Pari viikkoa sitten tuli Lahden Ristinkirkossa käytyä Christian Lindbergin keikalla, inttikuteissa luonnollisesti. Olen herrasta täälläkin jotain maininnut, kyseessähän on siis arvostetuimpia pasunisteja maailmassa, Ruotsin klassinen toivo maailmalle. Kaveri tarttui pasuunaan 17 vuotiaana, rakastui siihen omien sanojensa mukaan intohimoisesti ja jo kahden vuoden kuluttua hän oli ammattilaisen virassa Royal Swedish Opera -orkesterissa. 20-vuotiaana hän lopetti orkesterihommat opiskellakseen täysipäiväiseksi soolopasunistiksi. Nyt 30 vuotta myöhemmin hän on julkaissut yli 60 soololevyä ja johtanut yli 200 projektia. Lisäksi hän on ollut soolopasunistina suurinpiirtein jokaisessa Euroopan suuressa puhallin/sinfoniaorkesterissa. Voidaan siis puhua sulavasta sekoituksesta motivoitumista ja luonnonlahjakkuutta. Voidaan puhua elävästä legendasta ja kun matkaa hänen konserttiin oli noin 2 kilometriä ja liput vain 15 euroa, niin en voinut missata tätä tilaisuutta mistään hinnasta. Tämä mies sentään teki pasuunasta soolosoittimen maailmanlaajuisesti.
Lindberg veti/vetää näitä keikkojaan pitkäaikaisen työkumppaninsa Gunnar Idenstamin kanssa, eli kyseessä oli tavallaan kahden artistin keikka, ei yhden solistin. Gunnar soitteli urkuja, pääasiassa hän toki säesti Lindbergia mutta pääsi hän pari sooloesitystäkin vetämään. Ja mistään normaaleista säestyksistä ei ollut kyse, sillä Gunnarin virtuoosimainen urkujen soitto nousi välillä jopa suurempaan arvoon kuin itse Lindbergin sooloilu. Koko keikka alkoi Wagnerin
Preludilla oopperasta Mestarilaulajat. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että suurin osa konsertin kappaleista oli minulle tuntemattomia, joten en niistä oikein hirveästi osaa kertoa, mutta tunnelmasta osaan sitäkin enemmän. Sanoisinko sellainen varma aloituskappale, muistaakseni melko rauhallinen ja tunnelmaa kasvatteleva, eli toimi alkuun varsin mainiosti. Tämä oli siis miesten yhteiskappale. Seuraava teos oli Lindbergin oma kappale,
Koka Koka ja tätä vetoa ei vaan voi unohtaa. Sanoisinko että suhteellisen kokeellinen kappale kyseessä, muutaman minuutin ADHD purkaus. Kaikki alkaa Lindbergin jalan tamppauksella, mikä toimii rytmittäjänä. Sitten mies alkaa vetämään jotain randomia pasuunallaan ja huutaa välillä "KOKA KOKAAAA", soittaa taas, vaihtaa huutoon alle sekunnissa ja päinvastoin ja toisinpäin. Väliin nopeaa tilutusta, sitten soittoa ja laulua samaan aikaan (eli hymistään samalla torveen eri säveltä kuin soitetaan, luo melko eksoottisen äänimaailman) jalan lyödessä yhä rytmiä ja voila, siinä on keikan sekavin kappale. Ei voinut kuin hymyillä ja nauraa, todella koominen mutta äärimmäisen vaikea performanssi. Tämän jälkeen saimme kuulla Gunnarin soolo-osuuden uruissa kappaleella
Saattue Katedraalimusiikista. En voi kappaletta kuvailla muuten kuin sanalla hypnoottinen, käsittämättömän mystinen ja hieno kappale. Urut ovat ihan täydellinen soitin, sillä saa aikaan niin eri äänimaailmoja ja tunnelmia niin monesta ääripäästä. Tämän jälkeen tuli vielä herrojen yhteiskappale,
Sergei Prokofjevin Sarja Baletista Romeo ja Julia. Eeppinen ja pitkä kappale, molemmat herrat pääsivät loistamaan. Tämän jälkeen tulikin tunnin rajapyykki ja väliaika.
