Wrestlingin kultainen kunnia

Kirjoittanut Vili Lehtoranta, 10.6.2005


V ATTITUDEN AIKAKAUSI

5.1. Wrestling goes EXTREME

WCW:n erottua NWA:sta, torsoksi jäänyt federaatio oli jäänyt ilman maailmanmestaruutta. Kun sen perillinen WCW International-mestaruus lakkautettiin kesäkuussa 1994, NWA:lle avautui tilaisuus elvyttää vanha ja arvokas NWA:n raskaansarjan maailmanmestaruus.

Mestaruusturnauksen pitopaikaksi valittiin Philadelphia, jossa isäntänä toimi NWA:iin kuuluva Eastern Championship Wrestling. Turnauksen voitti Shane Douglas, joka selätti finaalissa Too Cold Scorpion. Douglas kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta NWA:n mestaruusvyötä ja julisti myöhemmin itsensä ECW:n raskaansarjan mestariksi. Sittemmin Eastern Championship Wrestling lopetti ja perustettiin uudelleen nimellä Extreme Championship Wrestling eli ECW.

ECW oli suunniteltu nykyaikaisia ja nuoria wrestling-faneja varten, jotka halusivat nähdä rajuja otteita ja jotka fanittivat myös heelejä.

ECW:n omistaja oli Tod Gordon mutta sen varsinainen puuhamies oli entinen WCW:n selostaja ja manageri Paul Heyman, joka myöhemmin myös osti promootion itselleen. ECW tarjosi katsojille todellisia wrestlingin klassikoita. Sen tähtinä oli sekä uusia tähtiä että vanhoja suosikkeja: Eddie Gilbert, Cactus Jack, Stevie Richards, Don Muraco, Jimmy Snuka, Sandman, Raven ja Tommy Dreamer. Kolme viimeksimainittua toivat yleisön tietoisuuteen hardcore-painin, johon kuuluivat suuri verimäärä, terästuolit, kendokepit, nastat ja kaikenlaiset muut aseet. Suosio vain kasvoi kun mukaan tuli hardcore-veteraani Terry Funk.

ECW ei kalastellut samoilla vesillä kuin Turner ja McMahon. Sillä ei ollut tarjottavana suuria lihaskimppuja eikä herttaisia T-paitoja. Sen sijaan sillä riitti asennetta (attitude) sekä Heymanin aivoissa kehittynyttä rajattoman itsevarmaa markkinointihalua. ECW:ssä esiintyivät monet myöhemmin mainstream-painissa suosikeiksi nousevat painijat, kuten Eddie Guerrero, Chris Jericho ja Chris Benoit.

“Kalkkisten ja keltanokkien” promootio sai ajan mittaan pienen mutta vankan fanikannatuksen ja saattoi aloittaa TV:n valloituksen. ECW aiheutti kuitenkin myös sen, että amerikkalainen valtamedia alkoi suhtautua entistä arvostelevammin aiemmin viattomana viihteenä pitämäänsä “pellepainiin”. Erityisesti marraskuussa 1996 sattunut Mass Transit Incident, jossa ECW:n väkivaltaisimman painijan maineessa ollut New Jack viilsi ja lähes vuodatti kuiviin 17-vuotiaan kehävastustajansa, aiheutti valtavan järkytyksen.

Heyman sai kuitenkin vuonna 1997 pidettyä ensimmäisen PPV:nsä Barely Legalin ja samaan aikaan Pro Wrestling Illustrated tunnusti vihdoinkin ECW-mestaruuden maailmanmestaruudeksi. Barely Legal oli menestys ja siinä alan veteraani Terry Funk voitti maailmanmestaruuden yli 20:n vuoden tauon jälkeen. ECW oli saavuttanut maan kolmanneksi tärkeimmän promootion aseman ja se järjesti myös merentakaista yhteistoimintaa All Japan Pro Wrestlingin kanssa.

