Foorumiarkisto

no huhhuh...itelläkin ois jotain arviolta 5000 biisiä koneella, ja 1000 levyä hyllyssä joten vois tulla jonkinverran tekemistä kuunnella ne

jos levy kestäis keskimäärin tunnin, niin siihen menis vajaa 42 päivää jos putkeen kuuntelis mukaan ei oo laskettu levyjen vaihtoa

siihen päälle noi tietokoneella olevat (joista noin 1000 biisiä löytyy myös levyiltäni) eli 4000 biisiä, keskimäärin 3,5 minuuttia kappale....menis 24 päivää

eli siinä ois urakkaa 66 päiväksi yhtäsoittoa

jos kuuntelisin biisejä ainoastaan kotonaoloaikani (eli 24 h - tuö 7 tuntia - nukkuminen n: 8 tuntia) putkeen, jäisi päivälle kuunteluaikaa 9 tuntia...

eli kuuntelemiseen menisi silloin 176 päivää

Taidampa tästä lähteä kotiin kuuntelemaan...NOT!

"The Knob" kirjoitti:
WindWaker soutrack? kerro lisää tästä projektista mitä olit tekemässä

Niin, se GameCuben Zelda-peli. Hieno peli, BTW.

"Minä ite" kirjoitti:

Päätin olla humoristinen.

Kun sadan tunnin raja musaa koneella meni rikki, päätin aloittaa maratonin soittamalla kaikki kappaleet järjestyksessä putkeen. Ruljanssi käynnistyi 21.4 klo 18.05 Mike Oldfieldin tunnin ja kaksi sekuntia kestävällä Amarokilla, ja nyt soi 264:s kappale, Leevi and the Leavings - Pikku Prinsessa. Maraton loppuu sitten aikanaan Legend of Zelda: The Wind Wakerin Epilogiin.

Ja koko idea oli vain yksi näistä erikoisista päähänpistoistani.

http://dickcream.com/h/04/0519 Tuo musiikki tuossa. Mua on jo pitkään askarruttanut MISTÄ HEMMETISTÄ tuo on peräisin. Full metal jacketissa yksi Vietnamilais-huorista totesi "So horny" ja tuo ääni onkin varmaan sitten otettu tuohon. Mutta sitten onko tämä jonku tunnetun tekemä, vai kuinka? Sillä pelasin juuri Leisure suit Larrya ja siinä soi myös tuo musiikki soi. Voiko joku kertoa jos tietää?

2 Live Crew samplasi sen (juuri Full Metal Jacketista) kappaleeseen Me So Horny. Se on joltain levyltä (nimeä en muista), joka oli aikoinaan kaikkien aikojen myydyin raplevy, joten sitä voidaan pitää kohtalaisen isona hittinä ja tunnettuna kappaleena. Tosin, se ei varmaan sisältönsä takia ("Lick my asshole too") koskaan saanut paljoa huomiota radiokanavilla tai TVssä, vaikka suuri yleisö sen jotenkin onnistuikin löytämään.

Miljoonarokkiin olen menossa, ei minua esiintyjät erityisemmin kiinnosta vaan se meininki ja se että se on minulle ilmaista. Käy siinä samalla sitten kyläkaupassa ostoksilla.

Tällä hetkellä eniten iskee vähän vanhempi metallimusiikki, kuten testament, slayer. Onko muilla sellaista että se lempibändi vaihtuu aika usein. Kohta on varmaan testamentkin kuunneltu niin puhki että tuskaan on turha mennä katsomaan

"Aleksi" kirjoitti:
Tällä hetkellä eniten iskee vähän vanhempi metallimusiikki, kuten testament, slayer. Onko muilla sellaista että se lempibändi vaihtuu aika usein. Kohta on varmaan testamentkin kuunneltu niin puhki että tuskaan on turha mennä katsomaan

Aika outo asenne. Tai toisaalta, ei kait nykypäivänä.

Deathia, Sepulturaa, Anthraxia ja vanhaa Metallicaa olen kuunnellut vuodesta -88 lähtien enkä todellakaan kyllästy ikinä näihin bändeihin.

Testament tuli kuvioihin hivenen myöhempään, mutta kyllästymisen vaaraa ei ole. Into the Pit ja Over the wall toimivat aina kuin häkä.

Mun jakeluun kyllä ei mene, että voi kuunnella jonkun loistobändin puhki. Ehkä tämä metalli ei kuitenkaan sitten ole se sun juttu? Ei tietyt metallilevyt kulu koskaan puhki.
Slayer ja Reign in blood, ei tuo levy kykene kulumaan koskaan puhki. Joka kerta se iskee turpaan kuin Rocky Balboa.

Meikäläiselläkin on Trässi kausi meneillään joten

At the gates, Slayer, Stam1na, mokoma kolahtaa (kovempaa kuin ennen)...samoin hauntedin uus löyty just

Kannattaa muuten Slayer/AtTheGates haunted fanien tsekkailla semmonen yhtye kun

Carnal Forge

tai ainakin tutustua
aika tiukkaa tykitystä...

"The Champion" kirjoitti:
Miljoonarokkiin olen menossa, ei minua esiintyjät erityisemmin kiinnosta vaan se meininki ja se että se on minulle ilmaista. Käy siinä samalla sitten kyläkaupassa ostoksilla.

Joo niin niin, "menen koska se on ilmaista..." Oikeasti tulet sinne vanhaa kunnon Tzei-emiä katsomaan

Minäkin olen yhden kaverin kautta tutustunut Stam1naan ja perkele, sehän on aivan mahtavaa! Ristiriita on levyn paras kipale.

np. Stam1na - Väkivaltakunta

Jep, Stam1na on kova bändi, ja heidän koko levynsä on todella hyvä. Ristiriita, Väkivaltakunta jne. Kaikki ovat hyviä biisejä. Voittaa kyllä Teräsbetonin.

staminan paras biisi ei löydy levyltä muuten löytyy kakkosraitana siitä "kadonneet kolme sanaa" sinkulta

Biisi on nimeltään "pyhä yksinkertaisus" vanha biisi noilta, löytyy jo aikaisemmilta demoilta. Ihmettelin miksi ei ollut levyllä.

Ite näin bändin ekaa kertaa joskus pari vuotta sitten, ja viimeksi Jörisrokissa 2004, nyt en oo nähny levynteon jälkeen bändiä livenä mutta en usko että kovin huono voi olla kun oli helvetin kova jo silloin aikoinaankin!

kyllähän tuo tulee festareilla varmasti nähtyä pariinkin otteeseen

Allekirjoittaneeseen Stam1na ei ole iskenyt kovinkaan lujaa, kaikesta hypestä huolimatta.
Toki levyltä löytyy muutama varsin menevä kappale(joiden nimiä en muista), mutta muuten heidän zencafe-rässinsä(kuten joku heidän tyylinsä hienosti puki sanoiksi imperiumin.netin laudoilla) ei ole kolahtanut minuun.
Muutaman kerran olen heidän kiekkonsa läpi kuullut ja väsymys siinä vääjäämättä iskee, jos levyn yhdeltä istumalta läpi kuuntelee. Monet biisit toimivat yksittäisinä vetoina varsin hyvin, kuten jo ylempänä totesin, mutta kokonaisuutena paketti ei ole aivan yhtä hyvin onnistunut.
Hyvä tulokas, mutta ei niin uskomattoman hyvä mitä kaikkialla on annettu ymmärtää.

Ai niin, Anttilassa on 2 cd:tä yhteishintaan 15 euroa -kampanja. Mukaan tarttui Pearl Jamin Vs. sekä Ozzyn Bark At the Moon. Ehkä muutama sananen niistä myöhemmin, ehkä...

Löysin hyllystä The Rasmuksen muutaman vuoden takaisen "Hellofacollection" -kokoelman. En jaksa sitä nyt ruveta arvostelemaan, mutta jostain syystä pidin siitä jossain määrin.

