Wrestlingin kultainen kunnia

Kirjoittanut Vili Lehtoranta, 10.6.2005


III KARTELLISTA VERISEEN KILPAILUUN

3.1. Valtataistelua WCW:ssä

1980-luvun lopulla NWA:n vuosikymmeniä kestänyt monopoli Yhdysvaltojen wrestling-markkinoilla vihdoin päättyi. 1990-luvulla tilalle astui kahden suuren, WWE:n ja WCW:n kova kilpailu fanien sieluista. Vaikka WCW vielä muodollisesti kuului NWA:een, oli jäsenjärjestö jo kasvanut keskusfederaatiota suuremmaksi.

Vuosi 1989 alkoi, kun Ricky “The Dragon” Steamboat ilmaantui WCW:n lauantai-illan show’ssa Eddie Gilbertin yllätyspariksi Flairia ja Barry Windhamia vastaan. Steamboat selätti matsissa Flairin ja miesten välinen sota alkoi. Steamboat voitti NWA:n maailmanmestaruuden Flairilta helmikuun Chi-Town Rumblessa. Kun Flair voitti vyön takaisin toukokuun Wrestlewarissa, hänet hakkasi Terry Funk, jonka kanssa vihoitellessa Flairilla kului toinen puoli vuodesta 1989.

Yhtiön muita tähtiä olivat muun muassa Lex Luger, Sting, Great Muta, Brian Pillman, Tom Zenk ja Steinerin veljekset. Heidät hankki pääasiassa Jim Herd, WCW:n kykyjenetsijä. Vuoden 1990 alussa Herdin korvasi uusi bookkaustiimi, johon kuuluivat Jim Ross, Funk, Kevin Sullivan, Flair ja Cornette. Kolme viimeksi mainittua vastasivat otteluiden suunnittelusta kun Ross ja Funk vastasivat TV-ohjelmista. WCW:n voimakkain stable oli Flairin johtama Four Horsemen, johon tuolloin kuuluivat lisäksi Ole ja Arn Anderson sekä Sting. Ykköstagteamiksi nousi Brian Pillmanin ja Tom Zenkin joukkue, joka helmikuussa 1990 voitti kahdeksan joukkueen turnauksen ja USA:n joukkuemestaruuden. Kun Sting erotettiin Horsemeneista, kumpaakin pidettiin mahdollisena uutena miehenä. Pillmania pidettiin ennakkosuosikkina, koska hän oli Flairin hyvä ystävä. Suunnitelmat kariutuivat, kun Midnight Express-tiimi vaurioitti Pillmanin kurkkua Jim Cornetten tennismailalla ja varasti USA-joukkuemestaruusvyöt.

Ric Flair alkoi joutua arvostelun kohteeksi. Häntä syytettiin siitä, että hän järjesti komiteassa kaikki huippumatsit itselleen. Flair erosi maaliskuun 1990 alussa ja Herd palasi takaisin tuoden mukanaan Jim Barnettin, entisen Georgia Championship Wrestlingin promoottorin. Myös Flairin liittolaisten Sullivanin ja Cornetten vaikutusvalta alkoi hiipua ja uudeksi ydinjoukoksi jäivät Crockett, Herd, Ross, Barmett, Funk, Jody Hamilton ja Wahoo McDaniel. He nimittivät uudeksi Horsemaniksi Lex Lugerin ja palauttivat Pillmanille ja Zenkille USA-joukkuemestaruuden.

Sitten uudeksi pääbookkaajaksi tuli Ole Anderson. Hänen parhaat päivänsä painijana alkoivat olla takanapäin ja hänelle annettiin enemmän off-screen työtä. Ole oli toiminut GCW:n bookkaajana, kun se myytiin WWE:lle vuonna 1984. Monet Herdin suosimat nuoremmat tähdet, esimerkiksi Brian Pillman, saivat väistyä joko eroamisen (kuten Cactus Jack kesäkuussa 1990) tai taka-alalle painamisen kautta. Tilalle Ole Anderson toi muun muassa Paul Orndorffin, Iron Sheikin, Buddy Landelin, Bob Ortonin, Junkyard Dogin, Ivan Koloffin, Stan Hansenin ja Brad Armstrongin. Myös Mr. Wrestling II näyttäytyi.

