Wrestlingin kultainen kunnia

Kirjoittanut Vili Lehtoranta, 10.6.2005


Sisältö:
I Ensimmäiset 50 vuotta
II National Wrestling Alliance – NWA
III Kartellista veriseen kilpailuun
IV Kayfabe murtuu
V Attituden aikakausi
VI Erään aikakauden päättyminen
VII Loppusanat

 

ALUKSI

Wrestlingissä kaikki katsojille näytettävät tapahtumat ovat etukäteen suunniteltuja. Voiko tällaista lajia edes kutsua urheiluksi vai onko se vain saippuaoopperaa tai suurimuotoista muskelibalettia? Ja vaikka laji urheilullista olisikin, onko mitään mieltä kilpailla hiki hatussa ja veren valuessa mistään mestaruudesta, jonka voisi ajatella enintään merkitsevän sitä, kuka on paras kaveri yleisön ja käsikirjoituksen laatijoiden kanssa?

Itselleni syntyi ajatus tutkielmasta, joka tarkastelisi wrestlingin maailmanmestaruuden historiaa ja mahdollisuuksien mukaan myös itse lajin historiaa. Koska olisi ollut liian aikaavievää käydä läpi muun muassa Meksikon ja Japanin kunniakkaiden promootioiden ja mestaruuksien historiaa, keskityn tässä tekstissä yksinomaan yhdysvaltalaiseen wrestlingiin. Koska nykyisin WWE:ssä puolustettava World Heavyweight Championship on se vyö, jolla ainakin muodollisesti on pisin historia takanaan, keskityn promootioiden historiassa vuonna 2001 toimintansa lopettaneeseen World Championship Wrestlingiin ja sitä aiemmin wrestlingin areenoita hallinneeseen National Wrestling Alliancen syntyyn. Erityisesti NWA:n ja WCW:n erottautuessa toisistaan vuosina 1990-1994 aiempia mestaruusperinteitä kirjoitettiin perusteellisesti uusiksi. Myös wrestlingin julkisuuskuva ja asenne muuttui radikaalisti 1990-luvulla ja siksi oman merkittävän osansa saa myös samana vuonna WCW:n kanssa kuollut Extreme Championship Wrestling.

Wrestlingin ja sen maailmanmestaruuden historia on hyvin hajanaista, sekavaa sekä täynnä kiistoja ja riitoja muiden promootioiden kanssa. Wrestling-historian tutkimuksestakin on siksi aina vaarassa tulla sellainen. Olen piirtänyt tekstin tueksi oheisen kuvan, joka osoittaa merkittävimpien promootioiden synnyn ja tärkeimpien mestaruusmatsien ottelijat ja ajankohdat. Varsinaisen tutkimustyön ovat aikanaan toiset kirjoittajat ansiokkaasti tehneet. Otin omaksi osakseni laatia kattavan esityksen suomeksi valitsemalla mahdollisimman mielenkiintoisia historiallisia tapahtumia ja sitten kääntää ne yhdeksi tekstiksi leikkaa ja liimaa-periaatteella.

Olen tätä kirjoittaessani oppinut entistä enemmän arvostamaan wrestlingiä urheiluna ja loistavana viihteenä. Mikäli tämä teksti auttaa muitakin tuntemaan samoin, olen iloinen. Jos haluatte kiittää, voitte tehdä sen klikkaamalla säännöllisesti WrestlingAlert.com :in mainoksia.

Vili L.
Helsinki, 10.6.2005

ylös

I ENSIMMÄISET 50 VUOTTA
1.1. American Heavyweight-mestaruus

Wrestlingin maailmanmestaruuden historia alkaa 1800-luvun lopulta sellaisista legendaarisista nimistä kuin William Muldoon, George Hackenschmidt ja Frank Gotch. Eräät historioitsijat ovat esittäneet myös, että mestaruushistorioiksi voisi laskea myös 1800-luvulla varsin vapaasti jaetut USA:n osavaltiomestaruudet. Eräs näistä mestareista oli Yhdysvaltojen tuleva presidentti Abraham Lincoln, joka vuoden 1831 lopulla voitti Louisianan osavaltion painimestarin New Salemissa.

Wrestlingin maailmanmestaruuden yhtenä esiasteena oli American Heavyweight Title. Tuosta mestaruudesta käytiin kahdenkymmenen vuoden ajan tiukkoja taisteluja ja henkilökohtaisia vihollisuuksia – joista käytetään englanniksi ja nyky-wrestlingissäkin nimitystä “feud”.

