Foorumiarkisto

Nyt kun keskustelu monimutkaisesta anti-musiikista on toivottavasti saatu päätökseen, voisin koettaa itsekin pitää tätä ketjua elossa. Lienee joillekin lautalaisille tuttu bändi, ja loppujen on aika tutustua.

The Cure on jo muutaman vuoden ajan ollut minulle tuttu joidenkin yksittäisten biisien kautta. Pääosin hyvältä on kuulostanut, mutta vaihtelevan iloinen pop-meininki on verottanut pisteitä eikä rasittava fanikanta ole auttanut asiaa. Pari kuukautta takaperin tuli sattumalta tutustuttua 80-luvun taitteessa ja alussa tehtyyn materiaaliin, joita kuunnellessa tämä goottirockin häiriintynyt ihmelapsi on auennut paljon paremmin. Raa'an tehokuuntelun jälkeen ovat pienimuotoiset arviot levyistä paikallaan...

Three Imaginary Boys (1979)
Debyytti (myöhemmin julkaistiin jenkeissä muunneltuna ja nimellä Boys Don't Cry) on vielä turvallisen kaukana myöhemmästä gootti-ilmaisusta ja nojaa paljolti post-punkkiin. Tästä huolimatta musiikki ei ole syvemmin tarkasteltuna yhtään sen iloisempaa. Jos vertailukohtia lähdetään hakemaan, niin nopeimmista vedoista tulee vahvasti The Clash mieleen. Pääosin musiikkia kuitenkin kuljetetaan eteenpäin perinteisillä The Cure -elementeillä eli yksinkertaisella rumputyöskentelyllä ja Robert Smithin melankolisilla vokaaleilla. Edellä mainitusta jenkkiversiosta on jätetty pois mielenkiintoinen cover Hendrixin Foxy Ladysta, jonka laulaa bändin alkuperäinen basisti Michael Dempsey. Erinomainen aloituslevy bändin tuotantoon, mikäli vähänkin säikähtää synkistelyä tai muuten pitää post-punkista ja new wavesta.


Seventeen Seconds (1980)
Nyt liikutaan jo huomattavasti synkemmillä vesillä (nk. downbeat pääosassa) ja sekä lyriikoista että musiikista huokuu tietynlainen itsevarmuus ja kypsyys. Levy aloitti ensimmäisen trilogian bändin musiikissa, joka loppui Pornography -levyyn. Kitara maalailee pienenpienillä melodioilla ja koskettimien tuella ambient -musiikin kaltaista tummanpuhuvuutta ja ensimmäistä kertaa voidaan nauttia täydellisestä bassosoundista, jonka tarjoaa juuri kokoonpanoon liittynyt Simon Gallup. Tältä basson pitää kuulostaa kevyemmässä musiikissa. Vaikka levy tuotettiin kiireellä, niin soundeja se ei ole haitannut ollenkaan. Sisältää oman henkilökohtaisen suosikkini tältä ajalta, A Forestin.


Faith (1981)
Vie edeltäjänsä ideaa pitemmälle. Faith on hitaampi, hautovampi ja vaikeampi hahmottaa kokonaisuutena (= sitäkin palkitsevampi). Levyn kannessa on kuvattu Bolton Abbeyta sumussa, mutta yhtä hyvin siitä kuvastuu osa ihmisen kasvoista. Todella hyvin levyä kuvaava kansi siis. Alakuloisuudesta ei tarvinne mainita sen enempää; kappaleet, kuten Faith, All Cats Are Grey ja Funeral Party tekevät pelin hengen erittäin selväksi. Jälkimmäinen tuo pahimmillaan mieleen Twin Peaksista tutut hyytävät maisemat eikä vähiten pinnalla vaeltavan 6-kielisen basson vuoksi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana levy julkaistiin Robert Smithin syntymäpäivänä ja levyn teema käsitteleekin herran uskonpuutetta.


Tämän lisäksi olen tuotannosta kuunnellut Mixed Up -kokoelmaa, jolla on pääosin hapokkaampia ja pidennettyjä miksauksia eri levyjen kappaleista, parhautta sekin.

Todennäköisesti kaikki levyt tulee hankittua ennemmin tai myöhemmin ja ensi kuussa taitaa ilmestyä bändin kolmastoista levy 4:13, jota kohtaan on kerääntynyt jo aika kovat odotukset. Laitetaan loppuun vielä videolinkkejä, joista käy ilmi, että itseääntoistavuus on kaukana The Curen musiikista.

10:15 Saturday Night
A Forest
Other Voices
Close To Me
Hot Hot Hot!!!

Jokunen aika sitten kaverini pisti minulle Salivan Click Click Boomin. Tunsin Salivan jo tässä kohtaa niiden muutaman kappaleen kautta joita WWE oli käyttänyt, joten ei ollut uutta minulle. Eihän Salivan musiikissa mitään erityisempää ole, mutta silti siitä on minulle tullut erittäin mieluisa bändi. Kuunteluni ei tosiaan rajoitu siihen että kuuntelen "niit vähän siistei WWE-tunnareita", vaan kaikki tuotanto menee. Suosikkikappaleitani ovat mm. King Of The Stereo ja Hollywood sekä Always.
Olen luultavasti tässä topikissa aiemmin käynyt postaamassa siitä miten paljon pidän Queenista. Mahtava bändi, mahtavat jäsenet ja vielä mahtavampaa musiikkia. Nykyisellä kokoonpanolla en oikein tiedä, sillä en ole aktiivisesti heitä kuunnellut, mutta Paul Rodgers + Queen (josta puuttuu myös entinen basisti John Deacon) eivät voi kyllä ikinä samaa saavuttaa kuin alkuperäinen, mutta sen ymmärtää täydellisesti.
Kaksi bändiä joita kuuntelen varmaan eniten, on minulla muiden satunnaisten bändien satunnaisia kappaleitakin.

Sori Razorman, aihe jatkuu. Sotkussa ollaan, pistetään nyt jotain lyhyesti jatkoksi.

"Kumiorava" kirjoitti:
Suspended Animation - kuten suurin osa Pattonin tuotannosta - on kuin nykytaidetta. Patton on musiikin Jean Dubuffet: tämä jo edesmennyt ranskalainen nykytaiteilija oli tunnettu erikoisista abstrakteista muodoista, sekä töherryksistä, jotka näyttivät lähinnä pikkulapsen tekosilta. Nuo muototeokset, niin maalauksina kuin veistoksina, ovat kieltämättä ihan mielenkiintoisia, mutta muu hänen taiteestaan on täysin älytöntä, jonka hienoutta minä en voi ymmärtää. Siitä huolimatta mies oli ja on edelleen tietyissä piireissä todella suosittu, ja käsittääkseni hän oli yksi viime vuosisadan tunnetuimmista avantgardisteista (jos hänen taiteestaan voi tuota sanaa käyttää).

Noniin no, riippuu täysin tietenkin mikä luokitellaan Pattonin tuotannoksi. Jos lasketaan mukaan kaikki missä hän on ollut mukana, niin suurin osa ei ole kyllä tuota kuvaamaasi nykytaidetta. Löytyy sieltä paljon sellaistakin mikä lähentelee hyvin normaaliakin musiikkia, kuten pornahtavan funkkaava Lovage, jopa poppinen Peeping Tom, Faith No More, Tomahawk, Kaada/Patton...Jopa Mr. Bunglen laittaisin tähän kastiin, vaikka Disco Volante onkin hiukan kyseenalainen tapaus. Tosin minä nyt pidän lähes kaikista niistä häröistäkin levyistä, huom lähes. En esimerkiksi siinä John Zornin ja Pattonin yhteislevyssä näe paljoakaan järkeä, vaikka mukavana noisepalana toimii joskus. Necromanceria en ole edes kuullut vielä. Mutta mitäs näistä vääntämään, sehän on vain hienoa että asiat näkee hiukan eri tavalla.

"Kumiorava" kirjoitti:
Ja mitä Zappaan tulee (jonka Khan tuossa joskus mainitsi), niin minusta Zappa oli ainakin muusikkona ja säveltäjänä valovuosia edellä Pattonia. Siis siinä mielessä, että hänen sävellyksensä olivat teknisesti monikerroksisia ja haastavia. Siksi pidän Zappan musiikista enemmän, koska hänen musiikissaan oli kuitenkin aina se idea mukana. Hän oli visionääri ja teoreetikko, joka aina pyrki luomaan uutta. Sen tekee Pattonkin, mutta eri tavalla. Zappan ja Pattonin ero on minusta heidän tapansa tehdä asioita. Patton on ehkä musiikillisella puolella jossain määrin primitiivisempi siinä mielessä, että hän ei yksinkertaisesti ole yhtä lahjakas säveltäjä kuin Zappa. Eipä tuo välttämättä ole huonokaan asia, mutta minä kuuntelen kyllä mieluummin Zappan oikeasti mielenkiintoisia sävellyksiä kuin Pattonin poukkoilua - vaikka siinä saattaisi olla jonkin ideakin.

Tähän nyt en oikeastaan osaa mitään vielä sanoa, kun en Zappaa ole kuullut ikinä. Mutta vaiheessa sekin on pitkään ollut, tulen kommentoimaan sitten kun on jotain kommentoitavaa.

Mutta joo, nämä on vähän tällaisia asioita. Onhan se pakko myöntää, että fanituksen takia en osaisi antaa välttämättä oikein mistään Patton-related musiikista puolueetonta arviointia. Mutta kuitenkin, suurin osa hänen musiikistaan on minulle hyvin mieluisaa, osa jopa mieluisampaa kuin mikään muu. Ja osa on jo melkein pyhässä asemassa.

Hups keikkaa, sotku meneekin jo kiinni pian. Noh, eiköhän tässä tullut kaikki oleellinen jo sanottuakin.

"Mahti Ankka" kirjoitti:
Noniin no, riippuu täysin tietenkin mikä luokitellaan Pattonin tuotannoksi. Jos lasketaan mukaan kaikki missä hän on ollut mukana, niin suurin osa ei ole kyllä tuota kuvaamaasi nykytaidetta.

Toki, onhan mies tehnyt popimpaakin musaa, mistä Faith No More lienee se tunnetuin yhtye. Kyseessä on ehdottomasti luova mies, jonka tekemisiä ei toki kannata vähätellä. Mutta koska minä en juurikaan tunne miehen projekteja, niin siinä mielessä voi olla että kommenttini saattoi olla huonolta pohjalta. Tosin voisin toki sanoa, että vaikken miehen kaikkia projekteja tiedäkään, on se, mitä minä olen häneltä kuullut, melko mitäänsanomatonta pelleilyä. Mr. Bungle nyt sentään on ihan siedettävä, ja se Kaada/Pattonin levy on edelleen oikein hyvä. Mutta jos nyt tässä puhuttiin alunperin siitä Suspended Animationista ja Fantômasista, en ole vieläkään kantaani pyörtämässä. Ja tuskin olet sinäkään, joten tämä asia lienee loppuunkäsitelty.

Sen tosin vielä sanon, että monet ihan hyvätkin kappaleet Patton on pilannut sillä, että johonkin kohtaan on ollut aivan välttämätön pakko tunkea jotain pelleilyä. Tämä on minusta sitä "outoilua outoilun kannalta". Ainakin kun jotain Fantômasin livevetoja on tullut katsottua.

"Ankka" kirjoitti:

En esimerkiksi siinä John Zornin ja Pattonin yhteislevyssä näe paljoakaan järkeä, vaikka mukavana noisepalana toimii joskus. Necromanceria en ole edes kuullut vielä. Mutta mitäs näistä vääntämään, sehän on vain hienoa että asiat näkee hiukan eri tavalla.

Joo, samaa mieltä olen Zornista. Sitäkään miestä minä en koskaan ole oppinut arvostamaan. Tai no, hänellä on vähän sama ongelma kuin Pattonilla, että biisit, jotka ovat lähtökohtaisesti hyviä, mennään pilaamaan tunkemalla jotain grindausta siihen väliin, jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä minkään kanssa. Naked City on vieläkin kamalampaa sekoilua.

"Ankka" kirjoitti:
Tähän nyt en oikeastaan osaa mitään vielä sanoa, kun en Zappaa ole kuullut ikinä. Mutta vaiheessa sekin on pitkään ollut, tulen kommentoimaan sitten kun on jotain kommentoitavaa.

Ehdottomasti kannattaa Zappa katsastaa. Nyt kun sieltä armeijan harmaista lomalle palaat, niin hankipa sellaiset äänitteet kuin We're Only In it For the Money ja Hot Rats. Tai ainakin Hot Rats, sillä sehän on miehen niinsanottu kulmakivi, vaikkei paras levy olekaan.

"Ankka" kirjoitti:
Mutta joo, nämä on vähän tällaisia asioita. Onhan se pakko myöntää, että fanituksen takia en osaisi antaa välttämättä oikein mistään Patton-related musiikista puolueetonta arviointia.

Niin, onhan se ymmärrettävää, ettei omia idoleitaan aina osaa kritisoida. Vaikea minunkaan on äkkiseltään löytää mitään moitittavaa monista Circlen levyistäkään. Toisaalta, kunnioitan Jussi Lehtisaloa ja kumppaneita hyvin paljon siinä mielessä, että hän käyttää musiikkia täysin mielensä mukaan, ja tekee aivan mitä sattuu. Circle tekee tahallaan huonoa musiikkia, on röyhkeä ja koettelee hermoja. Tällaista sen kokeellisen musiikin pitääkin olla.

Ja mitä The Cureen tulee, niin itse en oikein ole koskaan jaksanut kiinnostua. Olen minä vähän tuotantoon tutustunutkin, mutta heidän goottipoppinsa lähenteli rasittavuudessaan jo nykypäivän kauheuksia. Joku Joy Division tai Bauhaus taas vaikuttavat paljon mielenkiintoisemmilta. Niihin pitänee joskus tutustua.

