Ikävä vaikkakin odotettu kuolema. Ja vielä ikävämmän menetyksestä tekee se, että olen kuunnellut Juicen musiikkia jo pikku pojasta saakka.
R.I.P. Juice Leskinen (1950-2006)
R.I.P. Juice Leskinen (1950-2006)
Musiikkimakunne???
Nyt itkettää ja ihan oikeasti, jota harvoin sattuu suurienkaan tähtien kuollessa. Teini-ikä tuli jaksettua todella suureksi osaksi Juicen musiikin voimalla. Sellaista lauluntekijää ei toista ole eikä tule, ainakaan suomalaista. RIP, tästä menetyksestä ei ole kovin helppo toipua vaikkei sinänsä kovin yllättävä ollutkaan.
np. Juice Leskinen - Paperitähdet
np. Juice Leskinen - Paperitähdet
Todella ikävä asia... Juice oli yksi suurista suomalaisista, ainakin minulle.
np. Juice Leskinen - Viidestoista Yö
np. Juice Leskinen - Viidestoista Yö
Se on täällä...
Nimittäin Hannes & Mauri -yhtyeen Penan Joulu -teoksen ensimmäinen osa nimeltään I Adventti!
Ladattavissa täältä.
Nimittäin Hannes & Mauri -yhtyeen Penan Joulu -teoksen ensimmäinen osa nimeltään I Adventti!
Ladattavissa täältä.
Musiikkimaku menee melkein laidasta laitaan. Ainoastaan rap ja todella raskas hevi eivät nappaa.
Esimerkkejä suosikeista: Massive Attack, Rammstein, Ruoska, Poets of the Fall, Moby, Alter Bridge, Faith No More ja Patti Smith.
Esimerkkejä suosikeista: Massive Attack, Rammstein, Ruoska, Poets of the Fall, Moby, Alter Bridge, Faith No More ja Patti Smith.
Suomalainen räppi. On myös joitain yksittäisiä biisejä jostain muusta musiikki tyylistä, mutta räppi on sitä parasta musiikkia korvalle.
Metallia tykkään kuunnella. Laadusta vain sen verran että Trash-metal ei iske, eikä täysi death metal, vaan enemmänkin juuri sellaiset bändit jossa on puhdasta laulua ja voimakasta huutoa kuten Soilwork, Machine Head ja Killswitch Engage, en vain ole onnistunut löytämään muita tuon tapaisia bändejä. Joissain tapauksissa Death Metal ja metalcorekin menee, kuten Hypocrisy ja Unearth.
"Supa" kirjoitti:
Trash-metal
Thrash metal~
Eipä muuta. Faith No More'n Angel Dust pitäisi varmaan ostaa (King for a Day, Fool for a Lifetimea tässä on kuunneltu) ja Primal Scream'n Screamadelica Don't Fight It, Feel It biisin perusteella. Niin ja CMX'n ensimmäinen Cloaca Maxima-kokoelma, kun sitäkin saa nyt huokeammalla kuin yleensä.
Metallia tykkään kuunnella. Laadusta vain sen verran että Trash-metal ei iske, eikä täysi death metal, vaan enemmänkin juuri sellaiset bändit jossa on puhdasta laulua ja voimakasta huutoa kuten Soilwork, Machine Head ja Killswitch Engage, en vain ole onnistunut löytämään muita tuon tapaisia bändejä. Joissain tapauksissa Death Metal ja metalcorekin menee, kuten Hypocrisy ja Unearth.
Erh, se on kyllä todella pistävää ja tuskallista, kun thrash metallia väitetään roskaksi.
Hmm, outoa ettet maininnut In Flamesia, on kuitenkin noiden bändien kanssa melko samantyylinen. Metalcore on minun korvaani ainakin melko inhottavan kuuloista, varsinkin jos on muuten ihan mukiinmenevä ja rankka yhtye, jolla ärjyminenkin sujuu ihan mallitta, mutta sitten puhtaissa osuuksissa laulaja kuulostaa kuin suoraan jostain Backsreet Boysista karanneelta teinilaulajalta. Trivium yksi hyvä esimerkki. Ei hyvä. Unerth taasen on omastakin mielestä varsin messevä, vaikka melko vähän olen vielä sitä kuunnellutkin.
"Mahti Ankka" kirjoitti:Metallia tykkään kuunnella. Laadusta vain sen verran että Trash-metal ei iske, eikä täysi death metal, vaan enemmänkin juuri sellaiset bändit jossa on puhdasta laulua ja voimakasta huutoa kuten Soilwork, Machine Head ja Killswitch Engage, en vain ole onnistunut löytämään muita tuon tapaisia bändejä. Joissain tapauksissa Death Metal ja metalcorekin menee, kuten Hypocrisy ja Unearth.
Erh, se on kyllä todella pistävää ja tuskallista, kun thrash metallia väitetään roskaksi.
Hmm, outoa ettet maininnut In Flamesia, on kuitenkin noiden bändien kanssa melko samantyylinen. Metalcore on minun korvaani ainakin melko inhottavan kuuloista, varsinkin jos on muuten ihan mukiinmenevä ja rankka yhtye, jolla ärjyminenkin sujuu ihan mallitta, mutta sitten puhtaissa osuuksissa laulaja kuulostaa kuin suoraan jostain Backsreet Boysista karanneelta teinilaulajalta. Trivium yksi hyvä esimerkki. Ei hyvä. Unerth taasen on omastakin mielestä varsin messevä, vaikka melko vähän olen vielä sitä kuunnellutkin.
Huomaan että täällä ei kirjoitusvirheistä tykätä vai?
Kuitenkin, tuota In Flamesia pitäisi kai sitten kokeilla, kun kerran monet ovat ehdotelleet. En minäkään kyllä paljoa siitä tykkää jos laulaja puhtaissa äänissä on kuin teinitähti. Unearth on kyllä mukiinmenevää musiikkia, vaikka vasta sitä vähän olen myös kuunnellut, ehkäpä kuuntelenkin lisää.
"Supa" kirjoitti:
Huomaan että täällä ei kirjoitusvirheistä tykätä vai?
Itse ainakin huomautan kirjoitusvirheistä vain, jos käyttäjä on itse niistä muille maininnut ja silti kirjoittaa ilman isoja alkukirjaimia tms. Mutta tässä tapauksessa tuo muutti koko sanan merkityksen ja kuulosti enemmänkin pilkkaavalta, kuten Ankka sanoi, etkä sitä varmaan tarkoittanut? ;)
"Karmacoma" kirjoitti:"Supa" kirjoitti:
Huomaan että täällä ei kirjoitusvirheistä tykätä vai?
Itse ainakin huomautan kirjoitusvirheistä vain, jos käyttäjä on itse niistä muille maininnut ja silti kirjoittaa ilman isoja alkukirjaimia tms. Mutta tässä tapauksessa tuo muutti koko sanan merkityksen ja kuulosti enemmänkin pilkkaavalta, kuten Ankka sanoi, etkä sitä varmaan tarkoittanut?
En tietenkään, arvostan kuitenkin Thrash metallia aivan tarpeeksi ollakseni haukkumatta sitä.
Ei sekään kyllä ikinä haittaa tee jos kirjoitusvirheitä korjataan.
Hypocrisyn kaksi ekaa ja varsinkin järjestyksessä toinen albumi(Osculum Obscenum) on täyttä rautaa. Florida-hengessä väännettyä armotonta deathmetallia. Todella suositeltavaa.
Tämän jälkeen bändi muutti tyyliään kokeilevampaan ja melodiseen suuntaan eikä se ainakaan allekirjoittaneelle toimi samalla tavalla kuin nuo varhaiset tuotokset.
Tuo nyt tuppaa olemaan harvinaisen vittumainen ja yleinen typo. Kun sen yhden h-kirjaimen jättää pois niin siitä tulee ihan toista asiaa tarkoittava sana. Ei kai noin pienellä typolla muuten niin väliä olisi.
np. The Crown - Rebel Angel
EDIT: Karmacoma ehtikin ennen mua.
Tämän jälkeen bändi muutti tyyliään kokeilevampaan ja melodiseen suuntaan eikä se ainakaan allekirjoittaneelle toimi samalla tavalla kuin nuo varhaiset tuotokset.
Huomaan että täällä ei kirjoitusvirheistä tykätä vai?
Tuo nyt tuppaa olemaan harvinaisen vittumainen ja yleinen typo. Kun sen yhden h-kirjaimen jättää pois niin siitä tulee ihan toista asiaa tarkoittava sana. Ei kai noin pienellä typolla muuten niin väliä olisi.
np. The Crown - Rebel Angel
EDIT: Karmacoma ehtikin ennen mua.
"Genghis Khan" kirjoitti:
Hypocrisyn kaksi ekaa ja varsinkin järjestyksessä toinen albumi(Osculum Obscenum) on täyttä rautaa. Florida-hengessä väännettyä armotonta deathmetallia. Todella suositeltavaa.
Tämän jälkeen bändi muutti tyyliään kokeilevampaan ja melodiseen suuntaan eikä se ainakaan allekirjoittaneelle toimi samalla tavalla kuin nuo varhaiset tuotokset.
Huomaan että täällä ei kirjoitusvirheistä tykätä vai?
Tuo nyt tuppaa olemaan harvinaisen vittumainen ja yleinen typo. Kun sen yhden h-kirjaimen jättää pois niin siitä tulee ihan toista asiaa tarkoittava sana. Ei kai noin pienellä typolla muuten niin väliä olisi.
np. The Crown - Rebel Angel
EDIT: Karmacoma ehtikin ennen mua.
Minä oikeastaan pidän enemmän melodisemmasta suunnasta kuin raa'asta Death metallista. Varsinkin The Abyss, Fire In The Sky ja Destroyed ovat aivan huippuja kappaleina
Supa, suosittelen sinulle suurella kädellä tutustumaan Insomnium-nimiseen yhtyeeseen. Siinä on yhtye, joka taitaa melodisen uuden koulukunnan death metallin tyylillä. Oikein naseva sekoitus Sonata Arcticaa, Diabloa ja Deathia (kuten vähän aikaa sitten "np. -topickissa" mainostin).
Heh, typotin Unearthin.
Heh, typotin Unearthin.
"Mahti Ankka" kirjoitti:
Supa, suosittelen sinulle suurella kädellä tutustumaan Insomnium-nimiseen yhtyeeseen. Siinä on yhtye, joka taitaa melodisen uuden koulukunnan death metallin tyylillä. Oikein naseva sekoitus Sonata Arcticaa, Diabloa ja Deathia (kuten vähän aikaa sitten "np. -topickissa" mainostin).
Heh, typotin Unearthin.
Hyvä on, Sen teen jossain tässä lähiakoina. Olen kai joskus siltä bändiltä joitakin biisejä kuullut, ja kai sitä voisi lisää kuunnella.
Huomasin typosi, en vain tuntenut sitä tärkeäksi huomauttaa, ihmiset ovat erilaisia
Itselläni menee enimmäkseen 70-80 lukuun, muttei kokonaan. Suosikkini on Queen, ei sitä mikään voita. Toisena ehkäpä Brian Setzer ja muita mm: The Beatles, David Bowie, Elton John ja Jams Brown.
Ei tuo Insomnium oikeen iskenyt..Laulajan ääni kuulosti kamalalta.
In Flames alkoi kyllä kuitenkin hieman kiinnostaa parin kuunnellun biisin jälkeen.
In Flames alkoi kyllä kuitenkin hieman kiinnostaa parin kuunnellun biisin jälkeen.
"Supa" kirjoitti:
Ei tuo Insomnium oikeen iskenyt..Laulajan ääni kuulosti kamalalta.
Pöh, eihän se edes ole vielä kamala. On toki parempiakin ääniä, mutta erittäin kelpuutettu se on silti.
"Mahti Ankka" kirjoitti:On toki kamalempia, sitä en kiistä. En vain pitänyt kauheammin tuostakaan."Supa" kirjoitti:
Ei tuo Insomnium oikeen iskenyt..Laulajan ääni kuulosti kamalalta.
Pöh, eihän se edes ole vielä kamala. On toki parempiakin ääniä, mutta erittäin kelpuutettu se on silti.
"Supa" kirjoitti:
On toki kamalempia, sitä en kiistä. En vain pitänyt kauheammin tuostakaan.
Kaikkeen tottuu. Usko pois.
<mainos>
Älkääpä toki hyvät ihmiset unohtako vuoden kovinta joulubiisiä, jota kelpaa huudatella amistoyotoissa subbarit täysillä!
Hannes & Mauri - Penan Joulu
Tänään julkaistiin teoksen kolmas osa, eli III Adventti. Ladatkaa, kuunnelkaa ja ihmetelkää.
</mainos>
Älkääpä toki hyvät ihmiset unohtako vuoden kovinta joulubiisiä, jota kelpaa huudatella amistoyotoissa subbarit täysillä!
