Musiikkimakunne???
Ja tuo uutinenhan oli täällä jo sivulla 94.
Pakkohan se on tuota 'Tallicaa taas lähteä kuuntelemaan, kun yksi suosikkibändeistäni on. Eli se niin tuttu ja ihana mutta samalla niin kamala lippujenjonotus on taas edessä. Mutta kyllä se on kaiken vaivan arvoista. Ovat muuten onneksi tehneet pari järkevää ratkaisua keikan suhteen. Ensinnäkin lippurajoitus on 2kpl/henkilö ja toinen on lavan sijoittaminen keskelle Jaffa-hallia, joten yleisökapasiteetti kasvaa ja jokapuolelta näkee hyvin.
Can't wait!
np. Metallica - Fight Fire With Fire
Can't wait!
np. Metallica - Fight Fire With Fire
"4 Real" kirjoitti:
Pakkohan se on tuota 'Tallicaa taas lähteä kuuntelemaan, kun yksi suosikkibändeistäni on. Eli se niin tuttu ja ihana mutta samalla niin kamala lippujenjonotus on taas edessä. Mutta kyllä se on kaiken vaivan arvoista. Ovat muuten onneksi tehneet pari järkevää ratkaisua keikan suhteen. Ensinnäkin lippurajoitus on 2kpl/henkilö ja toinen on lavan sijoittaminen keskelle Jaffa-hallia, joten yleisökapasiteetti kasvaa ja jokapuolelta näkee hyvin.
Can't wait!
np. Metallica - Fight Fire With Fire
Mihin aikaan lähdit jonottaan? Sitä kyselen, kun pitäisi odotella matkustella takaisin jyväskylään täältä oulusta sunnuntaiksi ja tätä jonottamista varten arvioin parhaillaan lähtöaikaa. Jos menen sunnuntaina 22.00 jonottamaan, onko enää mahdollisuuksia lippuun?
Voi vittu noita trokareita. 2 kenttälippua 500€:
http://www.huuto.net/fi/showitem.php3?itemid=89254295
http://www.huuto.net/fi/showitem.php3?itemid=89254295
Vittu jäi liput saamatta saatana.
"Gukumatz" kirjoitti:
v***u jäi liput saamatta s****na.
Hätä ei ole tämännäköinen. Lippuja on huuto.netissä kaupan runsaasti, alkaen 170€.
Saavat muuten trokaajat kyytiä faneilta. Pommittavat feikki-accounteilla tonnin huutoja pilatakseen huutokaupan. You asked for it, bas-TURDS!
"Gukumatz" kirjoitti:
v***u jäi liput saamatta s****na.
Minultapas ei.
Ja olen kyllä suhteellisen samaa mieltä noista trokareista, vituttaa sellaisia aivan suunnattomasti jotka haluaisivat päästä katsomaan bändiä, mutta eivät pääse koska jotkut ovat vain rahastaakseen ostaneet lipun. Menisivät töihin.
Luulin että tänä vuonna ei noita trokareita niin olisi, kun oli mahdollista varata vain 2 lippua per henkilö. Mutta näyttääpä olevan.
EDIT:
http://huuto.net/fi/showitem.php3?itemid=89525996
Trokarit vauhdissa. Toivottavasti kukaan ei tältä foorumilta sitten ole niin tyhmä että ostaa johonkin vastaavaan hintaan lipun tuolta. Jos menee kovin paljon yli 100 euroa tuosta maksamaan niin saa ainakin minulta idiootin maineen.
Eri juttu olisi ostaa 100 eurolla lippu Lippupalvelusta, mutta jos ostaa trokarilta 100 eurolla lipun, niin tavallaan tulee maksettua "ilmaa" siitä lipusta. Itseäni ei ainakaan kiinnosta kenellekään tuntemattomalle rahaa lahjoittaa.
"DeadManWalking" kirjoitti:
Ja olen kyllä suhteellisen samaa mieltä noista trokareista, v***ttaa sellaisia aivan suunnattomasti jotka haluaisivat päästä katsomaan bändiä, mutta eivät pääse koska jotkut ovat vain rahastaakseen ostaneet lipun. Menisivät töihin.
Trokarit >>>>>>>>>>>> Puhelinmyyjät
PS. Missä mun sukat on?
"Jack DiBiase" kirjoitti:
PS. Missä mun sukat on?
Kaipaan niitä sun yhteystietoja edelleen. En viitsi jokaiselle turkulaiselle sukkia lähettää, sillä asiakaspalvelu täyttyy puheluista missä kysellään mikseivät sukat mene kenkien päälle...
Btw, sukkiahan en ole myynyt kesäkuun puolivälin jälkeen.
"DeadManWalking" kirjoitti:"Jack DiBiase" kirjoitti:
PS. Missä mun sukat on?
Kaipaan niitä sun yhteystietoja edelleen. En viitsi jokaiselle turkulaiselle sukkia lähettää, sillä asiakaspalvelu täyttyy puheluista missä kysellään mikseivät sukat mene kenkien päälle...
Btw, sukkiahan en ole myynyt kesäkuun puolivälin jälkeen.
Myynyt sukkia? Mitä vit... Mulle ne roskisoikeudet takaisin ja heti
Tänään oli STONEN keikka Tavastialla... Oli ehkä hienointa ikinä?! Magyar-chanttia myöten, ehkä paras keikka missä olen käynyt. Enempi hikinen olen olllut aiemmin elämässäni pelkästään elokuisen cooperin jälkeen. Tavastialla haisi magis, hiki ja thrash. Eli ihan saatanan pahalta. Känniset poitsut nostivat lämpenevää ilmaa ylöspäin, ja homma toimi kuin sauna. Kuuma!
Kohokohtia olivat Sweet Dreams, White Worms, Meat Mincing Machine ja Get stoned! Hävetkää te kaikki jotka ette olleet paikalla!
Kohokohtia olivat Sweet Dreams, White Worms, Meat Mincing Machine ja Get stoned! Hävetkää te kaikki jotka ette olleet paikalla!
Deadachen ensimmäinen kunnon biisi kuulostaa todella hyvältä, Girls Go Chopping. Aivan loistavat kasarisynat, tremoloa, todella erilaisen kuuloiset kitarasäröt jne.
Tämä oikeasti kuulostaa musiikillisesti hyvältä.
Tämä oikeasti kuulostaa musiikillisesti hyvältä.
"Velocity" kirjoitti:Aikalailla samaa Lordin paskaa kuin ennenkin IMO. Ei sillä, kyllähän pojat taaloja tuottavat.
Deadachen ensimmäinen kunnon biisi kuulostaa todella hyvältä, Girls Go Chopping. Aivan loistavat kasarisynat, tremoloa, todella erilaisen kuuloiset kitarasäröt jne.
Tämä oikeasti kuulostaa musiikillisesti hyvältä.
Musiikkirintamalla ei ole mitään uutta meikäläisellä/elle.Metallicakin oli aika pettymys, vaikken odottanutkaan mitään erikoista heiltä. Ei ole vähään aikaan tullut tutustuttua oikein mihinkään uuteen yhtyeeseen ja vanhojenkin kuuntelu on ollut aika vähäistä. Lyijykomppaniaan vois kyllä tutustua hieman tarkemmin nyt, kun joskus nopsaa kuuntelin tuotannon läpi.
np. The Kinks - Living On A Thin Line
"Velocity" kirjoitti:
Tämä oikeasti kuulostaa musiikillisesti hyvältä.
Minusta on aika koomista, että kuuntelee jotain musiikkia, mitä pitää koko ajan perustella itselleen, että tämä on ihan oikeesti hyvää.
"Jack DiBiase" kirjoitti:"Velocity" kirjoitti:
Tämä oikeasti kuulostaa musiikillisesti hyvältä.
Minusta on aika koomista, että kuuntelee jotain musiikkia, mitä pitää koko ajan perustella itselleen, että tämä on ihan oikeesti hyvää.
otoototo aaatata
Siis kun monet haukkuvat Lordin musiikillista puolta, niin sanoin vain että tämä kuulostaa oikeasti hyvältä, ja kannattaa kuunnella ainakin pari biisiä.
"Velocity" kirjoitti:
Siis kun monet haukkuvat Lordin musiikillista puolta, niin sanoin vain että tämä kuulostaa oikeasti hyvältä, ja kannattaa kuunnella ainakin pari biisiä.
Mitäs puolta musiikissa sitten kuunnellaan, jollei musiikillista puolta?
"Jack DiBiase" kirjoitti:"Velocity" kirjoitti:
Siis kun monet haukkuvat Lordin musiikillista puolta, niin sanoin vain että tämä kuulostaa oikeasti hyvältä, ja kannattaa kuunnella ainakin pari biisiä.
Mitäs puolta musiikissa sitten kuunnellaan, jollei musiikillista puolta?
Lordin musiikillinen puoli = musiikki.
Muu puoli = imago, uskottavuus, jne.
Pahoittelen taas suunnattoman häikäilemätöntä mainostustani, mutta "Rässipaska" julkaisi uuden "levyn". Myspaceen on lisätty 2 uutta taattua rässibiisiä, muut biisit GG Allin -coveria myöten jäivät vain albumilevitykseen. (=ette kuule niitä ikinä) Velvoitan teidät täten painamaan tätä.
"Velocity" kirjoitti:
Deadachen ensimmäinen kunnon biisi kuulostaa todella hyvältä, Girls Go Chopping. Aivan loistavat kasarisynat, tremoloa, todella erilaisen kuuloiset kitarasäröt jne.
Tämä oikeasti kuulostaa musiikillisesti hyvältä.
Miten levy muuten? Itse en ole kuullut kuin "Bite Like A Bulldogin" (?), joka kuulostaa suhteellisen kehnolta. Mutta onko levyllä Girls Go Choppingin lisäksi mitään kunnon kipaleita?
^^ Kyllähän sen tietää ettei ole
Nyt kannattaa muuten ostaa esim. LevykauppaX:stä Riippumattomat-kampanjan alla olevia levyjä. Yksi levy on 10e, kaksi levyä 15e, kolme levyä 20e jne. Vähintään kahden levyn ostajille kaupan päälle ilmaiseksi Desert Island Sessions niminen levy. Kampanja jatkuu joulukuun loppuun saakka, mutta tuota Sessions levyä on painettu ainoastaan rajoitettu määrä, joten sitä tuskin riittää kaikille. Oman levyni sain tänään postista.
Nyt kannattaa muuten ostaa esim. LevykauppaX:stä Riippumattomat-kampanjan alla olevia levyjä. Yksi levy on 10e, kaksi levyä 15e, kolme levyä 20e jne. Vähintään kahden levyn ostajille kaupan päälle ilmaiseksi Desert Island Sessions niminen levy. Kampanja jatkuu joulukuun loppuun saakka, mutta tuota Sessions levyä on painettu ainoastaan rajoitettu määrä, joten sitä tuskin riittää kaikille. Oman levyni sain tänään postista.
Siis kyllä helposti on Lordin paras levy kyseessä. Missing Miss Charlene, Hate At First Sight, Deadache ja Man Skin Boots ovat esimerkiksi levyn parhaimpia.
Toki muu levy on myös todella hyvää, itse pidän jokaisesta biisistä levyllä. Entisissä levyissä oli aina jokin heikko kohta, mutta tässä levyssä ei sellaista ole. Onkin harmi että Lordia pidetään vielä euroviisubändinä, eikä oikeasti voida kuvitella että bändi tekee oikeasti hyvää musiikkia.
Tässä Missing Miss Charlene, Deadache ja Hate At First Sight:
http://www.youtube.com/watch?v=wpCVMclBLi0
http://www.youtube.com/watch?v=hqaN4Qk3vDE
http://www.youtube.com/watch?v=iZLhPXsQ5W4
Ja noissa tosin äänenlaatu on melko huono, varsinkin Kitan stemmat vähän puuroutuvat.
Toki muu levy on myös todella hyvää, itse pidän jokaisesta biisistä levyllä. Entisissä levyissä oli aina jokin heikko kohta, mutta tässä levyssä ei sellaista ole. Onkin harmi että Lordia pidetään vielä euroviisubändinä, eikä oikeasti voida kuvitella että bändi tekee oikeasti hyvää musiikkia.
Tässä Missing Miss Charlene, Deadache ja Hate At First Sight:
http://www.youtube.com/watch?v=wpCVMclBLi0
http://www.youtube.com/watch?v=hqaN4Qk3vDE
http://www.youtube.com/watch?v=iZLhPXsQ5W4
Ja noissa tosin äänenlaatu on melko huono, varsinkin Kitan stemmat vähän puuroutuvat.
Sébastien Tellier tekee oikeasti hyvää musiikkia, vaikka olikin euroviisuissa. Tuo Lordi-asia nyt on puitu jo muutaman kerran, että siihen en jaksa ottaa kantaa.
Joy Division on lähikuukausina soinut aika ahkerasti. Ehkä tuota Closer-levyä on tullut kuunneltua eniten. Lohduttoman synkkää, mutta hienoa. Unknown Pleasures ei ole vielä täysin auennut, mutta Substance-kokoelma toimii. On kiva verrata Warsaw'n kaltaista punk-rykäisyä Closerin päättävään Ian Curtisin uhkaavalla, joskin epävireisellä, baritonilla laulamaan The Eternal ja Decades -biisikaksikkoon.
Sitten tuli parilla keikallakin pistäydyttyä lähiaikoina Tavastialla. 28 lokakuuta tuli nähtyä Värttinä ja 3 marraskuuta Gunswamp, Pharaoh Overlord ja Om. Niistä voisi ehkä joskus jotain kirjoittaa. 29 tätä kuuta on Korjaamolla Rättö ja Lehtisalo sekä Keuhkot. Sinne on tosin k20-ikäraja, mutta erittäin hyvä tuttuni Lehtisalon Jussi sanoi katsovansa, josko voisi sinne pääsyn järjestää. Itsenäisyyspäivänä olisi sitten tarkoituksena mennä katsomaan YUP:tä Nosturiin, ja pitää katsoa jos jaksaisi kahta päivää aiemmin Korjaamolle mennä Kimmo Pohjosta ja Tuomari Nurmiota vilkaisemaan.
Joy Division on lähikuukausina soinut aika ahkerasti. Ehkä tuota Closer-levyä on tullut kuunneltua eniten. Lohduttoman synkkää, mutta hienoa. Unknown Pleasures ei ole vielä täysin auennut, mutta Substance-kokoelma toimii. On kiva verrata Warsaw'n kaltaista punk-rykäisyä Closerin päättävään Ian Curtisin uhkaavalla, joskin epävireisellä, baritonilla laulamaan The Eternal ja Decades -biisikaksikkoon.
Sitten tuli parilla keikallakin pistäydyttyä lähiaikoina Tavastialla. 28 lokakuuta tuli nähtyä Värttinä ja 3 marraskuuta Gunswamp, Pharaoh Overlord ja Om. Niistä voisi ehkä joskus jotain kirjoittaa. 29 tätä kuuta on Korjaamolla Rättö ja Lehtisalo sekä Keuhkot. Sinne on tosin k20-ikäraja, mutta erittäin hyvä tuttuni Lehtisalon Jussi sanoi katsovansa, josko voisi sinne pääsyn järjestää. Itsenäisyyspäivänä olisi sitten tarkoituksena mennä katsomaan YUP:tä Nosturiin, ja pitää katsoa jos jaksaisi kahta päivää aiemmin Korjaamolle mennä Kimmo Pohjosta ja Tuomari Nurmiota vilkaisemaan.
"Kumiorava" kirjoitti:
Joy Division on lähikuukausina soinut aika ahkerasti.
Oravalle ja muille JD-faneille voisin suositella tämän vuoden positiivisinta suomalaista levyä: Joensuu 1685 -nimisen helsinkiläisorkesterin nimikkodebyyttiä. Kyseinen pumppu matkaa ajassa aina 60-luvulle hakemaan psykedeliaa, pysähtyy post-punk -aikakauden tunnelmointiin ja saa viimeisen silauksensa 80-luvun shoegaze -bändien (My Bloody Valentine, JaMC, Ride) lähteestä. Noise rock/pop ei yleensä ole otollista maaperää siirtyä lähes transsin omaiseen tilaan, mutta kiitos tämän levyn hienon miksauksen surisevat riffit sulautuvat yhteen mainiosti. Melko vaativa, mutta samalla antoisa kuuntelukokemus.