Ja mitäs vielä? Sanotaan vaikka, että Khan ja Ares olivat joskus jokin aika sitten sanoessaan aivan oikeassa, että Talking Headsin Remain in Light on julmetun kova levy. Tällä hetkellä levyn kovimpia vetoja ovat maaninen viidakkojunnaus The Great Curve ja tuo iki-ihana hittibiisi Once In A Lifetime.

Sotkussa taas, pakko nollata raskas ja vittumainen päivä munkkikahvilla. tartutaan samalla tähän, taas.

"Kumiorava" kirjoitti:
Toki, onhan mies tehnyt popimpaakin musaa, mistä Faith No More lienee se tunnetuin yhtye. Kyseessä on ehdottomasti luova mies, jonka tekemisiä ei toki kannata vähätellä. Mutta koska minä en juurikaan tunne miehen projekteja, niin siinä mielessä voi olla että kommenttini saattoi olla huonolta pohjalta. Tosin voisin toki sanoa, että vaikken miehen kaikkia projekteja tiedäkään, on se, mitä minä olen häneltä kuullut, melko mitäänsanomatonta pelleilyä. Mr. Bungle nyt sentään on ihan siedettävä, ja se Kaada/Pattonin levy on edelleen oikein hyvä. Mutta jos nyt tässä puhuttiin alunperin siitä Suspended Animationista ja Fantômasista, en ole vieläkään kantaani pyörtämässä. Ja tuskin olet sinäkään, joten tämä asia lienee loppuunkäsitelty.

Kannattaa todellakin siihen Faith No Moreen vihdoin ja viimein tutustua, ellei se vielä ole tuttu. Pattonin musiikista puhuttaessa on myös mainittava se, että itselleni ainakin melkein biisin kuin biisin voi pelastaa, mikäli hän on vokaaleissa. Olen niin mieltynyt hänen ääneensä, että se pelastaa yksistään jo hyvin paljon. Ja sanotaan ihan myös näin ohimennen, että sellainen harhakäsitys kannattaa unohtaa, että Patton olisi muka kaikkien bändiensä päänero ja luoja. Varmaan tämä melkein kaikille onkin selvää, mutta ehkä liian usein kuulee puhuttavan vain Pattonin projekteista, sivuuttaen ne muut bändien jäsenet täysin. Itsekin tähän sorrun useasti, mutta esimerkiksi Faith No Moren viehätys on juuri siinä että sen bändin jäsenten yhteispeli oli niin vaikuttavaa, vaikkakin pinnan alla hyvin kieroa, kulissien takana siis. Tämän bändin kohdalla voisinkin sanoa, että ilman Pattonia Faith No More ei olisi juuri mitään ja ilman Faith No Morea Patton ei olisi juuri mitään.

Vähän lähti aiheesta, mutta menkööt.

"Kumiorava" kirjoitti:
Sen tosin vielä sanon, että monet ihan hyvätkin kappaleet Patton on pilannut sillä, että johonkin kohtaan on ollut aivan välttämätön pakko tunkea jotain pelleilyä. Tämä on minusta sitä "outoilua outoilun kannalta". Ainakin kun jotain Fantômasin livevetoja on tullut katsottua.

Joo no, huumori on läsnä hyvin monessa hänen musiikissaan. Sellainen lupsakka ote vakavalla pohjalla. Itse ainakin pidän siitä, ei esimerkiksi Mr. Bunglessa olisi samaa hohtoa jos siinä ei olisi sitä tiettyä huumoriotetta mukana.

"Kumiorava" kirjoitti:
Joo, samaa mieltä olen Zornista. Sitäkään miestä minä en koskaan ole oppinut arvostamaan. Tai no, hänellä on vähän sama ongelma kuin Pattonilla, että biisit, jotka ovat lähtökohtaisesti hyviä, mennään pilaamaan tunkemalla jotain grindausta siihen väliin, jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä minkään kanssa. Naked City on vieläkin kamalampaa sekoilua.

En tosiaan itse Zornin omaa tuotantoa ole kuullut, kyseessä taitaa muutenkin olla varsin massiivinen diskografia. Mutta sen verran tiedän, että härö kaveri on kyseessä ja kun hänet on laitettu yhteen Pattonin härömmän puolen kanssa niin saivat aikaan melko häröä musaa.

"Kumiorava" kirjoitti:
Ehdottomasti kannattaa Zappa katsastaa. Nyt kun sieltä armeijan harmaista lomalle palaat, niin hankipa sellaiset äänitteet kuin We're Only In it For the Money ja Hot Rats. Tai ainakin Hot Rats, sillä sehän on miehen niinsanottu kulmakivi, vaikkei paras levy olekaan.

Ok, laitetaas korvan taakse. Josko jostain käsiini saisin.

"Kumiorava" kirjoitti:
Niin, onhan se ymmärrettävää, ettei omia idoleitaan aina osaa kritisoida. Vaikea minunkaan on äkkiseltään löytää mitään moitittavaa monista Circlen levyistäkään. Toisaalta, kunnioitan Jussi Lehtisaloa ja kumppaneita hyvin paljon siinä mielessä, että hän käyttää musiikkia täysin mielensä mukaan, ja tekee aivan mitä sattuu. Circle tekee tahallaan huonoa musiikkia, on röyhkeä ja koettelee hermoja. Tällaista sen kokeellisen musiikin pitääkin olla.

Onko Patton loppujen lopuksi juurikaan sen erilaisempi? Hän on aina (tai ainakin varsinkin nykyään) tehnyt mitä haluaa, eipä häntä juuri fanien tai muiden mielipiteet ole koskaan kiinnostaneet. Pääasiassa hän on kuin Devin Townsend, tekee musiikkia vain ja ainoastaan itselleen. Ja tämän takia arvostankin näit herroja niin paljon, he ovat aitoja ja rehellisiä itselleen.

Joo, Shponglea on nyt kuunneltu Are You Shpongled? ja Tales of the Inexpressible levyjen verran ja hyvin, hyvin vakuuttavaa materiaalia on ollut. Jälkimmäisenä mainittu yllätti ainakin monipuolisuudellaan, mm. konebiiteillä höystettyä menevää torvimusiikkia, naislaululla etenevää trip hopmaisempaa ilmaisua, itämaisen musiikin elementeistä koostuvaa elektroa sun muuta. Helkkarin tyylikäs ja kokonaisuutena vahva levy, tulee varmasti kuunneltua vielä moneen moneen otteeseen. Se ensimmäinen levy oli enemmän sellaista psykedeelistä leijumista, myöskin hyvin toimiva levy. Se kolmas on vielä kuulematta, odotukset korkealla. Siitäkin kommenttia aikanaan.

Nyt takaisin yksikköön rötväämään.

Tänään kaverit soittivat Äänen ja Vimman semifinaalissa, mutta eivät ikävä kyllä päässeet jatkoon. Keikka meni melko OK:sti. Laitan huomenna linkkiä videoihin..

EDIT: Thrashded Gloriassa, muista bändeistä suosittelen ehdottomasti ainakin katsomaan Running Forcen.
EDIT2: Katsokaa keket!

"Ankka" kirjoitti:
Kannattaa todellakin siihen Faith No Moreen vihdoin ja viimein tutustua, ellei se vielä ole tuttu. Pattonin musiikista puhuttaessa on myös mainittava se, että itselleni ainakin melkein biisin kuin biisin voi pelastaa, mikäli hän on vokaaleissa.

Itse asiassa en Faith No Morea pahemmin tunne, mutta syystä tai toisesta en bändin tuotannosta ole koskaan ole kiinnostunutkaan. Nämä Midlife Crisisit ja Epicit sun muut hitit olen toki kuullut, mutta eivät ne pahemmin ole napanneet. Patton on toki teknisesti hyvä laulaja, mutta jokin hänen tyylissään ärsyttää. Patton ei toki ole yksin, koska suurin osa 90-luvun amerikkalaisista rock-laulajista kuulostaa jotenkin vieraannuttavilta, tai jotain. En osaa oikein sanoa miksi, mutta jokin heissä mättää. Mutta täytynee toki ottaa bändi joskus kuunteluun, koska kyllä se muita 90-luvun alternativehiihtäjiä mielenkiintoisemmalta vaikuttaa. Koska mitkään Smashing Pumpkinsit tai vastaavat eivät myöskään ole koskaan iskeneet.

"Ankka" kirjoitti:
Joo no, huumori on läsnä hyvin monessa hänen musiikissaan. Sellainen lupsakka ote vakavalla pohjalla. Itse ainakin pidän siitä, ei esimerkiksi Mr. Bunglessa olisi samaa hohtoa jos siinä ei olisi sitä tiettyä huumoriotetta mukana.

Joo, huumoria toki saakin olla. Siksi Mr. Bungle onkin ihan kelpo bändi. Mutta huumorikin hyytyy, jos se menee itsetarkoitukselliseksi, joksi se on minusta Fantômasin tapauksessa mennyt.

"Ankka" kirjoitti:
Onko Patton loppujen lopuksi juurikaan sen erilaisempi? Hän on aina (tai ainakin varsinkin nykyään) tehnyt mitä haluaa, eipä häntä juuri fanien tai muiden mielipiteet ole koskaan kiinnostaneet. Pääasiassa hän on kuin Devin Townsend, tekee musiikkia vain ja ainoastaan itselleen. Ja tämän takia arvostankin näit herroja niin paljon, he ovat aitoja ja rehellisiä itselleen.

Arvelisinpa, että kuka tahansa sanoo kysyttäessä tekevänsä musiikkia itselleen ja kertoo löytäneensä "sen oman jutun". Valitettavasti tämä tosin hyvin usein menee tyhmäksi lätisemiseksi. Näin se toki ei ole Pattonin ja Townsendin kanssa, sillä he ovat kuitenkin omanlaisensa taiteilijoita. Mutta viittasin tuolla lähinnä siihen, että tuskin sillä on väliä keneltä kysyy, on se vastaus aina sama. Eri asia on sitten, tarkoittaako vastaaja oikeasti sitä, vai onko se pelkkää retoriikkaa.

Ja mitähän tuosta Thrasdedistä sitten sanoisi... Kovalla meiningillä pojat vetävät, mutta aika yksitoikkoista veivausta. Vaikka thrash on parhaimmillaan erittäin asiallista paahtoa, on sen huono puoli juuri tuo yksitoikkoisuus. Tai enemmänkin se, että se voi helpoksi mennä tylsäksi ja 25 vuotta vanhojen kikkojen kierrättämiseksi. Tuo Helesy of Human Mind oli kyllä ihan kelvollinen biisi, ehkäpä siksi että se oli hitain veto. No, pojilla oli kyllä enemmän latausta kuin noilla muuan vaasalaisklopeilla, jotka eivät itse edes osaa biisejä säveltää. No, ei jaksa haukkua huonoa musiikkia, mutta verrataan nyt kun samaa ikäluokkaa ovat.

np. CMX - Punainen komentaja

Mutta täytynee toki ottaa bändi joskus kuunteluun, koska kyllä se muita 90-luvun alternativehiihtäjiä mielenkiintoisemmalta vaikuttaa. Koska mitkään Smashing Pumpkinsit tai vastaavat eivät myöskään ole koskaan iskeneet.

Onko tässä huomattavissa jonkin sortin grunge-inhoa, 'Orava? Ymmärrän kyllä hyvin, että tuo ysärin alun alternative/Seattle-sound on suurimmalle osalle punainen vaate nykyään, mutta silti sanoisin että ennakkoluulottomasti vain esim. Soundgardenin ja Pearl Jamin kimppuun jos Nirvanan ja AIC:n säröinen angstailu ei iske. Varsinkin Pearl Jamin uskoisin iskevät, debyytin jälkeisen materiaalin varsinkin, siksi että sisältää aikalailla Neil Young/Crazy Horse -vaikuitteista kamaa(tjeu: http://youtube.com/watch?v=D4n6LP_VReM). Toki Ten on itselleni edelleen se bändin pyhä raamattu, top5-levyjä ikinä.

np. The Velvet Underground - Loaded
VU:n viimeinen levy Lou Reedin kanssa ja aikana kaukana seilataan siitä raakasaundisesta avant-rockista, jota debyytti esim. tarjoili. Popimpi ja paikoitellen lähes beatlesmainen tunnelma(kiitos stemmalaulujen) vierastuttaa itseäni ainakin näin aluksi, mutta katsotaan ajan kanssa. Toki Lou-setä repäisee tälläkin levyllä muutaman rankan kitararock-vedon.

No tuo Pearl Jam on antanut ihan positiivisen vaikutelman, vaikka bändi on koko lailla tuntematon. Grunge ei tosiaan ole itseeni juuri iskenyt, vaikka Neil Youngin primitiivisin kama onkin vallan mainiota musiikkia - ajalta jolloin grungen tunnetut nimet konttasivat vielä vaipoissa. Jokin siinä soundissa vain saa itsessäni aikaan hylkimisreaktion, jota en varsinaisesti osaa selittää. Se ei vain iske, siitä puuttuu se jokin.

Ja Velvet Undergroundiin pitänee enemmänkin tutustua, kun tuo banaanilevy on ollut jo jonkin aikaa hyllyssä. Ja hieno teoshan se toki on. Lou Reedin soolokama taas on itselleni hämärän peitossa, lukuunottamatta näitä hittibiisejä, kuten Wild Sidea jne. Maailmassa on niin paljon musiikkia, johon pitäisi tutustua, että ihan hirvittää.

Päivitelläänpä vähäse.

Olen lähiaikoina kuunnellut älyttömän paljon Panteraa. Iskee todella, alkanut sisäistää The Great Southern Trendkillinkin, mikä on ollut aikaisemmin kaikkein vaikein levy Panteralta. Helposti asenteellisin, mitä Pantera on tehnyt, mutta Dimen riffikynä ei ole ollut parhaimmillaan. Riffeissä on munaa ja ne ovat todella hyviä, mutta eivät aiheuta samanlaisia väristyksiä, kuin Walk ja A New Level aikoinaan.

