin loukkaantumisen takia voida käydä nyt, mutta se nähdään seuraavassa ppv:ssä. Odottiko WCW todella, että yleisö ilahtuisi siitä, että kesken ppv:n WCW:n "presidentti" saapuu ihan innoissaan kertomaan, että kyllä tämä ottelu nähdään - mutta vasta ensi ppv:ssä? Voi hyvää päivää. No, hyvää promoilua Buffilta ja hyvää näyttelyä Scottilta, mutta se siitä tältä erää..


Brian Adams w/ Vincent vs. Steve McMichael
Edeltävän vuoden huonoimmaksi painijaksi valitsemaani Steve McMichaelia ei ole vuoden '98 aikaisemmissa ppv:issä tarvinnut katsoa kuin SuperBrawlin. Ilmeisesti tämä johtui McMichaelin loukkaantumisesta, ja vaikka loukkaantumisia ei kenellekään soisikaan, voisi tässä tapauksessa kai ainakin käyttää sitten ilmaisua "onni onnettomuudessa". Onni oli siis se, että katsojien ei tarvinnut loukkaantumisen aikana katsella umpitylsää Mongoa. Paluunsa jälkeen Mongo, joka ennen loukkaantumista veti lyhyen heel-runin, palasi taas faceksi ja alkoi itse asiassa haaveilla vielä yhdestä Four Horsemanin runista. Ric Flairia ei ppv:issä ollut näkynyt tammikuun jälkeen, Arn Anderson oli eläköitynyt ja Chris Benoit oli ihan muissa kuvioissa, joten työnsarkaa hänellä kyllä riitti. Sen lisäksi hän vielä jostain minulle täysin epäselvästä ja yhdentekevästä syystä paini tässä ppv:ssä nWo Hollywoodin Brian Adamsia vastaan.

Minusta oli jotenkin todella surkuhupaisaa, kuinka Mike Tenaykin meni mukaan Tony Schiavonen naurettavaan hypetykseen siitä, kuinka Brian Adams on kuulema "kehäkonkari" (tekisi mieli käyttää DonEmilion sarkasmipostauksessaan käyttämää vuoden paras painitermi-palkinnon varmaa voittajaa, eli kehäkenraalia, koska tähän se tosiaan sopisi), joka nyt kouluttaa tässä ottelussa uutta ja vihreää McMichaelia. Siis mitä ihmettä? Johan se Mongo on yli kaksi vuotta ollut mukana täysipainoisena painijana? Ja jos he nyt Mongon halusivat laittaa jotain kokeneempaa heeliä vastaan, miksi helvetissä sen piti olla Brian Adams?! Miten olisi vaikkapa se US-mestari Bret Hart? Eddie Guerrero? Fit Finlay? Randy Savage? Tämä bookkaus tappaa aivosoluja enemmän kuin 'Alert konsanaan. Ainiin, ottelu oli oletettavasti yksinkertaisesti huono. Täydeltä paskuudelta sen pelasti yllättävän pirteä yleisö ja se, että kyllä nyt tätä vielä painiksi saattoi kutsua. Siitä kai kuuluu kiitos Adamsille. Tai en minä tiedä. Eteenpäin. Nopeasti.
* (6:32)


Chris Jericho (c) vs. Juventud Guerrera - Special Referee: Dean Malenko - WCW Cruiserweight Championship
Tässä oli se toinen ottelu, jolla oli paikka pelastaa show. Harmi vain, että ppv oli tähän mennessä ollut niin täysi floppi, ja ME-puoli oli WCW:ssä viimeisinä vuosina parhaimmillaankin kehnoa, että tämän pitäisi olla vähintään ****-ottelu, että ppv pelastuisi surkeudelta. Taustalla ottelussa oli siis se, että ylimielinen (ja taas kerran ennen otteluaan hienon promon vetänyt) Chris Jericho oli edelleen CW-mestari, eikä Dean Malenko voinut enää kohdata häntä, koska oli mokannut ennen heidän Bash At The Beachin ottelua ja hyökännyt Jerichon kimppuun. Haastajat eivät kuitenkaan loppuneet Dean Malenkoon, vaan nyt oli Juventud Guerreran, joka oli esittänyt kuukausien ajan hienoja otteita mm. taistossa Flockia vastaan, aika päästä ottelemaan CW-mestaruudesta. Samalla Dean Malenko, joka ei niin vain kyennyt unohtamaan vihaansa Jerichoa kohtaan, oli kysynyt WCW:n Board of Directorsilta tms. luvan toimia ottelun erikoistuomarina, ja hän myös tuon luvan sai.

Hyvät uutiset tästä ottelusta on se, että ottelu oli oikein viihdyttävää ja näyttävää painia. Huonot uutiset puolestaan se, että ei tämä silti neljän tähden otteluksi yltänyt. Hyvin hankala selittää, mikä tässä ei natsannut ihan samalla tavalla kuin SuperBrawlin Guerrera vs. Jerichossa, jonka arvostelin ****:ksi, mutta jotenkin tämä vain tuntui astetta vaisummalta. Ehkä tässä ei sitten vain kauheasti nähty enää mitään uutta, mitä olisin sitten odottanut. Silti, en voi väittää, etteikö tämäkin ottelu olisi ollut todella hyvä. Molemmat esittivät hyviä otteita, ja aikaakin kamppailu sai vallan mukavasti, joten kyllä tämä onnistunut koitos oli. Saattaa olla, että se puolikkaan pienempi arvosana johtuu myös siitä, että ottelussa oli niin vahvasti mukana myös tuo Malenko vs. Jericho -feudin jatkaminen, vaikka Malenkokin roolinsa tässä veti hyvin. Yhteenvetona siis, että ottelu oli oikein hyvä, mutta ei tarpeeksi hyvä koko ppv:n kannalta.
***½ (16:24)


9 Man Battle Royal
Vielä ennen Main Eventiä oli vuorossa varsin erikoinen ottelu. Kyseessä oli siis yhdeksän miehen Battle Royal, jossa ei ollut edes panoksena yhtään mitään. Ihan perinteisestä Battle Royalista ei kuitenkaan ollut kyse, sillä ottelun osanottajista neljä kuului nWo Hollywoodiin, neljä nWo Wolfpackiin ja yksi oli WCW World Heavyweight -mestari Goldberg. Tämä oli siis eräänlainen yhteenotto näiden kahden nWo:n välillä, jotka molemmat lisäksi havittelivat Goldbergin päämestaruutta, minkä takia myös Goldberg oli mukana ottelussa. Oikeastaan Goldbergin pääsyy mukanaoloon oli se, että hän feudasi nWo Hollywoodin The Giantin kanssa. Muut Hollywoodin jäsenet tässä ottelussa olivat Scott Hall, Curt Hennig ja Scott Norton. Wolfpackista puolestaan ottelussa olivat Kevin Nash, Sting, Lex Luger ja Konnan.

Battle Royalit harvoin ovat laadullisesti erityisen kehuttavia (Royal Rumble nyt poikkeuksena, koska se on muutenkin niin harvinaislaatuinen Battle Royal), mutta oikeanlaisella buukkauksella ne voivat olla viihdyttäviä tai ainakin kiinnostavia. No, tämä ei ollut sen enempää viihdyttävä, kiinnostava, laadullisesti kehuttava tai hyvin buukattukaan. Lähinnä tarjolla oli vajaa kymmenen minuuttia tylsää kulmissa rymistelyä ja epätoivoista köysissä nyhjäämistä Wolfpackin ja Hollywoodin jäsenten välillä höystettynä päämestari Goldbergin tuhoavalla ja hallitsevalla voimalla. Harvassa olivat ottelun hyvät kohdat, joten kyllähän tämä aika puhtaasti huono ottelu oli. Yleisökään ei ollut yhtä innokkaasti mukana kuin yleensä Goldbergin otteluissa.
* (7:58)


Eric Bischoff & Hollywood Hogan w/ The Disciple & Miss Elizabeth vs. Diamond Dallas Page & Jay Leno w/ Kevin Eubanks
Hollywood Hogan hävisi kyllä päämestaruutensa jo ennen Bash At The Beachia, mutta silti hän on ollut molempien ppv:eiden Main Eventissä mestaruustappionsa jälkeen. Hulvattomintahan tässä on se, että päämestaruuskautensa aikana Hoganilla ei taas tunnu olevan mikään tarve esiintyä ppv:ssä ollenkaan. Jollain egoa on kuitenkin aina pönkitettävä. Nyt sitä siis pönkitettiin tällä DDP-feudin jatkamisella. Kuten jo viime ppv:nkin kohdalla sanoin, oli tämä DDP-feud ainakin minun mielestäni auttamattoman myöhässä. Se olisi ollut superkuumaa kamaa esimerkiksi vuoden '97 kesällä ja alkusyksyllä Sting-feudia odotellessa, mutta silloin sitä ei tahdottu käyttää (ego-ongelmien takia?) Nyt ketään ei enää oikeastaan kiinnostanut, koska ihmiset olisivat halunneet nähdä taiston nWo Hollywood ja Wolfpack -johtajien välillä, mitä ei taas tultu näkemään... ego-ongelmien takia. Kiinnostavuutta yritettiin edellisessä kuussa hakea turhilla baseball-pelaajilla, ja tässä kuussa painikehään raahattiin vuorostaan The Tonight Show -juontaja Jay Leno. Hoganin puolella oli Bischoff. Hankala tähän on mitään järkevää kommentoida.

Hankalaa on myös mitään järkevää kommentoida ottelusta, koska se oli aika lailla samaa tasoa kuin Bash At The Beachinkin Main Event. Tällä kertaa katsojia ei sentään piinattu lähes puolituntisella ottelulla, vaan homma osattiin hoitaa alta pois alle vartissa. Laatua tämä ei kuitenkaan muuttanut mihinkään suuntaan, koska tässä oli sitä painia ehkä vielä vähemmän kuin viime ME:ssä. Lisäksi Leno ei ole itseäni kiinnostanut ikinä, joten hänkään ei tässä mitään pelastanut. Kun ottelun lopetus oli vielä typerästi botchattu (kamera näytti suoraan, ettei selätettävän hartiat olleet ollenkaan matossa selätyksen aikana), on tästä aika vähän sanottavaa. DDP nyt tuntui edes jonkun verran yrittävän, joten se vähän pelastaa. Ennemmin minä DDP:tä näissä ME-kuvioissa katselen kuin jotain '80-luvun has beeniä, kuten vaikkapa Ultimate Warrioria. Onneksi edes WCW ei ikinä toisi Warrioria takaisin...
* (14:34)

*** Chris Jericho
** Juventud Guerrera
* Raven

Tässä ppv:ssä oli yhdeksän ottelua. Niistä kolme oli yli kaksi tähteä. Niistä neljä oli yksi tähteä tai ali. Yksikään ei ollut neljä tähteä tai yli, ja ainoat hyvän rajan ylittäneetkin kaksi ottelua olivat lieviä pettymyksiä, sillä niiden ottelijoilta on nähty parempiakin kamppailuja. Kun tätä kaikkea höystettiin sillä, että ppv:ssä käytiin tasan yksi oikea mestaruusottelu, jonka ympärillä pyörii myös ainut oikeasti mielenkiintoinen juonikuvio, ei tästä voi ihan oikeasti paljon mitään hyvää sanoa. Oikeastaan huolestuttavinta tässä on se, että minulle ei jäänyt edes tästä ppv:stä samanlainen paskan maku suuhun kuin vaikkapa Starrcade 1997:sta. Se ei tarkoita, etteikö tämä itse asiassa olisi ollut vielä vähän Starrcadeakin huonompi (siellä oli sentään yksi ****-ottelu). Sen sijaan se kertoo siitä, etten minä enää osannut odottaakaan mitään muuta. Siinä vaiheessa kun ppv:n jääminen Surkeaksi ei enää edes herätä mitään pettymystä tai muuta tuntemusta, kuten vielä Starrcaden kohdalla, ollaan todella heikoilla jäillä. Toivottavasti jossain vaiheessa tulee se odottamani ryhtiliike, koska vielä alkuvuosi '98 osoitti, että tällä firmalla on täysi mahdollisuus tarjota viihdyttäviä ppv:itä. Nyt minä katson näitä ihan vain nostalgiakiinnostuksen vuoksi. Mikään muu ei vedä minua katsomaan Fall Brawl 98:aa.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
-
---------------
2. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
3. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
4. WCW Uncensored - Hyvä
5. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
6. WCW Souled Out - Hyvä
7. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
8. WWF King of the Ring - Ok
9. ECW Living Dangerously - Ok
10. WCW Spring Stampede - Ok
11. WWF Royal Rumble - Ok
12. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
13. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
14. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
15. WCW Slamboree - Kehno
16. WCW The Great American Bash - Kehno
17. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
18. WCW Road Wild - Surkea

Toivottavasti WWF ja sen SummerSlam piristää taas tilannetta.

Kenitykselle jälleen iso käsi kaikista arvosteluista. Erittäin kivaa luettavaa ovat olleet kuten aina.

Ja nyt on aika jatkaa omaa projektiani. Tauko venähti yli kolmen kuukauden pituiseksi, mutta nyt sitä taas mennään. Pahoittelut siitä, että tämä KOTR-arvostelun teksti voi olla hieman aikaisempaa heikompaa tasoa, koska kirjoitin arvostelun vasta nyt, vaikka katsoin PPV:n jo marraskuussa.


Selostustiimin muodostivat Gorilla Monsoon, Randy Savage ja 50-luvun NFL-tähti Art Donovan. Donovan on kenties WWE:n historian eniten pihalla ollut vieraileva kommentaattori. Hän ei ymmärtänyt mistään yhtään mitään ja esitti niin kauan typeriä kysymyksiä Monsoonille ja Savagelle, kunnes he yksinkertaisesti eivät enää huomioineet Donovania millään tavalla.


KOTR Quarterfinal
Bam Bam Bigelow vs. Razor Ramon
PPV pamautettiin käyntiin kahden varsin ison miehen kohtaamisella. Bam Bam Bigelow oli turnauksen avauskierroksella pudottanut WWF:n oman NASCAR-kuski Sparky Plugg'n, kun The Bad Guy sen sijaan oli raivannut tieltään mysteerisen Kwangin. Kaksikko vetäisi sellaisen hyvin perinteisen ottelun, joka ei mitään erityistä tarjonnut, mutta jonka parissa kuitenkin kahdeksan minuuttia meni ihan rattoisasti.
**½
08:24


KOTR Quarterfinal
Irwin R. Schyster vs. Mabel
Toisessa ottelussa ei sitten päästy aivan samalle tasolle, kun IRS, joka oli ensimmäisellä kierroksella voittanut itse Scott Steinerin, sai vastaansa vihreääkin vihreämmän Mabelin. Tämä oli 22-vuotiaalle tulevaisuuden Big Daddy V:lle, jonka painiura oli tässä vaiheessa kestänyt noin vuoden verran ja sisältänyt lähes ainoastaan joukkueotteluita, ensimmäinen 1 vs. 1-ottelu PPV:ssä. Mabel oli niin uskomattoman huono, että on aika käsittämätöntä kuinka paljon IRS hänestä lopulta sai irti. Huono otteluhan tämä toki oli, mutta ei niin huono, kuin olisi voinut odottaa. Ottelun lopetus oli sen verran hyvä, että siitä tulee neljännestähti lisää.
*
05:34


KOTR Quarterfinal
Owen Hart vs. Tatanka
Owen Hart uhosi ennen turnauksen alkua, että hän tekee saman kuin veljensä vuotta aikaisemmin, eli nappaa koko turnauksen voiton. Hänen matkansa kohti tätä tavoitetta alkoi voitolla Doink The Clownista. Nyt hän sai vastaansa Tatankan, joka oli ensimmäisellä kierroksella pudottanut pitkässä ottelussa Crushin. Tämä ottelu oli hyvin pitkälti samaa tasoa openerin kanssa, vaikka olikin hyvin erityylinen, paljon nopeatempoisempi, koitos. Owen oli tässä vaiheessa sekä kehässä että overiuden puolesta sen verran kuumaa kamaa, että hän olisi saanut kenestä tahansa katsottavan ottelun irti.
**½
08:18


KOTR Quarterfinal
Jeff Jarrett vs. The 1-2-3 Kid
Viimeinen näistä neljännesvälieristä oli myös se kaikista paras. Jarrett, joka oli avauskierroksella voittanut uloslaskulla Lex Lugerin, ja The 1-2-3 Kid olivat molemmat huippukunnossa, ja lopputulos oli hyvin pitkälti sen mukainen. Yleisö rakasti Kid'ia ja vihasi Jarrettia, joten tunnelma oli erittäin hyvä. Molemmat painijat vetivät roolinsa erittäin hyvin ja paini oli yksinkertaisesti todella tasokasta. Harmi vain, että kestoa ei ollut edes viittä minuuttia, joten eipä tälle mitään aivan huippuarvosanaa voi antaa.
***
04:39


WWF Championship
Bret Hart (c) vs. Diesel
Tämä oli mestari vs. mestari-ottelu, sillä Diesel oli IC-mestari, mutta pelissä oli ainoastaan Hartin mestaruusvyö. Jotenkin hassua, että Razor Ramon ja Shawn Michaels ottelivat Wrestlemaniassa todella upean ottelun, joka päättyi babyfacen voittoon, mutta vain muutamaa viikkoa myöhemmin mestarina tallustelikin Diesel. Ja yhtäkkiä Michaelsista oli tavallaan tullut Dieselin sidekick. Ja nyt herra Nash ei ollut enää vain IC-mestari, vaan päämestaruuden ykköshaastaja. Tämä ottelu oli jälleen yksi esimerkki siitä, miksi Bret Hart voi kuvailla itseään lauseella "The best there is..." ja niin edelleen. Hän teki valtavan määrän työtä ja sai Kevin f'n Nashista irti neljän tähden ottelun. Loistavaa tarinankerrontaa, johon liittyivät juuri oikealla tavalla myös Jim Neidhart ja erityisesti Shawn Michaels.
****+
22:51


KOTR Semi-final
I.R.S. vs. Razor Ramon
Tällä kaksikolla oli hyvin pitkä feudi vuoden '93 syksyn ja alkuvuoden '94 aikana. Se oli kuitenkin ollut jo historiaa muutaman kuukauden ajan, eikä tällä matsilla juuri ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ottelu sisälsi hyvin pitkälti ainoastaan nyrkkien heiluttelua ja hyvin tylsää sellaista. Toisaalta ihan ymmärrettävää, että tuon edellisen pitkän ja erittäin hyvän ottelun jälkeen haluttiin antaa yleisölle hieman lepoaikaa. Mutta kyllä sitä silti KOTR-välierältä olisi odottanut paljon enemmän.
*-
05:13


KOTR Semi-final
Owen Hart vs. The 1-2-3 Kid
Tämä on todennäköisesti yksi parhaista alle neljän minuutin matseista mitä koskaan on nähty, ainakaan tässä promootiossa. Tämä oli ehdottomasti viihdyttävämpää katsottavaa kuin Bret-Diesel, mutta kun kestoa on tosiaan näin vähän, niin ei tämä kuitenkaan lopulta parempi ottelu ollut. Aivan huikeaa teknistä ja nopeatempoista painia molempien kavereiden toimesta. Ja seuraavan kerran he kohtasivat vasta joskus monen vuoden kuluttua, jolloin Kid ei ollut enää lainkaan samalla tasolla.
***½
03:37


WWF Tag Team Championsihp
The Headshrinkers (c) vs. Crush & Yokozuna
The Headshrinkerseille oli tapahtunut kaikenlaista sitten viime esiintymisen. He olivat kääntyneet hyviksiksi, voittaneet tag-mestaruudet ja saaneet managerikseen legendaarisen Captain Lou Albanon. Toki myös Afa hengaili edelleen heidän kanssaan, mutta eipä hän koskaan mikään varsinainen manageri ollut. Nyt he saivat vastaansa Mr. Fujin ja Jim Cornetten manageroiman kaksikon, jotka molemmat olivat saaneet aikamoisen alennuksen cardissa. Wrestlemaniassa Crush otteli Randy Savagea vastaan ja Yokozuna saapui sinne WWF:n mestarina. Jälkimmäisenä mainitun lasku oli toki näistä se huomattavampi. Jotenkin tämä "alennus" oli huomattavissa myös kaksikon painissa, sillä eivät he missään nimeessä esittäneet lähellekään parastaan. Fatu ja Samu sen sijaan todistivat, että kyllä he toimivat myös babyfaceina. Mutta eivät he kuitenkaan laiskoista vastustajistaan painillisesti juuri mitään irti saaneet.
*+
09:16


KOTR Final
Owen Hart vs. Razor Ramon
Finaalin selvisivät lopulta turnauksen kaksi parasta painijaa, tai ainakin kaksi, joista itse pidän ehdottomasti eniten. Ja tällä ottelulla oli varmasti se suurin mahdollinen heat, sillä Owen oli vihatuin painija turnauksessa ja Razor suosituin (1-2-3 Kid pääsi toki lähelle). Valitettavasti matsin taso ei kuitenkaan yltänyt sille tasolle, mitä näiltä painijoilta olisi odottanut. Ihan ok matsihan tämä oli, muttei mitään erikoista, eikä todellakaan KOTR-finaalin arvoinen ottelu. Matsin kestoakaan ei voi tästä oikein syyttää, kun show'ssa nähtiin aikaisemmin kaksi selkeästi lyhyempää, mutta myös parempaa ottelua. Onneksi matsin jälkimainingit olivat mainiota tavaraa.
**
06:35


Jerry Lawler vs. Roddy Piper
Ja PPV päättyi KOTR-voittajan juhliin... tai sitten ei. Vielä oli jäljellä suuri ja mahtava pääottelu Jerry "The King" Lawlerin ja "Rowdy" Roddy Piperin välillä! Tämä vain tuntui jotenkin niin typerältä, kun selostajat ja WWF ylipäätään oli puhunut, että nyt on uuden sukupolven aika. Ja sitten pääottelussa kohtasivat kuitenkin kaksi yli nelikymppistä veteraania. Niin, ja vieläpä ottelussa, joka oli aivan hirveä. Matsiin johtanut feudi oli typerä, mutta ihan semi-hauska kuitenkin. Tässä matsissa sen sijaan ei ollut mitään hauskaa. Piperin edellisestä ottelusta oli aikaa hyvin paljon ja sen kyllä huomasi kaikesta. Paini oli hidasta, tylsää ja sekavaa, eikä yleisöä kiinnostanut tippaakaan. Vaikea ymmärtään miten kaksikko sai vedettyä näin huonon ottelun.
DUD
12:30

*** Bret Hart
** Owen Hart
* The 1-2-3 Kid

Lawler vs. Piper jätti huonon maun suuhun, mutta mestaruusmatsi ja Kid'n ottelut tarjosivat kuitenkin sen verran hyvää painia, että kyllä kokonaisuus kääntyi plussalle.

PPV Ranking (1993 - 1994)
1. Wrestlemania X (Loistava, 2,14)
2. Summerslam 1993 (Hyvä, 2,05)
3. Royal Rumble 1994 (Hyvä, 2,45)
4. King of the Ring 1994 (Hyvä, 2,08 )
5. Survivor Series 1993 (Ok, 2,05)
6. King of the Ring 1993 (Ok, 1,92)
7. Royal Rumble 1993 (Heikko, 1,90)
8. Wrestlemania IX (Heikko, 1,89)

Jes, tervetuloa takaisin Supermac :) Jatkoa odotellessa, arvostelut tuttua ja taattua laatua.


SUMMERSLAM 1998
Highway to hell

Vuoden '98 kesä alkoi olla lopuillaan, ja sehän tiesi tietenkin sitä, että oli kesän suurimman tapahtuman WWF:n SummerSlamin aika. Tämä oli kaikkien aikojen kymmenes SummerSlam, ja ehkäpä osittain senkin takia ppv pidettiin legendaarisimmalla areenalla Madison Square Gardenilla. Suuren ppv:n fiiliksen täydensi WWF:n klassikkoselostajakaksikko Jerry "The King" Lawler ja Jim Ross. Sen sijaan jonkin uuden aikakauden alku tämäkin ppv oli. Michael Bufferin katoaminen WCW:n kehäkuuluttajan roolista ei minua liikuttanut, mutta tilanne oli WWF:ssä toinen, kun Howard Finkelin sijaan kuulutukset SummerSlamissa teki nuori ja vihreä Tony Chimel.


D-Lo Brown (c) vs. Val Venis - WWF European Championship
SummerSlamin avasi European-mestaruusottelu viime kuussa mestaruuden voittaneen The Nationin D-Lo Brownin ja parisen kuukautta sitten WWF-debyyttinsä tehneen Val Venisin välillä. Venis oli ollut debyytistään lähtien erittäin vakuuttava kehässä, ja hänellä oli myös pitkä voittoputki allaan. Niinpä tämä oli nyt hänen ensimmäinen mahdollisuus saada kultaa vyötäisilleen. D-Lo Brown oli mestaruusvoittonsa jälkeen alkanut esiintyä koko Euroopan edustajana WWF:ssä. Käytännössä tämä tarkoitti mm. sitä, että viikko toisensa jälkeen hän sijaitsi kehäkuulutuksen mukaan jossain Euroopan kaupungissa. SummerSlamiin D-Lo saapui ei enempää tai vähempää kuin pohjoisesta Suomesta, tarkemmin ottaen pääkaupungistamme Helsingistä.

Minulla on hiukan kaksijaksoiset tunteet tästä ottelusta. Toisaalta tämä oli ensiluokkaisen taitavaa ja viihdyttävää midcard-painia, eli juuri semmoista, jolla WWF:n sopikin aloittaa show'nsa, kun he eivät kerran halunneet kunnon kevytsarjaa rakentaa itselleen. Juuri tämmöiseen rooliin European-mestaruutta olisi suonut käytettävän enemmänkin. D-Lo ja Venis tiesivät todellakin, mitä tehdä kehässä. Molemmat väläyttivät sekä hienoja liikkeitä että myivät tyylikkäästi. Loppupuolella jännitin ihan kunnolla ottelun voittajaa. Huono puoli ottelussa oli (sen lisäksi, että jotain tarinaa näin pitkään otteluun olisi kaipaillut, että se voisi olla huipputasoa) sitten sen lopetus. Ehdottomasti yksi huonoimmista lopetuksista taas pitkään aikaan, ja se latisti kyllä vähän julmasti tunnelman. Siltikin selvästi hyvä ottelu ja hyvä tapa avata show. Olisi vain voinut olla parempikin.
*** (15:24)


The Oddities (Kurrgan & Giant Silva & Golga) w/ Luna Vachon & Insane Clown Posse vs. Kai En Tai w/ Yamaguchi-San - 3 on 4 Handicap Match
Oddities on malliesimerkki syvimmän Attitude Eran gimmick-kehittelystä. Heinäkuussa entisen Truth Comissionin johtaja Jackyl toi WWF:ään oudosti pukeutuvan jättiläisen Giant Silvan, maskiin pukeutuneen isomahaisen South Park -fanin Golgan (joka oli siis vuoden '97 puoliväliin asti WCW:ssä ja sitä ennen Earthquakena WWF:ssä paininut John Tenta) ja pari muuta erikoista hyypiötä ja nimitti tätä julmaa porukkaa Odditiesiksi. Jackyl katosi kuitenkin joukosta nopeasti, ja pian tämän jälkeen porukan kannustajaksi liittyi Sable, joka kuulema tykkäsi friikeistä, ja samalla Oddities kääntyi lähinnä face-huumoriporukaksi. Samalla jengiin liittyi mm. Kurrgan. Odditiesin sisääntulomusiikki oli Insane Clown Possen esittämä, ja ICP esitti sen SummerSlamissa livenä. Japanilainen katujengi Kai En Tai, johon oli liittynyt nyt myös LHW-mestari TAKA Michinoku (jonka sisko olikin Yamaguchi-Sanin vaimo), alkoi tehdä Odditieseistä pilkkaa, mikä synnytti tarpeen tälle ottelulle.

Neljä light heavyweight -painijaa kahta (painitaidotonta) jättiläistä ja yhtä isomahaista John Tentaa (joka tosin oli laihtunut selvästi Earthquake-ajoista) vastaan. Kun tähän lisää sen, että Oddities oli tosiaan lähinnä huumorijoukkue, ei ole vaikeaa arvata, ettei tästä mitään kunnollista paininäytöstä tullut. Lähinnä tämä oli huumoriottelu, ja vieläpä aikamoisen huono semmoinen. Ensimmäinen ongelma oli se, että tämä kesti aivan liian pitkään, kun ottaa huomioon, että vitsi vanheni noin minuutissa. Toinen ongelma oli se, että minun on vaikea löytää hauskuutta siitä, että kolme turhaa "painijaa" tuhoaa neljä taitavaa lhw-painijaa, mukaan lukien WWF Light Heavyweight -mestarin. Tykkäsin kyllä tavallaan Odditiesista omassa lokerossaan, mutta tämän ottelun ei olisi tarvinnut kuulua siihen lokeroon.
* (10:10)


Double J vs. X-Pac w/ Howard Finkel - Hair vs. Hair Match
Huumorista takaisin kunnon feudeihin. Double J:n ja X-Pacin välillä oli siis mitä ilmeisemmin ollut jo jonkin aikaa pahoja erimielisyyksiä. En tiedä tarkemmin, mistä ne olivat lähtöisin, koska vielä Fully Loadedissa ei mitään viittauksia feudiin ollut, mutta eipä sitä kai tarvitse aina tietääkään. Tämän feudin aikana varsinkin Jarrett oli kunnostautunut mind gamesien puolella, sillä jo pari viikkoa ennen ppv:tä hän oli ajellut Darren Drozdovin pään kaljuksi ja antoi näin esimakua X-Pacin tulevasta kohtalosta. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, vaan ppv:tä edeltävässä Sunday Night Heatissa (joka teki SS:n yhteydessä debyyttinsä) Jarrett ja tämän henkivartijakaksikko Southern Justice, eli pukuihin pukeutuneet Godwinssit badass-gimmickeillä ja omilla nimillään, olivat ajaneet Howard Finkelin pään kaljuksi. Tämän takia Finkel oli siis nyt X-Pacin ringsidellä.

Double J:n look alkoi tässä ottelussa olla jo selvästi vähemmän country-laulajamainen kuin aiemmissa ppv:issä, ja samalla myös miehen esiintymisten kiinnostavuus alkoi nousta minun silmissäni. Kehäotteetkin olivat Jarrettilla taas yhtä pirteitä kuin viime kuussa, mikä oli oikein hyvä asia. X-Pac hoiti oman hommansa jälleen kunnialla, joten yhdessä 'Pac ja JJ saivat aikaan oikein mallikkaan ottelun. Ei tämä nyt millään asteikolla mikään huippuottelu ollut, mutta viihdyttävää menoa, jossa yleisökin oli mukana, joten oman tonttinsa hoiti hienosti.
*** (11:11)


Marc Mero & Jacqueline vs. Edge & Sable - Mixed Tag Team Match
Viime ppv:ssä debyyttinsä teki Val Venis, ja nyt oli Attitude Eralla esiin nousseista tähdistä Edgen vuoro tehdä ppv-ensiesiintymisensä kehässä. Jo Fully Loadedissa Edgen saattoi nähdä seisomassa katsomon hämyissä, ja itse asiassa kukaan WWF:ssä ei tiennytkään mitään tästä mystisestä miehestä, joka hiippaili katsomossa, kunnes tuli keskeltä katsomoa ottelemaan matsinsa ja häipyi ottelun päätyttyä saman tien takaisin. Nytkään kukaan ei tiennyt etukäteen, kuka Sablen joukkuepari olisi, kunnes Edge saapui keskeltä katsomoa ottelemaan Sablen kanssa Meroa ja Jacquelinea vastaan. Sablen ja Meron koko vuoden ajan kestäneessä feudissa ei ollut tapahtunut mitään uutta Sablen uudelleenpalkkaamisen ja Jacquelinen saapumisen jälkeen, mutta jälleen he ottivat yhteen.

Edgen ppv-debyyttiottelu ei ollut nyt varsinainen mestariteos, mutta kaikinpuolin ihan mukavaa menoahan se kuitenkin oli. Mero ja Edge kyllä osasivat hommansa, ja he tarjosivat vauhdikasta ja paikoitellen oikein näyttävääkin painia. Sablen ja Jacquelinen roolit oli taas buukattu hyvin: Sable näytti taas tosi hyvältä. Enkä puhu nyt ulkonäöstä. Silti ei tämä mitään erikoista tai hämmästyttävää tarjonnut, mutta oli hyvä tämmöinen välipalaottelu ennen isompia koitoksia.
**½ (8:26)


Owen Hart w/ Dan Severn vs. Ken Shamrock - Lion's Den Match
Owen Hartin ja Ken Shamrockin raju feud ei ollut siis suinkaan saanut päätöstään Fully Loadedissa nähdyssä Dungeon Matchissa. Se päättyi itse asiassa varsin kontroversiaalisissa tunnelmissa, kun Shamrock potkaisi vahingossa tuomarina toimineelta Severniltä tajun kankaalle, ja Owen löi sitten käsipainolla Shamrockia, lukitsi Shamrockin luovutusliikkeeseen ja heilutteli tämän kättä niin, että sekaisin ollut Severn muka luuli Shamrockin luovuttaneen. Myöhemmin paljastui, että Severn, jonka luultiin vihaavan Owenia yhtä paljon kuin entistä UFC-vastustajaansa Shamrockia, olikin itse asiassa Owenin puolella ja toimi tämän valmentajana. Valmennusta Owen tähän otteluun tarvitsikin, koska Lion's Den Match oli Shamrockin itse muotoilema ottelu. Se käytiin tämännäköisessä häkissä (tiedän, kuva on aika huono, mutten itsekään osaa selittää paremmin) ja ainut tapa voittaa ottelu oli saada vastustaja luovuttamaan.

Minä tykkäsin tästä ottelusta kovasti. Owenin ja Shamrockin tyylit sopivat todella hyvin yhteen, ja Owen oli juuri sopivan limanuljaskainen kaveri, että jopa MSG:n itsepäinen yleisö intoutui hurraamaan Shamrockille ottelun aikana. Kun tähän vielä lisätään se, että minä tykkäsin tosiaan näistä Attitude Eralla nähdyistä hyvin mielenkiintoisistakin otteluista, jotka oli selvästi tehty tiettyä feudia varten, niin olin täysin myyty. Tämä häkkiottelu oli vieläpä oikeasti hyvä keksintö eikä haitannut millään tavalla sitä peruspainipuolta. Suurin ongelma oli, että ottelu olisi voinut jatkua pidempääkin, mutta hienosti tämä toimi tämmöisenäänkin. Viihdyttävä ja intenssiivinen feudin päättävä (?) ottelu. Ei moitittavaa.
***½ (9:16)


Mankind (c) vs. New Age Outlaws - Falls Count Anywhere 2 on 1 Handicap Match for the WWF Tag Team Championship
Kyllä, Mankind puolusti joukkuemestaruuksia yksin NAO:ta vastaan. On hankala sanoa, oliko Mankind oikeastaan heel tässä vaiheessa. Ei ehkä kovinkaan paljon. Mankind ja Kane olivat siis WWF:n joukkuemestarit, mutta paljon oli tapahtunut sitten Fully Loadedin. Jo tuolloin UT:n ja Kanen epäiltiin löytäneen saman aaltopituuden, mutta vielä tuossa ppv:ssä nuo huhut näyttivät osoittautuneen vääriksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä muutamaa viikkoa myöhemmin Kane ja Undertaker yhdistivät virallisesti voimansa, kun he pieksivät yhdessä Paul Bearerin. Samalla tietenkin Kane hylkäsi joukkueparinsa Mankindin, ja itse asiassa Kane ja Mankind kohtasivat toisensa SS:ää edeltävässä Raw'ssa Hell In A Cell -ottelussa. 'Taker oli luvannut, ettei Kane esiinnyt koko tapahtumassa, joten Mankind ei meinannut ensin edes suostua painimaan tätä ottelua. Manipuloiva Mr. McMahon, joka oli alkanut käyttää Mankindia lähinnä kostosuunnitelmansa juoksukoirana, sai kuitenkin suostuteltua Foleyn painimaan yksin Road Doggia ja Billy Gunnia vastaan FCA-ottelussa.

Tämä nyt oli aika lyhyt rykäisy, kuten olettaakin sopi. Periaatteessa ihan kivaa HC-mättöä viiden minuutin ajan, ja vaikkei tässä mitään kauhean suurta bumppia nähty, niin kiitos Foleyn tämä oli kuitenkin ihan tyylikästä ryminää. Muun muassa Hip Toss kulmauksessa olleen pöydän läpi ja Powerbomb kahden tuolin päälle olivat tuttua kauraa, mutta silti aina yhtä karua katsottavaa. Vaikka viihdyinkin tätä katsoessa, koska oli tämä ihan ok väliveto ennen suurimpia otteluita mutta ei nyt otteluna niin kovin kummoinen.
** (5:16)


The Rock (c) w/ Mark Henry vs. Triple H w/ Chyna - Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship
Nyt oli tullut aika päättää tämä feud, joka oli alkanut pian WrestleManian jälkeen. Kaikki alkoi siitä, kun samoihin aikoihin Triple H siirtyi D-Generation X:n ja The Rock Nation of Dominationin johtoon. Pian tämän jälkeen DX kääntyikin faceksi ja alkoi taistella tätä Rockin johtamaa entistä ylimielisempää Nationia vastaan. Titenkin koko taisto tiivistyi johtajien väliseksi ykkösluokan välienselvittelyksi. Feudin aikana oltiin nähty legendaarinen DX:n parodia Nationista, HHH:n ja Rockin 2 out of 3 Falls -ottelu, joka päättyi tasapeliin ja kymmeniä yhteenottoja. Nyt oli kuitenkin aika selvittää kaikki ottelussa, jossa IC-mestaruus kirjaimellisesti roikkui ilmassa.

Tämän projektin aikana on ennen tätä käyty kaksi Ladder Matchia. Toinen Razor Ramonin ja Shawn Michaelsin välillä vuoden '95 SummerSlamissa ja toinen Eddie Guerreron ja Syxxin välillä vuoden '97 Souled Outissa. Tämä ottelu ei muistuttanut kumpaakaan noista otteluista, eikä yleensäkään mitään niistä suurspottailutyyppisistä Ladder Matcheista, joita Attitude Eran aikana tultaisiin näkemään. Rock ja Triple H eivät tosiaan ole ihan ensimmäiset kaverit, joiden luulisi sopivan Ladder Matchiin, mutta nämä kaksi osoittivat tässä ottelussa nuo luulot täysin vääriksi rakentamalla tästä juuri omannäköisensä Ladder Matchinsa. Ei niin paljon huimia loikkeja tai muitakaan spotteja, mutta paljon enemmän fyysistä, rajua ja hiton näyttävää painia, johon yhdisteltiin juuri oikealla tavalla äärimmäisen toimivia tikapuu-bumppeja. Kokonaisuutena tämä on ehdottomasti vuoden '98 parhaimpia otteluita, koska tässä toimi kaikki. Loistava tunnelma, loistavaa painia, molemmat vetivät homman aivan täysillä, sekaantumisiakin sopivan vähän, Rockin bleidaus oli oikeasti tosi karu... Paha tästä on mennä yksinkertaisesti mitään huonoa sanomaan. Ei tämä silti nyt täysi napakymppi ollut, mutta kaukana ei olla. Upean feudin upea päätös.
****½ (26:01)


Steve Austin (c) vs. The Undertaker - WWF Championship
Vaikka Rock vs. Triple H olikin siis loistokamaa, oli näiden kahden megatähden kohtaaminen tietenkin se, mitä kaikki olivat odottaneet jo kuukausien ajan. Keväästä lähtien Undertaker oli odottanut omaa vuoroaan päästä haastamaan Austin WWF-mestaruudesta, mutta ensin Mr. McMahon yritti viimeiseen asti saada riistettyä Austinilta vyön muilla omilla keinoillaan. Lopulta McMahon buukkasi näiden kahden mestaruusottelun SummerSlamiin, ja yritti saada Undertakerin puolelleen taistossa Austinia vastaan, mutta Dead Man vastasi tähän tekemällä Tombstonen Vincelle. Kun tähän lisätään se, että Undertaker pieksi myös siis Paul Bearerin, ei hän siis missään tapauksessa ollut heel, vaikka tahtoikin piestä Stone Coldin ja viedä tämän mestaruuden. Austin ja 'Taker olivat hetken aikaa olleet joukkuemestareitakin, mutta se jäi lyhyeksi iloksi, ja nyt UT oli siis yhdistänyt voimat veljensä Kanen kanssa. Phenom oli kuitenkin luvannut, ettei Kane sekaannu tähän otteluun millään tavalla, sillä hän halusi tästä rehdin kaksintaistelun.

On totta, ettei näiden kahden kohtaaminen yltänyt painilliselta anniltaan ihan sille loistavan brawlin tasolle, kuin mitä olin odottanut. Toisaalta kuitenkin tätä ei millään tavalla voi sanoa tylsäksi tai varsinkaan huonoksi. Odotukseni olivat vain hiukkasen liian korkealla. Heti alusta asti Austin ja Undertaker pistivät kyllä päälle tosi tiukan ja toimivan brawlauksen ja tappelun, johon kuuluivat mätkinnät keskellä yleisöä ja muutamat näyttävät bumpit, joista ehdottomasti suurin oli Undertakerin Top Rope Leg Drop selostuspöydällä makaavan Austinin päälle. Helkkarin hieno. Muuten tämä ottelu ei olisi ehkä ihan huipputasolle yltänyt, mutta sen pienen odotuksien alittamisen tämä ottelu sitten paikkasikin huikealla tunnelmallaan. Vaikka WM-aiheessakin jo vähän tulevaa korttia puolustin (ja tarkoitus olisi myöhemmin vielä jatkaa), niin pakko on myöntää, että hankala on keksiä, mikä ottelupari saisi WWE:ssä luotua tänä päivänä tämänkaltaista tunnelmaa. Uskomatonta. Lisäksi suuri plussa siitä, että tätä ei tosiaan pilattu millään turhilla sekaantumisilla, vaan annettiin Austinin ja Undertakerin hoitaa homma kotiin kahdestaan.
**** (20:52)

*** The Rock
** Triple H
* Steve Austin

Tämä show oli aikamoinen suoritus WWF:ltä. Oikein ilahdutti, että Attitude Eralla kaiken ylibuukkaamisen, todella kierojen storylinejen ja vielä kierompien gimmickien keskellä WWF pystyi yhä rakentamaan ppv:n, joka oli kokonaisuutena todella toimiva ja viihdyttävä. Edellinen esimerkki tästä oli WrestleMania XIV, ja nyt WWF hoiti homman kotiin vielä astetta paremmin SummerSlamillaan. Yksi ehdoton MOTYC, toinen huippuottelu ja useampi oikein hyvä alakortin ottelu. Puhtaita heikkoja kohtia ei tapahtumassa ollut, sillä se ainut huono ottelukin oli huumoriroolissa, eikä samalla tavalla puhtaasti huono kuin Brian Adams vs. Steve McMichael tai Leno & DDP vs. Hogan & Bischoff. Silti ei tämä ppv nyt pelkkää tykitystä ollut, joten Heat Waven tasolle ei ylletty, mutta Hieno tämä kiistämättä oli. Hienoa WWF.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Spring Stampede - Ok
12. WWF Royal Rumble - Ok
13. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
14. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
15. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
16. WCW Slamboree - Kehno
17. WCW The Great American Bash - Kehno
18. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
19. WCW Road Wild - Surkea

Seuraavaksi taas astun pelottavalle mantereelle. Vuorossa WCW:n Fall Brawl.

FALL BRAWL 1998
No retreat. No surrender.

Virallisesti syksyn ensimmäinen ppv oli siis tänä(kin) vuonna WCW:n Fall Brawl. Fall Brawl oli järjestetty vuodesta '93 asti, ja sehän oli tullut tunnetuksi tietenkin vuosittaisesta War Games Matchistaan, joka oli WCW:n ikioma gimmick-ottelu. Toki War Gamesin perinteet ovat lähtöisin jo '80-luvun GABeista, mutta se on kokonaan toinen tarina. Tänä vuonna War Games -perinne tuli kuitenkin päätökseen, koska tässä Fall Brawlissa nähty War Games oli viimeinen ppv:ssä oteltu tuota nimeä kantava ottelu, vaikka tämäkin oli jo hyvin kaukana siitä perinteisestä versiosta. 2000-luvulla Nitrossa käytiin vielä joku War Gamesin Russo-versio, mutta se on kokonaan toinen tarina. Selostajina jälleen Tony, Mike ja Bobby, ja sen perkeleen Michael Bufferinkin oli pitänyt palata ME-ottelun kehäkuuluttajaksi yhden ppv:n tauon jälkeen. Lähtökohdat eivät ole hyvät.


Alex Wright & Disco Inferno vs. Jim Neidhart & British Bulldog
Täytyy sanoa jälleen kerran, etten mene ollenkaan vannomaan tuosta face/heel-jaosta. Bulldog ja Neidhart nyt olivat ilmeisesti ainakin heelejä, koska he olivat edellisessä Nitrossa hyökänneet Wolfpackiin kuuluvan Lex Lugerin kimppuun. Wright & Inferno olivat taas aikaisemmin olleet selviä heelejä, eikä heidän käytöksessään mitään muutosta näkynyt, vaikka yleisö heille nyt hurrasikin. Uskon siis vakaasti, että openerina oli tosiaan heel vs. heel -ottelu - jolla ei edes ollut mitään taustaa. Bulldogin (ja Neidhartin) WCW-ura oli ollut aikamoinen pannukakku viimeistään sen jälkeen, kun Bulldog loukkaantui keväällä. Palattuaan hän jatkoi alakortissa taggailua Neidhartin kanssa, mutta sekin tuli tässä ottelussa päätökseen, koska Bulldog loukkasi itsensä pahasti laskeuduttuaan ilkeästi ME:ssä nähtävää Warrior-kuviota varten kehään viritetyn salaluukun päälle. Sairaslomalla Bulldog sai kuulla saaneensa kenkää, joten tämä jäi hänen viimeiseksi ottelukseen WCW:ssä.

Sen lisäksi, että Bulldogin uraa olivat vaivanneet loukkaantumiset (ja jatkoivat siis vaivaamista tämänkin jälkeen), ei hän myöskään ollut enää parhaassa vireessä. Samaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa Neidhartista. Silti kyllä tuolla kaksikolla oli sen verran kokemusta kertynyt vuosien saatossa, että he pystyivät sillä paikkaamaan jo jonkun verran. Tähän kun yhdistää sen, etteivät Inferno ja Wrightkaan mitään turhia kavereita olleet kehässä, jäi tämä ottelu aika vaisuksi. Toisaalta täytyy myöntää, ettei se vaisuus kauheasti yllättänytkään. Paikoitellen oikein kivan näköistä menoa, mutta jäi pääasiassa semmoiseksi "ihan ok":ksi kohtaamiseksi. Ei kovin kehuttava tapa avata show.
** (11:03)


Chris Jericho (c) vs. Fake Goldberg - Title vs. Title Match
Jos show'n avaamistapa oli aika valju, niin ei tilanne paremmaksi mennyt seuraavankaan ottelun kohdalla. Chris Jericho oli mitä ilmeisemmin siirtynyt CW-kuvioista eteenpäin, koska hävittyyään viime ppv:ssä mestaruutensa Guerreralle, oli hän hypännyt TV-mestaruusdivisioonaan ja kantoi nyt Television-vyötä. Samalla Jericho alkoi kehitellä etäisesti parin vuoden takaista Miz vs. Cenaa -feudia muistuttavaa kuviota Goldbergin kanssa. Jericho dissasi Goldbergiä ja väitti olevansa tätä parempi, ja Goldbergiä eivät Jericho-hyttysen huutelut edes kiinnostaneet. Fall Brawlin alussa Jericho kävi kertomassa, että Goldberg oli suostunut kohtaamaan hänet Title vs. Title Matchissa, ja yleisö ostikin tämän väitteen aina siihen asti, kun "Goldberg" teki sisääntulonsa. Onneksi WCW ei sentään mainostanut tätä ottelua etukäteen, koska silloin "Bullshit"-chant olisi varmaan ollut vielä aika paljon voimakkaampi, kuin mitä se nyt oli. Ja se oli nytkin hyvin kaikuva.

Itse ottelu nyt oli aika naurettavaa pelleilyä (onneksi lyhyttä sellaista), eikä tämä "feud" minua muutenkaan sytyttänyt. Plussaa täytyy antaa siitä, että Jericho veti kyllä tämän "huumori"kuvionkin aivan täysillä ja yritti saada sen näyttämään edes jollain tapaa mielenkiintoiselta. Ikävä vain, että mielenkiintoinen tämä kuvio ei tosiaan ollut. Ainiin, ottelu oli tosiaan Title vs. Title Match, sillä tällä kääpiö-Goldbergillä oli mukanaan joku nahkainen leluvyö. Uskomatonta.
½ (1:15)


Norman Smiley vs. The Cat
Monet saattavatkin tietää Norman Smileyn TNA:sta, jossa hän toimi mm. Shark Boyn joukkueparina. Yhtään korkeammalla kortissa hän ei WCW:ssäkään ollut, vaan paini lähinnä promootion kolmosshow'ssa Saturday Nightissa. Niinpä minun onkin erittäin vaikea käsittää, miten ihmeessä WCW löytää ppv-aikaa epätoivoista heel-runia yrittävän Ernest Millerin ja lähinnä katsomosta repäistyn fanin näköisen Norman Smileyn ottelulle, jonka ainoa tausta oli se, että aikaisemmin illalla Smiley oli pelastanut jobberijoukkue Scott & Steve Armstrongin The Catin hyökkäykseltä. Samalla tästäkin ppv:stä puuttui semmoisia nimiä kuin Chris Benoit (3. ppv putkeen), Booker T, Eddie & Chavo Guerrero, Fit Finlay, Rey Mysterio Jr... Ymmärrän, että WCW:n ykköskohde on Nitro, mutta tuskin se on pääshow'sta pois, jos kuukausittaisissa ppv:issä nähtäisiin niitä isompia midcard-nimiä joidenkin helkkarin Norman Smileyiden sijaan. Aaaaaargh.

Ainiin, itse ottelu. Toki Smileylle täytyy antaa sen verran tunnustusta, että ei hän mikään käsi ole kehässä, mutta minua ei rehellisesti vain hänen otteensa tässäkään ottelussa olisi voineet vähempää kiinnostaa. The Cat nyt on minun silmissäni lähinnä huono vitsi. Kyllähän nämä kaksi yrittivät ja liikkuivat ihan vauhdikkaaksi kehässä, joten ei tämä nyt puhtaasti huono ottelu ollut, mutta ppv:hen kuulumaton silti.
*½ (5:04)


Scott Steiner w/ Buff Bagwell vs. Rick Steiner
Tätä veljesten feudia oli rakenneltu pitkään ja hartaasti. Kaikki oli alkanut jo lähes vuosi sitten alkaneista eripurista, joiden seurauksena SuperBrawl VIII:ssä Scott sitten kääntyi veljeään vastaan, kun puukotti tätä selkään ja aiheutti veljesten joukkuemestaruustappion. Tätä seurasi Scottin pakoilu veljensä hyökkäyksiltä, ja lopulta nWo-kaveri Brian Adamsin hyökkäys, jolla Scott sai Rickin pariksi kuukaudeksi sairastuvalle. Scottin ja Rickin piti kohdata vihdoin Road Wildissä, mutta tuostakin ottelusta Big Poppa Pump luisti vielä loukkaantumistodistuksella. Nyt mitään ei ollut enää tehtävissä, vaan urhea WCW-johtaja J.J. Dillion pakotti Scottin kohtaamaan veljensä tässä ottelussa, tai muuten Scott saisi kenkää.

Ja jottei feudin huipennukselta varmasti puuttuisi pohjaa, ei tämäkään ottelu ollut vielä kunnollinen päätös feudille tai edes mikään varteenotettava välikohtaaminen. En sen enempää ala spoilata lopetusta ja siitä koituneita jälkimeininkejä, mutta täytyy sanoa, että olipa taas aivan idioottimaista bookkausta ja väkisinväännettyä feudin venytystä. Miten olisi vaikka eteenpäin meneminen? No, muutaman minuutin veljekset ehtivät onneksi kunnolla mätkiä toisiaan, ja se oli yllättävän viihdyttävää menoa, koska en tältä kohtaamiselta paljoa enää vuonna '98 osannut odottaa, koska molempien parhaat vuodet olivat jo takana. Silti kyllä tästä jäi taas tosi heikko maku suuhun lopun takia. Ehkä ensi ppv:ssä.
*½ (5:30)


Juventud Guerrera (c) vs. Silver King - WCW Cruiserweight Championship
Ensimmäisestä neljästä ottelusta yksikään ei ollut ylittänyt kahden tähden rajaa, joten tällä Cruiserweight-mestaruusottelulla alkoi olla vähän paineita. Juventud Guerreran kuukausia jatkunut nousu kohti CW-divisioonan kärkeä oli huipentunut Road Wildiin, jossa hän voitti CW-mestaruuden. Ensimmäiseksi hänen haastajakseen WCW repäisikin vähintäänkin lievästi yllättäen laajaan lucha-divisioonaansa kuuluvan Silver Kingin, joka oli muutamissa ppv:issä nähdyissä monen miehen joukkueotteluissa ollut mukana. Mitään kummempaa taustaa tällä ottelulla ei ollut, mutta olipahan Kingillä sitten ainakin näytönpaikka. Älkääkö kysykö, miksi edellisessä ppv:ssä nähdyn ykköshaastajuusottelun voittaja ei ollut tässä ottelussa Guerreraa vastaan. Siinähän olisi voinut olla vaikka jotain järkeä.

Enempää en viitsi Silver Kingin valintaa Guerreran vastustajaksi moittia, koska olen pitänyt kaikesta aikaisemmista otteista, joita olen Silver Kingiltä nähnyt, ja jotenkin tuossa cowboy-hattuisessa ylimielisessä latinossa olisi minun mielestäni voinut olla ihan enemmänkin potentiaalia CW-mestaruuskuvioiden vakiokasvoksi. Ihan karismaattisen oloinen tyyppi ja lucha-painijaksi huomattavan isokokoinen. Tämäkin ottelu oli show'n tähän mennessä paras ja oikeastaan lemppariotteluni myös koko tapahtumasta. Se taas ei ole hirveän hyvä asia, vaikka ottelu kuinka olikin vauhdikasta, lennokasta, näyttävää ja lopussa hieman jopa jännittävää, niin ei tämä yhtään mitään uutta tarjonnut. Hyvä ottelu, mutta ei säväyttänyt millään semmoisella tavalla, että tämän olisin uudestaan tahtonut nähdä.
*** (8:36)


Raven w/ Lodi & Kanyon vs. Saturn - Raven's Rules Match
Kuten huomata voi, oli Kanyon kääntynyt Road Wildin jälkeen jossain vaiheessa virallisesti Ravenin puolelle ja liittynyt Flockiin. Niinpä tässä feudissa palattiin siihen, mistä kaikki alun perin alkoikin: Saturnin ja Ravenin rajuihin erimielisyyksiin. Saturn tahtoi siis päättää Ravenin terrorin ja samalla vapauttaa koko Flockin, jota Raven oli kohdellut aivan ala-arvoisesti. Tosin Flock ei ollut erityisemmin osoittanut kiinnostusta Saturnin apuun, ja ppv:tä edeltävässä Nitrossa Saturn promosikin, että eniten häntä kiinnostaa nyt tässä ottelussa se, että voittonsa jälkeen hän saa itse lopullisen vapauden Raveniin liittyvistä kuvioista. Tässä feudin päättävässä ottelussa (toivottavasti) panokset olivatkin varsin kovat. Jos Raven voittaisi, joutuisi Saturn toimimaan hänen palvelijanaan painiuransa loppuun asti. Jos Saturn voittaisi, joutuisi Raven vapauttamaan koko Flockin käskynalaisuudestaan.

Täytyy myöntää, että tämä ottelu onnistui siinä, missä oikeastaan kaikki muut kortin ottelut epäonnistuivat railakkaasti. Tämä tuntui ihan oikeasti tärkeältä ottelulta feudin kannalta (no tietenkin, jos tämän oli tarkoitus päättää koko roska), ja muutenkin tässä oli sentään tietynlainen tunnelma. Harmi vain, että itse feud ei oikeastaan missään vaiheessa ole minua suuremmin napannut, ja ottelussa taas häiritsi pahasti se, että tähänkin piti tunkea kaiken maailman sekaantumisia ja ylibuukkauksia. Jos näistä koittaa olla välittämättä, täytyy Ravenille ja Saturnille antaa tunnustusta, koska he vetivät kyllä varsin hyvän hardcore-mätön keskenään. Harmi vain, että kaikkien overbooking yms. säätöjen takia ei tämä missään tapauksessa ole mielestäni yli kolmen tähden ottelu.
*** (14:04)


Curt Hennig w/ Rick Rude vs. Dean Malenko
Tässä puolestaan malliesimerkki ottelusta, jonka taustasta minulla ei oikeastaan ole mitään käsitystä. Tiedän kyllä, että Steve McMichael oli heti paluunsa jälkeen alkanut suunnitella Four Horsemanin ja Ric Flairin paluuta. Flairia ei WCW:ssä ollut näkynyt alkukevään jälkeen, koska Eric Bischoff oli hänet hyllyttänyt. Arn Anderson ei ollut aluksi innostunut ideasta (varsinkaan siitä osasta, että Dean Malenkosta tulisi neljäs hevosmies), mutta vähitellen hänen mielensä oli alkanut muuttua. Lopullinen käännekohta tapahtui siinä, kun Hennig ja Malenko ottelivat häkkiottelussa, ja tuo ottelu päättyi tietenkin nWo-beatdowniin, mutta silloin Arn Anderson saapui pelastamaan Malenkon. Tämän jälkeen Arn piti hiton hyvän promon siitä, että jos Four Horseman ikinä enää palaa, olisi suorastaan kunnia, jos Dean Malenko ottaisi hänen paikkansa. Taustalla siis paljon hevosmieheilyä ja erittäin vähän kränää Malenkon ja Hennigin välillä. Kai tämä jotenkin liittyy siihen, kuinka Hennig viime Fall Brawlissa kääntyi Horsemaneja vastaan. En tiedä. Ei kai se ole niin oleellistakaan.

En kiistä, etteikö tämän ottelun kohdalla saattaisi olla nyt havaittavissa pientä yliarvosteluakin. Jotenkin olen vain tykännyt Dean Malenkon otteista koko vuoden '98 aikana, ja Hennigiäkin oli mukava nähdä nyt taas muussa roolissa kuin Goldbergin huorana, niin jo sen takia tämä huonosti pohjustettu ottelu lämmitti sydäntäni. Kun tähän lisätään vielä se, että ottelu oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut show'n ottelut tai ylipäätänsäkin suurin osa nyky-WCW:n otteluista, eli erittäin teknispainotteinen ja hyvin selvästi ja toimivasti rakenneltu, niin minä en voinut olla tykkäämättä tästä. En nyt väitä, että ottelun tarina (Hennigin jalan työstäminen) olisi jotenkin uniikki tai edes maailman parhaasti toteutettu, mutta kun Hennig myy hommaa erinomaisesti ja Malenko taas työstää todella vaikuttavan oloisesti, niin minun mielestäni tarpeellinen oli saavutettu. Olihan tässä (surkean lopetuksen) lisäksi ongelmana se, että mitään ennennäkemätöntä ei todellakaan tarjottu, mutta oli ihan kiva nähdä tämmöinenkin ottelu tässä välissä. Minulle kelpasi.
*** (7:38)


Scott Hall (c) w/ Vincent vs. Konnan
WCW oli ehtinyt ppv:ssään tarjota huolestuttavasti jo kolme hyvää ottelua (ei tosin yhtään edes ***:n ylittänyttä), joten tässä vaiheessa olikin jo viimeistään turvallista palata takaisin heikkojen otteiden puolelle. Hallitseva joukkuemestari, kuten ketään kiinnostaisi koko vyöt edes, Scott Hall kohtasi siis henkilökohtaisessa ottelussa entisen ystävänsä "K-Dogg" Konnanin. Konnan oli siis ollut hyvin läheinen Kevin Nashin ja Scott Hallin ystävä, ja kun Hall oli kevään lopuilla hypännyt nWo Wolfpackista nWo Hollywoodiin, oli se ollut kova kolaus Nashin lisäksi myös Konnannille. Nashin ja Hallin kohtaamista tahdottiin siis ilmeisesti vielä säästellä, joten Konnan oli sopiva välivastus.

Tätä ottelua ei tulla kuitenkaan muistamaan henkilökohtaisen feudin selvittelystä, vaan siitä, että tässä ppv:ssä saatiin nähdä alkua WCW:n yhdelle typerimmistä ja syvintä wrestlecrapia olevista kuvioista, eli Scott Hallin alkoholiongelman tuominen kayfabeen. Jo aikaisemmin show'ssa nähtiin, kuinka selvästi humalainen Hall heitti drinkkinsä promoavan Konnanin kasvoille, ja otteluunkin hän saapui juomalasin kanssa, josta hän otti hörppyjä niin ennen ottelua kuin sen aikana. Samaan aikaan todella alhaista ja todella typerää. Ottelu oli nyt oletetusti aikamoisen heikkoa tasoa, mutta olisi se voinut olla vielä pahempikin. Yleisö oli yllättävän hyvin ottelussa mukana (vaikka Hallin sammaltava promo ennen ottelua näyttikin aiheuttavan lähinnä myötähäpeää), ja Konnan yllätti minut positiivisesti pirteillä otteillaan. Hallin hallintajaksoista nyt ei ole paljoa sanottavaa, kuten ei myöskään ottelun lopetuksesta. Eteenpäin.
*½ (12:03)




Team WCW (Diamond Dallas Page & Roddy Piper & The Warrior) vs. Team Hollywood (Bret Hart (c) & Stevie Ray & Hollywood Hogan) vs. Team Wolfpack (Sting & Lex Luger & Kevin Nash) - War Games Match for the WCW World Heavyweight Championship Title Shot
Sanoinko juuri eteenpäin? Ei, taaksepäin! Kauas taaksepäin. Niin kauas, ettei minun tarvitse muistella tätä ottelua ikinä. Taustatarinaa tälle ottelulla nyt on turha varmaan selittää. WCW:n ja molempien nWo:iden feudit olivat sekoittuneet jo niin lahjakkaasti keskenään. Tänä vuonna War Gamesin siis aloitti kaksi painijaa ja sitten 5 minuutin jälkeen kehään alkoi tulla tasaisesti lisää porukkaa ilman mitään tiettyä joukkuejärjestystä. Muista WarGameseista poiketen ottelu saattoi päättyä jo ennen kuin kaikki olivat tehneet sisääntulonsa ja luovutuksen lisäksi myös selätyksellä. Selätyksen saanut pääsisi ottelemaan Goldbergiä vastaan päämestaruudesta Halloween Havocissa, joten käytännössä ei tässä millään joukkuejaoilla ollut mitään merkitystä. Ai niin! Ei pidä unohtaa sitä, että tämä oli mahtavan Warriorin ensimmäinen ppv-esiintyminen WCW:ssä.

Olen yleensä kirjoittanut mielestäni kaikkein huonoimmista otteluista samalla ne kaikkein pisimmät tarinat, mutta tässä kohtaa aion jättää sen väliin. Tämä ottelu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täyttä paskaa, ja sitä on mahdotonta selittää sanallisesti, jos asiaa ei usko jo ottelun lähtökohtia tarkastelemalla. Siinä tapauksessa auttaa ainoastaan ottelun katsominen, mitä taas en oikeastaan voi suositella kenellekään. Ottelun ainoat edes jotenkin siedettävät hetket nähtiin alussa, kun DDP ja Bret Hart aloittivat ottelun, mutta tuokin oli todella laiskaa painia. Sen jälkeen homma meni asteittain pahenevaksi kaaokseksi ilman mitään mielenkiintoa, kunnes kaikki seitsemän muuta miestä unohdettiin ja homma muuttui Hoganin ja Warriorin kaksintaisteluksi (mitä ei edes nähty, koska Hogan pakeni paikalta), ja yhtäkkiä ottelu loppuikin. Tämä oli aivan järkyttävää kuraa eikä kuulu oikeastaan millään tavalla muuhun WarGames-perinteeseen. WCW ylitti taas itsensä. En tiedä, kumpi on pahempi: tämä vai Doomsday Cage Match.
DUD (20:06)

*** Juventud Guerrera
** Silver King
* Dean Malenko

Rehellisesti sanottuna on hankala ymmärtää, miten WCW pystyy kuukaudesta toiseen alittamaan edellisessä ppv:ssä asettamansa pohjat. Spring Stampedesta alkaen taso on laskenut kuin kuuluisa lehmänhäntä, ja kaksi viimeisintä ppv:tä ovat olleet jo aivan hirveää roskaa. Tämän ppv:n voi kai tiivistää siihen, ettei yksikään ottelu ollut yli kolmea tähteä, mutta alle kahden tähden otteluita oli yli puolet tapahtumasta. Muuten tämä olisi aika tasoissa Road Wildin kanssa, ja ne kolme putkeen nähtyä hyvää ottelua, joista tosin kaikissa oli myös omat heikkoutensa, olisivat muuten voineet nostaa tämän oikeastaan Road Wildin ohi, mutta yksi asia tekee tästä vielä asteen huonomman. Tuo ratkaiseva asia on se, että tästä ppv:stä minulle jäi se pettynyt tunne, minkä puuttumista ihmettelin Road Wildin kohdalla, ja sen tarjosi ennen aivan hirvittävää roskaa ollut Main Event. Lisäksi päämestari Goldberg loisti taas poissaolollaan, ja sen pirun Michael Bufferinkin piti palata kuuluttamaan Main Event.

Jos tämä ei ole Surkea, niin ei sitten mikään. Ja silti kaikesta tästä huolimatta minua kiinnostaa katsoa tätä enemmän kuin nykypainia. Johtunee kai siihen, että siellä surkeus on aina vain tylsää surkeutta. Tämä sentään on tämmöistä innovatiivista "lyödään päätä täysillä seinään" surkeutta. Toki olisi kiva nähdä ennemmin sitä hyvää painia, mutta...

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Spring Stampede - Ok
12. WWF Royal Rumble - Ok
13. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
14. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
15. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
16. WCW Slamboree - Kehno
17. WCW The Great American Bash - Kehno
18. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
19. WCW Road Wild - Surkea
20. WCW Fall Brawl - Surkea

"Hauskana" pikkuseikkana sanottakoon, että vuonna '96 WCW:n paras ppv oli Hog Wild ja vuonna '97 Fall Brawl.

Seuraavaksi taas WWF:ää, ja sen ensimmäinen In Your House SummerSlamin jälkeen.

Lomaviikolla on hyvä purkaa kesätyömasennusta johonkin.


BREAKDOWN: IN YOUR HOUSE 24

SummerSlam oli ja meni, ja WWF:nkin oli jälleen aika siirtyä eteenpäin. Ensimmäinen syksyn ppv oli kaikkien aikojen 24. In Your House, joka kantoi nimeä Breakdown. Breakdown olikin sitten edellisen vuoden joulukuun DeGeneration X IYH:n jälkeen ensimmäinen IYH-titteli, jota ei tultaisi enää myöhemmin näkemään WWF:n/E:n välippv:n nimenä. Selostajina olivat edelleen JR ja King, ja Michael Bufferin tavoin myös Howard Finkel teki paluunsa kehäkuuluttajaksi yhden ppv:n tauon jälkeen. Hyvä. Syksyn kunniaksi WWF palasi myös ensimmäistä kertaa ppv-tasolla Kanadaan edellisen vuoden lopuilla tapahtuneen Montreal-vierailun jälkeen.


Edge vs. Owen Hart
Kun kerran ppv järjestettiin Kanadassa, oli heti openeriin hyvä saada kanadalaisverta. Tällä kertaa sitä oli tarjolla oikein kaksin kappalein, koska show'n avasi paikalliskamppailu calgarylaisen Owen Hartin ja torontolaisen Edgen välillä, vaikka mitään sen kummempaa tarinaa ei ottelun taustalla ollut. Owen Hart oli jumittunut selvästi aika pahasti paikoilleen Shamrock-feudin päättymisen jälkeen, ja Edge eli puolestaan edelleen alku-uransa mystistä vaihetta. Viime aikoina hänet oli nähty keskustelevan toisen oudon tulokkaan Gangrelin kanssa, mutta mitään haastattelua tai vastaavaa ei tältä katsomosta paikalle ilmestyvältä nuorukaiselta edelleenkään ollut saatu.