Kill/Shot/Love (pisteet hälle, joka tunnistaa riffin) ja MySpacesta lisää.
"Velocity" kirjoitti:
Siis kyllä helposti on Lordin paras levy kyseessä.
Kyllä se Get Heavy on edelleen Lordin paras levy, parhaimmat biisit nostavat sen tasoa muiden edelle. Tässä uudessakin levyssä on nyt ainakin yksi sellainen biisi mikä samalla tavalla iske, mutta kyllä kova levy on silti. The Arockalypsen tasolla nyt vähintään, parempikin. Dr. Sin is In on sellainen biisi, mikä alkaa helvetin ärsyttävällä tavalla, mutta on kyllä silti ihan tykki, mutta levyn heikoin lenkki kenties.
Parhaat biisit: Evilyn, Raise Hell in Heaven, nimikkobiisi Deadache ja The Devil smiles behind her smile. Myöskin cover The House on hyvä.
Kuitenkin kun Get Heavyllä on vastapainona heittää Icon of Dominance, Not the Nicest guy, Last Kiss Goodbye ja superdiscohärdelli Would you love a Monsterman? niin sen levyn taso nousee tämän edelle. Muutenkin sen levyn kokonaistaso on astetta parempi kuin Deadachen.
Mutta kova levy silti.
"Razorman" kirjoitti:"Kumiorava" kirjoitti:
Joy Division on lähikuukausina soinut aika ahkerasti.
Oravalle ja muille JD-faneille voisin suositella tämän vuoden positiivisinta suomalaista levyä: Joensuu 1685 -nimisen helsinkiläisorkesterin nimikkodebyyttiä. Kyseinen pumppu matkaa ajassa aina 60-luvulle hakemaan psykedeliaa, pysähtyy post-punk -aikakauden tunnelmointiin ja saa viimeisen silauksensa 80-luvun shoegaze -bändien (My Bloody Valentine, JaMC, Ride) lähteestä. Noise rock/pop ei yleensä ole otollista maaperää siirtyä lähes transsin omaiseen tilaan, mutta kiitos tämän levyn hienon miksauksen surisevat riffit sulautuvat yhteen mainiosti. Melko vaativa, mutta samalla antoisa kuuntelukokemus.
Kill/Shot/Love (pisteet hälle, joka tunnistaa riffin) ja MySpacesta lisää.
Täytyy sanoa, että My Bloody Valentinen Loveless-levy todistaa tuon vääräksi. Kaikki muut ovat kenties vain sitten huonoja, mutta tuo apaattisen tunnelmallinen ja tunteellinen levy on täydellistä nukahtamismusaa. Muutenkin tuo levy on toki lajityyppinsä klassikko ja yksi kaikkien aikojen parhaista indie-levyistä. Omassa tärkeysjärjestyksessäni varmasti top 5:ssä oman sukupolveni tärkeimpien levyjen (Arcade Firen Funeral, Neutral Milk Hotelin In the Aeroplane over the Sea, Wilcon Summerteeth/Yankee Hotel Foxtrot/A Ghost Is Born, Josh Rousen Nashville ja Joanna Newsomin Ys kilpailevat myös kärkisijoista listoillani) jälkeen/seassa.
Itse olen aloitellut hiljalleen mutta varmasti Deborah Curtisin kirjoittamaa kirjaa miehestään ja JD:n nokkamiehestä Ian Curtisista. Etäinen kosketus on teoksen nimi ja siitä ehkä joskus tulevaisuudessa muutama sana jahka saan sen luettua.
Bändin levyistä Unknown Pleasures on minulle kolissut paremmin, vaikka ei Closerin mahtavuuttakaan sovi mennä kiistämään. Curtisin kuoleman jälkeen julkaistu Still-platta sisältää myös useamman mahtavan vedon.
Nyt soi Captain Beyondin debyytti. Paljon tätäkin on kehuttu ja kyllähän tämä mukavasti rullaavaa blues hard rockia on. Psykedelia/avaruus-nyansseista peukut ylös. Ei kai protostoner-leima levyn kohdalla ihan tuulesta temmattu ole. Laulajana toimii Purplen alkuperäinen vokalisti Rod Evans ja Iron Butterfly-jamppojakin taitaa olla mukana.
Bändin levyistä Unknown Pleasures on minulle kolissut paremmin, vaikka ei Closerin mahtavuuttakaan sovi mennä kiistämään. Curtisin kuoleman jälkeen julkaistu Still-platta sisältää myös useamman mahtavan vedon.
Nyt soi Captain Beyondin debyytti. Paljon tätäkin on kehuttu ja kyllähän tämä mukavasti rullaavaa blues hard rockia on. Psykedelia/avaruus-nyansseista peukut ylös. Ei kai protostoner-leima levyn kohdalla ihan tuulesta temmattu ole. Laulajana toimii Purplen alkuperäinen vokalisti Rod Evans ja Iron Butterfly-jamppojakin taitaa olla mukana.
"Razorman" kirjoitti:
Oravalle ja muille JD-faneille voisin suositella tämän vuoden positiivisinta suomalaista levyä: Joensuu 1685 -nimisen helsinkiläisorkesterin nimikkodebyyttiä.
En sitten albumista tiedä, mutta Joensuu 1685 lienee kamalin liveyhtye jonka olen ikinä nähnyt ja kuullut. Noin kuukausi sitten olin Seinäjoen Rytmikorjaamolla katsomassa 22 Pistepirkkoa ja YUP:ta, ja kyseinen orkesteri oli lämppärinä. Aivan kamalaa sontaa, teki mieli lähteä vaikka läheiseille ABC:lle istumaan keikan ajaksi tai hommata edes kuulosuojaimet jostain. Hrrr.
Niin, ja minä pidän Joy Divisionista.
Joy Division -fani olen itsekin, enkä hirveästi tykännyt tuosta Joensuu 1685:stä. Musiikki kuulosti kyllä erittäin hyvältä siihen saakka, kunnes laulaja pääsi ääneen.
Tällä hetkellä soi - yllätys, yllätys - Leevi and the Leavings. Kahden kynttilän valaisema pimeä huone, väsynyt olotila ja Göstan koskettavat sanat toimivat hiton hyvin yhteen.
Tällä hetkellä soi - yllätys, yllätys - Leevi and the Leavings. Kahden kynttilän valaisema pimeä huone, väsynyt olotila ja Göstan koskettavat sanat toimivat hiton hyvin yhteen.
Itse sain vasta tänään laitettua The Cosmos Rocksin koneelle, koska lätty oli ollut autossa. Levyn olen kuullut jo kahdesti läpi ja kyllähän tämä melko hyvää settiä onkin. Todella "letkeä" fiilis ja rentouttaa ainakin näin iltaisin melko mukavasti. Queen on iskenyt aina hyvin ja tästäkin levystä pidän aika paljon. Jäätävän kylmä fakta on se, että Freddie Mercurya on lähes mahdoton korvata, koska hän oli niin suuri ja oleellinen osa Queenia. Eniveis, loistava levy loistavalta yhtyeeltä. Cheers!
Kun ennen sen ilmestymistä tuosta Apulannan uudesta levystä taisin kirjoitella, niin kirjoittelenpa sitten jotain nyt kun sitä on tarpeeksi kuunneltu ja uskaltaa jotain sanoa. Odotukset olivat aika korkealla alkusyksystä kun kesällä ilmestynyt EP oli askel parempaan suuntaan eli pois etenkin tuon edellisen levyn raskaammasta touhusta. Lokakuun alussa alkoi sitten vähän pelottaa ja pian ilmestyikin ensimmäinen sinkkubiisi Vauriot, joka oli kaikkea sitä mitä en halunnut. Yleensäkin Apulannan albumien ensimmäiset sinkkubiisit (kummasti nimenomaan vain ensimmäiset, muista yleensä pidän) ovat sellaisia, mistä en hirveästi pidä tai mitkä ovat vähintäänkin levyn keskitasoa heikompia. Edellinen poikkeus oli yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Teit meistä kauniin. Sen jälkeen kaikki ovat kuulostaneet pettymyksiltä joko heti tai alkaneet tympiä myöhemmin. Vauriot oli sitten melkeinpä huonoin. Kuulostaa ihan väkisin tehdyltä hitiltä mahtipontisuudessaan ja ennakoin jo albumin olevan kuin kopio edellisestä. Positiivisin juttu kaikessa on se, että albumi ei ollutkaan kopio edellisestä, vaan erilainen ja ehkä se kaipaamani askel parempaan suuntaan. Mutta jos nyt rehellinen pitää olla, niin aika suuri osa biiseistä kuulosti osittain samalta miltä bändi kuulosti joskus reilut viisi vuotta sitten. Oikeastaan juuri sitä toivoinkin, mutta pettymykseksi osoittautui se, että minusta nuo kuulostavat pari astetta sen reilun viiden vuoden takaisia biisejä heikommilta ja tylsemmiltä. Ja yleensäkin kun joku musiikki kuulostaa toisen kanssa samalta, mutta huonommalta, niin hankala siitä on hirveästi innostua. On levyllä kyllä omat hienotkin hetkensä ja uudelta kuulostavat asiat. Biiseistä Kuution palaset nousee aika vahvasti muiden yläpuolelle ehkä Apulannan parhaana biisinä seitsemään vuoteen, vaikka lopun pidemmän päälle rasittava futiskatsomohoilaus sen melkein pilaakin. Mutta mielestäni hyvän levyn merkki on se, että sitä kuuntelee mielellään hyvin monta kertaa. Siinä mielessä tämä on hyvä levy, vaikka suurin osa biiseistä ei erotukaan bändin aiempaa tuotantoa keskimäärin parempana.
Ameriikan maalta tuli eilen Dog Fashion Discon uusi dvd nimeltään DFDVD II, jolta löytyy mukava paketti biisejä Adultery-levyn julkkarikeikalta ja bändin jäähyväiskeikalta. Kerran olen tuon ehtinyt katsoa melkein kokonaan ja varsin hyvältä vaikuttaa.
Viimeisenä huomautuksena vielä vahva suositus. Yle Teemalta tuli eilen keskiviikkona The Lords of the New Churchin keikka Lontoosta vuodelta 1984. Liioittelematta aika pirun mahtava minun mielestäni. Suurin osa biiseistä oli bändin ensimmäiseltä levyltä, joka olikin itselleni selkeästi tutuin. Tuo tulee uusintana Teemalta jo huomenna perjantaina klo 14.40. Mutta se on myös katsottavissa Yle Areenalta eli tästä joulukuun 19. päivään asti. Suosittelen ja melkein käsken katsomaan siksi, koska täällä näyttää olevan monia Joy Divisionista pitäviä, enkä pitäisi yhtään mahdottomana sitä, että monille kelpaisi myös Lords.
Ameriikan maalta tuli eilen Dog Fashion Discon uusi dvd nimeltään DFDVD II, jolta löytyy mukava paketti biisejä Adultery-levyn julkkarikeikalta ja bändin jäähyväiskeikalta. Kerran olen tuon ehtinyt katsoa melkein kokonaan ja varsin hyvältä vaikuttaa.
Viimeisenä huomautuksena vielä vahva suositus. Yle Teemalta tuli eilen keskiviikkona The Lords of the New Churchin keikka Lontoosta vuodelta 1984. Liioittelematta aika pirun mahtava minun mielestäni. Suurin osa biiseistä oli bändin ensimmäiseltä levyltä, joka olikin itselleni selkeästi tutuin. Tuo tulee uusintana Teemalta jo huomenna perjantaina klo 14.40. Mutta se on myös katsottavissa Yle Areenalta eli tästä joulukuun 19. päivään asti. Suosittelen ja melkein käsken katsomaan siksi, koska täällä näyttää olevan monia Joy Divisionista pitäviä, enkä pitäisi yhtään mahdottomana sitä, että monille kelpaisi myös Lords.
Tänään Tapani Kansan keikalle konserttitalolle.
Tapsa oli todella hienossa vedossa, ja tulipa huomattua, että aivan mainiot stand-up-koomikon lahjat on häiskällä. Aivan loistava keikka, ei ilmaislipuilla paljon enemmän bang-for-your-buck:ia saa.
Pekka Pohjola 1952 - 2008
Bassokenraali on poistunut keskuudestamme. Levätköön hän rauhassa.
np. Pekka Pohjola - Elämä jatkuu
EDIT: Ja turvat kiinni nyt jostain tapsakansasta, tämä on tärkeämpää.
"Smark" kirjoitti:
http://www.iltalehti.fi/turku/200811278659446_tu.shtml
Jep, naurettiin isäukon kanssa tuota. Tuosta näkee millaista paskaa nuo lehdet oikeasti ovat.
Esim. "paikalta lähti kiukkuisia katsojia". Hah, paikalta lähti kesken tasan 2 ihmistä, jotka katsoivat kelloa ja lähtivät puolijuosten pois, eli kyse oli ilmeisimmin Tapsan myöhästymisestä johtuvan pidennetyn aikataulun takia myöhästyminen jostain muualta.
Samoin se, että Tapani Kansa HAUKKUI PRKL JMLAUTA yleisöä.... Hän sanoi yhdessä kohtaa about näin, keskellä lukuisia vitsejä puoliksi nauraen kun laulettiin yhteislaulua; "Hei ei näköjään kummassakaan päässä härkätietä osata laulaa mukana, hämeenlinnalaiset olivat ihan samanlaisia suomalaisia "emmä-mitään-laula"...... Kotkassa sentään saatiin kunnon mukanahuudot.... NONIIN LÄHTEEKÖ TEISTÄ ÄÄNTÄ?!"
Sali vaan nauroi Tapsan kanssa.
....HÄVYTÖN LOUKKAUS!
Kun on itsekin ollut mukana monissa iltalehtien artikkeleissa ja näkemässä mitä oikeasti tapahtui, oikeasti on menettänyt uskonsa niin pahasti pienenkään totuudenrippeeseen siellä joukossa, siis oikeasti törkeää.
Esim. legendaarinen juttu mitä koko ruotsinryhmämme nauroi, kun meille tuli 2 ruotsalaista näyttelijää esittämään näytelmän pornosta ja siitä heränneistä asioista nykypäivänä, kirjoitti iltalehti "PORNOA RUOTSINTUNNILLA" OMG /END-WORLD.....
Ja minuakin kun satuttiin haastattelemaan, he ottivat pari kommenttiani ja yhdistivät ne väärään kysymykseen jolloin saatiin vähän shokkiarvoa ja vääristystä niille sanoille. Samoin en minä mitään "sanonut", vaan "PAMAUTIN".
http://www.iltalehti.fi/turku/200804117506700_tu.shtml
"Velocity" kirjoitti:
Ja minuakin kun satuttiin haastattelemaan, he ottivat pari kommenttiani ja yhdistivät ne väärään kysymykseen jolloin saatiin vähän shokkiarvoa ja vääristystä niille sanoille. Samoin en minä mitään "sanonut", vaan "PAMAUTIN".
http://www.iltalehti.fi/turku/200804117506700_tu.shtml
Ihan noin niinkuin mielenkiinnosta: Mikä se oikea kysymys oli? Tuon pamauttamisen voi toki pistää sen piikkiin että "sanoi" on aika tylsä ja ylikäytetty termi. Tuo muoto kyllä toi sitä "shokkiarvoa" ja parempi olisi kyllä ollut vaikka "kertoo" tai "toteaa." Mutta joo.
Morrissey on tulossa Suomeen!
Tampere 26th June - Arena
Helsinki 28th June - Cable Factory
http://www.morrissey-solo.com/
Joo, kuulin itsekin tuosta. Kaapelitehtaalle!
Tuplat tulee, mutta tulkoot.
