Aresin maininnan innostamana ostin Hiidenpata-elokuvan. Reviewaan sitä alla mutta sitä ennen keskustelun innoittamana muutama sana mielikuvitteellisen tarinan aitoudesta.
Tuli mieleeni, kun lapsena luin yhdestä Aku Ankasta seikkailun, jossa Aku kaikkine perheenjäsenineen lähti Mummo Ankan luokse maalle viettämään joulua. Mummo laittoi tuttuun tapaansa koko pöydän täyteen herkkuja. Aku, Iines ja Roope eivät uskoneet Joulupukkiin ja palkkasivat näyttelijän esittämään sitä lapsille. Pukki saapui ja vasta jälkeenpäin epäuskoiset aikuiset havaitsivat sen olleen oikea Joulupukki kun näyttelijä saapui oven taakse.
Tarinan julkaisemisen jälkeen joku kirjoitti Toimituksen Omaan Nurkkaan kirjeen, jossa haukkui tarinan todellisuutta. Piirtäjä oli laittanut Mummo Ankan ottamaan uunista kakun, jossa oli kaikki kuorrutukset ja koristeet valmiina. Vihainen toimitukseen kirjoittaja raivosi, ettei piirtäjä ole ikinä laittanut kakun kakkua, koska ei tiedä että uunissa paistetaan vain kakun pohja ja kuorrutteet lisätään vasta jälkeenpäin. Kirjoittaja sai jonkin ajan päästä vastauksen toiselta Aku-fanilta, joka ivasi ensimmäistä kirjettä ilmiselväksi hyväksi herjaksi. Hän kysyi, mitä "kakuttaja" sitten ajatteli tarinan toisesta yksityiskohdasta, Joulupukista? Oliko se totisinta totta kakun rinnalla.
Jos nyt unohdetaan se pikkuseikka, että Joulupukki
on olemassa (katsokaa vaikka: http://www.santa.gl/ ) ja käydään siihen tarinan uskottavuuskysymykseen, niin kyllä asettuisin ensimmäisen toimitukseen kirjoittajan kannalle. Vaikka niin puhuvat ankat kuin lentävät porotkin ovat yhtälailla kuvitteellisia hahmoja, niin olennaisena pidän sitä, että Aku Ankan tyylinen tarina esittelee kuitenkin hahmoja todentuntuisessa, realistisessa ja ihmismaailmaa kuvaavassa ympäristössä. Piirretyn yksi perusohje on "liioittele, litistä ja venytä". Joku saattaa vaikka juosta seinää vasten ja taklata itsensä siitä läpi jättäen vartalonsa muotoisen aukon. Mutta hahmoa ei koskaan laitettaisi vaikka huolettomasti kulkemaan seinien läpi. Sellainen on varattu kummituksille ja muille olennoille, jotka selvästi erotetaan tavallisesta reaalimaailmasta.
Lukija voi siis aivan oikeutetusti odottaa piirtäjän noudattavan sen verran isoa realismia, että tietää kuinka kakku paistetaan - ainakin kuinka Mummon kaltainen mestarikokki sen pyöräyttää. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että "movie does not have to be
believable but it has to be
credible".
Mitä tulee hahmojen motiiveihin, olen yleensä antanut turhia miettimättä tarinan johdattaa. Lapsena yksi Aku-seikkailuinhokkejani oli tarina, jossa Aku, Iines ja pojat esittivät teatteria, jossa Akun esittämä isoräpyläinen isoherra kohtelee orpopoikia ja palvelijatartaan kuin koiraa. Rooli meni Akulle päähän ja hän alkoi tosielämässäkin komentaa ja puhutella poikia ja Iinestä alentuvasti ja simputti heitä alinomaa. Minun oli vaikea uskoa, että pohjimmiltaan hyväsydäminen Aku olisi todella antanut minkään roolin nousta niin pahasti nuppiin, että olisi valmis uhraamaan menestykselle ystävänsä ja rakkaansa. Ei silti olisi tullut mieleen kirjoittaa vihaista kirjettä toimitukseen ja syyttää lehteä Aku-kaanonin häpäisystä. Ja tässä oli sentään kyse tuttua tutuimmista hahmoista, ei "yhden illan tuttavuudesta", kuten Brother Bear-leffassa.
Se siitä ja sitten
Hiidenpadan (Black Cauldron) kimppuun:
Elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1985. Tim Burton oli siinä imdb:n mukaan "conceptual artist" mitä se sitten tarkoittaakaan. Olin liian pieni jotta olisin nähnyt sen leffateattereissa mutta muistan Aku Ankasta, että se sai suomalaisten akkarifanien keskuudessa todella vahvan ja kiitetyn maineen. Hornansarvi tuli toiseksi eräässä "kaikkien aikojen pahis"-äänestyksessä ja siinä menestyi myös Hornansarven hyytävä zombiarmeija hyvin. Myös Purriin oltiin laajalti ihastuneita.