Kuten jo ottelun osanottajistakin saattoi päätellä, tämä oli oikein viihdyttävä kamppailu. Edge oli vielä nuori ja samalla myös vihreä, mutta sitä paikkasi Owen pitkällä kokemuksellaan. Ongelmana ottelussa oli lähinnä vain se, että se olisi saanut kestää pidempään, jotta Owen ja Edge olisivat päässeet kunnolla rakentamaan ottelua ja luomaan siitä todellisen kamppailun. Silti kyllä tämä tämmöisenä vajaan 10 minuutin vauhdikkaana aloituksenakin toimi todella hyvin. Se sekä viihdytti että sai yleisön kunnolla mukaan - vaikka harvoinpa kanadalaisia tarvitsee herätellä. Ottelun lopetus oli myös mielenkiintoinen, sillä siihen liittyi katsomosta ringsidelle pompannut pitkätukkainen ja hyvin paljon Edgeltä näyttävä nuori mies.
*** (9:18)


Too Much vs. Al Snow & Scorpio w/ Head
Edellisen kerran Al Snow oli näkynyt ppv-tasolla King of the Ringin huumoriottelussa, jossa Snow ja Head ottelivat Too Muchia vastaan Jerry Lawlerin tuomaroimassa ottelussa. Koska Snow ja Head hävisivät ottelun (pienellä Lawlerin avustuksella), eivät he päässeet Mr. McMahonin juttusille, vaan heidän täytyi lähteä WWF:stä. Snow'ta ei nähtykään pariin kuukauteen ollenkaan, kunnes SummerSlamin jälkeen Snow teki jälleen yllätyspaluun ja vaati itselleen WWF-sopimusta. Tämän ansiosta Snow ajautui tappeluun Vince McMahonin "sätkynukkejen" (Stooges) Gerald Briscon, Pat Pattersonin ja Comissioner Slaughterin kanssa. Ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Snow voitti Slaughterin tämän omassa Boot Camp Matchissa ja ansaitsi voitollaan itselleen WWF-sopimuksen. Voittoa seurasi kuitenkin beatdown, josta Snow'n pelasti hänen ECW-aikainen ystävänsä Scorpio.

Tämä ottelu oli vähän harmillinen pettymys. Kehässä oli nimittäin neljä miestä, joista yhdenkään painitaidoissa ei ollut mitään valittamista, ja varsinkin Snow oli muutenkin todella mielenkiintoinen hahmo. Silti jotenkin tästä jäi päällimmäisenä fiiliksenä lähinnä sekavuus. Parin ensimmäisen minuutin jälkeen tuomari ei yrittänytkään pitää ottelua missään järjestyksessä, ja vaikka joskus se "kaikki neljä mättävät toisiaan" toimiikin hyvin, tässä se loi vain lähinnä ärsyttävän sekavan olon koko ottelusta, ja kaikki hyvät painiotteet jäi sen takia vähän taka-alalle. Lopetuskin oli vähän vaisu. Oli tämä silti ok ottelu, koska kaikki neljä saivat myös esittää taitojaan ottelun aikana. Syytänkin enemmän buukkausta kuin painijoita.
** (8:05)


Marc Mero w/ Jacqueline vs. Darren Drozdov
Mero kuului siihen osastoon Attitude Eran midcard-painijoista, jotka olivat aloittaneet firmassa jo pari vuotta aikaisemmin ja jotka väistyivät firmasta Eran alkupuolella. Toisin sanoen Meron ura WWF:ssä alkoi olla jo tässä vaiheessa lopuillaan. Sen sijaan hänen vastustajansa Droz oli debytoinut vasta tänä vuonna. Aluksi hän oli hengaillut Puke-lempinimellä LOD 2000:n kanssa ja paininutkin heidän kanssaan muutamia otteluita. Vähitellen Drozdov alkoi luoda omaa singles-uraa, mutta se ei saanut koskaan tuulta siipiensä alla - varsinkaan, kun suurin piirtein vuoden päästä tästä Droz koki uran päättävän loukkaantumisen Smackdownissa nähdyssä ottelussa. Mitään kummempaa feudia ei minun tietojeni mukaan veteraanin ja nuorukaisen välillä ollut. Täytyy muuten mainita, että Meron manageri Jacqueline oli voittanut ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Sablen ottelussa, jossa kruunattiin ensimmäinen WWF:n Women's-mestari sitten vuoden '95.

Tämä oli aika vaisu ottelu, josta huokui tosi vahvasti tv-showfiilis. Tavallaan tykkään tosi paljon näistä tämän ajan välippv:istä, koska näissä todella pääsevät painimaan ne alemmankin kortin ja ainakin midcardin nimet kuukaudesta toiseen. Nyky-WWE:ssä ppv:t on lähinnä Main Eventereitä varten, ja midcardilaisiakin näkee ainakin keskinäisissä otteluissaan todella harvoin. Toisaalta taas tämmöiset ottelut voisi silti näistäkin karsia pois, koska esimerkiksi tässäkään ei ollut mitään taustaa, eikä kehäotteetkaan kovin säväyttäviä olleet. Mero veti rutiininomaisesti peruspäivän kehässä, ja Droz osoitti ettei mikään ihan taidoton kaveri ole. Kyllä tämän siis ihan hyvin katsoi, eikä tämä ollut huono. Ongelma on vain se, ettei tämmöiset silti kuulu ppv:hen.
** (5:12)


Vader vs. Bradshaw - No Holds Barred Match
Samoin kuin edellisessä ottelussa, oli tässäkin selvä veteraani vs. tulevaisuuden nimi -asetelma. Vaderin kohdalla olen jo useasti todennut, kuinka tässä vaiheessa hän alkoi olla enää varjo parhaista vuosistaan, ja lienee ihan hyvä asia, että tämä lopulta jäi hänen viimeiseksi ppv-ottelukseen WWF:ssä. Harmittaa pirusti, ettei Vaderille annettu silloin SummerSlamissa '96 WWF-mestaruutta, koska hän olisi todellakin sen ansainnut. Tässäkin tapauksessa backstagepolitiikka osoitti julmuutensa, ja varsinkaan tästä Vaderin vuoden '98 face-runista ei jää paljoa kerrottavaksi kenellekään. Bradshaw oli jo kääntynyt heeliksi siinä edellisen IYH:n joukkueottelussa, jossa hän ottelun jälkeen pieksi sekä vastustajansa että oman joukkueparinsa Terry Funkin. Tämän jälkeen hän ja Vader yrittivät vielä otella joukkueena, mutta siitä ei tullut Bradshaw'n uuden asenteen takia mitään, ja niinpä nämä kaksi isoa körilästä päätyivät selvittämään välinsä kaiken sallivassa ottelussa.

Minua voi tämän ottelun osalta sanoa vähintäänkin lievästi mielenvikaiseksi, sillä minä tykkäsin tästä ottelusta. En nyt tietenkään yhtä paljon kuin hullu puurosta tai edes mannavellistä. Se on vain jollain tavalla hyvin vaikuttava näky, kun kaksi isokokoista äijää mätkii toisiaan, ja ottelu on myös painillisesti ihan kiva. Täytyy siis myöntää, että ymmärrän tavallaan Vinceä kaiken maailman Mark Henry & Great Khali -buukkauksissa, mutta niissä ongelmana on se, ettei paskaa ole osattu erottaa siitä toimivasta osuudesta. Tämä oli nimen omaan sitä toimivaa, yksinkertaista, karua ja silti viihdyttävää brawlausta. Kahta puolta enempää ei voi silti antaa, koska olihan tämä painillisesti hyvin vajaavaista, ja Vader oli harmillisen hidas. Bradshaw vakuutti minut taas.
**½ (7:55)


D-Lo Brown vs. Gangrel
Vain Attitude Eran WWF:ssä saattoi vampyyri olla mainstream-painin tasolla face. Kuten olen jo useamman kerran todennut, alkoivat vuoden '98 loppupuolella tosiaan monet Attitude Eralta muistetut painijat tehdä ppv-debyyttejään. Nyt oli Gangrelin vuoro. Jos openerissa paininut Edge oli jo hieman erikoinen kaveri, niin tämä punaista nestettyä juova valkopaitainen herrasmies sitä vasta olikin. D-Lo Brown oli hävinnyt ppv:tä edeltävässä Raw'ssa European-mestaruutensa X-Pacille ja haki nyt tästä ottelusta sitten ilmeisesti uutta nousua. Mitään kummempaa tarinaa ei tälle(kään) alakortin midcard-painijoiden ottelulle ollut.

Vaikka kummoisempaa taustaa ei tälle kohtaamiselle ollut, oli tämä laadullisesti ihan hyvä. Ei nyt vieläkään päästy openerin tasolle, mutta kuitenkin aika mukava alakortin ottelu. Gangrel osoitti tässä ottelussa, että kykeni kyllä painimaan ihan hyviä otteluita. D-Lo nyt sen oli näyttänyt jo aikaisemmin. Ei tässäkään tosiaan mitään kovin erityistä tapahtunut, mutta hoiti oman osuutensa juuri kuten piti. Gangrelista ei voi olla tykkäämättä. Pelkästään jo sisääntulomusiikki on kultaa.
**½ (7:50)


Ken Shamrock vs. Mankind vs. The Rock - Triple Threat Steel Cage Match for the WWF Championship Title Shot
Ppv:n kuudennen ottelun kohdalla päästiin vihdoin isompiin otteluihin, kun vastakkain oli käytännössä kolme WWF:n overeinta nimeä, jotka eivät olleet kiinni missään muussa kuviossa. Shamrockin feudi Owenia ja Rockin feudi Triple H:ta vastaan olivat päättyneet SummerSlamiin, ja Mankind oli ajelehtinut ympäriinsä jo vähän pidempäänkin ollen periaatteessa heel pyörien Mr. McMahonin kanssa ja suostuen tämän käskyihin, vaikka yleisö oli ollut jo pitkään sympaattisen Foleyn puolella. Niinpä edellisessä Raw'ssa nämä kolme ottelivat toisiaan vastaan ykköshaastajuusottelussa, mutta se päättyi, kun McMahonin ykkösmiehet Kane ja Undertaker sekaantuivat otteluun ja pieksivät kaikki kolme tajuttomiksi. Niinpä uusintaottelu buukattiin ppv:hen, ja ppv:tä edeltäneessä Heatissa siitä tehtiin vielä Steel Cage Match. Kyllä, Steel Cage Match buukattiin tuosta vain ppv:n pre-show'ssa. Tervetuloa Attitude Eralle.

Sen lisäksi, että yleisö oli ollut pitkään Mankindin puolella, osoitti kanadalainen yleisö tässä ottelussa taas voimansa buuaamalla Shamrockille ja tarjoamalla melkeinpä illan kovimmat popit Rockille. Itse ottelu oli puolestaan ehdottomasti illan paras. Aluksi se tuntui lähtevän liikkelle vielä aika hitaasti, mutta loppujen lopuksi se olikin juuri hyvä asia. Tämä oli nimittäin sen verran pitkä ottelu, että alusta alkaen hurja tykitys olisi käynyt vielä kalliiksi loppupuolella. Nyt alussa hommaa rakenneltiin kunnolla, ja pidemmälle edetessä mukaan tuli sitten karut bumpit ja huikea häkin katolta hyppäämisspotti. Tämä oli lähes niin hyvä kuin häkin sisällä käytävä kolminottelu voi ollakin. Kyllä nämä kolme osaavat. Ainoastaan olisin jäänyt kaipaamaan vähän enemmän sitä häkin käyttöä, koska nyt se jäi aika sivuosaan tässä.
**** (18:47)


Dustin Runnels vs. Val Venis w/ Terri Runnels
Luovuttuaan TAFKA Goldust -gimmickistä oli Dustin Runnelsista tullut uudelleensyntynyt kristitty, ja nyt hän soti kaikkea sitä moraalittomuutta ja väkivaltaa vastaan, mikä oli lisääntynyt radikaalisti Attitude Eran WWF:ssä. Runnelsin muodonmuutoksen aikoihin Val Venis oli tehnyt debyyttinsä WWF:ssä, ja niinpä tästä aikuisviihdetähdestä tulikin Runnelsin silmätikku. Runnels yritti häiritä Venistä parhaansa mukaan, mutta tämä ei häirinnästä pahemmin välittänyt, vaan käänsi lopulta koko homman Runnelsia vastaan. Runnels oli nimittäin hetkeksi lyöttäytynyt yhteen takaisin edellisen vuoden lopuilla hylkäämän vaimonsa Terri Runnelsin, eli Marlenan, kanssa. Terri oli kuitenkin kadonnut joksikin aikaa, kunnes Val Venis paljasti eräässä Raw'ssa, että Terri onkin nyt hänen kanssaan. Tämän jälkeen sai Runnels nauttia kahdessa Raw'ssa titantronilta näytetyistä aikuisviihdevideoista, jotka Venis oli tehnyt Terrin kanssa. Ei liene vaikeaa uskoa, että Runnels oli täysin murtunut mies. Ja silti Venis oli face. Tervetul.. Olkoon.

Tätä midcardottelua ei voi tosiaankaan moittia siitä, että siltä olisi puuttunut taustaa. Vaikka otteluun johtanut feud olikin aika uskomaton, ikävä kyllä ottelu ei sellainen ollut. Jostain syystä en osannut edes odottaa tältä kauheasti, vaikka Goldust on ihan hyviin otteisiin pystynyt, ja Val on uransa alkuvaiheissa ollut oikein vakuuttava. Ehkä se sitten oli se, että pelkäsin jo etukäteen, että ottelussakin paini jää vain feudin alle. Oli tämä siis ihan kiva ottelu, mutta taas semmoinen tv-tasoinen. Ei mitään, mitä ei olisi Valilta ja Dustilta nähty muissakin otteluissa. Pitää kuitenkin muistaa, että ennemmin näiden rutiiniottelua katsoo kuin vähintään puolta WCW:n ppv:n kortista.
** (9:09)


Jeff Jarrett & Southern Justice vs. X-Pac (c) & New Age Outlaws (c)
Jeff Jarrett oli siis hävinnyt SummerSlamissa X-Pacille, mikä tiesi miehelle hiustyylin muutosta. Samalla muuttui myös asenne, kun Jarrett luopui Double J -nimestään ja countrylaulaja-gimmickistään, mikä oli huomattava kehitysaskel miehen uralla. Tennessee Lee oli lähtenyt WWF:stä jo pari kuukautta aiemmin, mutta vielä tässä vaiheessa Jarrettin apuna olivat Mark Canterbury ja Dennis Knight, eli aikaisemmin Godwinsseinä tunnetut maalaisjuntit nyt bad ass henkivartijan gimmickillä. Vaikka SS:n jälkeen Jarrett olikin siis muuttunut entistä inhottavammaksi tapaukseksi, ei hän ollut muuten vielä jatkanut eteenpäin vaan kantoi syvää kaunaa X-Pacia kohtaan. Niinpä hän ja Southern Justice hakivatkin sitä nyt tässä ottelussa tuoreelta European-mestarilta ja New Age Outlawsilta.

Tämä ei ollut ensimmäinen tämän vuoden aikana nähty usean miehen joukkueottelu, jossa on mukana D-Generation X. Yksikään niistä otteluista ei ole ollut huono, mutta esimerkiksi tätä ja sitä keväällä Nationia vastaan käytyä ottelua on vaivannut se, etteivät ne ole mitenkään hirveän erityisiksikään yltäneet. NAO, X-Pac ja Jarrett esittivät kyllä ottelussa ihan hyviä otteita, ja Southern Justicekin vaikutti normaalia paremmalta tällä uudella gimmickillään, mutta ei tämä silti mainittavan hieno koitos ollut. Ihan kivaa rymistelyä ennen Main Eventiä, mutta jotain vähän uudempaa olisi voinut toivoa. Tämäkin oli jo ennen nähty, mutta onneksi kyseessä oli sentää kiva uusinta.
**½ (11:15)


Steve Austin (c) vs. Kane vs. The Undertaker - Triple Threat Match for the WWF Championship
Vielä SummerSlamissa nähtiin ME:nä kahden firman suurimman facen rehti kohtaaminen, mutta kuukaudessa oli ehtinyt tapahtua paljon. Undertaker ja Kane olivat yhdistäneet voimansa jo ennen SS:ää, ja ppv:n jälkeen he vihdoin myivät itsensä saatanalle ja sopivat yhteistyöstä Vince McMahonin kanssa. Undertaker oli siis valmis tekemään mitä tahansa saadakseen WWF-mestaruuden itselleen, ja McMahonin palava halu saada päämestaruus pois Austinilta oli vain kasvanut päivä päivältä. Niinpä McMahon kehitti "Master Planin" ja buukkasi tähän ppv:hen Triple Threatin näiden välillä. Lisäksi hän loi otteluun vielä lisästipulaation: Undertaker ei voisi ottelussa selättää Kanea ja Kane ei voisi selättää Undertakeria. En edelleenkään ihan ymmärrä, mitä järkeä tuossa kayfaben näkökulmasta ajatellen oli. Ok, McMahon ehkä ajatteli, että Kane ja 'Taker eivät ajaudu tappelemaan keskenään, kun eivät voi selättää toisiaan, jolloin Austin ei voi ehkä heitä samalla tavalla yllättää. Toisaalta taas otteluun olisi avautunut useampi tapa Austinille menettää vyönsä, minkä luulisi olevan Vincen ykköstavoite. Lisäksi (kuten ottelussa saattoi havaita) stipulaatio itse asiassa vain lisäsi veljesten välistä nyrkkienvaihtoa, koska heidän oli kuitenkin selvitettävä, kumpi saa selättää Austinin. Typerää buukkausta.

Täytyy muuten sanoa täysin asiaan liittymättömästi, että Undertaker oli tässä vaiheessa lookiltaan, sisääntulomusiikiltaan jne. jo hyvin lähinnä Ministry of Darkness -aikaa, vaikka se ei vielä ihan ollut alkanut. Mutta siis itse otteluun. Kun jo ottelun stipulaatiossa on näin epäloogista buukkausta, ei voi olettaa muuta kuin, että tietenkin se vaikuttaa myös ottelun laatuun. Juuri buukkauksen takiahan tästä hyvin pitkälle muodostui käytännössä Handicap Match, ja vaikka nämä kolme viihdyttävän entertainment brawlin osasivatkin (vaikka kukaan ei uransa parhaassa kunnossa ollutkaan), niin vähän vaisuksi tämä jäi. Paikoitellen meno oli kyllä oikein hyvää, ja yleisö oli hienosti mukana, mutta loppujen lopuksi tämä oli kyllä turhan pitkä ottelu siihen nähden, miten vähän tässä kuitenkin tapahtui. En myöskään tykännyt lopetuksesta. Otteluna tämä oli siis ihan hyvä ihan jo tunnelman ja mukana olleiden hyvien hetkien ansiosta, mutta ME:nä harvinaisen heikko esitys WWF:ltä. WCW:ltä tämä kai olisi jo hyvä suoritus.
**½ (22:03)

*** The Rock
** Mankind
* Ken Shamrock

Kuten tähdistäkin näkee, oli tämän ppv:n ehdoton huippukohta tuo Main Event, jossa natsasi tosi moni asia, ja yleisö sai nauttia hienosta Steel Cage -ottelusta. Tämän lisäksi erityiskiitosta täytyy antaa hyvälle openerille, mutta muuten tapahtuma oli kyllä rehellisesti sanottuna aika vaisu. Yli puolet kortista oli satunnaisia midcard-otteluita, joista kaikki eivät olisi millään kuuluneet ppv:hen. Kuten jo sanoin, tykkään nähdä midcard-kasvoja ppv:ssä, mutta vastapainona pitää olla myös isoja nimiä. Nyt esim. IC-mestaruutta ei nähty koko ppv:ssä (joo, johtuu mestarin loukkaantumisesta mutta silti) ja muutenkin starpower keskittyi käytännössä kahteen otteluun. Tykkään edelleen päämestaruuden ympärillä pyörivästä Austin-kuviosta, vaikka tämä olikin nyt heikoin siihen liittyvä ppv-ottelu. Hyvänä puolena ppv:stä täytyy sanoa, että yhtään huonoa hetkeä tässä ei ollut. Vaisuja kyllä, mutta kaikki ottelut viihdyttivät ainakin jollain asteella. Silti kokonaisfiilis jäi aika heikoksi, joten ehdottomasti tämä menee Kehnojen kategoriaan.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Spring Stampede - Ok
12. WWF Royal Rumble - Ok
13. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
14. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
15. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
16. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
17. WCW Slamboree - Kehno
18. WCW The Great American Bash - Kehno
19. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
20. WCW Road Wild - Surkea
21. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi lisää WWF:ää ja seuraava In Your House.

JUDGMENT DAY: IN YOUR HOUSE 25

Ensimmäiseksi on sanottava, että taitaa olla tämä vuoden tyylikkäin ppv-poster ainakin tähän mennessä. On oikeastaan hankala selittää, mikä tässä toimii niin hyvin. Ehkä se on vain se sopiva yksinkertaisuus ja samalla hitonmoinen tyylikkyys. En toki kiistä, etteikö varsinkin SummerSlaminkin posteri olisi ollut todella näyttävä, mutta tämä iskee silti vielä enemmän. Judgment Day kuuluu taas näihin In Your Houseihin, joiden nimi tulisi myöhemminkin elämään WWF:n/E:n vuosittaisissa väli-ppv:issä. Selostajina edelleenkin JR ja King.


Al Snow w/ Head vs. Marc Mero w/ Jacqueline
Al Snow ja Head olivat siis tulleet jäädäkseen, ja pysyvän WWF-sopimuksen jälkeen Snow ja Head tippuivatkin nopeasti kaluamaan WWF:n midcardia. Ei sillä, että siinä varsinaisesti mitään vikaa olisi, sillä eihän Snow nyt rehellisyyden nimissä mikään Main Event -kaveri vain ikinä ole ollut. Vastaansa Snow sai WWF-uransa ehtoopuolella olleen Marc Meron, jonka manageri Jacquelinen vyötäisille oli nyt saatu viime vuoden loppuun asti käytössä ollut Women's-mestaruusvyö muistuttamaan siitä, että hän tosiaan oli WWF:n naisten divisioonan kuningatar. Mitään kummempaa feudia ei ilmeisestikään Snow'n ja Meron välillä ollut.

Eipä sitä feudia aina kaivatakaan, jos ottelu on hyvä, ja olihan tämäkin nyt vähintään ihan hyvä. Tämä on taas niitä vähän hankalia tapauksia, joissa on oikeastaan vaikea selittää, miksi homma ei toiminut nyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut toimia. Snow ja Mero vetivät homman kyllä kunnialla läpi, mutta ehkä kummallakaan ei sitten vain ollut kiinnostusta tarjota mitään sen erityisempää IYH-openerissa. Joka tapauksessa vauhdikasta painia, ja kyllähän nyt esim. Meron SSP säväyttää aina, ja Snow puolestaan loisti ilmeillään ja esiintymisellään. Huonomminkin voisi ppv alkaa...
**½ (7:13)


Disciples of Apocalypse & Paul Ellering vs. Legion of Doom & Droz
...Tai jatkua. Koska ppv järjestettiin Chicagossa, koki WWF ilmeisesti velvollisuudekseen tuoda LOD:n vielä kerran ppv:hen painimaan, vaikka käytännössä Road Warriorsienkin WWF-ura alkoi tässä vaiheessa Attitude Eraa olla ohi. Muistin näköjään väärin, että Darren Drozdov olisi vielä aloittanut kunnolla singleuran, koska nyt hän pyöri taas LOD:n kanssa ja oli myös maalannut naamansa kunnon LOD-tyyliin. Legion of Doomin viimeiseksi feudiksi WWF:ssä jäi tämä ikuisuuskamppailu tylsääkin tylsemmän DOA:n kanssa, ja siihen kuului myös Scott Hallin alkoholiongelmakuvion kanssa vuoden kuvottavimman storylinen kanssa kilpaileva Hawkin huume- ja lääkeriippuvuusongelmakuvio. Hawk oli siis ollut paljon poissa viime aikoina ruudusta, koska WWF oli päättänyt käyttää tämän oikean elämän ongelmia myös storylinessä. Tähän liittyi myös Hawkin esiintymistä "aineiden vaikutuksen alaisena", minkä ansiosta Droz olikin viime aikoina paininnut enemmän Animalin kanssa. Joka tapauksessa tämä kuvio oli LOD:lle ilmeisesti liikaa, koska vuoden loppuun mennessä he olivat lähteneet WWF:stä. Onneksi samaa voi sanoa myös DOA:sta.

Ottelusta ei taas paljon hyvää voi sanoa. Vähän kuitenkin voi: Paul Ellering oli ihan hauska tuossa järkyttävässä moottoripyöräilijä-lookissaan, Droz hoiti hommansa ihan ok:sti kehässä, ottelu oli lyhyt ja Hawkin nykyinen keski-ikäistynyt hiustyyli oli aika hassua tarkasteltavaa verrattuna vanhaan kunnon mohawkiin. Kaikki muu olikin sitten aika lailla täyttä roskaa, joka oli nähty jo kahdessa aikaisemmassa ppv-ottelussa ja joka muuttui vain kerta toisensa jälkeen tylsemmäksi. Vaikka viini paraneekin vanhetessaan, DOA vs. LOD -feudiin ei sama sovellus toimi.
* (5:55)


TAKA Michinoku (c) w/ Yamaguchi-San vs. Christian w/ Gangrel - WWF Light Heavyweight Championship
TAKA oli pitänyt LHW-mestaruusvyötään edellisen vuoden joulukuusta asti, mutta viimeeksi mestaruutta oli puolustettu ppv-tasolla maaliskuisessa WrestleManiassa. Oli siis vähitellen aikakin, vaikka kyllä tässä vaiheessa oli jo nähtävissä WWF:n/E:n tulevien vuosien kevyensarjan arvostus. Christian teki siis viime ppv:ssä debyyttinsä ilmestymällä ringsidelle kesken Edgen ottelun. Edgen veljen saapuminen WWF:ään hämmensiä Edgen niin pahasti, että hän hävisi tuon ottelun. Seuraavilla viikoilla Edge hämmentyi entistä pahemmin, kun Christian alkoi kaveerata epäilyttävän Gangrelin kanssa. Gangrel oli ollut useaan kertaan yhteydessä myös Edgeen, mutta Edge ei Gangrelista perustanut, joten nyt häntä arvelutti suuresti se, että Christian oli tämän goottista elämäntapaa edustavan miehen kanssa hyvissä väleissä. Niinpä Edge olikin jälleen tuttuun tyylinsä katsomon varjoissa seuraamassa veljensä ensimmäistä ottelua WWF:ssä. Painijoiden välillä ei siis tässäkään kummempaa feudia ollut.

Jännää ajatella Christiania LHW-divisioonan painijana, mutta ehkäpä uransa alkuvaiheessa tosiaan juuri ja juuri. Itse ottelu oli oikein viihdyttävää ja vauhdikasta menoa, ja vaikka Christian ei tosiaan ihan tyypillisin LHW-divarin painija ollutkaan, esitti hänkin tässä ottelussa yllättävän high flying -menoa. Harmi, ettei WWF kokenut tarpeelliseksi antaa aikaa ja paikkaa useammin näille otteluille. Ajan puutteesta kärsi myös tämäkin ottelu, ja ennen kaikkea sen takia tästä ei ehtinyt hyvää parempaa rakentua. Joka tapauksessa mukavaa katsottavaa, jota olisi saanut olla tarjolla useamminkin.
*** (8:34)


Val Venis w/ Terri Runnels vs. Goldust
Ainakin minun silmissäni tässä vaiheessa tätä feudia viimeistään oli face/heel-jako kääntynyt ja toisin päin. Breakdownin jälkeen Venis oli nimittäin jatkanut rehentelyään ja Dustin Runnelsin vaimon Terrin kanssa vehtaamista, kunnes Dustin sai tarpeekseen ja katosi WWF:stä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Dustinin lupaama "He is coming back" tapahtui: kesken Veniksen ja Runnelsin promon areena muuttui kultaiseksi, vanha kunnon sisääntulomusiikki alkoi soida ja lähes vuoden tauon jälkeen Goldust teki paluunsa! Runnels oli siis palannut yleisönsuosikki Goldustina WWF:ään, ja heti paluuiltanaan hän jysäytti Big Valbowskille Shattered Dreamsina ja sai näin osan kostostaan. Nyt hän haki lisää sitä tästä ottelusta.

Yllättävää, kuinka paljon Goldustin paluu teki hyvää myös ottelun laadulle. En tiedä, olisiko Runnels vaikka saanut oikeasti lisää motivaatiota palattuaan vanhaan gimmickiinsä, mutta jotenkin nyt hänen menonsa kehässä näytti paremmalta kuin pitkään aikaan. Myös Venis oli laajentanut nyt taas repertuaariaan eikä esittänyt vain niitä debyytistä lähtien nähtyjä samoja kikkoja. Kun tähän vielä lisää sen, että yleisökin osasi olla luonnikkaammin vain toisen puolella ja toista vastaan, oli tämä kokonaisuutena hyvä ottelu. Ei vieläkään mikään mestariteos, mutta tuskin nämä kaksi paljon tätä parempaa saavatkaan aikaan. Tähän sopisi vaikka päättää koko feud, mutta en tiedä, jatkuuko tämä vielä tästä.
*** (12:07)


D'Lo Brown (c) vs. X-Pac w/ Chyna - WWF European Championship
Parin viime kuukauden aikana European-mestaruusvyön ympärillä oli tapahtunut aika paljon. Nation vs. DX -feudin aikana D'Lo voitti siis European-mestaruuden heinäkuussa HHH:lta Rockin avustuksella ja otteli tuota Raw'ta seuranneessa IYH:ssa X-Pacia vastaan Non Title Matchissa. Myöhemmin SummerSlamin jälkeen X-Pac pääsi haastamaan D'Lon mestaruusvyöstä, ja tuolloin X-Pac onnistui voittamaan vyön itselleen. Onni ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Breakdownin jälkeen Brown käytti revanssimahdollisuutensa ja voitti vyön takaisin itselleen. Tällä kertaa Milanosta kuulutuksen mukaan kotoisin oleva D'Lo joutui nyt puolestaan tilanteeseen, jossa hänen täytyisi säilyttää mestaruusvyö, kun entinen mestari X-Pac käytti revanssimahdollisuutensa.

Näiden kahden ottelu Fully Loadedissa oli hyvä, ja niin oli tämäkin. Muuten tämä oli oikeastaan voinut olla jo illan paras ottelu ja ihan erityisen onnistunut koitos, mutta lopun sekavuus pilasi taas sen mahdollisuuden. En tykännyt yhtään, kun Mark Henryn piti saapua ringsidelle sekoittamaan pakkaa, minkä jälkeen ottelun loppuhulinat olivatkin (ihan näyttävästä lopetuksesta huolimatta) aika kehnoja. Muuten ottelu oli kyllä hyvää ja vauhdikasta painia, vaikka olisin ehkä odottanutkin jonkinlaista parempaa rakentelua. Kritiikkiä nyt taas riitti tälle ottelulle, vaikka kyllä tästä katsoessa tykkäsinkin. European-mestaruuskuviot ovat mukava piristysruiske.
*** (14:37)


New Age Outlaws (c) vs. The Headbangers - WWF Tag Team Championship
Headbangersit kuuluivat taas tähän osastoon, joka tulisi katoamaan WWF:stä Attitude Eran ensimmäisen vuoden loppuun mennessä - tosin ei samassa mittakaavassa kuin LOD tai Mero, sillä molemmat jatkaisivat kyllä (wrestlecrapin värittämällä) singleurallaan ja tekisivät myöhemmin vielä paluun joukkueenakin. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että näitä kahta en kyllä suuremmin jää kaipaamaan. Joukkueuran loppupuolella Headbangerseille haettiin ilmeisesti piristystä vielä heel-turnilla, mutta mitään kummempaa edistystä se ei tuonut. Joka tapauksessa uuden asenteen voimin Headbangersit olivat nyt valmiita haastamaan New Age Outlawsit näiden joukkuemestaruuksista.

Muuten voisi väittää, että mielipiteeni tästä ottelusta johtuu antipatioistani Headbangerseja kohtaan, mutta ei se siitä voi olla kiinni, koska olen myöntänyt muutaman kerran tämänkin projektin aikana yllättyneeni iloisesti joistakin Headbangersien otteluiden laadusta. Tästä en kuitenkaan yllättynyt, koska tämä oli puhtaasti tylsä ja muutenkin kehno. Tiedän kyllä, että face vs. heel -joukkueotteluiden yleisin rakenne on se, heel-joukkue eristää toisen faceista siihen asti, kunnes face pääsee niskan päälle ja saa hot tagin. Tässä kuitenkin tuota eristysvaihetta oli jatkettu aivan liian pitkäksi - erityisestikään kun Headbangerseilla ei ollut edellytyksiä minkäänlaiseen viihdyttävään hallintaan. Lisäksi muutenkin tuohon liittyvät jatkomeiningit ja lopetus oli todellinen antikliimaksi. Toisin sanoen en ymmärrä tämän ottelun yllättävänkin hyviä arvosanoja. Alkupuoli tässä oli kyllä aika hyvääkin menoa, mutta loppupuoli alkoi rehellisesti sanottuna ärsyttämään.
*½ (14:01)


Ken Shamrock (c) vs. Mankind - WWF Intercontinental Championship
Tämänkin ottelun taisteluparin face/heel-jakauman epäselvyys on taas Attitude Eraa aidoimmillaan. Ken Shamrock oli edellisen kuukauden Breakdownista lähtien alkanut hermostua siihen, kuinka hän oli hävinnyt otteluita ja kuinka yleisö suhtautui häneen. Lisäksi Shamrockille ryppyilevät henkilöt, kuten loukkaantumisesta kärsivä entinen IC-mestari Triple H, joutuivat Shamrockin raivohullun hyökkäyksen kohteeksi. Mankind oli taas edelleenkin epätoivoisesti kiinni Mr. McMahonissa, ja hän yritti edelleen päästä tämän kultapojaksi, mutta Foleyn tilanteen säälittävyys ja McMahonin suhtautuminen Mankindiin oli kääntänyt Mankindin yleisön silmissä faceksi. Itse ottelun taustasta sen verran, että Triple H tosiaan voitti SummerSlamissa IC-vyön itselleen mutta loukkaantui pian tuon jälkeen, ja niinpä vakatoidusta mestaruudesta järjestetitin turnaus. Tuon turnauksen voitti Shamrock, ja hänen ensimmäiseksi haastajakseen tuli Mankind, joka oli viime aikoina muutenkin paininut Shamrockia vastaan. Shamrock tahtoi osoittaa, että hän saa Mankindinkin luovuttamaan Ankle Lockiinsa.

Tämä oli minun silmissäni ppv:n paras ottelu. Sen kyllä myönnän, että paikoitellen ottelu oli vähän hidastempoista, mutta oikeastaan oli kivakin nähdä monien vauhdikkaiden ja räjähtävien otteluiden jälkeen tämmöinen paikoin hieman rauhallisempi meno. Toisaalta tässäkin ottelussa oli omat vauhdikkaat hetkensä, ja tässä nähtiin myös näyttävimmät bumpit, kuten Powerslam teräsportaiden päälle. Kunniaa täytyy antaa myös sekä Shamrockille että Mankindille, koska molemmat vetivät oman roolinsa hyvin. Ottelun lopetuskin oli ovela tapa päättää kamppailu kaikkien kannalta hyvin. Silti ei tämä nyt mikään huippukamppailun tasoinen ollut, koska todellinen erikoisuus ja muu loisti tässäkin poissaolollaan.
***½ (14:36)


Mark Henry vs. The Rock
(The) Nation (of Domination)in aika oli tullut lopullisesti päätökseen. Nation-johtaja Rock oli pian SummerSlamin jälkeen alkanut saada huikeaa yleisönsuosiota, mistä malliesimerkki oli Breakdownissa nähty vastaanotto, ja ilmeisesti tuo suosio oli alkanut muuttaa ennen niin ylimielistä Rockia jälleen ihan oikeasti ihmisläheisemmäksi "People's Championiksi". Nationin jäsenistä Godfatheria tämä ei paljoa kiinnostanut, koska hän oli muutenkin eriytynyt porukasta jo omiin pimppaus-touhuihinsa, mutta Mark Henry ja D'Lo Brown eivät Rockin uudesta linjasta pitäneet. Niinpä he "heittivätkin ulos" Rockin Nationista ja jatkoivat itse kahdestaan tynkä Nation of Dominationin jäseninä. Rockin ryhmästä ulosheittäminen ei kuitenkaan riittänyt Henrylle, vaan hän tahtoi muutenkin kostaa entiselle johtajalleen.

Täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti ottelun laadusta. Projektini aikana en ole nähnyt vielä yhtään edes siedettävää 1 vs. 1 -ottelua Mark Henryltä, mutta tässä Mark oli yllättävän virkeässä kunnossa. Suurin kunnia tietenkin kuuluu Rockille, loistavasti mukana olleelle yleisölle ja ottelun lyhyydelle, mutta tästä jäi ihan ok maku suuhun. Ei tämä siis tietenkään hyvä ottelu ollut, mutta en minä semmoista olisi koskaan voinut odottaakaan. Ihan ok tv-ottelun tasoinen kamppailu, jonka laatua lisäsi oikeasti yllättävä ja siksi myös onnistunut lopetus.
** (5:02)


Kane vs. The Undertaker - Special Referee: Steve Austin - WWF Championship
Viime kuukauden Main Event oli päättynyt sekaviin tunnelmiin, kun Mr. McMahonin "Master Plan" oli tavallaan toiminut ja tavallaan ei. Ottelu nimittäin päättyi, kun Kane ja Undertaker, jotka olivat koko ottelun ajan tapelleet siitä, kumpi saa selättää Austinin, selättivät Stone Coldin yhdessä Double Chokeslamin jälkeen. Tuomari laski kolmeen, ja ottelulle oli saatu kaksi voittajaa. Heti tämän jälkeen Mr. McMahon ryntäsi paikalle, nappasi Austinin Smoking Skull -vyön itselleen ja pakeni paikalta. Ppv:n jälkeen Vince julisti, että seuraavassa ppv:ssä Kane ja Undertaker ottelisivat vastakkain ottelussa, jossa jommasta kummasta kruunataan uusi WWF Champion. Lisäksi Vince päätti, että Austin olis ottelun tuomari, ja että tämän olisi pakko tuomaroida ottelu rehellisesti ja julistaa ottelun päätteessä toinen veljeksistä uudeksi WWF-mestariksi, tai muuten Vince erottaisi Austinin WWF:stä ppv:n päätteeksi. McMahonin ilmoituksesta eivät innostuneet niin Kane ja Undertaker, jotka pieksivät Vincen sairaalakuntoon, kuin Austinkaan, joka saapui sairaalaan mätkimään McMahonia. Joka tapauksessa ottelu ja sen stipulaatiot olivat ja pysyivät.

Minä edelleenkin tykkään tästä Austin vs. McMahon -kuviosta, koska tämä ei ole samalla tavalla käynyt tylsäksi tai haitannut muita ME-kuviota (vaan itse asiassa piristänyt niitä) niin kuin nWo-kuvio nopeasti alkoi tehdä. Sen sijaan näistä parista viimeisimmästä ME:stä en ole kummemmin tykännyt, ja tämä ottelu oli nyt heikoin WWF:n päämestaruusottelu varmaan sitten SummerSlam 1995 Diesel vs. King Mabelin. Kane ja Undertaker vetivät kyllä tavallaan ihan katsottavaa ja vakuuttavaa kahden ison miehen intenssiivistä brawlia, mutta kumpikaan ei kyllä ollut todellakaan parhaassa vedossaan. Tähän kun lisätään se, että ottelun loppu piti sotkea typerällä Paul Bearerin sekaantumiselle puhumattakaan sitten idioottimaisesta lopusta tai jälkimeiningeistä, niin vähän laimea fiilis tästä ottelusta jäi. Ihan ok ottelu siis, mutta päämestaruusotteluksi aika vaisua. WWF-standardeilla puhuttaessa siis.
** (17:41)

*** Mankind
** Ken Shamrock
* Christian

Kyllähän tämä vuoden huonoin ppv WWF:ltä oli. Siitä huolimatta, että ppv:ssä oli neljä kolme tähteä tai sen yli olevaa ottelua, kokonaisuudesta tästä jäi aika vaisu fiilis. ME-kuvioita nyt tavallaan vietiin eteenpäin, mutta tavallaan niissäkin jämähdettiin nyt aika ilkeästi paikoilleen. Muuten ppv ei taas paljon mitään uutta tuonutkaan - jos ei lasketa sitä, että LHW-divisioona pääsi pitkästä aikaa esille mestaruusottelun muodossa. Lisäksi ME-ottelutkin olivat harvinaisen heikkoja, joten kauheasti hyvää sanottavaa tästä ei jäänyt, vaikka ei tämä nyt vielä WCW:n viime kuukausien tasolle yltänytkään. Parannusta voisi alkaa WWF:ltäkin joka tapauksessa toivoa.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Spring Stampede - Ok
12. WWF Royal Rumble - Ok
13. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
14. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
15. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
16. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
17. WCW Slamboree - Kehno
18. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
19. WCW The Great American Bash - Kehno
20. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
21. WCW Road Wild - Surkea
22. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi taas pienen tauon jälkeen WCW:tä ja sen Halloween Havoc.

WCW/nWo Souled Out 1998
January 24, 1998
Attendance - 5,486
Hara Arena
Trotwood, Ohio

Älyttömän WCW-innostukseni ansiosta kulutin eilistä aamupäivääni etenemällä Nitrojen ja Thunderien katselusta suuremmille areenoille. Tämän kyseisen PPV:n olen joskus aikaisemmin jo nähnyt (ja unohtanut ajan saatossa kaikki sen tapahtumat), mutta nähtyäni myös alustavat viikottaiset, sain huomattavasti suuremman katselunautinnon. Luin katsellessani samalla myös Kenityksen arvostelun tapahtumasta ja voin sanoa jopa yllättyneeni arvosteluveteraanin jyrkistä mielipiteistä.


Juventud Guerrera, Chavo Guerrero Jr., Super Calo & Lizmark Jr. vs. Psychosis, La Parka, El Dandy & Silver King
- The Giant vs. Nash-aiheisen hypevideon jälkeen itse tapahtuma päästiin potkaisemaan käyntiin. Openerissa kourallinen luchapainijoita löivät sarvensa yhteen. Muistan joskus pitäneeni WCW:n luchadoreosastoa koko promootion parhaana viihdykemuotona, mutta lähtöasetelmat olivat kääntyneet täysin päälaelleen. Nautin toki ottelun muutamista todella näyttävistä liikkeistä ja sulavasta lentelystä, mutta koko ottelun ajan säilynyt tahti oli makuuni liian nopeaa. Missään kohtaa katsoja ei saanut hengähtää, sillä ottelussa vallitsivat samat säännöt, kuin Meksikon aidoissa luchakehissäkin. Ilman mitään järkeä painijoita tuli ja meni, lenteli ja sinkoili.
Pysähdyin muutaman kerran ihailemaan kunkin painijan atleettisuutta ja etenkin hyppyjen puhtautta. Yksin siistit suoritukset eivät kuitenkaan riittäneet vakuuttamaan. Openerina tämä toimi hyvin, mutta ei kyllä jättänyt La Parkan lisäksi mieleen mitään muistamisen arvoista.
***- / *****
_______



Raven vs. Chris Benoit - Raven's Rules Match
- Kenitys tuossa omassa arvostelussaan kehui kovasti ottelun ajankohtaa ja buukkauksen järkevyyttä. Itseäni ei haittaa ollenkaan, vaikka kohtaaminen hoidettiinkin vasta tässä PPV:ssä, sillä ainakaan vielä en ole yhtä perusteellisesti tuohon vuoteen 1997 perehtynyt. Vesi kielellä jäin odottamaan one-on-one-asetelmaa, kun selvisi, että The Flockin oli poistuttava johtajansa Ravenin kulmauksesta.

Kumpainenkin painija oli alusta saakka vahvassa asemassa. Ottelumuoto määräytyi Ravenin tahdon mukaan ja Benoit oli koneen tavoin eliminoinut lähes kaikki muut Flockin jäsenet edellisvuonna. Näen buukkauksenkin olleen tämän puolesta kuin hunajaa suoraan tarjoiltuna fanien ahnaisiin suihin. Odotukset ottelua kohtaan olivat siis katossa ja voin ihan käsi sydämellä sanoa saaneeni odotuksilleni vastiketta. Kaksi midcardin kuumimpiin nimiin kuuluvaa jannua pistivät pystyyn uskomattoman shown. Löytyi stiffiä aseiden käyttöä ja täydelliseksi vastapainoksi myös taidokasta painia. Vaikka miesten painityylit eivät tunnukaan kävelevän ihan käsi kädessä, aistin silti kemioiden pelaavan yhteen miltei täydellisesti. Mitä pidemmälle ottelua päästiin, sitä enemmän toivoin sen jatkuvan loputtomiin. Lopetus ei kuitenkaan jättänyt faneja kylmäksi!
****/*****

Tuota Benoitin ja Ravenin ottelusta rustaillessani tajusin, kuinka vaikeaa onkaan antaa tähtiarvosanoja. Onko käytäntö täysin turha?
_______



Rey Mysterio (c) vs. Chris Jericho for The WCW Cruiserweight title
- Heti alkuun on pakko mainita, että Jerichon buukkaus PPV:tä edeltävissä viikottaisissa on ollut täydellistä. Mies veti pienen tappioputken ja uuden egomaanisen hahmonsa myötä otti nämä tappiot turhan raskaasti. Lionheart pisti otteluidensa päätteeksi koko ringsiden ylösalaisin ja heti seuraavalla viikolla pyyteli anteeksi kohtuutonta käytöstään. Hyvitykseksi hän osti muutaman kerran kehäänkuuluttajalle(?) uuden puvun, koska oli repinyt aina edellisen käyttökelvottomaksi. :D
Mysterio liitettiin kuvioon mukaan siten, että Jericho kertoi arvostavansa Reytä enemmän kuin ketään muuta CW-painijaa. Tästä huolimatta kuvioon totta kai kuului, että hän niittasi entisen ystävänsä kerta toisensa jälkeen mattoon ja vaati itselleen mestaruusottelua.

Tapansa mukaan Rey lähti otteluun altavastaajana. Pienen kokonsa lisäksi Reyn menoa rajoitti loukkaantunut polvi, jonka ympärille ottelu pitkälti perustui. Klassista kaavaa siis oltiin sovellettu kahden modernimman painijan kohtaamiseen.
Ottelun lopputulos oikeasti jännitti, sillä kummassakin tapauksessa jatko Jerichon hahmon parissa olisi mielenkiintoinen. Tämä oli seikka, joka buustasi mielenkiintoa kummasti ylöspäin. Painillisestikin ottelu oli mukavaa katseltavaa. Myös ottelun jälkeiset tapahtumat ja Jerichon hahmon eteenpäinvieminen olivat nautittavia.
***+/*****

Pakko tähän väliin sanoa, että Chris Jerichoa on luonnehdittu koko WCW:n valovoimaisimmaksi painijaksi. Ihan näin kuukauden WCW-paketin jälkeen voi väitteen allekirjoittaa. Mies oli viikosta toiseen kirjaimellisissa liekeissä!
_______



Booker T (c) vs. Rick Martel for the WCW Television title
- Rick Martel teki WCW-debyyttinsä muutamaa viikkoa ennen tätä ottelua. Yleisö tuntui pitävän hänestä heti. Look oli kohdallaan ja hänestä paistoi läpi sellainen vanhan ajan james bondmainen suuri status. Hauska piirre.

Kohtaaminen oli katsottavaa tavaraa, mutta ilman sen suurempaa taustatarinaa ei mullistanut maailmaa. Saatoin jopa muutaman kerran tylsistyä, vaikkakin mahdollinen tylsistyminen johtui edellisten otteluiden kovasta tasosta. Suhteellisen tuore Television-mestari Booker T vetelee tämäntasoisia mittelöitä ihan viikottain, joten tuskin kummempaa analyysiä tarvitsee edes kirjoittaa?
***/*****
______



Scott Hall vs. Larry Zbysko
- Kaikkien aikojen ensimmäisessä Thunder-episodissa näytettiin Starrcaden Zbysko vs. Bischoff kokonaisuudessaan. Temppu oli ihan miellyttävä, sillä sen avulla pääsin kiinni koko Larryn rooliin nWo:n vastaisena soturina.

Mitään suurta tältä ottelulta tuskin saattoikaan odottaa, mutta ehkä Kenityksen antama yksi tähti on hiukan liian ankara? Painitaidoistaan kiinnipitävä veteraani ''Living Hasbeen'' Larry Zbysko venyi mielestäni yllättävänkin hyvään otteluun, vaikka Scott Hallin panos ei ollutkaan suuri. Tämän lisäksi ottelun jälkipuoliskolla nähtiin mahtavaa meininkiä muuan managerin toimesta. Ihan hyvinhän tämä toimi nimenomaan tarinansa takia?
**/*****
______



nWo (Buff Bagwell, Scott Norton & Konnan) vs. Steiner Brothers & Ray Traylor
- Pienen takapakin jälkeen taso nousi jälleen rutkasti. Kehässä oli samaan aikaan useampi kiinnostava ja aivolohkoja stimuloiva painija. Etenkin Buff Bagwellin ja Scott Steinerin kehävuorojen aikana ottelun kulkua sai seurata mielihyvästä kertova hymy huulilla. Kumpaisenkin Steinerin kehätoiminta on juuri sitä, mistä nautin kaikista eniten. Tästä huolimatta olen aina ollut sitä mieltä, että Scotty jättää veljensä varjoon omalla loistokkuudellaan. Näin tapahtui myös tässä ottelussa.

Kaikenkaikkiaan mittelö noudatti sitä perinteistä joukkueotteluiden kaavaa. Kukin painija pääsi näyttämään osaamistaan kylliksi, eikä mikään vaihe varsinaisesti puuduttanut. Loppujen lopuksi ottelumuoto olisi voinut olla ihan vain normaali neljän miehen joukkueottelu, mutta kyllähän aika tämänkin parissa kului oikein mukavasti.

Odotin kieli poskella Bagwellin ja Scottin kohtaamista kehässä. Jouduin kuitenkin tyytymään miesten väliseen ottelun jälkeiseen posedowniin. Kun tämä olisi tapahtunut itse ottelun aikana, olisin ollut myyty.
Seuraava jännittämisvaihe Stenerien osalta taitaakin liittyä jo Scottin heelturniin. En kyllä pane ollenkaan pahakseni, sillä vaikka veljekset muodostivatkin upean joukkueen, näen geneettisen hirviön olevan kuitenkin se ykkösjuttu, joka Big Poppa Pumpista tulee mieleen.

Arvosanan antamiseen vaikuttaa varmaankin se, etten ole nähnyt edellisvuoden Starrcadea, josta Kenitys omassa arvostelussaan höpisi. Yksittäisenä otteluna kuitenkin pidin tästä.
***/*****

_______



Kevin Nash vs. The Giant
- Titaanien taistosta tuskin saa yhtään mitään irti, jos feudin aiemmat tapahtumat ovat pimennossa. Onneksi ruokin itseäni noilla viikottaisilla. Kevin Nash oli siis noshowannut, kun jättiläisten oli määrä kohdata edellisen kerran. Giant kuitenkin halusi ehdottomasti ottaa selvää, kumpi on suurempi ja mahtavampi. Loppujen lopuksi pienten koukeroiden ja epäreiluuksien päätteeksi Giant sai kuin saikin Nashin vastaansa.

Kukaan tuskin ajattelee näiden kahden kykenevän mihinkään kolmen tunnin painispektaakkeliin. Tuota faktaa sivuuttamatta itse jopa yllätyin, kuinka ''viihdyttävä'' koitos lopulta olikaan. Etenkin alun voimien mittailu sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Miettikääpä mikä määrä raakaa poweria siinä liikkui!
**/*****

_______



Ric Flair vs. Bret Hart
- Hmm... 20 minuutin mittelö kahden näiden kaltaisten legendojen välillä kuullostaa kieltämättä houkuttelevalta. Flair otti nokkiinsa Bretin catchphrasen merkityksestä ja kunnian nimissä herrat päättivät selvittää, kumpi oikeasti onkaan ''The Best There Is...''. Mielestäni Ric käyttäytyi painijoiden välisissä segmenteissä jopa kummallisen ylimielisesti ottaen huomioon, kuinka suuri face hän olikaan. Kaikki sympatiat hoidettiin siis Bretin nurkkaukseen, vaikka Flair nähtiinkin ottelun ykkösfacena ja ennakkosuosikkina.

Kaikille tiedoksi tähän väliin, että katsoin tämän ottelun kahdesti (periaatteessa kolmesti, sillä PPV:nhän olin nähnyt jo aiemmin). Ensimmäisellä kerralla olin jokseenkin nukuksissa ja ottelu tuntui paikoin jopa tylsältä. Tuossa äsken heräsin ihmettelemään mielikuvaa tapahtuneesta ja päätin nyt uhrata sen muutaman minuuttikymmenyksen uudelle katsastukselle. Olen muuten todella iloinen, että toimin näin!

Ottelu eteni todella luontevasti eteenpäin. Kuten arvata saattaa, paini oli sulavaa ja hipoi täydellisyyden rajoja. Muutamilla yksinkertaisilla lukoilla ja jokaisen painijan perusarsenaaliin kuuluvilla liikkeillä veteraanit repivät toisistaan irti todella hyvän ottelun. Yleisökin tuntui rakastavan ikonejaan sekunti sekunnilta enemmän. Yleensä pyrin uimaan vastavirtaan, mutta nyt se perkeleen virtaus vei myös meikäläisen mukanaan.

Miinustakin löytyi. Lopetus tuli jotenkin ykskaks yllättäen. Pitkän vääntämisen ja hampaiden kiristelyn jälkeen painijat tuntuivat törmänneen seinään ja se suurin loppurutistus jäi puuttumaan lähes kokonaan. Ottelun päättänyttä

Spoiler

Sharpshooteria oltaisiin voitu venyttää samalla tavalla kuin Bretin ja Austinin WM-kohtaamisessa

tehtiin edellisenä vuonna.
****/*****

_______



Main Event:
Randy Savage vs. Lex Luger
- Tämän ottelun on Kenitys tainnut katsella melko paksut anti-WCW-lasit silmillään. Viihdyttävyysarvoltaan pidin tästä kohtaamisesta todella paljon. Miesten sanaharkka ja taisteluiksi räjähtäneet segmentit tuottivat välienselvittelylle aina vain lisää arvoa.

Olen sitä mieltä, että ottelun ainoat selvästi näkyvät miinukset olivat ajanpuute ja sijouttuminen kortissa. WCW:n oma Herakles toimi jälleen kerran mahtavana supersankarina ja Savagekin veti tasaisen hyvää linjaa läpi koko lyhyehkön taiston.

Etenkin ottelun jälkeisinä hetkinä tunnelmaa olisi voinut leikata veitsellä - niin paksua se oli! PPV päättyi todella miellyttävissä merkeissä!
***/*****


Kuten tekstistä pystyy päättelemään, pidän tätä hyvin onnistuneena tapahtumana, josta on helppo jatkaa eteenpäin ''uuden'' vuoden tuleviin seikkailuihin.

Juventud Guerrera, Super Calo, Chavo Guerrero Jr. & Lizmark Jr. vs. Psychosis, La Parka, Silver King & El Dandy: ***-/*****
Raven vs. Chris Benoit: ****/*****
Rey Mysterio vs. Chris Jericho: ***+/*****
Booker T vs. Rick Martel: ***/*****
nWo vs. Steiner Brothers & Ray Traylor: ***/*****
Kevin Nash vs. The Giant: **/*****
Ric Flair vs. Bret Hart: ****/*****
Randy Savage vs. Lex Luger: ***/*****


Omista arvosteluistani sen verran, että en osaa kyllä yhtään sanoa, jatkanko arvosteluiden rustailua. WCW:n parissa aion ehdottomasti pysyä ja tarkoituksena olisi kahlata läpi koko vuosi 1998 ja suunnata sen jälkee joko aikaisempiin vuosiin, tai jatkaa seuraavaan. PPV:iden lisäksi aion mahdollisesti katsella tavaraa myös viikottaisten muodossa, jotta saisin katselunautintona itse maksulähetyksistä mahdollisimman paljon irti. Tästä tietenkin seuraa, että jos saan päähäni jatkaa tapahtumista rustailua, julkaisuaikavälit ovat ''suhteettoman'' pitkiä.

Coca kirjoitti:
Luin katsellessani samalla myös Kenityksen arvostelun tapahtumasta ja voin sanoa jopa yllättyneeni arvosteluveteraanin jyrkistä mielipiteistä.

Hoh, omasta mielestäni mielipiteeni ovat taas paikoitellen aikamoisen löysät. Tietenkin joskus voi olla tiukkojakin näkemyksiä havaittavissa :D

Mitään suurta tältä ottelulta tuskin saattoikaan odottaa, mutta ehkä Kenityksen antama yksi tähti on hiukan liian ankara?

Ei kyllä mielestäni ;) Omassa arvostelussani on mielestäni ollut juuri se ongelma aina, että en ole uskaltanut antaa oikeasti heikoille tai huonoille otteluille sitä yhtä tähteä tai allekin, jos ne sen ansaitsevat, vaan että olen niille väkisinkin sitten tarjonnut liian korkeaa arvosanaa. En siis paljon tuosta Zbyszko vs. Hallista muista, mutta jos olen sille oikeasti antanut yhden tähden, on se sen todella ansainnut. Lisäksi itse inhosin tuota "Living Legendin" turhaa käyttöä '97-'98 lukujen vaihteessa.

Tämän ottelun on Kenitys tainnut katsella melko paksut anti-WCW-lasit silmillään. Viihdyttävyysarvoltaan pidin tästä kohtaamisesta todella paljon. Miesten sanaharkka ja taisteluiksi räjähtäneet segmentit tuottivat välienselvittelylle aina vain lisää arvoa.

Väärin! :D Minkäänlaisia anti-WCW-laseja ei silmilläni ole, koska oikeastaan ihan tykkään WCW:n touhusta ja siellä esiintyvistä painijoista. Erityisen paljon vielä tykkäsin juuri tästä alkuvuoden '98 menosta, koska kolme vuoden ensimmäistä ppv:tä olivat parhaimpia WCW:n ppv:eitä pitkään aikaan. En siis ole WCW:tä vastaan oikeasti ollenkaan yhtään WWF:ää enempää, vaikka sitä olen arvosteluissani viime aikoina ehkä turhan ankarasti morkannutkin, mutta se johtuu ihan vain uskomattoman huonosta buukkauksesta.

Tuon ottelun saama arvosana (*½) nyt vain on minusta täysin maksimi, mitä voin kuvitella tuolle antavani. Siihen vaikutti ennen kaikkea se, ettei ottelulla ollut minkäänlaista ME-statusta. En toki ollut katsonut mitään Nitroja ja Thundereita, joten varmasti miehillä oli jotain taustaa, mutta kun koko ppv:n aikana Main Eventiä ei mainostettu millään tavalla, on jokin pahasti vialla. Sitä paitsi minähän annoin ottelulle jopa ihan positiivista palautetta. Kehuin sitä, että homma oli varsinkin alussa oikein energistä, mutta ei se millään tavalla erikoista ollut. Ihan ok:ta brawlausta, mutta loppujen lopuksi (kiitos Lugerin) aika mitäänsanomattoksi jäänyttä. Lopetuskaan ei kovin kummoinen ollut. Olisi sopinut johonkin keskikortin otteluksi, mutta ei tuo millään tavalla vuoden '98 ME enää ollut. Itse en esimerkiksi näe, miten Luger vs. Savage olisi ollut openeria parempi.

Hienoa lukea Cocan arvostelua ja saada samalla vähän palautetta omastakin arvostelustani :) Paljon samojakin mielipiteitä meillä oli, esimerkiksi Jerichon valovoimaisuudesta.

Sitten taas omaan arvosteluun, vuorossa nimen omaan WCW:tä.


HALLOWEEN HAVOC 1998
The night when good battles evil

Halloween Havoc oli WCW:n isompia ppv:itä, vaikka selvä ison ppv:n asema nyt ehkä olikin vain Starrcadella, SuperBrawlilla ja The Great American Bashilla. Joka tapauksessa HH:llakin oli pitkät perinteet, ja siinä oli nähty aikojen saatossa mitä moninaisempia kohtaamisia. Vuoden '98 Havoc muistetaan kuitenkin ennen kaikkea siitä, että tapahtuma oli liian pitkä, ja ppv-lähetys katkesikin kesken Main Eventin. WCW sitten hyvitti tämän näyttämällä seuraavan päivän Nitrossa uusintaottelun tuosta kohtaamisesta. Minun versiossani tuo Main Event oli kokonaisena, mutta sen sijaan kolme pahinta filler-ottelua oli leikattu pois - jostain syystä niitä ei näköjään VHS-versioon haluttu säästää. Aika outoa. Sen sijaan yhteensä neljä kertaa ppv:n aikana näytetyt Nitro Girlsien tanssiesitykset oli kyllä tarkasti tallennettu videoversioonkin. Jippii. Selostajina taas Tony, Bobby ja Mike. Koko ppv:n ajan selostuksen kuuluvuus oli tosi huonoa, ja kaikki kehästä tai areenalta yleisesti kuuluvat äänet tuntuivat peittävän sen. Minua asia ei oikeastaan edes pahemmin haitannut.


Chris Jericho (c) vs. Raven - WCW Television Championship
Raven oli Fall Brawlin jälkeen joutunut luopumaan Flockistaan, ja tuon jälkeen hänellä olikin ollut pahoja ongelmia pärjätä kehässä. Ravenin tilille karttui tappioita toisensa perään, ja ennen niin taistelunhimoinen ja kivusta jopa nauttiva Raven oli myös alkanut luovuttaa submission-otteissa todella helpolla. Aluksi Raven ei meinannut suostua painimaan tätäkään ottelua ylimielistä TV-mestari Chris Jerichoa vastaan, koska häntä ei kiinnosta, mitä kukaan hänestä ajattelee. Jerichon pilkkaava promo kuitenkin kuohautti Ravenin veren sen verran, että hän hyökkäsi Jerichon kimppuun. Jericho kerässi ainakin tässä show'ssa ja aikamoisia reaktioita yleisöltä, vaikka käytöksensä puolesta täysi heel edelleen olikin.

Olipa onnistunut tapa avata show. Aluksi suhtauduin hieman epäilevästi siihen, millaisen kamppailun kaksi heeliä saavat aikaan, vaikka sekä Ravenistä että Jerichosta kovasti pidänkin. Epäily oli turhaa, koska Jericho ja Raven pistivät pystyyn todella vauhdikkaan, tapahtumien täyteisen ja oikeasti jännittävän ottelun. Tässä nähtiin sekä hyvää painia kehässä että HC-tyylistä tappelua ringsidellä. Lisäksi kun tuota höystettiin pienellä high flyingilla, ei muuta oikeastaan voi jäädä kaipaamaan. Ainut asia, mitä minä olisin kaivannut tälle ottelulle, on reilusti lisää aikaa. Vaikka tämä kuinka vauhdikas ja onnistunut ottelu olikin, tuntui nyt silti siltä, että ottelu jäi pahasti kesken. 15 minuutin kohtaamisena olisi voinut olla vuoden parhaimpia otteluita, nyt "vain" todella onnistunut opener.
***½ (7:49)

Tässä vaiheessa ppv:ssä nähtiin ilmeisesti Wrathin ja Mengin kohtaaminen. Sitä ei minun versiostani löytynyt, mutta rehellisesti sanottuna en usko menettäneeni paljoakaan.


Disco Inferno vs. Juventud Guerrera - WCW Cruiserweight Championship Title Shot
Juventud oli menettänyt Cruiserweight-mestaruutensa, mutta ei hän missään tapauksessa jäänyt tuleen makaamaan. Guerreralla oli selvä tavoite hankkia CW-vyö itselleen takaisin, ja nyt siihen avautui mahdollisuus ykköshaastajaottelussa Disco Infernoa vastaan. Infernolla oli nyt taas paikka näyttää, että hän osaa muutakin kuin tanssia. Ottelun voittaja kohtaisisi CW-mestari Kidmanin myöhemmin samana iltana.

Jos ensimmäinen ottelu yllätti hieman laadullaan, yllätti tämä vielä enemmän. Guerreralta nyt saattoi aivan hyvin odottaakin viihdyttävää ottelua, mutta Infernon matseihin suhtauduin varsinkin parin viime ppv:n perusteella aika varautuneesti. Syytä tuohon kuitenkaan ei olisi ollut, koska tosiasiassa Inferno on myös oikeasti taidokas painija, kunhan hänelle annetaan mahdollisuus näyttää se. Tässä ottelussa mahdollisuus annettiin, ja lopputuloksena oli vauhdikas, viihdyttävä ja jälleen jännittävä ottelu. Tässä ottelussa myös lopetus oli yllättävä. Se ero openeriin tässä kuitenkin oli, että tämä sai aikaa vähän enemmän, enkä usko, että nämä kaksi olisivat enää ratkaisevasti parempaan otteluun pystyneet.
***½ (9:39)

Tässä välissä ppv:n katsojat saivat nauttia (tai "nauttia") Alex Wrightin ja Fit Finlayn sekä Saturnin ja Lodin välisistä otteluista. Ensimmäisen olisin ehkä jopa halunnut nähdä, mutta ei senkään puuttuminen mikään katastrofi ole.


Kidman (c) vs. Disco Inferno - WCW Cruiserweight Championship
Tämä taas spoilaa edellisen ottelun voittajan, mutta olen tullut siihen lopputulokseen päätelmissäni, että vähän näiltä arvosteluilta menee pohja, jos pitää jotain kysymysmerkkimiesten otteluita arvostella, ellei sitten ole joku oikeasti poikkeustilanne. Tarkoituksella en otteluiden voittajia kerro, mutta jossain kohtaa en voi muuta. Kidman oli siis kääntynyt faceksi Fall Brawlissa auttaessaan Saturnin voittoon Ravenista, ja pian tuon turnin jälkeen hänen nousukiitoinen uransa sai jatkoa, kun hän voitti CW-mestaruuden Juventud Guerreralta. Nyt oli ensimmäisen ppv-mestaruuspuolustuksen paikka.

Disco Inferno teki hatunnoston arvoisen päivätyön Halloween Havocissa, koska Guerreraa vastaan käydyn todella onnistuneen ottelunkin jälkeen hän ja Kidman vetivät vielä hyvän CW-mestaruuskamppailun. Tavallaan tätä oli ehkä buukattu jännittävämmäksikin koitokseksi, kuin ykköshaastajuusottelua, mutta jotenkin tämä ei ihan niin hyvin toiminut. Ehdottomasti siis hyvä ja viihdyttävä ottelu tämäkin, mutta jostain syystä tuntui vain tökkivän pikkaisen sillä tavalla, miten Guerrera vs. Inferno ei tökkinyt. Ehkä se oli se, että yleisö ei ollut ihan niin hyvin Kidmanin kuin Guerreran takana.
*** (10:49)


Scott Steiner & The Giant (c) vs. Rick Steiner & Buff Bagwell - WCW Tag Team Championship
Tässä ppv:ssä oli vihdoin tarkoitus nähdä ratkaiseva kohtaaminen Steinerin veljesten välillä, kun viime ppv:n ottelu oli päättynyt kesken kaiken Bagwellin ja Scottin halpamaisen tempun takia. Heti ppv:n alussa kuitenkin alkoi tapahtua, kun Buff Bagwell keskeytti Rick Steinerin haastattelun. Bagwellin ja Scottin tiet olivat eronneet ennen ppv:tä, ja nyt Bagwell tahtoi kostaa Scottille ja kysyi, saisiko hän tulla Rickin nurkkaukseen otteluun. Ilman epäilyksen häivää Rick jostain syystä suostui tähän ideaan. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun hieman myöhemmin ppv:n aikana Scott tuli promoamaan, että hän tahtookin kohdata Rickin ja Bagwellin joukkueottelussa. Parikseen hän itse otti The Giantin, joka piti joukkuemestaruuksia Scott Hallin kanssa, ja kaksikko pistikin tähän otteluun panokseksi nuo joukkuemestaruudet, koska "he voivat tehdä niin". Aukotonta logiikkaa. Ihan tuosta vain ei tämä päätös käynyt toteen, vaan väliin tarvittiin JJ Dillion hyväksymään tämä ehdotus sillä ehdolla, että Scott kohtaisi veljensä 1 vs. 1 -ottelussa joukkueottelun jälkeen, jos he häviäisivät tuon joukkueottelun.