Hannes & Mauri - Penan Joulu
Tänään julkaistiin teoksen kolmas osa, eli III Adventti. Ladatkaa, kuunnelkaa ja ihmetelkää.
</mainos>
np. Holy Blood - The Spring
<- Letkeetä musaa, ladatkaa jos pakanametalli kiinnostaa. Nyt on taas se aika vuodesta kun tekee mieli kuunnella joululauluja ja tietenkin Rautavaaraa, sekä Helismaata.
<- Letkeetä musaa, ladatkaa jos pakanametalli kiinnostaa. Nyt on taas se aika vuodesta kun tekee mieli kuunnella joululauluja ja tietenkin Rautavaaraa, sekä Helismaata.
Luppoaika on mielenkiintoinen juttu, silloin alkaa miettimään kaikenlaista jännää pääkopassaan. Tässä hörpin kahvia ja rentoudun Pink Floydin Shine On You Crazy Diamondin parissa (se kaksiosainen) ja mietiskelen, mitä sitä keksisi. Noh, koska en ole levyarvosteluakaan hetkeen tehnyt, niin koitetaanpa taas. Nyt vuorossa olisi eräs levy, joka on parin viikon sisällä nostanut arvoaan silmissäni aivan mielettömästi. Eli toisinsanoen se levy on auennut kunnolla vasta aivan viime aikoina. Chuck Schuldinerin 5 vuotinen oleskelu tuonpuoleisessa on tullut täyteen, joten senkin merkeissä voisin yhden Death albumin tässä käydä läpi.
Symbolic
Schuldiner oli mielenkiintoinen persoona. 80-luvun lopun kaksi ensimmäistä Death albumia olivat hyvin brutaalia klassista death metallia, joiden teemat pyörivät vahvasti juurikin kuolemassa ja kauhu/zombie kuvituksissa. Mutta mitä tapahtuikaan 90-luvulla? Bändin kolmas levy, Spiritual Healing alkoi muuttaa yhtyeen suuntaa jo hiukan melodisimmille ja monimutkaisemmille raiteille, ja sitä seuranneet Human sekä Individual Thought Patterns loivat aivan uudet normit ja ulottuvuudet yhtyeelle. Syvälliset ja filosofiset sanat, sekä hyvin teknistä ja vaihtelevaa, mutta silti varsin brutaalia ulosantia kaikki 90-luvun levyt täynnä. Liekö tulleet Schuldinerin todelliset näkemykset ulos vasta parin ensimmäisen levyn jälkeen, vai liekö alkupään tuotannossa ollut kyse pelkästä näyttämisen halusta ja tietyn pohjan luomisesta, paha sanoa. Jokatapauksessa, on helvetin hienoa, että artisti osaa olla monipuolinen lahjoiltaan. Ja sitä Schuldiner oli todellakin.
Mutta nyt itse asiaan, Deathin kuudenteen täyspitkään, Symboliciin. Tämä levy meni vielä pitemmälle kuin Human ja Thought Patterns, sillä tällä levyllä on jo aivan selkeää progeilua, sitä alkuperäistä tyyliä kuitenkaan unohtamatta. Kappaleiden keskipituuskin on pidentynyt hiukan. Tällä levyllä Schuldinerin ääni on mielestäni parhaimmillaan. Alkupään tuotannossa Schuldiner ilmaisi itseään hyvin raa-alla ja aggressiivisella matalalla örinällä, mutta levy levyltä hänen äänensä muuttui kypsemmäksi, vaikkakin viimeisellä levyllä se oli jo hiukan liiankin timmin kuuloinen. Jokaisella levyllä miehen ääni on siis ollut erilainen, mutta silti tunnistettava, yksilöllinen ja death metallille uskollinen. Tällä levyllä ääni on hyvin hyökkäävä, selkeä ja ärjyvä samaan aikaan. Niin oudolta kuin se kuulostaakin. Schuldinerin rinnalle tälle levylle on kokoontunut varsin ansiokas ryhmä, joista merkittävin on ehkäpä rumpujumala Gene Hoglan. Lähtökohdat tälle levylle olivat siis mitä mainioimmat.
Levyn aloittava nimikkokappale Symbolic on täydellinen aloitus levylle. Kappaleessa tiivistyy koko levyn sanoma melko selkeästi: Rauhallista, aggressiivista, teknistä, nautinnollista, kaunista ja brutaalia soitantaa monipuolisesti ja yllätyksellisesti jaoteltuna. Kuuden ja puolen minuutin pituiseen kappaleeseen on ahdattu nerokkaasti kaikkia näitä elementtejä. Levy jatkaa varmaa kulkuaan Zero Tolerance -kappaleella, joka on vähintään yhtä loistava veisu kuin aloitusraita. Todella koukuttavia kuvioita jokaiselle soittimelle, sekä mukaansatempaavia lauluosuuksia. Levy jatkaa edelleen kulkuaan Empty Words -sinkkubiisin merkeissä, joka melodisen ja rauhallisen alkunsa jälkeen lähtee jylläämään tuhansien volttien voimin. Tunteellinen Sacred Serenity, huumeen lailla mukaansa tempaava 1,000 Eyes, brutaali, kaunis, tekninen ja eritoten mahtava Without Judgment. Heck, uskaltaako tässä edes enää jatkaa. No yritetään nyt. Levyn kolme viimeistä kappaletta ovatkin sitten aivan yhtä täydellisiä kuin kaikki muutkin levyn kappaleet. Sykähdyttävä, melodinen ja monipuolinen Crystal Mountain pistää tempollaan pään pyörimään ja korvat huutamaan lisää. Misanhrope on täydellisyyttä alusta loppuun teknisyydellään ja koukuttavuudellaan ja levyn päättävä noin 8 minuuttinen Perennial Quest onkin omasta mielestäni paras Death-kappale ikinä. Erittäin synkkää, vaihtelevaa, raskasta, teknistä ja kaunista soitantaa koko ajan. Kappaleen lopussa tuleva melankolinen ja rauhallinen akustinen kitarakuviointi sähkökitaran taustasäestyksellä on myös ehkäpä maailman surullisinta soitantaa ikinä. Erittäin, erittäin tunteellinen ja täydellinen lopetus levylle.
Huhhuh, hiukan itsekin jopa yllätyin. Ei noita kappaleita osaa nimittäin kuvata oikein mitenkään muuten. Levy kulkee selkeästi kappale kappaleelta saman saundin ja punaisen langan mukana, mutta silti jokainen kappale on täysin yksilöllinen ja toistaan tukeva. Ja niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, niin jokainen tämän levyn kappale on täydellinen klassikko. Siis ihan oikeasti. Erittäin vaikea on lähteä levyn kappaleita lajittelemaan parhausjärjestykseen, sillä jokainen on toistaan loistavampi teos. Syvälliset sanoitukset Schuldinerin tulkitsemana tuovat myös erittäin suurta arvoa tälle levylle. Heti ensikuulemalta tämä levy ei aukea (kuten ei mikään muukaan Death albumi), mutta jos haluaa yhtyeeseen tutustua, niin tätä levyä voisin suositella ensimmäisenä. Itse aloitin Humanista viime kesänä, ja sen aukeaminen ainakin kesti kauan. Nyt kun on kaikkia levyjä melko ahkerasti kuunnellut, niin täytyy myöntää että tämä levy on se minulle mieluisin. Parin viime viikon aikana kiitänyt The Sound of Perseverancen ja Leprosynkin ohi. Jos mielenne halajaa jotain raskasta, yksilöllistä, mukaansatempaavaa ja brutaalia musiikkia (pähkinänkuoressa täydellistä, moneskohan kerta kun tätäkin sanaa tässä postissa käytän), niin Death ja varsinkin tämä albumi ovat juuri teitä varten. Schuldiner todellakin oli aikansa ilmiömäisiä neroja. Yksi maailman kovimmista albumeista.
Arvosana: *****
"The journey begins with curiosity and envolves into soul-felt questions"
Symbolic
Schuldiner oli mielenkiintoinen persoona. 80-luvun lopun kaksi ensimmäistä Death albumia olivat hyvin brutaalia klassista death metallia, joiden teemat pyörivät vahvasti juurikin kuolemassa ja kauhu/zombie kuvituksissa. Mutta mitä tapahtuikaan 90-luvulla? Bändin kolmas levy, Spiritual Healing alkoi muuttaa yhtyeen suuntaa jo hiukan melodisimmille ja monimutkaisemmille raiteille, ja sitä seuranneet Human sekä Individual Thought Patterns loivat aivan uudet normit ja ulottuvuudet yhtyeelle. Syvälliset ja filosofiset sanat, sekä hyvin teknistä ja vaihtelevaa, mutta silti varsin brutaalia ulosantia kaikki 90-luvun levyt täynnä. Liekö tulleet Schuldinerin todelliset näkemykset ulos vasta parin ensimmäisen levyn jälkeen, vai liekö alkupään tuotannossa ollut kyse pelkästä näyttämisen halusta ja tietyn pohjan luomisesta, paha sanoa. Jokatapauksessa, on helvetin hienoa, että artisti osaa olla monipuolinen lahjoiltaan. Ja sitä Schuldiner oli todellakin.
Mutta nyt itse asiaan, Deathin kuudenteen täyspitkään, Symboliciin. Tämä levy meni vielä pitemmälle kuin Human ja Thought Patterns, sillä tällä levyllä on jo aivan selkeää progeilua, sitä alkuperäistä tyyliä kuitenkaan unohtamatta. Kappaleiden keskipituuskin on pidentynyt hiukan. Tällä levyllä Schuldinerin ääni on mielestäni parhaimmillaan. Alkupään tuotannossa Schuldiner ilmaisi itseään hyvin raa-alla ja aggressiivisella matalalla örinällä, mutta levy levyltä hänen äänensä muuttui kypsemmäksi, vaikkakin viimeisellä levyllä se oli jo hiukan liiankin timmin kuuloinen. Jokaisella levyllä miehen ääni on siis ollut erilainen, mutta silti tunnistettava, yksilöllinen ja death metallille uskollinen. Tällä levyllä ääni on hyvin hyökkäävä, selkeä ja ärjyvä samaan aikaan. Niin oudolta kuin se kuulostaakin. Schuldinerin rinnalle tälle levylle on kokoontunut varsin ansiokas ryhmä, joista merkittävin on ehkäpä rumpujumala Gene Hoglan. Lähtökohdat tälle levylle olivat siis mitä mainioimmat.
Levyn aloittava nimikkokappale Symbolic on täydellinen aloitus levylle. Kappaleessa tiivistyy koko levyn sanoma melko selkeästi: Rauhallista, aggressiivista, teknistä, nautinnollista, kaunista ja brutaalia soitantaa monipuolisesti ja yllätyksellisesti jaoteltuna. Kuuden ja puolen minuutin pituiseen kappaleeseen on ahdattu nerokkaasti kaikkia näitä elementtejä. Levy jatkaa varmaa kulkuaan Zero Tolerance -kappaleella, joka on vähintään yhtä loistava veisu kuin aloitusraita. Todella koukuttavia kuvioita jokaiselle soittimelle, sekä mukaansatempaavia lauluosuuksia. Levy jatkaa edelleen kulkuaan Empty Words -sinkkubiisin merkeissä, joka melodisen ja rauhallisen alkunsa jälkeen lähtee jylläämään tuhansien volttien voimin. Tunteellinen Sacred Serenity, huumeen lailla mukaansa tempaava 1,000 Eyes, brutaali, kaunis, tekninen ja eritoten mahtava Without Judgment. Heck, uskaltaako tässä edes enää jatkaa. No yritetään nyt. Levyn kolme viimeistä kappaletta ovatkin sitten aivan yhtä täydellisiä kuin kaikki muutkin levyn kappaleet. Sykähdyttävä, melodinen ja monipuolinen Crystal Mountain pistää tempollaan pään pyörimään ja korvat huutamaan lisää. Misanhrope on täydellisyyttä alusta loppuun teknisyydellään ja koukuttavuudellaan ja levyn päättävä noin 8 minuuttinen Perennial Quest onkin omasta mielestäni paras Death-kappale ikinä. Erittäin synkkää, vaihtelevaa, raskasta, teknistä ja kaunista soitantaa koko ajan. Kappaleen lopussa tuleva melankolinen ja rauhallinen akustinen kitarakuviointi sähkökitaran taustasäestyksellä on myös ehkäpä maailman surullisinta soitantaa ikinä. Erittäin, erittäin tunteellinen ja täydellinen lopetus levylle.
