Foorumiarkisto

"Genghis Khan" kirjoitti:
Nosferatua itekin odottelin, palan halusta nähdä sen.

Taisin joskus aiemmin mainitakin että Nosferatun saa netistä ilmaiseksi (Internet Archivesista), itseasiassa jopa kahtena eri versiona.

Metropolis olisi myös ihan kiva veto Teemalta. Mutta näkis vaan

Tulipa juuri katsastettua neljäs ja uusin (myös viimeinen?) Indiana Jones, joka oli yllättävän katsottava kriitikoiden kommenteista huolimatta. En odottanut pätkältä mitään uutta tai kaavasta poikkeavaa, eikä se mitään suuremmin yllättävää eteen tuonutkaan, lukematta mukaan sitä todellista juonenkäännettä, toisinsanoen loppuratkaisua. Tällä kertaa homma meneekin suorastaan

Spoiler

ufoksi

, joka pienen ihmettelyn jälkeen toimii yllättävän hyvinkin, jopa Indie-elokuvassa. Ottaen huomioon kyseisen aikakauden ajankohtaiset aiheet, ovat kyseiset mysteerit hyvinkin toimiva ratkaisu tuomassa uusia tuulia perusjuoneen, joka mitä yleisimmin koostuu vain uskonnollisista myyteistä ja arvotuksista.

Valitettavasti tälläkertaa myös nykyajan tehosteteknologiaa käyttäen pienet ylilyönnit ovat paikallaan, ja niitä onkin tarpeen tullen kohtauksesta toiseen. Vaikka pienet kikkailut ja epäinhimilliset selviytymiset ovat Indie-quadrilogiassa nousseet lähes tavaramerkiksi, ei niiden liiallinen viljely ole aina hyväksi. Ja mikä sairas himo elokuvan tekijöillä on mangusteja kohtaan?

Vaikka pientä myötähäpeää ja epätoivoa saattaa vähissä määrin katsojan mielessä esiintyä, on elokuva kuitenkin varsi loistavaa viikonloppuviihdettä, joka tuntuu indieltä ja voidaan häpeämättä myöntää olevan oikea osa sarjaa, toisin kuin esim. Die Hard 4.0. Katsokaa elokuva, mutta älkää kyynisin kriitikon silmin, vaan viihteenkipeän maantallaajan näkökulmasta. Tällä tavoin sain jopa Hitmanin tuntumaan keskivertoa paremmalta. Arvostelijat näet eivät ole ihmisiä.

EDIT: Heh, pitihän se arvata.

"Show_Stopper" kirjoitti:
Katsokaa elokuva, mutta älkää kyynisin kriitikon silmin, vaan viihteenkipeän maantallaajan näkökulmasta.

Tuo tapa tekee huonot elokuvat entistä huonommiksi. Paitsi että elokuva on huono, sen pitäisi vielä muka viihdyttää pituuntensa verran. Liikaa vaadittu ainakin modernille hollywood elokuvalle

Ja miksi pitäisi katsoa elokuvaa "viihteenkipeän maantallaajan silmin" jos kerran itse etsii elokuvista jotain muutakin kuin pelkästään pinnallista toimintaa ja melskettä?
Tuskinpa tuota Indya tulee lähiaikoina katsottua, jos koskaan.

"Genghis Khan" kirjoitti:
Ja miksi pitäisi katsoa elokuvaa "viihteenkipeän maantallaajan silmin" jos kerran itse etsii elokuvista jotain muutakin kuin pelkästään pinnallista toimintaa ja melskettä?

Ihan hyvä näkökulma tuokin. Oikeastaan mitään elokuvaa ei voida oikeuttaa sillä että se sopii viihteenkipeälle katsojalle, muttei muille. Vanha kunnon "aivot narikkaan" sanonta yleensä kertoo että kyseinen pläjäys ei ole millään tapaa viihdyttävä. En mielestäni ole kovin vanha, mutta jo siinä iässä, että jos on pari tuntia aikaa käytettäväksi jonkin täysin tyhjänpäiväisen elokuvan katsomiseen, jonka sietää jos sille ei uhraa ajatustkaan, käytän sen ajan mielummin nukkumiseen.

Joskus aikoinani kävin katsomassa Passion Of The Christin elokuvateatterissa. Elokuva itsessään oli täysin paska, mutta kokemus oli 8€ arvoinen, sillä paitsi että havaitsin elokuvan elovan paska, voin aina kertoa ihmisille tarkan selostuksen siitä, miksi se oli niin paska. Sillä vanhalla "aivot narikkaan" tavalla rahat olisi hukkaan heitetty, sillä olisin voinut jäädä kotiin nukkumaan tai tekemään mitä tahansa muuta.

Mikä järki siis on katsoa ja puolustella elokuvaa, joka lunastaa oikeutensa olla olemassa vain jos sitä ei koe millään tasolla?

...jopa Indie-elokuvassa.

Tuskinpa tuo uusi Indiana Jones -elokuva nyt sentään mikään indie-leffa on, sillä 1) se on tehty suurella budjetilla ja 2) siinä tuskin on nokkelaa dialogia taksikuskin kanssa.

Pyydän anteeksi humoristisuuttani.

Ja eipä kyllä itsellänikään juuri kiinnostusta tuota uutta leffaa kohtaan ole. Kaikki vanhat Indyt olen nähnyt, mutta siitäkin on aikaa. Enemmänkin vaan periaatteesta, koska nämä uudet jatko-osat vanhoista leffoista ovat ohjaajanraakkien epätoivoisia yrityksiä hankkia rahaa laittamalla vielä kerran se sama kaava uudestaan, mutta paremmalla tekniikalla. Ja koska kyseessä on Indiana Jones(tm), niin totta kai sitä rahaa taas tulee. Tämä uusi Indy ei ollut edes perusteltu, toisin kuin esimerkiksi (sysipaskat) uudet Star Warsit, jos nyt verrataan.

"Kumiorava" kirjoitti:
Pyydän anteeksi humoristisuuttani.

Saat anteeksi, koska jälkimmäinen nauratti itseäni. Ja jotta ei tulisi epäselvyyksiä, Indy/Indie = Indiana Jones.

Ja vaikka kuinka yritin, en saanut aikaiseksi mitään järkevää vastalausetta tai kommenttia Khanin ja Hyrkanoksen posteihin. Tuli sitä minuuttitolkulla muokkailtua ja muuteltua omia kirjoituksiaan, mutta en lopulta saanut kirjoitetuksi mitään pätevää, joten postaamatta jäi. Onnittelut, pojat, saitte jälleen viimeisen sanan.

Loppujen lopuksi voin sanoa, että uusin Indy on perus keskikastin seikkailua, vaikka pientä hiomista siellä täällä olisi kaivannutkin. Myös liiallinen tehostehuoraus pilasi kokonaisuutta, muttei liiaksi, etteikö tämä olisi ollut ihan menevää viikonloppuviihdettä.

Siis tuo uusi Indiana Jones-leffa oli kliseisin elokuva ikinä. Ainakaan mitä minä olen nähnyt.

Minä tykkäsin ainakin tuosta uusimmasta Indiana Jonesista. Ei se nyt Indie sarjan paras ollut, mutta hyvä kuitenkin. Harrison Ford vetää yllättävän hyvin roolinsa vieläkin.

"Show_Stopper" kirjoitti:
Onnittelut, pojat, saitte jälleen viimeisen sanan.

YEAH!!!

Tulipahan juuri äskön katsastettua Randall Jahnsonin ja Oliver Stonen vuonna 1991 ohjaama The Doors -leffa, joka muuten — ihan näin sivuhuomautuksena — julkaistiin Suomessa samana päivänä kuin minä synnyin (17.05.1991). Elokuva — sen nimestäkin päätellen — siis keskittyi Doors-yhtyeeseen ja kaikista eniten yhtyeen laulajaan, Jim Morrisoniin, josta toden totta riitti paljon kerrottavaa. Morrison ryyppäsi, Morrison poltti, Morrison runoili, Morrison lauloi ja Morrison riehui, voi hyvänen aika kuinka hän riehui. Elokuvassa käytiinkin läpi Doorsin synty, sen nousu kuuluisuuteen ja lopulta Morrisonin kuolema, minkä kaiken välissä kuunneltiin paljon musiikkia live-keikkojen muodossa, nähtiin miten Jimin ja hänen naisystävän suhde sujui sekä todistimme monia mahtavia kohtauksia, joista etenkin se, jossa Doorsin jäsenet olivat "tripillä", oli oikein hupaisaa katseltavaa...