Ensimmäiseksi American Heavyweight-mestariksi nousi maaliskuun 2. päivänä vuonna 1893 Evan “Strangler” Lewis. Lewis oli Catch-as-Catch-Can Heavyweight-mestari ja hän voitti tuona päivänä American Greco-Roman Heavyweight-mestarin Ernest Roeberin paras selätys kolmesta-ottelussa. Lewis hävisi mestaruuden Martin “Farmer” Burnsille vuonna 1895. Dan McLeod voitti sen Burnsilta lokakuussa 1897 ja marraskuussa 1901 sen vei Tom Jenkins, joka sitten alkoikin pitää American Heavyweight-vyötä henkilökohtaisena mestaruutenaan.

Tom Jenkins oli syntynyt Clevelandissa vuonna 1872. Häntä pidettiin kaikkein vahvimpana ja rajuimpana koskaan painikehään kiivenneenä ottelijana. Jenkins oli painoltaan yli 90 kiloa pelkkää lihasta. Hän hankasi mielellään hiekkapaperinkarkeita kämmeniään vastustajiensa naamaan ja usein hän otteluissaan tönäisi vastustajansa taaksepäin valtavilla voimillaan pelotellakseen, vaikka tällaiset otteet olivat sääntöjenvastaisia. Hänellä oli pelottava voittoputki ja yleisesti häntä pidettiin voittamattomana. Jenkins oli prototyyppi wrestlingin myöhempien juonikuvioiden “heelistä” (pahis) ja “rulebreakerista” (sääntöjenrikkoja), jollaisen hahmon myöhemmin muun muassa Killer Kowalski ja Ric Flair tekisivät tunnetuksi.

Joulukuussa 1902 sattui yksi wrestlingin ensimmäisistä lukuisista kiistanalaisista mestaruusotteluista. Jenkins puolusti mestaruuttaan entistä vyön haltijaa McLeodia vastaan. Mestaruusmatsi oli tavan mukaan paras kolmesta-ottelu ja puolustava mestari Jenkins otti ensimmäisen selätyksen 59 minuutin ottelemisen jälkeen. McLeod nappasi toisen voiton 24 minuutin jatkon jälkeen. Kun kolmatta selätystä oli haettu 20 minuuttia, Jenkins yllättäen totesi, että hänelle riitti ja jätti matsin kesken jalkavaivan vuoksi. McLeod otti mestaruutensa takaisin. Jenkinsin vaivat paljastuivat myöhemmin johtuneeksi ruokamyrkytyksestä.

Jenkins teki kuitenkin paluun seuraavana vuonna voittamalla American Heavyweight-mestaruuden McLeodilta Buffalossa, New Yorkissa pidetyssä ottelussa. Jenkins otti kaksi perättäistä selätystä ajoissa 77 ja 14 minuuttia.

Tammikuussa 1904 American Heavyweight-vyön vei legendaarinen Frank Gotch selättämällä Jenkinsin kahdesti peräkkäin. Taas kerran ottelu oli tunteitakuohuttava, sillä ensimmäisen selätyksen jälkeen Jenkins käytti sääntöjenvastaisia hämäyskonsteja ja hänet diskattiin. Jenkins oli päättänyt hankkia vyön kolmannen kerran. Hänen ensimmäinen revanssinsa helmikuussa 1905 epäonnistui. Mutta maaliskuussa 1905 hän kohtasi Gotchin New Yorkin Madison Square Gardenilla. Lehdistö oli avoimesti osoittanut halveksuntaa Jenkinsiä kohtaan mutta kummankin painijan saatua yhden selätyksen Jenkins hankki mestaruuden jälleen kerran selättämällä Gotchin kymmenen minuutin painimisen jälkeen.

Gotch otti oman revanssinsa toukokuussa 1906. Hänen ottelunsa alkoi huonosti, sillä Jenkins otti ensimmäisen selätyksen 26 minuutin jälkeen. Mutta selätettyään ensin Jenkinsin 14 minuutin jälkeen ja sitten vielä uudelleen 17 minuutin jälkeen, Gotch oli voittanut mestaruuden itselleen. Gotch joutui kuitenkin pahasti yllätetyksi yhdessä ensimmäisistä wrestlingin shokkivoitoista joulukuussa 1906, kun hän hävisi vyön Fred Beellille. Gotch toipui silti nopeasti ja voitti mestaruutensa takaisin jo 16 päivän kuluttua revanssissaan ottamalla heti kaksi ensimmäistä selätystä Beellistä.