Huhhuh, hiukan itsekin jopa yllätyin. Ei noita kappaleita osaa nimittäin kuvata oikein mitenkään muuten. Levy kulkee selkeästi kappale kappaleelta saman saundin ja punaisen langan mukana, mutta silti jokainen kappale on täysin yksilöllinen ja toistaan tukeva. Ja niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, niin jokainen tämän levyn kappale on täydellinen klassikko. Siis ihan oikeasti. Erittäin vaikea on lähteä levyn kappaleita lajittelemaan parhausjärjestykseen, sillä jokainen on toistaan loistavampi teos. Syvälliset sanoitukset Schuldinerin tulkitsemana tuovat myös erittäin suurta arvoa tälle levylle. Heti ensikuulemalta tämä levy ei aukea (kuten ei mikään muukaan Death albumi), mutta jos haluaa yhtyeeseen tutustua, niin tätä levyä voisin suositella ensimmäisenä. Itse aloitin Humanista viime kesänä, ja sen aukeaminen ainakin kesti kauan. Nyt kun on kaikkia levyjä melko ahkerasti kuunnellut, niin täytyy myöntää että tämä levy on se minulle mieluisin. Parin viime viikon aikana kiitänyt The Sound of Perseverancen ja Leprosynkin ohi. Jos mielenne halajaa jotain raskasta, yksilöllistä, mukaansatempaavaa ja brutaalia musiikkia (pähkinänkuoressa täydellistä, moneskohan kerta kun tätäkin sanaa tässä postissa käytän), niin Death ja varsinkin tämä albumi ovat juuri teitä varten. Schuldiner todellakin oli aikansa ilmiömäisiä neroja. Yksi maailman kovimmista albumeista.
Arvosana: *****
"The journey begins with curiosity and envolves into soul-felt questions"
"Supa" kirjoitti:
In Flames alkoi kyllä kuitenkin hieman kiinnostaa parin kuunnellun biisin jälkeen.
Juu ja hanki lisää "Fleimssiä". Yksi omista suosikeista.
Musiikkimakuni on enimmäkseen raskasta. Musikki meneee kevyestä rokista/punkista raaimpaankin heviin. Tässä nyt esimerkkejä suosikeista: In Flames, Klamydia, Bullet For My Valentine, Turmion Kätilöt, Cannibal Corpse ja jne. Power ja Black Metala omat suosikkityylilajit. Räppiä en pahemmin kuuntele... Eminemiä vain. Ja humppaa! Eläkeläiset!
np. Juice Leskinen - Ei Elämästä Selviä Hengissä
"Maiden" kirjoitti:
Power ja Black Metala omat suosikkityylilajit.
Silti yksikään suosikeistasi ei suoranaisesti edusta kumpaakaan tyylilajia, hmm...?
MahtiAnkan arvostelusta olen pitkälti samaa mieltä, viiden tähden kamaa tosiaan.
Sen verran kuitenkin, että itse olen pitänyt Symbolicia aina Deathin helpoiten kuunneltavana ja omaksuttavana levynä. Enemmän melodisempaa kuin aiempi materiaali, mutta ei kuitenkaan niin kiemuraista kuin tuleva Sound of Perseverance.
Ja mielestäni Schuldinerin teknisintä huippua edustaa Symbolicia ennen ilmestynyt Individual Thought Patterns. Levy ei ole paljastanut itselleni vieläkään kaikki puoliaan.
EDIT: Nyt kun tsekkasin tekstisi uudestaan, niin taisitpa sinäkin pitää Symbolicia helpoiten lähestyttävänä Deathin levyistä...
Noh, olen ensi kerralla tarkempi.
"Genghis Khan" kirjoitti:
MahtiAnkan arvostelusta olen pitkälti samaa mieltä, viiden tähden kamaa tosiaan.
Sen verran kuitenkin, että itse olen pitänyt Symbolicia aina Deathin helpoiten kuunneltavana ja omaksuttavana levynä. Enemmän melodisempaa kuin aiempi materiaali, mutta ei kuitenkaan niin kiemuraista kuin tuleva Sound of Perseverance.
Ja mielestäni Schuldinerin teknisintä huippua edustaa Symbolicia ennen ilmestynyt Individual Thought Patterns. Levy ei ole paljastanut itselleni vieläkään kaikki puoliaan.
EDIT: Nyt kun tsekkasin tekstisi uudestaan, niin taisitpa sinäkin pitää Symbolicia helpoiten lähestyttävänä Deathin levyistä...
Noh, olen ensi kerralla tarkempi.
Jepjep, Symbolic on se helpoiten lähestyttävä. Ja sitten Thought Patternsista, uskon ja luulen, ettei se ole itselleni vielä auennut kunnolla. Joten siinä mielessä en osaa vielä sanoa paljoa pintaa enempää sen nerokkuudesta, mutta kuuntelemallahan se selviää. The Sound of Perseverance onkin sitten jo melkoista kikkailua, hyvässä mielessä tietenki.
Arvatkaapas tytöt ja pojat mitä?
Frank Zappan syntymästä on tänään kulunut 66 vuotta, ja samana päivänä vietetään (epä)virallista Rush-päivää! En ole varma onko kukaan muu äkännyt samaa, mutta tämän Rush-päivän kanssa menettelen samalla tavalla kuten Slayer-päivän kanssa, sillä jos Slayer-päivä on 6.6.06, on Rush-päivä tietenkin 21.12, 2112-levyn mukaan! Rush-päivä on tosin huomattavasti useammin kuin Slayer-päivä, mutta joka tapauksessa...
np. Frank Zappa - Muffin Man
Frank Zappan syntymästä on tänään kulunut 66 vuotta, ja samana päivänä vietetään (epä)virallista Rush-päivää! En ole varma onko kukaan muu äkännyt samaa, mutta tämän Rush-päivän kanssa menettelen samalla tavalla kuten Slayer-päivän kanssa, sillä jos Slayer-päivä on 6.6.06, on Rush-päivä tietenkin 21.12, 2112-levyn mukaan! Rush-päivä on tosin huomattavasti useammin kuin Slayer-päivä, mutta joka tapauksessa...
np. Frank Zappa - Muffin Man
Tälle putoo kaikki paitsi räp ja suomihumppa (paitsi Eläkeläiset kyllä menee).
Esim black- ja speedmetal, punk, rockabilly, psykobilly, country, blues, rytinäblues, jopa klassinen pieninä annoksina. Itse soitan kitaraa omaksi huviksi, onks täällä muita muusikoita?
Esim black- ja speedmetal, punk, rockabilly, psykobilly, country, blues, rytinäblues, jopa klassinen pieninä annoksina. Itse soitan kitaraa omaksi huviksi, onks täällä muita muusikoita?
Kyllä parhaat ovat Metallica,Slayer,SOAD,Disturbed,In Flames,Soilwork,Mokoma ja sanoisinko vielä Iron Maiden \,,/
Orava, aikalailla loistavia nämä Hannes & Mauri Adventtilaulut. Toista adventtiä tässä juuri kuuntelen punaviinin kera.
Ainiin, Kumikameli on loistava, kuunnelkaa.
Ainiin, Kumikameli on loistava, kuunnelkaa.
"Mahti Ankka" kirjoitti:
Orava, aikalailla loistavia nämä Hannes & Mauri Adventtilaulut. Toista adventtiä tässä juuri kuuntelen punaviinin kera.
Ainiin, Kumikameli on loistava, kuunnelkaa.
Jahas, kiitoksia.
Joo, Kumikameli on kyllä hieno.
Nyt, kun vuoden viimeinen viikko on kallistumassa jo lopuilleen, on aika tsekata kuluneen 52 viikon helmet levyjen puolelta. Tässä allekirjoittaneen top kymppi. Huomioitavaa toki se että en ole kuunnellut muutamia mielenkiintoisia tämänvuotisia levyjä joten lista ei ole mitenkään lopullinen. Aika tuppaa muuttamaan asioista ja varmasti niin
käy myös tämän listan kohdalla, mutta nyt tämänhetkinen jo jonkin aikaa pääkopassa kypsynyt järjestys.
Eli vuoden 2006 levyjen top 10:
10. Kuolleet intiaanit - Silinteritie
Seinäjokelaisen psykedeliaa, punkkia ja rockia yhdistävän nelikon toinen kokopitkä. Viimevuotista edeltäjäänsä rauhallisempi ja enemmän tunnelmaan panostava albumikokonaisuus. Toki samaa sekopäisyyttä on edelleen hommassa mukana, mutta se maaninen kohkaus joka Puuluurankoa vei eteenpäin loistaa pääosin poissaolollaan. Kokonaisuutena erittäin pätevä albumi josta heikompia osia on vaikea nostaa esiin vaikkakin muutama raita jossain määrin tasaisuudellaan korvaan pistääkin. Helpommin lähestyttävä kuin edeltäjänsä, mikä lienee yhtenä syynä Suomen virallisen listan top20-paikkaan julkaisuviikollaan. Mainio levy ja suomalaisista julkaisuista kolmanneksi paras kuluvana vuonna.
9. Mokoma - Kuoleman laulukunnaat
Alkuvuodesta ilmestynyt Mokoman KLK räjäytti potin itselläni ja silloin olisin uskonut levyn olevan helposti vuoden top3:ssa, kuitenkin vuoden kova taso ja pieni kuluminen mitä albumi koki omassa tehosoitossani vuoden kuluessa laskevat sen sijoitusta. Kaikesta huolimatta, albumi tarjoilee ehkä parhainta Mokomaa koskaan, monipuolisuutta on tullut niin soitannollisesti kuin vokalisti Annalan ääneenkin. Ärräpään grindcoremaisesta blastbeatista Kuun seesteiseen tunnelmointiin. Parasta Suomesta metallin saralta tänä vuonna ja kaiken kaikkiaan toisiksi paras suomalainen äänite.
8. Slayer - Christ Illusion
Edellisestä Slayerin studiojulkaisusta ehti vierähtää jo viisi vuotta ja tämän legendaarisen kokoonpanon edellisestä peräti 16 vuotta, joten ymmärrettävästi odotukset tätä levyä kohtaan olivat kohtuuttomankin isot. Jo ennen julkaisua tihkuneet tiedot levyn kappaleista ja niiden aiheista osoittivat ettei Kalifornian nelikko antanut periksi vieläkään, vaan aikoivat jatkaa sitä yhteiskuntakriittisen ja saatanallisen thrashmetallin pieksemistä kuten aina ennenkin. Kun levy lopulta ilmestyi elokuussa, vaikutti se aluksi yllättävän vaikealta ja ehkä jopa keskinkertaiselta tuotokselta. Kuitenkin ajan myötä levy osoitti olevansa edelleen sitä ehtaa Slayeria, kuukausien mittaan se on kasvanut yhä suurempaan arvoon ja päätyi lopulta vuoden listalle näinkin korkealle. Ei parasta Slayeria, mutta ehkä parasta sitten vuoden 1990.
7. Sodom - Sodom
Thrash-metallin Motörhead ei pettänyt odotuksia tälläkään levyllä. Pääosin keskitempossa nakuttavaa kirpeää thrashmetallia Saksanmaan perinteiden mukaisesti pientä uudistumista kuitenkaan unohtamatta. Tom Angelripperin johtama trio tekee todella tasaista työtä tällä levyllä ja yllättävää kyllä Sodomille, levy sisältää aika ajoin varsin vahvoja koukkuja niin kitaramelodioiden kuin vokalisoinninkin puolesta. Vuoden kovin thrash-julkaisu. Nuff said.
6. Von Hertzen Brothers - Approach
"Kingston Wall elää" joku hehkutti jollain messulaudalla tämän levyn ilmestyessä ja itse suurena KW:n musiikin ystävänä olin tottakai kiinnostunut. Yllättävän vaikeaa kamaahan tämä levy oli, saundillisesti oltiin lähellä KW:ia eikä vähiten sen takia että studiossa rumpuja oli ollut paukuttamassa itse herra Sami Kuoppamäki. KW:n lisäksi vaikutteita on kuultavissa niin 70-luvun rockista kuin progestakin. Aivan helvetin toimiva
vanhan koulukunnan melodinen rocklevy. Kovaa kamaa.
5. Deicide - The Stench of Redemption
Glenn Benton antoi Hoffmannin veljeksille kenkää ja värväsi kitaroiden varteen Ralph Santollan ja Jack Owensin. Tämä liike takasi Deiciden uran suurimman muutoksen niin miehistöllisesti kuin musiikillisestikin. Entisen kissantappo-soolot saivat väistyä huomattavasti melodisemman otteen tieltä. Ja yllättävää kyllä, hommahan toimii todella hyvin. Deiciden uran ja vahvan deathmetal-vuoden selvää parhaimmistoa. Florida-dm potkii edelleen rankasti ja tässä siitä osoitus.
4. Agalloch - Ashes Against the Grain
Portlandista kotoisin oleva Agalloch on itselle tämän hetken kiinnostavin bändi. Blackmetalli-vivahteita, doomia, folkia ja postrockmaista tunnelmointia ja maalailua yhdistävä yhtye on onnistunut luomaan varsin omanlaisensa saundinsa ja siinä samalla kolme tasavahvaa kokopitkää. Uusin Ashes ottaa edellisen akustispainoitteisen(?) The Mantlen jälkeen rankemman otteen yhtyeen musiikkiin unohtamatta kuitenkaan sitä tunnelmaa. Synkkää, ahdistavaa mutta kuitenkin kaunista, sopivinta musiikkia harmaaseen paskakeliin joka ulkona vallitsee. Tästä bändistä kuullaan vielä enemmän.