Hmm... minun piti kirjoittaa tästä leffasta pidempikin arvostelu, mutta jotenkin ajauduin umpikujaan. Ehkä osasyynä on se, etten ole (vielä) lukenut Morrisonin elämästä kertovia kirjoja, enkä näin ollen voi vertailla kirjojen tapahtumia tämän leffan (mahdollisesti vääristettyihin) tapahtumiin. Muutenkin tällaisista tositarinoihin perustuvista leffoista on aika vaikeaa kirjoittaa arvosteluja, kun arvostelija ei voi takertua typeriin juonenkäänteisiin tai yksinkertaisesti päättömään juoneen. Sen kuitenkin sanon, että tämä leffa on jokaiselle Doors-fanille must-see-kamaa, ja että minä nautin leffan jokaisesta minuutista — kiitos sen, että olin ottanut Doorsista selvää ennen leffan katsomista, minkä takia muutamat, huomaamattomat seikat olivat helpommin ymmärrettävissä.

Arvosanaksi antaisin täydet viisi tähteä, sillä tämä oli leffakokemus, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut. Nyt on ihan erilaista kuunnella Doorsin live-biisejä, kun tietää, kuinka paljon päihdeaineita Morrison käytti ennen keikkoja — jos siis elokuvan tapahtumat olivat lainkaan todenmukaisia (mihin kyllä sinisilmäisesti uskon).

Tulen epäaktiivisuudesta huolimatta heittämään kommentin asiaan liittyen, ja teen sen vieläpä röyhkeästi täysin ulkopuolisena.

Miten niin mitään elokuvaa ei voi/pidä kehua hyväksi "aivot narikkaan" -viihteeksi? Täällä sanottiin, että elokuvia ei pitäisi katsoa moisella asenteella, koska silloinhan jokaista näkemäänsä leffaa voisi kehua hyväksi viihdeleffaksi. Näin ei mielestäni voi ajatella, koska on olemassa sellaisiakin viihdeleffoja, mitkä eivät ole millään tasolla hyviä tai viihdyttäviä.

Eikö elokuvia pitäisi arvioida sen mukaan, mitä ne yrittävät olla? Jotkut leffat - esim. monet slasherit eivät yritäkään olla mitenkään vakavasti otettavia taikka edes perinteisesti hyviä (todella huono ilmaisu, myönnän), joten eikö niitä voi - ja kuulukin katsoa "aivot narikkaan" -asenteella, jos ne jollain tapaa ovat viihdyttäviä? (Ja ei, en ole mikään erityinen slasher-fani, mutta pidän kyllä joistakin sen genren pätkistä, joten valitsin sen tässä ihan vaan erimerkiksi...)

Tietenkin aina voidaan kyseenalaistaa se, että onko joku (viihde-)elokuva viihdyttävä, koska ihmiset pitävät niin erilaisista leffoista - esim. periaatteessa kaikki nykypäivän "Hollywood-hömppäkomediat" ovat minun, ja luultavasti aika monen muun, mielestä jotain todella epäinhimillistä paskaa, mutta siis... on mielestäni järjetöntä sanoa, ettei mitään elokuvaa pidä katsoa pelkällä viihdemielellä, koska jotkut elokuvat yrittävät ainoastaan olla viihdyttäviä - eivät (välttämättä) mitään muuta.

Mites suu nyt pannaan?

enska, on kyllä mainio tuo Doors-leffa. Itse olin tosin lukenut ennen leffan katsomista Morrison/Doors-biografian No One Here Gets Out Alive, johon elokuvankin käsikirjoitus perustuu, ja se tietenkin auttoi tajuamaan tiettyjen kohtausten tapahtumia entistä paremmin. Suosittelen lukemaan tuon kirjan, mainio lukukokemus.

"finlay" kirjoitti:
Eikö elokuvia pitäisi arvioida sen mukaan, mitä ne yrittävät olla? Jotkut leffat - esim. monet slasherit eivät yritäkään olla mitenkään vakavasti otettavia taikka edes perinteisesti hyviä (todella huono ilmaisu, myönnän), joten eikö niitä voi - ja kuulukin katsoa "aivot narikkaan" -asenteella, jos ne jollain tapaa ovat viihdyttäviä? (Ja ei, en ole mikään erityinen slasher-fani, mutta pidän kyllä joistakin sen genren pätkistä, joten valitsin sen tässä ihan vaan erimerkiksi...)

Toki elokuvia nimenomaan pitää arvioida sen mukaan mitä ne edustavat. Jos elokuva edustaa päätöntä actionrynkytystä koko kestonsa ajan, niin toki tajuan että sen ei ole tarkoituskaan olla pätkä joka herättäisi mielessä kysymyksiä ja pistäisi ajattelemaan, mutta mikään ei silti velvoita minua pitämään tuollaisesta viihde-elokuvasta. Monet/Useimmat pitävät, näkeehän sen lipputuloista, mutta itse koen tehostekikkailut vain hirveän puuduttavina ja suoraan sanottuna tylsinä.

Ja mitä slashereihin tulee, niin sieltäkin löytyy muutama tasokas tapaus. Ensimmäisenä tietenkin Halloween, joka tosin perustui enemmän psykologiselle kauhulle kuin millekään verimässäilylle. Klassikko, eikä suotta.

"Genghis Khan" kirjoitti:
Jos elokuva edustaa päätöntä actionrynkytystä koko kestonsa ajan, niin toki tajuan että sen ei ole tarkoituskaan olla pätkä joka herättäisi mielessä kysymyksiä ja pistäisi ajattelemaan, mutta mikään ei silti velvoita minua pitämään tuollaisesta viihde-elokuvasta.

Menee vähän ohi aiheesta ja on ehkä hieman hyökkääväkin kysymys, mutta väitätkö kylmästi, ettet ole koskaan pitänyt elokuvasta, mikä ei ole herättänyt kysymyksiä tai pistänyt ajattelemaan, eli toisin sanoen, etkö ole koskaan pitänyt näkemästäsi viihde-leffasta?

^Toki olen pitänyt, mutta viimevuosina niiden katsominen on jäänyt lähes kokonaan pois. Jos viihde-elokuvia katson, niin yleensä katson huonoja sellaisia, jolloin ainoa motiivi niiden katsomiseen on se tahaton huumori joka niistä löytyy. Siihen eivät varmasti ole kyseisten elokuvien tekijät tähdänneet.
Nykyään vaan vaatii elokuvalta jotain merkityksellisempää kuin mitä vaati nuorempana. Toki splatterit ovat edelleen lähellä sydäntäni, mutta niitäkin tulee katsottua pääasiassa kavereiden kanssa dokatessa.

Uusia ideoita on nykyisin enää vaikea keksiä ja elokuvat alkavat toistaa itseään. Mitä tässä nyt parin vuoden välein tulee jotakin mehukkaita elokuvia, kuten viimeisin: Departed. Toki, ei sekään tuore idea ollut mutta perus nussimis- ja efektipläjäyksien keskellä se oli hieno idea tuoda jokin aasialainen idea meille muille. Loisto ideoina voisin poimia 2000-luvulta ainakin Crankin ja Matrixin.. (PERKELE SEHÄN ON VISSIIN VUODELTA 99, ENIVEI)

Aah, Halloween. Kieltämättä yksi parhaimmista kauhuelokuvista, vaikka loppua kohden menikin hieman överiksi. Halloween II oli vielä aika pelottava ilmestys, eikä vähiten sairaalamiljöön takia.

PS; Pitäisi muuten katsoa pitkästä aikaa The Shawshank Redemption. On meinaan yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Montakohan Monroeta annoin sille.. hmmhm, noh enivei. Katsokaa ihmeessä, jos ette ole kyseistä kultakimpaletta vielä katsoneet.