HANNES & MAURI - Rytmikästä mellotron-musiikkia
1. Ѧ - 06'42
2. Ѫ - 06'43
3. ɣ - 07'43
4. ψ - 04'51
5. Ѽ - 09'47
6. Ѯ - 06'32
7. Ӄ - 03'13
8. ῼ - 14'25
Teltasta hehkui valo, samalla kun jostain kuului ääni. Vesisade saapui. Ensin meren pintaa pitkin, pisaroivat nuo piiskaten. Kalliohon laineet löivät, kävivät ve’et iskemähän. Kallion päällä teltan valo kajasti pimeään, tummaan yöhön. Muistuu mieleen ne illat kun mäellä jumalten ääniä kuuntelin. Ääni kantautui, kumea sointi saapui. Loputon kaiku muodosti ympärilleen soinnin, jumalten äänet. Ne soivat taas, sävelin puhuen, äänin kertoen. Unohdetut vaelsivat metsissä. ”Taivas syöksekööt meille tulta”, ne vaikersivat. ”Ei elämä täällä enää pitkään aikaan elämisen arvoista ole ollut.” Tomaatit olivat menneet pilalle jo aikoja sitten. Äänen kuullessaan hekin pysähtyivät. Sade jatkui.
Äkkiä taivaankansi aukesi, huutavat olennot saapuivat tuoden mukanaan jotain tärkeää, jota kukaan ei tosin ymmärtänyt, koska kaikki olivat juuri menneet maailman suurimmalle olutfestivaalille, joka järjestetään joka joulukuu kerran kolmessa vuodessa Muumilaakson syrjäisimmässä kolkassa, lähellä Ilomantsin rajaa, jossain Rääkkylän tuolla puolen, missä porilaiset underground-muusikot soittavat pasuunoillaan kolmea eri nuottia neljän vuoden ajan, kuin munkit, jotka paikallaan istuen odottavat jotain merkittävää tapahtuvan, suljettuna huoneisiinsa jylhien vuorten rinteillä kaukana Itä-Helsingin kolkkojen lähiöiden kaiuista, joista muuten on kirjoitettu monta laulua. Ne laulut ovat kuitenkin unohtuneet ajan myötä, kuin myös ne kertomukset ajan synnystä, joita aikanaan pidettiin aikansa tärkeimpinä teoksina.
Nousi ilma kovin tumma, halki korven puhalteli. Löivät rantaan aallot suuret, vaahtopäinä nuo vellovat. Toivat mukanaan laatikon, puisen pienen pahaisen. Vaskesta taotun, männystä vuollun. Laatikosta löytyi monta Van der Graaf Generatorin vinyyliä, jotka karjaalainen sci-fin ystävä joskus nuoruudessaan oli myynyt siirryttyään progen kuuntelusta punkiin. Miksi ne juuri nyt löytyivät tältä niemeltä utuiselta, saarelta ternehiseltä, sille tuskin koskaan tulemme saamaan vastausta. Emmekä varmaan sillekään, miksi juuri sillä hetkellä, eräässä toisessa maailmankolkassa, Morrissey päätti tanssia banaanicongaa juotuaan absinttia väärästä lasista, joka olikin tarkoitettu jollekin muulle, mahdollisesti Sveitsin pääministerille, jos hänellekään.
Lopulta sade lakkasi. Katedraali nousi merestä, vain upotakseen uudelleen. Hiipui yön puhuri suuri, vaipui viima vietäväinen. Vaaleni tuo taivaankansi, nousi aamu uutukainen. Kallion päällä olevan teltan valo sammui. Kaikki oli kuin ennenkin.
www.mikseri.net/hannesmauri
www.myspace.com/hannesmauri
http://www.last.fm/music/Hannes%2B%2526 ... -musiikkia
HANNES & MAURI - Rytmikästä mellotron-musiikkia
1. Ѧ - 06'42
2. Ѫ - 06'43
3. ɣ - 07'43
4. ψ - 04'51
5. Ѽ - 09'47
6. Ѯ - 06'32
7. Ӄ - 03'13
8. ῼ - 14'25
Teltasta hehkui valo, samalla kun jostain kuului ääni. Vesisade saapui. Ensin meren pintaa pitkin, pisaroivat nuo piiskaten. Kalliohon laineet löivät, kävivät ve’et iskemähän. Kallion päällä teltan valo kajasti pimeään, tummaan yöhön. Muistuu mieleen ne illat kun mäellä jumalten ääniä kuuntelin. Ääni kantautui, kumea sointi saapui. Loputon kaiku muodosti ympärilleen soinnin, jumalten äänet. Ne soivat taas, sävelin puhuen, äänin kertoen. Unohdetut vaelsivat metsissä. ”Taivas syöksekööt meille tulta”, ne vaikersivat. ”Ei elämä täällä enää pitkään aikaan elämisen arvoista ole ollut.” Tomaatit olivat menneet pilalle jo aikoja sitten. Äänen kuullessaan hekin pysähtyivät. Sade jatkui.
Äkkiä taivaankansi aukesi, huutavat olennot saapuivat tuoden mukanaan jotain tärkeää, jota kukaan ei tosin ymmärtänyt, koska kaikki olivat juuri menneet maailman suurimmalle olutfestivaalille, joka järjestetään joka joulukuu kerran kolmessa vuodessa Muumilaakson syrjäisimmässä kolkassa, lähellä Ilomantsin rajaa, jossain Rääkkylän tuolla puolen, missä porilaiset underground-muusikot soittavat pasuunoillaan kolmea eri nuottia neljän vuoden ajan, kuin munkit, jotka paikallaan istuen odottavat jotain merkittävää tapahtuvan, suljettuna huoneisiinsa jylhien vuorten rinteillä kaukana Itä-Helsingin kolkkojen lähiöiden kaiuista, joista muuten on kirjoitettu monta laulua. Ne laulut ovat kuitenkin unohtuneet ajan myötä, kuin myös ne kertomukset ajan synnystä, joita aikanaan pidettiin aikansa tärkeimpinä teoksina.
Nousi ilma kovin tumma, halki korven puhalteli. Löivät rantaan aallot suuret, vaahtopäinä nuo vellovat. Toivat mukanaan laatikon, puisen pienen pahaisen. Vaskesta taotun, männystä vuollun. Laatikosta löytyi monta Van der Graaf Generatorin vinyyliä, jotka karjaalainen sci-fin ystävä joskus nuoruudessaan oli myynyt siirryttyään progen kuuntelusta punkiin. Miksi ne juuri nyt löytyivät tältä niemeltä utuiselta, saarelta ternehiseltä, sille tuskin koskaan tulemme saamaan vastausta. Emmekä varmaan sillekään, miksi juuri sillä hetkellä, eräässä toisessa maailmankolkassa, Morrissey päätti tanssia banaanicongaa juotuaan absinttia väärästä lasista, joka olikin tarkoitettu jollekin muulle, mahdollisesti Sveitsin pääministerille, jos hänellekään.
Lopulta sade lakkasi. Katedraali nousi merestä, vain upotakseen uudelleen. Hiipui yön puhuri suuri, vaipui viima vietäväinen. Vaaleni tuo taivaankansi, nousi aamu uutukainen. Kallion päällä olevan teltan valo sammui. Kaikki oli kuin ennenkin.
www.mikseri.net/hannesmauri
www.myspace.com/hannesmauri
http://www.last.fm/music/Hannes%2B%2526 ... -musiikkia
Huihai, päätettiin viimein laittaa viimeisimmän demomme viimeisen kappaleenkin MySpaceen, eli kyseessä on siis Arasaw yhtyeemme kipale I Wear My Scars With Pride. Aika angst nimi, mutta hei, tuon kappaleen sanoitukset ovat ehkä meidän bändin parhaimmistoa. Ja tällä hetkellä nauhoitetuista kappaleista tämä on ehdoton suosikkini, vaikka takataskussa on liuta parempiakin. Tämä neljä minuuttinen veto on ehkä death metallisin tähän astisista kappaleista, joka alkaa hyvin keskitempoisella riffittelyllä. Meno on jopa hillittyä. Biisi vaihtaa osioita hiukan sen edetessä, mutta todellinen muutos tapahtuu vasta vajaan kolmen minuutin kohdalla, kun cleanin kitaranäppäilyn saattelemana biisi räjähtää käyntiin. Alkaa ns. sahaaminen, vaikka edelleenkään ei mennä missään formulalukemissa, se vain kuulostaa niin pirun nopealta sen keskitempoisen junttaamisen jälkeen. Ja loppuun asti vedetään täysillä. Huomatkaa 3.30 rajan jälkeen tuleva matala örinäkohta, siinä meikä vetää taustoja ultra matalalta vokalistimme Haaviston seuraksi, se kuulostaa melko härskiltä.
http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewProfile&friendID=309607081
Kuunnelkaa, kommentoikaa ja arvostelkaa ihmeessä. Itse ainakin pidän tästä kappaleesta hyvin paljon, nauhoituskin on mennyt oikein nappiin. Noh, ehkä kitarasaundi saisi olla vähän raskaampi, mutta muuten.
Orava, aika jännää musaa...
http://profile.myspace.com/index.cfm?fuseaction=user.viewProfile&friendID=309607081
Kuunnelkaa, kommentoikaa ja arvostelkaa ihmeessä. Itse ainakin pidän tästä kappaleesta hyvin paljon, nauhoituskin on mennyt oikein nappiin. Noh, ehkä kitarasaundi saisi olla vähän raskaampi, mutta muuten.
Orava, aika jännää musaa...
Avaudutaanpa taas hieman musiikista pitkästä aikaa, tällä kertaa omista ostoksistani.
En todellakaan uskaltanut pyytää joululahjaksi musiikkilevyjä, sillä se olisi musiikista tietämättömille lähisukulaisille ollut puhdasta hakuammuntaa etsiä oikeastaan mitään niistä levyistä joita olisin halunnut. Niinpä, ne rahat mitä jouluna sain, paloivat automaattisesti tämän päivän Helsingin reissulla levyihin. Neljä levyä tarttui mukaan, joista kolme oli välittömällä ja ehdottomalla ostoslistalla, neljäs sitten kelpasi kuitenkin matkaan. Nämä levyt tuli ostettua:
One Man Army & The Undead Quartet - Grim Tales
At The Gates - Slaughter of The Soul
Crowbar - Lifesblood For The Downtrodden
Disarmonia Mundi - Mind Tricks
Kolme ensimmäistä oli siinä ehdottomalla ostoslistalla, Jolla muuten on myös Seventh Wonder - Mercy Falls, Cynic - Traced in Air ja Bohren & Der Club of Gore - Dolores, joita ei harmi kyllä löytynyt mistään, tai sitten en vain osannut etsiä. One Man Armyn levy on perinteistä ja hakkaavaa Death/Thrash mättöä, ei siitä paljoakaan muuta sanottavaa, At The Gatesiltä tuli otettua eniten sisäistetty levy, vaikkakin muutkin purevat, eivät vain vielä yhtä kovaa. Crowbar on sitten taas hyvin matalalle tuotua ja osittain tuskaista Sludgea, elikkä jotain tyyliin Mastodon, mutta huomattavasti raskaampaa ja ehkä vähän yksinkertaisempaa. Jotain Doomin ja Grooven välimaastoa sanoisin. Disarmonia Mundin levy löytyi halvalla, harmi kyllä kyseessä on bändin heikoin, kevyin ja melodisin levy, mutta se ei todellakaan ole niin huono asia. Vähän nopeammalla ja raskaammalla jöötteporilinjalla mennään yhä, ja levy on silti omistamisen arvoinen tuotos, vaikkei yhtyeen paras olisikaan.
Tällaista tällä kertaa, levyhylly kattaa tällä hetkellä 50 tuotosta, ja on kokoajan kasvamaan päin. Harmi vain ettei stereolaite suostunut pyörittämään kuin One Man Armyn levyä, joten on kai pakko soittimen kautta näitä lättyjä kuunnella, pölyttykööt hyllyssä siihen asti kun hankin uudet stereot. Seuraavaksi ostoslistalla sitten ne pakolliset jotka tuossa mainitsin, sekä varmaankin niiden lisäksi Cynicin Focus, Brustin Lazarus Bird ja vaikkapa jotain Darkanelta, tai Neil Youngin Harvestkaan ei ole mikään huono vaihtoehto.
En todellakaan uskaltanut pyytää joululahjaksi musiikkilevyjä, sillä se olisi musiikista tietämättömille lähisukulaisille ollut puhdasta hakuammuntaa etsiä oikeastaan mitään niistä levyistä joita olisin halunnut. Niinpä, ne rahat mitä jouluna sain, paloivat automaattisesti tämän päivän Helsingin reissulla levyihin. Neljä levyä tarttui mukaan, joista kolme oli välittömällä ja ehdottomalla ostoslistalla, neljäs sitten kelpasi kuitenkin matkaan. Nämä levyt tuli ostettua:
One Man Army & The Undead Quartet - Grim Tales
At The Gates - Slaughter of The Soul
Crowbar - Lifesblood For The Downtrodden
Disarmonia Mundi - Mind Tricks
Kolme ensimmäistä oli siinä ehdottomalla ostoslistalla, Jolla muuten on myös Seventh Wonder - Mercy Falls, Cynic - Traced in Air ja Bohren & Der Club of Gore - Dolores, joita ei harmi kyllä löytynyt mistään, tai sitten en vain osannut etsiä. One Man Armyn levy on perinteistä ja hakkaavaa Death/Thrash mättöä, ei siitä paljoakaan muuta sanottavaa, At The Gatesiltä tuli otettua eniten sisäistetty levy, vaikkakin muutkin purevat, eivät vain vielä yhtä kovaa. Crowbar on sitten taas hyvin matalalle tuotua ja osittain tuskaista Sludgea, elikkä jotain tyyliin Mastodon, mutta huomattavasti raskaampaa ja ehkä vähän yksinkertaisempaa. Jotain Doomin ja Grooven välimaastoa sanoisin. Disarmonia Mundin levy löytyi halvalla, harmi kyllä kyseessä on bändin heikoin, kevyin ja melodisin levy, mutta se ei todellakaan ole niin huono asia. Vähän nopeammalla ja raskaammalla jöötteporilinjalla mennään yhä, ja levy on silti omistamisen arvoinen tuotos, vaikkei yhtyeen paras olisikaan.
Tällaista tällä kertaa, levyhylly kattaa tällä hetkellä 50 tuotosta, ja on kokoajan kasvamaan päin. Harmi vain ettei stereolaite suostunut pyörittämään kuin One Man Armyn levyä, joten on kai pakko soittimen kautta näitä lättyjä kuunnella, pölyttykööt hyllyssä siihen asti kun hankin uudet stereot. Seuraavaksi ostoslistalla sitten ne pakolliset jotka tuossa mainitsin, sekä varmaankin niiden lisäksi Cynicin Focus, Brustin Lazarus Bird ja vaikkapa jotain Darkanelta, tai Neil Youngin Harvestkaan ei ole mikään huono vaihtoehto.
Jaahas, on taas aika postata vuosittainen vuoden levyt -kirjoitus, vaikka tänä vuonna tämä on paljon haastavampaa kun levyjen kuuntelu on armeijan takia jäänyt selkeästi normaalia pienemmälle. Noin parisenkymmentä kiekkoa olen tältä vuodelta kuitenkin kuullut, joten tehdään arviot sitten sen mukaisesti. Heti alkuun on tosin todettava, että tämä vuosi näyttäisi olevan kahta edellistä selkeästi heikkotasoisempi, mitään tajunnanräjäyttävää mestariteosta ei ole ilmentynyt, ehkä yhtä lukuunottamatta. Noh, se selviää sitten myöhemmin, mutta mennään nyt vaikka sillä top-20 lukemilla, eli mukana taitaa olla melkein kaikki levyt joita tältä vuodelta olen ylipäänsä kuullut. Huomatkaa jälleen arvosanojen outo pomppiminen, kyseessä on objektiivinen näkemys, lista itsessään on subjektiivinen. Mikäli ymmärrätte pointtini.
