NWA Starrcade 1988
26.12.1988, Norfolk, Virginia
Selostajat: Jim Ross & Bob Caudle
The Fantastics vs. Steve Williams & Kevin Sullivan (US Tag Titles)
Tapahtuma aloitettiin hyvin NWA’maisesti eli pistämällä nopeatempoinen tag team -matsi heti alkuun. The Fantastics oli siis Tommy Rogersin ja Bobby Fultonin muodostama, hyvin värikäs ja karismaattinen joukkue. The Fanstasticsit muistuttivat hyvin paljon Shawn Michaelsin ja Marty Jannetyn tag teamia nimeltään The Rockers. Kummatkin olivat siis nuoria, hyvin kevytrakenteisia tiimejä, joiden kemiat olivat kuin syntyneet yhteen. Vastassa oli kuitenkin hyvin erilainen kaksikko, sillä Steve Williams että Kevin Sullivan olivat hyvin perinteisiä, rajunoloisia brawlereita. Ja koska vastassa oli kaksi lihaskimppua, Rogersin ja Fultonin piti yhteistyöllä saada nämä miehet mattoon. Tästä myös syntyi ottelun tarina, sillä tuota kerrattiin uudelleen ja uudelleen. Williams ja Sullivan suoraansanoen “mörssäsivät” nämä tikku-ukot mattoon, mutta he taas vastasivat heidän hitauteen nopeilla vaihdoilla ja toimivalla yhteistyöllä. Kehässä nähtiin oikein mukavaa toimintaa puolin ja toisin. Nähtiin hyvin lennokkaita top-rope -liikkeitä, slameja, suplexeja sekä double-team -liikkeitä. Etenkin Fultonin ja Rogersin muutamat double-team -liikkeet olivat hyvin erikoisia ja hienoja, mutta myös ottelun voimakaksikko teki muutamat näppäränäköiset liikkeet. Kummankin liikearsenaalit olivat hyvin kattavat, sillä samoja liikkeitä ei juuri nähty. Toki Sullivan perehtyi pikemminkin siihen perinteiseen slugfestaamiseen, mutta sen sijaan Williams näytti miten kunnon slamit ja suplexit isketään maton pintaan. Hänellä olikin hyvin stiff ote matsissa, joten siitä plussaa. Pituutta oli sellaisen kymmenen minuuttia, joka on siis ihan perusmatsin verran. Jos samaa menoa oltaisiin jatkettu viisi-kymmenen minuuttia, niin varmasti oltaisiin päästy sinne neljän tähden paikkeille. Matsi kuitenkin päättyi miltei samantien kymmenen minuutin merkin jälkeen, hieman sekavasti, mutta silti hyvin toimivasti. Hyvin toimiva opener, joka sai yleisön syttymään seuraavia matseja varten.
Pisteet: ***
The Midnight Express vs. The Midnight Express
Ei, en ole sekaisin. Vastakkain todellakin oli kaksi saman nimistä joukkuetta. Ensimmäinen joukkue, The Midnight Express oli Paul E. Dangerouslyn (nyk. Paul Heyman) johdolla toimiva tiimi, jonka jäseninä olivat “Lover Boy” Dennis Condrey ja “Ravishing” Randy Rose. Toinen joukkue, The Midnight Express oli taas Jim Cornetten vetämä tiimi, jonka jäseninä olivat “Sweet” Stan Lane ja “Beautiful” Bobby Eaton. Näistä jälkimmäinen oli pyörinyt NWA:ssa jo muutamia vuosia, mutta sitten Paul E. tuli kuvioihin mukaan ja samalla ilmestyi