Tämä ottelu oli aika vaatimon ja enemmänkin angle kuin ottelu. Rick oli kyllä ihan hyvässä vireessä esittäessään vauhdikasta menoa, eikä Scottkaan nyt huono ollut. Scottylla erityisesti karismapuoli oli kunnossa. Sen sijaan Giant alkoi olla tosi vaisu ja huonosti buukattu, ja kaikesta saattoi huomata, että hän oli jo WWF-lähtökuopissa. Buukkaustakaan ei tämän ottelun osalla voi suuremmin kehua, mutta oli tämä paikoitellen sen verran energistä touhua, että ihan siedettävä ottelu oli kyseessä.
*½ (8:24)


Rick Steiner vs. Scott Steiner
Tämä oli suoraa jatkoa äskeiselle ja petti minut kyllä pahasti. Vaikka joukkueottelu olikin osoittautunut taas enemmän anglemaiseksi touhuksi, odotin, että tästä saataisiin vielä ihan kunnon koitos. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan tämäkin meni lähinnä anglemaiseksi rymistelyksi ilman mitään kunnon loppua. Tällä kertaa tuota parin minuutin "varsinaista" painiosuuttakaan ei voi suuremmin kehua. Tämä masensi nyt viimeistään fiilikseni tätä feudia kohtaan, koska olisin odottanut jo tässä vaiheessa kunnollista päätöstä feudille. Toivottavasti tämä ei WCW:n mielestä ollut sitä, vaikka kai tämä oli. Jossain tätä kehuttiin puhtaasta lopetuksesta, vaikka minun silmiini tässä ei ollut kyllä mitään puhdasta.
* (4:46)


Scott Hall vs. Kevin Nash
Tällä ottelulla WCW yritti kai vielä jollain tavalla palauttaa mielenkiintoa tähän Wolfpack vs. Hollywood -kuvioon, vaikka se alkukuukausina sössittiinkin aikamoisen pahasti. Tässä on kuitenkin yksi koko nWo:n jakauman perimmäisistä taistelupareista, ja minä kieltämättä odotin tavallaan tätä kohtaamista huolimatta kaikenlaisista henkilökohtaisista demoneista, jotka idioottimainen WCW toi sitten myös kayfabeen mukaan. Kaikki oli siis alkanut, kun Slamboreessa Scott Hall ja Dusty Rhodes pettivätkin Kevin Nashin kesken joukkuemestaruusottelun. Hall käänsi ottelussa selkänsä parhaalle ystävälleen, joka oli hänelle lähes kuin veli, ja liittyi nWo Hollywoodiin Wolfpackin sijaan. Nash oli tuosta asti janonnut kostoa Hallille, ja miehet olivatkin ottaneet yhteen useamman kerran rajusti tv-lähetyksissä. Hieman ennen ppv:tä Nash oli sanonut Hallille, ettei hänen parasta ystäväänsä ole enää olemassa, vaan hänen tilallaan on omahyväinen alkoholisti. Hyvin henkilökohtaista.

Kun ottaa huomioon Hallin yleisen kunnon vuoden '98 aikana ja tuon idioottimaisen alkoholiongelma-storylinen, en odottanut tältä kamppailulta oikeastaan mitään. Harmittelin jo etukäteen sitä, kuinka kova ottelu Dieselin ja Razor Ramonin kohtaaminen esimerkiksi miesten WWF-uran loppupuolella olisi voinut olla ja kuinka kauas noista ajoista ollaan oikein tultu. Niinpä pitää kai myöntää, että minä yllätyin jopa hieman positiivisesti tästä ottelusta. Ei tämä nyt tosiaan mikään mestariteos ollut, mutta ei myöskään mitään kamalaa kuraa. Olisi tämä voinut paljon pahempikin olla, joten tämmöiseen tv-ottelun tasoiseen ok-mättöön pitää kai olla ihan tyytyväinen.
** (14:19)


Bret Hart (c) vs. Sting - WCW United States Heavyweight Championship
Hitto että markkasin tuolle Stingin lookille. Todellinen paholaislook viimeisen päälle. Harmi vain, että jos Stingin lookia ei oteta huomioon, olisi tämäkin ottelu ollut paljon kovempaa kamaa esimerkiksi vuonna 1996. Bret Hart tuntui olevan tässä vaiheessa melkeinpä uransa aallonpohjassa, kun WCW ei kummemmin miestä pushannut, eikä Hartia itseäkään homma tuntunut kauheasti kiinnostavan. Stingiltäkin oli paljon parempia otteita nähty. Silti en voi väittää, ettei tämä ottelu olisi kiinnostanut ottelun taustalla olevasta huimasta WCW-swervestä huolimatta. Fall Brawlin aikaan näytti jo siltä, että Hart ei tule toimeen yhtään nWo Hollywoodin ja kaikkein vähiten sen johtajan Hollywood Hoganin kanssa. Niinpä Nitrossa Hart pyysikin faneilta anteeksipyyntöä käytökselleen ja lupasi aloittaa taistelun Hollywoodia vastaan. Myöhempään Nitroon buukattiin ottelu Hartin ja Hoganin välille, mutta juuri ennen ottelua Hart "loukkaantui" ja Sting otti hänen paikkansa. Kesken ME:n sitten Hart puukottikin Stingiä selkään ja auttoi Hoganin voittoon. Ottelun jälkeen takaisin Hollywoodin väreissä oleva Hart ja Hogan pieksivät yhdessä Stingin.

Vaikka siis tätä ottelua vähän odotinkin, osasin jo varautua siihen, että tästä ei mitään huippuottelua tule. Niinpä pettymys ei ollut niin kova, kun Hart ja Sting vetivät juuri semmoisen "ihan hyvän" ottelun, johon he eivät olisi parhaina päivinä tyytyneet edes oikeasti huonojen vastustajien kanssa. Lisäksi täytyy sanoa, että tässäkin saattaa olla hiukan yliarvostelua, mutta jotenkin tykkäsin kaikesta huolimatta paljon ottelun tunnelmasta ja asetelmasta, ja ei sitä voi kiistää, etteikö ottelussa olisi myös hyvää ja paikoitellen näyttävääkin painia ollut. Silti vähän laimeahko kohtaaminenhan tämä oli.
**½ (15:04)


Hollywood Hogan vs. The Warrior
Voi hyvä luoja. Mistäköhän tämän ottelun osalta nyt aloittaisi. WCW oli siis vuoden '98 jälkimmäisellä puoliskolla saanut neronleimauksen ja maksanut helvetinmoisen summan (Ultimate) Warriorille siitä, että tämä tekee debyyttinsä WCW:ssä. Ideana oli tietenkin buukata se kaikkien odottama rematch Hoganin ja Warriorin välille. Harmi vain, että WCW unohti sen pikkuseikan, että kaikki odottivat tuota WM VI:n rematchia vuosina 1990 ja 1991 - eivät vuonna 1998, jolloin tuo ottelu ei saattaisi vähempää kiinnostaa. Tämän asian ei kuitenkaan annettu häiritä, vaan ennen Fall Brawlia Warrior alkoi pelata mind gameseja nWo Hollywood-johtaja Hoganin kanssa, mutta Hogan vältteli viimeiseen asti Warriorin kohtaamista. Fall Brawlin WarGamesissakin Hogan pakeni häkistä, kun Warrior saapui sinne, ja sama touhu jatkui Nitroissa ja Thundereissa. Lisäksi Warrior loi oman oWn (one Warrior nation)-porukkansa, johon hän aivopesi mukaan Hoganin läheisen ystävän Disciplinen. Jotta tämä feud ei olisi muuten jo tarpeeksi syvältä, liitettiin ppv:tä edeltävässä nitrossa siihen mukaan vielä Hoganin sukulaispoika Horace, jonka Hogan pieksi keskellä kehää ilmeisesti varoituksena Warriorille.

Tämä ottelu oli yksinkertaisesti järkyttävän huono. Tässä ei ollut mitään siitä tunnelmasta, mitä miesten sähköisissä kohtaamisissa WWF:ssä 1990-luvun alussa oli. Voin myöntää rehellisesti, että mielestäni näiden kahden WM-ottelu oli ****-tason kamppailu, koska sen tunnelma oli aivan järjetön ja lisäksi ottelu oli buukattu aivan täydellisesti. Tässä siis tunnelma oli lähinnä surkuhupainen, ja buukkaus tuttuun WCW-tyyliin täyttä kuraa kaikkine Horace Hogan sotkuineen. Tähän kun lisää sen, että kummankin painitaidot olivat varsin hyvin tunnetut, on tästä paha löytää mitään hyvää. Kai tämä jollain surullisella tavalla oli jo vähän hauskaakin ja on tämä ehdottomasti osa aidointa wrestlecrap-historiaa, mutta ei näiden 15 minuutin ajan silti kauheasti naurattanut. Onneksi Warriorin lyhyt WCW-ura loppui tähän.
DUD (14:20)


Goldberg (c) vs. Diamond Dallas Page - WCW World Heavyweight Championship
Ainut hyvä asia äskeisessä Hogan vs. Warriorissa oli se, että se ei ollut tapahtuman Main Event. Tuosta päätöksestä täytyy oikeasti nostaa hattua WCW:lle, koska en olisi ihmetellyt ollenkaan, jos he olisivat vaihtaneet näiden kahden ottelun järjestystä. Onneksi kuitenkin Main Eventin paikalla oli se ottelu, minkä siellä piti ollakin. Diamond Dallas Page oli siis voittanut Fall Brawlin War Games Matchin ja hankkinut itselleen vihdoin päämestaruusottelun, jota hän oli niin pitkään janonnut. Kahden suurimman WCW-facen Goldbergin ja DDP:n kohtaamisella oli kiusattu jo aikaisemminkin vuoden '98 aikana, mutta se ei ollut missään vaiheessa totuteunut ennen tätä. Tämän ottelun taustatarinakin oli jo loistavuutta sen takia, että varmaan ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen ME:n taustalla ei ollut mitään nWo:hon viittaavaa. Tässä oli kyse puhtaasti kahden yleisön suosikin, joilla oli hyvin erilaiset tyylit, kohtaamisesta ja sen selvittämisestä, kumpi heistä todella on parempi.

Sen lisäksi että ottelun taustatarina oli kaikessa simppeliydessään aivan loistava, ei ottelukaan jää taustatarinansa varjoon. Voi hyvinkin olla, että tämä oli todellakin Goldbergin uran paras ottelu - tai ainakin todella lähellä sitä. En etukäteen uskaltanut odottaa tältä kauheasti, vaan ajattelin tämän olevan ehkä ihan ok ottelu, mutta nämä kaksi yllättivät minut aivan täysin. On oikeastaan hankala kuvailla, kuinka energistä, viihdyttävää ja näyttävää näiden kahden taistelu oli heti ensi sekunnista asti. Molemmat pistivät todellakin parastaan, ja Goldbergkin näytti vielä kerran inhimilliseltä. Hän ei haudannut missään vaiheessa DDP:tä, vaan ihan oikeasti myi kaikki Pagen iskut varmaankin niin hyvin kuin osasi. Tämä on myös yksi niistä harvoista Goldberg-otteluista, joita voi tosissaan sanoa jännittäväksi. Kun tähän kaikkeen lisää sen, että yleisö oli hienosti ottelussa mukana ja että ottelun jälkitunnelmatkin olivat hyvät, jää ainoaksi miinukseksi se, että mikään painitaidon, ottelun rakentelun tai kehäpsykologian mestariteos tämä ei tietenkää ollut. Onneksi viihdyttävien otteluiden ei aina tarvitse ollakaan.
***½ (10:28)

*** Diamond Dallas Page
** Goldberg
* Disco Inferno

Tuommoista kolmen tähden suoraa tuskin tulee ikinä toistamiseen enää vastaan näitä WCW-tapahtumia arvostellessa. Tämän tapahtuman suurin pelastaja oli tämän projektin paras WCW:n ME ja päämestaruusottelu tähän mennessä. Taitaa olla myös ensimmäinen kerta, kun WCW:n kuukauden ppv:n ME pieksee WWF:n vastaavan. Ilman tuota Goldberg-DDP:tä tämä olisi ollut kehnon ja ok:n rajalla oleva ppv, koska tässä oli kuitenkin todella hyvä aloitus kolmella vähintään ***-ottelulla. Keskikortti jätti kuitenkin todella vaisun fiiliksen (erityisesti tuo Steiner-kuvio, johon minä petyin todella pahasti) ja toiseksi viimeinen ottelu meinasi jo kruunata paskan fiiliksen. Niinpä täytyy nostaa hattua WCW:lle siitä, että onnistuivat hoitamaan homman kotiin Goldberg-DDP:llä ja jättämään minullekin varsin hyvän maun suuhun tästä. Kaikesta huolimatta ei tämä ppv ole Ok:ta enempää, koska oli tässä omat pahat ongelmansakin - pahimpana tietenkin tuo Hogan vs. Warrior, joka voi hyvinkin olla vuoden huonoin ottelu. Parempaan päin ollaan kuitenkin menossa.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
15. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
16. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
17. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
18. WCW Slamboree - Kehno
19. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
20. WCW The Great American Bash - Kehno
21. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
22. WCW Road Wild - Surkea
23. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi ECW:tä ja November To Remember.

NOVEMBER TO REMEMBER 1998

November To Remember taisi olla ECW:n pitkäaikaisin ja perinteisin vuosittainen tapahtuma, koska ensimmäinen N2R nähtiin jo vuonna 1993. Kauheasti muita pitkäaikaisia perinteikkeitä tapahtumia ECW ei edes historiansa aikana ehtinyt luomaan, joten Stylesin hypetteässä tätä ppv:tä "vuoden suurimmaksi ECW-tapahtumaksi" kai tämä sitä sitten tavallaan oli. Tämänvuotisesta esityksestä sitä tosin oli hankala päätellä, mutta siitä lisää myöhemmin. Selostajana siis Joey Styles, jonka alun in ring -promon katkaisi tapahtumaan sekoilemaan saapunut Terry Funk, joka vei riehumiselleen huomiota useammaltakin ottelulta tapahtuman edetessä. Terry promosi alussa siitä, kuinka hän oli palannut ECW:hen ja oli hyvin äkäinen siitä, ettei Tommy Dreamer ollut kutsunut häntä illan otteluunsa joukkuepariksi.


Roadkill & Danny Doring vs. Super Nova & Blue Meanie
Tällä kertaa ECW-ppv:n aloitti Blue Meanien ja Super Novan ottelu. Blue Meanie alkoi tässä vaiheessa olla jo WWF-lähtökuopissaan, ja tämä varmaan jäikin hänen viimeiseksi ECW:n ppv-esiintymisekseen ennen vuoden 2000 paluuta. Joka tapauksessa tässä ottelussa nämä kaksi hassuttelijaa kohtasivat ppv-debyyttinsä tekevät "Dastardly" Danny Doringin ja "Amish" Roadkillin. Nämä kaksi luonteiltaan hyvin erilaista House of Hardcoren kasvattia olivat taggailleet jo hyvän tovin, ja nyt he pääsivät näyttämään taitonsa ppv:ssä.

Vaikka openerin takana ei mitään feudia ollutkaan takana, odotin silti tältä hyvää ottelua, koska kukaan kehässä olevista ei mikään onneton tapaus ollut, ja Novan lisäksi varsinkin Doringilta odotin hyvää menoa, ja eihän kukaan voi olla markkaamatta Amish Roadkillille. Ihan niin hyvää ottelua en kuitenkaan saanut, kuin mitä olin ehkä odottanut, mutta oli tämä silti mukava ja paikoitellen vauhdikaskin tapa avata show. Nova varsinkin loisti. Silti paikoittainen sekaavuus ja muu vaisuus jäivät vähän harmittamaan, koska olisi tämä voinut varmasti parempikin olla.
**½ (10:54)


Tracy Smothers w/ Tommy Rich, Little Guido & Ulf Herman vs. Tommy Rogers w/ Chris Chetti
Tämä oli aika erikoinen ottelijapari, ei ehkä ihan sellainen, jonka olisin ensimmäisenä odottanut näkeväni vuoden 1998 ECW-ppv:ssä. Rogers ja Smothers edustivat molemmat kuitenkin '80-luvulla debyyttinsä tehneitä old school -painijoita, ja Rogers ei varsinkaan mitenkään kummemmin ollut ollut esillä ECW:ssä, Smotherskin vain FBI:n osana. Siispä kun näillä kahdella ei edes mitään erityisempää feudia ollut taustalla, on vaikea uskoa, että ECW todella buukkaa tämmöistä old school -tyyppistä menoa omaan ppv:hensä filleriksi. Chris Chetti oli Rogersin kehän laidalla antamaan tasoitusta FBI:tä vastaan.

En tiedä onko kyse vain siitä, että olin niin yllättynyt tämänkaltaisen ottelun buukkaamisesta ppv:hen, mutta minä tykkäsin tästä ottelusta. En nyt siis mitenkään kauheasti, koska oli tämä aikamoisen hidasta ja paikoitellen sekavaakin menoa, kun otteluun piti buukata ihan liikaa sekaantumisia, mutta Smothers ja Rogers osoittivat tässä ottelussa hallitsevansa painimisen taidot varsin hyvin. Erityisesti Rogers yllätti ottelussa positiivisesti. Siispä tämä oli erikoisuutensakin ansiosta ihan hyvä ottelu, mutta oli tässä omat pahat ongelmansakin. Välipalani meni. Huippuhetket saatiin ottelun jälkeen, kun Mabel teki ECW-debyyttinsä saapuessaan FBI:n avuksi.
**½ (7:51)


Lance Storm w/ Tammy Lynn Bytch vs. Jerry Lynn - Special Referees: Mikey Whipwreck & Tammy Lynn Sytch
Tämän ottelun juonikuvio on niin käsittämätöntä roskaa, etten edes yritä ymmärtää sitä, ja selittäminenkin on aika hankalaa. Nopeasti sen jälkeen kun Lance Storm ja Chris Candido olivat lopullisesti hajonneet ja Storm ja Candido kohdanneet Heat Wavessa, oli Stormistä alkanut tulla varsin ylimielinen törppö. Tähän kuului mm. jatkuva päänaukominen Candidon vaimolle Tammy Lynn Sytchille, johon Storm saattoi olla joskus vähän ihastunut. Niinpä jossain vaiheessa Storm toikin omaksi managerikseen häikäilemättömän Tammy Lynn Bytchin (myöhemmin tunnettu Dawn Mariena), joka auttoi Stormia Sytchin morkkaamisessa. Ennen N2R:ää jossain ECW:n show'ssa Storm kohtasi Candidon, mutta ottelu päättyi varsin sekavasti, kun Candidon avulla Sytch selättikin Stormin. Ottelun jälkeen Storm kuitenkin pieksi Candidon ja apuun tulleen Lynnin, ja lopulta hän yhdessä Bytchin kanssa teloi myös Sytchin. Jotta homma menisi vielä sekavammaksi apuun ryntäsi myös Mikey Whipwreck, jonka kuitenkin Tammy Lynn Bytch sokaisi puuterilla. Whipwreck kosti tämän tekemällä Whippersnapperin Bytchille, mutta sokeana hän Whippersnapperoi myös vahingossa Sytchin ja tönäisi keskustelemaan tulleen Lynnin päin Stormin tuoliniskua. Pysyittekö perässä? Hyvä, en minäkään.

Kaikesta järjettömyydestä huolimatta odotin tältä ottelulta paljon, koska Lance Stormin ja Jerry Lynnin 1 on 1 Match nyt ei vain yksinkertaisesti voi kuulostaa huonolta. Parhaimmillaan tämä olisi saattanut olla vaikka ****-kamaa, mutta sitä tämä ei tosiaankaan ollut. Ennen enempää haukkumista pitää huomauttaa, etteivät nämä kaksi saisi varmaan kuuna päivänä aikaan mitään oikeasti todella huonoa ottelua, koska kyllä he painimisen osaavat. Ottelun alkupuoli olikin hyvää meininkiä, vaikkakin sekin petti minut kyllä vähän - olisin odottanut vähän jotain vielä erikoisempaa ja menevämpää kuin "vain" hyvää painia. Loppupuoli sitten pilasi homman vielä pahemmin, kun viimeiset kolme minuuttia olivat pelkkää sekaantumista sekaantumisen perään ja muutenkin järjetöntä ylibuukkausta. Oliko tämä sittenkin WCW? Stormilta ja Lynniltä aika hyvä suoritus, muilta todella huono.
**½ (16:48)


The Dudley Boys (c) w/ Joel Gertner, Sign Guy Dudley & Big Dick Dudley vs. Balls Mahoney & Masato Tanaka w/ Axl Rotten - ECW Tag Team Championship
Vuorossa oli illan ainut mestaruusottelu. Tämän ottelun osalta kaikki lähti liikkeelle siitä, että Masato Tanaka ja Balls Mahoney eivät voineet sietää toisiaan. He kohtasivat toisensa todella rajussa ottelussa, jossa kumpikin mäiski toista tuolilla päin näköä lukemattomia kertoja. Ensimmäisestä kohtaamisesta jäi molemmilla selvästi kasvaneen kunnioituksen lisäksi vähän hampaankoloon, joten uusintaottelu buukattiin. Tuon uusinnan kuitenkin pilasivat Dudleyt, jotka hyökkäsivät kesken ottelun molempien kimppuun. Dudleyt toistivat temppunsa hyökätessään Mahoneyn ja Tanakan kimppuun, kun nämä olivat menossa kohtaamaan RVD:n ja Sabun joukkuemestaruusottelussa. Buh Buh Ray ja D-Von ottivatkin haastajien paikan tuossa ottelussa ja myös voittivat tuon ottelun. Tanaka ja Mahoney tietenkin kantoivat tästä kaikesta runsaasti kaunaa ja tahtoivat saada mahdollisuuden voittaa vyöt, jotka kuuluisivat heille.

Tämä ottelu oli melkeinpä koko illan hypetetyin. Ihan aiheesta sillä tämä oli illan paras ottelu. Tässä tapauksessa tämä tosin kertoo enemmän tapahtumasta kuin ottelusta, koska Heat Wavessa tällä arvosanalla ottelu olisi ollut tapahtuman huonoin. Joka tapauksessa Dudleyt ovat jo moneen kertaan osoittaneet, että vaikkeivat he kaikkein taidokkaimpia teknisiä painijoita ole, aina he hyvään joukkuerähinäotteluun pystyvät. Tanakan taitoja tuskin epäilee kukaan, ja Mahoneykin hoiti hommansa tässä ottelussa varsin mallikkaasti. Koska sekaantumismääräkin tämän ottelun kohdalla pidettiin jotenkin siedettävänä (tai no, en kyllä tiedä siedettävästä mutta ainakin vähäisempänä kuin muissa otteluissa openeria lukuun ottamatta), oli tässä kaikki ainekset hyvään joukkuemestaruusotteluun. Ei tämäkään siis mitään huippulaatua ollut, mutta hoiti onnistuneimmin oman paikkansa kortissa.
*** (15:01)


Justin Credible & Jack Victory w/ Jason, Nicole Bass, Chastity & Mr. Wright vs. Tommy Dreamer & Jake Roberts
Justin Crediblen ja Tommy Dreamerin sota oli alkanut jo vuoden alkupuolella, ja miehet olivat jo kohdanneetkin kerran ppv:ssä Living Dangerously 1998:ssa. Sittemmin Dreamerille tuli omat ongelmansa Dudleyn perheen ja Crediblellä Mikey Whipwreckin kanssa, mutta tunteet eivät suinkaan olleet viilentyneet. Credible halvensi Dreameria mm. keskeyttämällä hiljaisen hetken Dreamerin kuolleen isän muistoksi. Muitakin varsin henkilökohtaisia yhteenottoja feudin aikana nähtiin. Jack Victory oli pitkään ollut myös takapiruna Crediblen apuna koko hommassa, ja erityisesti hän oli feudannut New Jackin kanssa, mutta New Jack oli tapahtuman aikana hyllytettynä, joten Dreamer joutui hankkimaan itselleen uuden joukkueparin. Tuo pari olikin aika yllättäen Jake "The Snake" Roberts, joka oli viimeeksi näkynyt ppv:ssä ECW:n Hardcore Heaven 1997:ssa, jossa hän auttoi Jerry Lawlerin voittoon Tommy Dreamerista.

Tältäkin ottelulta odotin ainakin hyvää tasoa, koska Crediblen ja Dreamerin keskinäinen kohtaaminen LD:ssä oli ollut hyvä, ja se olisi voinut olla selvästi parempikin, jos hommaan ei olisi tullut lopussa niin paljon sekaantumisia. Tämä ottelu ei sen sijaan oikein missään vaiheessa tuntunut lähtevän kunnolla käyntiin, vaikka Dreamer ja Credible parhaansa tuntuivat yrittävänkin omilla osuuksillaan. Victory ja Roberts tuntuivat aivan turhilta tunkeilta ottelun aikana. Robertskaan ei saanut mitään muuta mainittavaa aikaa kuin iänikuisen DDT:nsä. Tässä vaiheessa sentään ymmärsi vielä tulla selvinpäin tapahtumaan, toista olisi luvassa vuonna 1999. Jos ottelu ei ollut muutenkin jo aika vaisu, entistä vaisumman siitä teki järkyttävä ylibuukkaus, johon kuului mm. New Jackin, John Kronuksen, Rod Pricen ja yllättävän laihan One Man Gangin sekaantumiset. Ihan ok tämä oli sen takia, että Dreamer ja Credible näyttivät kyllä yrittävän kovasti, ja markkaan Credibleä suuresti, mutta eivät hekään tätä roskaa pystyneet pelastamaan. Ottelun jälkeen Terry Funk ja Dreamer ottivat yhteen.
** (12:26)


Triple Threat (Shane Douglas (c) & Bam Bam Bigelow & Chris Candido) w/ Francine vs. New Triple Threat (Taz (c) & Rob Van Dam (c) & Sabu) w/ Bill Alfonso
Illan Main Event. Ei ehkä ihan sellainen kuin "vuoden suurimmalta tapahtumalta" odottaisi, vaikka olipa tälläkin taustaa ihan riittävästi. ECW FTW-mestarin Tazin ja ECW World-mestarin Shane Douglasin feud oli kestänyt nyt lähes koko vuoden, ja vieläkään Taz ei päässyt haastamaan Douglasia mestaruudesta, vaan sairaslomaltaan juuri palannut Douglas otteli siististi kuuden miehen ottelussa. Vastaansa Triple Threat sai kuitenkin "uuden" Triple Threatin, jonka muodostivat kolme ECW:n kovinta äijää, joilla oli monta hyvää syytä vihata Triple Threatia. Heistä oikeastaan kukaan ei tykännyt toisistaan, vaikka RVD ja Sabu ottelivat edelleenkin joukkueena. Erityisesti toisiaan vihasivat Taz ja Sabu, jotka eivät olleet koskaan muuttuneet ystäviksi Barely Legal 1997:ään päättyneen feudinsa jälkeen. Silti nämä kolme solmivat epäpyhän liiton keskenään saadakseen yhdessä kostaa Triple Threatille. New Triple Threat, varsinkaan RVD tai Sabu, ei kyllä mikään varsinainen face-porukka ollut, mutta hyviksiä joukosta tässä teki Triple Threatin vastustaminen.

Vaikka Main Event ei mikään mahtava päämestaruusottelu ollutkaan, toivoin tältä silti hyvää menoa. Turhaan jälleen toivoin, koska jo ennen ottelun alkua kävi selväksi, ettei tätäkään tulla ilman sekaantumisia läpi vetämään, kun Dudleyt hyökkäsivät RVD:n ja Sabun kimppuun kesken näiden sisääntulon. Vaikka tuon välikohtauksen jälkeen alku näytti ottelussa vielä oikein hyvältä menolta, osoittautui tämäkin loppujen lopuksi yllättävän vaisuksi otteluksi, jossa kukaan ei ollut lähelläkään parastaan. Erityisesti lopetus oli varsin typerä eikä jättänyt odottamaan, mitä jatkossa seuraa, vaikka se buukkauksen tarkoitus kaiketi olikin. Alku siis hyvää, mutta loppu taas tosi vaisua ja kehnoa, minkä takia tämäkin petti pahan kerran.
** (12:57)

*** Masato Tanaka
** Dudley Boys
* Balls Mahoney

November To Remember ja Heat Wave olivat yhdessä kohdassa samanlaisia. Molemmissa nähtiin kuusi ottelua. Harmi vain, että siihen minkäänlaiset yhtäläisyydet jäivätkin. HW:ssä nuo kuusi ottelua olivat täyttä tykitystä, kaikissa otteluissa oli hyvä juonikuvio takana, kaikki ottelut olivat hyvin buukattuja, eikä korttiin olisikaan tarvittu mitään lisää. Tässä taas kaksi ottelua oli täysiä fillereitä, eikä oikeastaan yhdenkään ottelun juonikuvioita voi mitenkään suuremmin kehua. Otteluiden laadusta ja buukkauksesta kaikki käykin ilmi jo arvosanoja katselemalla. Aika järkyttävää, että samalla kun WCW repäisee ja tarjoaa ensimmäisen Ok:n ppv:nsä kuukausiin, tarjoaa ECW heti seuraavaksi koko historiansa huonoimman ppv:n. Tiputus Heat Wavesta oli valtava. Toivon todella, että tätä huonompaa menoa ei ECW:ltä tarvitse katsoa. Ei tämä nyt vuoden huonoimpiin kuulunut, koska tässä oli omat hyvät hetkensä, eikä joukossa ollut mitään oikeasti erityisen kamalaa, mutta kyllä ECW:ltä pitäisi voida odottaa jotain ihan muuta. Selvästi Kehno ppv. Kerrankin minä ja Scott Keith olemme samaa mieltä jostain ECW:hen liittyvästä.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
15. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
16. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
17. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
18. WCW Slamboree - Kehno
19. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
20. ECW November To Remember - Kehno
21. WCW The Great American Bash - Kehno
22. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
23. WCW Road Wild - Surkea
24. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi WWF:n Survivor Series.

SURVIVOR SERIES 1998
Deadly game

Survivor Series 1998 oli varsin erilainen verrattuna kaikkiin muihin historian Survivor Serieseihin. Sen sijaan, että tapahtumassa olisi nähty tuttuja ja turvallisia 4 vs. 4 tai 5 vs. 5 Survivor Series -otteluita, koko tapahtuman teemana oli WWF-mestaruusturnaus. Viime ppv:ssä nähty Kane vs. Undertaker oli siis päättynyt siihen, kun Steve Austin pieksi veljeskaksikon molemmat puoliskot ja julisti ottelun tasapeliksi. Niinpä päämestaruudella ei ollut edelleenkään omistajaa, joten Mr. McMahon päätti, että ainut tapa uuden mestarin kruunaamiselle on järjestää yhden illan aikana alusta loppuun käytävä 14 miehen turnaus, jollainen oli edellisen kerran nähty WrestleMania IV:ssä. Tuosta 'Maniasta ei paljoa hyvää sanottavaa ole, mutta en silti voi piilottaa rakkauttani mestaruusturnauksia kohtaan. Tätä mestaruusturnausiltaa selostamassa olivat tietenkin JR ja King.


Mankind vs. Dwayne Gill - WWF Championship Tournament First Round Match
Mestaruusturnaus alkoi varsin mielenkiintoisesti, kun Mr. McMahonin sisäänkuuluttamana paikalle saapui "Corporate Champion"iksi pyrkivä Mankind. Mankindin heeliys on taas varsin kyseenalainen, mutta ei hänen yhteyttään McMahoniin voi kiistää, vaikka McMahon ei kuinka syvimmässään näyttänytkään kestävän täysin vajaaälyistä Mankindiä. Mankind oli turnaukseen tullessaan jo mestari, koska McMahon oli pari viikkoa aikaisemmin luovuttanut Foleylle vanhasta rikkoutuneesta WWF-mestaruusvyöstä tehdyn Hardcore Championship -vyön, ja Mankind ei olisi tästä uuden Hardcore-mestarin asemasta olisi voinut olla enemmän ylpeä. Vinceä miellyttääkseen ykköset ylleen vetäneen Mankindin vastustajaksi ensimmäiselle kierrokselle Vince oli pedannut yllätysvastustajan, joka paljastui vanhaksi WWF-jobberiksi Dwayne (Duane) Gilliksi, mikä näytti jälleen vahvistavan sitä tosiasiaa, että Vince yrittää halveksunnasta huolimatta rakentaa Mankindille voittoa turnauksesta.

Itse ottelusta ei (yllättäen) ole paljoa sanottavaa, koska puolessa minuutissa ei paljoa ehditä tehdä. Gillillä oli hauska sisääntulomusiikki ennen Gillberg-aikaa. Ei kunnon ottelu, joten arvosanaksi ei ole paljon vaihtoehtoa.
DUD (0:30)


Jeff Jarrett w/ Debra McMichael vs. Al Snow w/ Head - WWF Championship Tournament First Round Match
Tennessee Leen Jeff Jarrett oli dumpannut jo Double J -aikansa lopussa, ja nyt oli myös Southern Justice saanut luvan mennä. Näiden tilalle uudella ja entistä ylimielisemmällä asenteella liikkuva Jarrett oli hankkinut managerin paikalle uhkean Debra McMichaelin, joka teki tässä ppv:ssä ppv-debyyttinsä WWF:n puolella. WCW-ajoista tuttu parivaljakko palasi siis jälleen yhteen, kun miehestään Stevestä eronnut Debrakin oli saanut tarpeekseen WCW:stä. Al Snow oli puolestaan perustanut jo tässä vaiheessa tutun J.O.B. Squadinsa, vaikka tässä ppv:ssä se ei vielä näkynytkään.

Tästä ottelusta minä tykkäsin aika paljonkin. On totta, että aikaa oli tälle, niin kuin kaikille muillekin illan otteluille, varattu ihan onnettomasti, minkä takia ei tämä mikään erityinen kamppailu pystynytkään olemaan. Silti Snow ja Jarrett vetivät todella vauhdikkaan ja kivan ottelun. Lopetuksesta en nyt kauheammin tykännyt, mutta muuten sekä Snow että Jarrett väläyttivät yllättävänkin näyttäviä otteita. Ihan hyvä ottelu, erityisesti kuin otetaan aika huomioon.
**½ (3:31)


Big Bossman vs. Steve Austin - WWF Championship Tournament First Round Match
Myös Big Bossman kuului tähän ryhmään, joka oli loikannut WCW:stä WWF:ään. Heti paluunsa jälkeen vanhasta poliisityylistä Attitude Eralla SWAT-tyyliin siirtynyt Bossman liittyi Mr. McMahonin turvatiimin johtajaksi, joten Austinin kohtaaminen oli taatusti tarkkaan suunniteltu valinta. Austininhan Vince erotti, kuten lupasi, edellisen ppv:n päätteeksi, koska tämä ei julistanut uutta WWF-mestaria ppv:n lopussa. Austin sai kuitenkin uuden viiden vuoden sopimuksen, koska isäänsä vastustanut Shane McMahon pisti nimet paperiin Austinin kanssa. Shanen viha isäänsä kohtaan johtui siitä, että Vince oli alistanut poikansa tuomarin asemaan WWF-portaikossa.

Ei tästäkään ottelusta nyt ole kauheasti sanottavaa, koska illan teemaan sopien tämäkin oli aika lyhyt. Toisaalta tälle ottelulle lyhyys sopikin kuin nenä päähän, koska pidempänä tämä olisi mitä luultavammin ollut vain tylsää ja turhauttavaa katseltavaa. Tämmöisenä tämä oli ihan katseltavaa mätkimistä heikolla lopetuksella. Ei paljon kehuttavaa tässäkään siis, mutta olisi varmasti voinut olla pahempikin.
*½ (3:20)


X-Pac vs. Stephen Regal - WWF Championship Tournament First Round Match
Ennen kuin voin sanoa mitään muuta niin... Heeee's a maaaaaan! Olen koko ajan tämän projektini aikana odottanut, milloin tapahtuisi Regalin ppv-debyytti WWF:ssä, ja tässä se nyt on. Myös Regal loikkasi siis hetkeksi WWF:n kelkkaan WCW:stä, mutta erinäisten syiden takia Real Man's Manin ensimmäinen reissu WWF:ssä jäi aika lyhyeksi. Nyt hän joka tapauksessa kohtasi European-mestari X-Pacin ensimmäisen kierroksen ottelussa.

Tämä oli turnauksen alkukierroksen selvästi pisin ottelu, ja pitkiin ottelu näyttikin oikein hyvältä. Sekä Regal että X-Pac kyllä osaavat hommansa, ja kumpikin pääsi esittelemään taitojaan. Itse asiassa ottelu oli jopa yllättävän vauhdikas, koska niin X-Pac kuin Regalkaan ei ole tullut ennen kaikkea tunnetuksi nopeudestaan. Olisin antanut tälle varmastikin kolme tähteä, mutta lopussa olluut sekoilut lopetuksen yms. kanssa ikävä kyllä latistivat tunnelmaa taas.
**½ (8:10)


Ken Shamrock vs. Goldust - WWF Championship Tournament First Round Match
IC-mestari Ken Shamrock sai ensimmäisellä kierroksella vastaansa Goldustin. Itse ottelu nyt oli aikalailla semmoinen kuin tällä ajalla ja näillä painijoilla sopi odottaa. Shamrock veti kyllä ihan hyvin, mutta Goldust tyytyi tuttuun, turvalliseen ja yllätyksettömään vetoon. Kaikin puolin aika perus tv-ottelutyylinen matsi, jonka katsominen ei häirinnyt ja jossa oli mukana pari pikkaisen säväyttävämpääkin kohtaa (kuten Shamrockin out of nowhere Hurracanrana), mutta ei tässä kuitenkaan mitään sen erityisempää ollut. Hoiti hommansa.
** (5:56)


The Rock vs. Big Bossman w/ Gerald Brisco & Pat Patterson - WWF Championship Tournament First Round Match
The Rockhan voitti IYH: Breakdownissa ykköshaastajuuden WWF-mestaruuteen, mutta koska samana iltana päämestaruudesta tuli vakantti, ei Rock päässyt koskaan hyödyntämään ykköshaastaja-asemaansa. Tässäkään turnauksessa hän ei mitään erityiskohtelua saanut, koska Mr. McMahon tykkäsi Rockista lähes yhtä paljon kuin Stone Coldista. Alun perin Rockin piti kohdata ensimmäisellä kierroksella Triple H, mutta McMahonin sätkynuket Patterson ja Brisco saapuivat ilmoittamaan ennen ottelua, ettei HHH ole edelleenkään painikunnossa. Niinpä Triple H:n paikan turnauksessa otti toisen yrityksensä turnauksessa saava Big Bossman. Ja se ottelu.. No, kyseessä on WWF:n (ja varmaan melkeinpä koko painin) historian lyhyin ottelu. 'Nuff said.
DUD (0:03)


The Undertaker w/ Paul Bearer vs. Kane - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
Tuhon veljekset Undertaker ja Kane pääsivät siis suoraan mestaruusturnauksen neljännesvälieriin, koska he olivat ne kaksi miestä, joiden keskinäisen mestaruusottelun päädyttyä tasapuoliin koko tähän turnaukseen päädyttiin alun perin. Niinpä oli kai kohtuullista, että he saivat edes pientä hyvitystä siitä, että heidän keskinäinen mestaruusottelunsa laajeni 14 miehen turnaukseksi. Judgment Dayssahan tapahtui ME:ssä muutakin kuin Austinin erottaminen: Paul Bearer teki nimittäin paluun pienen tauon jälkeen ja kaikkien shokiksi kääntyikin poikaansa Kanea vastaan ja liittoutui taas yhteen ensimmäistä kertaa hyvissä väleissä sitten vuoden '96 kesän. Nyt nämä kaksi paholaista janosivat yhdessä koko WWF:n kontrollia, ja Kane taas oli nyt täysin yksin pahassa maailmassa, ja tuosta hän janosi kostoa niin veljelleen kuin isälleenkin.

Tämä ottelu jopa yllätti minut positiivisesti. Sen verran kulunut taistelupari tämä alkoi olla jo tässä vaiheessa vuotta '98 ja kun Undertaker alkoi olla varsin kipeästi tauon tarpeessa. Tauolle hän tosin pääsi vasta loppukesästä '99 - tämä oli vielä sitä aikaa, kun 'Taker paini tauotta aktiivisesti. Edellinen loma hänellä oli ollut kesällä '94. Silti väsynyt Undertakerkin ja Kane pätkivät minun mielestäni tässä taas toisiaan ainakin astetta energisemmin kuin Judgment Dayssa. Ei tämä heidän alkuvuoden otteluilleen millään pärjännyt, mutta kyllä tämä silti minua viihdytti. Ihan napakka, toimiva ja sopivan pituinen veljesten välienselvittely.
**½ (7:16)


Mankind vs. Al Snow w/ Head - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
Hehe, neljännesvälierässä toisensa kohtasi varsin mielenkiintoinen parivaljakko. Tässä vaiheessa kayfabessa miehillä ei mitään taustaa vielä ollut, vaikka jostain syystä McMahon oli varastanut Mankindin Mr. Sockon ja sitonut sen Headille hikipannaksi. Mankind ei tästä ollut tietoinen ennen ottelua... joka oli ok. Jälleen ongelmaksi tuli vastaan se, että alle 4 minuutissa ei kovin kummoista ottelua rakenneta. Foleykin näytti vähän säästelevän paukkujaan, mutta oli tämä taas tosiaan semmoinen tv-showtason ihan mukava ottelu ilman mitään sen kummempaa.
** (3:55)


Ken Shamrock vs. The Rock - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
Tämä oli viimeinen neljännesvälieräottelu, koska yksi ensimmäisen kierroksen otteluista oli päättynyt tasapeliin. Shamrockilla ja Rockilla riitti kyllä historiaa vuoden '98 ajalta, mutta ehkä tässä vaiheessa tämä ottelijapari alkoi olla jo vähän kulunut. Ei silti, hyvän ottelun Rock ja Shamrock tarjosivat. Illan parhaan tähän mennessä. Ei tässä nyt heidän KOTR-finaaliottelun tasolle päästy, mutta kummallakin näytti olevan vielä aika hyvin energiaa, ja koska aikaakin tälle ottelulle suotiin melkein 10 minuuttia, oli tuloksena ihan vauhdikas ja tasokas ottelu. Shamrock ja Rock toimivat hyvin yhdessä kehässä.
*** (8:20)


Jacqueline (c) w/ Marc Mero vs. Sable - WWF Women's Championship
Illan aikana nähtiin kaksi ottelua, jotka eivät liittyneet turnaukseen, ja tämä oli ensimmäinen niistä. Sablen ja Marc Meron feudin tarina on lähtöisin aina vuoden '97 loppupuolelta, ja tuossa tarinassa on nähty monia vaiheita. Viimeisin niistä oli kesällä tapahtunut Meron uuden managerin Jacquelinen WWF-debyytti. Pian WWF:ään saapumisensa jälkeen Jacqueline alkoi herätellä myös kuollutta Women's-divisioonaa, ja alkusyksystä hän voittikin Sablen ottelussa, jossa kruunattiin ensimmäinen WWF:n naisten mestari lähes kolmeen vuoteen. Jacqueline ja Sable eivät tietenkään voineet sietää toisiaan, ja he olivat ottaneet yhteen kuukausitolkulla. Nyt tuo riita olisi viimein tarkoitus selvittää loppuun ensimmäisessä ppv-tason WWF Women's-mestaruusottelussa sitten SummerSlam 1995:n.

Tämäkin ottelu sai tyytyä kaikkien muiden tapaan siihen, että aikaa ei ollut kauheasti tarjolla. Toisaalta tämä oli taas ottelu, joissa ajanpuute ei välttämättä ollut mitenkään huono asia. WWF:n uudelleenherätetyn naisten divisioonan alkuvaiheet eivät olleet mitenkään erityisen vahvoja, mistä tämä ottelu antaa hyvän esimerkin. Yleisö kyllä syttyi Sableen todella hyvin, ja Sable vetikin tässä oikein hyvin, kun ottaa huomioon, että hän ei tosiaan mikään painija ollut alunperin. Ei tämä siis kamala ottelu ollut, mutta heikohkon puoleinen nyt kumminkin, koska ei tässä hirveästi mitään tapahtunut.
*½ (3:14)


Mankind vs. Steve Austin - WWF Championship Tournament Semi Final Match
Ensimmäisessä välierässä kohtasivat Mankind ja Steve Austin, jotka olivat ottaneet yhteen parissa muussakin kuluneen vuoden ppv:ssä. Tässä ottelussa ei ihan päästy niiden keväisten Dude Love vs. Austin -otteluiden tasolle, mistä osittain voi syyttää taas ajan puutetta, vaikka tämä olikin illan ensimmäinen 10 minuutin rajan rikkonut ottelu. Toinen syy oli se, että vaikka ottelun ensimmäiset 8-9 minuuttia vaikuttivat oikein hyvältä ja viihdyttävältä entertainment brawlilta, taas WWF onnistui pilaamaan fiilikseni täysin turhalla ja ylibuukatulla lopetuksella. Ruusuja siis Austinille ja Mankindille, risuja buukkaustiimille. Hyvä ottelu joka tapauksessa.
*** (10:27)


The Undertaker w/ Paul Bearer vs. The Rock - WWF Championship Tournament Semi Final Match
Suurin osa Attitude Eran huippunimien ensikohtaamisista oli jo tässä vaiheessa taidettu nähdä ppv-tasolla, vaikka ne klassikkokohtaamiset olivat vielä edessä, mutta Undertaker ja Rock eivät olleet vielä ppv:ssä painineet toisiaan vastaan. Niinpä odotin aika innolla tätä ottelua, ja siksi pettymys oli sitten sitäkin karvaampi. Jostain syystä Rockin ja 'Takerin tyylit eivät vain tuntuneet klikkaavan ollenkaan, ja lopputuloksena oli semmoinen ok brawlaus, josta puuttui se suuren ottelun tunto, jota olin tältä odottanut. Yleisökin oli aika vaisuna. Ehkä Undertakerille kaksi ottelua samana iltana oli liikaa, koska olen kyllä mielestäni vuodelta '99 nähnyt sentään hyviä otteluita näiltä kahdelta. Ei tämäkään siis huono ollut, mutta ikävä pettymys silti.
** (8:23)


New Age Outlaws (c) vs. Head Bangers vs. Mark Henry & D'Lo Brown - WWF Tag Team Championship
Ennen illan Main Eventiä välipalaotteluna oli tarjolla joukkuemestaruusottelu. New Age Outlaws ja Head Bangers olivat feudanneet siis jo jonkin aikaa, ja nämä joukkueethan kohtasivat edellisessä IYH:ssakin. Tuolloin ottelu päättyi diskaukseen, joten välienselvittely ei suinkaan ollut ohi. Nyt soppaan sekoittui myös D'Lo Brown ja Mark Henry, jotka kahdestaan kantoivat kuolleen ja kuopatun Nationin mainetta ja yrittivät siinä ohessa saada joukkuemestaruusvyöt itselleen.

Tämä ottelu oli yksinkertaisesti huono. En ymmärrä, kuinka kukaan voi pitää tätä edes ok:na, koska tässä ei toiminut yhtään mikään. Joukkueiden kemiat eivät toimineet keskenään ollenkaan, ja se ei ollut edes pahinta tässä. Buukkaus oli aivan järjetöntä, eivätkä sen enempää painijat kuin tuomarikaan tuntuneet edes tietävän, miten ottelun kuuluisi edetä. Lopputuloksena oli aivan liian pitkään kestänyt sekamääräinen sössö, jossa painijat vielä botchailivat mm. selätyksien keskeyttämisiä. Aivan hirveältä surkeudelta tämän pelastaa se, että ainakin alkupuolella parin minuutin ajan tämä tuntui vielä ihan ok:lta ottelulta, kunnes homma levisi käsiin. Ei WWF:n joukkuedivarin vahvimpia hetkiä.
* (10:10)


Mankind vs. The Rock - WWF Championship Tournament Final Match
Vihdoin oli illan finaalin aika. Taattua oli siis ensinnäkin se, että parin kuukauden tauon jälkeen WWF saisi vihdoin taas päämestarin, mutta toiseksi varmaa oli myös se, että tuo päämestari tulisi olemaan aivan uusi. Niin Rock kuin Mankindkaan eivät olleet pitäneet aikaisemmin WWF-mestaruutta. Vaikka Big Bossman oli McMahonin käskyistä yrittänyt useampaan kertaan pilatata Rockin etenemisen turnauksessa, oli mies nyt silti tässä. Niinpä Vince apujoukkoineen päätti saapua ringsidelle pitämään huolta siitä, että ottelu etenee siten, miten hän haluaa.

Taidan olla varmaan yksi harvoista ihmisistä, ellen sitten ainut, joka pitää tätä ottelua oikeasti hyvänä. Aina tästä ME:stä puhutaan, kuinka "Rock ja Mankind olivat jo väsyneitä" ja kuinka "buukkaus oli kyllä onnistunutta, mutta ottelu ei yltänyt miesten muiden kohtaamisten tasolle". En minäkään väitä, että tämä olisi missään tapauksessa ollut paras Rockin ja Mankindin ottelu, ja tiedostan kyllä, että molemmat olivat väsyneitä ottelun aikana. Silti minusta tässä toimi tosi moni asia. Yleisö oli aivan pähkinöinä, buukkaus oli hyvää, Mankind ja Rock vetivät roolinsa hienosti ja nähtiinpä tässä pari oikeasti näyttävää bumppiakin, kuten Mankindin näyttävä lento selostuspöydän läpi. Toki tässä oli omat heikkoutensakin, erityisesti todella hitaasti käyntiin lähtenyt alku. Silti kokonaisuutena minusta hyvä tapa päättää show, ja ainakin itse viihdyin helposti tätä katsoessa.
***½ (17:10)

*** The Rock
** Mankind
* Vince McMahon

Tämä ppv on hyvin hankala tapaus arvioitavaksi. Tarjolla oli 14 ottelua, joista kolme saavutti kolmen tähden rajan. Ihan jo tämän ja useampien laadullisten ja buukkauksellisten pettymyksien takia ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa tälle arvosanaksi Kehno. Sitten kuitenkin täytyy muistaa tämän ppv:n erikoisluontoisuus ja se, etteivät tässä olleetkaan pääroolissa ottelut, vaan koko show'n ajan eteenpäin kuljetettu juonikuvion kehitys, joka sai hienon päätöksen ME:n lopussa ja jätti odottamaan jatkoa. Toisaalta osittain hyvästä buukkauksesta huolimatta mukana oli myös sitä turhaa overbookingia. Ja toisaalta taas minä tykkään aina näistä turnauksista, kuten alussa sanoin, vaikka ne sitten laadullisesti jäisivätkin heikoksi. Niinpä ei tämä vuoden huonoimpia ppv:itä ole, mutta en minä silti tätä vuolaasti kehumaan lähtisi.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
15. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
16. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
17. WWF Survivor Series - Kehno
18. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
19. WCW Slamboree - Kehno
20. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
21. ECW November To Remember - Kehno
22. WCW The Great American Bash - Kehno
23. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
24. WCW Road Wild - Surkea
25. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi WCW:n World War 3.

Mikä WrestleMania? Ei, kyllä minä tykkään katsoa enemmän näitä noin 15 vuotta vanhoja ppv:itä.


WORLD WAR 3 1998
Total destruction!

World War 3 oli ollut jo vuodesta '95 asti WCW:n viimeinen ppv ennen promootion painivuoden huipentavaa Starrcadea. Parhaiten World War 3:t muistetaan tietenkin kyseisessä ppv:ssä nähdyistä 60 miehen ja 3 kehän jättiläismäisistä Battle Royaleista, jotka yrittivät vastata jollain tavalla WWF:n Royal Rumblelle. Ei tarvinne sanoa, ettei menestys ollut mitään mainittavaa. Niinpä tämä vuoden 1998 World War 3 jäikin viimeiseksi - tulevina parina viimeisenä vuotena sen paikan ottaisi Mayhem.


Glacier vs. Wrath
WCW jatkoi vuoden '98 aikana tutuksi tulleella linjallaan avata ppv varsin erikoisella ottelulla. Nyt oli vuorossa täysin puskista revitty Glacierin ja Wrathin ottelu. Glacier oli ollut WCW:n suuri toivo vuoden '96 lopulla ja vielä '97 alussakin tulevaksi ME-nimeksi, mutta kun mystisestä kypärästä supervoimat saava Martial Arts -taistelija ei sytyttänytkään yleisöä, vaipui Glacier vuoden '97 loppuun mennessä alakorttiin hävittyään ensin feudinsa Mortista ja Wrathia sekä entistä joukkuepariaan Ernest Milleriä vastaan. Tämä oli hänen ensimmäinen ppv-esiintyminen sitten edellisen vuoden WW3:n. Wrath oli niin ikään ollut koko vuoden '98 poissa näkyvistä. Hänhän oli tehnyt WCW-debyyttinsä vuonna '97 saapuessaan auttamaan Mortista feudissa juuri Glacieria vastaan. Sittemin Mortisin ja Wrathin joukkue hajosi, kaksikko lähti omille teilleen ja Wrathille taisi tulla joku loukkaantuminenkin. Vajaa pari kuukautta sitten Wrath teki kuitenkin uuden saapumisen aloittaessaan dominoimaan koko WCW:n rosteria, eikä kukaan ollut päihittänyt häntä paluun jälkeen. Wrathin salainen ase oli uusi Meltdown-finisher (...Pumphandle Slam), jonka tieltä kaikki lakoavat. Nyt olisi vanhan vihamiehen Glacierin vuoro yrittää pysäyttää Wrath.

Olin positiivisesti yllättynyt tästä ottelusta, koska muistelin, etteivät nämä kaksi olleet vetäneet viime vuonna mitään kehuttavia otteluita toisiaan vastaan. Jostain syystä minä kuitenkin tykkäsin tästä ottelusta. En nyt väitä tätä siis miksikään mestariteokseksi tai edes erityisen hyväksi otteluksi, mutta tuskin paljon parempaa näiltä kahdelta nähtäisiin. Yleisö oli hyvin mukana (buuaten Glacierille ja hurraten Wrathille), ja varsinkin Wrath liikkui kokoisekseen todella vauhdikkaasti ja väläytti oikeasti energisiä otteita. Tykkäsin. Ihan kiva tapa aloittaa siis show, mutta toki kahden oikeasti taidokkaan painijan hyvä ottelu olisi aina vielä parempi. Pitää vain koettaa WCW:n kohdalla vähän katsoa asioita positiivisesti.
**½ (8:22)


Stevie Ray w/ Vincent vs. Konnan
Kovasti puhuin asioiden positiivisesta katsomisesta juuri äsken, mutta tämän ottelun kohdalla se on kyllä aika hankalaa. Konnan ja Stevie Ray ovat melkeinpä kaksi koko WCW:n tylsintä painijaa, ainakin kun puhutaan näistä ppv-tasolla tasaisen varmasti esillä olevista kavereista. Kumpikaan ei koko tämän projektini aikana ole tarjonnut mitään erikoista. Stevie Ray oli ihan ok Harlem Heatissa, jolloin hänen heikkoutensa ei tullut samalla tavalla esille, ja Konnan paini silloin vuoden '96 alkupuolen US-mestaruuskaudellaan hyviä otteluita, koska sai vastaansa WCW:n midcardin parhaimmistoa. Jotta homma menisi vielä paremmaksi, ei tällä jostain syystä ppv:hen tungetulla ottelulla ollut ilmeisesti edes mitään feudia taustallaan. Kunhan nyt Konnan kuului nWo Wolfpackiin ja Stevie Ray nWo Hollywoodiin.

Ottelu oli aika lailla juuri niin vaisu kuin sopi odottaakin. Ei siis mitään uskomatonta paskaa, mutta yksinkertaisesti vain tylsä ja heikko ottelu, jolla ei pitäisi olla mitään asiaa ppv:hen. Kumpikin tuntui vähän kuitenkin yrittävän, minkä ansiosta tämän nyt pystyi ihan katselemaan, mutta näiden kahden pitäisi yrittää aika pirusti, jotta lopputuloksena olisi edes ok ottelu. Lopetustakaan ei tarvitse paljoa kehua. Onneksi tämä oli edes suhteellisen lyhyt.
* (6:55)


Sonny Onoo & The Cat w/ Onoo's Trainers vs. Perry Saturn & Kaz Hayashi
Saturn oli varmaan tosi tyytyväinen siihen, miten suuriin kuvioihin hän oli päässyt sen jälkeen, kun feudi Ravenin kanssa oli ohi ja kun hän oli alkanut käyttää painiessaan myös etunimeään. Tämä oli Sonny Onoon ensimmäinen painiottelu ppv-tasolla ikinä, mikä varmastikin johtui siitä, että tähän asti hänet oli ymmärretty pitää vain managerina, mutta nyt hänet piti tunkea myös painikehään. Ottelun taustalla oli Onoon ja tämän entisen manageroitavan ja sittemmin hyvikseksi kääntyneen Kaz Hayashin hyvin perinteinen feud. "The Cat" Ernest Miller oli auttanut edeltävinä viikkoina Onoota tämän harjoitusotteluissa, ja Hayashi oli puolestaan löytänyt Saturnista edeltävässä Thunderissa itselleen apurin.

Tämä ottelu ei taas ollut niin huono kuin odotin. Siitä voi tosin kiittää pitkälti Saturnia ja varmaan myös jonkun verran Hayashia, jotka hoitivat hommansa ottelussa oikein mallikkaasti. Erityisesti Saturn osoitti olevansa mies paikallaan, vaikka nämä alakortin kuviot eivät varmasti ihan olleet sitä, mitä hän oli odottanut. Onoo veti myös oman pelkurimanageriroolinsa ihan hyvin, eikä Catkaan ollut kamala. Niinpä lopputuloksena oli ihan ok ottelu, jossa ei mitään erityisen loistavia hetkiä nähty, mutta perustoimivaa tv-ottelumeininkimäistä painia. Hoiti oman roolinsa hyvin, mutta jäljelle jää kysymys siitä, pitäisikö tämänkaltaista roolia hoitavia otteluita olla ppv:ssä.
** (8:04)


Juventud Guerrera (c) vs. Kidman - WCW Cruiserweight Championship
Tässä vaiheessa siirryttiin sitten vähän korkeamman kortin otteluihin. Juventud Guerreran ja Kidmanin kamppailu CW-mestaruudesta oli siis jatkunut edelleenkin, vaikka Halloween Havocissa Guerreran sijaan Disco Inferno sai mahdollisuuden otella Kidmania vastaan mestaruudesta. HH:n ja WW3:n välissä oli kuitenkin taas tapahtunut, kun Guerrera onnistui voittamaan Cruiserweight-mestaruuden takaisin itselleen tiukassa ottelussa Kidmania vastaan. Todellinen shokki nähtiin kuitenkin itse ppv:ssä juuri ennen ottelun alkamista, kun paljastui, että Juventud Guerrera oli liittynyt Eddie Guerreron pari kuukautta aiemmin perustamaan Latino World Order -heelporukkaan! Näin ollen tässä Kidmanin ja Guerreran kuukausia kestäneessä kädenväännössä oli tapahtunut täydellinen roolien vaihdos, kun feudin alkaessa Kidman oli heel ja Juventud face.

Yleisölle täytyy kyllä antaa kunniaa siitä, että tästä hieman sekavasta turn-hässäkästä huolimatta tässäkin ottelussa he osasivat heti olla oikean tyypin puolella. Oli hienoa huomata, kuinka Kidman sai suurta poppia ja Guerrera puolestaan rajua buuausta. Yleisöreaktion lisäksi ottelussa oli kuitenkin myös paljon muuta hienoa, koska tämä oli mielestäni melkeinpä vuoden '98 paras ppv-tasolla nähty CW-mestaruusottelu. Ihan alkuvuoden Jerichon pari ottelua olivat myös tosi hyviä, mutta tämä voittaa nekin ihan hiuksenhienosti. Kidman ja Juventud olivat otelleet kerran aikaisemmin tänä vuonna ppv-tasolla, mutta se ei ollut ihan sitä parasta, mitä näiltä kahdelta voisi odottaa. En tiedä, oliko tämäkään vielä kaikkein parasta, mutta huipputason ottelu silti. Helkkarin jännittävää, vauhdikasta ja ennen kaikkea näyttävää menoa. Tässä nähtiin semmoisia spotteja, joita WWF:n ppv:issä ei koskaan nähtäisi. Juuri tällä WCW:n olisikin pitänyt yrittää kilpailla vielä enemmän WWF:ää vastaan. Hieno ottelu, ensimmäinen neljän tähden ottelu WCW:ltä sitten alkukevään ppv:eiden.
**** (15:27)


Scott Steiner w/ Buff Bagwell vs. Rick Steiner (c)
No eihän se Rickin ja Scottin feudi sittenkin päättynyt siihen Halloween Havocin sekamelskaan, mikä oli ihan positiivinen asia. Halloween Havocissahan Buff Bagwell "yllättäen" kääntyi kesken joukkueottelun Rickiä vastaan ja jätti tämän painimaan yksin Giantin ja Scottin kanssa, mutta siitä huolimatta Rick voitti tuon ottelun ja joukkuemestaruudet. Tuon jälkeen nähtiin huippuunsa ylibuukattu veljesten parin minuutin rymistely, jossa ei ollut mitään kunnon lopetusta. Niinpä JJ Dillion yritti jälleen kerran buukata veljeksille vihdoin ja viimein sen kunnon ottelun ppv:hen, mutta ei tämä hyvältä nytkään näyttänyt, koska ottelun tuomarina toimisi joku nWo-pelle, koska yksikään oikea tuomari ei enää suostunut tuomitsemaan näiden kahden otteluita.

Ja kuten arvata saattoi, ei tästä missään vaiheessa tullut edes mitään kunnon ottelua. Tarjolla oli ties kuinka monennen kerran pari minuuttia rymistelyä, jonka jälkeen homma lähti jälleen lapasesta, eikä tarjolla ollut minkäänlaista tyydyttävää lopetusta. Tai ehkä WCW sitten ajatteli, että kun tällä kertaa hommaan sekoitettiin päämestari Goldbergkin, se tyydyttäisi katsojat. Paikalla ollut yleisö oli ihan innoissaan, joten kai idea jollain tavalla toimi. Harmi, etten minä ollut niin into piukkana. Olisin halunnut nähdä sen yhden kunnon ottelun Rickin ja Scottin välillä, mutta sen osalta on tainnut toivo jo mennä.
½

Seuraavaksi olisi pitänyt olla vuorossa Scott Hallin ja Kevin Nashin uusintaottelu Halloween Havocista. HH:n kohtalon jälkeen Scott Hall oli ilmeisesti ottanut jälleen urallaan ryhtiliikkeen, ja hän oli ainakin kayfabessa jättänyt viinanhuuruisen touhun taakseen. Niinpä paikalle saapuikin nyt paljon asiallisemman ja vakavamman näköinen Hall, kuin mitä hän oli pitkään aikaan ollut. Mukanaan Hallilla oli lähes koko nWo Hollywood-porukka, mikä paljastuikin sitten virheeksi. Koska Hollywood Hogan oli kadonnut pian Havocin jälkeen, oli Eric Bischoff nyt nWo Hollywoodin johdossa yksin, ja Bischoffin käskystä koko Hollywood kääntyikin Scott Hallia vastaan ja alkoi piestä tätä keskellä kehää. Tällöin paikalle saapui sitten Hallin vastustajaksi tarkoitettu Nash, joka pieksi kaikki nWo Hollywoodin jäsenet Hallin pienoisella avulla. Yleisö chanttasi Outsiderseja, ja Hall tarjosikin Nashille nWo-taunttia, mutta Nash ei ilmeisesti enää pystynyt luottamaan entiseen ystäväänsä, vaan jätti Hallin yksin seisomaan kehään. Tämä oli oikeasti ihan mielenkiintoinen käänne.


Chris Jericho (c) w/ Ralphus vs. Bobby Duncum Jr. - WCW Television Championship
Jos Bobby Duncum Jr. ei ole teille millään tapaa tuttu nimi, niin ei mitään. Minäkään en ollut hänestä koskaan kuullut aikaisemmin. Koska olen aikalailla sivistymätön old school -painin osalta, ei myöskään Duncumin isä Bobby Duncum Sr. ollut minulle tuttu nimi, mutta ilmeisesti hän oli '70- ja '80-luvuilla mm. NWA:ssa, AWA:ssa ja WWWF:ssä nimeä itselleen tehnyt cowboy-gimmickillä paininut teksasilainen. Nyt hänen poikansa Duncum Jr. oli saapunut WCW:hen hyvin samanlaisella gimmickillä, ja hänen tarkoituksensa olikin seurata isänsä jalanjälkiään. Hyvin hän oli urakkansa aloittanut, koska heti Nitrossa nähdyssä debyyttiottelussaan hän oli pistänyt TV-mestari Chris Jerichon niin tiukalle, että Jericho päätti lähteä kesken ottelun pois. Niinpä Duncum Jr. saikin toisen mahdollisuuden Jerichoa vastaan, ja tällä kertaa ottelussa olisi panoksena myös pelkurimestarin mestaruusvyö. Bobby Juniorista pitää sanoa vielä se, että hänen kohtalonsa on varsin karu, koska hän kuoli vuonna 2000 ollessaan vain 35-vuotias.

En tiennyt etukäteen yhtään, mitä odottaa Duncum Juniorilta, ja niinpä olin iloisesti yllättynyt, kun tämä ottelu paljastui varsin viihdyttäväksi. Ehkä silti suurin kiitos kuuluu Jericholle, joka väläytti jälleen kerran hienoja liikkeitä ja tyylikkäitä countereita ja hoiti samalla myös roolinsa vetämisen ykkösluokkaisesti, mutta ei Duncumkaan mikään huono ollut. Hän toimi juuri hyvin tässä ottelussa vähän vielä vihreänä altavastaajana, joka sai kuitenkin vietyä Jerichon todella tiukille ja hoiti brawlauksensa todella tyylikkäästi. Hyvin rakenneltu ottelu, jonka submission-kohdatkaan eivät pituudestaan huolimatta tuntuneet yhtään tylsiltä vaan asiaankuuluvilta. Kaikin puolin oikein hieno ja viihdyttävä TV-mestaruuskamppailu. Lisää näitä.
***½ (13:19)


World War 3 60 Man Battle Royal - WCW World Heavyweight Championship Title Shot
Täytyy tähän alkuun sanoa, etten voi olla nauramatta wikipedian selitykselle WW3-ottelun säännöistä.

"The rules for a World War 3 match were similar to the rules for a Royal Rumble match. There were two major differences:

* The WW3 match is played out in three rings, each holding twenty men.
* All sixty men start the match at the same time (the same rules as a traditional battle royal)"

Tätä seuraa vielä lista pienemmistä eroavaisuuksista, kuten siitä, että WW3-ottelussa parina viimeisenä vuotena eliminaatioiksi kelpasivat vastustajan heittäminen kehästä myös muuten kuin yläköyden yli ja selätykset sekä luovutukset. Jäljelle jääkin siis kysymys siitä, mitä muuta samaa näissä on kuin se, että molemmat ovat rankkoja muokkauksia perinteisestä Battle Royalista. Jotenkin vain siis tuon selityksen järkevyys ei aukea minulle, mutta varmasti siinä on taustalla hyvä ajatus. Tänä vuonna WW3-ottelussa oli se erikoisuus, että ottelun voittaja saisi mestaruusottelunsa jo Starrcadessa, joten tässä ratkaistiin samalla vuoden suurimman tapahtuman vuoden suurin ottelu, koska oli jo varmaa, että Goldberg menisi Starrcadeen päämestarina.

Ottelusta itsestään ei ole kauheasti sanottavaa, sillä lienee puhdas mahdottomuus, että 60 miehen ja 3 kehän Battle Royal olisi koskaan jotenkin erityisen tekniikkapainin juhlaa. Silti oli tämä parempi kuin viimevuotinen ainakin sen osalta, että tekniikka oli kehittynyt sen verran, että alareudan laskurin avulla oli helppoa seurata, montako miestä on ottelussa jäljellä, ja milloin siirrytään vaiheeseen, jossa siirrytään yhteen kehään. Muutenkin juttu oli ihan kohtuullisesti buukattu, mitä nyt loppuratkaisu oli aika laimea. Selkeä ja parissa kohtaa ihan hymyilyttänyt Battle Royal, joka ansaitsee aina pientä plussaa kolmen kehän käytöstä, mutta eiväthän nämä ikinä lähelläkään parhaimmillaan loistavia Royal Rumbleja olleet.
** (22:33)


Diamond Dallas Page (c) vs. Bret Hart - WCW United States Heavyweight Championship
Tosiaan vuonna '98 World War 3 -ottelu ei ollutkaan tapahtuman Main Event, vaan pääotteluna nähtiin Bret Hartin ja DDP:n taistelu US-mestaruudesta. Tämä taisi olla muuten ensimmäinen kerta Hartin WCW-uralla, kun hän otteli ppv:n Main Eventissä. Kertonee jotain Bretin WCW-uran onnistuneisuudesta, kuten myös se, että tämäkään ottelu ei ollut päämestaruudesta vaan kakkosvyöstä. Bret Hart oli ollut siis useamman kuukauden ajan US-mestari, vaikka hetkeksi oli hävinnyt kesän lopulla vyön Lex Lugerille mutta voittanut sen nopeasti takaisin, mutta tuolle mestaruuskaudelle tuli loppu pian Halloween Havocin jälkeen, kun Diamond Dallas Page voitti Bretiltä US-mestaruuden epäonnistuttuaan voittamaan päämestaruutta Goldbergiltä. Hart, josta oli WCW-aikanaan tullut täysin kylmähermoinen ja jopa sadistinen persoona raivostui tappiostaan täysin, ja ottelun jälkeen hän hyökkäsi terästuolin avulla DDP:n kimppuun ja teloi tämän jalan siihen kuntoon, ettei DDP pystynyt vähään aikaan käyttämään sitä ollenkaan. Nyt Hart tahtoikin vyön takaisin saamisen lisäksi jatkaa DDP:n telomisen osalta siitä, mikä jäi hänen mielestään viimeksi vielä kesken.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. On oikeastaan aika kivaa vaihtelua, kun voi sanoa noin jo toisesta WCW:n Main Eventistä putkeen. Tosin ei tässä samanlaista tunnelmaa tai ihan muutenkaan samaa tasoa ollut kuin Goldbergin ja DDP:n edellisen kuukauden ottelussa, mutta hyvä ottelu tämä oli silti. Minulla saattaa sitten olla raskaat Bret Hart -lasit päässä, mutta kyllä minusta hän on ihan hyvin vetänyt WCW:ssäkin, kun ottaa huomioon, että hänen buukkauksensa ei kuitenkaan mitään parasta ole ollut. Tässäkin Hart loistavan ottelun rakentamisen lisäksi väläytti muutaman oikeasti näyttävän liikkeen ja samoin teki myös DDP. Lopussa ottelu oli jo mennä todella jännittäväksi, mikä olisi voinut nostaa arvosanaa vielä korkeammalle, mutta sitten kehiin astui jälleen järkyttävän paska ja turha ylibuukkaus, joka kieltämättä söi vähän tämän ottelun hyvyydestä. Siltikin tykkäsin Hartin rakentelusta, DDP:n myynnistä ja muustakin tässä. Oikealla lopetusbuukkauksella olisin vain ehkä tykännyt vielä enemmän.
*** (18:31)

*** Kidman
** Juventud Guerrera
* Chris Jericho

Hienoa nähdä, että WCW oli ottanut itseään niskasta kiinni edes vähän tässä vuoden '98 loppupuolella. Keväästä syksyyn asti jatkunut syöksykierre oli kamalaa katsottavaa, ja vaikka tämäkään ppv ei ollut kuin Ok, paljon mielummin tätäkin katsoi kuin kuukausi toisensa jälkeen huononevia tapahtumia. Parasta tässä oli ehdottomasti se ensimmäinen ****-ottelu kuukausiin, mutta myös ME ja TV-mestaruusottelu olivat hyviä puolia. Heikkoutta sitten tarjoilivat täysin mitätön alakortti, Steinereiden feudin kusemisen jatkaminen ja loppujen lopuksi varsin turha WW3-ottelu. Siltikin näinä aikoina en viitsi keskittyä noihin huonoihin puoliin silloin, kun WCW saa edes jotain hyvääkin revittyä itsestään irti. Plussaa tietenkin myös tästä pari kuukautta kestävästä hoganittomasta ajanjaksosta.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WCW World War 3 - Ok
15. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
16. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
17. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
18. WWF Survivor Series - Kehno
19. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
20. WCW Slamboree - Kehno
21. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
22. ECW November To Remember - Kehno
23. WCW The Great American Bash - Kehno
24. WCW Bash At The Beach - Kehno
---------------
25. WCW Road Wild - Surkea
26. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi WWF:n vuoden '98 Ison-Britannian-vierailu ja brittieksklusiivisesti näytetty Capital Carnage -ppv.