Ylistyksestä huolimatta Heymanin asema oli vaikea koko ajan. ECW:llä ei ollut mitään jakoa vastata isompiensa lupaaville kyvyille tarjoamille lihaville sopimuksille. Ajan mittaan WWE:iin ja WCW:iin siirtyivät Perry Saturn, Stevie Richards, Raven, Dean Malenko, Guerrero, Jericho ja Benoit. Alkuperäinen omistaja Tod Gordon koetti solmia sopimuksen Eric Bischoffin kanssa Invasion-juonikuviosta, jossa ECW-tähdet siirtyisivät WCW:iin. Sopimuksesta ei kuitenkaan tullut mitään.

Ajan mittaan ECW:n ei ollut enää mahdollista tulla toimeen varsin vaatimattomilla house show-tuloilla ja ajoittaisilla PPV-tapahtumista saaduilla rahasummilla. Elokuussa 1999 ECW pääsi vihdoinkin valtakunnalliseen levitykseen kun sen televisio-ohjelma alkoi pyöriä TNN:llä. Mutta menestyksellä oli myös hintansa: tästä eteenpäin piti entistä enemmän luopua “Extremestä”. Se tarkoitti, että ei enää paljasta pintaa, kiroilua, rankkaa bleidausta ja palavista pöydistä läpi paiskomista.

ECW:n menestys TNN:llä oli kohtalaisen hyvä mutta jäi silti huimasti jälkeen WWE:n RAW:sta, joka oli katsojalukujen kiistaton valtias. Lisäksi TNN oli hyvin konservatiivinen kanava, joka ei missään vaiheessa ollut erityisen vastaanottavainen wrestlingille, varsinkin kun ECW itse oli suuresti vaikuttanut lajin huononevaan maineeseen. ECW:n ohjelmien mainoksia lähetettiin typerästi ainoastaan ECW-ohjelmien välillä, mikä väistämättä antoi mielikuvan hyvin vastahakoisesta kumppanista. Lupaukset suurista mediaesiintymisistä jäivät pitämättä.

Haavoittuvassa asemassa oleva ECW joutui isompiensa tallomaksi. Huhtikuussa 2000 WCW palkkasi ECW:n maailmanmestarin Mike Awesomen riveihinsä. Se, että ECW:n maailmanmestari ilmaantui Nitron lähetykseen oli lopun alkua. Heyman koetti pelastaa mestaruutensa arvovallasta mitä pelastettavissa oli kääntymällä Vince McMahonin puoleen. Hän solmi tämän kanssa uuden painijavaihtosopimuksen. Heyman bookkasi yhdessä wrestlingin historian ainutlaatuisimmassa ottelussa Tazzin (WWE:n painija) voittamaan ECW:n maailmanmestaruusvyön Awesomelta (WCW:n painija) Indianapolisin show’ssa alle minuutin kestäneessä matsissa. WCW:n turvamiesten piti saattaa Awesome Indianapolisiin koska pelättiin fanien käyvän tämän kimppuun. “Kiitokseksi” sopimuksesta McMahon bookkasi viikkoa myöhemmin Tazzin häviämään WWE:n maailmanmestarille Triple H:lle Smackdownissa.

Kestettyään ECW:iä reilun vuoden TNN irtisanoi sopimuksen yhtiön kanssa ja hieroi vielä suolaa haavoihin ottamalla ohjelmistoonsa RAW:n ja vielä järjestämällä ohjelmistonsa uudelleen tehdäkseen sille tilaa. Heyman jäi tyhjän päälle rahattomana ja kyvyttömänä esittämään ohjelmistoa faneille. Heyman koetti vielä epätoivoisesti pelastaa ECW:n tekemällä uudesta löydöstään Rhynosta maailmanmestarin mutta se oli turhaa, koska ilman televisiota mestaruus ja sen kantaja eivät voineet saada katsojia. Sillä vähällä rahalla mitä yhdestä house show’sta saatiin voitiin vain mainostaa seuraavaa. Painijatkin tietysti näkivät tämän ja monet ECW-tähdet, kuten Shane Douglas ja Lance Storm siirtyivät Awesomen lailla WCW:iin – joka puolestaan paikkasi näillä omaa WWE:iin suuntautunutta painijakatoaan.