PS2: Sitten noihin tuotantohommiin. Itsehän en edes vilkaise muita elokuvia nykyään kuin Hollywoodin tuottamia paskakasoja. Miksi? kaikenlaiset paskat taide-elokuvat saavat sappeni kiehumaan. Tekemällä tehtyjä lähes kaikki. Toki suomalaiset elokuvat ovat asia erikseen, mutta koska pistin "nykyään" tuonne ylemmäksi niin voin sanoa tässä, että paskimpia ovat nimenomaan suomalaiset elokuvat. Kyllä ne entisvanhaan osas elokuvia Suomessakin tehdä, sano Siirakki. Huomaatteko hienon take overin elokuvasta?

"Genghis Khan" kirjoitti:
itse koen tehostekikkailut vain hirveän puuduttavina ja suoraan sanottuna tylsinä.

Samasta syystä en juurikaan jaksa noita "puhtaasti viihde-elokuvia". Finlay mielestäni kiteytti asian vallan hyvin

"finlay" kirjoitti:
Eikö elokuvia pitäisi arvioida sen mukaan, mitä ne yrittävät olla?

Enpä paljon paremmin osaisi asiaa itse sanoa. Mielestäni pelkäksi viihteeksi tarkoitettu elokuva ei ole kovin onnistunut, jos se on tylsä.

Katsoin täällä mainitun Cannibal Holocaustin (en ollut aiemmin edes kuullut siitä) ja täytyy sanoa, että se oli jotain sanoinkuvaamatonta.

Fiilikset on juuri katsotun leffan jälkeen niin ainutlaatuiset, etten pysty sanomaan siitä mitään kovin järkevää, mutta mikään näkemäni elokuva ei ole aiheuttanut minussa samanlaista puistatusta siitä, miten julma ihminen voikaan olla - oli sitten villi alkuasukas tai rikas länsimaalainen. Se näyttää samalla millaiseksi ns. sivistynyt ihminen voi muuttua tietynlaisessa ympäristössä. Väkivallaltaan kohtaukset ovat ehdottomasti karmivimpia ja julmimpia, mitä olen koskaan nähnyt ja ne ovat niitä juuri siksi, koska ne näyttävät ja ovat niin realistisia. Itse väkivalta ei kuitenkaan suoranaisesti ole elokuvan pääpointti, vaan ainoastaan tapa näyttää, mitä se ihmiselle merkitsee ja samalla myös tapa vertailla kahta eri kulttuuria keskenään.

Ehdottomasti yksi vaikuttavimmista elokuvista koskaan, joka kannattaa katsoa, jos ei kauhistele (liiallisissa määrin) silmitöntä väkivaltaa.

PS. Ne oikeat eläintentappamiskohtaukset olivat mielestäni täysin oikeutettuja ja jopa suotavia - ihmisethän tappavat eläimiä ravinnoksi päivittäin, joten mitä väärää sen näyttämisessä on? Sitä kun oikeasti tehdään ja vieläpä massatuotannolla. Sehän pistää vain ajattelemaan, että pitäisikö ihmisen käyttää eläimiä ravinnoksi sen sijaan, että katsottaisiin asiaa läpi sormien (= se on ihan ok, kunhan sitä ei itse olla tekemässä tai näkemässä).

Vielä kerran: mahtava elokuva, joka jokaisen nyky-yhteiskunnassa elävän ja sen normien hyväksyvän ihmisen tulisi katsoa ja miettiä - elämmekö me oikein?

^Jeah, mainiota että olet sisäistänyt elokuvan sanoman. Kunhan pääsee elokuvan shokeeraavuudesta yli, niin löytää paljon ajattelemisen arvoista elokuvan teemoista, joita elokuva käsittelee siis varsin räikeällä ja jopa yliampuvalla tavalla.

Katsoin viime yönä Brian De La Palman Scarfacen. Ennakko-odotukset olivat erittäin korkealla ja suureksi yllätyksekseni elokuva jopa ylitti ne.

Elokuva oli suoraansanottuna mahtava. En oikeasti keksi siitä mitään vikaa. Joku voisi mainita sen pitkän, lähes 3-tuntisen keston miinukseksi, mutta mielestäni se ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi eikä mikään kohtaus tuntunut tarpeettomalta tai merkityksettömältä (pidän esim. Deer Hunteria hieman liian pitkänä ja sen muutamia kohtauksia hieman, todellakin vain hieman merkityksettöminä ja tylsinä, jonka vuoksi se ei ole mielestäni aivan viiden tähden leffa, joskin todella lähellä sitä).

Mikä Scarfacessa sitten oli niin hienoa? Ne tunteet, joita se herätti - ne olivat jotain ennentuntematonta. Mikään näkemäni elokuva ei ole kuvannut kunnianhimoa ja sisukkuutta näin onnistuneesti - miten niillä päästään eteenpäin, mutta miten ne voivat samalla tuhota ihmisen. Al Pacinon roolisuoritus on uskomaton ja elokuvassa on usempi kuin yksi mestarikohtaus.

Luultavasti paras näkemäni elokuva koskaan, ehkä jopa Godfatheria parempi.

Se rikastumismontaasi on, varsinkin näin 2000-lukulaisin silmin katsottuna, harvinaisen tökerö. Mahtavan tökerö voisi joku sanoa.
Mutta kuitenkin jättää sellasen fiiliksen, että olisi jostain täysin muusta leffasta. Push it to the Limit!

On mahtava roolisuoritus jälleen kerran Pacinolta. Tosin itselleni ykköspaikkaa pitää edelleen Michael Corleone ja varsinkin kakkososa. Myös eksentrinen hippikyttä Serpico on kova veto ukolta.

Nääh, mielestäni Don Corleone ja Tony Montana eivät ole mitään verrattuna Dog Day Afternoonin Sonnyyn. Siinä vasta Pacinon loistosuoritus IMO. Elokuvan tarinakin on loistava.

Jos diggaatte Scarfacesta, niin diggaatte myös meikäläisen paidasta En oo vielä kellään toisella toista nähnyt näiden monien vuosien aikana: http://irc-galleria.net/view.php?nick=Pie-O-My&image_id=15457700

Blue Velvet ja Mullholland Drive katsottu. Blue Velvetistä odotin aika paljon, Frank Boothia kun melko sairaanloiseksi tyypiksi muistelisin Khanin sanoneen. Ehkä hiukan epätavallinen leffa Lynchiltä, etenkin jos vertaa Mullholland Driveen ja Inland Empireen. Blue Velvet keskittyy selkeästi enemmän nimenomaan suoraan juoneen ja hahmoihin, kun edellämainitut kaksi leffaa yrittävät kusettaa katsojaa loppuun asti ja painottavat enemmän tunnelmaan. Blue Velvetin juoni oli ehkä vähän naivi, mutta pakko on myöntää että erittäin laadukas leffa on kyseessä. Boothin hahmo oli ainakin kerrassaan upea, todella härö kaveri. Ei ollenkaan samanlainen psykopaatti kuin yleensä tapaa elokuvissa, tämä kaveri tuntui jotenkin sellaiselta joka tekee hämäriä ja epänormaaleja asioita jostain ihan selittämättömästä syystä. Ja siksi se hahmo onkin hiukan ahdistava ja kiero. Olisi ihan mukava mielenkiinnosta saada selville Boothin historiaa, leffa sitä ei tarjoillut. Ok juoni ja loistava Lynchille ominainen tunnelma, siitähän ne hyvän leffan ainekset ovat.

Mullholland Drive olikin sitten paljon vaikeampi tapaus niellä. Varsinkin kun se katsottiin keikkamatkalla bussissa. Yli tunnin verran leffa on aivan looginen ja mielenkiinto pidetään tiukasti yllä, mutta sitten kuin puskan takaa leffa tekee todellisen mindfuck twistin ja kääntää kaiken päälaelleen. Kaikki siihen mennessä loogiselta tuntunut onkin täysin epäloogista ja millään ei tunnu olevan enää mitään pointtia. Itse menin ainakin täysin hämille sen jälkeen kun ne päähenkilöt heräsivät sängystä ja se toinen halusi näyttää sille toiselle jotain ja sitten ne menivät sinne teatteriin...Mutta niin vain kävi että leffan jälkeen kun alkoi käydä läpi sitä juonta ja yritti laittaa palasia kohdalleen, niin leffaan alkoikin saada jotain järkeä. En todellakaan saanut kaikkea kasaan tuolla katselukerralla, joten pakko se on uudelleen jossain vaiheessa katsoa. Kiero leffa juuri sen takia, että siinä on epäolennaista se mikä tuntuu olennaiselta ja olennaista se mikä tuntuu epäolennaiselta. Samankaltainen leffa kuin Inland Empire, mutta tuntuisi siltä että ei aivan yllä samalle tasolle. Inlandissa kun se tunnelma on vangitsevuudessaan aivan omaa luokkaansa. Molempia leffoja pitää vielä moneen otteeseen luultavasti katsastaa ennenkuin niiden juonesta saa otetta, vaikka tuskin koskaan kukaan lopullista selvitystä noista leffoista saa. Lynch on kiero paska, tekee leffoistaan kryptisiä palapelikuutioita jotka koukuttavat. Pahasti.

