Wrestlingin kultainen kunnia

Kirjoittanut Vili Lehtoranta, 10.6.2005
[nextpage title=”Sivu1″]
Sisältö:
I Ensimmäiset 50 vuotta
II National Wrestling Alliance – NWA
III Kartellista veriseen kilpailuun
IV Kayfabe murtuu
V Attituden aikakausi
VI Erään aikakauden päättyminen
VII Loppusanat

 

ALUKSI

Wrestlingissä kaikki katsojille näytettävät tapahtumat ovat etukäteen suunniteltuja. Voiko tällaista lajia edes kutsua urheiluksi vai onko se vain saippuaoopperaa tai suurimuotoista muskelibalettia? Ja vaikka laji urheilullista olisikin, onko mitään mieltä kilpailla hiki hatussa ja veren valuessa mistään mestaruudesta, jonka voisi ajatella enintään merkitsevän sitä, kuka on paras kaveri yleisön ja käsikirjoituksen laatijoiden kanssa?

Itselleni syntyi ajatus tutkielmasta, joka tarkastelisi wrestlingin maailmanmestaruuden historiaa ja mahdollisuuksien mukaan myös itse lajin historiaa. Koska olisi ollut liian aikaavievää käydä läpi muun muassa Meksikon ja Japanin kunniakkaiden promootioiden ja mestaruuksien historiaa, keskityn tässä tekstissä yksinomaan yhdysvaltalaiseen wrestlingiin. Koska nykyisin WWE:ssä puolustettava World Heavyweight Championship on se vyö, jolla ainakin muodollisesti on pisin historia takanaan, keskityn promootioiden historiassa vuonna 2001 toimintansa lopettaneeseen World Championship Wrestlingiin ja sitä aiemmin wrestlingin areenoita hallinneeseen National Wrestling Alliancen syntyyn. Erityisesti NWA:n ja WCW:n erottautuessa toisistaan vuosina 1990-1994 aiempia mestaruusperinteitä kirjoitettiin perusteellisesti uusiksi. Myös wrestlingin julkisuuskuva ja asenne muuttui radikaalisti 1990-luvulla ja siksi oman merkittävän osansa saa myös samana vuonna WCW:n kanssa kuollut Extreme Championship Wrestling.

Wrestlingin ja sen maailmanmestaruuden historia on hyvin hajanaista, sekavaa sekä täynnä kiistoja ja riitoja muiden promootioiden kanssa. Wrestling-historian tutkimuksestakin on siksi aina vaarassa tulla sellainen. Olen piirtänyt tekstin tueksi oheisen kuvan, joka osoittaa merkittävimpien promootioiden synnyn ja tärkeimpien mestaruusmatsien ottelijat ja ajankohdat. Varsinaisen tutkimustyön ovat aikanaan toiset kirjoittajat ansiokkaasti tehneet. Otin omaksi osakseni laatia kattavan esityksen suomeksi valitsemalla mahdollisimman mielenkiintoisia historiallisia tapahtumia ja sitten kääntää ne yhdeksi tekstiksi leikkaa ja liimaa-periaatteella.

Olen tätä kirjoittaessani oppinut entistä enemmän arvostamaan wrestlingiä urheiluna ja loistavana viihteenä. Mikäli tämä teksti auttaa muitakin tuntemaan samoin, olen iloinen. Jos haluatte kiittää, voitte tehdä sen klikkaamalla säännöllisesti WrestlingAlert.com :in mainoksia.

Vili L.
Helsinki, 10.6.2005

ylös

I ENSIMMÄISET 50 VUOTTA
1.1. American Heavyweight-mestaruus

Wrestlingin maailmanmestaruuden historia alkaa 1800-luvun lopulta sellaisista legendaarisista nimistä kuin William Muldoon, George Hackenschmidt ja Frank Gotch. Eräät historioitsijat ovat esittäneet myös, että mestaruushistorioiksi voisi laskea myös 1800-luvulla varsin vapaasti jaetut USA:n osavaltiomestaruudet. Eräs näistä mestareista oli Yhdysvaltojen tuleva presidentti Abraham Lincoln, joka vuoden 1831 lopulla voitti Louisianan osavaltion painimestarin New Salemissa.

Wrestlingin maailmanmestaruuden yhtenä esiasteena oli American Heavyweight Title. Tuosta mestaruudesta käytiin kahdenkymmenen vuoden ajan tiukkoja taisteluja ja henkilökohtaisia vihollisuuksia – joista käytetään englanniksi ja nyky-wrestlingissäkin nimitystä ”feud”.

Ensimmäiseksi American Heavyweight-mestariksi nousi maaliskuun 2. päivänä vuonna 1893 Evan ”Strangler” Lewis. Lewis oli Catch-as-Catch-Can Heavyweight-mestari ja hän voitti tuona päivänä American Greco-Roman Heavyweight-mestarin Ernest Roeberin paras selätys kolmesta-ottelussa. Lewis hävisi mestaruuden Martin ”Farmer” Burnsille vuonna 1895. Dan McLeod voitti sen Burnsilta lokakuussa 1897 ja marraskuussa 1901 sen vei Tom Jenkins, joka sitten alkoikin pitää American Heavyweight-vyötä henkilökohtaisena mestaruutenaan.

Tom Jenkins oli syntynyt Clevelandissa vuonna 1872. Häntä pidettiin kaikkein vahvimpana ja rajuimpana koskaan painikehään kiivenneenä ottelijana. Jenkins oli painoltaan yli 90 kiloa pelkkää lihasta. Hän hankasi mielellään hiekkapaperinkarkeita kämmeniään vastustajiensa naamaan ja usein hän otteluissaan tönäisi vastustajansa taaksepäin valtavilla voimillaan pelotellakseen, vaikka tällaiset otteet olivat sääntöjenvastaisia. Hänellä oli pelottava voittoputki ja yleisesti häntä pidettiin voittamattomana. Jenkins oli prototyyppi wrestlingin myöhempien juonikuvioiden ”heelistä” (pahis) ja ”rulebreakerista” (sääntöjenrikkoja), jollaisen hahmon myöhemmin muun muassa Killer Kowalski ja Ric Flair tekisivät tunnetuksi.

Joulukuussa 1902 sattui yksi wrestlingin ensimmäisistä lukuisista kiistanalaisista mestaruusotteluista. Jenkins puolusti mestaruuttaan entistä vyön haltijaa McLeodia vastaan. Mestaruusmatsi oli tavan mukaan paras kolmesta-ottelu ja puolustava mestari Jenkins otti ensimmäisen selätyksen 59 minuutin ottelemisen jälkeen. McLeod nappasi toisen voiton 24 minuutin jatkon jälkeen. Kun kolmatta selätystä oli haettu 20 minuuttia, Jenkins yllättäen totesi, että hänelle riitti ja jätti matsin kesken jalkavaivan vuoksi. McLeod otti mestaruutensa takaisin. Jenkinsin vaivat paljastuivat myöhemmin johtuneeksi ruokamyrkytyksestä.

Jenkins teki kuitenkin paluun seuraavana vuonna voittamalla American Heavyweight-mestaruuden McLeodilta Buffalossa, New Yorkissa pidetyssä ottelussa. Jenkins otti kaksi perättäistä selätystä ajoissa 77 ja 14 minuuttia.

Tammikuussa 1904 American Heavyweight-vyön vei legendaarinen Frank Gotch selättämällä Jenkinsin kahdesti peräkkäin. Taas kerran ottelu oli tunteitakuohuttava, sillä ensimmäisen selätyksen jälkeen Jenkins käytti sääntöjenvastaisia hämäyskonsteja ja hänet diskattiin. Jenkins oli päättänyt hankkia vyön kolmannen kerran. Hänen ensimmäinen revanssinsa helmikuussa 1905 epäonnistui. Mutta maaliskuussa 1905 hän kohtasi Gotchin New Yorkin Madison Square Gardenilla. Lehdistö oli avoimesti osoittanut halveksuntaa Jenkinsiä kohtaan mutta kummankin painijan saatua yhden selätyksen Jenkins hankki mestaruuden jälleen kerran selättämällä Gotchin kymmenen minuutin painimisen jälkeen.

Gotch otti oman revanssinsa toukokuussa 1906. Hänen ottelunsa alkoi huonosti, sillä Jenkins otti ensimmäisen selätyksen 26 minuutin jälkeen. Mutta selätettyään ensin Jenkinsin 14 minuutin jälkeen ja sitten vielä uudelleen 17 minuutin jälkeen, Gotch oli voittanut mestaruuden itselleen. Gotch joutui kuitenkin pahasti yllätetyksi yhdessä ensimmäisistä wrestlingin shokkivoitoista joulukuussa 1906, kun hän hävisi vyön Fred Beellille. Gotch toipui silti nopeasti ja voitti mestaruutensa takaisin jo 16 päivän kuluttua revanssissaan ottamalla heti kaksi ensimmäistä selätystä Beellistä.

Gotch ja Jenkins kävivät keskenään monta ottelua. Gotchin tekniikan parantuessa ja Jenkinsin voimien hiipuessa Gotchista tuli pian uusi wrestlingin ykkösnimi.

1.2. Maailmanmestaruus syntyy

Erillisten Pohjois-Amerikan ja Euroopan-mestaruuksien tilalle haluttiin jo varhain saada yksi yhtenäinen, kiistaton maailmanmestaruus. Ensimmäisen kerran sellainen syntyi toukokuussa 1904, kun Saksan, Italian ja Iso-Britannian tunnustama mestari George Hackenschmidt voitti Jenkinsin New Yorkissa. Hackenschmidt tunnustettiin näin ensimmäiseksi wrestlingin maailmanmestariksi.

Yhtenäisestä mestaruudesta ei kuitenkaan tullut mitään, kun arvostaan herkkä Jenkins jatkoi American Heavyweight-mestaruuden kantamista. Mutta Gotchin syrjäytettyä Jenkinsin saatiin aikaan toinen maailmanmestaruusottelu huhtikuussa 1908. Paikkana oli Chicagon Dexter Park Pavilion ja ottelijoina American Heavyweight-mestari Gotch sekä maailmanmestari Hackenschmidt.

Mestaruusottelun voittajaksi selviytyi lopulta Gotch mutta taas kiistanalaisella tuloksella. Hackenschmidt koetti yli kaksi tuntia turhaan saada selätystä Gotchista. Lopulta maailmanmestari turhautui täysin ja syytti Gotchia, että tämä oli öljynnyt kehonsa jotta tästä ei saisi otetta. Protestiksi Hackenschmidt jätti ottelun kesken eikä tuomarilla ollut muuta mahdollisuutta kuin luovuttaa maailmanmestaruus Gotchille.

Vaikka kaikkien aikojen ensimmäinen kiistaton maailmanmestaruus oli saavutettu hyvin kiistanalaisessa ottelussa, Frank Gotch oli nyt wrestling-maailman ehdoton valtias. Pieni tahra mestaruudessa kuitenkin oli: Tom Jenkins ei ollut koskaan suostunut nielemään tappiotaan Gotchille. Jenkins kutsui itsepintaisesti edelleen itseään American Heavyweight-mestariksi vaikka mestaruutta ei virallisesti ollut enää edes olemassa. Jenkinsin sinnikkyys kuitenkin lopulta kannatti. Gotch jäi eläkkeelle hallitsevana mestarina huhtikuussa 1913 puolustettuaan viimeisen kerran vyötään menestyksekkäästi George Lurichia vastaan. Vapaaksi jääneestä mestaruudesta järjestettiin ottelu Hackenschmidtin ja Jenkinsin välille. Toukokuussa 1913 Hackenschmidt voitti Jenkinsin Madison Square Gardenilla suoraan kahdella perättäisellä selätyksellä ja nousi näin vihdoin maailmanmestariksi. Tosin vielä murskatappion jälkeenkään Jenkins ei pystynyt tunnustamaan aikansa menneen ohi ja hän kutsui häviönkin jälkeen itseään itsepintaisesti American Heavyweight-mestariksi – vaikkakaan kukaan muu kuin hän itse ei häntä sellaiseksi tunnustanut. Jäätyään eläkkeelle Jenkins ryhtyi West Pointin sotilasakatemian nyrkkeily- ja painivalmentajaksi. Hänen opastuksellaan muun muassa Dwight Eisenhower ja George Patton oppivat painia. Jenkins oli hyvin kunnioitettu West Pointissa ja opetti siellä yhteensä 37 vuotta.

Tiedossa ei ole, milloin ja miten Hackenschmidt menetti tai hävisi maailmanmestaruutensa. Itse mestaruudesta tiedetään seuraavan kerran vuonna 1914, jolloin Nebraskan Omahassa pidettiin siitä turnaus. Senkään tuloksista ei ole varmuutta mutta jossain vaiheessa – tai kyseisessä turnauksessa – mestaruus päätyi Charley Cutlerille.

Heinäkuussa 1915 Joe Stecher voitti mestaruuden Cutlerilta. Stecher aiheutti toimillaan taas värikkyyttä wrestlingin maailmanmestaruushistoriaan. Hän puolusti mestaruutta huhtikuussa 1917 Omahassa Earl Caddockia vastaan. Stecher voitti ensimmäisen selätyksen 82 minuutin jälkeen. Seuraavan selätyksen vei kuitenkin Caddock. Stecher protestoi selätystä voimakkaasti tuomarille, väittäen tämän tuominneen selätyksen väärin. Stecher oli niin vihainen, että kieltäytyi jatkamasta ottelua kolmanteen selätykseen ja tuomari julisti uudeksi mestariksi Caddockin forfeitilla (keskeytyksellä).

Stecher teki kuitenkin menestyksekkään paluun Madison Square Gardenilla tammikuussa 1920. Kaksi tuntia ja viisi minuuttia kestäneessä ottelussa Stecher voitti Caddockin ja otti maailmanmestaruuden takaisin. Mestaruus kulki seuraavaksi Ed ”Strangler” Lewisin, Stan Zbyszkon ja Wayne Munnin kautta lopulta takaisin Stecherille toukokuussa 1925.

1.3. NYSAC:n ja NBA:n mestaruudet

Strecher hävisi toistamiseen mestaruuden Lewisille helmikuussa 1928. Tällä kertaa kiistanalainen tulos johti kiistattoman mestaruuden päättymiseen. New York State Athletic Commission (NYSAC) ei tunnustanut Lewisia uudeksi mestariksi. Sen sijaan NYSAC antoi mestaruuden Hans Steinkelle, jonka maaliskuussa 1929 voitti Dick Shikat. Kesäkuussa 1930 NYSAC:n maailmanmestaruuden voitti Jim Londos mutta NYSAC otti häneltä mestaruuden pois koska hän ei suostunut puolustamaan sitä Ed Lewisia vastaan. NYSAC tunnusti Lewisin mestariksi kun tämä voitti Jack Sherryn lokakuussa 1930. Lewis oli mestarina helmikuuhun 1933 asti, jolloin hävisi Jim Browningille, joka sitten hävisi NWA:n mestarille Jim Londosille, joka yhdisti mestaruudet.

Gus Sonnenberg voitti ”alkuperäisen” (siis muiden kuin NYSAC:n tunnustaman) maailmanmestarin Lewisin tammikuussa 1929 Bostonissa. Mutta National Boxing Associationin (NBA) painijaosto ei tunnustanut Sonnenbergia. Se julisti mestaruuden avoimeksi ja antoi sen Dick Shikatille, kun tämä voitti Jim Londosin elokuussa 1929. Tästä NBA:n maailmanmestaruudesta kehittyisi myöhemmin National Wrestling Associationin (ensimmäinen NWA) mestaruus. Vyö kulkeutui Londosin ja Joe Savoldin kautta Jim Browningille vuonna 1933. Jim Londos voitti mestaruuden Browningilta kesäkuussa 1934 ja nyt myös NYSAC tunnusti Jim Londosin maailmanmestariksi.