20. The Haunted - Versus
19. Deathchain - Death Eternal
18. Sydän, Sydän - Usko Itseesi
17. Metallica - Death Magnetic
16. Rytmihäiriö - Sarvet, Sorkat, Salatieteet
15. Cynic - Traced In Air
14. Mike Patton - A Perfect Place
13. Moonsorrow - Tulimyrsky
12. Testament - The Formation Of Damnation
11. Ayreon - 01011001
10. Stam1na - Raja
Stam1na löi ulos kolmannen kiekkonsa alkutalvesta. Se suurin Stam1na markitus on itselläni kuitenkin jo takanapäin ja nykyään bändi on ihan hyvä suomalainen tekijä, vaikka edellinen UKK on vieläkin parhaita suomalaisia metallilevyjä mitä 2000-luku on nähnyt. Raja on erikoinen, se on paljon suoraviivaisempi ja kertosäkeisiin painottavampi teos kuin edeltäjänsä, mutta samalla se on paljon kierompi. Devin Townsendista on otettu mallia selvemmin kuin koskaan aiemmin, sen kuulee heti ensiminuuteilla. Levy on laadukas, mutta vähän turhan usein tämä levy kaatuu liialliseen itsensätoistoon ja mielikuvituksettomuuteen, vaikka melko nerokkaitakin juttuja viljellään mukavasti. Ehkä kuitenkin liiankin suoraviivainen levy, rumpuraidoissa olisi ainakin paljon petrattavaa. Lyriikat ovat kuitenkin erinomaisia, siitä iso plussa. Kaikenkaikkiaan toimiva kokonaisuus, vaikka jääkin edellisen UKK:n varjoon. Enkä puhu nyt Kekkosesta. 4+/5
09. Swallow The Sun - Plague Of Butterflies
Tämä on EP, aivan kuten Moonsorrown Tulimyrskykin. Mutta ne on helposti laskettaviksi kunnon levyiksi, sillä molemmilla taitaa olla pituutta yli tunti. Molemmat alkavat myös puolituntisella eepoksella, mutta Swallow The Sun vie voiton kuitenkin laadullaan, vaikka ei todellakaan mikään huono tekele ole Sorrowin Tulimyrskykään. STS:n 2007 vuoden Hope oli todella iso juttu allekirjoittaneelle, se tarjosi tien death/doomin ja tätä kautta doom metallin ihmeelliseen maailmaan ja sille tielle on jääty. Nyt Swallow The Sunin tavoitteet ovat melkoisen kunnianhimoiset, sillä tämä levy koostuu 30 minuuttisesta kolmiosaisesta nimibiisistä ja 2003 vuoden Out Of This Gloomy Lightin neljästä demokappaleesta uudelleenauhoitettuna. Demobiisit ovat silkkaa rautaa jo itsessään, mutta ne sopivat kyllä ällistyttävän hyvin yhteen seesteisemmän ja moniulotteisemman Plague Of Butterfliesin kanssa. Tuo nimikappale on tietenkin koko EP:n pääkappale, joka esittelee bändin hiljaista, kaunista ja tunnelmallista puolta aivan yhtä paljon kuin sitä brutaalia ja raskasta puolta. Todella laadukas kappale joka ei puuduta kestostaan huolimatta. Erityinen plussa lisääntyneistä bläkkis rääkynöistä, Kotamäki on äijä. Ei yhtä kova kuin edeltäjä Hope, mutta kova kuitenkin. 4½/5
08. Rotten Sound - Cycles
Noniin, nyt se Rotiska vasta levyn pyöräytti. Tämän vuoden häikäilemättömämpiä julkaisuja, edellisen Exitin deathgrind mättöön on saatu mukaan myrkyllinen annos HC punkkia ja tuloksena on käsittämättömän sähäkkä ja aggressiivinen puolen tunnin rypistys. Erityinen plussa siitä, että tällä kertaa Rotiska kuulostaa harmoniselta (eh?) bändiltä, eikä rumpusoololta jossa on vähän kitaroita päällä, näin kärjistettynä. Yhteispeli on parempaa kuin koskaan aiemmin ja Latva tuntuisi sopivan paljon paremmin Rotteniin kuin Hahto, kaikki kunnia toki hänelle. Ei levynä mikään ultrahieno klassikko, mutta toimii parhaiten sinä itsenään: äärimmäisen intensiivisenä raivonrypistyksenä. Tämä on mättöä. 4½/5
07. Moonspell - Night Eternal
Jälleen se Moonspell pyörähytti uuden lätyn. Tällä kertaa ei olla jatkettu Memorialin raaemmassa ilmaisussa, vaan laskua on pehmennetty selkeästi ja mukana on nyt paljon enemmän harmonisia ja melodisia juttuja, vaikka se goottivivahteinen portugalimetalli on edelleen se bändin juttu. Mukana on naislaulua, kuorolaulua ja mitä kaikkea, hyvin monipuolinen levy on kyseessä. Ja laadusta ei olla tingitty, koko levyn ajan mennään hyvin tasavarmassa, vaan ei tasapaksussa kohkauksessa. Ei kuitenkaan mikään täydellinen viiden tähden tekele, se viimeinen sivallus tuntuisi puuttuvan, se sanoin kuvailematon suola mikä teki vuosikymmen takaperin tulleesta Sin/Pecadosta top-10 kaikkien aikojen levyjen joukkoon yltävän mestariteoksen. Rauhallisempi ja melankolisempi ilmaus sopi bändille paremmin, vaikka metallin takomisen Moonspell on aina taitanut myös. 4+/5
06. Cult Of Luna - Eternal Kingdom
Tätä levyä ja bändiä ylipäänsä olen kuullut vasta suhteellisen vähän, mutta Eternal Kingdom on muutaman kuuntelun perusteella ansainnut paikkansa näin korkealla. Jonkinsortin karjumisella suolattua sludgeräkää tämä kaiketi on, mutta mukana on myös paljon elementtejä muualtakin, kuten koskettimilla toteutetut torvisovitukset antavat ilmi (harmi että aitoa vaskea ei voita mikään). levy on kokonaisuus, joka kertoo mielisairaalassa lojuvan miehen päiväkirjasta, tämä levy on katsaus sairaan mielen sopukoihin jossa hän on oman linnansa herra, herra joka asuu jumalana hänen ikuisessa kuningaskunnassaan. Melko synkkä levy, joka vaatii oikeastaan melko paljon kuulijalta ja uskon itsekin että minulla on vielä paljon sisäistettävää ja ymmärrettävää tästä levystä ja senkin takia uskallan sen nostaa näin korkealle, sillä tiedän että saan tästä vielä paljon enemmänkin irti kuin mitä se on jo nyt näyttänyt itsestään. Luulen että tämä voi ajan kanssa nousta jopa korkeammalle, sen verran lupaava tapaus kyseessä. 4½/5
05. Hercules And Love Affair - Hercules And Love Affair
Tässä hiukan normaalista poikkeava tapaus. Ostin tämän levyn ihan randomisti levykauppa Äxästä ja se osoittautui erinomaiseksi sokko-ostokseksi. Kyseessä on 10-henkinen kokoonpano amerikan mantereelta, joka soittaa hyvin omatakseista elektronisen musiikin, big band musiikin ja popin sekoitusta. Mukana on pasuunaa, trumpettia, perinteistä bändisettiä (kitara-rummut-basso), koskettimia, sekä nais että mies laulua ym. mukavaa. Hyvin rauhallinen, groovaava, lempeä, eroottinen ja hämyinen tunnelma kestää koko levyn läpi. Jopa pilkahdus tiettyä melankoliaa on saatu mukaan, vaikka yleisilmeeltään tämä on varsin positiivinen albumi. Vuoden kovin yllättäjä. 4½/5
04. Esoteric - The Maniacal Vale
Noniin, sitten astetta raskaampaan materiaaliin. Mielenkiinto levyä ja samalla koko bändiä kohtaan heräsi kun kuulin The Maniacal Valesta. Kyseessä on puolitoistatuntinen kahdelle levylle eritelty, seitsemän kappaleen death/doom/funeral doom albumi. Äärimmäisen hidasta, synkkää, karua ja kuololta haiskahtavaa metallia intensiivisillä kurlausvokalisoinnilla. Tämä on trippi johonkin aivan uuteen paikkaan, joka vaatii kuulijalta kyllä äärimmäisen paljon kestävyyttä ja ymmärrystä. Pääosin tempo on erittäin hidasta, mutta siinä se levyn suola onkin. Paikoitellen tosin kierrokset käyvät jopa grindcoreblastauksessa, mutta tätä tapahtuu juuri sopivan vähän, saa sitä raskauttakin rikottua välillä. Vaikea levy, mutta todella antoisa. Suosittelen kaikille Swallow The Sunin ja Reverend Bizarren faneille, tässä on vieläkin vaikeampi tapaus purtavaksi. 4½/5
03. Origin - Antithesis
Ja sitten hiukan sitä toista metallin ääripäätä, eli ylinopeaa ja aggressiivista death metallia amerikan mantereelta. Originiin tutustuin tämän vuoden syksyllä ja löysin siitä alkujärkytyksen jälkeen kenties kolmanneksi parhaan ääri death metal yhtyeen tämän päivän musiikkimaailmasta, heti hiihtää Nilen ja Behemothin perässä. Antithesis on yhtyeen neljäs levy, joka polkee äärimmäisyydessään jopa Nilen raivoisammat tekeleet suohon. Tämä ei ole yhtä eeppistä kuin Nile, eikä yhtä majasteetillista kuin Behemoth, mutta sitäkin äärimmäisempää. Käsittämätöntä, miten näin äärirajoille soitettu death metal voi pysyä vielä näin laadukkaana, yleensä kun tämän sortin bändit kaatuvat omaan mahdottomuuteensa, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Välillä hiukan itseääntoistava ja perinteisiin ratkaisuihin kaatuva levy, mutta kaikesta huolimatta erittäin laadukas ja omaperäinen puristus mitä rankinta death metallia. Rotiskan kanssa tämän vuoden tiukimmat metallilevyt. 4½/5
02. Von Hertzen Brothers - Love Remains The Same
2006 vuoden Approach jätti jälkeensä erittäin suuret odotukset uutta Von Hertzeniä kohtaan ja ei joutunut tälläkään kertaa pettymään. Vaan ei kuitenkaan ole aivan yhtä kova teos kuin mestarillinen Approach, mutta sen verran kova teos että pääsee toiseksi tämän vuoden parhaissa levyissä. viisi-kuusi ensimmäistä kappaletta ovat uskomattoman energisiä ja rullaavia, silkkaa klassikkokamaa. Sitten tulee pientä taantumusta, mutta ei kuitenkaan niin pahoin että uskaltaa paljoa rokottaa. Ei ehkä laadussa niinkään taantumusta, mutta musiikillisesti mennään ehkä liiankin rauhallisesti ottaen huomioon levyn ensimmäisen puolikkaan energisyyden. Ei siinä mitäänjos välillä hiukan rauhoitellaan, mutta viimeiset kolme kappaletta tuntuvat kaikki olevan vähän turhan suurta fiilistelyä, mikä syö pois hiukan albumin kokonaisuudesta pisteitä. Kuitenkin, erittäin onnistunut albumi jota tulee luukutettua varmasti hyvin paljon jatkossakin. Hiukan erilaisella kappalejärjestyksellä olisi voitu saada täyden vitosen levykin, ehkä, mutta nyt jää karvan verran vajaaksi. Kuitenkin, on selvää että Von Hertzen on 2000-luvun Kingston Wall, se on suuri saavutus se. 5-/5
01. Hail Of Bullets - ...Of Frost And War
"Just one more battle and one more storm,
The war is over, it is done,
Delirious the rapings, the men have died,
A Soviet victor, Germany cries..."
Tässä se on, ylivoimaisesti paras albumi vuodelta 2008. Hail Of Bullets, Hollantilainen koostumus ex-Pestilencen laulajasta Martin Van Drunenista, Gorefestin kovanaama rumpalista Ed Warbysta, kitaristeista Stephan Gedebista sekä Paul Baayenssista, ja basisti Theo Van Eekelenista. Of Frost And War on tositarina Saksan ja Neuvostoliiton massiivisesta sodan käynnistä toisessa maailmansodassa. Kaikki alkaa operaatio Barbarossasta, Saksa yllättää Neuvostoarmeijan ja pääsee niskan päälle, mutta puna-armeija iskee melkoisen kovaa takaisin ja lopulta onnistuu nujertamaan mahtavan Saksan. Lyriikat ovat hyvin riisutut ja brutaalit, kuten on musiikkikin. Hyvin vahvasti vanhan liiton death metallin henkeen puhaltava Hail Of Bullets pistää peliin kyllä erittäin brutaalia, raskasta, keskitempoista, sahaavaa, mätänevää ja ennenkaikkea asenteella toteutettua death metallia. Muille ei jää mitään vastaan sanomisen varaa. Jokainen biisi on todella tiukkaa laatua ja lähes tunnin kestostaan huolimatta levy ei puuduta missään vaiheessa. Tarina on todella mielenkiintoinen ja kermana kakun päällä van Drunennin vokalisointi, sekoitetaan Human aikainen Chuck Schuldiner ja Obituaryn John Tardy, niin saadaan tämä. Sairaalloisen kuuloista oksennusta, toimii täydellisesti. Kaikille death metallin ystäville pakkohankinta, uskomattoman hyvä levy. 5/5
Kuten näitte, vain yksi vitonen tänä vuonna. Ei niin laadukas vuosi kuin viime vuonna, mutta tarpeeksi hyvä. Näillä mennään.