Gotch ja Jenkins kävivät keskenään monta ottelua. Gotchin tekniikan parantuessa ja Jenkinsin voimien hiipuessa Gotchista tuli pian uusi wrestlingin ykkösnimi.

1.2. Maailmanmestaruus syntyy

Erillisten Pohjois-Amerikan ja Euroopan-mestaruuksien tilalle haluttiin jo varhain saada yksi yhtenäinen, kiistaton maailmanmestaruus. Ensimmäisen kerran sellainen syntyi toukokuussa 1904, kun Saksan, Italian ja Iso-Britannian tunnustama mestari George Hackenschmidt voitti Jenkinsin New Yorkissa. Hackenschmidt tunnustettiin näin ensimmäiseksi wrestlingin maailmanmestariksi.

Yhtenäisestä mestaruudesta ei kuitenkaan tullut mitään, kun arvostaan herkkä Jenkins jatkoi American Heavyweight-mestaruuden kantamista. Mutta Gotchin syrjäytettyä Jenkinsin saatiin aikaan toinen maailmanmestaruusottelu huhtikuussa 1908. Paikkana oli Chicagon Dexter Park Pavilion ja ottelijoina American Heavyweight-mestari Gotch sekä maailmanmestari Hackenschmidt.

Mestaruusottelun voittajaksi selviytyi lopulta Gotch mutta taas kiistanalaisella tuloksella. Hackenschmidt koetti yli kaksi tuntia turhaan saada selätystä Gotchista. Lopulta maailmanmestari turhautui täysin ja syytti Gotchia, että tämä oli öljynnyt kehonsa jotta tästä ei saisi otetta. Protestiksi Hackenschmidt jätti ottelun kesken eikä tuomarilla ollut muuta mahdollisuutta kuin luovuttaa maailmanmestaruus Gotchille.

Vaikka kaikkien aikojen ensimmäinen kiistaton maailmanmestaruus oli saavutettu hyvin kiistanalaisessa ottelussa, Frank Gotch oli nyt wrestling-maailman ehdoton valtias. Pieni tahra mestaruudessa kuitenkin oli: Tom Jenkins ei ollut koskaan suostunut nielemään tappiotaan Gotchille. Jenkins kutsui itsepintaisesti edelleen itseään American Heavyweight-mestariksi vaikka mestaruutta ei virallisesti ollut enää edes olemassa. Jenkinsin sinnikkyys kuitenkin lopulta kannatti. Gotch jäi eläkkeelle hallitsevana mestarina huhtikuussa 1913 puolustettuaan viimeisen kerran vyötään menestyksekkäästi George Lurichia vastaan. Vapaaksi jääneestä mestaruudesta järjestettiin ottelu Hackenschmidtin ja Jenkinsin välille. Toukokuussa 1913 Hackenschmidt voitti Jenkinsin Madison Square Gardenilla suoraan kahdella perättäisellä selätyksellä ja nousi näin vihdoin maailmanmestariksi. Tosin vielä murskatappion jälkeenkään Jenkins ei pystynyt tunnustamaan aikansa menneen ohi ja hän kutsui häviönkin jälkeen itseään itsepintaisesti American Heavyweight-mestariksi – vaikkakaan kukaan muu kuin hän itse ei häntä sellaiseksi tunnustanut. Jäätyään eläkkeelle Jenkins ryhtyi West Pointin sotilasakatemian nyrkkeily- ja painivalmentajaksi. Hänen opastuksellaan muun muassa Dwight Eisenhower ja George Patton oppivat painia. Jenkins oli hyvin kunnioitettu West Pointissa ja opetti siellä yhteensä 37 vuotta.

Tiedossa ei ole, milloin ja miten Hackenschmidt menetti tai hävisi maailmanmestaruutensa. Itse mestaruudesta tiedetään seuraavan kerran vuonna 1914, jolloin Nebraskan Omahassa pidettiin siitä turnaus. Senkään tuloksista ei ole varmuutta mutta jossain vaiheessa – tai kyseisessä turnauksessa – mestaruus päätyi Charley Cutlerille.

Heinäkuussa 1915 Joe Stecher voitti mestaruuden Cutlerilta. Stecher aiheutti toimillaan taas värikkyyttä wrestlingin maailmanmestaruushistoriaan. Hän puolusti mestaruutta huhtikuussa 1917 Omahassa Earl Caddockia vastaan. Stecher voitti ensimmäisen selätyksen 82 minuutin jälkeen. Seuraavan selätyksen vei kuitenkin Caddock. Stecher protestoi selätystä voimakkaasti tuomarille, väittäen tämän tuominneen selätyksen väärin. Stecher oli niin vihainen, että kieltäytyi jatkamasta ottelua kolmanteen selätykseen ja tuomari julisti uudeksi mestariksi Caddockin forfeitilla (keskeytyksellä).