1930-luvulla sai alkunsa myös American Wrestling Association (AWA) Bostonissa, joka loi oman maailmanmestaruutensa. Se kehittyi Sonnenbergin NYSAC:n ja NWA:n tunnustamattoman tynkämestaruuden pohjalle. Ensin Ed Don George voitti Sonnenbergin joulukuussa 1930 ja Ed Lewis voitti mestaruuden häneltä huhtikuussa 1931. Mutta puolustaessaan mestaruutta Henri Deglanea vastaan Montrealissa toukokuussa 1931 Lewisin kerrottiin purreen Deglanea. Boston katsoi Deglanen voittaneen diskauksella ja tunnusti hänet uudeksi mestariksi. Ed Don George voitti uuden AWA:n maailmanmestaruuden Deglanelta helmikuussa 1933.

1.4. Kiistaton mestaruus palaa… vain hetkeksi

Jim Londosin ollessa NWA:n ja NYSAC:n tunnustama maailmanmestari, Danno O’Mahoney voitti hänet kesäkuussa 1935. Heinäkuussa 1935 O’Mahoney voitti Ed Don Georgen titteliottelussa ja oli nyt niin NWA:n, NYSAC:n ja AWA:n tunnustama kiistaton mestari.

O’Mahoneyn luoma kiistattoman mestaruuden kausi ei kestänyt pitkään. Jo maaliskuussa 1936 Dick Shikat voitti hänet mutta tästä huolimatta AWA tunnusti edelleen O’Mahoneyn maailmanmestariksi.

NWA:n ja AWA:n ohelle syntyi myös jälleen uusi maailmanmestaruus. Los Angeles Olympic Auditorium järjesti turnauksen omasta maailmanmestaruudesta vuonna 1935 ja sen voitti Vincent Lopez. Los Angelesissa syntyi myöhemmin vuoteen 1968 saakka toiminut World Wrestling Association (WWA), joka toimi myös Japanissa ja Havaijilla. WWA keräsi vuonna 1952 siihen asti suurimman pääsylipputulot, yli 100 000 dollaria, ottelulla, jossa Lou Thesz voitti WWA:n maailmanmestaruuden Baron Michele Leonelta. 1960-luvulla WWA teki myös historiaa, sillä sen mestarit Bearcat Wright ja Bobo Brazil olivat kaikkien aikojen ensimmäiset mustaihoiset mestarit.

NWA:n mestariksi nousi 1937 ensimmäistä kertaa legendaarinen Lou Thesz. Hänet voitti helmikuussa 1938 Steve ”Crusher” Casey ja vei mestaruuden. Yksi wrestlingin historian monista kiistanalaisista otteluista käytiin Caseyn ja haastaja Everett Marshallin välillä. Marshall diskattiin ottelussa, koska hän heitti Caseyn ulos kehästä. Kun NWA syyskuussa 1938 kokoontui vuosikokoukseensa Montrealissa, se päätti antaa mestaruuden Marshallille. Casey oli poissa Yhdysvalloista eikä voinut puolustaa mestaruutta ja Marshallin manageri Billy Sandow puolusti suojattiaan sanomalla, että mestaruusottelun ulosheitto oli sattunut vahingossa. NWA:n johtokunta kumosi ottelun tuloksen ja antoi siis maailmanmestaruuden Everett Marshallille.

1.5. American Wrestling Association

Bostonilainen AWA siis tunnusti maailmanmestariksi edelleen Danno O’Mahoneyn huolimatta tämän häviöstä Shikatille maaliskuussa 1936. AWA:n maailmanmestaruuden voitti heinäkuussa 1936 Yvon Robert. Seuraavana ykköshaastajana oli Lou Thesz mutta koska Robert kieltäytyi ottelemasta häntä vastaan, AWA otti mestaruuden pois Robertilta joulukuussa 1937.

Thesz voitti vuoden 1937 lopulla Everett Marshallin sekä AWA:in mestaruuden. Myöhemmin Thesz hävisi Steve Caseylle, joka puolestaan hävisi ja voitti vyön vielä useita kertoja ennen lähtöään armeijaan II maailmansodan aikana. Sandor Szabo tuli sodanaikaiseksi mestariksi mutta Casey teki paluun palatessaan sodasta huhtikuussa 1945.

Toukokuussa 1950 AWA:n mestaruuden voitti Gorgeous George. Heinäkuussa 1950 Lou Thesz voitti Georgen mutta Ohion AWA-jaosto ei tunnustanut voittoa. Ohio otti vastuulleen AWA:n maailmanmestaruuden kun Boston liittyi myöhemmin NWA:een. Buddy Rogers voitti AWA-mestaruuden kolme kertaa mutta kieltäytyi kolmannen voittonsa jälkeen puolustamasta sitä Ruffy Silversteinia vastaan. AWA otti mestaruuden pois Rogersilta ja julisti haastajiksi Don Leo Jonathanin ja Killer Kowalskin. Maaliskuussa 1962 pidetyssä ottelussa AWA:n mestaruuden voitti Jonathan.

AWA:n mestaruus menetti maailmanmestaruuden asemansa, kun NWA:n maailmanmestari Lou Thesz voitti hallitsevan mestarin Karl Krauserin kesäkuussa 1964. Voiton myötä Ohio liittyi NWA:een ja tunnusti sen maailmanmestaruuden.

Vuonna 1959 NWA:n maailmanmestaruuden voitti Paul O’Connor. Kun tämä kieltäytyi puolustamasta mestaruutta Verne Gagnea vastaan, AWA jälleen erosi NWA:sta. Sen mestariksi tuli Crusher Lisowski, joka vuonna 1963 voitti myös Omahassa käytössä olleen maailmanmestaruuden. Myöhemmin molemmat mestaruudet voitti Verne Gagne ja voiton myötä mestaruudesta tehtiin AWA:n virallinen maailmanmestaruus. AWA säilyi toiminnassa vuoteen 1991 asti, jolloin AWA:n mestari Larry Zbyszko siirtyi WCW:iin. Dale Gagne osti konkurssipesältä oikeudet AWA:n nimeen vuonna 1996 ja jatkoi yhtiön toimintaa myös AWA:n maailmanmestaruuden käyttöönotolla – sitä piti muun muassa entinen WCW:n Cruiserweight-mestari Evan Karagias.

ylös

[/nextpage][nextpage title=”Sivu3″]
II NATIONAL WRESTLING ALLIANCE – NWA

2.1. Kartellin perustaminen

Vuodesta 1948 kirjaimet NWA tulivat promootion sijasta tarkoittamaan federaatiota, jossa ”A” tarkoitti Alliancea eli liittoa. NWA perustettiin Waterloossa, Iowan osavaltiossa 14. heinäkuuta 1948. Sen tarkoituksena oli kiertää Yhdysvaltojen trustien eli suuryhtiöiden muodostamien kartellien vastaisia lakeja. NWA oli tarkoitettu itsenäisten promootioiden liitoksi.

Perustajina toimivat kuusi promoottoria: Sam Mushnick (St. Louis), Pinky George (Des Moines), Al Haft (Columbus, Ohio), Harry Light (Detroit), Tony Stecher (Minneapolis) sekä Orville Brown (Kansas City). NWA:n puheenjohtajaksi tuli George ja liitto tunnusti tästä eteenpäin myös yhteisen maailmanmestarin. Sen ensimmäiseksi haltijaksi tuli – kukas muukaan kuin – Kansas Cityssä sijaitsevan Midwest Wrestling Associationin mestari Orville Brown.

Koska NWA halusi saada oman vyönsä kanssa kilpailevan entisen National Wrestling Associationin maailmanmestaruuden yhdistettyä omaansa, Brownin ja Lou Theszin välille järjestettiin ottelu kiistattomasta maailmanmestaruudesta. Brown kuitenkin loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa marraskuussa 1949 ja mestaruus luovutettiin Theszille. Ajan mittaan kaikki merkittävät promootiot tunnustivat Theszin ja NWA:n maailmanmestaruuden.

2.2. NWA:n kultaiset vuodet

Maaliskuun 1955 titteliottelussa Leo Nomellini voitti Theszin diskauksella. NWA teki kuitenkin päätöksen että maailmanmestaruus ei voi vaihtua diskauksella ja ilmoitti tunnustavansa edelleen Theszin. Thesz hävisi toisen kerran diskauksella heinäkuussa 1957 Edouard Carpentierille. Tämän jälkeen bostonilainen Atlantic Athletic Commission erosi NWA:sta ja tunnusti Carpentierin mestariksi. Tunnustuksen antoivat myös Omaha sekä WWA. Atlantic Athletic Commission yritti toimia omana painifederaationaan nimellä Big Time Wrestling mutta se suljettiin vuonna 1975. WWA puolestaan liittyi NWA:een vuonna 1968 ja tunnusti sen mestarin omakseen.

Lou Thesz hävisi NWA-mestaruuden Dick Huttonille marraskuussa 1957. Hutton hävisi sen Pat O’Connorille, jonka puolestaan voitti kesäkuussa 1961 Buddy Rogers. Vanha konkari Lou Thesz voitti Rogersin titteliottelussa tammikuussa 1963 mutta tulos oli jälleen kiistanalainen. Voitto julistettiin heti kun Thesz oli selättänyt Rogersin mutta useat koilliset osavaltiot ilmoittivat kannakseen, että maailmanmestaruuden vaihtumiseen tarvitaan kaksi selätystä kolmesta. Koillisvaltioiden promoottorit kieltäytyivät tunnustamasta Thesziä ja aloittivat oman federaationsa.

Theszin NWA-mestaruus siirtyi 80-luvulle Dory Funk Jr:n, Jack Briscon, Harley Racen ja Dusty Rhodesin kautta. Neljän vuosikymmenen wrestling-supertähti Ric Flair voitti ensimmäistä kertaa maailmanmestaruuden syyskuussa 1981 päihittämällä Rhodesin. Rhodesille ei annettu mahdollisuutta takaisinvoittoon mutta hän kuitenkin pysyi Flairin kilpailijana. Helmikuussa 1982 Flair hävisi mestaruuden salaperäiselle Midnight Rider-nimiselle painijalle Floridan Tampassa. NWA:n säännöissä kuitenkin luki, että naamiomies ei voi kantaa mestaruutta ja NWA:n johtaja Bob Geigel käski miestä riisumaan naamionsa. Midnight Rider paljastui tietenkin Dusty Rhodesiksi ja Flair tunnustettiin edelleen mestariksi. Tapahtumasta sai alkunsa wrestlingslangin nimitys ”Dusty finish”, joka tarkoittaa maksavan yleisön antamista nähdä mitä se haluaa, ja palaamista myöhemmin päiväjärjestykseen kumoamalla ottelun tulos.

Vielä 1980-luvun alussa vanhakantainen NWA:n järjestelmä oli voimissaan. Ric Flair muisteli syyskuussa 2002 WWE:n Confidentialin lähetyksessä, kuinka jokaisen maailmanmestarin piti ennen voittoa tulla NWA:n yhdeksänjäsenisen neuvoston hyväksymäksi. Kun WWE vielä kuului NWA:een, myös Vince McMahon Sr. kuului neuvostoon. Uuden mestarin piti lisäksi antaa mestaruusvyöstä 25 000:n dollarin pantti, joka palautettiin hänen hävittyään vyön.

2.3. Ensimmäinen skisma – WWE syntyy

Kun koilliset promoottorit eivät tunnustaneet Theszin voittoa Rogersista vuonna 1963, he sanoivat Rogersin olevan edelleen maailmanmestari. He erosivat NWA:sta ja muodostivat oman federaation nimeltä World Wide Wrestling Federation (WWWF, myös World Wrestling Entertainment eli WWE). Sen tärkein johtaja oli entinen NWA Capitol Wrestlingin promoottori Vince McMahon Sr. WWE:n ensimmäinen mestari oli koillisvaltioiden tunnustama maailmanmestari Buddy Rogers.

Koska WWE sijaitsi pohjoisessa ja NWA:n alueet etelässä, tavaksi tuli viitata WWE:iin käsitteellä ”up North” (pohjoisessa) ja NWA:een ”down South” (etelässä). Rogers oli ensimmäinen ja 30:een vuoteen ainoa painija, joka oli pitänyt hallussaan sekä NWA:n että WWE:n maailmanmestaruutta.

Jo samana vuonna 1963 Madison Square Gardenilla WWE:n mestaruuden voitti Bruno Sammartino. Sammartinolta vei vain 48 sekuntia nostaa Rogers Backbreakeriin ja niin alkoi hänen kahdeksan vuotta kestänyt mestaruuskautensa.

Samana vuonna 1971, kun Ivan Koloff voitti mestaruuden Sammartinolta, WWE päätti liittyä takaisin NWA:een. Tällöin WWE:n mestaruus menetti maailmanmestaruuden arvonsa, koska vain keskusfederaation mestarilla oli oikeus tuohon arvonimeen. Vyötä pitivät 1970-luvulla Pedro Morales, Stan Stasiak, uudelleen Bruno Sammartino sekä ”Superstar” Billy Graham. Vuonna 1978 World Wide Wrestling Federationista tuli World Wrestling Federation (WWF), mikä nimi sillä oli vuoteen 2002 saakka.

Vuonna 1978 WWE-mestaruuden voitti Bob Backlund, jonka kauteen mahtui useita kiistanalaisia ottelutuloksia. Esimerkiksi vuonna 1979 titteliottelussa Antonio Inokin kanssa mestaruuden haltija oli epäselvä mestaruusotteluun sekaantumisen vuoksi. Vuonna 1981 Greg Valentine otteli Backlundia vastaan ja vahingossa tyrmätty tuomari julisti erehdyksessä hänet voittajaksi. Vuonna 1982 Backlund otteli molemminpuoliseen uloslaskuun NWA:n maailmanmestarin Ric Flairin kanssa.

Vuonna 1983 Vince McMahon Jr. osti WWE:n isältään ja erosi NWA:sta lopullisesti. WWE ilmoitti mestaruutensa omaavan jälleen maailmanmestaruuden arvon. Joulukuussa Iron Sheik vihdoinkin päätti Backlundin mestaruuskauden mutta hävisi mestaruuden heti tammikuussa 1984 Hulk Hoganille.

2.4. WCW:n syntyminen

Ted Turnerin WTBS-kanava, joka sijaitsi Georgian Atlantassa, otti wrestlingin yhdeksi ensimmäisistä säännöllisistä TV-lähetyksistään. Kun Turner sitten alkoi lähettää WTBS:n lähetyksiä kaapeli-TV:n kautta koko Yhdysvaltojen alueelle, Georgia Championship Wrestlingin ohjelmista tuli yksi aseman suosituimmista lähetyksistä. Laajemman fanijoukon myötä GCW:n televisio-ohjelman nimi muutettiin vuonna 1983 World Championship Wrestlingiksi.

NWA aloitti samaan aikaan suurtapahtumien järjestämisen. Päätapahtumaksi nostettiin aina kunkin vuoden lopussa järjestettävä suurturnaus nimeltä Starrcade, joka debytoi vuonna 1983 – erikoisella tapahtumanimellä oli syynsä: ”Starcadea” ei voitu käyttää, sillä Starcade oli suositun ohjelman nimi, joka esitteli uusimmat uutuudet videopelirintamalla.