3.2. Värikkäitä supertähtiä

Juonikuvion puolella Lex Luger kamppaili saadakseen itselleen Flairin maailmanmestaruuden. Tuekseen Horsemeneihin Flair sai Barry Windhamin ja Sid Viciousin. Capital Combatissa Flair puolusti mestaruutta Lugeria vastaan teräshäkissä. Mutta Horsemenit ottivat häkin siirtelyn hallintaansa ja auttoivat Flairia pitämään vyön. Sting palasi muistuttamaan Flairia olemassaolostaan, mukanaan Turnerin suosittu elokuvahahmo Robocop. Capital Combatissa Zenk ja Pillman menettivät USA-joukkuemestaruutensa Midnight Expressille. Pian heidän tiiminsä hajosi.

Capital Combatin jälkeen WCW:iin muodostettiin face-tiimi Super-Heroes. Siihen kuuluivat Rick ja Scott Steiner, Junkyard Dog ja Paul Orndorff. Sen tehtävänä oli taistelella pahaa Four Horsemen-tiimiä vastaan ja pian sen nimeksi vaihdettiin Dudes With Attitudes. DWA tuli Stingin tueksi, kun tämä palasi Great American Bashiin. Uusi paha powermonster Big Van Vader ilmaantui Bashiin ja voitti Tom Zenkin kahdessa minuutissa. Ole Anderson toi WCW:iin myös uusia kykyjä, kuten Alan Iron Eaglen, J.W. Smithin sekä Brian Leen. Siitä huolimatta house show-yleisömäärä ja TV-lähetysten katsojaluvut alkoivat laskea.

Uusien kykyjen pushaaminen alkoi tuottaa hankaluuksia – muun muassa Paul Orndorff lopetti, koska ei suostunut häviämään Stan Hansenille. Mark Callawaykin lähti ja loi WWE:ssä menestysuran Undertakerina. Lokakuussa 1990 lopettivat Jim Cornette ja Stan Lane.

Ole Andersonin viimeiseksi show’ksi jäi marraskuun 1990 Clash of the Champions XIII. Lopulta yleisökato pakotti Jim Herdin erottamaan hänet joulukuun alussa. Hänen tilalleen tuli väliaikaisesti Ric Flairin, Kevin Sullivanin, Tony Schiavonen ja Jim Rossin muodostama tiimi. He alkoivat siivoamaan WCW:n rosteria ja lähtemään joutuivat muun muassa Junk Yard Dog, Iron Sheik, Bryan Clark ja Rocky King. Uuden johdon ensinäytöksessä, Starrcade 1990:ssä Lex Luger vei USA-mestaruuden Hansenilta, Butch Reed ja Ron Simmons (Doom) pitivät NWA-joukkuemestaruuden ja Sting piti maailmanmestaruutensa ottelussa Ric Flairia vastaan. Ja myöhemmin Tom Zenk voitti Arn Andersonilta TV-mestaruuden WCW Saturday Nightin lähetyksessä.

3.3. Amerikkalainen unelmapromootio

Uudeksi pääbookkaajaksi Ole Andersonin ja tämän seuraajatiimin paikalle nimitettiin Dusty Rhodes, joka palasi yhtiöön oltuaan jonkin aikaa WWE:ssä painijana. Kun Ric Flair tammikuussa 1991 voitti maailmanmestaruuden takaisin Stingiltä, hänet julistettiin ensimmäiseksi World Championship Wrestlingin raskaansarjan maailmanmestariksi. Vaikka NWA tunnusti edelleen WCW-mestarin myös omaksi mestarikseen, keskusfederaation ja Ted Turnerin välit alkoivat kiristyä.