Mitäs vikaa Blue Velvetin juonessa? Sehän oli todella hienoa tribuuttia kaiken maailman bogartien film noirille. Naiivi, mutta niin sen pitääkin olla. Tyylilaji ei turhaan ole neo-noir.
Sisäinen tupakeittiöpsykologini löytää Boothin taustalta heti huonon äitisuhteen. Baby wants to fuck ja muutkin lapsenomaiset ja vääristyneet elkeet naisia kohtaan. Hyvän elokuvan piirre se kun saa itse käyttää tälläisissä asioissa omaa päättelykykyä. Ja Blue Velvet on todellakin sitä SillyCow'nkin aikoinaan mainitsemaa lynchilaista haastavaa draamaa ilman mindfuckeja ja hyppiviä kaneja.

Älä käsitä väärin, en sitä juonta missään nimessä huonoksi mene sanomaan. Hyvin toimivahan se on, mutta välillä se paneutuu ehkä aavistuksen liikaa outoihin yhteensattumiin. Esimerkiksi miksi ihmeessä se korva on siellä heinikossa? Tiedän, ei tällaisiin seikkoihin pitäisi tarttua mutta hiukan se jäi ihmetyttämään. Ja haastava tuokin leffa todellakin on, tunnelma on melko ahdistava läpi leffan ja niitä outoja Lynchimäisiä hetkiä tarjoillaan tuon tuosta, mistä suuri plussa tottakai. Ei todellakaan siis mikään sunnuntai aamun krapulaleffa.

Boothin hahmosta saa kyllä vedettyä kaikenlaisia analyyseja, mainitsemasi äitisuhde on varmasti yksi. ja se siinä oikeastaan hienoa onkin, hänen historiastaan ei kerrota mitään ja siksi se hahmo on niin mielenkiintoinen. Jätetään auki niin paljon, annetaan katsojan mielikuvituksen raksuttaa ja tehdä töitä, vetää omia johtopäätöksiä.

Tuli muuten tilattua mukava leffasatsi CDONista (kylkiäisenä Shponglen Tales Of The Inexpressible, perkeles tätä bändiähän löytyi CDONista!):

Quentin Tarantino: Grindhouse: Death Proof
David Lynch: Inland Empire & Mullholland Drive
Hayao Miyazaki: Henkien Kätkemä & Liikkuva Linna

Tarantinon uusin leffa vieläkin katsomatta ja kun halpaan hintaan lähti niin ehdottomasti mukaan. Odotukset suht korkealla, ei vielä yksikään herran leffa ole alittanut erinomaisen leffan rajoja. Lynchilta oli pakko nuo kaksi outolintua tilata, vaikka ne on nähtykin jo. Lisäkatseluja kun vain vaaditaan edelleen ja paljon. Hayao Miyzakin leffat ovat sitten animea, tuli hänen Totoro leffan pohjalta ostettua. Inttikaverin läppäriltä kun Totoro katsottiin ja se vakuutti minut tämän herran hyvästä mausta. Ei ehkä ihan sitä perinteisintä animea edusta miehen teokset, mutta ainakin Totoro oli sen verran positiivinen leffa, että jätti todella hyvän maun. Leffassahan ei tapahdu edes juuri mitään, mutta se ajaa asiaansa vain hyvän olon luojana, missä se jollain tavalla onnistuukin. Henkien Kätkemä ja Liikkuva Linna ovat ainakin inttikaverini mukaan myös hyvin laadukkaita, joten pitihän ne ostaa. Odotellaan satsia, kerrotaan sitten lisää kun on aihetta.

Tarantinosta tuli näin ohimennen mieleen, että olen alkanut pitää häntä jonkin verran yliarvostettuna ohjaajana, joka on suosittu pääosin siksi, koska hän erottuu joukosta, jonka vuoksi on ns. muodikasta fanittaa häntä.

Ei sillä, en yritä kiistää, etteikö hän olisi erittäin hyvä ohjaaja ja olisi ohjannut useammankin loistoleffan, mutta mielestäni häntä ei (ainakaan vielä) voi verrata sellaisiin mestariohjaajiin, kuten Martin Scorseseen, Francis Ford Coppolaan sekä Stanley Kubrickiin. Itse näen Tarantinon kuitenkin loppuen lopuksi "pelkkänä" viihdeleffojen ohjaajana, joka ei joko kykyne - tai pikemminkin halua - käsitellä elokuvissaan kovin vakavia aiheita tai sitten tehdä niistä vakavamielisiä (esim. Kill Billit ovat tietyssä mielessä aika vakavia aiheita käsitteleviä, muttei niitä silti vakavamielisiksi voi kutsua). Siitä voidaan olla montaa mieltä, tarvitseeko mestariohjaajan käsitellä sellaisia aiheita elokuvissaan, mutta itse olen sitä mieltä, että tarvitsee, koska tuollaiset (ilkeästi sanotusti) "viihdeleffat" eivät yksinkertaisesti pysty herättämään samanlaisia tunteita katsojassa kuin todella vakavamieliset leffat.

Tarkoitus ei missään nimessä ole halveksua Tarantinoa, sillä minäkin olen jossain määrin hänen faninsa (Reservoir Dogs ja Pulp Fiction ovat lajinsa parhaimmat teokset ja samalla täydellisyyttä hipovia leffoja), vaan ainoastaan sanoa, ettei Tarantino ole verrattavissa kaikkien aikojen parhaimpiin ohjaajiin.

Ja tämä ei varsinaisesti ollut Mahti Ankalle tarkoitettu, vaan yleinen mielipide Tarantinosta - pistäkää ihmeessä vastaan, jos olette eri mieltä.

Olen aikalailla samaa mieltä Tarantinosta. Käyrä on ollut Dogsistä saakka alaspäin ja elokuvat ovat olleet kerta toisensa jälkeen turhempia ja "mukahyviä". Esimerkiksi Kill Bill elokuvat olivat jo miltei huonoja ja Death Proof luvattoman surkea. Tietenkin Death Proof onnistui siinä, mitä tavoittelikin, mutta se ei tee elokuvasta millään tapaa hyvää. Tarantinon olisi aika uudistua. Yliarvostettu hän on kuitenkin ollut aina, nykyään aivan älyttömän yliarvostettu. Loppujen lopuksi hän vain toi mainstreamiin sellaisen materiaalin, mitä oltiin jo vuosikaudet nähty B-leffojen puolella ja jenkkien ulkopuolella. Hieno juttu, että joku meni sen tekemään, mutta mitään uutta ja hienoa ei ollut kyseessä. Reservoir Dogs on siitä huolimatta yksi kaikkien aikojen parhaista pätkistä.

Death Proofhan on loistava elokuva. Itse en Tarantina koskaan pitänyt minään erityisenä nerona (nuorempana tosin fanitin melko kovasti Pulpia ja Dogsia), mutta Death Proofin jälkeen olen muuttanut mieltäni. Death Proof on aivan ällistyttävän hyvä elokuva. Luulenpa että joku elokuva on ollut jännittävä viimeksi joskus 10 vuotta sitten, mutta Death Proofin konepeltiratsastus onnistui sitä olemaan. Kyseessä on myös yksi parhaista Kurt Russellin elokuvista, mikä on aika paljon, sillä Russell on ollut melkoisen loistavissa pätkissä mukana.