Nyt kun olen taas yrittänyt vähän tutustua nykypainiin, voin palata tuttuun ja turvalliseen vuoteen 1998.


CAPITAL CARNAGE 1998

WWF järjesti ensimmäisen kerran ainoastaan Briteissä esitettävän ppv:n edellisenä vuonna, kun alkusyksystä 1997 britit pääsivät katsomaan kotisohviltaan ainoastaan heille tarkoitettua One Night Onlya. Nyt vuoden '98 lopulla WWF päätti uusia temppunsa ja saapui tällä kertaa pitämään ppv:nsä aivan Ison-Britannian pääkaupungissa Lontoossa. Tällä kertaa tarjolla ei ollut British Bulldogia ME:ssä tai vastaavaa paikallista vetonaulaa, mutta WWF luotti omien starojensa vetovoimaan. Selostamossa JR ja King - viimeisen kerran ennen pientä taukoa.


Gangrel vs. Al Snow w/ Head
Yleisö buuasi ottelun aikana ihan reippaasti Gangrelille, mutta uskon, että se johtui enemmänkin Al Snow'n äärettömästä suosiosta kuin muusta, koska ei Gangrelin johtama Brood tässä vaiheessa ollut kääntynyt vielä mitenkään selvästi heeliksi. Vastakkain ottelussa olivat siis uuden lupsakan J.O.B. Squadin johtaja Al Snow ja niin ikään uuden mutta ei ihan niin lupsakan The Broodin johtaja Gangrel. Mitään muuta kummempaa ei taustana tälle ottelulle ollut, mutta mitäpä sitä semmoisista.

Tämän ottelun, kuten suurimman osan muidenkin tämän tapahtuman kohtaamisten, ongelma oli se, että aikaa ei ottelulle annettu ollenkaan tarpeeksi. Periaatteessa Gangrel ja Snow vetivät kyllä ihan hyvää settiä, mutta enemmän aikaa tämä olisi ehdottomasti tarvinnut. Toisaalta täytyy sanoa, ettei tämä kummaltakaan mitään parasta kehätyöskentelyäkään ollut. Hiukan laiskaa ja vähän yllättäviäkin botcheja tässä nähtiin. Ok avaus silti, mutta parempaa toivoin.
** (5:51)


L.O.D. 2000 vs. Head Bangers
Taisin jo pari tapahtumaa sitten julistaa kyseessä olleen viimeinen LOD:n ottelu WWF:ssä ppv-tasolla, mutta kyllähän LOD:lta vielä yksi ppv-ottelu (tosin ei Amerikan puolella) nähtiin ennen katoamista. Tosin täytyy huomata, että kyseessä ei ollut enää alkuperäinen LOD, koska pari viikkoa aikaisemmin Raw'ssa oli nähty se surullisenkuuluisa angle, jossa Hawk saapui sisääntulorampille täysin sekavassa olotilassa kesken Drozin ja Animalin ottelun ja alkoi kiivetä titantronin päälle, josta sitten hän tippui maahan, kun Droz tiputti hänet "vahingossa" sieltä. Tästä seurasi vielä epäilyä siitä, oliko Droz ollut syyllinen Hawkin ainesekavuuteen, mutta vähitellen koko angle ymmärrettiin lopettaa. Hawk teki vielä lyhyen paluun WWF:ään alkukeväästä '99, mutta tuohon storylineen ei enää viitattu mitenkään, eivätkä nuokaan pari esiintymistä johtaneet enää ppv:hen pääsyyn. Tässä ottelussa siis Droz ja Animal kohtasivat Head Bangersin. Mitään feudia ei joukkueilla ollut.

Tämä oli todella laimea ottelu. Ensinnäkin tämä kesti todella vähän aikaa, mutta toisaalta se oli ihan hyväkin asia, koska se vähäinen paini, jota tässä nähtiin, oli todella laimeaa. Kun tähän vielä yhdistetään se, että ottelun lopetus ja jälkimainingit olivat todella tylsiä ja turhia (paitsi, että oli niissä oma pieni etunsakin), niin ei tästä paljoa hyvää sanottavaa löydy. Onneksi molempien näiden joukkueiden aika alkoi olla ohi.
½ (3:21)


Val Venis vs. Goldust
Tämäkin feud alkoi olla tässä vaiheessa jo kuollut kuopattu, mutta vielä näiden kahden kohtaaminen piti brittiyleisölle tarjota. Venisin face/heel-statuksen seuraaminen on yksi hankalimmista tehtävistä, mutta tässä hän edelleen käyttäytyi heelimäisesti. Venisin ja hänen valettinsa, Goldustin ex-vaimon Terri Runnelsin tiet olivat eronneet, kun Terri kertoi olevansa raskaana ja väitti Venisiä isäksi. Venis kertoi tämän olevan mahdotonta, koska hänelle oli tehty vasektomia. Miten niin kuulostaa Salatuilta elämiltä? Tultuaan Venisin hylkäämiksi Runnels yritti lyöttäytyä vielä uudestaan yhteen Goldustin kanssa, mutta Goldust ei tämän palveluksia enää halunnut. Naiset olivat siis jääneet taka-alalle, mutta olipahan tällä ottelulla ainakin jotain oikeaa taustaa.

Judgment Dayssa Goldust ja Venis yllättivät positiivisesti vetämällä keskenään varsin hyvän ottelun. Nyt palattiin taas perinteisemmälle linjalle, kun nämä kaksi vetivät semmoisen peruskivan tv-showtasoisen ottelun yrittämättä edes pystyä parempaan. Toisaalta eipä heille aikaakaan otteluun annettu mitenkään kauheasti. Ok ottelu, mutta ei yhtään sen enempää.
** (5:33)

Tässä vaiheessa nähtiin ensin videopätkä siitä, kuinka Vince McMahon oli käynyt luennoimassa Oxfordin yliopistossa. Tämän jälkeen Vince ja hänen hännystelijänsä (Patterson, Brisco ja viime ppv:ssä isänsä puolelle liittynyt Shane) saapuivat sisääntulorampille haukkumaan Britanniaa 10 minuutin ajaksi. Jotakuta ehkä kiinnosti, minua henkilökohtaisesti ei.


Tiger Ali Singh vs. Edge
Mistä ihmeestä se johtuu, että Tiger Ali Singh on ollut koko One Night Onlyn ja Capital Carnagen välisen ajan WWF:n sopimuksella, mutta ainoat ppv:t, joissa häntä on käytetty, ovat nämä ainoastaan brittiyleisölle tarkoitetut tapahtumat? No, sitten edellisvuoden Singh oli ehtinyt kääntyä nyt ylimieliseksi rikkaaksi paskaksi, jota ei kenenkään mielipiteet kiinnostaneet. Vastaansa hän sai Edgen. Miksi? Kunpa tietäisin.

Tämän ottelun ongelma oli se, että se meinasi alkaa oikein hyvin, mutta se loppui, ennen kuin homma oli toden teolla päässyt edes käyntiin. Lopetustakaan ei voi pahemmin kehua, mutta onneksi Edgen suoritusta voi. Teki aikalailla sen, mitä vajaassa kolmessa minuutissa voi tehdä.
* (2:51)

Ja seuraavaksi oli luvassa lisää turhanpäiväisiä promoja, kun illan erikoisvieraaksi bruukattu brittifutiksen kovis Vinnie Jones saapui paikalle. Vinnie vastasi aikaisemmin illalla McMahonin esittämään Jones-dissaukseen ja muistutti siitä, että hän olisi illan ME:ssä Special Enforcer. Brittiyleisö kävi kuumana. Minä en.


Marc Mero & Jacqueline vs. Christian & Sable (c) - Mixed Tag Team Match
Aikaisemmin illalla nähtiin jo LOD:n viimeinen ppv-esiintyminen (no, Animal palaisi kyllä vielä vuonna 2005) WWF:ssä, ja nyt oli Marc Meron joutsenlaulun vuoro. Itse asiassa Mero oli jo kayfabessa eronnut WWF:stä, koska hänen uransa oli jatkunut koko syksyn jyrkkää alamäkeä ja se oli päättynyt siihen, että hän syytti Jacquelinea kaikesta epäonnestaan ja erotti tämän valetin roolista. Seuraavassa Raw'ssa Mero julisti, että hän lähtee WWF:stä, jos hän häviää ottelunsa. Vastaan Mero sai uuden LHW-mestarin ja virallisen vitsin Gillbergin, ja tietenkin hän hävisi tuon ottelun. Silti hänet buukattiin tähän ppv:hen vielä ottelemaan vihoviimeinen ottelunsa joukkueottelussa Jacquelinen kanssa, vaikka Mero ei tullut enää millään tavalla toimeen Jacquelinen kanssa. Samalla tämä ottelu päätti koko vuoden jatkuneen Mero-Sable -feudin. Älkääkä taaskaan kysykö, miksi Christian toimi Sablen parina. Sitä ei tuntunut tietävän sen enempää selostajat kuin allekirjoittanutkaan.

Ei liene vaikeaa arvata, että tämänkin ottelun yksi ongelmista oli aivan liian lyhyt aika. Mero itse asiassa veti jäähyväisottelussaan paremmin kuin olin odottanut. Ajattelin, ettei miestä voisi tämä ottelu enää vähempää kiinnostaa, mutta ihan kunnolla hän oman roolinsa hoiti. Ammattilaistouhua. Muuten ottelusta ei ole paljon sanottavaa, kun ei tässä paljon mitään tapahtunut. Ihan katsottava, mutta jäi mieleen lähinnä täysin turhana otteluna. Naiset olivat pääroolissa, ja heiltä oli jo kaikki tarpeellinen nähty... Tai no, ainakin tämän jälkeen, kun jälkimeiningeissä Sable repaisi Jacquelinelta aika oikealla hetkellä paidan pois päältä. Yleisö oli yhtä innoissaan kuin ECW-yleisö pari kuukautta taaksepäin Sunnyn yläosan tippuessa pois päältä. Minä en samaan iloon yltänyt. Olisikin ollut Sunny.
*½ (4:49)


Ken Shamrock (c) w/ Big Bossman vs. Steve Blackman - WWF Intercontinental Championship
Illan ensimmäinen mestaruusottelu, jossa Corporate Intercontinental Champion kohtasi Steve Blackmanin. En tiedä, oliko näilläkään mitään kummempaa feudia takana, mutta olivathan MMA-taistelija Shamrock ja Martial Arts -taituri Blackman pari kertaa aikaisemminkin jossain ppv:ssä jo kyräilleet keskenään. Seuraavana vuonna tätä herkkua olisi luvassa lisää, nyt Shamrockilla oli onneksi pääkeskittyminen McMahonin perseennuolennassa.

Ken Shamrockin suurin ongelma hänen koko painiuransa ajan oli se, että mielenkiintoisten vastustajien kanssa hän veti parhaimmillaan oikein hyviä ja jännittäviäkin otteluita, mutta kun vastaan laitettiin joku häntä vielä tylsempi tapaus, ei Shamrockista ollut todellakaan luomaan ottelulle sitä jännitystä. Tämä tuli oikein mallikkaasti esille tässä ottelussa, jossa Shamrockia vastaan laitettiin Steve Blackman, jonka kiinnostavuus parhaimmillaan heilui suurin piirtein samalla tasolla muovipussin kanssa. Painillisesti ottelu ei ollut huono, mutta puhtaasti vain tylsä. Minua ei näiden kahden kohtaaminen ainakaan perinteisessä Singles-ottelussa voisi kiinnostaa vähempää. Teknisestä osaamisesta on kuitenkin pientä tunnustusta annettava. Plussaa myös siitä, että tämä(kin) ottelu oli sentään lyhyt.
*½ (6:51)


Jeff Jarrett w/ Debra McMichael vs. Triple H w/ Chyna
Tämä oli Triple H:n ensimmäinen ottelu sen jälkeen, kun hän oli loppukesästä loukkaantunut ja joutunut luovuttamaan voittamansa IC-mestaruuden pois. Alun perin HHH:n piti tehdä paluunsa suoraan päämestaruusotteluun The Rockia vastaan, mutta jostain syystä hänet korvattiinkin tuossa ottelussa X-Pacille. Tuskin koskaan saamme tietää, miksi tämä muutos tehtiin. En kuitenkaan jaksa valittaa siitä suuremmin, sillä ihan jo nykytilanteen ja erinäisten kaunojen takia oli ihan hauska nähdä Jarrettin ja Triple H:n yhteenotto, vaikka eipä tälläkään mitään kunnollista taustaa ollut.

Kuten olette saatanneet jo huomata, ei otteluiden saama palaute tässä tapahtumassa ole ollut tähän mennessä kovin ruusuista. Tämän ottelun kohdalla homma muuttuu edes asteen verran, koska tämä oli toistaiseksi illan paras ottelu. Jälleen ongelmana oli tosin aivan liian lyhyt aika, ja tämän ottelun kohdalla lyhyys harmitti ihan oikeasti, koska uskon, että nämä kaksi olisivat voineet vetää oikeinkin mallikkaan ottelun, jos aikaa olisi ollut enemmän. Jarrett oli ollut jo parin kuukauden ajan kiinnostavampi kuin koskaan urallaan, ja Triple H nyt osasi homman. Ihan viihdyttävä ottelu tämä oli, mutta nyt jäi vain ikävästi kesken. Sekaantumisia oli myös vähän turhan paljon.
**½ (6:55)


New Age Outlaws (c) vs. Mark Henry & D'Lo Brown - WWF Tag Team Championship
Täytyy sanoa, että New Age Outlaws oli kantanut WWF:n joukkuedivisioonaa aika lailla yksin harteillaan, vaikka oli heillä vuoden aikana pari kiinnostavaakin vastustajaa ollut. Silti lähinnä joukkuedivisioona koostui Head Bangerseista, parhaat aikansa nähneistä LOD:sta tai Nationin jämistä, mutta silti NAO hoiti homman kotiin ihan kohtuullisesti, vaikka kyllä myös muutama erityisen tylsäkin ottelu, kuten SurSerin kolmen joukkueen kamppailu, oli vuoden aikana nähty. Tässä vaiheessa vuotta DX:n välit alkoivat olleet jo jonkin verran rakoilleet, koska porukan johtaja Triple H ei ollut pitämässä heitä kasassa, ja NAO:lla oli ollut omat ongelmansa sekä keskenään että muun DX:n kanssa. Nyt Vince McMahon oli yrittänyt saada heitä liittymään Corporationiin, mutta vielä kaksikko ei ollut suostunut. Tällä kertaa he saivat vastaansa Henryn ja Brownin, jotka yrittivät ja epäonnistuivat SurSerissä, mutta saivat uuden mahdollisuuden ottelussa, jossa ei ollut Head Bangerseja kolmantena pyöränä.

Tämä ottelu oli varmaankin koko tapahtuman positiivisin yllättäjä. En odottanut Survivor Seriesin ottelun jälkeen näiltä kahdelta joukkueelta mitään, mutta nämäpä vetivätkin varsin mukavan joukkuemestaruusottelukamppailun. Ei tämä nyt mikään erityisen hyvä ottelu siis ollut, mutta ihan hyvä koitos kuitenkin, eikä tämä tuntunut edes tylsältä, vaikka sai selvästi eniten aikaa tähän mennessä. Hatunnosto siis NAO:lle ja Brownille. Henry oli oma itsensä, sillä ei vielä hatunnostoa ansaitse.
**½ (12:34)


The Rock (c) vs. X-Pac (c) - WWF Championship
Varsin yllättävä vastustaja oli siis The Rockilla hänen ensimmäisessä mestaruudenpuolustuksessaan, mutta ehkä tämä oli sitten WWF:n tämänkertainen yritys huomioida jollain tavalla tapahtuman järjestäminen Euroopassa, kun European-mestari oli päästetty haastamaan firman päämestari. Mitään kummempaa feudia ei X-Pacin ja Rockin välillä ollut, mitä nyt vanhat kaunat Nationin ja DX:n feudin ajalta. Ai niin tosiaan, The Rock oli siis kääntynyt takaisin heeliksi, kun hän petti kaikki miljoonat faninsa Survivor Seriesin ME:ssä ottamalla voiton McMahonien halpamaisella avulla, Montreal Screwjobin toistolla, ja liittymällä näin McMahonin Corporationiin. Tällä tavalla Rockista tuli kaikkien vihaama Corporate Champion.

Jos edellinen ottelu oli positiivisin yllätys, oli tämä taas hienoinen pettymys. En silti väitä, etteikö tämä olisi ollut hyvä ottelu, mutta odotin, että ehkä nämä kaksi olisivat voineet yltää vielä jonkun verran parempaan. Toisaalta on otettava huomioon, että aikamoinen mismatch on tässä kohtaamisessa kyseessä, joten kai tähän hyvään mestaruusotteluun on tässä kohdassa tyytyminen. Hyvää taistelua ja paikoitellen erittäinkin hyvää. Osan fiiliksestä pilasi taas harmillisen huono lopetus. No, hyvin hoitivat hommansa niin X-Pac kuin Rock.
*** (12:34)


Mankind vs. Kane vs. The Undertaker w/ Paul Bearer vs. Steve Austin - Special Referee: Gerald Brisco - Fatal 4-Way Match
Minä luulin tämän ottelun loppuun asti, että ottelun panoksena olisi mestaruusottelu The Rockia vastaan, koska en nähnyt mitään järkevää syytä siksi, että ppv:n ME:nä olisi ilman mitään kummempaa syytä buukattu Fatal 4-Way neljän Main Eventerin välille. Toki kaikilla näillä neljällä oli kaunojaan toistensa kanssa, joten taustaa ottelulla ihan riitti, mutta ihan en silti tätä buukkausta tajua. Varsinkaan se ei mahdu ymmärrykseeni, miksi Vince McMahonilla oli niin pakonomainen tarve estää Austinia voittamasta ihan satunnaista Fatal 4-Way Matchia, että hän oli määrännyt Gerald Briscon ottelun erikoistuomariksi ja Big Bossmanin special enforceriksi. Vinnie Jonesin Brisco hääti pois paikalta jo ennen ottelun alkua. Ehkä Britanniassa järjestetyssä ppv:ssä ei vain tarvita mitään järkeviä perusteluita.

Itse ottelu oli hauskaa, vauhdikasta ja viihdyttävääkin ryminää. Koska ottelijoita oli neljä, ei haitannut, vaikka kukaan ei ihan huippuvedossa ollutkaan, koska yksittäiset hitaudet jäivät koko rymistelyn vauhdin alle. Eihän tämä mitään erityistä teknisen painin juhlaa tarjonnut, mutta tykkäsin tästä kokonaisuutena, mutta ehkä siihen vaikutti osittain sekin, että luulin tässä oteltavan ykköshaastajuudesta. Oli tämä vähän parempi kuitenkin kuin syksyllä nähdyt Austinin, Kanen ja Undertakerin mestaruusväännöt. Tästä voikin tehdä sen johtopäätöksen, että paljon kiitosta pitää antaa Mankindille, joka näistä neljästä loisti tässäkin selvästi eniten.
*** (16:05)

*** The Rock
** Mankind
* X-Pac

Että tämmöistä huttua WWF päätti sitten tarjota briteille ppv-tapahtumassa. Jotenkin voin arvella, etteivät engelsmannit olleet kauhean tyytyväisiä tarjonnan laatuunsa. Tai ainakin toivon niin, koska kyllähän se vähän säälittävää on, että tämä oli selvästi WWF:n huonoin ppv vuonna '98. Edellisenä vuonna One Night Only oli sentään oikein hyvä ppv, vaikka mitään kauheita feudeja ei noidenkaan otteluiden taustalla ollut. Mutta mitäpä sitä turhaa näkemään vaivaa tämmöisiin britti-ppv:eihin. Useaan kertaan tuntui, että olisi enemminkin katsonut house show'ta kuin ppv:tä. Onneksi hommassa oli sentään omat valoläikkänsä, ja mitään ihan hirvittävää paskaa ei nähty, niin tätä voi hyvällä omalla tunnolla sanoa Kehnoksi surkean sijaan. Ei se silti kovin kummoinen saavutus ole.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WCW World War 3 - Ok
15. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
16. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
17. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
18. WWF Survivor Series - Kehno
19. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
20. WCW Slamboree - Kehno
21. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
22. ECW November To Remember - Kehno
23. WCW The Great American Bash - Kehno
24. WCW Bash At The Beach - Kehno
25. WWF Capital Carnage - Kehno
---------------
26. WCW Road Wild - Surkea
27. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi WWF:n paluu Amerikan mantereelle vuoden viimeisen ppv:n voimin.

Noniin, tässä on tullut muiden arvosteluja jo pidemmän aikaa luettua ja nyt olisi tarkoitus alkaa kirjoittaa omiakin arviointeja tänne. Eli projektinani on katsoa kaikki 2000-luvun WWF/E'n PPV't sekä mahdollisesti ottaa myös TNA kyytiin mukaan jahka sinne asti joskus pääsen. Vuoden 2000 PPV't olen jo katsonut, mutta niiden arvosteluja en tänne laita. Joten täällä arvostelut alkavat vuodesta 2001 ja vuoden ensimmäisenä PPV'nä nähtiin luonnollisesti Royal Rumble.



WWF Royal Rumble 2001
21.1.2001 - New Orleans, Lousiana

The Dudley Boyz vs Edge (c) & Christian (c) - Tag Team Match for the WWF Tag Team Championship
Vuonna 2000 nämä joukkueet olivat usein mukana samassa ottelussa, mutta eivät tainneet kohdata toisiaan 2 vs. 2 ottelussa kertaakaan PPV-tasolla. Joka tapauksessa, Edge ja Christian voittivat joukkuemestaruudet itselleen noin kuukausi sitten Armageddonin neljän joukkueen ottelussa, jossa myös Dudleyt olivat mukana. Taustoista ei sen kummemmin ole tietoa, mutta Bubba Ray ja D-Von olivat kuitenkin ykköshaastajia. Kaksikko oli kuitenkin joutunut joukkuemestareiden hyökkäyksen kohteeksi sekä Rumblea edeltävässä RAW'ssa sekä SmackDownissa, joten kanadalaiskaksikolla oli jonkinlainen etu otteluun lähdettäessä.

Kun nämä kaksi joukkuetta on kehässä, niin voi odottaa laadukasta ottelua. Ja laadukkas kymmenminuuttinen tässä nähtiinkin. Molemmat joukkueet hoitivat oman roolinsa mallikkaasti ja ottelun loppuhetket olivat todella jännittävät. Miksikään superotteluksi tämä ei noussut, sillä tuota aikaa olisi saanut olla jokunen minuutti enemmän. Mutta ehdottomasti hyvä opener tälle tapahtumalle. Niin, tämä muuten taisi olla ensimmäinen Dudley Boyz'n ottelu tämän projektin aikana, jossa ei rikottu yhtään pöytää. Historiallista sinänsä.
***+ (9:59)

Chris Jericho vs Chris Benoit (c) - Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship

Tämä kaksikko veti viime vuoden aikana pitkän feudin, jolle ei kuitenkaan saatu mielestäni mitään varsinaista lopetusta. Viimeisten kuukausien aikana Jericho feudasi Kanen kanssa, joka päättyi Armageddonissa nähtyyn Last Man Standing otteluun. Benoit taas voitti samaisessa tapahtumassa Intercontinental vyön Billy Gunnilta. Nyt kuitenkin vanhat kaunat kaivettiin esiin, kun Jericho haastoi Benoit'n mestaruusotteluun. Benoit lupasi puolustaa titteliään ihan minkälaisessa ottelussa tahansa. Jericho ehdotti tikapuuottelua ja Benoit hyväksyi sen.

Tässä ottelussa oli sikäli samanlainen tilanne kuin openerissa, eli tämä kaksikko ei yksinkertaisesti voi vetää keskenään huonoa ottelua. Eikä siinä todellakaan käynyt nytkään niin. Tämä oli kokonaisuudessa aivan loistava ottelu. Tikkaita käytettiin todella monipuolisesti aseena, ottelun kulku oli järkevästi rakennettu, aikaa annettiin riittävästi, yleisö kävi aivan kuumana... Tästä ei voi paljoa ottelu parantua. Ihan täyttä viittä tähteä en tälle kuitenkaan mene antamaan. Muutamaa lisäminuuttia tämä olisi ehkä kuitenkin kaivannut ollakseen täydellinen viiden tähden ottelu. Mutta eipä tämä tämmöisenäänkään siitä kaukaksi jää. Ehdottomasti MOTYC.
****½ (18:41)

Ivory (c) (w/ Steven Richards) vs Chyna - Singles Match for the WWF Women's Championship

Tämä ottelu oli jatkumo Chynan ja Right To Censor -stablen feudia. Armageddonissa Chynan vastassa RTC'n Val Venis. Venis voitti tämän ottelun Ivoryn häirinnän seurauksena. Armageddonin jälkeen tässä feudissa on tapahtunut paljon. Venis niittasi Chynalle Piledriverin, jonka seurauksena Chyna kannettiin paareilla pois ja joutui käyttämään niskatukeakin vähän aikaa. Tästä rohkaistuneena Ivory haastoi Chynan otteluun, jossa panoksena olisi naisten mestaruusvyö. Chyna vastasi haasteeseen iskemällä Ivorylle Powerbombin ja osoitti samalla olevansa painikunnossa.

Ottelusta ei nyt hirveästi ole sanottavaa. Chyna hallitsi alkua, kunnes ottelu pysähtyi kuin seinään reilun kolmen minuutin jälkeen. Aftermatch kestikin sitten varmasti kaksi kertaa ottelun pituuden. Eipä oikein muuta sanottavaa tästä, puoli tähteä Chynan hallinnalle alussa, sillä en pidä Ivorysta ollenkaan.
½ (3:32)

Triple H (w/ Stephanie McMahon-Helmsley) vs Kurt Angle (c) (w/ Trish Stratus) - Singles Match for the WWF Championship

Kurt Angle oli voittanut WWF'n mestaruuden viime vuoden syksyllä ja onnistui säilyttämään sen Armageddonissa käydyssä kuuden miehen Hell in the Cell ottelussa. Itse Vince McMahon nimesi Triple H'n ykköshaastajaksi Royal Rumbleen. Tämän ottelun juonikuvio pyöri pääasiassa lähinnä Stephin ja Trishin ympärillä. Trish on ollut läheisissä väleissä Vincen kanssa eikä Steph ole pitänyt tästä ollenkaan. Lisäksi Angle kutsui Trishin kulmaukseensa tähän otteluun, joka vaikutti olevan Stephille iso ongelma.

Odotetun kova otteluhan tässäkin nähtiin. Ottelun alkuosa oli tasaista, jonka jälkeen alkoi Triple H'n pitkä hallintajakso, jossa tämä työsti Anglen polvea. Tässä vaiheessa ajattelin, että tästä ei mikään huippuottelu tule. Vähän ottelun puolenvälin jälkeen Steph ja Trish varastivat huomion vähäksi aikaa, mutta Vince saapui hakemaan kaksikon bäkkärin puolelle. Oikeastaan tämän episodin jälkeen ottelu syttyi aivan uusiin liekkeihin. Nähtiin monia nearfalleja, Anglelta totutun upea Moonsault ja perinteiset tuomarisekoilut. Ottelun lopetus ei tullut kovin suurena yllätyksenä, mutta tykkäsin siitä silti. Myöskään molempien painijoiden heelstatus ei häirinnyt tätä ottelua ollenkaan. Ei tämä kuitenkaan noussut aivan superotteluksi lievän ylibuukkauksen ja Triple H'n turhan kauan kestäneen hallintaosuuden vuoksi, mutta kyllähän tämä ottelu luultavasti tulee vuoden loputtua otteluiden top-20'stä löytymään. Triple H'lla oli muuten tässä ottelussa ensimmäistä kertaa tämä nykyinen Motörheadin The Game sisääntulobiisinä.
****- (24:16)

2001 Royal Rumble Match

Illan Main Eventinä nähtiin perinteinen 30 miehen Royal Rumble, jonka voittaja ansaitsee menolipun päämestaruusotteluun WrestleManiassa. Hypevideoiden perusteella ennakkosuosikkeina otteluun lähtivät Rikishi, Kane, The Undertaker, The Rock sekä Steve Austin. Rikishillä oli etuna se, että hän oli ansainnut itselleen viimeisen paikan Rumbleen. Viime vuoteen verrattuna tilanne oli jo ennakkoon huomattavasti parempi Star Powerin osalta, sillä viime vuonna ainoat suuremmat nimet ottelussa olivat Kane, The Rock ja The Big Show. Muutenkin vuoden 2000 Rumble oli itselleni todella paha pettymys, joka ei edes saavuttanut omissa papereissani kolmen tähden rajaa.

Tämä oli mielestäni yksi 2000-luvun parhaista Rumbleista yhdessä vuosien 2004 ja 2007 kanssa. Varsinkin viimeinen vartti oli täyttä rautaa, kun huippunimet vetivät oikein hienon lopputaistelun pystyyn. Voittajastakaan on vaikea keksiä mitään valitettavaa. Ottelun alkupuolella nähtiin Rumbleissa varsin epätyypillistä aseilla hakkaamista, kun kehä oli täynnä hardcorespesialisteja. Tässä ottelussa nähtiin myös legendaariset Drew Careyn ja The Honky Tonk Manin Rumble-esiintymiset. Kane oli vakuuttava koko ottelun läpi tehden eliminointiennätyksen, joka on voimassa vielä tänäkin päivänä. Paljoa huonoa sanottavaa tästä Rumblesta on kyllä vaikea sanoa.
**** (1:01:55)

Kokonaisuudessa tämä oli kyllä todella kova tapahtuma. Viidestä ottelusta neljä ylitti kolmen tähden rajan ja kaksi ylitti neljä tähteä. Otteluiden keskiarvoksi muodostui 3,20. Vuoden 2000 paras PPV oli mielestäni Fully Loaded, jossa otteluiden keskiarvo oli 2,94. Tämä kuvastaa hyvin Rumblen hurjan kovaa tasoa. Ilman tuota naisten mestaruusottelua tämä olisi ollut täydellinen tapahtuma, mutta tällaisenaankin erittäin kova.

*** Chris Jericho
** Chris Benoit
* Triple H

1. WWF Royal Rumble 2001 - Hieno

---------------------------------
Jep, eli tuli törkeästi kopioitua Kenitykseltä tuo PPV'n kokonaisarvointisysteemi, kun se niin toimivalta vaikuttaa. Ja muutenkin tähän väliin on kehuttava kaverin arviointeja, sillä aivan upeahan niitä on lukea. Toivottavasti jaksat kirjoitella noita arvosteluja mahdollisimman pitkään.

En tiedä, onko tänne koskaan arvosteltu CZW:n iPPV:tä tai PPV:tä tai mitä tahansa eventtiä, mutta nyt arvostellaan. Tämä on totta puhuen itselleni ensimmäinen katsomani CZW:n eventti, joten muutama asia tuli yllätyksenä, mutta niistä myöhemmin lisää. Turnaus muodon takia, alkuerien ja semifinaalien voittajat tietenkin selviävät myöhemmistä otteluista, enkä jaksa niitä sen kummemmin spoilereilla peittää. Tekstistä selviäisi asia muutenki, vaikka osaanottajat olisivat spoilerein peitossa. Suluin nimen perässä promootio, jota painija edustaa. Väri tagaukset on tehty mututuntumalla.

<center></center>

CZW Best Of The Best X
9.4.2011 - The Asylum Arena, Philadelphia


First Round Best Of The Best Triple Threat Elimination Matches:

Akuma (CZW) vs. Jon Gresham (CZW) vs. Zack Sabre Jr. (WXW)
Ensimmäinen ottelu alkoi ja odotuksessani oli HC-mättöä, mutta ennakko odotuksiin ei vastattu, vaan ottelu olikin täysin puhdas wrestling ottelu, joka oli vain hyvä asia. Osaanottajista ennestään tuttu oli ainoastaan Jon Gresham, jolta olen yhden ottelun nähnyt ROH:ssa. Kaikki osaanottajat osoittautuvat varsin hyviksi painijoiksi, mutta tämä ottelu antoi Zack Sabre Jr.:stä hieman vihreän kuvan varsinki yhden selvästi botchatun liikkeen jälkeen, josta yleisö sitten jaksoi muistuttaa. Ottelu oli positiivinen yllätys ja hyvä opener. Äksöni oli jaoteltu kokoajan hyvin ja eliminoinnit tulivat suhtkoht mukavasti. Gresham ja Sabre Jr. jättivät toivomaan heiltä lisää otteita, mutta Akuma jäi hieman taka-alalle ja tuntui olevan vain hyvänä täytteenä mukana ottelusta. Hyvä alku PPV:lle totisesti!
Arvosana: ***


Kyle O’Reilly (ROH) vs. Johnny Gargano (DGUSA) vs. Adam Cole (CZW) w/ Mia Yim
Toisena nähtiin sitten ottelu, jossa oli jo selvästi enemmän tuttuja naamoja. Adam Cole ja Kyle O'Reilly ovat itselleni tuttuja ROH:sta, Johnny Gargano oli outo naama. Lisäksi Mia Yim on itselleni myös tuttu ROH:sta. Tämä ottelu aloitettiin aika rauhallisella aloituksella, jossa Gargano oli selvästi altavastaajana, kun Cole ja O'Reilly pistivät pystöön vähän tuplatiimiä. Itse pidin ottelussa koko ajan aloituksen rauhallisuuden jälkeen pidetystä suhtkoht nopeasta tahdista, jossa koko ajan oli jossain toimintaa. Joku voisi pitää tätä turhana spottailuna, mutta itse pidin, että spotit pidettiin hieman pienempinä, mutta niitä tuli aika liukuhihnalla. Hieman parempi kuin illan ensimmäinen ottelu, mutta ei tästä silti mitään mestariteosta syntynyt. Jokainen painija esiintyi edukseen, mutta Adam Cole pisti kyllä silmään kaikista parhaiten.
Arvosana: ***+


Chuck Taylor (Evolve) vs. Brandon Gatson (PWG) vs. Daisuke Sekimoto (BJW)
Tämä ottelu oli sitten melkein yhtä outo kuin ensimmäinen, paitsi että Chuck Taylorilta olen nähnyt melko paljon otteluita ja promoja. Matsi rakennettiin aika pitkälti Daisuke Sekimoton ympärille, joka oli todellinen lihaskimppu. Ottelu saatiin aika hyvin rullaamaan tuon dominoivan jättiläisen ympärille ja täytyy sanoa, että tässä ottelussa nähtiin siistein lariat counter ikinä. Brandon Gatson ei ollut mikään pikkupoika hänkään lihasmassaltaan, mutta ulkonäöstään huolimatta mies osoittautui melkoiseksi apinaksi ja näytti aika siistejä high flying mooveja. Sekimoto oli ottelussa todella vakuuttava ja näytti, että osasi power liikkeiden lisäksi myös hiukan lentää ja Chuck Taylor oli Chuck Taylor. Ottelu oli mielestäni hiukkasen parempi kuin edellinen ja näin jatkoi PPV:n noususuuntaista linjaa.
Arvosana: ***½


Jake Crist (IPW) vs. AR Fox (CZW) vs. Sami Callihan (CZW)
Edelliset eliminaatio ottelut aloitettiin aika rauhalliseen tahtiin, mutta tämä ottelu aloitettiin täydellä höyryllä alusta asti. Selostajien sanojen mukaan oli aika "Insanity" meno päällä ja tässä ottelussa sitten spottailtiin oikein kunnolla. Crist piti selvästi ottelu kasassa, kun AR Fox ja Callihan spottasivat minkä kerkesivät ja varsinki AR Fox näytti todella sairaita high flying otteita. Kestoa oli about jotaki hieman alle 10+ minsaa, mutta koko sen ajan tapahtui jotain, eikä katsettaan voinut irrouttaa näytöstä hetkeksikään, koska muuten olisi missannut jotain. Crist oli mielestäni todella hyvä painija ja AR Fox todella taitava sirkustemppuilija. Callihan sitten paini tiensä minun sydämmeeni lopullisesti, vaikka ei ole aiemmin nähdyissäni otteluissa minua vakuttanut. Täytyy kuitenki sanoa, että ottelu meni välillä jopa yli spottailuksi.
Arvosana: ***½


All The Gold On The Line 6-man Tag Team Match:
The Briscoe Brothers (CZW World Tag Team Champions) & Devon Moore vs. “Ego” Robert Anthony (CZW World Heavyweight Champion) & Philly’s Most Wanted (Joker and BLK JEEZ) w/ Jon Moxley
Tosiaan turnaus otteluiden ekan kierroksen päätyttyä saatiin väliin ottelu, jossa tosiaan oli ottelun kaikki kulta panoksena. Eli voittava joukkue saisi kaikki vyöt eli, jos Robert Anthonyn ja Philly's Most Wantedin muodostama tiimi voittaa Anthony säilyttää maailmanmestaruutensa ja PMW saa joukkuevyöt ja tietenki voittaen ollessa Briscoes ja Devon Moore saa Moore maailmanmestaruusvyön. Panokset olivat siis erittäin kovat ja ottelijoiden välinen viha näkyi jokseenki. Lisäksi selostamoon vaihtuneet jätkät toivot oman lisänsä otteluun, kun toinen oli neutraali ja toinen puolusteli välillä erittäin huvittavasti heel tiimiä. Sinällänsä tämä oli perus 6-man tag ottelu, joka alkoi rauhallisesti, mutta riistäytyi loppua kohti kokonaan pois tuomarin hallinnasta. Lisäksi tuomarin eliminointi oli toteutettu ihan hyvin ja koko lopetus oli aika hyvin kasattu. Ottelu oli hyvä, mutta olisi tämä silti voinut olla selvästi parempi ja jotenki tuo PMW joukkueena tuntui huvittavalta varsinki BLK Jeez. Niin ja aluksi odotin jo New Jackkiä, kun tämän entrance musa alkoi soimaan. :lol:
Arvosana: ***½


Second Round Best Of The Best 1on1 Matches:

Zack Sabre Jr. vs. Adam Cole w/ Mia Yim
Tämä ottelu kuulosti ennakkoon todella hyvältä, sillä Zack Sabre Jr. vaikutti erittäin hyvältä ensimmäisen erän ottelusta, vaikka yleisö muistuttikin Zackkia ekan ottelun botchistaan chanteilla "You fucked up!". Sabre Jr. kuitenki voitti yleisön sydämmen ja minun sydämmen puolelleen ottelun kuluessa, kun taas Cole keräs todella mukavaa heattiä yleisöltä. Itse ottelu rakennettiin Zackin jalan ympärillä, jota hän hieman ilmeisesti ainaki kay fabessa loukkas tuossa botchissaan ja Colella oli selvä targetti tuossa jalassa. Zack kuitenki taisteli kivun läpi ja oli aika paljolti hallitsevana osapuolena ottelussa ja näytti todella upeita liikkeitä teknisesti ottaen, että myös high flyingin puolelta. Cole ei jäänyt mielestäni yhtään huonommaksi ottelussa ja loisti mielestäni lähes yhtä paljon. Erittäin hyvä ottelu ja tällä kolkuteltiin jo loistavan ottelun rajoja!
Arvosana: ****-


Sami Callihan vs. Daisuke Sekimoto
Toinen semifinaali ottelu oli sitten Callihanin ja Sekimoton välillä ja tässä nähtiin sitten rajuja choppea ja niiden perään vielä rajumpia choppeja. Sekimoto varsinki pääsi näyttämään noita choppejaan ja oli ehkä kovimpia choppeja, mitä olen nähnyt ja Callihanin rinta oli todellaki punainen jo varmaan ensimmäisen minuutin ottelun jälkeen. Koko ottelu sitten oikeastaan rakennettiin taas kerran Sekimoton dominoivan voiman mukaan ja se toikin erittäin hyvän tarinan tälle ottelulle. Ottelu oli aikalailla hyvin erilainen verrattuna edelliseen, mutta ei tämä ainakaan huonommaksi jäänyt ja tosiaan, jos tykkää kovista chopeista niin tämä on sopiva ottelu. Daisuke Sekimoton toinen esiintyminen tässä turnauksessa oli parempi kuin edellinen ja vakuutti ainaki minut hänen kyvyistään. Tosiaan tyypin pää näytti pingispallolta hänen hartijoiden seassa. Sami Callihan näyttää kyllä melkoiselta sekopäältä, mutta taas kerran osoitti kykynsä ja on kyllä upea painija mielestäni. Yleisö oli samaa mieltä vahvasti kanssani.
Arvosana: ****-


‘Ragnarok N’ Roll Glass Crush Death Match For CZW Ultraviolent Underground Championship:

Danny Havoc vs. “Crazy Monkey” Jun Kasai (c)
Tämä ottelu oli sitten ensimmäinen, joka vastasi odotuksiani CZW:stä. Täysin järjettömän väkivaltainen ottelu, jonka voisi luokitella kaikin puolin sairaaksi. Suorastaan iljettävä ottelu, jossa "Crazy Monkey" todellakin osoittautui aivan älyttömän sairaaksi hulluksi apinaksi. Ottelu oli kulunut varmaan puolitoista minuuttia, kun Havoc oli jo täysin veren peitossa, eikä mennyt kauoa, että Jun Kasai sai kokea saman kohtalon. Ottelun jokainen liike korostui kymmenkertaiseksi, kun kaikki tehtiin suunnilleen rikkoutuneen lasin päälle, mutta täytyy sanoa, että ottelussa esitetyt liikkeet olisivat toimineet ihan normaalissa ottelussa. Eli vaikka haukuin tätä täysin sairaaksi otteluksi, jossa ei ollut mitään järkeä, niin silti tästä ottelusta sairaalla tavalla nautti ja miehet kuitenki pistivät pystöön todella hyvän ottelun. En kuitenkaan suosittele tätä katsottavaksi heikko hermoisimmille. Jun Kasai oli kyllä ehkä pösilöin hullu, jonka olen koskaan nähnyt ja mies oliki puoli alasti ottelun loppupuolella. Danny Havoc sen sijaan esitteli todella hyvää liikearsenaaliaan ja hieman high flying kykyään ja jätti itseeni positiivisen kuvan miehestä. Mutta olihan tämä kerrassaan sairas ottelu.
Arvosana: ****


Final Match Of The Best Of The Best:

Adam Cole w/ Mia Yim vs. Sami Callihan
Main Eventtinä sitten toimi turnauksen finaali ottelu, jossa Callihan ja Cole kohtasivat ja voittajalle oli palkintona luvassa aivan järkyttömän kokoinen pysti. Tämä ottelu aloitettiin sitten täydellä temmolla heti ja se ei ainakaan minua haitannut. Yleisölle oli selvää, ketä he kannustivat ja ketä eivät, kun Callihan oli todella suosittu yleisön silmissä ja Cole taas suuresti vihattu. Ottelu rakennettiin sinänsä aika tasaisesti, eikä hirveän pitkiä hallinta osuuksia sinänsä tullut kuin Colelle, mutta se teki vain hyvää, koska näin yleisö pääsi buuaamaan Colelle ja kannustamaan Callihania comebackkiin. Tämä oli mielestäni selvästi illan paras paini ottelu ja kokonaisviihdyttävyydeltään samaa tasoa edellisen kanssa, ehkä jopa viihdyttävämpi. Ottelun lopetus oli rakennettu mielestäni hyvin Mian sekaantumisine kaikkineen ja Callihan jäi turnauksesta todellisena tähtenä mieleen. Cole esitti myös heel rooliaan niin taitavasti, että voisi alkaa samaista roolia vetämään myös ROH:ssa, vaikka pidänkin hänen ja Kyle O'Reillyn joukkueesta.
Arvosana: ****


Koko iPPV jäi mieleeni todella hyvänä tapahtumana, joka rikkoi mielikuvani CZW:stä, mutta toisaalta myös hieman vahvisti niitä. En tiedä nähdäänkö tavallisissa CZW:n eventeissä enemmän HC:tä, mutta tässä tuo yksi ottelu oli ainaki mukava piristi, jota ei kuitenkaan yhteen iPPV:hen pitäisi enempää sisällyttää. Paini puoli oli erittäin hyvin hoidossa ja mikään ottelu ei mielestäni ollut huono tai pettänyt millään tavalla, vaan jokainen ottelu oli vähintään hyvä. Joku voi pitää tätä hieman yliarvosteluna, mutta itse seison vankasti arvosanojen takana! Koko PPV:lle arvosanaksi ERINOMAINEN ja suosittelen jokaiselle katsottavaksi. UltraViolent matsi ei kuitenkaan sovi todellakaan heikko hermoisille. Tulen uppimaan muutaman ottelun tästä tapahtumasta tuonne Videot ja DVD:t osioon.

Hienoa nähdä, että välillä tulee taas muitakin arvosteluja, niin ei mene ihan omaksi yksinpuhelukseni :)


ROCK BOTTOM: IN YOUR HOUSE 26

Tuo ylläoleva kuva oli tosiaankin tapahtuman ihan virallinen poster, vaikka olikin malliltaan aikamoisen poikkeava. Se ppv:n posterista. Kyseessä oli siis vuoden 1998 viimeinen ppv WWF:ltä ja kaikkien aikojen 26. In Your House -tapahtuma. Seuraavan vuoden alkupuolella WWF:ltä nähtäisiin vielä kaksi IYH:ta, minkä jälkeen promootio vihdoin siirtyi pysyvänimisiin kuukausittaisiin ppv:eihin WCW:n tapaan. Monet noista pysyvistä nimistä olivat peräisin vuoden '98 IYH:ista, mutta Rock Bottomia ei tämä kerran jälkeen nähty enää koskaan. Selostamossa eivät olleet JR ja King, vaan King ja Michael Cole. Cole oli saapunut WWF:ään vuoden '98 aikana backstagehaastattelijaksi, ja kun JR häipyi ruudusta pariksi kuukaudeksi perhetilanteensa vuoksi, otti Cole hänen paikkansa. Onpa mukavaa kuunnella nykyisen täysin sietämättömän Colen sijaan tätä tyhmää ja tylsää face-selostajaa, jota heel-King kiusaa parhaansa mukaan. Selostaahan Cole ei tässä vaiheessa osannut yhtään, mutta se on sivuseikka. Ainiin, WWF oli tosiaan palannut takaisin Atlantin yli, mutta Rock Bottomiakaan ei pidetty USA:ssa, vaan Kanadan puolella.


Val Venis & Godfather w/ Hos vs. Mark Henry & D'Lo Brown w/ Terri Runnels & Jacqueline
Kuten jo edellisen ppv:n kohdalla sanoin, on Val Veniksen face/heel-statuksesta täysin mahdotonta ottaa selvää. Nyt hän näytti olevan taas selvä face otellessaan face-turnin tehneen ja "pimpin' ain't easy" -asenteen omaksuneen Godfatherin kanssa Godfatherin entisiä Nation-veljiä Mark Henryä ja D'Lo Brownia vastaan. Godfather ja Venis olivat viime aikoina tehneet kasvavassa määrin yhteistyötä keskenään, koska heitä molempia yhdisti rakkaus laadukkaisiin naisiin. Tässäkin ottelussa näitä Godfatherin naisia oli heidän kulmauksessaan yhteensä neljä. Henryn ja Brownin kulmauksessa olivat taas Terri Runnels ja Jacqueline, jotka olivat muodostaneet oman yhteenliittymänsä, mutta yhteistyö Henryn ja Brownin kanssa oli jotain ihan uutta. Ottelun taustalla oli ilmeisesti lähinnä vanhat Nation-kaunat.

Olen varmaan hyvin omituinen tapaus, koska minä tykkäsin tästä ottelusta. Yleisesti tätä on pidetty todella heikkona tapana avata ppv ja suorastaan malliesimerkkinä turhanpäiväisestä ottelusta. Minä taas rehellisesti sanottuna yllätyin, kuinka hyvin kaikki tuntuivat tässä vetävän. Toki suurin kiitos kuuluu varmasti Venikselle ja Brownille, jotka tekivät töitä niin paljon, etteivät Godfatherin ja Henryn heikkoudet päässeet esille. Ei tämä ottelu siis tosiaan mikään huippulaatuinen ollut, vaan tässäkin kehut pitää suhteuttaa taas ennakko-odotuksiin. Niihin nähden tämä oli tosi hyvä, muuten tämä oli semmoinen ihan hyvä ottelu, mutta ei mitään sellaista, jonka katsoisin välttämättä toiseen kertaan.
**½ (5:56)


Head Bangers vs. Oddities (Golga & Kurrgan) w/ Luna Vachon & Giant Silva
Oddities esiintyi ppv-tasolla viimeeksi SummerSlamissa, mutta ei tämä Attitude Eraa hyvin kuvastanut painitaidottomien ja sekopäistä huumorigimmickiä vetävien isojen miesten joukkue mihinkään ollut hävinnyt. Nyt heidän vastassaan oli nykyisin siis hyvin ilkeällä asenteella toimivat Head Bangersit Mosh ja Trasher. Vieläkinkö näitä kahta pitää katsella ppv-tasolla? No, kun Mosh ja Trasher olivat epäonnistuneet joukkuemestaruuksien voitossa, olivat he alkaneet urputtaa Odditiesille ja pilkata heitä. Se ei ollut ehkä mikään viisain teko.

Tavallaan omalla sairaalla tavallani tykkäsin Odditiesistä, sillä olihan näiden kaverusten gimmickit hauskoja, ja tämä oli varmaan ainut tapa, jolla kenetkään saatiin kiinnostumaan näistä herrasmiehistä. Yleisökin kävi aivan villinä sisääntulon aikana. Ainut ongelma on vain se, ettei kukaan näistä kolmesta osannut painia paljon ollenkaan. Kun hommaan lisätään se, että Head Bangersit eivät todellakaan olleet kuuluisia siitä, että he pystyisivät kantamaan ketään edes kohtalaisiin otteluihin, oli lopputulos aika heikkoa menoa. Yhden tähden annan ihan jo yleisöreaktioista ja muusta ottelun aikana tapahtuneesta hupsuttelusta. Painista ei paljoa sanottavaa ole.
* (6:52)


Owen Hart vs. Steve Blackman
Owen Hartia ei ollut näkynyt ruudussa sitten edellisen Kanadassa järjestetyn ppv'n Breakdownin. Tämä johtui juonikuviosta, jossa Owen Hart vahingossa mursi Dan Severnin niskan Piledriverillään (kayfabessa siis) ja ilmoitti eläköityvänsä tämän takia. Kuten monet varmaan muistavatkin, oli vuoden '97 loppukesästä oikeasti tapahtunut ikävä tapaturma, jossa Owen oli Piledriverillään murtanut Steve Austinin niskan, ja Attitude Eran hengen mukaan tämä tapahtuma päätettiin herättää henkiin tällä kontroversiaalilla (rakastan tätä sanaa) kuviolla. Heti Hartin "eläköitymisen" jälkeen supersankarihahmo Blue Blazer, jona Hart oli esiintynyt '80-luvulla WWF:ssä, teki kuitenkin paluunsa WWF:ään, ja niin fanit kuin Steve Blackmankin olivat varmoja, että kyseessä on Hart. Pitkän aikaa Blackman yritti todistaa asiaa, mutta Blazer onnistui väistämään tilanteet ja hyökkäämään halpamaisesti Blackmanin kimppuun. Lopulta Owen Hart teki sitten "paluun eläkkeeltään" joulukuun alussa ja haastoi Blackmanin viralliseen eläkkeeltäpaluuotteluun. Samalla Owen myös "todisti", ettei hän ollut koskaan Blue Blazer, koska hän hyökkäsi yhdessä Blazerin kanssa Blackmanin kimppuun myöhemmin illalla. Todellisuudessa Blazeria esitti tuolloin Owenin tuleva joukkuepari Jeff Jarrett.

Tämä ottelu oli ehdottomasti illan suurimpia positiivisia yllätyksiä. Kuten jo Capital Carnagen arvostelun kohdalla sanoin, Steve Blackman tarvitsee mielenkiintoisen ja taidokkaan vastustajan, jotta hänen ottelustaan tulee hyvä. Owen oli ehdottomasti mielenkiintoinen ja ehdottomasti taitava. Lisäksi yleisö oli mahtavasti mukana ottelussa kannattaessaan kotimaan poikaa voittoon. Ottelu oli todella vauhdikas ja aika jännittäväkin, ja olisin voinut antaa sille paremmatkin arvosanat, jos lopetus ei olisi ollut niin onneton. Owen osoitti taas loistavuutensa.
*** (10:28)


J.O.B. Squad (Al Snow & Bob Holly & Scorpio) w/ Head vs. The Brood (Gangrel & Edge & Christian)
Ensinnäkin tiedän, että kuva Broodista on ihan järkyttävän huono, mutta yleisestikin koko Rock Bottomin tiedoston kuvalaatu oli tosi huono, ja sumuisissa sisääntuloissa huonous vain korostui. Toisaalta en tiedä, oliko Brood vieläkään ihan heel, mutta kovasti sitä suuntaa kohti porukka oli kuitenkin menossa, vaikkeivat he vielä Undertakerin luomaan Ministry of Darknessiin kuuluneetkaan. Christian oli kuitenkin menettänyt LHW-mestaruusvyönsä J.O.B. Squadin Gillbergille, ja ilmeisesti nämä kaksi porukkaa eivät muutenkaan kauhean hyvin tulleet toimeen. J.O.B. Squad oli siis Al Snow'n kokoon kasaama porukka WWF:n alakortin painijoita, jobbereita. Snow'n, Bob Hollyn, Scorpion ja Gillbergin lisäksi porukkaan kuului myös ECW:stä WWF:ään siirtynyt Blue Meanie.

Odotin tältä ottelulta ihan jonkun verran, koska olen aina ollut suuri Brood-mark, ja kaikki kolme Broodin jäsentä, erityisesti Edge ja Christian, ovat kuitenkin oikein taidokkaita kehässä. Mitään moittimista ei ollut yhdenkään J.O.B. Squadinkaan jäsenen taidoissa, joten oli aika outoa, ettei tämä ottelu tuntunut pääsevän kunnolla käyntiin missään vaiheessa. Näytti siltä, että kaikki kuusi myös yrittivät ainakin lähes parhaansa, eikä kukaan vain laiskotellut, mutta ehkä sitten näiden kahden porukan kemiat eivät vain klikanneet tätä paremmin. Lopputuloksena oli ok kuuden miehen rymistely, mutta ehdoton pettymys se on, kun toiveessa oli jopa oikein viihdyttävä ja intenssiivinen spotti-mättö.
** (9:08)


Jeff Jarrett w/ Debra vs. Goldust - Striptease Match
Ei, ottelumuoto ei (Luojan kiitos) tarkoittanut sitä, että Jarrett ja Goldust riisuisivat kilpaa. Ideana oli siis se, että Goldust oli haastanut Jarrettin, jonka kanssa hänellä oli ilmeisesti jotain feudintynkää (en todellakaan tiedä sen enempää asiasta), otteluun, jonka päätteeksi Jarrettin kuvankaunis valet Debra joutuisi riisuutumaan, jos Goldust voittaisi ottelun. Jarrett suostui otteluun sillä ehdolla, että jos Jarrett voittaisi ottelun, joutuis Goldust itse riisuutumaan, koska hänellä ei ole valettia. Kun molemmat olivat haasteeseen suostunut, nähtiin vielä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa varsin häiritseviä hetkiä, kun ensin Goldust saapui pitkässä trenssitakissa ringsidelle kesken Jarrettin ottelun ja aiheutti vilautuksestaan koituvalla järkytyksellä tappion Jarrettilla. Myöhemmin Debra teki oman vilautuksensa Goldustille kesken tämän ottelun.

Jos edellinen ottelu oli pettymys, tätä voinee luonnehtia ainakin pieneksi positiiviseksi yllätykseksi. Ensinnäkin yleisö oli aivan huikeasti mukana ja hurrasi Goldustille niin kovaa, ettei tämä ollut saanut vastaavia reaktioita varmaan ikinä. Suuri kiitos tuosta kuulunee kuitenkin ottelun stipulaatiolle. Muutenkin Goldust ja Jarrett vetivät kuitenkin aika hyvin kehässä, ja aloin olla koko ajan vakuuttuneempi Jarrettin otteista. Ei tämä siis mikään erityisen hyvä ottelu ollut, koska oli tässä paikoitellen sitä odottamaani kankeuttakin tarjolla, mutta ihan mukava välipalakoitos kuitenkin. Jälkimeiningit olivat myös ihan hyviä.
**½ (8:02)


New Age Outlaws (c) vs. Big Bossman (c) & Ken Shamrock (c) w/ Comissioner Michaels - WWF Tag Team Championship
Ensiksi pitää sanoa tämän ottelun taustoista. Mr. McMahon oli siis yrittänyt saada jo jonkun aikaa New Age Outlawseja loikkaamaan DX:stä Corporationiin. NAO ei kuitenkaan ollut innoissaan ehdotuksesta, kunnes ppv:tä edeltävässä Raw'ssa he saapuivat corporate-tyylisesti pukeutuneena paikalle ja ilmoittivat liittyvänsä porukkaan. Myöhemmin illalla koko juttu paljastui kuitenkin huijaukseksi, mikä ei lämmittänyt McMahonin mieltä. Niinpä hän päätti, että jos hän ei voi saada joukkuemestareita liittymään Corporationiin, täytyy hänen hankkia joukkuemestaruudet porukalleen. Niinpä Corporate IC Champion Shamrock ja Corporate Hardcore Champion Bossman pistettiin haastamaan NAO joukkuemestaruuksista. Toiseksi pitää sanoa Bossmanin ja Shamrockin ringsidellä olleesta Shawn Michaelsista, joka oli siis tehnyt paluun WWF:ään ottaessaan WWF-comissionerin roolin siitä luopuvalta Sgt. Slaughterilta. Aluksi vaikutti, että uusi comissioner olisi yleisön ja facejen puolella, mutta jo ensimmäisenä iltana hän puukotti itse luomaansa porukkaa DX:ää selkään ja liittyi virallisesti McMahonin Corporationiin.

Tämä oli taas niitä otteluita, joilta odotin paljon enemmän, kuin mitä sain. Tiesin kyllä, ettei kukaan näistä neljästä ollut mikään todellinen kehätaituri, mutta silti kaikki tiesivät, mitä kehässä tehdä, ja varsinkin NAO pystyi paikkaamaan taitojen puutetta loistavalla esiintymisellä. Lisäksi odotin, että jotenkin ison profiilin joukkuemestaruusottelu olisi pistänyt nämä neljä vetämään hienon ottelun. Ison profiilin ottelu tämä tosiaan oli, sillä aikaa ottelu sai jopa 17 minuuttia. Niinpä täytyy myöntää, että oli ottelussa myös omat hyvät hetkensä, varsinkin silloin kun NAO pääsi loistamaan. Kuitenkin yleisesti tästä jäi harmillisen vaisu ja pikkaisen tylsähkö fiilis. Hommaa olisi auttanut varmasti paljon se, jos tästä olisi annettu vaikkapa 7 minuuttia seuraavalle ottelulle. Nyt nämä neljä pistettiin venyttämään väkisin ottelua pituuksiin, jotka eivät heille olleet varsinaisesti suurinta vahvuutta. Ok tv-tasoinen ottelu, muttei sen enempää.
** (17:04)


The Rock (c) w/ Mr. McMahon & Shane McMahon vs. Mankind - WWF Championship
Kuten jo Capital Carnagen kohdalla sanoin, oli The Rock voittanut ensimmäisen WWF-mestaruutensa Survivor Seriesissä aika shokeeraavasti. Voisi melkeinpä sanoa, että Rockin voitto oli aikamoinen jytky. Tuolloin siis nähtiin Montreal Screjobin "uusinta", kun Rock lukitsi Mankindin mestaruusturnauksen finaalissa Sharpshooteriin, ja McMahon käski tuomarin soittaa kelloa, vaikka Mankind ei ollut luovuttanut. Ei siis mikään ihme, että tuon jälkeen Mankind oli halunnut kostoa niin Rockilta kuin McMahoneiltakin, jotka olivat hänet hänet pettäneet. Nyt Mankindille tarjottiin mahdollisuus voittaa mestaruus itselleen, vaikka koko ottelu oli peruuntua, kun Mankind hyökkäsi ppv:tä edeltävässä Heatissa Rockin kimppuun.

Kyseessä oli Rockin toinen mestaruuden puolustus ppv:ssä, eikä ottelu taaskaan ollut Main Event. Olisipa ollut, koska itse ME oli selvästi heikompaa laatua kuin tämä, vaikka tämäkin jäi vähän harmittavan vaisuksi. Siitä itse ME:stä kuitenkin lisää vasta kohta. Alussa näytti, että Rock ja Mankind alkavat pistää pystyyn todella viihdyttävää settiä, vaikka kaikki ppv:n aikana nähdyt McMahonin ja Mankindin neuvottelut, jotka liittyivät tuohon Mankindin hyökkäykseen, jäivätkin täysin tarpeettomiksi ja turhiksi. Sitten kuitenkin hommaa piti ruveta sotkemaan ylibuukkauksella, ja loppujen lopuksi ottelu oli aikamoisen lyhyt ppv:n päämestaruusotteluksi. Asiaa ei todellakaan parantanut se, että ottelun lopetus oli varmaankin koko vuoden typerin, edes WCW ei pystynyt mihinkään näin idioottimaiseen. Onneksi Rock ja Mankind vetivät kuitenkin itse ottelun aivan täysillä ja tarjosivat hienoa painiviihdettä, joten tälle voi antaa edes sen kolme tähteä. Silti huonoin ottelu näiden ppv-sarjassa vuosilta' 98-'99.
*** (13:32)


The Undertaker w/ Paul Bearer vs. Steve Austin - Buried Alive Match
Tämä oli siis vuoden '98 viimeisen WWF-ppv:n Main Event, ja kyllähän tämä etukäteen varsin mielenkiintoiselta kuulosti. Steve Austinin ja The Undertakerin feud oli lähtenyt käyntiin kesällä WWF:n kahden suurimman facen halusta selvittää, kumpi todella on parempi. Syksyn aikana Undertaker kääntyi kuitenkin heeliksi ja liittoutui ensin veljensä Kanen kanssa mutta kääntyi sittemin tätä vastaan ja palasi yhteen Kanen isän ja vanhan managerinsa Paul Bearerin kanssa. Samalla WWF-mestaruutensa Kanen ja Undertakerin takia menettänyt Austin esti Undertakerin nousemisen WWF-mestariksi Judgment Dayssa. Tuon jälkeen Undertaker, joka perusti loppuvuodesta Ministry of Darknessinsa, oli kantanut kaunaa Kanen lisäksi Steve Austinia kohtaan, ja vaikka miehet olivat kohdanneet toisensa mm. Capital Carnagen Fatal 4-Wayssa, oli nyt vasta aika päättää heidän brutaaliksi venynyt feudinsa otteluun, jonka voisi voittaa vain hautaamalla toinen elävältä. Lisäpanoksena ottelussa oli Mr. McMahonin lisäämä stipulaatio siitä, että Steve Austinin on voitettava tämä ottelu, jos hän haluaa päästä Royal Rumble -otteluun.

Hyvältä siis kuulostaa, mutta tämäkin kakku oli vain päältä kaunis. Viimeistään tämä ottelu todisti minulle sen, kuinka huonossa kunnossa Undertaker oli tässä '90-luvun loppupuolella, kun hän ei tosiaan ollut minkäänlaista taukoa pitänyt sitten vuoden '94 kesän. Austinkaan ei ollut parhaimmillaan, koska hänellä painoivat myös omat loukkaantumisensa, joita ei ollut missään vaiheessa täysin hoidettu kuntoon. Silti vielä SummerSlamissa nämä kaksi olivat vetäneet ihan jo mahtavalla tunnelmalla, loistavalla taistelulla ja itsensä likoonpistämisellä hienon Main Eventin, mutta nyt heistä ei ollut siihen. Ei edes, vaikka nyt tarjolla oli stipulaatio, joka tarjoaisi parhaimmillaan todella viihdyttävän hardcore-brawlauksen. Vielä alku oli ottelussa aika hyvää, mutta mitä pidemmälle ottelu meni, sitä tylsemmäksi, hitaammaksi ja mitäänsanomattomammaksi ottelu kuihtui. Hardcorekin oli lähinnä PG-eran tasoa muistuttavaa. Lopullisen kuoliniskun ottelulle toi sen lopetus, joka oli ennen kaikkea naurettava mutta toisaalta myös pahasti botchattu ja erittäin kömpelö. Jätti tosi vaisun maun suuhun.
*½ (21:30)

*** Mankind
** The Rock
* Owen Hart

Voi WWF. Samalla kun kilpailija-WCW oli alkanut nostaa tasoaan selvästi vuoden '98 lopulla, oli WWF päättänyt alkaa laskeutua kilpailijansa kevään ja kesän tasolle. Tämäkin ppv hipoi jo huonoimman luokan rajoja, mutta kuitenkaan tämä ei jättänyt samanlaista pöyristynyttä uskomatonta paskaa -fiilistä, joten tämä on vielä vaivoin Kehno. Kuitenkin tapahtumasta löytyi pari hyvää ottelua, pari oikeaa onnistujaa ja myös pari positiivista yllätystä. Harmi, että pääasiassa tarjolla oli kuitenkin pettymyksiä ja vaisua menoa. Jos en olisi kerran elämässäni jo katsonut kaikkia vuoden '99 WWF-ppv:itä, voisin esittää toiveen siitä, että tämä olisi vain se aallonnotka ennen parempia aikoja. Harmi vain, että tiedän, että tämän ppv:n taso tiivistää harmillisen ikävästi sen, miltä WWF:n vuosi '99, joka muistini mukaan lähentelee huonoudessaan vuotta '95, tulee näyttämään. Tai ehkä vain muistan väärin, ja vuosi '99 onkin täyttä kultaa. Se selviää aikanaan.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WCW World War 3 - Ok
15. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
16. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
17. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
18. WWF Survivor Series - Kehno
19. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
20. WCW Slamboree - Kehno
21. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
22. WCW The Great American Bash - Kehno
23. WCW Bash At The Beach - Kehno
24. WWF Rock Bottom: In Your House 26 - Kehno
25. ECW November To Remember - Kehno
26. WWF Capital Carnage - Kehno
---------------
27. WCW Road Wild - Surkea
28. WCW Fall Brawl - Surkea

Tarkkaavaisimmat huomasivat ehkä, että N2R tippui vielä pari pykälää alemmas kokonaistaulukossa, mutta kun rupesin miettimään Rock Bottomin paikkaa tässä taulukossa, päädyin siihen, että on tuota ECW:nkin vuoden viimeistä ppv:tä laskettava vielä pari numeroa alemmas. Seuraavaksi vuorossa on sitten vuoden '98 viimeinen ppv, eli WCW:n painivuoden huipentava Starrcade.

Viimeistä viedään vuoden '98 osalta.


STARRCADE 1998
Who's next?