Starrcade syntyi sopivaan aikaan. Wrestlingin päästyä entistä enemmän esille televisioon, katsojat saattoivat ostaa kaapelikanavilta Starrcaden kaltaisia suurtapahtumia maksamalla niitä esittäville kaapeliyhtiöille. Tästä syntyi nimitys maksutapahtuma, Pay Per View eli PPV. WWE:n ja NWA:n välille leimahti heti suuri PPV-sota kun WWE lanseerasi vuonna 1985 vuosittain pidettävän oman suurtapahtumansa Wrestlemanian. WWE osasi loistavasti härnätä NWA:a. Se otti aina selvää, koska NWA aikoi pitää seuraavan PPV-tapahtumansa. Sitten WWE ilmoitti pitävänsä oman tapahtumansa täsmälleen samana päivänä – tällä tavalla syntyi aikanaan WWE:n Survivor Series, minkä tarkoituksena oli viedä katsojia Starrcadelta.

Seuraavaksi WWE veti sotaan mukaan kaapelikanavat. Se ilmoitti niille, että elleivät ne suostuisi antamaan WWE:lle etulyöntiasemaa WCW:n tapahtumia vastaan, kanava ei saisi lähettää Wrestlemaniaa. Koska Hulk Hogan oli nostanut Wrestlemanian ylivoimaisesti suosituimmaksi wrestlingtapahtumaksi, kaikki kanavat tietysti halusivat sen ja myöntyivät WWE:n ehtoihin. Tällöin NWA joutui alinomaa muuttamaan jo päätettyjen PPV-tapahtumiensa päivämääriä. Vastauksena WWE:n monopoliyrityksiin NWA otti ohjelmistoonsa ohjelman nimeltä Clash of the Champions, jota usein näytettiin Wrestlemanian läheisyydessä. TV-katsojat saivat katsella Clash of the Championsia ilmaiseksi. Tarkoituksena oli tietysti viedä edes joitain katsojia maksulliselta Wrestlemanialta, mikä ei merkittävästi onnistunut mutta periaatteena nokittelussa olikin ”kiusa se on pienikin kiusa”.

Kun Vince McMahon oli laajentamassa omaa WWE:iä koko maan kattavaksi, hän osti WTBS:n painiajan vuonna 1984. WWE pysyi Turnerin ruudussa vajaan vuoden kunnes McMahon möi ajan Jim Crockett Promotionsille. Crockettin kokeilu valtakunnallisella promootiolla epäonnistui monien onnettomien sattumien johdosta. Crockett sai lähetetyksi ainoastaan kaksi PPV’tä, Starrcade 1987:n ja Bunkhouse Stampeden ja hänen oli pakko myydä yhtiönsä välttääkseen konkurssin. Turner, joka halusi pitää valtavia katsojalukuja keräävän wrestlingin ruudussaan, osti JCP:n ja muutti sen nimeksi TV-ohjelman mukaan marraskuussa 1988 World Championship Wrestling. WCW pysyi NWA:n jäsenenä ja Jim Herd tuli Crockettin tilalle sen johtajaksi. Kun Dusty Rhodes lähti yhtiöstä, Herd nimitti pääbookkaajaksi Ric Flairin.

NWA alkoi menettää entistä enemmän merkitystään valtakunnallisena federaationa. WWE oli siis eronnut jo vuonna 1983 ja vuonna 1986 lähti toinen merkittävä promootio WCCW. Kyseinen promootio oli legendaarisen Fritz Von Erichin hallussa ja ilmoitti eron syyksi sen, että WCCW:n painijat olivat kyllästyneet NWA:n tyyliin. NWA:n maailmanmestari Ric Flair hankki jatkuvasti otteluissaan diskauksen tullessaan Texasiin painimaan. Siksi WCCW:n sääntöihin lisättiin pykälä, että mestaruus saattoi vaihtua myös diskauksella. Uudeksi World Class Wrestling Associationin (WCWA) raskaansarjan maailmanmestariksi tuli silloinen WCCW:n American Heavyweight Champion Rick Rude. WCWA:sta olisi voinut tulla vakavasti otettava kilpailija WWE:lle ja WCW:lle valtakunnallisella tasolla, elleivät kuolemantapaukset olisi iskeneet pahasti Von Erichien perheeseen. Myös Bill Wattsin Mid-South erosi NWA:sta ja muuttui UWF:ksi. Sekin koetti nousta valtakunnalliseksi promootioksi mutta epäonnistui ja ennen pitkää se myytiin WCW:lle.

Toinen haastajaehdokas kahdelle suurelle oli Memphisin legendan Jerry ”The King” Lawlerin United States Wrestling Association (USWA). Lawler voitti AWA:n mestarin Curt Hennigin toukokuussa 1988. Kun hän voitti vielä WCWA:n maailmanmestarin Kerry Von Erichin joulukuussa 1988, USWA otti käyttöön oman maailmanmestaruutensa nimeltä Unified World Heavyweight Title. Mestaruuden voitti Lawlerilta Master of Pain (myöh. Undertaker) huhtikuussa 1989 mutta sittemmin Lawler voitti ja hävisi sen lukuisia kertoja, kunnes USWA lopetti toimintansa marraskuussa 1997.

ylös

[/nextpage][nextpage title=”Sivu4″]
III KARTELLISTA VERISEEN KILPAILUUN

3.1. Valtataistelua WCW:ssä

1980-luvun lopulla NWA:n vuosikymmeniä kestänyt monopoli Yhdysvaltojen wrestling-markkinoilla vihdoin päättyi. 1990-luvulla tilalle astui kahden suuren, WWE:n ja WCW:n kova kilpailu fanien sieluista. Vaikka WCW vielä muodollisesti kuului NWA:een, oli jäsenjärjestö jo kasvanut keskusfederaatiota suuremmaksi.

Vuosi 1989 alkoi, kun Ricky ”The Dragon” Steamboat ilmaantui WCW:n lauantai-illan show’ssa Eddie Gilbertin yllätyspariksi Flairia ja Barry Windhamia vastaan. Steamboat selätti matsissa Flairin ja miesten välinen sota alkoi. Steamboat voitti NWA:n maailmanmestaruuden Flairilta helmikuun Chi-Town Rumblessa. Kun Flair voitti vyön takaisin toukokuun Wrestlewarissa, hänet hakkasi Terry Funk, jonka kanssa vihoitellessa Flairilla kului toinen puoli vuodesta 1989.

Yhtiön muita tähtiä olivat muun muassa Lex Luger, Sting, Great Muta, Brian Pillman, Tom Zenk ja Steinerin veljekset. Heidät hankki pääasiassa Jim Herd, WCW:n kykyjenetsijä. Vuoden 1990 alussa Herdin korvasi uusi bookkaustiimi, johon kuuluivat Jim Ross, Funk, Kevin Sullivan, Flair ja Cornette. Kolme viimeksi mainittua vastasivat otteluiden suunnittelusta kun Ross ja Funk vastasivat TV-ohjelmista. WCW:n voimakkain stable oli Flairin johtama Four Horsemen, johon tuolloin kuuluivat lisäksi Ole ja Arn Anderson sekä Sting. Ykköstagteamiksi nousi Brian Pillmanin ja Tom Zenkin joukkue, joka helmikuussa 1990 voitti kahdeksan joukkueen turnauksen ja USA:n joukkuemestaruuden. Kun Sting erotettiin Horsemeneista, kumpaakin pidettiin mahdollisena uutena miehenä. Pillmania pidettiin ennakkosuosikkina, koska hän oli Flairin hyvä ystävä. Suunnitelmat kariutuivat, kun Midnight Express-tiimi vaurioitti Pillmanin kurkkua Jim Cornetten tennismailalla ja varasti USA-joukkuemestaruusvyöt.

Ric Flair alkoi joutua arvostelun kohteeksi. Häntä syytettiin siitä, että hän järjesti komiteassa kaikki huippumatsit itselleen. Flair erosi maaliskuun 1990 alussa ja Herd palasi takaisin tuoden mukanaan Jim Barnettin, entisen Georgia Championship Wrestlingin promoottorin. Myös Flairin liittolaisten Sullivanin ja Cornetten vaikutusvalta alkoi hiipua ja uudeksi ydinjoukoksi jäivät Crockett, Herd, Ross, Barmett, Funk, Jody Hamilton ja Wahoo McDaniel. He nimittivät uudeksi Horsemaniksi Lex Lugerin ja palauttivat Pillmanille ja Zenkille USA-joukkuemestaruuden.

Sitten uudeksi pääbookkaajaksi tuli Ole Anderson. Hänen parhaat päivänsä painijana alkoivat olla takanapäin ja hänelle annettiin enemmän off-screen työtä. Ole oli toiminut GCW:n bookkaajana, kun se myytiin WWE:lle vuonna 1984. Monet Herdin suosimat nuoremmat tähdet, esimerkiksi Brian Pillman, saivat väistyä joko eroamisen (kuten Cactus Jack kesäkuussa 1990) tai taka-alalle painamisen kautta. Tilalle Ole Anderson toi muun muassa Paul Orndorffin, Iron Sheikin, Buddy Landelin, Bob Ortonin, Junkyard Dogin, Ivan Koloffin, Stan Hansenin ja Brad Armstrongin. Myös Mr. Wrestling II näyttäytyi.

3.2. Värikkäitä supertähtiä

Juonikuvion puolella Lex Luger kamppaili saadakseen itselleen Flairin maailmanmestaruuden. Tuekseen Horsemeneihin Flair sai Barry Windhamin ja Sid Viciousin. Capital Combatissa Flair puolusti mestaruutta Lugeria vastaan teräshäkissä. Mutta Horsemenit ottivat häkin siirtelyn hallintaansa ja auttoivat Flairia pitämään vyön. Sting palasi muistuttamaan Flairia olemassaolostaan, mukanaan Turnerin suosittu elokuvahahmo Robocop. Capital Combatissa Zenk ja Pillman menettivät USA-joukkuemestaruutensa Midnight Expressille. Pian heidän tiiminsä hajosi.

Capital Combatin jälkeen WCW:iin muodostettiin face-tiimi Super-Heroes. Siihen kuuluivat Rick ja Scott Steiner, Junkyard Dog ja Paul Orndorff. Sen tehtävänä oli taistelella pahaa Four Horsemen-tiimiä vastaan ja pian sen nimeksi vaihdettiin Dudes With Attitudes. DWA tuli Stingin tueksi, kun tämä palasi Great American Bashiin. Uusi paha powermonster Big Van Vader ilmaantui Bashiin ja voitti Tom Zenkin kahdessa minuutissa. Ole Anderson toi WCW:iin myös uusia kykyjä, kuten Alan Iron Eaglen, J.W. Smithin sekä Brian Leen. Siitä huolimatta house show-yleisömäärä ja TV-lähetysten katsojaluvut alkoivat laskea.

Uusien kykyjen pushaaminen alkoi tuottaa hankaluuksia – muun muassa Paul Orndorff lopetti, koska ei suostunut häviämään Stan Hansenille. Mark Callawaykin lähti ja loi WWE:ssä menestysuran Undertakerina. Lokakuussa 1990 lopettivat Jim Cornette ja Stan Lane.

Ole Andersonin viimeiseksi show’ksi jäi marraskuun 1990 Clash of the Champions XIII. Lopulta yleisökato pakotti Jim Herdin erottamaan hänet joulukuun alussa. Hänen tilalleen tuli väliaikaisesti Ric Flairin, Kevin Sullivanin, Tony Schiavonen ja Jim Rossin muodostama tiimi. He alkoivat siivoamaan WCW:n rosteria ja lähtemään joutuivat muun muassa Junk Yard Dog, Iron Sheik, Bryan Clark ja Rocky King. Uuden johdon ensinäytöksessä, Starrcade 1990:ssä Lex Luger vei USA-mestaruuden Hansenilta, Butch Reed ja Ron Simmons (Doom) pitivät NWA-joukkuemestaruuden ja Sting piti maailmanmestaruutensa ottelussa Ric Flairia vastaan. Ja myöhemmin Tom Zenk voitti Arn Andersonilta TV-mestaruuden WCW Saturday Nightin lähetyksessä.

3.3. Amerikkalainen unelmapromootio

Uudeksi pääbookkaajaksi Ole Andersonin ja tämän seuraajatiimin paikalle nimitettiin Dusty Rhodes, joka palasi yhtiöön oltuaan jonkin aikaa WWE:ssä painijana. Kun Ric Flair tammikuussa 1991 voitti maailmanmestaruuden takaisin Stingiltä, hänet julistettiin ensimmäiseksi World Championship Wrestlingin raskaansarjan maailmanmestariksi. Vaikka NWA tunnusti edelleen WCW-mestarin myös omaksi mestarikseen, keskusfederaation ja Ted Turnerin välit alkoivat kiristyä.

Rhodesin ensimmäinen PPV oli helmikuun 1991 Wrestlewar. Siellä oli vierailevina tähtinä New Japan Pro Wrestlingin (NJPW) naispainijoita, jotka vetivät naisten joukkuematsin. Naiset olivat promoamassa WCW:n ja NJPW:n isoa tapahtumaa, jota suunniteltiin maaliskuuksi Japaniin. Mutta ilta tuli ikimuistoiseksi main eventin tapahtuman johdosta. Siinä käytiin War Games-häkkimatsi, jossa Four Horsemenilla (Flair, Windham, Larry Zbysko ja Sid Vicious) oli vastassaan Brian Pillman, Sting ja Steinerin veljekset. Sid teki Pillmanille Powerbombin, jossa Pillmanin jalat osuivat häkin kattoon. Tämän vuoksi Pillman ei kääntynyt liikkeessä tarpeeksi ja hän putosi suoraan takaraivolleen. Sid teki hänelle vielä toisenkin Powerbombin, jota Pillman ei edes muistanut jälkeenpäin. Pillman oli sairaslomalla monta viikkoa.

WCW:n ja NWA:n väleihin tuli lisäkireyttä kyseisellä Japanin kiertueella. Mestaruusottelussa Tatsumi Fujinami voitti Flairilta vyön mutta WCW ei tunnustanut voittoa. NWA tunnusti maailmanmestariksi Fujinamin ja WCW Flairin ja näin kumpikin promootio väitti omaavansa maailmanmestarin. Toukokuun Superbrawl’ssa Flair voitti Fujinamin ja päätti sekavan tilanteen. Myös tuossa tapahtumassa Steinerit voittivat Stingin ja Lugerin, Bobby Eaton voitti Arn Andersonilta TV-mestaruuden ja Kevin Nash teki unohtumattoman debyyttinsä vihreäpukuisena ja hopeatukkaisena Oz-taikurina, jonka seurassa kulki Kevin Sullivan tietäjänä. Myöskin aloittelevan Diamond Dallas Pagen ura sai nolon alun, kun hän promonsa jälkeen – luultuaan kameran jo siirtyneen kehään – tokaisi koko broadcastin kuullen ”Let’s get the f**k out of here”. Dusty Rhodes sai kuulla kunniansa yhtiön johdolta mutta onnistui säilyttämään DDP:n työpaikan.

Rhodes oli varannut pojalleen Dustinille WCW:n ykkösfacen paikan ja sen takia Brian Pillman sai lähteä kesäkuun 1991 Clash of the Championsin jälkeen. Tuossa tapahtumassa Oz voitti Johnny Richin ja DDP esitteli katsojille uuden suojattinsa Diamond Studdin – oikealta nimeltään Scott Hall, joka voitti Tommy Richin. Lisäksi Lex Luger piti USA-mestaruuden ottelussa Great Mutaa vastaan ja Flair säilytti maailmanmestaruuden Bobby Eatonia vastaan.