3. Suffocation - Suffocation
Pronssipaikan vie New Yorkin brutal dm -ylpeys Suffocation joka on onnistunut välttämään parin vuoden takaisen comeback-levynsä karikot ja paahtaa nyt tuttuun tyyliinsä. Omaperäistä ja likaista deathmetallia parhaimmillaan. Itse musiikki tekee levylle parhaiten kunniaa, turhan jaarittelun sijaan.
2. Iron Maiden - A Matter of Life and Death
Lähes viisikymppiset vanhatparrat tekivät ehkä uransa kunniahimoisimman levynsä. 10 biisiä ja yli 70 minuuttia, siinä olisi ainakin pituutensa puolesta monelle progebändillekin purtavaa. Levyn erikoisuus piileekin siinä että vaikka albumi massiivinen onkin niin kyllästymisen tunnetta ei tule. Albumi vaikuttaa jo tässä varhaisessa vaiheessa(vrt. vuosien kuuntelu muiden albumien kohdalla) sellaiselta kokonaisuudelta joka tosiaan kestää kuuntelua pitkään, itse musiikin lisäksi yksi syy tähän lienee albumin likainen ja viimeistelemätön äänimaailma. Dickinson'kaan ei enää kilju sfääreissä vaan on saanut iän myötä mahtavaa persoonallisuutta ääneensä. Toinen kunniamaininta menee Nicko McBrainin rummuttelulle, ukko tuntuu olevan 54-vuotiaana uransa parhaimmassa iskussa.
Vuonna 2006 Iron Maiden tekee pitkän uransa toimivimman ja parhaimman albumikokonaisuuden. No fillers, just killers!
1. Tool - 10,000 Days
En olisi itse uskonut muutama kuukausi sitten, että nostaisin Toolin albumin vuoden parhaimmaksi. Bändiin tutustuin kunnolla vasta vajaat puoli vuotta sitten ja ensin juuri tähän uusimpaan, toukokuussa ilmestyneeseen, albumiin. Kuten mahtavat levyt yleensäkin, tämäkin on kasvanut kuukausien tehokuuntelussa todella vaikuttaviin mittoihin. Levyltä voisi mainita jokaisen biisin, hemmetti, jokaisen hetken ja se edustaisi levyn musiikillista mahtavuutta täydellisesti. Jos jokin biisi on mainittava niin kaksiosainen Wings on hyvä valinta, liki 20-minuuttinen eepos joka käsittelee laulaja Maynard Keenanin äidin traagista elämää ja kuolemaa. Biisi kattaa fiiliksien ääripäät melankolisesta rauhallisuudesta aggressiiviseen messuamiseen jota Keenan mahtavalla äänellään tarjoilee. Oikeastaan tuo biisi tiivistää koko albumin musiikillisen tarjonnan. Joten, mitäs tässä muuta kuin kauppaan mars ja levy haltuun. Vuoden 2006 paras.
Kunniamaininnat PMMP:n Leskiädin tyttäret -levylle ja Peeping Tomin debyyttialbumille.
Patton sai aikaan todella mielenkiintoisen levyn joka kuitenkin kärsi suuressa määrin epätasaisuudesta. Kuitenkin muutaman todellisen helmen levy sisälsi. PMMP taasen omisti suomalaisen pop-musiikin täydellisesti levyllään.
Ensi vuoden odotuslistalla korkeimmalla ovat Megadethin maalis-huhtikuussa ilmestyvä levy sekä kaikki mitä Mike Patton projekteillaan saa aikaan(eritoten Fatomasin ja Tomahawkin uusimmat).
Rauhatonta uuttavuotta!
käy myös tämän listan kohdalla, mutta nyt tämänhetkinen jo jonkin aikaa pääkopassa kypsynyt järjestys.
Eli vuoden 2006 levyjen top 10:
10. Kuolleet intiaanit - Silinteritie
Seinäjokelaisen psykedeliaa, punkkia ja rockia yhdistävän nelikon toinen kokopitkä. Viimevuotista edeltäjäänsä rauhallisempi ja enemmän tunnelmaan panostava albumikokonaisuus. Toki samaa sekopäisyyttä on edelleen hommassa mukana, mutta se maaninen kohkaus joka Puuluurankoa vei eteenpäin loistaa pääosin poissaolollaan. Kokonaisuutena erittäin pätevä albumi josta heikompia osia on vaikea nostaa esiin vaikkakin muutama raita jossain määrin tasaisuudellaan korvaan pistääkin. Helpommin lähestyttävä kuin edeltäjänsä, mikä lienee yhtenä syynä Suomen virallisen listan top20-paikkaan julkaisuviikollaan. Mainio levy ja suomalaisista julkaisuista kolmanneksi paras kuluvana vuonna.
9. Mokoma - Kuoleman laulukunnaat
Alkuvuodesta ilmestynyt Mokoman KLK räjäytti potin itselläni ja silloin olisin uskonut levyn olevan helposti vuoden top3:ssa, kuitenkin vuoden kova taso ja pieni kuluminen mitä albumi koki omassa tehosoitossani vuoden kuluessa laskevat sen sijoitusta. Kaikesta huolimatta, albumi tarjoilee ehkä parhainta Mokomaa koskaan, monipuolisuutta on tullut niin soitannollisesti kuin vokalisti Annalan ääneenkin. Ärräpään grindcoremaisesta blastbeatista Kuun seesteiseen tunnelmointiin. Parasta Suomesta metallin saralta tänä vuonna ja kaiken kaikkiaan toisiksi paras suomalainen äänite.
8. Slayer - Christ Illusion
Edellisestä Slayerin studiojulkaisusta ehti vierähtää jo viisi vuotta ja tämän legendaarisen kokoonpanon edellisestä peräti 16 vuotta, joten ymmärrettävästi odotukset tätä levyä kohtaan olivat kohtuuttomankin isot. Jo ennen julkaisua tihkuneet tiedot levyn kappaleista ja niiden aiheista osoittivat ettei Kalifornian nelikko antanut periksi vieläkään, vaan aikoivat jatkaa sitä yhteiskuntakriittisen ja saatanallisen thrashmetallin pieksemistä kuten aina ennenkin. Kun levy lopulta ilmestyi elokuussa, vaikutti se aluksi yllättävän vaikealta ja ehkä jopa keskinkertaiselta tuotokselta. Kuitenkin ajan myötä levy osoitti olevansa edelleen sitä ehtaa Slayeria, kuukausien mittaan se on kasvanut yhä suurempaan arvoon ja päätyi lopulta vuoden listalle näinkin korkealle. Ei parasta Slayeria, mutta ehkä parasta sitten vuoden 1990.
7. Sodom - Sodom
Thrash-metallin Motörhead ei pettänyt odotuksia tälläkään levyllä. Pääosin keskitempossa nakuttavaa kirpeää thrashmetallia Saksanmaan perinteiden mukaisesti pientä uudistumista kuitenkaan unohtamatta. Tom Angelripperin johtama trio tekee todella tasaista työtä tällä levyllä ja yllättävää kyllä Sodomille, levy sisältää aika ajoin varsin vahvoja koukkuja niin kitaramelodioiden kuin vokalisoinninkin puolesta. Vuoden kovin thrash-julkaisu. Nuff said.
6. Von Hertzen Brothers - Approach
"Kingston Wall elää" joku hehkutti jollain messulaudalla tämän levyn ilmestyessä ja itse suurena KW:n musiikin ystävänä olin tottakai kiinnostunut. Yllättävän vaikeaa kamaahan tämä levy oli, saundillisesti oltiin lähellä KW:ia eikä vähiten sen takia että studiossa rumpuja oli ollut paukuttamassa itse herra Sami Kuoppamäki. KW:n lisäksi vaikutteita on kuultavissa niin 70-luvun rockista kuin progestakin. Aivan helvetin toimiva
vanhan koulukunnan melodinen rocklevy. Kovaa kamaa.
5. Deicide - The Stench of Redemption
Glenn Benton antoi Hoffmannin veljeksille kenkää ja värväsi kitaroiden varteen Ralph Santollan ja Jack Owensin. Tämä liike takasi Deiciden uran suurimman muutoksen niin miehistöllisesti kuin musiikillisestikin. Entisen kissantappo-soolot saivat väistyä huomattavasti melodisemman otteen tieltä. Ja yllättävää kyllä, hommahan toimii todella hyvin. Deiciden uran ja vahvan deathmetal-vuoden selvää parhaimmistoa. Florida-dm potkii edelleen rankasti ja tässä siitä osoitus.
4. Agalloch - Ashes Against the Grain
Portlandista kotoisin oleva Agalloch on itselle tämän hetken kiinnostavin bändi. Blackmetalli-vivahteita, doomia, folkia ja postrockmaista tunnelmointia ja maalailua yhdistävä yhtye on onnistunut luomaan varsin omanlaisensa saundinsa ja siinä samalla kolme tasavahvaa kokopitkää. Uusin Ashes ottaa edellisen akustispainoitteisen(?) The Mantlen jälkeen rankemman otteen yhtyeen musiikkiin unohtamatta kuitenkaan sitä tunnelmaa. Synkkää, ahdistavaa mutta kuitenkin kaunista, sopivinta musiikkia harmaaseen paskakeliin joka ulkona vallitsee. Tästä bändistä kuullaan vielä enemmän.
3. Suffocation - Suffocation
Pronssipaikan vie New Yorkin brutal dm -ylpeys Suffocation joka on onnistunut välttämään parin vuoden takaisen comeback-levynsä karikot ja paahtaa nyt tuttuun tyyliinsä. Omaperäistä ja likaista deathmetallia parhaimmillaan. Itse musiikki tekee levylle parhaiten kunniaa, turhan jaarittelun sijaan.
2. Iron Maiden - A Matter of Life and Death
Lähes viisikymppiset vanhatparrat tekivät ehkä uransa kunniahimoisimman levynsä. 10 biisiä ja yli 70 minuuttia, siinä olisi ainakin pituutensa puolesta monelle progebändillekin purtavaa. Levyn erikoisuus piileekin siinä että vaikka albumi massiivinen onkin niin kyllästymisen tunnetta ei tule. Albumi vaikuttaa jo tässä varhaisessa vaiheessa(vrt. vuosien kuuntelu muiden albumien kohdalla) sellaiselta kokonaisuudelta joka tosiaan kestää kuuntelua pitkään, itse musiikin lisäksi yksi syy tähän lienee albumin likainen ja viimeistelemätön äänimaailma. Dickinson'kaan ei enää kilju sfääreissä vaan on saanut iän myötä mahtavaa persoonallisuutta ääneensä. Toinen kunniamaininta menee Nicko McBrainin rummuttelulle, ukko tuntuu olevan 54-vuotiaana uransa parhaimmassa iskussa.
Vuonna 2006 Iron Maiden tekee pitkän uransa toimivimman ja parhaimman albumikokonaisuuden. No fillers, just killers!
1. Tool - 10,000 Days
En olisi itse uskonut muutama kuukausi sitten, että nostaisin Toolin albumin vuoden parhaimmaksi. Bändiin tutustuin kunnolla vasta vajaat puoli vuotta sitten ja ensin juuri tähän uusimpaan, toukokuussa ilmestyneeseen, albumiin. Kuten mahtavat levyt yleensäkin, tämäkin on kasvanut kuukausien tehokuuntelussa todella vaikuttaviin mittoihin. Levyltä voisi mainita jokaisen biisin, hemmetti, jokaisen hetken ja se edustaisi levyn musiikillista mahtavuutta täydellisesti. Jos jokin biisi on mainittava niin kaksiosainen Wings on hyvä valinta, liki 20-minuuttinen eepos joka käsittelee laulaja Maynard Keenanin äidin traagista elämää ja kuolemaa. Biisi kattaa fiiliksien ääripäät melankolisesta rauhallisuudesta aggressiiviseen messuamiseen jota Keenan mahtavalla äänellään tarjoilee. Oikeastaan tuo biisi tiivistää koko albumin musiikillisen tarjonnan. Joten, mitäs tässä muuta kuin kauppaan mars ja levy haltuun. Vuoden 2006 paras.
Kunniamaininnat PMMP:n Leskiädin tyttäret -levylle ja Peeping Tomin debyyttialbumille.
Patton sai aikaan todella mielenkiintoisen levyn joka kuitenkin kärsi suuressa määrin epätasaisuudesta. Kuitenkin muutaman todellisen helmen levy sisälsi. PMMP taasen omisti suomalaisen pop-musiikin täydellisesti levyllään.
Ensi vuoden odotuslistalla korkeimmalla ovat Megadethin maalis-huhtikuussa ilmestyvä levy sekä kaikki mitä Mike Patton projekteillaan saa aikaan(eritoten Fatomasin ja Tomahawkin uusimmat).