Starrcadella oli painihistorian pisimmät perinteet, sillä tämä tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1983, eli kaksi vuotta ennen ensimmäistä WrestleManiaa. Tapahtumasta tulikin ensin NWA:n ja myöhemmin WCW:n, kun WCW oli irrottautunut NWA:sta, vuoden suurin tapahtuma. Vielä vuonna '97 Starrcade olikin koko painivuoden kohokohta, kun WCW oli selvästi WWF:ää edellä Monday Night Warseissa, mutta vuodessa oli ehtinyt tapahtua paljon. WCW oli jäänyt pysyvästi WWF:n taakse ratings-sodassa. Toki taisto oli tiukkaa loppuun asti, mutta viimeisen kerran Nitro pieksi Raw'n ratingseissa Halloween Havocin jälkeisessä Nitrossa (jossa ei nähty Warriorin ja Jeff Jarrettin kivespussitainnutusottelua, vaikka Phenomenom saikin niin jo kaikki uskomaan). Se Warriorin kiveksistä, ja sitten varsinaiseen asiaan. Starrcadeakin selosti Bobbyn, Tonyn ja Miken muodostama tuttu porukka. Tämä oli sitten vuoden '95 ensimmäinen Starrcade, jossa ei nähtäisi Hollywood Hogania. Hogan oli kadonnut WCW:stä Warrior-feudin jälkeen, ja hän oli ehtinyt jo julistaa eläköityvänsä painin parista. Niinpä niin.


Kidman (c) vs. Juventud Guerrera vs. Rey Mysterio Jr. - Triangle Match for the WCW Cruiserweight Championship
Tämä taisi olla ensimmäinen (ja ainut) kerta vuonna '98, kun CW-mestaruusottelu avasi WCW:n ppv:n. Ennen tuo oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ja minusta paras paikka CW-mestaruusotteluille olikin melkeinpä show'n alussa. World War 3:ssahan Juvi oli kääntynyt heeliksi, kun paljastui, että hän oli liittynyt Eddie Guerreron johtamaan lWo:hon. Hän kuitenkin hävisi tuossa samaisessa tapahtumassa CW-vyön takaisin Kidmanille, jolta hän oli mestaruuden vain pari viikkoa aikaisemmin voittanut, kun lWo:n jäsen Rey Mysterio Jr. aiheutti Guerreralle tappion. Rey oli katkera siitä, että Eddie ei ollut antanut hänelle mahdollisuutta voittaa vyötä, vaan oli luovuttanut tuon tilaisuuden uudelle Guerreralle. Tästä tietenkin syntyi sota lWo:n entisen ja uuden jäsenen välille, ja koska molemmat havittelivat yhä myös CW-mestaruutta, oli Kidmankin sotkettu soppaan varsin luontevasti.

Olipa hieno tapa avata show. En tykännyt tästä ihan niin paljon kuin jotkut muut arvostelijat, jotka olivat antaneet tälle jopa neljää ja puolta tähteä. Jotenkin tästä vain minusta puuttui semmoinen aivan ykkösluokkainen mahtavuus ja verinen taistelu, jota tuo arvosana minun mielestäni edellyttää. Silti oli tämä minunkin mielestäni huipputaitavaa, vauhdikasta ja ennen kaikkea viihdyttävää CW-menoa, jossa kaikki kolme laittoivat parastaan. Vielä hippusen verran parempi kuin WW3:n CW-mestaruusottelu, vaikka sekin aivan huippumenoa oli. Jos WCW:llä joku asia on kunnossa täydellisesti, se on heidän CW-divisioonansa.
**** (14:55)


Kidman (c) w/ Rey Mysterio Jr. vs. Eddie Guerrero w/ Juventud Guerrera - WCW Cruiserweight Championship
Tällä kertaa WCW päätti tarjota makeaa mahan täydeltä, sillä ensimmäisen CW-mestaruusottelun jälkeen heti perään tarjottiin toinen. Kun Juventud oli epäonnistunut Guerreron antamassa tehtävässä voittaa CW-mestaruus takaisin lWo:lle, tuli Eddie tietenkin läksyttämään häntä henkilökohtaisesti. Lisäksi Eddie raivosi Reylle siitä, kuinka tämä oli typerillä temppuilullaan hankaloittanut kaikkien elämää huomattavasti. Lopulta hän päätti, että hänen on itse tehtävä se, mihin muut eivät pysty, eli voitettava CW-mestaruus lWo:lle. Kun Eddie oli uhonnut hetken kehässä, saapui CW-mestari Kidman takaisin paikalle ja sanoi suostuvansa Eddien haasteeseen - jos ottelu käytäisiin heti. Guerrero yritti ensin änkyttää, ettei ole valmis näin yhtäkkiä sovittuun otteluun, mutta lopulta hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kohdata samantien Kidman, jolla oli takana jo yksi pitkä ottelu.

Ihan ensimmäisen ottelun tasolle ei tämä kamppailu yltänyt, mutta tosi hyvää menoa tämäkin oli. Lähinnä ongelma minulla tuntui tämän kanssa olevan se, että Kidman teki jo kaikki huikeat temppunsa ja enemmänkin ensimmäisessä ottelussa, eikä tähän hänelle jäänyt mitään suurempaa uutta annettavaa enää. Eddie toki teki taas esimerkillisen suorituksen kehässä vetäessään roolinsa loistavasti ja väläyttäessään samalla vielä loistavia kehätaitojaan. Hieno ottelu siis, mutta kärsi ehkä vähän ensimmäisen ottelun varjoon jäämisestä.
***½ (10:49)


Norman Smiley vs. Prince Iaukea
Kaksi ensimmäistä ottelua antoivat siis ymmärtää, että tästä voi tulla todella kovatasoinen ppv, jossa nähtäisiin useampiakin hienoja alakortin feudihuipennuksia, vaikka itse ME-ottelut eivät kovin herkulliselta kuulostaneetkaan. Sitten WCW:n vuoden suurimman ppv:n kolmannessa ottelussa vastakkain asettuivat alakortin täysin mitäänsanomattomat painijat Norman Smiley ja Prince Iaukea. Tiedän, että osa WCW:n painijoista kärsi tässä kohtaa loukkaantumisista, mutta kyllä se roster olisi ollut silti pullollaan painijoita, jotka olisivat saaneet aikaan huippuotteluita oikealla pohjustuksella tai vaikka ilmankin - ja silti vuoden tärkeimmässä tapahtumassa yleisölle kehdataan tarjota jotain Smileyn ja Iaukean ottelua, joka ei toimisi edes WCW Saturday Nightissa. Uskomatonta. Tässä kohtaa ajatuksissani oli lähinnä toive, että "ehkä tämä on vain hetken tauko ennen suurempia otteluita". En yritä edes selittää ottelun taustaa, koska en tiedä siitä mitään, eikä se minua kiinnosta. Smiley oli kai tehnyt heel-turnin. Tai jotain.

Itse ottelu oli puhtaasti tylsä. Olen tainnut jossain arvostelussa jo aikaisemminkin sanoa, että periaatteessa Smiley on ihan taidokas, ja kyllä hän tässäkin submission-taitojaan kovasti yritti esittää. Harmi vain, että minua ei kiinnostanut yhtään, eikä yleisökään mitenkään riemusta hyppinyt tätä katsellessa. Iaukea alkoi tässä kohtaa olla menettänyt kaiken kiinnostavuutensa, jota hänellä oli vuoden '97 alkupuolella, vaikka nyt hän oli hankkinutkin uuden naurettavan hiustyylin. Ottelu ei siis painillisesti ollut mitään uskomatonta kuraa, mutta todella turha se oli. Kummallakaan näistä kahdesta ei ollut mitään hajua, miten saada yleisö kiinnostumaan heidän ottelustaan.
*½ (11:31)

Ennen illan seuraavaa ottelua saapui Scott Hall vetämään lyhyen promon. Hall esiintyi ihan vakuuttavasti, ja uskoni alkoi vähitellen palautua siihen, että ehkä sen kamalan alkoholisti-kuvion jälkeen Hallista osattaisiin repiä vielä jotain irti. Hall lupasi, että vuosi 1999 olisi hänen, vaikka loppumaisillaan vuosi olikin mennyt aika penkin alle häneltä.


The Cat w/ Sonny Onoo vs. Perry Saturn
Nyt en enää tiennyt, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. WCW ei ollut tarjonnut monessa vuoden '98 tavallisessa ppv:ssäänkään näin turhia alakortin otteluita, joilla ei pitäisi olla mitään asiaa ppv-lähetyksiin, ja nyt he sitten työntävät niitä useamman kappaleen voimin katsojien kurkusta alas vuoden tärkeimmässä tapahtumassa. Surullista. Todella surullista. Saturnin look oli muuten erittäin häiritsevä. Näillä kahdella oli kai jotain "feudia", koska he olivat olleet World War 3:ssakin samassa joukkueottelussa. Silloin tosin luulin, että he olivat enemmänkin sivuroolissa Sonny Onoon ja Kaz Hayshin feudissa, mutta ehkäpä Onoon ja Hayshin ottelu olisi ollut turhan suuren luokan kamppailu Starrcadeen.

Sen lisäksi, että Catin ja Saturnin kohtaaminen oli tylsä, kuten tätä edeltäväkin ottelu, alkoi tämä olla myös puhtaasti huono. Cat ei yksinkertaisesti voisi minua vähempää kiinnostaa, ja homma vain pahenee, kun puolet hänen ottelustaan on turhaa pakoon juoksemista höystettynä parilla varsin heikonnäköisellä potkulla. Saturn yritti selvästi pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, mutta oli tämä aika vaisu suoritus häneltäkin. En tosin voi syyttää Saturnia, ettei hänen motivaatio ollut ehkä kaikkein korkeimmillaan. Voitto suuresta feudista Ravenia vastaan oli vienyt vain roppakaupalla alemmas kortissa. Hienoa buukkausta, WCW.
* (7:07)


Brian Adams & Scott Norton w/ Vincent vs. Fit Finlay & Jerry Flynn
Tarjolla lisää laadukasta WCW:n alakortin painijoiden otteluita! Mihinpä niitä midcardereita ja muita tarvitaankaan, kun heidän ottelunsa voi Starrcadessakin korvata yhdentekevillä jobbereiden keskinäisillä kähinöillä. nWo Hollywoodin, joka alkoi tässä vaiheessa lähennellä jo tulevaa asemaansa nWo B-Teamina, yhdentekevät painijat Adams ja Norton (tosin jostain syystä markitin Nortonia erityisesti tuolla lookilla) kohtasivat siis tässä ottelussa Fit Finlayn, joka oli lyhyen TV-mestarikautensa jälkeen vajonnut näkymättömiin, ja Jerry Flynnin, joka ei siis ollut Jerry Lynn, vaan WCW:n yleinen jobber. Onneksi heille annettiin ottelu Starrcadessa. Mike Tenay yritti epätoivoisesti puolustella tämän ottelun roolia selittämällä näidän neljän koitoksista Japanissa, mutta miksi USA-fanien pitäisi olla mitenkään kiinnostunut niistä? Miten olisi tämän tilalla ollut vaikka hmm... joukkuemestaruusottelu? Eeeeei.

Hankalaa on tätäkään ottelua suuremmin kehua, vaikka kuinka haluaisi. Finlay hoiti hommansa hienosti veteraanin tavoin, ja minulle uusi tuttavuus Flynn ei ollut kehässä ollenkaan niin kamala, kuin hänen lookinsa oli antanut ymmärtää. Lisäksi en vain voinut olla markittamatta Scott Nortonia, joka tuolla lookilla edustaa kaikkea, mitä ajetaan takaa termillä "bad ass". Suurin ongelma ottelulla oli se, että se oli turhan pitkä, ja nWo:n hallintajaksot olivat Nortonin lookista huolimatta erittäin tylsiä. Flynn ja Finlaykaan eivät ok-otteillaan tästä mitään painijuhlaa tehneet, joten heikoksi jäi kokonaisuus tässäkin.
*½ (8:56)


Konnan (c) vs. Chris Jericho w/ Ralphus - WCW Television Championship
Ennen illan kolmea suurta ottelua, joilta oli kadonnut kaikki kiinnostavuus viimeistään tämän täysin epäonnistuneen midcardin takia, oli tarjolla vielä yksi ottelu, joka oli jo selvä edistysaskel kolmeen edelliseen otteluun verrattuna. Tätä saattoi nimittäin jopa kutsua joten kuten ppv-tason otteluksi, ja kyllä tämä olisi varmaan ihan huomaamattomasti mennyt muiden joukossa Starrcadessakin, jos tätä ennen ei olisi ollut tunnin jaksoa, jonka aikana luuli katsovansa ppv:n pre-show'ta. Ottelun tarina oli lyhykäisyydessään se, että nWo Wolfpackin Konnan oli onnistunut voittamaan ylimieliseltä Chris Jericholta tämän Television-mestaruuden, ja nyt Jericho tahtoi voittaa tuon vyön takaisin itselleen - tai ei itse asiassa konkreettista vyötä, koska siitä hän ei ollut missään vaiheessa luopunut, sillä pian mestaruustappionsa jälkeen hän varasti mestaruusvyön takaisin itselleen.

Minusta tämä oli ihan hyvä ottelu. En tiedä, onko tämä mielipide osittain sitten senkin ansiota, että tätä edeltävissä kolmessa ottelussa ei paljoa kehuttavaa ollut, mutta oli tämä ihan mukava koitos. Konnan on minusta ollut aina erittäin tylsä, enkä tajua, miksi WCW edelleenkin pushasi tuota meksikaania väkisin, mutta täytyy myöntää, että oikean vastustajan kanssa hän pystyi hyvään otteluun. Parhaimpana päivänään Jericho olisi ollut täydellinen vastustaja, mutta jonkinlainen motivaation puute tuntui häntäkin vähän vaivaavan, eikä tämä ollut missään tapauksessa Jerichon kirkkaimpia esiintymisiä. Silti rutiinisuorituksellaankin Jericho sai kannettua Konnanin ihan viihdyttävään otteluun, jossa sai paikoitellen jopa hieman jännätä lopputulosta. Ei mitään, mistä puhuisin työpaikan kahvihuoneessa, mutta parannusta edeltäviin silti selvästi.
**½ (7:27)


Eric Bischoff vs. Ric Flair
Tämä oli helposti koko Starrcaden pohjustetuin ottelu. Kyllä, TÄMÄ. Taustalla oli Flairin ja Bischoffin ihan oikean elämän "feud". Ric Flairia ei oltu nähty ppv:ssä sitten tammikuussa nähdyn Souled Outin, mikä johtui siitä, että Flair oli kadonnut ruudusta alkukeväästä, kun Bischoff oli haastanut hänet oikeuteen Flairin tehtyä no-show'n. Homma saatiin kuitenkin selvitettyä, ja Flair palasi syksyllä ruutuun ja muodosti Four Horsemanin vielä kerran yhdessä Chris Benoit'n, Steve McMichaelin ja uuden jäsenen Dean Malenkon kanssa. Hommaan tuotiin kuitenkin mukaan Bischoff, joka (nyt storylinessä) yritti estää Flairin paluuta kaikin mahdollisin keinoin onnistumatta kuitenkaan tässä. Ennen Starrcadea feudi vietiin äärimmäisen henkilökohtaiseksi, kun Bischoff pieksi Nitrossa Flairin pojat ja suuteli väkisin Flairin vaimoa. Huippua.

En yhtään ihmetellyt, ettei yleisöä tuntunut mitenkään häikäisevästi kiinnostavan tämä verinen feud non-wrestlerin ja parhaat päivänsä ohittaneen legendan välillä. Siltikin selostustiimi yritti saada tätä kuulostamaan todella suurelta ottelulta, ja olihan tämä suuri toki siltä kannalta katsottuna, että tässä oli kunnon juonikuvio taustalla. Muiden Starrcade-otteluiden pohjustamisen WCW oli jättänyt aika vähäiselle, vaikka CW-otteluissa nyt ihan hyvin taustaa olikin. Ottelun laadusta ei tarvinne paljon sanoa, sillä tuskin kukaan tältä mitään kunnollista odottikin. Flair oli jopa yllättävän virkeä ja liikkui aika hyvin, mutta ei se paljoa pelasta, kun kunnon paini puuttui tyystin. Pienet kehut Flairille, muuten roskaa.
* (7:08)


The Giant vs. Diamond Dallas Page
Illan toiseksi viimeinen ottelu, ja Giantkin näytti olevan vielä hommassa mukana, vaikka siirtyisikin parin kuukauden päästä WWF:ään. Diamond Dallas Page oli vielä World War 3:ssä US Heavyweight -mestari, mutta pian tuon ppv:n jälkeen hän hävisi mestaruuden takaisin Bret Hartille, kiitos The Giantin. DDP oli jo voittaa ottelunsa Hartia vastaan samoin kuin hän voitti WW3:ssa, mutta nWo Hollywoodin jäsen Giant saapui auttamaan nWo-kaveriaan ja tuhosi DDP:n niin, että Hart pystyi vain selättämään Pagen. Tämän jälkeen DDP on janonnut kostoa Giantista, ja otettuaan useamman kerran turpaan Giantilta hänellä oli viimein mahdollisuus saada kostonsa.

Tämä oli ehdottomasti illan positiivisin yllätys. Olin jo aika lailla luovuttanut tämän Starrcaden osalta, eikä tämäkään kohtaaminen etukäteen kuulostanut kovin hyvältä. Epäluulojani kasvatti se, ettei Giant ollut enää useaan kuukauteen esittänyt mitään kaksisia otteita kehässä, mikä ei ollut toisaalta mikään ihme, koska hänen motivaationsa ei varmaankaan ollut kovin kummoinen. Tässä ottelussa Giant esitti kuitenkin parhaita otteita kuukausiin, mutta todellinen tähti oli silti DDP, joka sai yleisön syttymään tähän otteluun, eikä DDP mitenkään huono kehässäkään ollut. Nyt kehujen keskellä pitää muistaa, ettei kumpikaan näistä ollut mitään todellisia painitaitureita, joten ei tämä erityisen hyvä ottelu ollut, mutta mukava yllätys kuitenkin. Molemmat pistivät peliin ainakin lähes parastaan, ja lopputuloksena oli ihan mukava semi-ME, josta tosin osan hyvän fiiliksestä pilasi Bret Hartin turha sekaantuminen.
**½ (12:45)


Goldberg (c) vs. Kevin Nash - No DQ Match for the WCW World Heavyweight Championship
WrestleMania VI:ssä oli Hulk Hogan vs. Ultimate Warrior. Starrcade 1998:ssa oli Goldberg vs. Kevin Nash. Ei, en usko itsekään tuohon rinnastukseen. Ehkä yksi tärkeimmistä eroista oli se, että Hogan-Warrioria oli pohjustettu lähes vuoden, ja se tuntui oikeasti kahden suurimman facen kohtaamiselta. Tämä taas... No, tämä oli saanut alkunsa siitä, että Kevin Nash voitti World War 3:n Battle Royalin. Ei tuo kuukausi nyt vain yksinkertaisesti riitä vuoden suurimman ottelun pohjustukseksi. Ei varsinkaan silloin, jos feudin luonteeksi otetaan "nämä kaksi fanien suosikkia kunnioittavat toisiaan ja mittelevät nyt keskinäisestä paremmuudestaan" -asetelma. Tuo asetelma vaatii kunnon tunnelmaa, ja se puuttui tästä koitoksesta täysin. Lisätunnelmaa feudiin oli yritetty luoda sillä, että ECW:stä WCW:hen marraskuussa loikannut Bam Bam Bigelow oli jatkuvasti Goldbergin kimpussa, ja lopulta Nash ja Goldberg kävivät molemmat Bam Bamin kimppuun. Tulokset tunnelman kohottamiseksi olivat laihoja.

Tunnelman puuttuminen näkyi ottelussa ehkä parhaiten siten, että yleisen kohinan, suurten hurrauksien tai muiden reaktioiden sijaan ottelussa kuultiin yhden kerran kova "Goldberg sucks" ja yhden kerran kova "Nash sucks" -chantit. Ei ehkä ihan toivottavaa reaktiota. Plussaa sen sijaan täytyy antaa Nashille ja Goldbergille siitä, että he jopa tuntuivat yrittävän tässä ottelussa, ja molemmat väläyttivät pari ihan näyttävää ja harvoin nähtyä power-liikettä. Muuten ottelu olikin sitten aika hampaatonta ja valjusti buukattua menoa, eikä No DQ -stipulaatio tuonut lopetusta lukuun ottamatta otteluun mitään lisää. Lopetuksesta sitten voi sanoa sen verran, että olipahan taas järkyttävän huono tapa päättää vuoden suurimman show'n pääottelu, mutta en muuta oikeastaan odottanutkaan. Plussaa Nashille ja Goldbergille työnteosta ja muutamista näyttävistä liikkeistä. Miinusta surkeasta buukkauksesta, valjusta tunnelmasta, kehäpsykologian täydellisestä uupumisesta jne.
*½ (11:20)

*** Kidman
** Rey Mysterio Jr.
* Eddie Guerrero

Mm, tulipas taas aika negatiivissävytteinen arvostelu. Siitä voi syyttää ennen kaikkea sitä, että Starrcade lupasi paljon alkaessaan loistavasti kahdella hienolla CW-mestaruusottelulla mutta ei sen jälkeen lunastanut lupauksiaan ollenkaan. En edelleenkään voi ymmärtää, mitä Jerry Flynnin, Norman Smileyn, The Catin tai Brian Adamsin tapaiset lower cardilaiset tekevät firman suurimmassa show'ssa, kun samalla kasa taidokkaita tai edes nimekkäitä painijoita loistaa poissaolollaan: Chris Benoit, Dean Malenko, Bret Hart, Steinerin veljekset, Booker T, Buff Bagwell, kovassa pushissa ollut Wrath, ECW:stä hypännyt Bam Bam Bigelow tai vaikka Lex vitun Luger näin muutama nimetäkseni. Kyllä, katsoisin mielummin Starrcadessa Lex Lugeriakin kuin näitä täysin turhia no-nameja. Sitten toki rosterista löytyi vielä kaikkia Stingistä ja Ravenista Randy Savageen ja Curt Hennigiin, mutta he olivat joko lomalla tai loukkaantuneena. Miksi esimerkiksi Raven ja Sting otettiin pois ruudusta juuri Starrcaden alla?

Kaikesta tästä negasta huolimatta on huomioitava, että tämä show ei ollut pelkkää roskaa. Ppv alkoi juuri niin kuin vuoden suurimman show'n pitää alkaakin, ja vaikka sen jälkeen homma läsähtikin kasaan, varsinkin DDP:n ja Giantin yllättävän onnistunut semi-ME pelasti edes vähän. Samoin Konnan ja Jericho vetivät ihan kivan ottelun. Ei nämä asiat silti muuta sitä, että tämä ppv oli selvästi Kehno, mutta ei tämä vuoden huonoimpiin kuulunut. Se ei tosin ole kovin mairitteleva saavutus vuoden pääshow'lta.

1. ECW Heat Wave - Loistava
---------------
2. WWF SummerSlam - Hieno
---------------
3. WWF WrestleMania XIV - Hyvä
4. WCW SuperBrawl VIII - Hyvä
5. WCW Uncensored - Hyvä
6. ECW Wrestlepalooza - Hyvä
7. WCW Souled Out - Hyvä
8. WWF No Way Out of Texas: In Your House 20 - Hyvä
---------------
9. WWF King of the Ring - Ok
10. ECW Living Dangerously - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
12. WCW Spring Stampede - Ok
13. WWF Royal Rumble - Ok
14. WCW World War 3 - Ok
15. WWF Fully Loaded: In Your House 23 - Ok
---------------
16. WWF Unforgiven: In Your House 21 - Kehno
17. WWF Breakdown: In Your House 24 - Kehno
18. WWF Survivor Series - Kehno
19. WWF Over The Edge: In Your House 22 - Kehno
20. WCW Slamboree - Kehno
21. WCW Starrcade - Kehno
22. WWF Judgment Day: In Your House 25 - Kehno
23. WCW The Great American Bash - Kehno
24. WCW Bash At The Beach - Kehno
25. WWF Rock Bottom: In Your House 26 - Kehno
26. ECW November To Remember - Kehno
27. WWF Capital Carnage - Kehno
---------------
28. WCW Road Wild - Surkea
29. WCW Fall Brawl - Surkea

Seuraavaksi sitten vuoden 1998 tiivistäminen yhteen pakettiin.

Jollain moderaattoreista ollut hauskaa minun edelliseltä sivulta löytyvän Bragging Rights arvostelun kanssa? :D Epäilen Riveniä.

Joka tapauksessa päätin piristiää semikrapulaista pääsiäissunnuntaita katsomalla laadukasta painia. Todella laadukasta. Itse asiassa kyseessä oli tapahtuma, jota monet pitävät kaikkien aikojen parhaana painitapahtumana. Itse olin tämän edellisen kerran katsonut puoli vuosikymmentä sitten pikselimössönä, joten uusintakatselu oli paikallaan huolimatta siitä, että tapahtuma oli niin tuttu.

<center>
Sunnuntai, 30. Maaliskuuta 2003
Sacefo Field, Washington D.C.

WWE Cruiserweight Championship
Matt Hardy (c) VS. Rey Mysterio
Tällä aloitettiin ja hyvä ratkaisu se olikin. No Way Outissa Shannon Mooren avustuksella itsensä cruiseripainoon tiputtanut Hardy voitti vyön Billy Kidmanilta, ja nyt vastustajana oli Rey Mysterio. Ottelu oli juuri sellainen kuin openerin pitää ollakin. Tiukkaa äksöniä, jolla 54 000:n ihmisen jättiyleisö saatiin kivasti messiin. Kivaa nonstop äksöniä, ja lyhyydestään huolimatta palveli tarkoitustaan. Hyvä avaus, jolla homma potkaistiin käyntiin.

Spoiler

Voittaja: Matt Hardy (via Roll Up)
Kesto: 5:39

Arvosana: ***-

2 On 1 Handicap Match
A-Train & The Big Show VS. The Undertaker
Bad Ass Undertaker ulostautui areenalle livenä soittaneen Limp Bizkitin tahtiin. Cool 8) Alun perin tätä oltiin mainostettu joukkuematsina, jossa Ison Pahan joukkuekaverin piti olla Nathan Jones. Kappas kummaa, heeltiimi oli mukiloinut Jonesin aiemmin päivällä painikelvottomaan kuntoon, joten Ilmiön piti pärjätä omillaan.

Ihan makoisan sopan kolme isoa miestä onnistuivat keittämään. Tiukkaa brawlia, jonka parissa ei kyllästynyt. Miltään kovin suurelta ottelulta tämä ei tuntunut, mutta ei sen tarvinnutkaan, sen verran star poweria illan aikana oli vielä tulossa. Viihdyttävä ottelu, joka ei kokonaan rakentunut Undertakerin putken ympärille. Ei moittimista, tällaisena alakortin kläshinä toimi mainiosti.

Spoiler

Voittaja: The Undertaker (over A-Train via Tombstone Piledriver)
Kesto: 9:45

Arvosana: ***

Triple Threat Match For Women's Championship
Trish Stratus VS. Jazz VS. Victoria (c)
Kolmantena hoidettiin alta pois pakollinen naisten ottelu. Puhtain paperein tästä selvittiin, ei ollut mitenkään huonoimmasta päästä tämä matsi. Toki tämä oli illan huonoin ottelu, mutta se ei ole mikään häpeä ottaen huomioon tapahtuman timanttisen tason. Kelausnappi sai olla kaikessa rauhassa.

Spoiler

Voittaja: Trish Stratus (over Victoria via Chick Kick)
Kesto: 7:17

Arvosana: **+

Triple Threat Match For WWE Tag Team Championship
Los Guerreros VS. Chris Benoit & Rhyno VS. Team Angle (c) (Charlie Haas & Shelton Benjamin)
Smackdownin joukkuemestaruuksia puolustettiin myös kolmio-ottelun muodossa. Tämä jatkoi vahvaa linjaa olemalla viihdyttävä paketti. Kaikkia painin osa-alueita nähtiin sopivassa suhteessa, eikä tämä ollut liian sekavaa kuten olisi kauhuskenaarioissa saattanut kuvitella. Viisi taidokasta painijaa, ja Rhynokin hoiti osuutensa kunnialla. Hyvä ottelu ajalta kun joukkuemestaruudet eivät olleet vielä täysi vitsi.

Spoiler

Voittajat: Team Angle (Shelton Benjamin over Chavo Guerrero)
Kesto: 8:46

Arvosana: ***

Singles Match
Chris Jericho VS. Shawn Michaels
Perinteisen painifanin unelmaottelu, jolla oli myös hyvä taustatarina. Shawn Michaels oli Chris Jerichon idoli, mutta nyt Jericho (ainakin omassa mielessään) oli kasvanut suuremmaksi tähdeksi kuin idolinsa. Oli vain yksi areena, jossa asia pystyttiin selvittämään ja se oli WrestleMania. Tämä merkkasi myös HBK:n paluuta WrestleManiaan viiden vuoden tauon jälkeen.

Tässä alettiin lyödä löylyä kiukaalle isolla kauhalla, ja kyllä tämä ottelu maineensa veroinen on. Loistava perinteinen painiottelu, mutta voiko vähempää Jericholta ja Michaelsilta odottaakaan? WrestleMania fiilis alkoi toden teolla välittyä, ja ottelu sisälsi aika pitkälle kaikkea mitä vaan voi toivoa. Loistava matsi kerta kaikkiaan, vaikka karvan verran hävisikin WM 21:n Angle-Michaelsille ja 25:n Undertaker-Michaelsille. Mutta vain karvan verran.

Spoiler

[b]Voittaja: Shawn Michaels (via Roll Up)
Kesto: 22:32

Arvosana: ****+[/b]

World Heavyweight Championship Match
Triple H (c) VS. Booker T
Tämä on aliarvostettu ottelu. Jos tämä olisi käyty missä tahansa muussa tapahtumassa, olisi tämä ollut ehdottomasti illan parhaita koitoksia. Taustatarina oli hyvä. Booker T, rankan lapsuuden elänyt entinen pikkukriminaali oli taistellut itsensä areenoista suurimmalle taistelemaan suurimmasta tarjolla olevasta palkinnosta. Oman säväyksensä kuvioon toi Ric Flair, joka luonnollisesti oli ottelun ajan HHH:n kulmauksessa. Myös itse ottelun tarina oli toimiva. Hunter keskitti iskunsa Bookerin jalkoihin, joita hän offensessaan niin kovasti tykkää käyttää. Jostain painiliikkeiden pölyttyneestä nurkkauksesta Game kaivoi Indian Death Lockin ja Booker T sen hullun loikan (jonka nimeä en muista) jossa tehdään voltin kautta Leg Drop yläköydeltä. Tämä toimitti. Tarina oli toimiva, ja jännitystä oli loppuun asti. Ei ollut läheskään illan paras ottelu, mutta silti Bookahilla ja Huntahilla ei ole mitään hävettävää.

Spoiler

Voittaja: Triple H (via Pedigree)
Kesto: 18:48

Arvosana: ****-

Street Fight 20 Years In The Making
Mr. McMahon VS. Hulk Hogan
Onko millään ottelulla ammattipainin historiassa ollut vankempaa taustatarinaa takanaan kuin tällä? Yksinkertaisesti ei. McMahonin ja Hoganin suhde oli alkanut 20 vuotta sitten, jolloin he yhdessä kirjoittivat ensisävelet Hulk - a sekä WrestleManialle. Sittemmin Hogan hyppäsi Ted Turnerin leipiin, todisti oikeudessa Vincea vastaan ja yritti saada hänet ulos bisneksestä. Ja tarina on saanut ihan uusia käänteitä vielä viime vuosinakin.

Tällä tavalla kovan luokan katutappelut tehdään. Panokset olivat megalomaaniset, Hoganin oli nimittäin hävitessään pakko lopettaa. Tappio tietäisi myös kuvainnollisesti Hulkamanian kuolemaa. Vince & Hogan olivat jo tähän aikaan vanhoja pappoja, mutta he tiesivät kuinka mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava brawli rakennettiin. Verta, hikeä ja tuoliniskuja sekä sekaan selostajanpöytäbumppi. Hallittua kaaosta. Nähtiinpä ottelussa myös yksi odottamaton runin, joka toimi täydellisesti antaen papoille välillä pienen hengähdystauon. Lopun hulk up oli jotain käsittämätöntä, kylmät väreet olivat väistämätön tosi asia. Aivan mahtava ottelu, josta kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Spoiler

Voittaja: Hulk Hogan (via Leg Drop)
Kesto: 20:49

Arvosana: ****

Singles Match
'Stone Cold' Steve Austin VS. The Rock
Ennen tätä ottelua oltiin nähty putkeen jo kolme hiton kovaa kohtaamista, mutta jokerikortit eivät tuntuneet WWE:n pakasta tänä iltana millään loppuvan. Tarinaa tälläkin oli takanaan rutkasti. Austinin ja Rockyn feudi kuvasti yhtä aikakautta painimaailmassa, ja nyt oli viimeisen näytöksen aika. Edellisellä kahdella kerralla Kalkkarokäärme oli etevämpi, ja se söi Rockya enemmän kuin mikään muu.

Stone Coldin uran viimeinen ottelu tähän päivään mennessä, ja täytyy kyllä sanoa että mies lähti saappaat jalassa. Tämä oli tykitystä. Yleisö jaksoi mylviä hullun lailla huolimatta edellisestä ottelusta. Intensiivistä brawlia, joka ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Vaikka ottelussa finishereitä paukuteltiinkiin oikealta ja vasemmalta, oli tämä paljon muutakin kuin lopetusiskujen huorausta. Tämä oli taistelu. Stone Coldin viimeinen joutsenlaulu. Raaka, miehinen kaunis tarina, joka sai arvoisensa päätöksen. Uskomaton ottelu. Melkein yhtä hyvä kuin WrestleMania X-7:n vastaava.

Spoiler

Voittaja: The Rock (via Rock Bottom)
Kesto: 17:54

Arvosana: ****1/2

WWE Championship Match
Brock Lesnar VS. Kurt Angle (c)
Tätä mainostettiin WWE:n historian kahden parhaimman urheilijan välisenä koitoksena, ja se ei mielestäni ole liioittelua. Kaikki tietävät miesten uskomattomat saavutukset painikehien ulkopuolella. Lesnar oli ansainnut paikkansa Rumblen kautta, ja parin kuukauden ajan hamunnut Anglea käsiinsä ja nyt oli lopulta se hetki. Mainitsemisen arvoista on myös se, että tähän aikaan Angle oli todella huonossa hapessa niskansa kanssa ja koko ottelun tapahtuminen oli vaakalaudalla. Angle paini tässä kirjaimellisesti halvaantumisen uhalla.

Lesnarin vihreys ja Anglen niskaongelmat huomioon ottaen oli hämmentävää, että tämä oli illan päätösottelu ja vielä uskomattomampaa oli se millaisen matsin miehet saivat aikaan. Paini oli yhtä loistokasta kuin Jericho-Michaelsissa ja tunnelma katsomossa ei ottanut laantuakseen. Kaikista epävarmuustekijöistä huolimatta tämä onnistui kruunaamaan WrestleManian arvoisellaan tavalla. Aivan mahtava ottelu, eikä kokonaisuutta onnistunut turmelemaan edes yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista botcheista. "Click" Aivan käsittämättömän huikea ottelu, uskomaton päätös kaikkien aikojen painitapahtumalle ja ottelu jonka jälkeen Anglen ja Lesnarin ilta jatkui yhteisellä sairaalareissulla.

Spoiler

Voittaja: Brock Lesnar (via F-5)
Kesto: 21:08

Arvosana: ****1/2

***** Kurt Angle
**** Brock Lesnar
*** Steve Austin
** Mr. McMahon
* Shawn Michaels

Yhteenveto: Tämä toden totta on kaikkien aikojen WrestleMania. Ylistyssanat, joita tästä tapahtumasta ollaan viljelty eivät ole vain sanahelinää, vaan totisinta totta. Kaikki ottelut alakortti mukaan lukien olivat niin hyviä kuin odottaa saattoi, ja kolme ottelua (HHH-Booker, Hogan-McMahon ja Angle-Lesnar) ylittivät heittämällä odotukset. Tämä oli tapahtuma, joka sisälsi viisi (5) 5!!! main event tason ottelua ja tämä on tapahtuma, joka pysyy mittatikkuna uskomattomalle PPV:lle. Jos et ole tapahtumaa nähnyt, niin sivistyksessäsi on aukko, joka täytyy korjata TÄNÄÄN! Arvosanaan tulee vielä neljäsosa lapinlisää yleisestä tunnelmasta, upeista promovideoista ja muista ei-painillisista seikoista.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. Money In The Bank 2010 (3,00)
7. No Mercy 2008 (2,96)
8. Royal Rumble 2001 (2,90)
9. SummerSlam 2003 (2,86)
10. No Way Out 2003 (2,84)
11. Armageddon 2007 (2,81)
12. SummerSlam 2004 (2,81)
13. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
14. WrestleMania X-8 (2,77)
15. One Night Stand 2006 (2,75)
16. Judgment Day 2001 (2,71)
17. SummerSlam 2005 (2,69)
18. Judgment Day 2002 (2,69)
19. WrestleMania 22 (2,68 )
20. Unforgiven 2008 (2,67)
21. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
22. SummerSlam 2008 (2,61)
23. The Great American Bash 2007 (2,58 )
24. Bragging Rights 2010 (2,54)
25. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
26. WrestleMania 23 (2,50)
27. Night Of Champions 2008 (2,50)
28. Great American Bash 2008 (2,50)
29. King Of The Ring 2002 (2,44)
30. WrestleMania 20 (2,17)
31. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

Kiva nähdä, että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että WM19 tosiaan on kovempi tapahtuma kuin WM17 :) Loistava arvostelu, sai päälle sellasen fiiliksen, että huomisen vapaapäivän kunniaksi tänään haetaan aamuyökebab ja katotaan WrestleMania XIX uusiksi!

Ja se Bookerin loikka on Houston Hangover :wink:

What kirjoitti:
Jollain moderaattoreista ollut hauskaa minun edelliseltä sivulta löytyvän Bragging Rights arvostelun kanssa? :D Epäilen Riveniä.

Ikävä tuottaa pettymys, mutta sillä, että leechaat jotain kuvaa jostain sivustolta, ei ole mitään tekemistä tämän foorumin modejen kanssa. Mutta kieltämättä aika koominen kuva tuohon "sopiva hetki täyttämään tämä aukko" kohtaan. :lol:

SkullCrushingFinale kirjoitti:
Kiva nähdä, että joku muukin on kanssani sitä mieltä, että WM19 tosiaan on kovempi tapahtuma kuin WM17 :) Loistava arvostelu, sai päälle sellasen fiiliksen, että huomisen vapaapäivän kunniaksi tänään haetaan aamuyökebab ja katotaan WrestleMania XIX uusiksi!

Ja se Bookerin loikka on Houston Hangover :wink:

Alkaa olla tuosta WrestleMania X-7 katselusta myös melko monta vuotta aikaa, joten sen voisi yrittää seuraavaksi katsella kokonaan uudestaan. Timanttinen tapahtuma sekin, mutta ei millään XIX:n veroinen kuitenkaan.

Sen verran hyvä arvostelu Wrestlemania XIX:stä että pakko laittaa tilaukseen!

Tässä linkki, hinta 22 euroa: http://www.play.com/DVD/DVD/4-/122160/WWE-Wrestlemania-XIX/Product.html?ptsl=1&ob=Price&fb=0&searchtype=allproducts&searchsource=0&searchstring=wrestlemania+xix&urlrefer=search

Hyvä arvostelu WM XIX:stä Whatilta, ja liityn myös ehdottomasti porukkaan, jonka mielestä XIX on parempi kuin X-Seven :) Ei sillä, etteikö jälkimmäinenkin olisi hieno tapahtuma, mutta jonkun verran yliarvostettu se ehdottomasti on. XIX:ää parempaa kokonaisuutta on taas käytännössä mahdotonta löytää. Niinpä vuoden 2003 maaliskuuta odotellessa vuoden 1998 yhteenveto tässä ja nyt:

Aika vauhdilla tuli loppujen lopuksi käytyä läpi vuosi 1998. Postasin vuoden 1997-kokoelman tänne 6.11.2010, eli noin viidessä ja puolessa kuukaudessa tuli käytyä läpi painivuosi 1998. Ehkä minulla ei ole elämää tai ehkä vain tykkään niinä harvoina hetkinä, kun en ole koko ajan menossa johonkin tai tekemässä opiskeluhommia, katsoa projektiin kuuluvia painishow'ita ;)

Miksi minua edes kiinnostaa jotkut ysäripainishow't, joista monet ovat vielä aika huonoja? Olen yrittänyt selittää sitä monesti itsellenikin, enkä ole onnistunut siinä vielä. What postasi juuri tässä, kuinka on Hienoa aikaa olla painifani, enkä epäile tuota väitettä yhtään. Minua ei vain nykypaini tällä hetkellä nappaa paljon ollenkaan. En yritä esittää jotain old school -fania, koska siihen ei todellakaan jollain Attitude Eran -ppv-projektipostaajalla ole varaa, mutta tietyllä tavalla vain tässä tämän ajan menossa on niin erilainen meininki kuin nykypainissa. Kyllä, tälläkin hetkellä on molemmissa suurissa firmoissa menossa hienoja ja jännittäviä kuvioita, ja molemmat tarjoavat mielenkiintoisia otteluita, mutta minun mielenkiintoni riittää ehkä juuri yhden ppv:n verran. Esimerkiksi Against All Oddsin sain katsottua vain vaivoin loppuun, enkä sen jälkeen ole yrittänytkään katsoa TNA:ta. En tiedä tarkalleen, mistä se johtuu, mutta nautin vain paljon enemmän tästä räväkästä, ennalta-arvaamattomasta ja osittain täysin paskastakin menosta, jota nykypaini ei minulle pysty tarjoamaan.

Aionko jatkaa tätä projektia sitten, kun olen jossain vuodessa 2007? Ehkä, koska siinä vaiheessa on aikaa varmasti mennyt jo sen verran paljon eteenpäin, että minua alkaa jo kiinnostaa tuonkin ajan meno, vaikka se ei enää samanlaista räväkkää toimintaa olekaan. Ja ehkä nykypaini on silloin vielä laimeampaa kuin nykyisin. On siis varmasti hienoa aikaa olla painifani, mutta minua mikään tämän vuoden show ei ole säväyttänyt sillä tavalla, että minun olisi "pakko katsoa lisää". Sen sijaan nämä vanhat show't ovat useammankin kerran jättäneet tuonkaltaisen tunteen. Siksi siis aion jatkaa projektiani vuoteen '99, vaikka tiedän, että ainakin WWF:ltä on luvassa varsin luokaton vuosi.

Se siis fiiliksistäni nykypainin ja näiden vajaa 15 vuotta vanhojen show'iden erosta. Vuodelta 1998 en katsonut mitään muuta kuin kaikki amerikkalaisten promootioiden WWF:n, WCW:n ja ECW:n ppv:t. En siis yhtään tv-show'ta puhumattakaan jostain indy- tai japanilaisesta painista, joka olisi varmasti tarjonnut aivan toisenlaisen näkökulman vuoden '98 tilaan. Se ei kuitenkaan kuulu tähän projektiini. Vuoden '99 alkaessa olen harkinnut katsovani jokaiselta kuulta yhden jollain tavalla erityisen merkittävän tv-show'n, mutta katsotaan, jaksanko nyt vaivautua siihen. Joka tapauksessa käsitykseni vuodesta '98 on hyvin suppea, mutta tiedostan sen. Tämän alla olevan kokoelman ei ole siis tarkoituskaan edustaa koko painivuotta 1998, vaan pelkästään omia fiiliksiäni katsomiseni perusteella.

Aluksi pari tilastotietoa vuoden ppv-tarjonnasta:

- Vuonna 1998 nähtiin yhteensä 29 WWF:n, ECW:n ja WWF:n ppv:tä. Näistä 13 oli WWF:n (saman kerran kuin vuonna '97), 12 WCW:n (saman verran kuin vuonna '97) ja 4 ECW:n (1 enemmän kuin vuonna '97).
- Koska otin käyttöön ppv-arvosteluasteikossani uuden arvosanan, en voi verrata ppv:eiden laatua edellisiin vuosiin kovin onnistuneesti. Joka tapauksessa vuoden aikana nähtiin 1 Loistava ppv, 1 Hieno ppv, 6 Hyvää ppv:tä, 7 Ok:ta ppv:tä, 12 Kehnoa ppv:tä ja 2 Surkeaa ppv:tä.
- Vuonna '97 Surkeita oli 1, Kehnoja 6, Loistavia 1 ja Hienoja 1. Loput olivat Ok:ta.
- Kokonaiskuvaksi vuoden '98 ppv-tarjonnasta jäi se, että vuoteen mahtui monia hyviä ppv:eitä ja todella suuressa osassa oli ainakin omat vahvat hetkensä, mutta harmillisen monet jäivät kokonaisvaikutelmaltaan silti aikamoisen vaisuksi. Edellisiin vuosiin verrattuna voisin sanoa, että vuosi 1998 oli huonompi kuin vuosi '97, parempi kuin vuosi '95 ja ehkä suurin piirtein samantasoinen kuin vuosi '96, sillä erotuksella, että vuodesta '96 puuttui aivan mahtavat ja aivan kamalat ppv:t.

Sitten vuoden 15 parasta ottelua:

15. Chris Jericho (c) vs. Dean Malenko - WCW Cruiserweight Championship - **** (WCW Uncensored 1998)
14. Rob Van Dam & Sabu (c) vs. Jinsei Shinzaki & Hayabusa - ECW Tag Team Championship - **** (ECW Heat Wave 1998)
13. Ric Flair vs. Bret Hart - **** (WCW Souled Out 1998)
12. Steve Austin (c) vs. Dude Love - Special Referee: Mr. McMahon - WWF Championship - **** (WWF Over The Edge: In Your House 22)
11. Chris Jericho (c) vs. Juventud Guerrera - Title vs. Mask Match for the WCW Cruiserweight Championship - **** (WCW SuperBrawl VIII)
10. Juventud Guerrera (c) vs. Kidman - WCW Cruiserweight Championship - **** (WCW World War 3 1998)
9. Kidman (c) vs. Juventud Guerrera vs. Rey Mysterio Jr. - Triangle Match for the WCW Cruiserweight Championship - **** (WCW Starrcade 1998)
8. Ken Shamrock vs. Mankind vs. The Rock - Triple Threat Steel Cage Match for the WWF Championship Title Shot - **** (WWF Breakdown: In Your House 24)
7. Mankind vs. The Undertaker - Hell In A Cell Match - **** (WWF King of the Ring 1998)
6. Steve Austin (c) vs. The Undertaker - WWF Championship - **** (WWF SummerSlam 1998)

5. Mike Awesome vs. Masato Tanaka - **** (ECW Heat Wave 1998)
4. Shawn Michaels (c) vs. Steve Austin - Special Enforcer: Mike Tyson - WWF Championship - **** (WWF WrestleMania XIV)
3. Diamond Dallas Page (c) vs. Chris Benoit - WCW United States Heavyweight Championship - **** (WCW SuperBrawl VIII)
2. Diamond Dallas Page (c) vs. Raven vs. Chris Benoit - Triple Jeopardy Match for the WCW United States Heavyweight Championship - ****½ (WCW Uncensored 1998)

..

1. The Rock (c) vs. Triple H - Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship - ****½ (WWF SummerSlam 1998)

Ensimmäinen huomioitava seikka on tietysti se, että vuoden ykkösottelu voi olla monien mielestä hieman erikoinen valinta. Yleisesti main stream -otteluista vuoden '98 parhaana pidetään kai Steve Austin vs. Dude Lovea Over The Edgestä, The Undertakerin ja Mankindin Hell In A Celliä tai vaikka Austinin ja Michaelsin WM-kohtaamista. Rockin ja Triple H:n ottelu on kuitenkin oma suosikkini, siitä myöhemmin lisää.

Sitten muihin huomioihin, joista mielenkiintoisin on se, että ensimmäistä kertaa projektissani WCW:llä (7) oli enemmän huippuotteluita kuin WWF:llä (6). Siltikin vuosi 1998 oli paljon parempi mielestäni WWF:llä, vaikka varsinkin loppuvuosi oli sille hyvin heikkoa aikaa erityisesti ottelujen laadun osalta. Juonikuviot olivat tuoreempia, painijat mielenkiintoisempia ja touhu muutenkin paljon virkeämpää kuin tunkkaisella WCW:llä, jonka erityisesti huhti-syyskuun välinen aika oli hirveää katsottavaa. ECW jäi jälleen kahteen huippuotteluun, minkä syynä oli se, että vuosi '98 oli heillekin varsin epätasainen ja osittain yllättävänkin heikkolaatuinen.

Syy WCW:n "ykkössijaan" on se, että WCW:n midcard, erityisesti sen US Heavyweight -divisioona alkuvuodesta ja CW-divisioona loppuvuodesta, loistivat vahvasti ja tarjosivat monia huippuotteluita. WWF:ltä huippuottelut keskittyivät taas ME-kuvioihin, joten näiden osalta homma muistutti täysin vuotta '97. Tosin taas on huomioitava, että WWF:ltäkin löytyi pari alakortin hienoa koitosta, joista voi kiittää erityisesti Owen Hartia. WCW:kin onnistui vuoden '97 tapaan Main Eventeissään pari kertaa, ja niistä onnistumisista voi jälleen kiittää DDP:tä, joka oli ehdottomasti WCW:n ME-kaluston paras nimi, vaikka ei hänkään painillisesti mitenkään huippulahjakkuus ollut.

Eniten huippuotteluita painivat Mankind, Steve Austin ja Juventud Guerrera, jotka olivat kaikki mukana kolmessa listalle päässeessä koitoksessa.

Ja sitten jälleen awardsit vuoden parhaimmille ja huonoimille. Jokaisen palkitun kohdalla on mainittu myös aikaisemmat voittajat, joiden osalta muistutan jälleen, että vuodelta '95 katsoin vain WWF:n ppv't.

WORST OF THE YEAR

WORST TAG TEAM OF THE YEAR
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)
1996 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1997 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)

1998: Disciples of Apocalypse - Skull & 8-Ball (WWF)
Godwinssit eivät tehneet hattutemppua, mistä suurin kiitos kuuluu sille, että he olivat suurimman osan vuodesta poissa ruudusta. Toisaalta on annettava tunnustusta sen verran, että heidän gimmick-muutoksensa syksyllä Southern Justiceksi oli ihan ok, mutta ei minua silti harmita yhtään se, että pian tuon muutoksen jälkeen heidän tiensä erkanivat lopullisesti. Olisin antanut tämän palkinnon mielellään tänä vuonna koko WCW:n kamalalle joukkuedivisioonalle. Vuoden aikana ei nähty yhtään oikeaa joukkueiden välisiin kiistoihin pohjautuvaa joukkuemestaruusottelua, ja WCW onnistui vuoden aikana hajottamaan kaikki perinteiset ja toimivat joukkueensa (Outsiders, Steiner Brothers, Harlem Heat, Faces of Fear) luomatta mitään tilalle. Silti mikään yksittäinen "joukkue" ei sieltä noussut pinnalle, koska ei siellä semmoisia kunnolla edes ollut. WWF:stä ja ECW:stä niitä löytyi, mutta onneksi ECW:ssä taso oli sentään kohdallaan. Samaa ei voi sanoa WWF:stä, joka työnsi koko vuoden ajan kurkusta alas näitä kahta identtiseltä näyttävää painitaidotonta prätkäjätkää, jotka eivät voineet vähempää kiinnostaa, olivatpa sitten faceja tai heelejä. Onneksi vuosi '98 jäi heidän viimeisekseen WWF:ssä.

WORST WRESTLER OF THE YEAR
1995 - Bertha Faye
1996 - Loch Ness
1997 - Steve McMichael

1998: The Warrior (WCW)
Viime vuonna tämän kategorian voittajaa oli suht vaikeaa valita, koska yhtään täyttä paskaläjää ei löytynyt, vaikk Mongo nyt aikamoisen kamala tapaus kehässä onkin. Tänä vuonna samaa ongelmaa ei ollut, koska ystävämme Warrior teki vielä yhden paluun kehään - raihnaisempana kuin koskaan ja vähintään yhtä suurella egolla varustettuna. Warriorin ainut oikea painiottelu, jossa hän sanan kirjaimellisessa merkityksessä ainakin yritti painia, oli ottelu Hogania vastaan Halloween Havocissa, ja se olikin sitten aivan järkyttävän surkeaa tavaraa. Jos Warrior joskus oli jotain kehässä osannut, olivat ne kaikki taidot viimeistään tässä vaiheessa kadonneet.

WORST GIMMICK OF THE YEAR
1995 - Dean Douglas
1996 - The Executioner
1997 - Rockabilly

1998: Scott Hall (WCW)
Tänä vuonna palkinto ei mennyt millekään hirviölle tai rockabillylle, vaan vanhalle tutulle Scott Hallille, jonka kanssa WCW päätti munata vuonna '98 oikein kunnolla. En tiedä, kenestä saattoi kuulostaa hyvältä idea Scott Hallin henkilökohtaisen alkoholiongelman tuominen kayfabeen alkoholisti-gimmickin muodossa, mutta ilmeisesti semmoinen henkilö sattui sijaitsemaan WCW:n buukaustiimissä. Onneksi tämä kuvio haudattiin suhteellisen nopeasti, ja vuoden lopussa Hall oli pääsemässä jo "normaaleimpiin" kuvioihin.

WORST FEUD OF THE YEAR
1995 - Diesel vs. Sycho Sid
1996 - Big Bubba vs. John Tenta
1997 - Steve McMichael vs. Jeff Jarrett
1998: nWo Hollywood vs. nWo Wolfpack (WCW)
Meinasin jo antaa tämän palkinnon LOD 2000 vs. DOA:lle, mikä on varmaan joukkuepainihistorian yksi tylsimmistä feudeista ikinä, mutta sitten tajusin ajatella laajemmin. Toki LOD vs. DOA ja Hogan vs. Warrior olivat aivan sysipaskoja feudeja, mutta tämä "feudi" oli pitkälti syynä koko vuoden '98 WCW:n ME-kentän paskuuteen. Kun WWF oli painanut WCW:n ohi ratingseissa, vastasi WCW kilpailuun hajottamalla nWo:n kahtia ja luomalla näiden välille sodan. IWC:n yleinen mielipide on tästä kai se, että jo ideana homma oli aivan perseestä, mutta minusta tämä kuulosti ihan toteuttamiskelpoiselta ajatukselta, varsinkin kun yleisö oli hienosti Wolfpackin takana. Ongelmaksi vain muodostui se, että kahden nWo:n päähahmojen (mm. Hogan & Nash) egot olivat niin isot, että mitään keksinäisiä big matcheja ei pystytty buukkaamaan ppv:eihin, ja koko "huima sota" kahden nWo:n välillä laantui stablejen midcardereiden kähinäksi, samalla kun Main Eventerit jäivät paikalleen jumiin. Ainut kunnon taistelupari, mikä tästä feudista saatiin irti, oli Hall vs. Nash, ja sekin loppui aika tökerösti. Minusta Wolfpack vs. Hollywood olisi siis voinut olla ihan hyvä idea, jos sen toteutus ei olisi ollut täysin luokatonta - tai oikeastaan olematonta.

WORST MATCH OF THE YEAR
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)
1996 - The Alliance To End Hulkamania (Ric Flair (c) & Arn Anderson & The Taskmaster & Lex Luger (c) (c) & Meng & The Barbarian & Z-Gangsta & The Ultimate Solution) vs. Randy Savage & Hulk Hogan - Doomsday Cage Match @ Uncensored
1997 - Hollywood Hogan (c) vs. Roddy Piper - Steel Cage Match @ Halloween Havoc

1998: Team WCW (Diamond Dallas Page & Roddy Piper & The Warrior) vs. Team Hollywood (Bret Hart (c) & Stevie Ray & Hollywood Hogan) vs. Team Wolfpack (Sting & Lex Luger & Kevin Nash) - War Games Match @ Fall Brawl (WCW)
Yleisesti vuoden '98 huonoimpana otteluna on pidetty Warrior vs. Hogania Halloween Havocista, enkä yritäkään kieltää sen silmitöntä paskuutta. Tietyllä tavalla tuo ottelu oli kuitenkin kaikessa kauheudessaan jopa huvittava ja omalla tavallaan tärkeä osa painihistoriaa. Tämä War Games Matchin irvikuva ei sen sijaan ollut yhtään mitään, ja tätä katsoessa minun oli puhtaasti vaikea ymmärtää, miksi en vain katsonut tutun ja turvallisen tylsää nykypainia. Tarkemmat tiedot löytää Fall Brawlin arvostelusta.

WORST PPV OF THE YEAR
1995 - WWF In Your House 2 (The Lumberjacks)
1996 - WCW Uncensored
1997 - WWF Survivor Series

1998: WCW Fall Brawl
Kun se Fall Brawl tuli puheeksi, niin tästähän sitä on hyvä jatkaa. WCW onnistui tuossa huhtikuusta lähtien aloittamaan semmoisen syöksykierteen ppv:eidensä tason kanssa, että ppv toisensa jälkeen pelotti, miten alas promootio pystyy vielä vajoamaan. Viimein stoppi tuli syyskuisessa Fall Brawlissa, mikä olikin varmaan koko tämän projektini huonoin ppv, tai jos ei huonoin, niin todella lähellä vuoden '96 Uncensoredia. Toivottavasti tämmöistä soopaa ei enää ikinä tarvitse katsoa.

'CLASS B' AWARDS

BEST GIMMICK
1995 - Goldust
1996 - nWo
1997 - D-Generation X

1998: Al Snow (ECW/WWF)
Olen aina pitänyt hieman erikoisemmista gimmickeistä, jotka jotkut luokittelevat wrestlecrapiksi, mistä kertonee jo sekin, että valitsin Goldustin vuoden '95 parhaaksi gimmickiksi. Niinpä Al Snow'n sekopäinen tekopää Headin kanssa syvällisiä keskusteluja käyvä gimmick olikin varsinkin tässä alkuaikoinaan täyttä kultaa. Nerokas keksintö Heymanilta, ja kun Snow siirtyi WWF:ään, osasi Vincekin hyödyntää valmiiksi keksittyä hahmoa ensiluokkaisesti. Loppuvuodesta luotu J.O.B. Squadkin oli kultaa.

BEST TELEVISION ANNOUNCER
1995 - Jerry Lawler
1996 - Bobby Heenan
1997 - Joey Styles

1998: Bobby Heenan (WCW)
Tämän palkinnon kohdalla voi aina käydä keskustelua siitä, kelpuutetaanko color commentatoritkin mukaan, mutta minä kelpuutan, koska heille ei ole omaakaan kategoriaansa. Vuosi '98 oli taas selostuspuolella heikompi kuin vuosi '97, koska yleisesti taso laski. Vakiotiimiin siirryttyään Mike Tenay alkoi muuttua tylsemmäksi ja menettää sen tietävyysteränsä, joka hänellä oli alussa. JR oli toki tasaisen varma, mutta jotenkin hänessä ei vielä ollut sitä jotain, mikä teki hänestä myöhemmin suosikkiselostajani. Jopa Joey Stylesin taso alkoi laskea, eikä hän loistanut yksin pöydän takana samalla tavalla kuin edellisenä vuonna, vaikka huippuselostaja toki edelleen oli. Sen sijaan Bobby Heenanille vuosi '98 oli taas kultaa. Jos "Brain" oli jo välillä ehtinyt muuttua tylsemmäksi, oli hän nyt taas löytänyt itsensä. Hienoja, hauskoja ja pisteleviä kommentteja sekä oikeasti ihan toimivaa selostustakin. Vuoden '98 aikana muistin taas, miksi Heenan on tämän alan parhaimpia.

ROOKIE OF THE YEAR
1995 - Ahmed Johnson
1996 - Rocky Maivia
1997 - Bill Goldberg

1998: Sable (WWF)
Tiedän, aika yllättävä valinta. Ei vain oikein ollut ketään muitakaan kunnon vaihtoehtoja. Kaikki WWF:n ppv:issä debyyttinsä tehneet (Val Venis, Edge, Christian...) olivat omalla tavallaan jo vuosia bisneksessä pyörineitä karpaaseja, enkä oikein heitä vain millään pysty mieltämään tämän palkinnon voittajaksi. Olisi vain pitänyt alusta asti rajata, että kaikki ensimmäisen ppv-esiintymisensä tekevät ovat rookieita, nyt en viitsi enää muuttaa linjaa. Tiedän kyllä, että Sable teki ppv-debyyttinsä jo vuonna '96, mutta vuonna 1998 hän siirtyi managerista painipuolelle ja esitti useammassakin ottelussa vuoden aikana yllättävän näyttäviä ja piristäviä otteita. Ei Sablesta koskaan mitään huippupainijaa tullut, mutta oli hän taitava ja ...näyttävä lisä WWF:n uudelleen herätetylle Women's-divisioonalle.

MOST UNDERRATED & MOST OVERRATED
1995 - Hakushi & Sycho Sid
1996 - Owen Hart & Hollywood Hogan
1997 - Vader & nWo

1998: Chris Benoit (WCW) & Hollywood Hogan (WCW)
Tänä vuonna ei aliarvostetuimman valintaa tarvinnut paljoa miettiä. Chris Benoit veti alkuvuodesta upeita otteluita kuukaudesta toiseen, mutta silti hänelle ei edelleenkään buukattu edes sitä ensimmäistä mestaruusvoittoa, ja lisäksi kesäkuun jälkeen hänet tiputettiin kokonaan pois ppv:eistä: ainoaksi esiintymiseksi GAB:n jälkeen jäi World War 3 Battle Royal. Hogan taas oli varma valinta yliarvostetuimmaksi. Mies ei ehkä pitänyt maailmanmestaruutta kuin pari kuukautta ja jobbasi sen jopa ihan suosiolla Goldbergille, mutta taaskin hän heilui useita kuukausia täysin turhaan ppv:eiden ME:issä ja oli mukana toinen toisteen heikoimmissa feudeissa. Goldbergillekään vyön tiputukseen ei voitu sisällyttää mitään kunnon feudia, vaikka se olisi ollut vuoden suurin taisto, koska ei semmoinen Hoganille sopinut. Hetken harkitsin myös Austinia vaihtoehdoksi vuoden yliarvostetuimpaan, mutta ei nyt sentään... Ainakaan vielä.

BEST FLYING WRESTLER
1995 - Hakushi
1996 - Rey Mysterio Jr.
1997 - Ultimate / Ultimo Dragon

1998: Juventud Guerrera (WCW)
Tämän palkinnon saamista kannattaa selvästi välttää, koska viime vuoden voittaja Ultimo Dragon ei tänä vuonna paininut kuin parissa ppv:ssä ja oli vain varjo edellisvuotisesta. Hiukan samoin kuin siis Mysterio Jr:lle kävi. Joka tapauksessa muutamia hyviä ehdokkaita voittajaksi oli tänäkin vuonna. WCW:stä Juventudin lisäksi ainakin Kidman, WWF:stä TAKA Michinoku ja ECW:stä vaikka Jerry Lynn. Silti ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki Juvi, joka nousi vuoden '98 aikana WCW:n CW-divisioonan pysyväksi kärkinimeksi ja otteli monissa huippuotteluissa.

BEST BRAWLER
1995 - The Undertaker
1996 - Mankind
1997 - Mankind/Dude Love

1998: Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF)
Vähän ehkä tylsää, mutta ei tämän palkinnon voittajaksi edelleenkään löytynyt ketään, kuka tosissaan olisi voinut Mick Foleyn kanssa kilpailla. Mike Awesome teki toki lähtemättömän vaikutuksen, mutta paini vain yhdessä ottelussa, ja Austin, Kane tai Undertaker eivät vain millään yllä Foleyn tasolle puhtaassa brawlaustaidossa. WCW:n brawlereista ei ketään voi Foleyhyn verratakaan. Ansaittu voitto, jälleen.

BEST TECHNICAL WRESTLER
1995 - Bret Hart
1996 - Dean Malenko
1997 - Eddie Guerrero

1998: Chris Benoit (WCW)
Siitä huolimatta, ettei Chris Benoit'ta näkynyt vuoden jälkipuoliskolla ollenkaan ppv:issä, oli Benoit ehdottomasti paras tekninen painija. Kahden viime vuoden voittajat Eddie ja Malenko olivat toki esillä tänäkin vuonna ja vetivät myös hienoja otteluita, mutta ihan edeltävien vuosien tasolle he eivät yltäneet, ja hekin olivat Benoit'n tapaan osan vuodesta poissa. Sen sijaan kaikissa alkuvuoden otteluissaan Benoit ei taatusti jättänyt taidoillaan ketään kylmäksi, ja ottelut varsinkin DDP:n ja Booker T:n kanssa olivat huippukamaa. Toki ainakin ECW:stä olisi löytynyt Lance Stormin tai Chris Candidon kaltaisia nimiä haastamaan Benoit'ta, mutta eivät he samanlaiseen suoritukseen yltäneet.

MOST CHARISMATIC
1995 - Shawn Michaels
1996 - Shawn Michaels
1997 - Steve Austin

1998: Steve Austin (WWF)
Tänä vuonna ei Austinin voitto ollut läheskään yhtä selvä tapaus kuin edeltävänä vuotena. Toki yleisö söi edelleenkiin Stone Coldin kädestä, ja kyllähän hänestä huokui koko vuoden ajan semmoinen karisma, johon lähes kukaan muu koko bisneksessä ei ole pystynyt, mutta todella heikko loppuvuosi jätti vähän silti mietityttämään Austinin palkitsemista - erityisesti kun WCW:n Diamond Dallas Page olisi minusta ollut taaskin täysin pätevä voittaja, koska oli saavuttanut täydellisen kansan tuen "Common Manina". Silti tiukan puntaroinnin jälkeen päädyin Austiniin.

BEST ON INTERVIEWS
1995 - Razor Ramon
1996 - Steve Austin
1997 - Steve Austin

1998: Chris Jericho (WCW)
Ei tullut Austinille tripla-voittoa. En tiedä, oliko se sitten vain minussa, mutta ainakaan minulle Austinin vuoden '98 aikana nähdyt promot eivät tuoneet enää suuremmin mitään uutta. Toki Stone Cold hallitsi promoamisen edelleenkin loistavasti, mutta jollain tapaa hän oli jo selvästi rutinoitunut ja tyytyi menemään helpoimman kauta vanhalla varmalla rungolla. Samalla kaksi tuoreempaa nimeä The Rock ja Chris Jericho vetivät show'sta toiseen loistavia mielenräjäyttäviä promoja, ja minulla olikin hemmetin vaikea tehtävä valita, kummalle annan tämän arvonimen. Lopulta päädyin kuitenkin Jerichoon, jonka promot olivat vain yksinkertaisesti täyttä kultaa. Niin olivat kyllä Rockinkin, mutta silti nyt näin.

MOST IMPROVED
1995 - Hunter Hearst Helmsley
1996 - Diamond Dallas Page
1997 - Hunter Hearst Helmsley/HHH

1998: Rocky Maivia / The Rock (WWF)
Lohdutuspalkintona Rockille palkinto, johon ei voinut harkitakaan ketään muuta nimeä. Vuoden '98 alussa Rocky Maivia oli vielä egomaaninen Nation of Dominationin jäsen, joka tavoitteli IC-divisioonan hallintaa. Vuoden aikana hänestä kasvoi The Rock, joka osoitti pystyvänsä toimimaan täydellisesti sekä yleisön ykkössuosikkina että ykkösheelinä, hoitamaan päämestarin roolia ja "toimittamaan" feudin ratkaisuotteluissa. Rockista kasvoi vuonna '98 kaikkien tuntema "People's Champion", joten ilman epäilyksen häivää hän oli vuoden kehittynein.

BEST OF THE YEAR

PPV OF THE YEAR
1995 - WWF Survivor Series
1996 - WWF Survivor Series
1997 - WWF In Your House 16: Canadian Stampede

1998: ECW Heat Wave
WWF:n putki vuoden parhaimpien ppv:eiden tarjoajana päättyi, kun ECW otti Al Snow'n lisäksi ainoan näissä awardseissa saamansa palkinnon. Taas kyllä harkitsin joka palkintoon ECW-vaihtoehtoakin, mutta tasan eivät nämä nallekarkit mene. Heat Wave oli kuitenkin kiistatta vuoden 1998 paras ppv ja yksi niitä harvoja valopilkkuja, kun show'ta pystyi katsomaan vain ihaillen, koska mitään kritisoitavaa ei hommasta löytynyt. Tämmöistä saisi olla enemmänkin.

MATCH OF THE YEAR
1995 - Diesel (c) vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series
1996 - Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels - 60 Minute Iron Man Match @ WrestleMania XII
1997 - Bret Hart vs. Steve Austin - Submission Match (Special Referee: Ken Shamrock) @ WrestleMania 13

1998: The Rock (c) vs. Triple H - Ladder Match @ SummerSlam (WWF)
Bret Hart oli tähän mennessä ollut mukana jokaisessa MOTYssa projektini aikana, mutta nyt tuli tuolle putkelle stoppi. Vuosi 1998 oli muutenkin yksittäisten huippuotteluiden osalta selvästi edeltävää ja myös sitä edeltävää vuotta heikompi. Koko vuoden aikana ei tullut vastaan yhtä semmoista tajunnanräjäyttävää ottelua, vaikka ****-otteluita olikin sitten lähes edeltävien vuosien tahtiin. Undertakerin ja Mankindin HIAC ei ollut MOTY, koska vaikka siinä oli mahtava tunnelma, legendaariset spotit ja muutenkin hienoa menoa, olisi se vaatinut enemmän oikeaa painia ollakseen vuoden paras ottelu. Dude Loven ja Austinin ottelun Over The Edgessä taas minun mielestäni pilasi osittain ottelun liiallinen ja naurettavuuksiin venynyt ylibuukkaus, joka edelleenkin sapettaa minua. Sen sijaan The Rock ja Triple H vetivät aivan ensiluokkaisen Ladder Matchin, ja vaikkei se ihan viime vuosien MOTYjen tasolle yltänyt, oli se silti ykkösluokan kamaa. Rock ja HHH eivät yrittäneetkään kopioida tyylilleen sopimatonta meininkiä aiemmista Ladder Matcheista vaan tekivät ottelutyypistä oman näköisensä, kertoivat siinä ohessa erinomaisen tarinan ja tarjosivat kaiken lomassa muutaman ikimuistoisen bumpin. Mahtava ottelu, mielestäni jonkun verran aliarvostettukin.