Rhodesin ensimmäinen PPV oli helmikuun 1991 Wrestlewar. Siellä oli vierailevina tähtinä New Japan Pro Wrestlingin (NJPW) naispainijoita, jotka vetivät naisten joukkuematsin. Naiset olivat promoamassa WCW:n ja NJPW:n isoa tapahtumaa, jota suunniteltiin maaliskuuksi Japaniin. Mutta ilta tuli ikimuistoiseksi main eventin tapahtuman johdosta. Siinä käytiin War Games-häkkimatsi, jossa Four Horsemenilla (Flair, Windham, Larry Zbysko ja Sid Vicious) oli vastassaan Brian Pillman, Sting ja Steinerin veljekset. Sid teki Pillmanille Powerbombin, jossa Pillmanin jalat osuivat häkin kattoon. Tämän vuoksi Pillman ei kääntynyt liikkeessä tarpeeksi ja hän putosi suoraan takaraivolleen. Sid teki hänelle vielä toisenkin Powerbombin, jota Pillman ei edes muistanut jälkeenpäin. Pillman oli sairaslomalla monta viikkoa.

WCW:n ja NWA:n väleihin tuli lisäkireyttä kyseisellä Japanin kiertueella. Mestaruusottelussa Tatsumi Fujinami voitti Flairilta vyön mutta WCW ei tunnustanut voittoa. NWA tunnusti maailmanmestariksi Fujinamin ja WCW Flairin ja näin kumpikin promootio väitti omaavansa maailmanmestarin. Toukokuun Superbrawl’ssa Flair voitti Fujinamin ja päätti sekavan tilanteen. Myös tuossa tapahtumassa Steinerit voittivat Stingin ja Lugerin, Bobby Eaton voitti Arn Andersonilta TV-mestaruuden ja Kevin Nash teki unohtumattoman debyyttinsä vihreäpukuisena ja hopeatukkaisena Oz-taikurina, jonka seurassa kulki Kevin Sullivan tietäjänä. Myöskin aloittelevan Diamond Dallas Pagen ura sai nolon alun, kun hän promonsa jälkeen – luultuaan kameran jo siirtyneen kehään – tokaisi koko broadcastin kuullen “Let’s get the f**k out of here”. Dusty Rhodes sai kuulla kunniansa yhtiön johdolta mutta onnistui säilyttämään DDP:n työpaikan.

Rhodes oli varannut pojalleen Dustinille WCW:n ykkösfacen paikan ja sen takia Brian Pillman sai lähteä kesäkuun 1991 Clash of the Championsin jälkeen. Tuossa tapahtumassa Oz voitti Johnny Richin ja DDP esitteli katsojille uuden suojattinsa Diamond Studdin – oikealta nimeltään Scott Hall, joka voitti Tommy Richin. Lisäksi Lex Luger piti USA-mestaruuden ottelussa Great Mutaa vastaan ja Flair säilytti maailmanmestaruuden Bobby Eatonia vastaan.

3.4. WCW ilman Flairia

Flair järkytti wrestling-maailmaa heinäkuussa jättämällä WCW:n uuden sopimusneuvottelun Jim Herdin kanssa kariuduttua. Hän vei mukanaan itse omistamansa mestaruusvyön ja kaiken huipuksi ilmaantui pian se mukanaan WWE:iin. Ensimmäinen PPV ilman Flairia oli Great American Bash, jossa yleisö huusi “We want Flair” lähes koko tapahtuman ajan. Ottelussa Lex Luger voitti vacantin maailmanmestaruuden teräshäkkimatsissa Barry Windhamia vastaan mutta koska hän ei voittanut Flairia, uuden mestarin uskottavuus ei ollut kovin suuri.

Syyskuussa 1991 Sting oli juuri puolustanut Fall Brawlissa USA-mestaruutta Johnny B. Baddia vastaan, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi WCW:iin palannut Cactus Jack (Mick Foley). Cactus Jack teki Stingille Elbow Dropin kakkosköydeltä ja myöhemmin Sting kosti sen pudottamalla Jackin Hip Tossilla rampilta alas betonilattialle. Jack muodosti tagteamin Abdullah the Butcherin kanssa.