20. The Haunted - Versus
19. Deathchain - Death Eternal
18. Sydän, Sydän - Usko Itseesi
17. Metallica - Death Magnetic
16. Rytmihäiriö - Sarvet, Sorkat, Salatieteet
15. Cynic - Traced In Air
14. Mike Patton - A Perfect Place
13. Moonsorrow - Tulimyrsky
12. Testament - The Formation Of Damnation
11. Ayreon - 01011001
10. Stam1na - Raja
Stam1na löi ulos kolmannen kiekkonsa alkutalvesta. Se suurin Stam1na markitus on itselläni kuitenkin jo takanapäin ja nykyään bändi on ihan hyvä suomalainen tekijä, vaikka edellinen UKK on vieläkin parhaita suomalaisia metallilevyjä mitä 2000-luku on nähnyt. Raja on erikoinen, se on paljon suoraviivaisempi ja kertosäkeisiin painottavampi teos kuin edeltäjänsä, mutta samalla se on paljon kierompi. Devin Townsendista on otettu mallia selvemmin kuin koskaan aiemmin, sen kuulee heti ensiminuuteilla. Levy on laadukas, mutta vähän turhan usein tämä levy kaatuu liialliseen itsensätoistoon ja mielikuvituksettomuuteen, vaikka melko nerokkaitakin juttuja viljellään mukavasti. Ehkä kuitenkin liiankin suoraviivainen levy, rumpuraidoissa olisi ainakin paljon petrattavaa. Lyriikat ovat kuitenkin erinomaisia, siitä iso plussa. Kaikenkaikkiaan toimiva kokonaisuus, vaikka jääkin edellisen UKK:n varjoon. Enkä puhu nyt Kekkosesta. 4+/5
09. Swallow The Sun - Plague Of Butterflies
Tämä on EP, aivan kuten Moonsorrown Tulimyrskykin. Mutta ne on helposti laskettaviksi kunnon levyiksi, sillä molemmilla taitaa olla pituutta yli tunti. Molemmat alkavat myös puolituntisella eepoksella, mutta Swallow The Sun vie voiton kuitenkin laadullaan, vaikka ei todellakaan mikään huono tekele ole Sorrowin Tulimyrskykään. STS:n 2007 vuoden Hope oli todella iso juttu allekirjoittaneelle, se tarjosi tien death/doomin ja tätä kautta doom metallin ihmeelliseen maailmaan ja sille tielle on jääty. Nyt Swallow The Sunin tavoitteet ovat melkoisen kunnianhimoiset, sillä tämä levy koostuu 30 minuuttisesta kolmiosaisesta nimibiisistä ja 2003 vuoden Out Of This Gloomy Lightin neljästä demokappaleesta uudelleenauhoitettuna. Demobiisit ovat silkkaa rautaa jo itsessään, mutta ne sopivat kyllä ällistyttävän hyvin yhteen seesteisemmän ja moniulotteisemman Plague Of Butterfliesin kanssa. Tuo nimikappale on tietenkin koko EP:n pääkappale, joka esittelee bändin hiljaista, kaunista ja tunnelmallista puolta aivan yhtä paljon kuin sitä brutaalia ja raskasta puolta. Todella laadukas kappale joka ei puuduta kestostaan huolimatta. Erityinen plussa lisääntyneistä bläkkis rääkynöistä, Kotamäki on äijä. Ei yhtä kova kuin edeltäjä Hope, mutta kova kuitenkin. 4½/5
08. Rotten Sound - Cycles
Noniin, nyt se Rotiska vasta levyn pyöräytti. Tämän vuoden häikäilemättömämpiä julkaisuja, edellisen Exitin deathgrind mättöön on saatu mukaan myrkyllinen annos HC punkkia ja tuloksena on käsittämättömän sähäkkä ja aggressiivinen puolen tunnin rypistys. Erityinen plussa siitä, että tällä kertaa Rotiska kuulostaa harmoniselta (eh?) bändiltä, eikä rumpusoololta jossa on vähän kitaroita päällä, näin kärjistettynä. Yhteispeli on parempaa kuin koskaan aiemmin ja Latva tuntuisi sopivan paljon paremmin Rotteniin kuin Hahto, kaikki kunnia toki hänelle. Ei levynä mikään ultrahieno klassikko, mutta toimii parhaiten sinä itsenään: äärimmäisen intensiivisenä raivonrypistyksenä. Tämä on mättöä. 4½/5
07. Moonspell - Night Eternal
Jälleen se Moonspell pyörähytti uuden lätyn. Tällä kertaa ei olla jatkettu Memorialin raaemmassa ilmaisussa, vaan laskua on pehmennetty selkeästi ja mukana on nyt paljon enemmän harmonisia ja melodisia juttuja, vaikka se goottivivahteinen portugalimetalli on edelleen se bändin juttu. Mukana on naislaulua, kuorolaulua ja mitä kaikkea, hyvin monipuolinen levy on kyseessä. Ja laadusta ei olla tingitty, koko levyn ajan mennään hyvin tasavarmassa, vaan ei tasapaksussa kohkauksessa. Ei kuitenkaan mikään täydellinen viiden tähden tekele, se viimeinen sivallus tuntuisi puuttuvan, se sanoin kuvailematon suola mikä teki vuosikymmen takaperin tulleesta Sin/Pecadosta top-10 kaikkien aikojen levyjen joukkoon yltävän mestariteoksen. Rauhallisempi ja melankolisempi ilmaus sopi bändille paremmin, vaikka metallin takomisen Moonspell on aina taitanut myös. 4+/5
06. Cult Of Luna - Eternal Kingdom
Tätä levyä ja bändiä ylipäänsä olen kuullut vasta suhteellisen vähän, mutta Eternal Kingdom on muutaman kuuntelun perusteella ansainnut paikkansa näin korkealla. Jonkinsortin karjumisella suolattua sludgeräkää tämä kaiketi on, mutta mukana on myös paljon elementtejä muualtakin, kuten koskettimilla toteutetut torvisovitukset antavat ilmi (harmi että aitoa vaskea ei voita mikään). levy on kokonaisuus, joka kertoo mielisairaalassa lojuvan miehen päiväkirjasta, tämä levy on katsaus sairaan mielen sopukoihin jossa hän on oman linnansa herra, herra joka asuu jumalana hänen ikuisessa kuningaskunnassaan. Melko synkkä levy, joka vaatii oikeastaan melko paljon kuulijalta ja uskon itsekin että minulla on vielä paljon sisäistettävää ja ymmärrettävää tästä levystä ja senkin takia uskallan sen nostaa näin korkealle, sillä tiedän että saan tästä vielä paljon enemmänkin irti kuin mitä se on jo nyt näyttänyt itsestään. Luulen että tämä voi ajan kanssa nousta jopa korkeammalle, sen verran lupaava tapaus kyseessä. 4½/5
05. Hercules And Love Affair - Hercules And Love Affair
Tässä hiukan normaalista poikkeava tapaus. Ostin tämän levyn ihan randomisti levykauppa Äxästä ja se osoittautui erinomaiseksi sokko-ostokseksi. Kyseessä on 10-henkinen kokoonpano amerikan mantereelta, joka soittaa hyvin omatakseista elektronisen musiikin, big band musiikin ja popin sekoitusta. Mukana on pasuunaa, trumpettia, perinteistä bändisettiä (kitara-rummut-basso), koskettimia, sekä nais että mies laulua ym. mukavaa. Hyvin rauhallinen, groovaava, lempeä, eroottinen ja hämyinen tunnelma kestää koko levyn läpi. Jopa pilkahdus tiettyä melankoliaa on saatu mukaan, vaikka yleisilmeeltään tämä on varsin positiivinen albumi. Vuoden kovin yllättäjä. 4½/5
04. Esoteric - The Maniacal Vale
Noniin, sitten astetta raskaampaan materiaaliin. Mielenkiinto levyä ja samalla koko bändiä kohtaan heräsi kun kuulin The Maniacal Valesta. Kyseessä on puolitoistatuntinen kahdelle levylle eritelty, seitsemän kappaleen death/doom/funeral doom albumi. Äärimmäisen hidasta, synkkää, karua ja kuololta haiskahtavaa metallia intensiivisillä kurlausvokalisoinnilla. Tämä on trippi johonkin aivan uuteen paikkaan, joka vaatii kuulijalta kyllä äärimmäisen paljon kestävyyttä ja ymmärrystä. Pääosin tempo on erittäin hidasta, mutta siinä se levyn suola onkin. Paikoitellen tosin kierrokset käyvät jopa grindcoreblastauksessa, mutta tätä tapahtuu juuri sopivan vähän, saa sitä raskauttakin rikottua välillä. Vaikea levy, mutta todella antoisa. Suosittelen kaikille Swallow The Sunin ja Reverend Bizarren faneille, tässä on vieläkin vaikeampi tapaus purtavaksi. 4½/5
03. Origin - Antithesis
Ja sitten hiukan sitä toista metallin ääripäätä, eli ylinopeaa ja aggressiivista death metallia amerikan mantereelta. Originiin tutustuin tämän vuoden syksyllä ja löysin siitä alkujärkytyksen jälkeen kenties kolmanneksi parhaan ääri death metal yhtyeen tämän päivän musiikkimaailmasta, heti hiihtää Nilen ja Behemothin perässä. Antithesis on yhtyeen neljäs levy, joka polkee äärimmäisyydessään jopa Nilen raivoisammat tekeleet suohon. Tämä ei ole yhtä eeppistä kuin Nile, eikä yhtä majasteetillista kuin Behemoth, mutta sitäkin äärimmäisempää. Käsittämätöntä, miten näin äärirajoille soitettu death metal voi pysyä vielä näin laadukkaana, yleensä kun tämän sortin bändit kaatuvat omaan mahdottomuuteensa, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Välillä hiukan itseääntoistava ja perinteisiin ratkaisuihin kaatuva levy, mutta kaikesta huolimatta erittäin laadukas ja omaperäinen puristus mitä rankinta death metallia. Rotiskan kanssa tämän vuoden tiukimmat metallilevyt. 4½/5
02. Von Hertzen Brothers - Love Remains The Same
2006 vuoden Approach jätti jälkeensä erittäin suuret odotukset uutta Von Hertzeniä kohtaan ja ei joutunut tälläkään kertaa pettymään. Vaan ei kuitenkaan ole aivan yhtä kova teos kuin mestarillinen Approach, mutta sen verran kova teos että pääsee toiseksi tämän vuoden parhaissa levyissä. viisi-kuusi ensimmäistä kappaletta ovat uskomattoman energisiä ja rullaavia, silkkaa klassikkokamaa. Sitten tulee pientä taantumusta, mutta ei kuitenkaan niin pahoin että uskaltaa paljoa rokottaa. Ei ehkä laadussa niinkään taantumusta, mutta musiikillisesti mennään ehkä liiankin rauhallisesti ottaen huomioon levyn ensimmäisen puolikkaan energisyyden. Ei siinä mitäänjos välillä hiukan rauhoitellaan, mutta viimeiset kolme kappaletta tuntuvat kaikki olevan vähän turhan suurta fiilistelyä, mikä syö pois hiukan albumin kokonaisuudesta pisteitä. Kuitenkin, erittäin onnistunut albumi jota tulee luukutettua varmasti hyvin paljon jatkossakin. Hiukan erilaisella kappalejärjestyksellä olisi voitu saada täyden vitosen levykin, ehkä, mutta nyt jää karvan verran vajaaksi. Kuitenkin, on selvää että Von Hertzen on 2000-luvun Kingston Wall, se on suuri saavutus se. 5-/5
01. Hail Of Bullets - ...Of Frost And War
"Just one more battle and one more storm,
The war is over, it is done,
Delirious the rapings, the men have died,
A Soviet victor, Germany cries..."
Tässä se on, ylivoimaisesti paras albumi vuodelta 2008. Hail Of Bullets, Hollantilainen koostumus ex-Pestilencen laulajasta Martin Van Drunenista, Gorefestin kovanaama rumpalista Ed Warbysta, kitaristeista Stephan Gedebista sekä Paul Baayenssista, ja basisti Theo Van Eekelenista. Of Frost And War on tositarina Saksan ja Neuvostoliiton massiivisesta sodan käynnistä toisessa maailmansodassa. Kaikki alkaa operaatio Barbarossasta, Saksa yllättää Neuvostoarmeijan ja pääsee niskan päälle, mutta puna-armeija iskee melkoisen kovaa takaisin ja lopulta onnistuu nujertamaan mahtavan Saksan. Lyriikat ovat hyvin riisutut ja brutaalit, kuten on musiikkikin. Hyvin vahvasti vanhan liiton death metallin henkeen puhaltava Hail Of Bullets pistää peliin kyllä erittäin brutaalia, raskasta, keskitempoista, sahaavaa, mätänevää ja ennenkaikkea asenteella toteutettua death metallia. Muille ei jää mitään vastaan sanomisen varaa. Jokainen biisi on todella tiukkaa laatua ja lähes tunnin kestostaan huolimatta levy ei puuduta missään vaiheessa. Tarina on todella mielenkiintoinen ja kermana kakun päällä van Drunennin vokalisointi, sekoitetaan Human aikainen Chuck Schuldiner ja Obituaryn John Tardy, niin saadaan tämä. Sairaalloisen kuuloista oksennusta, toimii täydellisesti. Kaikille death metallin ystäville pakkohankinta, uskomattoman hyvä levy. 5/5
Kuten näitte, vain yksi vitonen tänä vuonna. Ei niin laadukas vuosi kuin viime vuonna, mutta tarpeeksi hyvä. Näillä mennään.
Ankka, missä Exodus - Let There Be Blood?
Enpä ole edes ollut muuten tietoinen moisesta levystä, mutta en tiedä haluanko kuullakaan. Bonded By Blood on kuitenkin rässin parhaita teoksia, uudelleen julkaisu modernilla otteella ja uudella kokoonpanolla kuulostaa aika härskiltä. Mielenkiinnosta voisin tsekata, mutta saa nähä, hiukan skeptinen olen tuon julkaisun suhteen.
Voisin itsekkin heittää nuo vuoden kymmenen itselleni parasta julkaisua, vaikkaakaan kymmenkuntaa levyjä en tänä vuonna ole kuullutkaan. Kaiketi tämä vuosi oli ihan hyvä siihen nähden kuinka monta loistavaa levyä silti minun silmissäni saatiin. Listaan olisi voinut tulla muutoksia jos Disarmonia Mundi ja Dope olisivat saaneet julkaistua levynsä tänä vuonna, mutta ne menivät molemmat sitten ensi vuodelle odottamaan Mastodonin uusimman lätyn kanssa. Listalta pois jäivät sellaiset levyt kuten Communic - Payment of Existense tai vaikkapa Darkane - Demonic Art. Sitten oli vain monia levyjä joita en listalle edes ajatellut, kuten Sonic Syndicaten uusin, Triviumin Shogun tai vaikka joku Protest The Heron Fortress, jotka olivat enemmän tai vähemmän heikkoja julkaisuja.
10. Burst - Lazarus Bird
Ruotsista putkahti tänä vuonna joku itselleni täysin tuntematon levytys, joka oikeastaan toimi kaikessa monimutkaisuudessaan varsin hyvin. Helpoiten kuvattavissa kyseessä on vähän rockinpaa Mastodonia, mutta jollain Sludgen ja rockin välimaastolla hypitään. Lazarus Bird vaati vähintäänkin pari kuuntelukertaa että siitä oikeasti sai jotain järkevää irti, ja sitten kun sai, kokonaisuus toimi yllättävän hyvin. Monimutkainen ja monipuolinen musiikki toimii täällä päin huomattavasti paremmin kuin suoraviivainen mättö, joten oli helppo pitää tästä teoksesta. Levy pysyy suhteellisen eheänä koko matkan, mitä nyt välillä pieniä vähän tylsempiä hetkiä voi ilmaantua, jonka takia levy ei korkeammalle kipua. Laatutuotos siitä huolimatta, eipä tähän muuta voi sanoa. Varmaan joskus löytyy myös levyhyllystäni. Muutamista parhaista biiseistä mainittakoon I Hold Vertigo ja (We Watched) The Silver Rain, joista aina ensimmäinen mainittu biisi löytyy linkkinä otsikosta.
9. Nick Cave & The Bad Seeds - Dig, Lazarus, Dig!!!
Myönnettäköön, en ollut kuullutkaan Nick Cavesta ennenkuin löysin jonkun foorumilaisen heittämän Youtube -linkin tämän levyn nimikkokappaleeseen. Ja sehän selvästi toimi varsin hyvin. DLD poikkeaa listan levyistä melko suuresti, koska kyseessä on vain jammailevaa ja hyvin rennosti otettavaa musiikkia, joka sopii vähän useammankin kuin vain minun korvalleni. Aina pitää olla sellaista musiikkia jota voi kuunnella kun tappomättö ei nyt suju tai iske. Nick Cave & The Bad Seeds teki juuri sitä. Nick Caven vähän puhemainen laulutyyli ja matala ääni iskivät ehkäpä parhaiten heti alusta lähtien, ja toimivat yhä levyn parhaana elementtinä. Sopii niin rauhalliseen kuin vähän enemmän päätä heiluttelevaankin biisiin. Siinä äänessä on vaan jotain niin rentoa ja kulkevaa joka antaa levylle ja kappaleille omaperäisempää sävytystä. Tämä on sitä jos jumittaa, tai kaipaa jotain oikeasti vähän enemmän paikallansa pysyvämpää musiikkia, tai vaikka jossain kaveriporukassa jossa kaikki eivät hyväksykkään Ruotsalaista melodista death metallia. Parhaista biiseistä valitaan suositeltaviksi We Call Upon the Author, More News from Nowhere ja jumittavan rauhallinen Jesus of The Moon.