Tämä on ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Tuo The Rasmuksen uusin, "Dead Letters", on taas järkyttävää tuubaa IMO. Chill ja F-F-F-Falling tarttuvat ihan kelvollisesti, mutta biisi joka räjäyttää tajunnan, on epäilemättä kyllä Funky Jam. Ajalta, kun The Rasmus oli Rasmus ja Lauri Ylönen ei ollut meikkaava nättipoika. Tässä biisissä on aivan loistava meininki ja tällainen punkahtava soundi, kaikkinen torvineen. Nostaisin tämän jopa The Rasmuksen parhaaksi biisiksi, yksinkertaisesti siksi, että siinä on energiaa ja loistava meininki.

Nykyinen Rasmus on taas surkeata. Kolme vuotta sitten sitä vielä kesti, mutta nykyään en voi sietää sitä. Kaikki meni pilalle kun Ylönen rupesi meikkaamaan. Surullista, että lupaava punk-rock -bändi pilataan tällä tavalla.

K-Maro on ihan ok laulaja. K-Maro - Femme Like You soi nytkin. Tuo biisi soi siinä K-Maron mainoksessa, ja tykästyin siihen. K-Maron levyä silti en ostaisi, pelkästään yhden biisin takia, mutta tämä Femme Like You on kyllä hyvä biisi. Tiedä sitten teistä miten tykkäätte mutta minuun tämä ainakin iski.

"Trollhammaren" kirjoitti:
K-Maro on ihan ok laulaja. K-Maro - Femme Like You soi nytkin. Tuo biisi soi siinä K-Maron mainoksessa, ja tykästyin siihen. K-Maron levyä silti en ostaisi, pelkästään yhden biisin takia, mutta tämä Femme Like You on kyllä hyvä biisi. Tiedä sitten teistä miten tykkäätte mutta minuun tämä ainakin iski.

Femme Like You iski aika lähellä niin lujaa kuin sellainen biisi voi iskeä joka kuuluu täysin kuuntelemieni genrejen ulkopuolelle. Eli ihan hyvä biisi jonka todennäköisesti imuutan, kuuntelen jonkin aikaa, unohdan mp3-kokoelmani joukkoon ja löydän uudestaan jokusen vuoden kuluttua.

Ja K-Maron tyyliselle artistille, tuo on jo aikamoinen kehu.

Tuo K-Maron biisi toimii erittäin hyvin jossain baarissa tai vaikka autossa, mutta ei sellaista muuten jaksa kuunnella. Hyvä meininki kappaleessa on ja siitä löytyy myös sitä uniikkiutta, mitä nykyajan biiseistä usein puuttuu.

"Lappis" kirjoitti:

"Aleksi" kirjoitti:
Tällä hetkellä eniten iskee vähän vanhempi metallimusiikki, kuten testament, slayer. Onko muilla sellaista että se lempibändi vaihtuu aika usein. Kohta on varmaan testamentkin kuunneltu niin puhki että tuskaan on turha mennä katsomaan

Aika outo asenne. Tai toisaalta, ei kait nykypäivänä.

Deathia, Sepulturaa, Anthraxia ja vanhaa Metallicaa olen kuunnellut vuodesta -88 lähtien enkä todellakaan kyllästy ikinä näihin bändeihin.

Testament tuli kuvioihin hivenen myöhempään, mutta kyllästymisen vaaraa ei ole. Into the Pit ja Over the wall toimivat aina kuin häkä.

Mun jakeluun kyllä ei mene, että voi kuunnella jonkun loistobändin puhki. Ehkä tämä metalli ei kuitenkaan sitten ole se sun juttu? Ei tietyt metallilevyt kulu koskaan puhki.
Slayer ja Reign in blood, ei tuo levy kykene kulumaan koskaan puhki. Joka kerta se iskee turpaan kuin Rocky Balboa.

No en nyt kuitenkaan ihan noin kirjaimellisesti sitä tarkoittanut. On minullakin muutamia levyjä joita olen kuunnellut jo pitkään ja hartaasti kuten Metallican ...and justice for all ja ride the lightning. Slayer taas on itselleni suhteellisen uusi tuttavuus ja pitää kyllä paikkansa että reign in bloodia pystyy kuuntelemaan 24/7.

Ehkä jotkut orkesterit ovat vähän niinkuin "kausiluonteisia", kuten esim Pantera. Cowboys from hell oli joskus jäänyt nurkkaan pölyttymään mutta nyt taas maistuu. Sama myös Kreatorin ja Megadethin kohdalla.

Ja tässä kun nyt ollaan niin mitä mieltä olette Megadethin The system has failed levystä? Kannattaako ostaa?

Katselen tässä pätkää, jossa Michel Gondry hahmottelee Chemical Brothersin musiikkivideota Star Guitar paperille. Eipä voi muuta sanoa, kuin että tuolla miehellä on aivan uskomaton visuaalinen ote, kun hän voi tehdä jotain sellaista yhdellä aa-nelosella. Gondry ei tunnetusti käytä mielellään lainkaan CGItä, mikä saa minut kiinnostumaan siitä videosta yhä enemmän. Kiinnostaisi hyvin paljon tietää miten se on toteutettu, jos CGItä on yritetty välttää mahdollisimman paljon. Eternal Sunshine of the Spotless Mindissa hän onnistui tekemään sen useita kertoja todella alkeellisilla, mutta kekseliäillä menetelmillä.

Kappalekin on ihan mielenkiintoinen.

Teki kyllä hyvää palata Chemical Brothersin pariin pitkästä aikaa. Silloin aikoinaan (90-luvun puolessa välissä) juuri tämä bändi antoi meille vanhoille rock-faneille luvan kiinnostua tuon tyyppisestä musiikista. Setting Sun oli lähinnä se kappale, joka sen teki. Osa kunniasta kuulunee tietenkin Noel Gallagherille, joka hoiti lauluosuudet (ja Prodigylle, joka teki omalla suunnallaan vastaavaa työtä). Joka tapauksessa, vielä 90-luvun puolivälissä tekno oli vain tietyn hörhöjoukon harrastus, eikä sitä kukaan itseään kunnioittava vanha grungefani (mitä me kaikki tietenkin siihen aikaan olimme) voinut kuunnella.

Chemical Brothers on myös siitä kummallinen olio, että sillä on ura, mikä on teknopiireissä todella harvinaista. 12 vuotta levytyksiä on rockpiireissä vielä usein sen oman paikan hakemista, mutta teknopuolella se on poikkeuksellista.

Kannattaa myös kuunnella Spike Jonzesin katkeroituneet kommentit venäläisistä kuvausryhmistä Elektrobankkiin liittyen.

Suosittelen myös The Rutlesin All You Need is Cash DVDtä. Eric Idle on kaivanut jostain esiin vanhan legendaarisen sosiologihahmonsa, joka on nyt päätynyt toimittajaksi, mutta toimii edelleen. Mukana on myös paljon kuuluisia muusikoita, joihin Lorne Michaels sai yhteyden, kuten Paul Simon ja Mick Jagger (eli aikoinaan tavallisia SNL-esiintyjiä), sekä itse George Harrison pienessä roolissa (ei siis itsenään, kuten nuo muut).

Jos sitä muutaman kuuntelukerran jälkeen raapustaisi jotain Pearl Jamin Vs.-levystä sekä Ozzyn Bark At the Moonista.