Uudempi tuttavuus puolestaan on Amerikkalainen crossover-thrashbändi Municipal Waste. Suosittelen tutustumaan levyyn nimeltä Hazardous Mutation. Joku voisi väittää samankaltaisiksi kaikkia biisejä, mutta ei se minua ole ainakaan haitannut. Tämä bändi on saanut jopa levylleen aivan loistavan sellaisen tietynlaisen livemeiningin, alkaa pää väkisinkin nykiä. Riffivarasto on kys. levyllä myös kunnioitettavan suuri. Eipä välttämättä nerokkuudellaan noista, eli progehomoilijat voivat jättää väliin*, mutta kaikille yhtään raskaammasta musiikista pitäville voin suositella erittäin lämpimästi. Harva bändi minulla on kolahtanut samalla tavalla kuin tämä.

*ettei tule epäselvyyksiä, tuo oli pelkkä provo.

Grunge ei tosiaan ole itseeni juuri iskenyt, vaikka Neil Youngin primitiivisin kama onkin vallan mainiota musiikkia - ajalta jolloin grungen tunnetut nimet konttasivat vielä vaipoissa.

Onhan toi Niilon säröisin kama varsin mainiota protogrungea, mutta siitä puuttuu se hcpunkista/kasarin jenkkialternativesta ammennettu intensiivisyys joka teki tuosta Seattle soundista sen minkälaisena se muistetaan. Pearl Jam oli kyllä isosta nelikosta se kaikeista vähiten intensiivisin ja grungein. Kukaties syy sille että bändi elää ja voi varsin hyvin vielä nykypäivänä?

Maailmassa on niin paljon musiikkia, johon pitäisi tutustua, että ihan hirvittää.

Allekirjoitan täysin. Vetää lähes voimattomaksi.

Itsehän olen ruvennut kuuntelemaan In Flamesia, kun en mitään järkevää bändiä ole nyt vielä löytänyt. Pitäisi kuunnella varmaan jotain erilaista musiikkia, mutta ei ole huvittanut, sillä muutenkin musiikin kuuntelu on lähiaikoina vähemmälle jäänyt. Tai sitten en vain yksinkertaisesti osaa sanoa, sillä kuuntelen vähän kaikenlaista musiikkia ihan randomilla.

Tuossa Mostal0 sanoi kuuntelevansa Panteraa, ja ihan huvikseni menin kuuntelemaan näin ensitöikseni kappaleet ''Walk'' ja ''I'm Broken''. Pitää myöntää, että hyvää musaa oli, mutta ei vain tuntunut iskevän. Toki kahdella kappaleella ei voi bändiä haukkua pystyyn, mutta en taida ruveta kuuntelemaan. Satuin myös yhden Pearl Jamin kappaleen kuuntelemaan, mutta ei se mitään erikoista tuntunut olevan. Pakko myöntää, että kaipasin tuota ''Jeremy'' -kappaleen aikana sitä death metallia/heviä.

Pitäisi varmaan kuunnella myös tota Diabloa kun tuli waretettua vähän sitäkin bändiä. Aluksi kuuntelin kappaleen ''Symbol of Eternity'' ja hyvältä vaikutti. Pitäisi varmaan vähän lisääkin kuunnella. Mutta jos joku osaisi sitä jotain heviä suositella, niin otan ehdotuksia mielellään vastaan.

"Sandz" kirjoitti:
Tuossa Mostal0 sanoi kuuntelevansa Panteraa, ja ihan huvikseni menin kuuntelemaan näin ensitöikseni kappaleet ''Walk'' ja ''I'm Broken''. Pitää myöntää, että hyvää musaa oli, mutta ei vain tuntunut iskevän. Toki kahdella kappaleella ei voi bändiä haukkua pystyyn, mutta en taida ruveta kuuntelemaan.

Ei oikeasti ikinä kannata antamaan mitään arviota mistään levyttäneestä artistista kahden biisin perusteella, varsinkin kun ei tiedä miltä bändin omalta ajanjaksolta ja minkätyyliseltä levyltä kappaleet ovat.

Myöhemmin sanoit kuuntelevasti death metallia. Pieneksi selvennykseksi:

"Aleksi Ahonen @ korroosio.fi" kirjoitti:
Luuletko levykokoelmasi omaavan intensiteettiä? Luuletko levykokoelmasi sisältävän äärimmäisen raskasta groovea? Jos minulta kysytään, voit omistaa brutaaleinta grindcorea Brasilian pimeimmistä viidakoista sekä synkintä black metallia Norjan kylmimmistä vuonoista, mutta jos sinulla ei ole Panteran Vulgar Display Of Poweria, ei sinulla ole minun kirjoissani paskan vertaa.

Kuunteleppa kokonainen Panteran levy, vaikkapa Cowboys from Hell tai juuri Vulgar Display of Power. Sitten tule antamaan uutta arviota.

"Sandz" kirjoitti:
Itsehän olen ruvennut kuuntelemaan In Flamesia, kun en mitään järkevää bändiä ole nyt vielä löytänyt. Pitäisi kuunnella varmaan jotain erilaista musiikkia, mutta ei ole huvittanut, sillä muutenkin musiikin kuuntelu on lähiaikoina vähemmälle jäänyt. Tai sitten en vain yksinkertaisesti osaa sanoa, sillä kuuntelen vähän kaikenlaista musiikkia ihan randomilla.

Tuossa Mostal0 sanoi kuuntelevansa Panteraa, ja ihan huvikseni menin kuuntelemaan näin ensitöikseni kappaleet ''Walk'' ja ''I'm Broken''. Pitää myöntää, että hyvää musaa oli, mutta ei vain tuntunut iskevän. Toki kahdella kappaleella ei voi bändiä haukkua pystyyn, mutta en taida ruveta kuuntelemaan. Satuin myös yhden Pearl Jamin kappaleen kuuntelemaan, mutta ei se mitään erikoista tuntunut olevan. Pakko myöntää, että kaipasin tuota ''Jeremy'' -kappaleen aikana sitä death metallia/heviä.

Pitäisi varmaan kuunnella myös tota Diabloa kun tuli waretettua vähän sitäkin bändiä. Aluksi kuuntelin kappaleen ''Symbol of Eternity'' ja hyvältä vaikutti. Pitäisi varmaan vähän lisääkin kuunnella. Mutta jos joku osaisi sitä jotain heviä suositella, niin otan ehdotuksia mielellään vastaan.

Panteran "Cowboys from Hell" -levy on miltei yhtyeen kovin albumi mielestäni vaikka soundi ei olekaan niin raaka kuin sitä edeltäneillä.

Heviä on kyllä vaikea näin suositella, koska en tiedä, minkälaisesta musiikista yleensäkään pidät eniten, mutta kuitenkin tässä omat ehdotukseni:

1970-luku:

Queen - Hullumpaa, vähän progahtavaa, muttei erityisen jytyä. Freddy Mercury oli kova jo tuolloin.

Deep Purple - Hammond-urut + maaginen kitara-rock. Kunnon fiilistä tarjoilee koko rahan edestä. Plussana vielä Ian Gillanin kieku-vokaalit.

Led Zeppelin - Karkeasti Deep Purplen sekä Queenin sekoitus. Legenda edellisien tapaan.


1980-luku:

Iron Maiden - Loi nykymetallin. Kaksoiskitaraharmonioita sekä hienoja melodioita maustettuna vielä oopperamaisilla laatuvokaaleilla.

Helloween - Power-metalin isä. "Keeper of the Seven Keys 1-2" -levyt tsekkaamisen arvoisia, jos pidät kiekumisesta.

Judas Priest - Sähköistä heviä "leather & steel" -mentaliteetilla.

Metallica - Nuoruudessaan ei ollut vielä niin kankea kuin nykyisin, mutta tarjoilee kovaa menoa sitä haluaville. Suosittelen, jos et pidä pitkistä biiseistä sekä falsetti-vokalisteista.


1990-luku:

Bruce Dickinson - Iron Maidenin parhaimman sekä tunnetuimman vokalistin Bruce Dickinsonin soolotuotanto on pääosin Iron Maidenia synkempää sekä muutenkin varsin erilaista. Todella raskasta metalia, jossa örinä-vokaalien sijaan on puhdasta laulua.

Dimmu Borgir - Sinfonista sekä synkkää black-metalia.

Pantera - Oli ehkä groovein thrash-bändi ikinä.


2000-luku:

Teräsbetoni - Suomen heavy-metal - sekä power-metal -toivomme. Jos et pidä suomenkielisestä hevistä etkä sankariteemoista, älä vaivaudu.

Northern Kings - On tehnyt levyllisen verran cover-kappaleita tunnetuista pop-hiteistä hevi-teemoilla höystettynä. Mukana Teräsbetonin J.Ahola, Sonata Arctican solisti, Tarotin sekä Nightwishin Marco Hietala sekä Charonin laulaja.

Children of Bodom - Extreme-metalia örinävokaalein sekä syntikka-taustoin.

Kilpi - Suomenkielistä heavy-metalia.

EdGuy - Saksalainen power-metal -bändi.



Yleisesti ottaen suosittelen kuuntelemaan kaikenlaista musiikkia hevin ohella, jopa oopperaa. Neuvoisin sinua myös olemaan kärsivällinen, sillä jotkin biisit sekä bänditkin vievät aikaa avautuakseen niin sanotusti. Voin kyllä lähettää jotain biisejä näytteeksi mesessä, jos sulla on sellainen.

Satuin kuuntelemaan tuon Panteran levyn ''Cowboys from hell''. Mitä nyt sanoisi? No, kyllä minun epäilyyni nähdeen se jopa yllätti, mutta pakko sanoa että oli mielestäni ihan keskitasoa. Itseni mielestä levyn parhaat kappaleet olivat jostain syystä Primal Concrete Sledge ja Cemetery Gates. Toki maininnan arvoisia ovat vielä mm. Domination, Shattered, Message in blood ja The Sleep.

Eli arvosana pyörisi siinä kolmessa tähdessä. Tiedän kyllä että teidän mielestänne tuo on aika pieni, mutta olen vieläkin epävarma voinko tätä nyt vielä haukkua. Taidan vielä hankkia kuunneltavaksi Vulgar Display of Power ja Power Metal -levyt.

"Sandz" kirjoitti:
Satuin kuuntelemaan tuon Panteran levyn ''Cowboys from hell''. Mitä nyt sanoisi? No, kyllä minun epäilyyni nähdeen se jopa yllätti, mutta pakko sanoa että oli mielestäni ihan keskitasoa. Itseni mielestä levyn parhaat kappaleet olivat jostain syystä Primal Concrete Sledge ja Cemetery Gates. Toki maininnan arvoisia ovat vielä mm. Domination, Shattered, Message in blood ja The Sleep.

Eli arvosana pyörisi siinä kolmessa tähdessä. Tiedän kyllä että teidän mielestänne tuo on aika pieni, mutta olen vieläkin epävarma voinko tätä nyt vielä haukkua. Taidan vielä hankkia kuunneltavaksi Vulgar Display of Power ja Power Metal -levyt.

Pantera loi nahkansa uudelleen "Cowboys from Hell" -levystä lähtien. Sitä ennen nimittäin bändi oli enemmälti glam- / power-metalia, joten et välttämättä pidä "Power Metal" -levystä, mutta "Vulgar Display of Power" voikin upota vaikka se onkin selvästi cowboysia rankempi soundeiltaan.

Power Metal on hyvä levy. Anselmo tuli messiin ja bändi sai rutkasti särmää ulosantiinsa. Ja eikä missään nimessä ole nimensä mukaisesti power metallia saati sitten glam metalia, melodista thrashia tuo on ja välillä aika intensiivistäkin kohkausta.

Itseasiassa unohdinkin sen. Power Metal-levyäkin tullut aika paljon kuunneltua, loistava levy sekin. Tietynlaista orgaanisempaa meininkiä, mitä Panteran myöhemmillä ja kuuluisemmilla levyillä. Ihme sinänsä että Panteran legendaarisiin levyihin ei lueta tuota kys. levyä, vaikka mielestäni sen paikan ansaitseekin.

Noh, bändi itse pitää ison levylafkan debyyttiänsä(l. Cowboysia) myös bändin virallisena debyyttinä, siinäpä se suurin ja selvin syy miksei tuolta levyltä matskua kuultu keikoilla 90-luvun kultavuosina, eikä levyä liioin mainittu.

"Orava" kirjoitti:
Itse asiassa en Faith No Morea pahemmin tunne, mutta syystä tai toisesta en bändin tuotannosta ole koskaan ole kiinnostunutkaan. Nämä Midlife Crisisit ja Epicit sun muut hitit olen toki kuullut, mutta eivät ne pahemmin ole napanneet. Patton on toki teknisesti hyvä laulaja, mutta jokin hänen tyylissään ärsyttää. Patton ei toki ole yksin, koska suurin osa 90-luvun amerikkalaisista rock-laulajista kuulostaa jotenkin vieraannuttavilta, tai jotain. En osaa oikein sanoa miksi, mutta jokin heissä mättää. Mutta täytynee toki ottaa bändi joskus kuunteluun, koska kyllä se muita 90-luvun alternativehiihtäjiä mielenkiintoisemmalta vaikuttaa. Koska mitkään Smashing Pumpkinsit tai vastaavat eivät myöskään ole koskaan iskeneet.

Hehheh, kaiken paahtoni jälkeen pitäisi olla se asia selvää, että Faith No More ei todellakaan ole niitä bändejä joita voi arvostella parin biisin perusteella ja varsinkin jos ne biisit ovat niitä hiteimpiä vetoja. Vaikka Epic on edelleen itselleni yhtyeen parhaita kappaleita, vaikka tähän monet fanit eivät voikaan samaistua. Harva yhtye pystyy uskottavasti saamaan samalle levylle iskelmällistä poppia, caribia jammailua, gospelkuoro rockia, funkrockia, huurujazzia, hard rockia etc. Ja mikä hauskinta, jokaisella levyllä se tunnelma, tyylit ja saundi on ihan erilaista.