8. Faihtful Darkness - In Shadows lies Utopia
Vuoden ehkä yllättävin jöötteporituotos, jota muuten ei ollut kauhean montaa tänä vuonna. En odottanut mitään tältä levyltä, muutakuin jotain jo kuultua syntikkatilutusta ja keskinkertaisia laulusuorituksia. Okei, ensimmäiset sain, mutta ne toimivat yllättävän hyvin kun niitä ei raiskattu liiaksi, vaan laitettiin luomaan tunnelmaa ja melodiaa. Jälkimmäisenä taas sain hieman mustanpuhuvaa, korisevaa ja todella möreää growlaamista, josta minä selvästikkin pidän hyvin paljon. Pyörää ei selvästikkään olla kuitenkaan keksimässä uudestaan tai mitään, eikä tämä todellakaan tule iskemään keneenkään joka pitää vanhan koulukunnan death metallia absoluuttisena totuutena, mutta vuoden yksi parhaista jöötteporituotoksia on kyseessä. Ainut mikä aluksi pisti silmään oli hyvin korkeat ja ja hieman turhan pehmeät rallatuskohdat joissain kappaleissa, mutta minulle ne kävivät kuitenkin, koska toimivat kokonaisuudessa ihan hyvin. Lyriikoista en sitten puhu mitään. Varsinkin tuossa linkkibiisissä, Bound To Illusionsissa kuulee välillä jotain turhia emoiluja, ignore those. Siltikin hyvin toimiva, välillä hyvinkin rujo, joskus vähän melodisempi paketti, jota kannattaa kokeilla jossei ole joku anti-jöötteporisti.
7. The Haunted - Versus
Jää ehkäpä vähän rEVOLVErin ja The Dead Eyuen taakse, mutta on silti niin perus-Hauntedia, ettei kyseessä siinä tapauksessa voi olla huono levy. Nopea, iskevä ja melko suoraviivainen. Okei, verrattuna vaikkapa rEVOLVErin päätä seinään -asenteeseen, on levyssä yllättävän paljon jippoja ja koukkuja, varsinkin hieman erilaisten äänimaailmakäyttöjen avulla. Taustalle ja biisiin on maalattu mättöjen lisäksi myös melodiaa ja hieman kokeilunomaisia äänimaisemia, kuten vaikka Trenches kappaleen hieman aavemainen taustamelodia. Kuitenkin toimi ainakin itselleni todella hyvin, eikä levy niinkään puuduttanut missään vaiheessa, kun vaikka rEVOLVEr voi olla kaikessa murskaavuudessaan vähän liikaa jossain mielen tilassa, kun The Dead Eye taas vähän liian rauhallista. Siinä vaiheessa voi heittää Versuksen eteensä. Se on vähän välimaastolla, joka kertoo siitä että kyseessä on edellisiä vähän monipuolisempi, jopa vähän melodisempikin teos. Jokainen biisi erottuu paljolti edukseen, ja varsinkin osaksi ruotsinkielellä vedetty Skuld on varsin kiehtova teos. Ja tietenkin mukana yhä yksi ruotsalaisen metallimusiikin parhaista vokalisteista.
6. Bohren & Der Club of Gore - Dolores
Vuoden minulle ehkäpä erikoisin mutta samalla kiehtovin teos, jota voisi helpoiten kuvata sanalla Doomjazz. Koska kyseessä on hyvin raskasta ja hidasta Jazzia, jossa ei todellakaan ole tiivistä tai runnovaa tunnelmaa, vaan kokoajan leijutaan jossain raskauden ja keveyden välimaastoissa. Ensimmäisellä kuuntelukerralla levy herätti tietysti enemmän hämmennystä kuin mitään muuta, mutta kun tätä levyäkin kuunteli entistä enemmän, alkoi juttu hiljalleen avautua minullekkin. Dolores vaatii mielentilan. Se vaatii hyvin rennon ja leijuvan mielentilan, jolloin ajatuksena toimii vain höyhen, eikä ole kiire yhtään mihinkään. Silloin ymmärtää mitä ihmeen pimputusta sitä oikein kuunteleekaan. Ei mitään sähkökitaroita, vaan yksinkertaisia pehmeitä ääniä säestettynä vahvalla kuminalla ja jollain saksofonin kevyenraskaalla melodialla. Tuo luo noinkin yksinkertaisesta kokoonpanosta todella toimivan, kunhan vain vähän kärsivällisyytä löytyy alkuunsa. Erikoinen, mutta siis hyvinkin mielenkiintoinen julkaisu. Ehkäpä tunnelmallisin ja samalla hyvin melodinen levy tällä listalla.
5. Unearth - The March
Unearth jatkaa yhä samaa vahvaa linjaansa. Siltikin, vaikka peruskaava pysyykin samana, on tyyliä ja tekniikkaa kuitenkin jokaisella Unearthin levyllä miksailtua. Tällä kertaa mukana on todella kiertävät ja melodiset kitarariffittelyt, jotka ikäänkuin korvaavat turhat syntikat jota bändi ei ikinä ole tarvinnutkaan. Levyn ympärille koostuukin eräänlaisia tiluttelumelodioita, jotka aluksi vähän hämmästyttivät, mutta toimivat nykyään vahvana osana hyvää kokonaisuutta. Mennään kuitenkin vielä jonkinsortin Grooven ja Hardcore vahvalla välimaastolla, jossa räyhätään melodian savuttamilla mättöbiiseillä. Toimii, enkä varmastikkaan ole ainut. Kyseessä ei ole mitään turhansortin metalcorea, eikä varsinkaan mitään jöötteporia. Onhan tämä hyvä levy, jatkaa bändin vahvaa linjaa, mutta aina kuitenkin hieman erilaisemmalla ja piristävällä otteella. Nuo tiluttelumelodiat jotka rakentavat levyn kappaleita eivät varmastikkaan kaikille iske, mutta täälläpäin ne toimivat hyvinkin vahvasti.
4. Scar Symmetry - Holographic Universe
Scar Symmetry jatkaa perinteisen vahvaa linjaa, ja toimiikin Dark Tranquillityn kanssa jöötteporin parhaimmistoa edustavina lippulaivoina, eikä Holographic Universe todellakaan ole poikkeus. Mukana on tuttuja SS elementtejä, kuten hieman raskaampi ja enemmän Death ja Thrash metallia muistuttava ote, jota on kuitenkin höystetty hyvillä melodioilla ja loistavalla puhtaalla laululla. Ja kun tässä puhun melodioista en tarkoita niitä syntikkapimputuksia tai mitään sellaisia. Kyseessä on vähän The Hauntedin linjainen tunnelmaa luova melodia. Tällä kertaa liikutaan teemanmukaan hieman mekaanisessa ja avaruusteemaisessa ympäristössä, ja se toimii vallan mainiosti. Melodioita ei olla liiaksi kuitenkaan raiskattu, vaikkei ehkä mitään muistettavimpia riffejäkään albumilta vastapainona löydy, vaan kaikki on osa vakaata ja eheää kokonaisuutta. Se mistä ehkä eniten kuitenkin yhtyeessä pidän, on laulaja. Nyt jo bändistä lähtenyt Christian Älvestam oli ainakin se joka ensimmäisen huomion täällä päässä nappasi. Todella vahva ja matala growlaaminen, mutta toisaalta taas loistavan puhdas rallatuksiin menemätön lauluääni takasivat hyvät edellytykset ihan vain jo itsessäänkin. Hyvä kokonaisuus, vaikka jääkin ehkä Pitch Black Progressin kovuudelle kakkoseksi.
3. Cynic - Traced in Air
Enpä ollut tästä yhden levyn progeihmeestä ennen Traced in Airia ikinä kuullutkaan, joten oli helppo sanoa että kyseessä oli suhteelisen tajunnanräjäyttävä kokemus. En ollut ikinä kuullut mitään vastaavaa. Kun ollaan puhuttu loistavista äänimaailmoista tai laulusuorituksista pesee tämä levy ne lähestulkoon kaikin puolin. Vaikkapa tuossa King of Those Who Know kappaleessa oli todella outoa kuulla, miten loistavasti todella leijuvaa ja heleää ääntä voikaan yhdistää karuun growlaamiseen. Ehkäpä tämä on se seikka jo sai minut myydyksi välittömästi. Nuo äänet sulautuvat yhteen minun korvaani lähestulkoon täydellisesti, ja kyseessä on oikeasti jotain todella omaperäistä ja sujuvaa että oksat pois. En edes voi mainita sanaa metalcore tässä yhteydessä, en näe tässä mitään mikä viittaisi johonkin coreroskaan. Musiikillisesti hyvin teknistä ja elektronisen makuista, ja melodiaa toki vahvasti tukien. Kyllä tämä oli ehdottomasti minulle vuoden ehkä yllättävin ja tietyssä vaiheessa oli myös vuoden paraskin levy. Jostain syystä kaksi enemmän pyöriteltyä ja parempaa levyä kiilasi kyllä nyt eteen. Ei muuta. Tämän jälkeen on kyllä Focusiakin pyöritelty, ja on pakko sanoa että tällä hetkellä Traced in Air on kyllä se paremman kuuloinen minun korvilleni.
2. One Man Army & The Undead Quartet - Grim Tales
Melkein voisin sanoa että olen lähestulkoon kaiken tarpeellisen tästä levystä viimeaikoina hehkuttanutkin. Loistavaa Death/Thrash mättöä varustettuna juuri sellaisella laulajalla joka on minulle suoraan kultaa. Hyvin möreä, koriseva ja matala growlaaminen, joka kyllä osaa huutaakkin hyvin toimivasti. Laulaja onkin ehkä vähän tutummasta vanhan koulukunnan Death/Thrash -pumpusta The Crown. Mitäpä muuta, se mitä enemmän olen levyä nyt pyöritellyt, sitä paremmalta se vain kuulostaa. Raastavan mätön ohessa tarjotaan myös maittavia kitaramelodioita ja sooloja, mikäs sen parempaa. Tietystikkään pyörää ei tässä ole keksitty uudestaan, vaan vedetty hyvää perinteistä linjaa.
1. Seventh Wonder - Mercy Falls
Tämän vuoden ykköspaikkaa ei viekkään mikään Melodeath poppoo, ei mikään jööttepori tai sludge-yhtye, vaan ihan puhdasta progressiivista metallia soittava ruotsalainen Seventh Wonder. Kyseessä on siis jotain todella melodista rokki-progeilua, ja tähän väliin on hyvä huomauttaa etten ole ikinä tykkännyt mistään Dream Theaterista tai Ayreonista, joka on sinänsä outoa koska ykköspaikkaa pitää kuitenkin hieman samantyylinen yhtye. En oikein itsekkään ollut varma mitä odottaa kun levyn hankin käsiini, enkä todellakaan odottanut että kyseessä on vuoden paras julkaisu. Kyseessä on konsepti-levy(?), eli koko levyn ajan mukana on tarina ja juoni, joka kulkeutuu hyvin tunnelmallisesti ja toimivasti koko levyn ajan auto-onnettomuudesta koomatilaan ja traagiseen loppuratkaisuun. Välillä musiikin lisäksi kuullaan pieniä pätkiä tietysti hahmojen dialogia, joka saa juonta rullaamaan biisien välillä sulavasti. Se mikä minua ehkä tuon tarinan kiehtovuuden lisäksi veti puoleensa todella vahvasti, olivat menevät ja oikeasti tarttuvat melodiat sekä laulaja Tommy Karevikin loistavat suoritukset koko levyn ajan. Aika tyrmäävä levytys, pitää otteessaan koko matkan ajan, ja taustatarina toimii kyllä loistavasti.
10. Burst - Lazarus Bird
Ruotsista putkahti tänä vuonna joku itselleni täysin tuntematon levytys, joka oikeastaan toimi kaikessa monimutkaisuudessaan varsin hyvin. Helpoiten kuvattavissa kyseessä on vähän rockinpaa Mastodonia, mutta jollain Sludgen ja rockin välimaastolla hypitään. Lazarus Bird vaati vähintäänkin pari kuuntelukertaa että siitä oikeasti sai jotain järkevää irti, ja sitten kun sai, kokonaisuus toimi yllättävän hyvin. Monimutkainen ja monipuolinen musiikki toimii täällä päin huomattavasti paremmin kuin suoraviivainen mättö, joten oli helppo pitää tästä teoksesta. Levy pysyy suhteellisen eheänä koko matkan, mitä nyt välillä pieniä vähän tylsempiä hetkiä voi ilmaantua, jonka takia levy ei korkeammalle kipua. Laatutuotos siitä huolimatta, eipä tähän muuta voi sanoa. Varmaan joskus löytyy myös levyhyllystäni. Muutamista parhaista biiseistä mainittakoon I Hold Vertigo ja (We Watched) The Silver Rain, joista aina ensimmäinen mainittu biisi löytyy linkkinä otsikosta.
9. Nick Cave & The Bad Seeds - Dig, Lazarus, Dig!!!
Myönnettäköön, en ollut kuullutkaan Nick Cavesta ennenkuin löysin jonkun foorumilaisen heittämän Youtube -linkin tämän levyn nimikkokappaleeseen. Ja sehän selvästi toimi varsin hyvin. DLD poikkeaa listan levyistä melko suuresti, koska kyseessä on vain jammailevaa ja hyvin rennosti otettavaa musiikkia, joka sopii vähän useammankin kuin vain minun korvalleni. Aina pitää olla sellaista musiikkia jota voi kuunnella kun tappomättö ei nyt suju tai iske. Nick Cave & The Bad Seeds teki juuri sitä. Nick Caven vähän puhemainen laulutyyli ja matala ääni iskivät ehkäpä parhaiten heti alusta lähtien, ja toimivat yhä levyn parhaana elementtinä. Sopii niin rauhalliseen kuin vähän enemmän päätä heiluttelevaankin biisiin. Siinä äänessä on vaan jotain niin rentoa ja kulkevaa joka antaa levylle ja kappaleille omaperäisempää sävytystä. Tämä on sitä jos jumittaa, tai kaipaa jotain oikeasti vähän enemmän paikallansa pysyvämpää musiikkia, tai vaikka jossain kaveriporukassa jossa kaikki eivät hyväksykkään Ruotsalaista melodista death metallia. Parhaista biiseistä valitaan suositeltaviksi We Call Upon the Author, More News from Nowhere ja jumittavan rauhallinen Jesus of The Moon.
8. Faihtful Darkness - In Shadows lies Utopia
Vuoden ehkä yllättävin jöötteporituotos, jota muuten ei ollut kauhean montaa tänä vuonna. En odottanut mitään tältä levyltä, muutakuin jotain jo kuultua syntikkatilutusta ja keskinkertaisia laulusuorituksia. Okei, ensimmäiset sain, mutta ne toimivat yllättävän hyvin kun niitä ei raiskattu liiaksi, vaan laitettiin luomaan tunnelmaa ja melodiaa. Jälkimmäisenä taas sain hieman mustanpuhuvaa, korisevaa ja todella möreää growlaamista, josta minä selvästikkin pidän hyvin paljon. Pyörää ei selvästikkään olla kuitenkaan keksimässä uudestaan tai mitään, eikä tämä todellakaan tule iskemään keneenkään joka pitää vanhan koulukunnan death metallia absoluuttisena totuutena, mutta vuoden yksi parhaista jöötteporituotoksia on kyseessä. Ainut mikä aluksi pisti silmään oli hyvin korkeat ja ja hieman turhan pehmeät rallatuskohdat joissain kappaleissa, mutta minulle ne kävivät kuitenkin, koska toimivat kokonaisuudessa ihan hyvin. Lyriikoista en sitten puhu mitään. Varsinkin tuossa linkkibiisissä, Bound To Illusionsissa kuulee välillä jotain turhia emoiluja, ignore those. Siltikin hyvin toimiva, välillä hyvinkin rujo, joskus vähän melodisempi paketti, jota kannattaa kokeilla jossei ole joku anti-jöötteporisti.
7. The Haunted - Versus
Jää ehkäpä vähän rEVOLVErin ja The Dead Eyuen taakse, mutta on silti niin perus-Hauntedia, ettei kyseessä siinä tapauksessa voi olla huono levy. Nopea, iskevä ja melko suoraviivainen. Okei, verrattuna vaikkapa rEVOLVErin päätä seinään -asenteeseen, on levyssä yllättävän paljon jippoja ja koukkuja, varsinkin hieman erilaisten äänimaailmakäyttöjen avulla. Taustalle ja biisiin on maalattu mättöjen lisäksi myös melodiaa ja hieman kokeilunomaisia äänimaisemia, kuten vaikka Trenches kappaleen hieman aavemainen taustamelodia. Kuitenkin toimi ainakin itselleni todella hyvin, eikä levy niinkään puuduttanut missään vaiheessa, kun vaikka rEVOLVEr voi olla kaikessa murskaavuudessaan vähän liikaa jossain mielen tilassa, kun The Dead Eye taas vähän liian rauhallista. Siinä vaiheessa voi heittää Versuksen eteensä. Se on vähän välimaastolla, joka kertoo siitä että kyseessä on edellisiä vähän monipuolisempi, jopa vähän melodisempikin teos. Jokainen biisi erottuu paljolti edukseen, ja varsinkin osaksi ruotsinkielellä vedetty Skuld on varsin kiehtova teos. Ja tietenkin mukana yhä yksi ruotsalaisen metallimusiikin parhaista vokalisteista.