Jack ja Abdullah olivat mukana Halloween Havoc 1991:n erikoisuudessa, Chamber of Horrors-matsissa. Siinä kaksi nelimiehistä joukkuetta taisteli aseita täynnä olevan häkin sisällä ja voittajajoukkueen piti istuttaa joku häviäjistä keskellä olevaan sähkötuoliin, vetää vivusta ja käristää tämä. Abdullahin ja Jackin pareina olivat Scott Hall ja Big Van Vader ja toisessa joukkueessa olivat Sting, El Gigante ja Steinerit. Ottelussa Sting muun muassa pudotti ruumisarkun Cactus Jackin päälle ja tästä alkoi vuotaa runsaasti verta. Tusinan verran valkokaapuisia miehiä saapui ringsidelle paarit mukanaan. Abdullah oli jo saanut Rick Steinerin sähkötuoliin ja Jack oli kiipeämässä vetämään vivusta. Mutta Rick Steiner rimpuili irti ja ehti parahiksi istuttaa Abdullahin siihen juuri ennen kuin Cactus Jack kiskaisi vivusta. Abdullahin ja Jackin joukkue siis hävisi.

Halloween Havoc 1991 oli historiallinen muistakin syistä. Salaperäinen Halloween Havoc Phantom päihitti Tom Zenkin kahdessa minuutissa. Ottelun jälkeen PPV-debyyttinsä tehnyt Eric Bischoff meni haastattelemaan Paul Heymania, joka esitteli suojattinsa Phantomin. Heyman riisui tältä naamion ja Phantom paljastui Rick Rudeksi, joka yhdessä Steve Austinin kanssa muodosti Dangerous Alliancen, jolla Heyman hyökkäsi WCW:iä vastaan. Illan aikana Austin puolusti TV-mestaruuttaan WCW:n tähteä Dustin Rhodesia vastaan ja Lex Luger piti maailmanmestaruutensa matsissa Ron Simmonsin kanssa.

Kolme viikkoa myöhemmin Dustin Rhodes toi joukkuekumppanikseen Ricky Steamboatin ja voitti tämän kanssa WCW:n joukkuemestaruuden. Samaan aikaan Lex Luger petti Stingin ja lähetti tämän sairaalaan polvivamman kera. Koska hän ei voinut puolustaa USA-mestaruuttaan vyö luovutettiin ykköshaastaja Rick Rudelle.

Jim Herd ei ollut saanut WCW:iä nousuun. Buukkaajat olivat häntä vastaan ja katsojaluvut sekä house show-yleisömäärät laskussa. Herd erosi tammikuussa 1992. Hänen tilalleen tuli pariksi kuukaudeksi Kip Frye, jonka merkittävimmiksi teoiksi jäivät Diamond Dallas Pagen palkkaaminen yhtiöön painijana sekä Jesse Venturan ottaminen matsien selostajaksi.

3.5. WCW:n kasvukivut

Karkauspäivän 1992 Superbrawlissa Sting voitti maailmanmestaruuden Lugerilta, joka välittömästi show’n jälkeen siirtyi Vince McMahonin World Bodybuilding Federationiin ja sen jälkeen WWE:iin. Superbrawlin jälkeen Dusty Rhodes alennettiin buukkaajasta selostajaksi ja Frey luovutti paikkansa “Cowboy” Bill Wattsille. Watts oli 80-luvulla johtanut Universal Wrestling Federationia (UWF), jonka jälkeen oli myynyt sen Jim Crockettille.

Bill Watts teki isoja muutoksia WCW:iin saadakseen sen näyttämään enemmän urheilulliselta. Ringsiden matot poistettiin, kehän ulkopuolinen tappelu kiellettiin, samoin turvamuuriin tai kehätolppaan paiskaamiset. Radikaalein muutos oli Wattsin päätös kieltää kaikki kehäköysiltä tehtävät flying-liikkeet. Superbrawlissa oli nähty huikea toprope-matsi, jossa Brian Pillman oli voittanut Light Heavyweight-mestaruuden Jushin Thunder Ligeriltä. Tästä lähtien muun muassa Pillman diskattaisiin aina köysille noususta mikä raivostutti faneja.