Pattonin vokalisointiin tyydyn sanomaan vain, että äärimmäisen laaja-alainen, saundiltaan erittöin yksilöllinen ja laadultaan erinomainen. Triviana aiheeseen liittyen: Patton teki ääniraidat I Am Legend elokuvan örrimöykyille. repikää siitä.

"Orava" kirjoitti:
Joo, huumoria toki saakin olla. Siksi Mr. Bungle onkin ihan kelpo bändi. Mutta huumorikin hyytyy, jos se menee itsetarkoitukselliseksi, joksi se on minusta Fantômasin tapauksessa mennyt.

Kyllähän sen noinkin kieltämättä helposti voi tulkita. Vaikka pakko on poislukea tuosta yhtälöstä ainakin Delirium Cordia ja osakseen myös muita levyjä. En kuitenkaan itse näe Fantômasta nimenomaan kovinkaan huumoripitoisena, vaan enemmän sellaisena skitsona friikkiytenä. Joka toimii omalla kohdallani.

"Orava" kirjoitti:
Arvelisinpa, että kuka tahansa sanoo kysyttäessä tekevänsä musiikkia itselleen ja kertoo löytäneensä "sen oman jutun". Valitettavasti tämä tosin hyvin usein menee tyhmäksi lätisemiseksi. Näin se toki ei ole Pattonin ja Townsendin kanssa, sillä he ovat kuitenkin omanlaisensa taiteilijoita. Mutta viittasin tuolla lähinnä siihen, että tuskin sillä on väliä keneltä kysyy, on se vastaus aina sama. Eri asia on sitten, tarkoittaako vastaaja oikeasti sitä, vai onko se pelkkää retoriikkaa.

Nojoo tässä olet kyllä oikeassa, mutta olen lähes satavarma, että Townsendin ja Pattonin kohdalla tämä myös pitää paikkansa, kuten itsekin totesit. Townsendilla tuo on ainakin vielä melko selkeää: Jätti mielialalääkkeiden syömisen pois puoleksi vuodeksi Alien levyjen nauhoitusten ajaksi (saadakseen levylle sellaisen tunnelman, mikä kuvastaisi hänen sairauttaan), pistää SYL:n hyllylle sen ollessa suurimmassa nousussaan koskaan (kun keikka ja levytys ei maita, on otettava taukoa...Ei ole väliä kuuluisuudella), pamauttaa ulos täysin puskista jotain kellarissa nauhoitettuja soololevyjä (Ziltoid) vain sen takia että se oli hyvää terapiaa ja rentoutumista...Kyllähän näitä löytyy.

Mitähän sitä sanoisi aiheesta Pantera. Onhan se nyt selvää kaikille kuitenkin että kyseessä on kovimpia metallibändejä heti Deathin jälkeen? Kiva, niin ajattelinkin.

"Mahti Ankka" kirjoitti:
Mitähän sitä sanoisi aiheesta Pantera. Onhan se nyt selvää kaikille kuitenkin että kyseessä on kovimpia metallibändejä heti Deathin jälkeen? Kiva, niin ajattelinkin.

Ei ole selvää ainakaan minulle, joten voisitko selventää.

"ilike" kirjoitti:
Ei ole selvää ainakaan minulle, joten voisitko selventää.

Nosiis, aloitetaan nyt ensin utelemalla ikääsi. Voisin kuvitella sinut joksikin 13-16 vuotiaaksi, en tiedä miksi. Toisekseen, voisin udella hiukan millaista musiikkia kuuntelet noin yleisesti, lempibändejäsi ynnä muuta. Vasta sen jälkeen osaisin antaa edes jonkinlaista suuntaa antavaa vastausta, sillä millään sanomisellani ei oikeastaan ole väliä ennenkuin olen hiukan kartoittanut mitä te olette.

Mutta vastaan silti jo ennakkoon. Pantera on yhtye joka nousi huipulle aikana jolloin thrash metal oli laantumassa ja death metal nousemassa. Panterapa rykäisikin kartalle aivan uuden musiikkityylin, joka nykyään tunnetaan nimellä post-thrash näin virallisesti, vaikka tuttavien kesken on tapana vain sanoa groove metal. Cowboys From Hellista alkoi sellainen putki, mitä ei kovin usein tule vastaan: Kaksi todellista klassikkolevyä, kaksi lähes yhtä suureen meriittiin yltävää (vaikka laadultaan ovatkin melko samaa tasoa) teosta ja toimiva lopetuslevy. Viisi levyä, joista ainakin kahdelle antaisin 5 tähteä (Cowboys From Hell, Vulgar Display Of Power) koska vaan, yhdelle luultavasti melkein (Great Southern Trendkill) viisi tähtöstä ja yhdelle ainakin nelosen (Far Beyond Driven). Se viimeinen on jotain hiukan alle nelosen kamaa. Pointti on kuitenkin se, että kyseessä on yhtye, joka loi jotain uutta ja erittäin persoonallista musiikkia, yhtye jossa oli täydellinen kokoonpano, yhtye joka groovaa ja jytisee, yhtye jolla oli asennetta enemmän kuin monilla metallibändeillä yhteensä.

Riippuu musiikkimaustasi, musiikin kuuntelun määrästäsi ja yleisestä yhtyeiden ja tyylien tietämyksestäsi/antaumuksestasi tälle lajille, onko Pantera sinulle tällä hetkellä toimivaa vai ei. Itse kuulin Walkin yläasteella ensimmäisen kerran, ei napannut, ei yhtään. Sitten löysin ajan saatossa Panteran uudestaan ja alkukankeuden jälkeen se alkoi toimia. En itse ainakaan näe Panteraa yhtyeenä joka toimisi ihan välttämättä heti. Anna sille aikaa, niin olen varma että näet sen ihan uudessa valossa. Ei noin vähäisellä kuuntelumäärällä voi saada suurta otetta.

EDIT. Hehheh, taisi mennä vähän metsään tuo ikäarviointi minulta nyt kun blogiasi vähän selailin, pahoittelen. Sen siitä saa kun tekee arviot parin nähdyn viestin perusteella. Mutta eipä se mitään muuta, pointti pysyy edelleen samana.

"Mahti Ankka" kirjoitti:

"ilike" kirjoitti:
Ei ole selvää ainakaan minulle, joten voisitko selventää.

Nosiis, aloitetaan nyt ensin utelemalla ikääsi. Voisin kuvitella sinut joksikin 13-16 vuotiaaksi, en tiedä miksi. Toisekseen, voisin udella hiukan millaista musiikkia kuuntelet noin yleisesti, lempibändejäsi ynnä muuta. Vasta sen jälkeen osaisin antaa edes jonkinlaista suuntaa antavaa vastausta, sillä millään sanomisellani ei oikeastaan ole väliä ennenkuin olen hiukan kartoittanut mitä te olette.

Mutta vastaan silti jo ennakkoon. Pantera on yhtye joka nousi huipulle aikana jolloin thrash metal oli laantumassa ja death metal nousemassa. Panterapa rykäisikin kartalle aivan uuden musiikkityylin, joka nykyään tunnetaan nimellä post-thrash näin virallisesti, vaikka tuttavien kesken on tapana vain sanoa groove metal. Cowboys From Hellista alkoi sellainen putki, mitä ei kovin usein tule vastaan: Kaksi todellista klassikkolevyä, kaksi lähes yhtä suureen meriittiin yltävää (vaikka laadultaan ovatkin melko samaa tasoa) teosta ja toimiva lopetuslevy. Viisi levyä, joista ainakin kahdelle antaisin 5 tähteä (Cowboys From Hell, Vulgar Display Of Power) koska vaan, yhdelle luultavasti melkein (Great Southern Trendkill) viisi tähtöstä ja yhdelle ainakin nelosen (Far Beyond Driven). Se viimeinen on jotain hiukan alle nelosen kamaa. Pointti on kuitenkin se, että kyseessä on yhtye, joka loi jotain uutta ja erittäin persoonallista musiikkia, yhtye jossa oli täydellinen kokoonpano, yhtye joka groovaa ja jytisee, yhtye jolla oli asennetta enemmän kuin monilla metallibändeillä yhteensä.

Riippuu musiikkimaustasi, musiikin kuuntelun määrästäsi ja yleisestä yhtyeiden ja tyylien tietämyksestäsi/antaumuksestasi tälle lajille, onko Pantera sinulle tällä hetkellä toimivaa vai ei. Itse kuulin Walkin yläasteella ensimmäisen kerran, ei napannut, ei yhtään. Sitten löysin ajan saatossa Panteran uudestaan ja alkukankeuden jälkeen se alkoi toimia. En itse ainakaan näe Panteraa yhtyeenä joka toimisi ihan välttämättä heti. Anna sille aikaa, niin olen varma että näet sen ihan uudessa valossa. Ei noin vähäisellä kuuntelumäärällä voi saada suurta otetta.

Itse olen kyllä 19 vuoden ikäinen, joten veikkauksesi oli hieman hakoteillä.

Kyse ei ollut siitä, etten tietäisi, mikä Pantera oli vaan pikemminkin yritin kysyä sitä, minkä vuoksi Death on sitten niin kovaa.

Itse pidän kaikesta melodisesta, mutta pidän eniten kyllä vanhan koulukunnan falsetti-touhusta niin kuin Iron Maiden. Örinäbändeistä en erityisemmin perusta vaikken niitä täysin vierastakaan. Tiivistettynä minuun uppoaa kaikenlainen mahti-meininki, enkä siis siten fanita thrashia, paitsi Panterasta pidän, koska meininki on siinä musiikkityylissä jotenkin liian alkukantaista, eikä sellaista älykästä kuin vaikka Iron Maidenilla on.

Joo tuossa edellisessä viestissä kerroinkin jo tuosta iästäsi. Sori, mönkään meni. Kuinkahan sitä nyt jaksaisi kertoa lyhyesti sen, miksi Death on parasta mitä metallilla on tarjota. Tuhanteen kertaan se on täällä käyty läpi jo, mutta kaippa se pitää vielä kertaalleen sanoa.

Death käytännössä loi death metallin. Sinulle tämä tuskin mitään merkitsee, kun et nähtävästi death metallia kuuntele. Vuonna 87 se puski ulos debyyttialbuminsa, joka on tänä päivänä edellä mainitun genren merkkipaaluja. Kuten myös seuraava vuonna 88 julkaistu Leprosy. Molemmat ovat kiistattomia klassikkoja. Vuonna 90 Death julkaisi kolmannen albuminsa, Spiritual Healingin, joka jakaa yleensä eniten mielipiteitä yhtyeen fanien keskuudessa. Osa pitää sitä yhtyeen heikoimpana esityksenä ja osa taas rankkaisi sen parhaiden joukkoon. Kyseessä on eräänlainen liitoskohta Deathin uralla, jolloin se oli kasvamassa ulos perinteisestä suoraviivaisesta tyylistään enemmän melodiseksi ja monipuoliseksi, mutta tämä levy ei vienyt noita seikkoja ihan loppuun asti. Vasta vuoden 91 Human antoi määritelmät uudenlaiselle ilmaisutavalle death metallissa, sillä tämä levy oli ehkä intensiivisin levy yhtyeeltä, mutta samalla myös erittäin tekninen ja monikerroksinen. Vuonna 93 julkaistu Individual Thought Patterns vei jutun sitten vielä pidemmälle ja tämä levy onkin Deathin teknisen kauden huipentuma. Melodioita on mukana jo erittäin paljon, mitä oudoimpia sovituksia viljellään koko ajan, mutta silti kyseessä on edelleen death metal. Vuoden 95 Symbolic muuttui jo melkeinpä progressiiviseksi death metalliksi, sillä kappalerakenteet ovat tällä levyllä jo hyvin vaihtelevia. Viimeinen levy tuli sitten ulos vuonna 98 ja tämä levy kasvoi oikeastaan ulos koko death metal genrestä omalla tavallaan. Itse rankkaisin tuon levyn ehkä jo enemmän ihan progressiivisen metallin lokeroon, jossa vain sattuu olemaan erittäin timmi karjunta vokalisoinnin muotona. Hyvin kikkaileva ja monimutkainen albumi.

Kyseessä on siis yhtye, joka loi uuden genren ja joka sitten kasvoi siitä hiljalleen ulos. 7 albumia, joista voisin oikeastaan kaikki nimetä klassikoiksi ja ainakin viidelle antaisin täydet pisteet arvosanaksi. Tämä edesmenneen Chuck Schuldinerin yhtye sai kiistattoman legendan statuksen miehen kuoltua aivosyöpään 2001. Tiedä sitten olisiko Death levyjä vielä tullut ulos ellei hän olisi kuollut, mutta villi veikkaukseni on että ei, sillä Schuldiner oli jo keskittymässä uuteen Control Denied yhtyeeseen paljon enemmän. Death loi kuitenkin 7 tunnelmaltaan ja tyyliltään erilaista albumia, jotka yksinkertaisesti kuvastavat ja symbolisoivat metallimusiikkia parhaimmillaan. Mikään muu yhtye ei ole koskaan luonut yhtä yksilöllisiä ja tyylitajuisia ratkaisuja (saati sitten luonut noin vakuuttavan levyrypäksen ilman heikompia lenkkejä), varsinkaan kun puhutaan kappaleiden sovituksista ja kitararintamasta. Schuldiner oli nero kitaransa kanssa, otappa vaikka koekuunteluksi Deathin kappale Trapped In A Corner, keskity sen kitaramelodioihin ja etenkin kitarasooloon. Sitten ehkä ymmärrät, ehkä et. Paha sanoa, jos et death metallia oikein ole kuunnellut.

"Mahti Ankka" kirjoitti:
Joo tuossa edellisessä viestissä kerroinkin jo tuosta iästäsi. Sori, mönkään meni. Kuinkahan sitä nyt jaksaisi kertoa lyhyesti sen, miksi Death on parasta mitä metallilla on tarjota. Tuhanteen kertaan se on täällä käyty läpi jo, mutta kaippa se pitää vielä kertaalleen sanoa.