6. Bohren & Der Club of Gore - Dolores
Vuoden minulle ehkäpä erikoisin mutta samalla kiehtovin teos, jota voisi helpoiten kuvata sanalla Doomjazz. Koska kyseessä on hyvin raskasta ja hidasta Jazzia, jossa ei todellakaan ole tiivistä tai runnovaa tunnelmaa, vaan kokoajan leijutaan jossain raskauden ja keveyden välimaastoissa. Ensimmäisellä kuuntelukerralla levy herätti tietysti enemmän hämmennystä kuin mitään muuta, mutta kun tätä levyäkin kuunteli entistä enemmän, alkoi juttu hiljalleen avautua minullekkin. Dolores vaatii mielentilan. Se vaatii hyvin rennon ja leijuvan mielentilan, jolloin ajatuksena toimii vain höyhen, eikä ole kiire yhtään mihinkään. Silloin ymmärtää mitä ihmeen pimputusta sitä oikein kuunteleekaan. Ei mitään sähkökitaroita, vaan yksinkertaisia pehmeitä ääniä säestettynä vahvalla kuminalla ja jollain saksofonin kevyenraskaalla melodialla. Tuo luo noinkin yksinkertaisesta kokoonpanosta todella toimivan, kunhan vain vähän kärsivällisyytä löytyy alkuunsa. Erikoinen, mutta siis hyvinkin mielenkiintoinen julkaisu. Ehkäpä tunnelmallisin ja samalla hyvin melodinen levy tällä listalla.
5. Unearth - The March
Unearth jatkaa yhä samaa vahvaa linjaansa. Siltikin, vaikka peruskaava pysyykin samana, on tyyliä ja tekniikkaa kuitenkin jokaisella Unearthin levyllä miksailtua. Tällä kertaa mukana on todella kiertävät ja melodiset kitarariffittelyt, jotka ikäänkuin korvaavat turhat syntikat jota bändi ei ikinä ole tarvinnutkaan. Levyn ympärille koostuukin eräänlaisia tiluttelumelodioita, jotka aluksi vähän hämmästyttivät, mutta toimivat nykyään vahvana osana hyvää kokonaisuutta. Mennään kuitenkin vielä jonkinsortin Grooven ja Hardcore vahvalla välimaastolla, jossa räyhätään melodian savuttamilla mättöbiiseillä. Toimii, enkä varmastikkaan ole ainut. Kyseessä ei ole mitään turhansortin metalcorea, eikä varsinkaan mitään jöötteporia. Onhan tämä hyvä levy, jatkaa bändin vahvaa linjaa, mutta aina kuitenkin hieman erilaisemmalla ja piristävällä otteella. Nuo tiluttelumelodiat jotka rakentavat levyn kappaleita eivät varmastikkaan kaikille iske, mutta täälläpäin ne toimivat hyvinkin vahvasti.
4. Scar Symmetry - Holographic Universe
Scar Symmetry jatkaa perinteisen vahvaa linjaa, ja toimiikin Dark Tranquillityn kanssa jöötteporin parhaimmistoa edustavina lippulaivoina, eikä Holographic Universe todellakaan ole poikkeus. Mukana on tuttuja SS elementtejä, kuten hieman raskaampi ja enemmän Death ja Thrash metallia muistuttava ote, jota on kuitenkin höystetty hyvillä melodioilla ja loistavalla puhtaalla laululla. Ja kun tässä puhun melodioista en tarkoita niitä syntikkapimputuksia tai mitään sellaisia. Kyseessä on vähän The Hauntedin linjainen tunnelmaa luova melodia. Tällä kertaa liikutaan teemanmukaan hieman mekaanisessa ja avaruusteemaisessa ympäristössä, ja se toimii vallan mainiosti. Melodioita ei olla liiaksi kuitenkaan raiskattu, vaikkei ehkä mitään muistettavimpia riffejäkään albumilta vastapainona löydy, vaan kaikki on osa vakaata ja eheää kokonaisuutta. Se mistä ehkä eniten kuitenkin yhtyeessä pidän, on laulaja. Nyt jo bändistä lähtenyt Christian Älvestam oli ainakin se joka ensimmäisen huomion täällä päässä nappasi. Todella vahva ja matala growlaaminen, mutta toisaalta taas loistavan puhdas rallatuksiin menemätön lauluääni takasivat hyvät edellytykset ihan vain jo itsessäänkin. Hyvä kokonaisuus, vaikka jääkin ehkä Pitch Black Progressin kovuudelle kakkoseksi.
3. Cynic - Traced in Air
Enpä ollut tästä yhden levyn progeihmeestä ennen Traced in Airia ikinä kuullutkaan, joten oli helppo sanoa että kyseessä oli suhteelisen tajunnanräjäyttävä kokemus. En ollut ikinä kuullut mitään vastaavaa. Kun ollaan puhuttu loistavista äänimaailmoista tai laulusuorituksista pesee tämä levy ne lähestulkoon kaikin puolin. Vaikkapa tuossa King of Those Who Know kappaleessa oli todella outoa kuulla, miten loistavasti todella leijuvaa ja heleää ääntä voikaan yhdistää karuun growlaamiseen. Ehkäpä tämä on se seikka jo sai minut myydyksi välittömästi. Nuo äänet sulautuvat yhteen minun korvaani lähestulkoon täydellisesti, ja kyseessä on oikeasti jotain todella omaperäistä ja sujuvaa että oksat pois. En edes voi mainita sanaa metalcore tässä yhteydessä, en näe tässä mitään mikä viittaisi johonkin coreroskaan. Musiikillisesti hyvin teknistä ja elektronisen makuista, ja melodiaa toki vahvasti tukien. Kyllä tämä oli ehdottomasti minulle vuoden ehkä yllättävin ja tietyssä vaiheessa oli myös vuoden paraskin levy. Jostain syystä kaksi enemmän pyöriteltyä ja parempaa levyä kiilasi kyllä nyt eteen. Ei muuta. Tämän jälkeen on kyllä Focusiakin pyöritelty, ja on pakko sanoa että tällä hetkellä Traced in Air on kyllä se paremman kuuloinen minun korvilleni.
2. One Man Army & The Undead Quartet - Grim Tales
Melkein voisin sanoa että olen lähestulkoon kaiken tarpeellisen tästä levystä viimeaikoina hehkuttanutkin. Loistavaa Death/Thrash mättöä varustettuna juuri sellaisella laulajalla joka on minulle suoraan kultaa. Hyvin möreä, koriseva ja matala growlaaminen, joka kyllä osaa huutaakkin hyvin toimivasti. Laulaja onkin ehkä vähän tutummasta vanhan koulukunnan Death/Thrash -pumpusta The Crown. Mitäpä muuta, se mitä enemmän olen levyä nyt pyöritellyt, sitä paremmalta se vain kuulostaa. Raastavan mätön ohessa tarjotaan myös maittavia kitaramelodioita ja sooloja, mikäs sen parempaa. Tietystikkään pyörää ei tässä ole keksitty uudestaan, vaan vedetty hyvää perinteistä linjaa.
1. Seventh Wonder - Mercy Falls
Tämän vuoden ykköspaikkaa ei viekkään mikään Melodeath poppoo, ei mikään jööttepori tai sludge-yhtye, vaan ihan puhdasta progressiivista metallia soittava ruotsalainen Seventh Wonder. Kyseessä on siis jotain todella melodista rokki-progeilua, ja tähän väliin on hyvä huomauttaa etten ole ikinä tykkännyt mistään Dream Theaterista tai Ayreonista, joka on sinänsä outoa koska ykköspaikkaa pitää kuitenkin hieman samantyylinen yhtye. En oikein itsekkään ollut varma mitä odottaa kun levyn hankin käsiini, enkä todellakaan odottanut että kyseessä on vuoden paras julkaisu. Kyseessä on konsepti-levy(?), eli koko levyn ajan mukana on tarina ja juoni, joka kulkeutuu hyvin tunnelmallisesti ja toimivasti koko levyn ajan auto-onnettomuudesta koomatilaan ja traagiseen loppuratkaisuun. Välillä musiikin lisäksi kuullaan pieniä pätkiä tietysti hahmojen dialogia, joka saa juonta rullaamaan biisien välillä sulavasti. Se mikä minua ehkä tuon tarinan kiehtovuuden lisäksi veti puoleensa todella vahvasti, olivat menevät ja oikeasti tarttuvat melodiat sekä laulaja Tommy Karevikin loistavat suoritukset koko levyn ajan. Aika tyrmäävä levytys, pitää otteessaan koko matkan ajan, ja taustatarina toimii kyllä loistavasti.
Parit arvostelut tuosta Seventh Wonderista luin ja ihan kivoja arvosanoja se sai, mutta saa nähä josko siihen tulee jossain vaiheessa tartuttua. Moderni proge metalli on kuitenkin hiukan vaativa laji saada toimimaan, se kaatuu monilla helposti kumisiin saundeihin ja lievään/suureen itsetarkoituksellisuuteen. Porcupine Tree on selkein poikkeus tässä kategoriassa, vaikka ei se nyt oikeastaan edes proge metallia enää täydellisesti ole.
Nick Caven tuotantoon pitäisi tutustua itsekin paremmin, mutta voin sanoa, että se ainut levy jota olen kuullut elikkäs Murder Ballads on ihan käsittämättömän kova levy. Hommaa Supa ihmeessä se.
Jöötteporia, ruotsi hevanderia, plääh plääh, joo. En jaksa kommentoida. Voi toki hyviäkin olla, en vain jaksa ottaa edes selvää...
Niin ja laitetaan tuon edellisen postin kylkiäisiksi vielä top-5 kovimmat yksittäiset kappaleet tältä vuodelta.
05. Hercules And Love Affair - Blind
Mietin pitkään laitanko tämän vai Hercules Theme -kappaleen, mutta kyllä Blind taitaa olla tuon levyn paras kappale. Uskon vahvasti, että tämä kappale aiheuttaa monissa lähinnä ärsytystä, mutta uskokaa pois, tämä bändi uppoaa kunhan siihen pääsee ensin sisälle. Itse vieroksuin kovasti aluksi tuota Anthonyn lauluääntä, mutta nykyään se on tärkeä ja uniikki osa koko bändiä. Mitä tästä nyt sanoisi, samaan kaavaan perustuva kappale rullaa oikein mukavasti itsensä läpi lähes huomaamatta. Groovea ja positiivista energiaa huokuu todella paljon. Ei varmasti kolaja kaikkiin, mutta itse löysin tästä bändistä mm. tämän kappaleen ansiosta itselleni hyvän ystävän.
04. Von Hertzen Brothers - Spanish 411
Tämä on selkeästi oma suosikkini uudelta Von Hertzenin levyltä, todella energinen, vaihteleva ja piristävä kappale. Häviää tosin Approachin parhaille veisuille, mutta siitä huolimatta tämä on yhtyeen paras nopea ralli. Erityismaininta lopun trumpetti sooloilulle, mahtavan kuuloista.
03. Hail Of Bullets - Ordered Eastward
"Hear the engines roaring, hear the grinding steel,
Advancing divisions, behind armoured wheels,
They're driving through the clouds, they're staggering through the mud,
Panic, fear and terror, an enemy on the run!"
Mietin pitkään minkä kappaleen tältä laittaisin edustukseen, sillä periaatteessa jokainen olisi täydellinen valinta. Kolme suosikkiani ovat kuitenkin tämä sekä Inferno At The Carpathian Mountains ja levyn päättävä raskas Berlin. Tämä on levyn aloitusraita, jonka ajaa sisään uhkaavan melankolinen jousi-intro Before The Storm (Barbarossa). Telaketjut jylläävät, koneaseet laulavat ja helvetti pääsee valloilleen. Parasta vanhan koulun death metallia moneen vuoteen, kuunnelkaa ja ihastukaa.
02. Swallow The Sun - Plague Of Butterflies
"And we drift away, together away from the pain,
Deep in this sheltering night, to a forgiving dream.
Until one minute past midnight, the room was filled.
Filled only with butterflies..."
Jossain kaukana sivistyksestä pimeän metsän uumenissa vanha, kuoleva erakko makaa hiljaa ja odottaa viimeisen kerran jotain hänen luokseen, ettei hän joudu viimeisillä elonhetkillään tuntea olevansa yksin. Plague Of Butterflies on karu tarina eristäytymisestä, elämän aiheuttamasta tuskasta ja siitä, että joutuu kuolinvuoteellaan toteamaan ettei kaikki mennytkään ihan putkeen. Toivin kipinä on kuitenkin aina läsnä STS:n musiikissa ja tämäkin tarina saa lopulta kauniin lopetuksen, vaikka erakko lopulta kuoleekin. Kauneus ja ahdistus ovatkin ne kaksi keskeisintä elementtiä tämän bändin musiikissa, vaikka meno on karua, synkkää ja ahdistavaa, niin siellä taustalla on koko ajan herkkää kauneutta ja koskettavuutta mikä luo hyvin erikoisen ilmapiirin STS:n musiikkiin. Plague Of Butterflies ei ole poikkeus, tämä 30 minuuttinen eepos tarjoaa yhtyeen jokaista ääripäätä, välillä runtataan vihan täyttämässä, jopa black metallisessa raivossa, välillä raskaassa ja matalassa takomisessa ja välillä jopa ambientin omaisessa fiilistelyssä. Kuunnelkoon ken haluaa, laitan tämän kappaleen youtube version linkkinä tähän, neljään osaan ovat näköjään katkaisseet tämän.
Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
01. Origin - Antithesis
"I am become death, the destroyer of worlds."
Uuh, tämä kappale räjäytti tajunnan. Originin kirkkain timantti, Antithesis levyn päättävä 9 minuuttinen nimikkokappale. Täydellinen lopetus loistavalle levylle, tarjoilee murhaavaa paahtoa, raskasta junnausta ja mahtavia soolonpätkiä. Lopun viimeiset pari minuuttia ovat suorastaan maagista kuunneltavaa, kuvaa musiikilla mahtavasti täystuhon jälkeistä tunnelmaa. Selkeästi tämän vuoden paras yksittäinen kappale, modernin ääri death metallin parhaimmistoa.
Nick Caven tuotantoon pitäisi tutustua itsekin paremmin, mutta voin sanoa, että se ainut levy jota olen kuullut elikkäs Murder Ballads on ihan käsittämättömän kova levy. Hommaa Supa ihmeessä se.
Jöötteporia, ruotsi hevanderia, plääh plääh, joo. En jaksa kommentoida. Voi toki hyviäkin olla, en vain jaksa ottaa edes selvää...
Niin ja laitetaan tuon edellisen postin kylkiäisiksi vielä top-5 kovimmat yksittäiset kappaleet tältä vuodelta.
05. Hercules And Love Affair - Blind
Mietin pitkään laitanko tämän vai Hercules Theme -kappaleen, mutta kyllä Blind taitaa olla tuon levyn paras kappale. Uskon vahvasti, että tämä kappale aiheuttaa monissa lähinnä ärsytystä, mutta uskokaa pois, tämä bändi uppoaa kunhan siihen pääsee ensin sisälle. Itse vieroksuin kovasti aluksi tuota Anthonyn lauluääntä, mutta nykyään se on tärkeä ja uniikki osa koko bändiä. Mitä tästä nyt sanoisi, samaan kaavaan perustuva kappale rullaa oikein mukavasti itsensä läpi lähes huomaamatta. Groovea ja positiivista energiaa huokuu todella paljon. Ei varmasti kolaja kaikkiin, mutta itse löysin tästä bändistä mm. tämän kappaleen ansiosta itselleni hyvän ystävän.