Ozzy Osbourne - Bark At the Moon
Kyseessä lienee Ozzyn levyistä se, mikä jakaa mielipiteet jyrkimmin kahtia. Tämä on järjestyksessään Ozzyn soolouran kolmas tuotos ja ensimmäinen kitaristi Randy Rhoadsin kuoleman jälkeen, joten oli odotettavissa että levyltä välittyy suuri tunnelataus.
Näin muutaman kuuntelukerran jälkeen itselle on jäänyt sellainen fiilis, että tämä levy on ilman muuta Ozzyn alkupään tuotannosta rauhallisin(toki muutama kunnon hevijyrä mahtuu tällekin kiekolle). Kitarassa oleva Jake E. Lee hoitaa tonttinsa ja täyttää suuret saappaat niin hyvin kuin vain oli mahdollista(näin maallikon korvan mukaan), herran kitaratyöskentely on mitä mainiointa nimikkokappaleessa ja kappale onkin levyn vahvin biisi.
Levyltä ei oikeastaan löydy yhtään heikkoa biisiä, mutta todellisia tappobiisejäkin vain yksi, joten ei tämä levy nouse Ozzyn parhaimpien tasolle muttei tosin ole niin huono mitä monessa paikassa on annettu ymmärtää.
***

Pearl Jam - Vs.
Tämä oli toinen PJ:n levy johon olen tutustunut kunnolla(toinen on tietenkin debyytti Ten). Kuten Teninkin tapauksessa, myös tämä levy vaatii vähintään kolme-neljä kuuntelukertaa auetakseen edes joillakin tasoilla.
Seattlen grunge-bändeistä Pearl Jamilla lienee kaikista vähiten juuri grunge-bändeille tyypillisiä vaikutteita musiikissaan. Välillä jopa liu'utaan kantrin ja jopa popin(aika minimaalisesti kuitenkin) puolelle, mutta se ei aiheuta näinkin paatuneelle hevidiggarille ongelmaa siitä yksinkertaisesta syystä että koko paketti toimii. Vedderin tavaramerkkivokaalit, kitarat... kaikki vain tuntuvat olevan lähes saumattomassa yhteistyössä. Alkupää sisältäneen ne levyn loistavimmat biisit, loppupää ei ehkä tykitä yhtä vakuuttavasti(Indiifference-balladia lukuunottamatta) mutta on silti takuuvarmaa PJ-laatua eli paljon toimivampaa kuin useimmilla bändeillä.
Kyseessä on mainio jatko Tenille, ei ehkä debyytin tasoinen, mutta siis todella hyvä levy.
****+

Ja arvostelua pukkaa...

Neil Young - Greendale
Neilin uusin levy, mikäli tuota tänä vuonna ilmestyvää levyä ei lasketa. Ja tässä Neil todistaa, että hän vielä pappana osaa. Greendale on nimittäin todella hyvä levy. Levyä ei tosin voi verrata mihinkään muuhun Youngin levyyn, koska tämä on aivan erilainen levy.

Levy kertoo siis Greendalesta, joka on pieni kylä Kalifornian rannikolla. Tarinan pääosassa on Greenin perhe, jolle sattuu ja tapahtuu levyn aikana. Lätyllä on 11 biisiä, jotka kaikki paitsi viimeinen, Be The Rain, kertovat Greenin perheestä. Koko levy on siis tarina, jota voisi kertoa reissumies tai kiikkutuolissa istuva eläkeläinen.

Biisit ovat massiivisia. Pisin, Grandpa's Interview, on liki 13 minuuttia pitkä, samaten Sun Green, pituus 12.03. Lyhyin kappale on "vain" kolme minuuttia kestävä Bringin' Down Dinner, mutta muuten kappaleiden kesipituus on siinä kuuden ja seitsemän minuutin paikkeilla. Tosin muutamassa kappaleessa, esim. Grandpa's Interview'ssa, alkaa ainainen saman kohdan junnaaminen ärsyttää, mutta kun on pitkät lyriikat, niin täytyy olla myös paljon väliosia.

Levyn päättää 9.13 pitkä Be The Rain, joka on taas näitä Youngin pakollisia Greenpeace-biisejä. Silti mielestäni se on levyn paras kappale. Sanat ovat ihan järkevät ja sävellys on onnistunut oivallisesti. Hienoja soolojakin kuullaan.

Greendale todistaa, että Young jaksaa tehdä hyviä levyjä vielä vanhoilla päivillään, vaikka Are You Passionate? olikin melko heikko esitys. Näköjään vanha koira oppii uusia temppuja.

****½/*****

System of a Down - Mezmerize
Pientä kommenttia täytyy heittää nyt kun tämä tuli ostettua. Tänä keväänä on ilmestynyt kolme kovasti odottamaani uutta albumia. Ensimmäinen niistä oli Apulannan Kiila, joka olikin kaiken odottamisen arvoinen. Toisena ilmestyi Weezerin Make Believe, joka taas oli ankara pettymys eikä levy ole vieläkään iskenyt. Kolmas odotettu oli sitten tämä, ja pikkuisen pelotti kun kuuntelin muutama viikko sitten ensimmäisen kerran jakoon livahtaneita huonolaatuisia mp3:ia. Jo paljon aikaisemmin kuunneltavaksi päästetty Cigaro ja single-biisi B.Y.O.B. (Bring your own bombs) iskivät edelleen, mutta muut biisit tuntuivat melko mitäänsanomattomilta. Useamman kuuntelukerran jälkeen muutkin aukenivat ja vaikka levy on kuunneltu varmaan jo n. 50 kertaa, niin muutamat kappaleet paranevat vieläkin. Hitaampaan syttymiseen taitaa olla syynä tyylin siirtyminen osittain hieman melodisempaan suuntaan. Tätä oli kuultavissa jo Steal This Albumilla, vaikka ne biisithän oli tehty jo Toxicityn aikoihin. Mukana on tietysti näitä paljon suoraviivaisempiakin biisejä kuten esim. Cigaro. Lähes jokaisessa biisissä on ainakin yksi kohta, jota aina odottaa ja joka sytyttää joka kuuntelukerralla. Niitä on vaikea kuvailla ja jokainen tietysti löytää omat suosikkikohtansa, tai ei. Soitto kuulostaa edelleenkin hyvältä ja mukana on niitä bändille ominaisia nopeita rytminvaihdoksia sopivasti.

Lyriikat pysyvät edelleen osittain hyvinkin poliittisina koskettaen mm. sotaa B.Y.O.B:ssa, egoistista business -ajattelua Cigarossa ja mediaa Violent Pornographyssa ja Radio/Videossa. Mukana on myös This Cocaine Makes Me Feel Like I'm on This Song, joka edustaa tätä hämärämpää linjaa, enkä uskalla lähteä tulkistemaan sanomaa, jos sitä edes on. Sanoituksissa on monenlaisia tyylejä. Mukana on yksinkertaisia ja selkeitä säkeitä kuten "Why don't presidents fight the war, why do they always send the poor", joista voi lähteä miettimään laajempaa merkitystä. "My cock is much bigger than yours" edustaa yksinkertaista varmasti mieleen jäävää kuvainnollista ilmaisua, jossa ei tarvitse olla Matlock tulkitakseen merkitystä. Pääasiassa lyriikat ovat kuitenkin vähemmän itsestäänselviä ja niitä täytyy miettiäkin kunnolla, tai sitten olen vain tyhmä. Kokonaisuudessaan tämä on kuitenkin sanomaltaan mielestäni selkein SOAD:n albumi, vaikkei gonorrhea gorgonzola heti aukeisikaan. Minä pidän.

Melodisuuden lisäksi toinen suurempi muutos aikaisempaan on kitaristi Daron Malakianin kasvanut osallistuminen laulamiseen. Enää hän ei laula vain taustalla ja satunnaisissa kohdissa. Tähän suhtaudun siinä mielessä ristiriitaisesti, että Daron on loistava laulaja, ja harmonia sekä vuorottelu Serj Tankianin kanssa toimii oikeastaan aivan täydellisesti, mutta Serj on vain niin ylivoimaisen monipuolinen ja hyvä. Ehkä paras ratkaisu olisi tulevaisuudessa julkaista enemmän vain Serjin laulamia biisejä, mutta ottaa mukaan myös näitä, joissa Daron on selkeästi mukana.

Kolmantena muutoksena pitää mainita Serj Tankianin ulkonäkö. Ennen hän oli kuin suora kopio Mick Foleysta, mutta kehitys on kulkenut kohti Bret Hartia. Tuossa havainnollistusta: http://koti.mbnet.fi/goner/serj.jpg

Itse kotelosta on myös pakko sanoa pari sanaa. Kotelo on pahvinen (levynpidikeosa tietysti muovia) ja todella tyylikäs. Grafiikat ovat komeita ja toimivat keskenään hyvin, vaikka ne ovatkin täysin erilaisia. Kotelo aukeaa ns. väärinpäin eli vasemmalta. Tähän lienee syynä puolen vuoden päästä ilmestyvä albumin toinen levy, Hypnotize, joka voidaan liittää Mezmerizeen kiinni, jotta saadaan yhtenäinen kokonaisuus. Kansissa ja kansilehtisessä on monia muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia. Löytyy mm. teksti "We don't have to cut forests to make paper anymore. That's why System of a Down printed this CD booklet (printed with soy inks) on Vanguard Recycled Plus process chlorine-free paper, made from 10% tree-free fibers hemp and flax and 90% post-consumer waste from www.livingtreepaper.com". Hyvä homma, koska paperi ja painatus vaikuttaa yhtä laadukkaalta kuin yleensäkin.