Rauhatonta uuttavuotta!
Hieno lista, kertakaikkiaan. Heti aluksi arvasin, että Toolin uusin siellä ykkösenä olisi ja siellähän se olikin. Itse luin Wings for Marien molempien osien sanoitukset netistä tuossa joku aika sitten ja se tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta. Nytpähän tiedän, mitä se käsittelee.
Olen myös tutustunut viime aikoina Tomahawkiin, Fantômasiin ja Peeping Tomiin paremmin, ja täytyy sanoa, ettei Pattonin arsenaali kyllä petä niiltäkään osin. Tomahawk tuo vahvasti mieleen Faith No Moren, joten itse odotan ainakin innolla bändin kehitystä. Ensi vuoden levyä odotellessa.
Peeping Tom on mielenkiintoinen tapaus: Poppia, rockia ja hip hoppia ala Mike Patton (ja lukuisat vierailevat tähdet). MTV:n suoltama poppi-räppi skene saa haistaa pitkän paskan tämän levyn edessä, tässä on sitä todellista laatutavaraa näiden tyylisuuntien osalta. Itse pidän siis paljon.
Fantômas oli ensikuuntelulla aikoinaan todella, todella kova pala, mutta nyt se on alkanut aukeamaan paremmin. Vielä on matkaa täydelliseen ymmärrykseen, mutta merkit ovat lupaavia. On se Patton ihme jätkä.
Olen myös tutustunut viime aikoina Tomahawkiin, Fantômasiin ja Peeping Tomiin paremmin, ja täytyy sanoa, ettei Pattonin arsenaali kyllä petä niiltäkään osin. Tomahawk tuo vahvasti mieleen Faith No Moren, joten itse odotan ainakin innolla bändin kehitystä. Ensi vuoden levyä odotellessa.
Peeping Tom on mielenkiintoinen tapaus: Poppia, rockia ja hip hoppia ala Mike Patton (ja lukuisat vierailevat tähdet). MTV:n suoltama poppi-räppi skene saa haistaa pitkän paskan tämän levyn edessä, tässä on sitä todellista laatutavaraa näiden tyylisuuntien osalta. Itse pidän siis paljon.
Fantômas oli ensikuuntelulla aikoinaan todella, todella kova pala, mutta nyt se on alkanut aukeamaan paremmin. Vielä on matkaa täydelliseen ymmärrykseen, mutta merkit ovat lupaavia. On se Patton ihme jätkä.
On minullakin jotain sanottavana menneen vuoden musiikkitarjonnasta, mutta Gore ehti kuin ehtikin ensin. No, samapa tuo, sillä itse tulen parhaiden levyjen lisäksi pohtimaan tätä mennyttä vuotta näin muutenkin.
Suomessa suurin musiikillinen ilmiö tänä vuonna oli epäilemättä Lordi, jota ollaan palvottu yhtäjaksoisesti toukokuusta tähän päivään, ja ainakin ensi euroviisuihin asti. Tokihan Lordin voitto oli uskomaton paukku, enkä todellakaan pidä sitä huonona juttuna, mutta onhan tuossa Lordi-huumassa ollut rahastuksen makua jo pitkän aikaa, ja tottahan se on että bändinä Lordi on kyllä melko yhdentekevä. Toki tältäkin foorumilta löytyy vastaanväittäjiä, mutta he tykätkööt tästä bändistä, silti minä en jaksa innostua. Putaansuu on tosin henkilönä kai varsin mukava (pohjoissuomalaiseen tyyliin), ja kyllä minä tämän suosion hänelle suon. Eikä tämä rahastus nyt ole pelkästään Putaansuun syytä, vaan kyllä lähinnä bisneshait ovat ottaneet Lordin vain markkinoitituotteeksi. Ja kun he ovat korjanneet omansa pois Lordi-colasta, Lordi-kirjoista, Lordi-joulukorteista ja Lordi-vetonivelentapeista, niin viskataan tämä(kin) tuote pois, jonka jälkeen Putaansuun porukka saa pärjätä omillaan - ja mikäli bändi jatkaa samaa rataa, ei suosio tule kestämään muutamaa vuotta kauempaa. Sad but true.
Toinen varsin suuri asia tänä vuonna oli Pauli Matti Juhani Leskisen harmillinen poismeno. Olihan tuo varsin odotettavaa, sillä herrahan oli todella huonossa kunnossa, ja kun hän ei tehnyt terveydelleen muuta kuin kävi dialyysihoidoissa, oli tällainen kohtalo väistämätön melko aikaisessa vaiheessa. Ei hän mitään erityisen tähdellistä musiikin sarallakaan saanut aikaan, mutta kyllä hän riimejä kuolemaansa asti mietiskeli, eli varmasti olisi levyttänyt vielä monia kertoja. No, oikeassa hän oli ainakin siinä, että jos alkaa elää risaista elämää, tulee elämästä todellakin niin risainen, ja se pitää vain kestää. Kliseelause, mutta sanotaan nyt kumminkin: Mies on poissa, mutta hänen musiikkinsa ja perintönsä jää elämään.
Olen tästäkin vuodesta ollut n. puolet melko pihalla musiikkimaailmasta, tai ainakin siitä joka minua kiinnostaa, sillä esim. suomalainen underground alkoi kiinnostamaan vasta syksymmällä. No, kyllä minä jotakin tästä vuodesta sain irti, ja huomattavasti enemmän kuin viime vuodesta. Ehdin jopa kolmella keikalla käymään tänä vuonna, kesällä Kaustisella ja Facesissa, ja marraskuussa vielä Jethro Tullia katsomassa. Kaikki olivat hienoja kokemuksia, vaikkakin Kaustisen reissusta tuli hienoin, siksi, että mukana oli hemmetin hienoa porukkaa ja fiilis oli katossa. Ja tokihan tällöin faniuduin myös Värttinään.
Ostin tänä vuonna n. kymmenen tänä vuonna ilmestynyttä levyä, mistä suurin osa oli suomalaisia siitä syystä, että suomalainen vähän undergoundimpi musiikki on kiinnostanut varsin paljon. Pistetäänpä seuraavaan sitten pientä kommenttia jokaisesta hankitusta tänä vuonna ilmestyneestä levystä, ei kuitenkaan missään erityisessä järjestyksessä:
Neil Young - Living With War
Aloitamme ainoalla ulkomaisella levyllä. Young on aina onnistunut yllättämään, niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Tämä aggressiivinen, raskas ja vihainen paketti on todellakin peukku ylöspäin herran hieman väsähtäneen Prairie Windin jälkeen. Jos aiempi levy oli lähinnä folkia rock-maustein, on tämä taas sitä äijägrungea, mitä Young esitti mm. Rust Never Sleepsin ja Mirrorballin muodossa. Vaikka levy onkin melko äkkiä kasattu paketti, on se silti ällistyttävän hieno. Sanoitukset ovatkin levyllä pääasiassa, ja sanoitusten aiheena on USA:n ulkopolitiikka ja George W. Bush. Ehkä ei omaperäistä, mutta silti niin nerokasta. Kyllä Young osaa vanhempanakin. ****/*****
Viima - Ajatuksia maailman laidalta
Ihan kivaa progeilua Turkkusesta. Kuuden biisin mittainen LP on ehkä turhan paljon Reinaissancen ja Genesiksen tuotantoon nojaava, mutta joka tapauksessa varsin kuunneltava kokonaisuus. Päivi Kylmäsen lauluääni ei tosin ole mikään erityinen, ja se latistaa tunnelmaa myös hieman. Paras puoli levyllä on näin ollen se musiikillinen anti, joka on varsin nautittavaa melodista soittelua. Kansanmusiikkivivahteita on siellä täällä, ja sanoituksetkin toimivat, vaikka minusta muutamassa biisissä on huomattavissa tietynlainen vasemmistolaulujen tyyppinen paatoksellisuus. Kuitenkin ihan oivallinen ja ajaton teos kyseessä. ***/*****
Rättö ja Lehtisalo - Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua
Nämä Porin vekkulit iloiset veikot osaavat kyllä aina olla vähintäänkin erikoisia. Porin kokeellisen musiikin kaksi johtohahmoa, Circlen Jussi Lehtisalo ja hänen paras kaverinsa Kuusumun Profeetan Mika Rättö ovat lyöneet hynttyyt yhteen Circlen ulkopuolella nyt kolmatta kertaa. Ed Bentton on kaksikon elektronisin levy, sisältäen paljon syntikkasoundeja. Jos levyä kuvailisi yhdellä sanalla, olisi se hämmentävä. Pelleilyä ja absurdismia harrastetaan sekä musiikillisella että sanoituksellisella puolella, ja kun kansikuvitus on korvattu Rätön kirjoittamalla niin ikään hämmentävällä novellilla, on paketti kasassa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään Jope Ruonansuu -hassuttelua, vaan enemmänkin itseironiaa, koska musiikki kuitenkin kuulostaa vakavalta. Mutta, onhan tätä pirun hauska kuunnella. ****/*****
Circle - Miljard
Circlen uusimmalla täyspitkällä ollaan niin kaukana Tulikoiran hevanderista kuin olla ja voi. Tämä on lähes kaksi tuntia ambientin puolelle menevää pianomusiikkia. Mitään etydejä Mika Rättö ei kuitenkaan soittele, vaan pelkkää rytmitöntä leijuntaa, joka taitaa olla täysin improvisoitua. Mukavaa tunnelmaa musiikkiin tuovat myös levyvihossa olevat mustavalkoiset kuvat levyn nauhoituksista. Suurin osa levystä on nauhoitettu viime talvena, joten varsinkin ykköslevyn parikymmentäminuttiset Parmalee ja Duunila ovat varsin talvisia, kuten myös kakkoslevyn Viitane, jonka kumeat kellot tuovat mieleen öisen talvisen hautausmaan. Se ero tällä tuplalla siis on, että ykköslevyllä ollaan paljon iloisemmissa tunnelmissa, kun kakkoslevy on taas vähän synkempää. Vaikka levyä voisi joku luonnehtia vähintäänkin tylsäksi, on hienoa että joskus tehdään vielä tällaista meditointimusiikkia. Nykyään kun kaikki on vaan niin kovaäänistä, eivätkä ihmiset osaa rauhoittaa mieltään. ***½/*****
Kuusumun Profeetta - Hymyilevien laivojen satama
Tänä vuonna ollaan tehty kaksi elämääni muuttanutta mestariteosta, ja tämä on toinen niistä. Tästähän tuli tehtyä taannoin arvostelu tänne, mistä voi lukea lisää tunnelmista, mutta laitetaan tähän muutama sananen. Se on ensimmäinen KSP-levyni, ja se vei mennessään lähes välittömästi. Levyltä ei löydy yhtään tylsää biisiä, vaan jokaisella on oma paikkansa levyllä. Avausbiisi Hän jota ei koskaan ollutkaan luo 9-minuutin kestollaan valtavan maailman ollessaan yksi tyylikkäimmistä albumin avauksista ikinä. Joka tapauksessa muut biisit eivät suinkaan jää jalkoihin, sillä myös muu levyn tuotanto on äärimmäisen korkeatasoista. Vaikkei kyseessä ole teemalevy, on sillä kuitenkin omanlaisensa teema. Biisit liittyvät omaanlaisensa maailmaan, jonka voisi kuvitella olevan olemassa, muttei kuitenkaan. Sanoitukset sisältävät suurimmilta osin mielenkiintoisia ihmistarinoita, ja on mukana varsin paljon romantiikkaakin. Mukana on myös instrumentaali, hämyisesti jazzahtava nimikkobiisi. Kaikenkaikkiaan, täydellisyyttä hipova paketti ja vuoden levy. *****/*****