Death käytännössä loi death metallin. Sinulle tämä tuskin mitään merkitsee, kun et nähtävästi death metallia kuuntele. Vuonna 87 se puski ulos debyyttialbuminsa, joka on tänä päivänä edellä mainitun genren merkkipaaluja. Kuten myös seuraava vuonna 88 julkaistu Leprosy. Molemmat ovat kiistattomia klassikkoja. Vuonna 90 Death julkaisi kolmannen albuminsa, Spiritual Healingin, joka jakaa yleensä eniten mielipiteitä yhtyeen fanien keskuudessa. Osa pitää sitä yhtyeen heikoimpana esityksenä ja osa taas rankkaisi sen parhaiden joukkoon. Kyseessä on eräänlainen liitoskohta Deathin uralla, jolloin se oli kasvamassa ulos perinteisestä suoraviivaisesta tyylistään enemmän melodiseksi ja monipuoliseksi, mutta tämä levy ei vienyt noita seikkoja ihan loppuun asti. Vasta vuoden 91 Human antoi määritelmät uudenlaiselle ilmaisutavalle death metallissa, sillä tämä levy oli ehkä intensiivisin levy yhtyeeltä, mutta samalla myös erittäin tekninen ja monikerroksinen. Vuonna 93 julkaistu Individual Thought Patterns vei jutun sitten vielä pidemmälle ja tämä levy onkin Deathin teknisen kauden huipentuma. Melodioita on mukana jo erittäin paljon, mitä oudoimpia sovituksia viljellään koko ajan, mutta silti kyseessä on edelleen death metal. Vuoden 95 Symbolic muuttui jo melkeinpä progressiiviseksi death metalliksi, sillä kappalerakenteet ovat tällä levyllä jo hyvin vaihtelevia. Viimeinen levy tuli sitten ulos vuonna 98 ja tämä levy kasvoi oikeastaan ulos koko death metal genrestä omalla tavallaan. Itse rankkaisin tuon levyn ehkä jo enemmän ihan progressiivisen metallin lokeroon, jossa vain sattuu olemaan erittäin timmi karjunta vokalisoinnin muotona. Hyvin kikkaileva ja monimutkainen albumi.

Kyseessä on siis yhtye, joka loi uuden genren ja joka sitten kasvoi siitä hiljalleen ulos. 7 albumia, joista voisin oikeastaan kaikki nimetä klassikoiksi ja ainakin viidelle antaisin täydet pisteet arvosanaksi. Tämä edesmenneen Chuck Schuldinerin yhtye sai kiistattoman legendan statuksen miehen kuoltua aivosyöpään 2001. Tiedä sitten olisiko Death levyjä vielä tullut ulos ellei hän olisi kuollut, mutta villi veikkaukseni on että ei, sillä Schuldiner oli jo keskittymässä uuteen Control Denied yhtyeeseen paljon enemmän. Death loi kuitenkin 7 tunnelmaltaan ja tyyliltään erilaista albumia, jotka yksinkertaisesti kuvastavat ja symbolisoivat metallimusiikkia parhaimmillaan. Mikään muu yhtye ei ole koskaan luonut yhtä yksilöllisiä ja tyylitajuisia ratkaisuja (saati sitten luonut noin vakuuttavan levyrypäksen ilman heikompia lenkkejä), varsinkaan kun puhutaan kappaleiden sovituksista ja kitararintamasta. Schuldiner oli nero kitaransa kanssa, otappa vaikka koekuunteluksi Deathin kappale Trapped In A Corner, keskity sen kitaramelodioihin ja etenkin kitarasooloon. Sitten ehkä ymmärrät, ehkä et. Paha sanoa, jos et death metallia oikein ole kuunnellut.

Niin en kyllä erityisemmin death metalista perusta, mutta voisin kyllä joskus noita Deathin levyjäkin hankkia. Progressiivisesta touhusta kyllä pidän kanssa, mutta järkevintä kai olisi se niiden eka albumi hankkia. Muuten kyllä tiedän, että, minkälainen bändi Death oli, mutta totta tosiaan selontekosi sai nyt minut hieman kiinnostuneemmaksi kyseisen yhtyeen tuotannosta, ja kyllä sitä selvästi voi pitää yleissivistävänäkin hankkia noita Deathin levyjä, kun on kuitenkin ollut kyseessä noinkin merkittävä bändi. Falsetti-metalin fanittajana pakostakin välttää tuollaista musiikkia, joten siksi ei ole tullut tähän mennessä erityisemmin Deathin tuotantoon tutustuttua.

"ilike" kirjoitti:
Niin en kyllä erityisemmin death metalista perusta, mutta voisin kyllä joskus noita Deathin levyjäkin hankkia. Progressiivisesta touhusta kyllä pidän kanssa, mutta järkevintä kai olisi se niiden eka albumi hankkia. Muuten kyllä tiedän, että, minkälainen bändi Death oli, mutta totta tosiaan selontekosi sai nyt minut hieman kiinnostuneemmaksi kyseisen yhtyeen tuotannosta, ja kyllä sitä selvästi voi pitää yleissivistävänäkin hankkia noita Deathin levyjä, kun on kuitenkin ollut kyseessä noinkin merkittävä bändi. Falsetti-metalin fanittajana pakostakin välttää tuollaista musiikkia, joten siksi ei ole tullut tähän mennessä erityisemmin Deathin tuotantoon tutustuttua.

Kannattaa ehdottomasti tutustua, jos vähäkään mielenkiintoa on. En tiedä kuitenkaan kannattaako sinun aloittaa ensimmäisestä levystä, sillä se on kaikinpuolin juuri se primitiivisin ja suoraviivaisin levy. Suosittelen aloittamaan Symbolic levystä, siitä monet uudet kuuntelijat lähtevät liikkeelle. Se on helpoiten lähestyttävä Death levy, johon pääsee mukavasti ja nopeasti sisään. Itselleni se on tosin edelleen myös se bändin paras levy (ja samalla paras metallialbumi/toiseksi paras levy koskaan), vaikka Individual Thought Patterns kovaa perässä tuleekin. Kuitenkin, Symbolic oli ainakin minulle se levy joka vei minut yhtyeeseen lopulta mukaansa.

Falsetti-metalin fanittajana pakostakin välttää tuollaista musiikkia, joten siksi ei ole tullut tähän mennessä erityisemmin Deathin tuotantoon tutustuttua.

Jollekin avaruuden perukoilla asuvalle suureliölle kiitos, että ihmisen musiikkimaku ei ole staattinen. Sinäkin voit päästä tuosta falsetti-metalli -ruudustasi vielä pitkälle, maailma on niin täynnä mahtavaa musiikkia että on epäreilua itseään kohtaan jumittaa vain yhden tyylisuunnan parissa. Mutta toki, ilman uusien bändien ja musiikkisuuntausten kuuntelua ei myöskään makusi voi laajentua. Itsestä se on kiinni.

np. Blue Cheer - Outside Inside
Legendaarinen Blue Cheer soitti 40 vuotta sitten kuin kuka tahansa nykypäivän klassinen desert/stoner-rockbändi. Mahtava bassovalli, alasviritetyt kitarat, ilmavat rumpaloinnit, psykedeliaa. Hieno levy, vaikka Rollarit-coveri onkin varsin turha.

"Genghis Khan" kirjoitti:

Falsetti-metalin fanittajana pakostakin välttää tuollaista musiikkia, joten siksi ei ole tullut tähän mennessä erityisemmin Deathin tuotantoon tutustuttua.

Jollekin avaruuden perukoilla asuvalle suureliölle kiitos, että ihmisen musiikkimaku ei ole staattinen. Sinäkin voit päästä tuosta falsetti-metalli -ruudustasi vielä pitkälle, maailma on niin täynnä mahtavaa musiikkia että on epäreilua itseään kohtaan jumittaa vain yhden tyylisuunnan parissa. Mutta toki, ilman uusien bändien ja musiikkisuuntausten kuuntelua ei myöskään makusi voi laajentua. Itsestä se on kiinni.

En nyt ihan kirjaimellisesti tarkoittanut, että vain ja ainoastaan kuuntelisin falsetti-metalia vaan lähinnä yritin sanoa, että enemmälti tulee sen tyylistä musiikkia kuunneltua, joten harvemmin sitä tulee vaikka death metalia kuunneltua, koska sellainen musiikki ei vain täysin ole mielimusaani. Tiivistäen siis sen ajan, kun kuuntelen musiikkia kuuntelen eniten lempigenreäni, eli falsetti-metalia, paitsi silloin tällöin kuuntelen vaikka Children of Bodomia, Panteraa tai vastaavaa musaa vaihteen vuoksi.

No sehän on Rock/heavy ja tässä on maailman paras bändi

http://www.mikseri.net/artists/?id=102587

Jostain syystä minun on aina ollut hirveän vaikeaa puhua musiikkimaustani. Ehkä se johtuu siitä, että tykkään lähes jokaisesta mahdollisesta genrestä, vaikka toki muutaman musiikkityylin edustavia bändejä jätän ihan suosiolla kuuntelematta. Jos nyt pitäisi edes jotain sanoa lempimusiikkityyleistäni, sanoisin reggaen ja... noh, thedoorsmaisen musan. The Doorsista puheen ollen, siitä on muodostunut ihan ylin lempibändini viimeisen puolen vuoden aikana, ja kiitos siitä kuuluu – kuulostaa ehkä vähän tyhmältä, mutta ei voi mitään – WWE:lle ja John Morrison -gimmickille. Morrison-gimmickin myötä minun oli otettava selvää Jim Morrisonista ja pian minulle selvisi hänen olleen erittäin arvostettu runoilija ja sanoittaja. Näin ollen minun teki mieli kuunnella näitä "The Doorsin mahtavia lyriikoita" ihan vain sellaisella elitistimeiningillä. Pam, heti ensimmäisestä kuuntelemastani biisistä (Light My Fire) lähtien olin myyty. Täysin myyty. Pian olinkin kuunnellut Doorsin koko hiton tuotannon ja nuohonnut jokaisen biisin läpi. No, ei se mitään, sillä tykkään jokaisesta biisistä yhä.

Mainitsin myös reggaen, joka sekin tuli kunnolla elämääni vasta n. vuosi sitten erään IRL-kaverin ansiosta. Tämä kaveri tutustutti minut Nopsajalan tuotantoon, ja sitä kautta otin ensikosketukseni myös muihin suomalaisiin reggaetekijöihin. Pian olinkin kuunnellut Soul Captain Bandiä, Kapteeni Ä-ntä, Raappanaa ja Seppo Paarmaa jo melkoisen paljon, joten minun oli kuunneltava myös ulkomaista reggaetuotantoa. Ulkomaisesta reggaesta puhuttaessa nousee jokaiselle ihmiselle väkisin ensimmäisenä mieleen reggaen kuningas, Bob Marley, ja niin tapahtui minullekin. Niinpä kuuntelin ja kuuntelen yhä Marleyn tuotantoa innoissani, ihastuen jokaiseen biisiin jokaiselta kuuntelukerralta enemmän. Ulkomaisista reggaebändeistä myös 10 ft. Ganja Plant ja vähän reggaepolulta eroava Matisyahu ovat mieleeni, ja niitäkin tulee ihan päivittäin kuunneltua. On se vaan niin rentoa ja iloista kuunneltavaa.

Viime talvena koin näiden villityksien lisäksi myös Helloween-villityksen. Biisit kuten If I Could Fly, Fallen To Pieces, The King For A 1000 Years, Final Fortune ja Keeper of the Seven Keys iskivät minuun täysin ja niitä tulikin kuunneltua joka ilta. Näin aurinkoisten ilmojen koitettua ja reggaemusiikin otettua taas ylivoimaotteen Winamp-listoillani olen kuitenkin jättänyt Helloween-kuuntelun vähemmälle, eikä minun esim. tällä hetkellä tekisi yhtään mieli kuunnella sitä. Saman kesäefektin ovat kokeneet myös muun muassa Scorpions ja Iron Maiden, vaikka toki niitäkin tulee aina silloin tällöin kuunneltua. Tällainen minä kuitenkin taidan olla, kesäihminen. En vain halua kuunnella istuessani aurinkotuolissani mahtavan auringonpaisteen lämmittämänä Iron Maidenia, Helloweeniä tai mitään muutakaan edes vähän raskaampaa musiikkia (en nyt sano, että Helloween tai Maiden mitään raskasta musiikkia olisivat, vaikka en noista metallin eri genreistä oikeastaan mitään tietomäärää omistakaan) sen rennon reggaen tai The Doorsin sijaan.

Kunniamainintoja lähtee Danzigille, Creedence Clearwater Revivalille ja Millencolinille hyvästä musiikista.

"Genghis Khan" kirjoitti:
np. Blue Cheer - Outside Inside
Legendaarinen Blue Cheer soitti 40 vuotta sitten kuin kuka tahansa nykypäivän klassinen desert/stoner-rockbändi. Mahtava bassovalli, alasviritetyt kitarat, ilmavat rumpaloinnit, psykedeliaa. Hieno levy, vaikka Rollarit-coveri onkin varsin turha.

Vincebus Eruptum on myös hyvin mielenkiintoinen levy. Joskaan en menisi suorastaan hyväksi sitä sanomaan. Summertime Blues toimii vielä paremmin Eddia Cochranin versiona :-)

Mike Patton - Mondo Cane Ilosaarirockiin!

Tuli itselleni ainakin melkoisena uutisena, tiedä sitten kuinka moni oli jo tietoinen asiasta. Mahtaako mies olla kuinka useaan otteeseen Suomessa esiintynyt?

Pitääpä kirjoitella kerralla vähän kaikenlaisia juttuja musiikkiin liittyen, koska olen niin laiska postaamaan ja näitä on kasaantunut ajan myötä.