Grindhousen toinen elokuva Planet Terror on myöskin ihan kelpo filmi. Kyseessä ei mikään nerokas jännäri ole, vaan tyypillinen Rodriguezin toimintapläjäys. Elokuvassa on jopa kaikkien aikojen paras seksikohtaus (tai sen sensurointi). Tietenkin jos odottaa että elokuva on jotenkin järkevä, ja siinä selitetään asiat sopimaan tiettyyn kontekstiin, niin Planet Terror vaikuttaa melko tyhmältä. Esimerkiksi missään vaiheessa ei anneta mitään selitystä sille, miksi El Ray on jotenkin suuri legenda. Niin vain on. Päinvastoin kuin Death Proof joka yllätti monessa kohtaa, Planet Terror on ehkä ennalta-arvattavin elokuva ikinä. Hyvänä esimerkkinä on katkeroitunut lääkäri, joka pimahtaa vaimolleen. Sen osasin ennustaa heti kun äijä tuli ruutuun. No se on sitä tyypillistä Rodriguezin tyyliä. Elokuvat eivät ole mitään kovin syvällisiä, mutta eivät ainakaan tylsiä.

Planet Terrorin DVD:llä oli extrana Comic Conissa tehty Tarantinon, Rodriguezin ja elokuvien naiskaartin haastettelu. Ehdottomasti näkemisen arvoinen. Tarantinon ja Rodriguezin kommentit vanhoista elokuvistaan ovat loistavia. Hyvänä esimerkkinä Tarantinon ohje aiheesta "kuinka indie ohjaaja voi nousta mainstreamiin". Ohje oli hyvin yksinkertainen; Tee Reservoir Dogs. Rodriguez neuvoi taas tekemään elokuvan espaniaksi, jolloin sitä pidetään taide-elokuvana. Se ei ehkä nouse mainstreamiin, mutta saa arvostusta. Näin kävi mm. El Mariachille, jota pidettiin taide-elokuvana, huolimatta siitä että elokuvassa sankari kuljeskeli ympäriinsä kitaralaukku täynnä aseita. Haastattelu on kokonaisuudessaan varsin hauska ja valaiseva. Myös Tarantinon neuvot kuinka filmistä tehdään vanhan näköistä, ovat loistavia.

Tarantinoon vielä vähän takaisin. Joskus vähän ewnnen kuin ostin Death Proofin, ajattelin sitä Tarantinon tapaa käyttää dialogia elokuvissa. Sehän on nimenomaan asia josta Tarantinoa kehutaan. Resepti on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Dialogi on toimintaelokuvissa ollut yleensä alustusta toiminnalle, kun taas Tarantinon elokuvissa se on toimintaa. Tästä vielä keksin verrata Pulp Fictionia vanhaan scifi-klassikkoon Day The Earth Stood Still, jota mainostettiin kovasti avaruusolentojen taistelulla, vähän niinkuin Pulp Fictionia mainostettiin väkivallalla. Elokuva oli kuitenkin lähinnä ihmissuhteita ja draamaa (ei kuitenkaan ihmissuhdedraamaa), ja sitä samaahan Pulp Fictionkin on. Molemmat elokuvat ovat itseasiassa parempia, kun niitä käsittelee ihmissuhde kuvauksina, joissa on erikoinen konteksti.

"finlay" kirjoitti:
Tarantinosta tuli näin ohimennen mieleen, että olen alkanut pitää häntä jonkin verran yliarvostettuna ohjaajana, joka on suosittu pääosin siksi, koska hän erottuu joukosta, jonka vuoksi on ns. muodikasta fanittaa häntä.

Ei sillä, en yritä kiistää, etteikö hän olisi erittäin hyvä ohjaaja ja olisi ohjannut useammankin loistoleffan, mutta mielestäni häntä ei (ainakaan vielä) voi verrata sellaisiin mestariohjaajiin, kuten Martin Scorseseen, Francis Ford Coppolaan sekä Stanley Kubrickiin. Itse näen Tarantinon kuitenkin loppuen lopuksi "pelkkänä" viihdeleffojen ohjaajana, joka ei joko kykyne - tai pikemminkin halua - käsitellä elokuvissaan kovin vakavia aiheita tai sitten tehdä niistä vakavamielisiä (esim. Kill Billit ovat tietyssä mielessä aika vakavia aiheita käsitteleviä, muttei niitä silti vakavamielisiksi voi kutsua). Siitä voidaan olla montaa mieltä, tarvitseeko mestariohjaajan käsitellä sellaisia aiheita elokuvissaan, mutta itse olen sitä mieltä, että tarvitsee, koska tuollaiset (ilkeästi sanotusti) "viihdeleffat" eivät yksinkertaisesti pysty herättämään samanlaisia tunteita katsojassa kuin todella vakavamieliset leffat.

Noniin, tuohan nyt on ihan tyhmää väittää, että joku fanittaisi Tarantinoa koska häntä olisi muodikasta fanittaa. Nojoo, ehkä sellaisiakin voi olla olemassa mutta aika heikolla hapella mennään jos näin on. Itse arvostan Tarantinoa parhaiden joukkoon sen takia, koska hänen elokuvansa nyt vain sattuvat olemaan helvetin hyviä ja yksilöllisiä. Ja leffojen vakavuudesta olen eri mieltä, ainakin jos tullaan Kill Billeihin. Siinähän tulee esille erittäin vahvasti ihmisolennon katkeruus pahimmillaan, mikä johtaa lopulta loputtomaan tuskan kierteeseen. Samalla leffassa tuodaan myös näitä ihmismielen parempia tunnetiloja esille hyvin, kuten esimerkiksi rakkaus, sekä tietenkin viha-rakkaus suhde, joka Billillä ja Kiddolla on. Toki elokuva on viihdyttävä myös, mutta sekin on hoidettu melko syväluotaavalla tavalla. Pidän edelleen tuota leffakaksikkoa parhaimpana leffana mitä olen nähnyt.

Mutta muistaa myös toki täytyy, että olen melko nuori tapaus mitä tulee leffatietoisuuteen. En kuitenkaan loppupeleissä ole katsonut juurikaan elokuvia, lähinnä silloin tällöin tullut vilkuiltua joitain erinäisiä mainstream leffoja, harvoin mitään tuntemattomampaa kamaa tulee katsastettua. Mutta pikkuhiljaa tuota leffapuoltakin tulee varmasti kartoitettua.

"Riveni" kirjoitti:
Olen aikalailla samaa mieltä Tarantinosta. Käyrä on ollut Dogsistä saakka alaspäin ja elokuvat ovat olleet kerta toisensa jälkeen turhempia ja "mukahyviä". Esimerkiksi Kill Bill elokuvat olivat jo miltei huonoja ja Death Proof luvattoman surkea. Tietenkin Death Proof onnistui siinä, mitä tavoittelikin, mutta se ei tee elokuvasta millään tapaa hyvää. Tarantinon olisi aika uudistua. Yliarvostettu hän on kuitenkin ollut aina, nykyään aivan älyttömän yliarvostettu. Loppujen lopuksi hän vain toi mainstreamiin sellaisen materiaalin, mitä oltiin jo vuosikaudet nähty B-leffojen puolella ja jenkkien ulkopuolella. Hieno juttu, että joku meni sen tekemään, mutta mitään uutta ja hienoa ei ollut kyseessä. Reservoir Dogs on siitä huolimatta yksi kaikkien aikojen parhaista pätkistä.

Minä taas näkisin Reservoir Dogsin Tarantinon selkeästi vähemmän hyvänä leffana kuin esimerkiksi Kill Billit ja Pulp Fiction. Olisi kyllä ihan mukava kuulla myös perusteita sille, miksi esimerkiksi Kill Billit ovat miltei huonoja, eihän tuollaisia tokaisuja nyt kukaan jaksa tosissaan ottaa.

Täytyy myös muistaa että Tarantino on omien sanojensa mukaan aina ollut enemmän leffafani kuin ohjaaja, siksi hän tekee elokuvia aina tribuuttimielessä. Mutta hän on siitä huolimatta onnistunut jokaisessa leffassaan loistavasti tuomaan vanhat lajit uuteen ilmeeseen ja välillä jopa onnistunut sekoittamaan genrejä keskenään mallikkaasti. Niitä leffoja pitää osata katsoa oikealla tavalla.

Jatkankin tästä tuplapostauksella (jos ei joku ehdi väliin [edit, ja Ankkahan ehti]). Asia muuttuu sen verran etten viitsi samaan viestiin editoida.