Kuusumun Profeetta - Riemun ja kurjuuden sälekaihtimet
Tämä on kyllä EP, mutta menkööt tähänkin. Sillä on neljä ylijäämäbiisiä Hymyilevien laivojen satamalta. Tämä EP oli ihan viisas ratkaisu, sillä nämä neljä ylijäänyttä kappaletta eivät olisikaan sopineet alkuperäiselle LP:lle, sillä kuitenkin sen verran erilaisia nämä ovat. Jos "Satama" oli kabaree-henkistä meininkiä, on tämä vielä enemmän. Ainakin kakkosbiisi Armaani tulta ja tappuraa on enemmänkin yhden miehen teatterimonologi kuin musiikkikappale. Kuitenkaan kokonaisuus ei ole mitenkään epätaisainen, vaikkakin Sataman ylivertaisuudesta jäädään. No, ei EP:iden pidäkään olla mitään mestariteoksia, vaan sellaisia ihan kivoja makupaloja siinä välissä. ****/*****
Värttinä - Miero
Tämä on sitten se toinen suurteos. Harvoin voin sanoa päivälleen milloin minusta tuli tietyn bändin fani, mutta näin kävi Värttinän kanssa 8 heinäkuuta Kaustisen kansanmusiikkifestareilla, kun näin heidät livenä. Olin minä Mieron ehtinyt kuunnella pariin otteeseen läpi jo ennen tätä, mutta tämän jälkeen vasta hurahdin oikein urakalla. Muistaakseni keikan jälkeisellä viikolla kuuntelin levyn läpi ainakin kahdesti päivässä, joka sinänsä oli huono juttu, sillä en millään saa siitä irti samaa nyt kuin kesällä, keskellä Pohjanmaan peltoja. Levy on ehkä hieman popimpi kuin jotkut vanhemmat levyt, mutta ei kuitenkaan yhtä "helppo" kuin vuonna 2003 ilmestynyt iki. Kuitenkaan levyllä ei ole pelkkää nostalgia-arvoa, vaan se on myös oikeasti hyvä levy. En osaa nimetä parasta biisiä levyltä, joten se on myös hyvin tasainen. Tunnelmallista ja korkeatasoista mutta myös musiikillisesti monimutkaista kansanmusiikkia. Juuri näin. *****/*****
Markku Peltola & Buster Keaton tarkistaa lännen ja idän
Markku Peltola on kyllä ihme mies. Hän on sekä Aki Kaurismäen luottonäyttelijä että omalaatuinen muusikko. Aiemmin myös Motelli Skronkle -yhtyeessä vaikuttanut herra teki tänä vuonna toisen täyspitkänsä. Hieman avant-gardistista western-hengessä tehtyä Tom Waits -tyylistä kokeellista rockia, sitä tämä ehkä on. Levy on instrumentaali, vaikka Peltola on sille kirjoittanut myös sanoitukset, mutta kuitenkin päätyi instrumentaaliratkaisuun. Jossitteluksi menee oliko se hyvä ratkaisu, mutta kyllä tämä näinkin toimii - ehkä parhaiten taustamusiikkina. Musiikki onkin itse asiassa hyvin soundtrackmaista, joten se voisi myös olla tekemättömän elokuvan soundtrack. Ei mitään vavahduttavaa, mutta ihan kelpoa kuitenkin. ***½/*****
J. Karjalainen - Lännen-Jukka
Tämän minä ostin isälleni joululahjaksi, mutta olenpa minä itsekin kuunnellut tämän parisen kertaa läpi. Ja on tämä kyllä mielenkiintoinen tekele, vaikken näin muuten mikään Karjalais-fani ole. Levyllä kuuluu pelkkä banjo ja Karjalainen. Mutta ei tämä 15 biisin mittainen amerikansuomalaisia lauluja sisältävä paketti muuta tarvitsekaan, sillä aivan samalla meiningillä sitä ollaan aiemminkin tehty. Osa biiseistä on kansanlauluja ja osa taas Karjalaisen itse tekemiä, mutta ei niissä varsinaisesti eroa näe, mikä toki myös on hyvä asia. Mielenkiintoinen levy. ***½/*****
PMMP - Leskiäidin tyttäret
Tätä levyä en omista, vaan poltin sen vaivihkaa ennen kuin se meni joululahjaksi muualle. Pitihän tämä katsastaa kun bändiä ollaan niin ylistetty. Mutta, kyllä vähän petyin tälle. Onhan tämä toki paljon parempaa kuin kaikki Yle-X-poppi, mutta ei tämä siltikään jaksa innostaa. Ehkä syynä saattaa olla se, että en ole kuullutkaan tätä vielä kuin parisen kertaa, joten kyllä tätä kuuntelen varmasti enemmänkin, mutta näin parilta ensikuulemalta levyllä oli pari ihan hyvää biisiä, mutta suurin osa olivat tylsiä, enkä tykkää Paulan ja Miran äänistäkään hirveästi. Kai se Kovemmat kädet on sitten parempi. **½/****
Tommi Liimatta - Tropical Cocktail
Absoluuttisen Nollapisteen laulaja-sanoittajan soololevy on popimpi kuin bändin levyt, vaikka tällä levyllä soittavat myös rumpali Tomi Krutsin ja kosketinsoittaja Janne Hast. Kuitenkaan sävellykset eivät ole yhtä mielenkiintoisia kuin Nollapisteen levyllä, mutta sanoitukset ovat taas aavistuksen verran kummalisempia kuin uudemmilla Nollapisteen levyillä. Kuitenkaan tämä levy ei välttämättä sisällä samanlaista absurdia loistavuutta kuin kymmenen vuotta sitten tehty Liimatan Pan Alley, joka on melkolailla käsittämätön. Toki Tommin ääni on muuttunut paremmaksi ajan myötä, ja sävellystaito on parantunut, mutta jokin jää puuttumaan. En minä tosin ole kuunnellut tätä kuin muutaman päivän, joten eiköhän tämä sitten ajan myötä parane. ***/*****
Jarkko Martikainen - Rakkaus
YUP:n Martikainen antoi meille levyllisen lovee. Ja millä tavalla. Jo aiempi soololevy Mierolainen oli upea teos, mutta tämä vetää vielä paremmaksi. Bob Dylanin hengessä tehty 9 biisiä pitkä todella mukavan kuuloinen levy on hienoa kuunneltavaa alusta loppuun. Tässä ollaan kaukana YUP:n rämistelystä (niin oltiin toki myös Mierolaisella, mutta tällä vielä akustisemmissa tunnelmissa), joten on mukavaa joskus kuulla Jarkkoa vähän rauhallisemmissa tunnelmissa, varsinkin kun hänen äänensä on todella tunnelmallinen. En tätäkään levyä ole kuunnellut edes viikkoa, mutta jo nyt se on noussut suureen arvoon. Mieron ja Sataman jälkeen vuoden parasta. *****/*****
Näin. Pistetään tähän vielä lista niistä levyistä joita en ostanut, mutta jotka pitää ostaa:
Tool - 10.000 Days - Kiitelty levy, ja kun Lateralus on hieno (en tosin vieläkään ole sisäistänyt sitä täysin), niin kyllä tämäkin pitää hankkia.
Magyar Posse - Random Avenger - Myös todella arvostettu levy, ja kuuntelukokemusten perusteella todella ylistysten arvoinen.
Slayer - Christ Illusion - Ne pari biisiä mitä olen kuullut kuulostavat todella lupaavilta. GHUA:sta en tykännyt, mutta tämä on varmasti parempi.
The Mars Volta - Amputechture - Hämmästyttävää kuinka hyvin TMV on iskenyt ihmisiin, sillä sen verran vaikeaa musiikkia se on. No, erittäin hyvää myös.
Iron Maiden - A Matter of Life and Death - Kyllähän Maidenia arvostan suuresti edelleen, mutta tätä en vieläkään ole ehtinyt hankkia. Ja se pitää hankkia.
Tuomas Toivonen - New Album - Giant Robotin laulajan soololevy. Pääsyy miksi haluan tämän, on se, että se on 3½ tuntia pitkä.
Don Johnson Big Band - Don Johnson Big Band - Breaking Daylightin ostin, mutten tätä. Siksi.
Kemmuru - Kehumatta paras - Vaikken V-lehdestä niin tykkääkään, pidettiin tätä siellä vuoden parhaana. Ei muuten, mutta kun tämä on rap-levy. Ja kun hyvin tehty suomiräppi todellakin on hyvää, niin miksei?
Jepjep, eiköhän tämä vuosikatsaus ollut tässä. Ensi vuodelta odotan eniten Rushin ja YUP:n uusia levyjä. Ja eiköhän vuosi 2007 tuo mukanaan myös muuta hienoa musiikkia.
Jänskää uuttavuotta!
Suomessa suurin musiikillinen ilmiö tänä vuonna oli epäilemättä Lordi, jota ollaan palvottu yhtäjaksoisesti toukokuusta tähän päivään, ja ainakin ensi euroviisuihin asti. Tokihan Lordin voitto oli uskomaton paukku, enkä todellakaan pidä sitä huonona juttuna, mutta onhan tuossa Lordi-huumassa ollut rahastuksen makua jo pitkän aikaa, ja tottahan se on että bändinä Lordi on kyllä melko yhdentekevä. Toki tältäkin foorumilta löytyy vastaanväittäjiä, mutta he tykätkööt tästä bändistä, silti minä en jaksa innostua. Putaansuu on tosin henkilönä kai varsin mukava (pohjoissuomalaiseen tyyliin), ja kyllä minä tämän suosion hänelle suon. Eikä tämä rahastus nyt ole pelkästään Putaansuun syytä, vaan kyllä lähinnä bisneshait ovat ottaneet Lordin vain markkinoitituotteeksi. Ja kun he ovat korjanneet omansa pois Lordi-colasta, Lordi-kirjoista, Lordi-joulukorteista ja Lordi-vetonivelentapeista, niin viskataan tämä(kin) tuote pois, jonka jälkeen Putaansuun porukka saa pärjätä omillaan - ja mikäli bändi jatkaa samaa rataa, ei suosio tule kestämään muutamaa vuotta kauempaa. Sad but true.
Toinen varsin suuri asia tänä vuonna oli Pauli Matti Juhani Leskisen harmillinen poismeno. Olihan tuo varsin odotettavaa, sillä herrahan oli todella huonossa kunnossa, ja kun hän ei tehnyt terveydelleen muuta kuin kävi dialyysihoidoissa, oli tällainen kohtalo väistämätön melko aikaisessa vaiheessa. Ei hän mitään erityisen tähdellistä musiikin sarallakaan saanut aikaan, mutta kyllä hän riimejä kuolemaansa asti mietiskeli, eli varmasti olisi levyttänyt vielä monia kertoja. No, oikeassa hän oli ainakin siinä, että jos alkaa elää risaista elämää, tulee elämästä todellakin niin risainen, ja se pitää vain kestää. Kliseelause, mutta sanotaan nyt kumminkin: Mies on poissa, mutta hänen musiikkinsa ja perintönsä jää elämään.
Olen tästäkin vuodesta ollut n. puolet melko pihalla musiikkimaailmasta, tai ainakin siitä joka minua kiinnostaa, sillä esim. suomalainen underground alkoi kiinnostamaan vasta syksymmällä. No, kyllä minä jotakin tästä vuodesta sain irti, ja huomattavasti enemmän kuin viime vuodesta. Ehdin jopa kolmella keikalla käymään tänä vuonna, kesällä Kaustisella ja Facesissa, ja marraskuussa vielä Jethro Tullia katsomassa. Kaikki olivat hienoja kokemuksia, vaikkakin Kaustisen reissusta tuli hienoin, siksi, että mukana oli hemmetin hienoa porukkaa ja fiilis oli katossa. Ja tokihan tällöin faniuduin myös Värttinään.