Kokonaisuudessaan siis todella hyvä levy. Pituutta saisi olla hiukan enemmän, mutta niin saisi olla monella muullakin levyllä. Vanhempiin SOADin levyihin on vaikea verrata tässä vaiheessa, koska tämä on niin uusi tapaus vielä. Enköhän myöhemminkin pidä tätä suurinpiirtein samalla tasolla kahden ekan levyn kanssa. Puolen vuoden päästä tulevaa Hypnotizea odotan todella kovasti. Mukaan sille on ainakin tulossa ilmeisesti armenian kansanmurhaan liittyvä ja hieman Aerialsia muistuttava Holy Mountain, Kill Rock N' Roll ja kuulemma hyvin suoraviivainen Lonely Day, jonka piti kai jo tulla tälle levylle. Kaksi ensimmäistä noista vaikuttavat melko lupaavilta, vaikka olen kuullut vain huonolaatuiset live-versiot. Kolmattakin on kehuttu. Tämä on ehdottomasti ostamisen arvoinen albumi, vaikka omistaisikin levyn mp3-muodossa, koska kannet ovat komeat ja "ostettu cd on aina ostettu cd" kuten joku joskus tokaisi.

****½

Olen palannut, Miljoonarock oli kyllä paljon hienompi tapahtuma kun odotin sen olevan ja olen tyytyväinen lähtöpäätöksestäni. En ole ollut aikaisemmin minkäänlaisessa musatapahtumassa. Kävimme aluksi kaupoilla, mutta mukaan tarttui vain Matrix Revolutions. Tiedän, se on ihan surkea mutta kun omistan aikaisemmat osat niin täytyi ostaa kun halvalla sai. Kävimme sitten tarkastamassa uuden ruokapuodin joka näytti lähinnä mahtavalta palatsilta.(Ruokapuodin vessan oveen oli tussilla kirjoitettu The Knob...) Kuudelta aukesi sitten ovet konserttiin ja kevyen turvatarkastuksen jälkeen menimme parin metrin päähän etukaiteesta seisoskelemaan ja pidimmekin paikkamme siinä ihan lähtöömme asti.

Puolen tunnin odottelun jälkeen lavalle nousi Pelle Miljoona joka ei kyllä säväyttänyt, oli se sentään huvittavaa kun hän laittoi huivin naamalleen ja aurinkolasit huivin päälle. Basso tuntui aluksi rintakehässä, mutta siihen tottui. Laimea alku, mutta oli yleisössä muutama Pelle fani jotka tanssivat kappaleiden mukana. (Ihmisiä ei tässä vaiheessa ollut vielä kovin paljoa.) Olivat tietenkin juopuneita, mutta niitten steppauksille oli mukavaa naureskella. Tämän jälkeen lavalle nousivat, taas noin vartin tauon jälkeen Axe:n mainostytöt, jotka kyllä heiluttelivat itseään ihan nätisti. Kyllä siinä aika kului paremmin kuin tyhjää lavaa tuijotellessa, nättejä tyttöjä.

Sen jälkeen meni taas reilu puolituntinen kun Jani Wickholm tuli lavalle ja veti kyllä ihan hyviä kappaleita. Tässä vaiheessa porukkaa oli jo ihan mukavasti, mutta tilaa oli vielä. He lopettivat soittamisen, mutta sitten tulivat vielä vetämään yhden aika tunnetun kappaleen (jonka nimeä minä surkimus en nyt muista) coverin, joka oli kieltämättä tosi hyvä.

Tämän jälkeen lavalla alkoi hirveä säätäminen, kuten arvata saattoi Deep Purpe oli seuraavaksi vuorossa. Joutui odottamaan yli tunnin ennen kuin pojat tulivat lavalle soittamaan, tänä aikana yleisö oli jo monia kertoja vaatinut bändiä lavalle. Noin varttia ennen bändin saapumista alkoi yleisössä hirveä tuuppiminen kun muut yrittävät päästä eteenpäin. Minä kyllä sain pidettyä puoleni, tuuppasin aina takaisin kun joku yritti änkeä eteen. Nyt porukkaa oli jo silmänkantamattomiin.

Aloin itsekkin kieltämättä vähän kyllästyä odotteluun, mutta oli se sitten hienoa kun pojat tulivat lavalle. Otin jopa korvatulpat pois, ajattelin että on meininki vähän korkeammalla. He soittivat aika kauan, ja olin kyllä täysillä mukana. Yhdessä vaiheessa laulaja pyysi yhtä miestä ylesöstä heittämään hattunsa hänelle, ja hän pienen mietiskelyn jälkeen tekikin niin vaikka sai valitukset järkkäriltä. Kitaristi huomasi hatun, ja soitti hattu päässä kappaleen loppuun. Hän heitti hatun yleisöön, yksi lähelläni ollut pikkupoika sai sen kiinni, mutta sitten yksi ulkomaalainen äijä vain törkeästi repi sen pois pojan käsistä ja sai sen itselleen. Soiton aikana ihan lähelleni tuli joku heviäijä joka haisi ihan selvästi paskalle, onneksi se törkeä ulkomaalainen ajoi sen sitten pois. Muutakin kamaa he heittivät myös, yksi plektra(?) lensi melkein viereeni, mutta yksi toinen kerkisi astua sen päälle ja otti sen sitten itselleen. Annoin asian sitten olla, vaikka olisihan se ollut kiva muisto.

Hienon keikan kyllä Deepn Purple veti, en ole heiltä juurikaan kappaleita kuullut, mutta yleisö oli kyllä tosi hyvin mukana Black Nightin aikana joka oli samalla illan viimeinen kappale. He soittivat noin puolitoista tuntia, kitaristilla näytti olevan välillä hauskaa. Laulaja näytti välillä unohtelevan sanoja, sille kitaristi varmaan (yleisön lisäksi) naureskeli... Kun bändi lopetti soittamisen niin lähdimme liikkeelle, jalat olivat seitsemän tunnin seisomisen jälkeen aivan muusina. Emme jääneet enään katsomaan Kirkan Show:ta ja ilotulitusta, Deep Purpen esiintymisen jälkeen se ei enää jaksanut kiinnostaa meitä, eikä suurinta osaa yleisöstä. Jos olisivat hoitaneet asian järkevästi niin Deep Purple olisi esiintynyt viimeisenä. Kotimatkalla kuuntelimme vielä Deep Purplen levyä, jonka ostimme kun se oli tarjouksessa. Muistoksi jäi lipun yläosa ja ranneke, ja tietenkin muistikuvat. Mahtavaa oli, ei sitä oikein muuta osaa sanoa.

np. Deep Purple - Perfect Strangers

Itse aloitin musiikin kuuntelun tosissani jossain 6v. Ostettiin äitini kanssa silloisen suosikki bändini, Scootterin albumi. Sitä tuli sitten popiteltua..

Heviin sirryin sitten Children of Bodomin avulla jossain 11v tienoilla. Siitä lähtien musiikkini on ollut hevi painotteista. vaikka minulla on tosi laaja musiikkimaku. Dave Lindholmista PMMP:een hyviin kappaleisiin asti.. <3 Slipknottia tuli popitettua ahkerasti mutta kasvaessani murrosikään tajusin mitä vitun soittimien kidutusta höystettynä paskalla se oli. Ei millään pahalla pojat ja tytöt, IMO tässä asiassa.

Musiikki makuni on kyllä tosi suuri, vaikka hevi painotteista onkin. Dave Lindholmista PMMP:een parhaimpiin kappaleisiin. Tässä vielä jonkinlaista listaa suosikki bändistä epämääräsessä järjestyksessä.

Viikate
Kotiteollisuus
Ozzy Osbourne
Dave Lindholm
Maj Karma
Leevi And The Leavings
In Flames
Children Of Bodom

Ja kaikkea muuta, en pysty nyt muistamaan niitä muita hyviä bändejä. Mutta piis.

"Daroth" kirjoitti:
Ostettiin äitini kanssa silloisen suosikki bändini, Scootterin albumi.