Watts sai kuitenkin säännöillään vastaansa myös painijat. Hän kielsi painijoita lähtemästä pois areenoiden backstagelta ennen kuin illan viimeinenkin matsi oli oteltu. Painijoita kiellettiin myös ottamasta puolisoaan mukaan nauhoituksiin ja tuomasta lapsiaan pukuhuoneisiin. Jopa ajantappaminen kortinpeluulla kiellettiin backstagella. Lisäksi, kayfaben suojelemiseksi faceja ja heelejä kiellettiin puhumasta toisilleen areenan ulkopuolella, asumasta samassa hotellissa ja treenaamasta samoilla saleilla. Kaikkein eniten Watts sai silti vihat päälleen palkkajärjestelyllään, sillä Watts laski palkat sen mukaan kuinka paljon hän säästi kuluissa, ei sillä kuinka paljon ansaitsi. Muun muassa TV-lähetyksiin aiemmin tuotu pitopalvelu lakkautettiin ja Watts teki parhaansa leikatakseen painijoiden palkkoja.

Huono ilmapiiri näkyi muun muassa siinä, että Scott Hall käveli ulos WCW:stä Wattsin ensimmäisen PPV:n, toukokuun Wrestlewarin paikan päällä. Syynä olivat juuri rahakiistat. Wrestlewarissa Pillman säilytti Light Heavyweight-mestaruuden Tom Zenkiä vastaan ja Freebirdsit voittivat USA-joukkuemestaruuden Terry Taylorilta ja Greg Valentinelta. Lisäksi Scotty Flamingo, myöhemmin tunnettu Ravenina, voitti Marcus Bagwellin.

Kesäkuun Beach Blastiin saapui paikalle vain 5 000 katsojaa. Siellä Flamingo voitti LHW-mestaruuden Pillmanilta, Ron Simmons voitti Terry Taylorin ja Sting puolusti mestaruuttaan Falls count anywhere-matsissa Cactus Jackia vastaan. Ricky Steamboat voitti loistavassa Iron Man-ottelussa Rick Ruden fallein 4-3. Wattsin uudet säännöt pilasivat seuraavan ottelun, jossa Arn Andersonin joukkue diskattiin hänen noustuaan köysille ottelussa Windhamia, Dustin Rhodesia ja Ivan Koloffia vastaan – Andersonin pareina olivat Eaton ja Austin. Heinäkuun Great American Bash ei sekään mennyt hyvin: paikalla oli 8 000 katsojaa ja sen buyrate oli vain 0.4 – eivätkä mainostetut Steinerin veljeksetkään olleet paikalla (heilläkin oli palkakiistoja Wattsin kanssa ja he siirtyivätkin myöhemmin WWE:iin). GAB:ssä Sting hävisi WCW:n maailmanmestaruuden Big Van Vaderille.

3.6. NWA syntyy uudelleen

NWA oli viettänyt hiljaiseloa siitä lähtien kun Flair oli liittynyt WWE:iin. Vasta elokuussa 1992 NJPW järjesti G-1 Climaxin Tokiossa, jossa pidettiin turnaus uuden NWA:n maailmanmestarin saamiseksi. Finaaliin pääsivät WCW:n USA-mestari Rick Rude (voittamalla Super Strong Machinen, Shinya Hashimoton ja Kensuke Sasakin) sekä Masahiro Chono (voittaen Tony Halmeen, Scott Nortonin ja Great Mutan). Loppuottelussa Rude halusi saada itselleen hengähdysaikaa ja paiskasi Chonon pois kehästä. Mutta tämä kiipesi nopeasti takaisin ja tyrmäsi Ruden Shoulder Tacklella. Chono selätti Ruden ja NWA:lla oli vihdoin uusi maailmanmestari (WCW:llä oli siis samaan aikaan omansa).