04. Von Hertzen Brothers - Spanish 411
Tämä on selkeästi oma suosikkini uudelta Von Hertzenin levyltä, todella energinen, vaihteleva ja piristävä kappale. Häviää tosin Approachin parhaille veisuille, mutta siitä huolimatta tämä on yhtyeen paras nopea ralli. Erityismaininta lopun trumpetti sooloilulle, mahtavan kuuloista.
03. Hail Of Bullets - Ordered Eastward
"Hear the engines roaring, hear the grinding steel,
Advancing divisions, behind armoured wheels,
They're driving through the clouds, they're staggering through the mud,
Panic, fear and terror, an enemy on the run!"
Mietin pitkään minkä kappaleen tältä laittaisin edustukseen, sillä periaatteessa jokainen olisi täydellinen valinta. Kolme suosikkiani ovat kuitenkin tämä sekä Inferno At The Carpathian Mountains ja levyn päättävä raskas Berlin. Tämä on levyn aloitusraita, jonka ajaa sisään uhkaavan melankolinen jousi-intro Before The Storm (Barbarossa). Telaketjut jylläävät, koneaseet laulavat ja helvetti pääsee valloilleen. Parasta vanhan koulun death metallia moneen vuoteen, kuunnelkaa ja ihastukaa.
02. Swallow The Sun - Plague Of Butterflies
"And we drift away, together away from the pain,
Deep in this sheltering night, to a forgiving dream.
Until one minute past midnight, the room was filled.
Filled only with butterflies..."
Jossain kaukana sivistyksestä pimeän metsän uumenissa vanha, kuoleva erakko makaa hiljaa ja odottaa viimeisen kerran jotain hänen luokseen, ettei hän joudu viimeisillä elonhetkillään tuntea olevansa yksin. Plague Of Butterflies on karu tarina eristäytymisestä, elämän aiheuttamasta tuskasta ja siitä, että joutuu kuolinvuoteellaan toteamaan ettei kaikki mennytkään ihan putkeen. Toivin kipinä on kuitenkin aina läsnä STS:n musiikissa ja tämäkin tarina saa lopulta kauniin lopetuksen, vaikka erakko lopulta kuoleekin. Kauneus ja ahdistus ovatkin ne kaksi keskeisintä elementtiä tämän bändin musiikissa, vaikka meno on karua, synkkää ja ahdistavaa, niin siellä taustalla on koko ajan herkkää kauneutta ja koskettavuutta mikä luo hyvin erikoisen ilmapiirin STS:n musiikkiin. Plague Of Butterflies ei ole poikkeus, tämä 30 minuuttinen eepos tarjoaa yhtyeen jokaista ääripäätä, välillä runtataan vihan täyttämässä, jopa black metallisessa raivossa, välillä raskaassa ja matalassa takomisessa ja välillä jopa ambientin omaisessa fiilistelyssä. Kuunnelkoon ken haluaa, laitan tämän kappaleen youtube version linkkinä tähän, neljään osaan ovat näköjään katkaisseet tämän.
Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
01. Origin - Antithesis
"I am become death, the destroyer of worlds."
Uuh, tämä kappale räjäytti tajunnan. Originin kirkkain timantti, Antithesis levyn päättävä 9 minuuttinen nimikkokappale. Täydellinen lopetus loistavalle levylle, tarjoilee murhaavaa paahtoa, raskasta junnausta ja mahtavia soolonpätkiä. Lopun viimeiset pari minuuttia ovat suorastaan maagista kuunneltavaa, kuvaa musiikilla mahtavasti täystuhon jälkeistä tunnelmaa. Selkeästi tämän vuoden paras yksittäinen kappale, modernin ääri death metallin parhaimmistoa.
Vuoden paras yksittäinen kappalehan on Röyhkä/Mattila -duon Helvetti. Mikään muu kappale ei pääse lähellekään.
Levyistä en osaa sanoa, niin vähän keskityin tänä vuonna julkaistuun musiikkiin. Röyhkä/Mattila, Bongripper, Moppi(kunpa kuulisin parempana versiona, Marsh!), Alanko Teholla ja jotain muita. Kattellaan tuonnempana.
Levyistä en osaa sanoa, niin vähän keskityin tänä vuonna julkaistuun musiikkiin. Röyhkä/Mattila, Bongripper, Moppi(kunpa kuulisin parempana versiona, Marsh!), Alanko Teholla ja jotain muita. Kattellaan tuonnempana.
"Genghis Khan" kirjoitti:
Moppi(kunpa kuulisin parempana versiona, Marsh!)
Hoidossa!
Vuoden parhaat levyt meikäläisen osalta oli:
Portishead - Third
The Soundtrack of our Lives - Communion
Jesse - Kaikki!
Fleet Foxes - Fleet Foxes
The Raconteurs - Consolers of the Lonely
Eero Johannes - Eero Johannes
Loost Koos - Ei väistetä jos ei tunneta
VA - Plan µ
En vaivaudu perustelemaan laiskuuttani, mutta jos tietää tykkäävänsä yhtään samanlaisesta musiikista kuin meikäläinen, kannattaa tsekata.
Jos sitä itsekin listaisi vuoden parhaat levyt. Musiikkimaulleni on käynyt viime vuonna todella oudosti, olen kuunnellut suurimmaksi osaksi vain suomalaista musiikkia. Ei mitään tietoa, että mistä tämä johtuu, mutta ei ole vain tehnyt mitenkään niin hirveästi - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - mieli kuunnella ulkomaista, koska Suomessa todellakin tehdään hienoa musaa. Viime vuodelta ei jäänyt käteen ainuttakaan ulkomaista albumia, joten listauksessa ovat mukana vain ja ainoastaan suomalaiset albumit. Niitäkin tosin on vain kymmenkunta, joten top-5 olisi varmaan se paras listausvaihtoehto. Monia koviahan suomalaisiakin on tosiaan jäänyt kuulematta(mm. Von Hertzenit ym. kumppanit), mutta näillä mennään.
Top-5 kotimaiset albumit:
5. Sara - Veden äärelle
-Saraa en ollut ennen tätä vuotta mitenkään erityisesti edes kuunnellut, mutta tämä levy kyllä muutti senkin ja piti hankkia myös edellinenkin. Jorma(tai Joa, niin kuin mies sen nykyään lyhentää) Korhosen ääni on minusta vain jotenkin lumoavan rauhoittava ja se vie mennessään. Levyn teksteissä palataan hieman menneisyyteen ja katsotaan taaksepäin, mutta pysytään myös nykypäivässä. Varsinkin Saran rauhallinen puoli vetoaa minuun. Levyn parhaana kappaleena voisin mainita Rauhan ajan.
4. Juha Tapio - Suurenmoinen Elämä
-Juha Tapio on vain uskomattoman hieno mies, siitä ei pääse mihinkään. Mies lumoaa jo vaikka vetäisi keikan pelkästään akustisella kitarallaan(2 kertaa nähnyt). Siihen kun lisätään vielä huipputason taustabändi, niin lopputuloksen täytyy olla jtn hienoa. Juhiksen radiohitit eivät ole olleet koskaan sieltä parhaasta päästä ja niinhän siinä kävi nytkin, Kaksi Puuta on ehkä levyn heikoin lenkki, mutta se ei menoa haittaa. Hitaat kappaleet ovat olleet mielestäni miehen valttikortti ja niin oli nytkin, mutta nyt myös ne hieman nopeammatkin kappaleet toimivat todella loistavasti, parhaana esimerkkinä Minä olen, sinä olet.
3. Mehida - Blood & Water
-Mehidaan tutustuin alunperin sen takia, koska olin menossa heidän keikalleen ja en tiennyt koko bändistä mitään. Sonata Arctican entisen kosketinsoittajan Mikko Harkinin perustama Mehida perustettiin siis Wingdom-yhtyeen tilalle ja se julkaisi debyyttialbuminsa tänä vuonna. Laulaja-kiekuja Sami Asp vaihtui ruotsalaiseen Thomas Vikströmiin. Toiset ihmiset tykkäsivät enemmän Aspista, mutta minä taas Vikströmistä. Yhtye soittaa siis progemetallia ja täytyy sanoa, että täysin puskista tullut albumi pääsi yllättämään. Vikströmin laulu tekee hyvistä biiseistä loistavia. Varsinkin toiseksi viimeinen biisi Grace on todella tunnelmallinen ja Vikströmin laulu on jtn todella upeaa kuunneltavaa. Erikoista: Rainer Nygård vierailuu Multitude biisissä.
2. Stam1na - Raja
-Suomen tämän hetken kovin bändi, Stam1na julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa alkuvuodesta ja nyt Stam1na palasi nopeampana kuin koskaan. Aluksi levy oli hirveää kuunneltavaa itselleni, tai no ei nyt nii hirveää, mutta ei oikein iskenyt, mutta sitten mitä enemmän kuunteli, sitä enemmän se aukeni ja nyt tuntuu jopa, että se voisi melkein olla Stam1nan kovin lätty omaan korvaani. Kaikki biisit iskevät kyllä aivan täysillä(niinkuin kyllä muutenkin kaikki Stam1nan biisit). Nostaisin sen kyllä samalle tasolle UKK:n kanssa. Kokonaisuutena levy on ehkä jopa UKK:ta parempi, mutta ne "hitit" puuttuvat. Levyltä ei löydy Merestä maalle, Likaista parkettia tai 5 Laukauksesta puhumattamaan, veroisia yksittäisiä biisejä joita se ehkä kaipaisi. Moni kappale kyllä hieman nousee esille, joista ehkä parhaimpana Muuri.
1. Diablo - Icaros
Diablo hyppäsi YUP:n tavoin Sakaralle ja julkaisi sen kautta uransa ylivoimaisesti parhaimman levynsä. Aivan uskomattoman tunnelmallinen levy. Aiemmat tuotokset ovat olleet - varsinkin Eternium ja Mimic47 - nekin todella hyviä, mutta Icaros vie kyllä Diablon uudelle tasolle. Rainerin ääntä ei voi olla rakastamatta, se vain on niin hemmetin munakas ja nyt Rainer laulaa parhaiten ja monipuolisimmin urallaan. Kitaroiden vireet on laskettu entistä matalemmalle ja Nygårdin sekä Utriaisen yhteissoitto pelaa mainiosti. Rummuissa taas on Suomen kovin rumpali IMO, Heikki "Hessu" Malmberg, jonka monimutkaisten rumpukikkailujen kuuntelemiseen pitää varata omat kuuntelukertansa. Levyltä ei löydy yhtään tylsää kappaletta, toisin kuin aikasemmilta lätyiltä, levy rullaa hienosti eteenpäin pitäen otteessaan päättyen todella tunnelmalliseen Into the sea biisin, jonka lopuksi Esko Kovero(alias Ismo Laitela) lukee merisäätä ja kiroaa lopuksi parin minuutin hiljaisuuden jälkeen.
"Booooooorrn to die, Icaros my only son"
Top-5 kotimaiset albumit:
5. Sara - Veden äärelle
-Saraa en ollut ennen tätä vuotta mitenkään erityisesti edes kuunnellut, mutta tämä levy kyllä muutti senkin ja piti hankkia myös edellinenkin. Jorma(tai Joa, niin kuin mies sen nykyään lyhentää) Korhosen ääni on minusta vain jotenkin lumoavan rauhoittava ja se vie mennessään. Levyn teksteissä palataan hieman menneisyyteen ja katsotaan taaksepäin, mutta pysytään myös nykypäivässä. Varsinkin Saran rauhallinen puoli vetoaa minuun. Levyn parhaana kappaleena voisin mainita Rauhan ajan.
4. Juha Tapio - Suurenmoinen Elämä
-Juha Tapio on vain uskomattoman hieno mies, siitä ei pääse mihinkään. Mies lumoaa jo vaikka vetäisi keikan pelkästään akustisella kitarallaan(2 kertaa nähnyt). Siihen kun lisätään vielä huipputason taustabändi, niin lopputuloksen täytyy olla jtn hienoa. Juhiksen radiohitit eivät ole olleet koskaan sieltä parhaasta päästä ja niinhän siinä kävi nytkin, Kaksi Puuta on ehkä levyn heikoin lenkki, mutta se ei menoa haittaa. Hitaat kappaleet ovat olleet mielestäni miehen valttikortti ja niin oli nytkin, mutta nyt myös ne hieman nopeammatkin kappaleet toimivat todella loistavasti, parhaana esimerkkinä Minä olen, sinä olet.
3. Mehida - Blood & Water
-Mehidaan tutustuin alunperin sen takia, koska olin menossa heidän keikalleen ja en tiennyt koko bändistä mitään. Sonata Arctican entisen kosketinsoittajan Mikko Harkinin perustama Mehida perustettiin siis Wingdom-yhtyeen tilalle ja se julkaisi debyyttialbuminsa tänä vuonna. Laulaja-kiekuja Sami Asp vaihtui ruotsalaiseen Thomas Vikströmiin. Toiset ihmiset tykkäsivät enemmän Aspista, mutta minä taas Vikströmistä. Yhtye soittaa siis progemetallia ja täytyy sanoa, että täysin puskista tullut albumi pääsi yllättämään. Vikströmin laulu tekee hyvistä biiseistä loistavia. Varsinkin toiseksi viimeinen biisi Grace on todella tunnelmallinen ja Vikströmin laulu on jtn todella upeaa kuunneltavaa. Erikoista: Rainer Nygård vierailuu Multitude biisissä.
2. Stam1na - Raja
-Suomen tämän hetken kovin bändi, Stam1na julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa alkuvuodesta ja nyt Stam1na palasi nopeampana kuin koskaan. Aluksi levy oli hirveää kuunneltavaa itselleni, tai no ei nyt nii hirveää, mutta ei oikein iskenyt, mutta sitten mitä enemmän kuunteli, sitä enemmän se aukeni ja nyt tuntuu jopa, että se voisi melkein olla Stam1nan kovin lätty omaan korvaani. Kaikki biisit iskevät kyllä aivan täysillä(niinkuin kyllä muutenkin kaikki Stam1nan biisit). Nostaisin sen kyllä samalle tasolle UKK:n kanssa. Kokonaisuutena levy on ehkä jopa UKK:ta parempi, mutta ne "hitit" puuttuvat. Levyltä ei löydy Merestä maalle, Likaista parkettia tai 5 Laukauksesta puhumattamaan, veroisia yksittäisiä biisejä joita se ehkä kaipaisi. Moni kappale kyllä hieman nousee esille, joista ehkä parhaimpana Muuri.
1. Diablo - Icaros
Diablo hyppäsi YUP:n tavoin Sakaralle ja julkaisi sen kautta uransa ylivoimaisesti parhaimman levynsä. Aivan uskomattoman tunnelmallinen levy. Aiemmat tuotokset ovat olleet - varsinkin Eternium ja Mimic47 - nekin todella hyviä, mutta Icaros vie kyllä Diablon uudelle tasolle. Rainerin ääntä ei voi olla rakastamatta, se vain on niin hemmetin munakas ja nyt Rainer laulaa parhaiten ja monipuolisimmin urallaan. Kitaroiden vireet on laskettu entistä matalemmalle ja Nygårdin sekä Utriaisen yhteissoitto pelaa mainiosti. Rummuissa taas on Suomen kovin rumpali IMO, Heikki "Hessu" Malmberg, jonka monimutkaisten rumpukikkailujen kuuntelemiseen pitää varata omat kuuntelukertansa. Levyltä ei löydy yhtään tylsää kappaletta, toisin kuin aikasemmilta lätyiltä, levy rullaa hienosti eteenpäin pitäen otteessaan päättyen todella tunnelmalliseen Into the sea biisin, jonka lopuksi Esko Kovero(alias Ismo Laitela) lukee merisäätä ja kiroaa lopuksi parin minuutin hiljaisuuden jälkeen.
"Booooooorrn to die, Icaros my only son"