TAG TEAM OF THE YEAR
1995 - Two Dudes With Attitudes - Shawn Michaels & Diesel
1996 - The Outsiders - Kevin Nash & Scott Hall
1997 - Dudley Boyz - D-Von & Buh Buh Ray Dudley

1998: New Age Outlaws - Road Dogg & Billy Gunn (WWF)
Tämä oli minusta yhtä lailla selvä valinta kuin Rockin palkitseminen eniten kehittyneeksi. WWF:n joukkuedivarissa oli vuoden '98 aikana ehdottomasti omat ongelmansa, mutta silti New Age Outlaws piti koko vuoden ajan tuon divisioonan touhun jollain lailla mielenkiintoisena, ja vaikkei se yhtään huippuottelua tarjonnutkaan, oli NAO:n ansiosta joukkuemestaruuskuvioiden jännittäminen omalla tavallaan mielekästä touhua. Ehdottomasti vuoden joukkue, jolle ei ECW:stä tai todellakaan WCW:stä löytynyt kilpailijoita.

FEUD OF THE YEAR
1995 - 1-2-3 Kid vs. Razor Ramon
1996 - nWo vs. WCW
1997 - Hart Foundation vs. Steve Austin
1998: Steve Austin vs. Vince McMahon (WWF)
Näinhän se menee, että Austin oli jo toisena vuotena peräkkäin mukana ehdottomasti vuoden suurimmassa ja parhaassa feudissa. Austinin ja McMahonin feud käänsi koko ratings-sodan WCW:n johdosta WWF:n voitoksi, eli teki käytännössä saman kuin nWo vs. WCW -feud vuonna '96. Sen lisäksi Austin vs. McMahon ei edes käynyt tylsäksi, koska se toi koko ajan uusia ja mielenkiintoisia naamoja kuvioihin mukana, ja vaikka osa siihenkin kuuluvista otteluista (varsinkin loppuvuodesta) oli vähän heikkoja laadultaan, kuului kuvioon paljon myös todella tasokasta kehätoimintaa.

WRESTLER OF THE YEAR
1995 - Bret Hart
1996 - Shawn Michaels
1997 - Bret Hart

1998: Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF)
Niin. Kaikkien standardien, eli muiden arvosteluiden, mukaanhan tämän piti olla Stone Cold Steve Austinilla pedattu palkinto. Minä en kuitenkaan tätä palkintoa pysty antamaan Austinille, koska viimeinen neljännes vuodesta '98 oli todella heikkoa antia Austinilta, heikompaa kuin koskaan muulloin. En tiedä, johtuiko se Austinin loukkaantumisesta vai jonkinasteisesta turtumisesta vai ihan buukkaajien tylsyydestä, koska syksyllä nähdyt Austinin otteet olivat todella vaisuja. Onneksi homma muuttui taas vuonna '99, kun WWF ymmärsi mennä taas eteenpäin hommassa. Tämän takia en kuitenkaan palkintoa Austinille voi antaa. Pitkään harkitsin jo Rockin palkkaamista sensaatiomaisen vuoden takia, mutta oli hän sen verran vihreä vielä vuoden alkupuolella, että vuonna '98 tyytyminen on vuoden kehittyneimmän palkintoon. Sen sijaan Mick Foleylle vuosi '98 oli aivan mahtava. Mies pyöritti vuoden aikana yhteensä kolmea eri gimmickiä (oikeastaan neljää, koska hän esiintyi lyhyesti myös ihan itsenään), ehti vuoden aikana olla mukana kaikissa mahdollisissa kuvioissa, otti osaa useampaan legendaariseen otteluun (HIAC, vs. Austin) ja feudiin (vs. Rock, vs. Austin), loi uuden mestaruuden (Hardcore) ja teki alun perin naurettavasta Mankind-gimmickistä täysin uskottavan noustessaan samalla yleisönsuosikiksi. Tämä oli yksinkertaisesti ilmiömäinen vuosi Foleylta, ja vaikka harva sitä on koskaan näköjään tullutkaan ajatelleeksi vuoden '98 osalta, koska Mick ei vielä sinä vuonna ehtinyt mestaruusvoittoa saada, oli Foley minun mielestäni vuoden painija. Hänen otteensa eivät missään vaiheessa muuttuneet tylsäksi Austinin tapaan, vaan Foley veti vuoden alusta loppuun täysillä. ECW:stä tai WCW:stä ei vain löytynyt taaskaan ketään varteenotettavia kilpailijoita.

Sitten loppusanat vielä. Tänä vuonna olen koittanut aina arvostelun lopuksi mainita, kenelle painijoille olen antanut kolme, kaksi tai yksi tähteä parhaimmista onnistumisista kyseisessä ppv:ssä. Vuonna '98 eniten noita "tähtipisteitä" sai The Rock (23), toiseksi eniten Mankind (20), kolmanneksi eniten Chris Jericho (19), neljänneksi eniten Steve Austin (12) ja viidenneksi eniten Chris Benoit (11). Lisäksi edelleen kokoan tilastoa siitä, ketkä painijat ovat koko projektin aikana eniten saaneet niitä "tähtipisteitä". Tässä top 5. Tässäkin pitää muistaa se häikkä, että vuoden '95 WCW ei ole mukana.

1. Shawn Michaels (WWF) - 60
2. Bret Hart (WWF/WCW) - 43
3. Steve Austin / The Ringmaster (WWF) - 39
4. Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF) - 30
5. Chris Jericho (WCW) - 28

Edellisen vuoden päätteeksi kärkiviisikossa olivat Michaels (55), Hart (40), Austin (27), Eddie Guerrero (22) ja Rey Mysterio Jr. (18). Eddie tippui nyt sijalle 7 ja Rey sijalle 9.

Lisäksi kärkiviisikko eniten näinä vuosina huippuotteluita painineista painijoista:

1. Bret Hart (WWF/WCW) - 13
2. Shawn Michaels (WWF) - 11
3. The Undertaker (WWF) - 8
4. Steve Austin / The Ringmaster (WWF) - 7
5. Mankind / Dude Love / Cactus Jack (WWF) - 6, Rey Mysterio Jr. (WCW) - 6

Bret Hart ja Shawn Michaels hallitsevat siis edelleenkin kokonaistilastoja, vaikka Michaels eläköityi painikehistä vuoden '98 alkupuolella ja Hart tippui WCW:hen siirtymisensä jälkeen midcard-kuvioihin. Saa nähdä, joko vuoden '99 jälkeen kokonaistilastotkin alkavat laajemmin muuttua. Eli kyllä, palaan asiaan taas vuoden 1999 kanssa tässä jossain vaiheessa. Nyt on kuitenkin oiva paikka antaa palautetta, jos tahdotte, että muutan arvosteluprojektissani jotain ennen uuden vuoden aloittamista :)

Kenityksen arvosteluille iso peukku. Laiskasti olen niitä kommentoinut, mutta aktiivisesti lukenut. Mitään parannusehdotuksia ei ole esittää, jatka samaan malliin niin kauan kuin vaan suinkin kiinnostusta riittää. :)

Eilisten kommentien jälkeen jäi kaivelemaan tuo WrestleMania X-7 VS. XIX vertailu, joten päätinpä sitten katsoa tänään ensiksi mainitun.

<center>
Sunnuntai, 1.Huhtikuuta 2001
Reliant Astrodome, Houston, Texas

WWF Intercontinental Championship Match
Chris Jericho (c) VS. William Regal
68 000:n katsojan edessä spektaakkeli avattiin nuoren nousevan tähden Chris Jerichon ja WWF:in komissaarin William Regalin kohtaamisella. Tämä oli perushyvä ja varma valinta avausotteluksi. Jericho oli kovaa vauhtia kiipeämässä overiutensa huipulle ja Regal oli erittäin vihattu hahmo komissaarina. Myös hyvää painia nähtiin. Regal tempoi rajuja suplexejaan, kirkkaimpana helmenä Buttefly Suplex yläköydeltä. Jerichon loukkaantunut olkapää myös oli iso osa matsin tarinaa. Kokonaisuudessa hyvä opener: tarpeeksi nopeatempoinen ja "kevyt" että yleisö saatiin mukaan, mutta kuitenkin myös pätevä painiottelu jossa oli jopa vähän tarinaakin.

Spoiler

Voittaja: Chris Jericho (via Lionsault)
Kesto: 7:08

Arvosana: ***-

6 Man Tag Team Match
Right To Censor (The Goodfather, Val Venis & Bull Buchanan) VS. Tazz & A.P.A.
Kaikkihan muistavat Right To Censorin? Ihanan liittouman, jonka tavoitteena oli siistiä WWF yltiöpäisestä väkivallasta, holtittomasta kielenkäytöstä ja seksuaalisista viittauksista. 10 vuotta myöhemmin, ja he ovat onnistuneet :D Ottelun taustatarinasta en tiedä. Kai Tazz ja Acolytes olivat hieman eri mieltä RTC:n ideologian kanssa.

Ottelusta ei ole mitenkään kovin paljon sanottavaa. Aika mitäänsanomaton täytematsi, ja en tiedä syytä miksi tällainen piti WrestleManiassa käydä RAW:n tai Smackdownin sijaan. Muutama ihan ok hetki (kuten Bradshaw'n aina yhtä vakuuttava Clothesline From Hell) nähtiin, mutta silti tämä oli niin perustv-matsi kuin voi olla. Ei hyvä.

Spoiler

Voittajat: Tazz & A.P.A
Kesto: 3:54

Arvosana: *1/2

WWF Hardcore Championship Match
Raven (c) VS. Kane VS. The Big Show
Noista face- ja heelrooleista en mene takuuseen, mutta vaikutti siltä että Kane oli ottelun ainoa feissi. Eihän tämä nyt mitään suuria intohimoja herättänyt ainakin paperilla. Hidasta ja kömpelöä brawlia odotettavissa. Sellaisena se alkoi, ja miesten reissu takakäytävillä ei oikein jaksanut sytyttää. Noh, sitten nähtiin yksi sairas spotti, ja pari muutakin ihan makeaa bumppia, jotka pelastivat tämän ottelun mitättömyydeltä. Lopulta päästiin "ihan ok" tasolle, mutta ei tämä todellakaan mikään erityisen hyvä ottelu ollut ja ansaitsiko tämä paikkaansa tapahtumassa on vähän siinä ja siinä.

Spoiler

Voittaja: Kane (via Leg Drop off the stage)
Kesto: 9:20

Arvosana: **+

WWF European Championship Match
Test (c) VS. Eddie Guerrero
Levätkää rauhassa molemmat miehet. :( Testillä oli menneinä viikkoina ollut jonkinlaista eripuraa Eddien edustaman Radicalzien kanssa (mukana tässä vaiheessa E.G, Perry Saturn ja Dean Malenko) ja niinpä tällainen ottelu Euroopan mestaruudesta nähtiin Astrodomessa. Itse ottelussa kävi sillä tavalla kuin uumoilinkin. Eddien taidot olivat toki vertaansa vailla, ja Testkin ihan kohtuullinen iso mies, mutta miesten tyylit olivat niin totaalisen erilaiset, että väkisinkin tästä jäi halju ja tönkkö maku. Siihen kun lisätään, ettei tämä todellakaan ollut mikään ottelu johon olisi firman puolesta panostettu, niin eipä tästä muistelemista jäänyt. Pari ihan mukavaa hetkeä ja runinien sävyttämä lopetus. Vain hieman perustv-ottelua parempi esitys.

Spoiler

Voittaja: Eddie Guerrero (after interference by Radicalz)
Kesto: 8:06

Arvosana: **+

Singles Match
Kurt Angle VS. Chris Benoit
Avausottelun jälkeen oltiin nähty kolme heikompaa esitystä, joten nyt oli aika palata oikeille raiteille ja WrestleMania fiilikseen. Anglen ja Benoit'n feudi perustui siihen, että kanadalainen oli kyllästynyt Anglen jankutukseen siitä kuinka hän on firman paras mattopainija. Hyvä ottelu tämä olikin. Ensimmäiset minuutit olivat matossa pyörimistä, jossa Benoit yllättäen oli hieman niskan päällä. Turhautuneena Angle alkoi käyttää halpamaisia temppuja, ja muutti ottelun brawliksi. Erilaisia suplexeja nähtiin riittämiin, sekä loistokkaita countereita toisten liikkeisiin. Hieno ottelu, jolla oli kaikki ainekset nousta vielä sille "seuraavalle tasolle", jos aikaa olisi annettu viitisen minuuttia enemmän. Tällaisenaankin tämä toki oli todella hyvä ottelu.

Spoiler

Voittaja: Kurt Angle (via Roll Up)
Kesto: 14:03

Arvosana: ***1/2

WWF Women's Championship Match
Chyna VS. Ivory (c)
Edellisen vuoden joulukuussa Ivory oli yhdessä muiden Right To Censor heebojen kanssa iskenyt Chynalle Spike Piledriverin, joka pakotti yhdeksännen ihmeen saikulle. Nyt hän oli palannut kostamaan moisen kataluuden. Ottelun lisästipulaationa oli, että Ivory ei joutuisi vastuuseen tekemisestään jos murtaisi Chynan niskat uudelleen. Vastavuoroisesti Right To Censor oli bannattu kehän laidalta. Itse ottelu oli pelkkä glorifoitu squash. No, kyllä tässä jotain tapahtui ja Chyna oli hiton overi. Kyllä sillä yhden tähden ansaitsee.

Spoiler

Voittaja: Chyna (via Gorilla Slam)
Kesto: 2:39

Arvosana: *

Street Fight
Shane McMahon VS. Vince McMahon w./Stephanie
Tähän soppaan liittyi koko McMahonin perhe. Stephanie oli isänsä nurkkauksessa koko ottelun ajan, ja myös Vincen huumaama Linda rullattiin pyörätuolissa ringsidelle Trish Stratusin (jonka kanssa Vince Lindaa petti) ottelun aikana. Vielä lisämausteena oli se, että Shane oli ostanut WCW:n isänsä nokan edestä edellisenä maanantaina. Joten ainakin hyvin henkilökohtainen oli tämä Vincen ensimmäinen WrestleMania kehäesiintyminen.

Turha tästä oli mitään Anglen ja Benoit'n kaltaista painijuhlaa odottaa, mutta hienoa viihdettä, erilaisia swervejä ja turneja sekä pari makoisaa spottia saatiin kyllä. Ottelun aikana nähtiin yksi turn, ja yksi muuten vaan shokeeraava hetki. Houstonin yleisölle täytyy antaa iso peukku. Se oli tehnyt tämän matsin emotionaalisen sijoituksen, ja vahvat yleisöreaktiot tekivät tästä muistettavan ottelun. Kyllä tämä toimi.

Spoiler

Voittaja: Shane McMahon (via Coast to Coast)
Kesto: 14:16

Arvosana: ***+

Tables, Ladders & Chairs Match For WWF Tag Team Championship
Edge & Christian VS. Hardy Boyz VS. Dudley Boyz (c)
TLC II. Ensimmäinen oli käyty edellisen vuoden Summerslamissa, ja nyt oli taas aika laittaa uransa likoon joukkuemestaruuksien tähden. Trilogian ensimmäinen osa (Triangle Ladder Match) oltiin nähty vuosi sitten Maniassa.

Spottailua vailla minkäänlaista itsesuojeluvaiston häivää. Pakko on kunnioittaa kuusikon tahtoa varastaa show toista vuotta peräkkäin. Kivuliaita bumppeja nähtiin ensi minuutista alkaen, ja miehet kyllä jättivät kaikkensa kehään. Lisäväriä matsiin toivat Rhyno, Spike Dudley ja Lita, jotka kaikki omalla vuorollaan sekaantuivat otteluun. "Lita jerks Edge off ....the ladder" Hehheh. Tässä ottelussa myös nähtiin se ikuisesti elämään jäänyt spotti, jossa Edge iski Spearin ilmassa roikkuvalle Jeff Hardylle. Uskomaton ottelu, joka ei voinut jättää ketään kylmäksi. Tämä oli toimiva spotfest.

Spoiler

Voittajat: Edge & Christian
Kesto: 15:42

Arvosana: ****

15 Man Gimmick Battle Royal
The Buschwackers VS. Duke 'The Dumpster' Droese VS. The Iron Sheik VS. Earthquake VS. The Goon VS. Doink The Clown VS. Kamala VS. Repo Man VS. Jim Cornette VS. Nikolai Volkoff VS. Freebird Michael Hayes VS. One Man Gang VS. Gobbly Gooker VS. Tugboat VS. Hilbilly Jim VS. Brother Love VS. Sergeant Slaughter
Ottelun nimestä ja osallistujalistasta varmasti huomaa, että kyseessä oli pelkkä huumorikevennys. Selostajina toimivat Jim Rossin ja Paul Heymanin sijaan 'Mean Gene' Okerlund ja Bobby 'The Brain' Heenan. Nikolai Volkoff tuli sisään Suomen kansallislaulun tahtiin. Olihan tämä aika hirveää sontaa, ja tapahtuman huumorikevennyksen olisi voinut kyllä hoitaa tyylikkäämmin vaikka jonkin bäkkärisegmentin avulla. Painia tässä ei (onneksi) ollut, vaan porukkaa eliminoitui Battle Royalin historian nopeimmalla tahdilla. Hyvä niin, sillä eihän noista osanottajista kuin pari enää ollut missään painikunnossa. Mitähän Jim Cornette ja Michael Hayes tuolla tekivät? Äääh, no onneksi tämä oli nopeasti ohi.
Voittaja:

Spoiler

The Iron Sheik
Kesto: 3:05

Arvosana: 1/2

Singles Match
The Undertaker VS. Triple H
"You step in the ring with me and I'm gonna make you famous." Tuo lause tulee aina mieleen tätä ottelua muistellessa. Miesten vihanpito oli Wrestlemaniaa edeltävinä viikkoina kasvanut suuriin mittasuhteisiin, sillä HHH oli tuhonnut Undertakerin moottoripyörän ja tämän lisäksi aiheuttanut kuolleelle miehelle 16 tikin arvoisen vekin otsaan. Lopulta Undertaker onnistui veljensä Kanen avulla kiristämään komissaari Regalin bookkaamaan tämän ottelun.

Oltiin Undertakerin kotipihalla Houstonissa, ja sen kyllä huomasi yleisön reaktioista. 'Taker oli tajuttoman suosittu. Ottelu oli myös rautaa. Nämä miehet ovat edelleen brawlereiden eliittiä ja 10 vuotta sitten olivat sitä vielä enemmän. Siinä missä tämän vuoden 'Maniassa Hunter kaivoi lekansa esiin vasta viime minuuteilla, tässä se tuli kuvioihin jo alussa. Suoraviivaista, intensiivistä tykitystä ilman makoilusessioita. Tässä ottelussa nähtiin myös yksi kaikkien aikojen toimivimmista yleisön läpi brawlauksista. Jokseenkin antikliimaksesesti se päättyi patjabumppiin, mutta eipä Hunter olisi pudotuksestaan ilman patjaa hengissä selvinnyt, joten tuon voi helposti antaa anteeksi. Tämä ottelu oli alusta loppuun ensiluokkaista brawlia, ja toimi joka vaiheessa. Vuoden 2011 Undertaker-HHH oli mahtava, mutta tämän arvostelisin vielä karvan verran paremmaksi. Tässä ei ollut yhtään tylsää hetkeä, toimi alusta loppuun täydellisesti ja toki Jim Rossin maagisella selostuksella ja 68 000:lla Undertaker-fanilla oli oma tärkeä osansa siinä, miksi tämä ottelu elää ikuisesti.

Spoiler

Voittaja: The Undertaker (via Last Ride)
Kesto: 18:19

Arvosana: ****1/2

WWF Championship Match (No DQ)
'Stone Cold' Steve Austin VS. The Rock (c)
Tämän ottelun olen taatusti katsonut kymmenen kertaa, mutta aina se saa haukkomaan henkeään. Ottelun taustatarina keskittyi Austinin via dolorosan ympärille. Polviongelmien, niskaleikkauksen ja kaikkien vastoinkäymisten jälkeen Austin oli lopultanut taistellut itsensä Rumble-voiton kautta takaisin mestaruusjahtiin ja saisi tilaisuutensa vieläpä kotikulmillaan. Vastassa hänellä kuitenkin tulisi olemaan No Way Outissa Kurt Anglelta vyön vienyt The Rock. WWF:n toiseksi suurin face, ja mies jonka kanssa Austin oli jo kerran WrestleManiassa otellut.

Ottelun ensimmäinen käänne nähtiin jo ennen kellonsoittoa, kun Howard Finkel kuulutti tämän olevan yllättäen ei diskauksia-matsi. Tästä stipulaatiosta Austin ja Rocky ottivatkin kaiken mahdollisen irti. Tämä on ehdottomasti intensiivisen brawli jota olen mainstream painissa koskaan nähnyt. Undertaker-HHH oli pirun intensiivistä, mutta jollain uskomattomalla keinolla Austin ja Rocky pystyivät nousemaan vielä pykälää korkeammalle. Lähes puoli tuntia vedettiin satanen lasissa, vain pienen hetken ajan otettiin happea puristamalla luovutusotteita. Kehän ympäristö näytti sotatantereelta ottelun loppupuolella. On suorastaan hämmentävää miten kaksikko pystyi pitämään niin kovan tahdin yllä koko ottelun läpi. Mitään ei säästelty, kipua ei vältelty ja miesten fyysisen kunnon täytyi olla rautainen tällaisen esitykseen läpi vetämiseen. Ottelu itsessään oli uskomatonta äksöniä, ja sitten siihen vielä lisättiin ehkä kaikkien aikojen kuuluisin swerve, Jim Rossin paatoksellinen selostus ja yleisön täydellinen mykistyminen shokeeraavien tapahtumien seurauksena löytää tämä paikkansa harvojen ja valittujen ottelujen joukossa. Tämä ottelu oli täydellinen. Vaikka millaista fantasiabookkausta käyttäisit apunasi, tämä ei yksinkertaisesti olisi voinut olla enää parempi. Klassikko, joka jokaisen tulee kerran elämässään nähdä. Aivan huikaiseva lopetus WrestleManialle.

Spoiler

Voittaja: Steve Austin (16 perättäisen tuoliniskun jälkeen)
Kesto: 28:07

Arvosana: *****

*** The Rock
** Steve Austin
* Triple H

Yhteenveto: WrestleMania XIX:ta tämä ei pärjännyt, mutta melkeinpä mille muulle painitapahtumalle tahansa kyllä. Kaksi viimeistä ottelua olivat klassikkoja, jotka eivät ole vieläkään unohtuneet ihmisten mielistä, eivätkä unohdu seuraavankaan 10:n vuoden aikana. Austin-Rock on yksi parhaista otteluista koskaan. Lisäksi TLC II oli toimiva spotfest joka on myös jäänyt elämään. Vincen ja Shanen katutappelu oli viihdyttävä, ja Angle-Benoit sekä Jericho-Regal tarjosivat painipuritanisteille herkkua. Ikävä kyllä tapahtumassa nähtiin myös suoranaista roskaa, sekä kehnoja otteluita joka erottaa tämän negatiivisella tavalla XIX:ta, jossa ei ollut yhtään huonoa ottelua. Joka tapauksessa tämä on helposti yksi parhaista painitapahtumista, joita WWE on koskaan tuottanut. Arvosanaan tulee taas neljäsosa lapinlisää samoista syistä kuin eilisessä arvostelussa.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. WrestleMania X-7 (3,02)
7. Money In The Bank 2010 (3,00)
8. No Mercy 2008 (2,96)
9. Royal Rumble 2001 (2,90)
10. SummerSlam 2003 (2,86)
11. No Way Out 2003 (2,84)
12. Armageddon 2007 (2,81)
13. SummerSlam 2004 (2,81)
14. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
15. WrestleMania X-8 (2,77)
16. One Night Stand 2006 (2,75)
17. Judgment Day 2001 (2,71)
18. SummerSlam 2005 (2,69)
19. Judgment Day 2002 (2,69)
20. WrestleMania 22 (2,68 )
21. Unforgiven 2008 (2,67)
22. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
23. SummerSlam 2008 (2,61)
24. The Great American Bash 2007 (2,58 )
25. Bragging Rights 2010 (2,54)
26. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
27. WrestleMania 23 (2,50)
28. Night Of Champions 2008 (2,50)
29. Great American Bash 2008 (2,50)
30. King Of The Ring 2002 (2,44)
31. WrestleMania 20 (2,17)
32. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

Aina silloin tällöin itselleni tulee ajanjaksoja jolloin iskee suorastaan narkomaaninomainen tarve katsella vanhoja painitapahtumia. Muistella "wanhoja hywiä aikoja." Nyt eletään sellaista, joten uutta arvostelua pukkaa. Tapahtuma on suurin piirtein tasan 5 vuoden takaa. Selostajina tutut ja turvalliset JR & King ja mukana pelkästään RAW:n rosteri.

<center>
Sunnuntai, 30. Huhtikuuta 2006
Rupp Arena, Lexington, Kentucky

Singles Match
Chris Masters VS. Carlito
Useimmat varmasti muistavat, että Carlito & Masters taggasivat joidenkin kuukausien ajan yhdessä, ja mm. haastoivat Kanen & Big Show'n mestaruuksista vain kuukautta aiemmin WrestleManiassa. Sen he kuitenkin hävisivät, ja seuraavina viikkoina Carlito kääntyi Mastersia vastaan ja nyt oltiin tässä.

Kaksi nuorta miestä, joista olisi voinut jotain tullakin. Ottelu oli positiivinen yllätys. Sudenkuopat vältettiin ja kumpikin näyttivät oikein hyvältä. Erityisesti Carlito, joka tässä vaiheessa alkoi ensimmäistä kertaa lisäillä arsenaaliinsa myös ilmavia liikkeitä kuten Moonsault ja Springboard Back Elbow. Yksi suoranainen botchi tässä nähtiin kun Masters nukkui pin coverin aikana ja tuomari ehti laskea kolmeen ennen kickouttia. Hölmöltähän se näytti, mutta hyvin saivat paikattua tuon mokan. Hyvä avausottelu.

Spoiler

Voittaja: Carlito (via Back stabber)
Kesto: 9:59

Arvosana: ***-

Singles Match
Ric Flair VS. Umaga
Puskutraktori oli debytoinut RAW:ssa heti WrestleManian jälkeen yhdessä managerinsa Armando Alejandro Estradan kanssa. Ensimmäiseksi jyrättäväksi tyypiksi he valitsivat 16-kertaisen mestarin Ric Flairin. Paperilla tämä ei kuulostanut mitenkään huonolta. Olihan Flair vuosien mittaan repinyt hyviä matseja irti myös näiden isojen mörököllien kanssa. Toteutus oli kuitenkin heikko, ja sai Flairin näyttämään huonolta. Liian lyhyt ja yksipuolinen ottelu.

Spoiler

Voittaja: Umaga (via Samoan Spike)
Kesto: 3:30

Arvosana: **-

WWE Women's Championship Match
Trish Stratus VS. Mickie James (c)
Mickien ja Trishin feudi oli alkanut jo edellisen vuoden puolella, kun Mickie debytoi Trishin suurimpana fanina. Trishistä kehittyi Mickielle pakkomielle ja WrestleManiassa Mickie katkaisi Trishin reilusti yli vuoden kestäneen mestaruuskauden. Nyt oli revanssin aika. 'Maniassa naiset vetivät hyvän ottelun, jota samaa odottelin nyt. Alku olikin lupaava, ja ehkä he olisivatkin yltäneet hyvään otteluun ellei sitä olisi jouduttu "jättämään kesken" aidon loukkaantumisen vuoksi. Harmi, sillä tässä olisi voinut olla potentiaalia kovaksikin naisten otteluksi.

Spoiler

Voittaja: Trish Stratus (via DQ)
Kesto: 4:07

Arvosana: *+

Winner Takes All Match (MITB Briefase & Intercontinental Title)
Shelton Benjamin (c) VS. Rob Van Dam
RVD voitti Rahaa Pankissa ottelun WrestleManiassa Sheltonin nokan edestä, ja sai tilaisuuden otella maailmanmestaruudesta milloin vaan. Pettynyt Benjamin halusi epätoivoisesti salkun itselleen, ja Van Dam laittoikin sen peliin tähän matsiin - sillä ehdolla, että Sheltonin IC-mestaruus on myös linjalla. Voittaja vie kaiken.

Tältä ottelulta odotin paljon. Sitten tajusin, että sekä Van Dam sekä Benjamin kuuluvat samaan kategoriaan painijoina. Siihen, jotka pystyvät huippuvastustajan kanssa huippumatseihin, mutta keskenään tulos jää hieman heikommaksi. Ei tämä huono ottelu ollut, mutta ei mikään muistettavakaan. Tuntui jotenkin väkisin venytetyltä, ja en tajua miten Sheltonin hallintaosuudet pystyivätkin olemaan niin tylsää restholdailua. Joitain kuuleja muuveja kyllä nähtiin, kuten Powerbomb kehän reunalta lattialle, ja Sheltonin supermiesloikka yläköydelle, mutta ei tämä miksikään showstealeriksi noussut, vaikka sille siihen mahdollisuus annettiin. Perushyvä PPV-matsi, mutta silti hienoinen pettymys.

Spoiler

Voittaja: Rob Van Dam (via 5 Star Frog Splash)
Kesto: 18:42

Arvosana: ***+

Singles Match
Kane VS. The Big Show
Punahirviö ja Maailman Suurin Urheilija olivat WrestleManiaan saakka pysäyttämätön tiimi WWE:ssä. 'Manian jälkeisessä RAW:ssa 5-henkinen Spirit Squad onnistui kusettamaan jättiläisiltä mestaruudet ja sen jälkeen homma räjähti käsiin. Miksi? Koska Kane sekosi yhden päivämäärän tähden. Se oli toukokuun 19. Tuo päivämäärä tuntui vainoavan Kanea, ja lopulta hän napsahti chokeslammaamalla partnerinsa helvettiin, ja telomalla tämän silmäkulman. Puheiden aika oli ohi, ja Kanen piti vastata teoistaan.

Big Show oli tässä vaiheessa todella kankeassa ja pulskassa kunnossa. Paljon enemmän mitä tänä päivänä. Kane nyt on aina ollut Kane, joten eipä tästä liikoja kannattanut odottaa, eritoten kun ottelu käytiin tavallisilla säännöillä. Perushossausta tämä olikin viimeisen päälle. Lopetus oli sitten todella kummallista settiä, mutta kuitenkin ihan toimiva ratkaisu. Pakkopulla ottelu.

Spoiler

Voittaja: No Contest
Kesto: 9:30

Arvosana: **

No Holds Barred Tag Team Match
Vince & Shane McMahon VS. Shawn Michaels & God
WrestleManian katutappelussa Shawn Michaels nöyryytti Vincea, ja sen jälkeen mies oli seonnut. Mr. McMahonia tympi Michaelsin läheinen suhde jumalaan, joten hän perusti oman uskontokunnan ja bookkasi jumalan Maikkelsin joukkuekaveriksi Backlashiin. Tapahtuman aikana nähtiin backstagesegmentit, joissa Vince käveli vetten päälle, muutti veden viiniksi ja paransi Candice Michellen selkäkivut. Niin, ja jumalalla oli oma entrance. Huhhei.

Ottelu oli sellainen kuin Vincen ottelut aina. Pari makeaa spottia, bleidausta ja ylibookkausta. Ihan viihdyttävää, mutta ei mitään elämää suurempaa. Michaels teki kaikkensa, mutta ei tämä kyllä millään mittarilla yltänyt lähellekään sitä WrestleMania-ottelua. Yksi osasyistä tähän oli ottelun lopetus, jonka Jim Ross tiivisti tyylikkäästi: "this is bullshit." Kyllähän tämä menetteli, mutta tästä puuttuivat ne suuret panokset ja suuri tunne, joita useissa Vincen otteluissa ollaan nähty.

Spoiler

Voittajat: Vince & Shane (after interference by Spirit Squad)
Kesto: 19:59

Arvosana: ***

Triple Threat Match For WWE Championship
Edge w./ Lita VS. Triple H VS. John Cena (c)
Lasken Hunterin tässä betweeneriksi, sillä sitä hän oli. Cena-feudin aikana HHH oli alkanut saamaan yleisöltä positiivista reaktiota, ja välillä myös teki facemaisia temppuja, vaikka periaatteessa heel edelleen oli. WrestleManiassa John Cena teki sen, mihin harva uskoi : laittoi Gamen taputtamaan. Pettynyt kuninkaiden kuningas kuitenkin vaati uusintaottelua, sillä hän oli vain aliarvioinut Cenan. Tässä vaiheessa kuvioon tuli mukaan Edge, joka oli Maniassa teurastanut Mick Foleyn ja koki ansaitsevansa mestaruusottelun. Backlashia edeltävinä viikkoina oltiin nähty handicap-sekä joukkuematseja, jossa kukin kolmikosta oli todistanut pystyvänsä selättämään vastustajansa.

Ottelu oli herkullinen ja ajoittain muistutti sitä legendaarista kolmiomatsia, jossa Hunter oli myös mukana. Yleisö oli täysillä mukana kannustaen Triple H:ta ja buuaten Cenalle. Tunnelma oli siis kohdillaan, aseita käytettiin ja Triple H vuosi verta kuin pistetty sika. Toiminta ei pysähtynyt hetkeksikään ja ottelu tuntui isolta. Erittäin kovan tason ottelu, jossa koko trio saatiin näyttämään hyvältä, ja joka loppui varsin yllättävällä tavalla. Myös ottelun jälkeisissä tapahtumissa riitti katsomista. Mainio pääottelu, ja jokseenkin aliarvostettu tapaus ylipäätään, kannattaa tsekata.

Spoiler

Voittaja: John Cena (over Triple H via Roll Up)
Kesto: 17:35

Arvosana: ****

*** Triple H
** John Cena
* Trish Stratus (sisupalkinto, jatkoi matsia loukkaantumisesta huolimatta)

Yhteenveto: Kohtuullisen viihdyttävä tapa jatkaa menoa WrestleMania 22:n jälkimainingeissa. Pääottelu pelasti tämän keskinkertaisuudelta, se oli kovaa kamaa jonka suosittelen katsomaan. Lisäksi Carlito-Masters, RVD-Shelton ja Vincen matsi olivat ihan viihdyttävää settiä. Big Show-Kane ja Flair-Umaga olivat sanalla sanoen heikkoja esityksiä, kuten naisten matsikin sen loukkaantumisen vuoksi. En sanoisi että tähän kannattaa rahojaan tuhlata, mutta tuo pääottelu kannattaa kyllä jostain kaivaa esiin. Tällä kertaa arvosanaan ei tule mitään ekstraa taikka miinusta.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. WrestleMania X-7 (3,02)
7. Money In The Bank 2010 (3,00)
8. No Mercy 2008 (2,96)
9. Royal Rumble 2001 (2,90)
10. SummerSlam 2003 (2,86)
11. No Way Out 2003 (2,84)
12. Armageddon 2007 (2,81)
13. SummerSlam 2004 (2,81)
14. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
15. WrestleMania X-8 (2,77)
16. One Night Stand 2006 (2,75)
17. Judgment Day 2001 (2,71)
18. SummerSlam 2005 (2,69)
19. Judgment Day 2002 (2,69)
20. WrestleMania 22 (2,68 )
21. Unforgiven 2008 (2,67)
22. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
23. SummerSlam 2008 (2,61)
24. The Great American Bash 2007 (2,58 )
25. Backlash 2006 (2,57)
26. Bragging Rights 2010 (2,54)
27. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
28. WrestleMania 23 (2,50)
29. Night Of Champions 2008 (2,50)
30. Great American Bash 2008 (2,50)
31. King Of The Ring 2002 (2,44)
32. WrestleMania 20 (2,17)
33. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

Kiitos kommentista Whatille :) Itse olen parissa kohtaa vähän eri mieltä noiden X-Sevenin arvosanojen osalta, mutta se johtunee pitkälti siitä, että olen selvästi enemmän HC-fani kuin What ;) Joka tapauksessa loistava tapahtumahan tuo on ja kuuluu paini historian parhaimpiin.

Nyt kun olen saanut vuoden 1998 pakettiin, ja tarkoituksenani olisi jatkaa vuoteen 1999, päätin vähän lisätä vielä projektiini hommaa. Sen lisäksi, että arvostelen kaikki amerikkalaisten painipromootioiden pay per view -lähetykset, katson joka kuukaudelta jonkun jollain tavalla merkittävän tai poikkeuksellisen tv-show'n, ja postaan siitä lyhyen recapin tänne. En tiedä, meneekö tämä hiukan off topicin puolelle, mutta ovathan tv-lähetyksetkin painitapahtumia... Ja onhan tässä tullut tähänkin mennessä jo paljon off topicia aiheeseen postattua.



Ja mikäpä olisikaan siis sopivampi tapa aloittaa seuraavan vuoden käsittely kuin tammikuun merkittävimmällä tv-show'lla. Oikeastaan juuri tästä 4.1. nähdystä Nitrosta sain koko idean, että voisin arvioida vuodelta myös muutaman tv-show'n, ja kun noita jollain tavalla poikkeavia oli sen verran paljon vuonna '99, niin ajattelin, että samahan se on joka kuulta arvioida yksi. Tammikuulta olisi voinut ottaa mukaan yhtä hyvin myös vuoden ensimmäisen, eli samana tammikuun neljäntenä nähdyn, Monday Night Raw'n, mutta on Fingerpoke of Doom silti vielä merkittävämpi.

Kuten kaikki varmasti tiesivät tai ovat ainakin saaneet selville arvosteluistani, oli WCW:n kulta-aika maanantai-illan sodissa ohi. WCW oli johtanut taistelua WWF:ää vastaan vuoden 1996 kesästä aina vuoden 1998 kevääseen. WWF oli välillä jo lähes konkurssin partaalla, mutta silti yhtiö sai nostettua itsensä ylös ja viimeistään Austin vs. McMahon -feudin turvin myös WCW:n ohi. Nitro päihitti Raw'n vielä muutaman kerran ratingseissa, viimeisen kerran lokakuussa 1998. Sota kuitenkin jatkui, ja WCW:n johdossa oleva Eric Bischoff uskoi edelleen WCW:n uuteen nousuun. Uutena pääbookkaajana promootiossa oli Kevin Nash, jonka bookkauksista on esimerkiksi WWE:n The Rise and Fall of WCW -DVD:llä esitetty, hmm, hiukan julmia mielipiteitä, eikä ihan syyttä suotta.

Tilanne ei siis ollut kovin helppo WCW:lle tultaessa vuoteen '99. Raw oli hallinnut maanantai-iltoja jo usean kuukauden ajan. Niinpä Bischoff, Nash ja muut WCW:n johdossa päättivät selvästikin, että uusi vuosi tarvitsee todella räväkän alun. Kevin Nash oli buukannut itsensä voittamaan Goldbergiltä maailmanmestaruuden Starrcadessa, ja samalla hän päätti tämän legendaarisen 173 ottelun pituiseksi jääneen voittoputken. Nyt vuoden ensimmäisessä Nitrossa Nashin oli tarkoitus puolustaa mestaruuttaan Goldbergiä vastaan uusintaottelussa. Lisäksi Hollywood Hoganin, joka oli marraskuisessa Jay Lenon talk show'ssa ilmoittanut eläköityvänsä painista ja siirtyvänsä politiikkaan, oli luvattu tulevan pitämään jäähyväispuheensa. Luvassa oli myös Ric Flairin ensimmäinen ilta WCW Presidentinä, kun hän oli voittanut Eric Bischoffin vuoden '98 viimeisessä Nitrossa ja vienyt tältä pomon viitan.

WCW Monday Nitro 01/04/99 - 'The Fingerpoke of Doom'

- Show alkoi Goldbergin ja Kevin Nashin uusintaottelun vakuuttavalla hypevideolla, joka oli parempi kuin varmaan yksikään vuonna '98 nähdyistä WCW:n ppv-alkuvideoista. Tämän jälkeen selostajamme Tony Schiavone, Mike Tenay ja Larry Zbyszko toivottivat meidät tervetulleeksi Nitro Girlsien tanssiessa kehässä.

Hugh Morrus w/ Jimmy Hart vs. Glacier
Illan ensimmäinen ottelu oli hyvin turhalta kuulostava ja hyvin turhaksi osoittautunut kahden WCW-jyrän kamppailu. Glacierin osalta WCW oli selvästi luopunut kaikesta toivosta tässä vaiheessa, mutta Hugh Morrusille oltiin ilmeisesti kehittelemässä jonkin sortin pushia. Selostajien mukaan hän oli ollut pari kuukautta poissa WCW:stä (kappas kun en ollut huomannut) ja teki nyt paluunsa uudella lookilla, jossa oli pelottavan paljon yhdennäköisyyttä Brodus Clayn kanssa. Mitäänsanomaton ja onneksi aika lyhyt ottelu, jossa parasta oli Morrusin aina yhtä näyttävä Moonsault.
* (2:46)

- Illan suuri voitonjuhla, kun uusi WCW President Ric Flair saapui paikalle perheensä, Arn Andersonin ja Four Horsemanin jäsenten kanssa. Flair oli siis edellisessä Nitrossa päättänyt feudinsa Eric Bischoffin kanssa voittamalla heidän ratkaisevan ottelun, jossa panoksena oli Bischoffin asema WCW Presidentinä. Niinpä Flair ensimmäisenä iltana WCW:n johdossa tietenkin kutsui paikalle Eric Bischoffin. Ensin hän mollasi Ericiä mutta lopulta totesi, ettei aio erottaa tätä, vaan alentaa hänet takaisin siihen hommaan, josta hän aikoinaan aloitti, eli selostajaksi. Näin Bischoff korvasi Mike Tenayn selostuspöydän takana mutta ei raivoltaan kommentoinut mitään koko illan aikana, ainakaan ennen Main Eventiä. Lisäksi promossaan Ric Flair palkkasi takaisin WCW:hen tuomari Randy Andersonin, jota nWo ja erityisesti Bischoff olivat koko vuoden '98 ajan kiusanneet. Lopuksi hän vielä haastoi Bischoffia auttaneet Curt Hennigin ja Barry Windhamin Souled Outiin Handicap Matchiin... kunnes kehässä seisonut karisman musta aukko David Flair veti todella ontuvan promon, jonka idea lyhykäisyydessään oli se, että hän tahtoi otella isänsä kanssa tuossa Souled Outin ottelussa. Ric ei meinannut tähän ensin suostua, mutta lopulta Arn Andersonin kannustuksen jälkeen hyväksyi idean. Mitä helvettiä, Arn. Nature Boy veti kyllä ihan hyvin ja toi tarvittavaa uutta ilmettä jatkuvan heel-johdon tilalle, mutta en silti hänen näistä WCW-ajan loppupuolen suorituksista suuremmin ole innostunut. Vielä vähemmän olin innostunut David Flairin debyytistä painikehässä. Argh.

Booker T vs. Emory Hale
Emory Hale oli ilmeisesti joku WCW:n palkkaama isokokoinen jantteri, jolle luotettavien lähteiden (wikipedia) mukaan oltiin suunniteltu jossain vaiheessa pushiakin mutta joka lopulta joutui tyytymään jobberin rooliin. Voi harmi. Vai onko sittenkään niin harmi? Ainakaan minulle ei koko ottelun tarpeellisuus auennut missään vaiheessa. Ottelun jälkeen Booker T huuteli olevansa ykköshaastaja, mutta minun kaltaisille tietämättömille katsojille jäi täysin auki, mistä vyöstä nyt puhuttiin...
½ (1:02)

- Lisää Nitro Girlseja samalla kun Schiavone ja Zbyszko yrittivät saada Bischoffia osallistumaan Nitron selostamiseen mutta epäonnistuivat yrityksissään.

Chavo Guerrero Jr. vs. Norman Smiley
Ilmeisesti Chavo oli jossain välissä eronnut Eddien johtamasta latino World orderista ja palannut takaisin tuttuun ja turvalliseen sekopää-gimmickiin, johon kuului keppihevosen kanssa ystävystyminen ja sen kanssa kehään saapuminen. Chavo ei koskaan ole ollut mielestäni niitä karismaattisimpia CW-painijoita, vaikka taitoa hänellä riittääkin, ja Norman Smiley nyt oli vielä pahempi tapaus. Ei siis mikään yllätys, että heidän ottelunsa oli erittäin tylsä, enkä käytännössä muista siitä enää mitään. Ottelun jälkeen Smiley pieksi Chavon maahan. Whupii.
* (4:01)

Chris Benoit vs. Horace Hogan
Vaikka Hulk Hogan olikin ilmoittanut lähtevänsä painin parista, hänen veljenpoikansa jatkoi edelleen Hogan-suvun edustamista. Tämä nWo Black & Whiten, jonka johtajana toimi tällä hetkellä siis Scott Steiner ja joka oli jo käytännössä ajautunut nWo:n roskakaluston hylkypisteeksi, ruma ja tyhmä brawler kohtasi Four Horsemanin Chris Benoit'n. Benoit osoitti jälleen saavansa aikaan katsottavan kamppailun vaikka jätesäkin kanssa, sillä tämä oli siedettävä ottelu. Olihan tämäkin nyt aika heikkoa laatua, mutta ainakin parempi kuin edelliset. Kaikki kiitos siitä Benoit'lle.
*½ (3:59)

- Tähän mennessä ilta muistutti siis erittäin perinteistä Nitroa. Tai en minä varmuudella voi sanoa, minkälainen on perinteinen Nitro, kun en paljon niitä ole katsonut, mutta lukemani ja näkemäni mukaan tämmöistä toimintaa se pitkälti muistutti. Nyt kuitenkin alkoi tapahtua. Goldberg, jonka piti kohdata Nash illan Main Eventissä, oli joutunut poliisijoukon saartamaksi areenan ulkopuolella. Goldberg ilmoitti, ettei aio lähteä näiden mukaan, koska ei ole tehnyt mitään väärää, mutta lopulta hänen kotipaikkakuntansa tuttu poliisi sai vakuutettua Billille, että homma hoituu helpoiten, kun hän lähtee käymään laitoksella, jossa epäilykset voidaan tarkistaa. Niinpä Goldberg suuntasi käsiraudat käsissään poliisien kanssa kohti parkkipautolla odottavaa kaaraa, kun yllättyneen näköinen Kevin Nash yritti juosta paikalle selvittämään tilannetta mutta myöhästyi täpärästi. Samalla paikalle saapui naureskeleva Hollywood Hogan, jota Nash alkoi syyttää tapahtuneesta, mutta Hogan ei jäänyt tätä kuuntelemaan vain poistui paikalta. Lopuksi kuvaan tuli vielä pariksi sekunniksi areenalla ollut Miss Elizabeth, joka jutteli parin miehen kanssa.

Chris Jericho w/ Ralphus vs. Perry Saturn
Ilta oli saanut siis merkittävän käänteen, kun maailmanmestaruuden ykköshaastaja Goldberg oli joutunut pidätetyksi. Tämä ei kuitenkaan haitannut kehässä odottaneiden Chris Jerichon ja Perry Saturnin menoa. Ottelusta parhaiten jäi mieleen WCW:n osoitus siitä, kuinka paljon storyline oli painia tärkeämpää. Tony Schiavone nimittäin ilmoitti heti ottelun alussa, että jos kesken Saturnin ja Jerichon ottelun ilmenee jotain uutta Goldbergin tilanteeseen, siirtyvät he ottelun näyttämisestä Goldbergin tilanteen selvittämiseen. Onneksi ottelun lähettämistä ei kuitenkaan tarvinnut keskeyttää, vaikka eipä tämä mikään mainittavan erityinen suoritus kummaltakaan miehistä ollut. Rutiinimainen ok-veto parilla näyttävällä liikkeellä ja laimealla lopetuksella.
** (8:12)

- Tässä välissä Goldberg oli ehditty kuljettaa poliisilaitokselle, jossa hänelle kerrottiin, että hänet on pidätetty epäiltynä Miss Elizabethin törkeästä vaanimisesta/häirinnästä (aggravated stalking). Goldberg tietenkin kiisti kaikki väitteet naurettavina, ja hänen tuttu poliisinsakin tuntui uskovan Goldbergiä mutta sanoi, ettei voi päästää Billiä pois, ennen kuin asia on selvitetty.

- Seuraavaksi oli tarjolla Miss Elizabethin kuulustelua. Ehdottomasti parasta rikosdraamaa ikinä. Elizabeth kertoi kuulustelijoille Goldbergin vaanivan häntä kaikkialla, kuten areenoilla, kuntosalilla jne. Hän tunsiolonsa erittäin uhatuksi.

- Viiden minuutin video siitä, kuinka Eddie Guerreron johtama latino World order juhli kaikkialla ja Eddie tuntui omivan kaikki naiset itselleen. Ihan kivaa, mutta toki olisi vielä kivempaa, jos tämänkaltaisella ajankäytöllä olisi jokin oikea tarkoituskin. Ei kai sitten. Lisäksi vielä lisää Nitro Girlsejä, ja Bobby Heenan oli saapunut selostamoon Larry Zbyszkon tilalle. Luojan kiitos.

lWo (Juventud Guerrera & Psychosis) vs. Kidman (c) & Rey Mysterio Jr.
Vuorossa oli illan laadukkain painillinen osuus, jonka ilmeisesti ajateltiin pitävän sitten kriittisetkin katsojat taas tyytyväisenä. Onhan se totta, ettei tätä WCW:n CW-divaria tältä ajalta viitsi hirveästi kritisoida. Hienoja otteluita, mielenkiintoisia hahmoja ja hyviä kuvioitakin. Tässäkin kehässä samaan aikaan taas neljä tosi taidokasta painijaa. Tv-otteluksi tämä olikin mukava kamppailu, mutta ei silti laadullisesti mitenkään kauheasti säväyttänyt. Selvästikään ei kukaan neljästä vetänyt lähelläkään täysiä, ja ainakin yksi harmillisesti meiningin latistanut botchkin mahtui mukaan. Kiva välipala silti.
**½ (7:36)

- Kevin Nashin puheenvuoro, eli siirrymme lähemmäs Fingerpoke of Doomia. Nash uskoi, että Hogan oli koko tämän Goldbergin pidättämisen takana. Niinpä Nash pyysikin Ric Flairilta, että hän saisi kohdata Hollywood Hoganin WHW-mestaruusottelussa tänään, koska hän tietää, että Hoganilla on vielä 8 päivää sopimusta jäljellä. Naitch saapuikin saman tien paikalle ja ilmoitti itsekin olevansa varma, että Hogan on tämän kuvion takana. Hän ei hyväksy sitä, että Hogan meinaa ennen lähtöään tehdä pilaa koko WCW:n toiminnasta passittamalla Goldbergin selliin, joten tämän illan ME:ssä Hogan ja Nash kohtaavat toisensa! Woo-hoo. Kieltämättä onhan tuo suurin ottelu, mitä WCW:llä on tarjota, mutta...

- Miss Elizabethin todistuskuulustelut jatkuivat. Elizabeth ei innostunut siitä, että hänen pitää toistaa kaikki sanomansa uudestaan. Elizabethin yksityiskohtaiset faktatiedot rakoilivat, ja hän syytti Goldbergiä myös puhelinhäirinnästä. Kuulustelijat olivat mietteliäisiä. Jännitysdraama tiivistyy!

- Samalla homma meni vain paremmaksi, kun Hollywood Hogan teki ensimmäisen esiintymisensä kehässä pariin kuukauteen. Järkyttävät buuaukset Hoganille, joka oli varma siitä, että pro wrestling -pyörii edelleen hänen ympärillään. Hogan kertoi, että hän oli jo tulossa kehään jättämään jäähyväisensä, mutta hänen tunnelmansa muutti se, kun hän näki "seksuaalipeto" (:-D) Goldbergin tulevan pidätetyksi ja se, kuinka hän myöhemmin kuuli Nashin väittävän Hoganin eläköityneen, koska hän ei uskalla kohdata "Big Sexya". Niinpä Hogan lupasi palaavansa eläkkeeltään yhden illan ajaksi, kohtaavansa Nashin illan ME:ssä ja eläköityvänsä bisneksestä WCW:n päämestarina. Yleisö oli pähkinöinä, eikä ihme.

Seuraavaksi olikin luvassa Tony Schiavonen legendaarinen line: "If you're even thinking about changing the channel to our competition, fans do not. Because: We understand that Mick Foley, who wrestled here one time as Cactus Jack, is going to win their world title. Huh, that's gonna put some butts in the seat." Ei tarvita kummoista salapoliisia selvittämään, kuinka suuri osa WCW:n katsojista vaihtoi tämän jälkeen kanavaa nähdäkseen historiallisen mestaruusvoiton, jonka WCW oli pystynyt julkistamaan, koska Raw ei Nitron tapaan tullut livenä. WCW:n hypettämä live-lähetys olikin siis kääntynyt heitä vastaan.

Scott Steiner (c) w/ Buff Bagwell vs. Konnan - WCW Television Championship
Scott Steiner oli voittanut TV-mestaruuden Konnanilta Starrcaden jälkeisessä Nitrossa, ja nyt oli Big Poppa Pumpin aika puolustaa tuota vyötä entistä mestaria vastaan. Etukäteen Steinerin ja Konnanin ottelu kuulosti aika huonolta idealta, ja ottelu täyttikin juuri ne kaikki ennakko-odotukset, joita olin sille antanut. Heikkoa ja vaisua menoa kehnolla lopetuksella. Ei mitään järkyttävää paskaa, mutta kaikella tavalla mitäänsanomatonta. Ei sentään kestänyt hirveän pitkään.
* (4:01)

Wrath vs. Bam Bam Bigelow
Isot miehet pääsivät rymistelemään, kun syksystä asti tasaisen varmaa monster-pushia nauttinut ja yleisön suosioon päässyt Wrath tuli asettamaan avoimen haasteen, vaikka ei uskonut, että rosterista löytyisi enää ketään hänelle sopivaa haastajaa. Yllätys oli suuri (tai sitten ei), kun marraskuussa ECW:stä WCW:hen loikannut ja siirtonsa jälkeen lähinnä Goldbergiä ahdistellut Bam Bam Bigelow hyväksyi Wrathin haasteen. Minulla on aina ollut salainen fiksaatio isoihin miehiin, ja varsinkin kun Bam Bam oli edelleenkin ihan taidokas, eikä Wrathkaan kuulunut kamalimpiin tapauksiin, oli tämä ihan katsottavaa rymistelyä. Ongelma oli vain, että tämä jäi aikamoisen lyhyeksi ja loppui vaisusti. Lisää ppv:ssä?
*½ (3:57)

- Kolmas ja ratkaiseva osa jännittävää dekkari-trilleriä nimeltään Miss Elizabethin kuulustelu. Valheet alkavat paljastua, kun kaksi eri Elizabethiä haastatellutta poliisia huomaavat, että Elizabeth on kertonut heille aivan eri tarinat siitä, kuinka Goldberg on ahdistellut häntä. Aika amatöörimäistä toimintaa, jos ei ole edes viitsitty yksityiskohtia miettiä etukäteen? No, joka tapauksessa poliisit vakuuttuvat, että Elizabeth on huijannut heitä, ja lopulta Elizabeth myöntää sen itsekin. Ihanaa. Oikeus koittaa sittenkin, mutta ehtiikö Goldberg enää ajoissa paikalle?

Diamond Dallas Page vs. Brian Adams w/ Vincent
nWo Hollywood jatkaa ryömimistään, kun ennen illan Main Eventiä oli vielä pakollisen DDP:n esiintymisen aika. nWo Black & Whiten Adams kohtasi DDP:n varsin valjussa ottelussa, jossa yleisö oli kylläkin ihan hyvin mukana. Lisäksi DDP tuntui kuitenkin yrittävän ihan jonkun verran, joten olisi tämä huonompikin voinut olla. Turhan pitkäksi tätä tosin venytettiin.
*½ (8:58)

- Ja vielä ennen Main Eventiä Goldbergin pidätysjännitysnäytelmä huipentuu, kun poliisit kertovat Goldbergille, että Elizabeth on luopunut kaikista syytteistään! Viranomaiset lähtevät viemään Goldbergiä areenalle, mutta ehtiikö hän enää ajoissa paikalle? Huikeaa!

Kevin Nash (c) w/ Scott Hall vs. Hollywood Hogan w/ Scott Steiner - WCW World Heavyweight Championship
Hankala kai tästä on mitään järkevää sanoa. Yleisö oli pähkinöinä ja kaikki Schiavonen Raw'n puolelle häätäneet katsojatkin olivat kääntäneet viimeiselle viidelle minuutille vielä takaisin Nitron puolelle, ja sitten tapahtuu tämä. Painihistorian hirvein bookkauspäätös varsinkin pidemmällä tähtäimellä. Tosin minun täytyy myöntää, että jollain sairaalla tapaa olin kyllä oikeastaan kiinnostunut näkemään, miten tämä kuvio tästä jatkuu, koska minulla ei siitä varmaa käsitystä ole.

Seuraava pätkä sisältää spoilereita nyt illan ME:stä, jos se jollekin on muka jonkinlainen mysteeri vielä.

Siis kyllähän tämä nyt oli ensinnäkin aivan jumalatonta maailmanmestaruuden arvon vessanpöntöstä alas vetämistä, että Nash jostain järjettömästä syystä suostuu tuosta vain käymään makaamaan maahan ja luovuttamaan mestaruutensa Hoganille. Lisäksi on aivan ilmiselvää, että pidemmällä tähtäimellä tämä oli maailman huonoin päätös, koska sen sijaan, että yleisölle tarjottaisiin jotain uutta, tarkoitti tämä Nashin, Hallin, Hoganin ja kumppaneiden paluu yhteen vain täysin samojen kuvioiden kierrätyksen aloittamista, vaikka ketään tuskin nWo enää kiinnosti suuremmin. Ei siis ihme, että tätä ihan oikeasti on pidetty sinä ratkaisevana WCW:n lopun alkuna, vaikka yksi ottelu ei kaikkea voikaan muuttaa.

Silti kaikesta tästä huolimatta minun on sanottava, että odotan innolla, mitä esimerkiksi Souled Outissa on luvassa. Siis ihan oikeasti: vanha nWo oli palannut takaisin hyöstettynä mm. Steinerillä ja tässä samassa show'ssa heel turninsa tehneellä Lex Lugerilla! Mitä ihmettä oikein voi tapahtua? Pärjääkö Goldberg yksin kaikkia heitä vastaan? Tavallaan siis ehkä ymmärrän, mitä Nash ja kumppanit olivat miettineet tätä bookateessan. Harmi vain, etteivät he tajunneet ajatella viikkoa tai kahta pidemmälle, koska silloin tämän idean hirveys alkaa paljastua. No, odotan jatkoa samaan aikaan innolla ja kauhulla.
DUD (1:41)

- Ilta tosiaankin päättyi siihen, kun uusi maailmanmestari Hogan, Nash, Hall, Steiner, Bagwell ja Luger juhlivat kehässä piestyään paikalle rynnänneen Goldbergin, joka taisteli ensin urhoollisesti miesylivoimaa vastaan. Bischoff kiljui riemusta selostamossa, ja Tony Schiavone oli järkyttynyt. So long.

Kokonaisarvio Nitrosta: Kuraa, mutta tiesin kyllä jo etukäteen, mitä on luvassa. Tavallaan oli ihan hauskaa katsoa tämä legendaarinen show kaikkine onnettomasti näyteltyineen (no, se nyt ei painimaailmassa ole mitään uutta eikä mitenkään dramaattisen kamalaa edes) ja ennen kaikkea täysin typerästi ideoituineen Goldbergin pidätysangleineen. Kirsikkana kakun päällä oli sitten illan ME. Helmikuussa '99 ei ollut mitään erityisen historiallista tv-show'ta (tai minä en ainakaan tiedä siitä), joten katson sitten SuperBrawlia edeltävän Thunderin...

...Mutta ennen sitä olisi luvassa ihan oikeita ppv-arvosteluja. Ensimmäisenä semmoisena ECW:n Guilty As Charged, joka siis aloittaa vuoden '99 ppv-tarjonnan.

Kenitykseltä aika räväkkä veto arvostella myös joitain viikottaisia. Ne kuitenkin ovat niin erilaista settiä kuin PPV:t, että samoilla mittareilla niitä ei voi arvostella.

Sitten vielä yksi arvostelu, jonka jälkeen taukoa. Eilisestä Backlashista kronologisesti seuraava tapahtuma tuli katsottua. Syynä se, että joku jalo ihminen oli uppinut nimeltä mainitsemattomalle sivustolla kaikki vuoden 2006 PPV:t hyvällä laadulla sekä se, että 06-07 olivat ehdottomasti Smackdownin tähänastisen historian kauheinta aikaa. Halusin kokeilla, tuntuisiko tuon katsomisen yhtä pahalta kuin silloin viisi vuotta sitten "livenä." Selostajina koko illan Michael Cole & Tazz.

<center>
Sunnuntai, 22. Toukokuuta 2006
US Airways Center, Phoenix, Arizona

Ennen avausottelua nähtiin CM Punkin entrance... eikun hetkinen. Punkhan debytoi vasta myöhemmin ECW:ssä, joten Killswitch Engagen "This Fire Burns" biisi oli vain PPV:n teema. Tuntui jokseenkin kummalliselta, kun tuon musiikin kuulleessaan on viimeisen 4:n vuoden ajan tottunut Punkin naaman näkemään.

WWE Tag Team Championship Match
MNM (Johnny Nitro & Joey Mercury w./Melina) (c) VS. Paul London & Brian Kendrick
Tapahtumaa edeltävinä viikkoina MNM oli seilannut tappioputkessa, ja London & Kendrick olivat voittaneet heidät erilaisissa non title ja mixed tag otteluissa peräti viisi kertaa peräkkäin. Mutta pystyisivätkö he tekemään saman nyt kun valot ovat kirkkaat ja tittelit tarjolla?

En muistanut ollenkaan, että tällaista ottelua on edes tapahtunut. Potentiaalia tässä kuitenkin oli jopa showstealeriksi. Tällä kertaa se ei jäänyt pelkäksi potentiaaliksi, vaan ottelu oli pirun kova. Kaksi WWE:n mittapuulla pitkäikäistä ja loistavaa tiimiä vastakkain. Kaikki olivat nuoria ja urheilullisia kavereita, jotka pystyivät nopeatempoiseen ja lennokkaaseen painiin. Ei tämä mitään TNA:n X-divarin tapaista nonstop tykitystä ollut, mutta niitä komeita liikkeitä nähtiin ihan tarpeeksi, eikä tylsää ollut missään vaiheessa. Lopussa nähtiin sitten useita hienosti toteutettuja near falleja, ja voittajistakin oli jännitystä. Todella vahva joukkueottelu, jossa oli vielä kellonsoiton jälkeenkin paljon katsomista. Tämä olikin brändi-PPV:den ehdoton plussa: alakortinkin matsit saivat kivasti aikaa, ja sen lisäksi myös niiden juonikuvioita saatiin vietyä eteenpäin jopa PPV:ssä. Tällä tavallahan niitä uusia tähtiä tehdään.

Spoiler

Voittajat: Paul London & Brian Kendrick (London over Mercury)
Kesto: 13:44

Arvosana: ***1/2

Singles Match
Chris Benoit VS. Finlay
Kovatasoisen openerin jälkeen sitten iskettiin pöytään kahden intensiivisen tekniikkataiturin kohtaaminen. Miehet olivat muutamaa viikkoa aiemmin kohdanneet Smackdownissa King Of The Ring-turnauksen alkuerissä, ja sen ottelun Finlay vei kepulikeinoin. Benoit ei ollut tätä suinkaan unohtanut, vaan halusi kostonsa.

Tämä oli juuri sellainen ottelu kuin Finlaylta ja Benoit'lta odottaa sopikin. Stiffi, paljon erilaisia lukotuksia ja jonkin verran heittoja sisältänyt vanhan koulukunnan painimatsi. Aivan kuin lyhyt reissu 80-luvulle. Tykkäsin ottelusta todella paljon, vaikka Finlayn enimmäkseen lukotuksia sisältänyt pitkä hallintaosuus olikin vähän pitkäveteistä katsottavaa jopa minun mielestä. Yleisö kuitenkin osasi arvostaa miesten panosta, vaikka ottelun tyyli ei todellakaan 2000-lukua ollut. Miehet olivat selvästikin saaneet vapaat kädet vetää oman näköisensä ottelu ja aikaa siihen rutkasti. Tämä erosi illan avausottelusta kuin yö päivästä, mutta oli yhtä lailla hyvä. Kahden ensimmäisen ottelun perusteella muistikuvani huonosta PPV:stä olivat kääntyneet päälaelleen.

Spoiler

Voittaja: Chris Benoit (via Crippler Crossface submission)
Kesto: 21:10

Arvosana: ****-

Diva's Match
Jillian Hall VS. Melina
Melina oli jo avausottelussa näytellyt suurta roolia, ja nyt hänellä oli vielä omakin matsi JBL:n imagokonsultin paikan jättänyttä (ja samalla faceksi kääntynyttä) Jilliania vastaan. Neitokaiset olivat ilmeisesti katselleet silmä kovana edellistä matsia, sillä tämän alkupuolella nähtiin yllättävän rumaa ja intensiivistä painia naisten otteluksi. Ei tämä siltikään kovin paljoa napannut, ja vajosi nopeasti perus naistenmatsin tasolle.

Spoiler

Voittaja: Jillian Hall (via Roll Up)
Kesto: 4:19

Arvosana: *1/2

WWE Cruiserweight Championship Match
Gregory Helms (c) VS. Super Crazy
Helmsin mestaruuskauden aikana keskisarjan mestaruudella oli vielä jonkinlaista näennäistä arvoa, ainakin sitä puolustettiin oikeissa otteluissa. Tämä oli ihan pätevä alakortin ottelu. Näppärää painia, vaikka Helms heelrunilleen tyypillisesti tahallaan hidasti ottelun tempoa pää- ja rannelukoillaan. Crazylta nähtiin sitten muutamia makoisia loikkia ja kaikin puolin tämä oli perusviihdyttävä pikkumatsi.

Spoiler

Voittaja: Gregory Helms (via Roll Up)
Kesto: 9:56

Arvosana: ***-

Singles Match
Mark Henry VS. Kurt Angle
Kyllä, tämä oli sitä aikaa kun Mark Henrya pushattiin ihan tosissaan pääottelutason heelinä. Edellisten viikkojen aikana maailman vahvin mies oli kaksi kertaa murskannut Anglen pöydän läpi Big Splashilla, ja jälkimmäisen seurauksena Anglen kylkiluut murtuivat (kayfabessa) ja kultamitalisti joutui hautaamaan haaveensa KOTR-turnauksen voitosta. Koston aika oli tullut, ja sen pystyi näkemään Kurtin hammassuojistakin joissa luki sana "revenge."

Ottelun tarina keskittyi täysin Anglen rikkoutuneisiin ribseihin. Aina kun Kurt sai pientä momentumia taakseen, pysäytti Henry sen tylysti iskulla loukkaantuneeseen ruumiinosaan. Totutusti Angle Slam ja German Suplex nähtiin kaikesta huolimatta. Matsin tarina oli ihan hyvä, ja lopetus sopi siihen hyvin. Painillisesti tämä kuitenkin oli kehnoa. Suurempiin ylistyslauseisiin ei siis ole aihetta. Kellonsoiton jälkeiset tapahtumat olivatkin sitten mielenkiintoisempia kuin koko ottelu itsessään.

Spoiler

Voittaja: Mark Henry (via count out)
Kesto: 9:13

Arvosana: **1/2

King Of The Ring Final Match
Booker T w./Sharmell VS. Bobby Lashley
Vuonna 2006 KOTR turnaus järjestettiin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen Smackdown-eksklusiivisesti. Booker raivasi tiensä finaaliin voittamalla Matt Hardyn, josta sai vapaan lipuun suoraan finaaliin Mark Henryn teloessa välierävastustaja Anglen saikulle. Lashley puolestaan voitti avauskierroksella Henryn uloslaskulla, ja välierissä Finlayn. Kummasta mustasta miehestä tulisi kuningas?

Kyllähän sokeakin näki, että Bobbyssa oli potentiaalia vaikka minkä kokoluokan tähdeksi. Äijä oli äärimmäisen räjähtävä liikkeissään, ja tempoi voimaliikkeensä kovalla auktoriteetilla. Ihan hyvä tämä ottelu oli, mutta sille seuraavalle tasolle tämä ei missään vaiheessa noussut. Syynä Lashleyn vihreys, ja Booker, joka oli tässä vaiheessa jo parhaat päivänsä kehässä nähnyt. Kuitenkin ihan viihdyttävä ottelu, josta tosin alkoi yksi viime vuosikymmenen rasittavimmista gimmickeistä.