Syyskuun 1992 alussa järjestettiin Clash of the Champions XX, joka juhlisti sitä, että WTBS oli näyttänyt wrestlingiä 20 vuotta. Siellä oli vierailijana monia menneiden aikojen suuruuksia – muun muassa Andre the Giant esiintyi viimeisen kerran televisiolähetyksessä Yhdysvalloissa. Brian Pillman kääntyi heeliksi lyötyään kainalosauvoilla liikkunutta Brad Armstrongia. Illan main eventinä oli Elimination-joukkuematsi, josta selviytyivät voittajiksi Rude ja hiljattain WCW:iin liittynyt Jake “The Snake” Roberts. Pian Clashin jälkeen WCW:n säännöistä poistettiin kielto köysille nousemisesta ja high flying-liikkeet olivat jälleen sallittuja.

Rude sai uusintaottelun lokakuun Halloween Havociin, joka oli WCW:n ensimmäinen PPV heinäkuun jälkeen. Chono säilytti mestaruutensa. Rude voitti diskauksella mutta vyö pysyi Chonolla. Chono piti vyön myös joulukuun 1992 Starrcadessa, jossa hän pisti Great Mutan luovuttamaan. Mutta Great Muta nousi uudeksi NWA:n maailmanmestariksi tammikuun 1993 alussa Tokyo Domella pidetyssä mestaruusottelussa, kun hän selätti Chonon Moonsaultin jälkeen.

Vuosi 1993 alkoi hyvissä merkeissä WCW:lle. Watts alkoi neuvottelemaan Ric Flairin kanssa paluusta, kun Flair lähti WWE:stä. Watts toi WCW:iin myös uusia kykyjä sopimuksella Smokey Mountain Wrestlingin kanssa. Rosteriin ilmaantui monia tulevia supertähtiä, kuten Chris Benoit, Rob Van Dam ja Steven Regal. Watts neuvotteli myös Davey Boy Smithin kanssa ja palaamassa olivat myös Paul Orndorff, Sid Vicious ja Eddie Gilbert. Rick Rude loukkaantui eikä voinut osallistua aiottuun joukkueteräshäkkimatsiin mutta hänen paikkansa otti faceksi kääntynyt Cactus Jack. Watts ajautui riitoihin Ruden kanssa koska ei aikonut maksaa tälle palkkaa sairasloman ajalta. Rude henkilökohtaisesti omisti WCW:n USA-mestaruusvyön ja hän suunnitteli jo tekevänsä “flairit” ja lähtevänsä yhtiöstä vyö mukanaan. Myöhemmin järjestetyssä turnauksessa USA-mestaruudesta mestaruuden vei Dustin Rhodes voittamalla Ricky Steamboatin.

Samaan aikaan syntyi uusi menestysjoukkue, kun Brian Pillman liittoutui Steve Austinin kanssa. Vaikka Austin oli aluksi vastahakoinen, hänet laitettiin yhteen Pillmanin kanssa Hollywood Blondes-joukkueeksi. Mutta liittoutuminen osoittautui menestykseksi ja tiimistä tuli WCW:n suosituin. Sillä oli kyvykkyyttä ja karismaa vaikka muille jakaa ja heidän sanottiin jo edustavan koko 90-luvun joukkuepainia.

Wattsilla oli hyvät kortit kädessään alkaessaan valmistaa seuraavaa PPV:ta, Superbrawlia. Mutta hän ei päässytkään sopimukseen Flairin kanssa, eikä ollut yllätys, että syynä oli palkka. Wattsin esimiehet olivat jo kauan olleet häneen tyytymättömiä ja he päättivät alentaa hänet bookkausjohtokuntaan eli hän ei enää hoitanut sopimuksia. Wattsille järjestely ei sopinut ja hän erosi. Useimmat odottivat Tony Schiavonen nousevan johtoon mutta päälliköt yllättivät kaikki luovuttamalla WCW:n TV-selostaja Eric Bischoffille.

3.7. Eric Bischoff Order

Bischoffin myötä WCW:n buukkauskomitea laajeni 12-jäseniseksi. Bischoffin lisäksi siihen kuuluivat Greg Gagne, Bill Dundee, Mike Graham, Jim Barnett, Keith Mitchell, Sharon Sidello, Larry Zbyszko, Michael Hayes, Jim Ross, Ole Anderson ja Dusty Rhodes. Lisäksi paikat pidettiin vapaana palaaville Ric Flairille ja Sid Viciousille. Bischoffilla oli kuitenkin huonot välit Jim Rossiin ja koska Rossilla oli ollut läheiset suhteet Wattsin kanssa, hän joutui pian lähtemään ja liittyi WWE:iin.