Stecher teki kuitenkin menestyksekkään paluun Madison Square Gardenilla tammikuussa 1920. Kaksi tuntia ja viisi minuuttia kestäneessä ottelussa Stecher voitti Caddockin ja otti maailmanmestaruuden takaisin. Mestaruus kulki seuraavaksi Ed “Strangler” Lewisin, Stan Zbyszkon ja Wayne Munnin kautta lopulta takaisin Stecherille toukokuussa 1925.

1.3. NYSAC:n ja NBA:n mestaruudet

Strecher hävisi toistamiseen mestaruuden Lewisille helmikuussa 1928. Tällä kertaa kiistanalainen tulos johti kiistattoman mestaruuden päättymiseen. New York State Athletic Commission (NYSAC) ei tunnustanut Lewisia uudeksi mestariksi. Sen sijaan NYSAC antoi mestaruuden Hans Steinkelle, jonka maaliskuussa 1929 voitti Dick Shikat. Kesäkuussa 1930 NYSAC:n maailmanmestaruuden voitti Jim Londos mutta NYSAC otti häneltä mestaruuden pois koska hän ei suostunut puolustamaan sitä Ed Lewisia vastaan. NYSAC tunnusti Lewisin mestariksi kun tämä voitti Jack Sherryn lokakuussa 1930. Lewis oli mestarina helmikuuhun 1933 asti, jolloin hävisi Jim Browningille, joka sitten hävisi NWA:n mestarille Jim Londosille, joka yhdisti mestaruudet.

Gus Sonnenberg voitti “alkuperäisen” (siis muiden kuin NYSAC:n tunnustaman) maailmanmestarin Lewisin tammikuussa 1929 Bostonissa. Mutta National Boxing Associationin (NBA) painijaosto ei tunnustanut Sonnenbergia. Se julisti mestaruuden avoimeksi ja antoi sen Dick Shikatille, kun tämä voitti Jim Londosin elokuussa 1929. Tästä NBA:n maailmanmestaruudesta kehittyisi myöhemmin National Wrestling Associationin (ensimmäinen NWA) mestaruus. Vyö kulkeutui Londosin ja Joe Savoldin kautta Jim Browningille vuonna 1933. Jim Londos voitti mestaruuden Browningilta kesäkuussa 1934 ja nyt myös NYSAC tunnusti Jim Londosin maailmanmestariksi.

1930-luvulla sai alkunsa myös American Wrestling Association (AWA) Bostonissa, joka loi oman maailmanmestaruutensa. Se kehittyi Sonnenbergin NYSAC:n ja NWA:n tunnustamattoman tynkämestaruuden pohjalle. Ensin Ed Don George voitti Sonnenbergin joulukuussa 1930 ja Ed Lewis voitti mestaruuden häneltä huhtikuussa 1931. Mutta puolustaessaan mestaruutta Henri Deglanea vastaan Montrealissa toukokuussa 1931 Lewisin kerrottiin purreen Deglanea. Boston katsoi Deglanen voittaneen diskauksella ja tunnusti hänet uudeksi mestariksi. Ed Don George voitti uuden AWA:n maailmanmestaruuden Deglanelta helmikuussa 1933.

1.4. Kiistaton mestaruus palaa… vain hetkeksi

Jim Londosin ollessa NWA:n ja NYSAC:n tunnustama maailmanmestari, Danno O’Mahoney voitti hänet kesäkuussa 1935. Heinäkuussa 1935 O’Mahoney voitti Ed Don Georgen titteliottelussa ja oli nyt niin NWA:n, NYSAC:n ja AWA:n tunnustama kiistaton mestari.

O’Mahoneyn luoma kiistattoman mestaruuden kausi ei kestänyt pitkään. Jo maaliskuussa 1936 Dick Shikat voitti hänet mutta tästä huolimatta AWA tunnusti edelleen O’Mahoneyn maailmanmestariksi.