3.4. WCW ilman Flairia

Flair järkytti wrestling-maailmaa heinäkuussa jättämällä WCW:n uuden sopimusneuvottelun Jim Herdin kanssa kariuduttua. Hän vei mukanaan itse omistamansa mestaruusvyön ja kaiken huipuksi ilmaantui pian se mukanaan WWE:iin. Ensimmäinen PPV ilman Flairia oli Great American Bash, jossa yleisö huusi ”We want Flair” lähes koko tapahtuman ajan. Ottelussa Lex Luger voitti vacantin maailmanmestaruuden teräshäkkimatsissa Barry Windhamia vastaan mutta koska hän ei voittanut Flairia, uuden mestarin uskottavuus ei ollut kovin suuri.

Syyskuussa 1991 Sting oli juuri puolustanut Fall Brawlissa USA-mestaruutta Johnny B. Baddia vastaan, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi WCW:iin palannut Cactus Jack (Mick Foley). Cactus Jack teki Stingille Elbow Dropin kakkosköydeltä ja myöhemmin Sting kosti sen pudottamalla Jackin Hip Tossilla rampilta alas betonilattialle. Jack muodosti tagteamin Abdullah the Butcherin kanssa.

Jack ja Abdullah olivat mukana Halloween Havoc 1991:n erikoisuudessa, Chamber of Horrors-matsissa. Siinä kaksi nelimiehistä joukkuetta taisteli aseita täynnä olevan häkin sisällä ja voittajajoukkueen piti istuttaa joku häviäjistä keskellä olevaan sähkötuoliin, vetää vivusta ja käristää tämä. Abdullahin ja Jackin pareina olivat Scott Hall ja Big Van Vader ja toisessa joukkueessa olivat Sting, El Gigante ja Steinerit. Ottelussa Sting muun muassa pudotti ruumisarkun Cactus Jackin päälle ja tästä alkoi vuotaa runsaasti verta. Tusinan verran valkokaapuisia miehiä saapui ringsidelle paarit mukanaan. Abdullah oli jo saanut Rick Steinerin sähkötuoliin ja Jack oli kiipeämässä vetämään vivusta. Mutta Rick Steiner rimpuili irti ja ehti parahiksi istuttaa Abdullahin siihen juuri ennen kuin Cactus Jack kiskaisi vivusta. Abdullahin ja Jackin joukkue siis hävisi.

Halloween Havoc 1991 oli historiallinen muistakin syistä. Salaperäinen Halloween Havoc Phantom päihitti Tom Zenkin kahdessa minuutissa. Ottelun jälkeen PPV-debyyttinsä tehnyt Eric Bischoff meni haastattelemaan Paul Heymania, joka esitteli suojattinsa Phantomin. Heyman riisui tältä naamion ja Phantom paljastui Rick Rudeksi, joka yhdessä Steve Austinin kanssa muodosti Dangerous Alliancen, jolla Heyman hyökkäsi WCW:iä vastaan. Illan aikana Austin puolusti TV-mestaruuttaan WCW:n tähteä Dustin Rhodesia vastaan ja Lex Luger piti maailmanmestaruutensa matsissa Ron Simmonsin kanssa.

Kolme viikkoa myöhemmin Dustin Rhodes toi joukkuekumppanikseen Ricky Steamboatin ja voitti tämän kanssa WCW:n joukkuemestaruuden. Samaan aikaan Lex Luger petti Stingin ja lähetti tämän sairaalaan polvivamman kera. Koska hän ei voinut puolustaa USA-mestaruuttaan vyö luovutettiin ykköshaastaja Rick Rudelle.

Jim Herd ei ollut saanut WCW:iä nousuun. Buukkaajat olivat häntä vastaan ja katsojaluvut sekä house show-yleisömäärät laskussa. Herd erosi tammikuussa 1992. Hänen tilalleen tuli pariksi kuukaudeksi Kip Frye, jonka merkittävimmiksi teoiksi jäivät Diamond Dallas Pagen palkkaaminen yhtiöön painijana sekä Jesse Venturan ottaminen matsien selostajaksi.

3.5. WCW:n kasvukivut

Karkauspäivän 1992 Superbrawlissa Sting voitti maailmanmestaruuden Lugerilta, joka välittömästi show’n jälkeen siirtyi Vince McMahonin World Bodybuilding Federationiin ja sen jälkeen WWE:iin. Superbrawlin jälkeen Dusty Rhodes alennettiin buukkaajasta selostajaksi ja Frey luovutti paikkansa ”Cowboy” Bill Wattsille. Watts oli 80-luvulla johtanut Universal Wrestling Federationia (UWF), jonka jälkeen oli myynyt sen Jim Crockettille.

Bill Watts teki isoja muutoksia WCW:iin saadakseen sen näyttämään enemmän urheilulliselta. Ringsiden matot poistettiin, kehän ulkopuolinen tappelu kiellettiin, samoin turvamuuriin tai kehätolppaan paiskaamiset. Radikaalein muutos oli Wattsin päätös kieltää kaikki kehäköysiltä tehtävät flying-liikkeet. Superbrawlissa oli nähty huikea toprope-matsi, jossa Brian Pillman oli voittanut Light Heavyweight-mestaruuden Jushin Thunder Ligeriltä. Tästä lähtien muun muassa Pillman diskattaisiin aina köysille noususta mikä raivostutti faneja.

Watts sai kuitenkin säännöillään vastaansa myös painijat. Hän kielsi painijoita lähtemästä pois areenoiden backstagelta ennen kuin illan viimeinenkin matsi oli oteltu. Painijoita kiellettiin myös ottamasta puolisoaan mukaan nauhoituksiin ja tuomasta lapsiaan pukuhuoneisiin. Jopa ajantappaminen kortinpeluulla kiellettiin backstagella. Lisäksi, kayfaben suojelemiseksi faceja ja heelejä kiellettiin puhumasta toisilleen areenan ulkopuolella, asumasta samassa hotellissa ja treenaamasta samoilla saleilla. Kaikkein eniten Watts sai silti vihat päälleen palkkajärjestelyllään, sillä Watts laski palkat sen mukaan kuinka paljon hän säästi kuluissa, ei sillä kuinka paljon ansaitsi. Muun muassa TV-lähetyksiin aiemmin tuotu pitopalvelu lakkautettiin ja Watts teki parhaansa leikatakseen painijoiden palkkoja.

Huono ilmapiiri näkyi muun muassa siinä, että Scott Hall käveli ulos WCW:stä Wattsin ensimmäisen PPV:n, toukokuun Wrestlewarin paikan päällä. Syynä olivat juuri rahakiistat. Wrestlewarissa Pillman säilytti Light Heavyweight-mestaruuden Tom Zenkiä vastaan ja Freebirdsit voittivat USA-joukkuemestaruuden Terry Taylorilta ja Greg Valentinelta. Lisäksi Scotty Flamingo, myöhemmin tunnettu Ravenina, voitti Marcus Bagwellin.

Kesäkuun Beach Blastiin saapui paikalle vain 5 000 katsojaa. Siellä Flamingo voitti LHW-mestaruuden Pillmanilta, Ron Simmons voitti Terry Taylorin ja Sting puolusti mestaruuttaan Falls count anywhere-matsissa Cactus Jackia vastaan. Ricky Steamboat voitti loistavassa Iron Man-ottelussa Rick Ruden fallein 4-3. Wattsin uudet säännöt pilasivat seuraavan ottelun, jossa Arn Andersonin joukkue diskattiin hänen noustuaan köysille ottelussa Windhamia, Dustin Rhodesia ja Ivan Koloffia vastaan – Andersonin pareina olivat Eaton ja Austin. Heinäkuun Great American Bash ei sekään mennyt hyvin: paikalla oli 8 000 katsojaa ja sen buyrate oli vain 0.4 – eivätkä mainostetut Steinerin veljeksetkään olleet paikalla (heilläkin oli palkakiistoja Wattsin kanssa ja he siirtyivätkin myöhemmin WWE:iin). GAB:ssä Sting hävisi WCW:n maailmanmestaruuden Big Van Vaderille.

3.6. NWA syntyy uudelleen

NWA oli viettänyt hiljaiseloa siitä lähtien kun Flair oli liittynyt WWE:iin. Vasta elokuussa 1992 NJPW järjesti G-1 Climaxin Tokiossa, jossa pidettiin turnaus uuden NWA:n maailmanmestarin saamiseksi. Finaaliin pääsivät WCW:n USA-mestari Rick Rude (voittamalla Super Strong Machinen, Shinya Hashimoton ja Kensuke Sasakin) sekä Masahiro Chono (voittaen Tony Halmeen, Scott Nortonin ja Great Mutan). Loppuottelussa Rude halusi saada itselleen hengähdysaikaa ja paiskasi Chonon pois kehästä. Mutta tämä kiipesi nopeasti takaisin ja tyrmäsi Ruden Shoulder Tacklella. Chono selätti Ruden ja NWA:lla oli vihdoin uusi maailmanmestari (WCW:llä oli siis samaan aikaan omansa).

Syyskuun 1992 alussa järjestettiin Clash of the Champions XX, joka juhlisti sitä, että WTBS oli näyttänyt wrestlingiä 20 vuotta. Siellä oli vierailijana monia menneiden aikojen suuruuksia – muun muassa Andre the Giant esiintyi viimeisen kerran televisiolähetyksessä Yhdysvalloissa. Brian Pillman kääntyi heeliksi lyötyään kainalosauvoilla liikkunutta Brad Armstrongia. Illan main eventinä oli Elimination-joukkuematsi, josta selviytyivät voittajiksi Rude ja hiljattain WCW:iin liittynyt Jake ”The Snake” Roberts. Pian Clashin jälkeen WCW:n säännöistä poistettiin kielto köysille nousemisesta ja high flying-liikkeet olivat jälleen sallittuja.

Rude sai uusintaottelun lokakuun Halloween Havociin, joka oli WCW:n ensimmäinen PPV heinäkuun jälkeen. Chono säilytti mestaruutensa. Rude voitti diskauksella mutta vyö pysyi Chonolla. Chono piti vyön myös joulukuun 1992 Starrcadessa, jossa hän pisti Great Mutan luovuttamaan. Mutta Great Muta nousi uudeksi NWA:n maailmanmestariksi tammikuun 1993 alussa Tokyo Domella pidetyssä mestaruusottelussa, kun hän selätti Chonon Moonsaultin jälkeen.

Vuosi 1993 alkoi hyvissä merkeissä WCW:lle. Watts alkoi neuvottelemaan Ric Flairin kanssa paluusta, kun Flair lähti WWE:stä. Watts toi WCW:iin myös uusia kykyjä sopimuksella Smokey Mountain Wrestlingin kanssa. Rosteriin ilmaantui monia tulevia supertähtiä, kuten Chris Benoit, Rob Van Dam ja Steven Regal. Watts neuvotteli myös Davey Boy Smithin kanssa ja palaamassa olivat myös Paul Orndorff, Sid Vicious ja Eddie Gilbert. Rick Rude loukkaantui eikä voinut osallistua aiottuun joukkueteräshäkkimatsiin mutta hänen paikkansa otti faceksi kääntynyt Cactus Jack. Watts ajautui riitoihin Ruden kanssa koska ei aikonut maksaa tälle palkkaa sairasloman ajalta. Rude henkilökohtaisesti omisti WCW:n USA-mestaruusvyön ja hän suunnitteli jo tekevänsä ”flairit” ja lähtevänsä yhtiöstä vyö mukanaan. Myöhemmin järjestetyssä turnauksessa USA-mestaruudesta mestaruuden vei Dustin Rhodes voittamalla Ricky Steamboatin.

Samaan aikaan syntyi uusi menestysjoukkue, kun Brian Pillman liittoutui Steve Austinin kanssa. Vaikka Austin oli aluksi vastahakoinen, hänet laitettiin yhteen Pillmanin kanssa Hollywood Blondes-joukkueeksi. Mutta liittoutuminen osoittautui menestykseksi ja tiimistä tuli WCW:n suosituin. Sillä oli kyvykkyyttä ja karismaa vaikka muille jakaa ja heidän sanottiin jo edustavan koko 90-luvun joukkuepainia.

Wattsilla oli hyvät kortit kädessään alkaessaan valmistaa seuraavaa PPV:ta, Superbrawlia. Mutta hän ei päässytkään sopimukseen Flairin kanssa, eikä ollut yllätys, että syynä oli palkka. Wattsin esimiehet olivat jo kauan olleet häneen tyytymättömiä ja he päättivät alentaa hänet bookkausjohtokuntaan eli hän ei enää hoitanut sopimuksia. Wattsille järjestely ei sopinut ja hän erosi. Useimmat odottivat Tony Schiavonen nousevan johtoon mutta päälliköt yllättivät kaikki luovuttamalla WCW:n TV-selostaja Eric Bischoffille.

3.7. Eric Bischoff Order

Bischoffin myötä WCW:n buukkauskomitea laajeni 12-jäseniseksi. Bischoffin lisäksi siihen kuuluivat Greg Gagne, Bill Dundee, Mike Graham, Jim Barnett, Keith Mitchell, Sharon Sidello, Larry Zbyszko, Michael Hayes, Jim Ross, Ole Anderson ja Dusty Rhodes. Lisäksi paikat pidettiin vapaana palaaville Ric Flairille ja Sid Viciousille. Bischoffilla oli kuitenkin huonot välit Jim Rossiin ja koska Rossilla oli ollut läheiset suhteet Wattsin kanssa, hän joutui pian lähtemään ja liittyi WWE:iin.

Bischoff palkkasi Flairin takaisin mutta tämä ei voinut painia ennen kesäkuuta, jolloin hän olisi vapaa WWE-sopimuksestaan. Täsmälleen samasta syystä myöskään Sid Vicious ei voinut otella ennen toukokuuta. Mutta myös Sid sai sopimuksen, jonka arvo oli 450,000 dollaria vuodessa ja samaan aikaan Big Van Vaderin sopimus uusittiin tuolla samalla summalla. Kun Watts oli poissa, Bischoff sopi kiistan Rick Ruden kanssa ja tämä pysyi WCW:ssä. Myös Johnny B. Baddin sopimus uusittiin ja suurella palkalla WCW:iin saapui myös Davey Boy Smith.

Barry Windhamia oli alunperin suunniteltu Hollywood Blondes-tiimin kolmanneksi jäseneksi. Bischoffin ajan alettua hänelle annettiin singles-push ja kun helmikuun 1993 Superbrawl koitti, Windham sai mestaruusottelun Great Mutaa vastaan NWA:n maailmanmestaruudesta. Kun Muta teki Moonsaultin, Windham nosti polvensa ylös ja selätti Mutan DDT:n jälkeen. Ric Flair teki paluun Superbrawlissa. Hän istui ringsidella Mutan ja Windhamin ottelun aikana ja meni kehään onnittelemaan Windhamia mestaruusvoiton vuoksi. Mutta kun hän aikoi asettaa vyön uuden mestarin ylle, Windham tyrkkäsi hänet pois. Flair oli aiemmin tarjonnut liittoutumista Windhamin kanssa mutta tämä oli kateellinen kaikesta siitä huomiosta, jota Flair sai palatessaan. Illan muissa matseissa Hollywood Blondes voitti Marcus Alexander Bagwellin ja Eric Wattsin (Billin pojan), Dustin Rhodes piti USA-mestaruuden Maxx Payneä vastaan ja Big Van Vader voitti Stingin ”White Castle of Fear”-ottelussa.

Kuumimmat feudit WCW:ssä olivat nyt Windhamin ja Flairin sekä Cactus Jackin ja Vaderin välillä. Eräässä ottelussa Vader paiskasi Cactus Jackin Powerbombilla betonilattialle. Cactus Jack menetti muistinsa ja kun WCW lähetti reportterinsa sairaalaan, Jack oli muutaman potilaan kanssa karannut sieltä Clevelandiin. WCW:n reportteri seurasi Cactus Jackia, joka johti Clevelandissa kodittomien katujoukkoa ja luuli olevansa merimies.