Reilu kuukausi sitten oli Lahdessa Rumpufestari eli reilun viikon kestänyt erityisesti rumpujen soittoon keskittynyt joukko pienimuotoisia tapahtumia. Mistään muusta tuohon liittyvästä en tiedä, mutta päätöspäivänä ohjelmassa oli hyvin kiinnostava Tribute to Spinal Tap -keikka eli cover-bändi soittamassa Spinal Tapin klassikkoja Torvessa. Spinal Taphan joutui vaihtamaan rumpalia tiuhaan tahtiin lukuisten kuolemien takia, joten tähän keikkaan varauduttiin hyvin ottamalla mukaan 15 lahtelaista tai melkein lahtelaista rumpalia. Kieltämättä vähän heikosti paikallisia pienempiä bändejä tunnen, mutta itselleni tutuista mukana oli Apulannan Sipe Santapukki ja Turo's Hevi Geen sekä aiemmin mm. Hassisen Koneen Hate Kinnunen. Homma meni niin, että jokainen rumpali soitti yhden biisin ja encoressa (Big Bottom) sitten soittivat kaikki vuorotellen ja samaankin aikaan. Biisilistaa on vähän turha luetella, koska Spinal Tapilla oli oikeita julkaisuja vain kaksi, ja kun nyt setissä oli ilmeisesti 16 biisiä, soitettiin siis suurin osa ja ainakin ne kaikki parhaat. Bändi oli ihan hyvä ja ainakin soitinvalikoima huomioon ottaen varustautunut oikein. Spinal Tap -henkeen sopivasti jo ensimmäisen biisin aikana katkesi ilmeisesti ihan vahingossa kitarasta kieli. Tuo nyt ei mikään harvinainen juttu ole keikoilla, mutta sopi teemaan ja antoi aikaa kauniille soololle samalla kun toisen kitaran kieltä vaihdettiin. Jos nyt jotain pitää moittia niin bändin "David St. Hubbins" olisi voinut opetella sanoitukset paremmin, koska häiritsi kun hän näytti lukevan niitä paperista melkein koko ajan. Lisäksi hänen välispiikit olivat tahallisesta huonoudesta huolimatta vain oikeasti huonoja ja hän vieläpä naureskeli kankeudelleen itsekin, mikä on suurin virhe. Mutta pienistä heikkouksista välittämättä tuo oli kyllä oikein viihdyttävä show ja sisäänpääsymaksukin taisi olla vain 2e. Muistoksi tuosta jäi rumpukapula Sipe Santapukin nimmarilla, josta on varmasti käytännössä yhtä vähän hyötyä kuin edelliseltä Eläkeläisten keikalta talteen ottamastani Onni Variksen hajoittamien urkujen yhden koskettimen palasesta, mutta ihan mukava muistohan tuo on.

Viikko sitten julkaistiin luultavasti vuoden eniten odottamani albumi eli Von Hertzen Brothersin Love Remains the Same. En tarkemmin mitään arvostelua rupea kirjoittamaan, koska en koe itseäni kovin hyväksi siinä ja vielä pitää kuunnella lisää, jotta uskallan jotain varmemmin sanoa. Tämä on vähän hankalammin avautuva kuin Approach. Tässä vaiheessa kuitenkin sen verran, että pirun hyvä levy kyseessä. Viiden tai ainakin kolmen ensimmäisen biisin aikana levy tuntuu melkeinpä jopa Approachia paremmalta, mutta en ole ihan vielä vakuuttunut loppupuolen biiseistä. Varmasti niistä oppii pitämään enemmän, mutta tässä vaiheessa veikkaisin, että lievän epätasaisuuden vuoksi en tule tätä ihan Approachin tasolle arvostamaan. Liikoja en toki uskaltanutkaan odottaa, joten pettynyt en ole. Love Remains the Same tulee lähes varmasti olemaan vuoden parhaiden levyjen listallani kolmen joukossa ja ihan mahdollisesti ykkönen.

Tänä kesänä tulossa on myös Weezeriltä uusi levy, joka on bändin kolmas Weezer-niminen albumi, mutta muista (The Blue Album ja The Green Album) erottuakseen paras kutsua nimellä The Red Album. Odotan tuota ehkä liiankin positiivisin mielin. 12 vuotta sitten ilmestyneen Pinkertonin jälkeen jokainen Weezerin levy on ollut aina edellistä huonompi. Välissä oli vielä yksi levy, jota ei lopulta julkaistu, mikä oli oikea ratkaisu, koska se kuitenkin levisi nettiin ja on hyvin tylsä. Julkaistuista albumeista viimeisin Make Believe oli jo sitä tasoa mitäänsanomattomuudessaan, että muutamia biisejä lukuunottamatta sitä ei jaksa kuunnella. Se tosin taitaa olla Weezerin kaupallisesti toiseksi menestynein levy. Kaikesta huolimatta suhtaudun positiivisesti uuteen levyyn pelkäämättä pahinta, mutta silti odottamatta ihan liikoja. Heidän kotisivuillaankin kuunneltavissa oleva ensimmäinen single Pork and Beans on ainakin aika mukava kappale. Itseasiassa seitsemän muutakin albumin biisiä on jo livahtanut nettiin jakoon, mutta en niitä vielä kommentoi mitenkään, koska olen vasta pari kertaa kuunnellut, enkä kuuntelekaan enempää ennen kuin koko levy ilmestyy.

Apulannaltakin tulee kesällä taas uutta materiaalia ep:n muodossa. Levy-Yhtiön ollessa lomalla tulossa on bändin ensimmäinen omakustanne vähän epätavallisessa vaihessa uraa ja menestystä. Jännä juttu kun ennen viimeisintä Eikä vielä ole edes ilta -albumia kaipasin vähän raskaampaa menoa, sitä saatiinkiin ja levy oli hyvä. Kuitenkin pian sen jälkeen tuntui, että se suunta on nyt jo kuultu ja keikoillakin innosti enemmän vanhemmat biisit. Siispä kovasti miellytti kun Toni Wirtanen kirjoitti aiemmin keväällä Apulannan nettisivuilla noin: "Niihin uusiin biiseihin on haettu hiukan semmoista Seattlen havinaa. Ollaan kuunneltu hirveästi vanhaa Dinosaur JR:ää, Faith no Morea, Nirvanaa ja Soundgardenia ja on kyllä potkinut kovasti. Tavallaan tässä muutamana viime vuotena ei ole tullut kuin hyvin samanlaista musaa eri puolilta ja se "aikamme perussoundi" alkaa pikkuhiljaa nyppiä. Tuolta ysärin alkumetreiltä löytyy hienoja juttuja, ja on kai se sanottava, että ne omatkin musajuuret ovat aika pirun vahvasti siellä kiinni. Eli omilta juurilta haetaan fiiliksiä, mutta katsotaan nyt sitten, mihinkä se johtaa." Pari päivää sitten tuli vielä vähän lisää tietoa aikaansaannoksista: "Toistaiseksi kaikki veisut ovat about kolmeminuuttisia ja siitä olen eniten innoissani! Maailman parhaat biisit ovat max 3:05 pitkiä ja kaikki sen ylittävä aika on turhaa jankkausta ja säälittävää kalastelua. Piste. Nyt tehdään tiivistä ja tyrnäkkää." En ole ehkä samaa mieltä noista maailman parhaiden biisien pituuksista, mutta tuo on juuri sellainen suunta, jota salaa toivoinkin. Ep:n ykkösbiisi ja jo radiossa soiva Paha ihminen on mukava, vaikkei mitenkään poikkeuksellisen hyvä, mutta eipä tuo haittaakaan, koska Apulannalla harvemmin ne albumien ensimmäiset sinkkubiisitkään ovat ihan parhaita. Tämä ep:n ensimmäinen radiobiisi on jo parempi kuin useat niistä.

Pitää myös kommentoida Lahden musiikkitarjontaa. Täällä ollaan vähän yllättäen heräämässä ja kesäisin alkaa olla jo kiinnostavia tai ainakin huomion arvoisia musiikkitapahtumia. Tämän kesän jutuista ensimmäinen iso on tuo Water & Rock -tapahtuma eli F1-venekisat ja sen yhteydessä olevat konsertit, jonne tulee isoista nimistä Dio. Toinen kesän aikana täällä esiintyvä iso nimi on elokuussa tuleva Timbaland. Ensi kesänä olisi tarkoitus järjestää iso Urban Music Festival, jonne tässä vaiheessa isoiksi nimiksi kaavaillaan ilmeisesti Justin Timberlakea ja Usheria. En sitten tiedä kaatuiko toi juttu kun kaikkien hienojen suunnitelmien jälkeen taisi tulla päätös, että noin isoa tapahtumaa ei Mukkulan rannassa saa järjestää. Vuonna 1989 täällä esiintyi Pink Floyd, 1991 New Kids on the Block ja 1996 Sex Pistols. En muista muita täällä aiemmin esiintyneitä kansainvälisesti tunnettuja nimiä, joten useampikin tämän ja ensi vuoden aikana on jo iso määrä. Nyt niitä tulee urakalla, mutta voiko paljon paskempia tullakaan? Kaikkien noiden aiemmin esiintyneiden aikana olin liian nuori. NKONTB ei kiinnostaisi muutenkaan ja Sex Pistols etenkään vuonna 1996 ei varmasti ollut parhaiden päivien vireessä, eikä kyllä kiinnostaisi hirveästi muutenkaan. Nyt tulossa on Timbaland, ehkä Timberlake ja ehkä Usher. Vähemmän kiinnostavia artisteja on jo hankala löytää, joten katkeruutta herättää kun kuivan kauden jälkeen saadaan sitten vain tuollaista. No Dio on kyllä ihan ok ja menen ehkä katsomaan, jos rahatilanne sallii ja lippuja on vielä jäljellä.

Lisäksi Lahteen tulee myös Uriah Heep, joka esiintyy Jazztorilla/Rocktorilla 23.8. eli kai samana päivänä kuin Timbaland mäkimontussa. En bändin vireestä tai merkittävyydestä nykypäivänä ole varma, mutta vanhemmasta materiaalista on ainakin hyvää se vähä mihin olen tutustunut. Bändin jäsenet ovat ainakin parhaiden päivien jälkeen vaihtuneet urakalla. Siispä kaipaisin kommentteja bändin tasosta nykyään, jos joku täällä tietäisi. Uusin levykin ilmestyy näköjään vasta kesäkuun alussa eli en niinkään kysele uudemman materiaalin tasosta vaan enemmänkin jos olisi käsitystä live-vireestä verrattuna parhaisiin päiviin. Varmaan jotkut ovat nähneet bändin kun esiintyi viime vuonna useammankin kerran Suomessa. Youtubesta pari videota kyllä katselin, mutta ei niistä tarpeeksi voi päätellä. Ihan hyvältä kuitenkin vaikutti.

Samoilla linjoilla Gonerin kanssa uuden VHB-albumin vaativuudesta. Itselläni ei nyt vielä ole kuin vajaat kaksi kuuntelukertaa alla, mutta onhan se heti huomattavissa että sävellykset ovat mutkistuneet ja tästä tietenkin seuraa se, että viimelevyltä löytyneitä täsmähittejä saa hakea. Muutenkin Approachilta tuttu rokkaava kitarariffittely on saanut tehdä tilaa enemmän koskettimille ja seesteiselle menolle. Lisää kuuntelukertoja alle ja katellaan sitten onko huono maku suussa vai ei.

"Niihin uusiin biiseihin on haettu hiukan semmoista Seattlen havinaa.

Ööö... eikö Apulanta nimenomaan rakentanut menestyksensä kivijalan apinoimalla noita Seattle-saundi -bändejä, varsinkin punkahtavampaa Nirvana-materiaalia? No eipä silti, jos kunnolla sukeltavat tuonne ysärin alun alternative-valtamereen, niin kiinnostukseni bändiä kohtaan kasvaa moninkertaiseksi.

"Niihin uusiin biiseihin on haettu hiukan semmoista Seattlen havinaa.

Ööö... eikö Apulanta nimenomaan rakentanut menestyksensä kivijalan apinoimalla noita Seattle-saundi -bändejä, varsinkin punkahtavampaa Nirvana-materiaalia? No eipä silti, jos kunnolla sukeltavat tuonne ysärin alun alternative-valtamereen, niin kiinnostukseni bändiä kohtaan kasvaa moninkertaiseksi.

Jeps. Ehkä heillä sitten on mielessä joku uusi linja, mutta ei vaan tuon tarkemmin sitä kuvailtu. Tai sitten palataan vain siihen vanhaan. Tuon yhden biisin perusteella on paha sanoa juuri mitään etenkään myöhemmin tulevasta albumista. Oli mitä oli, mutta kunhan 4-5 minuutin raskaammista biiseistä päästään yksinkertaisempaan, kepeämpään ja kenties ihan vähän iloisempaankin musiikkiin, niin kelpaa minulle.

Huhhuijaa, pitkästä aikaa jälleen paikalla. Melkein kolmen viikon tiivis kinkku takana, joten on musan kuuntelu jäänyt taas hiukan vähemmälle, mutta siitä asiasta lisää piakoin blogissa. Joo, Von Hertzenin uusi levy nyt ensikuuntelussa, kolmas biisi menossa. Kaksi ensimmäistä olivat oikein, oikein maittavia, etenkin kakkosraidan espanjahenkiset trumpettisooloilut olivat puhdasta nannaa korville. Aijai, kuunnellaan nyt kuitenkin levy ensin loppuun ja sanotaan sitten vasta jotain, pätevä mielipide tulee vasta sitten kun levy aukenee. Siitä siis joskus muulloin.