On kyllä hemmetin hyvä bändi, pitää itsekin todeta. Juuri sellaista teknoa, josta pidän. Ramp! The Logical Song on niin hemmetin hyvä biisi, ja Nessaja kanssa, ja onhan niitä muitakin hyviä biisejä Scooterilla ihan riittämiin.. Kun se auto on niin subbarit siihen ja kaupungille amistelemaan Scooteria kuunnellen.

Nämä muutkin teknobändit iskevät kyllä, esim. Infernal, Dallas Superstars ja 666.

Itse täytyy kyllä sanoa, että olin (taas) pettynyt Miljoonarockiin. Alue oli surkea, ja meininki aika paska. Kauniita naisia oli aivan liian vähän, suurin osa porukasta oli keski-ikäisiä, mikä tietysti oli odotettavissa esiintyjien takia.

Benjihyppypaikka oli pirun kallis, 50 euroa 50 metrin (?) pudotuksesta.

Illan hauskimmat hetket löytyivät kallioilla istuskelusta kavereiden kanssa kaljaa juoden ja kaverin isältä saatujen ilmainen makkara -lipukkeiden myynnistä. Tienasin euron, buhohaa!

Ilma oli sentään ihan kiva, aurinko paistoi ja hellettä piisasi, mikä johtikin lopulta siihen, että otimme takapihallani kavereiden kanssa alasti aurinkoa ja joimme kaljaa. Yllättävän moni ohiajava moikkasi takaisin.

Kokonaisuutena ihan kiva ilta, harvemmin kun Tuurissa kuitenkaan mitään tapahtumia on. En kyllä olisi maksanut lipusta 40 euroa, mutta tosimies olikin nimilistalla ja pääsi ilmaiseksi sisälle.

Näitkö Tzei-em kauniita Jägermeister-tyttöjämme siellä? Kyseiset "Jägerettet" minulle eilen kovasti hehkuttivat tuota Miljoonarockia, ja kertoivat, että oli tosi mukavaa tehdä töitä siellä.

"WildT_ing" kirjoitti:
Näitkö Tzei-em kauniita Jägermeister-tyttöjämme siellä? Kyseiset "Jägerettet" minulle eilen kovasti hehkuttivat tuota Miljoonarockia, ja kertoivat, että oli tosi mukavaa tehdä töitä siellä.

En minä kyllä nähnyt siellä kuin Axe dance girlsit (=Lamourettes). Ei niistäkään ollut kuin yksi hyvännäköinen, muut olivat sellaisia ylimeikattuja lunttuja.

"Tzei-em" kirjoitti:
En minä kyllä nähnyt siellä kuin Axe dance girlsit (=Lamourettes).

Melkein kuin Lamourettes muttei kuitenkaan. Ne Järermeister tytöt taisivat olla vain siellä anniskelu aluella, minähän en sinne päässyt. Aika hienoa kun oli vanha ruoka kauppa pistetty vaan anniskelu alueeksi. Kyllä se vanha näytti pieneltä kun siihen uuteen vertasi.

"The Champion" kirjoitti:
Melkein kuin Lamourettes muttei kuitenkaan. Ne Järermeister tytöt taisivat olla vain siellä anniskelu aluella, minähän en sinne päässyt. Aika hienoa kun oli vanha ruoka kauppa pistetty vaan anniskelu alueeksi. Kyllä se vanha näytti pieneltä kun siihen uuteen vertasi.

Itse asiassa minä näin ne dance girlsit vain siellä anniskelualueella, ja ainakin muutama heistä oli Lamourettes-tyttöjä. Liekö sitten ollut kaksi eri tanssityttöpoppoota siellä tanssimassa, toinen anniskelualueella ja toinen ulkosalla. Oli siellä vanhalla ruokapuolella muutakin kuin anniskelualue, nimittäin asiaan kuuluva ensiapupiste

On jonkin verran aikaa ja voisin kai laskeskella pisteitä PPV-veikkauskisaan... Toisaalta, voin myös tappaa teidän kaikkien aikaa jollain vielä turhemmalla.

Leikitään hetki...

Sinut lähetetään autiolle saarelle ja saat ottaa mukaan yhden CDn verran musiikkia. 80 minuuttia. Ei huijaamista. Käytettävissä oleva soitin ei ymmärrä mp3sia ja yritykset ylittää tuo 80 minuuttia palkitaan kuolemantuomiolla.

Kannattanee ottaa tämä myös tosissaan... Minähän annan tässä koko ajan ideoita jollekin hull... erittäin kauniille, ymmärtäväiselle ja valaistuneelle tulevalle itsevaltiaalle, joka saa kyllä holkkinsa.

Itselleni listaaminen ei ollut mitenkään yksinkertainen juttu. Pidän yleensä pitkistä kappaleista, joten valikoima jää mahdollisesti hyvinkin lyhyeksi. Tällaisessa tilanteessa olisi varmaan hyvä pitää yksinkertaistetuista pop-kappaleista, joiden pituus on käytännössä aina alle kolme ja puoli minuuttia.

Mitä sitä sitten voi ottaa mukaan tuollaiseen kokoelmaan?

Lähdin siitä, että tarvitsen samplen jokaiselta lempibändiltäni ja -artistiltani. Siinä menee jo pitkä liuska. Toisekseen, haluan ottaa mukaan kappaleita, joilla on jotain henk. koht. merkitystä minulle. Sitten tarvitsen muutaman kappaleen, joilla hallita omaa tunnetilaa (ja näitä toki sisältyy edellisiin) ja lopuksi, jos mukaan mahtuu, muita mahdollisia suosikkeja. Lisäksi mukaan pitää saada No Remorse (I Wanna Die), jotta voin seota rauhassa ja käyttää sitä sitten tunnuskappaleenani kävellessäni ympäriinsä saarella.

Ne suosikit...

Ministry: Ensimmäinen valinta olisi Stigmata (live), mutta sillä on pituutta noin 9 minuuttia. Ei käy. Pitää tyytyä kappaleen studioversioon, jolla on pituutta 5:45. Just One Fix oli toinen mahdollinen valinta, mutta silläkin on pituutta reilut viisi minuuttia, joten jääköön väliin.

David Bowie: 30 julkaistua levyä... Miten siitä voi valita parhaan kappaleen? Loppujen lopuksi vaihtoehtoja ei ollut: I'm Afraid of Americans, mielellään Trent Reznorin mix (ja minähän sen päätän). Pituutta 5 min tasan (yhteensä 10:45).

Ludwig van Beethoven: Helppo valinta: Yksinkertaisen kaunis Fur Elise. Toki jokin ote jostain sinfoniasta olisi voinut olla kova juttu, mutta jääköön väliin. Pituus ratkaisee ja tässä on vain 2:53. (Yhteensä 13:38)

Joy Division: Alkuun vaikea valinta, mutta kokemuksesta tiedän, että esim. Atmosphere ei ole riittävän kestävä. Love Will Tear Us Apart on ehkä hiukan liian popahtava, mutta tiedän, että pystyn kuuntelemaan sitä vuosikausia kyllästymättä (ei ehkä yhtäjaksoisesti, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan). Pituutta 3:27 (Yhteensä 17:15)

Ja kauanko eläisin ilman Nine Inch Nailsia? (Tuskin se nyt niin hirvittävän paljon vaikuttaisi, mutta samapa tuo.) Tämä oli todella paha valinta. Mielessä kävi Hand That Feeds, mutta se on liian uusi, enkä vielä tiedä, onko se kestävä. Toisaalta, Closer, mutta toimisiko se vuosikausia? Ei. Gave Up? Hyvä valinta, mutta ei ehkä kuitenkaan paras mahdollinen. Terrible Lie? Noh, se on hyvä... Head Like a Hole? Tuo oli aikoinaan minulle lähin vastine uskonnolliselle kokemukselle, jonka musiikki on koskaan aiheuttanut (tämä oli ennen kuin monet teistä olivat edes syntyneet). Mutta ei... Loppujen lopuksi, Hurt pitää ottaa mukaan. Pituutta on paljon (6:14), mutta se on vain minulle tärkeä kappale. Saattaisi tuosta olla apuakin pahimman masennuksen iskiessä (23:29).