hänen “alkuperäinen” The Midnight Express AWA:sta. Loistavan feudin aineksia? Ehdottomasti. Myöhemmin tästä syttyikin todella ison luokan feud, sillä nämä kaksi tiimiä nappasivat mm. muutamasta show’sta main eventin paikan. Ja koska tämä AWA:sta tullut ‘Express oli “tunkeutumassa” NWA:han, he vetivät myös pahiksen roolia. Cornetten johtama ‘Express taas oli taas niin babyface kuin olla ja voi, ja siksi myös hyvin over yleisölle. Noh, itse matsin kimppuun, joka ei pettänyt odotuksiani. Ottelu aloitettiin hyvin nopeatempoisesti, vaihtelemalla arm drageja ja tekemällä mm. erilaisia reversaleja. Sitten Cornette alkoi ottaa osaa ottelunkäyntiin, iskemällä Condreytä tennismailalla selkään. Tästä Condrey otti hyvin paljon vahinkoa ja näin myös huilasi kehän ulkopuolella tuokion, kunnes taas jatkoi painimista… vain saadakseen uudelleen tennismailasta selkään. Tästä vasta soppa syntyikin, sillä tämän pienen tilanteen jälkeen painijat että managerit vaihtelivat nyrkkejä kehässä ja sen ulkopuolella. Ja koska toimintaa oli niin paljon jokapaikassa, oli yleisö aivan hulluna ja volyymit kävivät korkealla. Ottelu kuitenkin jatkui hyvin tasaisesti. Kumpikin osapuoli pääsi näyttämään osaamisensa, niin matossa kuin yläköysillä. AWA:n ‘Expressit olivat hieman hitaita ja kankeita, mutta NWA:n ‘Expressit olivat taas kisakunnossa ja kantoivat heitä helposti. Kohtaaminen jatkui hyvin viihdyttävänä viidentoista minuutin ajan, kunnes tuli loppuhuipennuksen vuoro ja wham! Erinomainen matsi oli valmis. Loistavasti rakennettu alusta loppuun, loistavaa myymistä ja psykologiaa, sähköisellä tunnelmalla höystettynä. Hyvien matsien parissa jatketaan ja lisää luvassa.
Pisteet: ****-
The Russian Assassins vs. Junkyard Dog & Ivan Koloff
Tai no, lisää hyvää materiaala luvassa tämän matsin jälkeen. Jokaisessa tapahtumassa on yksi tai kaksi täyttömatsia, ja tämä illan kolmas tag team -matsi sai sen “kunnian”. Vastakkain oli neljä kylmäveristä brawleria. Itseasiassa vain Ivan Koloffilla oli painitaitoja, sillä JYD, tuttuun tapaan vain haukkui ja yritti puskea vastustajia. Russian Assassinsit taas ärsyttivät yleisöä ja ottivat vastustajien iskuja vastaan. Matsissa olikin hyvin tuttu ja turvallinen tarina. Nämä venäjäläispainijat dominoivat ottelua, kunnes face joukkueen toinen osapuoli pääsi kovan paineen alta vaihtoon ja näin tag-kamu putsasi kehän. Yleisö oli hyvin mukana ja vaikka he eivät paljoa hurranneet face-tiimille, kommunistipa*skat oikein urakalla heattia aikaseksi. Pituutta oli reippaat viisi minuuttia, joka oli aivan tarpeeksi, sillä vaikka yleisö huusi kovaa, itse matsi ei purrut heihin eikä minuun. Bookkaus toimi, etenkin matsin lopetus, joka oli hyvin omaperäinen. Eipä muuta.