Flairin tueksi WCW suunnitteli tuovansa Four Horsemen-tiimin takaisin Slamboree-PPV:hin. Mutta Tully Blanchardin kanssa ei päästy sopimukseen ja hänen tilalleen otettiin Paul Roma, joka oli WWE:ssä kuulunut Young Stallions-tiimiin. Painimaan Flair ei vieläkään päässyt, joten Windham puolusti NWA-mestaruutta menestyksellä Arn Andersonia vastaan. Mutta Sid Vicious teki Slamboreessa paluun kehiin ja murskasi Van Hammerin – niin pahasti, että Van Hammer loukkaantui ja joutui useiksi vuosiksi sivuun painimisesta. Lopuksi Davey Boy Smith voitti Big Van Vaderin diskauksella ja The Prisoner (WWE:n Nailz) hävisi Stingille.

ylös

[/nextpage][nextpage title=”Sivu5″]
IV KAYFABE MURTUU

4.1. Orlandon nauhoitukset

Toukokuussa 1993 WCW aloitti kuuluisat Orlandon nauhoitukset, jotka johtivat lopullisesti yleiseen tietoisuuteen sen tosiasian, että wrestlingissä kaikki katsojille näytettävä oli tarkoin suunniteltua. Jo tammikuussa 1991 Tom Zenk oli hävinnyt TV-mestaruuden takaisin Arn Andersonille kolme päivää voittonsa jälkeen. Mutta ottelua ei lähetetty useaan viikkoon ja koska WCW ei tunnustanut mestaruusvaihdosta ennen kuin vaihtuminen oli lähetetty televisiosta, Zenk jatkoi mestaruuden puolustamista. Zenk puolusti mestaruutta vielä tammikuun lopun Clash of the Championsissa Bobby Eatonia vastaan vaikka mestaruus oli jo vaihtunut Andersonille ja Dave Meltzer esitti käytännöstä kärkevän huomautuksen Wrestling Observer Newsletterissa. Helmikuussa 1991, kuusi päivää ennen Wrestlewaria, Freebirds oli nauhoituksissa hävinnyt joukkuemestaruuden Steinereille. Erikoiseksi asian tekee sen, että Freebirds laitettiin voittamaan joukkuemestaruus vasta tulevassa Wrestlewarissa Doomilta. Näin Freebirds oli hävinnyt vyöt jo ennen kuin voitti ne ja WCW sai jälleen käytännöstään murskakritiikkiä.

Orlandon TV-nauhoitukset tekivät tällaiset tilanteet vakituiseksi tavaksi WCW:ssä. Säästääkseen rahaa WCW lopetti areenoiden varaamisen ja pystytti oman studionsa Disney Studiosin alueelle Floridan Orlandoon. Siitä lähtien siellä nauhoitettiin WCW Worldwide-ohjelmaa. Studiolla nauhoitettiin putkena ohjelmia koko loppuvuotta varten myöhemmin esitettäväksi televisiossa ja suurin osa mestaruusvaihdoksista paljastui niissä etukäteen. Nauhoitusten aikana Hollywood Blondes oli joukkuemestari mutta Orlandossa mestaruusvöitä kantoivat muun muassa Paul Roma ja Arn Anderson sekä Nasty Boys. Barry Windham jatkoi oikeasti NWA:n maailmanmestarina mutta Orlandon nauhoituksissa paljastui, että Ric Flair tulisi voittamaan sen häneltä ja myöhemmin menettäisi sen Rick Rudelle. Myös Sid Vicious esiintyi Orlandossa yllään WCW:n maailmanmestaruusvyö.

Vain USA-mestaruusvyön kantajan vaihdokset onnistuttiin pitämään salassa. WCW teki parhaansa pitääkseen painifanit poissa yleisöstä. Siksi yhtiö kävi säännöllisesti hakemassa Disney Worldista yleisöä Orlandon studiolle ja luovutti itse katsojille kyltit ja paidat. Mutta tietysti aina silloin tällöin aitojakin faneja onnistui ”soluttautumaan” yleisöön. He raportoivat kaikista uusista mestareista ja lähettivät tulokset yhä kasvaville Internetin uutisryhmille. Asia oli tietysti hyvin kiusallinen WCW:lle. Orlandon studioilla kuvattiin Worldwidea vuoteen 2000 saakka mutta isot ottelut siirrettiin jo aiemmin suoriin lähetyksiin.

4.2. Nature Boyn paluu

Flairin paluu painikehään tapahtui hyvän storylinen kautta. Flair oli vetänyt omaa TV-showtaan nimeltä ”A Flair for the Gold”, johon hän kerran kutsui vieraaksi joukkuemestarit Austinin ja Pillmanin. Hollywood Blondes käyttäytyi hyvin epäkunnioittavasti ja seuraavalla viikolla Pillman esiintyi Flairina ja veti ohjelman nimeltä ”A Flair for the Old”. Siksi kesäkuun Clash of the Championsissa Flair ja Arn Anderson haastoivat Blondesit matsiin joukkuemestaruudesta. Flair saapui otteluun myrskyisten suosionosoitusten saattelemina ja fanit jopa alkoivat buuata kun Anderson aloitti ottelun. Fanit huusivat ”We want Flair” aina kun Anderson oli kehässä ja räjähtivät kun Flair vaihdettiin sisään. Ottelu oli kaksi kolmesta-matsi ja Horsemenit voittivat kaksi erää mutta eivät saaneet vöitä, sillä yhä Flairin kanssa vihoitteleva NWA-mestari Windham hyökkäsi hänen kimppuunsa ja aiheutti diskauksen.

Ikävä kyllä katsojalukujen kohdalla Flairin paluu ei ollut menestys, sillä Clash of the Champions sai historiansa huonoimmat katsojaluvut. Hollywood Blondes joutui yhtiön johdon sylkykupiksi, sillä johto oli ärsyyntynyt siitä, että Austin ja Pillman olivat päässeet yleisösuosikeiksi ilman heidän järjestämäänsä pushia.

Sid Vicious ja Vader liittoutuivat yhteen tiimiksi nimeltä ”Masters of the Powerbomb”. Sotaa Stingin ja Davey Boy Smithin kanssa pohjustettiin heinäkuun Beach Blastia varten tehdyssä promofilmissä. Sting ja Davey Boy pelasivat rannalla lentopalloa orpolasten kanssa. Vader ja Sid saapuivat häiritsemään heitä ja heidän kiistellessään Cheetum-niminen kääpiö tunkeutui Stingin ja Davey Boyn veneeseen ja laittoi sinne pommin. Onneksi orpolapset varoittivat Stingiä ja Davey Boyta ja he ehtivät paeta räjähdystä.

Heinäkuun Beach Blastissa Davey Boy Smith selätti Vaderin ja vihollisuudet kahden tiimin välillä jatkuivat. Illan mestaruusmatsissa Flair haastoi lopultakin Windhamin ja voitti NWA-mestaruuden itselleen – kuten Orlandon nauhoituksissa oli jo etukäteen paljastunut. Toisessa ottelussa WCW ovelasti huijasi katsojia: Orlandon nauhoituksissa Arn Anderson ja Paul Roma olivat esiintyneet joukkuemestareina, joten kaikki odottivat Hollywood Blondesin menettävän vyönsä Beach Blastissa. Blondes yllättäen säilytti mestaruutensa mutta tämä huijaus kolahti pian WCW:n omaan nilkkaan.

4.3. Tiet eroavat

NWA oli alkanut ärsyyntyä Orlandon nauhoitusten johdosta. Rick Rude oli siis jo esiintynyt Orlandon nauhoituksissa NWA-mestaruusvyö yllään eikä keskusfederaatio NWA ollut mielissään, että sen promootio WCW käytti maailmanmestaruusvyötä miten huvitti. Lisäksi NWA odotti maailmanmestarin painivan kaikissa federaatioon kuuluvissa promootioissa, ei vain WCW:ssä. NWA teki päätöksensä ja kielsi WCW:iä laittamasta Rudea mestariksi. Mutta WCW:kin teki oman ratkaisunsa. Yhtiö kielsi painijoitaan ottelemasta NWA:n alaisissa promootioissa ja jätti eroilmoituksensa NWA:lle.

Vanha NWA:n maailmanmestaruusvyö jäi kuitenkin WCW:n omistukseen sillä WCW katsoi sen kuuluneen kauppaan, jossa WCW osti Crockettin toiminnan. Kun WCW:n ero astui voimaan syyskuussa 1993, vyö lakkasi lopullisesti edustamasta NWA:n maailmanmestaruutta. Mutta Rick Rudesta WCW aikoi edelleen tehdä mestarin, sillä heillä oli jo paljon Orlandon studiolla nauhoitettuja televisio-otteluita, joissa Rude esiteltiin mestarina.

Ric Flairin oli määrä pudottaa vyö Rudelle syyskuun Falll Brawlissa ja WCW promotti tuota ottelua edelleen NWA:n maailmanmestaruusotteluna. Syynä oli jälleen Orlandon esittämätön kuvamateriaali, jossa Rude puhui tulevista mestaruusotteluistaan NWA-mestarina. NWA haastoi WCW:n oikeuteen estääkseen Fall Brawl-ottelun mainostamisen NWA-mestaruusmatsina. Oikeusistuin määräsi jutun NWA:n hyväksi ja juttu sotkeentui entisestään.

Koska WCW ei voinut promota Flair-Rude -ottelua sen enempää WCW:n kuin NWA:n mestaruusmatsinakaan, Fall Brawl-ottelussa ilmoitettiin panoksena olevan vain ”Big Gold Belt”. Ottelussa Ric Flairin seuralainen Fifi läpsäisi Rudea. Kun Rude vetäisi Fifin kehään, Flair otti hänet Figure Fouriin. Mutta tuomarin keskittyessä Fifiin Rude nappasi jotakin trikoistaan ja iski sillä Flairia. Rude irrottautui, selätti Flairin ja voitti kultavyön itselleen.

Fall Brawlin voiton jälkeen WCW kertoi muodostaneensa kansainvälisen komitean (International Board of Directors). Komitea johti itsenäistä yhtiötä nimeltä WCW International, joka oli päättänyt tunnustaa Rick Ruden mestarikseen arvonimellä WCW International World Champion.

Syksyllä 1993 Hollywood Blondes hajosi Pillmanin loukkaannuttua. Arn Anderson ja Paul Roma voittivat joukkuemestaruuden (jota he olivat puolustaneet jo etukäteen Orlandon nauhoituksissa). Hollywood Blondesin tilalle löytyi yksi WCW:n suosituimmaksi tagteamiksi myöhemmin nouseva Harlem Heat, jonka jäseninä olivat veljekset Booker T ja Stevie Ray. Ei-painillinen henkilökunta sai merkittävän lisäjäsenen kun legendaarinen selostaja/haastattelija ”Mean” Gene Okerlund siirtyi WWE:stä WCW:iin. Vuoden 1994 alussa yhtiöön siirtyi WWE:stä myös Bobby ”The Brain” Heenan.

Halloween Havocissa Flair sai uusintaottelun WCW International-mestaruudesta mutta joutui diskatuksi. Muissa matseissa Paul Orndorff voitti Ricky Steamboatin uloslaskulla, Sting selätti Sid Viciousin, Dustin Rhodes puolusti USA-mestaruutta Steve Austinia vastaan ja Ice Train, Charlie Norris ja Shockmaster voittivat Equalizerin ja Harlem Heatin. Cactus Jack palasi kehään mutta hävisi Vaderille WCW:n maailmanmestaruusottelussa, kun Harley Race pudotti Jackin taserilla. Clash of the Championsissa marraskuussa sekä Rude että haastaja Hawk laskettiin ulos.

4.4. Flair pelastaa päivän

WCW:llä riitti päänvaivaa Orlandon nauhoituksista jatkossakin. Kuten edellä mainittiin, niissä esitettiin Sid Vicious tulevana WCW:n maailmanmestarina. Käsikirjoituksen mukaan Masters of the Powerbomb hajotettaisiin ja face-Sid voittaisi mestaruuden Vaderilta Starrcadessa.

Halloween Havocin jälkeen WCW lähti kiertueelle Englantiin. Siellä Sid joutui jostakin syystä riitaan Arn Andersonin kanssa painijoiden asuttaman hotellin baarissa. Miehet laitettiin nopeasti järjestykseen ja he menivät huoneisiinsa. Mutta myöhemmin Sid lähti Andersonin huoneeseen, joidenkin tarinoiden mukaan tuolilla aseistettuna. Heti kun Anderson avasi oven alkoi tappelu mikä päättyi siihen, että huoneessa olleet sakset löysivät tiensä Andersonin kehoon. Kun muut painijat vihdoin saivat tappelun keskeytettyä, Anderson oli saanut pahoja haavoja. Yksi pisto oli mennyt todella läheltä hänen munuaistaan ja hän oli vaarassa menettää toisen silmän näkönsä. Myös Sidillä oli pahoja haavoja.

Jollain ihmekonstilla WCW sai Sidin ja Andersonin salakuljetettua maasta ilman poliisin sotkemista asiaan. WCW halusi yhä odottaa, josko Sid toipuisi ottelukuntoon Starrcadeen mennessä mutta painijat nostivat kapinalipun ja vaativat Sidille potkuja. He pitivät yksinomaan häntä syyllisenä koska Sid oli itse mennyt Andersonin huoneeseen riitaa haastamaan. Monet painijat uhkasivat jäädä pois tulevasta Battlebowl-PPV:stä jos Sid ei saisi kenkää. WCW ei voinut muuta kuin erottaa Sidin ja nyt se vaipui yhä syvemmälle ongelmien suohon.

Yhtiö mietti kuumeisesti, kenet Vader saisi vastaansa Starrcadessa. Hän oli vuoden 1993 aikana jo käynyt läpi Cactus Jackin, Davey Boy Smithin ja Stingin. Ricky Steamboatille tai Dustin Rhodesille ei ehdittäisi järjestämään tarpeeksi pushia Starrcadeen mennessä. Rick Rude oli yksi yhtiön suurimpia heelejä eikä hänenkään turnille olisi riittävästi aikaa. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Ric Flair.

Lisämausteeksi ottelusta tehtiin career-ottelu: jos Flair häviäisi, hänen uransa päättyisi (taas kerran). Ennen Vader-Flair -matsia Rick Rude voitti WCW International-mestaruusmatsinsa vastikään WWE:stä saapunutta Big Boss Mania vastaan. Muissa matseissa Cactus Jack voitti Maxx Paynen, Shockmaster voitti King Kongin ja Steve Austin voitti USA-mestaruuden Dustin Rhodesilta. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Nasty Boysin (Brian Knobs ja Jerry Sags) piti kohdata Flair ja Ricky Steamboat mutta suunnitelmien muututtua Nasty Boys sai mestaruusmatsin Stingin ja Hawkin pitämästä joukkuemestaruudesta. Ottelun piti päättyä diskaukseen kun Sags keskeyttäisi selätyslaskun mutta hän vahingoittui eikä voinut tehdä sitä. Hätäratkaisuna Missy Hyatt juoksi suorittamaan keskeytyksen mutta hän ei ollut pukeutunut sopivaan asuun ja hänen pukunsa yläosa putosi pois suorassa lähetyksessä. Ja yhdessä vuoden huippumatsissa Ric Flair selätti Vaderin ja voitti WCW-mestaruuden.