Sitten niitä henk. koht. tärkeitä kappaleita... Enpä turhaan selittele. Käyttäkää mielikuvitustanne...

Maj Karman Kauniit Kuvat - Kaukana puhelimista 3:35 (27:04)
Deftones - To Have and to Hold 2:53 (29:57) - DMn versiokin kelpaisi, mutta tämä on parempi
KMFDM - Hole in the Wall 5:50 (35:47)
Faith No More - This Guys In Love With You (live) 4:19 (40:06)

Lasketaan tässä muistin aikana se Slayer/Atari Teenage Riot - No Remorse (I Wanna Die) mukaan... 4:16 (44:22)

Tunnetilan hallintaan...

Kevyttä: Leevi and the Leavings - Teuvo, maanteiden kuningas. Tämä saa minut aina hyvälle tuulelle. Mahtava kappale. Göstä ehti tehdä monta helvetin hyvää kappaletta, mutta tämä on kyllä huippu. 4:08 (48:30)

Sitten Lapinlahden Linnut - Mun Puutarhassa. Tämä olisi voinut olla edellisessäkin luokassa, mutta käy se täälläkin. Tämäkin saa minut hyvälle tuulelle, vaikka en kyllä tiedä miten se vaikuttaisi minuun autiolla saarella. 3:43 (52:13)

Kuten kaikki kunnon suomalaiset miehet, minäkin pääsen parhaiten eroon masennuksesta masentavalla musiikilla. Siksi Viikate - On aivan sama 2:53 (55:06), Jari Sarasvuo - Vahvan murtumispisteen anatomia 4:20 (59:26) ja Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus - Hyvä päivä 3:46 (63:12).

Frank Sinatra - My Way 4:37 (67:49). Tämä tarvitaan niitä katumuksen hetkiä varten, joita yksinäisyydessä voi hyvinkin tulla vastaan. Tosin, en juuri koskaan kadu mitään, mutta ehkä siellä eristyksissä sitäkin pääsee sattumaan.

Depeche Mode - Blashemous Rumours 5:09 (72:58). Olen kuulemma ainut ihminen tällä planeetalla, joka pitää tästä kappaleesta. Olen hyvin suurella todennäköisyydellä ainut, joka pistäisi tämän tällaiseen listaan. Samapa tuo. Minä olen vain teitä muita parempi. Tämä auttaa yllättävän hyvin käsittämään omaa tilannetta.

Kotiteollisuus - Satu peikoista. Tämäkin on oikeastaan niitä henk. koht. tärkeitä kappaleita. Toisaalta, tämä on todella pitkä. Melkein 8 minuuttia (7:51). Siitä voinee leikata jonkin verran sekä alusta, että lopusta... ehkä... Sitten hiljaisuutta pois muistakin ja kaikki onnistuu.. Lopullinen pituus siis 80:49-leikatut tyhjät kohdat...

Mitä jäi pois?

Jouduin leikkaamaan pari artistia, joista pidän todella paljon: CMX (ajattelin Kirosäkeitä tai mahdollisesti Vallat ja väet), Nick Cave (Mercy Seat on melko ehdoton, mutta ei aivan tarpeeksi) ja Sisters of Mercy (Marian) olivat pahimmat ulos jääneet. Pitää vain elää sen kanssa.

Tuli tänään koulussa juttua japanilaisista metallibändeistä.

Tunteeko kukaan mitään hyviä? Ja sattuisiko olemaan linkkiä sivulle, josta voisi imuttaa muutaman biisin? X Japaninhan me kaikki tunnemme, jos sitä nyt metalliksi kutsuisi. Terror Squad -nimisestä jonkinlaisesta thrash-systeemistä olen kuullut, kuten Onmyôzasta ja Double Dealeristakin, mutta mitä muita on?

Joskus Suosikissa~! oli juttu japanilaisista bändeistä, ja omistan tuon lehden, mutta en jaksa katsoa. Googlesta pitäisi löytyä ihan mukavasti. Kyllähän se X Japan on ihan ok, ja näitä muitakin on, mutta en muista nimiä.

Stratovariuksen wanhaa tuotantoa olen ihan innoissani alkanut kuuntelemaan, eli noita Tolkin lauluaikoja levyiltä Dreamspace, Fright Night ja Twilight Time. By the way, löysin netistä Stratovariuksen nimellä olleen "Where Dragons Fly" -biisin, mutta sitä ei näy olevan millään heidän sinkulla tai albumilla. Kuitenkin aika pitkälle Stratolta tuo kuulostaa, ja sen verran vanha on, ettei Kotipelto siinä laula. Jos tiedätte jotain, niin informoikaa ihmeessä.

olisikohan kyseessä Rhapsody Yhtyeen "Where dragons fly"

http://www.sing365.com/music/lyric.nsf/ ... 5A000D4C96

tsekkaileppas vaikka tuosta onko tuttua lyriikkaa

Rhapsodyyn kannattaa tutustua, samoin Celesty:yn

http://www.celesty.net

Jeps, tuo se taitaa olla. Kiitämme.

Ozzyn Blizzard of Ozz pyörittyä soittimessa jo useampaankin otteeseen, uskallan jakaa muutaman sanan kanssanne.

Levyhän on siis Ozzyn soolouran ensimmäinen ja kitarassakin häärii vielä muuan Randy Rhoads(RIP), ja loistavasti hääriikin, koska tämä levy sisältää ison nipun tappavia riffejä ja mahtavia sooloja.

Jo aloitusraita "I Don't Known" pääriffi on sellainen, että kun sen kerran kuulee jää se korvien väliin vaanimaan(positiivisessa mielessä tietenkin). Toki Rhoadsin kitarointi on vain osa biisiä eikä päätarkoitus, sillä koko paketti on loistavassa tasapainossa. Ozzyn laulu(siitä joko pitää tai sitä vihaa) on toimivaa ja jo herran narina tuo biiseihin oman tunnelmansa.

Kappalemateriaali on levyllä vahvaa, yhdeksästä raidasta oikeastaan vain No Bone Movies on selvästi muita tasapaksumpi. Biisit kuten Mr. Crowley, Goodbye to Romance, Suicide Solution ja Crazy Train ovat kaikille hevin kuuntelijoille tuttuja joten en niistä jaksa sen enempää jauhaa, niiden taso on tiedossa. Erityismaininta näiden lisäksi kuitenkin myös Revelation(Mother Earth) -viisulle, onpa hieno slovari.
Tämä levy yksinkertaisesti toimii...

Pikkulisä: Kaikki thrashista pitävät, tutustukaa bändiin nimeltä Watchtower.
Tyyliä on vaikea kuvailla, mutta progressiivinen jazz-thrashi lienee aika lähellä totuutta. Eli aikas hybridiä.

Kysynpä tässä nyt vähän oudon kysymyksen. Tuli koulussa juttua väärinpäin käännetyistä kappaleista.

Tulikin mieleen tällainen homma, omistaako kukaan Scorpionsin "Face The Heat" -levyä? Mikäli kukaan on lukenut yhtään tarkemmin sitä kiitos-listaa, huomaa, että siinä yhdessä kohtaa lukee "Girl screaming on Nightmare Avenue". Levyn toiseksi viimeinen kappalehan on Nightmare Avenue, jonka lopussa kuuluu sellainen, ikään kuin jarruttavan auton ääni. Ajateltiin, että jospa kääntää sen lopun takaperin, niin kuulostaisiko se kirkunalta? No, meidän mielestä ei, mutta onko tämä se "salainen pila", vai onko tuo "Girl screaming on Nightmare Avenue" ihan vain huvikseen kirjoitettu?

"Kumiorava" kirjoitti:
Kysynpä tässä nyt vähän oudon kysymyksen. Tuli koulussa juttua väärinpäin käännetyistä kappaleista.

Tulikin mieleen tällainen homma, omistaako kukaan Scorpionsin "Face The Heat" -levyä? Mikäli kukaan on lukenut yhtään tarkemmin sitä kiitos-listaa, huomaa, että siinä yhdessä kohtaa lukee "Girl screaming on Nightmare Avenue". Levyn toiseksi viimeinen kappalehan on Nightmare Avenue, jonka lopussa kuuluu sellainen, ikään kuin jarruttavan auton ääni. Ajateltiin, että jospa kääntää sen lopun takaperin, niin kuulostaisiko se kirkunalta? No, meidän mielestä ei, mutta onko tämä se "salainen pila", vai onko tuo "Girl screaming on Nightmare Avenue" ihan vain huvikseen kirjoitettu?