Mutta siis, muutakin asiaa olisi. Bändimme Arasawn uusi Feel The Bullet demo on pian valmista kauraa painettavaksi, biisit on jo miksattu mukavaan pakettiin. Iso käsi pitää tästä kyllä muille bändimme pojille antaa, itse kun en ole juurikaan demon tekemisessä ollut mukana muutamaa idean heittoa ja bassoraitojen(/muutaman hassun kurlauksen) vetämistä purkkiin. Intti kun on pahasti päällä, niin ei ole ollut aikaa osallistua demon julkaisuun juurikaan. Mutta mutta, nyt on siis asiat niin että yksi demon kolmesta kipaleesta on nyt kuunneltavissa MySpacessa. Kyseessä on demon aloitusraita, nimikkoveto Feel The Bullet. Pyytäisinkin kaikkia kiinnostuneita tuon kuuntelemaan ja mieluiten mielipiteensäkin ilmaisemaan, mutta sitä ennen annan pienen infopätkän kyseisestä kappaleesta.

Elikkäs, tällä uudella demolla on hiukan moniulotteisempia kappalerakenteita kuin edellisellä No Way Out demolla, mutta tämän lisäksi myös death metal vaikutteita on tullut selkeästi enemmän. Tästä kappeleesta se käy ainakin hyvin ilmi, vaikka sanon myös tässä vaiheessa jo, että puhdas death metal veto tuo ei todellakaan ole, mutta vaikutteita löytyy. Tämä 5 minuuttinen tiivis veto sisältää itseasiassa vaikutteita yllättävän monelta taholta; alkusahaus on silkkaa dödöä, välillä heitellään Panteraan päin kumartavia riffityksiä, toiseen rakoon perinteisempää heavy metallia ja niin edelleen. Vokalisointikin on paljon monipuolisempaa tässä biisissä kuin aiemmin, nyt nimittäin entinen basistimme (ja nykyinen toinen laulajamme) Jussi Virtala heittää väliin karjuntaa ja puhdasta vokaalia lähes yhtä paljon kun päävokalistimme Juha Haavisto heittää ördäystä. Ihan mukavaa kontrastia nuo vaihtelut mielestäni kipaleeseen tuovat, vaikka en yleisesti ottaen hirveästi pidä kiekumis - karjuntavaihdoksista ellei sitä tehdä tyylillä. Nyt kyseessä on kuitenkin kaksi eri laulajaa, ainakin itse ajattelen asiaa siksi hiukan eri kantilta.

Lyhyesti: Biisi sisältää ehkä jopa tarttuvaa puhdasta laulua, blast beatteja, dödöpaahtoa, groovaavahkoa takomista ja aika mukavan kitarasoolon. Kuunnelkaa siis ihmeessä, mikäli yhtään kiinnostaa. Ilmoittelen kyllä myös sitten kun demon kaksi muuta kappaletta tulevat kuunteluun, mutta nyt olisi ensin tätä tarjolla. Palautetta saa antaa.

EDIT. Voisko muuten joku mode valaista minua kuinka sallittua tällainen mainonta itseasiassa on, tuli vain mieleen. Voin heittää tämän suosista blogiin mikäli tämä jotain sääntöjä rikkoo, pieni epäilys vain yhtäkkiä iski.

Miksi minulle tulee paljon mieleen joku metalcore/jööttepori vivahde tuosta Ankan biisistä? Mene ja tiedä. Onhan se ihan kiva biisi, melodiat ainakin välillä herättää pientä huomiota positiivisesti, melko hidasta ja raskasta suurimmaksi osaksi. Puhtaiden vokaalien laulajasta tulee mieleen American Head Chargen vokalisti, mutta ei siitä enempää. Kyllä tätä kai kuuntelee. Siinä on vain jotain, mikä ei pakota minua kuuntelemaan kappaletta paljoakaan uudestaan.

Ehkä se on vain minun musiikkimaussani. Välillä biisi junnaa vähän paikallaan ja tulee pientä tylsyyden tunnetta, mutta sellaiseksi taustamusaksi toimii itselleni ihan hyvin.

Nojoo, nuo metalcore mielikuvat nyt johtuvat täysin noiden vokalistien vaihtelusta. Ei me sitä tietoisesti olla haettu, mutta pakko on myöntää että kun tuo kappale saatiin purkkiin ja sitä kuunteli, niin välillä heräsi itselläkin pieni ajatus että mitäs helvettiä. Mutta kuten totesin, itse tuosta pidän tuossa kappaleessa, lähinnä sen takia, että nuo vokalisoinnit kuulostavat niin erilaisilta kun on kaksi eri laulajaa. Taitaa ainoa kappale itseasiassa olla missä Virtala pääsee näin suureen rooliin puhtaissa lauluissa, esimerkiksi The Servant And The Master kappaleessa hän toimii vain taustatykkinä.

Vähän oli joo noita jöötteporipastisseja havaittavissa, mutta minua ei tuo örinä-clean sinänsä haitannut, vaikka sekin voidaan helposti ryssiä. Alun blastaus ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, mutta kyllä tuo paikkapaikoin ihan kelvollinen oli. Toisaalta taas jöötteporimaisuus ja pomppuilu pisti välillä ärsyttämään. Eipä tuo ollut mitään uutta ja mullistavaa, mutta oikein kuunneltava, ei mitenkään huono. Soolo-osuudet oli myös hoidettu hyvin. Rummuissa oli kiva Bill Bruford -mainen soundi. Siksi King Crimsonin Redillä onkin Rushin levyjen jälkeen maailman parhaat rumpusoundit.

Mutta jotenkin tuntuu tuota deodoranttimetallia löytyvän niin liikaa nykyään. Mieluummin minä kuuntelen jotain DragonForcea kuin ainaista örinää. ZP Theart sentään osaa laulaa, eikä turvaudu karjumiseen, huutamiseen tai örinään. Minä en ole deathin asiantuntija, joten en välttämättä tajua sen nyansseja ja eroja, mutta harvemmin on tullut kuultua mitään erityisen innovatiivista dödöä sitten Deathin ja kumppaneiden. Mutta edelleekin, tuo teidän biisinne oli parempaa osastoa, pienestä jöötteporipomppumaisuudestaan huolimatta.



Ja sitten voisi vähän tuota Vapauden kaupunkeja kommentoida. Koska viikkohan tuosta Helsingin Äxän keikasta kohta jo on, ja vinyylinä tuli Yhdistyneiden Urbaanien Puoskareiden uusin teos hankittua. Kovin hienon keikan Martikainen ja kumppanit vetivät, vaikka kestikin vain kolmisen varttia. Hassua itse asiassa, että tämähän oli ensimmäinen kerta kun bändin näin livenä, vaikka Martikaisen olenkin pariin otteeseen tavannut. YUP on sentään yksi niistä bändeistä, joita olen eniten koskaan fanittanut. Puoskarit soittivat keikalla enimmäkseen uuden levyn biisejä - ja ihmekös tuo, julkkarikeikka kun kyseessä oli. Kovin pistää vaan jurppimaan sellainen seikka, että itse piti olla niin tyhmä ja häipyä paikalta jo viiden minuutin odottelun jälkeen, koska kuulemma herrat lopulta kuitenkin signeerasivat levyjä.

Ja mitä itse levyyn tulee, noin kuutisen kertaa pyöräyttäneenä voin todeta, että kriitikot voivat tunkea mielipiteensä hanuriinsa, koska kyseessä on varsin onnistunut levy sittenkin. Ja mitä hanuriin tulee, Suomelainen dervissi ja Kunhan kuluu tuhat vuotta ovat ehkä levyn parhaita vetoja, ei vähiten siksi, että niissä on molemmissa hanurisoolo. Kilpa-ajajat -biisissä Jarkko taas laulaa lähestulkoon samanlaisella maanisuudella kuin viisitoista vuotta sitten Toppatakkeja ja Toledon terästä -levyllä. Toki Vapauden kaupunkeja pitää kuunnella vielä enemmän sisäistääkseen kaiken, mutta missään tapauksessa en kahta tähteä tälle antaisi. Toisaalta tässä on takana tietty fanikerroin, mutta kyllä minä osaan erottaa huonon musiikin hyvästä. Ja Vapauden kaupungit on hyvää musiikkia.

Nyt ihan näin mielenkiinnosta kysyn, että onko kukaan muu tältä foorumilta kuin minä menossa katsomaan HUOMENNA ei siis tänään vaan HUOMENNA KISSiä Helsinkiin Hartwall Areenalle?

Kuuntelinpa myös Feel the Bulletin. Aika kylmät fiilikset jäi tästä. Alku oli oikein lupaavaa ja starttasi munakkaasti. Toi hieman mieleen vanhan koulukunnan ruotsalaisdeathin, josta iso plussa. Vokaaliosastolla oli nyt selkeimmät heikkoudet, puhtaat lauletaan aivan liian korkealta ja noissa örinöissä oli pitänyt repiä enempi räkää kurkusta. Kitarasoolosta olen myös eri mieltä: tylsähkö perussoolo, jota ilman oltaisiin pärjätty paremmin. Ehkä se olisi toiminut paremmilla kitarasoundeilla, sillä nyt niissä oli kyllä terävyyttä, mutta kunnon matalaa junttausta jäi kaipaamaan. Demohan tämä, joten niistä en sen enempää rokota. Lopuksi rummut kuulostivat olevan aika out of place, joka pisti häiritsemään erityisesti biisin loppumetreillä.

Vähän tuntuu aloittelevaksi bändiksi olevan liian korkeat tavoitteet. Kaikenlaista genreä sinne soppaan sekoitetaan, mutta lopputulos kuulostaa juurikin sekoitukselta eikä hyvin sulautetulta kokonaisuudelta. Anyway, lisää musiikkia vaan ilmoille, niin ehkä se hakeminen loppuu ja oma tyyli vakiintuu.

Juu eihän tässä mitään uutta pyörää todellakaan olla kehittämässä, ainakaan vielä. Ja muutenkin ihan harrastelijapohjaltahan tätä tehdään, ei ole maailmanvalloitus mielessä vaikka tosissamme tätä teemmekin. Ne demon kaksi muuta biisiä ovat omasta mielestäni parempia kuin tuo avausraita, ja niissä ei tuota vuorovokalisointia ole ollenkaan. Paitsi itse heitän molemmissa biiseissä sellaista matalaa kurlausta, mikä on melko härskin kuuloista (vaikka toisessa biisissä sitä ei meinaa edes kuulla, sen verran pienellä voluumilla tuutattu suhteessa soittoon). Mutta niistä lisää sitten kun ne tulevat ulos.

Heh, "deodoranttimetalli", siinäpä erikoinen termi. Mitä tulee ördäyksen ja normilaulun eroon, niin olet hiukan hakoteillä. Vähän turhan usein kuulen jonkun sanovan jotain tyyliin "kaikki tuo kuulostaa ihan samalta örinältä", kun puhutaan äärimetallista. Vaan kun ei pidä paikkansa, örinävokalisointi voi olla tyylikkäästi toteutettuna paljon miellyttävämpää ja samalla haastavampaa luoda kuin normivokalisointi. Okei, jöötteporit ja metalcoret kuulostavat kaikki lähes samalta mitä tulee vokaaleihin, kaikissa on käytetty samanlaista tekniikkaa ulosannissa. Mutta mikäli siitä osaa tehdä ykslöllisen ja tunnistettavan (esim. John Tardy, Chris Barnes, Frank Mullen, etc etc...), niin sitä ei joka jamppa enää hallitsekaan. Moni sanoo, että huutaa ja räyhätä osaa kaikki, mutta kaikki eivät osaa laulaa. Väärin, itse näkisin asian toisin päin. Laulamaan oppivat lähes kaikki, jos vain treenaa. Se on ihan sama kuin minkä tahansa soittimen kanssa. Mutta raaemman vokalisoinnin lajike on ihan oma lukunsa, eivät todellakaan kaikki pysty luomaan äänellään jotain yksilöllistä ja tyylikästä korinaa. Siihenkin voi opetella, mutta uskallan väittää että se on vähintään yhtä haastavaa kuin normaalin laulutyylin opettelu.

EDIT.

"Razorman" kirjoitti:
Kuuntelinpa myös Feel the Bulletin. Aika kylmät fiilikset jäi tästä. Alku oli oikein lupaavaa ja starttasi munakkaasti. Toi hieman mieleen vanhan koulukunnan ruotsalaisdeathin, josta iso plussa. Vokaaliosastolla oli nyt selkeimmät heikkoudet, puhtaat lauletaan aivan liian korkealta ja noissa örinöissä oli pitänyt repiä enempi räkää kurkusta. Kitarasoolosta olen myös eri mieltä: tylsähkö perussoolo, jota ilman oltaisiin pärjätty paremmin. Ehkä se olisi toiminut paremmilla kitarasoundeilla, sillä nyt niissä oli kyllä terävyyttä, mutta kunnon matalaa junttausta jäi kaipaamaan. Demohan tämä, joten niistä en sen enempää rokota. Lopuksi rummut kuulostivat olevan aika out of place, joka pisti häiritsemään erityisesti biisin loppumetreillä.

Aiemmin tällä foorumilla puhuinkin siitä, että sovituksissa olisi ehkä ollut hiukan parannettavaa. Niillä tarkoitin juurikin saundeja ja ajoitteluja. Jos näin itse sanon, niin kitaran saundi on aavistuksen liian kuiva ja ohut, mutta vastapainoksi niissä on kyllä mukavaa rouheutta. Sitten nuo ajoitukset, niissä todellakin on lieviä heittoja vähän jokaisessa demon kappaleessa. Pahimmat heitot ovat toisessa biisissä, mutta eipä niitä ole oikeastaan kuin muutamassa kohtaa. Siltikin, lopputulos olisi voinut olla parempikin. Ja mitä tulee Virtalan puhtaisiin vokaaleihin, niin se on totta, se menee hiukan häiritsevästi korealle ja välillä kiekumiseksikin, mutta näillä on mentävä. Hänen matalammat puhtaat ovat komeampia, tulee Sentenced hyvin vahvasti mieleen. Niitä vain ei ole vielä osattu hyödyntää.