Toissa päivänä eräänä päätin tilata parilla kympillä leffoja CDonista synttäreideni kunniaksi. Idea sattui hyvään aikaan kun Kummisedän tai minkä tahansa tilauksen mukana kymmenellä sentillä. Varsinainen tilaus oli Curse of Frankenstein ja Wolfman Legacy Collection (joka tuli hyvin "pitämään seuraa" Draculan vastaavalle kokoelmalle). Näistä nyt se merkittävämpi on Curse of Frankenstein.

Curse Of Frankenstein on Hammer-studion ensimmäinen menestynyt kauhuelokuva viisikymmentäluvun lopulta. Elokuva aloitti klassisen kauhun (eli kaasuvaloajan hirviöiden) uuden kukoistuskauden. ELokuvassa maailman toiseksi paras näyttelijä* Peter Cushing on Paroni Frankenstein, joka kokoaa ruumiinosista hirviön, jota näyttelee Christopher Lee. Elokuva poikkesi aiemmista Frankenstein kuvauksista sillä, että hirviö oli vain pikkupaha, joka käytiin metsästämässä parin tapon jälkeen, ja pistettiin kahleisiin (henkiinherättämisen jälkeen). Todellinen paha on itse Frankenstein. Frankensteinille ei mikään muu merkitse mitään paitsi työ. Mikään ei saa estää kokeita onnistumasta, ei vaikka pitäisi tappaa. Ja Paronihan tappaa ihan mielellään, kun se vain on tarpeen. Tarvitseeko hirviösi nerokkaita aivoja? Ei hätää voithan ottaa ne vanhalta nerokkaalta professorilta. Tappamistakaan ei tarvitse pitää salalla kunhan sen lavastaa riittävän uskottavaksi onnettomuudeksi. Urkkiiko lastasi odottava palvelija asioitasi ja uhkaa kertoa raskaudestaan morsiamellesi? Ei hätää, voithan päästää hirviön irti ja tehdä hirviön sellistä mielenkiintoisen kohteen yölliselle urkkimisreissulle.

Elokuvan viehätys siis ei ollut hirviössä vaan Frankensteinissä itsessään. Vaikea kuvitella että rooliin sopisi kukaan muu yhtä hyvin kuin Peter Cushing, joka myöhemmin Tähtien Sodassa osoitti olevansa kaikkien aikojen luontevin kusipääpahis. Christopher Leen rooli hirviönä ei ollut kunmmoinen. On varsin outoa kun Hammerilla ei näytetty juuri arvostavan Leetä näyttelijänä. Koska hirviön kuolema ei paljon hetkauta tässä asetelmassa, niin elokuva sai useita jatko-osia, joita en valitettavasti ole nähnyt.

Toisena loistava elokuvasarjana Hammerilal oli Dracula saaga. Ensimmäinen elokuva Horror of Dracula (tai ihan vaan Dracula, jos törmää brittipainokseen) on yksi parhaista kauhuelokuvista ikinä. Se on hyvin erilainen kuin vuoden 1931 Dracula, sillä kyseessä ei olult jännäri, vaan toiminnallinen kauhuelokuva. Tosin toiminta oli lyhyissä pätkissä, mutta sitä oli siltikin huomattavasti enemmän kuin keskivertokauhussa aikanaan. Elokuva on yksi merkittävimmistä vampyyrielokuvista ikinä, sillä siinä luodaan käytännössä siitä asti stantardeiksi tulleet vampyyrien ja vampyyrielokuvien ominaisuudet, kuten torahampaat (Max Shreckillä oli jyrsijän hampaat jo Nosferatussa 1922, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun vampyyrin tapa imeä verta selitetään torahampailla), valkosipuli (aiemmin sen roolin hoiti ukonhattu) veri ja bad ass vampyyrintappaja. Kärkikaksikona toimii tässäkin Cushing ja Lee. Cristopher Lee on myöhemmin tullut yhdistetyksi nimenomaan Draculaksi, lähinnä koska tämä on useimmin näytellyt Draculaa elokuvissa. Henk. koht. en juurikaan pitänyt Draculasta elokuvissa, ja Leen suosio lieneekin perustunut yleisesti hyviin elokuviin, ei niinkään hyvään pahikseen (joka huononi jatko-osien myötä entisestään). Peter Cushing saa tällä kertaa olla hyviksenä, professori Van Helsinginä. Vähemmän yllättäen Lee hoitaa tämänkin roolin loistavasti. Elokuva on ikäänkuin antiteesi Nosferatulle, jossa muutettiin hahmojen nimet, mutta säilytettiin jotakuinkin kaikki muu Dracula-kirjasta. Tässä elokuvassa on hahmoilla tutut nimet, mutta hahmot Draculaa ja Van Helsigiä lukuunottamatta ovat aivan muuta kuin alkuperäisessä tarinassa (paitsi että kuten asiaan kuuluu, Draculan vieraan oli John Harker, eikä Renfield, kuten vuoden 1931 vuoden elokuvassa). Myöskään juoni ei juurikaan seuraa vanhaa tuttua tarinaa.

Dracula sai myös useita jatko-osia, jotka olen kahta viimeistä lukuunottamatta nähnyt. Elokuvat huononivat koko ajan, ainakin Scars of Draculaan asti. Ensimmäinen jatko-osa oli Dracula - Prince of Darkness, joka oli ensimmäinen kauhuelokuva jonka olen ikinä nähnyt. Scars of Dracula oli vähän outo elokuva Dracula-jatkumossa. Siinä ei yritetty käyttää aikaa Draculan ylösnousemuksen selittämiseen, vaan se tapahtui äkisti jostain aivan tyhmästä syystä. Mutta siihen elokuvan typeryydet loppuvat, sillä muuten elokuva vaikuttaa ikäänkuin yritykseltä korjata surkeiden jatko-osien aiheuttamaa rapistumista. Elokuva palaa ikäänkuin Prince of Darknessin kuvioihin, palauttaen mm. Klovin, Draculan piinatun palvelijan (Renfieldiä elokuvissa ei ole). Elokuvassa Dracula palasi ensimäisen elokuvan maneereihinsa (jatko-osissa tämä oli varjoissa hiippaileva mörkö), ja vaikuttaa jopa Bela Lugosimaiselta. Mielestäni Scars, joka on usein melko sätitty täysin vääristä syistä, oli paras jatko-osa Draculalle. Jatko-osissa ei valitettavasti ollut Cushingia ennenkuin kahdessa viimeisessä.

Toki Hammerilla oli muitakin kauhuelokuvia ja jopa sarjoja, mutta nämä ovat ne kaikkien aikojen menestyneimmät sarjat. Muutoinkni ihan hyvät elokuvat muuttuvat loistaviksi Peter Cushingin ajamana.