Ei tietoa mutta Scorpions on kyllä niin asiamusaa että pois alta \,,/ Samaan kastiin voisin nostaa ainaki Steel Dragonin ja Kissin. Eipä ole Led Zeppelinin ja Alice Cooperinkaan musiikissa valittamista.

Scorpions = saksalaista karvalakkiheviä, yhyh.

Tämä lienee jo vanha, mutta laitetaan nyt kumminkin tännekin koska täälläkin tämän bändin kuuntelijoita on muutama.
Elikkäs Imperiumi.netistä otettu.

Rockjyrä PEER GÜNTIN pitkä taival on tulossa tiensä päähän. Bändi aikoo pistää pillit pussiin ensi lokakuussa päättyvän keikkaputken jälkeen.

- Joo, lokakuussa tää on loppu. Vielä vedetään viimeiset festarikeikat. Aikansa kutakin, toteaa kitaristi-laulaja Timo Nikki Himos-festarin mainosliitteessä.

Musiikkipiireissä on tiedetty jo pitkään, että yhtyeen rytmiryhmän (basisti "Tsööz" Kettulan, rumpali Teijo Erkinharjun) välit Nikin kanssa ovat tulehtuneet pahoin.

Peer Günt on paiskinut rokkihommia jo yli neljännesvuosisadan ajan. Menestys on jatkunut vuodesta toiseen etenkin keikkarintamalla.

Yhtye perustettiin jo 70-luvun lopulla Kouvolassa. Rock SM -kisojen voitto vuonna 1984 nosti yhtyeen rokkiväen lemmikiksi. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Good Girls Don’t -levy valittiin Soundi-lehdessä vuoden albumiksi ja vuoden 1988 Fire Wire myi kultaa. Peer Güntin kymmenen vuotta kestänyt levytystauko päättyi helmikuussa julkaistuun No Piercing, No Tattoo -albumiin

Että tommosta. Ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, joten uutinen ei paljoa hetkauttanut.

Mitä helvettiä?! Ei noin voi käydä! Maailmanloppu tulee nyt. Kuolema korjaa. Peer Güntin mukana kuolee koko Kouvola. Voi vittu, sanon.

Kolme levyä tuli lauantaina ostettua, ja kesäloma on nyt kulunut niitä kuunnellessa. Kolme toisistaan hyvin poikkeavaa levyä, mutta silti kaikki oikein hyviä.

Metallica - Master Of Puppets
Tätä ei sitten koskaan tullut ostettua, mutta nyt vihdoin. Tavallaan tämän arvosteleminen on vähän hankalaa, koska kaikilla on se ja kaikki ovat kuulleet kaikki kappaleet. Mutta okei, yritetään.

Levy alkaa räjäyttävästi Batterylla. Alun rauhallinen Kirkin fiilistely sopii erittäin hyvin, kunnes sähkökitarat tulevat mukaan ja armoton meno alkaa ja jatkuu kappaleen loppuun. TÄTÄ ON METALLICA. Vaikka olen kuullut Batteryn monta kertaa aiemmin, ei se siltikään jättänyt kylmäksi. Loistava opener.

Sitten seuraa vähän harmonisempi ja sanoiltaan rankempi Master Of Puppets. Tämä saattaisi toimia myös Neil Young -tyylisenä pitkänä runttauksena, mutta välissä on ehkä yksi hevimaailman ikimuistoisimpia sooloja, minä ainakin olen ihan fiiliksissä. Sitten kappale jatkuu samalla meininigillä.

The Thing That Should Not Be on melko erikoinen kappale, temponsa ja komppinsa takia. Se on tosin levyn synkkään tunnelmaan sopiva ja tätä voisi kutsua Master Of Puppetsin kakkososaksi. Ei mikään säväyttävä, mutta ei todellakaan huono.

Welcome Home (Sanitarium) kertoo siis mielisairaalasta ja sen lyriikat jäävät mieleen. Ehkäpä levyn paras kappale, tai ainakin sieltä parhaasta päästä. Nimittäin tämä on aivan loistava biisi. Vaikka se onkin vähän rauhallisempi alussa, ei se kuitenkaan petä levyn raskasta tunnelmaa. No locked doors, no windows barred / No things to make my brain seem scarred.

Sitten vähän sotaista meininkiä Disposable Heroesissa. Tämä on sitten se pitkä runttaus ilman mitään MOP:maista välikikkailua, vaikka sooloja kuullaankin. Toimisi aivan sairaan hyvin jossain sotaleffassa, koska tämä saa aikaan sen sodan tunteen ja pakokauhun. Raskautensa ja voimansa takia myös todella hyvä.

Leper Messiah on taas jäänyt vähän taka-alalle. Vaikka se hyvä biisi onkin, ei se ainakaan minun mieleeni jäänyt mitenkään erityisesti. Tässä on siis näköjään joku uskonnollinen sanoma, joka toimii myös melko hyvin. Kuitenkaan mitään Slayer -tyylistä antikristillsyyttä ei biisissä oman näkemykseni mukaan ole, joka tosin ei sopisi Metallican tyyliin, niin tuskin se huono juttu on.

Sitten levyn instrumentaaliosuus. Orion. Tämä kappaleen tarkoitus ilmeisesti on viedä ajatukset muualle, ja kyllä, niin se minuun vaikutti. Vei ne ajatukset vaikka sinne Orioniin asti. Levyn melodisin kappale, joka sopii täydellisesti tälle levylle.

Ja näin olemme menneet koko levyn läpi... Ei kun, hetkinen, jotain ininää sieltä vielä kuuluu... Rauhallinen alku, muistuttaa jonkinlaista rauhallista hetkeä, joka sitten yht'äkkiä muuttuu hirmuiseksi mätöksi. Näin alkaa Damage Inc. Ja sitten ne jäljelle jääneet neljä minuuttia hakataan sitten levyltä viimeisetkin rippeet vielä levyltä pois, joten tulee sellainen fiilis että äijät potkivat minut ulos leyvltä. Ei ole parempaa levyn lopettajaa.

Näin loppuu Metallican ehkä paras levy. Ehdoton klassikko, jonka pitäisi löytyä jokaisen itseään kunnioittavan hevidiggarin hyllystä. Jaymz ja porukat hoitivat hommat taas kerran taidolla kotiin, mutta eivät silloin varmaan ajatelleet, että perhana, tästähän tulee yksi kaikkien aikojen parhaista metallilevyistä!

*****/*****

Eläkeläiset - Pahvische
Hyvää suomalaista humppaa pitää aina suosia, joten tämä oli pakko ostaa, kun vain 7,50 maksoi. 15 humppacoveria, plus yksi 26 minuuttia kestävä bonusraita. Covereita löytyy Movie Starista Run To The Hillsiin. Näitäkin on hankala arvostella, mutta kokeillaan. En varsinaisesti pysty arvostelemaan tätä tähdin, vaan käytetään nyt Humppakerrointa. Kappaleita on myös melko hankala arvostella, mutta voisi mainita seuraavat kappaleet:

Hanurissa Arja (69 Eyes - Brandon Lee), jossa tullimies löytää hanurista 100 kiloa heroiinia, Arja Korisevan ja kuvan Viktor Klimenkosta. Sitten tanssataan pakkasessa.

Ranttalihumppa (Iron Maiden - Run To The Hills), jossa kuullaan sähköbanjoa. Aivan loistava cover, varsinkin se soolo. Tätä on Eläkeläiset.

Sukellan Humppaan (HIM - Pretending), jonka sovitus on kultaa. Näitä on ilo kuunnella, parketilla polskitaan ja rouvia näkyy periskoopista.

Bingohon (The Rasmus - F-f-f-falling), jossa nelistetään aamulla bingoon ja käydään ostamassa nitrot matkan varrella. Bibbidibibbibbingoon!