NWA:n ja AWA:n ohelle syntyi myös jälleen uusi maailmanmestaruus. Los Angeles Olympic Auditorium järjesti turnauksen omasta maailmanmestaruudesta vuonna 1935 ja sen voitti Vincent Lopez. Los Angelesissa syntyi myöhemmin vuoteen 1968 saakka toiminut World Wrestling Association (WWA), joka toimi myös Japanissa ja Havaijilla. WWA keräsi vuonna 1952 siihen asti suurimman pääsylipputulot, yli 100 000 dollaria, ottelulla, jossa Lou Thesz voitti WWA:n maailmanmestaruuden Baron Michele Leonelta. 1960-luvulla WWA teki myös historiaa, sillä sen mestarit Bearcat Wright ja Bobo Brazil olivat kaikkien aikojen ensimmäiset mustaihoiset mestarit.

NWA:n mestariksi nousi 1937 ensimmäistä kertaa legendaarinen Lou Thesz. Hänet voitti helmikuussa 1938 Steve “Crusher” Casey ja vei mestaruuden. Yksi wrestlingin historian monista kiistanalaisista otteluista käytiin Caseyn ja haastaja Everett Marshallin välillä. Marshall diskattiin ottelussa, koska hän heitti Caseyn ulos kehästä. Kun NWA syyskuussa 1938 kokoontui vuosikokoukseensa Montrealissa, se päätti antaa mestaruuden Marshallille. Casey oli poissa Yhdysvalloista eikä voinut puolustaa mestaruutta ja Marshallin manageri Billy Sandow puolusti suojattiaan sanomalla, että mestaruusottelun ulosheitto oli sattunut vahingossa. NWA:n johtokunta kumosi ottelun tuloksen ja antoi siis maailmanmestaruuden Everett Marshallille.

1.5. American Wrestling Association

Bostonilainen AWA siis tunnusti maailmanmestariksi edelleen Danno O’Mahoneyn huolimatta tämän häviöstä Shikatille maaliskuussa 1936. AWA:n maailmanmestaruuden voitti heinäkuussa 1936 Yvon Robert. Seuraavana ykköshaastajana oli Lou Thesz mutta koska Robert kieltäytyi ottelemasta häntä vastaan, AWA otti mestaruuden pois Robertilta joulukuussa 1937.

Thesz voitti vuoden 1937 lopulla Everett Marshallin sekä AWA:in mestaruuden. Myöhemmin Thesz hävisi Steve Caseylle, joka puolestaan hävisi ja voitti vyön vielä useita kertoja ennen lähtöään armeijaan II maailmansodan aikana. Sandor Szabo tuli sodanaikaiseksi mestariksi mutta Casey teki paluun palatessaan sodasta huhtikuussa 1945.

Toukokuussa 1950 AWA:n mestaruuden voitti Gorgeous George. Heinäkuussa 1950 Lou Thesz voitti Georgen mutta Ohion AWA-jaosto ei tunnustanut voittoa. Ohio otti vastuulleen AWA:n maailmanmestaruuden kun Boston liittyi myöhemmin NWA:een. Buddy Rogers voitti AWA-mestaruuden kolme kertaa mutta kieltäytyi kolmannen voittonsa jälkeen puolustamasta sitä Ruffy Silversteinia vastaan. AWA otti mestaruuden pois Rogersilta ja julisti haastajiksi Don Leo Jonathanin ja Killer Kowalskin. Maaliskuussa 1962 pidetyssä ottelussa AWA:n mestaruuden voitti Jonathan.

AWA:n mestaruus menetti maailmanmestaruuden asemansa, kun NWA:n maailmanmestari Lou Thesz voitti hallitsevan mestarin Karl Krauserin kesäkuussa 1964. Voiton myötä Ohio liittyi NWA:een ja tunnusti sen maailmanmestaruuden.

Vuonna 1959 NWA:n maailmanmestaruuden voitti Paul O’Connor. Kun tämä kieltäytyi puolustamasta mestaruutta Verne Gagnea vastaan, AWA jälleen erosi NWA:sta. Sen mestariksi tuli Crusher Lisowski, joka vuonna 1963 voitti myös Omahassa käytössä olleen maailmanmestaruuden. Myöhemmin molemmat mestaruudet voitti Verne Gagne ja voiton myötä mestaruudesta tehtiin AWA:n virallinen maailmanmestaruus. AWA säilyi toiminnassa vuoteen 1991 asti, jolloin AWA:n mestari Larry Zbyszko siirtyi WCW:iin. Dale Gagne osti konkurssipesältä oikeudet AWA:n nimeen vuonna 1996 ja jatkoi yhtiön toimintaa myös AWA:n maailmanmestaruuden käyttöönotolla – sitä piti muun muassa entinen WCW:n Cruiserweight-mestari Evan Karagias.

ylös

Vastaa