Triviaa: Hammerin tuotanto on paljolti yhteyksissä kahteen tunnettiin Scifibrändiin. Tähtien Sotaan ja Doctor Who:n. Kuten mainitsin, Peter Cushing näytteli pahista Tähtien Sodassa. Tämä rooli oli siis Darth Vaderin alkuperäinen pomo (ennen keisari Palpatinen keksimistä) Grand Moff Tarkin. Christopher Lee näytteli Kloonien Hyökkäyksessä Kreivi Dookua (sattumaako että Leen hahmo oli kreivi, kuten Dracula?), eli Darth Tyranusta. Viimeisessä Frankenstein elokuvassa, Frankenstein, Monster From Hell, hirviötä näytteli David Prowse, joka tuli myöhemmin tunnetuksi (no, niin hyvin kuin hänet nyt tunnetaan) Darth Vaderin fyysisenä olemuksena. Curse of Draculan toisena tuottajana toimi Max Rosenberg, joka myöhemmin perusti oman kilpailevan tuotantoyhtiön Amicusin, joka teki paljolti samanlaisia elokuvia kuin Hammer. Amicus (nimenomaan Max Rosenberg) tuotti Elokuvan Doctor Who and the Daleks, joka siis oli elokuva versio Doctor Who sarjan toisesta kuusiosaisesta tarinasta. Elokuvassa pääosaa näyttelee Peter Cushing (joka esiintyi monessa muussakin Amicusin elokuvassa), joka teki siinäkin loistavan roolisuorituksen. Tuohon aikaan ei ollut vielä Tohtori vaihtunut, joten Cushing ei niinkään näyttele Tohtoria, vaan tämän näytetlijää William Hartnelia. Elokuvaa katsoessa on vaikea uskoa että pääosaa näyttelee Tähtien Sodan Tarkin. Elokuva sai yhden jatko-osan Daleks - Invasion Earth 2150 AD, joka myös perustui Doctor Who sarjan jaksoihin. Dcotoe Who elokuvat eivät ole kovin hyviä, ja koska tarinat ovat sarjan jaksoista, niin eivät myöskään mitään välttämätöntä katsottavaa edes sarjan faneille. Muutaman vuoden päästä William Hartnellin seniiliys (varsin varhaisella noin kuuden kymmenen vuoden iällä) pakotti Doctor Who:n tuottajia vaihtamaan näyttelijää. Tällöin keksittiin Tohtorin kyky uusiutua kuoleman lähestyessä. Uusi Tohtori oli Patrick Troughton, loistava näyttelijä, joka siihen asti oli pysynyt melko tuntemattomana. Troughton oli kuitenkin esiintynyt Hammerin elokuvissa. Hän on mm. hautausurakoitsijana Curse Of Frankensteinissa, kymmenisen vuotta ennen Doctor Who uraa. Tässä roolissä kasvojaan ei tosin näy ainoastaan kädet, mutta ääni kuuluu. Myöhemmin Troughton sai roolin (jo saatuaan suosiota Doctor Whossa) Scars of Draculassa Draculan palvelijana (aiemmin mainittu Klov). Troughton oli pikkurooleissa toki muissakin Hammerin elokuvissa. Hammerin elokuvissa esiintyi myös Jon Pertwee, joka omi Tohtorin roolin Troughtonin jälkeen. Jon Pertwee sai kuitenkin parempaa näkyvyyttä kilpailevan Amicus yhtiön elokuvissa. Throughton ja Pertwee ovat olleet läpi vuosien suosituimmat Tohtorin näyttelijät neljännen Tohtorin, Tom Bakerin (mm. Pikku Britannian kertoja) jälkeen (nyttemmin uusi sukupolvi faneja on tykästynyt Tohtorin nykyiseen näyttelijään, David Tennantiin, joka on äänestyksissä vienyt jopa Tom Bakerin paikan).

* Se paras näyttelijä ikinä on Peter Ustinov

"Mahti Ankka" kirjoitti:
Ja leffojen vakavuudesta olen eri mieltä, ainakin jos tullaan Kill Billeihin. Siinähän tulee esille erittäin vahvasti ihmisolennon katkeruus pahimmillaan, mikä johtaa lopulta loputtomaan tuskan kierteeseen. Samalla leffassa tuodaan myös näitä ihmismielen parempia tunnetiloja esille hyvin, kuten esimerkiksi rakkaus, sekä tietenkin viha-rakkaus suhde, joka Billillä ja Kiddolla on. Toki elokuva on viihdyttävä myös, mutta sekin on hoidettu melko syväluotaavalla tavalla. Pidän edelleen tuota leffakaksikkoa parhaimpana leffana mitä olen nähnyt..

Tottakai siinä on myös vakavuutta, mutta ainakin omasta mielestäni se hukkuu kaiken sen epäuskottavuuden alle, mitä leffassa on. Siitä on vuosi aikaa, kun nuo elokuvat katsoin, mutta esimerkiksi siinä ykkösosan alun kohtauksessa, missä Uma Thurman taistelee sen "en-muista nimeä naisen kanssa", on aivan uskomattoman typerää, "mukacoolia" dialogia, joka ainakin omasta mielestäni vedettiin niin överiksi, että se tekee elokuvan hahmoista liian epäuskottavia, jonka vuoksi se ihmisluonnon katkeruus ja kaikki muu vakavuus ei oikeastaan tunnu miltään.

Tietenkin voidaan ajatella, että leffa on monen eri genren kokonaisuus, jonka vuoksi tällainen on sallittua, mutta siitä huolimatta... tuo nimenomainen kohtaus sai ainakin minut tuntemaan (hetkellisesti) niin suurta myötähäpeää elokuvaa kohtaan, jonka vuoksi näen sen hahmot vähän toisin silmin.

Ja, jos nyt tullaan sanomaan, ettei yksi kohtaus leffaa kaada, niin kyllä siellä mielestäni oli useita - tämä esimerkki jäi vain erityisen hyvin mieleen.

Jälkiedit: Kaikesta epäuskottavuudesta huolimatta en kuitenkaan pidä Kill Bill -elokuvia huonoina, mutta ne ovat omasta mielestäni todella kaukana täydellisyydestä. Pisteitä antaisin itse (IMDB tyyliin) 7 tai 8.

Kyllähän Tarantino on alusta asti ollut hieman yliarvostettu, ja viime vuosina varsinkin hänen fanituksensa on ollut jossain määrin muodikasta. Tuon Death proofin jälkeen tosin on suosio tainnut olla hieman vähenemään päin, ei taida kukaan pitää sitä niin hyvänä kuin ukon parhaat leffat.

Reservoir dogsia en itse pitänyt kovin hyvänä leffana myöskään, mutta en osaa sanoa miksi. Katsomisestakin on jo sen verran aikaa etten enää muista. Kill Bill ykkönen oli taas hyvä leffa, mutta kakkonen tuntui minusta oikeastaan ihan turhalta. Lähinnä se loppu tuntui tarpeelliselta, ja ehkä ensimmäinen kohtaus mutta välissä oli sitten paljon paskaa joilla haluttiin vain oikeuttaa se että tehtiin kaksi leffaa yhden sijaan.

Omasta mielestäni ylivoimaisesti paras Tarantino-leffa on Jackie Brown, jota kukaan muu ei taida hänen parhaanaan pitääkään. Leffa on hänen ainoa vähän tavallisempi leffansa, ja siksi siitä pidänkin.Harmi, että sen kaltaisia ei olla nähty lisää vaan hän on palannut siihen ikivanhoja Ö-luokan leffoja matkivaan tyyliin.

"Tirkka" kirjoitti:
Omasta mielestäni ylivoimaisesti paras Tarantino-leffa on Jackie Brown, jota kukaan muu ei taida hänen parhaanaan pitääkään.

Satun omistamaan tuon leffan, mutta en ole ikinä innostunut tiiraamaan sitä. Suosittelisitko sitä katsottavaksi?

"Tirkka" kirjoitti:
Omasta mielestäni ylivoimaisesti paras Tarantino-leffa on Jackie Brown, jota kukaan muu ei taida hänen parhaanaan pitääkään. Leffa on hänen ainoa vähän tavallisempi leffansa, ja siksi siitä pidänkin.Harmi, että sen kaltaisia ei olla nähty lisää vaan hän on palannut siihen ikivanhoja Ö-luokan leffoja matkivaan tyyliin.

Pakko sanoa - vaikka tosin itse pidän Reservoir Dogsia ja Pulp Fictionia parempina - että Jackie Brown tuntuu olevan aika aliarvostettu. Aina, kun puhutaan Tarantino-leffoista, ei koskaan edes mainita Jackie Brownia, mikä on erittäin hyvä elokuva. Sen juoni on hyvin mielenkiintoinen ja tarina etenee mukavan hitaasti, mutta toimivasti - se on yksi niitä harvoja leffoja, joilla on pituutta 2½ tuntia, mutta elokuvan katsottuaan tulee tunne, että voikun se olisi kestänyt vielä kauemmin. Näyttelysuoritukset ovat loistavia ja parhaan pystin bongaakin omasta mielestäni De Niro, jonka hahmo on aivan järjettömän hauska ja niin, niin epätavallinen hänelle. Huumoria leffasta löytyy yllättävän paljon, mutta se ei siitä huolimatta ole mikään komedia, vaan pikemmin rikosdraama.

Ehdottomasti Tarantinon kolmanneksi paras leffa, jolle antaisin tuttuun IMDB-tyyliin vahvan kahdeksikon.

EDIT: Nero, katso ihmeessä, et tule pettymään.

"Nero" kirjoitti:

"Tirkka" kirjoitti:
Omasta mielestäni ylivoimaisesti paras Tarantino-leffa on Jackie Brown, jota kukaan muu ei taida hänen parhaanaan pitääkään.