Muutamia vähän tylsempiä kappaleita on mukana ja se bonuskappale on niin käsittämätön, joten humppakerroin laskee vähäsen. Mutta mikäli humppa on sinulle elämä, ja humppaversiot Stratovariuksesta, DIO:sta ja Iron Maidenista kiinnostavat, osta tämä.

Humppakerroin: 85
***½/*****

Iron Maiden - Iron Maiden
Nämä neljä ekaa täytyy kerätä ennen keikkaa, ja Piece of Mindin olinkin jo aiemmin ostanut. Vaikka se 80-luvun nyt jo vähän vanhentunut soundi on kuultavissa, ei se minua pahemmin haittaa. Mutta joo.

Levy alkaa todella loistavan meiningin omaavalla Prowlerilla. Todella hyvä kappale, jota jaksaa kuunnella. Levyn parhaimmistoa heti alkuun. Se soolo välissä on todella osuva, ja sitten palataan normaaliin menoon. Yksi Maidenin parhaita kappaleita edelleen.

Levyä jatkaa Sanctuary, jonka komppi on aika mitäänsanomaton. Tylsä kappale, jota kyllä jossain määrin jaksaa kuunnella, mutta kovin mitäänsanomaton silti.

Remember Tomorrow alkaa samalla tavalla, kuin muutama muu Maidenin kappale, mutta tämä on tavallaan se alkuperäinen, joka nostaa pisteitä jonkin verran. Kuitenkaan ei tarjoa mitään mullistavaa, mutta ihan näin peruskappaleena menee. Saattaa kuulostaa vähän paremmalta muutaman kuuntelukerran jälkeen.

Running Freen rumpukomppi on todella outo, joka ei povannut mitään erityistä, mutta kun sitä oli kuunnellut jonkin aikaa, niin huomaa että eihän tämä hassumpi kappale ole. Kyllä tämä levyn parhaimmistoon kuuluu, vaikkakin se saattaa avautua vasta parin kuuntelukerran jälkeen.

Sitten seuraa Phantom Of The Opera. Mitä tähän voisi sanoa. Pysäyttävä. Aivan loistava. Mahtava. Levyn ylivoimaisesti paras kappale. Di'Anno jää tosin laulullaan valitettavasti kakkossijalle, mutta mitäs se haittaa, Murray ja Stratton hoitavat hommansa kotiin todella kiitettävästi. Maidenin Top-5:ssä parhaista kappaleista ja pitäisi olla ainakin kymmenen parhaan joukossa maailman parhaissa kitarasooloissa.

Tätä seuraa sitten instrumentaali Transylvania. Kun biisi lähti soimaan, pystyi yhdistämään tämän ja Metallican Four Horsemenin täysin yhteen. Tai ainakin alun. Ilmeisesti ovat ne Metallican äijätkin kuunnelleet Maidenia. Mutta sitten itse kappaleeseen. Kaikki on kunnossa, tätä kuunteli mielellään. Nopea tempo ja mieleenjäävä melodia pitävät mielenkiinnon yllä. Levyn parhaimmistoa.

Strange World on enemmän balladipainotteinen. Ja siksi niin hieno. Di'Annon äänikin sopii kappaleeseen melko hyvin, tosin mieluummin olisin Dickinsonia kuullut mikin varressa. Balladit ovat Maidenilla todella harvassa, joten tämä on kuuntelemisen arvoinen vain siitä syystä.

Charlotte The Harlot on taas enemmän tätä 80-lukua, vaikkei huono kappale olekaan. Ei välttämättä lukeudu parhaisiin, mutta kuitenkin hyvä. Se välikohta kappaleessa on ehkä paras kohta, jonka jälkeen palataan samaan meinikiin. Tässäkin kuullaan taas Steve Harrisin jumaluus. Hän on loistava.

Ja levyn päättää Iron Maiden. Alkumelodia on todella mukaansatempaava, kuten kaikki muukin, paitsi kertosäe. Se ei ihan sovi biisiin, olisi voinut olla eri sävellajissa, niin hyvä olisi tullut. Ei todellakaan huono kappale, mutta ei levyn parhaimmistoa.

Ja näin. Lopuksi voinkin todeta että Steve Harris on jumala, ja että kyllä se Di'Annokin osaa. Ainoa ongelma on vain se, että Dickinson osaa paremmin. Ne Di'Annon "rääkymiset" joissain kohtaa toimivat, mutta ei hän mikään mahtava laulaja ole. Perus Maiden-levyä parempi.

****/*****

Siinäpä ne. Kaikki levyt ovat ostamisen arvoisia, jos sellainen musa kiinnostaa.

Nykyään tulee kuunneltua paljon uutta System Of A Downia, aivan loistava bändi pakko myöntää. Ennen en pitänu soadista ollenkaan, mutta kun tuli kuunneltua uusinta cd:tä(Mezmerize), niin alkoi heti kyseisen bändin musiikki innostaa. Nyt menee jo vanhempi tuotanto ja loistava bändi on kyseessä

Tuli WARETETTUA~ muutama kappale Mokomaa tuossa äsken, ja nyt tuli pakottava tarve vähän kertoa mielipiteitä bändistä.

Okei, ilmeisesti minä en kuulu tämän bändiin faneihin. Annala on pirun hyvä äijä, mutta musa nyt on aika tylsää. Onko syynä suomenkieli, vai se, että valitettavasti Yle-X:llä pyörii helvetisti näitä wnb -Mokomia, tai ainakin laulutyyli on tasan samanlaista kuin Annalan. Tosin ne eivät ole heviä. ;P Onhan Mokomalla ihan hyviäkin kappaleita, esim. Seitsemän Sinetin Takana, Sudet Ihmisten Vaatteissa ja Tämän Maailman Ruhtinaan Hovi, mutta jotenkin biisit ovat yksitoikkoisia, koska sooloja ei ole, ja komppi on liian "epämelodinen". Takatalvi taas oli jokseenkin huvittava. Ehkä suurin tekijä siinä että karsastan Mokomaa, on juuri nämä Yle-X:n wannabe-hevibändit. Koska ne ovat 1/1 Annalan laulutyylin kanssa. Jos olisin kuullut Mokomaa ennen niitä tekopyhiä tekeleitä, pitäisin siitä varmasti enemmän.

No kuuntelen vähän kaikkea mitä radiosta tulee...Backstreet Boysista (juu naurakaa vaan mutta on minusta tarttuvat biisit jotka jää soimaan päähän.) Teräsbetoniin. Yleensä kuuntelen rockia ja ns. "konemusiikkia" jossa ei ole yleensä sanoja vaan pelkkää musiikkia. Noh, vähiten tykkään jostakin Destiny´s Childista, joka on poppia joka ei tosiaan kolahda minulle...

Noh, tuleehan sitä räppiä joskus (nykyään aika harvoin) ja sekin on ulkomaista räppiä. Pikku G:t sun muut Raimssit on niin kuraa että ei vessanpönttökään huolisi...

http://koulut.etela-karjala.fi/saikoulu/jouni.htm

Älkää vaan väittäkö...

Todennäköisesti juuri hän.

Mielenkiintoista, että Hynynen on ollut ihan noissakin hommissa. Ei olisi äijästä uskonut.

Kokee olevansa koulunkäyntiavustajana Jumalan armosta. Tekee työtään rakkaudesta lapsiin ja on iloisesti yllättynyt siitä, että tästä työstä saa vielä palkkaakin!

Ja ainakin mitä tuota kuvaa uskoo, on se todellakin the Jouni Hynynen. On vain vähän parta ja hiukset kasvaneet. ;P

Ja sit siirrän tämän tänne, ettei vitsit -topicia offata täysin, vaikkakin se on jo tapahtunut:

"Genghis Khan" kirjoitti:

Rautiainenhan on hieno äijä ja Niskalaukaus on yksi Suomen parhaista hevibändeistä.

Paskaa.

En käsitä tätä, miksi kaikki ns. "kunnon" hevisedät mollaavat Niskalaukausta. Miksi se sitten on niin huono?

"Kumiorava" kirjoitti:
En käsitä tätä, miksi kaikki ns. "kunnon" hevisedät mollaavat Niskalaukausta. Miksi se sitten on niin huono?

Kunnon hevi-sedät eivät koskaan ylistä mainstream musiikkia.