Ostin tänä vuonna n. kymmenen tänä vuonna ilmestynyttä levyä, mistä suurin osa oli suomalaisia siitä syystä, että suomalainen vähän undergoundimpi musiikki on kiinnostanut varsin paljon. Pistetäänpä seuraavaan sitten pientä kommenttia jokaisesta hankitusta tänä vuonna ilmestyneestä levystä, ei kuitenkaan missään erityisessä järjestyksessä:
Neil Young - Living With War
Aloitamme ainoalla ulkomaisella levyllä. Young on aina onnistunut yllättämään, niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä. Tämä aggressiivinen, raskas ja vihainen paketti on todellakin peukku ylöspäin herran hieman väsähtäneen Prairie Windin jälkeen. Jos aiempi levy oli lähinnä folkia rock-maustein, on tämä taas sitä äijägrungea, mitä Young esitti mm. Rust Never Sleepsin ja Mirrorballin muodossa. Vaikka levy onkin melko äkkiä kasattu paketti, on se silti ällistyttävän hieno. Sanoitukset ovatkin levyllä pääasiassa, ja sanoitusten aiheena on USA:n ulkopolitiikka ja George W. Bush. Ehkä ei omaperäistä, mutta silti niin nerokasta. Kyllä Young osaa vanhempanakin. ****/*****
Viima - Ajatuksia maailman laidalta
Ihan kivaa progeilua Turkkusesta. Kuuden biisin mittainen LP on ehkä turhan paljon Reinaissancen ja Genesiksen tuotantoon nojaava, mutta joka tapauksessa varsin kuunneltava kokonaisuus. Päivi Kylmäsen lauluääni ei tosin ole mikään erityinen, ja se latistaa tunnelmaa myös hieman. Paras puoli levyllä on näin ollen se musiikillinen anti, joka on varsin nautittavaa melodista soittelua. Kansanmusiikkivivahteita on siellä täällä, ja sanoituksetkin toimivat, vaikka minusta muutamassa biisissä on huomattavissa tietynlainen vasemmistolaulujen tyyppinen paatoksellisuus. Kuitenkin ihan oivallinen ja ajaton teos kyseessä. ***/*****
Rättö ja Lehtisalo - Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua
Nämä Porin vekkulit iloiset veikot osaavat kyllä aina olla vähintäänkin erikoisia. Porin kokeellisen musiikin kaksi johtohahmoa, Circlen Jussi Lehtisalo ja hänen paras kaverinsa Kuusumun Profeetan Mika Rättö ovat lyöneet hynttyyt yhteen Circlen ulkopuolella nyt kolmatta kertaa. Ed Bentton on kaksikon elektronisin levy, sisältäen paljon syntikkasoundeja. Jos levyä kuvailisi yhdellä sanalla, olisi se hämmentävä. Pelleilyä ja absurdismia harrastetaan sekä musiikillisella että sanoituksellisella puolella, ja kun kansikuvitus on korvattu Rätön kirjoittamalla niin ikään hämmentävällä novellilla, on paketti kasassa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään Jope Ruonansuu -hassuttelua, vaan enemmänkin itseironiaa, koska musiikki kuitenkin kuulostaa vakavalta. Mutta, onhan tätä pirun hauska kuunnella. ****/*****
Circle - Miljard
Circlen uusimmalla täyspitkällä ollaan niin kaukana Tulikoiran hevanderista kuin olla ja voi. Tämä on lähes kaksi tuntia ambientin puolelle menevää pianomusiikkia. Mitään etydejä Mika Rättö ei kuitenkaan soittele, vaan pelkkää rytmitöntä leijuntaa, joka taitaa olla täysin improvisoitua. Mukavaa tunnelmaa musiikkiin tuovat myös levyvihossa olevat mustavalkoiset kuvat levyn nauhoituksista. Suurin osa levystä on nauhoitettu viime talvena, joten varsinkin ykköslevyn parikymmentäminuttiset Parmalee ja Duunila ovat varsin talvisia, kuten myös kakkoslevyn Viitane, jonka kumeat kellot tuovat mieleen öisen talvisen hautausmaan. Se ero tällä tuplalla siis on, että ykköslevyllä ollaan paljon iloisemmissa tunnelmissa, kun kakkoslevy on taas vähän synkempää. Vaikka levyä voisi joku luonnehtia vähintäänkin tylsäksi, on hienoa että joskus tehdään vielä tällaista meditointimusiikkia. Nykyään kun kaikki on vaan niin kovaäänistä, eivätkä ihmiset osaa rauhoittaa mieltään. ***½/*****
Kuusumun Profeetta - Hymyilevien laivojen satama
Tänä vuonna ollaan tehty kaksi elämääni muuttanutta mestariteosta, ja tämä on toinen niistä. Tästähän tuli tehtyä taannoin arvostelu tänne, mistä voi lukea lisää tunnelmista, mutta laitetaan tähän muutama sananen. Se on ensimmäinen KSP-levyni, ja se vei mennessään lähes välittömästi. Levyltä ei löydy yhtään tylsää biisiä, vaan jokaisella on oma paikkansa levyllä. Avausbiisi Hän jota ei koskaan ollutkaan luo 9-minuutin kestollaan valtavan maailman ollessaan yksi tyylikkäimmistä albumin avauksista ikinä. Joka tapauksessa muut biisit eivät suinkaan jää jalkoihin, sillä myös muu levyn tuotanto on äärimmäisen korkeatasoista. Vaikkei kyseessä ole teemalevy, on sillä kuitenkin omanlaisensa teema. Biisit liittyvät omaanlaisensa maailmaan, jonka voisi kuvitella olevan olemassa, muttei kuitenkaan. Sanoitukset sisältävät suurimmilta osin mielenkiintoisia ihmistarinoita, ja on mukana varsin paljon romantiikkaakin. Mukana on myös instrumentaali, hämyisesti jazzahtava nimikkobiisi. Kaikenkaikkiaan, täydellisyyttä hipova paketti ja vuoden levy. *****/*****
Kuusumun Profeetta - Riemun ja kurjuuden sälekaihtimet
Tämä on kyllä EP, mutta menkööt tähänkin. Sillä on neljä ylijäämäbiisiä Hymyilevien laivojen satamalta. Tämä EP oli ihan viisas ratkaisu, sillä nämä neljä ylijäänyttä kappaletta eivät olisikaan sopineet alkuperäiselle LP:lle, sillä kuitenkin sen verran erilaisia nämä ovat. Jos "Satama" oli kabaree-henkistä meininkiä, on tämä vielä enemmän. Ainakin kakkosbiisi Armaani tulta ja tappuraa on enemmänkin yhden miehen teatterimonologi kuin musiikkikappale. Kuitenkaan kokonaisuus ei ole mitenkään epätaisainen, vaikkakin Sataman ylivertaisuudesta jäädään. No, ei EP:iden pidäkään olla mitään mestariteoksia, vaan sellaisia ihan kivoja makupaloja siinä välissä. ****/*****
Värttinä - Miero
Tämä on sitten se toinen suurteos. Harvoin voin sanoa päivälleen milloin minusta tuli tietyn bändin fani, mutta näin kävi Värttinän kanssa 8 heinäkuuta Kaustisen kansanmusiikkifestareilla, kun näin heidät livenä. Olin minä Mieron ehtinyt kuunnella pariin otteeseen läpi jo ennen tätä, mutta tämän jälkeen vasta hurahdin oikein urakalla. Muistaakseni keikan jälkeisellä viikolla kuuntelin levyn läpi ainakin kahdesti päivässä, joka sinänsä oli huono juttu, sillä en millään saa siitä irti samaa nyt kuin kesällä, keskellä Pohjanmaan peltoja. Levy on ehkä hieman popimpi kuin jotkut vanhemmat levyt, mutta ei kuitenkaan yhtä "helppo" kuin vuonna 2003 ilmestynyt iki. Kuitenkaan levyllä ei ole pelkkää nostalgia-arvoa, vaan se on myös oikeasti hyvä levy. En osaa nimetä parasta biisiä levyltä, joten se on myös hyvin tasainen. Tunnelmallista ja korkeatasoista mutta myös musiikillisesti monimutkaista kansanmusiikkia. Juuri näin. *****/*****
Markku Peltola & Buster Keaton tarkistaa lännen ja idän
Markku Peltola on kyllä ihme mies. Hän on sekä Aki Kaurismäen luottonäyttelijä että omalaatuinen muusikko. Aiemmin myös Motelli Skronkle -yhtyeessä vaikuttanut herra teki tänä vuonna toisen täyspitkänsä. Hieman avant-gardistista western-hengessä tehtyä Tom Waits -tyylistä kokeellista rockia, sitä tämä ehkä on. Levy on instrumentaali, vaikka Peltola on sille kirjoittanut myös sanoitukset, mutta kuitenkin päätyi instrumentaaliratkaisuun. Jossitteluksi menee oliko se hyvä ratkaisu, mutta kyllä tämä näinkin toimii - ehkä parhaiten taustamusiikkina. Musiikki onkin itse asiassa hyvin soundtrackmaista, joten se voisi myös olla tekemättömän elokuvan soundtrack. Ei mitään vavahduttavaa, mutta ihan kelpoa kuitenkin. ***½/*****
J. Karjalainen - Lännen-Jukka
Tämän minä ostin isälleni joululahjaksi, mutta olenpa minä itsekin kuunnellut tämän parisen kertaa läpi. Ja on tämä kyllä mielenkiintoinen tekele, vaikken näin muuten mikään Karjalais-fani ole. Levyllä kuuluu pelkkä banjo ja Karjalainen. Mutta ei tämä 15 biisin mittainen amerikansuomalaisia lauluja sisältävä paketti muuta tarvitsekaan, sillä aivan samalla meiningillä sitä ollaan aiemminkin tehty. Osa biiseistä on kansanlauluja ja osa taas Karjalaisen itse tekemiä, mutta ei niissä varsinaisesti eroa näe, mikä toki myös on hyvä asia. Mielenkiintoinen levy. ***½/*****
PMMP - Leskiäidin tyttäret
Tätä levyä en omista, vaan poltin sen vaivihkaa ennen kuin se meni joululahjaksi muualle. Pitihän tämä katsastaa kun bändiä ollaan niin ylistetty. Mutta, kyllä vähän petyin tälle. Onhan tämä toki paljon parempaa kuin kaikki Yle-X-poppi, mutta ei tämä siltikään jaksa innostaa. Ehkä syynä saattaa olla se, että en ole kuullutkaan tätä vielä kuin parisen kertaa, joten kyllä tätä kuuntelen varmasti enemmänkin, mutta näin parilta ensikuulemalta levyllä oli pari ihan hyvää biisiä, mutta suurin osa olivat tylsiä, enkä tykkää Paulan ja Miran äänistäkään hirveästi. Kai se Kovemmat kädet on sitten parempi. **½/****
Tommi Liimatta - Tropical Cocktail
Absoluuttisen Nollapisteen laulaja-sanoittajan soololevy on popimpi kuin bändin levyt, vaikka tällä levyllä soittavat myös rumpali Tomi Krutsin ja kosketinsoittaja Janne Hast. Kuitenkaan sävellykset eivät ole yhtä mielenkiintoisia kuin Nollapisteen levyllä, mutta sanoitukset ovat taas aavistuksen verran kummalisempia kuin uudemmilla Nollapisteen levyillä. Kuitenkaan tämä levy ei välttämättä sisällä samanlaista absurdia loistavuutta kuin kymmenen vuotta sitten tehty Liimatan Pan Alley, joka on melkolailla käsittämätön. Toki Tommin ääni on muuttunut paremmaksi ajan myötä, ja sävellystaito on parantunut, mutta jokin jää puuttumaan. En minä tosin ole kuunnellut tätä kuin muutaman päivän, joten eiköhän tämä sitten ajan myötä parane. ***/*****
Jarkko Martikainen - Rakkaus
YUP:n Martikainen antoi meille levyllisen lovee. Ja millä tavalla. Jo aiempi soololevy Mierolainen oli upea teos, mutta tämä vetää vielä paremmaksi. Bob Dylanin hengessä tehty 9 biisiä pitkä todella mukavan kuuloinen levy on hienoa kuunneltavaa alusta loppuun. Tässä ollaan kaukana YUP:n rämistelystä (niin oltiin toki myös Mierolaisella, mutta tällä vielä akustisemmissa tunnelmissa), joten on mukavaa joskus kuulla Jarkkoa vähän rauhallisemmissa tunnelmissa, varsinkin kun hänen äänensä on todella tunnelmallinen. En tätäkään levyä ole kuunnellut edes viikkoa, mutta jo nyt se on noussut suureen arvoon. Mieron ja Sataman jälkeen vuoden parasta. *****/*****
Näin. Pistetään tähän vielä lista niistä levyistä joita en ostanut, mutta jotka pitää ostaa:
Tool - 10.000 Days - Kiitelty levy, ja kun Lateralus on hieno (en tosin vieläkään ole sisäistänyt sitä täysin), niin kyllä tämäkin pitää hankkia.
Magyar Posse - Random Avenger - Myös todella arvostettu levy, ja kuuntelukokemusten perusteella todella ylistysten arvoinen.
Slayer - Christ Illusion - Ne pari biisiä mitä olen kuullut kuulostavat todella lupaavilta. GHUA:sta en tykännyt, mutta tämä on varmasti parempi.
The Mars Volta - Amputechture - Hämmästyttävää kuinka hyvin TMV on iskenyt ihmisiin, sillä sen verran vaikeaa musiikkia se on. No, erittäin hyvää myös.
Iron Maiden - A Matter of Life and Death - Kyllähän Maidenia arvostan suuresti edelleen, mutta tätä en vieläkään ole ehtinyt hankkia. Ja se pitää hankkia.
Tuomas Toivonen - New Album - Giant Robotin laulajan soololevy. Pääsyy miksi haluan tämän, on se, että se on 3½ tuntia pitkä.
Don Johnson Big Band - Don Johnson Big Band - Breaking Daylightin ostin, mutten tätä. Siksi.
Kemmuru - Kehumatta paras - Vaikken V-lehdestä niin tykkääkään, pidettiin tätä siellä vuoden parhaana. Ei muuten, mutta kun tämä on rap-levy. Ja kun hyvin tehty suomiräppi todellakin on hyvää, niin miksei?
Jepjep, eiköhän tämä vuosikatsaus ollut tässä. Ensi vuodelta odotan eniten Rushin ja YUP:n uusia levyjä. Ja eiköhän vuosi 2007 tuo mukanaan myös muuta hienoa musiikkia.
Jänskää uuttavuotta!
Oravan lista myös komea, mutta itse lisäisin vuoden kovimpiin levyihin vielä ainakin Stam1nan Uudet Kymmenen Käskyä, Strapping Young Ladin The New Blackin, Dog Fashion Discon Adulteryn, ja The Devin Townsend Bandin Synchestran. Eipä muuta, näin vain tarpeelliseksi mainita.
Ja itsehän en listaa ala laatimaan, en näe sitä bloggailujeni takia tarpeelliseksi.
Ja itsehän en listaa ala laatimaan, en näe sitä bloggailujeni takia tarpeelliseksi.