Kiitokseksi tilanteen pelastamisesta Ted Turner teki Flairista vastaavan bookkaajan. Mutta hänellä tulisi olemaan valtava urakka pelastaa WCW, sillä yhtiö oli tehnyt päättyvänä vuonna 23 miljoonan dollarin tappiot. Kun Turner sai luvut käsiinsä, hän harkitsi jopa WCW:n toiminnan lopettamista. Eric Bischoff sai Turnerin luopumaan aikeestaan ja esitti ratkaisuksi sen, että WCW hankkisi lisää näkyvyyttä median ja fanien keskuudessa. Siihen tarvittaisiin lisää rahaa ja Bischoff suostutteli Turnerin avaamaan kukkaron nyörit, jotta voisi palkata enemmän tunnettuja urheilutähtiä WCW:iin.

4.5. Menestystä merten takana

Maaliskuussa 1994 WCW lähti Euroopan-kiertueelle. Sen tähtenä oli Sting, joka puolusti kiertueen aikana edellisenä vuonna voittamaansa WCW European Cup-palkintoa. Suurinta julkisuutta sai kuitenkin Cactus Jackin ja Vaderin välinen ottelu Münchenissä, jossa Jackin pää jäi ulospudotessa kehäköysien väliin. Kehäköydet oli viritetty tavallista tiukemmalle ja ainoa keino välttää tukehtuminen oli, että Jack riuhtaisi väkisin pään irti köysistä. Hänen oikea korvansa repeytyi ja putosi pois muutaman minuutin jälkeen matsin aikana.

Euroopan-kiertueen tähti sai huhtikuussa kotimaahan palattuaan mestaruusottelun WCW International-mestaruudesta Rick Rudea vastaan Spring Stampedessa. Sting oli pahasti alakynnessä, sillä Harley Race sekaantui otteluun ja aikoi lyödä häntä terästuolilla. Mutta kun Sting väisti iskun, tuoli mäiskähti Ruden selkään. Sting sai äkkiselätyksen ja voitti mestaruuden. Rude sai uusintaottelun jo kahden viikon päästä Japanissa NJPW-showssa ja voitti vyön takaisin valetinsa Lady Loven avustuksella. Mutta tuo ottelu jäi Rick Ruden viimeiseksi, sillä hänen selkänsä vahingoittui matsissa niin pahasti, että hänen piti jäädä eläkkeelle.

WCW päätti luovuttaa International-mestaruuden takaisin Stingille ja keksi selitykseksi sen, että ottelun videonauha paljasti Ruden iskeneen Stingiä mestaruusvyöllä matsin aikana ja joutuneen diskatuksi. Sting oli liian ylpeä ottaakseen vastaan mestaruuden ilman ottelua ja siksi toukokuun Slamboreessa Sting ja Vader kävivät vyöstä mestaruusottelun, jonka Sting voitti. Slamboreessa pääsivät WCW:n Hall of Fameen Jody Hamilton, Ole Anderson, Harley Race, Ernie Ladd, The Crusher sekä Dick the Bruiser. Muissa otteluissa Austin voitti Johnny B. Baddilta TV-mestaruuden, Terry Funk ja Tully Blanchard ottelivat kaksoisdiskaukseen ja Flair säilytti WCW-mestaruuden ottelussa Barry Windhamin kanssa.

4.6. Hulkamanian maihinnousu

Ric Flair näki WCW:n tulevaisuuden lepäävän nuoren Steve Austinin harteilla ja oli luvannut tälle, että hänestä tulisi ennen pitkää uusi WCW-mestari. Mutta Bischoffilla oli toisenlaiset suunnitelmat. Hänellä oli tähtäimessä entinen WWE:n ykkösnimi Hulk Hogan. Hogan oli lähtenyt WWE:stä kesällä 1993 ja kun hän oli töissä elokuvastudiolla filmaamassa Thunder in Paradisea, Bischoff ja Turner menivät hänen puheilleen. He tarjosivat Hoganille mahtavaa sopimusta, joka sisälsi täyden määräysvallan hänen oman hahmonsa suhteen.

Samaan aikaan kun Hulk Hogan solmi sopimuksen WCW:n kanssa, yhtiö päätti yhdistää WCW-mestaruuden ja WCW International-mestaruuden yhdeksi maailmanmestaruudeksi. Stingin ja Flairin välille määrättiin Winner Takes All-matsi kesäkuun 1994 Clash of the Champions 27:een. Ennen ottelua Hulk Hogan kertoi haastattelussaan haastavansa ottelun voittajan maailmanmestaruusmatsiin. Ottelussa Flair vetäisi liittolaisensa Sensational Sherrin eteensä kun Sting hyökkäsi. Sting järkyttyi Sherrin ottamasta iskusta ja Flair teki yllätysselätyksen ja voitti yhdistetyn maailmanmestaruuden. Sherri ja Flair alkoivat piestä Stingiä mutta Hogan pelasti hänet pahemmalta löylytykseltä.

Hogan sai mestaruusottelunsa Bash at the Beachissa heinäkuussa ja selätti Flairin Leg Dropin jälkeen. Mutta Hogan ei valloittanut yksin WCW:n huippua, sillä hän järjesti työpaikan myös muille WWE:n aikaisille ystävilleen. WCW:iin saapuivat muiden muassa Brutus Beefcake, Honky Tonk Man ja Hacksaw Jim Duggan. Tässä uudessa tilanteessa Austinilla ei ollut enää toivoa maailmanmestaruudesta. Hän hävisi USA-mestaruusvyönsä Dugganille ja loukkaantui pahasti pian sen jälkeen. Sairaslomalla ollessaan Austin sai potkut Bischoffilta, vaikka wrestling-maailmassa yleensä vallitsi kirjoittamaton sääntö, että loukkaantumisen vuoksi poissa olevia painijoita ei eroteta. Tervehdyttyään Austin paini hetken aikaa ECW:ssä ja loi sitten menestysuran WWE:ssä ”Stone Cold” Steve Austinina.

Hoganin valtakauden alettua muutkin lahjakkaat painijat jäivät entisten WWE-läisten varjoon. Austinilla, Chris Benoit’lla, Ricky Steamboatilla, Steven Regalilla ja muilla ei kuitenkaan ollut paljoa vaihtoehtoja. Austinin ohjella myös Vader lähti WWE:iin, jouduttuaan sitä ennen lukuisia kertoja Hoganin pieksemäksi. Vader ei kuitenkaan päässyt McMahonin palveluksessa lähellekään sitä huipputasoa millä oli ollut WCW:ssä. Jotkut siirtyivät Japaniin tai aloittelevaan ECW:iin mutta monen kohtalona oli myös jäädä WCW:iin entisten WWE-tähtien varjoon.

Kesällä 1996 Hulk Hogan muodosti WCW:n sisälle muodollisesti itsenäisen, WCW:iä vastaan taistelevan joukkion nimeltä New World Order (nWo). Hän itse oli nimellä Hollywood Hulk Hogan WCW/nWo:n maailmanmestari, vahvistuksenaan usein joukkuemestaruutta pitävät Scott Hall ja Kevin Nash (hekin entisiä WWE-läisiä). Hogan oli maailmanmestarina yhtäjaksoisesti kesästä 1996 vuoden 1997 loppuun, jolloin Sting pitkällisen jännityksen rakentelun jälkeen voitti mestaruuden Hoganilta. Samaan aikaan WCW:iin liittyi myös WWE:stä myrskyisissä merkeissä lähtenyt Bret Hart.

ylös

[/nextpage][nextpage title=”Sivu6″]
V ATTITUDEN AIKAKAUSI

5.1. Wrestling goes EXTREME

WCW:n erottua NWA:sta, torsoksi jäänyt federaatio oli jäänyt ilman maailmanmestaruutta. Kun sen perillinen WCW International-mestaruus lakkautettiin kesäkuussa 1994, NWA:lle avautui tilaisuus elvyttää vanha ja arvokas NWA:n raskaansarjan maailmanmestaruus.

Mestaruusturnauksen pitopaikaksi valittiin Philadelphia, jossa isäntänä toimi NWA:iin kuuluva Eastern Championship Wrestling. Turnauksen voitti Shane Douglas, joka selätti finaalissa Too Cold Scorpion. Douglas kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta NWA:n mestaruusvyötä ja julisti myöhemmin itsensä ECW:n raskaansarjan mestariksi. Sittemmin Eastern Championship Wrestling lopetti ja perustettiin uudelleen nimellä Extreme Championship Wrestling eli ECW.

ECW oli suunniteltu nykyaikaisia ja nuoria wrestling-faneja varten, jotka halusivat nähdä rajuja otteita ja jotka fanittivat myös heelejä.

ECW:n omistaja oli Tod Gordon mutta sen varsinainen puuhamies oli entinen WCW:n selostaja ja manageri Paul Heyman, joka myöhemmin myös osti promootion itselleen. ECW tarjosi katsojille todellisia wrestlingin klassikoita. Sen tähtinä oli sekä uusia tähtiä että vanhoja suosikkeja: Eddie Gilbert, Cactus Jack, Stevie Richards, Don Muraco, Jimmy Snuka, Sandman, Raven ja Tommy Dreamer. Kolme viimeksimainittua toivat yleisön tietoisuuteen hardcore-painin, johon kuuluivat suuri verimäärä, terästuolit, kendokepit, nastat ja kaikenlaiset muut aseet. Suosio vain kasvoi kun mukaan tuli hardcore-veteraani Terry Funk.

ECW ei kalastellut samoilla vesillä kuin Turner ja McMahon. Sillä ei ollut tarjottavana suuria lihaskimppuja eikä herttaisia T-paitoja. Sen sijaan sillä riitti asennetta (attitude) sekä Heymanin aivoissa kehittynyttä rajattoman itsevarmaa markkinointihalua. ECW:ssä esiintyivät monet myöhemmin mainstream-painissa suosikeiksi nousevat painijat, kuten Eddie Guerrero, Chris Jericho ja Chris Benoit.

”Kalkkisten ja keltanokkien” promootio sai ajan mittaan pienen mutta vankan fanikannatuksen ja saattoi aloittaa TV:n valloituksen. ECW aiheutti kuitenkin myös sen, että amerikkalainen valtamedia alkoi suhtautua entistä arvostelevammin aiemmin viattomana viihteenä pitämäänsä ”pellepainiin”. Erityisesti marraskuussa 1996 sattunut Mass Transit Incident, jossa ECW:n väkivaltaisimman painijan maineessa ollut New Jack viilsi ja lähes vuodatti kuiviin 17-vuotiaan kehävastustajansa, aiheutti valtavan järkytyksen.

Heyman sai kuitenkin vuonna 1997 pidettyä ensimmäisen PPV:nsä Barely Legalin ja samaan aikaan Pro Wrestling Illustrated tunnusti vihdoinkin ECW-mestaruuden maailmanmestaruudeksi. Barely Legal oli menestys ja siinä alan veteraani Terry Funk voitti maailmanmestaruuden yli 20:n vuoden tauon jälkeen. ECW oli saavuttanut maan kolmanneksi tärkeimmän promootion aseman ja se järjesti myös merentakaista yhteistoimintaa All Japan Pro Wrestlingin kanssa.

Ylistyksestä huolimatta Heymanin asema oli vaikea koko ajan. ECW:llä ei ollut mitään jakoa vastata isompiensa lupaaville kyvyille tarjoamille lihaville sopimuksille. Ajan mittaan WWE:iin ja WCW:iin siirtyivät Perry Saturn, Stevie Richards, Raven, Dean Malenko, Guerrero, Jericho ja Benoit. Alkuperäinen omistaja Tod Gordon koetti solmia sopimuksen Eric Bischoffin kanssa Invasion-juonikuviosta, jossa ECW-tähdet siirtyisivät WCW:iin. Sopimuksesta ei kuitenkaan tullut mitään.

Ajan mittaan ECW:n ei ollut enää mahdollista tulla toimeen varsin vaatimattomilla house show-tuloilla ja ajoittaisilla PPV-tapahtumista saaduilla rahasummilla. Elokuussa 1999 ECW pääsi vihdoinkin valtakunnalliseen levitykseen kun sen televisio-ohjelma alkoi pyöriä TNN:llä. Mutta menestyksellä oli myös hintansa: tästä eteenpäin piti entistä enemmän luopua ”Extremestä”. Se tarkoitti, että ei enää paljasta pintaa, kiroilua, rankkaa bleidausta ja palavista pöydistä läpi paiskomista.

ECW:n menestys TNN:llä oli kohtalaisen hyvä mutta jäi silti huimasti jälkeen WWE:n RAW:sta, joka oli katsojalukujen kiistaton valtias. Lisäksi TNN oli hyvin konservatiivinen kanava, joka ei missään vaiheessa ollut erityisen vastaanottavainen wrestlingille, varsinkin kun ECW itse oli suuresti vaikuttanut lajin huononevaan maineeseen. ECW:n ohjelmien mainoksia lähetettiin typerästi ainoastaan ECW-ohjelmien välillä, mikä väistämättä antoi mielikuvan hyvin vastahakoisesta kumppanista. Lupaukset suurista mediaesiintymisistä jäivät pitämättä.

Haavoittuvassa asemassa oleva ECW joutui isompiensa tallomaksi. Huhtikuussa 2000 WCW palkkasi ECW:n maailmanmestarin Mike Awesomen riveihinsä. Se, että ECW:n maailmanmestari ilmaantui Nitron lähetykseen oli lopun alkua. Heyman koetti pelastaa mestaruutensa arvovallasta mitä pelastettavissa oli kääntymällä Vince McMahonin puoleen. Hän solmi tämän kanssa uuden painijavaihtosopimuksen. Heyman bookkasi yhdessä wrestlingin historian ainutlaatuisimmassa ottelussa Tazzin (WWE:n painija) voittamaan ECW:n maailmanmestaruusvyön Awesomelta (WCW:n painija) Indianapolisin show’ssa alle minuutin kestäneessä matsissa. WCW:n turvamiesten piti saattaa Awesome Indianapolisiin koska pelättiin fanien käyvän tämän kimppuun. ”Kiitokseksi” sopimuksesta McMahon bookkasi viikkoa myöhemmin Tazzin häviämään WWE:n maailmanmestarille Triple H:lle Smackdownissa.

Kestettyään ECW:iä reilun vuoden TNN irtisanoi sopimuksen yhtiön kanssa ja hieroi vielä suolaa haavoihin ottamalla ohjelmistoonsa RAW:n ja vielä järjestämällä ohjelmistonsa uudelleen tehdäkseen sille tilaa. Heyman jäi tyhjän päälle rahattomana ja kyvyttömänä esittämään ohjelmistoa faneille. Heyman koetti vielä epätoivoisesti pelastaa ECW:n tekemällä uudesta löydöstään Rhynosta maailmanmestarin mutta se oli turhaa, koska ilman televisiota mestaruus ja sen kantaja eivät voineet saada katsojia. Sillä vähällä rahalla mitä yhdestä house show’sta saatiin voitiin vain mainostaa seuraavaa. Painijatkin tietysti näkivät tämän ja monet ECW-tähdet, kuten Shane Douglas ja Lance Storm siirtyivät Awesomen lailla WCW:iin – joka puolestaan paikkasi näillä omaa WWE:iin suuntautunutta painijakatoaan.

ECW piti viimeisen PPV:nsä Guilty As Chargedin vuonna 2001. Heyman koetti epätoivoisesti saada TV-sopimusta kääntymällä niin USA Networkin, Foxin kuin Time Warnerin kanssa mutta turhaan. Lopulta hän joutui toteamaan tilanteen toivottomaksi ja jätti huhtikuussa 2001 ECW:n konkurssihakemuksen.