ECW piti viimeisen PPV:nsä Guilty As Chargedin vuonna 2001. Heyman koetti epätoivoisesti saada TV-sopimusta kääntymällä niin USA Networkin, Foxin kuin Time Warnerin kanssa mutta turhaan. Lopulta hän joutui toteamaan tilanteen toivottomaksi ja jätti huhtikuussa 2001 ECW:n konkurssihakemuksen.

5.2. Attituden kausi alkaa

WWE oli todellisissa vaikeuksissa vuonna 1994. Pystyvistä tähdistä (Shawn Michaels, Scott Hall, Bret & Owen Hart ym.) huolimatta yhtiöllä meni taloudellisesti huonosti. Bookkausmenetelmät noudattivat yhä 80-luvun perinteitä ja suunniteltiin lähinnä fanitavaroiden kauppaamisen ympärille. Erikoiset gimmickit, kuten Smoking Gunns-tiimi ja Doink the Clown saivat paljon TV-aikaa. Mutta muutoksen aika oli WWE:ssäkin lähellä, erityisesti kun Vince McMahon huomasi, miten yleisö syttyi Bret Hartin ja Shawn Michaelsin loistavien painiotteluiden edessä.

Vuosikymmeniä huolellisesti varjeltu kayfabe murtui WWE:ssä Bret Hartin ja McMahonin välirikkoon Survivor Series 1997:ssä. WCW oli pitkään koettanut värvätä Hartia joukkoihinsa ja epävarman Hartin oli määrä luopua WWE:n maailmanmestaruudestaan PPV:n yhteydessä. Mutta koska Survivor Series pidettiin Montrealissa, kanadalainen Hart pyysi saada itse luopua vyöstä seuraavan illan RAW’ssa. Mutta itse ottelussa haastaja Shawn Michaelsin pitäessä Hartia Sharpshooterissa McMahon tuli paikalle, keskeytti ottelun ja julisti Michaelsin uudeksi mestariksi.

Montrealin tapahtumat herättivät kiivaan väittelyn ja arvailun, oliko kyseessä pelkkä juonikuvio vai tapahtuiko McMahonin huijaus oikeasti. Luonnollisesti villit hevosetkaan eivät olisi McMahonin petoksen jälkeen pitäneet Hartia loitolla WCW:stä ja viimeistään hänen ilmaantumisensa WWE:n pahimman kilpailijan lähetykseen paljasti huijauksen olleen totisinta totta.

McMahon oli itse nyt näyttänyt faneille wrestlingin todellisen, käsikirjoitukselle rakentuvan fiktiomaailman. Hän suostui jopa Jim Rossin haastateltavaksi RAW’ssa kertoen oman kantansa Montrealin tapahtumiin.

Muuten McMahonin oli nyt tunnustettava, että hänen toimintansa vaati perusteellista remonttia, mikäli hän mieli pitää WWE:n elossa. Avunpyynnön hän esitti odottamattomalle taholle, ECW:n johtajalle Paul Heymanille, silläkin uhalla että saattaisi “tahrata” sillä oman federaationsa nimen.

McMahonin ja Heymanin yhteistyön tuloksensa syntyi muutama RAW’n jakso sekä ECW:n PPV Hardcore Heaven. Niissä McMahon toteutti oman versionsa nWo:n invaasiosta, jossa ECW:n painijat ilmaantuivat WWE:n lähetykseen.

Temppu oli menestys: pitkästä aikaa WWE sai innostuneita arvosteluja ja katsojaluvut kohosivat. Ongelmiakin tosin tuli. Ensimmäisenä ja (muutamaan vuoteen) viimeisenä WWE-iltanaan Rob Van Damin onnistui suututtaa koppavalla asenteellaan koko pukuhuone. Myös McMahon suuttui ja huhujen mukaan palkkasi välittömästi yhtiöönsä indypainija Steve Bradleyn, joka ulkonäöltään muistutti kovasti Rob Van Damia.

Vince McMahon oppi paljon ECW:ltä ja wrestlingin pyhät käskyt pantiin uusiksi. Kun aiemmin ensimmäisenä käskynä oli ollut “Thou shall not break kayfabe” (Sinun ei pidä rikkoman kayfabea), uudeksi ykköskäskyksi tuli nyt “Thou shall promote wrestling as a serious discipline” (vapaa käännös: Sinun pitää markkinoiman painia rajuna meininkinä). Eräät ECW-tähdet, kuten Al Snow sekä Bubba ja D-Von Dudley, löysivät pysyvän kodin uudesta WWE:stä.