Spoiler

Voittaja: Booker T (via Scissors Kick)
Kesto: 9:16

Arvosana: ***

Singles Match
The Undertaker VS. The Great Khali w./Daivari
Punjabin painajainen oli debytoinut WrestleManian jälkeisessä SD:issa, ja tappavalla chopillaan lähetti Undertakerin seuraavaksi viideksi viikoksi pois kuvioista. Nyt Kuollut Mies oli palannut, kostoa janoten.

Tämä ottelu kyllä muistetaan tänäkin päivänä, mutta ei suinkaan sen takia että tämä olisi hyvä ollut. Khali on aito jättiläinen, tärkeä mainosmies WWE:lle ja kuuluu promootioon, mutta on yksinkertaisesti niin rajoittunut tapaus kehässä, ettei kuulu pääottelutasolle ainakaan tällä vuosituhannella. Ottelu siis keskittyi Khalin ylivertaisen dominaation korostamiseen, ja Undertakerin offensiiviset muuvit olivat todella vähissä. Yleisö kyllä räjähti huutoon aina kun Undertaker sai iskun perille, siitä plussaa. Aika kivuliasta katsottavaa tämä oli, ja mikä pahinta, tässä vaiheessa Khalin megapushille ei loppua ollut näköpiirissä.

Spoiler

Voittaja: The Great Khali (via Big Boot)
Kesto: 8:33

Arvosana: **

World Championship Match
John 'Bradshaw' Layfield VS. Rey Mysterio (c)
Sivuhuomio: JBL oli otteluun tullessa United States-mestari, mutta vain maailmanmestaruus oli pelissä. JBL:lla oli tilaisuus nousta ensimmäiseksi tuplamestariksi Smackdownin historiassa. Saavutettuaan unelmansa WrestleManiassa, oli Rey joutunut JBL:n julman kohtelun armoille. Reiska oli nimittäin mennyt lupaamaan, että ottelee ketä tahansa vastaan milloin tahansa, ja tästä Bradshaw otti kaiken ilon irti. Ilkeä miljonääri manipuloi herra 619:n otteluihin Mark Henrya, Great Khalia ja Kanea vastaan, joten Judgment Dayhin tullessa Rey oli jo valmiiksi rikki.

JBL toi otteluun lisäväriä härnäämällä eturivissä istunutta Mysterion vaimoa läpi ottelun, keräten toki tempuillaan helvetillistä heattia. Reiskaa bookattiin sinällään ihan onnistuneesti täydellisenä altavastaajana. Ottelun tarina oli toimiva paha heel vs. symppis face. Toinen juttu on sitten se, onko tuo oikea tapa bookata firman päämestaria. Yhtä aikaa sekä hyvää, että huonoa bookkausta. Tässä nähtiin yksi harvoista Reyn bleidauksista uransa aikana, ja hieman mietityttää miten tuo käytännössä maskeineen päivineen toteuttiin. Toi kuitenkin oman säväyksensä. Painillisesti ei mikään kummoinen esitys, ja heikohko PPV:n pääottelu. Pahimmat sudenkuopat kuitenkin vältettiin, eikä tätä voi flopiksi kutsua. Ei ollut illan paras, mutta ei onneksi huonoinkaan matsi.

Spoiler

Voittaja: Rey Mysterio (via Frog Splash)
Kesto: 15:58

Arvosana: ***+

*** Chris Benoit
** Finlay
* Rey Mysterio

Yhteenveto: Terävä pää tuli edellä tässä tapahtumassa. Kaksi ensimmäistä ottelua olivat myös illan parhaimmat. Voisikin sanoa, että vahvat alakortin matsit kompensoivat huonompia pääotteluita. Anglen ja Undertakerin potentiaali hukattiin antamalla heille tanssipareiksi ehkä koko firman kaksi huonointa painijaa. Main event ei tuntunut mitenkään erityisen suurelta kohtaamiselta, kuten RAW:n Backlashin vastaava. Kokonaisuutena voi todeta, että ei tämä niin kauheaa ollut kuin muistelin (kiitos alakortin) mutta kovin kaukana muistettavasta PPV:stä. Tuo 15. sija rankingissa hieman imartelee tapahtumaa, mutta sehän on monesti todettu että tuo systeemi ei missään tapauksessa aukoton ole.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. WrestleMania X-7 (3,02)
7. Money In The Bank 2010 (3,00)
8. No Mercy 2008 (2,96)
9. Royal Rumble 2001 (2,90)
10. SummerSlam 2003 (2,86)

11. No Way Out 2003 (2,84)
12. Armageddon 2007 (2,81)
13. SummerSlam 2004 (2,81)
14. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
15. Judgment Day 2006 (2,78 )
16. WrestleMania X-8 (2,77)
17. One Night Stand 2006 (2,75)
18. Judgment Day 2001 (2,71)
19. SummerSlam 2005 (2,69)
20. Judgment Day 2002 (2,69)

21. WrestleMania 22 (2,68 )
22. Unforgiven 2008 (2,67)
23. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
24. SummerSlam 2008 (2,61)
25. The Great American Bash 2007 (2,58 )
26. Backlash 2006 (2,57)
27. Bragging Rights 2010 (2,54)
28. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
29. WrestleMania 23 (2,50)
30. Night Of Champions 2008 (2,50)

31. Great American Bash 2008 (2,50)
32. King Of The Ring 2002 (2,44)
33. WrestleMania 20 (2,17)
34. Survivor Series 1999 (1,58 )

</center>

Monta kertaa on tullut todettua, että painitapahtumien arvostelu tuoreeltaan on epäoikeudenmukaista. Miksi? Koska henkilökohtaiset antipatiat jotain tylsäksi käynyttä juonikuviota tai painijaa kohtaan painavat myös arvostelussa. Ainoa oikea tapa on antaa veden virrata vantaanjoessa jonkin aikaa, ja katsoa sitten asiaa uusin silmin.

Tästä ajatuksesta innostuneena olenkin päättänyt aloittaa Supermacin ja Kenityksen tapaan oman projektini. Painivuosi 2010. Saattaa kuulostaa pöhköltä, kun tapahtumat ovat kuitenkin vielä tuoreessa muistissa, mutta syitä on monia. Suuren osan viime vuodesta seurasin painia varsin puolivillaisesti, ja koska minulla on vuoden 2009 jokaisesta TNA:n ja WWE:n PPV:stä arvostelut koneella tallessa, niin olisihan "perinnettä" kiva jatkaa. Lisäksi uskon, että jälkikäteen katsottuna saa aivan uudenlaisen ja totuudenmukaisemman kuvan siitä, mitä viime vuosi painifaneille tarjosi. Vielä yhtenä syynä se, että jonkin aikaa on poltellut aloittaa jokin isompi painiin liittyvä projekti, ja tämä ajaa sen asian vallan mainiosti.

Tarkoituksena olisi siis arvostella kaikki TNA:n ja WWE:n viime vuoden PPV:t alkaen Genesiksestä. WWE:n puolelta olen Fatal 4 Wayn, Money In The Bankin ja Bragging Rightsin jo arvostellut, joten ne skippaan välistä. Kaikki löytyvät tästä ketjusta. Lopulta kun urakka on ohi, niin jonkinlainen yhteenveto ja palkintojenjako on luvassa. Pyrkimyksenä olisi saada homma pakettiin vuoden loppuun mennessä.

Pyrin saamaan homman tulille Genesiksen muodossa mahd. pian. Jos ideasta on jotain kommentoitavaa, niin antaa palaa. :)

What kirjoitti:
Kenitykseltä aika räväkkä veto arvostella myös joitain viikottaisia. Ne kuitenkin ovat niin erilaista settiä kuin PPV:t, että samoilla mittareilla niitä ei voi arvostella.

Niinpä en niitä samalla mittarilla koitakaan arvostella ;) Koitan siis vain poimia jokaiselta kuukaudelta yhden jollain tavalla poikkeuksellisen tai painihistorian kannalta merkittävän jakson, josta sitten teen eräänlaisen arvostelun. Tv-ottelutkin voi mielestäni arvostella ihan samalla asteikolla kuin ppv-ottelut, mutta muuten en jaksosta mitään kokonaisarvosanaa koita antaa, enkä yritä niitä sijoittaa mihinkään kokonaistaulukkoon. Lähinnä noiden arvostelu on siis vain pientä lisäbonusta, jota en itse kauhean räväkäksi miellä :D


GUILTY AS CHARGED 1999

Tämä on sitten se varsinainen aloitus vuodelle 1999 projektini osalta. Vuorossa oli siis vuoden '99 ensimmäinen ppv, eli ECW:n Guilty As Charged. GASC nähtiin vuonna 1999 ensimmäistä kertaa, sillä kahtena edellisenä vuotena ECW:n ensimmäinen ppv nähtiin vastaa keväämmällä. Nyt kuitenkin myös aivan vuoden alkuun saatiin uusi ppv, joka tulisikin myöhemmin, vuonna 2001, olemaan viimeinen ECW:n ppv. Vuonna '99 kyseisistä asioista ei tarvinnut vielä murehtia. Joey Styles selosti jälleen yksin tätä Floridassa järjestettyä tapahtumaa.


Roadkill & Danny Doring vs. FBI w/ Tommy Rich, Big Guido & Big Sal vs. Balls Mahoney & Axl Rotten
Mitä ilmeisemmin näillä kolmella joukkueella ei ollut kummempia kaunoja toisiaan vastaan. Itse asiassa ottelu alkoi Doringin ja Roadkillin ja FBI:n välisenä, mutta kun kaksi heel-joukkuetta oli nyhjännyt toisiaan vastaan parin minuutin ajan, samalla kun yleisö mietti sitä, kumman puolella heidän pitäisi olla, saapuivat Balls ja Axl paikalla. Mahoney oli hetken aikaa ollut edellisen vuoden lopulla ECW:n joukkuemestari Masato Tanakan kanssa, kun hänen vakituinen joukkueparinsa Axl oli Dudleyiden takia poissa kuvioista. Nyt Axl oli palannut ja Balls menettänyt jo joukkuevyönsä, ja niinpä he päättivät tulla tuomaan hieman enemmän väriä tähän joukkueotteluun.

Päätös oli itse asiassa varsin hyvä, sillä se elävöitti ottelua huomattavasti, vaikka itse painillinen taso ei nyt ainakaan noussut. Kahden heel-joukkueen kamppailut eivät vain varsinkaan openerina ole ihan sitä kuuminta valuuttaa. Mahoneyn ja Rottenin saavuttua ottelusta tulikin ihan nopeatempoinen ja tavallaan ihan viihdyttäväkin. Ei tämä silti mitenkään erityinen kamppailu ollut, ja paikoitellen meno oli vähän laimeaa, mutta kokonaisuutena tämä toimi ihan kivasti ja sai show'n käyntiin. Ihan hyvä, muttei sen enempää.
**½ (10:43)


Super Crazy vs. Yoshihiro Tajiri
Openerin jälkeen oli vuorossa yksi ECW:n uudemman ajan klassikko-ottelupareista, kun loppuvuodesta '98 ECW:hen saapuneet meksikolainen Super Crazy ja japanilainen Yoshihiro Tajiri, jotka tulisivat luomaan itselleen suurta mainetta tässä promootiossa, tekivät ppv-debyyttinsä toisiaan vastaan. Heidän ottelulleen ei mitään kummempaa taustatarinaa edes tarvittu. Nämä kaksi huipputaidokasta light heavyweight -painijaa tahtoivat vain selvittää, kumpi heistä on parempi.

Ei liene mikään yllätys, että tämä oli ykkösluokkaisen viihdyttävää erittäin nopeatempoista cruiserweight-painia. Sen lisäksi, että Crazy toi tähän otteluun mahtavaa high flyingia, toi Tajiri vastapainoksi hommaan stiffejä potkuja ja hienoja painiliikkeitä. Ainoaksi ongelmaksi ottelussa muodostui se, ettei tämä kestänyt kuin vajaan 12 minuuttia. Ehdottomasti siis hieno ottelu, muttei silti ehkä ihan sitä parasta, mitä nämä kaksi pystyvät tarjoamaan. Silti jätti taas semmoisen fiiliksen, mitä esimerkiksi WWF:n/WWE:n ottelut eivät liikerajoituksineen ja "alipainoisten" syrjimisineen ole lähes koskaan tarjonneet. Ihan jo tuon tunteen takia annan siis tälle neljä tähteä, koska kyllä tämä lähes niin hyvä oli kuin tuossa ajassa yksinkertaisesti vain voi olla.
**** (11:37)


John Kronus vs. Sid w/ Judge Jeff Jones
Kyllä, näitte oikein. Vanha kunnon ystävämme Sycho Sid teki ECW-debyyttinsä nyt siis ytimekkäästi Sidinä. Tämä WCW- ja WWF-kehiä kiertänyt isokokoinen mörssäri edusti juuri sitä painityyliä, jota elitistimäisten ECW-fanien yleensä oletettiin vihaavan, ja silti Sid sai tässä debyytissään yhdet illan kovimmista popeista. Todella erikoista. Ottelun tausta oli lyhyesti se, että jo kauan sitten hajonneen Eliminators-joukkueen se vähemmälle huomiolle jäänyt osapuoli John Kronus oli jokunen aika sitten piessyt ECW:n rosteriin kuuluvan ärsyttävän, idioottimaisen ja heelejä suosivan tuomarin Jeff Jonesin ja tehnyt tälle lopulta 450 Splashinsa. Jeff Jones ei tästä ollut tykännyt, ja niinpä tähän ppv:hen hän toi apulaisekseen Kronuksen pieksemisessä Sidin.

Kuten ehkä arvata saattoi, ottelu ei varsinaisesti ollut kovin pitkä. Silti minun on myönnettävä, että Sid teki minuun vaikutuksen, jollaista hän ei ole muissa kuin Michaelsia vastaan otelluissa otteluissaan tehnyt. Ottelussa nähtiin ensinnäkin hiton hieno Chokeslam kehästä ulos pöydän läpi ja muutenkin pari oikeasti näyttävää liikettä Sidiltä. Toki paljon kiitosta täytyy antaa Kronukselle, joka sai myynnillään homman näyttämään niin toimivalta. Squashiksi siis ihan kiva. Yleisön reaktiot yllättivät kaikkein eniten.
* (1:31)


Dudley Boyz w/ Joel Gertner, Sign Guy Dudley & Big Dick Dudley vs. New Jack & Spike Dudley - Dudleyville Sreet Fight
Parraton Buh Buh Ray Dudley näytti pelottavan paljon typerältä pallokalalta. Alun perin tälle pallokalalle ja hänen veljelleen D-Vonille ei ollut buukattu ottelua, mutta Dudley Boyz tuli siitä huolimatta kehään tarinoimaan siitä, kuinka he olivat käytännössä tuhonneet ainakin puolet ECW:n rosterista viimeisen parin vuoden aikana ja kuinka vähitellen olisi jälleen heidän aika saada joukkuemestaruusottelu. Sitä ei kuitenkaan tänään ollut heille luvassa, koska RVD:llä oli omat ongelmansa ja Sabu oli loukkaantuneena. Sen sijaan Dudley Boyzzit ensinnäkin asettivat hyvin mielenkiintoisen haasteen aikoinaan ECW:stä WCW:hen loikanneelle Public Enemylle. He tahtoivat kohdata Public Enemyn rehellisessä 2 on 2 -ottelussa, jotta lopultakin kaikille selviäisi, kumpi on todellisuudessa se paras roskapainijoukkue. Tuota ottelua ei kuitenkaan ollut GASCissa luvassa, joten he joutuivat tässä ppv:ssä tyytymään avoimeen haasteeseen, johon vastasivat ikuisuusfeudia Dudleyn veljesten kanssa käyvät New Jack ja velipuoli Spike Dudley.

Tämä oli nyt sellainen tylsänpuoleinen roskapainiottelu, millaisia Scott Keithin mielestä lähes tulkoon jokainen ECW:n roskapainiottelu on. Tosin täytyy sen verran tätäkin ottelua puolustaa, että varsinkin ottelun loppupuolella tässä oli omat vahvat hetkensä, ja kyllä tässä pari varsin tyylikästä bumppiakin nähtiin. Silti nuo hetket olivat pienemmässä roolissa, koska varsinkin alkuosa ottelusta oli aika tylsää epämääräistä aseilla pätkintää ja kaapeleilla kuristamista ilman sen kummempaa tarkoitusta. Tämä porukka tuskin pystyi tässä vaiheessa tarjoamaan kenellekään enää mitään uutta, joten siihen verrattuna tuo hullu Public Enemy -idea olisi puhdasta kultaa. Kritiikistä huolimatta hienojen kohtien ansiosta tämä oli siis ok, mutta en silti enää tätä haluaisi lisää.
** (10:01)


Rob Van Dam (c) w/ Bill Alfonso vs. Lance Storm w/ Tammy Lynn Bytch - ECW Television Championship
Täytyy sanoa, että on aika hassua, kuinka ylimielisestä "Mr. Monday Night" Rob Van Damista oli käytännössä vahingossa tullut yleisönsuosikki, joka tässäkin ottelussa keräsi huimat popit. Alun perin tämän fan favourite -mestarin piti kohdata Masato Tanaka mestaruusottelussa, mutta Tanaka ei päässyt painimaan tapahtumaan lento-ongelmien takia. Niinpä RVD:n vastustajaksi buukattiin lennosta Lance Storm, jonka puolestaan piti otella tapahtuman posterissakin mainostetussa 3-Way Dance ottelussa Spike Dudleyn ja Jerry Lynnin kanssa. Jerry Lynn oli kuitenkin edelleen loukkaantunut, joten tuo ottelu peruttiin, ja Spike olikin jo paininut äskeisessä ottelussa. Minua ei suuremmin tämä muutos kortissa haitannut, koska Storm vs. RVD kuulosti erinomaiselta kohtaamiselta. Mielessäni oli edelleen miesten ottelu Barely Legal 1997:stä.

Ehkä sitten näissä RVD:n otteluiden arviossa tulee esille se valtaisa RVD-markkiuteni, mutta mielestäni tämä oli huipputason ottelu. RVD:n ja Stormin ottelu BL:stä oli ollut jo semmoista hienoa ***½-kamaa, mutta sen ongelmaksi jäi pienoinen lyhyys. Tässä sitä ongelmaa ei ollut, sillä ottelu kesti yli 20 minuuttia, mutta ei muuttunut silti missään vaiheessa tylsäksi. Tämä oli erityisen hieno ottelu juuri sen takia, että tämä todella vaikutti siltä, että molemmat miehet taistelivat sata lasissa saadakseen pitää TV-vyötä ottelun jälkeen. Tarjolla oli upeita lentelyitä niin RVD:ltä kuin Stormiltakin, todella näyttäviä bumppeja ja painiliikkeitä sekä oppikirjamaista tuolin käyttöä. Yliarvostelusta voi syyttää, kun näitä on yleisesti pidetty kai tommoisina perushyvinä mutta ei minään mahtavina otteluina, mutta minä nautin tästä katsoessani todella paljon. Hienoa, että vuoden ekassa show'ssa nähtiin kaksi neljän tähden ottelua, vaikka niiden statuksesta ****-otteluina jotkut voivatkin olla eri mieltä kanssani.
**** (22:50)


Justin Credible w/ Jason, Nicole Bass & Unnamed woman vs. Tommy Dreamer - Stairway To Hell Match
Tuo Crediblen Entourageen Chastityn tilalle liittynyt nainen, jonka nimeä Styles tai kukaan muukaan ei tuntunut tietävän, tultaisiin myöhemmin tuntemaan ECW:ssä Jazzminena ja WWF/E:ssä Jazzina. Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika. Nyt oli aika jatkaa Justin Crediblen ja Tommy Dreamerin äärimmäisiin henkilökohtaisuuksiin venyneen feudin selvittelyä. Viimeisin käänne feudissa oli se, että Dreamerin oppi-isä Terry Funk oli raivostunut Dreamerille, kun tämä valitsi Funkin sijaan Jake Robertsin joukkueparikseen November To Rememberin otteluun Credibleä ja Jack Victorya vastaan. Niinpä Funk oli kääntynyt Dreameria vastaan ja liittynyt Crediblen tukijoukkoihin, vaikkei hän tässä ottelussa Crediblen ringsidelle ennen ottelun alkua tullutkaan. Stairway To Hell Match tarkoitti käytännössä Ladder Matchia sillä erotuksella, että katosta roikkui singapore cane, eikä ottelu päättynyt siihen, että kepin sai otettua pois, vaan sitä vain sai käyttää sen jälkeen aseena. Ottelu päättyi normaalisti selätykseen.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Olen tosin aina tykännyt paljon Crediblestä ja paljon Dreamerista, ja tämä heidän feudinsakin on mielestäni ollut varsin hyvää kamaa, vaikka esim. N2R:n ottelu nyt olikin todella tylsä. Tämä sen sijaan ei ollut tylsä, vaan juuri sellaista henkilökohtaista ja rajua HC-mättöä, jota näiltä toivoinkin. Ottelun kulku oli ensinnäkin rakenneltu todella hyvin, eikä homma tuntunut missään vaiheessa ylibuukatulta, vaikka lopetukseen arvaten sekaantuikin se perhanan Funk. Lisäksi miehet säväyttivät oikeasti tyylikkäillä bumpeilla, joista paras esimerkki oli se, kun Credible ensin paiskasi Dreamerin köysiä vastaan nojanneiden tikapuiden päälle ja kippasi sen jälkeen tämän tikapuiden avulla ulos kehästä suoraan time keeperin pöydän läpi. Lopetuskin oli varsin näyttävä. Toki tästä puuttui se kunnollinen painipuoli, minkä takia tämä ei huippuottelu ollut, mutta tarinankerronnan ja hardcoren osalta todella viihdyttävää menoa. Ainakin minä tykkäsin, ja niin teki yleisökin.
***½ (18:45)


Shane Douglas (c) w/ Francine vs. Taz - ECW World Heavyweight Championship
Vihdoin ja viimein oli tämän ottelun aika. Shane Douglasin ja Tazin feudi oli kestänyt yli vuoden, ja nyt Taz sai ensimmäisen ottelunsa Douglasin hallitsemasta ECW World Heavyweight -vyöstä, jota Douglas oli pitänyt itsellään aina vuoden 1997 marraskuusta lähtien. Kuvioon oli kuulunut Tazin ja Douglasin johtaman Triple Threatin jäsenen Bam Bam Bigelowin kohtaamiset, monet erittäin rajut yhteenotot kehässä ja kehän ulkopuolella, Tazin luoma oma ECW FTW Heavyweight -mestaruus ja ennen kaikkea Douglasin jatkuva pakoilu Tazin kohtaamisesta. Tässäkin ppv:ssä Douglasin oli alun perin tarkoitus puolustaa mestaruuttaan Sabua vastaan, mutta Taz käytännössä tuhosi Sabun ja mursi tämän niskan (kayfabe) ottelussa, jonka päätteeksi Taz vei Sabun paikan tässä mestaruusottelussa.

Minusta tuntuu, että varsinkin tämä Douglasin jälkimmäinen ECW-run on todella aliarvostettu. Täytyy tietenkin myöntää, että varsinkin nuo vuoden '98 vaiheet, kun Douglas piti vyötä koko vuoden eikä käytännössä puolustanut sitä kunnollisessa ME-ottelussa kertaakaan vuoden aikana, olivat osittain varsin naurettavia, mutta esiintyjänä Douglas on siitä huolimatta aivan erinomainen. Eivätkä Douglasin kehätaidotkaan mitenkään erityisen huonoja ole. Niinpä minä tykkäsin paljon tästä ottelusta, koska tähän tiivistyi koko se huikea Douglasin ja Tazin vihanpito yli vuoden ajalta, ja tarjolla oli sekä brutaalia tappelua ympäri areenaa että oikeasti näyttävää painia kehässäkin. Lisäksi lopun sekaantumisetkaan eivät haitanneet, koska niillä kaikella oli joku tarkoituksensa eivätkä ne olleet sekaantumisia vain välttämättömien sekaantumisten vuoksi. Sitä paitsi nuo lopun vaiheet tekivät tästä ottelusta oikeasti todella jännittävän, ja loppuhuipennus oli ottelussa mahtava. Hieno tapa päättää show, ja erityisesti Tazille suuri hatunnosto.
***½ (22:15)

*** Lance Storm
** Taz
* Rob Van Dam

Kertoo taas jotain kahden viimeisimmän ECW:n show'n tasoerosta, kun November To Rememberistä ei meinannut millään löytyä kolmea painijaa, joille antaa tähtiä esiintymisestään, ja nyt niitä olisi yhtä hyvin voinut palkitun kolmen lisäksi antaa vaikka Super Crazylle, Yoshihiro Tajirille tai Shane Douglasille. Ihan jo senkin takia tämä oli minusta erittäin onnistunut. Saatan joidenkin mielestä pahastikin yliarvostella tämän show'n, koska tämä ei ole kai ollut mitenkään erityisen ylitsevuotavasti kehuttu, mutta minusta tämä oli todella onnistunut tapa avata vuosi '99. Ehkä osansa oli silläkin, että edellinen yli Ok-tason ylittänyt ppv vuodelta '98 oli elokuinen SummerSlam, joten sitten tämmöinen piristysruiske tuntui entistä paremmalta. Silti tässä ppv:ssä toimi minusta tosi moni asia. Kaikki kolme viimeistä suurta ottelua olivat todella viihdyttäviä ja hoitivat oman roolinsa hienosti, ja lisäksi alkupuolella nähtiin vielä mahtava lhw-ottelu. Mielestäni en olisi yhtään tämän kriittisemmin voinut suhtautua tähän ppv:hen, sillä vielä uudelleenpohdinnankin jälkeen kyllä nuo ottelut ansaitsivat sen arvosanan, minkä saivat. Toki show'ssa oli myös omat vähän laimeammat hetkensä, ja puolivälissä homma tuntui jopa vähän tökkivän, mutta sitten loppupuoli kyllä hoiti homman mahtavasti kotiin. Lisäksi täytyy vielä mainita, että jopa Sid näytti tässä show'ssa yllättävän kiinnostavalta. Niinpä kokonaisuutena tämä oli Hieno ppv.

1. ECW Guilty As Charged - Hieno

Seuraavaksi sitten WCW:tä, Souled Out.

Vuosi 2011 petti minut taas, joten palataan sitten ysäriin.


SOULED OUT 1999
Electrifying action!

Souled Out nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1997, jolloin ppv:n idea oli, että se oli nWo:n oma ppv, jonka koko lähetystä, tuomarointia ja kaikkea muutakin hallitsi nWo-porukka. Kaikki ottelut olivat nWo vs. WCW -kamppailuja. Koska tuo tapahtuma floppasi aika reippaasti, oli seuraavan vuoden Souled Out jo ihan normaali ppv-tapahtuma, ja vuoden '99 Souled Out jatkoi samalla linjalla. Yksi ero tosin oli. Kaikki vuoden '98 WCW-ppv:t olivat olleet virallisesti WCW:n ja nWo:n "yhteisiä", mutta nyt tammikuun neljännen päivän temppujen takia WCW oli ottanut taas ppv-lähetykset täysin omiin nimiinsä. Käytännössä tämä ei tiennyt mitään muutosta. Selostajanamme jälleen Tony, Mike ja Bobby tässä ensimmäisessä ppv:ssä nWo:n uuden ajan alkamisen jälkeen.


Mike Enos vs. Chris Benoit
Vuoden ensimmäinen WCW-ppv alkoi taas varsin erikoisella ottelulla, kun WCW:n rosterin selvästi aliarvostetuin painija Chris Benoit kohtasi WCW:n laajahkoon jobberikaartiin kuuluvan Mike Enoksen. Enoksen huippuvuodet olivat '90-luvun alussa, jolloin hän paini WWF:ssä toisena Beverly Brotherseista, mutta sittemmin hän ei ollut mitään mainittavaa saanut aikaan. Tämä oli hänen ensimmäinen ppv-tason singles-ottelunsa tämän projektin aikana. Mitään feudia ei taustalla ollut, kunhan Four Horsemanin jäsenelle Benoit'llekin päätettiin pitkästä aikaa buukata 1 vs. 1 -ottelu.

En etukäteen odottanut ottelulta yhtään mitään, koska Enos ei mitenkään erityisen mainittavan lahjakas painija ole, enkä uskonut yleisönkään kauheasti syttyvän tähän avauskamppailuun. Siihen nähden tämä oli ainakin pienehkö positiivinen yllätys, vaikka toki Benoit'n taidot pitäisi aina muistaa ottaa huomioon odotuksissaan. En kylläkään lähde tätä millään ylistyssanoilla kehumaan, koska olihan tämä aika perussuoritus Benoit'lle, joka ei selvästikään mitään parastaan pistänyt tämänkaltaiseen filler-otteluun. Kuitenkin ihan hyvä ottelu, ja varsinkin lopetus oli yllättävänkin vauhdikasta menoa. Enoskin veti ihan hyvin.
**½ (10:34)


Norman Smiley vs. Chavo Guerrero Jr.
Tässä oli sitten kiistatta vuoden feud toistaiseksi. Smiley ja Chavohan kohtasivat jo tuossa vuoden '99 ensimmäisessä Nitrossa. Tuon ottelun voitti Chavo, mutta ottelun jälkeen raivoissaan ollut Smiley pieksi Chavon pahanpäiväisesti. Seuraavalla viikolla homma muuttui sitten jo todella henkilökohtaiseksi, kun Smiley kaappasi ja myöhemmin teloitti keppihevonen Pepen kesken tämän syntymäpäiväjuhlien. Pepe oli ollut ehkä hieman epävakaan Chavon läheisin ystävä ja aina Chavon mukana tämän otteluissa. Homma muuttui entistä karummaksi, kun tässä ppv:ssä Smiley saapui paikalle uurnan kanssa, ja uurnassa oli sisällä tietenkin Pepen jäänteet. Puhdasta kultaa!

Harmi, että Norman Smileyllä ei ollut kykyä tuoda tämän storylinen kultaisuutta mukaan myös kehään. Saattaa olla ihan oikeasti, että vika on vain minussa, mutta itse en henkilökohtaisesti kykene nauttimaan näistä Smileyn otteluista. Tässäkin Norman ja Chavo vetivät teknisesti oikein taidokasta submission-painia, mutta jotenkin Smiley on vain niin helkkarin tylsä, että suurimman osan ajasta toivoin vain, että tämä ottelu loppuisi. Taidokasta painia siis, mutta aivan jumalattoman tylsää. Asiaa ei paranna sekään, että tämä oli show'n toiseksi pisin ottelu. Kunniaa on kuitenkin annettava Chavolle, joka sai loppupuolelle otteluun jonkun verran väriä, ja loppupuoli olikin jo ihan kivaa menoa. Silti alkupuolen pitkähkö tylsyys vaanii mielessäni.
** (15:44)

Tässä välissä olisi ilmeisesti pitänyt olla Fit Finlayn ja Van Hammerin ottelu, mutta jostain syystä se puuttui versiostani. En voi vakavissani väittää, että olisin jotenkin murheenmurtama tämän puutoksen takia.


Wrath vs. Bam Bam Bigelow
Kuten jo Nitron kohdalla arvelinkin, sai nähden super heavyweightin ryminäkamppailu jatkoa ppv:ssä. Sanotaan nyt vielä kerran, koska en alun perin tajunnut sitä kovin selvästi tuoda selville, että Bam Bam Bigelow oli siirtynyt marraskuussa 1998 ECW:stä WCW:hen. Tämä oli hänen debyyttiottelunsa WCW:ssä ppv-tasolla. Tammikuun ensimmäisessä Nitrossa Wrath, joka oli edellisenä syksynä tapahtuneesta paluustaan asti ollut voittamaton, oli jättänyt avoimen haasteen, johon Bigelow vastasi. Tuo ottelu päättyi tasapeliin, kun miehet tappelivat tiensä backstagelle, mutta nyt oli aika selvittää uusintaottelussa, kumpi todella on parempi.

Kuten jo Nitron kohdalla sanoin, minulla on kieltämättä hieman vincemäisiä piirteitä näissä isojen miesten diggailuissa silloin, kun kyseiset isot miehet ovat ainakin ok:ita painitaidoiltaan. Niinpä Henryt ja Khalit saavat kyllä painua syvimpään koloon, mutta Wrathin ja Bigelowin rymistelyä oli taas ihan ilo katsella. Tällä kertaa ottelu kesti pidempään kuin Nitrossa ja oli muutamissa kohdissa oikein näyttävää menoa, joten kyllä tämä kiva välipala oli. Toki pitää huomioida, että ei tämä mikään painillinen mestariteos ollut, ja osittain homma oli aika vaisua, mutta en minä näiltä kahdelta mitään huippuottelua odottanutkaan. Ottelu hoiti oman roolinsa, ja lopetuskin oli ihan näyttävä.
**½ (9:23)


Konnan vs. Lex Luger
Vuorossa oli illan ensimmäinen "uuden ajan" WCW vs. nWo-ottelusta. WCW oli siis käytännössä palannut takaisi vuoteen '96 pikkaisen uusilla jaoilla, kun vuoden ensimmäinen Nitro oli päättynyt legendaariseen Fingerpoke of Doomiin, jossa Kevin Nash kävi makaamaan kehään ja antoi Hollywood Hoganin selättää hänet ja viedä näin WCW World Heavyweight -mestaruuden. Samalla nWo Wolfpack ja nWo Hollywood olivat liittyneet periaatteessa yhteen, vaikka Wolfpackista alkoikin saman tien tulla nWo:n A-joukkue, johon kerääntyivät parhaat ja Hollywood jäi alakorttilaisten B-joukkueeksi. Tuossa vuoden ensimmäisessä Nitrossa myös Lex Luger oli kääntynyt heeliksi liittymällä Hoganin, Nashin, Hallin, Steinerin jne. eliittiporukkaan. Sen sijaan entinen Wolfpackilainen Konnan heitettiin nWo:sta ulos, ja Konnanin entinen ystävä Luger tarjosi tälle ensimmäisen nWo-Beatdownin. Nyt Konnan tahtoi kostaa.

Kuten odottaa saattoi, ei tämä ottelu ollut mitenkään kovin kehuttavaa toimintaa. Kumpikaan näistä herrasmiehistä nyt kun ei saatunut olemaan tunnettu loistokkaista kehätaidoistaan. Luger alkoi olla jo tosi vanha, mutta vielä sillekin piti singles-otteluita buukata. Konnankaan ei erityisiin temppuihin kyennyt, mutta sai pidettyä tämän ottelun edes siedettävällä tasolla paikoitellen ihan ok:lla rymistelyllään. Lopetus oli kaikessa vakavuuteen pyrkimisessään aika hupaisa.
*½ (9:31)


Perry Saturn vs. Chris Jericho w/ Ralphus - Loser Wears A Dress Match
Jos jollekin on jäänyt vielä epäselväksi (hyvin mahdollista, koska en ole asiasta kummemmin maininnut), niin Ralphus oli syksystä '98 asti Jerichon henkivartijana toiminut jumalattoman ruma ja isomahainen mies. Tässä vaiheessa Raplhuksesta oli alkanut kasvaa jo pieni ilmiö. Faneilla oli Raplhus-kylttejä ja muuta vastaavaa. Se isomahaisista rumiluksista. Tämän ottelun taustalla oli kaksikin kuviota. Pienempi kuvio oli Jerichon ja Saturnin kärhämä, jossa oli kyse yksinkertaisesti maineesta ja kunniasta, ja se huipentui nyt otteluun, jossa häviäjä joutuisi nöyryyttämään itseään pukeutumalla mekkoon. Isompi kuvio oli Perry Saturnin edellisen vuoden loppupuolella alkaneet ongelmat tuomari Scott Dickinsonin kanssa. Saturn oli pari kertaa vahingossa telonut Dickinsonia, joka oli nyttemmin alkanut tuomaroida Saturnin otteluita varsin epäreilusti. Tuota epäreiluutta lietsoi Jericho, joka oli useaan kertaan uskotellut Dickinsonille Saturnin yrittävän tarkoituksella vahingoittaa tätä.

Tämä oli hyvä ottelu, kuten Saturnin ja Jerichon kamppailulta sopi jo odottaakin. Harmi vain, että näiltä kahdelta olisi voinut odottaa enemmänkin, mutta tällä kertaa kaksikko tyytyi kuitenkin vain hyvään otteluun. Sopivasti oli aikaa, Jericho viihdytti yleisöä muutamalla näyttävällä spotilla ja muuten suurin osa ajasta oli taidokasta ja kivaa painia, mutta ei kuitenkaan sen erityisempää. En tiedä, onko tässä kohtaa tosin sopivaa siitä valittaa, kun tämä oli toistaiseksi illan paras ottelu. Lopetuksesta en taaskaan tykännyt, mutta se oli jo ennakkoasetelmista arvattavissa, koska Dickinson oli siis tässäkin ottelussa tuomarina.
*** (11:44)


Kidman (c) vs. Juventud Guerrera vs. Psychosis vs. Rey Mysterio Jr. - WCW Cruiserweight Championship
Ei ollut CW-divisioonankaan buukkaus tässä kohtaa nyt kaikkein innovatiivisimmillaan. Kidmanin ja Guerreran kuviota oli pyöritetty jo syksystä lähtien, ja jo marraskuussa siihen oli sekoitettu myös Mysterio Jr. Nyt niin sanottuna uutena lenkkinä kuvioon tuotiin Guerreran latino World order -joukkuekaveri Psychosis, mutta varsinaisesti mikään ei ollut kuviossa muuttunut. lWo oli katkera entiselle jäsenelleen Mysteriolle ja yritti samalla saada CW-mestaruuden, mihin pyrki myös Mysterio Jr. itse.

Vaikka kuvio itsessään ei tuoreudellaan häikäissytkään, oli ottelu kuitenkin illan paras. Ei sekään mitään huippuottelutasoa ollut, mutta oikein viihdyttävää ja erittäin vauhdikas spottailua joka tapauksessa. Alkupuolella ottelu oli kyllä varsin oudosti buukattu, koska homma vaikutti enemmänkin joukkueottelulta kuin neljän miehen väliseltä kamppailulta, mutta loppua kohti se alkoi muuttua järkevämmäksi. Samalla myös spotit vain paranivat, kamppailu tiivistyi ja tunnelma muuttui jännittävämmäksi. Loppua edeltäneet hetket olivat taas ärsyttävän epäloogisia, mutta kyllä tätä katsoessa kuitenkin niin paljon viihtyi, että tunnustusta on annettava. Järkevämmin buukattuna olisi voinut yltää Crazy vs. Tajirin arvosanaan.
***½ (14:24)


Barry Windham & Curt Hennig vs. Ric Flair & David Flair w/ Arn Anderson
Hankala uskoa vieläkään, että tämä oli tosiaan illan co-ME, mutta niin homma vain oli. 19-vuotias David Flair teki ppv- ja samalla in ring WCW-debyyttinsä tässä ottelussa isänsä rinnalla. Curt Hennig ja WWF:stä WCW:hen vuoden '98 lopulla takaisin hypännyt Barry Windham olivat yrittäneet parhaansa mukaan auttaa Eric Bischoffia Ric Flairin päihittämisessä. Nämä kaksi entistä Four Horsemanin jäsentä olivat kuitenkin touhuissaan epäonnistuneet, ja nyt uusi WCW:n presidentti Ric Flair päätti kostaa Hennigille ja Windhamille, ja David tahtoi päästä isänsä rinnalla pieksemään Windhamin ja Hennigin.

Olin jopa oikeastaan hieman yllättynyt siitä, ettei tämä ollut mitenkään kamala ottelu. Toisaalta pitää ottaa huomioon, että kehässä olivat Ric Flair, Curt Hennig ja Barry Windham, ja vaikka kukaan (erityisesti Windham) ei missään elämänsä kunnossa olleet, kyllä he ok-otteluun pystyivät. Mitään erityistä kamppailu ei kyllä tosiaan tarjonnut, ja Davidin osuudet nyt olivat oletettavasti aika onnettomia, mutta kokonaisuutena tästä jäi kuitenkin ok-fiilis. Ei sen enempää eikä sen vähempää, mutta olisi tämä huonompikin voinut olla.
** (13:56)

Seuraavaksi oli tarjolla ainakin 10 minuutin beatdown, kun paikalle saapuneet nWo Hollywoodin ja nWo Wolfpackin jäsenet hyökkäsivät Ric Flairin, David Flairin ja Arn Andersonin kimppuun. Jostain syystä hyviksiltä puuttuivat apujoukot täysin, eikä edes aikaisemmin show'ssa esiintynyt Chris Benoitkaan saapunut auttamaan Horsemaneja. Joka tapauksessa WCW World Heavyweight -mestari Hollywood Hogan, joka ei taas uuden mestaruuskautensa kunniaksi kokenut tarpeelliseksi tehdä muunlaista ppv-esiintymistä, ja kumppanit julistivat tekevänsä koko tämän hyökkäyksen Eric Bischoffin puolesta. Upeaa. Vuoden '99 Hogan vs. Flair! Maltan tuskin odottaa.


Scott Hall vs. Goldberg - Ladder Stun Gun Match
Jos Hogan-Flairia en malta millään odottaa, niin yhtä malttamattomana olin koko illan odotellut tätä titaanien taistoa. WCW alkoi vähitellen päästä kunnolla liekkeihin huikeissa erikoisotteluissaan tässä Goldbergin ja Scott Hallin kamppailussa, jossa stun gun, jolla Hall oli täräyttänyt Goldbergiä muun muassa Starrcadessa aiheuttaen tälle mestaruustappion, ripustettiin roikkumaan katosta. Miesten piti yrittää napata tuo ase alas tikapuiden avulla, ja se, kumpi saa ensin täräytettyä vastustajaansa tuolla aseella, olisi ottelun voittaja. Kuulostaa mahtavalta. Ottelun taustallahan oli kaikessa lyhykäisyydessään nuo tammikuun neljännen päivän tapahtumat. Tuolloin Goldberg, jolta nWo oli kusettanut mestaruuden Starrcadessa ja jolta Elizabeth oli vienyt valheillaan rematch-mahdollisuuden, yritti tulla kostamaan hänen iltansa pilanneelle Hoganille, Nashille ja Hallille, mutta joutuikin lopulta beatdownin kohteeksi. Nyt hän oli aloittamasa kostoretkeään, ja ensimmäinen kohde oli Scott Hall.

Scott Hallin suorituksien laatua Ladder Matcheissa voi tuskin kukaan kyseenalaistaa, mutta ensinnäkin Goldberg on ehkä hitusen erilainen vastustaja kuin Shawn Michaels ja toiseksi Hallin edellisissä Ladder Matcheissa on tikkailla yritetty tavoitella sitä perinteistä mestaruusvyötä eikä tainnutusasetta. Niinpä olin hyvin epäileväinen tämän ottelun alkaessa ja odotin tältä pahimmillaan jopa aivan järkyttävää kuraa. Siihen nähden ottelu oli ihan helpotus. Goldberg myi (aivan loppua lukuun ottamatta, tietenkin) yllättävän hyvin jalkavammaansa, jonka nWo oli aiheuttanut hänelle backstagella aikaisemmin ppv:n aikana. Lisäksi ottelu jopa eteni ihan loogisesti, ja vaikka tosiaan mitään huikeita tikapuuspotteja ei nähty, käytettiin paikoitellen tikkaita jopa ihan näppärästi. Ei tämä kuitenkaan yli ok:n ollut, koska kyllähän tässä omat pahat heikkoutensa painin laadussa ja yleisessä kankeudessa olivat, mutta olisi tämä huonompikin voinut olla. Lopetus oli nyt taas säheltämistä mutta milloinpa ei olisi. Summa summarum: on WCW:ltä paljon pahempiakin Main Eventejä nähty.
** (17:44)

*** Kidman
** Rey Mysterio Jr.
* Psychosis

Eihän tämä vuosi nyt kovin vahvasti WCW:ltä lähtenyt käyntiin. Ppv:n 8 ottelusta 2 ylitti maagisen kolmen tähden rajan, ja se ei ollut suinkaan ainut ongelma. Suurempi huoli tässä ppv:ssä oli se, ettei tämä suurudeltaan poikennut paljon ollenkaan normaalista Nitrosta. Illan aikana nähtiin yksi mestaruusottelu, ja vuoden alussa kruunattu uusi maailmanmestari Hogan tyytyi taas parin minuutin esiintymiseen. Muutenkin taas koko "huikea käänne" kaikkine Fingerpoke of Doomeineen ja nWo:n uuden ajan syntymisineen tuntuivat jäävän todella pieneen osaan. Pääseekö Goldberg koskaan Hoganin kimppuun, kun Hogania tuntuu kiinnostavan omanikäisensä herrasmiehet enemmän? Huoh. Pienemmissä huolissa oli esimerkiksi se, että US-mestari Bret Hartin ja Diamond Dallas Pagen kaltaiset nimimiehet loistivat poissaolollaan. Plussaa täytyy antaa ppv:lle siitä, ettei tämä ollut missään vaiheessa kamalaa kuraa, lähimpänä Lugerin ja Konnanin kohtaamisen kohdalla. ME-ottelutkin olivat ok:ita, ja esimerkiksi Wrath vs. Bam Bam oli mukava piristys, vaikkei kolmen tähden rajaa ylittänyt. Aikamoisen vaisu fiilis tästä silti jäi, joten ei tämä Kehnoa parempi ole, mutta vuosi '98 sisälsi useita pahempiakin ppv:itä WCW:ltä ja muiltakin promootioilta.

1. ECW Guilty As Charged - Hieno
---------------
-
---------------
-
---------------
2. WCW Souled Out - Kehno

Sitten olisi WWF:n Royal Rumblen vuoro seuraavaksi.

Sellanen Whatilta varastettu uudistusehtotus, että mitä mieltä olisit matsien voittajan maininnasta spoilereissa? Arvosteluja on mukava lukea, mutta olisi nopeampaa vain vilkaista spoileritagin takaa voittajan nimi, kuin kaivaa aina wikipedia esiin :)

Arvosteluissa ei mitään vikaa, loistavaa tavaraa :thumright:

SkullCrushingFinale kirjoitti:
Sellanen Whatilta varastettu uudistusehtotus, että mitä mieltä olisit matsien voittajan maininnasta spoilereissa? Arvosteluja on mukava lukea, mutta olisi nopeampaa vain vilkaista spoileritagin takaa voittajan nimi, kuin kaivaa aina wikipedia esiin :)

Hmm, voinhan minä tuota koittaa, jos se on helpottava tekijä :) Ei ole tullut itselle mieleenkään, kun en kuitenkaan arvostelussa tahdo niitä voittajia paljastaa, jos joku ei halua asiasta spoilaantua. Ja kiitos palautteesta!


ROYAL RUMBLE 1999
No chance in hell

WWF aloitti jälleen uuden vuoden tuttuun ja turvalliseen tapaan perinteikkään Royal Rumblen merkeissä. Vuodesta '88 asti järjestetty Rumble oli tullut jo erittäin tunnetuksi vuosittaisesta 30 miehen (tai vuonna '99 29 miehen ja 1 naisen) Royal Rumble -ottelusta, jonka voittaja kohtaisi WWF-mestarin WrestleManian Main Eventissä. Vuonna '99 Royal Rumbleakin kehysti Vince McMahonin ja McMahonin johtaman Corporationin ja Stone Cold Steve Austinin välinen feud. Siitä enemmän Rumble-ottelun kohdassa. Selostajana edellisen WWF-ppv:n tapaan Jerry Lawler ja Michael Cole. Nyt Cole hoiti homman jo selvästi paremmin.


Road Dogg (c) vs. Big Boss Man (c)
New Age Outlawsin, ja oikeastaan koko DX:n, feud Corporationin kanssa ei suinkaan ollut vuodenvaihteen myötä laantunut, vaan viime aikoina homma oli kiristynyt entisestään. Big Boss Man ja Ken Shamrock olivat voittaneet joukkuemestaruudet New Age Outlawsilta vuoden '98 lopuilla, ja tämän jälkeen NAO:n jäsenet alkoivat siirtyä singles-urilleen taistellen toinen toista ja toinen toista Corporationin joukkuemestaria vastaan. Road Dogg oli voittanut Boss Manilta tämän Hardcore-mestaruuden muutama viikko ennen Rumblea, ja hän oli tuon jälkeen pari kertaa vyötä puolustanutkin. Nyt hän sai vastaansa openerissa entisen mestarin, mutta mestaruus ei jostain syystä ollut ottelussa panoksena.

Etukäteen Road Dogg vs. Big Boss Man -ottelu saattaa kuulostaa aika kamalalta, ja sellainen tämä ilmeisesti olikin monien mielestä, mutta minusta tämä oli yllättävän hyvä opener. Ei nyt missään tapauksessa taaskaan mikään painimaailman mestariteos, mutta molemmat liikkuivat tässä ottelussa oikein vauhdikkaasti (normaaliin verrattuna) ja tuntuivat pistävän todellakin parastaan peliin. Toki hommassa ärsytti se, ettei tämä jostain syystä ollut mestaruusottelu, mutta ihan kivaa menoa tämä joka tapauksessa oli. Jos osaa jättää turhat ennakkoasennoitumiset pois, voi näistäkin WWF:n '90-luvun lopun midcard-otteluista ottaa kaiken tarjotun irti.
**½ (11:52)
Voittaja:

Spoiler

Big Boss Man (by Boss Man Slam)

Ken Shamrock (c) vs. Billy Gunn - WWF Intercontinental Championship
Samalla kun Road Dogg feudasi siis Big Boss Manin kanssa Hardcore-divisioonassa, oli Billy Gunn noussut jo astetta korkeammalle arvoasteikossa, sillä hän häiritsi nyt Ken Shamrockia IC-divisioonassa. Shamrock kantoi siis sekä joukkue- että IC-mestaruutta, ja nyt Billy Gunn aikoi ottaa IC-mestaruuden itselleen. Shamrock ei ollut ensin suostunut kohtaamaan Gunnia mestaruusottelussa, mutta Gunn oli saanut Shamrockin menettämään hermonsa, kun hän oli vilauttanut paljasta persettään vuoden '98 lopulla WWF-debyyttinsä tehneelle Shamrockin siskolle Ryan Shamrockille. Tämän seurauksena Shamrock oli siis suotunut otteluun ja lisäksi tuhonnut Ankle Lockillaan Gunnin nilkan edellisessä Raw'ssa.

Olen ilmeisen outo, koska tykkäsin myös tästä toisesta NAO-jäsen vs. Corporation-jäsen -ottelusta. Joukkueiden välinen ottelu Rock Bottomissa oli kieltämättä varsin tylsä, mutta jotenkin nämä singles-ottelut olivat onnistuneempia. Erityisesti tämä oli mielestäni hyvä ottelu. Olihan tämä kieltämättä aika tylsä, mutta ei mielestäni käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Lisäksi jännitystä saatiin pidettyä yllä hyvin viimeiset viisi minuuttia, kun useammankin kerran olin varma, että ottelu ehtii jo päättyä. Shamrock osoitti taas sen, että hyvänä päivänään hän pystyy oikein hienoihin otteisiin, eikä Badd Asskaan huonosti vetänyt. Hyvä IC-kamppailu mielestäni. Lopetus oli ehkä vähän yllättäväkin.
*** (14:24)
Voittaja:

Spoiler

Ken Shamrock (by Ankle Lock)

X-Pac (c) vs. Gangrel - WWF European Championship
Lisää DX-jäsenten otteluita. X-Pac oli kantanut European-mestaruutta jo usean kuukauden verran, ja hän oli puolustanut sitä muun muassa D'Lo Brownia ja "Real Man's Man" Stephen Regalia vastaan. Nyt hänen haastajakseen oli asettunut mystisen ja goottista elämäntyyliä vaalivan Broodin johtaja Gangrel. Ilmeisesti mitään erityistä feudia ei tässä taustalla ollut. Broodilla oli lähinnä ongelmansa J.O.B. Squadin kanssa ja DX:llä taas Corporationin kanssa.

Tämän ottelun ongelma oli erityisesti se, että tämä kesti aivan liian vähän aikaa. Jos kamppailulle olisi annettu vaikka viisi minuuttia enemmän aikaa, olisivat X-Pac ja Gangrel ehtineet luultavasti vetäistä todella viihdyttävän ja vauhdikkaan ottelun. Nyt vajaassa 6 minuutissa homma pysähtyi vähän seinään, mutta sen aikaa, mitä tämä kesti, oli meno kyllä oikein viihdyttävää. X-Pacilta taas hiton nättejä potkuja, ja Gangrelkin hoiti oman hommansa hyvin. Ihan hyvä ottelu, mutta olisi tarvinnut tosiaan enemmän aikaa.
**½ (5:53)
Voittaja:

Spoiler

X-Pac (by X-Factor)

Sable (c) vs. Luna w/ Shane McMahon - Strap Match for the WWF Women's Championship
Vielä vuoden '98 lopulla Luna oli ollut omituisista köriläistä koostuneen Oddities-porukan cheerleader, mutta nyt hän oli taas näyttänyt todellisen värinsä ja kääntynyt heeliksi. Samalla Odditiesin tarina alkoi olla vähitellen ohi, vaikka Golga ja Kurrgan vielä tässä tapahtumassa Rumbleen osallistuivatkin. Sable oli voittanut Women's-mestaruuden Survivor Seriesissä Jacquelinelta ja kantanut sitä voittonsa jälkeen ylpeästi ja lisäksi nöyryyttänyt Corporationin johtoporrasta useaan otteeseen, kun nämä olivat yrittäneet pitää Sablea pilkkanaan. Tästä nöyryytyksestä ei varsinkaan Shane McMahon ollut pitänyt, ja niinpä hän ryhtyi auttamaan aggressiivista ja hieman omalaatuisen lookin omaavaa Lunaa Sablen päihittämisessä. Luna oli jo hyökännyt Sablen kimppuun Rumblea edeltävässä Heatissa, ja Shane ehti jo julistaa, ettei koko ottelua käydä, mutta Sable saapui silti paikalle ja tahtoi kohdata vastustajansa tässä Strap Matchissa. Edellinen ppv-tason Strap Match oli WWF:ssä nähty vuonna 1996.

Itse ottelu oli yksinkertaisesti aika onneton. Se oli toisaalta hyvin lyhyt, mutta tässä tilanteessa lyhyys oli lähinnä eduksi. Kumpikaan naisista ei kummemmin painiliikkeitä tässä ottelussa esittänyt, ja homma oli lähinnä vain nahkaremmillä läiskimistä. Sable näytti jälleen hyvältä, mikä hieman piristi tilannetta, mutta paljon muuta positiivista ei tästä jutusta löytynyt, vaikka nahkaremmin pauke aina ihan viihdyttävää onkin. Lopetuskin oli aika onneton.
* (4:43)
Voittaja:

Spoiler

Sable (by tapping the four turnbuckles)

Mankind (c) vs. The Rock - 'I Quit' Match for the WWF Championship
Kuten voitte huomata, oli Mankind tosiaankin voittanut WWF-mestaruuden The Rockilta vuoden 1999 ensimmäisessä Raw'ssa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mrs. Foley's Baby Boy kantoi painimaailman arvostetuinta mestaruusvyötä, ja Mankind oli ottanut jo kaiken ilon irti voitostaan. Corporationia vastaan sotiva Mankind oli nyt niskan päällä taistossaan "Corporate Champion" Rockia vastaan, eikä hän ensin suostunutkaan Rockin haasteeseen ottelusta Royal Rumblessa. Mankind ei suostunut otteluun, vaikka Rock lupasi muun muassa, ettei Corporation sekaannu otteluun ja ettei ottelussa tunneta diskauksia. Lopulta Rock kyllästyi maanitteluun ja sanoi lopettavansa ("Okay, I quit"). Tällöin Mankindin ilme kirkastui, ja hän kertoi suostuvansa kohtaamaan Rockin Royal Rumblessa "I Quit" -ottelussa! Mankind ei ollut ikinä elämässään sanonut luovuttavansa, ja hän enemmänkin vain nautti kivusta, joten Rockin voitto vaikutti varsin mahdottomalta tehtävältä.

Tämä ottelu ja erityisesti tämän lopetus on yleisestikin tunnettu aikamoisesta brutaaliudestaan, ja kieltämättä PG-eraan oli eroa kuin yöllä ja päivällä, kun ottelu päättyi reiluun kymmeneen toinen toistaan rajumpaan suoraan päähän kohdistettuun (ilman mitään käsisuojausta) tuoliniskuun. Joka tapauksessa minä en tykkää PG-erasta, ja vaikka esimerkiksi juuti tämmöiset hc-mätöt eivät painijoiden turvallisuudelle parasta lääkettä olekaan, niin en silti voi väittää, etten olisi viihtynyt tätä katsoessa. Hyvää ja rajua mättöä, jossa kerrottiin hieno tarina ja jossa yleisökin oli upeasti mukana. Silti muistelin ennen tämän katsomista, että tämä olisi ollut vieläkin parempi. Tämä jäi varmaankin Mankindin ja Rockin parhaaksi ppv-otteluksi keskenään, ja siinä mielessä ehkä jopa hieman petyin. Silti, en voi olla antamatta neljää tähteä, koska on tämä niin klassikko lopetuksineen päivineen.
**** (21:46)
Voittaja:

Spoiler

The Rock (by making Mankind say "I quit")

30 Person Royal Rumble Match
Osallistujat: Steve Austin, Mr. McMahon, Golga, Droz, Edge, Gillberg, Steve Blackman, Dan Severn, Tiger Ali Singh, Blue Meanie, Mabel, Road Dogg, Gangrel, Kurrgan, Al Snow, Goldust, The Godfather, Kane, Ken Shamrock, Billy Gunn, Test, Big Boss Man, Triple H, Val Venis, X-Pac, Mark Henry, Jeff Jarrett, D'Lo Brown, Owen Hart, Chyna

Ajattelin nyt kokeilla tätä, että julkaisen battle royaleiden ja vastaavien yhteydessä osallistujalistan, koska eipä kukaan niitä pakota lukemaan, ja ne voivat joidenkin mielestä olla mielenkiintoisia. Hyvä ratkaisu tietenkin tässä vaiheessa, kun esim. viimeinen WCW:n World War 3 Battle Royal käytiin edellisenä vuotena. Joka tapauksessa. Tämän vuoden Rumblen pääteema oli siis McMahonin ja Austinin feudi, kuten jo alussa kirjoitin. Austin voitti Undertakerin Rock Bottomissa ansaitakseen paikan tässä ottelussa, mutta pian tuon jälkeen McMahonin arpoivat "satunnaisesti" Austinille paikan numero 1 Rumbleen. Tämän jälkeen Vince itse buukkasi itsensä saapumaan Rumbleen numerolla 30, mutta tuolloin Corporationin puolella ollut Comissioner Michaels kääntyi Corporationia vastaan, perui Vincen päätöksen ja pisti tämän saapumaan kehään numerolla 2. Tästä raivostuneena Vince lupasi kenelle tahansa, joka saa eliminoitua Austinin ottelusta, palkkioksi tempustaan 100 000 dollaria. Muita huomioitavaa tästä Rumblesta ennakkoon oli se, että Chyna otteli ensimmäisenä naisena ikinä Rumble-ottelussa.

Pakko myöntää, että tämä oli varmaankin historian huonoin Rumble-ottelu. Vuoden '88 Rumble saattaa yltää samalle tasolle, mutta toisaalta silloin ottelulla ei ollut vielä ollenkaan lähellekään samantapaista asemaa kuin tässä 11 vuotta myöhemmin nähdyssä kamppailussa. Suurin ongelma selvinnee osallistujalistaa katsomalla. Kun Vince ja Austin olivat vajaan 10 minuutin jälkeen tapelleet itsensä pois ottelusta (vain palatakseen kuvioihin vajaa puoli tuntia myöhemmin), ei kehään saapunut pitkään aikaan yhtään merkittävää nimeä. Miksi yleisön olisi pitänyt kiinnostua Drozin, Steve Blackmanin, Kurrganin tai joidenkin satunnaisten midcardereiden tylsästä brawlailusta kehässä? Eikö bookkaajilla (Russo) käynyt mielessäkään, että yleisö olisi ehkä innostuakseen tarvinnut kehään edes yhden hallitsevan isomman nimen. Miten olisi ollut Undertaker? Tosin UT:n rooli oli yksi harvoista mielenkiintoisista hetkistä ottelun alkupuolella, kun Ministry of Darkness kidnappasi paluunsa tehneen Mabelin. Austinin jälkeen ensimmäinen isompi nimi oli Kane, johon yleisö sitten syttyikin. Harmi vain, että Kaneakin käytettiin Rumblen kannalta todella huonosti, vaikka hänen ympärillä pyörinyt kuvio olikin ihan jännä.

Joka tapauksessa lopussa homma muuttui edes vähän mielenkiintoisemmaksi, kun kehässä alkoi olla pikkaisen isompia nimiä, mutta aika vaisuksi tämä silti kokonaisuudeltaan jäi. Tarjolla oli muutamia jänniä buukkaushetkiä, ja lopun taistelut olivat kivoja, mutta vaisu tämä oli Rumbleksi. Pakko myöntää, vaikka näitä otteluja itsessään kuinka fanitankin. Tosin silti tykkään esimerkiksi tämän lopetuksesta, joten jätti tämä kaikesta huolimatta ihan hyvän maun suuhun.
**½ (56:38)
Voittaja:

Spoiler

Mr. McMahon (after eliminating Steve Austin)

*** Mankind
** The Rock
* Steve Austin

Vuosi 1999 alkoi WWF:n osalta juuri niin kuin olin muistellutkin, eli aika laimeasti. Tosin täytyy myöntää, että suurena Rumble-fanina sytyin silti tälle ppv:lle, että tämä oli mielestäni Ok. Päämestaruusottelu oli kuitenkin huippukamaa, eikä miesten alakortin ottelutkaan mitenkään huonoja olleet. Rumble oli toiki heikoimpia Rumble-esityksiä, mutta tarjosi silti omat pienet hetkensä. Silti olisihan tältä pitänyt voida paljon enemmän odottaa. Päämestaruusottelua lukuun ottamatta kaikki oli parhaimmillaankin hyvää ja lähinnä "ihan kivaa". Yhden vuoden suurimmista tapahtumista ei pitäisi olla ihan kiva, mutta sellainen se tällä kertaa oli.

1. ECW Guilty As Charged - Hieno
---------------
-
---------------
2. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
3. WCW Souled Out - Kehno

Seuraavaksi lisää WWF:ää ja toiseksi viimeinen In Your House ikinä.

EDIT: Kaksi huomiota vielä. Voisin tulevaisuudessakin koittaa aina heittää loppuun satunnaisia lisähuomioita, kun en niille oikein kesken arvostelujen löydä hyvää paikkaa, ja sitten ne jäävät väliin.

- Teddy Long teki tässä ppv:ssä debyyttinsä WWF-tuomarina.
- Jerry Lawlerin kommentaattoriuran ehdottomat huippuhetket olivat heel-kommentaattorina aloittelevan Michael Colen kanssa. Huippupätkä Rock vs. Mankindin selostuksesta:

Cole: "How the hell can Mick Foley defend himself when his hands are handcuffed?"
King: "Well he can't, you idiot."

Mainostamani projektin aloittaminen on kiireiden takia viivästynyt, mutta nyt lopulta päästään vauhtiin Genesiksen muodossa.

<center>
Sunnuntai, 17. Tammikuuta 2010
Impact Zone, Orlando, Florida

Hulk Hogan & Eric Bischoff olivat ottaneet TNA:n komentoonsa 4. päivä tammikuuta, ja muutokset alkoivat välittömästi näkyä. Tämäkin tapahtuma avattiin Hoganilla & Bischoffilla, jotka esittelivät nelikulmaisen kehän. Eli tänä iltana kuusikulmainen kehä haudattiin. Lisäksi tänä iltana oli luvassa kahden uuden painijan debyytit TNA:ssa.

X Division Championship Match
The Amazing Red (c) VS. Brian Kendrick
Ensimmäinen näistä kahdesta mysteeripainijoista oli Redin vastustajaksi ilmestynyt Kendrick, joka saikin Impact Zonelta ihan mukavan vastaanoton. Mitään kehäruostetta BK:n otteista ei ollut havaittavissa, taisihan hän indyissä käydä WWE- ja TNA-soppareidensa välisenä aikana.

Ottelu oli "ihan ok." Huolimatta uusitun kehän ringsiden ahtaudesta huolimatta nähtiin tässä Redin kuolemaa uhmaavaa loikka lattialle ja pari muutakin lennokasta muuvia. Sen vastapainoksi sitten nähtiin liian paljon kaikenmaailman varvaslukkoja, jotka eivät mielestäni tähän otteluun sopineet. Tempo oli liian hidas. Todella kaukana parhaasta äksädivariäksönistä, vaikka periaatteessa ihan kohtuullinen matsi olikin.

Spoiler

Kesto: 9:04
Voittaja: The Amazing Red (via Code Red)

Arvosana: **1/2

Singles Match
Sean Morley VS. Daniels
Big Valbovski, Val Venis, Sean Morley whoever oli yksi näistä Hoganin ja Bischoffin eeppisesti failanneista "pääottelijahankinnoista." En tiedä oliko ysärikunnostaan hieman tursunnut Morley face vai heel, mutta buuausten perusteella kantapää. Huomionarvoista on se, että joulukuun Final Resolutionissa Daniels oli otellut maailmanmestaruudesta puolen tunnin klassikon AJ:n kanssa, ja oli nyt pudonnut tällaiseen pohjustamattomaan filleriin.

Tylsää katsottavaa oli tämä ottelu. Daniels esitteli kyllä puolenkymmentä erilaista kuristusta Koji Clutchia myöten, mutta jotenkin tämä ei vaan klikannut. Yleisökin oli ihan pihalla, ketä heidän pitäisi kannustaa? Tyhjästä nyhjäistyä has beeniä, vai kaikin puolin heille vittuilevaa Danielsia? Missään vaiheessa tämä matsi ei leimahtanut liekkeihin, vaan oli melko hengetön ja virkamiesmäinen esitys.

Spoiler

Kesto: 9:07
Voittaja: Sean Morley (via Money Splash)

Arvosana: **+

2/3 Falls Knockout's Championship Match
O.D.B. (c) VS. Tara
Näillä kahdella oli ollut kärhämää jo lokakuun Bound For Glorysta saakka, ja tällä välillä mestaruuskin oli vaihtanut käsiä pariin otteeseen. Nyt oli aika selvittää homma kerralla harvinaisessa ottelumuodossa.

Ikävä kyllä, tämä ottelu oli hirveää kuraa. Yleisöä ei kiinnostanut, eikä minuakaan. Lisäksi ottelu oli hyvin yksipuolinen, eikä tässä nähty oikein mitään muistettavaa. ODB:n murhaavaa Body Scissors-sidontaa sen sijaan saatiin katsella minuuttitolkulla. Todella heikko esitys.

Spoiler

Kesto: 9:35
Voittaja: Tara (with two straight falls)

Arvosana: *

World Tag Team Championship Match
Matt Morgan & Hernandez VS. The British Invasion (c) (Doug Williams & Brutus Magnus)
Britit olivat niittäneet mainetta joukkueena, joka löysi aina porsaanreiän jonka avulla kiemurrella ulos tittelipuolustuksistaan. Hoganin ja Bischoffin aikana moinen ei kuitenkaan tulisi onnistumaan, ja sen vuoksi tämä tittelipuolustus.

Tapahtuman heikon alun jälkeen oli pienestä tasonnostosta toiveita tämän myötä. Ovathan Morgan & Hernandez päteviä isoja miehiä ja Invaasio pätevä joukkue. Mutta jotenkin tämä(kin) ottelu onnistui olemaan todella tylsä ja puuduttava. Ehkä laimealla yleisöreaktiolla oli osansa, mutta ei tämä millään muotoa hyvä ottelu ollut. Perussetit käytiin läpi ja sitten kiirehdittiin lopetukseen. Tv-ottelu.

Spoiler

Kesto: 8:52
Voittajat: Morgan & Hernandez (Morgan over Magnus)

Arvosana: **

Singles Match
'The Pope' D'Angelo Dinero VS. Desmond Wolfe w./Chelsea
Hävittyään Kurt Anglelle kaksi kertaa perättäisissä PPV:issä, siirtyi Desmond Wolfe feudaamaan toisen yleisön suosikin, The Popen kanssa. Miehet olivat jo kohdanneet historiallisessa tammikuun 4:n Impactissa, ja tämä oli uusintaottelu siitä.

Desmond Wolfen kohtalo on kyllä suurin tragedia sitten Magnum T.A:n moottoripyöräonnettomuuden. Kehäköysien sisällä mies oli (ja on varmasti edelleen) pirun hyvä. Ottelun aikana Wolfe esitteli tuhatta ja yhtä polveen kohdistuvaa sidontaa, ja tämän polven telomisen ympärille koko ottelu kietoutui. Desmond hallitsi, Popen saadessa harvakseltaan aina jonkun isomman muuvin perille. Tämä ottelu oli jo hyvää tasoa, mutta ei todellakaan mikään show stealer. Ansaitsi kuitenkin paikkansa kortissa, oli ihan menevää mättöä ja sai yleisönkin hieman syttymään. Peukku ylös.