Pisteet: *
Mike Rotundo vs. Rick Steiner (World TV-Title)
Jos Mike Rotundo ei sytytä pienintäkään lamppua pääkopan sisällä, niin hänet tunnettin paremmin WWF:ssä firman virallisena verontarkastajana eli IRS:nä. Hän näyttikin todella nuorelta näihin aikoihin, mutta niin myös hänen vasustajansa, Rick Steiner. Näihin aikoihin ei ollut vielä Steiner Brotherseja, sillä hänen veljensä Scott teki debyyttinsä vasta seuraavana vuonna. Pelkästään näistä kahdesta syystä pidin kohtaamista hyvin mielenkiintoisena. Mike Rotundo ilman IRS:n gimmickiä ja Rick Steiner singles merkeissä, todellakin jotain katsomisen arvoista. Kevin Sullivan oli toiminut Mike Rotundon suojattina pitkän aikaa ja hän oli auttanut Rotundoa mm. kepulikonsteilla voittamaan muutamat kohtaamiset. Tästä syystä Sullivan pistettiin pieneen häkkiin, joka nostettiin areenan kattoon saakka. Noh, matsin kimppuun. Ottelu alkoi hyvin tasaväkisesti, arm dragien, clotheslinien ja perinteisen brawlin kera. Nähtiin muutamia hienoja liikkeitä kummaltakin, kuten belly-to-belly suplex ja top-rope elbow droppeja. Sitten Rotundo sai otteen Steinerista ja näin hän alkoi dominoimaan ottelua rajuilla slameilla ja clotheslineillä, mutta Rick, ottelun hyviksenä tietenkin nousi tästä alakynnestä ja alkoi pistämään vastaan oikein kunnolla. Näin jatkettiin taas hyvin perinteisillä liikkeillä. Mike Rotundo tunnettiin hänen ikuisista sleeperholdeista, eikä Rick’in liikevarastoon kuulunut belly-to-bellyä hienompaa liikettä, joten kovin kummoisia liikkeitä/liikesarjoja ei nähty. Noh, hyvin tasaisesti jatkettiin taas sinne viidentoista minuutin paikkeille, kunnes alkoi tapahtumaan vaikka mitä. Sullivan pääsi häkistään ulos ja näin myös Tommy Young sekaantui otteluun. Sitten kuin tyhjästä tuli lopetus ja yleisö suorastaan räjähti. Uskomaton tunnelma ja uskomattoman paljon ääntä. Tuo oli varmasti kovin pop, mitä olen koskaan kuullut. Wow, olin aivan sanaton sen jälkeen. Kokonaisuudessaan hyvä viidentoista minuutin matsi, jossa olisi voinut olla hieman enemmän spotteja, sillä ne olisivat piristäneet kokonaiskuvaa huomattavasti. Hieman pitkävetinen, mutta silti varsin viihdyttävä ottelu.
Pisteet: ***
Barry Windham vs. Bam Bam Bigelow (US Title)
Tämäkin oli hyvin-hyvin mielenkiintoinen matsi. Vastakkain oli kaksi taitavaa miestä: Barry Windham, hyvin stiffinoloinen brawleri, joka liikkui todella vikkelästi isoksi mieheksi ja Bam Bam Bigelow, myös iso mies (tosin pikemminkin leveydeltään kuin pituudeltaan), joka myös liikkui hyvin vakuuttavasti isoksi mieheksi. Tässä matsissa haettiin jonkinlaista Daavid-Goljat asetelmaa, joka oli hyvin hupaisaa, sillä Windham veti Daavidin, eli pienen miehen roolia. Bam Bam oli ainakin 20-25 senttiä lyhempi mies ja hän sai olla se, joka dominoi ottelunkulkua? En ole bookkaaja, mutta jos tuossa ei muut näe mitään hupaisaa, niin varmasti on jokin pielessä ja pahasti. Kohtaaminen lähti hyvin nopeatempoisesti käyntiin. Ensiksi vaihdeltiin nyrkkejä, sitten clotheslinejä, kunnes päästiin kehän ulkopuolelle keräämään happea. Ensimmäiset kymmenen minuuttia menikin Bam Bamin hallitessa ja se ihan viihdyttävää hallintaa, sillä hän kierrätti liikkeitänsä hyvin monipuolisesti ja hänen kehätyöskentely oli varsin vakuutavaa. Nähtiin brawlausta, suplexeja sekä niitä top-rop headbutteja. Windham nousi alakynnestä, kun Bam Bam teki ensiksi pienen virheen kehän ulkopuolella ja vielä sen jälkeen hyppäsi headbutin kolmannelta köydeltä ohi. Sitten nähtiinkin oikein mehukasta myymistä kummaltakin osapuolelta, vaikka itse psykologia olikin hieman hukassa. Ensiksi Bam Bam nilkutti loukkaantunutta jalkaa, kunnes yhtäkkiä löytyi voimia mm. toisen heittämiseen ja potkimiseen, kunnes yht’äkkiä vaivat palasivat? Ei kovin vakuttavaa, sorry. Windham myi sen sijaan loistavasti ja teloitti muutamat liikkeet tyylillä, etenkin loppupuolen lentävä lariat. Tässäkin matsissa päästiin sinne viidentoista minuutin paremmalle puolelle, kunnes matsi loppui hieman laiskanoloisesti, mutta niin NWA’maisesti eli yllättävästi. Erinomaista bookkausta ja yleisö oli hereillä koko matsin ajan.