Satun omistamaan tuon leffan, mutta en ole ikinä innostunut tiiraamaan sitä. Suosittelisitko sitä katsottavaksi?

Ehdottomasti. Ei tosin ihan tyypillisintä Tarantinoa mutta itse en sellaista kaivannutkaan joten se oli positiivinen yllätys.

Jackie Brownissa ei ole muuta hyvää kuin Robert De Niro :p

Tarantinon paras leffa on ylivoimaisesti Pulp Fiction, joka Travoltan ja Jacksonin roolisuorituksilla on jotain käsittämätöntä. Kuitenkaan en pidä Tarantinoa mitenkään merkittävänä ohjaajana ja silmissäni jopa James Cameron kiilaa komeasti ohi ohjaustöillä nimeltä Titanic ja Terminator 2.
Katoin muuten tässä yksi päivä Canalilta Candy-nimisen elokuvan, joka kertoo pariskunnasta joka jää huumeisiin koukkuun, ja kamppailevat sen kanssa. Heath Ledger veti pääroolin ja täytyy sanoa, että odotus Dark Knightia kohtaan vain kasvoi kun näki tämän elokuvan. Ledger on vertaansa vailla .. OLI vertaansa vailla oleva näyttelijä ja pystyi näyttelemään eri rooleja loistavasti.

Saanko Papa kysyä mikä tekee Titanicista niin hyvän leffan että se auttaa Cameronia kiilaamaan Tarantinon ohi? Eihän se ole kuin siirappinen ja pateettinen rakkausleffa, jonka ainoa merkittävä hetki on paatin vakuuttavasti kuvattu uppoaminen. Rakkauselokuvan nälkään (eli sunnuntai-aamun krapulamorkkisfiilikseen) käy kyynelkanavien avaaja -leffa numero yksi, Love Story. Jo se tunnari...

Itsekin fanittelin joskus Kill Billien ilmestymisen jälkeen Tarantinoa aikalailla, mutta viime aikoina se on vähentynyt runsaasti. Toki Reservoir, Pulp ja KB:t ovat mainioita elokuvia, mutta se uusin oli täysin susi. Kurt Russell oli pirun cool ja kolari oli makaaberilla tavalla huvittava. Siinä leffan anti, muuta leffa ei kyennyt itselleni tarjoamaan.
Tarantinon tähtihetkistä puhuttaessa nostaisin esiin yhden elokuvan joka tunnutaan sivuuttavan herrasta puhuttaessa, nimittäin Tony Scottin ohjaaman True Romancen. QT:han käsikirjoitti leffan ja sen juonessa ja dialogissa onkin Tarantinon tavaramerkit läsnä, käsikirjoitus yhdistettynä Scottin tavanomaisempaan ohjaustyyliin, tekee leffasta helvetin toimivan rikospätkän. Jo pelkästään Walkenin ja Hopperin "Sicilians were spawned by niggers" -kohtaus varmistaa leffalle paikan suosikkielokuvieni piiitkässä listassa.
Nyt on sunnuntai, mutta en kuitenkaan seuraavaksi katso Love Storya, vaan virkistän muistiani katsomalla yhden viime vuosien parhaimmista amerikkalaisista komedioista, nimittän Anchormanin. ->

"Riveni" kirjoitti:
Death Proof onnistui siinä, mitä tavoittelikin,

nimenomaan ei... sen oli tarkoitus kopioida korneja 70-luvun B-pätkiä mutta sen sijaan lopputulos on taas uusi tarantinon leffa johon on lätkitty päälle kuluneelta filmiltä näyttäviä efektejä

esimerkiksi se kahvilakohtaus on naurettavan tylsä, niin kuin joku noviisikäsikirjoittaja olisi yrittänyt apinoida Royale w/ Cheese- ja jalkahierontakeskusteluja huonoin tuloksin

"Hyppynen" kirjoitti:

"Riveni" kirjoitti:
Death Proof onnistui siinä, mitä tavoittelikin,

nimenomaan ei... sen oli tarkoitus kopioida korneja 70-luvun B-pätkiä mutta sen sijaan lopputulos on taas uusi tarantinon leffa johon on lätkitty päälle kuluneelta filmiltä näyttäviä efektejä

esimerkiksi se kahvilakohtaus on naurettavan tylsä, niin kuin joku noviisikäsikirjoittaja olisi yrittänyt apinoida Royale w/ Cheese- ja jalkahierontakeskusteluja huonoin tuloksin

Nimenomaan tuo Tarantinolle tyypillinen dialogia- painoitteiset kohtaukset esimerkiksi vielä Kill Billissä ja Pulp Fictionissa olivat minusta onnistuneita, mutta Death Proofissa tuo juttu jotenkin ontui. Toisaalta minusta oli hyvä keksintö laittaa tuo elokuva sijoittumaan kuitenkin nykyaikaan, vaikka välillä mustavalkoisena elokuva katsojien edessä pyörikin. Vihjeitä nykyajasta tuli koko ajan (Nokian puhelin, Angelina Jolie jne.) vaikka elokuvassa käytettiin vanhoja autoja ja vaatteita.

Kuitenkin, dialogia- kohtauksia lukuunottamatta minusta elokuva oli enemmänkin kuin katsottava, ja kyllä se varmaan tulee vielä uudestaan joskus hieman tarkemmin katsottuna katsottua. Ei se mikään yli 8:n arvoinen missään nimessä ollut, mutta yli 8:n elokuvia ei minusta ole muutenkaan pitkään aikaan tullut. Täytyypi se Planet Terror tuossa pian kanssa tsiigailla.

"Hyppynen" kirjoitti:

"Riveni" kirjoitti:
Death Proof onnistui siinä, mitä tavoittelikin,

nimenomaan ei... sen oli tarkoitus kopioida korneja 70-luvun B-pätkiä mutta...

...esimerkiksi se kahvilakohtaus on naurettavan tylsä, niin kuin joku noviisikäsikirjoittaja olisi yrittänyt apinoida Royale w/ Cheese- ja jalkahierontakeskusteluja huonoin tuloksin

Voi ei. Mihin tämä maailma on menossa. Hyppynen on ristiriitainen!! Mihin enään voi luottaa. 70-luvun B-pätkät olivat nimenomaan tylsiä roskaelokuvia joissa noviisikäsikirjoittajat yrittivät apinoida jotain paremmin myyvää konseptia.

Scarface on kaikkien aikojen paras elokuva. Se käsittää koko ihmisyyden. Piste.





- Subjektiivisen fanin näkemys -

Scarface voi olla hyvä elokuva, mutta se on roskaa verrattuna King Kongiin. King Kong on aivan ehdottomasti paras elokuva mitä on ikinä tehty!

Scarface voi toki käsittää koko ihmisyyden, mutta koko ihmisyyden lisäksi King Kong paneutuu hiukan apinoihinkin.

8 Mile on paras leffa, ihan oikeesti. Niin ja sitten tietenkin I Now Pronounce You Chuck & Larry on aivan mahtava komedia. Kevin James on kuningas.

Miten saatoin unohtaa eeppisen klassikon. Forrest Gump on ehkä sittenkin kaikkien aikojen mestariteos.

Paras leffa on psykedeeli, joka käsittää koko maailmankaikkeuden - siinä on George Bush, Hitler, Stalin, pieniä vihreitä miehiä, sissijuustoa... siinä on kaikki.

Katsokaa Psykedeeli.

"Captain Charisma" kirjoitti:
Forrest Gump on ehkä sittenkin kaikkien aikojen mestariteos.

Joskus ajattelin noin, mutta sitten näin taas King Kongin 10 vuoden jälkeen, ja Forrest Gump joutui kakkossijalle.

Ponterosa on kaikkien aikojen paras elokuva. Siinä on kauniita naisia ja Tony Halme.

Kertokaa joitain hyviä leffoja, jotka käsittelee vainoharhaisuutta - paranoiaa.

Ei, sillä että itse joku hullu olisin - kyseinen aihe vaan sattuu kiinnostamaan.

"Captain Charisma" kirjoitti:
Forrest Gump on ehkä sittenkin kaikkien aikojen mestariteos.

Ehkä? Ei mitään ehkä vaan se on.

Finlay, lopeta se akti.

Sorkke - kehitän jotain muuta. Meen vaikka kiusaamaan DMW:tä mesessä...