Keikan toinen puolisko Lindbergin soolo kappaleella
Octobus Panda ja tätä lyhyttä rykäisyä seurasi toinen soolo,
Joe Jack Binglebandit. Jos nyt suoraan sanotaan, niin en muista näistä kappaleista enää mitään, lieneekö muu hässäkkä tässä ympärillä pyyhkinyt ne täysin muististani vai jäikö ne vain muiden kappaleiden varjoon, sitä en tiedä. Tämän jälkeen saimme kuulla jälleen Gunnarin sooloilua, jonka nimi oli
Scherzo + Tanssi III Katedraalimusiikista. Osoitti tyypin teknisen ammattitaidon loistavasti, mutta muuten kappale jäi kovin etääksi. Vähän sellainen liian tilutteleva "katsokaa mitä minä osaan" veto, ei todellakaan napannut yhtä hyvin kuin se ensimmäinen soolokappale. Tämän jälkeen molemmat herrat tulivat jälleen lavalle ja he vetivät yhdessä haikean ja melankolisen Ravelin kappaleen
Pavane Kuolleen Lapsen Muistolle. Uppouduin kappaleeseen täysin, siihen massiiviseen urkusaundiin ja siihen ah niin uskomattoman kermaiseen ja täydelliseen Lindbergin pasuuna saundiin. Mutta paras anti oli vasta edessä, sillä toiseksi viimeisenä kappaleena nämä herrat esittivät yhden klassisen musiikin hienoimmista teoksista, Ravelin
Boleron. Jokaisen pitäisi tietää tämä kappale (
osa 1,
osa 2, niille jotka eivät tunne tapausta). Kyseessä on yli 16 minuuttinen toistuvaan teemaan perustuva kappale, joka alkaa äärimmäisestä piano pianissimosta (eli hiljaisuudesta) ja kasvaa koko ajan hiljalleen kunnes lopussa vedetään jo forte fortissimossa (eli todella kovaäänisesti). Kuvitelkaa tämä kappale pasuunalle ja uruille. Kaksi instrumenttia yrittää maalata samanlaisia tunnelmia kuin orkesteri, jonka tämä kappale yleensä vaatii. Mutta nämä kaksi onnistuvat tässä melkein täydellisesti, pasuuna ja urut sopivat erittäin hyvin tähän kappaleeseen. Melkein tulee siitä, että Lindbergin naama alkoi olla lopussa jo aika väsynyt, joten hän teki pieniä mokia vähän väliä. Kuitenkin, tämä kappale vangitsi minut totaalisesti, en voinut kuin katsoa, ihailla ja mykistyä, olla lähes hengittämättä koko kappaleen ajan. Noin 12 minuutin jälkeen aloin saada toistuvia kylmiä väreitä, kun kappale saavutti suurinta kliimaksiaan. Käsittämättömän hienoa kuunneltavaa, ajoittaisista Lindbergin kiksailuista ja muutamasta väärästä äänestä huolimatta (vaihtoi torvea kesken kappaleen alttopasuunasta tenoripasuunaan, jolloin virekin muuttuu, liekö se syynä muutamiin vääriin ääniin). Enää ei viimeisenä tullut
Riverdance maistunut juuri miltään Boleron jälkeen, mutta päätti keikan kuitenkin kunniakkaasti.
Noin parituntinen keikka esitteli siis hyvin monipuolista tarjontaa klassisen musiikin eri tyyleistä, joten kyllästymisen vaaraa ei ollut. Keikka oli kerrassaan mahtava, Lindberg sai samalla masennettua ja inspiroitua minua itseä pasuunan soittajana. Suuri helpotus oli toki se, että myös itse mestari tekee virheitä, hehheh. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että hänen äänialansa, saundinsa, tekniikkansa ja omistautumisensa on jossain ihan omassa luokassaan. Nyt olen hänetkin nähnyt livenä, yksi asia mikä pitää kokea ennen kuolemaa. Kirrko oli täydellinen paikka tällaiselle konsertille akustiikkansa ansioista, siitä myös suuri plussa. Loppujen lopuksi keikan tähtihetkiksi nousivat Koka Koka, Gunnarin ensimmäinen soolokappale, Romeon ja Julian Balettisarja sekä ehdottomasti Bolero. Eli todellakin 15 euron arvoinen kokemus, parhaita keikkoja pitkään aikaan, tarvitsi vain istua, kuunnella ja lumoutua.
Ostinpahan keikalta myös juuri tälläkin hetkellä soivan Lindbergin soolokiekon,
A Composers Portrait II -levyn, jossa Lindberg on noin puolet levystä vain kappellimestarina ja johtajana orkesterille ja soolotrumpetistille, mutta toisella puoliskolla hän on itse myös soittamassa. Melko kokeellinen levy, hyvin modernia klassista musiikkia, joka perustuu nimenomaan soolopasuunan ja soolotrumpetin varaan, ei orkesterikokonaisuuteen. Kuulostaa vaativalta mutta houkuttelevalta. Ainiin, loistaapa tuossa kansivihkosessa Lindbergin nimikirjoituskin, oikein mukava muisto keikalta.
Näin. Kuunnelkaa klasaria, siellä on musiikin todellinen taika.