5.2. Attituden kausi alkaa

WWE oli todellisissa vaikeuksissa vuonna 1994. Pystyvistä tähdistä (Shawn Michaels, Scott Hall, Bret & Owen Hart ym.) huolimatta yhtiöllä meni taloudellisesti huonosti. Bookkausmenetelmät noudattivat yhä 80-luvun perinteitä ja suunniteltiin lähinnä fanitavaroiden kauppaamisen ympärille. Erikoiset gimmickit, kuten Smoking Gunns-tiimi ja Doink the Clown saivat paljon TV-aikaa. Mutta muutoksen aika oli WWE:ssäkin lähellä, erityisesti kun Vince McMahon huomasi, miten yleisö syttyi Bret Hartin ja Shawn Michaelsin loistavien painiotteluiden edessä.

Vuosikymmeniä huolellisesti varjeltu kayfabe murtui WWE:ssä Bret Hartin ja McMahonin välirikkoon Survivor Series 1997:ssä. WCW oli pitkään koettanut värvätä Hartia joukkoihinsa ja epävarman Hartin oli määrä luopua WWE:n maailmanmestaruudestaan PPV:n yhteydessä. Mutta koska Survivor Series pidettiin Montrealissa, kanadalainen Hart pyysi saada itse luopua vyöstä seuraavan illan RAW’ssa. Mutta itse ottelussa haastaja Shawn Michaelsin pitäessä Hartia Sharpshooterissa McMahon tuli paikalle, keskeytti ottelun ja julisti Michaelsin uudeksi mestariksi.

Montrealin tapahtumat herättivät kiivaan väittelyn ja arvailun, oliko kyseessä pelkkä juonikuvio vai tapahtuiko McMahonin huijaus oikeasti. Luonnollisesti villit hevosetkaan eivät olisi McMahonin petoksen jälkeen pitäneet Hartia loitolla WCW:stä ja viimeistään hänen ilmaantumisensa WWE:n pahimman kilpailijan lähetykseen paljasti huijauksen olleen totisinta totta.

McMahon oli itse nyt näyttänyt faneille wrestlingin todellisen, käsikirjoitukselle rakentuvan fiktiomaailman. Hän suostui jopa Jim Rossin haastateltavaksi RAW’ssa kertoen oman kantansa Montrealin tapahtumiin.

Muuten McMahonin oli nyt tunnustettava, että hänen toimintansa vaati perusteellista remonttia, mikäli hän mieli pitää WWE:n elossa. Avunpyynnön hän esitti odottamattomalle taholle, ECW:n johtajalle Paul Heymanille, silläkin uhalla että saattaisi ”tahrata” sillä oman federaationsa nimen.

McMahonin ja Heymanin yhteistyön tuloksensa syntyi muutama RAW’n jakso sekä ECW:n PPV Hardcore Heaven. Niissä McMahon toteutti oman versionsa nWo:n invaasiosta, jossa ECW:n painijat ilmaantuivat WWE:n lähetykseen.

Temppu oli menestys: pitkästä aikaa WWE sai innostuneita arvosteluja ja katsojaluvut kohosivat. Ongelmiakin tosin tuli. Ensimmäisenä ja (muutamaan vuoteen) viimeisenä WWE-iltanaan Rob Van Damin onnistui suututtaa koppavalla asenteellaan koko pukuhuone. Myös McMahon suuttui ja huhujen mukaan palkkasi välittömästi yhtiöönsä indypainija Steve Bradleyn, joka ulkonäöltään muistutti kovasti Rob Van Damia.

Vince McMahon oppi paljon ECW:ltä ja wrestlingin pyhät käskyt pantiin uusiksi. Kun aiemmin ensimmäisenä käskynä oli ollut ”Thou shall not break kayfabe” (Sinun ei pidä rikkoman kayfabea), uudeksi ykköskäskyksi tuli nyt ”Thou shall promote wrestling as a serious discipline” (vapaa käännös: Sinun pitää markkinoiman painia rajuna meininkinä). Eräät ECW-tähdet, kuten Al Snow sekä Bubba ja D-Von Dudley, löysivät pysyvän kodin uudesta WWE:stä.

5.3. NWA:n uudelleensyntymä

NWA:a ei ollut missään vaiheessa lakkautettu mutta Douglasin kieltäydyttyä vastaanottamasta sen maailmanmestaruutta, sen piti järjestää jälleen uusi mestaruusturnaus. NWA sai vihdoinkin oman maailmanmestarinsa marraskuussa 1994, kun Chris Candido voitti vyöstä pidetyn turnauksen.

Dan ”The Beast” Severn aloitti pitkän mestaruuskautensa helmikuussa 1995 voittamalla Candidon. Tammikuussa 1998 NWA teki lähes viiden vuoden tauon jälkeen paluun valtakunnalliseen televisiolähetykseen, kun NWA:n puheenjohtaja Howard Brody sekä toimitusjohtaja Dennis Coralluzzo ilmaantuivat WWE:n televisioon. He ilmoittivat antavansa NWA North American-mestaruuden Jeff Jarrettin ja Barry Windhamin välisen ottelun voittajalle. Myöhemmin myös maailmanmestari Severn paini WWE:n televisiossa.

Severnin neljän vuoden mestaruuskausi päättyi maaliskuussa 1999 Japanissa, kun Naoya Ogawa voitti hänet. Seuraavassa syyskuussa mestaruuden voitti Gary Steele, josta tuli ensimmäinen maailmanmestaruuden voittanut britti.

Naoya Ogawa voitti mestaruuden takaisin Steeleltä lokakuussa 1999 mutta joutui luopumaan vyöstä heinäkuussa 2000 loukkaantumisen takia. Jälleen vapaana olevasta mestaruudesta pidettiin turnaus, jonka syyskuussa voitti Mike Rapada.

Marraskuussa 2000 NWA järjesti Floridassa tapahtuman nimeltä ”Night of Decisions”. Siinä ykköshaastaja Sabu heitti Rapadan pöydästä läpi ja voitti mestaruuden. Rapada otti vyön takaisin jo kuukauden päästä mutta hävisi sen huhtikuussa 2001 Steve Corinolle.

Kiistanalaisten mestaruusotteluiden perinne sai jälleen jatkoa lokakuussa 2001. Corino puolusti mestaruutta Shinya Hashimotoa vastaan mutta loukkaantui ottelussa vakavasti. Tuomari keskeytti ottelun ja julisti Hashimoton uudeksi mestariksi. Mutta NWA:n johtokunta oli erimielinen siitä, lasketaanko tuomarin keskeyttämä ottelu luovutusvoitoksi. NWA:n johtaja Jim Miller päätti, että mestaruus on avoin ja määräsi joulukuuksi 2001 uuden ottelun. Sen osanottajiksi tulivat Hashimoto, Corino ja entinen mestari Gary Steele. Voittajaksi selviytyi Hashimoto.

Dan Severn teki lyhytaikaisen paluun maailmanmestariksi maaliskuussa 2002. Hashimoto puolusti mestaruutta Japanissa mutta tuomarina toimi NWA:n Senior Referee Fred Richards, joka teki nopean selätyslaskun ja luovutti vyön Severnille. Toukokuussa NWA:n johtokunta äänesti yksimielisesti mestaruuden poisottamisesta Severniltä. Syynä tosin ei ollut kiistanalainen voitto, vaan se, että Severn ei aikonut puolustaa vyötä kesäkuun titteliottelussa.

Kesäkuussa 2002 aloittanut uusi promootio Total Nonstop Action otti NWA:n maailmanmestaruuden suojiinsa. Sen ensimmäisessä PPV:ssä järjestetyn turnauksen voitti Ken Shamrock.

ylös

[/nextpage][nextpage title=”Sivu7″]
VI ERÄÄN AIKAKAUDEN PÄÄTTYMINEN

6.1. Haparointia WCW:ssä

Kevin Nashista tuli WCW:n pääbookkaaja vuoden 1998 lopulla. Kun Bill Goldbergistä oli tullut vuoden aikana supersuosittu, katkeamattoman voittoputken omaava maailmanmestari, Nash katkaisi putken Starrcadessa joulukuussa voittamalla mestaruuden.

Nash jatkoi toimessaan vuoden 1999 kesään asti, jolloin Eric Bischoff erotettiin. Syynä oli, ettei Bischoff ollut onnistunut pitämään WCW:n suosiota WWE:n edellä ja Bischoffin tilalle johtajaksi tuli Bill Busch.

Time Warnerin miehenä Buschin tehtävänä oli saattaa WCW tuottoisaksi varmistamalla, että jokainen painija tuotti rahaa. Painijat itse olivat luonnollisesti huonoissa väleissä Buschin kanssa. Lisäksi hän ei juuri tuntenut wrestlingin kuvioita eikä omannut liikemiestaitoja. Kokemattomuuttaan Busch jätti paljon toimintavaltuuksia WCW:n vanhan kaartin tähdille, kuten Kevin Sullivanille.

6.2. Vince Russo astuu puikkoihin

Jähmeän alun jälkeen WCW sai loistoidean kaapata kykyjä WWE:ltä. WWE:llä ei ollut tapana kirjoituttaa virallisia työsopimuksia käsikirjoittajiensa kanssa, vaan Vince Russo, Ed Ferarra, Bill Banks ja Terry Taylor työskentelivät tuntipalkoilla. WCW alkoi kosiskella palvelukseensa Vince Russoa, joka oli WWE:n käsikirjoitustiimin johtaja. WWE:ssä Russo kirjoitti ne storylinet, mitä WWE:n bookkaajat Vince McMahon, Pat Patterson, Gerald Brisco ja Shane McMahon olivat laatineet. Bookkaajat antoivat ideat, Russo käsikirjoitti ne ja hänen kumppaninsa Ed Ferarra lisäsi niihin kekseliäitä komediallisia piirteitä.

Russo oli huhujen mukaan kuitenkin tyytymätön asemaansa, koska hänet oli ohitettu WWE:n uuden televisio-ohjelma Smackdownin suunnittelusta. WCW tarjosi Russolle suurta rahasäkkiä sekä valtaa kontrolloida myös painijoiden sopimuksia ja storylineja, mikä ei ollut hänelle sallittua WWE:ssä. Russo halusi näyttää WWE:lle ja wrestling-maailmalle, että WWE:n suosion kasvu oli juuri hänen ansiotaan. Hän lähti WWE:stä puhumatta siitä mitään etukäteen McMahonille, jonka kanssa oli tehnyt hyvää yhteistyötä lähes koko 1990-luvun.

WCW teki Russon ja Ferarran kanssa lihavan sopimuksen mutta asetti myös kovat tulospaineet. Vaikka Russolla olikin valta storylinein suhteen, hän piti kirjoitustiimissään myös muutamia entisiä jäseniä, kuten Kevin Sullivanin.

Russon uusi ja nuorekas lähestymistapa keräsi kiitosta wrestlingin nuoremman sukupolven edustajilta mutta suututti monta oldschool-fania. Russoa vihattiin erityisesti Ric Flairin syrjään jättämisen vuoksi. Kiitosta sen sijaan tuli siitä, että Bret Hart vihdoinkin voitti WCW:n maailmanmestaruuden.

Russo toisti sen virheen, mikä oli aiemmin johtanut Steve Austinin lähtöön WCW:stä. Hän lupasi toistuvasti WCW:n midcardereille tilaisuuksia, joita ei koskaan tullut. Muun muassa Chris Benoit, Dean Malenko, Perry Saturn, ja Eddie Guerrero olivat hyvin tyytymättömiä asemaansa.

Sen sijaan Russon ja Ferarran mukanaan tuoma Jeff Jarrett sai lupaavaa pushia. Steve Austin, joka oli unohtanut tai piittaamaton syrjinnän aiheuttaman katkeruuden vaaroista, oli WWE:ssä kieltäytynyt tekemästä anglea Jarrettin kanssa. Jarrettista oli hyvää vauhtia tullut yksi WWE:n vihatuimmista heeleistä ja hän oli vihainen WWE:lle, koska hänelle ei annettu tilaisuutta näyttää kykyjään main event-tasolla. Huhujen mukaan Austinin ystävä Jim Ross olisi jopa tahallisesti juonitellut Jarrettin sopimuksen päättymään ja hän siirtyi heti ystävänsä Russon mukana WCW:iin.

Russo toi nWo:n takaisin WCW:n päänäyttämölle ja antoi Jarrettille paikan siinä. Muiksi jäseniksi tulivat maailmanmestari Hart, Hall, Nash ja Scott Steiner. Jarrett sai USA-mestaruuden voittamalla sen Chris Benoit’n pidettyä sitä vain yhden vuorokauden.

Tammikuussa Russolla oli valtavasti ongelmia painijoiden poissaolojen vuoksi. Hart joutui sairaslomalle saatuaan mestaruusottelussaan Goldbergin kanssa liian lujan potkun päähänsä. Russo toi WCW:n uudeksi on-screen toimitusjohtajaksi Terry Funkin. Funk oli itse asiassa hätäratkaisu toimitusjohtajaksi, sillä Russon toimeen pyytämä Ric Flair ei halunnut Russon vastaisten kaunojensa takia ottaa tehtävää vastaan. Goldberg sai käsivamman ja joutui Hartin seuraksi sairaslistalle. Myös Jarrett kärsi pahasta aivotärähdyksestä, kun tammikuun Souled Out-PPV oli aivan nurkan takana.

Hartin oli ollut määrä Souled Outissa puolustaa mestaruuttaan Sid Viciousia vastaan ja Russon piti äkkiä löytää Sidille vastustaja. Russo teki päätöksen antaa maailmanmestaruus Tank Abbottille. Tank oli kuitenkin hyvin vihattu pukuhuoneissa ja Bill Busch ei pitänyt ideaa hyvänä. Siksi Busch päätti irtisanoa Russon.

Russon tilalle pääbookkaajaksi tuli Kevin Sullivan. Hän laittoi Souled Outiin Tank Abbottin sijaan viime hetken ratkaisuna Chris Benoit’n. Benoit voitti monen vuoden uurastuksen jälkeen vihdoinkin maailmanmestaruuden. Mutta mestaruuskausi kesti vain vuorokauden, sillä Benoit oli kyllästynyt jatkuvaan alaspainamiseensa WCW:ssä ja koska hän ei lisäksi tullut toimeen Sullivanin kanssa, hän lähti WWE:iin.

Vuosi 2000 – josta oli tuleva WCW:n viimeinen koko vuosi – alkoi maailmanmestaruuden kannalta siis hyvin sekavasti. Vyön tultua vacantiksi Benoit’n lähdön jälkeen, Nitrossa siitä ottelivat Benoit’n haastaja Sid Vicious sekä nWo:n Kevin Nash. Jeff Jarrettin väliintuloyritys ei tepsinyt vaan Sid selätti Nashin nousten lopultakin WCW:n maailmanmestariksi virallisesti. Tai siltä ainakin ensin näytti, sillä WCW:n uutena on-screen toimitusjohtajana toimiva Nash otti heti seuraavana päivänä vyön pois Sidiltä. Nash julistautui itse mestariksi mutta myöhemmin illalla seuranneessa kolmiottelussa Sid pisti Nashin luovuttamaan Crossfacessa ja oli nyt WCW:n virallinen ja kiistaton maailmanmestari (Orlandon nauhoituksissa vuonna 1993 Sidhän oli jo vyötä ehtinyt kantaa).