Spoiler

Kesto: 13:32
Voittaja: Desmond Wolfe (via Lariat)

Arvosana: ***+

Tag Team Match
Beer Money Inc. VS. The Band (Kevin Nash & Syxx Pac) w./Scott Hall
nWo:n koomasta herättämisen täytyy olla yksi surkeimmista angleista minun aktiivisen painin seuraamisen aikana. Näin kuitenkin oli, että TNA bookkasi alkuvuodesta 2010 Hallia, Nashia ja Waltmania tällaisiin ison profiilin matseihin.

Alun perin KaljaRahan piti kohdata Hall & Nash, joka olisi saattanut hitusen kiinnostaakin eräänlaisena vanhan ja uuden sukupolvien tiimien kläshinä. Hall oli kuitenkin rapakunnossa, joten Syxx Pac heitettiin otteluun. Aikamoista sontaahan tämä oli. Ottelu oli hidasta ja puuduttavaa Bändin hallintaa, mitä nyt Beer Money silloin tällöin vähän elonmerkkejä osoitti. Matsin lopussa nähtiin sitten vielä ihmeellinen pseudoshoot välikohtaus Hallin hyökätessä jonkun katsojan kimppuun. Ei tämä nyt ihan naisten ottelun kaltaista jöötiä ollut, mutta ei kyllä mitään muistettavakaan. Ja mikä pahinta, näistä Bändin "klassikkomatseista" joudun vielä nauttimaan ainakin parissa seuraavassa ppv:ssä. :roll:

Spoiler

Kesto: 9:45
Voittajat: Beer Money (Roode over Nash)

Arvosana: **

Singles Match
Abyss VS. Mr. Anderson
Alunperin hirviön piti kohdata Bobby Lashley. Aiemmin illalla miehet olivat kuitenkin ajautuneet tappeluun bäkkärillä, jonka päätteeksi Abyss tyrmäsi Lashleyn ottelukelvottomaan kuntoon. Hulk Hogan päätti korvata Lashleyn mysteerivastustajalla, jota hän oli hehkuttanut tulevana maailmanmestarina. Niinpä Brian Kendrickin lisäksi myös Mr. Anderson teki TNA debyyttinsä tänä iltana.

Anderson on TNA:ssa ollut ihan loistava, mutta ei uskoisi tämän debyytin perusteella. Ensiksi hän veti varsin ponnettoman promon, joka ei poikennut millään tavalla WWE-aikojen setistä ja sen päälle otteli sanalla sanoen kehnon ottelun Abyssin kanssa. Andersonin poissa olo kehästä näkyi ikävän selvästi, ja muutenkin Abyss oli aika surkea valinta hänen ensimmäiseksi vastustajakseen. Ei olisi kyllä tämän esityksen perusteella uskonut sitä, millainen tähti Andersonista on kuoriutunut.

Spoiler

Kesto: 10:37
Voittaja: Mr. Anderson (after using brass knucks)

Arvosana: **

TNA World Heavyweight Championship Match
AJ Styles (c) VS. Kurt Angle
Koko tapahtuma oli ollut pettymystä pettymyksen perään, mutta onneksi sokerina pohjalla odotti tällainen herkkupala. AJ ja Kurt olivat kohdanneet tammikuun 4:n Impactissa, ja vetivät siellä helvetillisen ottelun, yhden koko vuoden parhaista. Vuolaasti kehuen Hulk Hogan päätti, että fanit ansaitsevat nähdä tämän matsin vielä kerran, mutta samalla tämä tulisi olemaan Anglen viimeinen mahdollisuus niin kauan kuin AJ on mestarina.

Muistaen miesten huippumatsit menneiltä vuosilta ja ottaen huomioon muun ppv:n huonouden, nousivat tämän ottelun odotukset taivaisiin. Eikä tämä siltikään onnistunut pettämään. Se on vaan fakta, että AJ ja Kurt eivät osaa painia keskenään mitään muuta kuin huippuotteluita. Tämä oli siinä mielessä erilainen Angle-Styles, että tässä lähdettiin rauhallisesesti liikkeelle. Miesten muissa kohtaamisissa tempo on ollut alusta asti jotain huikeaa. Tosiaan tämä alkoi rauhallisesti mattopainilla, mutta perinteisen ison ottelun kaavan mukaisesti askel askeleelta alettiin nähdä yhä isompia liikkeitä ja loppuun jätettiin sitten kasa jännittäviä near falleja ja kunnon finishersota. Ei voi mennä vikaan. Soppaa maustamassa oli ottelun puolivälin paikkeilla ringsidelle tallustanut Ric Flair, joka näyttelikin suurta roolia loppusekunneilla. Kaiken kaikkiaan pirun kova ottelu, vaikka ei se kaikkein paras AJ-Kurt. Ehdottomasti kuitenkin "must see" kamaa, ja tämä pelasti ppv:n täydelliseltä pohjanoteeraukselta.

Spoiler

Kesto: 28:48
Voittaja: AJ Styles (after Ric Flair interfered)

Arvosana: ****1/2 (MOTYC)

*** Kurt Angle
** AJ Styles
* The Pope

Yhteenveto: Olihan tämä nyt kuin olisi astunut hevosenpaskaan, ottaen huomioon myös sen että loppuvuodesta 2009 TNA oli tarjonnut uskomattoman hyviä PPV:itä. 90-luvulla parhaat päivänsä nähneet tyypit olivat vieneet paikat rosterissa ja ottelivat ppv:ssä. Oikeastaan ketään ei jaksanut kiinnostaa. Suurin osa otteluista oli sanalla sanoen tylsiä. Pääottelu oli kuitenkin loistava, ja se onnistui pelastamaan ppv:n täydelliseltä katastrofilta. Jos Anglen ja AJ:n sijaan pääottelussa olisi nähty vaikka Stingin ja Jarrettin laiska brawli, niin tämä olisi ollut täyttä paskaa.

Vuoden 2010 PPV Ranking

1. WWE - Money In The Bank 3,00
2. WWE - Fatal 4 Way 2,79
3. WWE - Bragging Rights 2,54
4. TNA - Genesis 2,44

Vuoden ottelu ehdokkaat
AJ Styles VS. Kurt Angle / TNA Genesis</center>

Tosiaan nuo 3 WWE:n tapahtumaa olen tähän ketjuun jo aiemmin arvostellut, joten tulen skippaamaan ne projektissani suosiolla yli. Royal Rumblella (ja toivottavasti vähän pirteämmällä menolla) jatketaan luultavasti jo tämän viikon aikana. :)

Edit: Laitetaan nyt vielä erikseen tuonne taulukkoon, josta löytyvät kaikki tänne arvostelemani ppv:t.

1. WrestleMania XIX (3,81)
2. Royal Rumble 2007 (3,30)
3. SummerSlam 2002 (3,19)
4. Unforgiven 2006 (3,14)
5. TNA - Bound For Glory 2008 (3,03)
6. WrestleMania X-7 (3,02)
7. Money In The Bank 2010 (3,00)
8. No Mercy 2008 (2,96)
9. Royal Rumble 2001 (2,90)
10. SummerSlam 2003 (2,86)

11. No Way Out 2003 (2,84)
12. Armageddon 2007 (2,81)
13. SummerSlam 2004 (2,81)
14. Fatal 4 Way 2010 (2,79)
15. Judgment Day 2006 (2,78 )
16. WrestleMania X-8 (2,77)
17. One Night Stand 2006 (2,75)
18. Judgment Day 2001 (2,71)
19. SummerSlam 2005 (2,69)
20. Judgment Day 2002 (2,69)

21. WrestleMania 22 (2,68 )
22. Unforgiven 2008 (2,67)
23. Backlash 2004 (2,63) / WCW Starrcade 2000 (2,63)
24. SummerSlam 2008 (2,61)
25. The Great American Bash 2007 (2,58 )
26. Backlash 2006 (2,57)
27. Bragging Rights 2010 (2,54)
28. TNA - No Surrender 2008 (2,53)
29. WrestleMania 23 (2,50)
30. Night Of Champions 2008 (2,50)

31. Great American Bash 2008 (2,50)
32. King Of The Ring 2002 (2,44) / TNA Genesis 2010 (2,44)
33. WrestleMania 20 (2,17)
34. Survivor Series 1999 (1,58 )

WWE:n vuoro ja vuoden ensimmäisenä PPV:nä tutusti jo 23:n vuoden perinteet omaava Royal Rumble, josta matka kohti Phoenixia ja WrestleMania XXVI:aa toden teolla alkaa. Selostajina koko illan Michael Cole, Jerry Lawler & Matt Striker.

<center>
Sunnuntai, 31. Tammikuuta 2010
Philips Arena, Atlanta, Georgia

ECW Championship Match
Christian (c) VS. Ezekiel Jackson w./William Regal
Kapteeni Karisma oli hallinnut ECW:tä mestarina noin puolen vuoden ajan, ja jyrännyt tieltään haastajan toisensa jälkeen. Nyt William Regal oli ottanut jykevän Jacksonin siipensä alle, ja lihaksikkaasta mörssäristä oli noussut todellinen uhka Chrissen mestaruuskaudelle.

Vanha kunnon voimamies vs. tekniikkataituri asetelmahan tässä oli, ja mainiosti se saatiin toimimaan. Kiitos Christianin, näytti Jackson todella vaaralliselta mieheltä, ja hallitsi suurimman osan ottelusta näyttävillä voimaliikkeillään. Etenkin yksi Zeken hienosti suorittama ja Christianin täydellisesti myymä Lariat jäi mieleen. Kumpikin näytti vahvalta, pituutta oli juuri sopivasti ja yleisö saatiin sytytettyä painitunnelmaan. Todella hyvä avausottelu siis.

Spoiler

Kesto: 12:00
Voittaja: Christian (via Killswitch)

Arvosana: ***

United States Championship Match
The Miz (c) VS. M.V.P.
Tätä ottelua ei oltu kortissa mainostettu, mutta Mizin mennessä bäkkärillä aukomaan Teddy Longille päätään, päätti tämä bookata Mizaninille tittelipuolustuksen "right now, holla!"

MVP oli joitain viikkoja sitten voittanut nelinottelun ykköshaastajuudesta, mutta tähän saakka Miz oli pystynyt välttämään Montelin kohtaamisen. Nyt se sitten nähtiin. Mikään kovin muistettava suoritus tämä ei kummaltakaan ollut. Parhaiten jäi mieleen yleisöreaktiot, nämä olivat niitä aikoja kun Miz alkoi tosissaan nousta overiksi yleisön keskuudessa. Perusottelu, jossa nähtiin muutama komeampi liike ja aika jännä lopetus, mutta ei muuta. Ei jättänyt mitään tuleville sukupolville kerrottavaa.

Spoiler

Kesto: 7:30
Voittaja: The Miz (via Roll Up)

Arvosana: **+

WWE Championship Match
Sheamus (c) VS. Randy Orton
Joulukuussa Sheamus oli järjestänyt yhden WWE:n lähihistorian suurimmista jymy-yllätyksistä voittamalla mestaruuden John Cenalta. Randy Orton oli noussut jälleen kerran ykköshaastajan paikalle, ja tarjosi irlantilaiselle kovan testin kirkkaiden valojen alla. Mestaruuden voittamisen lisäksi Ortonilla oli huolena Legacyn ongelmat, joita korostettiin illan mittaan Randyn jutellessa bäkkärillä sekä DiBiasen että Rhodesin kanssa.

Mikään kovin muistettava ottelu tämä ei ollut. Orton ei ollut vielä kääntynyt täysin faceksi, joten yleisö ei osannut tälle hurrata ja Sheamus oli jostain tyhjyydestä kertaheitolla huipulle ponkaissut albiino johon yleisön oli myös vaikea suhtautua. Sitten kun itse toiminta kehässä oli hidasta brawlia höystettynä muutamalla ihan kivalla voimaliikkeellä, niin ei tämä todellakaan muistettavien WWE-mestaruusottelujen joukkoon lukeudu. Ottelun lopetus oli myös kovin outo, ja sen ainoa tarkoitus oli viedä "Legacyn tuhoutuminen" anglea eteenpäin. Ei kehumista.

Spoiler

Kesto: 12:25
Voittaja: Sheamus (via DQ after Cody Rhodes interfered)

Arvosana: **1/2

Women's Championship Match
Mickie James VS. Michelle McCool (c)
Kyseessä ei ollut mikään tavallinen ppv-filleri naisten ottelu, sillä tällä oli pitkä storyline takana. Kuukausien ajan Michelle & Layla olivat piinanneet Mickietä väittämällä tätä lihavaksi. Monet varmasti muistavat nämä ala-astetasoiset segmentit, joissa Layla pukeutui possuasuun ja Mickien pää liitettiin sian vartaloon. Nyt Mickiellä oli vihdoin tilaisuus tukkia LayCoolin turvat.

Tämäntyyppiset "ottelut" tuottavat arvosteluissa pirullisen pulman. Segmenttinä tämä oli toimiva ja viihdyttävä, mutta kun painiliikkeitä nähdään yksi tai kaksi, niin miten arvostelet? Joten teen niin, että jätän tämän kokonaan arvostelematta, sillä se vaikuttaisi koko ppv:n saamaan arvosanaan väärentävästi. Samaa aion noudattaa jos (ja kun) tämän projektin aikana tulee vastaavanlaisia tapauksia vastaan.

Spoiler

Kesto: 22 sekuntia
Voittaja: Mickie James (via DDT)

Arvosana: -

World Heavyweight Championship Match
Rey Mysterio VS. The Undertaker (c)
Mysterio oli voittanut edellisvuoden lopulla häntä vastaan kääntyneen Batistan häkkiottelussa ansaitakseen ykköshaastajan paikkansa tänä iltana. Mitään sen ihmeellisempää juonikuviota tässä ei takana ollut: Rey halusi nousta kukkulan huipulle toistamiseen ja Undertaker halusi pysyä siellä.

Paperilla mielenkiintoinen ottelu, sillä en ainakaan muista Reyn ja Undertakerin kohdanneen 1on1-ottelussa aiemmin. Mitään elämää suurempaa spektaakkelia tästä ei edes yritetty väkisin vääntää, ja ehkä ihan hyvä niin. Homma pidettiin myös realistisena, eikä Reyn underdog statusta mitenkään ylenpalttisesti syötetty. Ihan pätevä ottelu, mutta ei tämä suurelta maailmanmestaruusottelulta tuntunut.

Spoiler

Kesto: 11:08
Voittaja: The Undertaker (via Last Ride)

Arvosana: ***

30 Man Royal Rumble Match
Osallistujat: Chris Masters, Carlito, Zack Ryder, Jack Swagger, Dolph Ziggler, Beth Phoenix, Drew McIntyre, R-Truth, Cody Rhodes, Edge, The Great Khali, CM Punk, The Big Show, John Morrison, The Miz, Kofi Kingston, Ted DiBiase, Kane, Batista, Mark Henry, Chris Jericho, Shelton Benjamin, Matt Hardy, Triple H, Yoshi Tatsu, John Cena, JTG, Shawn Michaels, M.V.P. & Evan Bourne (Ottelijalista ei spoilaa sisääntulojärjestystä. )
"Who will be the 1?" oli ppv:n teemalause, ja nyt se selvitettäisiin. Voittajalle olisi totta kai luvassa mestaruusottelussa WrestleManiassa. Tällaisten battle royal tyylisten otteluiden ylin ystävä en ole koskaan ollut, joten ilmaispisteitä pelkästä stipulaatiosta ei ole jaossa. Tämä Rumble jakautui kolmeen osaan: alkuun, jossa CM Punk hallitsi, keskivaiheeseen jossa DX hallitsi ja lopputaisteluun neljän suuren main eventerin välillä. Punkin promottelut eliminointien välissä, Beth Phoenixin esiintyminen, Michaelsin pakkomielle Undertakerista, parhaan ystävänsä eliminointi ja yksi suuren luokan yllätys comeback olivat asioita, jotka tekivät tästä Rumblesta varsin mainion. Vuoden 2008 Rumble on paras näkemäni, sille tasolle ei ylletty. 2009 olikin sitten valtava pettymys, ja sen tämä kyllä pieksi mennen tullen. Mainiosti tämän parissa viihtyi kestonsa ajan, tapahtumia riitti tasaisesti, ja yllätyksiäkin nähtiin. Kokonaisuutena hyvä tapa potkaista Road To WrestleMania käyntiin.

Spoiler

Kesto: 49:23
Voittaja: Edge (last eliminated John Cena)

Arvosana: ****

*** Shawn Michaels
** CM Punk
* Christian

Yhteenveto: Yhden ottelun ppv tämä oli, kuten toki myös TNA:n Genesis. Ero oli siinä, että Genesiksessä ne muut ottelut olivat sontaa, tässä "ihan ok" tasoa. Olisi tietysti toivonut että Rumblen lisäksi joku muukin ottelu olisi noussut tuonne neljän tähden tasolle, mutta ei tällä kertaa. Ehkä vähän liiaksi tällainen "perusveto", kun kyseessä kumminkin oli yksi neljästä suuresta. Missään nimessä ei kuitenkaan huono ppv, mutta nojasi liiaksi nimikko-ottelunsa varaan.

Vuoden 2010 PPV Ranking

1. WWE - Money In The Bank 3,00
2. WWE - Royal Rumble 2,95
3. WWE - Fatal 4 Way 2,79
4. WWE - Bragging Rights 2,54
5. TNA - Genesis 2,44

Vuoden ottelu ehdokkaat
AJ Styles VS. Kurt Angle / TNA Genesis</center>

Seuraavaksi vuorossa taas ystäviemme Hoganin ja Bischoffin tarjoamaa TNA:ta ja Against All Odds. Siitä arvostelu ilmestynee todennäköisesti jo huomenna ellei ihmeitä tapahdu.

Mielenkiintoista lukea näitä Whatin arvosteluja viime vuoden ppv:istä, koska en ole nähnyt tapahtumista kokonaan kaiketi kuin WM:n :)


ST. VALENTINE'S DAY MASSACRE: IN YOUR HOUSE 27

Helmikuun 14. päivänä, eli juurikin ystävänpäivänä, nähtiin WWF:ltä vuoden '99 toinen ppv ja kaikkien aikojen toiseksi viimeinen IYH, joka kantoi osuvasti tapahtuman päivämäärään kytkettyä nimeä St. Valentine's Day Massacre. Olen hieman harmissani, ettei WWE ole tähän päiväänkään mennessä ottanut tätä nimeä koskaan uudestaan, vaikka esimerkiksi viime vuonna siihen olisi ollut hieno mahdollisuus ;) No, ehkä vielä jonain päivänä. Tapahtumaa selosti Jerry Lawlerin kanssa edelleen Michael Cole JR:n ollessa poissa henkilökohtaisten syidensä takia.


Goldust vs. Bluedust
Vuosituhannen vaihteen vuodet olivat Monday Night Warsissa mielenkiintoisia muun muassa sen takia, että näinä parina vuotena oli paljon painijaliikennettä sekä WWF:stä WCW:hen että WCW:stä WWF:ään. Goldust oli yksi niistä, joita WWF:ssä hengailu alkoi vähitellen tympiä, ja miestä ei kovin kauaa enää vuonna '99 näkynyt ppv:issä. Goldustin asenne näkyi tässä vaiheessa myös miehen kehäotteissa, mutta siitä myöhemmin. Kuitenkin tämänkertaisen WWF-runin lopussa Goldust oli ilmeisesti käännetty pitkästä aikaa heeliksi, sillä hän oli alkanut feudata Al Snow'n johtaman J.O.B. Squadin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Goldust varasti Snow'n Headin. Vaikka Snow saikin myöhemmin ystävänsä takaisin, janosi J.O.B. Squad kostoa. Niinpä Squadin Blue Meanie alkoi leikkiä mind gameseja Goldustin kanssa tekeytyen Bluedustiksi, eli omaksi versiokseen Goldustista. Lisäksi Bluedust aiheutti Goldustille tappion yleisjobberi Gillbergille, joka oli WWF:n oma mahtava parodia Goldbergistä. Niinpä Goldust janosi mahdollisuutta Bluedustin unelmien murskaamiseen.

Tykkäsin omalla tavallani tästä Attitude Eraa hienosti heijastelevasta todella oudosta juonikuviosta, ja oli ihan hauskaa, että tämmöisenkin tason ottelu mahtui ppv:n korttiin, mikä ei nykyään olisi mahdollista. Toisaalta kuitenkin itse ottelu oli ensinnäkin tosi lyhyt, eikä siinä muutenkaan mitään erikoista tapahtunut. Goldustin otteet olivat tosiaan suhteellisen vaisuja, ja Meani... Bluedustkin säväytti lähinnä aina yhtä näyttävällä Moonsaultillaan. Vaisu opener.
* (3:07)
Voittaja:

Spoiler

Goldust (Curtain Call)

Al Snow w/ Head vs. Bob Holly - Hardcore Match for the WWF Hardcore Championship
Ppv-historian ensimmäinen Hardcore-mestaruusottelu! HC-mestaruus oli siis saanut syntynsä edellisen vuoden lopuilla, ja se oli ehtinyt jo vaihtaa pariin otteeseen omistajaakin, ja nyt vihdoin tuosta vyöstä oteltiin myös ppv:ssä. Tämän ottelun piti alun perin olla HC-mestaruusottelu Al Snow'n ja mestari Road Doggin välillä. Snow'lla ja Doggilla oli ollut erimielisyytensä siitä, kumpi heistä on toista hardcorempi, ja tämän ottelun oli tarkoitus ratkaista epäselvyydet. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Dogg löydettiin backstagelta loukkaantuneena (todellisuudessa ilmeisesti hyllytettiin), ja hän joutui luovuttamaan mestaruusvyönsä. Al Snow hermostui siitä, ettei hän päässytkään ratkaisemaan erimielisyyksiään Doggin kanssa, ja niinpä hän päätti otella nykyisin legendan maineen ansainneen HC-ottelun itsensä kanssa. Ah, kuinka rakastan tätä aikaa. Kuten videon lopussa näkyy, lopulta J.O.B. Squad -toveri Bob Holly tuli pysäyttämään tämän hulluuden, mutta joutuikin sekopäisen Snow'n kanssa käsirysyyn. Koska HC-mestaruus oli jouduttu vakatoimaan, päätettiin ppv:hen buukata ottelu vakantista mestaruudesta näiden kahden kaveruksen välille.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Olen useaan kertaan jo myöntänyt pitäväni paljon HC-stipulaatioista ja -otteluista, ja tämä WWF:n roskapainimestaruus on aina ollut kummallisen lähellä sydäntäni, kun ottaa huomioon, etten tosiaan tiennyt painista mitään ennen kuin mestaruus oli jo firmasta kadonnut. Silti en voi olla fanittamatta monia näistä osittain järjettömistäkin HC-otteluista, joissa nähdään kaipaamaani ryminää ja usein hyvin erikoisia hetkiä. Ovat jotkut HC-mestaruusottelutkin tylsiä, ja 24/7-säännön ajan meno oli mitä oli, mutta silti suuri osa näistä matseista viihdyttää minua. Niin teki tämäkin. Mitään painin riemujuhlaa ei ollut tarjolla, mutta meno oli juuri niin järjetöntä kuin odotinkin, ja kun loppuhuipennuksena on taistelu hyytävässä Mississippi-joessa ja sitä ympäröivän metalliaidan päällä, ei tästä voi olla pitämättä.
*** (10:02)
Voittaja:

Spoiler

Bob Holly (Holly pinned Snow who had been wrapped in a chain fence by Holly)

Big Bossman vs. Mideon
Lisää mielenkiintoisia kuvioita mutta ei läheskään niin mielenkiintoisia painijoita. Tämä ottelu oli osa suurta Ministry of Darkness -kuviota. Kaikki oli saanut alkunsa jo edellisen vuoden lopuilla, kun saatanalliseksi muuttunut Undertaker oli alkanut puhua omasta Ministry of Darknessistaan. Kun hän hävisi Austinille Rock Bottomin Burried Alive Matchissa, ei häntä näkynyt kuukauteen, mutta lopulta tammikuun alussa hän teki paluun entistä synkempänä ja demonisemmalla lookilla. Mukanaan hänellä oli tietenkin Paul Bearer, mutta lisäksi hänen joukkoonsa liittyivät Bradshaw'n ja Faarooqin uusi Acolytes-joukkue ja Dennis Knight, jonka Acolytes oli edellisellä viikolla kaapannut Raw'ssa. Knightistä, joka oli WWF:ssä ehtinyt esiintyä myös Phineas Godwinninä, tuli Undertakerin seremonian ansiosta omissa maailmoissaan olevalta näyttävä Mideon. Royal Rumblessa Ministry kaappasi myös WWF-paluunsa tehneen Mabelin, josta tuli Viscera. Hieman myöhemmin porukkaan liittyi myös Gangrelin johtama Brood. Corporationia tämä erittäin outo porukka alkoi kiinnostaa, kun Undertaker kertoi "korkeamman voiman", jolla yritettiin tietenkin luoda mielleyhtymiä saatananpalvontaan, ohjaavan heitä ja vaativan heitä ottamaan haltuunsa koko WWF:n. Vince McMahon ei tästä tietenkään pitänyt ollenkaan ja pisti ensimmäisenä Corporationin turvallisuustiimin päällikön Big Bossmanin pysäyttämään Ministryn etenemisen. Tämä oli siis omalla tavallaan puhdas heel (Corporation) vs. heel (Ministry) -feud.

Tulipas pitkä taustatarina. No, korvataan se lyhyellä arvosteluosuudella. Se on itse asiassa varsin helppoa, sillä ottelu oli kaikin puolin aika vaisu. Ei se nyt mitenkään järkyttävän huono ollut, ja molemmat miehistä kyllä tuntuivat yrittävänkin liikkua ja saada jotain aikaan, mutta eivät he vain keskenään mitään kovin erityistä ottelua oikein pystyneet päälle saamaan. Kyllä tämän katsoa kesti, mutta eipä paljon muuta.
*½ (6:20)
Voittaja:

Spoiler

Big Bossman (Boss Man Slam)

Jeff Jarrett & Owen Hart (c) w/ Debra vs. Mark Henry & D'Lo Brown w/ Ivory - WWF Tag Team Championship
Toinen heel vs. heel -ottelu putkeen, mielenkiintoista. Tämä oli sitä aikaa, kun WWF laajensi edellisen vuoden lopulla pystyttämäänsä naisten divisioonaa varsin nopealla tahdilla. Royal Rumblessa oli debytoinut Tori, ja nyt teki debyyttinsä Ivory. Ivoryn debyytti liittyi Mark Henryn ikimuistettavimpaan gimmickiin, eli "Sexual Chocolateen". Henry oli viikko toisensa jälkeen epäonnistunut naisasioissaan lisänimestään huolimatta, ja kaikkein pahimmin hän oli mokannut päätymällä intiimiin hetkeen Sammy-nimisen transvestiitin kanssa. Nyt kuitenkin kaikki oli hyvin, kun D'Lo Brown oli hankkinut Henrylle seuralaiseksi Ivoryn. Naisten lisäksi Henry kävi kuumana joukkuemestaruuksiin, ja hän tahtoikin voittaa nuo vyöt Jeff Jarrettin ja Owen Hartin tuoreelta mestarijoukkueelta. Ivory oli luvannut ennen ottelua, että hän riisuu Debralta vaatteet pois, jos tämä yrittää auttaa Jarrettin ja Owenin voittoon ottelusta.

Aluksi en odottanut tältä ottelulta mitään, koska ensinnäkään heel vs. heel -meno lupaa harvoin mitään huipputoimintaa ja toiseksikin Henry kehässä lupaa sitä vielä harvemmin. Huipputoimintaa tämä ei missään tapauksessa ollutkaan, mutta varsin solidia (ah, pakko oli käyttää pitkästä aikaa) joukkuemestaruusäksöniä tämä oli. Owen ja Jeff toimivat joukkueena todella hyvin, ja heidän otteitaan oli tässäkin kiva katsoa. D'Lokin pysyi hommassa mukana ihan kohtuullisesti. Ei tämä missään vaiheessa erityisen hyväksi kehittynyt, mutta ihan hyvä ottelu kivalla lopetuksella.
**½ (9:34)
Voittajat:

Spoiler

Jeff Jarrett & Owen Hart (Jarrett made Henry submit in Figure Four Leg Lock)

Ken Shamrock (c) vs. Val Venis w/ Ryan Shamrock - Special Referee: Billy Gunn - WWF Intercontinental Championship
IC-mestaruuskuviot jatkoivat Ken Shamrockin siskon Ryanin ympärillä pyörimistä. Billy Gunnin lisäksi Shamrockin siskosta oli kiinnostunut arvatenkin Val Venis, joka oli liehitellyt Ryania vuodenvaihteesta lähtien. Hän oli sekaantunut myös Shamrockin ja Gunnin mestaruusotteluun Rumblessa hyökätessään Shamrockin kimppuun tuolloin. Pian Rumblen jälkeen Venikset ja Kenin välit huononivat entisestään, kun Ryan alkoi liikkua aktiivisemmin Veniksen seurassa, ja Venis paljasti, että hänen uusinta viihde-elokuvaansa tähditti Veniksen itsensä lisäksi Ryan Shamrock. Kun tähän vielä lisättiin se, että Venis ja Ryan viihtyivät hyvinkin intiimeissä tunnelmissa Raw'n backstagella, ei liene mikään ihme, että lopulta Ken Shamrockilla napsahti, ja hän kävi Veniksen kimppuun brutaalisti. Shamrock tahtoi antaa opetuksen Venikselle, joka ei selvästikään hänen mielestään ollut kelvollinen ehdokas hänen siskonsa poikaystäväksi. Tietäen Shamrockin taustat kukaan tuomari ei uskaltanut tuomaroida tätä ottelua, joten Shamrockin toinen vihamies Billy Gunn, joka ei tosin ollut erityisen hyvissä väleissä Veniksenkään kanssa, saapui tuomaroimaan ottelua.

Tämä ottelu oli tämänkertaisen ppv:n pahin pettymys. Olin yllättynyt positiivisesti siitä, kuinka jännittävän ja taidokkaan oloisenkin IC-mestaruusottelun Shamrock ja Gunn olivat Rumblessa saaneet aikaan, joten olin varma, että tästä ottelusta tulee vielä parempi, koska onhan Venis Gunnia lahjakkaampi. Toisin kuitenkin kävi. On oikeastaan hankala sanoa, mikä tässä mätti, koska periaatteessa kaikki olisi voinut olla kohdillaan. Miehet esittivät ihan näyttäviä liikkeitä, eikä muutenkaan päällisin puolin mikään ollut vialla, mutta jotenkin tämän ottelun tunnelma oli yleisesti tosi kankea. Mikään ei oikein tuntunut miltään, minkäänlaista jännitystä ei ollut ilmassa ja ottelu tuntui venyvän aivan liian pitkäksi. Tarinankerronta uupui pahemman kerran. Vieritän kaikesta tästä osasyyn tuomarina toimineelle Billy Gunnille, joka osoitti, että erikoistuomari on silloin hyvä asia, kun valintaan on hyvä syy. Jos hommaan laitetaan muuten vain aktiivipainija, jota ei homma näytä kiinnostavan yhtään, vie se jo yksistään paljon ottelun mielenkiintoa. Kokonaisuutena siis kaikesta haukusta huolimatta ihan ok ottelu, mutta paljon parempaa odotin.
** (15:52)
Voittaja:

Spoiler

Val Venis (Roll Up and a fast count)

D-Generation X (Triple H & X-Pac (c)) vs. The Corporation (Kane & Chyna) w/ Shane McMahon
Sota DX:n ja Corporationin välillä oli ollut päällä jo useamman kuukauden ajan, ja se oli kiristynyt kiristymistään, mutta Royal Rumblen jälkeen hommassa oli tapahtunut yksi suuri käänne, joka näkyy ottelun osallistujia katsomalla. "9th Wonder of the World" Chyna oli järkyttänyt kaikki kääntäessään selkänsä DX:llä, jonka yksi kolmesta perustajajäsenestä hän oli, ja puukottaessaan kumppaniaan Triple H:ta selkään. Puhetta DX:n hajoamisesta oli ollut liikkeellä aina viimesyksyisestä Triple H:n loukkaantumisesta asti, mutta tähän asti Triple H ja kumppanit olivat vakuuttaneet, ettei DX ole hajoamassa mihinkään. Nyt Chyna oli loikannut Corporationiin ja Road Dogg oli loukkaantunut. DX:n tulevaisuus näytti varsin epävarmalta, mutta silti Triple H ja X-Pac eivät epäröineet hetkeäkään saadessaan mahdollisuuden päästä kostamaan tilanne Chynalle ja Kanelle, joka oli liittynyt Corporationiin vuodenvaihteessa, kun McMahon oli uhannut Kanen joutuvan muuten mielisairaalaan.

Tämäkin ottelu oli ehkä hienoinen pettymys, koska olin toivonut, että parhaimmillaan tämä olisi voinut olla jopa hyvä ottelu. Ihan huomattavan hyvälle tasolle ei tämä ottelu minusta yltänyt, sillä vaikka tässä oli oma toimiva tarinansa taustalla, ei itse ottelu missään vaiheessa ollut kauhean erikoinen. Paikoitellen meininki oli kyllä vauhdikasta ja vähän jännittävääkin, mutta tästäkin koitoksesta puuttui kunnon tarinankerronta. Lisäksi paikoitellen esimerkiksi X-Pacin otteet olivat aika vaisun oloisia. Toisaalta taas Kane vakuutti tässä ottelussa. Kokonaisuutena ihan mukava koitos, mutta ei millään tavalla erityinen.
**½ (14:45)
Voittajat:

Spoiler

Kane & Chyna (Chyna pinned Triple H after Chokeslam by Kane)

Mankind (c) vs. The Rock - Last Man Standing Match for the WWF Championship
Mankindin ja The Rockin brutaali feud WWF-mestaruudesta jatkui edelleen, vaikka päämestaruusottelu ei taaskaan ollut tapahtuman Main Eventinä. Royal Rumblen jälkeen tilanne miesten välillä oli mennyt vielä paljon pahemmaksi. Rock oli voittanut mestaruutensa takaisin Rumblen 'I Quit' Matchissa, mutta Rumblen jälkeen paljastuikin, ettei Mankind ollut kaikkien päähänsä saamien tuoliniskujenkaan jälkeen sanonut lopettavansa, vaan hän oli vajonnut tajuttomaksi, ja samalla Corporation oli soittanut nauhureista Mankindin promossaan hokemaa 'I Quit'ia Rockin tunkiessa mikrofonin Mankindin naamalle. Niinpä Rockin oli pakko antaa Mankindille uusintaottelu WWF-mestaruudesta, ja tuo ottelu oli WWF-historian ensimmäinen Empty Arena Match, joka käytiin siis täysin tyhjennetyllä areenalla ja jossa kaikki oli sallittua ja vastustajan sai selättää missä vain. Mankind voitti tuossa ottelussa mestaruutensa takaisin, ja nyt oli Rockin rematchin vuoro. En ole varma, oliko tämä nyt ensimmäinen LMS-ottelu ikinä mutta ainakin ensimmäinen LMS-ottelu minun projektissani. Tämän oli tarkoitus päättää miesten välinen vihanpito vihdoin ja viimein.

Muistin etukäteen, että tämä olisi ollut varsin vaisu tapa päättää Mankindin ja Rockin feud ja että tämä olisi kenties ollut jopa miesten heikoin ottelu, mutta tässä kohtaa muistini petti nyt pahasti. Mankind ja Rock vetivät taas todella intenssiivisen ja viihdyttävän brawlin, jossa oli juuri sopivasti mukana HC-meininkiä. Tämä olisi voinut olla jopa hiuksenhienosti miesten feudin paras ottelu (ei kuitenkaan yli neljää tähteä), mutta ottelun lopetus jätti minulle todella vaisun maun suuhun, erityisesti koska kyseessä oli tosiaan feudin päätös ppv:ssä. Siitä huolimatta muuten meno ottelu olissa ehdottomasti viihdyttävää.
***½ (21:56)
Voittaja:

Spoiler

Draw (Double 10 Count)

Steve Austin vs. Mr. McMahon - Steel Cage Match for the WrestleMania XV Title Shot
Oi kyllä. Vihdoin ja viimein Steve Austin ja Mr. McMahon kohtasivat toisensa 1 on 1 -ottelussa. Miesten feud oli jatkunut lähes vuoden, ja tässä oli nyt heidän henkilökohtaisen kohtaamisen hetki. Feudin taustoista tuskin on mitään epäselvyyksiä, joten lyhyesti siitä, miten otteluun päädyttiin. McMahon oli shokeeraanut kaikki fanit eliminoimalla Steve Austinin viimeisenä Rumble-ottelusta The Rockin avustuksella, ja näin ollen hän oli vuoden '99 Rumble-voittaja. Seuraavassa Raw'ssa McMahon julisti, ettei kuitenkaan halua kohdata WWF-mestari Rockia, joka oli tuolloin vielä mestari, ja ilmoitti luopuvansa WM:n mestaruusottelusaan. Tämä oli virhe, sillä Corporationia vastaan kääntynyt WWF Comissioner Shawn Michaels ilmoitti tällöin, että Rumble-voittajan ollessa estynyt ottelemaan päämestaruudesta WM:ssä, ottaa paikan toiseksi jäänyt, eli tässä tapauksessa Steve Austin! Kun Vince järkyttyi tästä ilmoituksesta, sanoi Austin, että hän on valmis pistämään WM-mestaruusottelunsa panokseksi, jos hän saa kohdata Vincen rehellisessä 1 on 1 -ottelussa, johon kukaan muu ei voi sekaantua. Vielä mestaruuttakin enemmän hän haluaa päästä pieksemään Vincen. Vincellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua, sillä hän ei voinut kestää ajatusta Austinista jälleen WWF-mestarina.

Jostain syystä minä en suuremmin tälle ottelulla syttynyt. Toki yleisö oli tässä aika hienosti mukana hurratessaan Austinille, joka latoi WWF-pomoa surutta nassuun. Tunnelma ei kuitenkaan ollut mitenkään räjähdyttävän upea, kuten muuan Hogan vs. Rock -ottelussa, joten ei sillä yksinään tätä ottelua tehty. Lisäksi lasken otteluun kuuluvaksi vähintään 10 minuuttia kestäneen epämääräisen pakoilun ja McMahonin mätkimisen, joka nähtiin, ennen kuin ottelu pääsi virallisesti edes alkamaan. Ottelun paras bumppikin, Vincen tippuminen häkin seinämästä suoraan selostuspöydän läpi, nähtiin jo ennen ottelun alkamista. Painilliselta puoleltahan tämä ei paljoa mitään tarjonnut, mutta Vince bleidasi ihan näyttävästi, ja oli tässä tietenkin siis se oma tunnelmansa. Ei millään tapaa kuitenkaan Austin vs. McMahon -feudin ikimuistoiseksi jäävä koitos, jota ei liene olemassakaan. Lopetus oli aika hassu.
** (7:52)
Voittaja:

Spoiler

Steve Austin (Austin escaped the cage after Paul Wight had thrown him through a cage panel)

*** Mankind
** The Rock
* Mr. McMahon

McMahonille täytyy antaa tiettyä kunniaa jo ihan niistä parista näyttävästä bumpista, jotka hän ME:ssä otti. Ppv:lle ei puolestaan kunniaa tarvitse kauheammin antaa, sillä kokonaisuutena tämä oli aika vaisu suoritus. Rock vs. Mankind pelasti paljon, sillä luulin sen tosiaan olevan huonompi kuin mitä se olikaan. Lisäksi HC-mestaruusottelu oli selvä piristysruiske. Muuten kaikki oli parhaimmillaan ihan hyvää ja huonoimmillaan aikamoisen heikkoa. Muutama ikävä pettymys sattui sekaan. Vahva välippv:n maku tästä jäi suuhun, joten sopii toivoa, että WM XV yllättäisi minut positiivisesti, koska kovin vahva fiilis minulla ei ole siitäkään. Joka tapauksessa kokonaisuutena tämä oli siis Kehno.

1. ECW Guilty As Charged - Hieno
---------------
-
---------------
2. WWF Royal Rumble - Ok
---------------
3. WWF St. Valentine's Day Massacre: In Your House 27 - Kehno
4. WCW Souled Out - Kehno

Seuraavaksi taas WCW:tä ja SuperBrawl IX. Sitä ennen kuitenkin on tarjolla helmikuun tv-show, joka on tuota SuperBrawlia edeltävä Thunder.

Maailmanmestaruustunnelmista voisi sitten siirtyä takaisin projektin pariin. Alkuillasta katselin Against All Oddsin, jossa nähtiin eräänlainen TNA:n versio King Of The Ringistä, eli 8 Card Stud turnaus, jonka voittaja saa mestaruusottelun Lockdownissa. Täysin spoilaamatta arvostelun kirjoittaminen on siis mahdotonta, joten mikäli haluat joskus ppv:n katsoa täydellä jännityksellä niin arvostelua ei kannata lukea. Selostajina tuttuun tapaan Mike Tenay & Taz.

<center>
Sunnuntai, 14. Helmikuuta 2010
Impact Zone, Orlando, Florida

8 Card Stud Tournament Quarter Final Match
'The Pope' D'Angelo Dinero VS. Desmond Wolfe w./Chelsea
Turnaus ja ppv potkaistiin käyntiin tällä kahden jo jonkin aikaa feudanneen miehen ottelulla. Tammikuun 4:n Impactissa Pope oli voittanut, Genesiksessä Desmond tasoitti puntit ja nyt oli ratkaisevan näytöksen aika, voittaja olisi askeleen lähempänä Lockdownin pääottelua.

Pope ja Desmond tarjoilivat muutoin kehnossa Genesiksessä ihan pirteän keskikortin ottelun, ja saman he tekivät nyt ystävänpäivänäkin. Jossain määrin tykkäsin tästä jopa enemmän kuin Genesiksen matsista, sillä tämä oli lyhyempi ja intensiivisempi rykäisy. Tässä ei keskitytty niinkään sidontoihin ja tarinan luomiseen, vaan tykitettiin menemään alusta asti. Kehuista huolimatta ei tämä mikään showstealer ottelu ollut, mutta oikein hyvä opener kylläkin.
Kesto: 7:38
Voittaja: The Pope (via D.D.E.)
Arvosana: ***

8 Card Stud Tournament Quarter Final Match
Matt Morgan VS. Hernandez
Vuoden ensimmäisessä ppv:ssä Hessun ja Morganin vakuuttava voimatiimi nappasi itselleen joukkuemestaruudet, eivätkä he olleet suinkaan niitä tällä välillä hävinneet. Kumpikin raivasi tiensä mukaan turnaukseen ja "arvonnan" perusteella joutuisivat ottelemaan toisiaan vastaan heti ensimmäisellä kierroksella.

Vastustajaa kunnioitettiin, mutta iskisikö jommalle kummalle ahneus kumminkin? Sillä kaavalla tätä ottelua vietiin eteenpäin. Tuntui, ettei tämä ottelu päässyt oikein vauhtiin ja sitten kun lopulta alkoi tapahtua, se loppuikin ihan kesken. Pakko on muuten mainita Hernandezin Delayd Vertical Suplex, miehen voimat ovat kyllä aivan käsittämätöntä luokkaa. Perusottelu, joka lämpeni aivan liian hitaasti.
Kesto: 8:58
Voittaja: Matt Morgan (after tossing Hernandez into a ring post)
Arvosana: **+

8 Card Stud Tournament Quarter Final Match
Mr. Anderson VS. Kurt Angle
Tässä lyötiin alkusävelet TNA:n koko viime vuoden yhdelle herkullisimmista feudeista. Angle oli Genesiksen jälkeen vielä kerran epäonnistuneesti yrittänyt voittaa mestaruuden, ja sittemmin ajautunut ongelmiin niin Hoganin kuin Scott Hallin ja Syxx Pacinkin kanssa. Andersonin kanssa hänellä ei ollut vielä suurempaa kärhämää ollut.

Ison tuntuinen ottelu heti avauskierroksella. Anderson näytti ihan eri mieheltä kuin laimeassa debyytissään, ja Angleen nyt voi aina luottaa. Matsi alkoi Kurtin hallinnassa, mutta kaikki kääntyi kun Anderson repi brutaalisti olympiavoittajan otsan auki tämän kehään tuomallaan kunnialaatalla. Yksi rujoimpia bleidauksia pitkään aikaan. Verissä päin Angle taisteli kuin leijona, ja kaikin puolin tämä ottelu oli oikein mainio paketti. Mikään pitkä ottelu tämä ei ollut, mutta toimi tällaisenaankin. Ottelun jälkeiset tapahtumat sitten antoivat varman viitteen siitä, että homma miesten välillä ei ole todellakaan taputeltu. Kaksi kolmesta matsista ovat siis olleet tähän mennessä varsin hienoja.
Kesto: 9:48
Voittaja: Mr. Anderson (via Mic Check)
Arvosana: ***

8 Card Stud Tournament Quarter Final Match (No DQ)
Mick Foley VS. Abyss
Viimeisenä avauskierroksen otteluna sitten nähtiin tämä itseäni henkilökohtaisesti vähiten kiinnostanut kahden sympaattisen pullukan halailu. Eric Bischoff oli ottelun takana. Hän kun ei kummastakaan miehestä kauheasti välittänyt, halusi nähdä Mickin ja Abyssin takovan toisistaan paskat pihalle. Illan aikana Eazy-E vielä lisäsi stipulaation, että jomman kumman tuli käyttää ottelussa piikkilankamailaa, tai Bischoff veisi Abyssin maskin torstain Impactissa. Näistä asetelmista siis lähdettiin.

Hieman yksinkertaisen Abyssin ystävyys Foleyyn oli tämän ottelun kantava tarina. Monsteri ei tahtonut satuttaa Mickiä, vaikka se olisikin ollut hänen omaksi parhaakseen. Itse kehä-äksöni oli juurikin sitä lihavien miesten hikistä halailua, eikä tarjonnut oikeastaan mitään. Ei hienoja power-liikkeitä, ei jännittäviä near falleja, eikä intensiivistä brawlia. Ei mitään. Lopussa toki nähtiin vähän aseita, ja ottelun tarina oli ihan toimiva, mutta aika kehnoa tämä oli. Koko ajan vain toivoi ottelun jo loppuvan.
Kesto: 7:44
Voittaja: Abyss (after Black Hole Slamming Foley into thumb tacks)
Arvosana: **-

Tag Team Match
Team 3D VS. Nasty Boys (Brian Knobs & Jerry Sags)
Kyllä, vuonna 2010 TNA tosiaan syötti faneille lähes liikuntakyvytöntä Brian Knobsia ja myöskin rapakuntoista Jerry Sagsia. Sitten tätä vielä mainostettiin näiden kahten kulttijoukkueen himoittuna ensimmäisenä kohtaamisena. :roll: Ei todellakaan ole ihme, että Hoganin & Bischoffin saapuminen aiheutti valtaisan kuohunnan fanien keskuudessa. Täytyy muuten mainita, että Brother Ray on hoikistunut aivan varmasti toistakymmentä kiloa näistä päivistä, oli nimittäin tässä varsin pulskassa kunnossa.

Vaikka kuinka koittaisi olla poliittisesti korrekti, niin olihan tämä ottelu hirveää paskaa. Nastyt olivat niin rapakunnossa, ettei heillä olisi mitään asiaa ollut mihinkään painikehään, saatikka sitten ppv:n valojen alle. Perus back bumpinkin ottaminen osoittautui Sagsille liian haastavaksi tehtäväksi. Todella hidasta ja puuduttavaa lyllerrystä, jossa Nastyt joutuivat kaiken lisäksi pari minuuttia ottamaan happea kehän ulkopuolella. Karmea ottelu, ehdokas vuoden huonoimmaksi matsiksi.

Spoiler

Kesto: 10:40
Voittajat: Nasty Boys (after Jimmy Hart interfered)

Arvosana: *

8 Card Stud Tournament Semi Final Match
Matt Morgan VS. 'The Pope' D'Angelo Dinero
Illan kolmas face vs. face kohtaaminen, tosin tässä Morgan veti aika puhtaasti heelin roolia. Mitään suuria riemunkiljahduksia tämä ottelu ei tuottanut, vaikka tuntui toki edellisen esityksen jälkeen klassikolta. Melko lailla perustv-matsin Paavi ja Morgan rykäisivät, mutta ymmärtäähän sen, kun toisella oli vielä yksi kokopitkä ottelu edessään. Perusviihdyttävä ottelu, josta ei tämän enempää sanottavaa ole.
Kesto: 8:31
Voittaja: The Pope (via D.D.E.)
Arvosana: **+

8 Card Stud Tournament Semi Final Match
Abyss VS. Mr. Anderson
Turnauksen koukeroiden vuoksi saimme nauttia tästä Genesiksen uusintaottelusta. Ikävä kyllä, ei tämä siitä oikeastaan parempi ollut. Ehkä se on vaan todettava, että Abyssilla ja Andersonilla eivät kehässä kemiat kohtaa. Ottelun mielenkiintoisimmat hetket koettiin, kun röyhkeä Anderson yritti repiä Abyssilta maskin pois, ja itse asiassa sen ympärille ottelun lopetuskin kietoutui. Aika nopeasti nämä semit vedettiin alta pois, joka sinällään oli ihan ymmärrettävä ratkaisu. En minä mitään väkisin venytettyä Abyss-Andersonia olisi jaksanutkaan katsoa, tällainen välipala nyt menetteli.
Kesto: 8:09
Voittaja: Mr. Anderson (via Mic Check)
Arvosana: **

TNA World Heavyweight Championship Match (Special Referee: Eric Bischoff)
Samoa Joe VS. AJ Styles (c) w./ Ric Flair
Genesiksessä AJ liittoutui Flairin kanssa, kääntyen samalla heeliksi. Seuraavina viikkoina Flair otti Stylesin toden teolla siipiensä alle ja alkoi muovata Stylesistä seuraavaa 'Nature Boya', uutta sisääntulokaapua myöten. Joulukuussa Feast or Fired salkusta maailmanmestaruusottelun lunastanut Joe ei ystävänsä takinkäännöstä pitänyt, ja ilmoitti käyttävänsä matsin tänä iltana. Eric Bischoff bookkasi itsensä erikoistuomariksi, koska Flair oli AJ:n edellisessä tittelinpuolustuksessa lahjonut Earl Hebnerin soitattamaan kelloa ennenaikaisesti. Bischoffia Flair ei pystyisi lahjomaan.

Odotukset olivat korkealla, olivathan Joe & AJ menneisyydessä vetäneet TNA:n historian kovimpia mättöjä. Vastaavanlaiseen ilotulitukseen ei tässä kuitenkaan ylletty. Toki tämä oli hyvä ottelu, mutta bookkauksessa oli paljon parantamista. Bischoffin ja Flairin ikivanhoihin WCW-kaunoihin keskityttiin aivan liiaksi, ja ajoittain tämä vei spotlightin täysin pois kehätoiminnasta. Tämän lisäksi ottelun tempo oli verkkainen johtuen AJ:n karsitusta heel-liikesetistä sekä siitä, ettei Joe todellakaan ollut vuosien 2005-07 kunnossa. Heikkouksistaan huolimatta tämä oli laadukas ottelu, ja taas yksi mainio tittelimatsi Stylesilta. AJ:n mestaruuskausi tarjosi kyllä laaduttaita otteluita, ja sellaiseksi tämänkin voi luokitella, vaikka ei terävintä kärkeä ollutkaan.

Spoiler

Kesto: 21:28
Voittaja: AJ Styles (via Styles Clash)

Arvosana: ***1/2

8 Card Stud Tournament Final Match
'The Pope' D'Angelo Dinero VS. Mr. Anderson
Ennen ottelun alkua kumpaakin miestä haastateltiin takahuoneissa, ja Popen juttutuokion aikana tapahtuikin kummia. Scott Hall & Syxx Pac (joilla ei storylinen mukaan vieläkään ollut sopimuksia) hyökkäsivät Paavin kimppuun ja paiskasivat tämän seinää vasten. Kyseinen hyökkäys sitten muutti tämän finaaliottelun luonteen täysin.

Muistan viime vuonna "livenä" katsoessani tykänneeni tästä todella paljon, joten olikin mielenkiintoista nähdä tämä uudestaan. Eikä siitä mihinkään pääse, hieno ottelu tämä oli. Pope veti symppiksen underdog face roolinsa aivan briljantisti, ja Anderson vaikutti varsinaiselta mulkulta kun tahallaan vaan venytti ottelua, vaikka olisi kaiken järjen mukaan voinut milloin tahansa napata selätyksen. Tuo bäkkärihyökkäyksen myynti tietysti rajoitti ja hidasti ottelua, mutta en nyt liiaksi jaksa siitä valittaa. Harvemmin tällaisena smarkkina tulee niin vilpittömästi kannustettua altavastaajafacea kuin tässä Popea. Kummaltakin mieheltä todella vahva esitys, ja mainio pääottelu. Lopussa nähtiin muutamia oikein uskottavia near falleja ja löylyä lyötiin kivasti lisää loppua kohden. Niukalla erolla AJ-Joehen illan paras matsi, ja hyvä tapa päättää ppv.

Spoiler

Kesto: 15:46
Voittaja: The Pope (via D.D.E.)

Arvosana: ****-

*** The Pope
** Mr. Anderson
* AJ Styles

Yhteenveto: Olen aina tykännyt kaikenlaisista turnauksista, ja kyllä tämä paremman maun kokonaisuutena jätti kuin Genesis. Ymmärrän toki myös miksi TNA:n tosifanit hylkäsivät promootion. Tapahtumassa ei ollut yhtään X-divariottelua, ei yhtään naisten ottelua ja joukkuematsista vastasivat 3D ja Nasty Boys. Muun muassa MCMG, Beer Money, Jeff Jarrett ja Daniels loistivat vain poissaolollaan. Tämä kuitenkin tarjosi kaksi lähes neljän tähden matsia (AJ-Joe, Pope-Anderson) ja kaksi kolmen tähden matsia (Pope-Wolfe, Angle-Anderson), joten ei tätä katastrofiksi voi kutsua. Parempi kuin Genesis, huonompi kuin Royal Rumble.

Vuoden 2010 PPV Ranking

1. WWE - Money In The Bank 3,00
2. WWE - Royal Rumble 2,95
3. WWE - Fatal 4 Way 2,79
4. WWE - Bragging Rights 2,54
5. TNA - Against All Odds 2,50
6. TNA - Genesis 2,44

Vuoden ottelu ehdokkaat
AJ Styles VS. Kurt Angle / TNA Genesis</center>

Seuraavaksi sitten jatketaan matkaa kohti WrestleManiaa Elimination Chamberin muodossa.

Ennen projektini seuraavaa ppv-arvostelua on taas aika katsastaa kuukauden tv-show. Eli jos joltain on vielä mennyt ohi, meinaan nyt ainakin vuoden 1999 ajan arvostella jokaiselta kuukaudelta myös yhden jollain tapaa erikoisen tv-show'n. Tammikuulta katsoin Fingerpoke of Doom Nitron.



Helmikuussa ei minun tietojeni mukaan mitään erityistä tv-show'ta ollut, joten päätin katsastaa WCW:n suurta SuperBrawl IX:ää edeltävän Thunderin. Syynä ensinnäkin se, että isoa ppv:tä edeltävässä show'ssa voisi olettaa tapahtuvan jotain jännää, ja se toiseksi se, etten ole ikinä katsonut yhtään Thunderia. Thunder oli siis WCW:n kakkosshow, eli aika samassa roolissa, kuin missä Smackdown! oli WWE:ssä sitten, kunhan se vuoden 1999 aikana sai alkunsa.

WCW Thunder 02/18/99 - Just another tv-show

- Thunder alkoi kertauksella Monday Nitrosta, jossa WCW World Heavyweight -mestari Hollywood Hogan oli haastanut Ric Flairin ottelemaan häntä vastaan nyt ja heti vaikka tiesi, että nWo oli aiemmin käynyt brutaalisti Flairin kimppuun. Flairin sijaan haasteeseen vastasikin uusi WCW US Heavyweight -mestari Roddy Piper, jonka kimppuun Scott Hall ottelun aikana kuitenkin hyökkäsi. Selostajat Tony, Bobby ja Mike kauhistelivat show'n aluksi vielä lisää maanantain tapahtumia.

- Thunder ei alkanutkaan kunnolla ottelulla, vaan videokuvalla bakcstagesta, jossa Booker T oli backstagella treenaamassa. Hänet keskeytti hänen veljensä Stevie Ray, joka ilmeisesti yritti saada Booker T:tä innostumaan nWo:n puolelle kääntymisestä, koska nyt hän oli nWo Black & Whiten (alias nWo B-Teamin) johdossa. Veljesten keskustelun keskeytti nWo Wolfpack -wannabe Disco Inferno, joka tuli ilkkumaan Booker T:llä ja Stevie Raylle. Tilanne päättyi siihen, että Stevie poistui paikalta ja Booker T pieksi Infernon.

- Lisää omituisia angleja. Chris Kanyon käveli isoon kartanoon, jossa kauan kadoksissa ollut Raven näytti asustavan ilmeisesti äitinsä tai jonkun muun vanhemman rouvashenkilön kanssa. Raven kertoi Kanyonille, että raha oli tehnyt hänet onnelliseksi, sillä nyt hänellä riitti pätäkkää. Autotallista löytyi keltainen Ferrari, jolla miehet lähtivät huristelemaan keskustaan... Okei, mitä helkkaria?

- Disco Inferno osaa työntää nokkansa moneen paikkaan, koska nyt hän saapui kehään kuuluttamaan paikalle nWo Wolfpackin jäsenen Scott Hallin. Ilmeisesti Inferno oli siis nyt virallisesti hyväksytty Wolfpackiin kaikkien viikkojen, jolloin hän on väkisin auttanut Wolfpackilaisia, jälkeen. Scott Hall veti todella tylsän promon siitä, kuinka hän pieksee Roddy Piperin SupeBrawlissa. Yawn, yawn.

- Lisää rikkaan Ravenin touhuja kaupungilla. Raven ja Kanyon menivät pankkiin, jossa pankinomistaja saapui toivottamaan Ravenin tervetulleeksi aivan kuin luottoasiakkaan. Tämän jälkeen Raven käveli tiskille, jossa hänelle ladottiin kouraan tonneittaan rahaa. Mitä? Miksi? Mitä minulta on jäänyt tajuamatta?

Lash LeRoux vs. Chavo Guerrero Jr.
Thunderista oli kulunut 20 minuuttia kaiken maailman turhiin angleihin, ennen kuin illan ensimmäinen ottelu alkoi. Ehdin jo epäillä, nähdäänkö Thunderissa ollenkaan otteluita vai onko tämä pelkkiin angleihin pohjautuva show. Lash LeRoux oli CW-divisioonan tuorea nimi, joka oli tehnyt debyyttinsä pari viikkoa sitten. Hän sai vastaansa Chavon, joka oli ilmeisesti taas kääntynyt heeliksi. Chavo nimittäini kohtaisi Kidmanin CW-mestaruudesta SuperBrawlissa, sillä he olivat otelleet joukkueena WCW:n joukkuemestaruusturnauksessa, mutta lopulta he eivät tulleet toimeen enää keskenään. Ottelu oli paikoitellen ihan kiva, mutta suurimmaksi osaksi aika vaisua menoa. Tilannetta ei parantanut se, että kesken ottelun lähetysryhmä päätti leikata kuvaan parkkipaikalta, jossa Rey Mysterio Jr. ja Lex Luger selvittivät välejään. Tony Schiavone vieläpä paljasti, että koko kuvapätkä oli tapahtunut aikaisemmin päivällä. Näin sitä annetaan arvoa tv-otteluille. Lopetuskin oli kehno. Ottelun jälkeen Kidman hyökkäsi Chavon kimppuun.
*½ (6:56)
Voittaja:

Spoiler

Lash LeRoux (via DQ)

- Taas rikas Raven ja hänen sidekickinsä Chris Kanyon. Nyt he kävivät Versacen liikkeessä ostamassa vaatteita. En yritä enää edes ymmärtää mihin tällä pyritään, ehkä minun pitäisi katsoa WCW:tä joka viikko että tajuaisin tai jotain.

- Pitkä videokertaus Monday Nitrosta siitä, kuinka nWo kävi salakavalasti Ric Flairin kimppuun tyhjällä pellolla, jonne he olivat hänet saaneet ajettua. Myöhemmin Flair onnistui vielä piestynäkin saapumaan areenalle, mutta hän sai siellä uudestaan turpiinsa nWo:lta.

- Raven ja Kanyon saapuivat lopulta takaisin taloon, josta he lähtivät. Ilmeisesti Ravenin (tai Scottyn, kuten hänen "äitinsä" tätä kutsui ovelasti kayfabea rikkoen) äiti ei tiennyt poikansa rikkauksista, koska jostain syystä Kanyonille ja Ravenille tuli kiire vaihtaa päälleen takaisin alkuperäiset rönttävaatteet. Tai jotain semmoista. Ravenin äiti kertoi tälle, että hänet halutaan takaisin töihin.

- nWo Black & Whiten Brian Adams ja Horace, jotka kohtaisivat Benoit'n ja Malenkon illan Main Eventissä joukkuemestaruusturnauksen ottelussa, vetivät backstagella varsin ärhäkkään promon. Miehet olivat aivan liekeissä ja tykittivät menemään Four Horseman -dissausta. Ehkä liioittelin hieman. Adams ja Horace yrittivät kovasti olla hauskoja, mutta eivät todellisuudessa olleet kovinkaan paljon.

Chris Jericho w/ Ralphus vs. Juventud Guerrera
Illan toinen ottelu, ja lähetysaikaa oli kulunut 45 minuuttia. Whipii. Vielä ennen kuin tämä ottelu pääsi käyntiin, piti Chris Jericho promon siitä, kuinka Perry Saturn oli näyttänyt säälittävältä joutuessaan pukeutumaan mekkoon. Tämän jälkeen hän kutsui paikalle henkivartijansa Ralphuksen, jonka päällä oli myös mekko, ja kertoi todellisen miehen näyttävän näin hyvältä mekossakin. Aivan. Itse ottelu oli ihan mukavaa menoa, mutta en suuremmin tälle silti syttynyt. Ensinnäkään Guerrera ja Jericho eivät tarjonneet tässä mitään, mitä ei olisi nähty jo edellisen vuoden ppv:issä, eivätkä he muutenkaan tässä tietenkään läheskään kaikkeaan laittaneet peliin. Aikaakaan ei pahemmin ollut. Ihan mukava ottelu, mutta vähän puolittaisilla valoilla läpi menty.
**½ (6:17)
Voittaja:

Spoiler

Chris Jericho (Liontamer)

- Parin WCW-mainospätkän jälkeen kuva oli taas kehässä, jossa seisoi nWo Wolfpackin Buff Bagwell. Bagwell oli tietenkin paikalla vain kuuluttaakseen WCW TV-mestari Scott Steinerin keähän. Steiner alkoi kehässä dissata Diamond Dallas Pagea ja tämän vaimoa Kimberlyä, joka oli taas tuotu WCW-kuvioihin. Steiner oli jo kerran napannut Kimberlyn autoonsa ja "näyttänyt tälle, miltä todellisen miehen kanssa oleminen tuntuu", jos Steineria on uskominen, mutta nyt hän halusi lisätä hänen ja DDP:n SuperBrawl-ottelun panokseksi sen, että voittaessaan Steiner saisi Kimberlyn luokseen kokonaiseksi kuukaudeksi. DDP ei ollut paikalla vastaamaan haasteeseen.

Scott Steiner (c) w/ Buff Bagwell vs. Bobby Blaze
Kun Big Poppa Pumbp oli promonnut tarpeeksi, kertoi Bagwell hankkineensa tälle kunnon vastustajan lämmittelyksi sunnuntain ottelua varten. Kunnon vastustajaksi paljastui WCW:n yleinen jobberi Bobby Blaze. Ottelusta ei paljon sanottavaa ole. Varsin tylsä murskaus.
½ (1:15)
Voittaja:

Spoiler

Scott Steiner (Steiner Reclimer)

Hector Garza & Silver King vs. Konnan & Rey Mysterio Jr.
Vihdoin kaikkien anglejen jälkeen oli vuoro tarjota ilmeisesti vähän painia. En normaalisti todellakaan siis valittaisi angleista tv-show'issa, koska niihin anglet nimen omaan kuuluvat ja niitä pitää ollakin, mutta kun lähes tulkoon kaikki tässä Thunderissa nähdyt anglet olivat joko tylsiä tai muuten vain täysin turhanpäiväisiä, niin ennemmin katsoisi vaikka painia. Esimerkiksi sellaista hyvää liikettä, mitä tässä ottelussa oli. Harmi vain, ettei pituutta ollut tarjolla tälle kamppailulle nimeksikään, joten ei tästä kummoista ottelua ehtinyt syntyä, vaikka vauhdikasta se vähäinen meno olikin. Konnan ja Rey olivat siis taggailleet viime aikoina yhdessä, ja he kohtaisivat Lex Lugerin ja Kevin Nashin SuperBrawlissa.
*½ (2:39)
Voittajat:

Spoiler

Konnan & Rey Mysterio Jr. (Rey pinned King after Hurracanrana)

- Seuraavaksi nähtiinkin varmaan illan toimivin promo. Dean Malenko ja Chris Benoit eivät ole tunnettuja mistään timanttisesta promoilustaan, mutta hyvin he pystyivät vetämään intenssiivisen ja ytimekkään illan ME:tä hehkuttavan promon, johon oli myös osuvasti liitetty päänaukominen siitä, kuinka Fingerpoke of Doom -illan tapahtumat onnistuivat lähes tulkoon pilaamaan koko mestariuden merkityksen. En tosin tiedä, kuinka hyvä asia se on, että WCW myönsi itsekin asian tv-lähetyksessään.

Booker T vs. Jerry Flynn
Booker T:llekin oli tarjolla lämmittelyottelu ennen SuperBrawlia, jossa hän kohtaisi aikaisemmin illalla häntä häirinneen nWo Wolfpackin Disco Infernon. Ottelu oli jotenkin hiukan kankeaa tai ainakin vaisuhkoa menoa, eikä tässä mitään kummempaa tapahtunut. Pituuttakaan ei taaskaan suuremmin ollut, joten laihaksi jäi meno. En voi väittää tykänneeni lopetuksestakaan, vaikka se oli ainakin yllättävä.
* (4:28)
Voittajat:

Spoiler

Jerry Flynn (after Disco Inferno's interference and a kick to the midsection by Flynn)

- Vielä ennen illan Main Eventiä oli tarjolla Ric Flairin promo. Harmi vain, ettei edes Nature Boy, joka siis kohtaisi Hollywood Hoganin SuperBrawlissa, vetänyt tässä mitenkään kummempaa promoa. Rehellisesti sanottuna en Flairin promosta yleisen uhofiiliksen lisäksi muista kuin silmäkulmissa olleet tikit.

Four Horseman (Chris Benoit & Dean Malenko) vs. nWo Black & White (Brian Adams & Horace) - Steel Cage Match
Tämä ottelu oli siis WCW:n erittäin omituisen joukkuemestaruusturnauksen, jonka kulkua en tässä kohtaa edes yritä ymmärtää (voin koittaa avata sitä SuperBrawl-arvostelussa), ratkaiseva ottelu sillä tavalla, että tämän ottelun voittaja kohtaisi Curt Hennigin ja Barry Windhamin joukkueen SuperBrawlissa. Ilmeisesti Ric Flair oli tehnyt viime hetken päätöksen, että tämä ottelu käydään Steel Cage -otteluna, jottei nWo, joka oli koko turnauksen ajan häirinnyt turnausotteluita, puuttuisi tähän otteluun. Tämä ottelu taisi olla Malenkon ja Benoit'n promon ohella show'n ainut positiivinen yllätys. Tiesin edelleen, että Malenko ja Benoit saavat kenen tahansa kanssa aikaan katsottavan ottelun, mutta tämä oli oikeasti ihan hyvä. Olihan tässäkin omat kankeutensa kiitos Adamsin ja Horace Hoganin, mutta kokonaisuudessaan tämä oli ihan kiva ottelu. Myös lopetuksesta pitää nostaa hattua, koska oli se sen verran näyttävä.
**½ (12:55)
Voittajat:

Spoiler

Chris Benoit & Dean Malenko (Malenko pinned Adams after Headbutt from the top of the cage by Benoit)

Kokonaisarvio Thunderista: Ei liene epäselvää siitä, että minun silmissäni tämän illan ainoat kunnon tähdet olivat Chris Benoit ja Dean Malenko. Muuten Thunder oli kaikella tapaa tasapaksua ja laimeaa toimintaa, jos ei nyt halua nostaa vähän esille Chris Jerichon ja Juventud Guerreran ihan kivaa ottelua, jonka Observer Newsletter oli jollain hiton kriteerillä arvostellut ***½-otteluksi. Suurimmaksi osaksi kaikki anglet olivat kuitenkin turhia ja tarjosivat käytännössä vain informaation siitä, millainen kortti SuperBrawlissa on. Mitään viihdearvoa niillä ei ollut. Tämä jäänee ihan hyvästä syystä ainoaksi Thunderiksi, jonka katson ainakin vuoden '99 aikana.

Vielä maaliskuussakaan ei ollut mitään kovin erityistä tv-show'ta, joten ajattelin, että viimeinen Raw ennen WrestleManiaa tarjonnee toivottavasti parempaa menoa kuin tämä SuperBrawlia edeltänyt Thunder. Seuraavaksi onkin siis vuorossa tuon SuperBrawlin arvostelu.