Pisteet: ***
Dusty Rhodes & Sting vs. The Road Warriors (Word Tag Team Titles)
Vaikka illan viimeinen matsi, eli main event oli vasta tulossa, tämä oli tapahtuman odotetuin matsi. Dusty Rhodes oli näihin aikoihin varsin over, kuten myös hänen nuori tag team -partneri Sting. Vastassa olivat taas AWA:sta tulleet “pahikset” The Road Warriorsit, eli Hawk ja Animal. Heidät tunnettiin paremmin muutaman vuoden päästä Legion of Doomina. Panoksena olivat siis fiman arvosteteuimmat tag team -vyöt, nuo ensimmäisen matsin “US Tag Team” -mestaruudet eivät olleet mitään näihin verrattuna. Matsissa olikin kaikki elementit mukana. Hawk ja Animal brawlasivat hyvin taidokkaasti, hyvin laajalla liikevarastolla. Dusty Rhodes, yleisön suosikkina, keräsi yleisön huomion ja saivat heidät mukaan matsiin. Sting taas toi matsiin hieman psykologiaa, nopeutta ja sitä lennokkaampaa toimintaa. Road Warriorseilla oli hyvin stiff ote, kuten heillä oli tapana. Clotheslinet vietiin perille, nyrkit vietiin perille ja slamit paukutettiin mattoon voimalla. Ja koska kyseessä oli babyface vs. monster-heel -kohtaaminen, yleisö piti todella paljon ääntä ja areenalla oli hyvin sähköinen tunnelma. Etenkin hot-tagit olivat herkkua korville, mutta myös mm. Stingin “Stinger splash” sai kovia suosionosoituksia. Myyminen oli hyvin peruskauraa, ei erityisen hyvää, muttei erityisen huonoakaan. Bookkaus kuitenkin “teki” tämän matsin, sillä hitaita hetkiä ei tunnettu ja kokoajan oli menoa kehässä ja/tai sen ulkopuolella. Ja koska jokapaikassa tapahtui niin paljon, matsille ei kertynyt pituutta kuin kymmenisen minuuttia. Tämä oli kuitenkin hyvin positiivinen asia, sillä tunnetusti parhaat brawlit pidetään lyhyinä. Pidin kyseisestä matsista yllättävän paljon, sillä en ole koskaan ollut Dusty-fani ja hän kuitenkin esitti matsin pääosaa. Toki Stingin ja ‘Warriorsien työ myös vaikutti kokonaisuuteen, mutta tuskin sitä samaa heattia oltaisi saatu aikaan ilman Dustya.
Pisteet: ***½
Ric Flair vs. Lex Luger (World Title)
Ja vielä pääsemme tapahtuman viimeisen matsin pariin. Ric Flair oli hallinnut raskaansarjanmestaruutta pitkän aikaa ja hän oli voittanut joka kerta vastustajansa huijaamalla taikka hankimalla itselleen diskauksen. Tästä syystä matsiin lisättiin uusi sääntö. Normaaliin tapaan kun toinen painija diskataan, mestaruus pysyy mestarilla. Tällä kertaa tuota sääntöä oltiin hieman muunneltu niin, että jos vastustaja diskataan, mestaruus vaihtuu. Tämä käytännössä tarkoitti sitä, että Ric Flair menettää mestaruutensa, jos hankkii itselleen diskauksen. Siksipä tätä matsia hypetettiin ja mainostettiin aivan mielettömästi ennen sen alkamista. Ric Flairin piti voittaa vastustajansa puhtaasti, ilman kepulikonsteja sun muita. Ja koska panoksena oli niin paljon, Ric otti kehänlaidalle mukaan JJ Dillonin, hänen managerinsa, jotta he keksisivät sopivat taistelutaktiikat Lugeria vastaan. Niitä myös pohdittiin hyvin paljon, sillä kun matsi lähti käyntiin ja Lex teki