Elokuvan pääpahis on juuri Hornansarvi, joka etsii tarunomaista Hiidenpataa. Sen haltija saa valtaansa koko maailman ja Hornansarvi sanojensa mukaan halajaa jumalaksi kuolevaisten joukossa. Löytääkseen Hiidenpadan hän antaa kaapata pienen tulevaisuutta ennustavan Hennikki-possun, jota suojelemaan lähtee urhea sikopaimen Taran. Taran saa matkaansa myös prinsessa Elenan ja trubaduuri Harpon, jotka hän vapauttaa Hornansarven vankilasta. Sieltä hän löytää myös taikamiekan ja matkalta seurueeseen liittyy myös hassu karvainen otus Purri. Purri halajaa ensin lähinnä Taranin Hennikin evääksi ottamia omenoita mutta kiintyy Taraniin lopulta niin paljon, että kutsuu häntä isännäkseen. Myös Hornansarvella on koominen pikkuapuri nimeltä Rääppä sekä irstaita ja möhömahaisia sotilaita hirmuhallituksensa tukena.
* * * Jälleen kerran varoitan
SPOILEREISTA * * *
Elokuva on saanut paljon kritiikkiä siitä, että henkilöhahmoille ei anneta mitään taustoja tai persoonallisuutta. Vaikka olen jossakin määrin samaa mieltä, on Taranin kasvutarina uhmakkaasta sikopaimenesta miehekkääksi soturiksi perinteinen ja edelleen hyvin toimiva konsepti. Lopussa, kun noidat suostuvat antamaan Taranille jotakin vaihtokaupassa Hiidenpataa vastaan, Taran tekee miehen työn ja pyytää heiltä takaisin kuollutta ystäväänsä Purria. Kun noidat noutavat Hiidenpadan ja jättävät Purrin jälkeensä, seuraa pitkä kohtaus, jossa Taran nostaa Purrin syliinsä. Oikein jännitin ja odotin, että herääkö Purri tosiaan henkiin ja kun se - tietysti - lopultakin heräsi ja iloisena alkoi kerjäämään omenaa, oli ilontunne todella aito. Purrin ja Taranin kuolemaa uhmannut ystävyys antoi hahmoille sen tuttuuden ja syvyyden tunteen, mikä niiltä monien arvostelujen mielestä on puuttunut. Elena ja Harpo jäävät totta kyllä sivummalle mutta kyse on sentään vain yhdestä puolentoista tunnin leffasta. Tärkein hahmokehittely kyllä leffalta luonnistuu.
Purri siis pelastaa kaikki ystävänsä heittäytymällä vapaaehtoisesti Hiidenpataan. Samalla hän pelastaa maailman Hornansarven hirmuvallalta. Hornansarven vallasta juopuminen kuvataan loistavasti kun hän onnistuu Hiidenpadan avulla nostattamaan kuolleiden armeijansa. Hänestä huokuu vallanhimo, kun hän viimeinkin pääsee eroon laiskoista ja vätysmäisistä kuolevaisten armeijastaan ja saa mobilisoitua oman
kuolemattomien armeijansa. Ja millainen armeija se onkaan. Pelkkä siihen vilkaisu saa jähmettymään kauhusta. Ja miten Hornansarven koko unelma mureneekaan, kun hänen zombisotilaansa murenevat hänen silmiensä edessä tomuksi Purrin hypättyä Hiidenpataan. Lopuksi Taran saa vielä syöstyä Hornansarven tuhoonsa. En ihmettele Hornansarven Suomessa saavuttamaa suosiota. Karmivan näköinen otus se on. Skeletor korotettuna moneen potenssiin karmivuudessa. Eikä Skeletorilla ollut sellaisia jättiläismäisiä, paholaismaisia sarvia eikä niitä pirullisia, kiiluvia silmiä. Aku Ankassa eräskin tyttö aikanaan kirjoitti runon muodossa suorastaan rakastuneensa Hornansarveen ensi vilkaisullaan tämän silmiin. Nyt voin kyllä uskoa miksi!
Wikipedian artikkelista luin, että vähän ennen Hiidenpadan ensi-iltaa Disney-pomo Jeffrey Katzenberg käski monta liian väkivaltaisena pitämäänsä kohtausta leikattavaksi pois filmistä. Erityisesti sensuurin sakset klippasivat juuri Hornansarven elävien kuolleiden armeijaa. Niiden eläville suorittamat teurastukset ja teloitukset katsottiin nuorille silmille liian raaoiksi. Disney Channelilla on tiettävästi näytetty jonkin verran restauroitu versio filmistä mutta suurin osa klipeistä lepää vieläkin Disneyn kassaholvissa (tai missä niitä nyt säilytetäänkään).
Hiidenpadalla on huono maine Disneylle epätyypillisen kauhufantasiatyylin käyttämisen johdosta sekä myös huonon taloudellisen menestyksen vuoksi. Toisaalta elokuva oli aikanaan edelläkävijä Disneyn tietokoneanimaation ja erikoistehosteiden käyttämisessä. Todellakin, jopa tänä päivänä kohtaus, jossa Hornansarvi herättää kuolleet sotilaansa näytti vaikuttavalta ja jopa aika pelottavalta. Laahaava tyyli ja nihkeän näköinen vihreä savu yhdistettynä luunvalkoisiin ruumiisiin ja likaisiin ryysyihin toivat koko kohtauksen ylle kuoleman löyhkän, jonka saattoi melkein haistaa. Elokuva oli todella (alennetun) hintansa väärti. Voi vain kuvitella, millaiselta se on mahtanut näyttää vuoden 1985 katsojien silmissä.
En elokuvia varten jakele tähtiä mutta tämä ansaitsee kyllä peukun ylöspäin Ei filmi sentään sellainen klassikko ole, kuin sen kulttimaine joskus hehkuttaa. Silti ehdottomasti katsomisen arvoinen.