5.3. NWA:n uudelleensyntymä

NWA:a ei ollut missään vaiheessa lakkautettu mutta Douglasin kieltäydyttyä vastaanottamasta sen maailmanmestaruutta, sen piti järjestää jälleen uusi mestaruusturnaus. NWA sai vihdoinkin oman maailmanmestarinsa marraskuussa 1994, kun Chris Candido voitti vyöstä pidetyn turnauksen.

Dan “The Beast” Severn aloitti pitkän mestaruuskautensa helmikuussa 1995 voittamalla Candidon. Tammikuussa 1998 NWA teki lähes viiden vuoden tauon jälkeen paluun valtakunnalliseen televisiolähetykseen, kun NWA:n puheenjohtaja Howard Brody sekä toimitusjohtaja Dennis Coralluzzo ilmaantuivat WWE:n televisioon. He ilmoittivat antavansa NWA North American-mestaruuden Jeff Jarrettin ja Barry Windhamin välisen ottelun voittajalle. Myöhemmin myös maailmanmestari Severn paini WWE:n televisiossa.

Severnin neljän vuoden mestaruuskausi päättyi maaliskuussa 1999 Japanissa, kun Naoya Ogawa voitti hänet. Seuraavassa syyskuussa mestaruuden voitti Gary Steele, josta tuli ensimmäinen maailmanmestaruuden voittanut britti.

Naoya Ogawa voitti mestaruuden takaisin Steeleltä lokakuussa 1999 mutta joutui luopumaan vyöstä heinäkuussa 2000 loukkaantumisen takia. Jälleen vapaana olevasta mestaruudesta pidettiin turnaus, jonka syyskuussa voitti Mike Rapada.

Marraskuussa 2000 NWA järjesti Floridassa tapahtuman nimeltä “Night of Decisions”. Siinä ykköshaastaja Sabu heitti Rapadan pöydästä läpi ja voitti mestaruuden. Rapada otti vyön takaisin jo kuukauden päästä mutta hävisi sen huhtikuussa 2001 Steve Corinolle.

Kiistanalaisten mestaruusotteluiden perinne sai jälleen jatkoa lokakuussa 2001. Corino puolusti mestaruutta Shinya Hashimotoa vastaan mutta loukkaantui ottelussa vakavasti. Tuomari keskeytti ottelun ja julisti Hashimoton uudeksi mestariksi. Mutta NWA:n johtokunta oli erimielinen siitä, lasketaanko tuomarin keskeyttämä ottelu luovutusvoitoksi. NWA:n johtaja Jim Miller päätti, että mestaruus on avoin ja määräsi joulukuuksi 2001 uuden ottelun. Sen osanottajiksi tulivat Hashimoto, Corino ja entinen mestari Gary Steele. Voittajaksi selviytyi Hashimoto.

Dan Severn teki lyhytaikaisen paluun maailmanmestariksi maaliskuussa 2002. Hashimoto puolusti mestaruutta Japanissa mutta tuomarina toimi NWA:n Senior Referee Fred Richards, joka teki nopean selätyslaskun ja luovutti vyön Severnille. Toukokuussa NWA:n johtokunta äänesti yksimielisesti mestaruuden poisottamisesta Severniltä. Syynä tosin ei ollut kiistanalainen voitto, vaan se, että Severn ei aikonut puolustaa vyötä kesäkuun titteliottelussa.

Kesäkuussa 2002 aloittanut uusi promootio Total Nonstop Action otti NWA:n maailmanmestaruuden suojiinsa. Sen ensimmäisessä PPV:ssä järjestetyn turnauksen voitti Ken Shamrock.

ylös

1 kommentti

  1. 25.1.2018

    […] sisältöä vuosiemme varrelta. Peli on avattu Vili Lehtorannan huikean kattavilla katsauksilla wrestlingin sekä Andre the Giantin historioihin. Jatkoa seuraa säännöllisesti, joten pitäkäähän osiota […]

Vastaa