yhden-kahden liikkeen, Ric lähti huilaamaan kehän ulkopuolelle ja samalla vaihtoi samalla sanaset Dillonin kanssa. Tätä kaavaa toistettiin ainakin viisi kertaa, kunnes ottelu pääsi kunnolla käyntiin. Sitten kumpikin alkoi jakelemaan perusliikkeitään vuorotellen. Nähtiin siis brawlausta, clotheslinejä, muutamat slamit sekä back dropit, jotka Flair otti tuttuun tapaan kyljelleen. Vauhti oli hyvin tasapaksua, toki välillä kumpikin veti minuuti-kahden spurtteja, mutta aina loppujen lopuksi päädyttiin hyvin rauhalliseen painiin. Nähtiiin myös muutamat hyvin erikoiset liikkeet Lugerilta, sillä hän veti mm. kehäkulmauksesta superplexin ja haki jonkinlaista muunnelmaa sit-out powerbombista. Muutenkin Lugerin liikevarasto oli hyvin laaja tässä matsissa, sillä hän kierrätti liikkeitänsä hyvin monipuolisesti ja yllätti hieman erikoisilla liikkeillä kaksi-kolme kertaa. Flair taas toi mukaan sen iki-ihanan kehäpsykologian, erinomaisen myymisen ja teknistävääntöä. Hän ei vetänyt peruslinjaansa, choppien ja potkujen kera, vaan tiputti Lugerin mattoon ja keskitti erilaisia lukkoja hänen jalkoihin. Luger taas nousi paineen alta ja alkoi dominoimaan ottelua stiffeillä clotheslineillä ja vielä stiffeimmillä chopeilla. Flair pääsi myös tekemään mukavan blade-jobin, sillä koko tukka värjääntyi aivan punaiseksi… kuten aina. Yleisö oli hyvin mukana, kuten main eventeissä on tapana. Mutta, kuten aiemmassakin kohtaamisessa, se mikä “teki” tämän matsin, oli sen bookkaus. Aivan mahtavaa bookkausta! Kokoajan oli “voi ei, nyt se matsi loppuu tähän” tunne, mutta sitä vain pitkitettiin ja pitkitettiin, kunnes kuin tykinsuusta nähtiin lopetus ja 1-2-3. Tuon viimeisen pinnauksen jälkeen ei voinut muuta sanoa, kuin wow! Flair kantoi Lex Lugerin yli kolmenkymmenen minuutin otteluun ja mikä parasta, se oli erinomainen ottelu. Monelle WWF Lugeria seuraanneelle tuo voi kuullostaa täydeltä tuubalta, mutta tässä matsissa Luger suoraansanoen loisti. Hän veteli uusia liikkeitä, kierrätti liikkeitä, oli tavattoman over yleisölle ja antoi Flairin tehdä työn. Hän ei no-sellannut oikeastaan yhtään ja hän toi mukaan jopa kehäpsykologiaa. Kokonaisuudessaan illan paras matsi, mutta myös paras matsi, mitä olen Lugerilta koskaan nähnyt. Totta puhuen, tämä kuuluu myös Ric Flairin parhaimmistoon. Todellakin jotain must-see materiaalia, sillä Lugeria harvemmin näkee näin hyvissä matseissa. Pelkästään tämä on todella hyvä syy, miksi kyseinen nauha kannattaa hankkia, vaikka joutuisikin maksamaan hieman extraa.
Pisteet: *****-
Pelkästään cardia vilkaisemalla huomaa, että kyseessä oli varsin mehukas tapahtuma. Ei yhtään squashia, eikä yhtään DUD -tasoista matsia. Vain yksi huono matsi ja sekin lyhyt täyttömatsi. Loput olivatkin aivan toista luokkaa, sillä mukana oli monta hyvää, muutama erinomainen ja yksi miltei klassikko kohtaaminen. Tämä tapahtuma on syy #142 miksi rakastan NWA:ta, joten kyllä, suosittelen lämpimästi!
Kokonaisarvosana: ****-
Kirjoittanut Juuso S.