Kuten huomaat, hiukan kriittinen olen itsekin tämän demon kanssa, siitä olisi saanut paremman. Mutta homma on niin, että minulla ei tässä vaiheessa vielä ole juurikaan varaa lähteä neuvomaan bänditovereitani miten hommat pitäisi tehdä, luotan siihen että he hoitavat hommansa kotiin ja ovat itse tyytyväisiä. Vielä tässä vaiheessa. Ja kyseessä on todellakin vasta toinen demo, olen varma että tulevaisuudessa tulee vielä uudelleen nauhoituksia sun muuta.

"Razorman" kirjoitti:
Vähän tuntuu aloittelevaksi bändiksi olevan liian korkeat tavoitteet. Kaikenlaista genreä sinne soppaan sekoitetaan, mutta lopputulos kuulostaa juurikin sekoitukselta eikä hyvin sulautetulta kokonaisuudelta. Anyway, lisää musiikkia vaan ilmoille, niin ehkä se hakeminen loppuu ja oma tyyli vakiintuu.

Itseasiassa ne kappaleet mitä olen itsekin soitellut, niin mukana on melkoisesti kaikenlaista. Tuntuu että suurin osa kappaleista on kuin eri bändeiltä, sen verran radikaalisti tyylit eroavat keskenään. Jos nyt valmiina olevista biiseistä tekisi levyn, niin siitä todella tulisi läjä erillisiä kappaleita, ei kokonaisuutta. Mutta pikkuhiljaa niitä vanhoja kappaleita alkaa karsiutua uudempien tieltä, mutta tässä vaiheessa kun demoa tehdään niin sillä ei ole juurikaan merkitystä. Lyödään vaan kasa biisejä, luodaan pohjaa. Mitä nyt olen tekeillä olevia biisejä kuullut niin tyyli on muuttumassa jossain vaiheessa melko radikaalistikin, pasuunani saa esimerkiksi varsin eksoottisia asemia jossain vaiheessa. Esimerkiksi omassa kappaleessani, jonka tein vähän kuin tribuuttibiisiksi Nilelle ja Deathille, vaikka sanoisinkin että siitä tuli tyyliltään ehkä enemmän Behemothiin päin kumartavaa kuin Nileen. Pasuunasoolo silti löytyy Nilen hengenvetoon. Treenattukin ollaan jo vähän, saa nähä milloin sen saisi keikkakuntoon.

Hiljaa hyvä tulee ja silleen.

I Wanted The Best, I REALLY Got The Best!!
Huh, huh!! Taas yksi "tee ennen kuolemaasi"-juttu pois listalta, vihdoinkin KISS nähty livenä. Oli kyllä pojat todella kovassa iskussa ja tunnelmaa riitti heti alusta alkaen. Tosin siinä katsomossa, jossa itse olin niin tunnelma ei ollut mikään kovin kummoinen. Suurin osa ihmisistä vain istui tumput suorina eivätkä viitsineet edes kertaakaan keikan aikana taputtaa. Mutta eipä tuo nyt niin kauheasti haitannut kun itselläni oli kuitenkin hyvä meno päällä. Tuntui, että osalle yleisöstä alun biisit olivat hieman tuntemattomia eikä kunnollista yhteislaulua meinannut tulla kunnolla. Hotter Than Hell oli todella kova, itse pidin todella paljon ja olihan tässä nyt jo yleisökin edes vähän mukana omassa katsomon kohdassakin. Mutta ei herranjumala, että Areena räjähti kun Rock And Roll All Nite pärähti käyntiin. Tämän jälkeen alkoikin näiden kaikkien hittien soittaminen ja tunnelma oli koko ajan katossa. Kyllä kelpasi. Myöskin KISSin tehosteet olivat mahtavia ja KISS:lle tyypillisesti koko lavashow oli uskomaton. Ei tässä oikeen mitään saa sanottu, tämä pitää kokea itse. Areenalta käveltiin puolenyön jälkeen väsyneenä mutta onnelisena God Gave Rock And Roll To You:n soidessa taustalla. Mahtavaa, kiitos KISS!

Tässä vielä settilista (laitoin spoilereihin jos joku tämän päivän katsojista ei halua tietää):

Spoiler

Intro: We Won't Get Fooled Again + You Wanted The Best....

Deuce
Strutter
Got To Choose
Hotter Than Hell
Nothin' To Lose
C'Mon And Love Me
Parasite
She
100,000 Years
Cold Gin
Let Me Go Rock 'N' Roll
Black Diamond
Rock And Roll All Nite

Shout It Out Loud
Lick It Up
I Love It Loud
I Was Made For Lovin' You
Love Gun
Detroit Rock City

Outro: God Gave Rock And Roll To You

Huomenna saakin sitten vääntäytyä jaffahalliin katsomaan, kun kuusikymppinen kiharapää laulaa känisevällä äänellään rauhasta ja vähän muustakin. Kuulemma vetää biisejä uusimmalta levyltään, joka ei juurikaan tuttu ole, mutta eiköhän näillä vanhoillakin pärjää.

np. Bob Dylan - Subterranean Homesick Blues

Tulipa tässä viime yönä kuunneltua Progeyö. Kyseessä oli jo toinen samanmoinen, kun viime vuonnahan Radio Suomi järjesti myös Progeyön, joskin loppukesästä. Silloin studiossa oli Hannu Blommila, ja nyt Blommilan seurana oli Harri Hakanen. Molemmat juonsivat alkuperäistä Progeyötä Radiomafiassa (jolloin porukassa oli mukana myös Matti Puhtila) 1990-luvun lopussa.

Joudun kyllä sanomaan, että viime vuoden Progeyö oli parempi. Soittivat tänä vuonna minulle liian tuntematonta tavaraa, ja suurin osa siitä oli melko tyhjänpäiväistä. The Tangent tosin yllätti jopa positiivisesti, vaikka olen aina pitänyt sitä tyypillisen kliinisenä nykyprogebändinä. Marillionin ja IQ:kaan biisivalinnat eivät olleet niin huonoja mitä ne olisivat voineet olla. Vanhempi tavara taas jäi varsin paitsioon, koska kyllä se ylivoimaisesti paras proge tehtiin joskus ennen sitä, kun Valvomon angstikersalta kuulostava laulaja perusti oman Overheadinsa... Harvinaisen tympeä bändi sekin, vaikka kaikki sitä tuntuvat hehkuttavan.

Mars Volta taas oli hyvä kuten aina, ja kyllä sitä ELP:iä ja Yesiäkin tuli. Ja Tolosta, Pressaa, Wigwamia ja Pohjolaa. Toisaalta, en halua vain vanhoissa klassikoissa pysyä, vaan mielelläni otan kaiken uudemmankin vastaan. Valitettavasti se uudempi proge harvoin mitään erityisen hyvää on. Ruotsalainen Tove Janssonista ideansa saava Ritualkin oli jokseenkin ärsyttävä. Van Der Graaf Generatorin uudelta, Trisectorilta, tuli yksi biisi, ja se oli kieltämättä varsin mainio. Mutta kieltämättä jäin kaipaamaan viime vuotta, silloin kun soitettiin Cania, Aphrodite's Childia, Uzvaa, Zappaa (kuinka saattoivat unohtaa?) ja Henry Cow'takin muistaakseni. Blommila tosin väläytti, että Progeyö saattanee palata syksymmällä, joten sitä odotellessa...

Mutta joo, mainitaanpa vielä pari sanaa tuosta Bob Dylanin keikasta. Mies veti kaksi tuntia ankaraa, röyhkeää bluesia. Myös vanhat klassikot oli naamioitu blues-muottiin, ja niitä oli varsin mahdoton tunnistaa. Pääpaino oli uudemmilla levyillä - bluesia ovat siis - mutta aika monta vanhaakin biisiä Zimmerman soitti, kuten Lay, Lady, Lay, Highway 61 Revisited, Ballad of a Thin Man (joka oli ehkä keikan paras veto) ja Like a Rolling Stone.

Dylan itse soitti koskettimia ja huuliharppua. Mies tuntui olevan ihan hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin äänensäkin kannalta, vaikka laulu meni välillä vähän örinäksi. Ei se toisaalta kerro siitä, etteikö hän pystyisi enää laulamaan, vaan enemmänkin se vain on hänen tapansa. Bändi soitti erittäin tyylikkäästi yhteen, joskin hieman tuli vähän akateemikko-fiilis soittoa kuunnellessa, kaikki oli jotenkin liian tyylikästä - ollakseen bluesia siis...

Joka tapauksessa vähän ristiriitaiset fiilikset keikasta jäi. Toisaalta biisit olivat hieman puuduttavia, kun jokaisen jälkeen tuli blues-intro, mutta Dylania ei ainakaan voi syyttää yleisön vaivaannuttavasta kosiskelusta. Hän tekee kaiken täysin omalla tyylillään, eikä soita niitä pakollisia vanhoja hittejä samalla tavalla kuin 20-30 vuotta sitten, vaan keksii aina uusia lähestymistapoja. Kuitenkin tunnelma oli korkealla ja näytti miehellä itselläänkin olevan ihan kivaa: Piti jopa yhden välispiikin (hän kun harvemmin mitään koskaan puhelee), jossa esitteli bändin ja jutteli niitä näitä. Oikein mukava aloitus kesälle kaikesta huolimatta, ja nyt on tämäkin legenda sitten nähty.

Tuli 23:00 lähtien Suomen aikaa katsottua Metallican keikka netistä, kun soittivat Saksassa Nurdburgissa tjsp. Oli kyllä mahtava keikka, olisi ollut mahtavaa olla paikanpäällä. Olen todella huono arvioimaan paikalla olleen porukan määrää mutta oli se varmaan lähimain 50 000.

Soittivat nämä samat biisit mitä yleensäkin, mutta kun en ole vielä Metallicaa nähnyt edes DVD 'ltä tai mistään muualtakaan livenä niin oli tämä upea kokemus. Jos vaikka ensi vuonna pääsisi sitten ihan paikan päälle, jos he Suomeen tulevat. Kyllä ne jaksaa, vaikka ovat jo 25 vuotta soittaneet..

"Inkfish" kirjoitti:
Tuli 23:00 lähtien Suomen aikaa katsottua Metallican keikka netistä, kun soittivat Saksassa Nurdburgissa tjsp.

Eikös tuo kyseinen keikka tule MTV:ltäkin? Ainakin siellä mainostettiin Rock Am Ringia ja Metallicaa. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.

Jos vielä löytyy höpinää levyjen julkaisumäärästä, niin voinemme jatkaa sitä täällä, ettei JDib suutu.

Ankka, tuo jazz-tyyppi saattoi hyvinkin olla niinkin tuntematon nimi kuin Miles Davis, sillä minäkin olin täysin unohtanut herran. Laskin nopeasti Wikipediasta, että hän on live-albumeineen kaikkineen julkaissut ainakin 107 levyä. Näitäkin varmaan löytyy vieläkin enemmän, mutta onhan tuossakin jo jotain. Tosiaan jazzin saralla näitä tuotteliaita kavereita löytyy.

Senkin voisi mainita, että Eleanoora Rosenholm toimii livenä suorastaan loistavasti. Kävin katsastamassa bändin kun esiintyivät Helsinki-päivänä Kaisaniemessä. Soittivat vain puolisen tuntia, mutta alusta loppuun todella vakuuttavasti. Etenkin levyllä jo loistava Maailmanloppu oli suorastaan mahtava. Ja levyllä ehkä hieman ärsyttäväkin Kodinrakennusohjeet muuttui livenä maaniseksi Circle-tyylin junnaukseksi.

Tässä vaiheessa pitäisi se Vainajan muotokuva -levy viimeistään hankkia, kun nuo kokemukset bändistä ennen keikkaa olivat vain MySpacen ja Fonal Jukeboxin kautta saatuja. Miksaus keikalla oli kyllä välillä vähän hukassa, kun Noora Tommila sai kiljua keuhkonsa pihalle, että laulusta olisi saanut edes jotain selvää. Mutta eipä se menoa juuri haitannut - mainio minikeikka oli, piristi päivää kummasti. Ja marginaalimusiikin tukeminen kannattaa. Toisella lavalla esiintyi hetkeä ennen Rosenholmia Iso-H, ja siellä olikin sitten varmaan toista tuhatta katsojaa. Glorian lavalla, jolla Rosenholm esiintyi, taasen oli porukkaa ehkä parisen sataa, joten eturiviin pääsy sujui helposti.

Rosenholmia edeltänyt hieman avant-gardehko elektronista ja räppiä yhdistellyt MattiP oli myös aika jännä, tuli vähän Giant Robotin touhut mieleen.

"Kumiorava" kirjoitti:
Ankka, tuo jazz-tyyppi saattoi hyvinkin olla niinkin tuntematon nimi kuin Miles Davis, sillä minäkin olin täysin unohtanut herran. Laskin nopeasti Wikipediasta, että hän on live-albumeineen kaikkineen julkaissut ainakin 107 levyä. Näitäkin varmaan löytyy vieläkin enemmän, mutta onhan tuossakin jo jotain. Tosiaan jazzin saralla näitä tuotteliaita kavereita löytyy.

Saattoi hyvinkin muuten olla Davis. Varmuutta ei ole, se keskustelu tosiaan käytiin joskus monta vuotta sitten täysin tuntemattoman tyypin kanssa. Mutta uskoisin näin.

Tuli ostettua Lahdesta Nick Cave & The Bad Seedsin Murder Ballads eikä pettyä tarvinnut. Cavella on kyllä käsittämättömän karsimaattinen lauluääni, joka nousee mahtaviin mittoihin tuolla levyllä. Melankolisia ja tunnelmallisia, mutta silti rauhoittavia murhaballadeja koko levy täynnä, todella laadukas kiekko. Tehokuunteluun menee nopeasti tämä artisti.

Kohta Stam1nan provinssin keikka näkyvillä ilmaseks suorana osoitteessa: http://ylex.yle.fi/ylex-tv
00:15 siis alkaa keikka. \,,/