Bischoff palkkasi Flairin takaisin mutta tämä ei voinut painia ennen kesäkuuta, jolloin hän olisi vapaa WWE-sopimuksestaan. Täsmälleen samasta syystä myöskään Sid Vicious ei voinut otella ennen toukokuuta. Mutta myös Sid sai sopimuksen, jonka arvo oli 450,000 dollaria vuodessa ja samaan aikaan Big Van Vaderin sopimus uusittiin tuolla samalla summalla. Kun Watts oli poissa, Bischoff sopi kiistan Rick Ruden kanssa ja tämä pysyi WCW:ssä. Myös Johnny B. Baddin sopimus uusittiin ja suurella palkalla WCW:iin saapui myös Davey Boy Smith.

Barry Windhamia oli alunperin suunniteltu Hollywood Blondes-tiimin kolmanneksi jäseneksi. Bischoffin ajan alettua hänelle annettiin singles-push ja kun helmikuun 1993 Superbrawl koitti, Windham sai mestaruusottelun Great Mutaa vastaan NWA:n maailmanmestaruudesta. Kun Muta teki Moonsaultin, Windham nosti polvensa ylös ja selätti Mutan DDT:n jälkeen. Ric Flair teki paluun Superbrawlissa. Hän istui ringsidella Mutan ja Windhamin ottelun aikana ja meni kehään onnittelemaan Windhamia mestaruusvoiton vuoksi. Mutta kun hän aikoi asettaa vyön uuden mestarin ylle, Windham tyrkkäsi hänet pois. Flair oli aiemmin tarjonnut liittoutumista Windhamin kanssa mutta tämä oli kateellinen kaikesta siitä huomiosta, jota Flair sai palatessaan. Illan muissa matseissa Hollywood Blondes voitti Marcus Alexander Bagwellin ja Eric Wattsin (Billin pojan), Dustin Rhodes piti USA-mestaruuden Maxx Payneä vastaan ja Big Van Vader voitti Stingin “White Castle of Fear”-ottelussa.

Kuumimmat feudit WCW:ssä olivat nyt Windhamin ja Flairin sekä Cactus Jackin ja Vaderin välillä. Eräässä ottelussa Vader paiskasi Cactus Jackin Powerbombilla betonilattialle. Cactus Jack menetti muistinsa ja kun WCW lähetti reportterinsa sairaalaan, Jack oli muutaman potilaan kanssa karannut sieltä Clevelandiin. WCW:n reportteri seurasi Cactus Jackia, joka johti Clevelandissa kodittomien katujoukkoa ja luuli olevansa merimies.

Flairin tueksi WCW suunnitteli tuovansa Four Horsemen-tiimin takaisin Slamboree-PPV:hin. Mutta Tully Blanchardin kanssa ei päästy sopimukseen ja hänen tilalleen otettiin Paul Roma, joka oli WWE:ssä kuulunut Young Stallions-tiimiin. Painimaan Flair ei vieläkään päässyt, joten Windham puolusti NWA-mestaruutta menestyksellä Arn Andersonia vastaan. Mutta Sid Vicious teki Slamboreessa paluun kehiin ja murskasi Van Hammerin – niin pahasti, että Van Hammer loukkaantui ja joutui useiksi vuosiksi sivuun painimisesta. Lopuksi Davey Boy Smith voitti Big Van Vaderin diskauksella ja The Prisoner (WWE:n Nailz) hävisi Stingille.

ylös

1 kommentti

  1. 25.1.2018

    […] sisältöä vuosiemme varrelta. Peli on avattu Vili Lehtorannan huikean kattavilla katsauksilla wrestlingin sekä Andre the Giantin historioihin. Jatkoa seuraa säännöllisesti, joten pitäkäähän osiota […]

Vastaa