Sullivan ei onnistunut tilaisuudessaan nostaa WCW jaloilleen, joten maaliskuun 2000 lopulla hänet syrjäytettiin ja vallankahvaan palasivat Eric Bischoff ja Vince Russo. Kaksikko saapui huhtikuun alussa Nitroon ryminällä: he julistivat kaikki mestaruudet vapaiksi ja muodostivat nuorista ja aiemmin syrjityistä lahjakkaista painijoista New Blood-nimisen fraktion. New Bloodin vastustajina toimi ”vanhojen kaarti” Millionaire’s Club. Russo ja Bischoff johtivat aktiivisesti New Bloodin taistelua ”miljonäärejä” vastaan – ainakin Hulk Hogan ja Kevin Nash olivat tosielämässäkin nousseet painibisneksessä miljonääreiksi. Bischoff laittoi suojattinsa Billy Kidmanin Hulk Hogania vastaan ja lähti itse Terry Funkin kimppuun.

Sidin mestaruuskausi kesti poikkeuksellisen pitkään – vuosien 1999-2000 tasolla katsottuna siis – ja vasta Bischoffin ja Russon palattua vallankahvaan hän joutui luopumaan vyöstä voittamattomana. Huhtikuun 2000 Spring Stampedessa vyön voitti Jarrett selättämällä Diamond Dallas Pagen. DDP:n ja Jarrettin välille määrättiin seuraavaan PPV:hin Slamboreehen suuri teräshäkkiottelu. Mutta Russo halusi sitä ennen järjestää faneille yllätyksen ja laittoi jo Nitroon DDP:n ja Jarrettin välisen ottelun. Kukaan ei odottanut DDP:n vievän mestaruutta juuri ennen isoa PPV:tä mutta vain reilu viikko häviönsä jälkeen DDP selätti Nitrossa Jarrettin ja voitti maailmanmestaruuden kolmannen kerran. Mutta tuo yllätys ei ollut mitään siihen verrattuna mitä tapahtui vähän myöhemmin – itse asiassa vain vuorokautta myöhemmin.

6.3. ”We’re not gonna take it!”

Huhtikuun 25. päivä vuonna 2000 käytiin jälleen yksi historiallinen maailmanmestaruusottelu WCW:n Thunderin nauhoituksissa. Bischoff kidnappasi New Bloodin kanssa DDP:n ystävän, näyttelijä David Arquetten, joka oli juuri esiintynyt WCW:n tuottamassa wrestling-elokuvassa Ready To Rumble. Bischoff ilmoitti vapauttavansa Arquetten vain jos DDP pistäisi mestaruutensa peliin häntä ja Jarrettia vastaan. DDP:n oli pakko suostua ja ottelussa hänen parinsa Arquette selätti Bischoffin ja voitti maailmanmestaruuden.

Russon tarkoituksena oli alunperin ollut antaa Jarrettin voittaa vyö takaisin mutta hän muutti tuttuun tyyliinsä viime hetkellä suunnitelmia ja kirjoitti mestariksi Arquetten. Näyttelijän mestaruusvoitto pääsi jopa USA Today-lehteen. Mutta Russo oli halunnut kohahduttaa ja siinä hän totisesti onnistui vaikkakin tempun negatiivinen vaikutus oli varmasti paljon suurempi kuin hän oli arvannut. Uransa loppuvaiheessa oleva Bret Hart antoi haastattelun, jossa hän kutsui Arquetten mestaruusvoittoa häpeäksi. Russo vastasi Hartille ja muille traditionalisteille, että koko vyö ei ollut muuta kuin koriste koko wrestling-showbisneksessä ja osa sen storylinea.

Toukokuun 2000 Slamboreessa Jeff Jarrett otti mestaruuden takaisin suuressa häkissä käydyssä kolmiottelussa Arquetten ja DDP:n kanssa. Kun Arquetten kausi oli päättynyt, WCW ehkä itsekin tajusi, kuinka suuri virhe mestaruuden anto hänelle oli ollut. WCW:n Internet-sivuilla Arquette ilmoitettiin vain maailmanmestaruuden kanssahaltijaksi (”co-owner”) yhdessä DDP:n kanssa, vaikka televisiossa hänet oli koko ajan esitetty täysin kiistattomana WCW:n maailmanmestarina. Russo halusi Arquette-tempulla luonnollisesti tuoda WCW:lle lisää katsojia mutta epävarmaa oli, toisiko temppu firmalle pysyviä uusia wrestling-faneja – vai onnistuisiko se karkottamaan viimeisetkin jäljellä olevat uskolliset.

Vuoden kuluessa kävi selväksi, että jälkimmäinen vaihtoehto oli tosiasia.

6.4. WCW:n viimeiset päivät

Ehkä jonkinlaisena elvytyskeinona Arquetten täydelliseksi sudeksi osoittautuneen titlerunin jälkeen veteraani Ric Flair selätti Jarrettin Nitrossa viikko Slamboreen jälkeen ja voitti mestaruuden. Vaihtuminen oli riemuvoitto traditionalisteille mutta ei voinut peittää sitä tosiseikkaa, että mestaruusvaihtuminen oli jo kuudes vain kuukauden kestäneen Russo-Bischoff -kauden aikana. Ja kuten seuraava vuosi – WCW:n viimeinen – tulisi osoittamaan, tahti ei mestaruusvaihtumisten osalta tulisi hidastumaan.

Vince Russo otti viikon kuluttua Nitrossa maailmanmestaruuden pois Flairilta ja luovutti sen takaisin Jarrettille (vaihto 7). Vuorokauden kuluttua tästä Kevin Nash voitti Jarrettin ja vyön (vaihto 8). Koska Nash katsoi, että Flairilta oli epäoikeudenmukaisesti riisuttu mestaruus, hän antoi Nitrossa vyön takaisin Flairille (vaihto 9). Tämä oli Ric Flairin viimeinen maailmanmestaruus lähes kaksi vuosikymmentä ensimmäisen mestaruusvoittonsa jälkeen. Se oli myös hänen kaikkein lyhin kautensa, sillä heti samana iltana Vince Russo pakotti hänet puolustamaan mestaruutta Jarrettia vastaan uhkaamalla Flairin poikaa ja vaimoa. Russon järjestämän sekaantumisten takia Flair hävisi ja Jarrett oli jälleen mestari (vaihto 10).

Seuraavaksi Jarrettin piti puolustaa mestaruuttaan heinäkuun Bash at the Beachissä toista veteraania, Hulk Hogania vastaan. Mutta samoin kuin vuonna 1994, oli Hoganilla myös vuonna 2000 täysi määräysvalta hahmonsa käyttöön. Russo halusi Hoganin häviävän mestaruusmatsinsa Jarrettille mutta ei ollut vaikea arvata, että Hogan ehdottomasti kieltäytyi häviämästä. Siksi Bash at the Beachissä Jarrett kävi makaamaan keskelle kehää ja antoi Hoganin selättää itsensä ja Hogan oli jälleen WCW:n mestari – tai siltä ainakin näytti. Myöhemmin illalla Russo saapui kehään ja veti Hogania voimakkaasti ruoskivan promon, jossa hän ilmoitti tämän voittaman vyön arvottomaksi ja nimesi sen ”Hulk Hogan Memorial Beltiksi”. Bash at the Beachin main eventissä Jarrettin voitti Booker T, joka näin nousi ensimmäistä kertaa maailmanmestariksi (vaihto 11).

Elokuun lopulla Kevin Nash vei vyön Bookerilta Nitron lähetyksessä (vaihto 12). Booker T voitti sen takaisin syyskuun Fall Brawlissa (vaihto 13). Tämän voiton jälkeen Vince Russo alkoi itse televisiossa puhumaan unelmastaan nousta WCW:n maailmanmestariksi ja määräsi itsensä Bookerin haastajaksi Nitron häkkimatsiin. Booker T oli jo voittamassa ottelun poistumalla häkin ovesta mutta samaan aikaan Russon vihollinen Goldberg paiskasi Russon Spearillä häkin seinämän lävitse. Virallinen päätös oli, että Russo oli ulkona häkistä ennen Bookeria ja oli uusi maailmanmestari (vaihto 14).

Kun Russolta kysyttiin, miten hänellä oli otsaa kirjoittaa itsensä mestariksi, hän vastasi vain painipuristien (traditionalistien) joskus unohtavan wrestlingin olevan lavastettua. Russo sen sijaan kertoi kohtelevansa wrestlingiä viihteenä (entertainment), mitä myös hänen mestaruusvoittonsa oli. Viikon kuluttua voitostaan hän ilmoitti luopuvansa mestaruudestaan ”voittamattomana” ja uusiksi haastajiksi tulivat Jarrett ja Booker. Tuon ottelun voittajaksi selviytyi Booker T (vaihto 15).

Puolen vuoden aikana maailmanmestaruusvyö oli siis siirtynyt painijalta (ja yhdeltä näyttelijältä ja yhdeltä bookkaajalta) toiselle 15 kertaa. Marraskuun 2000 Mayhemissä Scott Steiner voitti Bookerin tainnuttamalla tämän Steiner Reclinerilla ja voitti uransa ensimmäisen maailmanmestaruuden. Steinerista tuli WCW:n viimeinen maailmanmestari ja hän pitikin vyötä peräti neljä kuukautta aina WCW:n lakkauttamiseen asti.

Vuoden 2001 alussa WCW oli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja katsojamäärät laskivat jatkuvasti. Maaliskuussa 2001 Eric Bischoff kokosi vielä yhteen sijoittajaryhmän, joka olisi kiinnostunut ostamaan WCW:n Time-Warnerilta. Mutta yritys kariutui ja lopulta WCW:n osti sen kilpailija WWE. Vince McMahon lopetti nopeasti yhtiön toiminnan. WCW:n viimeiseksi maailmanmestariksi jäänyt Scott Steiner hävisi viimeisessä Nitrossa vyönsä WWE:n palkkaamalle Booker T:lle.

6.5. Mestaruudet yhdistyvät – vain erotakseen jälleen

WCW:n raskaansarjan maailmanmestari Booker T ilmaantui kesäkuussa 2001 WWE:n King of the Ringiin. Seuraavassa Smackdownissa Booker hyökkäsi WWE:n mestarin Stone Cold Steve Austinin kimppuun ja löi tätä mestaruusvyöllään.

Heinäkuun lopulla WCW:n maailmanmestaruus vaihtoi ensimmäisen kerran omistajaa WWE:ssä, kun Kurt Angle laittoi Smackdownissa Booker T:n luovuttamaan Ankle Lockissa ja voitti vyön. Mutta vain viikon päästä Angle kuitenkin hävisi vyön takaisin Bookerille Austinin tyrmättyä hänet Stone Cold Stunnerilla.

Booker T menetti mestaruuden lopullisesti elokuussa, kun sen voitti ensin The Rock ja tältä tämän jälkeen Chris Jericho. Marraskuussa 2001 WWE voitti WCW:n ja ECW:n painijat suuressa Survivor Seriesin eliminointiottelussa ja WCW:n maailmanmestaruutta alettiin kutsua vain nimellä World Heavyweight Title. Joulukuun 2001 Vengeancessa sekä maailmanmestaruus että WWE:n mestaruus yhdistettiin yhdeksi WWE:n kiistattomaksi mestaruudeksi, jossa Chris Jericho voitti ensin Rockin ja sen jälkeen Austinin.

Kiistattoman mestaruuden kautta ei kestänyt – parhaiden wrestling-perinteiden mukaisesti – kuin hetken. Elokuussa 2002 mestaruuden voitti Rockilta Brock Lesnar, joka oli solminut sopimuksen painimisesta yksinomaan Smackdownin televisio-ohjelmassa. WWE:n toisen televisio-ohjelma RAW’n johtaja – herkullista kylläkin, Eric Bischoff – yllätti wrestling-maailman tuomalla omaan ohjelmaansa vanhan NWA:n ja WCW:n aikaisen mestaruusvyön. Bischoff ilmoitti RAW’lla olevan nyt oman mestaruutensa, jonka nimeksi tuli vanha tuttu World Heavyweight Championship. Syyskuussa 2002 hän luovutti sen RAW:n ykköstähdelle Triple H:lle. Smackdownille jäi Lesnarin kantama WWE Championship.

ylös

[/nextpage][nextpage title=”Sivu8″]
LOPPUSANAT

Wrestlingin maailmanmestaruuden historia on täynnä hajaannusta, kiistanalaisia otteluita, hajanaisia tunnustuksia ja eri promootioiden ja federaatioiden välisiä taisteluja. Sen aikana ei olla kuin hetkittäin ja hyvin lyhyinä aikoina saatu aikaan kaikkien tunnustama, kiistaton maailmanmestaruus. Vaikka tänään WWE:n World Heavyweight-mestaruus on ehkä suurimman viihdesirkuksen keskellä, Total Nonstop Actionissa puolustettava NWA:n maailmanmestaruus on muodollisesti paljon sitä perinteisempi ja arvokkaampi.

Lisäksi Japanissa esiintyy maailmanmestaruuksia, joita monet pitävät paljon pohjoisamerikkalaisia mestaruuksia arvokkaampina. International Wrestling Grand Prix-raskaansarjan mestaruus (IWGP) on toinen Japanin kultavöistä. Sitä puolustetaan New Japan Pro Wrestlingissä. Se alkoi aikanaan vuotuisista turnauksista mutta muuttui myöhemmin mestaruusvyöksi. IWGP-mestaruuden ohella suuresti arvostettu on myös Unified Triple Crown Heavyweight-mestaruus. Se on kolmen mestaruuden, NWA Internationalin, NWA United Nationalin sekä Pacific Wrestling Federationin yhdistelmä.

USA:n ja Japanin lisäksi mestaruuksia esiintyy lukuisia niin Kanadassa, Meksikossa kuin Euroopassakin. Siksi on varmaa, että mikä tahansa maailmanmestaruus on aina kiistetty jossakin eikä kiistatonta maailmanmestaruutta voida saada aikaan. On hankala sanoa mikä nykyisistä maailmanmestaruuksista on ”todellisin” tai arvokkain.

Lopulta kysymys on vain siitä, mitä maailmanmestaruus todella tarkoittaa. Ja se taas johtaa siihen, mitä lavastettu wrestling yleensä merkitsee. Onko se raakaa väkivaltaa, sirkushuveja maksavalle rahvaalle, runsaasti paljasta pintaa näyttäviä naisia, häpeämätöntä machoilua, kovaa työtä vaativaa urheilua, loistavaa viihdettä vai ainoastaan hiukan erikoisempaa saippuaoopperaa? Wrestling on osaltaan tätä kaikkea. Mutta on se muutakin. Sitä katsoessaan painifani voi omalta osaltaan elää unelmaa siitä, millaiselta tuntuu olla parempi kuin kovan vastuksen antava kilpailija. Aina kun painija tekee kovaa ja hengenvaarallista työtä viihdyttääkseen katsojaa kehässä, hän voi innostaa faninsa tavoittelemaan omaa unelmaansa. Ja kehässä jokaisen painijan lopullisena tavoitteena ja unelmana on jo sadan vuoden ajan ollut maailmanmestaruusvyö, joka todistaa hänen olevan parempi kaikkia muita. Näin wrestling on lavastuksesta ja suunnittelusta huolimatta yhtä jaloa ja aitoa kuin mikä tahansa muukin urheilu.

Lähteitä:

http://www.freewebs.com/ecwforlife/history.htm
http://clixby.wronger.com/lineage.html
http://www.bigsugar.wrestling-fan.com/wcwworld.html
http://www.wrestlingprofessor.com/
http://www.ddtdigest.com/
[/nextpage]

1 kommentti

  1. 25.1.2018

    […] sisältöä vuosiemme varrelta. Peli on avattu Vili Lehtorannan huikean kattavilla katsauksilla wrestlingin sekä Andre the Giantin historioihin. Jatkoa seuraa säännöllisesti, joten pitäkäähän osiota […]

Vastaa