Kuuntelen kaikenlaista. En iskelmää tai klassista, mutta muu menee. Inhoan kaikkien bändien hittejä. Niitä soitetaan radiossa 24/7, siis jos puhutaan tuoreimmista hiteistä. Tietenkin kaikki vanhat klassikot menee. Jos kuulen jonkun hyvän biisin, otan siitä selvää ja etsin bändin muita biisejä. Ne osoittautuvat yleensä aina paremmiksi, kuin se kuuluisin. Joten ei mitään kamalaa haloota, kun luettelen seuraavat suosikkini: Cascada, Creed, System Of a Down, My Chemical Romance, Christina Aguilera. Pidän herkistä sanoista ja mukaansa tempaavista musiikeista. Ja kyllä, olen kuullut muitakin biisejä kuin Everytime We Touchin, My Sacraficen, B.Y.O.Bin, Welcome To The Black Paraden ja Hurtin, ettei siitä tarvitse valittaa, kuten muilla foorumeilla.
http://en.wikipedia.org/wiki/Del%C3%ACrium_C%C3%B2rdia
Ei helevetti ton Mike Pattonin kanssa. Ankka ja Khan, onks tuttu?
Ei helevetti ton Mike Pattonin kanssa. Ankka ja Khan, onks tuttu?
"Kumiorava" kirjoitti:
http://en.wikipedia.org/wiki/Del%C3%ACrium_C%C3%B2rdia
Ei helevetti ton Mike Pattonin kanssa. Ankka ja Khan, onks tuttu?
Jep, tutustuin tuohon levyyn tutkielmani myötä. Se on oikeasti aika pelottava kappale, synkkää kauhumusiikkia erikoisilla ääniefekteillä ja välillä kuuluu epätoivoisia huutoja taustalta.
Fantômas on muuten tämän vuosikymmenen mielenkiintoisin yhtye. Mikään ei ole siinä niin kuin normaalisti yhtyeillä pitäisi olla.
Np. Fantômas - Experiment In Terror
2001 vuoden Director´s Cut levyn kolmas kappale. Ja tällä levyllähän on pelkkiä cover kappaleita eri elokuvien tunnareista. Mutta mutta, en nyt tiedä voiko näitä enää covereiksi sanoa, on sen verran Patton ja pojat tehneet näistä omanlaisiaan versioita.
Vuoden paras levy on kyllä Toolin 10000 Days, se nyt vain on aivan hemmetin hyvä, perusteluita en viitsi pistää kun kerran aiemmissa viesteissä on se selitetty perin pohjin.
Kumiorava, juu Delirium Cordia on tuttu. Ja totta tosiaan erikoinen biisi/albumi kuten ollaan jo todettu.
Hassua että seuraavalla levyllä yhtye meni sitten päivänvastaiseen suuntaan mitä biisien pituuteen tulee, Suspended Animationhan sisältää 30 biisiä 45 minuutissa.
Täytyypä toi Animation laittaa kuunteluun, edelliskerrasta onkin jo kulunut tovi.
Hassua että seuraavalla levyllä yhtye meni sitten päivänvastaiseen suuntaan mitä biisien pituuteen tulee, Suspended Animationhan sisältää 30 biisiä 45 minuutissa.
Täytyypä toi Animation laittaa kuunteluun, edelliskerrasta onkin jo kulunut tovi.
"Genghis Khan" kirjoitti:
Kumiorava, juu Delirium Cordia on tuttu. Ja totta tosiaan erikoinen biisi/albumi kuten ollaan jo todettu.
Hassua että seuraavalla levyllä yhtye meni sitten päivänvastaiseen suuntaan mitä biisien pituuteen tulee, Suspended Animationhan sisältää 30 biisiä 45 minuutissa.
Täytyypä toi Animation laittaa kuunteluun, edelliskerrasta onkin jo kulunut tovi.
Itse en ole vielä Suspended Animationia uskaltanut ottaa kuunteluun, kuulemma yhtyeen vaikeimmin lähestyttävä levy. Näissä kolmessa ensimmäisessäkin on tarpeeksi purtavaa. Mutta piakoin tuon uusimmankin kyllä aion testata, ja hyvällä onnella jopa päästä siihen sisälle.
Patton kertoi muuten eräässä haastattelussa aika mielenkiintoisen seikan, sillä tuleva Fantômas albumi olisi täysin elektronisesti tehty koneiden avulla. Minkäänlaisia akustisia soittimia ei siis käytetä. Mielenkiintoista, pelottavaa ja ennen kaikkea odottamisen arvoista.
Wikipediasta löytyi muuten aivan hemmetin kiinnostavaa tietoa Toolin 10 000-days albumista.
Aika surullinen tuo Wings For Marie:n tausta.
Samalla selvisi myös muita tietoja, kuten albumin nimen tausta jne.
Jos olet kuullut levyn, kadut jos et lue tuota.
Yahwee.
Aika surullinen tuo Wings For Marie:n tausta.
Samalla selvisi myös muita tietoja, kuten albumin nimen tausta jne.
Jos olet kuullut levyn, kadut jos et lue tuota.
"Allmighty source, Wikipedia" kirjoitti:
Track information and miscellanea
* The word 'Vicarious' refers to something that is either "experienced or gained through someone else" or "done on behalf of others". (See "Vicarious" for a discussion of the song's lyrics).
* Jambi is an Indonesian Province in Sumatra, which was once part of the powerful Melayu Kingdom. Legends state that it was ruled by a rich sultan who lived an opulent lifestyle; this myth may be the one referred to in the song's lyrics. One fan pointed out on the band's website that the rhythm used just before the talk box/guitar solo in "Jambi" plays out in such a way that it 'writes out "3, 2, 1" twice in Morse code'. Another fan noted that jambi is also Finnish for iamb, a metrical foot where an unstressed syllable is followed by a stressed one, and that iambic meter is used in the lyrics of the song. [10]
* 'Marie' is the middle name of Keenan's deceased mother, Judith Marie Garrison. As Keenan explains in his commentary on A Perfect Circle's aMOTION DVD, she suffered a stroke that left her partially paralyzed and wheelchair-bound. The length of time between the paralysis and her death was 27 years, or approximately 10,000 days.[11] Prior to her death, on their 2002 tour, the band debuted an instrumental portion of "Wings for Marie"; the finished song contains lyrics referring to a funeral service.
* In a Guitar World interview, Jones confirmed that the title of "The Pot" was a reference to an idiomatic term for hypocrisy (i.e., the "pot calling the kettle black") as well as a slang term for marijuana.
* The Lipan are an Apache band, also known as the "tall grass people".
* On April 7, 2006, the official Tool website specifically mentioned Albert Hofmann, the "father" of LSD, and stated that he first synthesized the drug on that date in 1938. Past communiqués from the same source used the words "blame Hofmann" as a catch phrase, and report that "LK" ("Lost Keys") was the "Wings" suite's working title.[10]
* The Rosetta Stone is an archaeological artifact of carved granite that was used as a key to decipher ancient Egyptian hieroglyphs.
* 'Intension' is commonly defined as 'intensification'; however, it may also mean "a strenuous exertion of the mind or will". In Logic, it means "the sum of all possible attributes in a term". In the study of evolution, it can refer to the process of interbreeding.
* 'Viginti tres' means 'twenty-three' in Latin; the number holds some historical, mathematical, and occult significance.
* The wine in Maynard's glass on his album photo is a 1963 Burmester port.[12]
* The ghostly Skeleton behind Adam Jones in his photo appears to be praying, or holding something.
Yahwee.
Sipknot on se ehdoton ykkönen. SLayer, SOAD, Metallica, In Flames, Offspring, Green Day, Limp Bizkit, Papa Roach ja Korn o kans hyvii
Itse kuuntelen metallia, kaikentyylinen metalli iskee... Power, Trash, Death sekä Hero... Moni muu myös. Heviä tulee sitten vähän harvemmin kuunneltua.
Metallibändeistä mainittakoon Kalmah, Deathchain, Shade Empire, In Flames, Aborted, Berzerker, Ensiferum, Wintersun...
Metallibändeistä mainittakoon Kalmah, Deathchain, Shade Empire, In Flames, Aborted, Berzerker, Ensiferum, Wintersun...
Itse kuuntelen melodista deathmetallia, Slipknotin tyylinen ärjyntä ei minuun iske :S
Bändejä: Disarmonia Mundi, Killswitch Engage yms.
Bändejä: Disarmonia Mundi, Killswitch Engage yms.
"Phenomdozer" kirjoitti:
Itse kuuntelen metallia, kaikentyylinen metalli iskee... Power, Trash
"Phenomdozer" kirjoitti:
Metallibändeistä mainittakoon Kalmah, Deathchain, Shade Empire, In Flames, Aborted, Berzerker, Ensiferum, Wintersun...
Turha sitten änkee meikäläisen tontille, MINÄ oon tän korttelin kovin rottweiler.
Vaikka Bodomin pojat on toisaalta vähän jäänyt taka-alalle (uuden mainioisti "teinahtavan" levynsä johdosta) niin tuli tuossa ihan vain fanina kannatuksen vuoksi uusi Chaos Ridden Years -DVD ostettua ja täytyy myöntää että vaikka Laiho suoltaa huuliensa välistä f-sanaa biisien välissä enemmän kuin EU-direktiivit sallivat niin oli silti 'tun kovaa kamaa. Niin siis kyse oli livekeikasta.
Livekeikoista puheenollen, 3 viikkoa aikaa. Tullut rallitettua Ensiferumin live -DVD ihan puhki keikkakuumeen alla. Mikäli yhtään ketään kiinnostaa (nii-in, ei kiinnostakaan) niin heitän tänne luultavasti loppukuusta jonkunlaisen selosteen Pakkahuoneen keikasta, mukaillen erästä-'Alertin-henkilöä-jota-en-nyt-muista.
Toolin 10,000 Days on 2006 vuoden parhaimpia levyjä ellei jopa paras. Koko levy kertoo ikäänkuin suurempaa tarinaa joka ei katkea missään kohtaa. Itse kuuntelen erittäin paljon erilaisia genrejä, black metallista en tosin tykkää laisinkaan. Mutta itse asiaan: kävin tänään semmoisessa "divarissa" kun Superfly joka siis sijaitsee Rautatienkadulla, Lahdessa. Olin kuin lapsi karkkikaupassa. Sieltä löytyy kirjoja, levyjä, vinyylejä, dvd:eitä, pelejä, Star Wars leluja, siis aivan kaikkea. Harmi että aikaa oli vain 10 minuuttia ennen kuin bussi lähti joten en todellakaan kerinnyt tutkimaan kaikkia levyjä mitä siellä oli. Kumminkin, nyt takaisin siihen miten tämä liittyy musiikkiin; ostin kyseisestä paikasta 3 levyä:
Nas - It Was Written
Nas - I Am...
Xzibit - At the Speed of Life
Nasin I Am... levyä olen etsinyt jo kauemmin, koska omasta mielestäni tämä on ehdottomasti Nasin parhaimpia levyjä. Ainoastaan Illmatic ja Stillmatic Nasilta ovat parempia. Tuon It Was Written levyn ostin sen takia koska se puuttuu ns. "kokoelmista". Xzibitin nappasin vain nopeasti hyllystä koska myyjä sanoi että kun ostaa 2 levyä saa kolmannen kaupan päälle. Tosin hyllyssä olisi ollut myös Toolin Ænima ja De La Soulin 3 Feet High and Rising, mutta päätin jostai syystä ottaa Xzibitin levyn. Nyt itse asiassa kaduttaa etten ottanut sitä Toolin levyä. No, huomenna pitää varata enemmän aikaa että kerkiää katsoa kaikki levyt läpi mitä siellä on.
Että sillai...
Nas - It Was Written
Nas - I Am...
Xzibit - At the Speed of Life
Nasin I Am... levyä olen etsinyt jo kauemmin, koska omasta mielestäni tämä on ehdottomasti Nasin parhaimpia levyjä. Ainoastaan Illmatic ja Stillmatic Nasilta ovat parempia. Tuon It Was Written levyn ostin sen takia koska se puuttuu ns. "kokoelmista". Xzibitin nappasin vain nopeasti hyllystä koska myyjä sanoi että kun ostaa 2 levyä saa kolmannen kaupan päälle. Tosin hyllyssä olisi ollut myös Toolin Ænima ja De La Soulin 3 Feet High and Rising, mutta päätin jostai syystä ottaa Xzibitin levyn. Nyt itse asiassa kaduttaa etten ottanut sitä Toolin levyä. No, huomenna pitää varata enemmän aikaa että kerkiää katsoa kaikki levyt läpi mitä siellä on.
Että sillai...
Raskaampaa musiikkia tulee kuunneltua (CoB) ja vähän melodillisempaa metallia (Sonata Arctica). Mutta kyllä rockin käy kunhan ei ole liian hempeilyä.